[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-HvHOh1hOAHIH8uCIMq8IUR0eTh3-SR_igAvwONfqKw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":41,"aiDescription":42,"preamble":43,"content":44},618,"Monte-Criston kreivi","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"618-dumas-vanh-alexandre-monte-criston-kreivi","618__Dumas_vanh._Alexandre__Monte-Criston_kreivi",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16,17],"klassikot","ranskalainen","fi",1844,1914,326526,2022461,false,45448,[26,27,28,29,30,31,32],"Adventure stories","Dantès, Edmond (Fictitious character) -- Fiction","France -- History -- 19th century -- Fiction","Historical fiction","Pirates -- Fiction","Prisoners -- Fiction","Revenge -- Fiction",[34,35,36,37],"Adventure","Classics of Literature","French Literature","Historical Novels","\"Monte-Criston kreivi\" by Alexandre Dumas and Auguste Maquet is an adventure novel serialized from 1844 to 1846. When Edmond Dantès is falsely imprisoned on his wedding day, he spends fourteen years in the Château d'If before escaping with knowledge of a hidden treasure. Transforming himself into the wealthy Count of Monte Cristo, he returns to confront those who betrayed him. The novel explores themes of hope, justice, vengeance, mercy, and forgiveness against the backdrop of post-Napoleonic France. (This is an automatically generated summary.)",[40],"Finne, Jalmari",394,"Klassinen seikkailutarina kertoo petoksen vuoksi vankilaan tuomitusta Edmond Dantèsista. Paettuaan vankeudesta hän löytää valtavan aarteen ja palaa yhteiskuntaan salaperäisenä Monte-Criston kreivinä. Hän alkaa toteuttaa kylmäveristä kostoaan miehille, jotka tuhosivat hänen elämänsä.","Alexandre Dumas vanhemman 'Monte-Criston kreivi' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 618. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MONTE-CRISTON KREIVI\n\nKirj.\n\nAlexandre Dumas\n\n\nSuomentanut Jalmari Finne\n\n\n\nAlexandre Dumas vanhemman ranskankielinen alkuperäisteos\nLe comte de Monte-Cristo ilmestyi v. 1844-45\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   1. Marseille -- Tulo\n   2. Isä ja poika\n   3. Katalonialaiset\n   4. Salaliitto\n   5. Kihlajaiskemut\n   6. Prokuraattorin sijainen\n   7. Kuulustelu\n   8. Ifin linna\n   9. Kihlajaispäivän ilta\n  10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa\n  11. Korsikalainen ihmissusi\n  12. Isä ja poika\n  13. Satapäiväinen keisarikunta\n  14. Raivoisa vanki ja hullu vanki\n  15. Numero 34 ja numero 27\n  16. Italialainen tiedemies\n  17. Apotin huone\n  18. Aarre\n  19. Kolmas taudinkohtaus\n  20. Ifin linnan hautausmaa\n  21. Tiboulenin saari\n  22. Salakuljettajat\n  23. Monte-Criston saari\n  24. Lumouksen vallassa\n  25. Tuntematon\n  26. Gardin sillan majatalo\n  27. Kertomus\n  28. Vankilan luettelot\n  29. Morrelin kauppahuone\n  30. Syyskuun viides päivä\n  31. Italia -- Merenkulkija Sindbad\n  32. Herääminen\n  33. Roomalaisia rosvoja\n  34. Odottamaton kohtaaminen\n  35. La Mazzolata\n  36. Rooman karnevaali\n  37. San Sebastianon katakombit\n  38. Sovittu tapaaminen\n  39. Pöytätoverit\n  40. Aamiainen\n  41. Esittely\n  42. Bertuccio\n  43. Talo Auteuilissa\n  44. Vendetta\n  45. Verisade\n  46. Rajaton luotto\n  47. Harmaat hevoset\n  48. Ideologiaa\n  49. Haydée\n  50. Morrelin perhe\n  51. Pyramus ja Tisbe\n  52. Myrkkyoppi\n  53. Robert Paholainen\n  54. Kurssinoteerauksia\n  55. Majuri Cavalcanti\n  56. Andrea Cavalcanti\n  57. Aitaus\n  58. Herra Noirtier de Villefort\n  59. Testamentti\n  60. Lennätin\n  61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä\n  62. Kummitukset\n  63. Päivälliset\n  64. Kerjäläinen\n  65. Perheriita\n  66. Avioliittoaikeita\n  67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone\n  68. Kesätanssiaiset\n  69. Tutkimuksia\n  70. Tanssiaiset\n  71. Leipää ja suolaa\n  72. Markiisitar Saint-Méran\n  73. Lupaus\n  74. Villefort'in perhehauta\n  75. Pöytäkirja\n  76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet\n  77. Haydée\n  78. Janinasta kirjoitetaan...\n  79. Mehuvesi\n  80. Syytös\n  81. Toimensa jättänyt leipuri\n  82. Murtovarkaus\n  83. Jumalan käsi\n  84. Beauchamp\n  85. Matka\n  86. Tuomio\n  87. Taisteluhaaste\n  88. Solvaus\n  89. Yö\n  90. Taistelupaikalla\n  91. Äiti ja poika\n  92. Itsemurha\n  93. Valentine\n  94. Tunnustus\n  95. Isä ja tytär\n  96. Avioliittosopimus\n  97. Matkalla Belgiaan\n  98. \"Kellon ja Pullon\" majatalo\n  99. Laki\n 100. Haamu\n 101. Myrkyttäjä\n 102. Valentine\n 103. Maximilien\n 104. Danglars'in nimikirjoitus\n 105. Père-Lachaisen hautausmaa\n 106. Jako\n 107. Leijonanluola\n 108. Tuomari\n 109. Tuomioistuin\n 110. Syytöskirjelmä\n 111. Sovitus\n 112. Lähtö\n 113. Menneisyys\n 114. Peppino\n 115. Luigi Vampan ruokalista\n 116. Anteeksianto\n 117. Lokakuun viides päivä\n      Viiteselitykset.\n\n\n\n\n1. Marseille -- Tulo\n\n\nHelmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi\nmerkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan\nSmyrnasta, Triestistä ja Napolista.\n\nTavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi\nja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.\n\nTavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin\nlinnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus\nMarseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli\nrakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli\nerään marseillelaisen laivanvarustajan oma.\n\nAlus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus\non muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin,\nsivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja\nmesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti,\nettä uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja\nkyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta\npurjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus\noli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli\ntäydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina\nlaskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä,\njoka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta\nsuusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies,\njoka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin\nmääräykset.\n\nVäkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen\nkatsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan\nhyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti\nsen Réserven lahdelman kohdalla.\n\nNähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies\npaikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.\n\nHän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä,\nsolakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui\nrauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on\nlapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.\n\n-- Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. -- Mitä on\ntapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?\n\n-- Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, -- suuri\nonnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme\nkunnon kapteenimme Leclèren.\n\n-- Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.\n\n-- Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, -- ja olette varmasti\ntyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka...\n\n-- Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti\ntyyntyneenä. -- Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?\n\n-- Hän on kuollut.\n\n-- Pudonnutko mereen?\n\n-- Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.\n\nSitten hän kääntyi laivaväen puoleen:\n\n-- Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. -- Valmiina laskemaan\nankkurit!\n\nLaivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka\nolivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset\nrasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas\njalustouveihin.\n\nNuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi\nkäskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.\n\n-- Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä\njatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.\n\n-- Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan\nsataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin\nkiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin\nhän oli kuollut... Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän\nlepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan\npainoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä,\nEl Giglio -saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen\nkunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies\nalakuloisesti hymyillen, -- sotia kymmenen vuotta englantilaisia\nvastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.\n\n-- Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka\nnäytti yhä enemmän rauhoittuvan, -- olemmehan kaikki kuolevaisia, ja\ntäytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten\nolisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin\nolevan...\n\n-- Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa\nteille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.\n\nKuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.\n\n-- Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. -- Pitäkää\nkiirettä!\n\nKäsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.\n\n-- Purjeet alas!\n\nKaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti\neteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.\n\n-- Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès\nhuomatessaan laivanisännän levottomuuden, -- niin tässä on\ntilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi\nantaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun\nvalvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.\n\nLaivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin\nheittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan\nkuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi\nperänpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota\noli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.\n\nTämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai -kuusivuotias, jokseenkin\nsynkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan\ntöykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä\nmerimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä\nyleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.\n\n-- No, herra Morrel, sanoi Danglars, -- tiedätte jo, mikä onnettomuus\nmeitä on kohdannut. Tiedättehän?\n\n-- Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!\n\n-- Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä,\nniin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen\nkuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.\n\n-- Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi\nsopivaa ankkuroimispaikkaa, -- mutta minun mielestäni ei tarvitse olla\nniin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin\ntuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee\ntehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa\nkeneltäkään.\n\n-- Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti\nvihan liekki, -- niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin.\nTuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä\nneuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää\nviipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.\n\n-- Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, -- niin se\noli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän\nhukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut\nkysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.\n\n-- Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon\nteidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin\nvain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.\n\n-- Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, --\ntulkaahan tänne.\n\n-- Anteeksi, sanoi Dantès, -- heti kohta tulen.\n\nSitten kääntyen laivaväen puoleen:\n\n-- Ankkuri alas! hän huusi.\n\nHeti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi\nolikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki\noli tapahtunut; sitten hän huusi:\n\n-- Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!\n\n-- Katsokaahan, sanoi Danglars, -- hän luulee toden totta jo olevansa\nkapteeni.\n\n-- Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.\n\n-- Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus,\nherra Morrel.\n\n-- Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. --\nHän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan\nja olevan siihen sangen perehtynyt.\n\nPilvi nousi Danglars'in otsalle.\n\n-- Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. -- Nyt, kun\nlaiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken\nminua?\n\nDanglars astui askelen taaksepäin.\n\n-- Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?\n\n-- Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän\nkun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.\n\n-- Tapasitteko siis hänet, Edmond?\n\n-- Tapasin.\n\n-- Marsalkanko?\n\n-- Niin.\n\nMorrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.\n\n-- Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.\n\n-- Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.\n\n-- Näitte siis keisarinkin?\n\n-- Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.\n\n-- Ja puhuitteko hänen kanssaan?\n\n-- Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.\n\n-- Ja mitä hän sanoi?\n\n-- Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen,\nmissä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se\nolisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut\nostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen\nomistivat Morrel & poika. \"Ahaa\", sanoi hän, \"tunnen hänet. Morrelit\novat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli\nsamassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa.\"\n\n-- Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. -- Se on\nPolicar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès,\nkertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon\nvanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen\nDantèsia ystävällisesti olalle, -- teitte oikein noudattaessanne\nkapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos\ntiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille\nkoitua ikävyyksiä.\n\n-- Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. --\nEnhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista,\njota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi,\nsanoi Dantès, -- tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat.\nSallittehan minun poistua?\n\n-- Menkää, menkää, rakas Dantès.\n\nNuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.\n\n-- No, sanoi hän, -- hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi\nhän laski maihin Porto-Ferrajon luona?\n\n-- Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.\n\n-- Sitä parempi, vastasi tämä, -- sillä ikäväähän on nähdä toverin\nrikkovan velvollisuutensa.\n\n-- Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, -- eikä siinä\nole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.\n\n-- Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille\nerästä hänen kirjettään?\n\n-- Kuka?\n\n-- Dantès.\n\n-- Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?\n\n-- Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.\n\n-- Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?\n\n-- Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.\n\n-- Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä\nPorte-Ferrajoon?\n\nDanglars punastui.\n\n-- Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän\nkäärön ja kirjeen Dantèsille.\n\n-- Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, -- mutta jos\nhänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.\n\nDanglars mietti hetkisen.\n\n-- Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille\nmitään, sanoi hän. -- Olen varmaankin erehtynyt.\n\nSamassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.\n\n-- No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.\n\n-- Olen.\n\n-- Eipä se kestänyt kauan.\n\n-- Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön\ntulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen\nsamalla kuin luotsikin.\n\n-- Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?\n\nDantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.\n\n-- Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.\n\n-- Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?\n\n-- Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä\nisäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.\n\n-- Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä\npoika.\n\n-- Ja ... kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, -- oletteko kuullut, että\nisäni voi kai hyvin?\n\n-- Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.\n\n-- Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.\n\n-- Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut\nmitään.\n\nDantès hymyili.\n\n-- Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän\nei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.\n\n-- No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.\n\n-- Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun\ntehtävä toinen, joka on yhtä rakas.\n\n-- Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka\nodottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.\n\nDantès hymyili.\n\n-- Ahaa, sanoi laivanisäntä, -- en enää kummastele, miksi hän on\nkolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden\nteolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!\n\n-- Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. -- Hän on\nmorsiameni.\n\n-- Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.\n\n-- Ei meille, vastasi Dantès.\n\n-- No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, -- en enää pidätä teitä.\nOlette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin\npaljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?\n\n-- En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.\n\n-- Olette säästäväinen poika, Edmond.\n\n-- Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.\n\n-- Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis\nkatsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos\njoku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua\ntervehtimään.\n\n-- Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.\n\n-- Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.\n\n-- Ei.\n\n-- Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle\ntuotavaksi?\n\n-- Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun\ntäytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.\n\n-- Mennäksenne naimisiin?\n\n-- Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.\n\n-- Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès.\nLaivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille\nennen kuin kolmen kuukauden päästä... Mutta kolmen kuukauden päästä\nteidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta\nmiestä olalle, -- ei voi lähteä ilman kapteeniaan.\n\n-- Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. --\nAjatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.\nOnko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?\n\n-- Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille,\nrakas Dantès, ja sanoisin: \"Asia on päätetty\"; mutta minulla on\nliikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: _Che a\ncompagne, a padrone_.[1] Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä\nkahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen,\nniin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.\n\n-- Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin\nlaivanisännän molempiin käsiin. -- Herra Morrel, minä kiitän teitä\nisäni ja Mercedeksen puolesta.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon\nmiesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja\ntulkaa sitten luokseni.\n\n-- Saanko ensin soutaa teidät maihin?\n\n-- Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko\nmatkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?\n\n-- Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte\ntoverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen\npäivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta\nhäntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään\nasiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi\noikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin\nei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin\ntyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.\n\n-- Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, -- jos olisitte\nPharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne\ntoimessaan?\n\n-- Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, --\nkunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.\n\n-- Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.\nMenkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.\n\n-- Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.\n\n-- Johan sen sanoin.\n\n-- Saanko ottaa veneenne?\n\n-- Saatte.\n\n-- Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.\n\n-- Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.\n\nNuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan\nCannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti\nniin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa\npitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie\nsataman suulta Orleansin rantakadulle.\n\nLaivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen\nnousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan\njoukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti\ntäyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan\nmerenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja\naivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin\nPariisi olisi pieni Marseille.\n\nKääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään\nodotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan\nnuorta merimiestä.\n\nMutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.\n\n\n\n\n2. Isä ja poika\n\n\nJättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan\nlaivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja\nseuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän\nkääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän\nvasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja\npidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten\nsydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta\nnäkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.\n\nTieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo.\nTämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin\nkapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli\nrautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.\n\nÄkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni\nhänen takanaan huusi:\n\n-- Isä, rakas isä!\n\nVanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän\nsyliin vapisten ja aivan kalpeana.\n\n-- Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. -- Oletko\nsairas?\n\n-- En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut\nsinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta ...\noi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!\n\n-- Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo\nei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän\nminulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja\nme tulemme onnellisiksi.\n\n-- Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. -- Mutta mitenkä\nme tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi\nminulle.\n\n-- Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen\nsaanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten\nolisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia\nsurra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra\nMorrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni?\nKapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta!\nEihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.\n\n-- Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, -- se on onni.\n\n-- Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan\npalkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte\nkasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä... Mutta mikä\nteitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?\n\n-- Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.\n\nUkon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.\n\n-- Mitä tämä on? sanoi nuori mies. -- Lasillinen viiniä, isä; se\nvirkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?\n\n-- Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen\npidättää poikaansa.\n\n-- Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?\n\nHän avasi pari kolme kaappia.\n\n-- Tarpeetonta, sanoi vanhus, -- viini on loppunut.\n\n-- Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen\nvuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. -- Mitä, onko\nviini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?\n\n-- En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.\n\n-- Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, -- jätinhän\nteille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.\n\n-- Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen\nvelan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi,\nettä ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta.\nYmmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle\nikävyyksiä...\n\n-- Mutta, huudahti Dantès, -- minähän olin Caderousselle\nsataneljäkymmentä frangia velkaa.\n\n-- Niin olit, sopersi vanhus.\n\n-- Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?\n\nVanhus nyökkäsi.\n\n-- Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla!\nmutisi nuori mies.\n\n-- Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond\nja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.\n\n-- Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinä olet täällä, ja kaikki\non unohdettu, kaikkihan on hyvin.\n\n-- Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa\ntaskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, -- ottakaa, ottakaa ja lähettäkää\nheti joku ostamaan ruokaa.\n\nHän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa,\nviisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.\n\nVanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.\n\n-- Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.\n\n-- Minun tietysti ... sinun ...! meidän...! Ota, osta ruokaa, ole\nonnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.\n\n-- Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinun luvallasi\nkäytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa,\nluultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni\nostaa jotakin.\n\n-- Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi\npalvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt\ntullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna\nne saat. Mutta vaiti, joku tulee!\n\n-- Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu\ntoivottamaan onnea paluusi johdosta.\n\n-- Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän\najattelee, mutisi Edmond. -- Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on\ntehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.\n\nSamassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin\nkahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli\nkankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.\n\n-- Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään\nhymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.\n\n-- Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä\nkaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.\n\n-- Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan\npäinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En\ntarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen\ntakaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me\nolemme kuitit.\n\n-- Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet\nmeille palveluksia, sanoi Dantès; -- sillä kun ei ole enää heille\nvelkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.\n\n-- Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme\nsinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan\nitselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin\nystäväni Danglars'in. \"Sinä Marseillessa?\" -- \"Niin, minä itse\",\nvastasi hän -- \"Luulin sinun olevan Smyrnassa.\" -- \"Olin kyllä siellä,\nsillä palaan juuri sieltä.\" -- \"Ja Edmond, missä se poika on?\" --\n\"Isänsä luona epäilemättä\", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin,\njatkoi Caderousse, -- saadakseni puristaa ystävän kättä.\n\n-- Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, -- kuinka hän pitää meistä.\n\n-- Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä\nkunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan\nrikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin\nkulta- ja hopearahoihin.\n\nNuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista\nsilmistä.\n\n-- Enhän toki, sanoi hän, -- nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä\nisälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja\nrauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän,\nisä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès, -- ellei naapurimme\nCaderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen\nkäytettävinään.\n\n-- En, poikaseni, sanoi Caderousse, -- en tarvitse mitään, sillä,\nJumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän\nihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta\ntarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt\nhyväkseni.\n\n-- Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.\n\n-- Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin\nväleihin herra Morrelin kanssa?\n\n-- Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.\n\n-- Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä\nhänen luonaan.\n\n-- Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha\nDantès. -- Kutsuiko hän sinua päivälliselle?\n\n-- Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä\nkummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.\n\n-- Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.\n\n-- Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies. --\nMinulla oli kova kiire luoksenne.\n\n-- Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi\nCaderousse. -- Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata\nlaivanisäntää.\n\n-- Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès, -- ja uskon\nhänen ymmärtäneen syyni.\n\n-- Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.\n\n-- Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.\n\n-- Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat\nsiitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas'in linnoituksen\ntakana.\n\n-- Mercedeskö? sanoi vanhus.\n\n-- Niin, isä, vastasi Dantès, -- ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun\ntiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän\nsaada mennä Catalansiin.\n\n-- Mene, poikani, sanoi vanha Dantès, -- ja Jumala siunatkoon sinua\nvaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.\n\n-- Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse. -- Kylläpä te pidätte kiirettä,\nukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.\n\n-- Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi\ntulee.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- niin viisaasti teet\npitäessäsi kiirettä, poikaseni.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu\nihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.\n\n-- Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti\nlevottomuus.\n\n-- Niin, jatkoi Caderousse, -- hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia.\nMutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua\nhylätä.\n\n-- Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan, --\nettä ellen olisi kapteeni...\n\n-- No, no! sanoi Caderousse.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies, -- minulla on paremmat\najatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma\nsiitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.\n\n-- Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse. -- Hyvähän on olla\nluottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko\nminua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä\ntulevaisuuden toiveistasi.\n\n-- Minä menen, sanoi Edmond.\n\nHän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.\n\nCaderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle\nDantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti\nhäntä Senac-kadun kulmassa.\n\n-- No, sanoi Danglars, -- tapasitko hänet?\n\n-- Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.\n\n-- Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?\n\n-- Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.\n\n-- Parasta on odottaa! sanoi Danglars. -- Hän hätiköi mielestäni\nliikaa.\n\n-- Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.\n\n-- Hän on kai sitten hyvin iloinen?\n\n-- Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle\npalveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa\nlainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.\n\n-- Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?\n\n-- Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä\nminä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on\nkäsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä\ntulee kapteeni.\n\n-- Mitä vielä, sanoi Danglars. -- Hän ei ole vielä kapteeni.\n\n-- Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, -- sillä muuten tästä lähin\ntuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.\n\n-- Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, -- niin hän pysyy sinä, mikä\nhän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut\nkauniiseen katalonialaistyttöön?\n\n-- Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin\nhän saa siltä taholta ikävyyksiä.\n\n-- Selitähän.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?\n\n-- Minä en pidä röyhkeistä miehistä.\n\n-- No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.\n\n-- En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut,\nuskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo\nmainitsin.\n\n-- Mitä olet nähnyt? Kerrohan.\n\n-- No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin,\non hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen,\npunanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä \"serkukseen\".\n\n-- Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee häntä?\n\n-- Otaksun niin. Mitä muuta tekemistä olisi kaksikymmenvuotiaalla\npojalla ja kahdeksantoistavuotiaalla tytöllä keskenään?\n\n-- Ja sanoitko Dantèsin menneen Catalansiin?\n\n-- Hän läksi ennen minua.\n\n-- Jos me lähdemme samaan suuntaan, niin pysähdymme Réserven luo ja\nviiniä juodessamme odottelemme uutisia.\n\n-- Kuka niitä meille tuo?\n\n-- Olemmehan tien varrella ja näemme Dantèsin kasvoista, mitä tapahtuu.\n\n-- Olkoon niin, sanoi Caderousse, -- mutta sinä saat maksaa.\n\n-- Kyllä maksan, sanoi Danglars.\n\nJa molemmat läksivät nopein askelin kulkemaan mainittua paikkaa kohden.\nTultuaan perille he käskivät tuomaan pullon viiniä.\n\nUkko Pamphile oli nähnyt Dantèsin kulkevan noin kymmenen minuuttia\nsitten ohitse.\n\nTietäessään varmasti, että Dantès oli Catalansissa, he istuivat\npuhkeavien plataanien ja sykomorien suojaan, joiden oksilla iloinen\nlintuparvi lauloi. Oli kevään ensimmäinen kaunis päivä.\n\n\n\n\n3. Katalonialaiset\n\n\nSadan askelen päässä siitä paikasta, jossa ystävykset istuivat\ntarkkaavina katsellen ja kuulostellen ja samalla maistellen hehkuvaa La\nMalgue -viiniä, oli kalliolla Catalansin kylä.\n\nSalaperäinen ihmisjoukko oli muinoin lähtenyt Espanjasta ja laskenut\nmaihin tuolle niemekkeelle, jossa heitä vieläkin on. Heidän johtajansa,\njoka osasi provencelaista murretta, pyysi Marseillen kaupungilta tätä\nalastonta ja karua niemekettä, jolle he muinaisajan merimiesten tavoin\nolivat vetäneet purtensa maihin. Heidän pyyntöönsä suostuttiin, ja\nkolme kuukautta myöhemmin syntyi kylä noiden kahdentoista tai\nviidentoista purren ympärille, jotka olivat heidät tuoneet.\n\nTässä kylässä, joka oli rakennettu omituiseen ja hauskaan, puoliksi\nmaurilaiseen, puoliksi espanjalaiseen tyyliin, asuu vieläkin näiden\nmiesten jälkeläisiä, ja he puhuvat isiensä kieltä. Kolme tai neljä\nvuosisataa he ovat pysyneet uskollisina tälle niemekkeelle, jolle he\nolivat asettuneet aivan kuin merilinnut, sekaantumatta millään tavoin\nMarseillen asukkaisiin, rakentaen avioliittoja keskenään ja säilyttäen\nisänmaansa tavat ja puvut, samoin kuin olivat säilyttäneet sen\nkielenkin.\n\nLukija seuratkoon meitä kylän ainoata tietä pitkin ja astukoon\nkanssamme pieneen taloon, jolle aurinko on antanut tuon erikoisen,\nkuihtuneen lehden värin, mikä on niin ominaista tämän maan\nrakennuksille, joiden sisäseinien ainoana koristuksena on kellahtava\nrappaus.\n\nSeinän vieressä seisoi nuori tyttö. Hänen tukkansa oli musta kuin\nkivihiili ja silmät säteilivät kuin gasellin silmät. Hän poimi\nhienoilla, jalomuotoisilla sormillaan rikki niittykukkaa, jonka lehtiä\noli hänen edessään lattialla. Hänen kyynärpäihin asti paljaat,\nruskettuneet käsivartensa, kauniit kuin Venuksella, värisivät\nkuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, ja hänen notkea ja kauniisti\nmuodostunut jalkansa polki maata.\n\nKolmen askelen päässä hänestä istui tuolilla, kyynärpää vanhaan\nmadonsyömään pöytään nojaten, kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkahden\nvuoden ikäinen nuorukainen katsellen häntä samalla sekä levottomasti\nettä vihaisesti. Hänen silmänsä kysyivät, mutta nuoren tytön terävä ja\nvarma katse hillitsi häntä.\n\n-- Kuulehan nyt minua, Mercedes, sanoi nuori mies. -- Tulee pääsiäinen,\nja silloin on sopiva viettää häitä. Vastaahan minulle!\n\n-- Olenhan vastannut sinulle satoja kertoja, Fernand, ja mahdat\nsuorastaan vihata omaa rauhaasi, kun kyselet yhä uudestaan samaa\nminulta!\n\n-- Sano se kerta vielä, sano se kerta vielä, jotta oikein sen uskoisin.\nSano että hylkäät rakkauteni, jonka äitisi hyväksyi. Pane minut\nuskomaan, että leikit onnellani ja että elämäni ja kuolemani eivät\nmerkitse sinulle mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olen kymmenen vuotta\nuneksinut pääseväni mieheksesi, Mercedes, ja kadotan näin tämän\ntoiveen, joka oli elämäni ainoa sisällys!\n\n-- Minä en vähääkään ole yllyttänyt sinussa tätä toivoa, Fernand,\nvastasi Mercedes. -- Ethän voi syyttää minun kertaakaan keimailleen\nsinulle. Olen aina sanonut sinulle: Rakastan sinua kuin omaa veljeäni,\nmutta älä koskaan vaadi minulta muuta kuin tätä sisaren rakkautta,\nsillä sydämeni on toisen oma. Enkö aina ole sanonut niin?\n\n-- Olet, tiedän sen kyllä, vastasi nuori mies. -- Olet ollut minua\nkohtaan julman suora. Mutta unohdatko, että katalonialaisten\nkeskuudessa vallitsee pyhä laki, jonka mukaan avioliitot solmitaan oman\nheimon keskuudessa?\n\n-- Erehdyt, Fernand, se ei ole mikään laki, vaan ainoastaan tapa, siinä\nkaikki. Ja seuraa neuvoani, älä vetoa omaksi eduksesi tähän tapaan.\nSinut on määrätty sotaväkeen. Vain toistaiseksi olet vapaa. Minä\npäivänä tahansa voit saada kutsun sotapalvelukseen. Kun kerran olet\nsotilas, miten voit enää tukea minua, köyhää orporaukkaa, jolla ei ole\nmitään omaisuutta, ei muuta kuin tämä melkein rappiolle joutunut maja\nja muutamia kuluneita verkkoja, jotka äitini peri isältäni ja minä\nhäneltä. Vuosi on kulunut äitini kuolemasta, ja minä elän melkein\nihmisten armoilla. Toisinaan vakuuttelet, että voisin auttaa sinua, ja\nteet sen ainoastaan, jotta voisit jakaa kalansaaliisi minun kanssani.\nSuostun siihen, koska olet isäni veljenpoika, koska meidät on\nkasvatettu yhdessä, ja koska kieltäytymiseni tuottaisi sinulle liian\npaljon surua. Mutta tunnen, että nuo kalat, joita myymällä saan rahaa\nostaakseni hamppua kehrättäväkseni, ovat armolahja.\n\n-- Vähät tuosta kaikesta, Mercedes, kun sinä, köyhä ja yksinäinen,\nmiellytät minua enemmän kuin Marseillen rikkaimman laivanisännän tai\npankkiirin tytär! Mitä kaipaa minunlaiseni mies? Kunniallista vaimoa ja\nhyvää talonemäntää. Kenessä muussa tapaisin nämä ominaisuudet\nkauniimmin yhtyneinä kuin sinussa?\n\n-- Fernand, vastasi Mercedes pudistaen päätään, -- naisesta tulee huono\nvaimo ja hän pysyy vaivoin kunniallisena, kun rakastaa toista miestä\nkuin omaansa. Tyydy ystävyyteeni, sillä sanon sen kerta vielä, se on\nainoa, mitä voin sinulle antaa.\n\n-- Ymmärrän tarkoituksesi, sanoi Fernand. -- Kestät kärsivällisesti\noman köyhyytesi, mutta pelkäät minun köyhyyttäni. No niin, Mercedes,\njos rakastaisit minua, niin koettaisin onneani. Sinä tuottaisit minulle\nmenestystä, ja minusta tulisi rikas. Voin laajentaa kalastustani, voin\nmennä kirjuriksi johonkin liikkeeseen, jopa ruveta kauppiaaksikin!\n\n-- Et voi ryhtyä ainoaankaan noista puuhista, Fernand; olet sotilas, ja\nolet tässä kylässä vain siksi, ettei ole sotaa. Pysy siis kalastajana.\nÄlä haudo mielessäsi unelmia, jotka tekevät todellisuuden entistä\nvaivalloisemmaksi, ja tyydy ystävyyteeni, koska en voi sinulle muuta\ntarjota.\n\n-- No niin, olet oikeassa, Mercedes, rupean merimieheksi. Silloin\nminulla on isiltämme perityn puvun sijasta, jota sinä halveksit,\nkiiltävä hattu, raitainen paita ja sininen takki, jossa on ankkurin\nkuvilla koristetut napit. Sellaisessahan puvussa pitää olla\nmiellyttääkseen sinua?\n\n-- Mitä sillä tarkoitat? kysyi Mercedes katsahtaen tuimasti häneen. --\nMitä sillä tarkoitat? En ymmärrä sinua.\n\n-- Sanon vain, Mercedes, että olet minulle sen vuoksi niin tyly ja\narmoton, että odotat erästä, jolla on sellainen puku. Mutta tuo\nodottamasi onkin ehkä epäluotettava, ja ellei hän ole, niin on meri\nsitä enemmän.\n\n-- Fernand, luulin sinua hyväksi, mutta erehdyinkin! Sinulla on paha\nsydän, sillä pyydät Jumalan vihaa kateellisuutesi avuksi. No niin, en\nsalaa, odotan ja rakastan sitä miestä, josta puhuit, ja ellei hän\npalaa, niin en syytä häntä uskottomuudesta niin kuin sinä, vaan sanon,\nettä hän on kuollut rakastaen minua.\n\nNuori mies teki raivoa ilmaisevan liikkeen.\n\n-- Minä ymmärrän, jatkoi Mercedes, -- sinä vihaat häntä sen vuoksi,\netten minä rakasta sinua. Aiot koettaa, voittaako katalonialainen\npuukkosi hänen tikarinsa. Mitä hyötyä siitä olisi? Menetät ystävyyteni,\njos häviät, näet sen muuttuvan vihaksi, jos voitat. Ei, Fernand, älä\nanna valtaa huonoille ajatuksillesi. Minä rakastan Edmond Dantèsia,\neikä kukaan muu kuin Edmond ole oleva mieheni.\n\n-- Ja rakastat häntä aina?\n\n-- Niin kauan kuin elän.\n\n-- Mutta jos hän on kuollut?\n\n-- Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin.\n\n-- Mutta jos hän unohtaa sinut?\n\n-- Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa. -- Mercedes!\n\n-- Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta,\n-- näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.\n\nHän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:\n\n-- Edmond, tässä olen!\n\nFernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.\n\nEdmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas\naurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään\nympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he\npuhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta\ntunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.\n\nÄkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean.\nVaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä\npistettyyn puukkoon.\n\n-- Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan, -- en huomannutkaan,\nettä meitä oli kolme.\n\nSitten kääntyen Mercedeksen puoleen:\n\n-- Kuka on tuo herra?\n\n-- Tästä herrasta tulee paras ystäväsi, Dantès, sillä hän on ystäväni,\nserkkuni, veljeni. Hän on Fernand, mies, jota lähinnä sinua rakastan\neniten maailmassa. Etkö tunne häntä?\n\n-- Tunnen kyllä, sanoi Edmond.\n\nJa irroittautumatta Mercedeksestä, jonka kättä hän piti kädessään, hän\nojensi toisen kätensä sydämellisesti katalonialaiselle.\n\nMutta sen sijaan että olisi vastannut tähän ystävälliseen liikkeeseen,\nFernand pysyikin vaiti ja liikkumattomana aivan kuin kuvapatsas.\n\nSilloin Edmond loi kysyvän katseen levottomasta ja vapisevasta\nMercedeksestä synkkään ja uhkaavaan Fernandiin.\n\nTämä ainoa katse selitti hänelle kaiken.\n\nSuuttumus nousi hänen otsalleen.\n\n-- En tietänyt kiirehtiessäni luoksesi, Mercedes, että tapaan täällä\nvihollisen.\n\n-- Vihollisen! huudahti Mercedes luoden suuttuneen katseen serkkuunsa.\n-- Vihollisen, sanot, Edmond! Jos uskoisin sanojasi, niin tarttuisin\nkäsivarteesi ja lähtisin kanssasi Marseilleen jättäen taloni ainiaaksi.\n\nFernandin katse salamoi.\n\n-- Ja jos onnettomuus kohtaa sinua, Edmond, jatkoi tyttö säälimättömän\ntyynesti todistaen Fernandille lukeneensa hänen salaisimmat\najatuksensa, -- jos onnettomuus kohtaa sinua, niin kiipeän Morgionin\nkallioille ja heittäydyn suin päin syvyyteen.\n\nFernand kävi pelottavan kalpeaksi.\n\n-- Mutta sinä erehdyt, Edmond, jatkoi Mercedes, -- täällä ei ole\nvihollisiasi. Täällä ei ole muita kuin Fernand, veljeni, joka puristaa\nkättäsi kuin uskollisin ystävä ainakin.\n\nTämän sanoessaan nuori tyttö loi käskevän katseensa katalonialaiseen,\njoka aivan kuin tämän katseen lumoamana lähestyi hitaasti Edmondia\nojentaen hänelle kätensä.\n\nHänen vihansa näytti korkeana, voimattomana aaltona särkyvän sitä\nvaikutusta vastaan, joka tytöllä oli häneen.\n\nMutta tuskin hän oli koskettanut Edmondin kättä, kun hän jo tunsi\ntehneensä kaiken voitavansa ja syöksyi talosta pois.\n\n-- Voi! huudahti hän juostessaan aivan kuin mielipuoli ja tarttuessaan\nmolemmin käsin tukkaansa. -- Voi, kuka pelastaa minut tuosta miehestä?\nMinä olen onneton, sanomattoman onneton.\n\n-- Hoi, katalonialainen! Hoi, Fernand! Minne sinä juokset? kuului ääni.\n\nNuori mies pysähtyi äkkiä, katsoi ympärilleen ja näki Caderoussen\nistuvan Danglars'in kanssa eräässä lehtimajassa.\n\n-- Hoi! sanoi Caderousse. -- Miksi et tule tänne? Onko sinulla niin\nkova kiire, ettet jouda sanomaan hyvää päivää ystävillesi?\n\n-- Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään,\nlisäsi Danglars.\n\nFernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.\n\n-- Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan\nCaderoussea. -- Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin\nluuloamme päässyt voitolle?\n\n-- Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.\n\nJa kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:\n\n-- No, Fernand, minkä päätöksen teet?\n\nFernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes\nnäytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan\nhänen uupunutta ruumistaan.\n\n-- Päivää, sanoi hän, -- huusitteko minua?\n\nJa hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.\n\n-- Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin\nsinun syöksyvän mereen, sanoi Caderousse nauraen. -- Perhana, kun\nihmisellä on ystäviä, niin ne tarjoavat lasillisen viiniä.\n\nFernandin rinnasta nousi nyyhkytyksen tapainen huokaus, ja hän painoi\npäänsä pöydällä ristissä olevia käsiänsä vastaan.\n\n-- Sanonko sinulle jotakin, Fernand, lausui Caderousse iskien raa'asti\nasiaan, niin kuin rahvaan miehillä on tapana, kun uteliaisuus saa\nheidät unohtamaan kaiken varovaisuuden. -- Näytät rakastajalta, joka on\nsaanut potkut.\n\nJa hän säesti tätä kompaansa rämäkällä naurulla.\n\n-- Joutavia, sanoi Danglars, -- tuon näköinen nuori mies ei ole luotu\nonnettomasti rakastamaan. Sinä lasket leikkiä, Caderousse.\n\n-- Enkä laske, sanoi tämä. -- Kuuntelehan, kuinka hän huokaa. Kas niin,\nkas niin, Fernand, sanoi Caderousse, -- nostahan nokkaasi ja vastaa\nmeille. Täytyyhän vastata ystäville, kun nämä kysyvät mitä kuuluu.\n\n-- Minulle kuuluu hyvää, sanoi Fernand puristaen kätensä nyrkkiin,\nmutta nostamatta päätään.\n\n-- Katsohan, Danglars, sanoi Caderousse vilkuttaen silmää ystävälleen,\n-- asian laita on seuraava: Fernand, jonka näet tässä ja joka on hyvä\nja kunnon katalonialainen ja Marseillen paras kalastaja, on rakastunut\nkauniiseen Mercedes-nimiseen tyttöön. Mutta pahaksi onneksi tyttö\nnäyttääkin rakastuneen Pharaonin perämieheen, ja kun Pharaon juuri\ntänään on tullut satamaan, niin ymmärräthän?\n\n-- En, minä en ymmärrä? sanoi Danglars.\n\n-- Fernand-parka on saanut lähtöpassit, jatkoi Caderousse.\n\n-- No niin, entä sitten? Fernand kohotti päätään ja katsoi Caderousseen\nikään kuin etsien kohdetta vihalleen. -- Eihän Mercedes ole\nriippuvainen kenestäkään, vai onko? Ja onhan hänellä täysi vapaus\nrakastaa ketä tahtoo.\n\n-- Jos sinä otat asian siltä kannalta, sanoi Caderousse, -- niin se on\naivan toista! Mutta luulin sinua katalonialaiseksi. Ja olin kuullut,\nettä katalonialaiset eivät anna toisen miehen tulla tielleen ja että\nvarsinkin Fernand olisi pelottava kostossaan.\n\nFernand hymyili sääliväisesti.\n\n-- Rakastunut ei koskaan ole pelottava, sanoi hän.\n\n-- Poikaparka! jatkoi Danglars ollen säälivinään nuorta miestä\nsydämensä pohjasta. -- Minkä sille mahtaa? Hän ei odottanut Dantèsin\npalaavan niin pian. Hän luuli kai hänen kuolleen, tulleen uskottomaksi,\ntiesi mitä!\n\n-- Missään tapauksessa, sanoi Caderousse, joka puhellessaan koko ajan\njoi ja johon väkevä viini alkoi vaikuttaa, -- missään tapauksessa\nFernand ei ole ainoa, jolle Dantèsin palaaminen on vastenmielistä. Eikö\nniin, Danglars?\n\n-- Ei, olet oikeassa, ja uskallanpa melkein vakuuttaa, että se tuottaa\nhänelle onnettomuutta.\n\n-- Mutta mitä siitä, sanoi Caderousse kaataen Fernandin lasiin viiniä\nja täyttäen oman lasinsa kahdeksannen tai kymmenennen kerran, jota\nvastoin Danglars oli tuskin maistellutkaan omastaan. -- Mitä siitä,\nDantès menee Mercedeksen, kauniin Mercedeksen kanssa naimisiin. Hän\npalaa nimenomaan sitä varten.\n\nDanglars katseli terävästi nuorta miestä, jonka sydämeen Caderoussen\nsanat putoilivat kuin sula lyijy.\n\n-- Ja milloin häät ovat? kysyi Danglars.\n\n-- Niitä ei ole vielä vietetty! mutisi Fernand.\n\n-- Ei ole, mutta vietetään, sanoi Caderousse, -- yhtä varmasti kuin\nDantèsista tulee Pharaonin kapteeni. Vai mitä, Danglars?\n\nDanglars vavahti saadessaan tämän odottamattoman iskun ja kääntyi\nCaderousseen, jonka kasvoja hän nyt vuorostaan tarkasti nähdäkseen,\noliko tämä isku edeltäpäin harkittu. Mutta hän näki ainoastaan kateutta\nnoilla kasvoilla, jotka olivat jo melkein veltostuneet humalan\nvaikutuksesta.\n\n-- No niin, sanoi hän täyttäen lasit, -- juokaamme siis kapteeni Edmond\nDantèsin, kauniin Mercedeksen puolison kunniaksi!\n\nCaderousse nosti veltosti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella, Fernand tarttui omaansa ja heitti sen maahan rikki.\n\n-- Hm, hm, hm, sanoi Caderousse, -- mitä näenkään tuolla mäen töyryllä\nCatalansin puolella? Katsohan, Fernand, sinulla on terävämmät silmät\nkuin minulla. Näenkö kaikki kahtena, viinihän on petollinen juoma? Ne\nnäyttävät kahdelta rakastuneelta, jotka astelevat rinnatusten ja käsi\nkädessä. Jumala varjelkoon, he eivät arvaakaan meidän näkevän heidät ja\nsyleilevät toisiaan!\n\nDanglars huomasi Fernandin tuskan.\n\n-- Tunnetteko heidät, herra Fernand? kysyi hän.\n\n-- Tunnen, vastasi tämä käheällä äänellä, -- ne ovat Edmond ja\nMercedes.\n\n-- Kas, sanoi Caderousse, -- ja minä kun en heitä tuntenut! Hoi,\nDantès, hoi korea tyttö! Tulkaahan hiukan tänne ja sanokaa, milloin\nhäät ovat, sillä Fernand ei tässä itsepäisyydessään ilmaise sitä\nmeille.\n\n-- Pidätkö suusi kiinni! sanoi Danglars ollen estelevinään Caderoussea,\njoka itsepäisenä kuin juopunut ainakin kurottautui lehtimajan\nulkopuolelle. -- Pysy alallasi ja jätä rakastavat rauhaan. Ota\nesimerkkiä Fernandista, hän pysyy rauhallisena.\n\nFernand oli aivan suunniltaan, sillä Danglars'in sanat olivat\närsyttäneet häntä aivan kuin härkätaistelija ärsyttää härkää. Hän nousi\njo ja näytti kokoavan voimansa iskeäkseen kilpailijaansa, mutta\nMercedes nosti hymyillen kauniin päänsä, ja silloin Fernand muisti,\nmitä tyttö oli luvannut tehdä, jos Edmond kuolisi, ja hän vaipui\nmurtuneena takaisin tuolilleen.\n\nDanglars katseli vuoroin kumpaakin miestä, toista, joka oli viinin\nherpaisema, ja toista, joka oli hulluna rakkaudesta.\n\n-- Minulla ei ole mitään hyötyä näistä tyhmeliineistä, mutisi hän, --\nja pelkäänpä olevani tässä juopon ja pelkurin seurassa. Tuossa on\nkateellinen mies, mutta humaltuu viinistä eikä vihasta, niin kuin\npitäisi. Ja tuossa on tyhmeliini, jonka rakastettu riistetään aivan\nhänen nenänsä edessä ja joka tyytyy itkemään ja valittamaan kuin lapsi.\nJa yhtä kaikki hänellä on nyrkit, joilla voisi lyödä härän kuoliaaksi\nyhtä varmasti kuin teurastajan nuijalla. Kohtalo näyttää todellakin\nsuosivan Edmondia. Hän menee tuon kauniin tytön kanssa naimisiin,\npääsee kapteeniksi ja tekee meistä pilkkaa, ellen ... kamala hymy\nväikkyi Danglars'in huulilla ... -- ellen minä sekaannu asiaan, lisäsi\nhän.\n\n-- Hohoi, huuteli Caderousse puoliksi nousten ja nyrkeillään nojaten\npöytään, -- hohoi! Edmond, etkö näe ystäviäsi, vai oletko jo niin\nylpeä, ettet tahdo puhella heidän kanssaan?\n\n-- En, rakas Caderousse, vastasi Dantès. -- En ole ylpeä, mutta olen\nonnellinen, ja onni tekee ihmisen sokeammaksi kuin ylpeys.\n\n-- Hyvä on, se selitys kelpaa, sanoi Caderousse. -- Kas, hyvää päivää,\nrouva Dantès.\n\nMercedes tervehti juhlallisesti.\n\n-- Se ei vielä ole nimeni, sanoi hän, -- ja kotimaassani väitetään\nennustavan onnettomuutta, jos tyttöä mainitaan sulhasensa nimellä,\nennen kuin tämä on hänen miehensä. Sanokaa minua Mercedekseksi.\n\n-- Kunnon Caderousselle täytyy antaa anteeksi, hän erehtyy vain\npikkuisen, sanoi Dantès.\n\n-- Häät vietetään siis aivan kohdakkoin, herra Dantès? sanoi Danglars\ntervehtien molempia nuoria.\n\n-- Mahdollisimman pian, herra Danglars. Tänään päätetään asia\nlopullisesti isä Dantèsin luona, ja huomenna tai ylihuomenna\nviimeistään pidetään täällä Réservessä kihlajaiskemut. Ystäväni tulevat\ntietysti niihin, toivoakseni, ja kutsun teidätkin, herra Danglars. Sinä\ntulet luonnollisesti myöskin, Caderousse.\n\n-- Entä Fernand? kysyi Caderousse käheästi nauraen, -- pääseekö\nFernandkin niihin?\n\n-- Vaimoni veli on minunkin veljeni, sanoi Edmond, -- ja Mercedestä ja\nminua surettaisi suuresti, jos hän sellaisena päivänä pysyisi meidän\nseurastamme loitolla.\n\nFernand avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni petti.\n\n-- Tänään kihlajaiset, huomenna tai ylihuomenna kihlajaiskemut ...\nhitto vieköön, kylläpä pidätte kiirettä, kapteeni.\n\n-- Danglars, sanoi Dantès hymyillen, -- sanon teille samaa kuin\nMercedeskin sanoi äsken Caderousselle: älkää antako minulle nimeä, joka\nei vielä minulle kuulu, se tuottaa onnettomuutta.\n\n-- Anteeksi, vastasi Danglars. -- Sanoin siis ainoastaan, että teillä\non hitonmoinen kiire. Onhan meillä aikaa, eihän Pharaon lähde merille\nennen kuin kolmen kuukauden päästä.\n\n-- Ihmisellä on aina kiire onneensa, herra Danglars, sillä kun on kauan\nkärsinyt, niin tuskin uskoo onneaan. Mutta ei pelkkä itsekkyys pakota\nminua toimimaan, minun täytyy matkustaa Pariisiin.\n\n-- Todellako, Pariisiin, lähdettekö ensi kertaa sinne, Dantès?\n\n-- Lähden.\n\n-- Onko teillä asioita?\n\n-- Ei omiani. Minun on toimitettava kapteeni Leclèren viimeinen minulle\nantama asia siellä. Ymmärrättehän, Danglars, se on pyhä velvollisuus.\nMutta olkaa rauhassa, en viivy siellä, menen vain ja tulen.\n\n-- Niin, niin, ymmärrän kyllä, sanoi Danglars ääneen.\n\nMutta hän ajatteli:\n\n-- Pariisiin, epäilemättä viemään perille kirjettä, jonka marsalkka\nhänelle antoi. Hitto vieköön, tuo kirje herätti minussa tuuman,\noivallisen tuuman! Dantès, etpä ole vielä Pharaonin miehistön\nluettelossa ensimmäisellä sijalla.\n\nSitten kääntyen poistuvan Edmondin puoleen hän huusi:\n\n-- Onnellista matkaa!\n\n-- Kiitos, vastasi Edmond kääntäen päätään ja viitaten ystävällisesti.\n\nJa rakastavaiset jatkoivat matkaansa tyyninä ja iloisina kuin kaksi\narmoitettua, jotka nousevat taivaaseen.\n\n\n\n\n4. Salaliitto\n\n\nDanglars seurasi silmillään rakastavaisia, kunnes he olivat kadonneet\nSaint-Nicolas'in linnoituksen kulmauksen taakse. Kääntyessään hän näki\nFernandin vaipuneen kalpeana ja vapisten tuolilleen ja Caderoussen\nsopertelevan erään juomalaulun sanoja.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä herra, sanoi Danglars Fernandille, -- tuo\navioliitto ei näy tekevän kaikkia onnellisiksi?\n\n-- Se saattaa minut epätoivoon, sanoi Fernand.\n\n-- Rakastitte siis Mercedestä?\n\n-- Olen rakastanut häntä siitä asti kun häneen tutustuin.\n\n-- Ja nyt revitte hiukset päästänne, sen sijaan että keksisitte jonkin\nkeinon! Hitto vieköön, en luullut teidän kansanne miehiä tuollaisiksi.\n\n-- Mitä minä sitten tekisin? kysyi Fernand.\n\n-- Mistä minä sen tiedän? Enhän minä tietääkseni ole rakastunut\nMercedekseen, vaan te. Etsikää, sanoo evankeliumi, niin te löydätte.\n\n-- Minä olin jo löytänyt keinon.\n\n-- Minkä?\n\n-- Tahdoin tikarillani lävistää _miehen_, mutta nainen sanoi tappavansa\nitsensä, jos miehelle tapahtuu onnettomuus.\n\n-- Joutavia! Sellaista sanotaan, mutta sitä ei tehdä.\n\n-- Ette tunne Mercedestä. Hän panee kyllä uhkauksensa täytäntöön.\n\n-- Tyhmeliini! mutisi Danglars. -- On yhdentekevää, tappaako hän\nitsensä vai ei, kunhan Dantès ei vain pääse kapteeniksi.\n\n-- Ja ennen kuin Mercedes kuolee, jatkoi Fernand äänellä, josta huomasi\nhänen tehneen horjumattoman päätöksen, -- kuolen itse.\n\n-- Se on rakkautta, se, sanoi Caderousse yhä humaltuneemmalla äänellä.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Danglars, -- te näytätte kunnon pojalta, ja\ntahtoisin, hitto vieköön, pelastaa teidät, mutta...\n\n-- No, sanoi Caderousse, -- jatkahan.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Danglars, -- sinä olet jo kolme neljännestä\nhumalassa. Juo pullo loppuun asti, niin olet kokonaan. Juo, äläkä\nsekaannu siihen, mitä me teemme. Meidän toimissamme täytyy pään pysyä\nselvänä.\n\n-- Minäkö humalassa? sanoi Caderousse. -- Joutavia! Joisin vielä vaikka\nneljä pulloasi, nehän eivät ole hajuvesipulloja isommat! Ukko Pamphile,\nlisää viiniä!\n\nJa todistaakseen väitteensä Caderousse löi lasiaan pöytään.\n\n-- Mitä tarkoititte? sanoi Fernand kiihkeästi.\n\n-- Mitäkö sanoin? En muista enää. Tuo humalainen Caderousse sotki\najatusteni juoksun.\n\n-- Olkoon menneeksi humalainen. Sitä pahempi niille, jotka pelkäävät\nviiniä, heillä on huonoja ajatuksia ja he pelkäävät viinin tuovan ne\nilmi.\n\nJa Caderousse alkoi laulaa siihen aikaan hyvin yleisen laulun kahta\nviimeistä säettä:\n\n    Ain kaikki pahat vettä käyttää,\n    sen vedenpaisumus jo näyttää.\n\n-- Sanoitte haluavanne pelastaa minut pulasta, lausui Fernand, --\nmutta, sanoitte...\n\n-- Niin, sanoin mutta ... pelastaakseni teidät pulasta ei Dantès saa\nmennä naimisiin sen naisen kanssa, jota rakastatte. Ja minun mielestäni\navioliitto voi helposti jäädä sikseen Dantèsin tarvitsematta silti\nkuolla.\n\n-- Vain kuolema voi heidät erottaa, sanoi Fernand.\n\n-- Teet, ystäväiseni, johtopäätöksiä aivan kuin simppu, sanoi\nCaderousse, ja Danglars, tuo veijari, konna, loihtija, todistaa sinun\nolleen väärässä. Todistahan se, Danglars. Sanohan hänelle, ettei\nDantèsin tarvitse kuolla. Ikäväähän olisi, jos hän kuolisi. Hän on hyvä\npoika, minä pidän Dantèsista. Terveydeksesi, Dantès!\n\nFernand nousi kärsimättömänä.\n\n-- Antakaa hänen lörpötellä, sanoi Danglars pidättäen nuorta miestä, --\nja sitä paitsi, vaikka hän onkin humalassa, ei hän niinkään pahasti\nerehdy. Poissaolo erottaa yhtä hyvin kuin kuolemakin. Ja ajatelkaahan,\njos Edmondin ja Mercedeksen välillä olisi vankilan muuri, niin he\nolisivat yhtä varmasti erossa toisistaan, kuin jos heidän välillään\nolisi hautakivi.\n\n-- Se on kyllä totta, mutta vankilasta pääsee pois, takertui Caderousse\nkeskusteluun, -- ja kun kerran pääsee vankilasta ja kun on Edmond\nDantès, niin kostaa.\n\n-- Vähät siitä! mutisi Fernand.\n\n-- Sitä paitsi, jatkoi Caderousse, -- minkä tähden Dantès joutuisi\nvankilaan? Eihän hän ole varastanut, ei tappanut, ei murhannut.\n\n-- Pidä suusi kiinni! sanoi Danglars.\n\n-- Minä en tahdo pitää suutani kiinni, sanoi Caderousse. -- Tahdon\nkuulla, minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan. Minä pidän Dantèsista!\nTerveydeksesi, Dantès!\n\nJa hän joi taas lasillisen viiniä.\n\nDanglars näki räätälin himmeistä silmistä, miten humala nousi\nnousemistaan, ja hän kääntyi Fernandin puoleen.\n\n-- No niin, ymmärrättekö, sanoi hän, -- ettei häntä tarvitse tappaa?\n\n-- Ei kai, jos voi, niin kuin äsken mainitsitte, toimittaa hänet\nvankilaan. Mutta tiedättekö millä keinoin?\n\n-- Kun oikein etsii, niin ehkä löytääkin, sanoi Danglars. -- Mutta,\njatkoi hän, -- mitä hittoa minä siihen sekaannun, kuuluuko tämä asia\nminuun?\n\n-- En tiedä, kuuluuko asia teihin, sanoi Fernand tarttuen hänen\nkäsivarteensa, -- mutta sen tiedän, että te jostakin erityisestä syystä\nvihaatte Dantèsia. Se, joka itsekin vihaa, ei erehdy toisen tunteista.\n\n-- Mitä syytä minulla olisi vihata Dantèsia? Ei mitään, toden totta.\nOnnettomuutenne vain herätti sääliäni, siinä kaikki. Mutta siitä\nhetkestä alkaen, kun luulette minun toimivan omaksi edukseni, sanon\nhyvästi, ystäväiseni. Selviytykää asiasta omin neuvoin.\n\nJa Danglars oli vuorostaan nousevinaan.\n\n-- Ei, sanoi Fernand pidättäen häntä, -- jääkää! Vähät siitä,\nvihaatteko Dantèsia vai ettekö. Minä vihaan, tunnustan sen\nrehellisesti. Keksikää keino, ja minä panen sen täytäntöön, kunhan mies\nvain ei kuole, sillä Mercedes on uhannut tappaa itsensä, jos Dantès\nkuolee.\n\nCaderousse, jonka pää oli painunut pöytää vastaan, kohotti otsansa ja\nkatsoi raskain ja harhailevin silmin Fernandiin ja Danglars'iin.\n\n-- Tappaa Dantès, sanoi hän. -- Kuka puhuu täällä Dantèsin\ntappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna\nhän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen\njakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.\n\n-- Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi\nDanglars. -- Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen\nterveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, -- ja jätä meidät\nrauhaan.\n\n-- Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen\nlasinsa.\n\n-- Hänen terveydekseen ... hänen terveydekseen ... noin!\n\n-- Mutta mikä on keino ... se keino? sanoi Fernand.\n\n-- Ettekö vielä ole sitä keksinyt?\n\n-- En, tehän sen lupasitte keksiä.\n\n-- Se on totta, jatkoi Danglars. -- Ranskalaiset voittavat siinä\nsuhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta\nranskalaiset keksivät.\n\n-- Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.\n\n-- Viinuri, huusi Danglars, -- kynä, mustetta, paperia!\n\n-- Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.\n\n-- Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun\ntyökalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.\n\n-- Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.\n\n-- Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri,\nosoittaen pyydettyjä esineitä.\n\n-- Tuokaa ne sitten tänne.\n\nViinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.\n\n-- Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, --\nettä näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä\nmetsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja\npaperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.\n\n-- Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.\n-- Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.\n\nFernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin\npäältä ja tarttui lasiinsa.\n\nKatalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän\nuuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa\npöydälle.\n\n-- No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset\nrippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.\n\n-- No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, -- että jos tällaisen matkan\njälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle,\njoku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille\nbonapartelaisena kätyrinä...\n\n-- Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.\n\n-- Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai\nkuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille\nainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi\njäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin\nmiestä, joka hänet on sinne saattanut!\n\n-- En muuta toivokaan, sanoi Fernand, -- kuin että hän etsii riitaa\nkanssani!\n\n-- Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan\nhänen rakkaan Edmondinsa ihoon!\n\n-- Se on totta! sanoi Fernand.\n\n-- Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, -- niin on\nparasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja\nkirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia\nseuraava ilmianto.\n\nJa Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään\nja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen\ntavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne\npuoliääneen:\n\n    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja\n    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen\n    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,\n    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta\n    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi\n    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.\n\n    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä\n    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.\n\n-- Hyvä on, sanoi Danglars. -- Sillä tavoin kostossanne on jotain\njärkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan\nitsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä\ntavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: \"Herra kuninkaallinen\nprokuraattori.\" Siinä kaikki.\n\nDanglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.\n\n-- Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen\najatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti\nymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. -- Niin,\nsiinä on kaikki, mutta se on halpamaista.\n\nJa hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.\n\n-- Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta\nkirjettä. -- Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos\nDantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen\nvuoksi, katsohan...\n\nHän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.\n\n-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- Dantès on ystäväni, enkä minä salli\nhänelle tehtävän pahaa.\n\n-- Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand,\nsanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja\nsalavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.\n\n-- Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. -- Minä\ntahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.\n\n-- Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, -- ja jos\njatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää\nkoivillasi.\n\n-- Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet\nainakin. -- Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä,\nettä nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!\n\n-- Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. --\nMutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja\nlähtekäämme.\n\n-- Lähtekäämme, sanoi Caderousse, -- mutta en tarvitse sitä varten\nsinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme\nMarseilleen?\n\n-- En, sanoi Fernand, -- minä palaan Catalansiin.\n\n-- Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.\n\n-- Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.\n\n-- Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa.\nTulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän\nsitä tahtoo.\n\nDanglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea\nMarseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja\nmukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan\nSaint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse\nseurasi häntä hoiperrellen.\n\nAstuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin\nsieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän\nriensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.\n\n-- No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. -- Hän valehtelikin meille.\nHän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand,\nsinä menet väärään suuntaan!\n\n-- Sinä erehdyt, sanoi Danglars, -- hänhän kulkee suoraan\nVieilles-Infirmeries-katua.\n\n-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Olisin voinut vaikka vannoa, että\nhän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.\n\n-- Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, -- luulenpa, että asia on\nhyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.\n\n\n\n\n5. Kihlajaiskemut\n\n\nSeuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja\nsäteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin\nrubiinit aaltojen harjalla.\n\nKihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka\nlehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi\nkuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!)\nkirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.\n\nPuinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.\n\nVaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä\nparvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin\nlaivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä.\nKaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.\n\nVieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut\nläsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli\nniin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.\n\nMutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti\nuutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra\nMorrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.\n\nVähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö\notti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo\nvahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon\npidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa\nlaivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän\ntoivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun\nkaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse\nkiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras\noli jo saapunut.\n\nDanglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat\npäässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan\nruutikellarin kohdalla.\n\nTähän joukkoon kuului neljä nuorta katalonialaista tyttöä, Mercedeksen\nystäviä, morsiuspari käsitysten ja Dantèsin isä, joka kulki morsiamen\nrinnalla. Joukon takana tuli Fernand ilkeästi hymyillen.\n\nEi Mercedes enempää kuin Edmondkaan huomannut Fernandin ilkeätä hymyä.\nNuo lapset olivat niin onnellisia, että he eivät nähneet mitään muuta\nkuin toisensa ja kirkkaan taivaan, joka heitä siunasi.\n\nDanglars ja Caderousse toimittivat asiansa. Kun he sitten olivat\nystävällisesti ja voimakkaasti kätelleet Edmondia, liittyivät he\njoukkoon. Danglars meni Fernandin viereen ja Caderousse ukko Dantèsin\nrinnalle, joka oli yleisen huomion kohteena.\n\nLähestyessään Fernandia Danglars loi hylättyyn kosijaan terävän\nkatseen. Fernand asteli joukon viimeisenä. Mercedes oli nuoren, ihanan\nrakkautensa itsekkyydessä unohtanut hänet ja näki ainoastaan Edmondin.\nFernand oli vuoroin kalpea, vuoroin punainen. Tavan takaa hän loi\nsilmänsä Marseilleen päin ja värisi hermostuneesti. Fernand näytti\nodottavan tai ainakin aavistavan jotakin tärkeätä tapahtuvaksi.\n\nKoska Dantès kuului kauppalaivastoon, oli hänen pukunsa puoleksi\nsotilaallinen, puoleksi siviili. Tämä puku soveltui hyvin hänen komeaan\nulkomuotoonsa, jota vielä kaunisti ilo ja morsiamen ihanuus.\n\nMercedes oli kaunis kuin Kypros- tai Khios-saaren neito hehkuvan\ntummine silmineen ja korallinpunaisine huulineen. Hän asteli joustavan\nkepeästi niin kuin astuvat Arles'in ja Andalusian naiset.\nKaupunkilaistyttö olisi epäilemättä koettanut salata ilonsa harson\ntaakse tai ainakin silmäluomiensa suojaan, mutta Mercedes hymyili ja\nkatsoi kaikkiin ympärillä oleviin, ja hänen hymynsä sanoi yhtä\navomielisesti kuin hänen sanansa olisivat sanoneet: Jos olette\nystäviäni, niin iloitkaa kanssani, sillä minä olen todellakin hyvin\nonnellinen!\n\nNiin pian kuin kihlatut ja heidän saattojoukkonsa tulivat Réserven\nnäkyviin, meni Morrel vuorostaan heitä vastaan, ja hänen jäljestään\ntulivat merimiehet ja sotilaat, joille hän jo oli kertonut Dantèsille\nantamastaan lupauksesta, että tämä nimittäin pääsee kapteeni Leclèren\nseuraajaksi. Nähdessään hänen tulevan päästi Edmond morsiamensa\nkäsivarren luovuttaaksensa hänet herra Morrelin huostaan. Laivanisäntä\nja morsian nousivat muiden edellä pitosaliin johtavia portaita, jotka\nnatisivat viiden minuutin ajan vieraitten astuessa niitä.\n\n-- Isä, sanoi Mercedes, pysähtyen pöydän keskustan kohdalle, -- te\nistutte oikealle puolelleni. Ja vasemmalle puolelleni tahdon hänet,\njoka on ollut veljenäni, sanoi hän niin hellällä äänellä, että se koski\nFernandin sydämeen aivan kuin tikarin pisto.\n\nDantès oli asettanut oikealle puolelleen herra Morrelin, vasemmalle\nDanglars'in. Sitten hän viittasi jokaista valitsemaan paikkansa oman\nmielensä mukaan.\n\nJo tarjottiin pöydässä arlesilaisia makkaroita, joiden sisusta on\ntummanruskea ja tuoksu väkevä, merirapuja loistavine kuorineen,\nruusunpunaisia simpukoita, merisiilejä, jotka muistuttivat\npiikkisiä kastanjoita, clovisseja, eräänlaatuisia ostereita, jotka\nEtelä-Ranskassa ovat herkkusuiden ruokana samoin kuin osterit\nPohjois-Ranskassa, sanalla sanoen kaikkia noita herkullisia ruokia,\njoita laine tuo hiekkaiselle rannalle ja joita kiitolliset kalastajat\nsanovat meren hedelmiksi.\n\n-- Kylläpä on tavattoman hiljaista, sanoi vanhus ryypäten\ntopaasinkeltaista viiniä, jota ukko Pamphile omassa persoonassaan oli\ntuonut Mercedeksen eteen. -- Kuka uskoisi, että täällä on kolmekymmentä\nihmistä, joiden kovasti tekee mieli nauraa.\n\n-- No, eihän aviomies aina ole iloinen, sanoi Caderousse.\n\n-- Asian laita on niin, sanoi Dantès, -- että olen tällä hetkellä liian\nonnellinen voidakseni olla iloinen. Jos sitä, naapuri, tarkoitatte,\nniin olette oikeassa! Ilo vaikuttaa toisinaan omituisesti, se\ntukahduttaa samoin kuin tuskakin.\n\nDanglars piti silmällä Fernandia, jonka kasvoissa kuvastuivat kaikki\nmielialat.\n\n-- Joutavia, sanoi hän. -- Pelkäättekö jotakin? Minun mielestäni kaikki\nnäyttää käyvän toivomustenne mukaan.\n\n-- Sehän juuri minua kauhistuttaakin, sanoi Dantès. -- Minun mielestäni\nei ihminen ole luotu olemaan näin helposti onnellinen! Onni on aivan\nkuin tuollainen lumotun saaren palatsi, jota lohikäärmeet vartioivat.\nTäytyy taistella saavuttaakseen onnensa, enkä todellakaan tiedä, mitä\nolen tehnyt päästäkseni Mercedeksen mieheksi.\n\n-- Mieheksi, mieheksi, sanoi Caderousse nauraen, -- et vielä, kapteeni.\nKoetahan hiukan esiintyä aviomiehenä, niin näet, miten sinut otetaan\nvastaan.\n\nMercedes punastui.\n\nFernand vääntelehti tuolillaan, hän sävähti jokaista kolinaa ja pyyhki\notsaltaan hikihelmiä, jotka päilyivät siinä aivan kuin ukkossateen\nensimmäiset pisarat.\n\n-- Ei kannata todellakaan, naapuri Caderousse, huomauttaa minulle niin\npienestä erehdyksestä, sanoi Dantès. -- Mercedes ei vielä ole vaimoni,\nse on kyllä totta... (Hän katsoi kelloaan.) Mutta puolentoista tunnin\npäästä hän on.\n\nJokainen huudahti hämmästyksestä, paitsi ukko Dantès, joka nauroi\nääneen, niin että hänen vielä kauniit hampaansa näkyivät. Mercedes\nhymyili eikä enää punastunut. Fernand tarttui suonenvedontapaisesti\npuukkoonsa.\n\n-- Tunnin päästä! sanoi Danglars kalveten. -- Kuinka se on mahdollista?\n\n-- Niin, ystäväni, vastasi Dantès, -- siitä saamme kiittää herra\nMorrelin vaikutusvaltaa, hänen, jota lähinnä isääni saan maailmassa\neniten kiittää kaikesta hyvästä. Hän on poistanut kaikki vaikeudet.\nOlemme saaneet kuulutusajan lyhennetyksi, ja puoli kolmelta odottaa\nmääri meitä kaupungintalossa. Koska kello jo on lyönyt neljänneksen yli\nyhden, niin en paljoakaan erehdy sanoessani, että tunnin ja\nkolmentoista minuutin päästä on Mercedeksen nimi rouva Dantès.\n\nFernand sulki silmänsä. Tulinen polte oli hänen silmäluomillaan. Hän\nnojautui pöytään, jotta ei kaatuisi, eikä voinut pidättää kumeaa\nhuokausta, joka hukkui läsnäolevien nauruun ja onnitteluihin.\n\n-- Se on reipasta toimintaa, sanoi ukko Dantès. -- Sitä se on, kun ei\nheitä aikaansa hukkaan, vai mitä? Saapui eilen aamulla ja on tänään\npuoli kolmelta naimisissa! Sanokaa sitten, että merimies ei sukkelasti\ntoimita asioitaan.\n\n-- Mutta muut muodollisuudet, huomautti Danglars arasti, -- naimakirja,\nallekirjoitukset...?\n\n-- Naimakirja on helposti tehty, sanoi Dantès nauraen. -- Mercedeksellä\nei ole mitään, eikä minullakaan! Me pidämme pesän yhteisenä, siinä\nkaikki! Pian sen sellaisen kirjoittaa, eikä se maksa paljoakaan.\n\nTämä leikinlasku herätti riemua ja uusia hyvä-huutoja.\n\n-- Siis, tämä ateria, jota pidimme kihlajaisateriana, sanoi Danglars,\n-- onkin hääateria.\n\n-- Ei suinkaan, sanoi Dantès. -- Ette te silti mitään menetä.\nHuomisaamuna lähden Pariisiin. Neljä päivää tarvitsen matkalla sinne ja\nneljä päivää takaisin, päivän toimittaakseni tarkkaan sen, mikä on\ntehtäväni, ja maaliskuun yhdeksäntenä päivänä palaan. Seuraavana\npäivänä on oikea hääateria.\n\nKun saatiin tietää, että uudet pidot olivat tiedossa, karttui iloisuus\nsiinä määrin, että ukko Dantès, joka aterian alussa oli valittanut\nhiljaisuutta, koetti nyt yleisen keskustelun aikana turhaan saada\nääntään kuuluville toivottaessaan nuorille onnea ja menestystä.\n\nDantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes\nalkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen\nEdmondille.\n\nPöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin\nrahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä\npaikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita.\nKaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan\nselitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.\n\nFernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin\ntulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa\ntulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja\nkäveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien\nkilinää.\n\nCaderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti\nkarttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.\n\n-- Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja\nvarsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka\nDantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, -- toden totta,\nDantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä,\nniin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle\nilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.\n\n-- Näithän, sanoi Danglars, -- ettei asiasta tullut mitään.\nFernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta\nsen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi\nkilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.\n\nCaderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.\n\n-- Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, -- kun tyttö on toden\ntotta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen\npoika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.\n\n-- Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. -- Kello lyö jo kaksi,\nja meitä odotetaan neljänneksen yli.\n\n-- Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.\n\n-- Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.\n\nSamassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia,\nnäki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja\nvaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä\nportailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi\naseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat\nhuudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.\n\nMelu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat\nkummastuneina toisiinsa.\n\n-- Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.\n\nSamassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen\njäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta.\nLevottomuuden sijaan tuli kauhu.\n\n-- Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka\nhän tunsi. -- Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.\n\n-- Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, -- niin uskokaa,\nherra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on\nvangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön,\nniin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?\n\nKaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin\nsäilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:\n\n-- Minä olen. Mitä minusta tahdotte?\n\n-- Edmond Dantès, sanoi komissaari, -- lain nimessä vangitsen teidät!\n\n-- Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. -- Miksi\nvangitsette minut?\n\n-- Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.\n\nHerra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa.\nVirkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas,\nkylmä, kuuro, mykkä.\n\nVanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai\näidin sydän ei koskaan ymmärrä.\n\nHän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet.\nMutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.\n\n-- Rauhoittukaa, sanoi hän. -- Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin\ntulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee\nvapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäen\nDanglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.\n\n-- Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. -- Olen samassa asemassa kuin\nsinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan\nymmällä.\n\nCaderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus\nselveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin\nveti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin\nväliin.\n\n-- Oho, sanoi hän karkealla äänellä, -- onko tämä seuraus eilen\nsuunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät,\nsillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.\n\n-- Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. --\nTiedäthän, että revin tuon paperin.\n\n-- Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi\nCaderousse.\n\n-- Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.\n\n-- Missä Fernand on? kysyi Caderousse.\n\n-- Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. -- Hoitamassa kai omia\nasioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.\n\nTämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien\nvieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:\n\n-- Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan\nmennä vankilaan asti.\n\n-- Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä\nlähestyi pääryhmää.\n\nDantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat.\nAjoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi\nvaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi\nsulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.\n\n-- Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen\nparvekkeen kaidepuun yli.\n\nVanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui\nhänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen\nikkunasta ja huusi: \"Hyvästi, Mercedes!\" ja katosi Saint-Nicolasin\nlinnoituksen kulman taakse.\n\n-- Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, -- otan ensimmäiset\najoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille\ntietoja.\n\n-- Lähtekää, huusivat kaikki, -- lähtekää, ja palatkaa pian.\n\nKun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.\n\nVanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan\nsuruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa.\nHe tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät\ntoistensa syliin.\n\nTällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi\nsen ja istuutui tuolille.\n\nSattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui\nerottuaan vanhuksen syleilystä.\n\nVaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.\n\n-- Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan\noli pitänyt Fernandia silmällä.\n\n-- Sitä en usko, vastasi Danglars, -- hän on siksi typerä. Joka\ntapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.\n\n-- Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.\n\n-- Mitä vielä, sanoi Danglars, -- onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä\nsattuu puhumaan.\n\n-- On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.\n\nTällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.\n\n-- Entä te, Danglars, sanoi joku, -- mitä te ajattelette tästä\ntapauksesta?\n\n-- Luulen, sanoi Danglars, -- että hän on tuonut jonkin kielletyn\ntavaran.\n\n-- Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka\nolette tilinpitäjä.\n\n-- Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka\nhänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että\notimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta\nmuuta en tiedä.\n\n-- Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen\ntoivonkipinään, -- että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen\nkahvia ja laatikollisen tupakkaa.\n\n-- Siinähän se on, sanoi Danglars. -- Meidän poissa ollessamme ovat\ntullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.\n\nMercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti\noli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.\n\n-- Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä\nmitä sanoi.\n\n-- Toivokaa! sanoi Danglars.\n\n-- Toivokaa! koetti Fernand mutista.\n\nMutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta\nmitään ei kuulunut.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle\nodottamaan, -- hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on\nherra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.\n\nMercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he\nkohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.\n\n-- No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.\n\n-- No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, -- asia\non vakavampi kuin luulimmekaan.\n\n-- Oh, huudahti Mercedes, -- hän on syytön!\n\n-- Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, -- mutta häntä syytetään...\n\n-- Mistä? kysyi ukko Dantès.\n\n-- Että hän on bonapartelaisten kätyri.\n\nTuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.\n\nMercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.\n\n-- Ah, mutisi Caderousse, -- te olette pettäneet minua, Danglars, ja\nolette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja\ntuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.\n\n-- Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen,\n-- tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole\ntodellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin,\nhän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään\njokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet,\novat hänen rikostovereitansa.\n\nItsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite\noli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja\ntuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.\n\n-- Odottakaamme siis, mutisi hän.\n\n-- Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. -- Jos hän on syytön, niin hän\npääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä\nitseään rikostoveriksi.\n\n-- Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.\n\n-- Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa\nlähteä, -- tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin\nvoivat.\n\nHe poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja\nturva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin\nystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin\nMeilhan-puistokatua kotiin.\n\nPian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu\nbonapartelaisena kätyrinä.\n\n-- Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan\nmatkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi\nkaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin\nsijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. -- Olisitteko\nuskoneet sitä?\n\n-- Hitto vieköön, vastasi Danglars, -- kerroinhan teille, että Dantès\nilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä\nkäynti tuntui minusta epäilyttävältä.\n\n-- Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin\nminulle?\n\n-- En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. -- Tiedättehän, että\nsetänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa\nja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin\nsuosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja\nteitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta\nsalata ne muilta.\n\n-- Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, -- olette kunnon poika.\nOlin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että\nDantès tulee Pharaonin kapteeniksi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän\nvastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että\nteillä oli kireät välit.\n\n-- Ja mitä hän vastasi?\n\n-- Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei\ntarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että\njokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti\nhänenkin.\n\n-- Tekopyhä! mutisi Danglars.\n\n-- Dantès-parka! sanoi Caderousse. -- Hän on todellakin kunnon poika.\n\n-- Niin kyllä, sanoi herra Morrel, -- mutta tällä hetkellä ei\nPharaonilla ole kapteenia.\n\n-- Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä,\ntoivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.\n\n-- Mutta entä siihen asti?\n\n-- No niin, sanoi Danglars, -- olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että\nosaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin\npäästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman\npaikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.\n\n-- Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. -- Siten asia todellakin\njärjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa\npurkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike\nei saa siitä kärsiä.\n\n-- Olkaa rauhassa, herra Morrel. -- Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes\nnäkemään?\n\n-- Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra\nVillefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä,\nettä prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki\nihminen eikä luultavasti mikään huono mies.\n\n-- Ei, sanoi Danglars, -- mutta olen kuullut, että hän on\nkunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.\n\n-- No, huokasi herra Morrel, -- saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan,\ntapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.\n\nJa hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.\n\n-- Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, -- minnepäin asia kääntyy.\nTekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?\n\n-- Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on\ntällaiset seuraukset.\n\n-- Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä?\nSehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin\nkirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.\n\n-- Niin, sanoi Caderousse, -- siitä olen aivan varma. Näin sen\nlehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi\nvieläkin siellä.\n\n-- Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt\nedes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen ... hyvä Jumala, hän lähetti ehkä\nminun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.\n\n-- Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?\n\n-- En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan.\nMutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi\ntotuuden.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- antaisin hyvin paljon,\njos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä\nainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa\nmeille onnettomuutta, Danglars!\n\n-- Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle\nsyylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus\nmeitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä\nsanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.\n\n-- Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien\nkulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen\nitsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.\n\n-- Hyvä, sanoi Danglars, -- asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen\ntahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä\nCaderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä\ntapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus\non oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.\n\nJa näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet\nPharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut\ntulla häntä tapaamaan.\n\n\n\n\n6. Prokuraattorin sijainen\n\n\nGrand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä\nPuget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa,\nvietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.\n\nMutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa\nsäätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa\nMarseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka\nolivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja,\njotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä,\njotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo,\nvaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan\narmeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta\nviiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden\nrestauraatio jumalan.\n\nOltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden\nintohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia\nja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi\nolivat tulleet poliittiset vainot.\n\nKeisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja\nkuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä:\nEläköön Napoleon! -- hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka\nainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat\nhänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta\nja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä\nkuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen\nsortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi\nelpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.\n\nVanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita\njuomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.\n\nTämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin\nmaanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit\nkohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja\nsirottivat kukat pöydälle.\n\n-- Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi\nmarkiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja\nviidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, -- nuo\nvallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme\nannamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat\nostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin\nhuomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me\npysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he\nliittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me\nmenetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli\ntodellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei\nkoskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?\n\n-- Mitä sanoittekaan, markiisitar...? Suokaa anteeksi, en seurannut\nkeskustelua.\n\n-- Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli\nehdottanut maljan, -- nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä\ntietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.\n\n-- Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja\nsametinvälkkyvät silmät. -- Minä luovutan teille herra Villefort'in,\njonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua\nkanssanne.\n\n-- Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee\nuusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.\n\n-- Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi\nhellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen\nnaisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se\nkuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen\nvaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se\non se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. -- Saat anteeksi...\nSanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän\ninnostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.\n\n-- Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen\nkaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden\nlaumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole\nainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden\nperikuva.\n\n-- Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. -- Napoleon\nyhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä?\nMinun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen\nkorsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää\ntäydellisesti.\n\n-- Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n\ntorilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä.\nEdellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen,\njoka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle,\njälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä,\nsanoi Villefort nauraen, -- että molemmat ovat inhoittavia\nvallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan\nonnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja\nkuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on\nvoinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin\nsortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar?\nCromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat\nliittolaisensa.\n\n-- Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat\nvallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi.\nKun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan\nrakkautta hirmuvaltaan.\n\nTumma puna nousi Villefort'in otsalle.\n\n-- Isäni oli girondisti, sanoi hän, -- se on kyllä totta. Mutta isäni\nei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon\nkuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle\nmestauslavalle, jossa putosi isänne pää.\n\n-- Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan\nkalventanut hänen kasvojaan. -- Mutta he olisivat nousseet\nmestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja\ntodistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon\najetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen\nhallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin\nkreivi Noirtier'sta tuli senaattori.\n\n-- Äiti, äiti, sanoi Renée, -- olemmehan sopineet, ettemme puhu enää\nnoista ikävistä muistoista.\n\n-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- minä liityn neiti\nSaint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi\nsuotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada\naikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me\nvoimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan\nhylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on\nollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier;\nminä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan\nvallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain\nnuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein\ntahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.\n\n-- Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, -- hyvä, hyvin vastattu! Minäkin\nolen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista,\nonnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte\nparemmin.\n\n-- Niin, sanoi markiisitar, -- unohtakaamme menneisyys, en minäkään\nmitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin\nvastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet\nteistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut\nunohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin\nminä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu\nkäsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin\nsilmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin\nsalaliittolaisten kanssa.\n\n-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- virkani ja varsinkin aika,\njossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia\npoliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei\nkaikki ole vielä loppunut.\n\n-- Niinkö luulette? sanoi markiisitar.\n\n-- Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän\non melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen\npuoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä\nupseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa\nkuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten\nkeskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.\n\n-- Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi\nArtois'n kamariherra, -- mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää\nhänet kauemmaksi.\n\n-- Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra\nSaint-Méran. -- Ja minne hänet lähetetään?\n\n-- Sainte-Helenaan.\n\n-- Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.\n\n-- Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja\npäiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.\n\n-- Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin,\njättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle\nNapolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä\nItaliaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.\n\n-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, -- ovat olemassa vuoden 1814\nsopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.\n\n-- Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. -- Pitikö hän itse niin\nperin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin\nherttuan?\n\n-- Niin, sanoi markiisitar, -- päätetty asia on, että Pyhä Allianssi\nvapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen\npuoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän\nhallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa\nolkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.\n\n-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, -- joutuu prokuraattorin\nsijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.\n\n-- Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.\n\n-- Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme\npalauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.\n\n-- Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n\ntytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, -- koettakaahan saada aikaan\njokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan\nnähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.\n\n-- Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, -- sillä\ntekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen\ntuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun\nlaskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa\nnukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa\nkohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät\ntärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa\nrauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.\n\n-- Hän panee meidät värisemään ... ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.\n\n-- Minkä minä sille voin ... se on kaksintaistelua... Olen jo viisi\nkuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja\nmuille ... no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa\nhiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. -- Puhutteko oikein\ntäyttä totta, herra Villefort?\n\n-- Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies\nhymyhuulin. -- Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo\ntyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani,\ntekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin\nsotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan,\nluuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan\npistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen,\njota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan\nvenäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet\nnähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn\nsilmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään\noikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää,\nminä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko\nvoittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara\ntekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon\npuhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen.\nAjatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on\nvarma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja\npainavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän\nkaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin\nputoaa.\n\nRenée kirkaisi.\n\n-- Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.\n\n-- Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.\n\n-- Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra\nVillefort, sanoi eräs kolmas. -- Muistattehan tuon miehen, joka oli\ntappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen\nkuin pyöveli koski häneen.\n\n-- Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, --\nmikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat\npoliittiset rikolliset...\n\n-- Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on\nvaltakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet,\ntahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.\n\n-- Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, -- mutta lupaattehan, herra\nVillefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.\n\n-- Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, -- me\nlaadimme yhdessä syytöskirjat.\n\n-- Rakas lapsi, sanoi markiisitar, -- pidä huolta kolibreistasi,\nsylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.\nAseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.\nMuistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.\n\n-- _Cedant arma togae_, sanoi Villefort kumartaen.\n\n-- En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.\n\n-- Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée.\n-- Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua\nkauhistuttanut.\n\n-- Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.\n\n-- Tyttäreni, sanoi markiisi, -- herra Villefort on tämän seudun\nmoraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis\ntoimiala.\n\n-- Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen\nisänsä on ollut, sanoi markiisitar.\n\n-- Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, --\nminulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni,\nainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että\nhänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä\nkuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen\nkatuvana, minä taas intomielisenä.\n\nTämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa\nnähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan,\naivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa\nyleisöön.\n\n-- Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, -- lausuin\nTuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi\nsaada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja\nCondén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen\nvarsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet.\nAavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti\nmeidät lausuen: \"Villefort\" -- huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä\nNoirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort --\n\"Villefort\", sanoi siis kuningas, \"tulee menemään hyvin pitkälle. Hän\non kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja\nmarkiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin\nehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet\ntulla pyytämään minulta lupaa siihen.\"\n\n-- Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.\n\n-- Se on totta, sanoi markiisi.\n\n-- Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis\ntekemään kaiken palvellakseni häntä!\n\n-- Tuollaisena, sanoi markiisitar, -- rakastan teitä. Jos nyt\nilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.\n\n-- Ja minä, äiti, sanoi Renée, -- rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä\nja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita,\nkurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin\nnukkua rauhassa.\n\n-- Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa\nainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät\nvahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. -- Jos tahdotte\nnähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä\nkamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.\n\nTällä hetkellä -- aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in\ntoivomusta täyttääkseen sen -- astui palvelija sisään ja kuiskasi\nmuutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja\npyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja\nhymyhuulin.\n\nRenée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine\nposkipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti\nkoko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli\npoistunut.\n\n-- No, sanoi Villefort, -- te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin\nmieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden\nkaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan\nkuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne,\nkihlajaispidoissanikin.\n\n-- Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.\n\n-- Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä\nkertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.\n\n-- Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.\n\n-- On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta\nsalaliitosta.\n\n-- Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.\n\n-- Tässä on ilmiantokirje.\n\nJa Villefort luki:\n\n    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja\n    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen\n    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,\n    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta\n    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi\n    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.\n\n    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä\n    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.\n\n-- Mutta, sanoi Renée, -- tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on\nosoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.\n\n-- On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen\npoissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet.\nHän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei\nlöytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.\n\n-- Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.\n\n-- Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.\n\n-- On, vastasi Villefort, -- ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle,\njos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.\n\n-- Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.\n\n-- Hän on luonani.\n\n-- Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, -- älkääkä lyökö laimin\nvelvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan\npalvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan\npalvelus teitä odottaa.\n\n-- Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, -- olkaa\nlempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.\n\nVillefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.\n\n-- Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. -- Mutta jos\nsyytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen\nrikkaruoho on niitettävä.\n\nRenée vavahti kuullessaan sanan \"niitettävä\".\n\n-- Mitä vielä, sanoi markiisitar, -- älkää kuunnelko tuota pikku\ntyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.\n\nJa markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi.\nVillefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:\n\n\"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella.\"\n\n\n\n\n7. Kuulustelu\n\n\nTuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti\nkasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin\nvirkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja\nelämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän\noli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa\nilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää\nkulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä\nhetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas,\noli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai\nvaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei\nintohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen\nprokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen\nmorsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös\nkuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja\näitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren\nvaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä\nmiehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi\npuolen miljoonan perintö.\n\nKaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort'in onnen niin\nhäikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan\ntäynnä pilkkuja.\n\nOvella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen\nmiehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla\nme liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet,\nja lähestyi oikeudenpalvelijaa.\n\n-- Tässä olen, sanoi hän, -- olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt\noikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä\nja hänen salaliitostaan.\n\n-- Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt\npaperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä\nsyytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on\nnimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy\nvillakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone\nMorrel ja poika Marseillessa.\n\n-- Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?\n\n-- Ei, herra, hän on aivan nuori mies.\n\n-- Minkä ikäinen?\n\n-- Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.\n\nTällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli\nsaapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti\nodottaneen häntä. Mies oli Morrel.\n\n-- Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin\nsijaisen, -- kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät.\nAjatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on\nvangittu laivani perämies, Edmond Dantès.\n\n-- Tiedän kyllä, sanoi Villefort, -- ja olen juuri menossa häntä\nkuulustelemaan.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä,\nte ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja\nhiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa\nkoko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta\nsydämestäni suosioonne.\n\nVillefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön\nja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja\njälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi\nylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:\n\n-- Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä,\nkauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä\ntoimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?\n\nJa virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään\nkuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla\npuhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?\n\nMorrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi\nvaltiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle\nkertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle\nsanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä,\njossa kuvastui sydämellinen osanotto:\n\n-- Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee\nolla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo\nDantès-parka.\n\nTuo \"antakaa meille\" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen\nkorvissa vallankumoukselliselta.\n\n-- Kas, kas, ajatteli hän, -- antakaa meille ... kuuluisikohan tuo\nDantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa\nkäyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni\nkomissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta\nseuraa. Sehän on voinut olla kokous.\n\nSitten hän lausui ääneen:\n\n-- Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut\noikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on\nsyyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi\nvaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.\n\nNäin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan\noikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi\nlaivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen,\nmihin Villefort oli hänet jättänyt.\n\nEsihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään,\nvihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan\nrauhallisena ja tyynenä.\n\nVillefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan\npaperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa\nsanoen:\n\n-- Tuokaa vanki sisään!\n\nNiin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen\nvangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa,\nrohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa,\njoiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.\n\nEnsimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli\nkuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä\nensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.\n\nHän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka\npyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen,\notti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä\ntaakse.\n\nVähän sen jälkeen Dantès astui sisään.\n\nNuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen\nkohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin\nolisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.\n\nVasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse,\nsen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta\nDantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.\n\n-- Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin\nhänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka\ntunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu\ntakertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.\n\n-- Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla\näänellä. -- Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi\nMorrel ja poika.\n\n-- Ikänne? jatkoi Villefort.\n\n-- Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.\n\n-- Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?\n\n-- Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla\näänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen\nsäteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.\n\n-- Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen\nvastoin tahtoaan.\n\n-- Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut\nkolme vuotta.\n\nNiin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä\nyhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni\nherätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli\nonnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon\nmieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.\n\n\"Tämä filosofinen yhteensattuma\", ajatteli hän, \"tekee suuren\nvaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin.\" Ja Dantèsin\nodotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia,\njoiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa\nuskottavan kaunopuheisiksi.\n\nKun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän\nhymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.\n\n-- Jatkakaa, sanoi hän.\n\n-- Mitä minun pitää jatkaa?\n\n-- Antaa tietoja oikeuslaitokselle,\n\n-- Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se\nhaluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan\nhymyillen, -- minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.\n\n-- Oletteko palvellut kruununanastajaa?\n\n-- Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.\n\n-- Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui\nVillefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään\nantoi kysymyksilleen syytteen muodon.\n\n-- Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun\nhäpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut.\nOlen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille\nilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan\nasemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla,\njos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra\nMorrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan\nyksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni,\nkunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä\nvoin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään\nsille tärkeätä.\n\nDantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia\nkasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli\npyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja\nrikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi.\nNuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen,\nkaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan\nsilloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän\nitse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden,\njota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä,\nliikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa\nkohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.\n\n-- Toden totta, ajatteli Villefort, -- tuo on kunnon poika, eikä minun\nole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä\npyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien\nnähden ja suudelman jossakin nurkassa.\n\nNäiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in\nkasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.\n\n-- Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.\n\n-- Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. -- Kaikeksi onneksi on asemani\nniin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin\nhiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on\nkomennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä\nkysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei\nisänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.\n\n-- Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät\nnimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema\nteidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka\nrakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun\nkohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti\nkadehtijoita.\n\n-- Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä.\nMutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen\nheistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.\n\n-- Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja\nte näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa\ntavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa\nnäyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on\nilmiantokirje, tunnetteko käsialan?\n\nJa Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès\nluki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:\n\n-- En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä.\nJoka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen,\nsanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, -- ollessani\ntekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on\ntodellakin vihamieheni.\n\nJa salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.\nVillefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.\n\n-- Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, -- vastatkaa minulle suoraan,\nei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan\njoutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä\non totta tässä nimettömässä syytöksessä?\n\nJa Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli\nantanut hänelle takaisin.\n\n-- Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni\nMercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.\n\n-- Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.\n\nSitten hän jatkoi itsekseen:\n\n-- Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen\neikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.\n\n-- No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère\naivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut\npoiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli\nhänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan\nkuolevansa, kutsui minut luokseen. \"Rakas Dantès\", sanoi hän, \"vannokaa\nkunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat\nriippuvat siitä.\" -- \"Minä vannon\", vastasin. -- \"Kun kuolemani jälkeen\nlaivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban\nsaarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja\nantakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja\nteille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle,\ntäytätte, ja kunnia siitä tulee teille.\" -- \"Minä teen sen, kapteeni,\nmutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette.\"\n-- \"Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle\", sanoi kapteeni, \"ja\nkaikki esteet häviävät\". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa.\nTämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän\nhouraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.\n\n-- Mitä silloin teitte?\n\n-- Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani\ntehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille\novat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava.\nPurjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä,\nkäskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin\naavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin\nhänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet\naukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä\nhetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen\nvietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten\nkapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki\nasiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka\nkohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra\nMorrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin\nkuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä\nvihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon\nilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin\nnäytätte sitä halveksivan.\n\n-- Niin, niin, mutisi Villefort, -- tuo kaikki näyttää todenmukaiselta,\nja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta.\nMutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne\nviimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban\nsaarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa\nkuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.\n\n-- Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.\n\n-- Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.\n\n-- Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden\npapereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.\n\n-- Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti\nhattunsa ja hansikkaansa. -- Kenelle tuo kirje oli osoitettu?\n\n-- _Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi_.\n\nJos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin\nnopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli\npuoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja\nselailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi\nsanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.\n\n-- Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä\nkalpeammaksi.\n\n-- Niin, vastasi Dantès kummastuneena, -- tunnetteko hänet?\n\n-- En, vastasi Villefort nopeasti. -- Kuninkaan uskollinen palvelija ei\ntunne salaliittolaisia.\n\n-- Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan\npääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua. --\nJoka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen\nsisällöstä.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä, -- mutta tiesitte,\nkenelle kirje oli osoitettu!\n\n-- Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.\n\n-- Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort\nlukien sitä ja kalveten yhä enemmän.\n\n-- En kenellekään, kautta kunniani.\n\n-- Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se\noli osoitettu herra Noirtier'lle?\n\n-- Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.\n\n-- Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.\n\nVillefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli\nkirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen\npalavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.\n\nLuettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen\naivan murtunut.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.\n\nVillefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja\ntuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.\n\n-- Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi\nVillefort.\n\n-- Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi\nDantès. -- Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin?\nTahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?\n\n-- Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, -- älkää liikkuko paikaltanne,\nälkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.\n\n-- Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.\n\n-- En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää\nhuolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.\n\nDantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen\nseuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen\nja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.\n\n-- Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, -- ja jos\nhän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen\nhukassa, hukassa ainiaaksi!\n\nAika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi\ntahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne\nsalaisuudet, jotka suu säilyttää.\n\n-- Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.\n\n-- Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, -- jos minua\nepäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.\n\nVillefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti\ntehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:\n\n-- Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en\nsiis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun\ntäytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän,\nmillä tavoin olen teitä kohdellut.\n\n-- Näen kyllä, huudahti Dantès, -- ja minä kiitän teitä, sillä olette\nollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.\n\n-- No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin\nvähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä\nvastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen...\n\nVillefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin\nvieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.\n\n-- Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, -- olette enemmän kuin oikeus itse,\nolette hyvyys!\n\n-- Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, -- tällaisen teon jälkeen kai\nymmärrätte, että voitte luottaa minuun?\n\n-- Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.\n\n-- Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, -- ei minulla ole\nteille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.\n\n-- Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.\n\n-- Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee\njoku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki,\nmitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.\n\n-- Sen lupaan.\n\nVillefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.\n\n-- Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti\npaperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. -- Nyt tuo kirje on\nhävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille\nnäytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää\nrohkeasti, ja te olette pelastettu.\n\n-- Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.\n\nSitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.\n\n-- Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.\n\n-- Oli, ainoa.\n\n-- Vannokaa se.\n\nDantès ojensi kätensä.\n\n-- Vannon, sanoi hän.\n\nVillefort soitti.\n\nPoliisikomissaari astui sisään.\n\nVillefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen\nkorvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.\n\n-- Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.\n\nDantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja\npoistui.\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat\npettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.\n\n-- Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu..., huokasi\nhän. -- Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos\ntutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut\nhukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon.\nOi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö\nminun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!\n\nSitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy\nlevisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse\nterästyi.\n\n-- Niin juuri, sanoi hän. -- Tuo kirje, joka olisi syössyt minut\nturmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!\n\nJa tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa,\nprokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia\nkohden.\n\n\n\n\n8. Ifin linna\n\n\nAstuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle\nsantarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen\nvasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin\nkuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he\njonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat\njokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään\nsyytä vapista.\n\nSamalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä,\noli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli\nsynkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.\n\nDantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki\nedessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen\nrautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen\nosuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka\nnäytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi\npaukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli\ntukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.\n\nHuone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot.\nDantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan\nkuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan\nsuloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin\nkammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi\nheiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin\npäästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea\nkohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès\nvaipui rahilleen istumaan.\n\nVihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa\nkaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti\nlähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin\nkäytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa,\nsalvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua\nvalaisi äkkiä synkän huoneen.\n\nSoihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien\nvälkkyvän.\n\nHän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän\naseellisen joukon.\n\n-- Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.\n\n-- Niin, vastasi eräs santarmi.\n\n-- Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä, sanoi Dantès, -- olen valmis seuraamaan.\n\nVarmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan,\nvanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa\nkeskelle.\n\nVaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja\npoliisipalvelija hänen rinnalleen..\n\n-- Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.\n\n-- Teitä varten, sanoi santarmi, -- nouskaa niihin.\n\nDantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet\nlykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän\najan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin\nvälissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat\najoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.\n\nVanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli\nvain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse,\njoiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin\npaikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja\nTaramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.\n\nPian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka\nlähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.\n\nVaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi\nvahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui\nriviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa\npiippujen välkkyvän.\n\n-- Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän\najatteli.\n\nPoliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden\nmuodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.\n\nDantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli\nketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli\nheidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja\npoliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene\nirroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa\nPilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju\npainui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan\nFriouliksi.\n\nKun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta\niloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin\nsiemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren\ntuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin\nRéserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna,\ntuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista\nkuului tanssiaisten riemu.\n\nDantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.\n\nVene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli\nvastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut\ntätä käsittää.\n\n-- Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.\n\n-- Kohta sen saatte tietää.\n\n-- Miksi ei nyt...\n\n-- Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.\n\nDantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella\nsotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.\n\nKaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä\nveneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin,\nminne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain\nviedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei\nmillään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja,\nkaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin\nsijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut,\nettä ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään\npelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon\nvaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.\n\nHän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään,\njotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä\nmerellä.\n\nRatonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle,\noli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle.\nSilloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui\nMercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.\n\nEikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan\naskelen päässä hänestä?\n\nYksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan\nmorsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä\nkylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.\n\nVäärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet\nsanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi\nsiis vaiti tuijottaen tuohon valoon.\n\nVene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän\najatteli Mercedestä.\n\nKallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän\nsuunnanneen kulkunsa merelle päin.\n\nPurjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää\nvauhtia tuulen myötä.\n\nVaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi\nhän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.\n\n-- Toveri, sanoi hän, -- omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana\nrukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni\nDantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle\ntuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta\nmerimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.\n\nSantarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki\nliikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin\nmitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.\n\n-- Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, -- ja kysytte, minne\nmenemme?\n\n-- Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.\n\n-- Ettekö aavistakaan?\n\n-- En vähääkään.\n\n-- Se ei ole mahdollista.\n\n-- Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä.\nArmahtakaa minua ja vastatkaa!\n\n-- Mutta entä määräykset?\n\n-- Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä\nsaan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te\npelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin\nolisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta,\nenhän voisikaan. Minne olemme matkalla?\n\n-- Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne\nolette matkalla?\n\n-- En arvaa.\n\n-- Katsokaa sitten ympärillenne.\n\nDantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan\nsylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan\nkuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.\n\nTämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus,\njoka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten\ntarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin\nkuolemaantuomittuun tekee mestauslava.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi hän. -- Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?\n\nSantarmi hymyili.\n\n-- Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. -- Ifin\nlinna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria\npoliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin\nlinnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?\n\n-- Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita,\nvahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla\ntavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa\ntiedonannostani.\n\nDantès puristi lujasti santarmin kättä.\n\n-- Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?\n\n-- Nähtävästi, sanoi santarmi, -- mutta joka tapauksessa puristatte\naivan suotta niin kovaa minun kättäni.\n\n-- Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori\nmies.\n\n-- Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.\n\n-- Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?\n\n-- En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi\nsantarmi, -- sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te\nteette? Hoi, toverit, auttamaan!\n\nDantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta\nratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui\nveneen pohjalle karjuen raivosta.\n\n-- Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, -- hyvä!\nVai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin\nihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun\nkuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten\nriko toista.\n\nHän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun\nohimollaan.\n\nHetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen\ntämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut\nkotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli\nodottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti\nVillefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin\nkuulasta tuntui rumalta ja surkealta.\n\nHän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan\nkäsiään.\n\nSamassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi\nkalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä\nkierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän\nlaituriin.\n\nSamassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä\nkäsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät\nmaihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen\nportille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.\n\nDantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui\nvoimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui\naivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin\njyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat\nhänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka\nsulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki\nkaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.\n\nSeisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän\noli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului\nvartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan\nvalaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän\npyssyjensä välkkyvät piiput.\n\nOdotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että\nDantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki\nnäyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.\n\n-- Missä vanki on? kysyi ääni.\n\n-- Tässä, vastasivat santarmit.\n\n-- Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.\n\n-- Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.\n\nVanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka\nkosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat.\nJonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä,\nvalaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa,\nvanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.\n\n-- Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. -- On jo myöhä ja\nkuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä\nkoskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on\ntässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä\nkaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.\n\nJa ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen\nkuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän\ntiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa\nnurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut\noven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle\nnäyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.\n\nHän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja\nsynkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan\npolttavalle otsalleen.\n\nKun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi\nvartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut\nliikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin\nhän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja\nniiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti\nliikkumattomana maahan.\n\nHän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.\n\nVartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä\nhuomaavankaan.\n\nMies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.\n\n-- Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.\n\n-- En tiedä, vastasi Dantès.\n\nVartija katsoi kummastuneena häneen.\n\n-- Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.\n\n-- En tiedä, vastasi taas Dantès.\n\n-- Tahdotteko jotakin?\n\n-- Tahtoisin nähdä kuvernöörin.\n\nVartija kohautti olkapäitään ja poistui.\n\nDantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea\nkohden, mutta ovi sulkeutui.\n\nSilloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet\nalkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan\nmuistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen\nhän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen\nrangaistuksen.\n\nNiin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran\nvettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli\ntyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.\n\nHäntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut\ntiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi\nhyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana\nvoinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta,\nkätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai\nkatalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa\nMercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän\nolisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin\ntoscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän\nolisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa,\njonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki,\nsuljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy\nMercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in\nsanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.\n\nSeuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.\n\n-- No, kysyi vartija, -- oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?\n\nDantès ei vastannut.\n\n-- Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä\nminä toimitan. Sanokaahan.\n\n-- Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.\n\n-- Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. -- Johan minä sanoin, että se on\nmahdotonta.\n\n-- Miksi se on mahdotonta?\n\n-- Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.\n\n-- Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.\n\n-- Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan\nkirjojakin.\n\n-- En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.\nMinä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.\n\n-- Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija,\n-- niin en tuo teille enää ruokaa.\n\n-- Samapa se! sanoi Dantès. -- Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin\nkuolen nälkään, siinä kaikki.\n\nDantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun\njokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea\npäivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen\nvuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:\n\n-- Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä\npyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun\npyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte\nluvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne\nkävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä,\nja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.\n\n-- Mutta, sanoi Dantès, -- kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin\nsellainen otollinen hetki tulee?\n\n-- Mistä sen tietää, sanoi vartija, -- kuukauden, kolme kuukautta,\nkuusi kuukautta, vuoden ehkä.\n\n-- Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, -- minä tahdon nähdä hänet\nheti.\n\n-- Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi\nvartija, -- muuten olette kahden viikon päästä hullu.\n\n-- Niinkö luulet? kysyi Dantès.\n\n-- Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä\nesimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni\nsekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan\npäästäkseen vapaaksi.\n\n-- Ja milloin hän jätti tämän huoneen?\n\n-- Kaksi vuotta sitten.\n\n-- Hän pääsi vapaaksi siis?\n\n-- Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.\n\n-- Kuulehan, sanoi Dantès, -- en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen\nhulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan\ntallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.\n\n-- Minkä?\n\n-- En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle\nsata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa\nasti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes,\net edes kirjettä, pari riviä vain.\n\n-- Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani,\njoka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä\nlisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin\nhyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni\nkolmesataa.\n\n-- No niin, kuule siis, sanoi Dantès, -- ja paina mieleesi: jos\nkieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta,\nettä olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven\ntakana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.\n\n-- Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja\nasettuen puolustusasentoon. -- Päänne näyttää todellakin menevän\nsekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette\nniin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin\nlinnassa maanalaisia vankiloita.\n\nDantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.\n\n-- Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. -- No niin, koska välttämättömästi\ntahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.\n\n-- Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille,\npää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut\ntulossa hulluksi.\n\nVartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja\nkorpraalin seurassa.\n\n-- Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.\n\n-- Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.\n\n-- Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.\n\nSotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja\nseurasi vastustelematta heitä.\n\nHän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja\nhän astui sisään mutisten:\n\n-- Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan\n\nOvi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi\nmuurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen\nsilmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.\n\nVartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.\n\n\n\n\n9. Kihlajaispäivän ilta\n\n\nVillefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi\nSaint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.\n\nRenée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet\notettiinkin vastaan ilohuudoilla.\n\n-- No, huudahti eräs, -- kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen\nBrutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.\n\n-- No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.\n\n-- Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.\n\n-- Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, --\npyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä\nluotanne... Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa\nkahden kesken?\n\n-- Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi\nsynkän pilven Villefort'in otsalla.\n\n-- Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi.\nSiitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, -- huomaatte, että asia\ntodellakin on vakavaa laatua.\n\n-- Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman\nuutisen aikaansaamaa levottomuutta.\n\n-- Ikävä kyllä, sanoi Villefort, -- minun täytyy.\n\n-- Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.\n\n-- Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos\njollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee\nsinne tänään ja toimittaa ne mielellään.\n\nKaikki katsoivat toisiinsa.\n\n-- Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.\n\n-- Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.\n\nMarkiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.\n\n-- No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. --\nMitä on tapahtunut? Kertokaa.\n\n-- Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti\npaikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys:\nonko teillä valtion arvopapereita?\n\n-- Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta\nfrangia.\n\n-- No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.\n\n-- Mutta miten minä ne täällä myyn?\n\n-- Onhan teillä asiamies.\n\n-- On.\n\n-- Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä\nmyymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian\nmyöhään.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.\n\n-- Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen\nhuolellisesti lompakkoonsa, -- tarvitsen toisen.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Kuninkaalle.\n\n-- Kuninkaalleko?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.\n\n-- En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi\nSalvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin\npäästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään\naudienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.\n\n-- Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa\nTuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä\ntai päivällä.\n\n-- On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut\ntoisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti\ntoiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian:\ntulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä\nsilloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei\nvoida unohtaa.\n\n-- Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle.\nMinä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen,\njoka avaa teille kaikki ovet.\n\n-- Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla\npostivaunuissa.\n\n-- Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.\n\n-- Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja\nneiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin\nvastenmielisesti.\n\n-- Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille\nhyvästi.\n\n-- Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.\n\nMarkiisi soitti. Lakeija astui sisään.\n\n-- Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä... Nyt, menkää, sanoi\nmarkiisi kääntyen Villefort'in puoleen.\n\n-- Hyvä on, menen ja palaan kohta.\n\nJa Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli\najatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin\nsijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi.\nHän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.\n\nOvensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti\nhäntä liikkumattomana.\n\nSiellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja\noli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.\n\nVillefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli\nseisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin\nsijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua\nnimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi\nneidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen\nsulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi\nrikollinen ja nainen tuomari.\n\n-- Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, -- on suuri rikollinen, enkä\nminä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.\n\nMercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä\nhänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.\n\n-- Mutta missä hän on, kysyi hän, -- jotta voin ottaa selkoa siitä,\nonko hän elossa vai kuollut?\n\n-- En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.\n\nHäntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi\nMercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä,\nikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.\n\nMutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään,\nsulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi.\nHänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän\nvaipui nojatuoliin.\n\nTämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan\nalku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai\nmaksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana\nja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn\nmukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta,\nhaava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.\n\nVillefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta\nmuuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan\nsyytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi,\nettä hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja\nlautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen\notsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi\nheidät rikollisiksi.\n\nMutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut\nelinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen.\nTällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.\n\nJos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan\nja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja\nsanonut: \"Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee,\nantakaa minulle takaisin sulhaseni\", niin Villefort olisi kirjoittanut\nDantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä\nseuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija,\njoka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.\n\nVillefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka\non voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti\nlaatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen\nepäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi\nkamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti,\nnousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.\n\nOnneton Dantès oli tuomittu.\n\nNiin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja\nRenéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies,\nsillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin\nvapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori\ntyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.\n\nHän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä,\njolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa,\nmilloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée\nkirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.\n\nMutta mitä sanoi sitten Mercedes!\n\nMercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä\nseurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa\nvuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen\njääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes\nei edes tuntenut.\n\nNiin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei\ntajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen\nhuomaamattaan.\n\nTuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt\nketään muuta kuin Edmondin.\n\n-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.\n\n-- Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi\nraskaasti.\n\nMorrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että\nkuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut\nkaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten\nhenkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli\nvangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin\npitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana\nyrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja\nkieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia\noli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.\n\nCaderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi\nlähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi\nedes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut\nhuoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa\nlevottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut\nsammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä\nhakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut\ntappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten\nontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien\nHoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.\n\nDanglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän\niloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa\nPharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä\nkorvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen\nmielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero\noli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä\nniitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.\n\nDanglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui\nrauhallisesti.\n\nKun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen\nmolempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin\nkättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.\n\nDantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.\n\n\n\n\n10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa\n\n\nJättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän\nkolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia\neteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen\ntyöhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin\nLudvig XVIII:n työhuoneena.\n\nTässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän\nääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti\nhyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen\ntai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen\nnäköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla\nmerkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen\nreunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä\npidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa\nkielellisille huomioille runsaasti ainesta.\n\n-- Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.\n\n-- Että olen hiukan levoton, sire.\n\n-- Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän\nlihavaa lehmää?\n\n-- En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää\nhyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin\nei tarvitse pelätä huonoja vuosia.\n\n-- Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?\n\n-- Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on\npuhkeamassa maan eteläkulmassa.\n\n-- Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, -- luulen teidän saaneen vääriä\ntietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis\nilma.\n\nVaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin\nkepeätä leikinlaskua.\n\n-- Sire, sanoi herra de Blacas, -- eikö Teidän Majesteettinne voisi,\nvaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne,\nlähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä,\njotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?\n\n-- _Conimus surdis_,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä\nHoratiukseensa.\n\n-- Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, -- voihan\nTeidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa\nvallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan\nväärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia\nyrityksiä.\n\n-- Kenen taholla?\n\n-- Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.\n\n-- Rakas Blacas, sanoi kuningas, -- te estätte noilla jutuillanne minua\ntyöskentelemästä.\n\n-- Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.\n\n-- Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen\nhuomautuksen lauseeseen _pastor quum traheret_.[3] Odottakaahan, sitten\nsaatte jatkaa.\n\nHetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman\nhuolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.\n\n-- Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin\nainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin\nvain laatinut selityksen toisen ajatukseen. -- Jatkakaa, minä kuuntelen\nteitä.\n\n-- Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää\nVillefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, -- minua eivät tee\nrauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä,\nkaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan\nmaan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri\nnyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen\nheti rientänyt luoksenne, sire.\n\n-- _Mala ducis avi domum_?[4] jatkoi Ludvig XVIII tehden\nmuistiinpanojaan.\n\n-- Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen\nenempää puhumatta?\n\n-- En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen\nraportin... Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse ... eikö niin,\nsanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri\nilmoitti poliisiministerin tulon.\n\n-- Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.\n\n-- Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti\nhymyillen. -- Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä\nuusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa,\nolkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö\nsiitä nousevan _bella, horrida bella_?[5]\n\nHerra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin\nselkänojaan.\n\n-- Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?\n\n-- Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.\nSelitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.\n\n-- Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, -- jokaisen Hänen\nMajesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban\nsaarelta tulleet uutiset. Bonapartella...\n\nHerra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään\nmuistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.\n\n-- Bonapartella, jatkoi paroni, -- on kuolettavan ikävä. Hän viettää\nkokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat\nPorto-Longonessa.\n\n-- Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.\n\n-- Syyhyttelee? sanoi herttua. -- Mitä Teidän Majesteettinne sillä\ntarkoittaa?\n\n-- Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta\nmiestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti,\n_prurigo_?\n\n-- Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, -- olemme\nmelkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on\nhullu.\n\n-- Hulluko?\n\n-- Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia\nkyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää\ntuntikausia meren rannalla heitellen \"voileipiä\", ja jos kivi tekee\nviisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin\nolisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.\n\n-- Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi\nLudvig XVIII. -- Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan\nsuuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio\nAfricanuksesta.\n\nHerra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden\nseurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle,\njotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli\nkuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.\n\n-- Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII, -- Blacas ei ole\nvielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.\n\nPoliisiministeri kumarsi.\n\n-- Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua. -- Onko\nkruununanastaja kääntynyt?\n\n-- Kokonaan, rakas herttua.\n\n-- Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.\n\n-- Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti.\n-- Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen\nvanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa\npalata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan\nhyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän\nsen varmalta taholta.\n\n-- No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti\nlakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.\n\n-- Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme.\nMutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani\nhenkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle\nsen kunnian.\n\n-- Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet\ntahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra\nministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat\nhelmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas\npäivä.\n\n-- Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja\nehkä poissa ollessani on saapunut.\n\n-- Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi\nLudvig XVIII nauraen. -- Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?\n\n-- Oh, sire, sanoi ministeri, -- Jumalan kiitos ei tässä suhteessa\ntarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia\ntietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He\nilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä\nodottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.\n\n-- Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, -- ja muistakaa, että odotan\nteitä.\n\n-- Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas\ntäällä.\n\n-- Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, -- menen noutamaan\nviestintuojani.\n\n-- Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. -- Minun täytyy\nmuuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään\npitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja\nvaalilauseena on: _Tenax_.[6]\n\n-- Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä\npuserteli nyrkkiään.\n\n-- Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: _molli fugiens\nanhelitu_.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta.\nOlettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä\npidätte tästä kohdasta, _molli anhelitu_?\n\n-- Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan\nsamanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen\npeninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.\n\n-- Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään,\nrakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen\nkaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.\n\n-- Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin\nkaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän\ntiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux'n tähden, joka häntä on\nminulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.\n\n-- Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?\n\n-- Sehän on totta, hän on Marseillessa.\n\n-- Sieltä hän minulle kirjoittaa.\n\n-- Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?\n\n-- Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort'ia ja pyytää minua\nsaattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.\n\n-- Herra Villefort? huudahti kuningas. -- Onko tuo viestintuoja herra\nVillefort?\n\n-- On, sire.\n\n-- Ja hän saapuu Marseillesta?\n\n-- Hän itse.\n\n-- Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen\nkasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.\n\n-- Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne\ntuntematon.\n\n-- Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea\nkunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.\n\n-- Hänen isänsäkö?\n\n-- Niin, Noirtier'n.\n\n-- Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa\ntoimissaan?\n\n-- Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään.\nSanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin\nVillefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.\n\n-- Minä saan siis tuoda hänet sisään?\n\n-- Heti paikalla, herttua. Missä hän on?\n\n-- Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.\n\n-- Menkää noutamaan häntä.\n\nHerttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen\nintonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.\n\nLudvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja\nsanoi: -- _Justum et tenacem propositi virum_.[8]\n\nHerra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta\nesihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort'in\ntomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin\nsääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan\nvastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan\nhuoneeseen.\n\nOven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä.\nVaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.\n\n-- Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas, -- astukaa sisään.\n\nVillefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen\nkuninkaan kysyvän häneltä jotakin.\n\n-- Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII, -- herttua Blacas väittää, että\nteillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.\n\n-- Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän\nMajesteettinne myöntää sen itsekin.\n\n-- Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan\nuskotella?\n\n-- Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt\nantamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.\n\n-- Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon\nBlacasin ja Villefort'in levottomuus alkoi tarttua. -- Puhukaa ja,\nennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa\nasioissa.\n\nLuotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän\nrohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja\njatkoi:\n\n-- Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni\nTeidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt\nselville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä,\njommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen,\nvaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän\nMajesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea\nlaivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen\nvuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban\nsaaren lähteäkseen -- minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua\nmaihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän\nMajesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita\nItaliaan ja Ranskaan.\n\n-- Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana, -- ja aivan\näskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta\nSaint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä\ntiedot?\n\n-- Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta.\nOlen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri\nlähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on\nkäynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen\nmukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en\nsaanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa\nmielet mahdollista paluuta varten -- huomatkaa, että puhun\nkeskustelusta, sire -- paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.\n\n-- Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.\n\n-- Vankilassa, sire.\n\n-- Ja asia tuntui teistä vakavalta?\n\n-- Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä\nomia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin\nkaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne\njalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen\nuskollisuudestani.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, -- eikö ollut kysymys\navioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?\n\n-- Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.\n\n-- Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.\n\n-- Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea\nsalaliitto.\n\n-- Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, -- on helppo\nsuunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo\nsenkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme\nauki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta\novat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan\neteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa,\nniin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt\nPiombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on\nvihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen\nsotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä.\nRauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta\nkiitollisuudestamme.\n\n-- Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.\n\nSamassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana,\nvapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut\nsokaistu.\n\nVillefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla\nhänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.\n\n\n\n\n11. Korsikalainen ihmissusi\n\n\nKun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän\nsyrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. -- Tehän olette aivan\nsäikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra\nBlacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?\n\n-- Sire..., sopersi paroni.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.\n\nPoliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan\njalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.\n\n-- Aiotteko puhua? sanoi hän.\n\n-- Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi\nenää minua lohduttaa!\n\n-- Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.\n\n-- No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun\n28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.\n\n-- Minne? kysyi kuningas.\n\n-- Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle,\nJuan-lahteen.\n\n-- Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo,\nJuan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista,\nmaaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään,\nmaaliskuun 3. päivänä!... Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut\nvääriä tietoja tai olette hullu.\n\n-- Sire, valitettavasti se on totta!\n\nLudvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi\nitsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä\nsydämeensä että kasvoihinsa.\n\n-- Ranskassa, huudahti hän, -- kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä\nei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?\n\n-- Sire, sanoi herttua Blacas, -- herra Dandrén kaltaista miestä ei voi\nsyyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri\non ihminen niin kuin me muutkin.\n\n-- Mutta..., sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. -- Anteeksi,\nanteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne\nsuvaitkoon antaa minulle anteeksi.\n\n-- Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. -- Te\nyksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja\nsen torjumiseksi.\n\n-- Sire, sanoi Villefort, -- kruununanastajaa halveksitaan maan\neteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan\nhelposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.\n\n-- Niin kyllä, sanoi ministeri, -- mutta hän lähestyykin Gapin ja\nSisteronin kautta.\n\n-- Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. -- Hän tulee siis\nPariisia kohden?\n\nMinisteri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.\n\n-- Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, -- luuletteko, että se\nvoidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?\n\n-- Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus.\nMieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja\nLanguedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.\n\n-- Siis, mutisi Ludvig XVIII, -- hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko\nhänellä on sotilaita?\n\n-- Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.\n\n-- Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan\nse niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.\n\n-- Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin\nainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.\n\n-- Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.\n\nMinisteri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.\n\n-- Lennättimellä, änkytti hän.\n\nLudvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen\nristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.\n\n-- Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, -- onko seitsemän\nliittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme\nasettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden\nmaanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut,\npitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta\npäästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!\n\n-- Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.\n\n-- Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole\nmitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin\nkuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on\nmiehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida\nturvallisuuttani enemmän kuin omaansa -- sillä minun onneni oli\nheidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun\njälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän\nkykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on\ntodellakin kohtalon määräys.\n\nMinisteri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra\nBlacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan,\nsillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.\n\n-- Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin\nkuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, -- sortua, ja saada siitä\ntieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle,\nniin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi\nTuileries'n portaita alas...\n\n-- Sire, sire, sopersi ministeri, -- armoa...!\n\n-- Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten\nnuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä\nkeskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, -- astukaa\nlähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää\nkaiken sen, mitä hän ei tietänyt.\n\n-- Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä\noli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.\n\n-- Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti\non olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia\npunninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot,\npoliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa\nvaltion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen\npeninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän\ntiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut\nkruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin\nteillä.\n\nPoliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka\nkumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.\n\n-- En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut\nilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne\nkiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in\nilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan\nkeksimänä.\n\nNämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän\naikaisemmin puhunut.\n\nVillefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä\nhuumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä\nverivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa.\nMinisteri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin\nsalaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in\nsalaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin\nkuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan,\nettä olisi painanut häntä alas.\n\n-- Sire, sanoi Villefort, -- se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun\nvalppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa\nsiten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää\nantako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän\nMajesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.\n\nKaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja\nVillefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään\nkuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran\nhetkellä saattoi turvata.\n\n-- Hyvä on, sanoi kuningas. -- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen\nBlacasin ja poliisiministerin puoleen, -- en tarvitse teitä enää,\nvoitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin\nvelvollisuuksiin.\n\n-- Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, -- voimme luottaa armeijaan.\nTeidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka\nuskollinen se on hallitukselle.\n\n-- Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka\npaljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä\nolette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?\n\n-- Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut\npidättää huudahdusta.\n\nMutta äkkiä hän vaikeni.\n\n-- Anteeksi, sire, sanoi hän, -- uskollisuuteni Teidän Majesteettianne\nkohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä\nsiksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.\n\n-- Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, -- tänään olette hankkinut itsellenne\noikeuden kysellä.\n\n-- Sire, sanoi poliisiministeri, -- aioin juuri tänään antaa Teidän\nMajesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun\nTeidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan\nrannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi\nkiinnittää kuninkaan huomiota.\n\n-- Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, -- tämä asia näyttää\nolevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä\nhuolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren\nsisäisen salaliiton perille.\n\nKuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.\n\n-- Sire, jatkoi poliisiministeri, -- tämä kuolema näyttää kaikista\ntiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin\nalussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen\nbonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs\ntuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt\nhäntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin\npalvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa,\nkuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.\n\nPoliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII:lle Villefort\nvuoroin punastui ja kalpeni.\n\nKuningas kääntyi hänen puoleensa.\n\n-- Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin\nminunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan\npuolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on\njoutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?\n\n-- Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. -- Mutta eikö asiasta\ntiedetä mitään tarkemmin?\n\n-- Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.\n\n-- Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.\n\n-- Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin\nviisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja\nviiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen\nnapinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin\nerästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen\njälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.\n\nVillefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa\nhän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman\npäässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.\n\n-- Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, -- sillä\nkenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet,\nnäyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut\nbonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat\nsaavat ankaran rangaistuksen.\n\nVillefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta,\nkuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.\n\n-- Kummallinen seikka! sanoi kuningas hiukan harmistuneena. --\nPoliisilaitos luulee sanoneensa kaiken, kun ilmoittaa: murha on tehty,\nja tehneensä kaiken, kun lisää: ollaan syyllisen jäljillä.\n\n-- Sire, Teidän Majesteettinne tulee ainakin tässä suhteessa olemaan\ntyytyväinen, toivon minä.\n\n-- Hyvä, saammepahan nähdä. En tahdo teitä enää kauemmin pidättää,\nparoni. Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta,\nmenkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?\n\nMaailma musteni Villefort'in silmissä.\n\n-- En, sire, sanoi hän, -- olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa,\nTournon-kadun varrella.\n\n-- Olette kai tavannut hänet?\n\n-- Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.\n\n-- Tapaatte kai hänet ainakin?\n\n-- En luule, sire.\n\n-- Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi,\nettä hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, --\nunohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että\nsiinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle.\nSe ansaitsee palkintonsa.\n\n-- Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto\nkuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta\nkuninkaalta pyydettävänä.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla\nvarma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan\nristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa\nPyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin\nja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen\nVillefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.\n\n-- Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, -- tämä on\nupseerin risti.\n\n-- Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, -- ottakaa se sellaisena kuin se on.\nMinulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte\nhuolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.\n\nYlpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti\nristin ja suuteli sitä.\n\n-- Ja nyt, kysyi hän, -- mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne\nsuvaitsee antaa minulle?\n\n-- Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua\nPariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.\n\n-- Sire, sanoi Villefort kumartaen, -- tunnin kuluttua lähden\nPariisista.\n\n-- Lähtekää, sanoi kuningas, -- ja jos unohdan teidät -- kuninkailla on\nhuono muisti --, niin älkää pelätkö vedota siihen... Herra paroni,\nlähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!\n\n-- Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri\nVillefort'ille lähtiessään palatsista, -- ja onnenne on taattu.\n\n-- Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit\npoliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan,\nmistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.\n\nMuuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja\nse lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui\nkunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli\nsaapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin\nkuluttua ja pyysi aamiaista.\n\nHän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas\novikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli\näänen mainitsevan hänen nimeänsä.\n\n-- Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.\n\nSamassa astui kamaripalvelija sisään.\n\n-- No, kysyi Villefort, -- mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy\nminua?\n\n-- Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.\n\n-- Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras\nherra minusta tahtoo?\n\n-- Hän tahtoo puhutella herraa.\n\n-- Minuako?\n\n-- Niin.\n\n-- Mainitsiko hän nimeni?\n\n-- Mainitsi.\n\n-- Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?\n\n-- Hän on viidenkymmenen iässä.\n\n-- Lyhyt vai pitkä?\n\n-- Noin herran kokoinen.\n\n-- Tumma vai vaalea?\n\n-- Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat\nkulmakarvat.\n\n-- Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.\n\n-- Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa\nkunnialegioonan risti.\n\n-- Se on hän, mutisi Villefort kalveten.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri\nkertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, -- ovatpa nämä sopivia\ntapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa\neteisessä?\n\n-- Isäni! huudahti Villefort. -- En siis erehtynyt ... arvelinkin, että\nte se olette.\n\n-- Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö\nlaskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, -- niin sallihan\nminun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun\nsillä tavoin odottaa.\n\n-- Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.\n\nPalvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.\n\n\n\n\n12. Isä ja poika\n\n\nHerra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan\npalvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen\nehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei\nollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli\nkyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier\nmeni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen\noven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille,\njoka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.\n\n-- No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka\nilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, -- etpä näytä olevan erikoisesti\nihastunut tulostani?\n\n-- Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, -- olen hyvin ihastunut. Mutta en\nodottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.\n\n-- Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, -- minäkin voisin\nsanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28.\npäivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?\n\n-- Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. -- Mutta\nteidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä\npelastan teidät.\n\n-- Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin.\n-- Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla\nhauskaa.\n\n-- Isä, olettehan kuullut puhuttavan eräästä bonapartelaisesta\nyhdistyksestä, jonka kokouspaikka on Saint-Jacques-kadun varrella.\n\n-- Numerossa 53. Olen, sillä olen sen varapuheenjohtaja.\n\n-- Isä, teidän kylmäverisyytenne saa minut aivan vapisemaan.\n\n-- Minkä sille voin, rakkaani? Kun vuoripuolue ajoi minut maanpakoon,\nkun lähdin Pariisista olkikuormassa, kun Robespierren vainukoirat\najoivat minua takaa Bordeaux'n tasangoilla, niin tottuu yhteen ja\ntoiseen. Jatka siis. No niin, mitä on tapahtunut Saint-Jacques-kadun\nyhdistyksessä?\n\n-- Siellä on tapahtunut se, että sinne kutsuttiin kenraali Quesnel, ja\nettä kun kenraali Quesnel oli kello yhdeksän illalla lähtenyt kotoaan,\nlöydettiin hänet kahta päivää myöhemmin Seine-virrasta.\n\n-- Kuka sinulle on kertonut tämän kauniin jutun?\n\n-- Kuningas itse.\n\n-- No niin, palkaksi jutustasi kerron sinulle toisen uutisen.\n\n-- Isä, luulen jo tietäväni, mitä aiotte minulle kertoa.\n\n-- Ahaa, tiedät siis, että keisari on astunut maihin?\n\n-- Vaiti, isä, pyydän sitä ensiksi oman itsenne ja sitten minun\ntähteni. Niin, minä tiesin tuon uutisen ja tiesin ennen kuin te, sillä\nkolme päivää olen ajanut pikavauhtia Marseillesta Pariisiin\nepätoivoissani, kun en voinut heittää uutista sataa peninkulmaa\nedelleni.\n\n-- Kolme päivää sitten! Oletko hullu? Kolme päivää sitten ei keisari\nvielä ollut astunut maihin.\n\n-- Minä tiesin sen kuitenkin.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Kirjeestä, joka oli teille osoitettu Elban saarelta.\n\n-- Minulleko?\n\n-- Teille, ja minä löysin sen lähetin lompakosta. Jos tämä kirje olisi\nosunut toisen käsiin, niin tällä hetkellä teidät olisi ehkä ammuttu.\n\nVillefort'in isä alkoi nauraa.\n\n-- Kas, kas, sanoi hän. -- Uusi hallitus näyttää edelliseltä oppineen\nkäsittelemään asioita nopeasti. Ammuttu! Kylläpä menet pitkälle! Ja\nmissä tuo kirje on? Tunnen sinut siksi hyvin, etten voi otaksua sinun\njättäneen sitä kaikkien nähtäväksi.\n\n-- Poltin sen, sillä se oli teidän tuomionne.\n\n-- Ja sinun tulevaisuutesi häviö, vastasi Noirtier kylmästi. -- Minä\nymmärrän tuon kaiken. Mutta eihän minun tarvitse mitään pelätä, koska\nsinä minua suojelet.\n\n-- Minä teen enemmänkin, pelastan teidät.\n\n-- Tämähän tulee yhä draamallisemmaksi. Selitä tarkemmin.\n\n-- Palaan tuohon Saint-Jacques-kadun yhdistykseen.\n\n-- Yhdistys näyttää olevan herrojen poliisien sydämellä. Miksi ei ole\nparemmin etsitty? Olisivat sen silloin löytäneet.\n\n-- He eivät ole sitä löytäneet, mutta ovat sen jäljillä.\n\n-- Kyllä minä tuon sanontatavan tunnen. Kun poliisi ei tiedä mitään,\nniin se sanoo olevansa jäljillä, ja hallitus odottaa tyynesti, kunnes\nse tulee korvat luimussa ilmoittamaan hukanneensa nuo jäljet.\n\n-- Niin, mutta on löydetty ruumis. Kenraali Quesnel on surmattu, ja\nkaikissa maissa sitä sanotaan murhaksi.\n\n-- Murhaksi, sanot. Mutta eihän mikään todista, että kenraali on\nmurhattu. Joka päivä löydetään Seine-virrasta ihmisiä, jotka ovat sinne\nheittäytyneet epätoivoissaan ja ovat hukkuneet, kun eivät ole osanneet\nuida.\n\n-- Tiedätte, isä, aivan hyvin, että kenraali Quesnel ei ole\nepätoivoissaan hukuttanut itseään ja että tammikuussa ei Seine-virrassa\nuida. Ei, ei, älkää väittäkökään, tämä kuolintapaus on selvästi murha.\n\n-- Kuka sen on siksi sanonut?\n\n-- Kuningas itse.\n\n-- Kuningas! Luulin häntä kyllin filosofiksi ymmärtääkseen, että\npolitiikassa ei ole murhia. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että\npolitiikassa ei ole ihmisiä, vaan aatteita, ei tunteita, vaan etuja,\npolitiikassa ei surmata ihmistä, vaan poistetaan este, siinä kaikki.\nTahdotko tietää, miten kaikki on tapahtunut? No niin, minä kerron.\nLuulimme voivamme luottaa kenraali Quesneliin, Elban saarelta oli häntä\nmeille suositeltu. Eräs meistä menee hänen luokseen ja pyytää häntä\nkokoukseen, jossa hän tapaisi ystäviä. Hän tulee ja hänelle selitetään\nkoko tuuma, Elbasta-lähtö, aiottu maihinnousu. Kun hän oli kaiken\nkuullut, hän ilmoittaa olevansa kuningasmielinen. Silloin kaikki\nkatsoivat toisiinsa. Häntä vaaditaan vannomaan vala, hän vannoo, mutta\nsillä tavalla, että sellainen vala on suorastaan Jumalan kiusaamista.\nTästä huolimatta annettiin kenraalin vapaasti lähteä, aivan vapaasti.\nHän ei palannutkaan kotiinsa, minkä me sille voimme? Hän läksi\nluotamme, eksyi kai, siinä kaikki. Murha! Sinä hämmästytät todellakin\nminua, sinä, kuninkaallisen prokuraattorin sijainen, rakentaessasi\nsyytöksen niin huonoille perusteille. Olenko minä koskaan sanonut\nsinulle, kun hoidat tehtävääsi ja leikkautat jonkun meikäläisen kaulan\npoikki: \"Poikani, olet tehnyt murhan.\" En, olen sanonut: \"Hyvä on, olet\nsaanut voiton, huomenna on meidän vuoromme.\"\n\n-- Mutta, isä, olkaa varuillanne. Kun me kostamme, niin kostomme on\nkamala.\n\n-- En ymmärrä sinua.\n\n-- Te luotatte kruununanastajan paluuseen.\n\n-- Sen myönnän.\n\n-- Te erehdytte, isäni, hän ei kulje kymmentäkään peninkulmaa Ranskan\nmaahan, ennen kuin hän joutuu kiinni aivan kuin metsän peto.\n\n-- Rakas ystäväni, keisari on par'aikaa Grenoblen tiellä, 10. tai 12.\npäivänä hän on Lyonissa ja 20. tai 25. päivänä Pariisissa.\n\n-- Koko kansa nousee.\n\n-- Rientääkseen häntä vastaan.\n\n-- Hänellä on mukanaan ainoastaan muutama mies, ja häntä vastaan\nlähetetään armeijoita.\n\n-- Jotka liittyvät häneen seuratakseen häntä pääkaupunkiin. Toden\ntotta, rakas Gérard, sinä olet vielä lapsi. Luulet tietäväsi kaikki\nparemmin siksi, että lennätin sanoo kaksi päivää hänen maihinnousunsa\njälkeen: \"Kruununanastaja on noussut maihin Cannesin luona muutaman\nmiehen seurassa. Hänen jäljillään ollaan.\" Mutta missä hän on? Mitä hän\ntekee? Siitä ette tiedä mitään. Häntä ajetaan takaa, siinä kaikki mitä\ntiedätte. No niin, häntä ajetaan takaa Pariisiin asti ilman ainoatakaan\nlaukausta.\n\n-- Grenoble ja Lyon ovat molemmat uskollisia kaupunkeja ja asettavat\nesteen hänen tielleen.\n\n-- Grenoble avaa ihastuneena hänelle porttinsa. Koko Lyon rientää häntä\nvastaan. Usko minua, meillä on yhtä hyvät tiedot kuin teilläkin, ja\nmeidän poliisilaitoksemme on parempi kuin teidän. Tahdotko saada siitä\ntodistuksen? Tahdoit salata minulta matkasi, ja kuitenkin tiesin sen\npuoli tuntia sen jälkeen kun olit ajanut valliportista sisään. Et\nantanut osoitettasi kenellekään muulle kuin kyytimiehellesi; no niin,\ntunnen osoitteesi, ja todistuksena on se, että saavun luoksesi juuri\nsillä hetkellä, kun aiot aterioida. Soitahan ja pyydä toinen lautanen.\nMe syömme yhdessä.\n\n-- Tiedätte, sanoi Villefort katsoen kummastuneena isäänsä, -- tiedätte\ntodellakin kaikki erinomaisen hyvin.\n\n-- Asiahan on aivan yksinkertainen. Teillä, joilla on valta, ei ole\nmuita keinoja kuin raha. Meillä, jotka odotamme, on kaikki ne keinot,\njotka uskollisuus antaa.\n\n-- Uskollisuusko? sanoi Villefort nauraen.\n\n-- Niin, uskollisuus. Siksi sanotaan rehellisesti kunnianhimoa, joka\ntoivoo jotakin.\n\nJa isä ojensi kätensä kellonnuoraa kohden soittaakseen palvelijan, jota\nhänen poikansa ei kutsunut.\n\nVillefort pidätti häntä.\n\n-- Kuulkaahan, isä, sanoi nuori mies, -- vielä sana.\n\n-- Puhu.\n\n-- Niin huono kuin onkin kuninkaallinen poliisi, se tietää yhden\nkamalan asian.\n\n-- Minkä?\n\n-- Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali\nQuesnel katosi, kävi hänen luonaan.\n\n-- Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat\nnuo tuntomerkit?\n\n-- Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki,\njoka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa,\nleveälierinen hattu ja ruokokeppi.\n\n-- Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. -- Ja miksi se ei siis\nsiinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?\n\n-- Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä\nCoq-Héron-kadun kulmassa.\n\n-- Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.\n\n-- Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet\nkiinni.\n\n-- Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, --\nellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän\nhymyillen, -- hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.\n\nNäin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän\nluo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat\nesineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla\nposkipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.\n\nVillefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.\n\nKun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa\ntukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli\npäällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti\nnapitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja\njossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa\nhattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen\nvaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli\nasettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla\nnuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen\njoustavuuden.\n\n-- No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä\nulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, -- no, luuletko, että poliisi vielä\ntuntee minut?\n\n-- Ei, isä, sopersi Villefort. -- Ainakin toivon sitä.\n\n-- Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, -- luotan varovaisuuteesi.\nHävität kai huostaasi jääneet esineet.\n\n-- Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.\n\n-- Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin\npelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi\ntilassa maksan.\n\nVillefort pudisti päätään.\n\n-- Etkö usko?\n\n-- Toivon, että erehdytte.\n\n-- Tapaatko kuninkaan uudelleen?\n\n-- Ehkä.\n\n-- Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?\n\n-- Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita,\nisä.\n\n-- Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen\noikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.\n\n-- No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?\n\n-- Sano näin: \"Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan\nmielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies,\njota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä\nNeversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa\nkeisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän\nrientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan.\nSotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä\nuupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon\nympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen,\nsille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei\nsen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas,\nettä hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää\nPyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon\nja Austerlitzin voittajaa.\" Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano\nhänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne\ntekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut\ntänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä.\nMene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi,\nsalassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin\nvoimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene,\nrakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin\nystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti\nNoirtier hymyillen, -- voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos\npoliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas.\nHyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.\n\nJa Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean\nkohtauksen ajan.\n\nVillefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki\nhänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen\nnurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä\nsiellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki\nja leveälierinen hattu.\n\nVillefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä\noli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet\nesineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen\ntakin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi\nruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä\nmatkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä\ntekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi\nvaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten\ntulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen\nniin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut\nensimmäiset voittonsa.\n\n\n\n\n13. Satapäiväinen keisarikunta\n\n\nNoirtier oli hyvä ennustaja, ja asiat kehittyivät nopeasti niin kuin\nhän oli sanonut. Jokainenhan tuntee tuon Elban saarelta palaamisen,\ntuon kummallisen, ihmeellisen paluun, jonka kaltaista ei toista ole\nhistoriassa eikä luultavasti tule olemaankaan.\n\nLudvig XVIII koetti vain heikosti puolustaa itseään tätä iskua vastaan.\nHän ei luottanut ihmisiin eikä niin ollen tapauksiinkaan. Hänen\nhiljattain palauttamansa kuninkaanvalta, paremmin sanoen monarkia,\nvapisi vielä heikolla pohjallaan, ja yksi ainoa keisarin liike riitti\nkaatamaan tämän vanhoista ennakkoluuloista ja uusista ajatuksista\nkokoonpannun epäonnistuneen rakennelman. Villefort ei siis\nkuninkaaltaan ollut saanut muuta kuin kiitollisuutta, joka oli sekä\nhyödytöntä että vaarallistakin, ja tuon kunnialegioonan ritarimerkin,\njota hän viisaasti kyllä ei näyttänyt, vaikka de Blacas olikin\nkuninkaan määräyksestä toimittanut hänelle siihen kuuluvan valtakirjan.\n\nNapoleon olisi varmaankin erottanut Villefort'in, ellei hänen suojanaan\nolis ollut Noirtier, josta oli tullut satapäiväisen keisarikunnan\nhovissa hyvin vaikutusvaltainen. Lupauksensa mukaan suojeli vuoden 1806\nsenaattori sitä, joka vähää ennen oli häntä suojannut.\n\nVillefort'in koko vaikutusvalta kohdistui siis tänä keisarivallan\npalauttamisen aikana -- jonka hän kyllä aavisti lyhyeksi -- sen\nsalaisuuden tukahduttamiseen, jonka Dantès oli ollut ilmaisemaisillaan.\n\nKuninkaallinen prokuraattori vain erotettiin, koska häntä epäiltiin\nliian laimeaksi bonapartistiksi.\n\nMutta tuskin oli keisarivalta palautettu, tuskin oli keisari muuttanut\nasumaan Tuileries-palatsiin, josta Ludvig XVIII oli lähtenyt, kun\nMarseillessa kaikista virkamiesten toimenpiteistä huolimatta alkoivat\nriehua sisäisen sodan tulisoihtujen liekit, jotka etelässä tuskin\nkoskaan olivat täysin sammuksissa. Toistaiseksi sentään tyydyttiin\nainoastaan meluamaan asuntoihin sulkeutuneiden kuningasmielisten\nikkunoiden alla tai julkisesti pilkkaamaan niitä, jotka uskalsivat\nliikkua kaduilla.\n\nAsioiden tällä tavoin kääntyessä oli aivan luonnollista, että kunnon\nlaivanvarustajasta, jonka tiedämme kuuluneen kansanpuolueeseen, tuli\nvuorostaan, ellei juuri mahtava, sillä Morrel oli hiljainen ja\nvarovainen luonne, niin ainakin sen verran vaikutusvaltainen, että hän\nsaattoi, niin kuin helposti ymmärrämme, korottaa äänensä vaatiakseen\nDantèsin vapauttamista.\n\nVillefort oli pysynyt pystyssä esimiehensä kukistuessa, ja vaikka hänen\navioliittonsa olikin päätetty asia, oli se lykätty toiseen,\nonnellisempaan aikaan. Jos keisari pysyi valtaistuimellaan, niin Gérard\ntarvitsi toisenlaiseen perheeseen kuuluvan vaimon, ja siitä kyllä hänen\nisänsä pitäisi huolen. Jos uusi valtaistuin kukistuisi ja Ludvig XVIII\njälleen palaisi Ranskaan, niin Saint-Méranin vaikutusvalta tulisi\nentistään suuremmaksi, samoin kuin hänen omansakin, ja silloin tämä\navioliitto olisi erinomaisen edullinen.\n\nKuninkaallisen prokuraattorin sijainen oli siis tähän aikaan Marseillen\nkorkein virkamies, kun eräänä aamuna hänen ovensa aukeni ja palvelija\nilmoitti herra Morrelin.\n\nJoku toinen olisi kiirehtinyt laivanisäntää vastaan ja juuri innollaan\nilmaissut heikkoutensa. Mutta Villefort oli lahjakas mies, ja hänellä\noli kaikissa asioissa oikea vaisto, vaikka ei vielä kokemusta. Hän\nantoi Morrelin odottaa esihuoneessa samoin kuin oli antanut hänen\nodottaa edellisen hallituksen aikana, koska kuninkaallisen\nprokuraattorin sijaisen tapana aina on antaa ihmisten odottaa\nesihuoneessa. Vasta neljännestunnin kuluttua, jonka ajan hän käytti\nparin kolmen sanomalehden lukemiseen, hän käski johdattaa\nlaivanvarustajan sisään.\n\nHerra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta\nhän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni,\nolemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri\nsivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.\n\nHän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi\nhänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti\nhäntä nojaten kyynärpäätään pöytään.\n\nHän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta.\nViimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja\nväännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:\n\n-- Herra Morrel luullakseni?\n\n-- Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.\n\n-- Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean\nliikkeen, -- ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät\nluonani.\n\n-- Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.\n\n-- En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä,\njos se vain minusta riippuu.\n\n-- Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.\n\n-- Selittäkää siis.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka puhuessaan varmistui, koska tiesi\nasiansa oikeaksi ja asemansa selväksi. -- Muistattehan, että vähän\nennen kuin hänen majesteettinsa keisari astui maihin, tulin rukoilemaan\nteitä olemaan suopea eräälle nuorelle miehelle, laivani perämiehelle.\nHäntä syytettiin siitä, niin kuin hyvin muistanette, että hän oli ollut\nsuhteissa Elban saareen. Nämä suhteet, jotka siihen aikaan olivat\nrikos, ovat nyt ansio. Palvelitte silloin Ludvig XVIII:tta ettekä\nsäälinyt miestä. Teitte velvollisuutenne. Nyt palvelette Napoleonia, ja\nteidän tulee suojella tuota nuorta miestä. Sekin on velvollisuutenne.\nTulen siis kysymään teiltä, miten hänen on käynyt.\n\nVillefort koetti malttaa mieltään.\n\n-- Mikä tuon miehen nimi oli? kysyi hän. -- Olkaa hyvä ja sanokaa se\nminulle.\n\n-- Edmond Dantès.\n\nEpäilemättä Villefort olisi mieluummin halunnut seisoa\nkaksintaistelussa kahdenkymmenenviiden askelen päässä vastustajansa\npistoolin suusta kuin kuulla tuon nimen heitettävän vasten kasvojaan.\nMutta hän ei räpäyttänyt silmiäänkään.\n\n-- Näin ei kukaan voi epäillä, että olisin vanginnut miehen\nhenkilökohtaisista syistä, ajatteli hän.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Kuinka sanoittekaan? Edmond Dantès?\n\n-- Niin.\n\nVillefort avasi ison luettelon, joka oli lähellä olevassa kaapissa,\nmeni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun paperipinkan. Sitten hän\nkääntyi laivanvarustajan puoleen.\n\n-- Oletteko aivan varma siitä, ettette erehdy? sanoi hän aivan\nluonnollisella äänellä.\n\nJos Morrel olisi ollut viekkaampi tai olisi ymmärtänyt asian paremmin,\nniin hänen mielestään olisi ollut kummallista, ettei kuninkaallisen\nprokuraattorin sijainen käskenyt häntä kääntymään niiden puoleen,\njoiden huostassa vankiluettelot olivat, vankilan kuvernöörin tai\nmaakunnan prefektin puoleen. Mutta Morrel, joka koko ajan odotti\nnäkevänsä pelkoa Villefort'issa, ei nähnytkään muuta kuin\nalistuvaisuutta. Villefort oli osunut oikeaan.\n\n-- En, minä en erehdy, sanoi Morrel. -- Sitä paitsi tunnen poikaparan\nkymmenvuotiaasta asti, ja hän on ollut palveluksessani neljä vuotta.\nMuistattehan käyntini täällä? Kuusi viikkoa sitten tulin pyytämään,\nettä olisitte lempeä; samoin tulen nyt pyytämään, että olisitte\noikeudenmukainen. Edellisellä kerralla kohtelitte minua jokseenkin\ntylysti ja lähetitte kärsimättömänä luotanne. Siihen aikaan olivat\nkuningasmieliset ankaria bonapartelaisia kohtaan!\n\n-- Hyvä herra, sanoi Villefort kekseliääseen ja kylmäveriseen tapaansa,\n-- olin siihen aikaan kuningasmielinen, sillä pidin bourboneja sekä\nvaltaistuimen laillisina perijöinä että kansan valitsemina. Mutta\nNapoleonin nerous on voittanut. Laillinen hallitsija on se, jota kansa\nrakastaa.\n\n-- Tätäpä on hauska kuulla, sanoi Morrel rehellisellä ja suoralla\ntavallaan, -- hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin, ja minä ennustan,\nettä se merkitsee hyvää Edmondille.\n\n-- Odottakaahan, sanoi Villefort selaillen toista luetteloa. -- Nyt\nlöysin. Hän oli merimies, joka aikoi mennä naimisiin erään\nkatalonialaisen tytön kanssa? Niin, niin, nyt muistan aivan selvästi.\nAsia oli hyvin arveluttava.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Tiedättehän, että minun luotani hänet vietiin oikeuspalatsin\nvankilaan.\n\n-- Niin. Entä sitten?\n\n-- No niin, lähetin ilmoituksen Pariisiin. Lähetin sinne häneltä\nlöydetyt paperit. Olihan se velvollisuuteni, sen ymmärrätte ... ja\nkahdeksan päivän pidätyksen jälkeen vietiin vanki pois.\n\n-- Vietiin pois! huudahti Morrel. -- Mutta miten on poikarukan käynyt?\n\n-- Rauhoittukaa. Hänet on viety Fenestrelles'iin, Pigneroliin,\nSainte-Marguerite-saarelle. Sitä sanotaan virkakielellä \"kotiseudultaan\npoistamiseksi\". Ja eräänä päivänä näette hänen palaavan laivalleen\nkomentamaan.\n\n-- Tulkoon hän milloin tahansa, hänen paikkansa säilytetään häntä\nvarten. Mutta miksi hän ei ole vielä palannut? Minun mielestäni olisi\nbonapartelaisen oikeuslaitoksen huolena pitänyt olla ensi sijassa\nvapauttaa ne, jotka kuningasmielinen oikeuslaitos on vanginnut.\n\n-- Älkää syyttäkö umpimähkään, rakas herra Morrel, sanoi Villefort. --\nKaikessa on meneteltävä laillisesti. Vangitsemiskäsky tuli ylhäältä\npäin, ylhäältä päin täytyy tulla vapauttamiskäskynkin. Napoleon on\nollut vallassa vasta kaksi viikkoa, armahduskirjeitä ei siis ole vielä\nennätetty lähettää.\n\n-- Mutta, kysyi Morrel, -- eikö näitä muodollisuuksia voisi\njouduttaa nyt, kun me olemme voitolla? Minulla on muutamia ystäviä,\nvaikutusvaltaisia tuttavia, voin saada aikaan vangitsemiskäskyn\nkumoamisen.\n\n-- Sellaista ei ole koskaan ollut.\n\n-- Siis hänen nimensä poistetaan vankiluettelosta.\n\n-- Poliittisista vangeista ei pidetä vankiluetteloa. Toisinaan on\nhallitukselle eduksi, että joku henkilö katoaa jättämättä mitään\njälkeä. Vankiluettelot auttaisivat häntä etsittäessä.\n\n-- Niin tehtiin ehkä bourbonien aikana, mutta nyt...\n\n-- Niin tehdään kaikkina aikoina, rakas herra Morrel. Hallitukset\nseuraavat toisiaan ja ovat toistensa kaltaisia. Ludvig XIV:n\nrangaistusjärjestelmä toimii yhä vielä, vaikka Bastiljia ei olekaan\nenää. Keisari on vankilajärjestelmän suhteen ollut paljon ankarampi\nkuin suuri kuningas konsanaan. Ja on olemassa lukemattomia vankeja,\njoista vankiloiden luettelot eivät mainitse mitään.\n\nVillefort'in alttius olisi johtanut harhaan sellaisenkin, joka oli\nvarma asiastaan. Morrelilla ei ollut pienintäkään epäluuloa.\n\n-- Mutta, hän sanoi, -- mihin keinoon neuvotte minua turvautumaan,\njotta Dantès-parka pääsisi niin pian vapaaksi kuin mahdollista?\n\n-- Siihen, että lähetätte oikeusministerille anomuksen.\n\n-- Kyllähän minä tiedän, mitä anomukset saavat aikaan. Ministeri saa\nniitä pari sataa päivässä ja lukee niistä tuskin neljä.\n\n-- Se on totta, sanoi Villefort, -- mutta hän lukee kyllä sellaisen\nanomuksen, jonka minä lähetän, suosittelen ja osoitan suoraan hänelle.\n\n-- Ja te otatte siis toimeksenne tämän anomuksen lähettämisen?\n\n-- Varsin mielelläni. Ennen saattoi Dantès olla syyllinen, mutta nyt\nhän on syytön, ja onhan velvollisuuteni toimittaa vapaaksi sama mies,\njoka minun ennen oli pakko toimittaa vankeuteen.\n\nVillefort saattoi näin estää tutkimuksen, joka mahdollisesti voitaisiin\npanna toimeen ja joka ehdottomasti olisi syössyt hänet turmioon.\n\n-- Mutta miten kirjoitetaan ministerille?\n\n-- Istukaahan tuohon, herra Morrel, sanoi Villefort antaen paikkansa\nlaivanvarustajalle. -- Minä sanelen teille.\n\n-- Olette siis todellakin niin hyvä?\n\n-- Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo\nliiaksikin.\n\n-- Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.\n\nVillefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja\nyksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle\nvoidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa\npyörien alle.\n\n-- Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä\nkädessään.\n\nVillefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa\ntarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä\npalveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä\nanomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja.\nSelväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti\npaikalla saattaa oikeuden voimaan.\n\nKun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.\n\n-- Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.\n\n-- Ja anomus lähetetään heti?\n\n-- Vielä tänään.\n\n-- Teidän suosituksellanne varustettuna?\n\n-- Parhaimmalla suosituksellani, jossa vahvistan todeksi kaiken, mitä\ntässä olette kirjoittanut.\n\nJa Villefort kirjoitti nyt vuorostaan kirjeen kulmaan todistuksensa.\n\n-- Mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi Morrel.\n\n-- Odottakaa, vastasi Villefort. -- Minä vastaan kaikesta.\n\nTämä vakuutus herätti jälleen toivon Morrelissa. Hän poistui\nkuninkaallisen prokuraattorin sijaisen luota ihastuneena ja riensi\nilmoittamaan Dantèsin vanhalle isälle, että tämä kohta saa nähdä\npoikansa.\n\nMitä Villefort'iin tulee, niin sen sijaan, että olisi lähettänyt\nanomuksen Pariisiin, hän säilyttikin huostassaan tämän paperin, joka\nsillä hetkellä olisi voinut pelastaa Dantèsin, mutta joka tuonnempana\nolisi tuhoisa todistuskappale Villefort'ia vastaan, jos Euroopan olot\nja tapausten kulku muuttuisivat niin, että kuningasvalta uudelleen\npalautettaisiin.\n\nDantès jäi siis vankilaan. Tyrmänsä pimeyteen hän ei kuullut Ludvig\nXVIII:n valtaistuimen kukistumista eikä sitä, mikä herätti vieläkin\nsuurempaa kauhua, keisarikunnan kukistumista.\n\nMutta Villefort oli seurannut kaikkea valppaasti. Kaksi kertaa tänä\nlyhyenä keisarikunnan aikana Morrel kävi kyselemässä ja pyysi\npyytämällä vapauttamaan Dantèsin, ja kummallakin kerralla Villefort\nrauhoitti häntä lupauksilla ja toivolla. Lopulta tuli Waterloon\ntaistelu. Morrel ei enää ilmestynyt Villefort'in luo. Hän oli tehnyt\nnuoren ystävänsä puolesta kaiken sen, mikä inhimillisesti katsoen oli\nmahdollista. Jos hän tämän uuden kuningaskunnan aikana olisi yrittänyt\nuudestaan, niin hän olisi aivan suotta saattanut itsensä vaaraan.\n\nLudvig XVIII nousi jälleen valtaistuimelle. Villefort, jolle Marseille\noli tullut tuskien kaupungiksi, pyysi ja saikin avoinna olevan\nkuninkaallisen prokuraattorin paikan Toulousessa. Heti sen jälkeen hän\nvietti häitään neiti Saint-Méranin kanssa, jonka isä oli entistään\nvaikutusvaltaisempi hovissa. Dantès jäi vankilaan. Kaikki olivat hänet\nunohtaneet paitsi Jumala. Nähdessään Napoleonin palaavan Ranskaan\nDanglars oli ymmärtänyt, kuinka vaarallisen iskun hän oli Dantèsille\nantanut. Hänen ilmiantonsa oli osunut oikeaan, ja niin kuin kaikki\njossakin määrin rikollisuuteen taipuvat ja samalla keskinkertaisen\nälykkäät luonteet, hän nimitti tätä kummallista sattumaa _kohtalon\nmääräykseksi_.\n\nMutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä\nkaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia\npelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka\nkostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää\nmeripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen\nkauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää\nmitään.\n\nFernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada\ntietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä\nMercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla ryöstää\ntytön ja muuttaa maasta pois. Toisinaan hän synkkinä hetkinään istui\nliikkumattomana kuin saalistaan vaaniva petolintu Pharo-niemen\nkärjessä, josta saattoi nähdä yht'aikaa Marseillen ja Catalansin kylän,\nodottaen näkevänsä tiellä tuon pystypäisen nuorukaisen, joka hänellekin\nmerkitsi koston pelottavaa sanantuojaa. Hän oli jo siinä tapauksessa\ntehnyt päätöksensä; hän ampuisi kuulan Dantèsin päähän ja surmaisi\nsitten itsensä. Mutta hän liioitteli; ei hän koskaan olisi itseään\nsurmannut, sillä hän toivoi yhä vielä.\n\nNäiden kamalien ristiriitojen aikana pantiin toimeen viimeinen\nsotilaskutsunta, ja kaikki asekuntoiset miehet ryntäsivät keisarin\nmahtavan äänen kaikuessa Ranskan ulkopuolelle. Fernand läksi samoin\nkuin muutkin jättäen majansa ja Mercedeksen sen kalvavan ajatuksen\nvaivaamana, että hänen kilpailijansa nyt saattoi tulla ja ottaa hänen\nrakastamansa naisen omakseen.\n\nJos koskaan niin sillä hetkellä Fernand todella olisi tahtonut surmata\nitsensä. Hän oli ollut huomaavainen Mercedestä kohtaan, oli ollut\nsäälivinään hänen onnettomuuttaan ja koettanut täyttää hänen\npienimmätkin toivomuksensa. Kaikki tämä oli tehnyt tyttöön\nvaikutuksensa. Mercedes oli aina rakastanut Fernandia ystävänä.\nYstävyyteen liittyi nyt uusi tunne, kiitollisuus.\n\n-- Veljeni, sanoi hän kiinnittäessään sotilaanrepun Fernandin olalle,\n-- veljeni, ainoa ystäväni, älä kuole sodassa, älä jätä minua yksin\ntähän maailmaan. Jos sinä kuolet, ei minulla ole ketään.\n\nNämä eron hetkellä lausutut sanat herättivät Fernandissa toiveita. Jos\nDantès ei palaisi, niin Mercedes voisi kerran vielä tulla hänen\nomakseen.\n\nMercedes kulki Catalansin kylässä epätoivoisesti itkien, pysähtyi\njoskus liikkumattomana kuin patsas tuijottamaan Marseilleen päin ja\nistahti taas meren rannalla kuuntelemaan aaltojen huokauksia, jotka\novat ikuisia kuin hänen surunsa. Eikö olisi parempi heittäytyä aaltojen\nsyliin kuin kärsiä toivottomia odotuksen tuskia?\n\nRohkeutta ei Mercedekseltä puuttunut tämän päätöksen toimeenpanoon,\nmutta uskonto tuli hänen avukseen ja pelasti hänet itsemurhasta.\n\nCaderousse joutui sotaväkeen niin kuin Fernandkin, mutta kun hän oli\nkahdeksan vuotta katalonialaista vanhempi ja oli naimisissa, niin hän\nkuului kolmanteen kutsuntaluokkaan ja lähetettiin rannikon\nsuojelusjoukkoihin.\n\nVanha Dantès, jota vain toivo oli pitänyt voimissa, kadotti senkin\nkeisarikunnan kukistuessa.\n\nTäsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun oli tullut erotetuksi\npojastaan ja melkein samana tuntina kuin tämä oli vangittu, hän heitti\nhenkensä Mercedeksen sylissä.\n\nMorrel maksoi kaikki hautajaiskulut ja suoritti ne pienet velat, jotka\nvanhus oli tehnyt sairautensa aikana.\n\nTähän tekoon vaadittiin paitsi auttavaista mieltä, myös rohkeutta,\nsillä Etelä-Ranska oli täydessä tulessa, ja oli rikollista auttaa niin\nvaarallisen bonapartelaisen kuin Dantèsin isää, vaikka hänen\nkuolinvuoteellaankin.\n\n\n\n\n14. Raivoisa vanki ja hullu vanki\n\n\nKun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII:n valtaanpaluusta, teki\nvankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.\n\nAlhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja\nkalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin\nvanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin\nkehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.\n\nHän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta\npoikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää\nitseään jo kuolleena.\n\nTarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja\nkuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa\nja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.\n\nHe vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat\npäästä vapaiksi.\n\nTarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.\n\nHe pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?\n\nTarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:\n\n-- En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla\ntarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun\non kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on\naina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä\nmuunlaisia vankeja?\n\n-- Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme\nmaanalaisissa tyrmissä.\n\n-- Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, --\ntäyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.\n\n-- Odottakaahan, sanoi kuvernööri, -- kunnes mennään noutamaan pari\nmiestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia\ntekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen\nteon uhriksi.\n\n-- Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.\n\nLähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita,\njotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen\npaikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.\n\n-- Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, -- kuka hiisi\ntäällä voi asustaa?\n\n-- Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille\nnimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.\n\n-- Onko hän yksinään?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Kuinka kauan hän on ollut täällä?\n\n-- Melkein vuoden.\n\n-- Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?\n\n-- Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi\nhänelle ruokaa.\n\n-- Onko hän aikonut tappaa vartijan?\n\n-- On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi\nkuvernööri.\n\n-- Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.\n\n-- Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.\n\n-- Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen\nmuutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja\nennen pitkää aivan mielipuoli.\n\n-- Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. -- Hulluna hän kärsii\nvähemmän.\n\nTarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun\narmeliaisuustehtävän.\n\n-- Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, -- ja sanoistanne huomaan, että\nolette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä\ntoisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti,\nentinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta\n1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän\non ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen\nlaihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen,\nhänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?\n\n-- Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. -- Tahdon täyttää tehtäväni\ntunnollisesti.\n\nTarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle\nhyvän ajatuksen itsestään.\n\nKuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.\n\nIsojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès\nnosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli\nahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla\nvarustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan\ntietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään\nja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli\nkysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän\nvirkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.\n\nSotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin\nhyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.\n\nTarkastajakin astui askelen taaksepäin.\n\nDantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.\n\nSilloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli\ntyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin\nhellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.\n\nTarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi\nkuvernöörin puoleen:\n\n-- Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. -- Hän on\njo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko\nvaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt\nmitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita\nCharentonissa.\n\nSitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:\n\n-- Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?\n\n-- Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada\noikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin,\nettä minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään\nvapaaksi, jos olen syytön.\n\n-- Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.\n\n-- Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei\nainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta\nistuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön\nei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana\nkiroten pyöveleitään.\n\n-- Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. -- Ette aina ole\nollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte\nsurmata vartijan.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin\ntuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä... Mutta\nminkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.\n\n-- Ettekö ole enää?\n\n-- En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan\nniin kauan ollut täällä!\n\n-- Kauanko... Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.\n\n-- Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.\n\nTarkastaja laski.\n\n-- Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole\nollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.\n\n-- Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. -- Voi, hyvä\nherra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on\nseitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin\nminunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin\nviettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli\nkunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni\nkauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni\nmurskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha\nisäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on\ntottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään,\navaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja\nvaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan\nankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin\ntuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.\n\n-- Hyvä on, sanoi tarkastaja, -- saammepahan nähdä.\n\nSitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:\n\n-- Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä,\nniin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.\n\n-- Kyllä, vastasi kuvernööri. -- Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin\nankaria syytöksiä.\n\n-- Armollinen herra, sanoi Dantès, -- tiedänhän, ettette omasta\ntahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää\nanomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut\ntuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä\nrikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä\nkatsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.\n\n-- Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.\n\n-- Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, -- että olette heltynyt. Sanokaa\nminulle, että saan toivoa.\n\n-- Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. -- En voi luvata muuta kuin\ntarkastaa teitä koskevat asiapaperit.\n\n-- Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!\n\n-- Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.\n\n-- Herra Villefort, vastasi Dantès. -- Menkää hänen luokseen ja puhukaa\nhänen kanssaan.\n\n-- Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.\nHän on Toulousessa.\n\n-- Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, -- ainoa suojelijani on\npoissa.\n\n-- Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.\n\n-- Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.\n\n-- Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut\ntai jotka hän minulle antaa?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Hyvä on, odottakaa.\n\nDantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili\nJumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen\nvankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita\nsieluja.\n\nOvi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi\ntyrmään.\n\n-- Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, -- vai ensin\nkäydä apotin tyrmässä?\n\n-- Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. -- Jos\npalaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta\njatkaa surullista tehtävääni.\n\n-- Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen\nhulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.\n\n-- Millainen on hänen hulluutensa?\n\n-- Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren\naarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi\nhallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena\nvuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä\nvuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa\nsilloin viisi miljoonaa.\n\n-- Haha, nauroi tarkastaja, -- tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä\ntuon miljoonanomistajan nimi on?\n\n-- Apotti Faria.\n\n-- Numero 27! sanoi tarkastaja.\n\n-- Se on tässä. Avatkaa, Antoine.\n\nVartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.\n\nKeskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn\nympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat\nhänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia\nviivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin\nArkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi.\nHän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän,\nennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean\npermannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi\nkummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.\n\nHän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen\nja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa\nvieraiden läsnä ollessa.\n\n-- Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman\nkysymyksen kaikille.\n\n-- Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. -- Minulla ei ole mitään\nvalittamista.\n\n-- Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. -- Olen hallituksen lähettämä\nvirkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen\nvalitukset.\n\n-- Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti,\n-- ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.\n\n-- Kas niin, sanoi kuvernööri, -- sanoinhan, että hän alkaa puhua\nsiitä.\n\n-- Armollinen herra, sanoi vanki, -- olen apotti Faria, olen syntynyt\nRoomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.\nMinut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen\njälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.\n\n-- Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.\n\n-- Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin\nkuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen\ndepartementin pääkaupungiksi.\n\nTarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.\n\n-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- teidän uutisenne eivät ole\nerikoisen tuoreita.\n\n-- Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi\napotti Faria. -- Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman\nkuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun\nhänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare\nBorgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.\n\n-- Kohtalo, sanoi tarkastaja, -- on tehnyt pieniä muutoksia tähän\njättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.\n\n-- Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja\nonnellisen valtion, vastasi Faria.\n\n-- Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, -- mutta en ole tullut\ntänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut\nkysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista\nruokaanne tai asuntoonne nähden.\n\n-- Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, --\nsiis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on\nhyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä.\nMutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja\narvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.\n\n-- Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.\n\n-- Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti,\n-- vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos\nonnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun\npuhua kahden kanssanne?\n\n-- Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.\n\n-- Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.\n\nSitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:\n\n-- Pyyntönne on mahdoton.\n\n-- Mutta, lausui apotti, -- jos hallitus voisi saada minun avullani\ntavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.\n\n-- Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan\nkääntyen kuvernöörin puoleen.\n\n-- Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, --\nmeidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi\nvarsin hyvin kuulla keskustelumme.\n\n-- Rakas apotti, sanoi kuvernööri, -- pahaksi onneksi me jo osaamme\nulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö\nniin?\n\nFaria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja\nolisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.\n\n-- Juuri niin, sanoi hän, -- mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?\n\n-- Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, -- voin teille kertoa tämän\njutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut\nkuulla sitä samaa jauhettavan.\n\n-- Mikä todistaa, sanoi apotti, -- että olette, herra kuvernööri,\nsellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja\nkorvat eivätkä kuule.\n\n-- Rakas apotti, sanoi tarkastaja, -- hallitus on kaikeksi onneksi\nrikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään\nasti, jolloin lähdette vankilasta.\n\nApotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.\n\n-- Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, -- jos vastoin\nkaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä\nomaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan\non, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa\nsumman kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.\n\n-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- ellei tietäisi, että mies on\nhullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.\n\n-- En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka\ntarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan.\n-- Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis\nallekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni\npaikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen\neikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään\ntänne ikuisiksi ajoiksi.\n\nKuvernööri alkoi nauraa.\n\n-- Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.\n\n-- Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.\n\n-- Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. -- Jos kaikki\nvangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen\npeninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta\nkarata.\n\n-- Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, -- eikä tämä herra\nole edes sen keksijä.\n\nSitten hän kysyi apotilta:\n\n-- Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?\n\n-- Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, -- että päästätte minut\nvapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre\non kätketty.\n\n-- Onko ruokanne hyvää? kysyi tarkastaja uudelleen.\n\n-- Ettehän vaaranna mitään, koska lupaan jäädä vankilaan siksi aikaa,\nkun mennään noutamaan aarretta.\n\n-- Ette vastaa kysymykseeni, sanoi tarkastaja kärsimättömästi.\n\n-- Ette tekään minun kysymykseeni! huusi apotti. -- Olkaa sitten\nkirottu niin kuin muutkin järjettömät, jotka eivät ole tahtoneet minua\nuskoa! Ette huoli kullastani, pidän sen siis itse. Ette päästä minua\nvapaaksi, mutta Jumala päästää. Menkää, minulla ei ole enää mitään\nteille sanottavaa.\n\nJa apotti heitti peitteensä syrjään, tarttui savenpalaseen ja istui\nuudelleen ympyränsä keskelle jatkamaan viivojaan ja laskelmiaan.\n\n-- Mitä hän tuossa tekee? kysyi tarkastaja poistuessaan.\n\n-- Hän laskee aarteitaan, sanoi kuvernööri.\n\nFaria vastasi tähän pilkalliseen lauseeseen luomalla heihin halveksivan\nkatseen. He poistuivat. Vartija sulki oven.\n\n-- Ehkä hänellä todellakin on aarre hallussaan, sanoi tarkastaja\nnoustessaan portaita.\n\n-- Hän on uneksinut siitä, vastasi kuvernööri, -- ja seuraavana aamuna\nhän heräsi hulluna.\n\n-- Se on totta, sanoi tarkastaja tietäessään lahjomisen voiman, -- jos\nhän todellakin olisi rikas, niin ei hän olisi vankilassa.\n\nSiten loppui apotti Farian kuulustelu. Hän jäi vankilaan, ja tämän\nkäynnin jälkeen häntä pidettiin entistä huvittavampana vankina.\n\nCaligula tai Nero, nuo molemmat aarteiden etsijät, mahdottoman\ntavoittelijat, olisivat kuunnelleet tämän miehen puheita, päästäneet\nhänet vankilasta, antaneet hänen liikkua ulkoilmassa, niin kuin hän\nhartaasti kaipasi, ja päästäneet hänet vapaaksi, koska hän oli valmis\nmaksamaan siitä niin kalliin hinnan. Mutta Farian ajan kuninkaat eivät\nenää uskaltaneet toimia rohkeasti. He pelkäsivät niitä korvia, jotka\nkuuntelivat heidän määräyksiään ja vakoilivat heidän toimiaan. He eivät\nenää tunteneet jumalaista alkuperäänsä. He olivat kruunattuja ihmisiä,\nsiinä kaikki. Itsevaltainen hallitus ei koskaan ole tahtonut saattaa\npäivän valoon vankilan ja kidutuksen seurauksia; hyvin harvoin\ntiedetään inkvisition uhrien astuneen esiin näyttämään murskattuja\nluitaan ja verisiä haavojaan, samoin hulluus, tuo mätä, joka syntyy\ntyrmien loassa henkisten kidutusten jälkeen, kätketään huolellisesti\nsinne, missä se on alkanutkin, tai jos se sieltä pääsee, niin se\nhaudataan johonkin synkkään sairaalaan, eikä lääkäri tunne ihmistä eikä\nhänen ajatuksiaan noissa kurjissa jätteissä, jotka uupunut\nvanginvartija antaa hänen huostaansa.\n\nApotti Faria, joka vankilassa oli tullut hulluksi, oli juuri tämän\nhulluutensa vuoksi tuomittu ikuiseen vankeuteen.\n\nDantèsin suhteen tarkastaja piti sanansa. Palattuaan kuvernöörin\nasuntoon hän otti esiin vankiluettelon. Vankia koskeva tiedonanto oli\nseuraava:\n\n    EDMOND DANTÈS.\n\n    Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta\n    palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti\n    vartioitava.\n\nTämä tiedonanto oli kirjoitettu toisella käsialalla ja toisella\nmusteella kuin muu osa luetteloa. Kirjoitus oli laadittu sen jälkeen\nkun hänet oli tuotu vankilaan.\n\nSyytös oli siksi selvä, että sitä vastaan ei voinut mitään väittää.\nTarkastaja kirjoitti sen vuoksi sen alle:\n\n\"Ei voi mitään tehdä.\"\n\nTämä käynti oli tavallaan virkistänyt Dantèsia. Sen jälkeen kun hän oli\ntullut vankilaan, oli hän unohtanut laskea päiviä. Mutta tarkastaja oli\nmaininnut hänelle uuden päivämäärän, eikä Dantès sitä unohtanut. Hän\nkirjoitti taakseen seinään katosta irtaantuneella rappauksen palasella:\n\"heinäkuun 30. päivä 1816\", ja tämän jälkeen hän joka päivä piirsi\nviivan, ettei sekaantuisi ajanlaskussa.\n\nKului päiviä, sitten viikkoja, lopulta kuukausia. Dantès odotti. Hän\noli laskenut pääsevänsä vapaaksi kahden viikon päästä. Kun kaksi\nviikkoa oli kulunut, niin hän arveli, ettei tarkastaja voinut ryhtyä\nhänen asiaansa ennen Pariisiin-paluutaan eikä palata Pariisiin, ennen\nkuin oli tehnyt koko kiertomatkansa joka saattoi kestää kuukauden tai\nparikin. Dantès asetti siis määräajaksi kolme kuukautta kahden viikon\nasemesta. Kolmen kuukauden kuluttua hän etsi muita perusteita ja siirsi\nniiden nojalla ajan kuudeksi kuukaudeksi. Ne kuluivat eikä mikään\nmuuttunut vankilan oloissa. Hän ei saanut mitään lohduttavaa tietoa.\nJos vartijalta kysyi jotakin, niin hän oli tapansa mukaan vaiti. Dantès\nalkoi epäillä omia aistimiaan, alkoi uskoa, että se, mitä hän piti\nmuistona, oli vain hänen omien aivojensa luoma harhakuva.\n\nVuoden päästä siirrettiin kuvernööri Hamin linnoituksen päälliköksi.\nHän vei mukanaan monet alemmista virkamiehistään, niiden joukossa\nDantèsin vartijan. Uusi kuvernööri saapui, vankien nimien oppiminen\nolisi vienyt liian paljon aikaa, hän esittelytti itselleen vain niiden\nnumerot. Tässä kamalassa matkustajakodissa oli viisikymmentä huonetta\nja asukkaita nimitettiin huoneittensa numeron mukaan. Tuota onnetonta\nnuorta miestä ei enää sanottu Edmondiksi eikä Dantèsiksi. Hänen nimensä\noli nyt numero 34.\n\n\n\n\n15. Numero 34 ja numero 27\n\n\nDantès sai kokea kaikki ne tuskan eri asteet, joiden alaisiksi joutuvat\nvankiloihin unohdetut vangit.\n\nAlussa hän oli ylpeä: se mieliala johtuu syyttömyyden tietoisuudesta ja\ntoivosta. Sitten hän alkoi epäillä syyttömyyttään, joten kuvernööri oli\nollut oikeassa puhuessaan mielenhäiriöstä. Sitten hän kadotti kaiken\nylpeytensä, hän rukoili, ei enää Jumalaa vaan ihmisiä. Jumala on\nviimeinen pelastuksen toivo. Onneton, joka panee kaiken toivonsa\nJumalaan, ei tule siihen mielialaan, ennen kuin on turvautunut kaikkiin\nmuihin.\n\nDantès pyysi, että hänet muutettaisiin toiseen tyrmään, vaikka\nhuonompaankin ja syvempäänkin. Muutos on aina muutos ja tuottaisi\nDantèsille muutaman päivän virkistyksen. Hän pyysi saada mennä\nkävelemään, saada hengittää raitista ilmaa, hän pyysi kirjoja,\nsoittimia. Ei mihinkään hänen pyyntöönsä suostuttu, mutta hän pyysi\nyhtä kaikki yhä uudelleen. Hän oli tottunut puhumaan vartijansa kanssa,\nvaikka tämä olikin ehkä vielä edeltäjäänsä harvasanaisempi. Mutta kun\nsai puhua toiselle ihmiselle, vaikkapa mykällekin, niin aina virkisti.\nDantès puhui saadakseen kuulla oman äänensä. Hän oli koettanut puhua\nyksin ollessaan, mutta se oli pelottanut häntä.\n\nToisinaan vapautensa aikana Dantès oli kauhulla ajatellut vankiloita,\njoissa on maankiertäjiä, rosvoja ja murhaajia. Nyt hän toivoi\njoutuvansa tuollaiseen suojaan, että saisi nähdä ympärillään muitakin\nkasvoja kuin mykän vartijan. Hän kadehti kuritushuoneen asukkaita,\njoilla on häpeällinen pukunsa, kahleet ja naarmut hartioissa.\nKaleeriorjat olivat edes kaltaistensa seurassa, he hengittivät ilmaa,\nnäkivät taivaan. Kaleeriorjat olivat hyvin onnellisia.\n\nEräänä päivänä hän rukoili vartijaa, että hänelle annettaisiin toveri,\nkuka tahansa, vaikkapa tuo hullu apotti. Vartijan tylyn ulkomuodon\nalla, olkoon se kuinka sydämetön tahansa, on aina hiukan ihmistä. Hän\nilmoitti numero 34:n pyynnön kuvernöörille. Mutta tämä, viisaana kuin\nvaltiomies, kuvitteli Dantèsin aikovan yllyttää vangit kapinaan tai\nauttavan jotakuta ystäväänsä pakopuuhissa, ja vastasi kieltävästi.\n\nDantèsin kävi nyt niin kuin olemme maininneet, hän kääntyi Jumalan\npuoleen. Kaikki hurskaat ajatukset, jotka muuten ovat hajallaan\nmaailmassa ja yhdistävät kohtalon koettelemia, kokoontuivat nyt hänen\nsieluunsa sitä virkistämään. Hän muisti äitinsä opettamat rukoukset ja\nlöysi niistä ennen arvaamattomia ajatuksia, sillä onnellisen ihmisen\nrukous on vain yksitoikkoista ja sisällyksetöntä sanahelinää, kunnes\nonnettomuus jonakin päivänä tulee selittämään hänelle sitä juhlallista\nkieltä, jolla hän puhuu Jumalan kanssa.\n\nHän siis rukoili, ei hartaasti, vaan tavallaan raivokkaasti.\nRukoillessaan ääneen ei hän enää pelännyt omaa ääntään. Hän joutui\njonkinmoisen huumauksen valtaan. Hän piti nyt elämänsä tapauksia\nJumalan tahtona, otti niistä oppia, asetti itselleen määrättyjä\ntehtäviä ja lopetti jokaisen rukouksen lauseella, jonka ihmiset paljon\nuseammin lausuvat toisilleen kuin Jumalalle. Ja anna meille meidän\nsyntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä\nvastaan ovat rikkoneet.\n\nNäistä palavista rukouksistaan huolimatta Dantès jäi vankeuteen.\n\nSilloin hänen mielensä tuli raskaaksi, pilvi painui hänen silmilleen.\nDantès oli yksinkertainen mies, eikä ollut saanut nauttia mitään\nopetusta. Historia oli hänelle tuon verhon peitossa, jonka vain tiede\npystyy nostamaan. Hän ei voinut tyrmänsä yksinäisyydessä ja ajatustensa\nerämaassa luoda uudestaan menneitä aikoja, herättää eloon sammuneita\nkansoja, rakentaa uudelleen hävinneitä kaupunkeja, jotka mielikuvitus\nsuurentaa ja kaunistaa ja jotka kulkevat silmien ohitse satumaisen\nvalon kirkastamina. Hänellä ei ollut muuta kuin lyhyt menneisyytensä,\nsynkkä nykyisyytensä ja toivoton tulevaisuutensa. Ei mikään saattanut\nsiis hänen mieltään virkistää. Hänen voimakkaan sielunsa, joka niin\nmielellään olisi tahtonut lentää kautta aikakausien, oli siis pakko\npysyä vankina kuin haukka häkissään. Hän takertui silloin yhteen\nainoaan ajatukseen, onneensa, jonka säälimätön kohtalo ilman todellista\nsyytä oli särkenyt. Hän takertui tähän ajatukseen, mietti sitä joka\npuolelta ja ikään kuin repi sitä kauniilla hampaillaan niin kuin Danten\nhelvetissä Ugolino kalvaa arkkipiispa Ruggieron pääkalloa. Dantèsin\nusko oli ollut vain pintapuolista, hän kadotti sen niin kuin muut sen\nkadottavat myötäkäymisen jälkeen, eikä se koskaan ollut kantanut mitään\nhedelmiä.\n\nUskonnollisuutta seurasi raivo. Edmond syyti kirouksia, jotka saivat\nvartijan kauhistuen peräytymään. Hän iski ruumistaan tyrmän seiniä\nvastaan. Hän tarttui raivoissaan kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä.\nHän raivosi varsinkin itseään vastaan, ja hänelle tuotti harmia pieni\nhiekanjyvä, oljenkorsi tai tuulen puuska. Sitten johtui hänen mieleensä\ntuo ilmiantokirje, jonka Villefort oli hänelle näyttänyt. Jokainen sen\nrivi loisti hänen silmiensä edessä aivan kuin \"Mene Tekel Ufarsin\"\nBelsazarin pidoissa. Hän sanoi itselleen, että hänet oli syössyt\ntähän kurjuuteen ihmisten viha eikä Jumalan rangaistus. Hän vannoi\nnäille tuntemattomille kaikkea sitä kostoa, minkä hänen kiihkeä\nmielikuvituksensa saattoi keksiä, ja hänen mielestään olivat kaikkein\nkamalimmatkin kärsimykset liian lieviä ja liian lyhytaikaisia, sillä\nkärsimyksen jälkeen tuli kuolema, ja kuolemassa oli, jollei rauha, niin\nainakin tunnottomuus, joka oli rauhan kaltainen.\n\nTämän jälkeen hän vaipui itsemurhan ajatuksiin. Nämä ajatukset ovat\nkuin kuolleen meren upottava lieju, joka vetää uimarin yhä syvemmälle,\ntukahduttaa ja nielee. Kun kerran siihen on joutunut eikä taivaallinen\napu saavu, niin kaikki on hukassa, ja jokaisella ponnistuksella vaipuu\nyhä syvemmälle.\n\nMutta tämä moraalinen kuolemankamppailu on helpompi kuin sen edellä\nkäyvä kärsimys ja se rangaistus, joka sitä ehkä seuraa. Se on\njonkinmoinen päätä huimaava lohdutus, joka näyttää pelottavan syvän\nkuilun ja sen pohjalla tyhjyyden. Tultuaan näin pitkälle Dantès alkoi\nsaada lohtua tästä ajatuksesta. Kaikki tuskat, kaikki kärsimykset, tuo\nkummitusten lauma, jonka ne tuovat mukanaan, näyttivät katoavan siitä\nvankilan kolkasta, jonne kuoleman enkeli laski hiljaa jalkansa. Dantès\nkatseli tyynesti mennyttä elämäänsä, kauhulla tulevaa, ja valitsi sen,\nmikä näytti lepopaikalta.\n\n-- Olen kadottanut kaiken, minkä vuoksi olisin elämää rakastanut, hän\najatteli. -- Kuolema hymyilee minulle aivan kuin imettäjä lapselle,\njonka hän tahtoo vaivuttaa uneen. Kuolen mielelläni ja nukahdan\nväsyneenä ja murtuneena, samoin kuin tuona iltana, jolloin\nepätoivoissani ja raivoissani olin astellut kolmetuhatta kertaa tyrmäni\nympäri, yhteensä kolmekymmentätuhatta askelta, lähes viisi peninkulmaa.\n\nKun tämä ajatus oli syntynyt nuoren miehen mielessä, hän tuli\ntyynemmäksi ja hymyilevämmäksi. Silloin hän oli tyytyväisempi kovaan\nvuoteeseensa ja mustaan leipäänsä, söi vähemmän, ei nukkunut enää\nlaisinkaan ja piti melkein siedettävänä tätä elämän pientä murua, josta\nhän tiesi voivansa lähteä milloin itse tahtoi, aivan kuin ihminen\nheittää pois kuluneet vaatteet.\n\nKahdella tavalla hän saattoi kuolla. Toinen oli hyvin yksinkertainen,\nsitoa nenäliinansa ikkunan ristikkoon ja hirttää itsensä. Toinen oli\nse, että oli syövinään ja kuolikin nälkään. Edellinen tapa oli\nDantèsille hyvin vastenmielinen. Hän oli tottunut inhoamaan\nmerirosvoja, jotka hirtetään laivan raakapuuhun. Hirttäminen oli siis\nhänen mielestään jonkinmoinen alentava rangaistus, jonka alaiseksi hän\nei tahtonut joutua. Hän päätti kuolla nälkään.\n\nMelkein neljä vuotta oli kulunut näiden mielialojen vaihdellessa.\nToisen vuoden lopulla hän taukosi laskemasta ja vaipui taas tuohon\ntietämättömyyteen ajan kulusta, josta tarkastaja oli hänet herättänyt.\n\nDantès oli sanonut itselleen: \"Minä kuolen\", ja oli valinnut oman\nkuolintapansa. Hän oli sitä tarkoin miettinyt ja peläten rikkovansa\npäätöksensä vannoi kuolevansa sillä tavoin. \"Kun minulle tuodaan\naamiaiseni ja päivälliseni, heitänkin ne ikkunasta ulos ja olen siten\nsyövinäni ne.\"\n\nHän teki niin. Kaksi kertaa päivässä hän heitti ristikolla\nvarustetusta pienestä aukosta kaiken ruokansa, ensin iloisesti, sitten\npäättäväisesti ja lopuksi vastenmielisesti. Hänen täytyi muistella\nvannomaansa valaa voidakseen täyttää kamalan päätöksensä. Ruokia, jotka\nennen tuntuivat hänestä vastenmielisiltä, piti terävähampainen nälkä\nverrattomina ja ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyviltä. Toisinaan\nhän kokonaisen tunnin piteli kädessään vatia, jossa oli mädännyttä\nlihaa tai pahentunutta kalaa ja mustaa, homeista leipää. Elämän\nviimeiset vaistot taistelivat vielä hänessä ja rikkoivat tuon tuostakin\nhänen päätöksensä. Silloin ei enää tyrmä tuntunutkaan kamalalta eikä\nhänen tilansa epätoivoiselta. Hän oli vielä nuori, hän oli vasta\nkahdenkymmenenviiden, -kuuden ikäinen, hän saattoi elää viisikymmentä\nvuotta vielä, siis kaksi kertaa sen, mitä tähän asti oli elänyt. Kuinka\npaljon saattoikaan tänä pitkänä aikana tapahtua sellaista, joka murtaa\nIfin linnan portit, särkee muurit ja päästää hänet vapauteen! Hän vei\njo ruoan lähelle suutaan. Mutta samassa johtui vala hänen mieleensä, ja\nrehellisenä miehenä hän pelkäsi liiaksi halveksivansa itseään, jos\nrikkoisi valansa. Hän käytti siis viimeisetkin voimansa heittääkseen\nruoan ikkunasta, mutta eräänä päivänä hän oli niin heikko, ettei enää\njaksanut nousta sitä tekemään.\n\nSeuraavana päivänä hän ei enää nähnyt mitään, tuskin kuulikaan. Vartija\nluuli häntä arveluttavasti sairaaksi. Edmond toivoi pian kuolevansa.\n\nPäivä kului umpeen. Edmond tunsi vaipuvansa puolinaiseen horrostilaan,\njoka tavallaan oli suloinenkin. Vatsan tuskalliset väänteet olivat\ntauonneet. Jano oli vähentynyt. Sulkiessaan silmänsä hän näki joukon\npieniä liekkejä aivan kuin virvatulia soisilla seuduilla. Se oli tuon\ntuntemattoman seudun aamunnousua, jota sanotaan kuolemaksi. Äkkiä,\nkello yhdeksän aikaan illalla, hän kuuli kumeata jyskettä seinästä,\njonka vieressä hän nukkui.\n\nNiin monet inhoittavat eläimet olivat käyneet Edmondin vankilassa, että\nhän ei niiden aikaansaamasta melusta häiriintynyt. Mutta nyt olivat\nhänen aistimensa tulleet paastoamisesta herkemmiksi taikka sitten oli\nääni tavallista voimakkaampi ja kenties tänä kohtalokkaana hetkenä\nkaikki alkoi merkitä tavallista enemmän. Niinpä Edmond kohotti päätään\nja kuunteli.\n\nSe oli tasaista raapimista ja johtui joko siitä, että isoilla kynsillä\nraavittiin, voimakkailla hampailla kalvettiin tai jollakin aseella\nkaivettiin.\n\nNuoren miehen uupuneeseen mieleen välähti kaikkien vankien ajatus:\nvapaus! Tämä ääni alkoi kuulua juuri silloin, kun kaikki muut maailman\näänet olivat sammumaisillaan ainiaaksi; siksi hän uskoi Jumalan\nlähettäneen sen hänelle varoittaakseen häntä astumasta hautaan, jonka\npartaalla hän jo oli. Kukapa tietää, ehkä joku hänen ystävänsä, ehkä\njoku noista rakastetuista olennoista, joita hän niin usein oli\nuuvuksiin asti ajatellut, toimi tällä hetkellä hänen hyväkseen ja\nkoetti päästä hänen luokseen?\n\nÄäntä kesti noin kolme tuntia, sitten Edmond kuuli jonkinmoista\nvierimistä, ja kaikki oli hiljaa.\n\nMuutamaa tuntia myöhemmin ääni alkoi uudestaan lähempää ja\nvoimakkaampana. Edmond alkoi jo olla huvitettu tästä työstä, joka sai\nhänen aikansa nopeammin kulumaan.\n\nSamassa astui vartija sisään.\n\nKahdeksan päivää oli kulunut siitä, kun Edmond päätti kuolla, ja neljä\npäivää siitä, kun hän oli alkanut panna tätä tuumaansa täytäntöön, ja\nsen ajan kuluessa hän ei ollut puhunut sanaakaan vartijalle, ei ollut\nvastannut, kun tämä oli kysynyt, mikä tauti häntä vaivasi, ja oli\nkääntynyt seinään päin, kun tämä oli liian tarkkaan häneen katsonut.\nMutta tänään saattoi vartija kuulla tuon kumean äänen, tulla sen\njohdosta levottomaksi ja lopettaa senkin pienen toivon, joka hurmasi\nEdmondin viimeisiä hetkiä. Vartija toi aamiaisen.\n\nDantès nousi vuoteeltaan, koroitti äänensä ja alkoi puhua\nkaikenlaisista asioista, huonosta ruoasta, tyrmän kylmyydestä,\ntoraillen ja riidellen voidakseen huutaa kovemmin. Vartija, joka juuri\ntänään oli pyytänyt vangille lihalientä ja tuoretta leipää, oli jo\nmenettämäisillään kärsivällisyytensä.\n\nKaikeksi onneksi hän luuli Dantèsin hourailevan. Hän laski ruoat\nhuonolle pöydälle, jolle hän ne aina ennenkin oli laskenut, ja poistui.\n\nOllessaan taas yksin alkoi Edmond riemuiten kuunnella.\n\nJyskyttäminen kävi niin selväksi, että sen saattoi helposti kuulla.\n\n-- Ei ole epäilemistäkään, ajatteli hän; -- joku onneton vankiraukka\nsiellä ponnistelee päästäkseen vapaaksi. Jospa olisin hänen rinnallaan,\nniin kuinka häntä auttaisin!\n\nÄkkiä verhosi synkkä pilvi tämän toivon aamuruskon hänen aivoissaan,\njotka olivat tottuneet onnettomuuteen ja vain vaivoin saattoivat\najatella inhimillisiä iloja. Ehkäpä kuvernööri oli pannut jonkun\ntyömiehen korjaamaan viereistä tyrmää.\n\nHelpostihan siitä pääsisi selville, mutta kuinka uskaltaisi kysyä?\nSelvintä olisi odottaa vartijan tuloa, ja käskeä häntä kuuntelemaan.\nMutta se vaarantaisi myös tämän salaisuuden. Edmond oli niin heikko,\nettä hänen sielunsa häilyi sinne tänne voimatta kokoontua määrätyn\najatuksen ympärille. Hänen oli saatava voimia: hän loi katseensa vielä\nhöyryävään lihaliemeen, jonka vartija oli laskenut pöydälle, nousi,\nhorjui sen luo, tarttui astiaan, nosti sen huulilleen ja nautti\ntavattomasti juodessaan sen sisällyksen.\n\nMutta siihen hän lopetti, niin paljon mielenmalttia hänellä oli. Hän\noli kuullut kerrottavan, että haaksirikosta pelastuneet, kauan nälkää\nnähneet ihmiset olivat kuolleet syötyään liian paljon. Edmond laski sen\nvuoksi jo melkein huulillaan olleen leipäpalan pöydälle ja meni\nvuoteelle lepäämään. Hän ei enää tahtonut kuolla.\n\nPian hän tunsi valon palaavan aivoihinsa. Kaikki häilyvät ja melkein\nepävarmat ajatukset löysivät varman paikkansa tällä ihmeellisellä\nshakkilaudalla, jossa ehkä yksi ruutu lisää riittää asettamaan ihmisen\neläimen yläpuolelle.\n\nHän saattoi miettiä:\n\n-- Minun täytyy päästä selville tästä, mutta panematta ketään vaaraan.\nJos hän on tavallinen työntekijä, ja minä lyön muuriin, niin hän heti\nlopettaa työnsä kuullakseen, kuka lyö ja missä tarkoituksessa. Mutta\nkoska hänen työnsä on luvallista, niin hän ryhtyy piankin siihen\nuudelleen. Mutta jos hän on vanki, niin minun aikaansaamani jyske\nkauhistuttaa häntä, hän pelkää tulevansa ilmi, hän jättää työnsä eikä\nryhdy siihen ennen kuin vasta illalla, jolloin hän uskoo kaikkien\nolevan levolla ja nukkuvan.\n\nHän nousi. Tällä kertaa hän ei enää horjunut eikä maailma pimennyt\nhänen silmissään. Hän meni tyrmänsä nurkkaan, otti seinästä irronneen\nkiven ja iski siihen kohtaan, missä ääni kuului selvimmin.\n\nHeti ensimmäisen iskun jälkeen ääni taukosi.\n\nKului tunti, kului toinen, ei kuulunut enää mitään. Edmond oli saanut\nmuurin toisella puolella aikaan täydellisen hiljaisuuden.\n\nToivorikkaana Edmond söi hiukan leipää ja joi muutaman siemauksen\nvettä, ja kun hän rakenteeltaan oli terve ja voimakas, oli hän melkein\nyhtä hyvissä voimissa kuin ennenkin.\n\nPäivä kului, kaikki oli hiljaista.\n\nTuli yö, eikä ääntä kuulunut.\n\n-- Hän on vanki, ajatteli Edmond sanomattoman iloisena.\n\nSiitä hetkestä alkaen hän oikein paloi innosta, elämä palasi\nvoimakkaana häneen ja pakotti hänet toimimaan.\n\nYö kului, eikä pienintäkään ääntä kuulunut.\n\nEdmond ei koko yönä ummistanut silmiään.\n\nPäivä koitti. Vartija saapui tuomaan ruokaa. Edmond ahmi ja kuulosti\nääntä, jota ei kuulunut; hän pelkäsi sen ainiaaksi vaienneen, kulki\nviisi tai kuusi kilometriä tyrmässään, ravisti tyrmänsä ristikoita,\nteki ruumiinsa jänteväksi harjoituksilla, jotka kauan oli lyönyt\nlaimin. Hän päätti vahvistaa ruumiinsa kestämään tulevia vaikeuksia. Ja\nkesken kuumeisen toimimishalun hän kuunteli, eikö ääni alkaisi\nuudelleen, suuttui vangin varovaisuudesta, tämä kun ei ollut\nymmärtänyt, että hänen työtään oli häirinnyt toinen vanki, jolla oli\nyhtä palava toivo päästä vapaaksi kuin hänelläkin.\n\nKului kolme päivää, seitsemänkymmentäkaksi kuolettavan tuskan vallassa\nlaskettua tuntia.\n\nVihdoin eräänä iltana, kun vartija oli käynyt tyrmässä, Dantès painoi\nsadannen kerran korvansa seinään, ja silloin hän oli tuntevinaan\nkorvassaan hienoa väräjämistä.\n\nDantès astui muutaman askelen loitommalle tyyntyäkseen taas, käveli\nmuutamaan kertaan huoneensa ympäri ja painoi korvansa samalle kohtaa\nseinää.\n\nEi ollut enää epäilemistäkään, seinän takana tehtiin jotakin. Vanki oli\nhuomannut, kuinka vaarallinen hänen työtapansa saattoi olla, ja oli\nvalinnut toisen, oli ottanut taltan sijaan vivun.\n\nTämän huomion rohkaisemana Edmond päätti ryhtyä väsymätöntä työntekijää\nauttamaan. Hän siirsi syrjään vuoteensa, jonka takana tuota näkymätöntä\npelastustyötä tehtiin, ja etsi silmillään esinettä, jonka avulla\nsaattoi ryhtyä kaivamaan seinää, irroittamaan kosteata rappausta ja\nkiskomaan kiviä irti.\n\nHän ei keksinyt mitään. Hänellä ei ollut veistä eikä mitään muutakaan\nterävää esinettä. Vain ristikossa oli rautoja, mutta hän oli niin monta\nkertaa jo koettanut niitä irroittaa, että tiesi sen mahdottomaksi; hän\nei saanut niitä hievahtamaankaan.\n\nTyrmän kalustuksena oli vuode, rahi, pöytä, korvo ja saviruukku.\n\nVuoteessa oli kyllä rautaiset sinkilät, mutta ne oli ruuvattu puuhun\nkiinni. Hän olisi tarvinnut ruuvitaltan irroittaakseen ruuvit ja sitten\nsinkilät.\n\nPöydässä ja rahissa ei ollut mitään sopivaa. Korvossa oli ennen ollut\nsanka, mutta sekin oli otettu pois.\n\nDantèsilla ei enää ollut muuta keinoa kuin rikkoa vesiruukku ja sen\nterävillä sirpaleilla ryhtyä työhön.\n\nHän pudotti ruukun lattialle, ja se meni sirpaleiksi.\n\nDantès valikoi pari kolme terävää sirua ja kätki ne vuoteensa olkiin\njättäen muut lattialle. Ruukun särkyminen oli siksi luonnollinen\ntapaus, ettei se voinut herättää epäluuloja.\n\nEdmondilla oli koko yö aikaa tehdä työtään. Mutta pimeässä oli vaikea\ntyöskennellä, täytyi hapuilla, ja hän huomasi piankin särkevänsä\nruukunsirun liian kovaa kohtaa vastaan. Hän lykkäsi sen vuoksi vuoteen\npaikoilleen ja odotti aamua. Toivon mukana oli kärsivällisyyskin\npalannut.\n\nKoko yön hän kuunteli ja kuuli tuntemattoman kaivajan jatkavan työtään.\n\nPäivä koitti, vartija tuli tyrmään. Dantès sanoi, että vesiruukku oli\njuodessa pudonnut hänen käsistään ja mennyt rikki. Vartija meni\nmutisten etsimään toista ruukkua viitsimättä edes koota särkyneen\nsiruja.\n\nHän palasi vähän ajan päästä, käski vankia olemaan varovaisempi ja\npoistui.\n\nSanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka\nennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten\nloittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja\nsiirsi sen syrjään.\n\nKosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta\nsykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli\nirroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella\nvoinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden\nneliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei\nkallio satu tielle.\n\nVanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa\ntyöhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja\nepätoivoon.\n\nKun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn\nhän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.\n\nJa tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.\n\nKolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven\nympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli\nlujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt\npaljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.\n\nDantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.\n\nRuukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden\navulla vääntää.\n\nTuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana\nja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai\nkenties väsynyt työhönsä!\n\nSilloin heräsi hänessä ajatus.\n\nVartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla.\nSiinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut,\nettä tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä,\nkummasta vartija aloitti jakelunsa.\n\nKasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän\nolisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.\n\nVartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään\npuulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä\nkäytettiin.\n\nIllalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.\nTullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.\n\nTällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä\ntehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään\nollut katsonut minne astui.\n\nVartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi\nkeitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.\n\n-- Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, -- saatte sen huomenna takaisin\ntuodessanne aamiaista.\n\nTämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi\nturhaan kavuta portaita.\n\nHän jätti kasarin.\n\nDantès vapisi ilosta.\n\nTällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan\nmukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja\nollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa\nsyrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja\nmuurikiven väliin ja alkoi vääntää.\n\nKivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.\n\nTunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista\njalan levyinen aukko.\n\nDantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan,\nkaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti\nlaastin mullalla.\n\nKoko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven\npaikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.\n\nAamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.\n\n-- No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.\n\n-- En, vastasi vartija. -- Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja\nolette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat\nniin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja.\nSaatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä\nette riko astioita enää.\n\nDantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin.\nHän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli\naikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.\n\nMutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt\ntyöhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.\n\nEihän hänen silti tarvinnut tauota työstään. Ellei hänen naapurinsa\ntullut hänen luokseen, niin hän meni naapurinsa luo.\n\nKoko päivän hän teki työtä. Illalla hän oli uuden työaseensa avulla\nirroittanut muurista toistakymmentä kourallista muurikiviä, laastia ja\nsementtiä.\n\nVartijan tullessa hän oikoi parhaansa mukaan varren ja laski kasarin\ntavalliselle paikalleen. Vartija kaatoi siihen tavallisen annoksensa\nliha- tai kalakeitosta, jälkimmäistä paastopäivinä, joita pidettiin\nkolme kertaa viikossa. Senkin avulla Dantès olisi voinut laskea ajan,\nellei hän jo aikoja sitten olisi luopunut tästä toimesta.\n\nKeitoksen tuotuaan vartija poistui.\n\nTällä kertaa Dantès tahtoi päästä selville siitä, oliko naapuri\ntodellakin lakannut tekemästä työtä.\n\nHän kuunteli.\n\nKaikki oli yhtä hiljaista kuin noina kolmena päivänä, joina työ oli\nollut seisauksissa.\n\nDantès huokasi, naapuri varmaankin epäili häntä.\n\nHänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut, ja hän teki koko yön\ntyötä. Mutta parin kolmen tunnin työn jälkeen hän kohtasi esteen. Rauta\nei enää mennyt sisään, vaan liukui sileätä pintaa pitkin.\n\nDantès kosketti käsillään estettä ja huomasi sen hirreksi.\n\nTämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.\n\nNyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.\n\nOnneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, -- olinhan rukoillut sinua,\nolinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta\nvapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun\npalautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun\nsortua epätoivoon!\n\n-- Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla kertaa? sanoi ääni, joka\ntuntui tulevan maan alta ja kaikui paksun muurin läpi aivan kuin\nhaudasta.\n\nEdmond vaipui polvilleen.\n\n-- Ah! huudahti hän. -- Minä kuulen ihmisen puhuvan.\n\nNeljään viiteen vuoteen ei Edmond ollut kuullut kenenkään muun kuin\nvartijansa puhuvan, ja vangin mielestä vartija ei ollut mikään ihminen,\nvaan tammioveen lisätty elävä portti.\n\n-- Taivaan nimessä, huudahti Dantès, -- te, joka olette minulle\npuhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka\nolette?\n\n-- Kuka olette itse? kysyi ääni.\n\n-- Onneton vanki, sanoi Dantès, joka ei pelännyt ilmaista itseään.\n\n-- Nimenne?\n\n-- Edmond Dantès.\n\n-- Ammattinne?\n\n-- Merimies.\n\n-- Kauanko olette ollut täällä?\n\n-- Helmikuun 28. päivästä 1815.\n\n-- Rikoksenne?\n\n-- Olen viaton.\n\n-- Mutta mistä teitä syytetään?\n\n-- Että olin salaliitossa, joka valmisti keisarin paluuta.\n\n-- Mitä? Keisarin paluuta! Eikö keisari olekaan enää valtaistuimella?\n\n-- Hän luopui kruunusta Fontainebleaussa vuonna 1814 ja siirrettiin\nElban saarelle. Mutta milloin te olette tänne tullut, koska ette tiedä\ntästä mitään?\n\n-- Vuonna 1811.\n\nDantèsia värisytti. Mies oli ollut vankilassa neljä vuotta kauemmin\nkuin hän.\n\n-- Hyvä on, sanoi ääni puhuen hyvin nopeasti, -- älkää kaivako enää.\nSanokaa ainoastaan, kuinka korkealla on tekemänne reikä?\n\n-- Lattian tasalla.\n\n-- Miten se on kätketty?\n\n-- Se on vuoteeni takana.\n\n-- Onko vuodettanne siirretty sen jälkeen kun olette tullut vankilaan?\n\n-- Ei koskaan.\n\n-- Minne päin on huoneenne?\n\n-- Käytävään päin.\n\n-- Ja minne käytävä vie?\n\n-- Se päättyy pihaan.\n\n-- Mikä onnettomuus! lausui ääni.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä nyt on tapahtunut? huudahti Dantès.\n\n-- Olen erehtynyt. Piirustusteni epätäydellisyys on vienyt minut\nharhaan, kompassin puutteessa olen joutunut väärään, kartassani oleva\nvirheellinen viiva vastaa viittätoista jalkaa todellisuudessa. Olen\npitänyt murtamaanne muuria linnoituksen ulkomuurina.\n\n-- Mutta silloinhan olisitte joutunut mereen?\n\n-- Sitä tahdoinkin.\n\n-- Ja jos olisitte onnistunut!\n\n-- Olisin lähtenyt uimaan, olisin päässyt jollekin saarelle, joka on\nIfin linnan lähistöllä, joko Daumen ja Tiboulenin saarelle, tai\nrannikolle, ja silloin olisin ollut vapaa.\n\n-- Olisitteko jaksanut uida niin pitkän matkan?\n\n-- Jumala olisi antanut minulle voimia. Ja nyt kaikki on hukassa.\n\n-- Kaikkiko?\n\n-- Niin. Tukkikaa aukkonne varovaisesti, älkää enää jatkako työtänne,\nälkää tehkö mitään ja odottakaa minulta uutisia.\n\n-- Kuka te olette ... sanokaa edes, kuka olette?\n\n-- Olen ... olen ... numero 27.\n\n-- Ettekö siis luota minuun? kysyi Dantès.\n\nEdmond oli kuulevinaan katkeran naurun, joka kaikui muurin läpi.\n\n-- Olen hyvä kristitty, sanoi hän peläten, että tämä mies hylkäisi\nhänet. Vannon Kristuksen kautta, että mieluummin annan surmata itseni\nkuin annan pyöveleittemme aavistaakaan, miten asioiden laita oikeastaan\non. Mutta taivaan nimessä älkää riistäkö minulta seuraanne, älkää\nriistäkö minulta ääntänne, taikka vannon, sillä olen loppuun asti\nuupunut, että murskaan pääni seinää vastaan ja kuolemani on teidän\nsyynne.\n\n-- Vanhako olette? Äänenne kuuluu aivan nuoren miehen ääneltä.\n\n-- En tiedä sitä, sillä en ole laskenut aikaa sen jälkeen kun tulin\ntänne. Ainoa, mitä tiedän, on se, että olin täyttänyt yhdeksäntoista\nvuotta tullessani vangituksi helmikuun 28. päivänä 1815.\n\n-- Ette siis ole kahtakymmentäviittä vuotta vielä, sanoi ääni. -- Sillä\niällä ei ihminen ole vielä petturi.\n\n-- En olekaan petturi, en ole, vakuutti Dantès. -- Sanon uudestaan,\nettä mieluummin annan silpoa itseni kappaleiksi kuin petän teidät.\n\n-- Hyvä on, että puhutte minulle. Hyvä on, että pyydätte, sillä aioin\nlaatia uuden suunnitelman ja jättää teidät. Mutta ikänne rauhoittaa\nminua ja minä tulen luoksenne, odottakaa.\n\n-- Milloin?\n\n-- Minun täytyy punnita kaikki mahdollisuudet. Odottakaa siksi, kunnes\nannan merkin.\n\n-- Mutta ettehän hylkää minua, ettehän jätä minua yksin, tulettehan\nluokseni tai sallitte minun tulla teidän luoksenne? Me pakenemme\nyhdessä, ja ellemme voi paeta, niin puhelemme, te niistä ihmisistä,\njoita rakastatte, ja minä niistä, joita rakastan. Rakastattehan\njotakuta?\n\n-- Olen ypöyksin maailmassa.\n\n-- Silloin rakastatte minua. Jos olette nuori, tahdon olla toverinne,\njos olette vanha, olen poikanne. Minulla on isä, joka on nyt\nseitsemänkymmentävuotias, jos hän vielä elää. En rakastanut ketään\nmuuta kuin häntä ja nuorta tyttöä, jonka nimi oli Mercedes. Isäni ei\nole minua unohtanut, siitä olen varma. Mutta Jumala yksin tietää,\najatteleeko Mercedes vielä minua. Minä rakastan teitä niin kuin isääni.\n\n-- Hyvä on, sanoi vanki, -- huomiseen.\n\nNämä muutamat sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Dantès\nrauhoittui. Hän ei enää muuta kysellyt, hän peitti aukon yhtä varovasti\nkuin ennenkin ja lykkäsi vuoteensa muurin viereen.\n\nSen jälkeen Dantès vaipui nauttimaan onnestaan. Hän ei enää ollut\nyksin, ja ehkä hän pääsisi vapaaksikin. Ja jos hänen täytyi pysyä\nvankina, niin olihan hänellä toveri, ja kahden kesken vankilassa\noleminen oli vain puolinaista vankeutta. Yhteinen valitus on melkein\nsama kuin rukous. Yhteinen rukous on melkein kiitosuhri.\n\nKoko päivän Dantès käveli tyrmässään sydän ilosta sykkien. Kuullessaan\npienintäkin kolinaa käytävästä hän ryntäsi ovea kohden. Pari kertaa\nhänen mieleensä välähti ajatus, että hänen täytyisi erota tuosta\nmiehestä, jota hän ei laisinkaan vielä tuntenut, mutta jota hän jo\nrakasti ystävänään. Silloin hän teki päätöksensä. Sinä hetkenä, kun\nvartija kumartuu ja siirtää vuoteen syrjään tarkastaakseen aukkoa, hän\nlyö tämän kuoliaaksi sillä kivellä, jonka päällä vesiruukku oli.\n\nHänet tuomitaan silloin kuolemaan, sen hän kyllä tiesi. Mutta olihan\nhän ollut kuolemaisillaan suruun ja epätoivoon jo silloin, kun tuo\nihmeellinen ääni oli herättänyt hänet jälleen eloon.\n\nIllalla vartija tuli. Dantès istui vuoteellaan, sillä hän arveli tällä\ntavoin paremmin vartioivansa kaivamaansa aukkoa. Nähtävästi hän katseli\nvastenmielistä tulijaa kummallisesti, koska tämä sanoi:\n\n-- Kas niin, aiotteko tulla hulluksi?\n\nDantès ei vastannut, sillä hän pelkäsi äänensä ilmaisevan kaiken.\n\nVartija poistui päätään pudistaen.\n\nTuli yö. Dantès luuli naapurinsa käyttävän hyväkseen yötä ja\nhiljaisuutta jatkaakseen keskustelua hänen kanssaan. Mutta hän erehtyi.\nYö kului, eikä mitään ääntä kuulunut hänen kuumeisesti odottaessaan.\nMutta seuraavana aamuna, kun vartija oli tehnyt aamukäyntinsä ja hän\noli siirtänyt syrjään vuoteen, lyötiin muuriin kolme kertaa. Hän painui\npolvilleen.\n\n-- Tekö siellä olette? kysyi hän. -- Täällä olen!\n\n-- Joko vartijanne on poistunut? kysyi ääni.\n\n-- Jo, vastasi Dantès, -- hän ei palaa ennen kuin illalla. Saamme olla\nkaksitoista tuntia vapaina.\n\n-- Voinko siis toimia? kysyi ääni.\n\n-- Voitte, voitte, minä rukoilen teitä, toimikaa heti!\n\nSamassa se osa seinää, johon Dantès nojasi käsiään puoliksi kumarassa\nkaivamansa kolon sisällä, tuntui alkavan painua. Hän heittäytyi\ntaapäin, ja samassa putosi multaa ja kiviä aukkoon, joka syntyi hänen\nkaivamansa kolon pohjaan. Tämän aukon pohjalta, jonka syvyyttä hän ei\nvoinut mitata, nousi näkyviin pää, hartiat ja lopulta mies, joka\nvikkelästi kiipesi ylös.\n\n\n\n\n16. Italialainen tiedemies\n\n\nDantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei\nhänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.\n\nHän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä\nharmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien\nkulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien\nryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä,\njoka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia\nvoimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.\n\nHän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen\nvilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi,\nvaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli\nriekaleina.\n\nJonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet\nystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi\nlämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi\nhän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin\nsuuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti\nlöytävänsä vapauden.\n\n-- Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän, -- voimmeko salata vartijalta\nkäytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät\nhe huomaa, mitä on tapahtunut.\n\nHän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen\npaikoilleen.\n\n-- Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään\npudistaen. -- Eikö teillä ole työaseita?\n\n-- Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.\n\n-- Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä\ntarvitsen, taltta, pihdit, vipu.\n\n-- Olisinpa halukas näkemään nuo kärsivällisyytenne ja\nkekseliäisyytenne aikaansaamat työkalut, sanoi Dantès.\n\n-- Tässä on ensiksikin taltta.\n\nJa hän näytti terävää ja pitkää rautaa, joka oli kiinnitetty\npyökkipuiseen varteen.\n\n-- Mistä te tämän olette valmistanut? kysyi Dantès.\n\n-- Vuoteeni sinkilästä. Tämän avulla olen kaivanut koko sen käytävän,\njoka on minut tänne tuonut, noin viisikymmentä jalkaa.\n\n-- Viisikymmentä jalkaa! huudahti Dantès melkein kauhistuen.\n\n-- Puhukaa hiljempaa, nuori mies. Toisinaan kuunnellaan vankiloiden\novilla.\n\n-- Tietäväthän he minun olevan yksin.\n\n-- Vaikkakin.\n\n-- Sanoitteko puhkaisseenne muuria viisikymmentä jalkaa tullessanne\ntänne?\n\n-- Niin olen tehnyt, kammioni on jokseenkin sen matkan päässä teidän\nkammiostanne. Mutta minä laskin väärin suunnan, sillä minulla ei\nollut geometrisiä kojeita enkä voinut arvioida suhteita oikein.\nNeljänkymmenen jalan sijaan onkin tullut viisikymmentä. Uskoin\nsaapuvani, niin kuin teille jo kerroin, ulkomuuriin ja puhkaisevani sen\npaetakseni sen kautta. Olen kulkenut sen käytävän viertä, jonka\nvarrella huoneenne on, sen sijaan että olisin mennyt sen alitse. Koko\ntyöni on mennyt hukkaan, sillä käytävä päättyy pihaan, joka on täynnä\nsotilaita.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- mutta käytävä kulkee vain\nhuoneeni yhden seinän kanssa yhdensuuntaisesti ja tässähän on neljä\nseinää.\n\n-- On kyllä, mutta yhtenä on ensiksikin kallio. Kymmenen kaivosmiestä\ntarvitsisi kymmenen vuotta voidakseen kaikkine työaseineen sen\npuhkaista. Tämä toinen seinä nojaa varmaankin kuvernöörin asunnon\nperustaan; joutuisimme kellariin ja sieltä kiinni. Mutta minne päin on\nviimeinen seinä?\n\nTämä seinä oli se, josta pienen aukon kautta tuli valo tyrmään. Aukko,\njoka suippeni ulkoseinää kohden, oli suljettu kolminkertaisella\nrautaristikolla, joten pakeneminen sen kautta oli täysin mahdotonta.\n\nÄskentullut veti tätä kysyessään pöydän ikkunan luo.\n\n-- Nouskaa pöydälle, sanoi hän Dantèsille.\n\nDantès totteli, nousi pöydälle ja, arvaten vieraansa tarkoituksen,\nnojasi selkänsä muuriin ja ojensi hänelle molemmat kätensä.\n\nKetterämmin kuin olisi voinut hänen ikäiseltään odottaa mies nousi\nensin pöydälle, sitten pöydältä Dantèsin käsille, sitten hänen\nolkapäilleen. Selkä köyryssä, sillä tyrmän katto esti hänen\noikaisemasta itseään, hän pisti päänsä ensimmäisen ristikon ruutujen\nvälistä ja saattoi tässä asennossa katsoa alas.\n\nVähän ajan päästä hän veti nopeasti päänsä sisään.\n\n-- Niin, niin, sanoi hän, -- niin arvelinkin.\n\nJa hän kiipesi Dantèsin avulla takaisin pöydälle ja siitä lattialle.\n\n-- Mitä te arvelitte? kysyi nuori mies levottomana hypäten vuorostaan\npöydältä.\n\nVanha vanki mietti.\n\n-- Niin, sanoi hän. -- Tyrmänne neljäs seinä on ulkokäytävän puolella,\nse on jonkinmoinen vartijoiden kiertotie, jolla liikkuu aina sotilaita.\n\n-- Oletteko siitä varma?\n\n-- Näin sotilaan lakin ja hänen kiväärinsä pistimen ja vetäydyin niin\npian kuin mahdollista pois, ettei hän näkisi minua.\n\n-- Entä sitten? kysyi Dantès.\n\n-- Huomaattehan, että teidän tyrmänne kautta on mahdoton paeta.\n\n-- Siis? kysyi nuori mies.\n\n-- Siis, sanoi vanha vanki, -- tapahtukoon Jumalan tahto.\n\nJa suuren alistumisen ilme tuli vanhuksen kasvoille.\n\nDantès katseli tuota miestä, joka niin tyynesti luopui vuosikausia\nkestäneestä toivostaan, kummastellen ja samalla ihaillen.\n\n-- Tahdotteko nyt sanoa kuka olette? kysyi Dantès.\n\n-- Kyllä, jos se teitä vielä voi huvittaa, nyt kun en voi teitä millään\ntavoin hyödyttää.\n\n-- Te voitte minua lohduttaa ja tukea, sillä te näytätte olevan\nvoimakkaista voimakkain.\n\nApotti hymyili alakuloisesti.\n\n-- Olen apotti Faria, sanoi hän, -- olen ollut vankina vuodesta 1811\nasti Ifin linnassa, niin kuin tiedätte. Olin kolme vuotta vankina\nFenesterellen linnassa. Vuonna 1811 siirrettiin minut Piemontista\nRanskaan. Sain silloin kuulla, että Napoleon, jota onni oli suosinut,\nsai pojan, joka jo kehdossaan sai nimekseen Rooman kuningas. Silloin en\nvoinut aavistaakaan sitä, mitä minulle kerroitte, että neljä vuotta\nmyöhemmin tuo jättiläinen olisi kukistettu. Kuka hallitsee Ranskaa nyt?\nNapoleon II:ko?\n\n-- Ludvig XVIII.\n\n-- Ludvig XVIII, Ludvig XVI:n veli. Taivaan tahto on kummallinen ja\nsalaperäinen. Mitä onkaan Sallimus tarkoittanut kukistaessaan miehen,\njonka oli nostanut, ja nostaessaan miehen, jonka oli kukistanut?\n\nDantès katsoi pitkään tähän mieheen, joka näin saattoi hetkeksi unohtaa\noman kohtalonsa ajatellakseen maailman kohtaloa.\n\n-- Niin, niin, samoinhan kävi Englannissa. Kaarle I:n jälkeen Cromwell,\nCromwellin jälkeen Kaarle II, ja ehkä Jaakko II:n jälkeen joku vävy,\njoka nousee kuninkaaksi, ja silloin tehdään kansalle uusia\nmyönnytyksiä, silloin annetaan perustuslaki, silloin koittaa vapaus!\nSaattepahan nähdä, nuori mies, sanoi hän kääntyen Dantèsin puoleen ja\nkatsoen häneen loistavin silmin, jotka saivat nuorukaisen ajattelemaan\nprofeettoja. -- Olette vielä niin nuori, että voitte sen nähdä.\n\n-- Niin, jos pääsen täältä pois.\n\n-- Sehän on totta, sanoi apotti Faria. -- Olemmehan vankeja. Toisinaan\nunohdan sen, ja silloin, koska silmäni voivat unohtaa muurit, luulen\nolevani vapaa.\n\n-- Mutta miksi te olette vankilaan joutunut?\n\n-- Minäkö? Siksi, että vuonna 1807 uneksin sitä, minkä Napoleon aikoi\ntoteuttaa vuonna 1811; siksi, että samoin kuin Machiavelli tahdoin\nnoiden pikku ruhtinaskuntien sijaan, jotka Italiasta tekevät pienten ja\nheikkojen tyrannien pesän, luoda yhtenäisen voimakkaan valtakunnan;\nsiksi, että eräässä typerässä kruunupäässä luulin löytäväni uuden\nCesare Borgian, joka näytti minua ymmärtävän pettääksensä minut sitten\nsitä helpommin. Se oli Alexander VI:n ja Clemens VII:n tuuma, mutta se\nkai aina jää sikseen, koska he eivät sitä voineet toteuttaa ja koska\nNapoleonkaan ei voinut sitä saada aikaan. Italia on todellakin kirottu\nmaa!\n\nJa vanhus painoi päänsä kumaraan.\n\nDantès ei käsittänyt, kuinka ihminen voi panna henkensä alttiiksi\nsellaisten asioiden tähden. Hän tiesi kyllä Napoleonista, sillä hän oli\nhänet nähnyt ja hänen kanssaan puhunut, mutta hänellä ei ollut\ntietoakaan siitä, keitä olivat Alexander VI ja Clemens VII.\n\n-- Ettekö ole, sanoi Dantès alkaen uskoa samaa kuin vartijansa ja koko\nIfin linna, -- pappi, jota pidetään ... sairaana?\n\n-- Jota pidetään hulluna, eikö niin?\n\n-- En uskaltanut sitä sanoa, lausui Dantès hymyillen.\n\n-- Niin, niin, jatkoi Faria katkerasti nauraen, -- niin, minua pidetään\nhulluna. Minähän jo kauan aikaa olen huvittanut tässä linnassa\nkävijöitä, ja hauskuttaisin pikku lapsiakin, jos niitä olisi tässä\ntoivottoman tuskan talossa.\n\nDantès seisoi hetkisen vaiti paikallaan.\n\n-- Te siis luovutte pakoaikeistanne? sanoi hän.\n\n-- Huomaan pakenemisen mahdottomaksi. Ihminen kapinoi Jumalaa vastaan\nyrittäessään sellaista, minkä Jumala ei salli tapahtuvan.\n\n-- Miksi vaivutte epätoivoon? Ettekö voi aloittaa toiseen suuntaan kuin\ntähän asti?\n\n-- Mutta tiedättekö mitä olen tehnyt, puhuessanne tuolla tavoin\naloittamisesta? Tiedättekö, että tarvitsin neljä vuotta valmistaakseni\ntyökaluni? Tiedättekö, että kaksi vuotta olen kaivanut maata, joka on\nollut kovaa kuin graniitti? Tiedättekö, että minun on täytynyt siirtää\nsyrjään kiviä, joita ennen en olisi luullut voivani liikuttaakaan, että\ntoisinaan olen tehnyt koko päiviä tätä jättiläismäistä työtä, että\ntoisinaan olin illalla onnellinen, kun olin voinut saada irti tuuman\nverran vanhaa sementtiä, joka ajan mittaan tulee yhtä kovaksi kuin\ngraniitti? Tiedättekö, että voidakseni jonnekin ajaa kaiken tämän\nmullan ja kaikki nämä kivet sain puhkaista erään porraskäytävän, jonne\nvähitellen olen kaiken tämän kätkenyt? Nyt käytävä on täynnä, enkä\ntiedä enää minne panisin kourallisen multaa. Tiedättekö, että juuri sen\nvuoksi, että uskoin pääseväni tuumani perille, jaksoin tämän kaiken\ntehdä, ja nyt Jumala siirtääkin tämän päämäärän pois ja muuttaa sen\ntiesi minne? Sanon sen teille kerta vielä, etten tästä lähin tee enää\nyhtään mitään päästäkseni vapaaksi, koska Jumalan tahto on, etten enää\nkoskaan saa vapautta maistaa.\n\nEdmond painoi päänsä kumaraan, jotta ei näyttäisi, kuinka hän iloitsi\nvain siitä, että oli saanut toverin. Hän ei jaksanut nyt tätä sääliä.\n\nApotti Faria meni istumaan Dantèsin vuoteelle.\n\nEdmond jäi seisomaan. Nuori mies ei koskaan ollut ajatellut pakoa. Se\nnäytti niin mahdottomalta, ettei hän tahtonut sitä yrittääkään, vaan\nvaistomaisesti vältti pelkkää ajatustakin. Kaivaa viisikymmentä jalkaa\nmaan alla, uhrata tähän työhön kaksi vuotta päästäksensä jyrkkänä\nmereen laskeutuvalle kalliolle, syöksyä viisikymmentä, kuusikymmentä,\nehkä sata jalkaa syvyyteen pudotakseen päänsä murskaksi kallioon, ellei\nvartijan kuula jo sitä ennen ole tappanut, joutua uimaan puoli\npeninkulmaa, jos muista vaaroista on päässyt, -- ei, mieluummin alistui\nkohtaloonsa, ja olemmehan nähneet, että Dantèsissa tämä alistuminen oli\nmennyt niin pitkälle, että hän halusi kuolla.\n\nMutta nyt, kun nuori mies oli nähnyt vanhuksen takertuvan elämään niin\nkiihkeästi ja esimerkillään näyttävän, kuinka pitkälle epätoivoinen\npäättäväisyys voi mennä, hän alkoi miettiä ja mittailla omaa\nrohkeuttaan. Joku muu oli yrittänyt sitä, mitä hän ei ollut\najatellutkaan tehdä. Eräs toinen, häntä vanhempi, heikompi, kömpelömpi,\noli kekseliäisyydellä ja kärsivällisyydellä hankkinut itselleen kaikki\ntyöaseet, joita oli tarvinnut tätä uskomatonta työtään varten; toinen\noli kaiken sen tehnyt, se ei siis ollut mahdotonta Dantèsille. Faria\noli kaivanut viisikymmentä jalkaa, hän kaivaa sata. Faria oli\nviidenkymmenen vuoden ikäisenä tarvinnut tähän työhön kolme vuotta, hän\noli puolta nuorempi, hän oli valmis käyttämään siihen kuusi. Faria,\napotti, tiedemies, kirkonmies, ei ollut pelännyt uida Ifin linnasta\nDaumen, Ratonneaun tai Lemairen saareen. Hän, Edmond, merimies, hän,\nDantès, uskalias sukeltaja, joka niin usein oli ollut etsimässä\nkorallioksaa meren pohjasta, pelkäisikö hän uida niin pitkää matkaa?\nOlihan hän uinut meressä tuntikausia astumattakaan rantaan välillä. Ei,\nei, Dantès ei tarvinnut rohkaistuakseen muuta kuin esimerkin. Kaiken\nsen, minkä toinen oli tehnyt tai saattanut tehdä, tekee Dantès.\n\nNuori mies mietti hetkisen.\n\n-- Olen keksinyt keinon, sanoi hän vanhukselle.\n\nFaria vavahti.\n\n-- Tekö? sanoi hän kohottaen päätään, ja kaikesta huomasi, että jos\nDantès puhui totta, ei hänen toivottomuutensa kestäisi kauankaan. --\nTe, te, mitä olette keksinyt!\n\n-- Se käytävä, jonka olette kaivanut tullaksenne tänne minun luokseni,\non yhdensuuntainen ulomman käytävän kanssa, eikö olekin?\n\n-- On.\n\n-- Se ei siis voi olla siitä muuta kuin noin viidentoista jalan päässä?\n\n-- Enintään.\n\n-- No niin, käytävän keskikohdalle teemme uuden käytävän, joka lähtee\nsiitä aivan kuin ristin poikkipuu. Tällä kertaa mittailette tarkemmin.\nTulemme ulomman käytävän alle. Surmaamme vartijan ja pakenemme. Tämän\ntuuman onnistumiseen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, jota teillä on,\nja voimaa, jota on minulla. En puhukaan kärsivällisyydestä, te olette\nantanut siitä todistuksen, ja minä teen parhaani.\n\n-- Odottakaahan hetkinen, sanoi apotti. -- Ette tiedä, minkälaatuinen\non rohkeuteni ja miten olen aikonut käyttää voimaani. Mutta kuulkaahan\nminua tarkoin, nuori ystäväni, palvelin mielestäni Jumalaa\nvapauttamalla hänen luomansa olennon, joka syyttömästi oli tuomittu.\n\n-- No, kysyi Dantès, -- eikö asian laita ole yhä vielä sama, ja\noletteko tuntenut olevanne syyllinen sen jälkeen kuin minut kohtasitte?\n\n-- En, mutta en tahdo tullakaan syylliseksi. Tähän asti luulin olevani\ntekemisissä ainoastaan kuolleen aineen kanssa, nyt te tahdotte minun\nryhtyvän tekemisiin ihmisten kanssa. Olen voinut puhkaista muurin ja\nhävittää portaat, mutta en voi puhkaista ihmisrintaa ja hävittää\nihmisen olemusta.\n\nDantès teki pienen hämmästystä osoittavan liikkeen.\n\n-- Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän, -- niin\nkuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?\n\n-- Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut\nvartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?\n\n-- Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.\n\n-- Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin\nsuuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus. --\nKaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa\nomatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja\nkohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että\nsen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon\nsaaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen\nsitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä\nvuodattamasta verta, vaan luonnon lait.\n\nDantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli\ntapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan,\nsillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.\n\n-- Ja sitä paitsi, jatkoi Faria, -- olen niinä kahtenatoista vuotena,\njotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia\npakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut\npako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten\nherttua Beaufort pakeni Vincennes'in vankilasta, apotti Dubuquoi\nFor-l'Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma\npakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa\nminua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.\n\n-- Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten. -- Tuo pitkä\ntyö piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä\nhupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.\n\n-- En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.\n\n-- Mitä sitten teitte?\n\n-- Kirjoitin ja tutkin.\n\n-- Teille annetaan siis paperia, kyniä ja mustetta?\n\n-- Ei, vastasi apotti, -- mutta olen ne valmistanut.\n\n-- Valmistatteko paperia, kyniä ja mustetta? huudahti Dantès.\n\n-- Valmistan.\n\nDantès katsoi ihaillen vieraaseensa. Hänen oli vielä kuitenkin vaikea\nuskoa tämän sanoja. Faria huomasi hänen hienoisen epäilynsä.\n\n-- Kun tulette minun luokseni, sanoi Faria, -- niin näytän teille\nkokonaisen teoksen, joka on tulos ajatuksistani, tutkimuksistani ja\nmietelmistäni. Olen niitä ajatellut Roomassa Colosseumin varjossa,\nVenetsiassa Pyhän Markuksen pylvästössä, Firenzessä Arnon rannalla,\neikä johtunut mieleenikään, että vartijani antaisi minulle tilaisuuden\nkirjoittaa ne muistiin Ifin linnan muurien suojassa. Se on _Tutkimus\nItalian yhtenäisen kuningaskunnan mahdollisuuksista_. Siitä tulee paksu\nnidos.\n\n-- Oletteko sellaisen kirjoittanut?\n\n-- Kahdelle paidalle. Olen keksinyt keinon, jonka avulla saan kankaan\nyhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin pergamentin.\n\n-- Olette siis kemisti?\n\n-- Hiukan. Olen tuntenut Lavoisier'n ja ollut hyvä ystävä Cabanisin\nkanssa.\n\n-- Mutta sellaista teosta varten on teidän tarvinnut tehdä\nhistoriallisia tutkimuksia. Onko teillä kirjoja?\n\n-- Roomassa oli kirjastossani lähes viisituhatta nidosta. Kun ne olin\nmoneen kertaan lukenut, huomasin, että sataviisikymmentä hyvin valittua\nteosta sisältää, ellei juuri kaiken inhimillisen tietämyksen summaa,\nniin ainakin kaiken sen, mikä ihmisen on hyödyllistä tietää. Uhrasin\nkolme vuotta näiden teosten oppimiseen, niin että osasin ne melkein\nulkoa sinä hetkenä, kun minut vangittiin. Vankilassa terästin\nmuistiani, ja nyt ne ovat kaikki täydellisesti mielessäni. Voin lukea\nulkoa teille kohtia teoksista, jotka ovat kirjoittaneet sellaiset\nmiehet kuin Thukydides, Ksenophon, Plutarkhos, Titus Livius, Tacitus,\nStrada, Jornandes, Dante, Montaigne, Shakespeare, Spinoza, Machiavelli\nja Bossuet. Mainitsen ainoastaan tärkeimmät.\n\n-- Tehän osaatte siis useita kieliä?\n\n-- Puhun viittä elävää kieltä: saksaa, ranskaa, italiaa, englantia ja\nespanjaa. Muinaiskreikan avulla ymmärrän uuskreikkaa. Puhun sitä\nhuonosti, mutta opiskelen sitä par'aikaa.\n\n-- Opiskelette? sanoi Dantès.\n\n-- Niin, olen muodostanut sanaston kaikista niistä sanoista, jotka\nosaan, olen ne järjestänyt, yhdistänyt, kääntänyt ja muodostanut niin,\nettä niiden avulla voin ilmaista ajatukseni. Osaan lähes tuhat sanaa,\nniillä tulen toimeen, vaikka sanakirjassa on luullakseni satatuhatta.\nEn voi siis olla kaunopuheinen, mutta osaan esittää ajatukseni, ja se\nriittää.\n\nYhä ihastuneempana Dantès piti tätä miestä melkein yliluonnollisena.\n\n-- Mutta eihän teille ole annettu kyniä, hän ihmetteli. -- Miten olette\nvoinut kirjoittaa tuon laajan teoksen?\n\n-- Olen valmistanut suorastaan verrattomia kyniä niiden isojen\nvalkoturskien pääruodoista, joita meille annetaan toisinaan\npaastopäivinä. Sen vuoksi odotankin keskiviikkoa, perjantaita ja\nsunnuntaita aina suurella ilolla, sillä silloin voin lisätä\nkynävarastoani, ja historialliset työni ovat, sen tunnustan, rakkain\najanviettoni. Menneisyyteen vaipuessani unohdan nykyisyyden.\nVaeltaessani vapaana ja riippumattomana historiassa en muista olevani\nvanki.\n\n-- Mutta entä muste? sanoi Dantès. -- Mistä teette mustetta?\n\n-- Tyrmässäni on ennen muinoin ollut liesi, sanoi Faria. -- Se on\ntukittu vähää ennen tuloani, mutta kauan on siinä pidetty tulta, sen\nkoko sisäpuoli on aivan mustunut. Otan tätä karstaa, sulatan\nsunnuntaina saamaani viiniin, ja siitä saan verratonta mustetta.\nMuistutuksia varten, joiden täytyy erityisesti pistää silmään, otan\nsormestani verta.\n\n-- Ja milloin saan tämän kaiken nähdä? kysyi Dantès.\n\n-- Milloin vain tahdotte, vastasi Faria.\n\n-- Heti paikalla! huudahti nuori mies.\n\n-- Seuratkaa siis minua, sanoi apotti.\n\nHän meni maanalaiseen käytävään. Dantès seurasi häntä.\n\n\n\n\n17. Apotin huone\n\n\nKuljettuaan kumarassa, mutta silti jokseenkin mukavasti, Dantès saapui\nmaanalaista käytävää pitkin apotin huoneeseen. Täällä käytävä suippeni\nniin, että mies pääsi juuri ja juuri ryömimällä eteenpäin. Apotin\nhuoneen lattia oli kivilaatoista; irroittamalla huoneen pimeimmässä\nnurkassa olevan laatan hän oli aloittanut vaivalloisen työnsä, jonka\nlopun Dantès oli nähnyt.\n\nPäästyään sisään ja noustuaan seisomaan alkoi nuori mies tarkkaan\nsilmäillä huonetta. Ensinäkemällä ei siinä ollut mitään erikoista.\n\n-- Hyvä, sanoi apotti, -- kello on vasta neljänneksen yli kahdentoista,\nja saamme olla vielä moniaita tunteja rauhassa.\n\nDantès silmäili ympärilleen etsien kelloa, josta apotti oli niin\ntarkoin voinut sanoa ajan.\n\n-- Katsokaahan tätä ikkunastani tulevaa päivänsädettä, sanoi apotti, --\nja katsokaa noita seinään vetämiäni viivoja. Näiden viivojen avulla,\njotka olen laatinut ottamalla varteen maapallon kaksinaisen liikkeen ja\nsen ellipsiradan, joka kiertää aurinkoa, voin määrätä ajan tarkemmin,\nkuin jos minulla olisi kello, sillä sen käynti voi vaihdella, jota\nvastoin auringon ja maan liike ei koskaan vaihtele.\n\nDantès ei ymmärtänyt mitään näistä selityksistä; nähdessään auringon\nnousevan vuorien takaa ja laskevan Välimereen hän oli aina luullut,\nettä se liikkui eikä maa. Maapallon kaksinainen liike, jota hän ei\nhuomannut, tuntui hänestä melkein mahdottomalta; hänen puhetoverinsa\njokaisen sanan takaa väikkyi tieteen salaisuuksia, joita oli yhtä ihana\nkaivaa kuin niitä kulta- ja jalokivikaivoksia, jotka hän lapsena oli\nnähnyt Guzaratessa ja Golcondassa.\n\n-- Minun tekisi kovin mieli tarkastaa teidän aarteitanne, sanoi hän\napotille.\n\nApotti meni lieden luo, irroitti taltalla kiven, joka ennen oli ollut\nlieden pohjustana ja jonka alla oli jokseenkin syvä kolo; tähän koloon\nhän oli kätkenyt kaikki Dantèsille mainitsemansa esineet.\n\n-- Mitä tahdotte ensin nähdä? kysyi hän.\n\n-- Näyttäkää minulle Italian kuningaskuntaa käsittelevä teoksenne.\n\nFaria otti aarrekaapistansa kaksi tai kolme kangaskääröä, jotka oli\nkierretty kokoon kuin papyruslehdet; ne olivat neljän tuuman levyisiä\nja melkein kahdeksantoista tuuman pituisia kangasliuskoja. Näillä\nnumeroiduilla liuskoilla oli kirjoitusta, jota Dantès osasi lukea,\nsillä se oli tehty apotin äidinkielellä, siis italiankielellä, jota\nDantès provencelaisena täydellisesti ymmärsi.\n\n-- Katsokaahan, sanoi hän, -- tässä on kaikki; noin viikko sitten\nkirjoitin sanan _loppu_ kuudennenkymmenennen liuskan alareunaan. Kaksi\npaitaani ja kaikki nenäliinani olen käyttänyt siihen; jos joskus pääsen\nvapaaksi, ja jos Italiassa on ainoatakaan kirjanpainajaa, joka uskaltaa\nsen julkaista, niin olen kuuluisa.\n\n-- Niin olette, vastasi Dantès, -- sen käsitän. Ja nyt näyttäkää\nminulle kynät, joilla olette sen kirjoittanut.\n\n-- Tässä, sanoi Faria.\n\nJa hän näytti nuorelle miehelle kuuden tuuman pituista puikkoa, joka\noli siveltimen varren paksuinen; sen päähän oli langalla sidottu apotin\nmainitsema ruoto, jossa näkyi musteen jälkiä; se oli veistetty suipoksi\nja halkaistu aivan kuin tavallinen kynä.\n\nDantès tarkasti sitä etsien katseillaan asetta, jolla se oli voitu niin\nhyvin muodostaa.\n\n-- Niin, sanoi Faria, -- kynäveitsi, sitähän etsitte? Se onkin minun\nmestariteokseni; olen tehnyt sen samoin kuin tämän puukonkin vanhasta\nrautaisesta kynttilänjalasta.\n\nVeitsi oli terävä kuin partaveitsi. Sen etu oli siinä, että sitä voi\nsamalla käyttää sekä puukkona että tikarina.\n\nDantès tarkasti näitä esineitä yhtä tarkkaan kuin aikoinaan oli\nMarseillen kaupoissa katsellut villien tekemiä esineitä, joita\nmerimiehet olivat tuoneet pitkien matkojen takaa.\n\n-- Nyt ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa, sanoi Dantès, -- kuinka päivät\novat riittäneet tähän kaikkeen.\n\n-- Otin yöt lisäksi, vastasi Faria.\n\n-- Yöt! Oletteko siis kissan sukua ja näette pimeässäkin?\n\n-- En, mutta Jumala on antanut ihmiselle ymmärryksen, jotta hän voi\nauttaa puutteellisia aistejaan; minä hankin itselleni valoa.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Minulle tuodusta lihasta erotan rasvan, sulatan sen ja saan siitä\nsakeata öljyä. Katsokaahan, tässä on minun lamppuni.\n\nJa apotti näytti Dantèsille eräänlaatuista lamppua. Se muistutti niitä,\njoita käytetään ilotulituksissa.\n\n-- Tässä on kaksi palanutta piikiveä ja palttinaa.\n\n-- Mutta tulitikut?\n\n-- Valitin saaneeni ihottuman ja pyysin sitä varten rikkiä, jota\nsainkin.\n\nDantès laski esineet kädestään pöydälle ja ajatellessaan moista\nkestävyyttä ja sielunlujuutta painoi päänsä kumaraan.\n\n-- Tässä ei ole kaikki, sanoi Faria, -- sillä kaikkia aarteitaan ei saa\npanna samaan kätköön; sulkekaamme tämä.\n\nHe panivat laatan paikoilleen; apotti sirotti hiukan tuhkaa sen päälle,\ntasoitti sen jalallaan peittääkseen siten kaikki laatan irroittamisen\njäljet, meni vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.\n\nVuoteen pääpuolen kohdalla, kiven takana, joka sulki sen melkein\ntäydellisesti, oli kolo ja siinä kahdenkymmenenviiden tai\nkolmenkymmenen jalan pituiset köysitikkaat.\n\nDantès tarkasti niitä; ne olivat täysin kestävät.\n\n-- Mistä olette saanut köyttä tähän verrattomaan työhön? kysyi hän.\n\n-- Ensiksi käytin siihen muutamia paitojani, sitten revin siekaleita\nlakanoistani niinä kolmena vuotena, jotka olin Fenestrellessä vankina.\nKun minut siirrettiin Ifiin, onnistui minun tuoda ne mukanani, ja\ntäällä jatkoin työtäni.\n\n-- Mutta eikö huomattu, että teidän lakanoissanne ei ollut enää\npalteita?\n\n-- Minä ompelin ne uudelleen.\n\n-- Millä?\n\n-- Tällä neulalla.\n\nJa avaten erään siekaleen vaatteistaan näytti Faria pitkää, terävää\nruotoa, jossa vielä oli lanka.\n\n-- Niin, jatkoi Faria, -- aioin ensin irroittaa ristikon ikkunastani,\njoka on hiukan laajempi kuin teidän, niin kuin näette, ja jota olisin\nlaajentanut vielä lisää pakohetkelläni, mutta kun huomasin sen olevan\nsisäpihan puolella, niin luovuin aikeestani, sillä pidin sitä liian\nvaarallisena. Olen kuitenkin säilyttänyt köysitikkaat voidakseni\nkäyttää niitä, jos sattuma tarjoaa pakokeinon.\n\nDantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin\nkekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen\nonnettomuutensa kuin hän itse.\n\n-- Mitä mietitte? kysyi apotti hymyillen pitäen Dantèsin\nhajamielisyyttä korkeimman asteen ihailuna.\n\n-- Ajattelen ensiksikin tavatonta älyänne. Mitähän olisittekaan tehnyt\nvapaana?\n\n-- Ehkä en mitään. Tämä aivojeni liiallinen toiminta hupenisi\nkaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin. Vain onnettomuus voi kaivaa esiin\nihmisälyssä piilevät salaperäiset aarteet; tarvitaan painetta, jotta\nruuti räjähtää. Vankeus on koonnut kaikki sinne tänne hajaantuneet\nsielulliset ominaisuuteni, ne ovat ahtaassa tilassa pakkautuneet\nyhteen; ja tiedättehän, että pilvien törmätessä toisiinsa syntyy\nsähköä, salaman sähköä ja valon sähköä.\n\n-- Ei, minä en tiedä mitään, sanoi Dantès alakuloisena tietojensa\nvajavuudesta, -- enkä edes käsitä kaikkia sanojanne. Te olette\nonnellinen, kun tiedätte niin paljon!\n\nApotti hymyili.\n\n-- Sanoitte äsken ajatelleenne kahta asiaa.\n\n-- Niin.\n\n-- Olette maininnut toisen; mikä on toinen?\n\n-- Toinen on, että olette kertonut minulle elämänne, mutta ette tunne\nminun elämääni.\n\n-- Teidän elämänne, nuori mies, on siksi lyhyt, ettei siihen voi\nsisältyä mitään tärkeitä tapahtumia.\n\n-- Siihen sisältyy tavattoman suuri onnettomuus, sanoi Dantès, --\nonnettomuus, jota en ole ansainnut. Ja jotta en soimaisi Jumalaa, niin\nkuin usein olen tehnyt, tahtoisin syyttää ihmisiä onnettomuudestani.\n\n-- Te väitätte siis olevanne viaton rikokseen, josta teitä syytetään?\n\n-- Aivan syytön, vannon sen niiden kahden henkilön nimessä, jotka ovat\nminulle rakkaimmat maailmassa, isäni ja Mercedeksen.\n\n-- Kertokaahan minulle elämäntarinanne, sanoi apotti sulkien kätkön ja\nlykäten vuoteen paikoilleen.\n\nDantès kertoi nyt elämäntarinansa, ja se rajoittui matkoihin, jotka hän\noli tehnyt kerran Intiaan ja kaksi tai kolme kertaa Levanttiin; lopulta\nhän tuli viimeiseen matkaansa, kapteeni Leclèren kuolemaan, kääröön,\njoka hänen oli vietävä marsalkalle, marsalkan tapaamiseen, hänen\nantamaansa ja herra Noirtier'lle osoitettuun kirjeeseen. Sitten hän\nkertoi, miten saapui Marseilleen, tapasi isänsä, kertoi rakkaudestaan\nMercedekseen, kihlajaisateriasta, vangitsemisestaan, kuulustelusta,\nväliaikaisesta vankeudestaan oikeuspalatsissa, lopulta vankeudestaan\nIfin linnassa. Tultuaan niin pitkälle ei Dantès edes tietänyt, kuinka\nkauan hän oli vankilassa ollut.\n\nKertomuksen päätyttyä apotti vaipui syviin mietteisiin.\n\n-- On olemassa, sanoi hän viimein, -- syvällinen oikeusselviö, joka\nviittaa juuri siihen, mitä äsken sanoin, että ellei ole kysymys\npuutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoo rikosta. Mutta\nhienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä,\njotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat\nmeidät rikokseen. Tästä johtuu päätelmä: Jos tahdotte löytää syyllisen,\nniin etsikää ensiksi se, jolle rikos on ehkä tuottanut jotakin hyötyä.\nKenelle oli hyötyä teidän katoamisestanne?\n\n-- Ei kenellekään. Olinhan minä niin vähäpätöinen.\n\n-- Älkää vastatko niin, sillä vastauksestanne puuttuu sekä logiikka\nettä filosofia; kaikki on suhteellista, rakas ystäväni, kuninkaasta\nalkaen, joka on seuraajansa tiellä, virkamieheen asti, joka on\nylimääräisen tiellä; jos kuningas kuolee, perii seuraaja kruunun; jos\nvirkamies kuolee, perii ylimääräinen tuhannenkahdensadan livren palkan.\nNuo tuhatkaksisataa livreä muodostavat hänen siviililistansa ja ovat\nhänelle yhtä välttämättömät kuin kaksitoista miljoonaa kuninkaalle.\nJokainen, yhteiskunnan arvoasteikon alimmalta portaalta ylimmälle asti,\nmuodostaa ympärilleen pienen etujen maailman, jolla on omat pyörteensä\nja käyrät atominsa, niin kuin Descartesin maailmoilla. Mutta nämä\nmaailmat suurenevat sen mukaan kuin ne nousevat arvoasteikossa. Ne\nmuodostavat nurinkäännetyn spiraalin, joka tasapainon lain\nperustuksella pysyy kärkensä nojassa pystyssä. Palatkaamme teidän\nmaailmaanne. Teidät aiottiin juuri nimittää Pharaonin kapteeniksi?\n\n-- Niin.\n\n-- Te aioitte juuri mennä naimisiin kauniin tytön kanssa?\n\n-- Niin.\n\n-- Kenelle oli etua siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?\nKenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?\nVastatkaa ensin ensimmäiseen kysymykseen, järjestys on kaikkien\nprobleemien avain. Kenelle oli hyötyä siitä, ettei teistä tullut\nPharaonin kapteenia?\n\n-- Ei kenellekään. Laivaväki piti minusta. Jos merimiehet olisivat\nsaaneet valita päällikkönsä, niin olen varma siitä, että he olisivat\nvalinneet minut. Yksi ainoa saattoi kadehtia sitä. Olin vähää ennen\nriidellyt hänen kanssaan ja olin vaatinut häntä kaksintaisteluun ja hän\noli siitä kieltäytynyt.\n\n-- Vai niin! Mikä oli tuon miehen nimi?\n\n-- Danglars.\n\n-- Mikä virka hänellä oli laivassa?\n\n-- Hän oli tilinpitäjä.\n\n-- Jos olisitte tullut kapteeniksi, niin olisitteko pitänyt hänet siinä\ntoimessa?\n\n-- En, jos se minusta olisi riippunut, sillä luulen huomanneeni hänen\ntileissään väärennyksiä.\n\n-- Hyvä. Entä oliko joku läsnä kun viimeistä kertaa keskustelitte\nkapteeni Leclèren kanssa?\n\n-- Ei, olimme kahden.\n\n-- Saattoiko kukaan kuulla keskusteluanne?\n\n-- Saattoi kyllä, sillä ovi oli auki, jopa ... odottakaahan ... niin,\nniin, Danglars kulki ohitse juuri sinä hetkenä, kun kapteeni Leclère\nojensi minulle marsalkalle vietävän käärön.\n\n-- Hyvä, sanoi apotti, -- nyt olemme oikeilla jäljillä. Otitteko ketään\nmukaanne laskeutuessanne maihin Elban luona?\n\n-- En ketään.\n\n-- Saitte kirjeen?\n\n-- Sain, marsalkalta.\n\n-- Minne panitte kirjeen?\n\n-- Lompakkooni.\n\n-- Teillä oli siis lompakko mukananne? Mitenkä saattoi niin iso\nlompakko, johon voi panna virallisen kirjeen, mahtua merimiehen\ntaskuun?\n\n-- Olette oikeassa, lompakkoni oli laivassa.\n\n-- Siis vasta laivassa panitte kirjeen lompakkoonne?\n\n-- Niin.\n\n-- Missä oli kirje astuessanne Porto-Ferrajosta laivaan?\n\n-- Se oli kädessäni.\n\n-- Kun palasitte Pharaoniin, saattoi siis jokainen nähdä, että teillä\noli kirje?\n\n-- Niin saattoi.\n\n-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin?\n\n-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin.\n\n-- Kuulkaahan nyt, muistelkaahan tarkoin: muistatteko, millainen\nilmianto oli?\n\n-- Kyllä muistan; luin sen kolmeen kertaan, ja jokainen sana painui\nmieleeni.\n\n-- Kerratkaahan ne.\n\nDantès mietti hetkisen.\n\n-- \"Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja\nvaltaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,\nPharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,\npoikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen\nkruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin\nbonapartelaiselle komitealle.\n\n\"Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä\nkirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.\"\n\nApotti kohautti olkapäitään.\n\n-- Se on päivänselvää, sanoi hän, -- ja olette ollut liian lapsellinen\nja liian hyvä, kun ette heti alussa ole arvannut kaikkea.\n\n-- Niinkö luulette? huudahti Dantès. -- Sehän olisi suorastaan\nhalpamaista!\n\n-- Millainen oli Danglars'in käsiala tavallisesti?\n\n-- Kaunis ja vino käsiala.\n\n-- Millainen oli tuon nimettömän kirjeen käsiala?\n\n-- Taaksepäin vino.\n\nApotti hymyili.\n\n-- Väärennetty, eikö niin?\n\n-- Se oli siksi liian selvä.\n\n-- Odottakaahan, sanoi hän.\n\nHän otti kynänsä tai pikemmin sanoen sen, mitä hän kynäksi sanoi,\nkastoi sen musteeseen ja kirjoitti vasemmalla kädellään tätä varten\nvalmistetulle palttinalle ilmiannon pari kolme ensimmäistä riviä.\n\nDantès peräytyi ja katsoi melkein kauhuissaan apottiin.\n\n-- Kummallista, huudahti hän, -- kuinka tämä käsiala muistuttaa sitä.\n\n-- Siksi, että tuo ilmianto oli kirjoitettu vasemmalla kädellä. Olen\ntullut huomaamaan erään asian, jatkoi apotti.\n\n-- Minkä?\n\n-- Että kaikki oikealla kädellä kirjoitetut käsialat ovat erilaisia ja\nkaikki vasemmalla kirjoitetut samanlaisia.\n\n-- Olettepa te kaiken nähnyt ja kaiken huomannut!\n\n-- Jatkakaamme. Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin\nMercedeksen kanssa?\n\n-- Eräälle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä.\n\n-- Hänen nimensä?\n\n-- Fernand.\n\n-- Sehän on espanjalainen nimi.\n\n-- Hän olikin kotoisin Catalansista.\n\n-- Luuletteko, että hän olisi voinut kirjoittaa tuon kirjeen?\n\n-- En! Hän olisi ennemmin pistänyt minua puukollaan.\n\n-- Niin, se on espanjalaisen luonteen mukaista, he voivat tappaa, mutta\neivät menetellä raukkamaisesti.\n\n-- Sitä paitsi, jatkoi Dantès, -- hän ei tietänyt mitään ilmiannossa\nmainituista yksityiskohdista.\n\n-- Ette siis ollut niitä ilmaissut kenellekään?\n\n-- En kenellekään.\n\n-- Ette edes rakastetullenne?\n\n-- En edes morsiamelleni.\n\n-- Kirjoittaja on siis Danglars.\n\n-- Nyt olen siitä varma.\n\n-- Odottakaahan ... tunsiko Danglars Fernandin?\n\n-- Ei ... tunsi... Minä muistuttelen...\n\n-- Mitä?\n\n-- Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen\nravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä,\nFernand oli kalpea ja rauhaton.\n\n-- Olivatko he kahden?\n\n-- Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja\njoka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli\nCaderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan ... odottakaahan...\nKuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia\nja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita\nroistoja!\n\n-- Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.\n\n-- Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää,\nmiksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en\njoutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.\n\n-- Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, -- oikeuslaitoksella on\nomat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä\nselville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien\nystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa\ntarvitsen tarkempia tietoja.\n\n-- Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.\n\n-- Kuka teitä kuulusteli? Kuninkaallinen prokuraattoriko, hänen\nsijaisensa vai tutkintotuomari?\n\n-- Hänen sijaisensa.\n\n-- Nuori vai vanha?\n\n-- Nuori; kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan ikäinen.\n\n-- Hyvä! Ei vielä turmeltunut, mutta jo kunnianhimoinen, sanoi apotti.\n-- Millä tavoin hän teitä kohteli?\n\n-- Pikemmin lempeästi kuin ankarasti.\n\n-- Kerroitteko hänelle kaiken?\n\n-- Kerroin.\n\n-- Ja muuttuiko hänen menettelytapansa kuulustelun aikana?\n\n-- Muuttui hetkiseksi, kun hän oli lukenut kirjeen, joka oli syynä\nvangitsemiseeni. Onnettomuuteni näytti aivan musertavan hänet.\n\n-- Onnettomuutenneko?\n\n-- Niin.\n\n-- Oletteko aivan varma siitä, että hän säälitteli teidän\nonnettomuuttanne?\n\n-- Hän todisti ainakin kauniilla tavalla ystävyyttään.\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Hän poltti sen ainoan paperin, joka oli minulle raskauttava.\n\n-- Minkä? Ilmiannonko?\n\n-- Ei, kirjeen.\n\n-- Oletteko siitä varma?\n\n-- Hän teki sen minun nähteni.\n\n-- Se on eri asia; tuo mies voi olla suurempi rikollinen kuin\nuskottekaan.\n\n-- Saatte minut vapisemaan, kautta kunniani! sanoi Dantès. -- Onko\nmaailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja?\n\n-- On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia\nkuin nelijalkaiset.\n\n-- Jatkakaamme, jatkakaamme.\n\n-- Mielelläni. Sanoitte siis hänen polttaneen kirjeen?\n\n-- Niin, ja hän sanoi: \"Näettehän, teitä vastaan ei ole muuta kuin tämä\ntodistus, ja sen minä hävitän.\"\n\n-- Moinen teko on liian jalo ollakseen luonnollinen.\n\n-- Niinkö uskotte?\n\n-- Olen siitä varma. Kenelle tuo kirje oli osoitettu?\n\n-- Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu n:o 13 Pariisissa.\n\n-- Voitteko otaksua, että prokuraattorin sijaisella oli jotakin hyötyä\nsiitä, että tuo kirje hävisi?\n\n-- Ehkä; sillä hän sai minut lupaamaan pari kolme kertaa oman etuni\nvuoksi, etten puhu tästä kirjeestä kenellekään, ja hän vannotti minua\nolemaan lausumatta sen henkilön nimeä, jolle kirje oli osoitettu.\n\n-- Noirtier? sanoi apotti. -- Noirtier? Tunsin erään Noirtier'n entisen\nEtrurian kuninkaan hovissa, Noirtier'n, joka vallankumouksen aikana oli\nollut girondisti. Mikä oli tuon prokuraattorin sijaisen nimi?\n\n-- Villefort.\n\nApotti purskahti nauruun.\n\nDantès katsoi häneen kummastuneena.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.\n\n-- Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.\n\n-- Näen.\n\n-- No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo\nsäde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille\nystävällinen?\n\n-- Oli.\n\n-- Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?\n\n-- Niin.\n\n-- Tuo Noirtier ... mikä sokea raukka olettekaan ... tiedättekö, mikä\noli tuo Noirtier? -- Tuo Noirtier oli hänen isänsä.\n\nJos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui\nhelvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä,\nniin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi,\ntarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.\n\n-- Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.\n\n-- Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi\napotti.\n\nKaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä\npäivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana,\nhävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni,\nkaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin\nhumaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta\nomaansa.\n\n-- Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, -- ajatellakseni tätä\nkaikkea.\n\nPalattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija\nillalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot\nvääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.\n\nHän oli tehnyt kamalan päätöksen ja vannonut pelottavan valan.\n\nDantèsin herätti tästä mietiskelystä Farian ääni. Kun vanginvartija oli\nkäynyt hänenkin luonaan, niin hän tuli kutsumaan Dantèsia syömään\nillallista kanssaan. Fariaa kun pidettiin hulluna, huvittavana hulluna,\noli hän saanut kaikenlaisia etuoikeuksia, niin kuin tavallista\nvalkoisempaa leipää ja pienen pullon viiniä sunnuntaisin. Oli juuri nyt\nsunnuntai, ja apotti tuli kutsumaan nuorta toveriansa jakamaan hänen\nleipänsä ja viininsä.\n\nDantès seurasi häntä; hänen kasvonsa rypyt olivat kadonneet ja piirteet\nolivat tulleet entiselleen; mutta niihin oli ilmaantunut jäykkyyttä ja\nlujuutta, josta voi arvata hänen tehneen lujan päätöksen. Apotti katsoi\nhäneen terävästi.\n\n-- Olen pahoillani, että autoin teitä etsimisessänne ja sanoin mitä\nsanoin, lausui hän.\n\n-- Miksikä niin? kysyi Dantès.\n\n-- Siksi, että olen tuonut sieluunne tunteen, jota siellä ei tätä ennen\nollut: kostonhimon.\n\nDantès hymyili.\n\n-- Puhukaamme jostakin muusta, sanoi hän.\n\nApotti katseli häntä hetkisen ja pudisti surullisena päätään; sitten he\npuhuivat muusta.\n\nVanha vanki kuului niihin paljon kärsineisiin ihmisiin, joiden\nkeskustelussa on runsaasti hyviä tietoja ja jotka koko ajan pitävät\ntoisen virkeänä; mutta hän ei ollut itsekäs eikä puhunut omista\nkärsimyksistään.\n\nDantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin\nrevontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten\ntietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita\nsatumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi\nälykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen,\nfilosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän\ntavallisesti oleskeli.\n\n-- Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte,\nsanoi Dantès, -- vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei\nolisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin\nkuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen\nseurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan\npuhumatta teille pakenemisesta.\n\nApotti hymyili.\n\n-- Rakas lapsi, sanoi hän, -- ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun\nolisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari\nkolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä\ntarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.\n\n>- Pari vuotta! sanoi Dantès. -- Luuletteko minun oppivan kaiken tuon\nparissa vuodessa?\n\n-- Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole\nsamaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita.\nMuistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla\njälkimmäiseksi.\n\n-- Mutta eikö filosofiaa voi oppia?\n\n-- Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen\nomistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi,\njolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.\n\n-- Kertokaahan, sanoi Dantès, -- mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa\non tiedon jano.\n\n-- Kaikki! sanoi apotti.\n\nSamana iltana laativat vangit opetussuunnitelman, jota he alkoivat\ntoteuttaa seuraavana päivänä. Dantèsilla oli suorastaan ihmeellinen\nmuisti ja verraton käsittämiskyky. Hänellä oli oivallinen matemaattinen\ntaju ja mielikuvitusta, joka auttoi häntä kuivien numeroiden ja\njäykkien kaavojen yli, Hän osasi jo hiukan ennestään italiankieltä ja\nuuskreikkaa, jota oli oppinut matkaillessaan itämailla. Näiden kahden\nkielen avulla hän piankin oppi ymmärtämään muiden kielten rakenteen;\nhän alkoi puhua espanjan-, englannin- ja saksankieltä.\n\nNiin kuin hän oli apotti Farialle luvannut, ei hän enää koskaan puhunut\npaosta, joko sitten siitä syystä, että opintojen tuottama huvitus\nkorvasi vapaudenkaipuun, tai siksi, että hän tahtoi ehdottomasti pitää\nsanansa, ja päivät kuluivat nopeasti opinnoissa. Vuoden päästä hän oli\naivan toinen mies.\n\nMitä tuli apotti Fariaan, niin Dantès huomasi, että tämä hänen seuransa\ntuottamasta virkistyksestä huolimatta alkoi päivä päivältä synkistyä.\nJokin ajatus näytti taukoamatta ja alinomaa vainoavan häntä. Hän vaipui\nsyviin mietteisiin, huokasi vasten tahtoaan, nousi äkkiä ja käveli\nsynkkänä pitkin vankilaansa.\n\nEräänä päivänä hän pysähtyi kesken kävelynsä ja huudahti:\n\n-- Kunpa ei olisi vartijoita!\n\n-- Vartijaa ei olisi olemassa, jos vain tahdotte, sanoi Dantès, joka\noli aivan kuin kristallin läpi nähnyt hänen ajatuksensa.\n\n-- Olenhan sanonut teille, sanoi apotti, -- että kammoan murhaa.\n\n-- Mutta jos murha tapahtuu itsesäilytysvaistosta, itsepuolustuksen\ntarpeesta.\n\n-- Minä en sittenkään voisi sitä tehdä.\n\n-- Ajatteletteko sitä kuitenkin?\n\n-- Taukoamatta, taukoamatta, sanoi apotti.\n\n-- Ja olette keksinyt jonkin keinon, ettekö ole? sanoi Dantès\nkiihkeästi.\n\n-- Olen, jos ulommalle käytävälle asetetaan vahti, joka on kuuro ja\nsokea.\n\n-- Hän tulee kuuroksi ja sokeaksi, sanoi nuori mies jyrkästi, ja se\nkauhistutti apottia.\n\n-- Ei, ei, huudahti hän, -- mahdotonta!\n\nDantès tahtoi jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta apotti pudisti\npäätään ja kieltäytyi vastaamasta enempää.\n\nKului kolme kuukautta.\n\n-- Oletteko väkevä? kysyi eräänä päivänä apotti Dantèsilta.\n\nVastaamatta sanaakaan Dantès otti taltan, väänsi sen käyräksi kuin\nhevosenkengän ja oikaisi sen sitten.\n\n-- Lupaatteko, ettette tapa vahtia ennen kuin äärimmäisessä\nhätätilassa?\n\n-- Lupaan, kautta kunniani!\n\n-- Siinä tapauksessa, aloitti apotti, -- voimme panna tuumamme\ntäytäntöön.\n\n-- Ja paljonko tarvitsemme siihen aikaa?\n\n-- Vähintään vuoden.\n\n-- Mutta voimme kai ryhtyä työhön?\n\n-- Voimme heti.\n\n-- Nyt olemme menettäneet kokonaisen vuoden! huudahti Dantès.\n\n-- Pidättekö sitä vuotta hukkaan menneenä? sanoi apotti.\n\n-- Anteeksi, anteeksi, huudahti Edmond punastuen.\n\n-- Vaiti, sanoi apotti; -- ihminen ei ole koskaan muuta kuin ihminen,\nja te olette kuitenkin parhaimpia niiden joukossa, jotka olen tuntenut.\nKas, tällainen on suunnitelmani.\n\nApotti näytti silloin Dantèsille laatimansa piirustuksen: se oli hänen\nkammionsa, Dantèsin kammion ja niitä yhdistävän käytävän asemakaava.\nKeskelle tätä käytävää hän oli laatinut sivukäytävän, samanlaisen kuin\nkaivoksissa. Tämä sivukäytävä vei sen ulomman käytävän alle, jolla\nvartija käveli. Päästyään kerran sinne he kaivavat ison kolon ja\nirroittavat laatan, josta käytävän permanto oli muodostettu. Sopivana\nhetkenä se sitten painuisi sotilaan alta, ja hän putoaisi kuoppaan.\nDantèsin piti hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä, jolloin hän olisi\npökerryksissä putoamisestaan eikä voisi puolustautua, sitoa hänen\nkätensä, tukkia hänen suunsa, minkä jälkeen pakolaiset avattuaan\nkäytävässä olevan ikkunan laskeutuisivat köysitikkaiden avulla\nlinnoituksen ulkomuuria myöten ja pakenisivat.\n\nDantès taputti käsiään, ja hänen silmänsä loistivat ilosta; tuuma oli\nniin yksinkertainen, että sen täytyi onnistua!\n\nSamana päivänä miehet ryhtyivät työhönsä sitä suuremmalla innolla, kun\nse tapahtui pitkän lepoajan jälkeen ja molemmat nähtävästi toteuttivat\nsalaisia ajatuksiaan.\n\nHeidän työnsä keskeytyi vain silloin, kun molempien täytyi olla omassa\nhuoneessaan vartijan tullessa sinne. He olivat sitä paitsi tottuneet\nerottamaan hänen askeltensa äänen, kun hän tuli portaita alas, eikä hän\nkertaakaan yllättänyt kumpaakaan. Uudesta käytävästä irroitettu hiekka\nolisi lopulta täyttänyt entisen käytävän kokonaan, mutta he heittivät\nsen vuoroin Dantèsin, vuoroin Farian kammion ikkunasta ulos, vähitellen\nja tavattoman varovaisesti: he murensivat sen aivan hienoksi, ja\nyötuuli vei sen kauaksi jättämättä mitään jälkeä.\n\nToista vuotta kului tähän työhön, joka suoritettiin taltalla, veitsellä\nja puukangella. Työn aikana Faria jatkoi Dantèsin opettamista, puhui\nhänen kanssaan eri kieliä, kertoi kansoista ja suurista miehistä.\nApotti, joka oli kuulunut hienoon maailmaan, osoitti esiintymisessään\neräänlaista alakuloista arvokkuutta, ja Dantès, jolla oli luontainen\nmukautumisen kyky, osasi omaksua itselleen tuon hienon kohteliaisuuden\nja ylhäiset seurustelutavat, joita ei saavuta muuten kuin tottumuksen\ntietä, seurustelemalla ylhäisissä piireissä tai etevien henkilöiden\nkanssa.\n\nViidentoista kuukauden kuluttua käytävä oli valmis, kuoppa oli kaivettu\nulomman käytävän alle; vartija kuului astelevan siellä edestakaisin, ja\nvangit, joiden oli pakko odottaa pimeää, kuutamotonta yötä voidakseen\nvarmasti päästä pakoon, eivät pelänneet mitään muuta, kuin että maa\npettää liian varhain sotilaan jalkojen alla. Tämä onnettomuus estettiin\nsiten, että pantiin tueksi pölkky, joka oli löydetty käytävää\ntehtäessä. Dantès oli parhaillaan panemassa sitä paikoilleen, kun hän\näkkiä kuuli apotti Farian, joka oli jäänyt Dantèsin kammioon hiomaan\nrautanaulaa köysitikkaiden kiinnittämistä varten, huutavan häntä\nhätääntyneellä äänellä. Dantès riensi hänen luokseen ja tapasi apotin\nkeskellä huonetta kalpeana, kasvot hikeä valuen ja kädet nyrkissä.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti Dantès, -- mitä on tapahtunut ja mikä teidän\non?\n\n-- Joutuin, joutuin! sanoi apotti, -- kuulkaa minua.\n\nDantès katseli apotin kalmankalpeita kasvoja, hänen silmiensä ympärille\nmuodostuneita mustia renkaita, hänen kelmeitä huuliaan, hänen pystyyn\nnoussutta tukkaansa, ja kauhistuneena hän pudotti kädessään olleen\ntaltan.\n\n-- Mitä on tapahtunut! huudahti Edmond.\n\n-- Minä olen mennyttä miestä! sanoi apotti. -- Kuulkaa minua. Kamala,\nehkä kuolettavakin tauti valtaa kohta minut. Tunnen sen tulevan.\nMinulla oli samanlaatuinen jo vuotta ennen vangitsemistani. Tätä tautia\nvastaan on vain yksi ainoa lääke, ilmoitan sen teille; juoskaa nopeasti\nhuoneeseeni, kohottakaa vuoteen jalkaa, se on ontto, siellä on pieni\nkristallipullo, joka on puolillaan punaista nestettä, tuokaa se tänne.\nMutta, ei, ei, minut voitaisiin yllättää täällä; auttakaa minua\npääsemään huoneeseeni niin kauan kuin minulla on vielä hiukankaan\nvoimia. Kukapa tietää, mitä tapahtuu sinä aikana, jonka kohtaus kestää.\n\nDantès ei menettänyt malttiaan, vaikka häntä kohdannut onnettomuus oli\ntavattoman suuri; hän meni käytävään, veti onnettoman toverinsa\nperässään ja sai hänet vaivalloisesti viedyksi käytävän toiseen päähän,\nsaapui apotin huoneeseen ja asetti hänet vuoteelle.\n\n-- Kiitos, sanoi apotti, ja koko hänen ruumiinsa värisi aivan kuin\nhän olisi noussut jääkylmästä vedestä. -- Kohta tauti tulee, vaivun\naivan kuin kuolleeksi. Ehkä en tee ainoatakaan liikettä, ehkä en\näännähdäkään, mutta ehkä vaahto tulee suustani, jäykistyn ja huudan;\nkoettakaa tukahduttaa huutoni, sillä muussa tapauksessa voidaan minut\nmuuttaa toiseen huoneeseen, ja silloin olemme ainiaaksi erotetut. Kun\ntulen liikkumattomaksi, kylmäksi ja kuolleen näköiseksi, niin vasta\nsilloin, ymmärrättekö, raotatte puukon avulla hampaani, kaadatte\nsuuhuni kahdeksan tai kymmenen tippaa tuota nestettä, ja ehkä toinnun.\n\n-- Ehkäkö? lausui Dantès surullisesti.\n\n-- Auttakaa, auttakaa! huusi apotti, -- minä ... minä kuo...\n\nTaudinpuuska tuli niin äkkiä ja sellaisella voimalla, että onneton\nvanki ei ennättänyt lopettaa lausettaan; hänen otsansa yli kiiti pilvi,\nnopeasti ja uhkaavana kuin myrsky merellä; taudinpuuska laajensi hänen\nsilmänsä, veti suun väärään ja nosti punan poskille: hän huitoi\nkäsillään, kuola tuli hänen suustaan ja hän karjui; mutta Dantès\ntukahdutti hänen huutonsa peitteen alle. Tätä kesti kaksi tuntia. Sen\njälkeen sairas, liikkumattomana kuin kuollut valkoisena ja kylmänä kuin\nmarmori, velttona kuin tallattu kaisla kaatui, jäykistyi viimeisen\nkohtauksen aikana kerta vielä ja tuli sitten siniseksi.\n\nEdmond odotti siksi, kunnes tämä näennäinen kuolema oli vallannut\nkoko ruumiin ja jäätänyt sen sydämeen asti; silloin hän tarttui\nveitseen, painoi sen terän hampaiden väliin, avasi suun tavattoman\nvaivalloisesti, kaatoi siihen kymmenen tippaa punaista nestettä ja\nodotti.\n\nKului tunti, eikä vanhus tehnyt ainoatakaan liikettä. Dantès pelkäsi\nodottaneensa liian kauan ja katseli häntä epätoivoisena. Lopulta nousi\nheikko puna vanhuksen poskille, silmät, jotka koko ajan olivat olleet\nauki ja elottomina, saivat entisen katseensa, kuului heikko huokaus, ja\nsairas liikahti.\n\n-- Pelastettu, pelastettu! huudahti Dantès.\n\nSairas ei vielä voinut laisinkaan puhua, mutta hän viittasi kauhuissaan\novea kohden. Dantès kuunteli ja kuuli vartijan askelet, kello oli\nseitsemän.\n\nNuori mies hyökkäsi käytävän aukkoa kohden, pujahti sinne, siirsi\nlaatan päänsä päällä paikoilleen ja palasi kammioonsa.\n\nHiukan sen jälkeen aukeni hänen kammionsa ovi vuorostaan, ja vartija\nnäki vangin entiseen tapaansa istumassa vuoteella.\n\nTuskin hän oli mennyt, tuskin oli hänen askeltensa ääni lakannut\nkaikumasta, kun Dantès levottomana, ajattelemattakaan syömistä, palasi\nsamaa tietä kuin oli tullut, nosti laatan ylös ja astui apotin\nhuoneeseen.\n\nTämä oli tullut tajuihinsa, mutta makasi vielä liikkumattomana ja\nvoimattomana vuoteellaan.\n\n-- En luullut enää saavani nähdä teitä, sanoi hän Dantèsille.\n\n-- Miksi ette? kysyi nuori mies; -- luulitteko siis kuolevanne?\n\n-- Mutta onhan kaikki valmiina pakoa varten, ja odotin teidän\npakenevan.\n\nSuuttumuksen puna nousi Dantèsin poskille.\n\n-- Ilman teitä! huudahti hän. -- Uskotteko todellakin, että olisin\nvoinut niin tehdä?\n\n-- Nyt huomaan erehtyneeni, sanoi sairas. -- Olen hyvin heikko, aivan\nmurtunut, menehtynyt.\n\n-- Rohkeutta, voimanne palaavat kyllä, sanoi Dantès istuutuen vuoteen\nviereen ja tarttuen Farian käsiin.\n\nApotti pudisti päätään.\n\n-- Tätä edellisellä kerralla puuska kesti puolen tuntia, jonka jälkeen\nminun oli nälkä ja nousin omin voimin. Tänään en voi liikuttaa oikeata\nkättäni enkä jalkaani. Pääni on raskas, ja se ilmaisee aivoissa\ntapahtuneen sisäisen vuodon. Kolmannella kerralla jään aivan\nliikkumattomaksi tai kuolen heti.\n\n-- Ei, ei, olkaa varma siitä, te ette kuole; jos kolmas kohtaus tulee,\nniin olette silloin vapaa. Me pelastamme teidät samoin kuin tälläkin\nkertaa, ja paremmin kuin tällä kertaa, sillä meillä on silloin apua.\n\n-- Ei, ystäväiseni, sanoi vanhus, -- älkää pettäkö itseänne. Äskeinen\ntaudinpuuska on tuominnut minut ikuiseen vankeuteen. Paetakseen täytyy\nvoida kävellä.\n\n-- No niin, me odotamme viikon, kuukauden, kaksi kuukautta, jos niin\ntarvitaan. Sinä aikana voimanne palaavat. Kaikki on valmiina pakoamme\nvarten, ja voimmehan vapaasti valita ajan ja hetken. Sinä päivänä, kun\ntunnette jaksavanne uida, no niin, sinä päivänä panemme tuumamme\ntäytäntöön.\n\n-- Minä en enää koskaan voi uida, sanoi Faria; -- tämä käsi on\nherpaantunut ainiaaksi. Kohottakaahan sitä, niin näette, kuinka se\npainaa.\n\nNuori mies kohotti käsivartta, joka putosi hervottomana alas. Hän\nhuokasi.\n\n-- Näettehän, Edmond? sanoi Faria. -- Uskokaa minua, tiedän kyllä mitä\nsanon. Sen jälkeen kun ensi kerran sain tämän taudinpuuskan, en ole\nlakannut miettimästä. Odotin sitä, sillä se on sukuperintö; isäni kuoli\nkolmanteen puuskaan, isoisäni samoin. Lääkäri, joka valmisti minulle\ntämän lääkkeen, oli kuuluisa Cabanis, ja hän ennusti, että minulle käy\naivan samoin.\n\n-- Lääkäri erehtyy, huudahti Dantès. -- Ja mitä tuohon herpaantumiseen\ntulee, niin se ei haittaa; minä otan teidät selkääni ja uin sillä\ntavoin.\n\n-- Lapsi, sanoi apotti, -- olette merimies, olette uimari, tiedätte,\nettä moinen taakka selässään mies ei jaksa uida enempää kuin\nviisikymmentä uintivetoa. Älkää hautoko unelmia, joita ei edes hyvä\nsydämenne voi pitää mahdollisina. Minä jään siis tänne siksi, kunnes\nkoittaa vapauteni eli kuolema. Mitä teihin tulee, niin paetkaa,\nlähtekää! Te olette nuori, väkevä ja notkea, älkää välittäkö minusta,\nvapautan teidät lupauksestanne.\n\n-- Hyvä on! sanoi Dantès. -- Hyvä on, siinä tapauksessa jään minäkin.\n\nSitten hän nousi ja ojensi kätensä juhlallisesti sairasta kohden:\n\n-- Jeesuksen veren kautta vannon, etten jätä teitä ennen kuin\nkuoltuanne!\n\nFaria katseli tuota nuorta miestä, joka seisoi hänen edessään niin\nylevänä ja niin yksinkertaisena, niin jalona, ja luki hänen\nuskollisista kasvoistaan, kuinka suuri hänen ystävyytensä oli ja kuinka\npyhänä hän aikoi pitää valansa.\n\n-- Otan lupauksenne vastaan, sanoi sairas, -- kiitos.\n\nSitten hän ojensi kätensä ja jatkoi:\n\n-- Ehkä saatte palkkanne tästä suuresta uhrautuvaisuudestanne. Mutta\nkun minä en voi ettekä te tahdo lähteä, niin meidän täytyy tukkia\nparvekkeen alainen käytävä. Sotilas voi huomata onton kaiun jalkojensa\nalla, kutsua tarkastajan, silloin kaikki tulee ilmi ja meidät\nerotetaan. Menkää siihen työhön, jossa en pahaksi onneksi voi teitä\nauttaa. Käyttäkää siihen vaikka koko yö älkääkä palatko ennen kuin\nhuomenna vartijan käytyä täällä. Minulla on teille jotakin tärkeätä\nkerrottavana.\n\nDantès tarttui apotin käteen, tämä rauhoitti häntä hymyilemällä\nhänelle, ja hän läksi työhön totellen ja kunnioittaen vanhaa\nystäväänsä.\n\n\n\n\n18. Aarre\n\n\nPalatessaan seuraavana aamuna toverinsa huoneeseen Dantès tapasi Farian\nistumassa tyynenä vuoteellaan.\n\nTyrmän pienestä ikkunasta tulevassa valossa hän piteli vasemmassa\nkädessään, siinä, joka oli jäänyt liikuntakykyiseksi, paperipalaa, jota\naina oli pidetty pieneen rullaan käärittynä ja joka sen vuoksi ei\ntahtonut pysyä suorana.\n\nSanaakaan sanomatta hän näytti tätä paperia Dantèsille.\n\n-- Mikä se on? kysyi tämä.\n\n-- Katsokaahan tarkkaan, sanoi apotti hymyillen.\n\n-- Minä katselen niin tarkkaan kuin voin, sanoi Dantès, -- enkä näe\nmuuta kuin puoliksi palaneen paperin, jolle on kirjoitettu goottilaisia\nkirjaimia kummallisella musteella.\n\n-- Tämä paperi, ystäväni, sanoi Faria, -- voin sen myöntää teille nyt,\nkun olen teitä koetellut -- tämä paperi on aarteeni, josta toinen puoli\ntästä päivästä laskien kuuluu teille.\n\nKylmä hiki nousi Dantèsin otsalle. Tähän päivään asti -- siis kuinka\npitkän ajan! -- hän oli välttänyt ottamasta apotti Farian kanssa\npuheeksi tätä aarretta, jonka perusteella vanhusta pidettiin hulluna.\nHienotunteisena ei Edmond ollut tahtonut koskea tähän arkaan kohtaan.\nFaria puolestaan ei ollut siitä maininnut. Edmond oli pitänyt vanhuksen\nvaitioloa järjen palaamisen merkkinä. Kun hän tänään, tuollaisen\nankaran kohtauksen jälkeen, lausui nuo muutamat sanat, niin ne\nilmaisivat Dantèsin mielestä sielullista häiriötä.\n\n-- Aarteenneko? sopersi Dantès.\n\nFaria hymyili.\n\n-- Niin, sanoi hän. -- Olette, Edmond, joka suhteessa jalo luonne, ja\nkalpeudestanne ja vapisemisestanne voin päättää, mitä mielessänne tällä\nhetkellä liikkuu. Ei, olkaa rauhassa, en ole hullu. Tämä aarre on\ntodellakin olemassa, ja ellen minä ole saanut sitä omistaa, niin te\nainakin saatte. Kukaan ei ole tahtonut kuulla eikä uskoa sanojani,\nsillä minua on pidetty hulluna. Mutta tehän tiedätte, etten ole hullu,\nkuunnelkaa siis minua ensin ja sitten uskokaa tai olkaa uskomatta.\n\n-- Voi minua, ajatteli Edmond, -- hän on jälleen vaipunut tuohon\nonnettomaan tilaansa. Tämä onnettomuus minulta enää vain puuttui.\n\nSitten hän jatkoi ääneen:\n\n-- Ystäväni, taudinkohtaus on teitä ehkä uuvuttanut, ettekö tahdo ensin\nhiukan levätä? Huomenna kyllä kuulen tarinanne, mutta tänään tahdon\nteitä hoidella. Sitä paitsi, sanoi hän hymyillen, -- mitä aarteeseen\ntulee, onko tuo asia kovin kiireellinen?\n\n-- On, hyvin kiireellinen, Edmond, vastasi vanhus. -- Kukapa tietää,\neikö huomenna tai ylihuomenna tule jo uusi kohtaus? Ajatelkaa, että\nkaikki on silloin loppunut. Niin, totta on, usein olen katkeralla\nnautinnolla ajatellut tuota rikkautta, joka tekisi kymmenen perhettä\npohatoiksi ja jota vainoojani eivät ole saaneet käsiinsä. Tämä ajatus\non jonkinmoisena kostonajatuksena, ja nautin siitä yön yksinäisyydessä\nja epätoivoissani istuessani vankilassa. Mutta kun nyt rakkaudesta\nteihin olen antanut maailmalle anteeksi, kun näen, mikä onnen määrä voi\ntulla osaksenne, niin tahtoisin niin pian kuin mahdollista antaa tuon\nrikkauden teidän arvoisellenne omistajalle.\n\nEdmond käänsi päänsä hymyillen poispäin.\n\n-- Ette siis vieläkään usko, Edmond, jatkoi Faria, -- eikö ääneni ole\nsaanut teitä vakuutetuksi? Huomaan teidän kaipaavan todistuksia. No\nniin, lukekaa tämä paperi, jota en ole kenellekään näyttänyt.\n\n-- Huomenna, ystäväni, sanoi Edmond, joka ei millään muotoa tahtonut\nyhtyä vanhuksen hulluihin haaveisiin. -- Minä luulin sopineemme, että\nvasta huomenna puhumme siitä.\n\n-- Emme puhu siitä ennen kuin vasta huomenna, mutta lukekaa tämä paperi\ntänään.\n\n-- En saa ärsyttää häntä, ajatteli Edmond.\n\nJa ottaen paperin, jonka toisen puolen tuli oli polttanut, hän luki\nsen.\n\n-- No? kysyi apotti Faria, kun nuori mies oli lopettanut lukemisensa.\n\n-- Enhän minä näe siinä muuta kuin katkonaisia rivejä, sanoi Dantès, --\nhajanaisia sanoja. Tuli on polttanut osan lauseista, ja niiden sisällys\non tullut käsittämättömäksi.\n\n-- Niin teidän mielestänne, ystäväni, joka luette sen ensi kertaa,\nmutta ei minun, joka monta yötä olen niitä miettinyt, muodostanut\nkokonaiseksi jokaisen lauseen, täydentänyt jokaisen ajatuksen.\n\n-- Ja luuletteko saaneenne selville salatun sisällyksen?\n\n-- Olen siitä aivan varma, saattehan itse nähdä. Mutta ensiksi kuulkaa,\nmiten olen saanut tämän paperin.\n\n-- Vaiti! huudahti Dantès. -- Askelia...! Joku tulee ... minä lähden...\nHyvästi.\n\nJa Dantès, joka oli onnellinen päästessään kuulemasta kertomusta ja\nsiten tulemasta vakuutetuksi ystävänsä mielenhäiriöstä, livahti kuin\nkäärme ahtaaseen käytävään, ja Faria, joka pelon vaikutuksesta tuli\nhyvin toimintakykyiseksi, lykkäsi jalallaan kivilaatan paikoilleen, ja\npeitti sen mattopahasella, jotta liitteiden uurteita ei näkyisi.\n\nTulija oli kuvernööri, joka kuultuaan vartijalta, että Faria oli saanut\ntaudinpuuskan, tuli kuulemaan, kuinka vaarallinen se oli.\n\nFaria otti hänet istuallaan vastaan, vältti jokaista huomattavampaa\nliikettä ja salasi kuvernööriltä halvauksen, joka oli jo jäykistänyt\ntoisen puolen hänen ruumiistaan. Hän pelkäsi kuvernöörin säälivän\nhäntä, siirtävän hänet toiseen, terveellisempään tyrmään ja siten\nerottavan hänet nuoresta ystävästään. Mutta kaikeksi onneksi ei niin\nkäynyt, ja kuvernööri poistui varmana siitä, että hulluparka, jota\nkohtaan hän sydämensä syvyydessä tunsi jonkinmoista hellyyttä, olikin\nainoastaan hiukan pahoinvoipa.\n\nTällä aikaa istui Edmond vuoteellaan, piteli käsillään päätään ja\nkoetti koota ajatuksiaan. Farian puhe heidän tutustumisestaan alkaen\noli ollut niin selvää, niin laaja-alaista ja loogillista, että hän ei\nvoinut käsittää, miten mies voi olla niin tavattoman viisas jokaisessa\nmuussa suhteessa ja hullu tässä yhdessä. Erehtyikö Faria aarteensa\nsuhteen, vai erehtyivätkö kaikki muut hänen suhteensa?\n\nDantès pysytteli koko päivän tyrmässään uskaltamatta mennä ystävänsä\nluo. Hän koetti näin lykätä tuonnemmaksi hetken, jolloin saisi\nvarmuuden apotin hulluudesta. Jos hän tulisi siitä vakuutetuksi, olisi\nse kamalaa.\n\nMutta illalla, kun vartija oli tapansa mukaan käynyt, eikä Faria nähnyt\nnuoren miehen palaavan, hän koetti päästä tämän luo. Edmond vapisi\nkuullessaan, kuinka vaivalloisesti vanhus pääsi eteenpäin, olihan hänen\ntoinen jalkansa aivan hervoton, eikä hän voinut käyttää molempia\nkäsivarsiaan. Edmondin täytyi vetää hänet sisään, sillä hän ei omin\nvoimin olisi päässyt Dantèsin huoneeseen käytävän ahtaasta aukosta.\n\n-- Minä aivan säälimättömästi ahdistan teitä, sanoi Faria\nhyväntahtoisesti hymyillen. -- Luulitte pääsevänne lahjoitustani\npakoon; mutta se ei onnistu. Kuulkaa siis.\n\nEdmond huomasi, ettei hän voinut keskustelua välttää. Hän vei vanhuksen\nistumaan vuoteelleen ja istui rahille hänen eteensä.\n\n-- Tiedättehän, että olin kardinaali Spadan, tämän ruhtinassuvun\nviimeisen jäsenen sihteeri, uskottu ja ystävä. Saan kiittää tätä miestä\nkaikesta siitä onnesta, mitä olen elämässäni saanut nauttia. Hän ei\nollut rikas, vaikka hänen sukunsa rikkaudet olivat tulleet\nsananparreksi, niin että usein olen kuullut sanottavan: rikas kuin\nSpada. Hän eli tämän rikkauden maineen avulla. Hänen palatsinsa oli\nparatiisini. Opetin hänen veljenpoikiaan, jotka nyt ovat kuolleet, ja\nkun hän oli yksin maailmassa, noudatin täydellisesti kaikkia hänen\nmääräyksiään korvatakseni siten kaiken sen hyvän, mitä hän oli minulle\ntehnyt kymmenen vuoden aikana.\n\nKohta tiesin kaiken, mikä koski kardinaalin sukua. Usein olin nähnyt\narmollisen herran tutkivan vanhoja kirjoja ja etsivän tomuisten\nperhepapereiden joukosta jotakin. Eräänä päivänä, kun moitin häntä\nsiitä, että hän sillä tavoin tarpeettomasti valvoi ja uuvutti itseään,\nhän katsoi minuun katkerasti hymyillen ja avasi eteeni Rooman kaupungin\nhistorian. Paavi Alexander VI:n elämäkerran kahdennessakymmenennessä\nluvussa oli seuraava kohta, jota en koskaan ole voinut unohtaa:\n\n\"Suuret romagnalaiset sodat olivat loppuneet. Cesare Borgia, joka oli\npäässyt voitolle, tarvitsi rahoja ostaaksensa koko Italian. Paavikin\ntarvitsi rahaa päästäksensä Ludvig XII:sta, joka kärsimistään\ntappioista huolimatta yhtä kaikki oli vielä pelottava. Oli siis\nkeksittävä jokin tuottava yritys, ja se oli jokseenkin vaikeata tässä\nköyhtyneessä Italiassa.\n\n\"Hänen Pyhyytensä keksi keinon. Hän päätti valita kaksi uutta\nkardinaalia.\n\n\"Jos pyhä isä valitsi näiksi kaksi Rooman huomattavaa ja etenkin\nrikasta miestä, niin hän saattoi hyötyä tästä seuraavalla tavalla:\nensiksi hän saattoi myydä kaikki ne tärkeät virat ja huomattavat\ntoimet, joista näiden vastavalittujen täytyi luopua, ja toiseksi\nhän saattoi saada jokseenkin korkean hinnan näistä kahdesta\nkardinaalinhatusta.\n\n\"Laskelmassa oli kolmaskin puoli, joka kohta selviää.\n\n\"Paavi ja Cesare Borgia keksivät piankin nuo kaksi tulevaa kardinaalia.\nNe olivat Giovanni Rospigliosi, jolla yksinään oli hoidettavanaan neljä\npyhän istuimen tärkeintä virkaa, ja Cesare Spada, joka oli Rooman\nylhäisin ja rikkain mies. Nämä molemmat miehet osasivat antaa arvon\ntälle paavin suosiolle. He olivat kunnianhimoisia. Kun heidät oli\nnimitetty, ilmestyi pian niitä, jotka ostivat heidän entiset virkansa.\n\n\"Seurauksena oli, että Rospigliosi ja Spada maksoivat päästäkseen\nkardinaaleiksi, ja kahdeksan muuta miestä maksoi päästäkseen siihen\nasemaan, missä nämä molemmat miehet olivat sitä ennen olleet.\nKeinottelijoiden kassaan tuli tällä tavoin kahdeksansataatuhatta\nscudoa.\n\n\"Jo on aika puhua keinottelun viimeisestä osasta. Kun paavi oli\nosoittanut ystävällisyyttään Rospigliosille ja Spadalle, oli ojentanut\nheille molemmille heidän uuden arvonsa merkit, oli hän varma siitä,\nettä nämä korvatakseen kiitollisuudenvelkansa olivat muuttaneet kaiken\nrikkautensa rahaksi ja tuoneet sen Roomaan jäädäkseen sinne ainiaaksi\nasumaan. Paavi ja Cesare Borgia kutsuivat heidät molemmat illalliselle.\n\n\"Pyhä isä ja hänen poikansa olivat menettelytapaan nähden olleet eri\nmieltä. Cesare arveli käyttää jotakin niistä keinoista, joita hän aina\npiti valmiina ystäviään varten. Toinen oli tuo kuuluisa avain, joka\nojennettiin asianomaiselle ja pyydettiin häntä avaamaan erään kaapin\novi. Avaimessa oli pieni piikki, kaapin lukko oli hyvin kireä, tuo\npieni kärki pisti käteen, ja avaaja kuoli seuraavana päivänä. Toinen\nkeino oli leijonasormus, jonka Cesare pisti sormeensa silloin kun hän\nantoi muutamille kättä. Leijona raapaisi suosikin kättä, ja naarmu\ntuotti vuorokauden päästä kuoleman.\n\n\"Cesare ehdotti siis, että molemmat kardinaalit joko lähetettäisiin\navaamaan kaappi tai annettaisiin heille kummallekin ystävällisesti\nkättä, mutta Alexander VI vastasi: 'Ei saa kitsailla päivällisen\nsuhteen, kun on kysymys kahdesta kardinaalista, niin arvokkaasta\nkardinaalista kuin Rospigliosi ja Spada. Aavistus sanoo minulle, että\nsaamme menomme runsaasti korvatuksi. Sitä paitsi unohdat, Cesare, että\nvatsanväänteet ilmaantuvat heti, jota vastoin pistos tai naarmu vasta\nseuraavana päivänä.'\n\n\"Cesare tunnusti tämän selityksen oikeaksi. Sen vuoksi molemmat\nkardinaalit kutsuttiin päivälliselle.\n\n\"Päivälliset pidettiin huvilassa, joka paavilla oli San Pietro di\nCatenen lähellä. Kardinaalit tunsivat tämän kuuluisaksi tulleen paikan\nhyvin.\n\n\"Rospigliosi, joka oli aivan huumaantunut uudesta arvostaan,\nvalmistautui pidoissa runsaasti syömään ja ystävällisesti hymyilemään.\nSpada, joka oli varovainen mies ja rakasti ainoastaan veljenpoikaansa,\nnuorta kapteenia, jolla oli loistava tulevaisuus edessään, otti paperia\nja kynän ja kirjoitti testamenttinsa.\n\n\"Hän käski sitten veljenpoikansa odottaa häntä huvilan lähistöllä.\nMutta sanaa vievä palvelija ei kohdannut häntä.\n\n\"Spada tiesi, minkälaatuisia nämä kutsut olivat. Sen jälkeen kun\nkristinusko, tuo suuri sivistäjä, oli tuonut hienoja tapoja Roomaan, ei\nenää centurioni tullut hallitsijan puolesta lausumaan: 'Cesar käskee\nsinun kuolla', vaan nyt saapui hymyilevä kardinaali lausumaan paavin\ntervehdyksen: 'Hänen Pyhyytensä pyytää teitä aterioimaan kanssaan.'\n\n\"Spada läksi kello kahden aikaan San Pietro di Catenea kohden. Paavi\nodotti häntä siellä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän siellä huomasi, oli\nhänen veljenpoikansa, joka juhlapukimissa iloisesti keskusteli Cesare\nBorgian kanssa. Tämä osoitti hänelle hyvin suurta ystävällisyyttä.\nSpada kalpeni, Cesare loi häneen ivallisen katseen, joka ilmaisi, että\nkaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja että ansa oli hyvin viritetty.\n\n\"Syötiin päivällistä. Spada oli ennättänyt kysyä veljenpojaltaan\nainoastaan: 'Oletko saanut terveiseni?' Veljenpoika vastasi kieltävästi\nja ymmärsi täydellisesti, mitä kysymys tarkoitti. Mutta nyt oli jo\nliian myöhäistä, sillä hän oli jo juonut lasillisen mainiota viiniä,\njonka paavin kamariherra oli hänelle erikoisesti tarjonnut. Samassa\nSpada näki häntä kohden tuotavan toista pulloa, josta hänelle runsaasti\ntarjottiin. Tuntia myöhemmin selitti lääkäri heidän sairastuneen\nmyrkyllisten sienien syömisestä. Spada kuoli huvilan portailla, hänen\nveljenpoikansa kuoli oman talonsa portilla tehden vaimolleen\nviittauksen, jota tämä ei ymmärtänyt.\n\n\"Heti paikalla riensivät paavi ja Cesare ottamaan perinnön haltuunsa\ntarkastaessaan muka vainajan papereita. Mutta koko perintö supistui\npaperipalaan, jolle Spada oli kirjoittanut:\n\n\"'Täten testamenttaan rakkaalle veljenpojalleni huonekaluni ja kirjani,\njoiden joukossa on kaunis kultaisilla kulmilla koristettu rukouskirja,\ntoivoen, että hän säilyttää sen muistona rakkaasta sedästään.'\n\n\"Perilliset etsivät kaikkialta, ihailivat rukouskirjaa, ottivat\nhuonekalut haltuunsa ja kummastelivat, kuinka Spada, jota oli pidetty\nrikkaana miehenä, oikeastaan olikin tavattoman köyhä. Aarteita ei\nlöydetty mistään, ellei niiksi lue hänen kirjastoaan ja\nlaboratoriotaan.\n\n\"Siinä oli kaikki. Cesare ja hänen isänsä etsivät kaikkialta ja\nvakoilivat, mutta löysivät vain noin tuhannen scudon arvosta jalokiviä\nja melkein saman verran rahaksi lyötyä kultaa. Mutta veljenpoika oli\nennättänyt kotiin tullessaan sanoa vaimolleen:\n\n\"'Etsikää setäni papereiden joukosta, siellä on oikea testamentti.'\n\n\"Etsittiin entistä huolellisemmin, mutta turhaan. Omaisuus supistui\nkahteen palatsiin ja Palatinuksen takana olevaan huvilaan. Mutta siihen\naikaan ei kiinteimistöllä ollut suurtakaan arvoa. Molemmat palatsit ja\nhuvila jäivät perillisille, sillä paavi ja hänen poikansa eivät niistä\nvälittäneet.\n\n\"Kului kuukausia ja vuosia. Alexander kuoli myrkkyyn, tiedätte ehkä,\nminkä salaliiton uhrina. Cesaren oli pakko lähteä Roomasta ja hän kuoli\nyöllisessä kahakassa ja melkein historian unohtamana.\n\n\"Paavin kuoltua ja hänen poikansa jouduttua maanpakoon odotettiin\nSpadan perheen alkavan elää yhtä mahtavasti kuin kardinaalinkin aikana,\nmutta niin ei käynyt. Spadat pysyivät kummallisen varattomina, ikuinen\nsalaisuus verhosi tämän synkän asian, ja juoruttiin, että Cesare, joka\noli kavalampi kuin isänsä, oli paavilta anastanut molempien\nkardinaalien omaisuuden. Sanon molempien, sillä kardinaali Rospigliosi,\njoka ei ollut ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, riistettiin aivan\npuhtaaksi.\"\n\n-- Eihän tämä, keskeytti Faria hymyillen, -- tunnu teistä erikoisen\njärjettömältä, vai kuinka?\n\n-- Ystäväni, sanoi Dantès, -- on kuin lukisin hyvin jännittävää\nkertomusta. Minä pyydän, jatkakaa.\n\n-- Minä jatkan. -- Suku tottui tähän varattomuuteen. Vuosia kului,\njälkeläisistä muutamat tulivat sotilaiksi, toiset virkamiehiksi,\ntoisista tuli kirkonmiehiä, toisista rahamiehiä, jotka rikastuivat,\njotkut joutuivat rappiolle. Johdun nyt viimeiseen jälkeläiseen, siihen,\njonka sihteerinä olin.\n\nOlin usein kuullut hänen valittavan, ettei hänen varallisuutensa ollut\noikeassa suhteessa hänen asemaansa; sen vuoksi kehotinkin häntä\nsijoittamaan viimeiset varansa elinkorkolaitokseen. Hän seurasi\nneuvoani, ja hänen tulonsa kasvoivat siten kaksinkertaisiksi.\n\nTuo kuuluisa rukouskirja säilyi suvussa, ja kreivi Spada omisti sen. Se\noli kulkenut isältä pojalle, sillä kun ainoassa jäljellejääneessä\ntestamentissa oli siitä kummallinen määräys, niin suku säilytti sitä\nmelkein taikauskoisella kunnioituksella. Se oli piirretty kauniilla\ngoottilaisilla kirjaimilla ja oli niin runsaasti kullalla koristettu,\nettä juhlapäivinä palvelijan täytyi kantaa sitä kardinaalin edellä.\n\nNähdessäni nuo monet paperit, välikirjat, kiinnityskirjat ja\npergamenttikirjeet, joita säilytettiin perhearkistossa ja jotka olivat\nkuuluneet myrkytetylle kardinaalille, aloin vuorostani, samoin kuin\nkymmenet palvelijat, kymmenet taloudenhoitajat, kymmenet sihteerit\nennen minua, penkoa näitä kasoja. Vaikka huolellisesti ja tarkkaan\netsinkin, en löytänyt mitään. Olin lukenut, jopa kirjoittanutkin\nBorgia-suvusta laajan tutkimuksen, ainoastaan siinä tarkoituksessa,\nettä olisin huomannut, oliko heidän varallisuutensa millään tavoin\nlisääntynyt kardinaali Cesare Spadan kuoleman jälkeen, mutta en\nkeksinyt siinä muuta kuin hänen onnettomuustoverinsa kardinaali\nRospigliosin omaisuuden tuottaman lisäyksen.\n\nOlin siis jokseenkin varma, että ei paavi eikä suku ollut saanut\nperintöä käsiinsä, vaan että se oli jäänyt omistajatta ja oli aivan\nkuin nuo arabialaisen sadun aarteet, jotka nukkuvat maan alla haltian\nvartioimina. Tutkin, pengoin ja tein laskelmia suvun tuloista\nkolmensadan vuoden kuluessa. Kaikki oli turhaa, en saanut mitään\ntietää, ja kreivi Spada pysyi yhtä köyhänä kuin ennenkin.\n\nIsäntäni kuoli. Maksaessaan elinkorkolaitokseen hän oli omaisuudestaan\nsäilyttänyt ainoastaan perhepaperit, viisituhatta nidosta laajan\nkirjastonsa ja tuon kuuluisan rukouskirjan. Hän lahjoitti\ntestamentissaan kaiken minulle sekä sen lisäksi tuhat scudoa, mitkä\nhänellä oli puhdasta rahaa, sillä ehdolla, että panisin toimeen\nkuolinmessun joku vuosi, laatisin perheen sukutaulun ja kirjoittaisin\nsuvun historian.\n\nRauhoittukaa, Edmond, kohta tulemme loppuun.\n\nVuonna 1807, kuukautta ennen vangitsemistani ja kaksi viikkoa kreivi\nSpadan kuoleman jälkeen, joulukuun 25. päivänä lueskelin tuhannenteen\nkertaan papereita järjestäessäni niitä, sillä palatsi kuului nyt\ntoiselle ja minä olin lähdössä Roomasta Firenzeen mukanani omaisuuteni,\nnoin kymmenentuhatta scudoa, kirjastoni ja kuuluisa rukouskirjani.\nUupuneena työstäni ja koska voin hiukan pahoin liian raskaasta\nateriasta, vaivuin pöytää vasten ja nukahdin. Kello oli kolme\niltapäivällä.\n\nHeräsin kun kello löi kuusi.\n\nAvasin silmäni. Huone oli pilkkopimeä. Soitin, jotta minulle olisi\ntuotu valoa. Ei ketään tullut. Päätin silloin itse hankkia valoa.\nToisella kädelläni tartuin kynttilään ja etsin paperinpalaa, jonka\nvoisin sytyttää hiilloksen päällä tanssivissa viimeisissä liekeissä.\nMutta etten vahingossa ottaisi mitään tärkeätä paperia, muistin\nvieressäni olevan rukouskirjan välissä säilyneen aivan kellastuneen\ntyhjän paperin, jota oli käytetty jonkinmoisena kirjanmerkkinä. Etsin\nhapuillen tuota tarpeetonta paperia, löysin sen, käänsin sen kokoon ja\npistin sen liekkiin sytyttääkseni sen avulla kynttilän.\n\nMutta sormieni alla, sitä mukaa kuin liekki nousi, näin paperille\nilmestyvän kirjaimia. Silloin kauhistuin. Pusersin paperin käsiini ja\nsammutin tulen, sytytin kynttilän suorastaan lieden liekeissä.\nJännittyneenä avasin paperin ja huomasin, että nuo kirjaimet oli\nkirjoitettu salamusteella ja että ne tulivat näkyviin vasta sitten, kun\njoutuivat kuumuuteen. Melkein kolmas osa oli palanut. Paperi on sama,\njonka luitte tänä aamuna. Lukekaa se uudelleen, ja kun olette lukenut,\nniin täydennän katkonaiset rivit ja puolinaiset lauseet.\n\nJa Faria ojensi Dantèsille paperin, jolle oli kirjoitettu\nruosteenpunaisella musteella seuraavaa:\n\n    Tänään huhtikuun 25. päivänä 1498 saa\n    Alexander VI:n luo ja peläten, että\n    hän tahtoo minut periä ja val\n    ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,\n    lailliselle perilliselleni, että olen kät\n    hän on siellä käynyt kanssani, se on\n    Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi\n    kiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin\n    voi nousta melkein kahteen mil\n    voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal\n    eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko\n    luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur\n    minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää\n    ainoana perillisenäni.\n    Huhtikuun 25. päivänä 1498.\n\n    CES.\n\n-- Nyt, jatkoi apotti, lukekaa tämä toinen paperi.\n\nJa hän ojensi Dantèsille toisen paperin, jossa oli toisia katkonaisia\nrivejä. Dantès otti sen ja luki:\n\n    tuani päivälliskutsun Hänen pyhyytensä paavi\n    annettuaan minun maksaa kardinaalinhatustani\n    mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan\n    niin ilmoitan veljenpojalleni, Guido Spadalle,\n    kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska\n    luolaan, pieneen\n    stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa, jalo-\n    minä tiedän tästä aarteesta, joka\n    joonaan roomalaiseen scudoon, ja että hän\n    liolohkareen, astuttuaan\n    a on tehty tähän\n    kassa toisesta,\n    rään hänet sen omistajaksi.\n\n    ARE SPADA.\n\nKiiluvin silmin Faria seurasi hänen lukuaan.\n\n-- Ja nyt, sanoi hän huomattuaan Dantèsin päässeen viimeiseen riviin,\n-- pankaa molemmat paperit rinnatusten ja päättäkää itse.\n\nDantès totteli. Papereista syntyi seuraava kirjoitus:\n\n    Tänään huhtikuun 25 p:nä 1498 saa... tuani päivälliskutsun Hänen\n    Pyhyytensä paavi Alexander VI:n luo ja peläten, että... annettuaan\n    minun maksaa kardinaalinhatustani hän tahtoo minut periä ja val...\n    mistaa kohtalon, joka tuli kardinaali Craparan ja Bentivoglion\n    osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,... niin ilmoitan\n    veljenpojalleni, Guido Spadalle, lailliselle perijälleni, että\n    olen kät... kenyt paikkaan, jonka hän tuntee, koska hän on siellä\n    käynyt kanssani, se on... luolaan, pieneen Monte-Criston saareen,\n    kaiken, mitä omi... stan, kultatankoja, rahaksi lyötyä kultaa,\n    jalokiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin... minä tiedän\n    tästä aarteesta, joka voi nousta melkein kahteen mil... joonaan\n    roomalaiseen scudoon, ja että hän voi sen löytää nostettuaan\n    kahdennenkymmenennen kal... liolohkareen, astuttuaan\n    eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko... a on tehty tähän\n    luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur... kassa toisesta, minkä\n    aarteen hänelle lahjoitan ja mää... rään hänet sen omistajaksi\n    ainoana perillisenäni.\n\n    Huhtikuun 25. päivänä 1498.\n\n    CES... ARE SPADA.\n\n-- Ymmärrättekö nyt vihdoinkin? kysyi Faria.\n\n-- Onko tämä siis kardinaali Spadan laatima selitys ja testamentti,\njota niin kauan oli etsitty? sanoi Dantès, joka ei vieläkään voinut\nasiaa oikein hyvin uskoa.\n\n-- On.\n\n-- Kuka on sen tällaiseksi uudelleen laatinut?\n\n-- Minä, joka jäljelläolevan kappaleen avulla olen arvannut lopun\nmittaamalla rivien pituuden paperin pituuden avulla ja tunkeutumalla\nsalattuun sisällykseen jäljelläolevan sisällyksen avulla, aivan niin\nkuin maanalaisessa käytävässä löytää tien heikon päivänsäteen avulla,\njoka tulee ylhäältä.\n\n-- Ja mitä teitte silloin, kun luulitte olevanne asiasta varma?\n\n-- Päätin lähteä ja lähdinkin heti paikalla matkaan ottaen mukaani\naloittamani Italian yhtenäisyyttä käsittelevän laajan teoksen. Mutta jo\nsilloin oli minua pitänyt silmällä keisarillinen poliisi, joka siihen\naikaan, ennen kuin Napoleonille oli syntynyt poika, kammoi maakunnan\nyhdistämistä. Kun lähdin äkkiä matkaan, heräsi heissä epäluuloja, ja\njuuri kun olin astumassa laivaan Piombinossa, otettiin minut kiinni.\nNyt, sanoi Faria, katsoen melkein isällisen hellästi Dantèsiin, -- nyt,\nystäväni, tiedätte siitä yhtä paljon kuin minäkin. Jos joskus yhdessä\npääsemme vapaaksi, niin on toinen puoli aarteesta teidän. Jos kuolen\ntäällä ja te yksin pääsette pakoon, niin se on kokonaan teidän.\n\n-- Mutta, sanoi Dantès, -- eikö maailmassa ole muita tämän aarteen\nlaillisempia perillisiä kuin me?\n\n-- Ei, ei, olkaa huoleti, suku on täydellisesti sammunut. Sitä paitsi\nteki viimeinen kreivi Spada minut perillisekseen. Lahjoittaessaan\nminulle tuon salaperäisen rukouskirjan hän lahjoitti kaiken, mitä se\nsisälsi. Jos saamme tämän aarteen haltuumme, niin voimme aivan huoleti\nsiitä nauttia.\n\n-- Ja te sanoitte tuon aarteen nousevan...\n\n-- Kahteen miljoonaan roomalaiseen scudoon, lähes kolmeentoista\nmiljoonaan frangiin.\n\n-- Sehän on mahdotonta! sanoi Dantès kauhistuen summan suuruutta.\n\n-- Mahdotonta! Miksikä? jatkoi vanhus. -- Spada-suku oli\nviidennentoista vuosisadan mahtavin ja rikkain suku. Sitä paitsi noina\naikoina, jolloin ei mitään keinottelua eikä teollisuutta ollut, oli\ntuollainen kullan ja jalokivien kasaantuminen hyvinkin tavallista.\nVielä nytkin on Roomassa perheitä nälkäkuoleman partaalla, vaikka he\nomistavat miljoonan arvosta jalokiviä. Mutta ne on säädetty\nsukuperinnöksi eivätkä he saa niitä myydä.\n\nEdmond luuli näkevänsä unta, hän häilyi epäilyksen ja ilon välillä.\n\n-- Olin niin kauan ilmoittamatta salaisuuttani teille, sanoi Faria, --\nsen vuoksi, että tahdoin teitä koetella ja sitten äkkiä ilahduttaa\nteitä. Jos olisimme paenneet ennen taudinkohtausta, niin olisin vienyt\nteidät Monte-Criston saareen. Nyt, jatkoi hän hymyillen, -- saatte te\nviedä minut sinne. No niin, Dantès, ette edes kiitä minua?\n\n-- Tuo aarre on teidän yksin, ystäväni, sanoi Dantès, -- minulla ei ole\nsiihen mitään oikeutta. Enhän minä ole sukulaisenne.\n\n-- Olette poikani, Dantès! huudahti vanhus. -- Olettehan vankeuteni\nlapsi, kun pappisvirkani kielsi minulta avioliiton. Jumala lähetti\nteidät lohduttamaan samalla kertaa miestä, joka ei voinut olla isä, ja\nihmistä, joka ei voinut olla vapaa.\n\nJa Faria ojensi sen kätensä, jota hän voi vielä liikuttaa, nuorelle\nmiehelle, joka itkien vaipui hänen syliinsä.\n\n\n\n\n19. Kolmas taudinkohtaus\n\n\nAarre tuli nyt Farian silmissä entistä arvokkaammaksi, kun se voi\nhyödyttää sitä henkilöä, jota hän rakasti omana poikanaan. Joka päivä\nhän kuvaili aarteen suuruutta ja selitti Dantèsille, mitä nykyajan\nihminen voi saada aikaan omistaessaan kolme- tai neljätoista miljoonaa\nja käyttäessään sen ystäviensä hyväksi. Silloin Dantèsin kasvot\nsynkistyivät, sillä hän muisti kostovalan, jonka oli vannonut, ja hän\najatteli, kuinka paljon nykyaikana mies, jolla on kolme- tai\nneljätoista miljoonaa, voi tehdä pahaa vihamiehilleen.\n\nApotti ei tuntenut Monte-Criston saarta, mutta Dantès tunsi. Hän oli\nmonesti purjehtinut ohi tämän saaren, joka oli kahdenkymmenenviiden\npeninkulman päässä Pianosasta, Korsikan ja Elban saaren välillä, ja\nkerran hän oli sinne noussut maihinkin. Tämä saari oli aina ollut aivan\nasumaton. Se on melkein keilan muotoinen kallio, ja vulkaaninen voima\noli nostanut sen meren pohjasta.\n\nDantès piirsi Farialle saaren kartan, ja apotti neuvoi, miten hänen\ntuli käyttää rikkauksiaan.\n\nMutta Dantès ei ollut läheskään niin innostunut ja luottavainen kuin\nvanhus. Hän oli kyllä aivan varma siitä, että apotti ei ollut hullu, ja\nse tapa, millä hän oli keksinyt salaisuuden, lisäsi vain hänen\nihailuaan, mutta hän ei voinut uskoa, että tämä aarre vieläkin olisi\nkoskematta.\n\nMutta aivan kuin kohtalo olisi tahtonut riistää vangeilta viimeisenkin\ntoivon ja osoittaa, että heidän oli pakko jäädä ikuiseen vankeuteen,\nosui uusi onnettomuus heidän tielleen. Merenpuoleista käytävää, joka\noli menemäisillään raunioiksi, alettiin korjata. Kivijalka uusittiin ja\nse kolo, jonka Dantès oli jo puoliksi luonut umpeen, täytettiin isoilla\nkivillä. Ellei hän olisi ryhtynyt tähän varokeinoon, johon apotti oli\nhäntä kehottanut, niin heidän onnettomuutensa olisi ollut vieläkin\nsuurempi, sillä heidän pakoyrityksensä olisi tullut ilmi ja heidät\nolisi ehdottomasti erotettu. Uusi, entistä jykevämpi ja paksumpi muuri\nolisi silloin noussut heidän väliinsä.\n\n-- Katsokaahan, sanoi nuori mies alakuloisesti hymyillen Farialle, --\nJumala näyttää tahtovan riistää minulta senkin ansion, jota sanoitte\nuskollisuudekseni teitä kohtaan. Olin luvannut jäädä ainaiseksi\nluoksenne, enkä nyt edes voisi rikkoa lupaustani. Omistan yhtä vähän\naarteita kuin tekin, eikä kumpikaan pääse täältä pois. Mutta,\nystäväni, eihän todellinen aarteeni ole ollut se, joka odottaa minua\nMonte-Criston kallioiden sisällä, vaan teidän läsnäolonne, viiden\nkuuden tunnin päivittäinen seurustelumme vartijan tietämättä, nuo älyn\nsäteet, jotka olette luonut aivoihini, nuo kielet, jotka olette\nmieleeni teroittanut ja jotka siellä nyt kehittyvät edelleen, nuo eri\ntieteet, jotka olette tehnyt minulle niin helpoiksi, koska itse ne\nperin pohjin omistatte -- se on minun aarteeni, ystäväni, siten olette\ntehnyt minut onnelliseksi ja rikkaaksi. Uskokaa minua ja tyyntykää, ne\nmerkitsevät minulle paljon enemmän kuin kultatynnyrit ja\njalokivikirstut. Saada pitää teidät mahdollisimman kauan luonani\nrikastuttamassa älyäni, karaisemassa luonnettani, valmistaa sieluani\nottamaan vastaan kaikki kauheat ja vaikeat tehtävät, jos kerran pääsen\nvapaaksi, ja täyttämään ne niin hyvin, että epätoivo, joka oli\nsaamaisillaan minut valtaansa juuri sinä hetkenä, kun tutustuin teihin,\nei enää löydä ajatuksissani sijaa, se on minun rikkauteni. Se ei ole\nhaihtuvainen. Sen olen teiltä todellakin saanut, eivätkä kaikki\nmaailman hallitsijat, vaikka he olisivatkin Cesare Borgioita, voisi\nsitä minulta riistää.\n\nNäin kuluivat miesten päivät, elleivät suorastaan onnellisesti, niin\nkuitenkin tyynesti. Faria, joka niin kauan oli ollut vaiti aarteesta,\npuhui siitä joka hetki. Aivan niin kuin hän oli odottanutkin, pysyivät\nhänen oikea käsivartensa ja jalkansa jäykkinä, ja hän oli melkein\nkadottanut kaiken toivon saada niitä koskaan enää liikkumaan. Mutta hän\nkuvitteli aina nuoren ystävänsä pääsevän pakoon ja iloitsi siitä hänen\npuolestaan. Siltä varalta, että kirje hukkuisi, hän pakotti Dantèsin\noppimaan sen ulkoa. Sitten hän hävitti kirjeen jälkimmäisen puoliskon\nvarmana siitä, että jos alkupuolen joku löytäisikin, niin ei voisi\narvata siitä koko kirjeen sisällystä. Tuntikausia Faria neuvoi\nDantèsia, miten hänen tuli toimia sinä hetkenä, jona hän pääsi\nvapaaksi. Heti, kun hän oli vapaa, samana päivänä, samana tuntina,\nsamana minuuttina, hänen oli yritettävä päästä Monte-Cristoon millä\nkeinolla tahansa, jäätävä sinne sellaisen syyn nojalla, joka ei\nherättäisi kenessäkään epäluuloja, ja kun hän kerran olisi siellä, niin\nhänen tuli koettaa löytää tuo kummallinen luola ja sen aarre.\n\nTätä odotellessa kuluivat päivät, elleivät juuri nopeasti, niin ainakin\nsiedettävästi. Faria oli taas päässyt täysiin henkisiin voimiinsa,\nvaikka ei voinutkaan liikuttaa oikeata kättään ja jalkaansa, ja\nhän oli opettanut nuorelle toverilleen muun muassa tuota suurta\nkärsivällisyyttä, jonka avulla vanki voi tyhjästä luoda jotakin. He\nolivat siis aina puuhassa.\n\nMutta tästä ulkonaisesta rauhallisuudesta huolimatta oli nuoren miehen\nsydämessä, ja ehkä vanhuksenkin, salattuja ajatuksia, tukahdutettuja\nhuokauksia jotka pääsivät ilmoille silloin, kun Faria oli tullut\nhuoneeseensa ja Edmond oli palannut tyrmäänsä.\n\nEräänä yönä Edmond heräsi äkkiä unestaan. Hän oli kuulevinaan nimeään\nhuudettavan.\n\nHän avasi silmänsä ja koetti nähdä pimeän halki.\n\nHänen nimensä, tai oikeammin sanoen valittava ääni, joka huusi hänen\nnimeään, kuului hänen korviinsa.\n\nHän nousi vuoteeltaan tuskanhien valuessa otsaltaan ja kuunteli. Hän ei\nvoinut enää epäilläkään, valitus kuului hänen toverinsa tyrmästä.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti hän. -- Olisikohan hän jälleen sairastunut?\n\nHän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi\nkäytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu\npaikoiltaan.\n\nAikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès\nnäki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä\nkasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi ja\njotka ensi kerralla olivat häntä niin kauhistuttaneet.\n\n-- Ystäväni, sanoi Faria tyynesti, -- ymmärrättehän? Eihän minun\ntarvitse teille mitään selittää?\n\nDantès huudahti tuskasta ja menettäen kokonaan malttinsa juoksi ovea\nkohti huutaen:\n\n-- Auttakaa! Auttakaa!\n\nFarialla oli vielä kylliksi voimia pidättääkseen häntä.\n\n-- Vaiti, sanoi hän, -- tai olette hukassa. Älkäämme enää ajatelko\nmuuta kuin teitä, miten teemme vankeutenne siedettäväksi ja millä\ntavoin voitte päästä pakoon. Te tarvitsisitte vuosikausia tehdäksenne\nuudestaan kaiken sen, mitä olemme täällä saaneet aikaan, ja se olisi\ntuhottu samana hetkenä, kun vartijamme saisivat tiedon toimistamme.\nSitä paitsi, olkaa rauhassa, ystäväni, vankila, josta kohta lähden, ei\nkauankaan pysy tyhjänä, toinen onneton tulee minun sijaani. Tuon toisen\nsilmissä olette pelastuksen enkeli. Tuo toinen on ehkä nuori, voimakas\nja kärsivällinen niin kuin tekin, hän voi auttaa teitä pakoretkellänne,\njota vastoin minä sitä ainoastaan ehkäisisin. Jumala auttaa teitä\ntodellakin. Hän antaa teille enemmän kuin riistää, ja minun aikani\nonkin jo kuolla.\n\nEdmond ei voinut tehdä muuta kuin panna kätensä ristiin ja huudahtaa:\n\n-- Ystäväni, ystäväni, olkaa vaiti!\n\nSitten, kooten jälleen tarmonsa, joka oli tämän odottamattoman iskun ja\nvanhuksen sanojen vaikutuksesta hetkiseksi herpaantunut, hän sanoi:\n\n-- Olen kerran ennen jo pelastanut henkenne, pelastan sen toisenkin\nkerran.\n\nHän nosti vuoteen jalan ylös ja otti sen sisältä pienen pullon, jossa\nvielä oi kolmannes jäljellä punaista nestettä.\n\n-- Kas tässä se on, sanoi hän. -- Tätä pelastavaa lääkettä on vielä\njäljellä. Sukkelaan, sukkelaan, sanokaa, mitä minun tulee tehdä\npelastaakseni teidät? Onko teillä mitään uusia määräyksiä annettavana?\nSanokaa, ystäväni, minä kuuntelen.\n\n-- Kaikki toivo on mennyt, vastasi Faria päätään pudistaen, -- mutta\nvähät siitä. Jumala, joka luomansa ihmisen rintaan on istuttanut\nvoimakkaan rakkauden elämään, tahtoo, että ihminen tekee kaiken\nvoitavansa säilyttääkseen tämän elämän, joka usein on niin tuskallinen,\nmutta aina rakas.\n\n-- Niin, niin, huudahti Dantès, -- ja minä pelastan teidät, sen lupaan.\n\n-- Koettakaa siis. Ruumiini alkaa jo kylmetä, tunnen veren nousevan\naivoihini, tuo kamala vapiseminen, joka saa hampaani kalisemaan ja\ntuntuu irroittavan kaikki jäseneni, alkaa jo puistattaa ruumistani.\nViiden minuutin päästä puhkeaa puuska, neljännestunnin päästä ei\nminusta ole jäljellä muuta kuin eloton ruumis.\n\n-- Voi minua! sanoi Dantès tuskan vihloessa hänen sydäntään.\n\n-- Teette samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta ette odota niin\nkauan. Kaikki elinvoimat ovat jo kuluneet, eikä kuolemalla, sanoi hän\nosoittaen jäykkää kättään ja jalkaansa, -- ole muuta kuin puolet\ntyöstään jäljellä. Jos kaadettuanne kaksitoista tippaa kymmenen sijasta\nsuuhuni ette näe minun liikahtavan, silloin kaadatte loput. Nyt\nnostakaa minut vuoteelleni, sillä en jaksa enää seisoa.\n\nEdmond nosti vanhuksen syliinsä ja laski hänet vuoteelle.\n\n-- Nyt, ystäväni, sanoi Faria, -- te kurjan elämäni ainoa lohdutus, te\njonka taivas antoi minulle hiukan liian myöhään, mutta antoi kuitenkin\nkalliina lahjana, josta sitä kiitän. Tänä hetkenä, kun ehkä ainiaaksi\neroan teistä, toivotan teille kaikkea sitä onnea, minkä ansaitsette.\nPoikani, minä siunaan sinua!\n\nNuori mies laskeutui polvilleen painaen päänsä vanhuksen vuodetta\nvastaan.\n\n-- Mutta kuunnelkaa tarkoin mitä sanon teille tänä viimeisenä hetkenä.\nSpadan aarre _on_ olemassa. Jumala siirtää kaikki esteet ja välimatkat\npois. Minä näen sen toisen luolan perällä. Silmäni tunkeutuvat maan\nsisään ja lumottuina katselevat niin suurta rikkautta. Jos teidän\nonnistuu paeta, niin muistakaa, että apotti-parka, jota koko maailma\npiti hulluna, ei ollutkaan hullu. Rientäkää Monte-Cristoon, nauttikaa\nrikkaudestanne, nauttikaa siitä, olettehan jo niin paljon saanut\nkärsiä.\n\nKova puistatus esti vanhusta jatkamasta. Dantès kohotti hänen päätään\nja näki silmien veristyvän. Näytti aivan siltä, kuin verilaine olisi\nnoussut hänen rinnastaan otsaan.\n\n-- Hyvästi, hyvästi, sopersi vanhus puristaen suonenvedontapaisesti\nnuoren miehen kättä, -- hyvästi!\n\n-- Ei vielä, ei vielä, huudahti tämä. -- Älkää jättäkö minua! Oi, hyvä\nJumala! Auttakaa ... apua ... tulkaa tänne...\n\n-- Hiljaa, hiljaa, sopersi vanhus, -- ettei meitä erotettaisi, vaan\nettä voisitte pelastaa minut.\n\n-- Olette oikeassa. Niin, niin, olkaa aivan rauhassa, minä pelastan\nteidät! Vaikka kärsittekin paljon, niin näytätte kärsivän vähemmän kuin\nedellisellä kerralla.\n\n-- Älkää erehtykö! Kärsin sen vuoksi vähemmän, että minulla ei ole\nvoimia kärsiä. Teidän iällänne uskoo elämään, sillä onhan nuoruuden\netuoikeus uskoa ja toivoa. Mutta vanhukset näkevät kuoleman selvemmin.\nNyt ... se tulee ... kaikki on loppunut ... näköni himmenee ... järkeni\nsammuu... Kätenne, Dantès...! Hyvästi... Hyvästi!\n\nHän kokosi voimansa viimeiseen ponnistukseen ja suuntasi siihen kaiken\nhenkisen voimansa:\n\n-- Monte-Cristo, sanoi hän, -- älkää unohtako Monte-Cristoa! -- ja\nvaipui jälleen vuoteelleen.\n\nTaudinpuuska oli kamala. Sen jälkeen oli vuoteella koukistunut,\nliikkumaton olento; kaikki, mitä oli jäljellä vähän aikaa sitten sille\nlaskeutuneesta älykkäästä miehestä.\n\nDantès otti lampun, asetti sen vuoteen pääpuoleen seinästä ulkonevalle\nkivelle, ja tuijottaen ruumista odotti hetkeä, jolloin voisi käyttää\npelastavaa lääkettä.\n\nKun hän luuli oikean hetken tulleen, tarttui hän puukkoon, avasi\nhampaat, jotka eivät olleet niin kireästi yhdessä kuin edellisellä\nkerralla, kaatoi kaksitoista tippaa nestettä suuhun ja odotti. Pullossa\noli vielä jäljellä kaksi kertaa niin paljon kuin hän oli kaatanut.\n\nHän odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, puolen tuntia, ruumis ei\nliikahtanut. Vavisten, kylmän hien valuessa otsaltaan hän laski\nsekunnit sydämensä sykinnän perusteella.\n\nSitten hän arveli voivansa koettaa viimeistä keinoa. Hän vei pullon\nFarian sinisille huulille ja kaatoi sisällyksen suuhun.\n\nLääke vaikutti aivan kuin sähkövirta, vanhuksen jäsenet alkoivat\nkiivaasti vapista, silmät aukenivat kamalasti, hänen huudahduksensa\nmuistutti kiljahdusta, sitten koko väräjävä ruumis vähitellen jälleen\njäykistyi liikkumattomaksi.\n\nHänen silmänsä vain jäivät auki.\n\nKului puoli tuntia, tunti, puolitoista tuntia. Tämän puolentoista\ntunnin aikana tunsi Dantès, joka piteli kättään ystävänsä sydämellä,\nmiten ruumis kylmeni ja miten sydämen sykintä vähitellen taukosi.\n\nVihdoin oli kaikki aivan liikkumatonta. Sydämen viimeinen sykähdys\nsammui, kasvot tulivat sinisiksi, silmät jäivät auki, mutta katse oli\neloton.\n\nKello oli kuusi aamulla, päivä alkoi koittaa, ja sen heikot, tyrmään\ntunkeutuvat säteet heikensivät lampun kituvan lieskan. Outoja välkkeitä\nväikkyi kuolleen kasvoilla saattaen ne ajoittain näyttämään eläviltä.\nNiin kauan kuin tätä yön ja päivän taistelua kesti, saattoi Dantès\nvielä epäillä. Mutta kun päivä oli noussut, silloin hän ymmärsi\nolevansa ruumiin kanssa kahden.\n\nKamala, voittamaton kauhu valtasi hänet. Hän ei enää uskaltanut\npuristaa vuoteen laidan ulkopuolella riippuvaa kättä, ei enää\nuskaltanut katsahtaa noihin elottomiin silmiin, joita hän monta kertaa\noli turhaan koettanut sulkea ja jotka yhä uudelleen aukenivat. Hän\nsammutti lampun, kätki sen huolellisesti ja pakeni vetäen lattialaatan\npaikoilleen niin huolellisesti kuin voi. Jo oli aikakin, sillä vartija\nsaapui.\n\nTällä kertaa hän tuli ensin Dantèsin tyrmään. Lähdettyään sieltä hän\nmeni Farian luo, jolle hän toi aamiaisen ja puhtaita liinavaatteita.\n\nDantèsissa heräsi voittamaton uteliaisuus saada tietää, mitä tapahtui\nonnettoman naapurin huoneessa. Hän saapui juuri parahiksi maanalaisen\nkäytävän päähän kuullakseen vartijan hätääntyneet sanat ja avunhuudot.\n\nKohta saapui muitakin vartijoita, sitten kuului tasaisia sotilaiden\naskelia. Sotilaitten jäljestä tuli kuvernööri.\n\nDantès kuuli vuoteen natisevan ruumista pudistettaessa. Hän kuuli\nkuvernöörin äänen, kun tämä käski kaatamaan vettä ruumiin kasvoille. Ja\nkun hän huomasi, ettei vanki tälläkään tavalla herännyt, lähetti hän\nnoutamaan lääkäriä. Kuvernööri poistui, ja Dantèsin korviin kuului\nsääliviä sanoja, joihin yhtyi pilkkanauru.\n\n-- Nyt on hullu, sanoi joku, -- mennyt hakemaan aarrettaan. Hauskaa\nmatkaa!\n\n-- Miljoonistaan huolimatta ei hänellä ole varaa edes kustantaa\nitselleen kääreliinoja, sanoi toinen.\n\n-- Ifin linnan kääreliinat eivät maksa paljoakaan, sanoi kolmas.\n\n-- Ehkä, sanoi ensimmäinen, -- hänelle annetaan hiukan hienommat, koska\nhän on kirkonmies.\n\n-- Silloin hän pääsee säkkiin.\n\nEdmond kuunteli tarkkaan jokaista sanaa, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan\nniistä. Pian äänet vaikenivat, ja hän kuuli kaikkien poistuvan\nkammiosta.\n\nMutta hän ei uskaltanut mennä sinne. Ruumiin luo oli voitu jättää joku\nvartija.\n\nHän pysyi siis liikkumattomana paikallaan henkeään pidättäen.\n\nNoin tunnin päästä kuului hiljaisuudessa hälinää, joka kasvoi yhä\nvoimakkaammaksi.\n\nKuvernööri palasi lääkärin ja muutamien upseerien seurassa.\n\nHetkisen oli kaikki hiljaista. Lääkäri varmaankin lähestyi vuodetta ja\ntutki kuollutta.\n\nKohta alkoi kuulua kysymyksiä.\n\nLääkäri selitti potilaan kuolleen.\n\nKysymykset ja vastaukset olivat niin kylmäkiskoisia, että Dantèsia\nsuututti. Hänen mielestään olisi kaikkien pitänyt tuntea hiukan samaa\nrakkautta vainajaa kohtaan, kuin hän oli tuntenut.\n\n-- Ilmoituksenne pahoittaa mieltäni, sanoi kuvernööri. -- Hän oli\nlempeä ja hyväntahtoinen vanki, jota ei ollut vaikea vartioida, ja hän\nhuvitti meitä hulluudellaan.\n\n-- Häntä ei olisi tarvinnut laisinkaan vartioida, vastasi vartija, --\nhän olisi jäänyt tänne vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi\nkoettamattakaan paeta, siitä vastaan.\n\n-- Mutta, jatkoi kuvernööri, -- tiedättehän, että tällaisissa\ntapauksissa emme tyydy pelkkään tarkastukseen. Huolimatta kaikista\nkuoleman tuntomerkeistä täyttäkää siis lain määräämät muodot.\n\n-- Kuumentakaa rauta, sanoi lääkäri. -- Onhan se toimenpide oikeastaan\ntarpeeton.\n\nKuullessaan raudan kuumentamisesta Dantès tunsi väristyksen\nruumiissaan.\n\nKuului kiireisiä askelia, oven narinaa, huoneessa käveltiin\nedestakaisin, ja vähän ajan päästä tuli vanginvartija sisään sanoen:\n\n-- Tässä on tuliastia ja rauta.\n\nHetkisen oli hiljaista. Sen jälkeen kuului poltetun lihan kärinää, ja\nsen tukahduttava, vastenmielinen käry tunkeutui paksun muurinkin läpi,\njonka takana Dantès kuunteli.\n\nTämä palavan lihan käry sai hien nousemaan nuoren miehen otsalle, ja\nhän luuli pyörtyvänsä.\n\n-- Näettehän, sanoi lääkäri, -- että hän on todellakin kuollut.\nKantapään polttaminen todistaa sen täydellisesti. Hullu parka on\nparantunut hulluudestaan ja päässyt vankeudesta.\n\n-- Eikö hänen nimensä ollut Faria? kysyi eräs kuvernööriä seurannut\nupseeri.\n\n-- Oli, omien väitteittensä mukaan. Suku on hyvin vanha. Hän oli hyvin\nviisas ja järkevä kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet hänen\naarrettaan. Mutta siinä suhteessa hän oli aivan järjetön.\n\n-- Me nimitämme senlaatuista tautia monomaniaksi, sanoi lääkäri.\n\n-- Ei teidän kai ole tarvinnut tehdä mitään valituksia hänen suhteensa?\nkysyi kuvernööri vartijalta, jonka toimena oli ruoan tuominen vangille.\n\n-- Ei koskaan, herra kuvernööri, vastasi vartija, -- ei koskaan, ei\nmilloinkaan. Päinvastoin! Ennen hän huvitti minua kertomalla\nkaikenlaisia juttuja. Eräänä päivänä, kun vaimoni oli sairaana, hän\nmääräsi lääkkeen, joka hänet paransi.\n\n-- En tietänytkään olevani tekemisissä virkaveljen kanssa, sanoi\nlääkäri. -- Toivon, herra kuvernööri, jatkoi hän hymyillen, -- että\nkohtelette häntä sen mukaisesti.\n\n-- Kyllä, kyllä, olkaa huoleti, hän tulee haudatuksi kaikkein\nuusimmassa säkissä. Oletteko tyytyväinen?\n\n-- Onko meidän tehtävä tämä viimeinen työ teidän läsnäollessanne? kysyi\neräs vartija.\n\n-- Tietysti, mutta pitäkää kiirettä. Enhän voi jäädä tähän huoneeseen\nkoko päiväksi.\n\nTaas mentiin ja tultiin. Vähän sen jälkeen Dantès kuuli palttinaa\npideltävän, vuode narisi, kuului kuinka joku nosti raskaan taakan,\nsitten vuode narisi uudestaan, kun sille laskettiin jotakin.\n\n-- Tänä iltana, sanoi kuvernööri.\n\n-- Pidetäänkö kuolinmessu? kysyi joku upseeri.\n\n-- Se on mahdotonta, vastasi kuvernööri. -- Eilen pyysi linnan\nkappalainen vapautta matkustaakseen viikoksi Hyères'iin. Menin\ntakuuseen kaikista vangeistani sinä aikana. Jos apottiparka ei olisi\npitänyt sellaista kiirettä, niin hän olisi kyllä saanut kuolinmessunsa.\n\n-- Joutavia, sanoi lääkäri välinpitämättömästi, niin kuin hänen\nammattiinsa kuului, -- hän on kirkonmies. Jumala ottaa sen varteen eikä\nsuo helvetille sitä iloa, että pappi sinne joutuisi.\n\nNauru seurasi tätä sopimatonta leikinlaskua.\n\nHautajaisvalmistuksia jatkettiin.\n\n-- Tänä iltana! sanoi kuvernööri niiden päätyttyä.\n\n-- Mihin aikaan? kysyi vanginvartija.\n\n-- Kello kymmenen tai yksitoista.\n\n-- Jääkö kukaan valvomaan ruumiin luo?\n\n-- Miksikä? Suljetaan vankila aivan kuin hän olisi elossa, siinä\nkaikki.\n\nAskelet poistuivat sen jälkeen, kuului miten ovi narisi ja teljet\npaukkuivat. Hiljaisuus, täydellisempi kuin yksinäisyyden hiljaisuus,\nkuoleman hiljaisuus täytti kaiken, nuoren miehen jähmettyneen\nsydämenkin.\n\nSitten hän hitaasti nosti päällään lattialaatan ja loi huoneeseen\ntutkivan katseen.\n\nHuone oli tyhjä. Dantès nousi käytävästä.\n\n\n\n\n20. Ifin linnan hautausmaa\n\n\nVuoteella, ikkunasta tulevan hämärän valossa, näkyi karkeasta kankaasta\ntehty säkki, jonka laskoksien läpi epäselvästi erottautui pitkä, jäykkä\nmuoto. Siinä oli apotti Farian viimeinen kääreliina, se, joka vartijan\nmielestä maksoi niin vähän. Kaikki oli siis lopussa. Toimelias Faria,\nystävä, johon Dantès oli tottunut, ei siis ollut olemassa muualla kuin\nhänen muistossaan. Hän istahti tuon kamalan vuoteen jalkopäähän ja\nvaipui synkän ja katkeran alakuloisuuden valtaan.\n\nYksin! Jälleen yksin! Hän oli pudonnut hiljaisuuteen, hän oli jälleen\ntyhjyyden edessä.\n\nYksin! Hän ei enää saisi nähdä häntä, ei enää kuulla sen ainoan olennon\nääntä, joka vielä oli kiinnittänyt hänet elämään. Eikö olisi viisaampaa\nmennä Farian lailla kysymään jumalilta selitystä elämän suureen\narvoitukseen, vaikka sinne mennessään saisikin kulkea kärsimyksen\nsuuren portin kautta?\n\nItsemurhan ajatus, jonka hänen ystävänsä oli ajanut pois ja\nläsnäolollaan pitänyt loitolla, nousi jälleen pelottavana kummituksena\nesiin.\n\n-- Jos voisin kuolla, ajatteli hän, -- niin menisin sinne minne hänkin\nja varmasti hänet löytäisin. Mutta miten kuolisin? Onhan se niin\nhelppoa, sanoi hän hymyillen. -- Jään tänne, syöksyn ensimmäisen tänne\ntulevan kimppuun, surmaan hänet, ja minut mestataan.\n\nMutta samassa tuli vastavaikutus.\n\n-- Kuolla! sanoi hän. -- Miksi olisin elänyt niin kauan, kärsinyt niin\npaljon kuollakseni juuri nyt? Olisin kyllä voinut kuolla vuosia\ntakaperin, jolloin olin päättänyt sen tehdä, mutta nyt auttaisin sillä\ntodellakin liian paljon kurjaa kohtaloani. Ei, tahdon elää, tahdon\ntaistella viimeiseen asti. Tahdon voittaa takaisin sen onnen, joka\nminulta riistettiin! Ennen kuin kuolen, unohtaisinko, että minun on\nkostettava pyöveleilleni, ja ehkä -- kukapa tietää -- minun on\npalkittava muutamia ystäviä. Mutta nyt minut unohdetaan tänne, eikä\nminua viedä pois siten kuin ystäväni Faria viedään.\n\nNämä sanat lausuttuaan Edmond jäi liikkumattomana seisomaan.\nKauhistuttava ajatus syttyi hänen mieleensä. Hän tarttui kädellään\notsaansa ikään kuin häntä pyörryttäisi, käveli pari kolme kertaa\nhuoneen ympäri ja pysähtyi vuoteen eteen...\n\n-- Kuka herättää minussa tämän ajatuksen? mutisi hän. -- Sinäkö,\nJumala? Koska ainoastaan kuolleet vapaasti pääsevät täältä pois, niin\nastukaamme kuolleen sijaan.\n\nJa heti, miettimättä sen enempää, aivan kuin peläten ajatustensa\nhävittävän tämän tuuman, jos hän niille antaa aikaa, hän kumartui tuon\nkamalan säkin puoleen, ratkoi sen auki Farian tekemällä veitsellä, veti\nruumiin sieltä pois, vei sen omaan tyrmäänsä, pani vuoteeseensa, laski\nsen pään päälle palttinapalan, jota hän tavallisesti piti öisin,\nverhosi peitteellään vainajan, suuteli viimeisen kerran kylmää otsaa,\nkäänsi kasvot seinään päin, jotta vartija tullessaan illalla tuomaan\nruokaa luulisi hänen menneen tapansa mukaan varhain levolle, meni\nkäytävään, veti vuoteen seinään kiinni, palasi toiseen vankihuoneeseen,\notti neulan ja lankaa, riisuutui alasti, jotta kankaan alla tuntuisi\nhänen paljas ruumiinsa, meni säkkiin, asettui samaan asentoon kuin\nkuollutkin ja ompeli säkin sisältäpäin kiinni. Dantès olisi voinut\nodottaa siihen asti, kunnes vartija oli tehnyt iltakäyntinsä, mutta hän\npelkäsi kuvernöörin muuttavan päätöksensä ja määräävän hautauksen\naikaisemmaksi.\n\nSilloin hänen viimeinenkin toivonsa olisi mennyt hukkaan.\n\nJoka tapauksessa oli nyt hänen tuumansa selvä.\n\nHän aikoi tehdä näin.\n\nJos haudankaivajat kantaessaan häntä huomaavatkin, että hän oli elävä\nolento, niin hän ei anna heille aikaa tointua hämmästyksestään, vaan\navaa säkin voimakkaalla puukoniskulla ylhäältä alas asti, käyttää\nhyväkseen heidän kauhuaan ja pakenee. Jos he aikovat ottaa hänet\nkiinni, niin hän turvautuu puukkoonsa.\n\nJos he vievät hänet hautausmaalle asti ja panevat hänet hautaan, niin\nhän antaa heidän luoda multaa päälleen. Kun he ovat lähteneet, hän\nkaivautuu pehmeän mullan läpi ja pakenee. Hän toivoi, että multakerros\nei ollut kovin paksu.\n\nJos hän erehtyi, jos multakerros oli liian paksu, niin hän tukehtui ja\nkuoli, ja silloinhan kaikki oli lopussa.\n\nDantès ei ollut eilisestä asti syönyt, hän ei ollut syönyt aamulla eikä\nhän sitä vieläkään ajatellut. Ensimmäinen vaara, jonka alaiseksi hän\nsaattoi joutua, oli siinä, että vartija tuodessaan hänen ruokansa\nhuomaa vaihdon. Kaikeksi onneksi Dantès oli monta kymmentä kertaa\nvartijan tullessa ollut vuoteessa. Ja silloin mies tavallisesti oli\nlaskenut leivän ja keitoksen pöydälle ja mennyt pois sanaakaan\nsanomatta.\n\nMutta tällä kertaa vartija saattoi poiketa tavoistaan, puhua Dantèsille\nja kun ei kuullut hänen vastaavan, lähestyä vuodetta ja huomata kaiken.\n\nKun kello läheni seitsemää illalla, alkoi Dantès käydä levottomaksi.\nToisella kädellään, joka oli hänen sydämellään, hän koetti hillitä sen\nsykintää, toisella hän kuivasi hikeä otsaltaan. Tuon tuostakin kävi\nväristys kautta koko ruumiin, ja sydän oli aivan kuin jäiseen\nruuvipenkkiin puristettu. Tunnit kuluivat, eikä Ifin linnassa\ntapahtunut mitään muutosta, ja Dantès huomasi välttäneensä ensimmäisen\nvaaran; se ennusti hyvää. Kuvernöörin määräämän hetken lähestyessä\nkuului askelia portailta. Edmond ymmärsi nyt hetkensä tulleen. Hän\nkokosi kaiken rohkeutensa ja pidätti henkeään. Hän olisi ollut\nonnellinen, jos olisi voinut estää suonensa sykkimästä.\n\nTulijat pysähtyivät oven eteen. Heitä oli kaksi. Dantès arvasi heidät\nhaudankaivajiksi, jotka tulivat häntä noutamaan. Tämä ajatus varmeni\nhänen kuullessaan heidän laskevan paarit maahan.\n\nOvi aukeni, valo osui Dantèsin silmiin. Kankaan läpi hän näki kahden\nvarjon lähestyvän häntä. Kolmas, joka seisoi oven luona, piti kädessään\nsoihtua. Vuoteen luo tulleet miehet tarttuivat säkin kumpaankin päähän.\n\n-- Kylläpä hän vielä painaa, vaikka olikin niin laiha ukko, sanoi\ntoinen nostaessaan häntä pääpuolesta.\n\n-- Sanotaan luiden painon lisääntyvän puoli naulaa vuodessa, sanoi\ntoinen nostaessaan häntä jalkopäästä.\n\n-- Oletko sitonut köyden? kysyi ensimmäinen.\n\n-- Olisinhan hassu, jos tarpeettomasti ottaisin painoa lisää, vastasi\ntoinen, -- minä sidon sitten siellä.\n\n-- Olet oikeassa, lähdetään siis.\n\n-- Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.\n\nLuultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa\nnäytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko,\njota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita\nylös.\n\nÄkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi\nmistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan\ntunne.\n\nKantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit\nmaahan.\n\nToinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan\nkivityksellä.\n\n-- Missähän olen? ajatteli hän.\n\n-- Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui\nDantèsin viereen paareille.\n\nDantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi\nonneksi hän hillitsi itsensä.\n\n-- Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, --\nmuuten en löydä mitään.\n\nSoihtua kantava mies totteli käskyä.\n\n-- Mitä hän etsii? ajatteli Dantès. -- Kai lapiota.\n\nTyytyväisyyden huudahdus osoitti, että haudankaivaja oli löytänyt\netsimänsä.\n\n-- Vihdoinkin, sanoi toinen, -- kylläpä se kesti kauan.\n\nSamassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja\nköysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.\n\n-- No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt\ntoimettomana.\n\n-- On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, -- sen minä takaan.\n\n-- Siinä tapauksessa matkaan.\n\nJa paareja alettiin kantaa eteenpäin.\n\nViidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja\njatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli\nlinnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.\n\n-- Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. -- Tällaisena yönä ei ole hyvä olla\nmerellä.\n\n-- Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat\npurskahtivat nauruun.\n\nDantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset\nnousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.\n\n-- Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.\n\n-- Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, -- tiedäthän, että\nviimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri\nhaukkui meitä seuraavana päivänä.\n\nAstuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten\ntartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.\n\n-- Yksi! sanoivat haudankaivajat.\n\n-- Kaksi!\n\n-- Kolme!\n\nSamassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut\nlintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä\njähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen\njalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä\nputoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan\nkuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.\n\nDantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin\nkiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.\n\nMeri oli Ifin linnan hautausmaa.\n\n\n\n\n21. Tiboulenin saari\n\n\nDantès oli melkein pyörryksissä, tukehtumaisillaan, mutta hänellä oli\nkuitenkin niin paljon mielenmalttia, että pidätti henkeään. Oikeaan\nkäteensä hän oli ottanut kaikkien mahdollisuuksien varalta puukon;\nsillä hän nyt nopeasti halkaisi säkin ja pisti siitä ulos ensin kätensä\nja sitten päänsä. Hän koetti päästä nousemaan veden pinnalle, mutta\ntunsikin painuvansa yhä syvemmälle. Silloin hän koukisti ruumistaan,\ntarttui köyteen, jolla jalat oli sidottu, ja ponnistaen viimeiseen asti\nvoimiaan leikkasi köyden poikki juuri samana hetkenä, kun oli\ntukehtumaisillaan. Sitten hän polkaisi kaikin voimin, nousi vapaana\nmeren pinnalle, ja tykinkuula veti tuntemattomaan syvyyteen säkin,\njosta oli vähällä tulla hänen kääreliinansa.\n\nDantès ei muuta kuin hengähti syvään ja sukelsi uudelleen, sillä ensi\ntyö oli välttää kaikkien katseet.\n\nKun hän uudelleen nousi veden pintaan, oli hän ainakin viidenkymmenen\njalan päässä putoamispaikastaan. Hänen päänsä päällä oli musta ja\nmyrskyinen taivas, jota myöten tuuli ajeli pilviä. Niiden välistä näkyi\ntoisinaan taivaan sini ja kirkas tähti. Hänen edessään oli tumma ja\npauhaava ulappa, jonka aallot alkoivat kuohua aivan kuin myrskyn\nedellä. Mutta hänen takanaan, mustempana kuin taivas, mustempana kuin\nmeri, kohosi pelottavana jättiläisenä graniittilinna, jonka varjo\nnäytti saalistaan tavoittavalta käsivarrelta. Korkeimmalla kalliolla\nnäkyi kaksi soihdun valaisemaa varjoa.\n\nHän oli näkevinään näiden varjojen levottomina kumarassa tarkastavan\nmerta. Nuo omituiset haudankaivajat olivat varmaankin kuulleet, miten\nhän kiljaisi pudotessaan mereen. Dantès sukelsi siis uudelleen ja ui\njokseenkin pitkän matkan veden alla. Hän oli sellaiseen tottunut ja\nhänen temppunsa olivat usein koonneet Pharo-lahdelle ihailijajoukon,\njoka oli julistanut hänet Marseillen taitavimmaksi sukeltajaksi.\n\nKun hän palasi meren pintaan, oli soihtu kadonnut.\n\nHänen täytyi nyt määrätä matkansa suunta. Ratonneau ja Pomègue olivat\nlähimmät saaret. Mutta ne olivat asuttuja, ja samoin oli pienen Daumen\nsaarenkin laita. Turvallisin oli siis Tiboulenin tai Lemairen saari.\nMolemmat ovat puolen peninkulman päässä Ifin linnasta.\n\nDantès päätti joka tapauksessa pyrkiä jompaankumpaan näistä. Mutta\nmiten hän löytäisi tien yön pimeydessä?\n\nSamassa välähti Pharon majakka hänen silmiinsä kuin tähti.\n\nJos hän suunnistaisi suoraan tätä majakkaa kohden, jäisi Tiboulenin\nsaari silloin hiukan hänen vasemmalle puolelleen. Uidessaan siis hiukan\nvasemmalle päin hän joutui varmasti tähän saareen.\n\nMutta matkaa oli vähintään puoli peninkulmaa.\n\nApotti oli monta kertaa sanonut Dantèsille, kun oli nähnyt tämän\nepätoivoisena:\n\n-- Dantès, älkää antako alakuloisuudelle valtaa. Hukutte uidessanne,\nellette pidä voimianne yllä.\n\nPainuessaan suolaisen aallon alle hän oli muistanut nämä sanat.\nKiireesti hän silloin nousi pinnalle ja halkoi voimakkaasti\nkäsivarsillaan vettä nähdäkseen, oliko hän menettänyt entiset voimansa.\nIlokseen hän huomasi olevansa yhä vielä tämän elementin herra, jossa\nhän lapsena oli leikkinyt.\n\nSitä paitsi lisäsi pelko, tuo kiihkeä vainooja, Dantèsin voimia.\nPysytellen paikallaan hän kuunteli, oliko vene tulossa häntä ajamaan\ntakaa. Noustessaan korkean aallon harjalle hän aina loi ympärilleen\nnopean katseen. Jokainen muita aaltoja korkeampi aalto tuntui hänestä\ntakaa-ajavalta veneeltä, ja silloin hän ponnisti entistä enemmän\nvoimiaan. Siten hän kyllä pääsi eteenpäin, mutta saattoi myös helposti\nkuluttaa voimansa loppuun.\n\nHän ui taukoamatta, ja linna alkoi jo hävitä yön pimeyteen. Hän ei sitä\nenää erottanut, mutta hän tunsi, missä se oli.\n\n-- Nyt olen uinut jo kokonaisen tunnin, mutta kun on vastatuuli, niin\nolen menettänyt neljänneksen nopeudestani, totesi hän jonkin ajan\nkuluttua. -- Ellen vain ole suunnasta erehtynyt, niin en ole\nkaukanakaan Tiboulenin saaresta... Mutta jos olisin erehtynyt?\n\nUimarin koko ruumis värisi. Hän koetti hetkisen kellua selällään\nlevätäkseen. Mutta meri kävi yhä levottomammaksi, ja hän huomasi, ettei\nhän voinut käyttää tätä lepokeinoa.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, ajatteli hän. -- Minä uin niin kauan kuin\njaksan, kunnes käteni herpaantuvat, kunnes vaivun pohjaan.\n\nJa hän alkoi epätoivon voimalla uida.\n\nÄkkiä hän huomasi jo ennestäänkin tumman taivaan mustenevan yhä enemmän\nja synkän pilven painuvan häntä kohden. Samassa hän tunsi kovan\npistoksen polvessaan. Mielikuvitus sanoi silloin heti, että häneen oli\nammuttu kuula ja että hän aivan kohta kuulee pyssyn pamahduksen. Mutta\nmitään laukausta ei kuulunut. Dantès ojensi kätensä ja tunsi sen\nkoskettavan johonkin kiinteään; hän koukisti oikeata jalkaansa, ja se\nkosketti maahan. Silloin hän huomasi, mitä oli pitänyt pilvenä.\n\nKahdenkymmenen askelen päässä hänestä oli omituinen kallioryhmä, joka\nmuistutti parhaimman palamisensa aikana kivettynyttä nuotiota. Se oli\nTiboulenin saari.\n\nDantès nousi vedestä ja vaipui Jumalaa kiittäen teräville kiville,\njotka tänä hetkenä tuntuivat hänestä pehmeämmiltä kuin pehmein vuode.\n\nSitten hän välittämättä tuulesta ja myrskystä ja juuri alkavasta\nsateesta vaipui väsymyksen uuvuttamana uneen ja nukkui niin kuin mies,\njonka ruumis herpaantuu, mutta jonka sielu valvoo odottamattoman suuren\nonnen vallassa.\n\nTunnin päästä Edmond heräsi kamalaan ukkosen jyrähdykseen. Myrsky oli\npäässyt valloilleen ja pieksi ilmaa täydellä raivolla. Toisinaan lensi\nsalama taivaalta aivan kuin tulinen käärme valaisten laineet ja pilvet,\njotka kiitivät toistensa tieltä.\n\nDantèsin merimiessilmä ei ollut häntä pettänyt. Hän oli noussut\ntodellakin sille saarelle, jonka nimi on Tiboulen. Hän tiesi, että se\noli autio, alaston, ja että siinä ei ollut missään suojaa. Mutta heti\nkun myrsky tyyntyisi, hän uisi Lemairen saareen, joka oli yhtä alaston,\nmutta isompi ja siis myös turvallisempi.\n\nPitkälle ulottuvan kallionkielekkeen alle Dantès pääsi toistaiseksi\nturvaan, sinne hän pakeni, ja melkein samalla hetkellä alkoi myrsky\nraivota täydellä voimallaan.\n\nEdmond tunsi kallion vapisevan. Laineet löivät jättiläiskorkean\npyramidin juurta vastaan, ja pärskeet osuivat häneen asti. Vaikka hän\nolikin aivan turvassa, niin hänet valtasi keskellä tätä myrskyn\nmylvintää ja salamoiden tulikieliä aivan kuin pyörryttävä huumaus. Hän\noli tuntevinaan, miten koko saari vapisi hänen allaan ja miten se aivan\nkuin ankkuroitu alus katkoi köydet ja joutui keskelle myrskyn\npyörteitä.\n\nHän muisti olleensa kokonaisen vuorokauden syömättä. Hänen oli nälkä ja\njano.\n\nDantès ojensi kätensä ja päänsä ja joi kallion kolosta sadevettä.\n\nHänen noustessaan jälleen näytti salama avaavan taivaan aina Jumalan\nhäikäisevään valtaistuimeen asti ja valaisevan koko avaruuden. Tämän\nsalaman valossa Dantès näki Lemairen ja Croisille-niemen välille\nilmestyvän haamun, joka liukui laineelta syvyyteen. Se oli pieni\nkalastajavene, joka oli joutunut myrskyn valtaan. Sekuntia myöhemmin se\nnousi toisen aallon harjalle ja lähestyi huimaavaa vauhtia. Dantès\ntahtoi huutaa ja etsi jotakin riepua heiluttaakseen sitä ja\nilmaistakseen veneessäolijoille uhkaavasta vaarasta. Mutta he\nhuomasivat sen itsekin. Toisen salaman valossa nuori mies näki neljän\nmiehen takertuvan mastoihin ja tankoihin ja viidennen taittuneeseen\nruoriin. Miehet olivat ehkä nähneet hänetkin, sillä epätoivoisia\nhuutoja kaikui tuulen vinkunassa hänen korviinsa. Kaislan tavoin\ntaipuneen maston päässä lepatti risainen purje, äkkiä katkesivat sen\nsiteet ja se hukkui taivaan pimeyteen, aivan kuin suuri valkoinen\nlintu.\n\nSamassa kuului kamala pauke, kauhunhuudot yltivät Dantèsin korviin\nasti. Uuden salaman valossa hän näki pienen purren säpäleinä ja\nsirpaleitten keskellä kauhun vääntämiä kasvoja ja taivasta kohti\nojennettuja käsiä.\n\nSitten kaikki oli jälleen pimeätä, tuo kamala näky oli kestänyt salaman\najan.\n\nDantès riensi liukkaita kallioita alas, itse putoamaisillaan mereen.\nHän katseli, kuunteli, mutta ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Ei\nkuulunut enää ihmishuutoja, ei näkynyt heidän ponnistuksiaan. Vain\nmyrsky ulvoi ja kuohutti laineita.\n\nVähitellen tuuli tyyntyi. Aamu alkoi koittaa, ja tähdet kiiluivat\nkirkkaammin kuin koskaan ennen. Kohta sipaisi idän taivaan liepeellä\npitkä punainen juova mustansinisiä laineita. Aallot hyökyivät, äkkiä\nvälke nousi niiden harjalle, ja niiden kuohuvat kärjet muuttuivat\nkullanhohtaviksi.\n\nPäivä nousi.\n\nLiikkumattomana ja mykkänä Dantès tuijotti eteensä aivan kuin olisi\nensi kertaa nähnyt tämän näyn. Hän oli sen todellakin unohtanut\nistuessaan Ifin linnassa. Hän kääntyi linnaan päin, tarkastaen samalla\nmerta ja maata.\n\nSynkkä rakennus kohosi laineiden keskeltä mahtavana ja liikkumattomana.\n\nOli viiden aika aamulla. Meri alkoi tyyntyä.\n\n-- Kahden tai kolmen tunnin päästä vartija menee koppiini, löytää\nonnettoman ystäväni ruumiin, tuntee hänet, etsii minua turhaan ja\nnostaa hälinän. Silloin löydetään reikä ja käytävä, kuulustellaan\nmiehiä, jotka heittivät minut mereen ja epäilemättä kuulivat huutoni.\nHeti lähtevät aseelliset sotilaat etsimään pakolaisparkaa, jonka\ntiedetään olevan lähettyvillä. Tykinlaukaus ilmoittaa, että ei saa\nantaa suojaa harhailevalle, alastomalle ja uupuneelle miehelle.\nMarseillen vakoilijat ja poliisit saavat tiedon ja etsivät rannikolta,\nkuvernööri mereltä. Kun merellä ahdistetaan ja maalla vainotaan, niin\nminne pääsen? Minun on nälkä ja jano, heitin pois puukonkin, joka\nuidessa minua haittasi. Olen ensimmäisen tielleni osuvan talonpojan\narmoilla, joka tahtoo ansaita kaksikymmentä frangia. Olen voimaton, en\njaksa ajatella mitään, en keksi mitään. Jumala, hyvä Jumala, näethän,\nettä olen jo kylliksi kärsinyt, tee minun puolestani enemmän kuin itse\nvoin.\n\nSamassa kun Edmond voimiensa loputtua ja ajatuksiensa uuvuttua aivan\nkuin kuumeen vallassa lausui tämän palavan rukouksen kääntyneenä Ifin\nlinnaan päin, hän näki Pomègue-saaren kärjen kohdalla valkoisen purjeen.\nHänen merimiessilmänsä tunsi puolihämärässäkin sen genovalaiseksi\ntartaaniksi. Se tuli Marseillen satamasta ja kiiti ulappaa kohden\navaten terävällä keulallaan välkkyvän tien leveille kyljilleen.\n\n-- Puolessa tunnissa, huudahti hän, -- voisin saavuttaa tuon aluksen,\nellen pelkäisi, että minua kuulustellaan, tunnetaan pakolaiseksi ja\nviedään Marseilleen! Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?\nMinkä tarinan keksin pettääkseni heitä? Nuo ovat tullikavaltajia,\npuoliksi merirosvoja. Rannikkopurjehduksen varjolla he ryöstelevät. He\nmyyvät minut mieluummin kuin tekevät hyvän työn, josta heille ei ole\nmitään hyötyä. Odottakaamme. Mutta odottaminen on mahdotonta. Kuolen\nnälkään. Muutaman tunnin päästä ovat viimeisetkin voimani loppuneet.\nVartijan käynnin hetki lähestyy. Vielä ei ole hälytetty, vielä ei\nepäillä mitään. Voinhan sanoa, että olen tuon murskaantuneen purren\nmiehiä. Kukaan ei epäile minua.\n\nDantès kääntyi katsomaan sinnepäin, missä pieni vene oli murskaantunut,\nja vavahti. Erään kallion kielekkeeseen oli jäänyt veneessä olleen\nmerimiehen fryygialainen päähine, ja sen lähellä uiskenteli kölin\npalasia, joita laineet sysivät saaren kallioita vastaan aivan kuin\nvoimattomia muurinmurtajia.\n\nSamassa Dantès oli tehnyt päätöksensä. Hän heittäytyi uudelleen mereen,\nui päähineen luo, pani sen päähänsä, tarttui kölin kappaleeseen ja\nalkoi uida niin, että tuli saapuvan aluksen tielle.\n\n-- Nyt olen pelastettu, ajatteli hän.\n\nJa tämä varmuus vahvisti hänen voimiaan.\n\nPian hän näki tartaanin, joka melkein vastatuulessa luovaili Ifin\nlinnan ja Planier'n majan välillä. Hetkisen Dantès pelkäsi, että alus\nolisikin äkkiä kääntynyt ulapalle päin, jos se aikoi Korsikaan tai\nSardiniaan. Mutta sen purjehtimistavasta uimari huomasi piankin, että\nse pyrki kulkemaan Jarros-saaren ja Caleseragne-saaren välitse, niin\nkuin ainakin Italiaan lähtevät laivat.\n\nVähitellen lähestyivät uimari ja alus toisiaan. Tehdessään\nluovauskäänteen alus kulki kerran noin puolen meripeninkulman päässä\nhänestä. Hän kohottautui silloin laineille ja heilutti lakkiaan apua\npyytääkseen, mutta aluksessa ei kukaan häntä nähnyt, se teki käänteen\nja aloitti uuden luovin. Dantès alkoi huutaa. Mutta laskettuaan matkan\npituuden hän huomasi, ettei hänen äänensä kuuluisi alukseen asti,\nvarsinkin kun tuulen viima ja laineiden loiske sen tukahduttivat.\n\nHän iloitsi, että oli ottanut tuekseen kölinpalasen. Heikko kun oli,\nhän tuskin olisi jaksanut pysyä veden pinnalla, kunnes oli päässyt\naluksen luo. Ja jos alus olisi kulkenut hänen ohitseen, niin hän ei\nolisi enää voinut palata maihin.\n\nVaikka Dantès olikin melkein varma aluksen kulkusuunnasta, niin hän\nkuitenkin pelokkaana seurasi sitä silmillään, kunnes näki sen tekevän\nkäännöksen ja lähestyvän jälleen häntä.\n\nNyt Dantès ponnisti viimeiset voimansa, nousi melkein pystyyn\nlaineille, heilutti lakkiaan ja päästi kaamean kiljahduksen, niin kuin\nmerimiehet päästävät hädässä ollessaan.\n\nTällä kertaa hänet huomattiin ja kuultiin. Alus keskeytti aikomansa\nkaaren ja käänsi keulansa häntä kohden. Samassa hän näki, että siitä\nlaskettiin pieni vene vesille. Se lähestyi häntä kahden miehen\nsoutamana. Dantès jätti silloin hirren, jota hän ei enää arvellut\ntarvitsevansa, ja ui voimakkaasti eteenpäin säästääkseen auttajiltaan\npuolet matkasta.\n\nMutta uimari oli liiaksi luottanut melkein loppuneisiin voimiinsa. Hän\nhuomasi, kuinka hyödyllinen oli ollut tuo puunpalanen, joka uiskenteli\nsadan jalan päässä hänestä. Hänen käsivartensa alkoivat jäykistyä,\njalat olivat menettäneet joustavuutensa, hänen liikkeensä olivat\nkatkonaisia, ja hän läähätti.\n\nHän kiljaisi, soutajat ponnistivat voimiaan, ja toinen heistä huusi\nitaliankielellä:\n\n-- Rohkeutta!\n\nSamassa laine, jonka harjalle hän ei enää jaksanut nousta, löi hänen\nylitseen ja peitti hänet kuohuunsa.\n\nVesi löi hänen päänsä ylitse, ja hän näki sen läpi taivaan sinen ja\nsiinä mustia täpliä.\n\nSuurilla voimanponnistuksilla hän pääsi jälleen veden pinnalle. Hän\ntunsi jonkun tarttuvan tukkaansa, sitten hän ei enää nähnyt eikä\nkuullut mitään. Hän oli pyörtynyt.\n\nKun hän avasi silmänsä, makasi hän kannella. Alus jatkoi matkaansa.\nEnsimmäiseksi hän katsoi, mihin suuntaan mentiin, ja näki Ifin linnan\njääneen kauas.\n\nDantès oli niin uupunut, että hänen riemuhuudahdustaan pidettiin\nvalituksena.\n\nNiin kuin jo mainitsimme, hän makasi kannella. Eräs merimies hieroi\nhänen jäseniään villakankaalla, toinen kaatoi pullosta juomaa hänen\nsuuhunsa. Kolmas vanha merimies, joka samalla oli perämies ja laivan\nomistaja, katseli häntä itsekkään säälivästi, niin kuin yleensä ihmiset\nnähdessään tapaturman, josta he äskettäin ovat pelastuneet ja joka\nhuomispäivänä voi heitä kohdata.\n\nMuutama pisara rommia sai nuoren miehen sydämen jälleen sykkimään, ja\nkun merimies polvillaan hänen vieressään hieroi hänen jäseniään\nvillaisella vaatteella, niin ne alkoivat saada entisen joustavuutensa.\n\n-- Kuka olette? kysyi huonolla ranskankielellä kapteeni.\n\n-- Olen maltalainen merimies, vastasi Dantès huonolla italiankielellä.\n-- Tulimme Syracusasta lastinamme viiniä ja viikunoita. Myrsky yllätti\nmeidät tänä yönä Morgion-niemen kohdalla ja veneemme meni pirstaleiksi\nkallioita vastaan, jotka näette tuolla.\n\n-- Mistä tulette?\n\n-- Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin\nlaivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani\nhukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun\npelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla\nsaarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä\nkohden. Kiitos, jatkoi Dantès, -- te olette pelastanut henkeni. Olin jo\nhukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.\n\n-- Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen\nmustapartainen mies. -- Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.\n\n-- Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, -- niin,\nystäväni, kiitän teitä kerran vielä.\n\n-- Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, -- kun teillä on\nkuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon\nkuin kunniallisen miehen näköinen.\n\nDantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut\nleikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.\n\n-- Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten\nkymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika\nkulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.\n\n-- Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.\n\n-- Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. -- Se pursi, jossa olin, on\nhukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman\nkohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä\nmerimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä\nminä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.\n\n-- Tunnetteko Välimeren?\n\n-- Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.\n\n-- Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?\n\n-- Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät\nsidottuina.\n\n-- Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille\n\"rohkeutta\", -- jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä\njäämästä seuraamme?\n\n-- Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. --\nTuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi\npitää.\n\n-- Minä pidän enemmän kuin lupaan, sanoi Dantès.\n\n-- Oho, sanoi laivuri nauraen, -- sen saamme nähdä.\n\n-- Milloin vain tahdotte, vastasi Dantès nousten. -- Minne on matkanne?\n\n-- Livornoon.\n\n-- No niin, sen sijaan että purjehtisitte pitkin rantoja, miksi ette\nlähde suoraan tuulen mukaan?\n\n-- Siksi, että silloin joutuisimme suoraan Rion-saarelle.\n\n-- Sen ohi voitte päästä kahdenkymmenen kaapelinmitan päässä.\n\n-- Tarttukaa siis peräsimeen, niin saamme nähdä taitonne.\n\nNuori mies meni aluksen perään. Painellen hiukan peräsintä hän tunsi,\nettä alus totteli hyvin.\n\n-- Prasseihin ja taljoihin! komensi hän.\n\nAluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen,\nja laivuri seurasi hänen määräyksiään.\n\n-- Haalatkaa! huusi Dantès.\n\nMerimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.\n\n-- Ja nyt, lujasti kiinni!\n\nTämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus,\nsen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta,\njonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän\noikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.\n\n-- Hyvä! sanoi laivuri.\n\n-- Hyvä! sanoivat merimiehet.\n\nJa kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli\npalannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä\nolisi uskonut sitä olevankaan.\n\n-- Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, -- että\nteillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli\nminusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä\nkuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista,\njotka lainaatte minulle.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, -- kyllähän me asioista sovimme,\njos olette järkevä.\n\n-- Mies kuin mies, sanoi Dantès. -- Annatte minulle saman kuin\ntovereillekin, ja sillä hyvä.\n\n-- Ei se ole oikein kohtuullista, sanoi se, joka Dantèsin oli merestä\nvetänyt, -- sillä te olette meitä taitavampi.\n\n-- Mitä hittoa siihen sekaannut? Kuuluuko se sinuun, Jacopo? kysyi\nlaivuri. -- Jokainen saa itse määrätä palkkansa.\n\n-- Se on totta, vastasi Jacopo. -- Tein ainoastaan pienen huomautuksen.\n\n-- Tekisit vieläkin paremmin, jos lainaisit tälle miesraukalle housut\nja puseron, jos sinulla on kahdet.\n\n-- Ei ole, vastasi Jacopo, -- mutta housut ja paidan hän kyllä saa.\n\n-- En minä muuta tarvitsekaan, sanoi Dantès. -- Kiitos, ystäväni!\n\nJacopo laskeutui aluksen luukusta alas ja palasi hetkisen kuluttua\ntuoden molemmat vaatekappaleet, jotka Dantès puki sanomattoman suurella\nnautinnolla ylleen.\n\n-- Mitä vielä tahdotte? kysyi laivan omistaja.\n\n-- Palasen leipää ja toisen siemauksen tuota mainiota rommia, jota jo\näsken sain maistaa. Sillä en ole pitkään aikaan nauttinut mitään.\n\nDantèsille tuotiin palanen leipää, ja Jacopo ojensi hänelle pullonsa.\n\n-- Käännä vasemmalle! huusi laivuri peränpitäjälle.\n\nDantès katsahti samaan suuntaan nostaen pullon suulleen, mutta se\njäikin puolitiehen.\n\n-- Kas, sanoi laivuri, -- mitä Ifin linnassa on tapahtunut?\n\nPieni valkoinen pilvi, joka oli herättänyt Dantèsin huomiota, ilmestyi\nIfin linnan eteläisen varustuksen huipulle.\n\nSekuntia myöhemmin kuului etäinen laukaus. Merimiehet kohottivat\npäätään ja katsoivat toinen toisiinsa.\n\n-- Mitä tämä tietää? kysyi laivuri.\n\n-- Joku vanki on tänä yönä päässyt karkuun, sanoi Dantès, -- ja nyt\nlaukaistaan hälytyslaukaus.\n\nLaivuri loi tutkivan katseen nuoreen mieheen, joka tämän sanoessaan oli\nvienyt pullon suun huulilleen. Mutta hän näki miehen juovan rommia niin\ntyynesti ja tyytyväisesti, että epäilys kuoli heti, kun oli\nsyntynytkin.\n\n-- Tämä on perhanan hyvää rommia, sanoi Dantès kuivaten paidanhihalla\nhikistä otsaansa.\n\n-- Oli miten oli, ajatteli laivuri katsoen häneen, -- jos hän se on,\nniin samapa tuo. Minä olen saanut hyvän merimiehen.\n\nVäittäen muka olevansa uupunut pyysi Dantès lupaa saada mennä pitämään\nperää, että voisi istua. Peränpitäjä ilahtui ja loi kysyvän katseen\nlaivan omistajaan. Tämä nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai antaa\nperäsimen uudelle toverilleen.\n\nSiinä istuessaan Dantès saattoi pitää silmällä Marseillen rantaa.\n\n-- Kuinka mones päivä tänään on? kysyi Dantès viereensä istumaan\ntulleelta Jacopolta, kun Ifin linna oli kadonnut näkyvistä.\n\n-- Helmikuun 28. päivä, vastasi tämä.\n\n-- Minä vuonna? kysyi taas Dantès.\n\n-- Minäkö vuonna? Kysyttekö vuosilukua?\n\n-- Kysyn, vastasi nuori mies, -- kysyn vuosilukua.\n\n-- Oletteko unohtanut, mikä vuosi nyt on?\n\n-- Minkä sille voin, pelkäsin niin kovasti tänä yönä, vastasi Dantès\nnauraen, -- että kadotin melkein järkeni. Muistini on vielä aivan\nsekaisin. Minkä vuoden 28. päivä helmikuuta nyt on?\n\n-- Vuoden 1829, vastasi Jacopo.\n\nDantèsin vangitsemisesta oli kulunut täsmälleen neljätoista vuotta.\n\nHän oli yhdeksäntoistavuotiaana joutunut Ifin linnaan. Hän läksi sieltä\nkolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä.\n\nTuskainen hymy nousi hänen huulilleen. Mitenkähän Mercedeksen oli\nkäynyt tänä aikana, jona hän oli luullut sulhasensa kuolleen?\n\nSitten syttyi vihan tuli hänen silmiinsä, kun hän ajatteli niitä kolmea\nmiestä, jotka olivat hänet tähän pitkälliseen ja kamalaan vankeuteen\nsaattaneet.\n\nJa hän uudisti vankilassa vannomansa valan kostaa julmasti\nDanglars'ille, Fernandille ja Villefort'ille.\n\nTämä vala ei enää ollut mikään turha uhkaus, sillä Välimeren paraskaan\npurjehtija ei enää olisi voinut saada kiinni pientä tartaania, joka\ntäysin purjein kiiti Livornoa kohden.\n\n\n\n\n22. Salakuljettajat\n\n\nDantès ei vielä ollut kokonaista päivääkään ollut laivassa, kun hän jo\ntiesi, millaisen väen kanssa oli tekemisissä. Vaikka ei ollutkaan\nkäynyt apotti Farian koulua, osasi Jeune-Amélien omistaja melkein\nkaikkia niitä kieliä, joita puhutaan sen suuren ulapan rannalla, jonka\nnimi on Välimeri. Hän ei tarvinnut mitään tulkkeja, jotka aina ovat\nikävystyttäviä ja usein liian lavertelevia, vaan saattoi helposti tulla\ntoimeen sekä merellä kohtaamiensa alusten että rannikolla liikkuvien\nsoutajien kanssa ja myös niiden nimettömien ja isänmaattomien\nja näennäisesti toimettomien ihmisten kanssa, joita aina on\nmerenrantakaupunkien satamissa ja jotka saavat toimeentulonsa jollakin\nsalaperäisellä tavalla. Kaikesta siitä Dantès arvasi olevansa\nsalakuljettajan aluksessa.\n\nSen vuoksi laivuri ottikin hänet epäluuloisesti vastaan. Kaikki\nrannikon tullimiehet tunsivat hänet tarkoin, ja kun hänen ja noiden\nherrojen välisessä taistelussa käytettiin mitä ovelimpia keinoja, oli\nhän alussa luullut Dantèsia tullilaitoksen vakoojaksi. Mutta se\nloistava tapa, millä Dantès oli suoriutunut hänelle asetetusta\nkokeesta, oli hänet täydellisesti rauhoittanut. Kun hän sitten näki\ntuon valkoisen savupilven leijailevan hatunsulan tavoin Ifin linnan\nharjalla ja kuuli kaukaisen laukauksen, niin hän ensi hetkessä ajatteli\njoutuneensa tekemisiin sellaisen herran kanssa, jonka tuloa ja lähtöä\nkunnioitettiin aivan kuin kuningastakin tykinlaukauksella. Se ei tehnyt\nhäntä läheskään niin rauhattomaksi, kuin jos tulokas olisi ollut\ntullimies. Mutta tämä toinenkin epäluulo hävisi, kun hän näki\ntulokkaansa pysyvän aivan rauhallisena.\n\nEdmondilla oli siis se etu, että hän tiesi, mikä hänen isäntänsä oli,\nmutta tämä ei tietänyt, kuka hän oli. Hän ei ilmaissut itseään\nlaivurille eikä uusille tovereilleen. Hän antoi tarkkoja tietoja\nNapolista ja Maltasta, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin Marseillen, ja\npiti hämmästyttävän johdonmukaisesti kiinni ensimmäisestä\nkertomuksestaan. Niin viekas kuin genovalainen laivuri olikin, antoi\nhän Edmondin pettää itsensä. Hän oli samanlainen kuin monet muutkin\nälykkäät ihmiset: eivät koskaan tiedä sitä, mitä heidän tulisi tietää,\neivätkä usko muuta kuin sitä, jonka uskomisesta on heille hyötyä.\n\nTällaiset siis olivat heidän suhteensa, kun saavuttiin Livornoon.\n\nEdmond tahtoi kokeilla, tuntisiko hän oman itsensä vielä neljäntoista\nvuoden jälkeen, jona aikana hän ei ollut kuvaansa nähnyt. Hän muisti\nhyvin tarkoin, minkä näköinen oli ollut nuorena. Toveriensa silmissä\nhän oli jo täyttänyt pyhälle neitsyelle tekemänsä lupauksen. Hän tiesi,\nettä Livornossa San Fernando -kadun varrella oli parturi ja meni tämän\nluokse leikkauttamaan tukkansa ja partansa.\n\nParturi katsoi kummissaan pitkätukkaista ja -partaista miestä, joka\nmuistutti Tizianin maalausta. Tähän aikaan ei vielä kuulunut muotiin\npitää tukkaansa ja partaansa niin tuuheana.\n\nKun parturi oli tehnyt tehtävänsä, kun Edmond tunsi leukansa taas\nsileäksi ja tukka oli leikattu tavallisen lyhyeksi, pyysi hän peiliä\nkatsellakseen kuvaansa.\n\nHän oli siis 33-vuotias, ja neljätoista vankeusvuotta olivat suuresti\nmuuttaneet hänen kasvojensa luonnetta. Nuorina ne olivat olleet\npyöreät, hymyilevät ja tyytyväisen näköiset, niin kuin ainakin\nonnellisella ihmisellä, jonka ensimmäiset elämän askelet ovat olleet\nhelppoja ja joka pitää tulevaisuutta luonnollisena menneisyyden\njatkona. Kaikki oli nyt muuttunut.\n\nKasvot olivat tulleet pitemmiksi, hymyilevät huulet olivat saaneet\nvarman ja jyrkän piirteen, joka ilmaisee päättäväisyyttä. Kulmakarvojen\nvälissä oli syvä ryppy. Hänen silmissään oli alakuloinen ilme, ja\nniistä välkähti toisinaan ihmishalveksimisen ja vihan tummia salamoita.\nKun hänen kasvonsa eivät niin pitkään aikaan olleet olleet\nauringonsäteitten vaikutuksen alaisina, olivat ne kalvakat, ikään kuin\nylhäisellä tavalla kauniit, mitä kauneutta vielä lisäsi oppineisuuden\nluoma älykäs varmuus. Vaikka hän olikin jokseenkin pitkä mies, oli hän\nainaisilla ponnistuksilla hankkinut itselleen lyhytkasvuisten\nkeskitetyn voiman. Ääni oli rukousten, itkun ja kirousten vaikutuksesta\nmuuttunut, se sointui vuoroin kuin omituinen kello, vuoroin oli siinä\ntyly ja melkein karkea sävy.\n\nOleskeltuaan kauan puolihämärässä ja pimeässä hän oli saavuttanut\nmerkillisen kyvyn nähdä esineet pimeässä aivan kuin hyeena ja susi.\n\nJeune-Amélien omistaja tahtoi kaikin keinoin pidättää palveluksessaan\nEdmondin ja oli luvannut tälle osan tulevasta voitosta. Edmond oli\nsuostunut ehtoihin. Parturin luota hän kiiruhti kauppaan, josta hän\nosti itselleen valmiin merimiehenpuvun: siniset housut, raitaisen\npaidan ja fryygialaisen lakin.\n\nJeune-Amélien omistaja ei ollut tuntea tätä siroa ja hienoa merimiestä\nsamaksi, jonka aivan hiljattain oli nähnyt puolikuolleena aluksensa\nkannella.\n\nIhastuen hänen oivalliseen ulkomuotoonsa hän uudisti\npalkkatarjouksensa. Mutta Dantès, jolla oli omat tuumansa, ei tahtonut\nsitoutua pitemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi.\n\nJeune-Amélien väki oli hyvin toimeliasta ja sai totella ankaraa\nomistajaa, joka ei ollut tottunut heittämään aikaansa hukkaan. Tuskin\nhe olivat olleet viikon päivät Livornossa, kun aluksen pullea ruuma oli\ntäynnä kuviollista musliinia, kiellettyä pumpulia, englantilaista\nruutia ja tupakkaa, jotka tullilaitos oli unohtanut leimata. Tämä oli\nnyt vietävä Livornon vapaasatamasta Korsikaan, josta eräät liikemiehet\naikoivat toimittaa lastin Ranskaan.\n\nLähdettiin matkaan. Jälleen kynti Edmond sinervää merta, lapsuutensa\nensimmäistä näköpiiriä, jonka hän niin usein oli vankilassa unelmissaan\nnähnyt. Oikealle puolelle jäi Gorgona, vasemmalle puolelle Pianosa, ja\nhe lähestyivät Paolin ja Napoleonin synnyinseutua.\n\nSeuraavana aamuna noustessaan tapansa mukaan hyvin varhain kannelle\nlaivuri näki Dantèsin nojautuvan laivan laitaan ja omituinen ilme\nkasvoillaan katselevan kummallista kalliosaarta, jonka nousevan\nauringon valo loi rusohohtavaksi. Se oli Monte-Criston saari.\n\nJeune-Amélie kulki sen ohitse noin neljännespeninkulman päässä ja\njatkoi matkaansa Korsikaan.\n\nDantès ajatteli katsellessaan tuota hänelle niin merkityksellistä\nsaarta, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä mereen ja hän\nolisi puolen tunnin päästä siellä. Mutta mitä hän tekisi siellä ilman\ntyökaluja, joilla voisi kaivaa, ja ilman aseita, joilla voisi itseään\npuolustaa? Ja mitä sanoisivat siitä merimiehet? Mitä sanoisi laivuri?\nHänen täytyi odottaa.\n\nKaikeksi onneksi Dantès osasi odottaa. Hän oli neljätoista vuotta\nodottanut vapauttaan. Nyt hän oli vapaa ja saattoi varsin hyvin odottaa\nkuusi kuukautta tai vuoden tullakseen rikkaaksi.\n\nSeuraavana päivänä he heräsivät Alerian kohdalla. Koko päivän he\nkuljeksivat rantoja, illalla sytytettiin tulia rannoille. Näiden tulien\nasemasta voi varmaankin päättää, että saattoi laskea maihin, sillä\nlyhty nostettiin etumastoon lipun sijaan, ja alus lähestyi rantaa\npyssyn kantomatkan päähän.\n\nDantès oli huomannut, että laivuri varmaankin juhlahetken kunniaksi oli\nasettanut laivan keulaan kaksi pientä tykkiä, jotka voivat lennättää\ntuhannen jalan päähän pieniä neljännesnaulan painoisia kuulia.\n\nMutta tänä iltana varokeinot olivat turhia. Kaikki tapahtui\nmahdollisimman rauhallisesti ja tasaisesti. Neljä venettä tuli kaikessa\nhiljaisuudessa aluksen viereen, joka epäilemättä kunnioittaakseen niitä\nlaski omankin veneensä vesille. Nämä viisi venettä toimivat niin hyvin,\nettä kello kaksi aamulla oli koko lasti viety aluksesta maihin.\n\nVielä samana yönä -- niin suuri järjestyksen ihminen oli Jeune-Amélien\nomistaja -- jaettiin palkkio miehille. Kukin sai osakseen sata Toscanan\nliiraa.\n\nMutta tähän ei matka loppunut. Keula käännettiin Sardiniaan päin.\nSieltä oli otettava uusi lasti.\n\nToinen toimi onnistui yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin. Jeune-Amélieta\nseurasi onni.\n\nUusi lasti oli vietävä Luccan herttuakuntaan. Siihen kuului melkein\nyksinomaan havanna-sikareja ja xeres- ja malaga-viinejä.\n\nTäällä syntyi pieni kahakka tullilaitoksen, Jeune-Amélien omistajan\nainaisen vihollisen kanssa. Eräs tullimies kuoli ja kaksi merimiestä\nhaavoittui. Dantès oli toinen näistä merimiehistä, kuula oli lävistänyt\noikean olkalihaksen.\n\nDantès oli melkein onnellinen tästä kahakasta ja melkein tyytyväinen\nhaavaansa. Nämä molemmat kovat opettajat olivat näyttäneet hänelle,\nmillä tavoin hän käyttäytyi vaaran hetkenä ja millä tavoin hän kesti\ntuskan. Hän oli hymyillen katsonut vaaraa vasten silmiä ja saadessaan\nhaavan hän oli lausunut aivan kuin kreikkalainen filosofi: \"Tuska, sinä\net tee kipeää!\"\n\nHän oli myöskin tarkastanut kuollutta tullimiestä, ja lieneekö se\njohtunut toiminnan kiihottaman veren vaikutuksesta vai olivatko hänen\ninhimilliset tunteensa jäähtyneet, mutta tämä näky ei tehnyt häneen\nmitään syvää vaikutusta. Dantès oli nyt astunut tielle, jota myöten hän\ntahtoi maalinsa saavuttaa. Sydän hänen rinnassaan oli melkein\nkivettynyt.\n\nJacopo oli nähnyt hänen kaatuvan ja luullut hänen kuolleen, mutta\nsitten hoitanut hänen haavaansa niin kuin oiva toveri ainakin.\n\nTämä maailma ei siis ollut niin hyvä kuin tohtori Pangloss väitti eikä\nniin huono kuin Dantès arveli, koska tämä mies, joka olisi voinut periä\ntoverinsa voitto-osuuden, oli selvästi osoittanut surua luullessaan\nhäntä kuolleeksi.\n\nSardinialaisten yrttien avulla haava parantui hyvinkin pian. Edmond\ntahtoi koetella Jacopoa. Hän tarjosi tälle hoitovaivojen korvaukseksi\nvoitto-osuutensa, mutta Jacopo kieltäytyi loukkaantuneena sitä\nvastaanottamasta. Edmond alkoi tuntea jonkinmoista ystävyyttä tätä\nmiestä kohtaan. Enempää ei Jacopo pyytänytkään. Hän oli vaistomaisesti\ntuntenut, että Edmond oli korkeammalla tasolla kuin muut heistä, vaikka\nhän sen olikin osannut salata. Ja tuo kunnon merimies oli tyytyväinen\nsiihen vähään, minkä Edmond hänelle antoi.\n\nPitkinä päivinä, kun laiva kiiti sinistä ulappaa eikä myötätuulessa\ntarvinnut muuta tehdä kuin hoitaa peräsintä, Edmond alkoi opettaa\nJacopoa samoin kuin apotti Faria oli opettanut häntä. Hän näytti\nhänelle merikortista rannikkojen aseman, selitti kompassin\nvirhenäyttämät ja opetti hänet lukemaan sitä kirjaa, jonka Jumala on\ntimanttikirjaimilla kirjoittanut päämme päälle.\n\nJa kun Jacopo kysyi:\n\n-- Mitä hyötyä minulla, yksinkertaisella merimiehellä, on tästä\nkaikesta?\n\nEdmond vastasi:\n\n-- Kukapa tietää, ehkä sinusta jonakin päivänä tulee laivan kapteeni:\ntulihan maanmiehestäsi Bonapartesta keisari!\n\nOlemme unohtaneet mainita, että Jacopo oli korsikalainen.\n\nPuoli kolmatta kuukautta oli jo kulunut näillä matkoilla. Dantèsista\noli tullut yhtä taitava rannikkopurjehtija kuin hän ennen oli ollut\nuljas merimies pitkillä matkoilla. Hän oli tutustunut kaikkiin\nrannikoilla asuviin salakuljettajiin. Hän oli oppinut kaikki\nsalamerkit, joiden avulla nämä puolirosvot antavat toisilleen tietoja.\n\nMonet kymmenet kerrat hän oli kulkenut Monte-Criston saaren ohi, mutta\nkertaakaan hän ei ollut saanut tilaisuutta laskea sinne maihin.\n\nHän oli sen vuoksi tehnyt seuraavan päätöksen:\n\nHeti, kun hänen ja Jeune-Amélien omistajan välinen sopimus loppuu, hän\nhankkii itselleen pienen purren (hän saattoi sen tehdä, sillä hän oli\nmatkoillaan koonnut itselleen useita satoja piastereita), ja jonkin\ntekosyyn nojalla purjehtii Monte-Criston saarelle.\n\nSiellä hän saisi aivan vapaasti tehdä tutkimuksiaan.\n\nEi kai sentään aivan vapaasti, sillä varmaankin ne, jotka olivat\nsaattaneet hänet sinne, häntä vakoilisivat.\n\nMutta täytyyhän tässä maailmassa jotakin uskaltaa.\n\nEräänä päivänä laivan omistaja, joka oli alkanut luottaa häneen yhä\nenemmän ja kaikin tavoin koetti säilyttää hänet palveluksessaan,\ntarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet Via del Oglion varrella\nolevaan kapakkaan, jonne Livornon parhaiden salakuljettajien oli tapana\nkokoontua.\n\nTällä kertaa oli kysymys hyvin suuresta asiasta. Eräs laiva oli\nlastattu turkkilaisilla matoilla, itämaisilla kankailla ja kashmirilla,\nja oli löydettävä rauhallinen paikka, jossa tavarat voitaisiin vaihtaa\nja josta ne sitten voitaisiin jollakin keinoin viedä Ranskan\nrannikolle.\n\nVoitto olisi hyvin suuri, jos kaikki onnistuisi, noin\nviisikymmentä-kuusikymmentä piasteria miestä kohden.\n\nJeune-Amélien kapteeni ehdotti vaihtopaikaksi Monte-Criston saarta,\nsillä se oli aivan autio, siellä ei ollut sotilaita eikä tullimiehiä,\nja sen oli Olympon jumalien aikana asettanut keskelle merta varmaankin\nitse Merkurius, kauppiaiden ja varkaiden jumala, noiden kahden\nihmisluokan, jotka me olemme tarkoin erottaneet, mutta joita antiikin\nmaailma näytti pitävän yhtenä.\n\nMonte-Criston nimen kuullessaan Dantès vavahti ilosta. Hän nousi\npaikaltaan ja käveli muutamaan kertaan kapakan ympäri. Sitten hän sanoi\nkäsityksenään, että saari oli kaikin tavoin turvallinen ja että suuriin\npuuhiin oli ryhdyttävä nopeasti, jos tahdottiin niiden onnistuvan.\n\nPäätettiin lähteä liikkeelle seuraavana iltana, ja kun meri oli\ntyynenpuoleinen ja tuuli myötäinen, niin toivottiin hyvin pian\npäästävän tämän puolueettoman saaren vesille.\n\n\n\n\n23. Monte-Criston saari\n\n\nSattuma, joka usein tulee ihmisen avuksi, kun kohtalo on väsynyt häntä\nvainoamaan, järjesti siis niin, että Dantès saattoi luonnollisella ja\nyksinkertaisella tavalla päästä toiveittensa perille ja mennä saareen\nherättämättä kenessäkään epäluuloja.\n\nYksi ainoa yö vielä, ja hän pääsee tuolle matkalle.\n\nTämä yö oli kuumeisin, minkä Dantès koskaan oli viettänyt. Toiveet ja\npettymykset vaihtelivat hänen sielussaan. Jos hän sulki silmänsä, niin\nhän näki kardinaalin kirjeen tulikirjaimin edessään seinällä. Jos hän\nhetkeksikin vaipui uneen, niin mielettömät unet pyörivät hänen\npäässään. Hän laskeutui luoliin, joiden lattiat oli kivetty\nsmaragdeilla, seinät olivat rubiineja ja katossa välkkyi timantteja.\nHelmiä putoili aivan kuin maanalaisissa luolissa vesipisaroita.\n\nLumottuna ja huumaantuneena Edmond täytti taskunsa jalokivillä. Sitten\nhän palasi päivänvaloon, ja kaikki kivet olivat muuttuneet sorakiviksi.\nHän koetti palata taikaluolaan, mutta tiet kiertyivät loppumattomiin,\nluolan aukkoa hän ei enää löytänyt. Turhaan hän etsi väsyneistä\naivoistaan tuota taikasanaa, joka arabialaiselle kalastajalle avasi\nAli-Baban välkkyvät luolat. Kadonnut aarre oli maahenkien omana.\n\nSeuraava päivä oli melkein yhtä kuumeinen kuin yökin, mutta se toi\nmielikuvituksen avuksi järjen, ja Dantès saattoi laatia suunnitelman,\njota hän tähän asti ei ollut keksinyt.\n\nVanha laivuri antoi Dantèsin huolehtia matkavalmisteluista. Hän oli\ntullut huomaamaan hänen etevämmyytensä. Hän piti nuorta merimiestä\nluonnollisena seuraajanaan ja suri vain sitä, ettei hänellä ollut\ntytärtä voidakseen avioliiton siteillä paremmin kiinnittää itseensä\nEdmondin.\n\nKello seitsemän illalla oli kaikki valmiina. Kymmenen minuuttia yli\nseitsemän he purjehtivat majakan ohitse, joka samassa syttyi.\n\nMeri oli tyyni, puhalsi raitis kaakkoistuuli. Siniselle taivaalle\nJumala sytytti majakkansa, joista jokainen on kokonainen maailma.\nDantès sanoi, että kaikki voivat mennä levolle, hän kyllä pitää laivan\nohjaamisesta huolen.\n\nKun Maltalainen (siksi Dantèsia nimitettiin) oli antanut sellaisen\nmääräyksen, niin se riitti, ja jokainen meni rauhassa nukkumaan.\n\nDantès, joka yksinäisyydestä oli äkkiä joutunut maailmaan, kaipasi\ntoisinaan ehdottomasti yksinäisyyttä. Mikä yksinäisyys onkaan suurempi\nja runollisempi kuin olo laivan kannella keskellä merta yön pimeydessä,\nkeskellä ääretöntä hiljaisuutta, Jumalan silmien edessä?\n\nTällä kertaa ajatukset täyttivät hänen yksinäisyytensä, mielikuvat\nvalaisivat yön, ja lupaukset kaikuivat hiljaisuudessa.\n\nKun laivan omistaja heräsi, kiiti alus täysin purjein eteenpäin.\nTunnissa mentiin puolitoista peninkulmaa.\n\nTaivaanrannalla alkoi näkyä Monte-Criston saari.\n\nEdmond jätti aluksen omistajan huostaan ja meni vuorostaan kajuuttaan\nmakaamaan. Mutta vaikka hän oli koko yön valvonut, ei hän saanut unta\nsilmiinsä.\n\nKahden tunnin päästä hän nousi kannelle. Alus kiiti Elban saaren ohi.\nOltiin Marecianan kohdalla, vastapäätä Pianosan matalaa ja vihertävää\nsaarta. Taivaan sineä vastaan näkyi Monte-Criston loistava kärki.\n\nKello viiden aikaan illalla saari näkyi kokonaan. Edmond tuijotti\nkallioita, joissa iltaruskon värit vaihtelivat heleimmästä punaisesta\ntummimpaan siniseen asti. Toisinaan nousi verilaine hänen kasvoilleen,\notsa kävi punaiseksi, punertava pilvi peitti katseen.\n\nTuli yö. Kello kymmeneltä illalla laskettiin maihin. Jeune-Amélie oli\nensimmäisenä saapunut kohtaamispaikalle.\n\nVaikka Dantès osasikin hillitä itsensä, ei hän voinut olla ensimmäisenä\nhyppäämättä maihin. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän Brutuksen\ntavoin suudellut maata.\n\nOli pilkkopimeä yö, mutta kello yhdentoista aikaan nousi kuu merestä\nhopeoiden sen jokaisen värähdyksen.\n\nJeune-Amélien miehistö tunsi saaren hyvin, se oli usein siellä käynyt.\nDantès oli sen nähnyt jokaisella matkallaan itään, mutta ei koskaan\nollut poikennut siihen.\n\nHän kyseli Jacopolta:\n\n-- Missä olemme yötä?\n\n-- Tietysti aluksessa, vastasi merimies.\n\n-- Eikö luolissa olisi parempi olla?\n\n-- Missä luolissa?\n\n-- Saaren luolissa.\n\n-- En minä ole nähnyt saaressa luolia, sanoi Jacopo.\n\nKylmä hiki nousi Dantèsin otsalle.\n\n-- Eikö Monte-Criston saaressa ole luolia? kysyi hän.\n\n-- Ei.\n\nDantès oli hetkisen aivan neuvoton. Sitten hän ajatteli, että luolat\novat voineet mennä jonkin kallionvieremän johdosta umpeen, tai oli\nkardinaali Spada antanut tukkia niiden suun.\n\nPääasia oli siis löytää tuo tukittu luolan suu. Tarpeetonta oli etsiä\nsitä yöllä. Dantès jätti etsimisen seuraavaan aamuun. Sitä paitsi\nilmaisi mereltä tullut merkki, johon Jeune-Amélie vastasi, että työhön\noli ryhdyttävä.\n\nKun viivähtänyt alus sai aikaisemmin saapuneelta merkin, että kaikki\noli hyvin, lähestyi se piankin valkoisena kuin haamu ja ankkuroi rannan\npoukamaan.\n\nLastia alettiin heti purkaa.\n\nDantès pelkäsi jo herättäneensä epäluuloja saaressa liikkumisellaan,\nainaisilla kysymyksillään ja taukoamatta tarkastelemalla seutua.\nKaikeksi onneksi oli hänen kasvoilleen syöpynyt suuren surun\nalakuloinen leima, ja ilon välkkeet olivat siinä vain kuin salamoita\npilvessä.\n\nKukaan ei siis aavistanut mitään, ja kun hän seuraavana aamuna otti\npyssyn, kuulia ja ruutia ja sanoi menevänsä ampumaan villivuohia, joita\nhyppeli kallioilla, niin arveltiin tämän retken johtuvan joko hänen\nmetsästysinnostaan tai yksinäisyyden kaipuusta. Jacopo vain tahtoi\nkaikin mokomin seurata häntä. Dantès ei tahtonut sitä estää,\nsillä hän pelkäsi herättävänsä epäluuloja. Mutta jo hetkisen\nkuljettuaan hänen onnistui tappaa vuohi, ja hän lähetti Jacopon viemään\nsitä tovereilleen ja pyysi, että hänelle ilmoitettaisiin laukauksella,\nkun se oli valmiiksi keitetty. Kuivatut hedelmät ja pullollinen\nmonte-pulcianoviiniä saivat täydentää aterian.\n\nDantès jatkoi matkaansa silloin tällöin kääntyen taakseen katsomaan.\nSaapuessaan erään kallion huipulle hän näki noin tuhannen jalan päässä\nalapuolellaan toveriensa, joiden luo Jacopo jo oli ennättänyt,\nvalmistelevan aamiaista.\n\n-- Kahden tunnin päästä nuo miehet lähtevät täältä viisikymmentä\npiasteria rikkaampina koettaakseen henkensä uhalla ansaita toiset\nviisikymmentä, hän ajatteli. -- Sitten he menevät johonkin kaupunkiin\ntuhlaamaan ne ylpeinä kuin sulttaanit ja itserakkaina kuin nabobit.\nTänään minä toivoni vallassa pidän heidän rikkauttaan suurimpana\nkurjuutena, mutta ehkä jo huomenna pidän tuota halveksimaani kurjuutta\nsuurimpana onnena... Niin ei saa tapahtua! Faria ei voinut erehtyä.\nMieluummin kuolen kuin jatkan tätä kurjaa ja alakuloista elämää.\n\nDantès, joka kolme kuukautta sitten toivoi yksinomaan vapautta, ei enää\ntyytynyt vapauteen, vaan toivoi itselleen rikkauttakin. Syy ei ollut\nDantèsin, vaan Jumalan, joka rajoittaessaan ihmisen kyvyt on antanut\nhänelle rajoittamattomat toiveet. Kahden kallioseinän välistä polkua\nmyöten, jonka virta oli muodostanut, Dantès saapui sille kohtaa, jossa\nhän otaksui luolien olevan. Kulkiessaan meren rantaa myöten hän oli\nmuutamissa kallioissa huomaavinaan ihmiskäden jälkiä.\n\nAika, joka fyysillisen maailman päälle heittää sammalverhonsa samoin\nkuin se moraalisen maailman yli laskee unohduksen, näytti tavallaan\nkunnioittaneen näitä merkkejä, joita ihmiskäsi säännöllisten matkojen\npäähän oli tehnyt tienviitoiksi. Toisinaan merkit peittyivät\nmyrttipensaiden alle, joiden tuuheat oksat olivat täynnä kukkia, tai\nsammalen suojaan. Dantèsin täytyi silloin taivuttaa syrjään\nmyrttipensaan oksat tai irroittaa sammal löytääkseen opastavat merkit.\nNäiden merkkien näkeminen oli jälleen herättänyt toivon Edmondissa.\nTällainen paikka oli sangen sopiva aarteen kätköpaikaksi. Mutta eiköhän\njoku muu ollut huomannut merkkejä kuin se, jota varten ne oli tehty, ja\noliko saari säilyttänyt ihmeellisen aarteensa?\n\nNoin kuudenkymmenen askelen päässä satamasta, josta kallioiden vuoksi\nei voinut nähdä Dantèsia, näyttivät merkit loppuvan. Mutta luolaa ei\nnäkynyt, vain iso, pyöreä, lujalla pohjalla lepäävä kivilohkare. Edmond\narveli, että tämä olikin tien alku eikä loppu ja lähti kulkemaan\nvastakkaiseen suuntaan.\n\nTällä aikaa hänen toverinsa valmistivat aterian, toivat vettä\nlähteestä, leipää ja hedelmiä aluksesta ja paistoivat vuohen lihaa.\nJuuri kun he irroittivat sen tilapäisestä paistinvartaasta, he näkivät\nDantèsin kepeänä kuin vuorivuohen hyppelevän kalliolta toiselle. He\nampuivat laukauksen ilmaan antaakseen hänelle merkin. Metsämies kääntyi\nsilloin heti ja lähti tulemaan heitä kohden. Mutta samalla hetkellä\nhänen jalkansa luiskahti, hän horjahti, kiljaisi ja putosi syvyyteen.\n\nKaikki riensivät häntä auttamaan, sillä kaikki pitivät hänestä, vaikka\nhän olikin heitä etevämpi. Jacopo saapui ensimmäisenä perille.\n\nHän tapasi Edmondin verissään ja melkein tajuttomana. Hänen suuhunsa\nkaadettiin muutama pisara rommia, ja tämä lääke, joka jo kerran ennen\noli tehoisasti vaikuttanut häneen, vaikutti nytkin.\n\nEdmond avasi silmänsä, valitti, että hänen polviansa särki ja päänsä\noli raskas ja sanoi tuntevansa kamalaa kipua kylkiluissaan. Toverit\ntahtoivat kantaa hänet rannalle asti, mutta kun häneen koskettiinkin,\nniin hän valitti tuskiaan ja sanoi, ettei kestä kantamista.\n\nKaikki ymmärsivät, ettei Dantès voinut lähteä aamiaiselle. Mutta hän\nvaati, että toverit, joilla ei ollut samaa syytä kuin hänellä olla\nsyömättä, palaisivat aterialle. Omasta puolestaan hän sanoi\ntarvitsevansa ainoastaan hiukan lepoa ja olevansa heidän tullessaan\ntaas voimissaan.\n\nMerimiehille ei tätä tarvinnut sanoa moneen kertaan. Heidän oli nälkä,\npaistetun vuohen tuoksu ulottui sinne asti, eivätkä merikarhut liikoja\nsurkeile toisiaan.\n\nTunnin kuluttua he palasivat. Sillä aikaa oli Edmond voinut laahautua\nkymmenkunta jalkaa ja päässyt nojaamaan sammaleiseen kiveen.\n\nMutta sen sijaan että tuskat olisivat vaimentuneet, ne olivatkin\ntulleet entistä kovemmiksi. Vanha laivuri, jonka täytyi vielä\naamupäivän kuluessa lähteä viemään lastinsa Piemontiin ja Ranskan\nrajalle, Nizzan ja Frejuksen välille, kehotti kovasti Dantèsia\nnousemaan. Dantès ponnisti kaikki voimansa voidakseen noudattaa tätä\nkehotusta, mutta hän vaipui maahan valittaen ja kalpeana.\n\n-- Hänen kylkiluunsa ovat menneet poikki, sanoi laivuri hiljaa. --\nMutta hän on kunnon toveri, emmekä saa häntä sillä tavoin jättää.\nKoettakaamme kantaa hänet alukseen asti.\n\nMutta Dantès sanoi mieluummin kuolevansa siihen, missä oli, kuin\nkärsivänsä kantamisen kamalia tuskia, niin heikko hän oli.\n\n-- Käyköön kuinka tahansa, sanoi laivuri, -- mutta kukaan ei voi\nsyyttää, että olisimme jättäneet teidän kaltaisenne kunnon toverin\npulaan. Lähdemme vasta illalla.\n\nMutta Dantès ei tahtonut, että hänen tähtensä poikettaisiin\nsuunnitelmasta.\n\n-- Olen ollut varomaton, sanoi hän laivurille, -- ja saan nyt kärsiä\nvaromattomuudestani rangaistuksen. Jättäkää minulle laivakorppuja,\npyssy, ruutia ja kuulia ampuakseni vuohia tai puolustaakseni itseäni ja\nkuokka laatiakseni sen avulla majan itselleni, jos satutte liian kauan\nviipymään.\n\nLaivuri katsahti alukseen, joka kellui pienessä satamassa odottaen vain\nmiehistöänsä lähteäkseen matkalleen heti.\n\n-- Mitä meidän tulee tehdä, Maltalainen, sanoi hän. -- Emmehän voi\nsinua sillä tavoin jättää, mutta emmehän voi tännekään jäädä?\n\n-- Lähtekää, lähtekää, huudahti Dantès.\n\n-- Viivymme ainakin viikon poissa, sanoi laivuri, -- ja meidän täytyy\ntehdä kierros tullaksemme sinut noutamaan.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Edmond, -- jos parin kolmen päivän päästä tapaatte\nkalastajaveneen tai jonkin muun purren, joka on tulossa näille vesille,\nniin lähettäkää se minua noutamaan. Minä maksan kaksikymmentäviisi\npiasteria päästäkseni takaisin Livornoon. Ellette sellaista kohtaa,\nniin palatkaa silloin.\n\nLaivuri pudisti päätään.\n\n-- Kuulkaahan, laivuri Baldi, sanoi Jacopo, -- yhdellä tapaa voi tämän\nasian järjestää. Lähtekää te, ja minä jään loukkaantunutta hoitamaan.\n\n-- Luopuisitko voitto-osuudestasi hoitaaksesi minua? sanoi Edmond.\n\n-- Luovun, vastasi Jacopo arvelematta.\n\n-- Sinä olet kunnon poika, Jacopo, sanoi Edmond. -- Jumala sinulle\nhyvyytesi palkitkoon, mutta minä en tarvitse ketään. Parin kolmen\npäivän lepo palauttaa voimani, ja toivon näiden kallioiden koloista\nlöytäväni yrttejä, jotka parantavat haavoja.\n\nOmituinen hymy väikkyi Edmondin huulilla. Hän puristi hellästi Jacopon\nkättä, mutta tahtoi aivan horjumattomasti jäädä saareen yksin.\n\nSalakuljettajat toivat Edmondille kaiken, mitä hän pyysi, ja\npoistuivat viitaten hänelle sydämellisesti hyvästiksi. Edmond vastasi\nheiluttamalla ainoastaan kättään, ikään kuin ei voisi muuta ruumistaan\nliikuttaa.\n\nKun he olivat kadonneet, sanoi Dantès:\n\n-- Kummallista, että tuollaisten ihmisten seurassa saa osakseen\nystävyyttä ja uskollisuutta.\n\nSitten hän hiipi erään kallion taakse, näki aluksen nostavan purjeensa\nja ankkurinsa, keinuvan sirosti kuin lentoon lähtevä lokki ja kiitävän\nulapalle.\n\nTunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut. Ainakaan siitä paikasta,\njonne haavoittunut oli jäänyt, ei sitä enää voinut nähdä.\n\nSilloin Dantès nousi ketterämpänä kuin vuohet, otti pyssyn toiseen ja\nkuokan toiseen käteensä ja riensi sen kallion luo, jonka lähelle\nvuoreen hakatut merkit loppuivat.\n\n-- Ja nyt, sanoi hän, muistaen Farian hänelle kertomaa arabialaista\nsatua, -- Sesam, aukene!\n\n\n\n\n24. Lumouksen vallassa\n\n\nToukokuun aurinko oli kulkenut noin neljänneksen rataansa, ja sen\nlämpimät, eloa antavat säteet paistoivat kaikkialle. Kalliotkin\nnäyttivät iloitsevan niistä. Tuhannet heinäsirkat sirittivät\nruohikossa. Myrtti- ja oliivipensaiden lehdet värisivät synnyttäen\naivan kuin metallisen soinnun. Edmondin astellessa kuumaa kalliota\nlivahteli kaikkialla smaragdinvärisiä sisiliskoja. Etäällä vuoren\nrinteellä hyppeli villejä vuohia, jotka toisinaan houkuttelivat tänne\nmetsämiehiä. Sanalla sanoen, saaressa oli elämää ja liikettä, ja\nkuitenkin Edmond tunsi olevansa siellä yksinään Jumalan huomassa.\n\nHänen sielussaan vallitsi jonkinmoinen pelonkaltainen tunne. Se johtui\nsiitä, että me pelkäämme päivänvaloa ja uskomme, että erämaassakin\nmeitä vaanitaan.\n\nTämä tunne oli niin voimakas, että juuri silloin, kun hänen piti ryhtyä\ntyöhön, hän laski kuokan maahan, tarttui pyssyynsä, kiipesi saaren\nkorkeimmalle kalliolle ja katseli sieltä tarkkaan joka suuntaan.\n\nMutta meidän on sanottava, että hänen huomiotaan ei kiinnittänyt\nrunollinen Korsika, jonka talot hän melkein saattoi erottaa, ei sen\nlähellä oleva melkein tuntematon Sardinia, ei jättiläismuotoinen Elba\neikä tuo tuskin huomattava viiva taivaanrannassa, josta tottunut silmä\nerotti komean Genovan ja kauppaakäyvän Livornon, ei, vaan aamulla\nlähtenyt priki ja äsken lähtenyt tartaani.\n\nEdellinen oli katoamaisillaan Bonifacio-salmeen, ja jälkimmäinen kulki\nKorsikan sivua aikoen purjehtia sen niemen ympäri.\n\nTämä näky rauhoitti Edmondia.\n\nHän suuntasi silloin katseensa lähempänä oleviin esineisiin. Hän näki\nitsensä kartiomaisen saaren korkeimmalla kohdalla aivan kuin pienenä\npatsaana jättiläismäisellä jalustalla. Hänen alapuolellaan ei näkynyt\nketään ihmisolentoa, ympärillä ei ainoatakaan alusta. Ei muuta kuin\nsininen ulappa, jonka laineet loiskuivat saarta vastaan ja ikuisesti\nliikkuen koristelivat sen rannat hopeahetaleillaan.\n\nSilloin hän asteli alas nopeasti mutta samalla varovaisesti. Hän tahtoi\nvälttää semmoista tapaturmaa, jota äsken niin taitavasti ja\nonnellisesti oli teeskennellyt.\n\nSanoimme Dantèsin seuranneen kallioon hakattuja merkkejä. Hän näki\nnäiden merkkien johtavan pieneen lahdelmaan, joka oli aivan kuin\nmuinaisajan merenneitojen kylpypaikka. Tämän lahden suu oli kyllin\nsuuri ja sen keskusta kyllin syvä, jotta siellä voi olla piilossa pieni\npurjealus. Hän arveli nyt, että kardinaali Spada, jotta häntä ei kukaan\nnäkisi, oli laskenut veneensä tähän lahdelmaan, kätkenyt sinne\npurtensa, seurannut näiden merkkien osoittamaa tietä ja kätkenyt\naarteensa sinne, missä ne loppuivat.\n\nTämä otaksuma oli johdattanut Dantèsin pyöreän kallion luo.\n\nMutta eräs seikka teki hänet rauhattomaksi ja kumosi kaikki hänen\najatuksensa painolaista. Millä tavoin tämä kallio, joka painoi ainakin\nviisikymmentä sentneriä ja jonka kuljettamiseen olisi tarvittu\ntavattoman suuria voimia, oli saatu sille jalustalle, jossa se oli?\n\nÄkkiä heräsi Dantèsin sielussa ajatus. Sen sijaan että kivi olisi\nvyörytetty ylöspäin, sen olikin annettu vyöryä alaspäin.\n\nJa hän kiipesi kallion yläpuolelle nähdäkseen paikan, jossa se oli tätä\nennen ollut.\n\nPian hän huomasi, että kallio oli saanut liukua loivaa pintaa myöten,\nkunnes se oli pysähtynyt määrätylle paikalle. Se oli asettunut\ntavallista hakatun kiven suuruista lohkaretta vastaan. Pieniä kiviä ja\nsoraa oli pantu rakojen täytteeksi. Tämä pieni muuraustyö oli peitetty\nmullalla, johon oli kasvanut ruohoja, sammalta ja myrttiä, ja vanha\nkalliolohkare näytti olevan yhtä muun kallion kanssa.\n\nVarovasti Dantès kaivoi kaiken mullan pois ja huomasi, tai oli\nhuomaavinaan, miten tämä lohkare oli paikoilleen asetettu.\n\nSitten hän alkoi kuokallaan iskeä tähän ajan lujittamaan muuriin.\n\nTehtyään kymmenen minuuttia työtä hän oli saanut aikaan käsivarren\nmentävän aukon.\n\nDantès katkaisi vahvimman oliivipuun, karsi siitä oksat, työnsi sen\nreikään ja käytti sitä vipuna.\n\nMutta lohkare oli liian suuri ja sitä tukeva kivi liian paksu, jotta\nihmisvoima olisi voinut sitä liikuttaa.\n\nSilloin Dantès arveli, että hänen tuli iskeä voimansa tuohon\ntukikiveen. Mutta millä keinoin?\n\nDantès katseli ympärilleen niin kuin pulassa olevat ihmiset\ntavallisesti katsovat. Hänen silmänsä osuivat Jacopon hänelle jättämään\nsarveen, joka oli täynnä ruutia.\n\nHän hymyili tyytyväisenä. Nyt oli turvauduttava tähän hornan\nkeksintöön. Kuokkansa avulla Dantès laati lohkareen ja sitä tukevan\nkiven väliin räjähdysreiän, täytti sen ruudilla, repi nenäliinansa\nsiekaleiksi, kastoi ne rikkiin ja teki niistä sytytyslangan.\n\nSytytettyään langan palamaan hän vetäytyi loitommalle. Kohta kuului\nräjähdys. Päällimmäinen lohkare kohosi aivan kuin näkymättömän voiman\nnostamana, alla oleva kivi mureni tuhansiksi sirpaleiksi, pienestä\nreiästä, jonka Dantès ensin oli laatinut, syöksyi esiin kihisevä\nhyönteisparvi, ja iso käärme, joka oli aivan kuin vartioinut tätä\nkäytävää, luikerteli sinivihreinä kiemuroina kalliota pitkin ja katosi.\n\nDantès siirtyi lähemmäksi. Päällimmäinen lohkare, jota ei nyt enää\nmikään ollut tukemassa, kallistui kuilua kohden. Uskalias aarteenetsijä\nkiersi kiven, etsi sen paikan, jossa lohkareen asema oli epävarmin,\ntyönsi tangon sen alle ja aivan kuin uusi Sisyfos ponnisti kaikki\nvoimansa.\n\nEnnestään jo häilyvä kivi liikahti. Dantès oli aivan kuin titaani, joka\nirroittaa kallioita käydäkseen sotaa jumalia vastaan. Lopulta lohkare\npääsi irti, vyöryi, hyppeli ja syöksyi mereen kadoten sinne.\n\nSen alta tuli näkyviin pyöreä laatta, johon oli kiinnitetty\nrautarengas. Dantès huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Ensimmäisen\nyrityksen tulos oli suorastaan odottamaton.\n\nHän aikoi jatkaa, mutta hänen polvensa vapisivat kovasti, sydän tykytti\nkiivaasti, ja silmissä hämärsi. Hänen täytyi tauota työstään.\n\nMutta hän malttoi levähtää vain lyhyen hetken. Sitten hän asetti tangon\nrenkaaseen, nosti kaikin voimin, kivi irtaantui, ja näkyviin tulivat\njonkinmoiset portaat, jotka näyttivät katoavan synkkään luolaan.\n\nToinen olisi rientänyt portaita alas, olisi riemusta huudahtanut.\nDantès pysähtyi, kalpeni ja epäili.\n\n-- Nyt minun on oltava mies, ajatteli hän. -- Kun olen tottunut\nvastoinkäymiseen, niin en saa antaa pettymyksen painaa minua maahan.\nEllen sitä ole oppinut, niin olen aivan turhaan kärsinyt! Kun sydän\ntoivon lämmössä on liian paljon laajentunut ja pettymyksen kylmä\nhenkäys sen sitten jälleen supistaa, niin se voi haljeta. Faria on\nuneksinut, kardinaali Spada ei ole mitään tänne kätkenyt, ehkä ei ole\ntäällä käynytkään, ja jos onkin käynyt, niin Cesare Borgia, tuo\nuhkarohkea seikkailija, väsymätön ja uljas rosvo, on tullut hänen\njälkeensä, on löytänyt jäljet, on seurannut samoja teitä kuin minäkin,\nnostanut tämän kiven samoin kuin minäkin, on käynyt luolassa eikä ole\njättänyt minulle mitään.\n\nHetkisen hän seisoi liikkumattomana, katsellen miettivästi pimeään\naukkoon.\n\n-- Nyt, kun en enää mitään odota, kun olen sanonut itselleni, että\nkaikki toivo on mieletöntä, niin tämän seikkailun jatkaminen tyydyttää\nainoastaan uteliaisuuttani.\n\nHän seisoi vielä hetkisen liikkumattomana mietteisiinsä vaipuneena.\n\n-- Niin, tämä on todellakin seikkailu, joka sopii tuon kuninkaallisen\nrosvon elämäntarinaan. Niin, Borgia oli tullut tänne jonakin yönä,\ntoisessa kädessään soihtu, toisessa miekka, ja kahdenkymmenen askelen\npäässä hänestä seisoi kaksi synkkää sbirriä, jotka tarkastivat maata,\nvettä ja taivasta sillä aikaa kuin heidän valtiaansa astui luolaan,\naivan samoin kuin minäkin nyt aion tehdä. Niin, mutta miten Cesare\nmenetteli noiden sbirrien suhteen, jotka tiesivät hänen salaisuutensa?\najatteli Dantès. -- Samoin kuin tehtiin Alarikin hautaajille, jotka\nkuopattiin yhdessä vainajan kanssa. Mutta, jatkoi Dantès, -- jos hän\nkävi täällä, niin hän löysi aarteen. Borgia, joka vertasi Italiaa\nartisokkaan, jonka hän söi lehti lehdeltä, Borgia tiesi kyllä, kuinka\nkallis hänen aikansa oli, eikä olisi viitsinyt vyöryttää kiveä takaisin\npaikoilleen. Menkäämme siis etsimään.\n\nHän alkoi laskeutua portaita alas hymy huulillaan ja mutisten tuota\nihmisviisauden viimeistä sanaa: Ehkä...!\n\nLuola ei ollut pimeä, vaan hohti sinertävää valoa. Ilmaa ja valoa ei\ntullut ainoastaan siitä aukosta, jonka hän oli tehnyt, vaan\nkallionraoista, joita ei ulkopuolelta huomannut, mutta joiden läpi näki\ntaivaan sinen sekä tammien vihreitä oksia ja puiden juuria.\n\nKun Dantès oli muutamia sekunteja ollut tässä luolassa, jonka viileähkö\nja tuoksuva ilma oli samassa suhteessa saarella vallitsevaan ilmaan\nkuin sininen valo auringon valoon, alkoivat hänen silmänsä, jotka\nolivat tottuneet näkemään pimeässä, tarkastaa luolan perimmäisiä\nsoppia. Luola oli graniittia, ja sen särmät välkkyivät aivan kuin\ntimantit.\n\n-- Tässä onkin ehkä koko se aarre, jonka kardinaali on jättänyt,\najatteli Dantès hymyillen. -- Ja apotti-parka, nähdessään unelmissaan\ntämän luolan loistavat seinät, oli kuvitellut niitä suuriksi\nrikkauksiksi.\n\nMutta Dantès muisti testamentin sanat: \"Kaukaisimmassa nurkassa\ntoisesta aukosta\", lausuttiin siinä.\n\nDantès oli tullut vasta ensimmäiseen luolaan, hänen täytyi etsiä nyt\ntoiseen vievä aukko.\n\nHän alkoi tutkia. Toisen luolan täytyi olla saaren keskustaan päin. Hän\ntutki kalliota, hän iski erääseen kohtaan, jossa arveli olevan hyvin\nhuolellisesti peitetyn aukon.\n\nMutta siinä oli luja kiviseinä, ja hiki nousi hänen otsalleen. Hän\nsiirtyi eteenpäin ja oli eräässä kohdassa kuulevinaan seinän vastaavan\nkumeammin kuin muualla. Hän alkoi tarkastaa kalliota ja huomasi sen,\nminkä ehkä vain vankilassa ollut saattoi huomata, että sillä kohtaa oli\naukko.\n\nMutta jotta ei tekisi turhaa työtä, Dantès tutki kuokallaan luolan\nkaikki muutkin seinät, kaiveli maata niistä kohdin, jotka hänestä\ntuntuivat epäilyttäviltä, ja kun ei muualta mitään löytänyt, ei mitään\nhuomannut, niin hän palasi tuohon kohtaan, jonka kaiku oli niin\nlohduttavan kumea. Hän iski toisen kerran ja suuremmalla voimalla.\n\nSilloin hän huomasi kummallisen seikan. Kappale rappausta, samanlaista\nkuin freskomaalausten pohja, irtaantui ja putosi maahan. Sen alta tuli\nnäkyviin vuolukiven kaltainen vaaleahko kivi. Kalliossa oleva aukko oli\nsuljettu toisenlaatuisilla kivillä, näiden päälle oli tehty rappaus ja\nsen päälle oli matkittu graniitin kristallikiteitä.\n\nDantès iski kuokalla oikein olan takaa, ja kuokka painui tuuman verran\nkiveen.\n\nTältä kohtaa hänen siis piti kaivaa.\n\nNiin kummallinen on ihmisluonne, että mitä useammat seikat todistivat,\nettä Faria ei ollut erehtynyt ja että Dantès siis sai uskoa kaiken\ntodeksi, sitä enemmän hän alkoi epäillä ja tuli melkein toivottomaksi.\nTämä uusi huomio, jonka olisi pitänyt lisätä hänen voimiaan, uuvuttikin\nhänet täysin. Kuokka melkein kirposi hänen käsistään. Hän laski sen\nmaahan ja palasi päivänvaloon selittäen tekoaan itselleen sillä, että\nhän tahtoi nähdä, oliko ketään vakoilemassa. Mutta itse asiassa hän\ntarvitsi raitista ilmaa, koska oli pyörtymäisillään.\n\nSaari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen\ntulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita\nsafiirinvärisellä ulapalla.\n\nDantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan\nrommia ja palasi rohkeampana luolaan.\n\nKuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän\nryhtyi reippaasti työhön.\n\nMuutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan\nmuurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle\nja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan\nkärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen\njalkoihinsa.\n\nSen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä\nkärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri\nviereen.\n\nJo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään,\nmutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen\npääsemistään ja takertui toivoon.\n\nHetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli\nedellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt\nraitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se\nlöyhkäsi ummehtuneelta.\n\nDantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui\nsisään.\n\nAukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.\n\nMutta olemmehan jo sanoneet, että Dantès näki pimeässäkin.\n\nHän tarkasti luolaa. Se oli yhtä tyhjä kuin ensimmäinenkin.\n\nJos aarre oli olemassa, niin se oli kätketty tuohon pimeään koloon.\n\nTuskan hetki oli tullut.\n\nHän lähestyi pimeätä koloa ja tehden äkillisen päätöksen alkoi\nreippaasti kaivaa maata.\n\nIskettyään kuokallaan viidennen tai kuudennen kerran hän tunsi sen\nkalskahtavan rautaan.\n\nEi koskaan kuolinkello ole tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuulijaan\nkuin tämä. Hän valahti kalmankalpeaksi.\n\nUusi isku osui sekin johonkin kiinteään, mutta ei antanut samanlaista\nääntä.\n\n-- Siellä on raudoitettu puukirstu, arveli hän.\n\nSamassa varjo pimensi päivän.\n\nDantès heitti kuokkansa maahan, tarttui pyssyynsä ja riensi ulkoilmaan.\n\nVillivuohi oli hypännyt ensimmäisen luolan aukon ylitse ja söi sen\nvieressä ruohoa.\n\nHän olisi helposti voinut hankkia itselleen aterian, mutta hän pelkäsi\npyssyn pamauksen kuuluvan kauas.\n\nHän mietti hetkisen, otti kuivan oksan, sytytti sen ja palasi luolaan.\n\nHän tahtoi nähdä kaikki yksityiskohtia myöten.\n\nHän valaisi soihdullaan puoliksi kaivamaansa aukkoa. Hän ei ollut\nerehtynyt. Hän oli kuokallaan iskenyt vuoroin puuhun ja rautaan.\n\nHän pani soihdun maahan pystyyn ja ryhtyi työhönsä.\n\nPian hän oli kaivanut kolme jalkaa pitkän ja kaksi jalkaa leveän kuopan\nja näki tammisen kirstun, joka oli koristettu siselöidyillä\nrautaheloilla. Kannen keskellä oli hopealevyssä, jota aika ei ollut\nvoinut tummentaa, Spada-suvun vaakuna, miekka pystyssä keskellä\nsoikeata kilpeä, jommoisia italialaiset vaakunat tavallisesti ovat, ja\nsen yläpuolella kardinaalinhattu.\n\nDantès tunsi sen helposti, sillä apotti Faria oli monta kertaa\nkuvaillut sen hänelle.\n\nNyt ei enää tarvinnut epäilläkään, aarre oli todellakin olemassa. Jos\nkirstu olisi ollut tyhjä, ei olisi ryhdytty niin monenkertaisiin\nvarokeinoihin.\n\nNopeasti hän loi maan pois kirstun ympäriltä ja näki piankin lukon,\njoka oli kahden riippulukon välissä, ja arkun päissä olevat kädensijat.\nKaikki oli sinelöityä, niin kuin oli tapana aikana, jolloin taide teki\nhalvimmankin metallin kallisarvoiseksi.\n\nDantès tarttui kädensijoihin ja koetti nostaa. Se oli mahdotonta.\n\nHän koetti avata kirstun. Lukot oli suljettu. Nuo uskolliset vartijat\neivät näyttäneet haluavan antaa aarrettaan.\n\nDantès pisti kuokkansa terävän puolen kirstun ja kannen väliseen\nrakoon, painoi vartta alaspäin ja kansi aukeni paukahtaen. Iso halkeama\nteki lukot tarpeettomiksi, mutta ne pysyivät yhä kiinni laudoissa,\njotka putosivat alas. Kirstu oli auki.\n\nPäätä huimaava kuume valtasi Dantèsin. Hän tarttui pyssyynsä, veti\nhanan vireeseen ja asetti sen viereensä. Ensin hän sulki silmänsä kuin\nlapsi ja näki mielikuvituksensa taivaalla enemmän tähtiä kuin\ntodellisella; sitten hän ne aukaisi ja sokaistui.\n\nKirstussa oli kolme osastoa.\n\nEnsimmäisessä kimalteli rahaksi lyötyä kultaa.\n\nToisessa oli järjestyksessä himmeitä kultaharkkoja, joilla oli vain\nkullan arvo ja paino.\n\nKolmannessa, joka oli puolillaan, oli timantteja, helmiä, rubiineja.\n\nTunnusteltuaan vapisevilla käsillään kultaa ja jalokiviä Edmond\nnousi ja juoksi luolien halki vapisten aivan kuin mies, joka on\ntulemaisillaan hulluksi. Hän hyppäsi kalliolle, josta saattoi nähdä\nkoko meren, missä ei näkynyt ketään. Hän oli yksinään mittaamattoman,\nsatumaisen, suunnattoman suuren aarteensa kanssa. Mutta näkikö hän unta\nvai oliko hän valveilla?\n\nHän tahtoi katsella tuota kultaa, mutta samalla hän tunsi, että hänen\nvoimansa eivät siihen riittäisi. Hetkisen hän piteli käsillään päätänsä\naivan kuin estääkseen järkeään haihtumasta. Sitten hän läksi kulkemaan\npitkin saarta, ei tietä pitkin, sillä niitä ei Monte-Criston saarella\nollut, vaan vuorivuohien astelemia polkuja pitkin, ja pelästytti\nvuorivuohet ja merilinnut huudoillaan ja kiihkeillä liikkeillään.\nSitten hän teki kierroksen, palasi ensimmäiseen luolaan ja siitä\ntoiseen ja seisoi kulta- ja jalokiviaarteensa edessä.\n\nTällä kertaa hän vaipui polvilleen, painoi molemmin käsin kiivaasti\nsykkivää sydäntään ja lausui rukouksen, jonka Jumala yksin ymmärsi.\n\nKohta hän rauhoittui ja tunsi itsensä onnelliseksi, sillä vasta nyt hän\nkäsitti, minkä aarteen omistaja hän oli.\n\nHän alkoi laskea omaisuuttaan. Kultatankoja oli tuhat, ja jokainen\npainoi kolme naulaa. Sitten hän kokosi kaksikymmentäviisituhatta\nkultarahaa, joista jokainen oli kahdeksankymmenen frangin arvoinen,\nkaikissa niissä oli paavi Alexander VI:n ja hänen edeltäjiensä kuva, ja\nhän huomasi, että kirstu oli vielä puolillaan. Sen jälkeen hän kymmenen\nkertaa otti kahmalollisen jalokiviä, helmiä ja timantteja, joista monet\nolivat entisajan kultaseppien tekemissä kehyksissä ja joilla siis sen\njohdosta oli vielä suurempi arvo kuin pelkän kiven.\n\nDantès huomasi päivän vähitellen painuvan mailleen. Hän luuli jonkun\nyllättävän hänet, jos hän jäisi luolaan, ja hän poistui sieltä pyssy\nolallaan. Illallisekseen hän nautti muutaman korpun ja muutaman\nsiemauksen rommia. Sitten hän laski kiven paikoilleen, asettui sen\npäälle pitkälleen ja nukkui ainoastaan muutaman tunnin suojellen\nruumiillaan luolan suuta.\n\n\n\n\n25. Tuntematon\n\n\nPäivä koitti. Dantès odotteli jo kauan sitä silmät auki. Sen\nensimmäisten säteiden loistaessa hän nousi saaren korkeimmalle kohdalle\nja tähysteli. Kaikki oli autiota.\n\nHän laskeutui alas, nosti kiven paikoiltaan, täytti taskunsa\njalokivillä, asetteli parhaimpansa mukaan kirstun laudat ja raudat\npaikoilleen, peitti sen maalla, polki sen kovaksi, heitti päälle\nhiekkaa, jotta äsken kaivettu kohta tulisi samanlaiseksi kuin muukin\nosa luolaa. Hän poistui luolasta, pani laatan paikoilleen luolan\nsuulle, kokosi sen päälle erikokoisia kiviä, kantoi multaa niiden\nväliin, istutti siihen myrttejä ja sanajalkoja, kasteli niitä, jotta ne\nnäyttäisivät tuoreilta, lakaisi kaikki jäljet umpeen ja odotti\nkärsimättömänä toveriensa tuloa. Nyt hän ei enää tahtonut kuluttaa\naikaansa katselemalla rikkauksiansa ja jäämällä Monte-Criston saareen\nsuojelemaan aarteitaan kuin lohikäärme. Nyt hänen täytyi palata\nelämään, ihmisten seuraan, ja ottaa itselleen se asema, vaikutus ja\nvalta, joka rikkauden avulla on saavutettavissa, sillä rikkaus on\nsuurin valtavoima, minkä ihmislapsi voi omistaa.\n\nKuudentena päivänä salakuljettajat palasivat. Jo etäältä Dantès tunsi\nJeune-Amélien sen muodosta ja kulusta. Hän ryömi aivan kuin\nhaavoittunut Philoktetes satamaan, ja kun hänen toverinsa laskivat\nmaihin, niin hän sanoi yhä vaikeroiden voivansa paremmin. Sitten hän\nkuunteli heidän matkakertomustaan. He olivat kyllä onnistuneet, mutta\nolivat tuskin purkaneet lastin, kun saivat tietää tullilaivan lähteneen\nToulonin satamasta ja purjehtivan heitä kohden. Silloin he läksivät\ntäyttä kyytiä pakoon ja surivat sitä, että Dantès, joka osasi saada\naluksen kiitämään niin tavatonta vauhtia, ei ollut matkassa. Pian he\nhuomasivat takaa-ajavan laivan, mutta yön pimeydessä ja purjehtimalla\nKorsikan niemen ohitse he olivat päässeet pakoon.\n\nMatka oli ollut hyvin edullinen. Kaikki, varsinkin Jacopo, surivat\nsitä, että Dantès ei ollut mukana osallisena voitonjaossa, joka nousi\nviiteenkymmeneen piasteriin miestä kohden. Edmond oli umpimielinen.\nHän ei edes hymyillyt kuullessaan, mitä etuja hän olisi saanut nauttia,\njos olisi voinut lähteä saaresta. Kun Jeune-Amélie oli tullut\nMonte-Cristoon yksinomaan häntä noutamaan, niin hän meni vielä samana\npäivänä alukseen ja seurasi laivuria Livornoon.\n\nLivornossa hän meni erään juutalaisen luo ja myi hänelle neljä\npienehköä timanttia viidestätuhannesta frangista kappale.\n\nSeuraavana päivänä hän osti aivan uuden aluksen ja lahjoitti sen\nJacopolle liittäen tähän lahjaan vielä sata piasteria, jotta Jacopo\nvoisi palkata miehistön. Tämän hän teki sillä ehdolla, että Jacopo\npurjehtisi Marseilleen ja kyselisi tietoja vanhuksesta, jonka nimi oli\nLouis Dantès ja joka asui Meilhan-puistokadun varrella, ja eräästä\nnuoresta tytöstä, joka asui Catalansin kylässä ja jonka nimi oli\nMercedes.\n\nJacopo luuli näkevänsä unta. Edmond kertoi silloin ruvenneensa\nmerimieheksi oikusta, koska hänen sukunsa ei antanut hänelle kylliksi\nrahaa. Mutta Livornoon tullessaan hän oli perinyt setänsä, joka oli\ntehnyt hänet ainoaksi perillisekseen. Kun Dantès oli niin sivistynyt,\nei Jacopo hetkeäkään epäillyt hänen puhettaan.\n\nKun Edmondin tekemä palvelussopimus oli loppunut Jeune-Améliessa, sanoi\nhän jäähyväiset laivurille, joka ensin koetti pidätellä häntä, mutta\nkuultuaan saman perintöjutun kuin Jacopokin huomasi toivonsa turhaksi.\n\nSeuraavana päivänä Jacopo läksi purjehtimaan Marseillea kohden. Hänen\npiti tavata Dantès Monte-Criston saaressa.\n\nSamana päivänä Dantès läksi, ilmoittamatta minne, sanoi hyvästi\nJeune-Amélien miehistölle annettuaan heille runsaat lahjat ja lupasi\nantaa laivurille joskus tietoja itsestään.\n\nDantès läksi Genovaan.\n\nHänen sinne tullessaan koeteltiin parhaillaan erästä huvipurtta,\njonka muudan englantilainen oli tilannut. Tämä oli kuullut, että\ngenovalaisia pidettiin maailman parhaina laivanrakentajina ja oli\ntahtonut saada itselleen heidän valmistamansa purren. Englantilainen\noli luvannut maksaa neljäkymmentätuhatta frangia, Dantès tarjosi\nkuusikymmentätuhatta sillä ehdolla, että pursi vielä samana päivänä\nluovutetaan hänelle. Englantilainen oli matkustanut Sveitsiin\nodottamaan purtensa valmistumista. Hänen piti palata kolmen viikon tai\nkuukauden päästä. Laivanrakentaja arveli, että hän saisi sinä aikana\ntoisen purren valmiiksi. Dantès meni laivanrakentajan kanssa erään\njuutalaisen luo, pistäytyi juutalaisen kanssa kaupan perähuoneeseen, ja\njuutalainen maksoi kuusikymmentätuhatta frangia laivanrakentajalle.\n\nLaivanrakentaja tarjoutui hankkimaan Dantèsille miehistön, mutta Dantès\nkiitti sanoen, että hänen tapansa oli purjehtia yksinään ja että ainoa,\nmitä hän pyysi, oli, että purren kajuuttaan tehdään vuoteen pääpuolen\nkohdalle salakaappi, jossa on kolme salalokeroa. Hän antoi näiden\nlokeroiden mitat, ja kaappi valmistettiin seuraavana päivänä.\n\nKaksi tuntia myöhemmin Dantès läksi Genovan satamasta, ja utelias\njoukko oli kerääntynyt katsomaan tuota kummallista espanjalaista\nylimystä, joka purjehti yksinään.\n\nDantès suoriutui purjehduksesta mainiosti. Peräsimen avulla hän\nsai purtensa tottelemaan täydellisesti. Olisi luullut purtta\njärkiolennoksi, niin herkästi se totteli kaikkia määräyksiä, ja Dantès\ntunnusti, että genovalaiset olivat todellakin maailman parhaat\nlaivanrakentajat.\n\nUteliaat katselijat näkivät purren häipyvän taivaanrannan taa ja\nväittelivät, minne se oli matkalla. Toiset arvelivat Korsikaan, toiset\nElban saarelle. Muutamat olivat valmiita lyömään vetoa siitä, että se\nläksi Espanjaan, ja toiset taas väittivät sen menevän Afrikkaan. Ei\nainoankaan mieleen juolahtanut mainita Monte-Criston saarta.\n\nJuuri Monte-Cristoon Dantès purjehti.\n\nHän saapui sinne toisen päivän iltana. Pursi oli nopeakulkuinen ja oli\nsuorittanut matkan kolmessakymmenessäviidessä tunnissa. Dantès tunsi\ntarkalleen rannikon. Sen sijaan että olisi laskenut tavalliseen\nsatamaan, hän purjehtikin pieneen lahteen.\n\nSaari oli autio. Kukaan ei näyttänyt siellä käyneen Dantèsin lähdön\njälkeen. Hän meni katsomaan aarrettaan, kaikki oli siinä kunnossa,\nmihin hän oli sen jättänyt.\n\nSeuraavana päivänä koko hänen suuri aarteensa oli kannettu purteen ja\nsuljettu salakaapin lokeroihin.\n\nDantès odotti vielä viikon. Sillä aikaa hän purjehti saaren ympäri,\nkoetellen purttaan aivan samoin kuin ratsastaja koettelee hevostaan.\nHän pääsi selville sen eduista ja vioista ja suunnitteli eräitä\nparannuksia.\n\nKahdeksantena päivänä Dantès näki aluksen tulevan täysin purjein saarta\nkohden ja tunsi sen Jacopon purreksi. Hän antoi Jacopolle merkin, johon\ntämä vastasi, ja kahden tunnin päästä olivat purret vieretysten.\n\nJacopo toi surullisen vastauksen Edmondin molempiin kysymyksiin.\n\nVanha Dantès oli kuollut.\n\nMercedes oli kadonnut.\n\nEdmond otti nämä molemmat uutiset vastaan tyynen näköisenä. Mutta heti\nsen jälkeen hän meni maihin ja kielsi ketään seuraamasta.\n\nKahden tunnin päästä hän palasi. Jacopon aluksesta tuli kaksi miestä\nDantèsin purteen auttamaan, ja hän määräsi keulan käännettäväksi\nMarseillen satamaa kohden. Hän oli aavistanut isänsä kuolleen. Mutta\nmiten oli käynyt Mercedeksen?\n\nIlmaisematta salaisuuttaan Dantès ei voinut turvautua minkään agentin\napuun. Sitä paitsi hän tahtoi saada tietoja muistakin asioista, joissa\nluotti ainoastaan itseensä. Tarkastellessaan itseään peilistä hän oli\naivan varma siitä, ettei kukaan häntä tuntenut. Olihan hänellä sitä\npaitsi nyt käytettävänään kaikki keinot salatakseen itsensä. Eräänä\naamuna hänen purtensa saapui siis Marseillen satamaan ja pysähtyi juuri\nsiihen paikkaan, jossa hän tuona kamalana iltana oli astunut veneeseen\nlähteäkseen Ifin linnaan.\n\nDantès vapisi hiukan nähdessään santarmin tulevan tarkastusveneessä\nhäntä kohden. Mutta hän oli saavuttanut jo suuren varmuuden\nkäytöksessään ja näytti passia, jonka oli Livornossa ostanut. Tämän\nmuukalaisen passin suojassa, jota Ranskassa kunnioitettiin enemmän kuin\nranskalaista, hän saattoi aivan turvassa astua maihin.\n\nLaskiessaan jalkansa Cannebièrelle hän näki ensimmäiseksi erään\nPharaonin miehen. Mies oli ollut hänen komennuksensa alaisena, ja nyt\nDantès saattoi tutkia, kuinka suuressa määrin hänen ulkomuotonsa oli\nmuuttunut. Hän meni suoraan miehen luo ja teki hänelle muutamia\nkysymyksiä, joihin mies vastasi osoittamatta sanoillaan tai ilmeillään\nmitään tuntemisen merkkiä.\n\nDantès ojensi miehelle rahan kiittäen häntä tiedonannoista. Vähän ajan\nkuluttua hän kuuli tuon kunnon miehen juoksevan jäljestään.\n\nDantès kääntyi.\n\n-- Anteeksi, sanoi merimies, -- mutta olette varmaankin erehtynyt.\nLuulitte antaneenne minulle kahden frangin rahan ja annoittekin\nkahdenkymmenen frangin kultarahan.\n\n-- Erehdyin todellakin, ystäväni, sanoi Dantès. -- Mutta kun\nrehellisyytenne ansaitsee palkinnon, niin tässä on toinen, jonka pyydän\nteitä vastaanottamaan. Juokaa tovereittenne kanssa minun terveydekseni.\n\nMerimies katsoi niin ällistyneenä Dantèsiin, että ei muistanut\nkiittääkään.\n\n-- Hän on varmaan joku Intiasta saapunut pohatta, tuumi merimies.\n\nDantès jatkoi matkaansa. Joka askelella uusi muisto ahdisti hänen\nsydäntään. Kaikki lapsuuden muistot, joita ei milloinkaan voi\nhävittää, heräsivät eloon. Tullessaan Noailles-kadulle ja nähdessään\nMeilhan-puistokadun hän tunsi jalkansa hervottomiksi ja oli vähällä\njoutua hevosten jalkoihin. Viimein hän saapui sen talon kohdalle, jossa\nhänen isänsä oli asunut. Köynnökset olivat kadonneet ikkunasta, jossa\nvanhus oli niitä uskollisesti hoidellut.\n\nHän nojasi puuta vastaan ja katseli mietteissään kauan tämän pienen\ntalon ylimmäisiä kerroksia. Vihdoin hän lähestyi ovea, kysyi, oliko\ntalossa asuntoja vapaana, ja vaikka viidennen kerroksen huoneistossa\nolikin asukkaita, niin hän vaatimalla vaati saada nähdä sen, ja\nportinvartija meni kysymään saisiko eräs ulkomaalainen tulla katsomaan\nniitä kahta huonetta, jotka kuuluivat tähän asuntoon. Huoneistossa asui\nnuori mies ja nainen, jotka vasta viikko sitten olivat menneet\nnaimisiin.\n\nNähdessään nämä nuoret ihmiset Dantès huokasi syvään. Ei mikään enää\nmuistuttanut entistä asuntoa. Seinäpaperit olivat toiset, vanhat\nhuonekalut, Edmondin lapsuuden ystävät, jotka hän muisti pienimpiä\nyksityiskohtiaan myöten, olivat kadonneet. Vain seinät olivat entiset.\n\nDantès kääntyi vuoteeseen päin, se oli samalla paikalla kuin ennenkin.\nKyynelet nousivat väkisinkin hänen silmiinsä. Siinä vanhus varmaankin\noli kuollut poikansa nimi huulillaan.\n\nNuori pari katseli ihmeissään outoa miestä, jonka poskia pitkin\nvaluivat suuret kyynelet, vaikka hänen kasvonsa eivät hiukkaakaan\nvärähtäneet. Mutta kun suru on pyhä, niin nuori pari ei kysellyt\nmitään. He väistyivät syrjään, jotta hän saisi rauhassa itkeä. Ja kun\nhän lähti, niin he sanoivat hänelle, että hän voisi palata niin usein\nkuin tahtoi ja että heidän pieni majansa olisi aina hänelle avoinna.\nKulkiessaan alempana olevan oven ohitse Dantès kysyi, asuiko räätäli\nCaderousse yhä siinä. Mutta portinvartija kertoi, että räätäli oli\nköyhtynyt ja piti nyt pientä kapakkaa Bellegarden ja Beaucairen välisen\ntien varrella.\n\nDantès astui portaita alas, kysyi, kuka omisti talon, meni hänen\nluokseen sanoen olevansa lordi Wilmore (tämä nimi oli hänen passissaan)\nja osti häneltä talon kahdestakymmenestäviidestätuhannesta frangista.\nHän maksoi ainakin kymmenentuhatta frangia liikaa, mutta olisi ostanut\nsen, vaikka siitä olisi pyydetty puoli miljoonaa.\n\nSamana päivänä notaari, joka oli tehnyt kauppakirjat, ilmoitti\nviidennessä kerroksessa asuvalle nuorelle pariskunnalle, että he saivat\nvapaasti valita minkä muun talossa olevan huoneiston tahansa\ntarvitsematta maksaa suurempaa vuokraa, jos he vain muuttavat pois\nentisistä kahdesta huoneestaan.\n\nTämä kummallinen tapaus oli viikon ajan kaikkien Meilhan-kadun\nasukkaiden keskustelun aiheena.\n\nMutta vielä enemmän joutuivat ihmiset ihmeisiinsä nähdessään saman\nmiehen, joka oli käynyt Meilhan-kadun varrella olevassa talossa,\nkuljeskelevan Catalansin kylässä, viipyvän tunnin ajan eräässä pienessä\nmajassa ja tiedustelevan ihmisistä, jotka viisitoista tai kuusitoista\nvuotta sitten olivat joko kuolleet tai kadonneet.\n\nSeuraavana päivänä saivat kaikki ne, joilta hän oli kysellyt, aivan\nuuden katalonialaisen veneen ja siinä kaksi uutta verkkoa ja uuden\nnuotan.\n\nNämä kunnon ihmiset olisivat mielellään kiittäneet jalomielistä\nantajaa, mutta hänen oli nähty nousevan hevosen selkään, antavan\neräälle merimiehelle määräyksiä ja ratsastavan Marseillesta Aixin\nportin kautta.\n\n\n\n\n26. Gardin sillan majatalo\n\n\nNe, jotka niin kuin minäkin ovat jalkaisin liikkuneet Etelä-Ranskassa,\novat varmaankin Bellegarden ja Beaucairen välillä, noin puolitiessä\nkylästä kaupunkiin, mutta kuitenkin lähempänä Beaucairea kuin\nBellegardea, nähneet pienen majatalon ja sen seinällä tangosta\nriippuvan rautapeltisen, pienimmästäkin tuulenpuuskasta narisevan\nkyltin, kömpelön kuvan Gardin sillasta. Kun seuraa Rhône-joen juoksua,\nniin tämä majatalo on sen vasemmalla puolella, rakennuksen takaosa\nrantaan päin. Majataloon kuuluu alue, jota Languedocissa sanotaan\npuutarhaksi; toisin sanoen rakennukseen liittyy aitaus, jossa kasvaa\nmuutamia käyriä ja vaivaiskasvuisia oliivipuita ja tomuttuneita\nviikunapuita. Näiden välissä kasvaa vihanneksia, nimittäin valkosipulia\nja espanjanpippuria. Aivan kuin unohtuneena nurkkaansa on aitauksen\nkulmassa pinja, jonka viuhkamainen latva kohoaa ilmaan kolmenkymmenen\nasteen kuumuudessa.\n\nKaikki nämä puut ovat tietysti taipuneet mistraltuulen suuntaan, joka\ntuuli on yksi Provencen kolmesta vitsauksesta. Muut kaksi, niin kuin\ntiedetään tai ei tiedetä, ovat Durance-joki ja parlamentti.\n\nSiellä täällä tasangolla on harvoja vehnäpalstoja, joita tässä tomun\nerämaassa muutamat maanviljelyksen ystävät viljelevät, epäilemättä\nainoastaan huvin vuoksi. Kaikissa niissä istuu sirkka vainoten\nyksitoikkoisella laulullaan jokaista tänne eksynyttä matkustajaa.\n\nSeitsemän tai kahdeksan vuotta olivat tätä majataloa pitäneet mies ja\nvaimo, joiden ainoana palvelusväkenä oli Trinette-niminen piika ja\ntallirenki Pacaud. Nämä molemmat riittivät tekemään kaiken tarvittavan\ntyön, sen jälkeen kun Beaucairen ja Aiguemorten välille kaivettu kanava\noli syrjäyttänyt veneillään rattaat ja postipursillaan postivaunut.\n\nTämä kanava, joka saattoi majatalon isäntä raukan aivan rappiolle,\nkulki ikään kuin tehdäkseen vielä enemmän hänelle kiusaa --\nrikastuttamansa Rhône-virran ja köyhdyttämänsä maantien välillä noin\nsadan askelen päässä majatalosta.\n\nMajatalon isäntä saattoi olla noin neljänkymmenen tai\nneljänkymmenenviiden ikäinen. Hän oli pitkä, kuiva ja jäntevä, oikea\netelämaalainen tyyppi. Hänen silmänsä olivat syvällä ja loistavat,\nhänellä oli kotkannenä ja valkoisenhohtavat hampaat aivan kuin\nvillipedolla. Vaikka hän jo alkoikin vanheta, ei tukka ottanut\nharmaantuakseen, ja hänen kähärässä parrassaan, jonka hän antoi\nvapaasti kasvaa, oli vain siellä täällä valkoinen karva. Hänen\nkasvojensa väri oli luonnostaankin tumma, mutta vielä enemmän\ntummentunut siitä, että miesparka tavallisesti seisoi majatalonsa\novella aamusta iltaan nähdäkseen jonkun jalankulkijan tai ajajan\nlähestyvän taloaan. Odotus oli melkein turhaa. Hän ei suojannut\nkasvojaan auringon polttavilta säteiltä muulla kuin punaisella\nhuivilla, jonka hän sitoi päänsä ympäri espanjalaisten häränajajien\ntavoin. Tämä mies oli entinen tuttavamme Gaspard Caderousse.\n\nHänen vaimonsa, jonka tyttönimi oli Madeleine Radelle, oli kalpea,\nlaiha ja sairaalloinen. Hän oli syntynyt Arles'issa, ja vaikka hänen\nkasvonsa vielä olivatkin kauniit, olivat ne alkaneet surkastua\nvilutaudin vaikutuksesta. Se vaivaa melkein kaikkia, jotka asustavat\nAiguemorten lampien ja Camarguen soiden lähistöllä. Hän istuikin aina\nkyyryssä ja väristen omassa huoneessaan toisessa kerroksessa miehen\nseisoskellessa ulko-ovella. Mies viipyi ovella niin paljon kuin\nmahdollista, sillä joka kerta, kun hän tapasi katkeran vaimonsa, tämä\nruikutti hänelle kohtalon kovuutta. Mies vastasi valituksiin enintään:\n\n-- Pidä suusi kiinni, carcontelainen! Se on Jumalan tahto.\n\nMadeleine Radelle oli syntynyt Carconten kylässä, ja seudun tavan\nmukaan mies oli alkanut käyttää tällaista nimeä liian hellän ja\nsointuvan Madeleinen sijasta, joka ei sopinut hänen karkeaan\npuhetapaansa.\n\nVaikka majatalon isäntä näköjään alistuikin kohtaloonsa, niin hän\ntajusi erinomaisen hyvin, mihin kurjuuteen Beaucairen kanava oli hänet\nsyössyt, ja kärsi vaimonsa ainaisista valituksista. Hän oli niin kuin\nkaikki etelämaalaiset tavallaan hyvin vaatimaton, mutta kaikissa\nulkonaisissa asioissa turhamainen. Varallisuutensa aikana hän kaikissa\njuhlatilaisuuksissa esiintyikin carcontelaisensa kanssa yhdessä, yllään\nkaunis etelämainen puku, puoliksi katalonialainen ja puoliksi\nandalusialainen. Vaimolla puolestaan oli arlesilaisten puku, joka on\naivan kuin lainattu Kreikasta ja Arabiasta. Mutta vähitellen olivat\nkellonvitjat, helminauhat, moniväriset vyöt, samettiliivit, koristellut\nsukat, värikkäät säärykset ja hopeasolkiset kengät kadonneet. Kun\nGaspard Caderousse ei enää voinut esiintyä entisessä loistossaan,\nluopui hän kaikista juhlatilaisuuksista ja kuunteli katkerin mielin\niloista hälinää, joka kaikui etäältä hänen majataloonsa asti. Hän piti\ntaloaan pikemmin turvapaikkanaan kuin varsinaisena tulolähteenään.\n\nCaderousse oli siis tapansa mukaan pysytellyt suurimman osan aamupäivää\novensa edustalla silmäillen kuivunutta pihamaata, jossa pari kanaa\nkuopi ruokaa itselleen, ja pohjoiseen ja etelään vieviä teitä, kun\nvaimon huuto pakotti hänet poistumaan paikaltaan. Hän läksi siis\nmuristen sisään, kiipesi toiseen kerrokseen jättäen oven yhtä kaikki\nselkoselälleen, aivan kuin siten pyytäen matkustajia poikkeamaan\ntaloon.\n\nTie, jota hän oli pitänyt silmällä, oli autio ja yksinäinen kuin erämaa\nkeskipäivällä. Se eteni kahden laihan puurivin välissä harmaana ja\nloppumattomana. Sitä katsellessaan ymmärsi varsin hyvin, miksi ei\nkukaan matkustaja vapaaehtoisesti lähtenyt keskipäivällä kulkemaan tätä\npelottavaa Saharaa.\n\nMutta jos Caderousse olisi pysynyt paikallaan, olisi hän vastoin\nkaikkia otaksumiaan nähnyt Bellegarden puolelta lähestyvän ratsastajan\nja hevosen tyynesti ja rauhallisesti, hyvässä sovussa keskenään. Ratsu\noli unkarilainen ja asteli voimakkaan tasaisesti, ja ratsastaja oli\npappi, jolla keskipäivän paahteesta huolimatta oli yllään musta pukunsa\nja kolmikulmainen hattunsa. He lähestyivät tasaista vauhtia.\n\nPäästyään oven eteen he pysähtyivät. Vaikeata olisi ollut sanoa,\npysähdyttikö ratsastaja hevosen vai hevonen ratsastajan. Joka\ntapauksessa mies laskeutui hevosen selästä, veti ratsua suitsista\njäljestään ja sitoi sen kiinni rikkinäiseen ikkunaluukkuun. Ovella\npappi löi rautapäisellä kepillään kolme kertaa kynnykseen kuivaten\nsamalla punaisella pumpulinenäliinalla hikeä otsaltaan.\n\nHeti nousi lattialta musta koira, astui muutaman askelen eteenpäin ja\nnäytti valkoisia teräviä hampaitaan. Koiran vihamielisyys osoitti,\nkuinka vähän se oli tottunut näkemään matkustajia.\n\nSeinänviertä nousevilta puuportailta kuului raskasta astuntaa, ja\nkurjan majatalon isäntä tuli ottamaan vastaan ovella seisovaa\nmatkustajaa.\n\n-- Tässä minä olen! sanoi Caderousse aivan kummastuneena, -- tässä minä\nolen. Oletko siinä alallasi, Margottin! Älkää pelätkö, se haukkuu,\nmutta ei pure. Tahdotte varmaankin viiniä, sillä nyt on pelottavan\nkuuma ilma... Anteeksi, sanoi Caderousse nähdessään minkälaatuisen\nmatkustajan kanssa hän oli tekemisissä, -- anteeksi, en huomannut,\nkenen kanssa minulla oli kunnia puhua. Mitä tahdotte, mitä tarvitsette,\nherra apotti? Olen valmis täyttämään kaikki pyyntönne.\n\nPappi katseli pari kolme sekuntia miestä omituisen tarkkaan; hän näytti\nomasta puolestaan haluavan herättää majatalon isännän huomiota. Mutta\nkun tämän kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin hämmästystä sen\njohdosta, ettei kysymykseen tullut vastausta, sanoi hän hyvin\nitalianvoittoisella kielellä:\n\n-- Tehän olette herra Caderousse?\n\n-- Olen, vastasi Caderousse, joka hämmästyi vieläkin enemmän tätä\nkysymystä kuin äskeistä vaitioloa, -- minä se olen. Gaspard Caderousse.\n\n-- Gaspard Caderousse ... niin, ne ovat muistaakseni ristimä- ja\nsukunimenne. Asuittehan ennen Meilhan-kadun varrella neljännessä\nkerroksessa.\n\n-- Asuin.\n\n-- Ja harjoititte siihen aikaan räätälin ammattia?\n\n-- Niin, mutta se ei luonnistanut. Tuossa kirotussa Marseillessa alkaa\ntulla niin kuuma, että luulen ihmisten lopulta siirtyvän sieltä\nkokonaan pois. Mutta kuumuudesta johtuu mieleeni, ettekö tahdo mitään\nvirkistyäksenne?\n\n-- Tahdon kyllä. Antakaa minulle pullo parasta viiniänne, ja jos teitä\nmiellyttää, niin jatkamme sitten keskusteluamme siitä, mihin lopetimme.\n\n-- Niin kuin suvaitsette, herra apotti, sanoi Caderousse.\n\nJa voidakseen myydä viimeisen jäljellä olevan pullon cahors-viiniä\nCaderousse nosti kiireimmän kautta huoneen -- joka oli samalla keittiö\nja ruokailuhuone -- permantoon tehdyn luukun.\n\nKun hän viiden minuutin kuluttua palasi, näki hän apotin istuvan\nrahilla nojaten kyynärpäitään pitkään pöytään. Margottin näytti tehneen\nrauhan tämän erikoisen matkustajan kanssa, joka kummallista kyllä\ntilasi jotakin. Se oli laskenut raukeasilmäisen päänsä hänen\npolvelleen.\n\n-- Oletteko yksin? kysyi apotti isännältään, kun tämä asetti hänen\neteensä pullon ja lasin.\n\n-- Olen, Jumala paratkoon, olen, melkein yksin, herra apotti; onhan\nminulla vaimo, mutta hän ei voi auttaa juuri missään, sillä hän on\nmelkein aina sairas.\n\n-- Olette siis naimisissa, sanoi pappi osaaottavasti ja loi katseen\nympärilleen arvioiden oikeaan hintaan avioparin puutteellisen kaluston.\n\n-- Huomaatte kai, etten ole rikas, herra apotti, huokasi Caderousse. --\nMutta minkä sille mahtaa, pelkällä rehellisyydellä ei pääse rikkaaksi\ntässä maailmassa.\n\nApotti loi häneen terävän katseen.\n\n-- Niin, minä olen rehellinen mies. Siitä voin kerskailla, sanoi isäntä\nkestäen apotin katseen käsi sydämellä. -- Tähän maailman aikaan ei\nkaikista voi sanoa samaa.\n\n-- Sitä parempi teille, jos väitteenne on tosi, sanoi pappi, -- sillä\nennemmin tai myöhemmin saa rehellinen mies palkkansa ja epärehellinen\nrangaistuksensa.\n\n-- Asemanne pakottaa teidät noin sanomaan, herra apotti, tuumi\nCaderousse katkerasti. -- Mutta toisen ei tarvitse uskoa teidän\nsanojanne.\n\n-- Teidän ei pitäisi puhua tuolla tavoin, sanoi apotti, -- sillä ehkä\njuuri minä voin kohta todistaa sanani oikeiksi.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Caderousse aivan kummastuneena.\n\n-- Minun täytyy ensiksikin tietää ehdottoman varmasti, oletteko se,\njonka kanssa tahdon olla tekemisissä.\n\n-- Mitä todistuksia minun pitää antaa?\n\n-- Tunsitteko vuonna 1814 tai 1815 merimiehen, jonka nimi oli Dantès?\n\n-- Dantès...! Totta kai minä Edmond-raukan tunsin! Tottahan toki. Hän\noli parhaimpia ystäviäni! huudahti Caderousse, jonka kasvoille nousi\nkirkas puna, samalla kun apotin tyyni ja tutkiva katse laajeni aivan\nkuin sulkeakseen miehen sen sisään.\n\n-- Niin, hänen nimensä oli todellakin muistaakseni Edmond.\n\n-- Hänenkö nimensä Edmond? Tietysti se oli Edmond, yhtä varmasti kuin\nminun nimeni on Gaspard Caderousse. Ja miten tuon Edmond-raukan on\nkäynyt? jatkoi majatalon isäntä. -- Tunsitteko hänet? Elääkö hän vielä?\nOnko hän vapaa? Onko hän onnellinen?\n\n-- Hän kuoli vankina, kurjempana ja synkempänä kuin pakkotyöhön\ntuomitut raukat, jotka Toulonissa laahaavat jalkaansa kiinnitettyä\nkuulaa.\n\nCaderoussen äsken punaiset kasvot valahtivat kalmankalpeiksi. Hän\nkääntyi poispäin, ja apotti näki hänen kuivaavan kyynelen silmästään\npäähuivinsa kulmalla.\n\n-- Poikaparka! mutisi Caderousse. -- Siinäkin on taas todistus siitä,\nmitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah,\nhuudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, -- maailma tulee\npäivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää\nruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.\n\n-- Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.\n\n-- Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, -- vaikka myönnänkin\nhetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan,\nolen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.\n\nHetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon\nisännän ilmeikkäitä kasvoja.\n\n-- Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.\n\n-- Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle\nviimeisen sakramentin, vastasi pappi.\n\n-- Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.\n\n-- Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen,\nettä on ollut vankilassa!\n\nCaderousse kuivasi hikeä otsaltaan.\n\n-- Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, -- että Dantès\nkuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän\ntietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.\n\n-- Se on totta, se on totta, sanoi Caderousse, -- eihän hän sitä voinut\ntietää. Ei, herra apotti, tuo poika ei valehdellut.\n\n-- Hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, mistä hän ei itse ollut\nselkoa saanut ja puhdistamaan hänen maineensa, jos se jollakin tavoin\noli tahriintunut.\n\nApotin katse tuli yhä terävämmäksi, ja hän tarkkasi Caderoussen\nkasvoille nousevaa melkein synkkää ilmettä.\n\n-- Muuan rikas englantilainen, jatkoi apotti, -- joka oli hänen\nonnettomuustoverinsa ja joka kuninkaan palatessa toistamiseen valtaan\npääsi vapaaksi, omisti hyvin kallisarvoisen timantin. Vankilasta\npäästessään hän tahtoi antaa palkinnon Dantèsille, joka erään sairauden\naikana oli hoitanut häntä uskollisena kuin veli. Hän lahjoitti\nnuorukaiselle timantin. Sen sijaan että Dantès olisi sen avulla\nkoettanut lahjoa vartijansa, jotka olisivat voineet ottaa timantin ja\nsitten hänet pettää, säilytti hän tätä timanttia sitä hetkeä varten,\njolloin jälleen pääsisi pois vankilasta. Myymällä sitten sormuksen hän\ntulisi rikkaaksi.\n\n-- Tuo timantti oli siis hyvin kallisarvoinen, kysyi Caderousse\nkiiluvin silmin.\n\n-- Kaikki on suhteellista, sanoi apotti, -- ainakin Edmondin mielestä\nse oli kallisarvoinen. Tätä timanttia pidettiin viidenkymmenentuhannen\nfrangin arvoisena.\n\n-- Viidenkymmenentuhannen! huudahti Caderousse. -- Mutta silloinhan se\noli pähkinän kokoinen?\n\n-- Ei juuri, sanoi apotti. -- Mutta saattehan itse arvostella, sillä se\non mukanani.\n\nCaderousse näytti silmillään etsivän apotin puvun alta paikkaa, jossa\ntämä sitä säilytti.\n\nApotti otti taskustaan mustan nahkalippaan, avasi sen ja antoi\nCaderoussen ihailla jalokiveä, joka oli kiinnitetty taidokkaasti\nvalmistettuun sormukseen.\n\n-- Onko tuo viidenkymmenentuhannen arvoinen?\n\n-- Ilman sormusta, joka sellaisenaan on myöskin jonkin arvoinen, sanoi\napotti.\n\nHän sulki lippaan ja pisti taskuunsa timantin, joka yhä vielä välkkyi\nCaderoussen ajatuksissa.\n\n-- Mutta kuinka timantti on teidän hallussanne? kysyi Caderousse. --\nEdmond määräsi siis teidät perillisekseen?\n\n-- Ei muuta kuin testamenttinsa toimeenpanijaksi. \"Minulla oli kolme\nhyvää ystävää ja morsian\", sanoi hän minulle. \"Nuo neljä kaipaavat\nminua varmaankin syvästi. Yhden ystävän nimi oli Caderousse.\"\n\nCaderousse vavahti.\n\n-- \"Toinen\", jatkoi apotti ollen muka huomaamatta Caderoussen\nmielenliikutusta, -- \"oli Danglars. Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani,\nrakasti minua suuresti.\"\n\nPirullinen hymy nousi Caderoussen huulille, ja hän teki liikkeen\nkeskeytykseen apotin puheen.\n\n-- Odottakaahan, sanoi apotti, -- antakaa minun lopettaa, ja jos teillä\non huomautuksia tehtävänä, niin saatte kohta ne sanoa. \"Kolmas,\nvaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti, hänen nimensä oli\nFernand. Morsiameni nimi oli...\" En muista enää hänen morsiamensa\nnimeä.\n\n-- Mercedes, sanoi Caderousse.\n\n-- Aivan oikein, sanoi apotti tukahduttaen huokauksen. -- Mercedes.\n\n-- No, entä sitten? kysyi Caderousse.\n\n-- Antakaahan minulle vettä, sanoi apotti.\n\nCaderousse kiiruhti noutamaan sitä.\n\nApotti täytti lasin ja joi muutamia siemauksia.\n\n-- Minne jäimmekään? sanoi hän laskien lasin pöydälle.\n\n-- Morsiamen nimi oli Mercedes.\n\n-- Niin, juuri siihen. \"Lähtekää Marseilleen...\" Kertaan koko ajan\nDantèsin sanoja, ymmärrättehän?\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- \"Myykää tämä timantti, jakakaa hinta viiteen osaan ja antakaa ne\nnoille ainoille ystävilleni maailmassa!\"\n\n-- Miksikä viiteen osaan? kysyi Caderousse. -- Ettehän ole maininnut\nmuita kuin neljä.\n\n-- Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut... Viides\noli ukko Dantès.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet\nmyllersivät hänen sielussaan. -- Niin, miesparka on kuollut.\n\n-- Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä\nrauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä\naika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja... Tiedättekö mitään\ntuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?\n\n-- Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. --\nMinähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea... Niin, hyvä\nJumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.\n\n-- Mutta mihin tautiin hän kuoli?\n\n-- Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat\nsanoivat hänen kuolleen suruun ... mutta minä, joka melkein näin hänen\nkuolevan, väitän hänen kuolleen...\n\nCaderousse vaikeni.\n\n-- Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.\n\n-- No niin, kuolleen nälkään!\n\n-- Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. --\nNälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla\nkuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä\nleivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten\nihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta!\nSehän on mahdotonta!\n\n-- Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.\n\n-- Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. -- Mitä sinä siihen\nsekaannut?\n\nMiehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen\nkivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä\naskelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.\n\n-- Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. -- Herra\nkyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.\n\n-- Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä\ntarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.\n\n-- Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, -- sen takaan. Miehenne ei\ntarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.\n\n-- Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla\nlupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten\nlähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä\nonnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.\n\n-- Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani,\nsiitä vastaan.\n\nVaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi\nkuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta\nistui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.\n\nTällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen\ntyyntynyt.\n\n-- Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, --\nkoska hän saattoi sillä tavoin kuolla?\n\n-- Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi\nCaderousse, -- mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä\nFernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.\n\n-- Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.\n\n-- Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, -- varo vastaamasta.\n\nCaderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.\n\n-- Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen?\nvastasi hän apotille. -- Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita\nkaikkia ystävikseen... Edmond-parka...! Parastahan oli, ettei hän\nsaanut mitään tietää. Hänen olisi ollut vaikea antaa heille\nkuolinhetkellään anteeksi... Ja sanottakoon mitä tahansa, jatkoi\nCaderousse käyttäen hieman runollista puhetapaa, -- minä pelkään\nenemmän kuolleitten kirousta kuin elävien vihaa.\n\n-- Tyhmeliini! sanoi hänen vaimonsa.\n\n-- Tiedättekö siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.\n\n-- Totta kai minä sen tiedän.\n\n-- Kertokaa.\n\n-- Gaspard, tee mitä tahdot, sillä sinähän olet talon isäntä, sanoi\nvaimo, mutta jos uskoisit minua, niin et sanoisi sanaakaan.\n\n-- Tällä kertaa olet luultavasti oikeassa, lausui Caderousse.\n\n-- Ette siis tahdo kertoa mitään? kysyi apotti.\n\n-- Minkä tähden? sanoi Caderousse. -- Jos tuo nuori mies olisi elossa\nja tulisi luokseni saadakseen tietää, ketkä ovat olleet hänen ystäviään\nja vihamiehiään niin kyllä sanoisin. Mutta hänhän on mullassa, niin\nkuin kerroitte, hän ei enää voi vihata, ei voi enää kostaa. Jättäkäämme\nsiis tämä.\n\n-- Tahdotte siis, sanoi apotti, -- että minä annan noille uskottomille\nja väärille ystäville sen palkinnon, joka on määrätty uskollisille?\n\n-- Se on kyllä totta, olette siinä aivan oikeassa, sanoi Caderousse. --\nMitä he nyt enää tekisivät Edmond-raukan perinnöllä, sehän olisi samaa\nkuin heittäisi pisaran mereen?\n\n-- Lukuun ottamatta sitä, että nuo miehet voivat sinut hyvin helposti\ntuhota, sanoi nainen.\n\n-- Kuinka niin? Ovatko he tulleet rikkaiksi ja mahtaviksi?\n\n-- Ettekö siis tiedä, miten heidän on käynyt?\n\n-- En, kertokaahan.\n\nCaderousse näytti miettivän hetkisen.\n\n-- Siitä tulisi liian pitkä kertomus, sanoi hän.\n\n-- Olkaa kertomatta, jos tahdotte, sanoi apotti näköjään aivan\nvälinpitämättömänä. -- Minä ymmärrän aivan hyvin arkailunne.\nTodistaahan se, että olette hyvä mies. Älkäämme siis enää puhuko siitä.\nMikä oli minun tehtäväni? Puhdas muodollisuus. Minä myyn siis timantin.\n\nHän otti taskustaan lippaan, avasi sen ja välkytti timanttia\nlumoutuneen Caderoussen silmien edessä.\n\n-- Tulehan katsomaan, vaimo, sanoi tämä käheällä äänellä.\n\n-- Timantti! sanoi carcontelainen nousten ja tullen jokseenkin nopeasti\nportaita alas. -- Mikä timantti tuo on?\n\n-- Etkö kuullut siitä mitään? sanoi Caderousse. -- Se on timantti,\njonka tuo poika on määrännyt meille, isälleen, kolmelle ystävälleen,\nFernandille, Danglars'ille ja minulle, ja sitten morsiamelleen.\nTimantti on viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen.\n\n-- Oh, kuinka kaunis! sanoi vaimo.\n\n-- Viides osa tästä hinnasta on siis meidän? sanoi Caderousse.\n\n-- Niin on, vastasi apotti. -- Ja sen lisäksi luulen, että minulla on\noikeus jakaa vanhan Dantèsin osuus teidän neljän kesken.\n\n-- Miksi meidän neljän kesken? kysyi Caderousse.\n\n-- Siksi, että te neljä olette Edmondin ystäviä.\n\n-- Ystäviä eivät ole ne, jotka pettävät, mutisi vuorostaan vaimo.\n\n-- Niin, niin, sanoi Caderousse, -- sitä minäkin sanon. Sehän on\nsuorastaan rikos, pyhän solvaus, jos palkitsee petoksen, jopa\nrikoksenkin.\n\n-- Tehän itse olette niin tahtonut, jatkoi apotti rauhallisesti pistäen\ntimantin taskuunsa. -- Antakaa nyt minulle Edmondin ystävien osoitteet,\njotta voin täyttää hänen viimeisen tahtonsa.\n\nRaskaina pisaroina virtasi hiki Caderoussen otsalta. Hän näki apotin\nnousevan paikaltaan, menevän ovelle ikään kuin tarkastaakseen\nhevostaan, ja palaavan.\n\nCaderousse ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa.\n\n-- Timantti voisi olla yksinomaan meidän, sanoi Caderousse.\n\n-- Niinkö luulet? vastasi vaimo.\n\n-- Kirkonmies ei petä meitä.\n\n-- Tee niin kuin tahdot, sanoi vaimo, -- minä en sekaannu asiaan.\n\nJa hän alkoi väristen nousta portaita. Hänen hampaansa kalisivat,\nvaikka oli paahtavan kuuma ilma.\n\nViimeisellä askelmalla hän pysähtyi hetkiseksi.\n\n-- Mieti tarkoin, Gaspard, sanoi hän.\n\n-- Minä olen jo tehnyt päätökseni, vastasi Caderousse.\n\nHuoaten meni carcontelainen huoneeseensa.\n\n-- Mitä olette päättänyt? kysyi apotti.\n\n-- Kertoa teille kaikki, vastasi toinen.\n\n-- Luullakseni teette siinä viisaasti, sanoi apotti. -- Minä en\nvälttämättömästi tahdo tietää, mitä haluatte salata, mutta jos autatte\nminua jakamaan rahat vainajan toivomuksen mukaan, niin sitä parempi.\n\n-- Luulen kyllä voivani, vastasi Caderousse, ja toivon ja ahneuden puna\nnousi hänen poskilleen.\n\n-- Minä kuuntelen, sanoi apotti.\n\n-- Odottakaahan, joku voisi keskeyttää meidät juuri tärkeimmässä\nkohdassa, sanoi Caderousse, -- ja se olisi ikävä asia. Ja parempihan\non, ettei kukaan tiedä teidän tulleen tänne.\n\nHän meni majatalonsa ovelle, sulki sen ja varmuuden vuoksi telkesi sen\nvielä yökangellakin.\n\nTällä välin apotti oli valinnut paikan, missä hän parhaiten saattoi\nkuunnella. Hän istui nurkassa, jolloin itse jäi varjoon, mutta valo\nlankesi sitä kirkkaammin toisen kasvoille. Pää kumarassa ja kädet\nristissä tai oikeammin sanoen puristaen niitä yhteen hän valmistautui\nkuuntelemaan kertomusta. Caderousse siirsi rahin häntä vastapäätä ja\nistui sille.\n\n-- Muista, etten minä kehota sinua mihinkään, sanoi carcontelaisen\nväräjävä ääni permannon läpi, aivan kuin hän olisi nähnyt, mitä\nalhaalla tapahtui.\n\n-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- ei puhuta siitä enää. Minä otan kaiken\nvastuun.\n\nJa hän aloitti.\n\n\n\n\n27. Kertomus.\n\n\n-- Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, -- täytyy teidän luvata\nminulle jotakin.\n\n-- Mitä? kysyi apotti.\n\n-- Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja,\nette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat\nrikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa\npäälläkin, menen rikki kuin lasi.\n\n-- Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, -- olenhan pappi, ja\ntunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana\ntehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen\ntahto. Puhukaa siis peittelemättä ja ilman vihaa. Ilmaiskaa totuus,\npuhdas totuus. En tunne enkä luultavasti koskaan tutustukaan niihin\nhenkilöihin, joista aiotte minulle puhua. Sitä paitsi olen italialainen\nenkä ranskalainen. Toimeni kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmisille. Palaan\nluostariini, josta lähdin ainoastaan täyttääkseni kuolevan viimeisen\ntahdon.\n\nNämä lauseet näyttivät suuresti rauhoittavan Caderoussea.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi Caderousse, -- minä tahdon ja minun\npitääkin ilmaista, millaisia olivat ne ihmiset, joita Edmond-parka\nluuli ystävikseen.\n\n-- Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. -- Edmond puhui paljon\ntästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.\n\n-- Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. -- Ette\nkai tunne sen alkuakaan.\n\n-- Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin\neräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.\n\n-- Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen\nedessäni.\n\n-- Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?\n\n-- Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät\nperin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan\nastuivat sisään ja Dantès vangittiin.\n\n-- Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. -- Ei Dantèskaan\ntietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt\nainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut\nheistä puhuttavan.\n\n-- No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti\nhankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi\nyksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän\nhuoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin\nhänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En\nminäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja\njokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi\njalallaan astunut sydämelleni. -- Seuraavana päivänä Mercedes tuli\nMarseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei\nkäynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen\nluo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla,\nettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen\nmukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. \"Ei\",\nsanoi hän. \"Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa\nminua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän\ntulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä\nhäntä odottamassa?\" -- Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin\nsuonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä\nen saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.\n\n-- Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.\n\n-- Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi\nCaderousse, -- eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei\nmielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en\nvoinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän\nenää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka\nkauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän\nkuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä\nenkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun\nolen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä\nja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni\neikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan\npuoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi\nniin paljon kärsiä.\n\n-- Isä parka! mutisi pappi.\n\n-- Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään.\nMonesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli\naina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei\nhän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan\nMercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:\n\n\"Usko minua, tyttäreni\", sanoi hän, \"hän on kuollut. Ja sen sijaan että\nme häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä\nolen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata.\" -- Katsokaahan,\nolkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään\nsellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli\nvanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen luokseen enää tulevan\nmuita kuin outoja ihmisiä, ja kun he poistuivat, kuljettivat he\nmukanaan kääröjä. Minä arvasin heti, mitä nuo kääröt olivat. Hän myi\nvähitellen kaikki tavaransa elääkseen. Lopulta vanhusparka oli aivan\nputipuhdas, hän oli kolmen kuukauden vuokran velkaa, ja hänet uhattiin\nhäätää talosta. Hän pyysi viikon armonaikaa ja saikin sen. Tiedän\ntämän, koska talon omistaja poikkesi minun luokseni tullessaan hänen\nluotaan.\n\nEnsimmäisten kolmen päivän aikana kuulin hänen tapansa mukaan\nkävelevän. Mutta neljäntenä en kuullut enää mitään. Uskalsin pyrkiä\nhänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan\nvuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin\nsairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan\nMercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi\nmukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja\nmääräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda\nkoskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin\nhän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan\nlääkäri kieltänyt.\n\nApotti huokasi syvään.\n\n-- Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.\n\n-- Kyllä, vastasi apotti. -- Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.\n\n-- Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi\ntaas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän\ntahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että\nheitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel\npoistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin\nreunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia\nmitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä,\njotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän\nsanoi: \"Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä.\"\n\nApotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa\nkurkkuaan.\n\n-- Ja te luulette siis hänen kuolleen...\n\n-- Nälkään ... nälkään, sanoi Caderousse. -- Olen siitä yhtä varma,\nkuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.\n\nApotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin,\ntyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät\npunaisina ja posket kalpeina.\n\n-- Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.\n\n-- Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan\nkaikki on ihmisten aikaansaamaa.\n\n-- Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. -- Mutta, sanoi hän\nmelkein uhkaavalla äänellä, -- muistakaa, että olette sitoutunut\nkertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon\nja isän nälkään?\n\n-- Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen\nrakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.\n\n-- Ja millä tavoin tuo kateus tuli ilmi?\n\n-- He antoivat Edmondin ilmi bonapartelaisena kätyrinä.\n\n-- Mutta kumpi antoi hänet ilmi, kumpi heistä oli oikeastaan syyllinen?\n\n-- Molemmat. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen vei sen postiin.\n\n-- Ja missä tämä kirje kirjoitettiin?\n\n-- Réservessä, häiden edellisenä päivänä.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, sanoi apotti. -- Oi Faria, Faria, kuinka hyvin\nsinä tunsit ihmiset ja elämän!\n\n-- Mitä sanoitte? kysyi Caderousse.\n\n-- En mitään, vastasi pappi. -- Jatkakaa!\n\n-- Danglars kirjoitti kirjeen vasemmalla kädellään, jotta käsialaa ei\nkukaan tuntisi, ja Fernand lähetti sen.\n\n-- Mutta, huudahti apotti äkkiä, -- tehän olitte läsnä.\n\n-- Minä! sanoi Caderousse kummastuneena. -- Kuka teille on ilmoittanut,\nettä minä olin läsnä?\n\nApotti huomasi menneensä liian pitkälle.\n\n-- Ei kukaan, sanoi hän, -- mutta voidaksenne tietää ja tuntea asiat\nnoin tarkoin on teidän täytynyt olla läsnä.\n\n-- Se on totta, sanoi Caderousse hiljaa, -- minä olin läsnä.\n\n-- Ettekä noussut tällaista halpamaisuutta vastaan? sanoi apotti. --\nOlette siis heidän kanssarikollisensa.\n\n-- He juottivat minua niin paljon, että olin aivan sekaisin, sanoi\nCaderousse. -- En nähnyt enää mitään muuten kuin usvan läpi. Sanoin\nkaiken mitä mies sellaisessa tilassa voi sanoa. Mutta he vastasivat\nlaskeneensa ainoastaan leikkiä ja että tästä leikistä ei ole mitään\nseurauksia.\n\n-- Mutta näittehän seuraavana päivänä, että siitä oli seurauksia. Ette\nsilloin sanonut mitään. Ja kuitenkin olitte läsnä silloin, kun hänet\nvangittiin.\n\n-- Niin olinkin ja aioin puhua, aioin sanoa kaikki, mutta Danglars\npidätti minua. \"Jos hän sattumalta on syyllinen\", sanoi hän minulle,\n\"jos hän todellakin on poikennut Elban saareen, jos hänellä todellakin\non kirje vietävänä Pariisiin bonapartelaiselle komitealle, niin niitä,\njotka ovat häntä puolustaneet, pidetään hänen rikoskumppaneinaan\". --\nMinä pelkäsin politiikkaa, sellaista kuin se siihen aikaan oli.\nVaikenin, se oli raukkamaista, sen myönnän, mutta rikos se ei ollut.\n\n-- Kyllä ymmärrän, te annoitte asioiden olla sinänsä, siinä kaikki.\n\n-- Niin, vastasi Caderousse, -- ja se on yöt päivät kalvanut\nomaatuntoani. Olen monesti pyytänyt Jumalalta sitä anteeksi, sen vannon\nja vakuutan, sitäkin hartaammin, kun tämä teko on ollut syynä kaikkiin\nvastoinkäymisiini. Saan nyt maksaa siitä, että sinä hetkenä olin liian\nitsekäs. Sen vuoksi sanonkin carcontelaiselle aina, kun hän ruikuttaa:\n\"Pidä suusi kiinni, se on Jumalan tahto.\"\n\nJa Caderousse painoi päänsä hyvin katuvaisena alas.\n\n-- Olette puhunut suoraan, sanoi apotti. -- Kun sillä tavoin syyttää\nitseään, niin ansaitsee anteeksiannon.\n\n-- Surukseni, sanoi Caderousse, -- on Edmond kuollut eikä ole antanut\nminulle anteeksi.\n\n-- Hän ei siitä tietänyt mitään...\n\n-- Mutta hän tietää sen ehkä nyt, jatkoi Caderousse. -- Sanotaanhan\nkuolleiden tietävän kaikki.\n\nHetkisen olivat molemmat vaiti. Apotti oli noussut ja käveli\nmiettiväisenä ympäri huonetta. Sitten hän palasi paikalleen ja\nistuutui.\n\n-- Olette jo parikin kertaa maininnut erään herra Morrelin nimen. Kuka\nhän oli?\n\n-- Hän oli Pharaon-laivan omistaja ja Dantèsin isäntä.\n\n-- Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.\n\n-- Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä\nkertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän\nkirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä\nvaltaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi\nvanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet\nluokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin\nreunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa\nhautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli\nelänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin\nminulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.\n\n-- Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.\n\n-- Elää, vastasi Caderousse.\n\n-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, -- Jumala on häntä varmaankin\nsiunannut, hän on rikas ... onnellinen...?\n\nCaderousse hymyili katkerasti.\n\n-- Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.\n\n-- Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.\n\n-- Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin hänen on käynyt, sanoi Caderousse. -- Hän on kaksikymmentäviisi\nvuotta tehnyt työtä ja saanut kunnioitetun aseman Marseillen\nkauppamaailmassa, mutta nyt hän on joutunut aivan rappiolle. Hän on\nkahdessa vuodessa menettänyt viisi laivaa, joutunut kärsimään kolmen\nsuuren vararikon takia, ja nyt on hänen ainoa toivonsa tuo Pharaon,\njota Dantès-parka komensi ja jonka pitäisi palata Intiasta lastinaan\nkokenillia ja indigoa. Jos laiva joutuu haaksirikkoon samoin kuin\nedellisetkin, niin hän on hukassa.\n\n-- Ja onko tuolla onnettomalla vaimo ja lapsia? kysyi apotti.\n\n-- On. Hänen vaimonsa on tämän kaiken keskellä käyttäytynyt aivan kuin\npyhimys. Hänen tyttärensä piti mennä naimisiin rakastamansa miehen\nkanssa, mutta tämän suku ei päästä poikaa naimisiin köyhtyneen miehen\ntyttären kanssa. Hänen poikansa on luutnanttina armeijassa. Mutta\nymmärrättehän, että tämä kaikki vain lisää herra Morrelin tuskaa. Jos\nhän olisi yksin, niin hän ampuisi kuulan otsaansa ja kaikki olisi\nlopussa.\n\n-- Sehän on kamalaa! mutisi apotti.\n\n-- Sillä lailla Jumala kunnollisuuden palkitsee, sanoi Caderousse. --\nKatsokaahan, kuinka minäkin kärsin puutetta. Enkä kuitenkaan ole tehnyt\nmitään muuta rikosta kuin tuon äsken mainitsemani. Kun ensin olen\nsaanut nähdä vaimoni kuolevan kuumetautiin voimatta auttaa häntä,\nkuolen nälkään samoin kuin vanha Dantèskin, jota vastoin Fernand ja\nDanglars oikein kieriskelevät kullassa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Siksi, että onni on heitä suosinut, jota vastoin kunnon ihmisten on\nkäynyt huonosti.\n\n-- Miten on käynyt Danglars'in, joka on suurin syyllinen, nimittäin\nilmiantaja, eikö niin?\n\n-- Mitenkä hänen on käynyt? Hän läksi Marseillesta. Herra Morrel, joka\nei tuntenut hänen rikostaan, suositteli häntä erään espanjalaisen\npankkiirin kirjanpitäjäksi. Espanjan sodan aikana hän hankki\nmuonavaroja Ranskan armeijalle ja rikastui siitä. Sen jälkeen hän\npelasi pörssissä näillä ensimmäisillä rahoillaan ja tuli kolme neljä\nkertaa rikkaammaksi. Hän oli mennyt naimisiin tuon saman pankkiirin\ntyttären kanssa, tämän kuoltua hän meni naimisiin leskirouva Narbonnen,\nnykyisen kuninkaan kamariherran ja vaikutusvaltaisen henkilön tyttären\nkanssa. Danglars teki itsensä miljoonamieheksi, ja muut tekivät\nhänestä paronin, joten hän nyt on paroni Danglars ja asuu talossaan\nMont-Blanc-kadun varrella. Hänellä on kymmenen hevosta tallissaan,\nkymmenen lakeijaa eteisessään ja ties kuinka monta miljoonaa\nkassakaapissaan.\n\n-- Vai niin, lausui apotti hyvin omituisella äänellä. -- Ja onko hän\nonnellinen?\n\n-- Kukapahan tässä onnesta tietää? Onnettomuus ja onni, ne jäävät\nseinien sisään salaisuudeksi. Seinät kuulevat, mutta eivät osaa puhua.\nJos rikkaus tekee onnelliseksi, niin Danglars on onnellinen.\n\n-- Ja Fernand?\n\n-- Fernandin on käynyt vieläkin ihmeellisemmin.\n\n-- Mutta miten voi katalonialainen kalastaja, jolla ei ole mitään\npääomaa eikä sivistystä, tulla rikkaaksi? Sitä minä en voi ymmärtää.\n\n-- Ei sitä voi kukaan muukaan. Hänen elämässään täytyy olla jokin\nkummallinen salaisuus, jota ei kukaan tiedä.\n\n-- Mutta mitä tietä hän sitten pääsi tähän korkeaan asemaan tai\nrikkauteen?\n\n-- Molempiin, molempiin. Hänellä on sekä korkea asema että rikkautta.\n\n-- Aivanhan te kerrotte minulle satua.\n\n-- Siltä kyllä kaikki ensimmältä näyttääkin. Mutta kuulkaahan, niin\nymmärrätte. Vähän ennen keisarin paluuta oli Fernandille langennut arpa\nastua sotapalvelukseen. Bourbonit antoivat hänen olla rauhassa\nCatalansissa, mutta Napoleon palasi, ylimääräinen sotaväennosto pantiin\ntoimeen, ja Fernandin oli pakko lähteä. Minäkin jouduin sotaväkeen,\nmutta kun olin Fernandia vanhempi ja olin mennyt vaimoraukkani kanssa\nnaimisiin, niin minut lähetettiin ainoastaan rannikkoa vartioimaan.\nFernand määrättiin toimivaan armeijaan. Hän joutui rykmenttinsä mukana\nrajalle ja otti osaa Lignyn taisteluun. Seuraavana yönä hän oli\nvartijana erään kenraalin teltan edustalla. Kenraali oli salaisissa\nväleissä vihollisen kanssa, ja hänen piti samana yönä mennä\nenglantilaisten puolelle. Hän kehotti Fernandia seuraamaan häntä.\nFernand suostui, jätti paikkansa ja seurasi kenraalia. Jos Napoleon\nolisi pysynyt vallassa, niin Fernand olisi siitä hyvästä joutunut\nsotaoikeuteen, mutta bourbonien palatessa valtaan oli tämä sama seikka\nhänelle suosituksena. Hän palasi Ranskaan aliupseerina. Kenraali pysyi\nhuomattavassa asemassa ja suosi häntä edelleen. Hänestä tuli kapteeni\nvuonna 1823, juuri silloin kun Espanjan sota alkoi, samaan aikaan,\njolloin Danglars teki ensimmäiset liikeyrityksensä. Fernand oli\nespanjalainen, hänet lähetettiin Madridiin tutkimaan maanmiestensä\nmielialaa. Siellä hän tapasi Danglars'in, liittyi häneen, lupasi\nkenraalilleen apua pääkaupungin ja maaseudun kuningasmielisiltä, sai\nlupauksia, teki omasta puolestaan sitoumuksia, johti joukot pitkin\nteitä, jotka hän yksin tunsi, läpi solien, joita kuningasmieliset\nvartioivat, ja teki tämän lyhyen sodan aikana niin suuria palveluksia,\nettä Trocadéron taistelun jälkeen hänet nimitettiin everstiksi, hän sai\nkunnialegioonan upseerin ristin ja kreivin arvonimen.\n\n-- Oi kohtaloa, kohtaloa! huudahti apotti.\n\n-- Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Kun Espanjan sota oli loppunut,\nnäytti Euroopalle koittavan rauhan aika ja Fernand huomasi sen\nhidastuttavan hänen ylenemistään. Mutta Kreikka oli noussut kapinaan\nTurkkia vastaan ja alkoi käydä vapaustaisteluaan. Kaikkien katseet\nkääntyivät Ateenaan. Kreikan sääliminen ja auttaminen alkoi olla\nmuotina. Vaikka Ranskan hallitus, niin kuin tiedätte, ei suoranaisesti\ntukenutkaan Kreikkaa, salli se yksityisten mennä sen palvelukseen.\nFernand pyysi ja saikin luvan astua Kreikan sotaväkeen, vaikka hän yhä\npysyi Ranskan armeijan listoissa. Vähän sen jälkeen kuultiin, että\nkreivi Morcerf -- se on hänen aatelisnimensä -- oli astunut Ali-pashan\npalvelukseen opastajakenraalina. Ali-pasha sai surmansa, niin kuin\ntiedätte, mutta ennen kuolemaansa hän antoi Fernandille palkaksi\nsuurehkon rahasumman. Fernand palasi Ranskaan, jossa hänen\nkenraalinarvonsa vahvistettiin.\n\n-- Se on siis hänen asemansa tätä nykyä? kysyi apotti.\n\n-- Niin on, jatkoi Caderousse. -- Hänellä on komea palatsi Pariisissa,\nHelder-katu 27.\n\nApotti avasi suunsa, näytti arkailevan hetkisen, mutta sitten tekevän\npäätöksen.\n\n-- Entä Mercedes? sanoi hän. -- Minulle kerrottiin hänen kadonneen.\n\n-- Kyllä hän katosi, sanoi Caderousse, -- niin kuin aurinko katoaa,\nnoustakseen seuraavana aamuna entistä kirkkaampana.\n\n-- Onko hänkin siis tullut rikkaaksi? kysyi apotti ivallisesti\nhymyillen.\n\n-- Mercedes on tällä hetkellä Pariisin hienoin nainen, sanoi\nCaderousse.\n\n-- Jatkakaa, lausui apotti, -- olen kuulevinani aivan kuin jännittävää\nsatua. Mutta olen itsekin nähnyt niin kummallisia tapahtumia, että\nkertomuksenne ei minua hämmästytä.\n\n-- Mercedes oli alussa aivan epätoivoissaan Edmondin katoamisesta.\nOlenhan kertonut, kuinka hän kävi herra Villefort'n luona ja kuinka hän\nhoiteli vanhaa Dantèsia. Kaiken epätoivon keskellä häntä kohtasi uusi\nsuru, Fernand läksi pois, Fernand, jonka rikoksesta hän ei tietänyt\nmitään ja jota hän rakasti aivan kuin omaa veljeään. -- Kun Fernand oli\nlähtenyt, jäi Mercedes yksin. Kolme kuukautta hän itki. Hän ei saanut\nmitään tietoja Edmondista eikä Fernandista. Hän ei nähnyt muuta kuin\nvanhuksen, joka oli kuolemaisillaan epätoivoon. Eräänä iltana\nistuttuaan tapansa mukaan koko päivän paikallaan niiden teiden\nristeyksessä, jotka Marseillesta vievät Catalansiin, hän palasi\nkotiinsa entistä alakuloisempana. Ei sulhanen eikä ystävä palannut\nkumpaakaan tietä, eikä hän ollut saanut heistä mitään tietoja. Äkkiä\nhän oli kuulevinaan tuttujen askelten ääntä. Hän kääntyi levottomana,\novi aukeni, hän näki Fernandin astuvan aliupseerinpuvussa sisään. --\nPuolet hänen kyynelistään eivät olleet virranneet Fernandin takia,\nmutta osa hänen entistä elämäänsä palasi kuitenkin tämän mukana\ntakaisin. Hän tarttui niin suurella ilolla Fernandin käsiin, että tämä\npiti sitä rakkautena, vaikka Mercedes iloitsi ainoastaan siitä, ettei\nhänen enää tarvinnut olla yksin maailmassa ja että hän tapasi taas\nystävän oltuaan niin pitkät ajat aivan orpona. Hän ei koskaan ollut\nvihannut Fernandia, mutta ei myöskään rakastanut, siinä kaikki. Toinen\noli Mercedeksen sydämessä, tämä toinen oli poissa ... oli kadonnut ...\noli ehkä kuollut. Ajatellessaan tätä viimeistä mahdollisuutta Mercedes\npurskahti itkuun ja väänteli käsiään. Toiset olivat jo ennen koettaneet\ntyrkyttää hänelle tätä ajatusta, mutta hän oli sen karkottanut; nyt se\ntuli itsestään hänen mieleensä. Vanha Dantès oli sitä paitsi\ntaukoamatta sanonut hänelle: \"Edmondimme on kuollut, sillä ellei hän\nolisi kuollut, hän palaisi.\"\n\nVanhus kuoli, niin kuin olen teille kertonut. Jos hän olisi elänyt,\nniin epäilemättä Mercedes ei koskaan olisi suostunut tuon toisen\nvaimoksi, sillä vanhus olisi tavallaan aina ollut muistuttamassa häntä\nuskottomuudesta. Fernand ymmärsi sen. Kuultuaan vanhuksen kuolleen hän\npalasi. Tällä kertaa hän oli luutnantti. Ensimmäisellä kerralla hän ei\nollut lausunut Mercedekselle ainoatakaan rakkauden sanaa, toisella\nmatkallaan hän sanoi rakastavansa häntä. Mercedes pyysi vielä kuusi\nkuukautta odottaakseen ja itkeäkseen Edmondia.\n\n-- Siitähän tuli yhteensä kahdeksantoista kuukautta, sanoi apotti\nkatkerasti hymyillen. -- Eihän kaikkein jumaloiduinkaan rakastaja voi\nsen enempää pyytää.\n\nSitten hän lausui hiljaa itsekseen englantilaisen runoilijan sanat:\n_Frailty, thy name is woman_![9] -- Kuusi kuukautta myöhemmin, jatkoi\nCaderousse, -- heidät vihittiin Accoules-kirkossa.\n\n-- Se oli sama kirkko, jossa hänen piti mennä vihille Edmondin kanssa,\nlausui pappi hiljaa. -- Sulhanen vain oli toinen, siinä koko erotus.\n\n-- Mercedes meni naimisiin, jatkoi Caderousse. -- Mutta vaikka\nhän kaikkien mielestä näyttikin tyyneltä, oli hän yhtä kaikki\npyörtymäisillään mennessään Réserven ohitse, jossa hän kahdeksantoista\nkuukautta aikaisemmin oli viettänyt kihlajaisia sen miehen kanssa, jota\nhän vieläkin rakasti, jos vain olisi uskaltanut katsahtaa sydämensä\nsyvyyteen. Fernand oli onnellinen, mutta ei rauhallinen, sillä näin\nhänet siihen aikaan. Hän pelkäsi taukoamatta Edmondin palaavan. Sen\nvuoksi hän heti paikalla tahtoi muuttaa toisaanne. Catalansissa\nuhkasivat häntä liian monet muistot ja liian monet vaarat. -- Kahdeksan\nkuukautta häiden jälkeen he läksivät pois.\n\n-- Oletteko nähnyt Mercedeksen sittemmin? kysyi pappi.\n\n-- Näin kyllä Espanjan sodan aikana Perpignanissa, jonne Fernand oli\nhänet jättänyt. Hän kasvatti silloin poikaansa.\n\nApotti vavahti.\n\n-- Poikaansako? kysyi hän.\n\n-- Niin, vastasi Caderousse, -- pikku Albertia.\n\n-- Mutta voidakseen häntä kasvattaa, sanoi apotti, -- oli hän siis itse\nsaanut nauttia opetusta. Muistan Edmondin sanoneen, että hän oli\ntavallinen kalastajatyttö, kaunis mutta vailla koulusivistystä.\n\n-- Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti\nCaderousse. -- Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu\nolisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa\noli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi\npiirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken\nsanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi,\nunohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä\nkarkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on\nhyvin, sanoi Caderousse, -- rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä\ntuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja\nkuitenkin...\n\nCaderousse vaikeni.\n\n-- Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.\n\n-- Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi\nCaderousse.\n\n-- Mistä sen päätätte?\n\n-- Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni\nauttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua\nvastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa\nvälityksellä minulle sata frangia.\n\n-- Ette siis nähnyt kumpaakaan?\n\n-- En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.\n\n-- Miten?\n\n-- Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli\nkaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen\nsulkevan ikkunan.\n\n-- Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.\n\n-- Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en\nvoinut turvautua.\n\n-- Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän\nvaikutti Edmondin kohtaloon?\n\n-- En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond\nvangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian\nsen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin\nnoita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja\nkunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen\njäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.\n\n-- Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. -- Jumala näyttää toisinaan\nunohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee\nhetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.\n\nNäin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen\nCaderousselle.\n\n-- Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.\n\n-- Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. -- Ettehän laske\nleikkiä?\n\n-- Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli\nyksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää\nse. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja\ntämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.\n\n-- Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja\nkuivaten toisella hikeä otsaltaan. -- Voi, hyvä herra, älkää laskeko\nleikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!\n\n-- Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske\nleikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta\nvastalahjaksi...\n\nCaderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.\n\nApotti hymyili.\n\n-- Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, -- se punainen\nsilkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle.\nSanoittehan, että se on vielä teillä.\n\nYhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi\nsen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron,\njonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.\n\nApotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.\n\n-- Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, -- sillä\nkukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte\nvoinut pitää sen.\n\n-- Hyvä, sanoi apotti itsekseen, -- sinä olisit kaikesta päättäen sen\ntehnyt.\n\nApotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.\n\n-- Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä\nvoin joka suhteessa siihen luottaa?\n\n-- Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, -- tuolla nurkassa on\nsiunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni\nevankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja\ntoinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta,\nkristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin\nne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne\nkuiskaa Jumalan korvaan!\n\n-- Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, -- hyvä on. Tuottakoot rahat\nteille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin\npaljon pahaa toisilleen aikaan.\n\nVaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden\nosoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti\nviimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin\njäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nKääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja\nvapisevampana.\n\n-- Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.\n\n-- Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse\nmelkein hulluna ilosta.\n\n-- Niin.\n\n-- Se on toden totta. Tässä se on.\n\nVaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:\n\n-- Entä jos se onkin väärä?\n\nCaderousse kalpeni ja horjui.\n\n-- Väärä, mutisi hän, -- väärä ... ja miksi tuo mies olisi antanut\nminulle väärän jalokiven?\n\n-- Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin\ntyhmeliini!\n\nCaderousse seisoi tyrmistyneenä.\n\n-- Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin\npäälle päähänsä.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia\njalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat\nsillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.\n\nJa Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin\ntuntematon oli mennyt.\n\n-- Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin.\n-- Se on kyllä suuri summa ... mutta mikään rikkaus se ei ole.\n\n\n\n\n28. Vankilan luettelot\n\n\nSeuraavana päivänä sen kohtauksen jälkeen, joka tapahtui Bellegardesta\nBeaucaireen johtavan tien varrella, tuli noin kolmikymmenvuotias tai\nhiukan vanhempi herra Marseillen määrin luo. Hänellä oli yllään sininen\nhännystakki, nankinihousut ja valkoinen liivi, ja sekä ulkoasu että\npuhetapa ilmaisi hänet englantilaiseksi.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olen Thomson & Frenchin kauppahuoneen\nensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta. Olemme jo kymmenen vuoden ajan\nolleet liikeasioissa marseillelaisen toiminimen Morrelin & pojan\nkanssa. Olemme kiinnittäneet tähän liikkeeseen lähes satatuhatta\nfrangia ja olemme hiukan levottomia, koska olemme saaneet kuulla, että\nliike on rappion partaalla. Tulen siis Roomasta nimenomaan saamaan\nteiltä tietoja tämän liikkeen tilasta.\n\n-- Tiedän kyllä, sanoi määri, -- että neljän viiden vuoden ajan on\nonnettomuus seurannut Morrelia. Hän on menettänyt neljä tai viisi\nlaivaa ja hävinnyt kolmessa neljässä vararikossa suuret summat, mutta\nminun ei sovi millään tavoin antaa tietoja liikkeen tilasta, vaikka\nitsellänikin on heiltä saamista kymmenentuhatta frangia. Jos kysytte\nminulta määrinä, mikä on ajatukseni herra Morrelista, niin vastaan,\nettä hän on harvinaisen kunnollinen mies aivan viimeiseen asti ja on\nsuorittanut sitoumuksensa. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Jos\ntahdotte saada lisätietoja, niin kääntykää herra Bovillen puoleen, joka\non vankiloiden tarkastaja ja asuu Noailles-kadun varrella, numerossa\n15. Hänellä on herra Morrelilta saatavaa luullakseni kaksisataatuhatta\nfrangia, ja hänellä on siis suurempi syy pelätä kuin minulla, koska\nhänen summansa on paljon suurempi kuin minun. Ehkä hän voi antaa teille\ntarkempia tietoja kuin minä.\n\nEnglantilaista näytti tämä suuri hienotunteisuus miellyttävän, hän\nkumarsi, poistui ja asteli englantilaisille ominaisella tavalla\näskenmainittua katua kohden.\n\nHerra Boville oli työhuoneessaan. Hänet nähdessään englantilainen teki\nhämmästystä kuvaavan liikkeen, ja siitä saattoi päättää, että hän ei\nensi kertaa nähnyt tätä miestä. Mitä herra Bovilleen tulee, niin hän\noli tänä hetkenä niin epätoivoissaan, ja kaikki hänen henkiset voimansa\nolivat niin tyyten suunnatut yhteen ainoaan ajatukseen, että hänen\nmuistinsa ja mielikuvituksensa eivät joutaneet harhailemaan\nmenneisyydessä.\n\nTyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana, vieras teki hänelle\nmelkein sanasta sanaan samat kysymykset kuin Marseillen määrillekin.\n\n-- Hyvä herra, sanoi herra Boville, -- pelkonne on valitettavasti aivan\nperusteltu, ja minussa näette suorastaan epätoivoisen miehen. Olin\nsijoittanut kaksisataatuhatta frangia Morrelin liikkeeseen. Nämä\nkaksisataatuhatta oli tarkoitettu myötäjäisiksi tyttärelleni, jonka\naioin naittaa kahden viikon päästä. Näistä kahdestasadastatuhannesta\nfrangista piti maksettaman puolet tämän kuun 15. päivänä ja puolet ensi\nkuun 15. päivänä. Ilmoitin herra Morrelille, että toivoin tämän\nsuorituksen tapahtuvan määräaikana, ja hän kävi noin puoli tuntia\nsitten täällä ilmoittamassa, että ellei hänen laivansa Pharaon\n15:nneksi päiväksi saavu Marseilleen, ei hän voi summaa suorittaa.\n\n-- Tämähän merkitsee maksunlykkäystä, sanoi englantilainen.\n\n-- Sanokaa pikemmin vararikkoa! huudahti herra Boville aivan\nepätoivoissaan.\n\nEnglantilainen näytti miettivän hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- Olette siis levoton saatavienne puolesta?\n\n-- Uskon, etten saa niitä koskaan.\n\n-- No niin, minä ostan ne teiltä.\n\n-- Tekö?\n\n-- Niin, minä.\n\n-- Mutta epäilemättä hyvin suurella alennuksella?\n\n-- En, kahdestasadastatuhannesta frangista. Meidän liikkeemme, sanoi\nenglantilainen hymyillen, -- ei tee senlaatuisia kauppoja.\n\n-- Ja miten maksatte?\n\n-- Käteisellä rahalla.\n\nJa englantilainen otti taskustaan setelitukun, jossa näytti olevan\nkaksi kertaa niin paljon kuin herra Boville pelkäsi menettävänsä.\n\nIlon välähdys näkyi herra Bovillen kasvoilla. Hän hillitsi kuitenkin\nitsensä ja lausui:\n\n-- Minun täytyy ilmoittaa teille, että otaksuttavasti ette saa muuta\nkuin kuusi prosenttia näistä rahoistanne.\n\n-- Se ei kuulu minuun, sanoi englantilainen. -- Se asia on Thomson &\nFrenchin, jonka nimessä toimin. Ehkä he tahtovat jouduttaa kilpailevan\nliikkeen häviötä. Olen valmis maksamaan summan käteisellä, jos\nvelkakirja siirretään minulle, mutta välittäjäpalkkio tulee minun\nhyväkseni.\n\n-- Sehän on oikeus ja kohtuus! huudahti herra Boville. --\nVälittäjäpalkkio on tavallisesti puolitoista prosenttia. Tahdotteko\nkaksi? Tahdotteko kolme? Tahdotteko viisi? Tahdotteko enemmän? Sanokaa.\n\n-- Hyvä herra, sanoi englantilainen nauraen, -- minä olen samanlainen\nkuin kauppahuoneenikin, minä en tee senlaatuisia kauppoja. Palkkioni on\naivan toisenlainen.\n\n-- Sanokaa se.\n\n-- Olette vankiloiden tarkastaja?\n\n-- Olen ollut jo neljätoista vuotta.\n\n-- Teillä on vankien tulo- ja lähtöluettelot?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Näihin luetteloihin on liitetty vankeja koskevia tiedonantoja?\n\n-- Jokaisella vangilla on omat asiapaperinsa.\n\n-- No niin, minulla oli opettajana Roomassa eräs apotti-parka, joka\näkkiä katosi. Olen sittemmin saanut tietää, että hän on ollut vankina\nIfin linnassa, ja tahtoisin saada tietää, onko hän ehkä kuollut.\n\n-- Mikä hänen nimensä oli?\n\n-- Apotti Faria.\n\n-- Muistan hänet aivan hyvin! huudahti herra Boville. -- Hän oli hullu.\n\n-- Niin väitettiin.\n\n-- Hän oli aivan varmasti hullu.\n\n-- Se on mahdollista. Ja minkälaatuinen oli hänen hulluutensa?\n\n-- Hän väitti tietävänsä erään suunnattoman suuren aarteen\nsäilytyspaikan ja tarjosi hallitukselle mielettömiä summia päästäkseen\nvapaaksi.\n\n-- Miesparka! Onko hän kuollut?\n\n-- On, neljättä kuukautta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä.\n\n-- Teillä on verrattoman hyvä muisti, kun tuolla tavoin muistatte\npäivämäärät.\n\n-- Muistan tämän päivän siksi, että puheenaolevan miesraukan kuolema\noli yhteydessä erään sangen omituisen tapauksen kanssa.\n\n-- Saisinko kuulla tämän tapauksen? kysyi englantilainen niin uteliaan\nnäköisenä, että ihmistuntija olisi ihmetellyt sellaista ilmettä hänen\ntyynillä kasvoillaan.\n\n-- Kyllä, varsin hyvin. Apotin tyrmästä oli neljänkymmenenviiden tai\nviidenkymmenen jalan päässä erään bonapartelaisen kätyrin koppi. Hän\noli ottanut osaa kruununanastajan paluuseen vuonna 1815 ja oli hyvin\ntarmokas ja vaarallinen mies.\n\n-- Todellako? sanoi englantilainen.\n\n-- Oli kyllä, sanoi herra Boville. -- Satuin näkemään tämän miehen\nvuonna 1816 tai 1817, eikä hänen koppiinsa uskaltanut mennä ilman\nsotilasvartiota. Hän teki minuun hyvin syvän vaikutuksen, enkä koskaan\nunohda hänen kasvojaan.\n\nEnglantilainen hymyili tuskin huomattavasti.\n\n-- Sanoitte, että nuo molemmat tyrmät olivat...\n\n-- Viidenkymmenen jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää...\n\n-- Vaarallinen miehen nimi oli...\n\n-- Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen\nitselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut\nkäytävän molempien koppien välille.\n\n-- Pakenemisen tarkoituksessako?\n\n-- Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai\nhalvauskohtauksen ja kuoli.\n\n-- Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.\n\n-- Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, -- mutta ei\neloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä\npakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit\nhaudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan\nkoppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja\nodotti hautaamishetkeä.\n\n-- Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.\n\n-- Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi\nonneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää\npelätä häntä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?\n\n-- En.\n\n-- Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan\nyksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu\nkolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.\n\n-- Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea\nymmärtää.\n\n-- Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan\npainoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.\n\n-- Todellako? huudahti englantilainen.\n\n-- Niin, jatkoi tarkastaja. -- Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi\nhämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä\nhetkenä nähdä hänen kasvonsa.\n\n-- Se olisi ollut vaikeata.\n\n-- Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella\ntietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. -- Samapa se!\nMinä kuvittelen ainakin näkeväni ne.\n\nJa hän purskahti nauruun.\n\n-- Niin minäkin, sanoi englantilainen.\n\nJa hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat\nyhdessä.\n\n-- Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta,\n-- pakolainen siis hukkui?\n\n-- Niin, upposi pohjaan asti.\n\n-- Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta\nja hullusta vangista?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen\njohdosta? kysyi englantilainen.\n\n-- Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että\nDantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko\nkuollut.\n\n-- Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää\noli. Hän on siis todellakin kuollut?\n\n-- On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.\n\n-- Hyvä on, sanoi englantilainen, -- mutta palatkaamme nyt\nvankiluetteloihin.\n\n-- Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta.\nAnteeksi.\n\n-- Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua\nsuuresti.\n\n-- Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia\nkoskevat paperit. Hän oli itse lempeys.\n\n-- Näkisin ne mielelläni.\n\n-- Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.\n\nHerra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella\nluettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa\nlokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen,\nlaski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen\nmielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan\nlukemaan sanomalehteä.\n\nHelposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta\nherra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta\nmielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi\nmyös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan:\nilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri\nilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi,\nettä Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen,\njoka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel\nprokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi,\nliioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in\nsuositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana\nkirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli\nkuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen\nprokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään\nseuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä:\n\n    EDMOND DANTÈS.\n\n    Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta\n    palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti\n    vartioitava.\n\nNäiden rivien alle oli kirjoitettu toisella käsialalla:\n\n    Lukenut yllä olevat muistutukset. _Ei voi mitään tehdä_.\n\nVertaamalla ensin mainittua käsialaa Morrelin anomukseen liitetyn\nsuosituksen käsialaan huomasi hän molemmat saman miehen kirjoittamiksi.\nNe olivat Villefort'in käsialaa.\n\nHuomautuksen alla oleva muistutus taas oli tarkastajan laatima. Hän oli\nilmeisesti sattumalta ottanut selkoa Dantèsin asiasta, mutta luettuaan\ntodistukset ei katsonut voivansa tehdä mitään häntä auttaakseen.\n\nNiin kuin olemme maininneet, oli tarkastaja, jotta ei häiritsisi apotti\nFarian oppilasta hänen tutkimuksissaan, hienotunteisesti väistynyt\nsyrjään lukemaan _Drapeau Blanc_ -lehteä.\n\nHän ei siis nähnyt, miten englantilainen kääri kokoon ja pisti\ntaskuunsa ilmiannon, jonka Danglars oli kirjoittanut Réserven\nlehtimajassa ja jossa oli Marseillen postileima, 27. p. helmikuuta,\nklo 6 illalla.\n\nMutta sanottakoon suoraan, vaikka hän sen olisikin huomannut, niin hän\npani siksi vähän painoa tuolle paperille ja siksi paljon noille\nkahdellesadalletuhannelle frangille, ettei hän olisi estänyt\nenglantilaista, vaikka tämä menettelikin laittomasti.\n\n-- Kiitos, sanoi tämä paukauttaen luettelon kiinni. -- Olen saanut\nkaikki haluamani tiedot. Nyt on minun vuoroni pitää lupaukseni. Antakaa\nminulle yksinkertainen velansiirtopaperi, kuitatkaa siihen saaneenne\nrahat, ja minä lasken ne eteenne.\n\nHän jätti paikkansa herra Bovillelle. Tämä kirjoitti kyseessäolevan\nsiirron, jona aikana englantilainen laski rahat pöydän reunalle.\n\n\n\n\n29. Morrelin kauppahuone\n\n\nJokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen\nolisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria\nmuutoksia.\n\nEntinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu\nkukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei\nnäkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet\nkäytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä\nsieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti\nalakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa,\njossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen\noli kaksikymmentäkolme- tai -neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka\noli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen\npalvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa\nsaadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli\nkassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet\nliikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen\nsankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän\nnimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin\nmuulla nimellä kutsuttu.\n\nCocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen\nasemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut\nkassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.\n\nYhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä,\nuskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen.\nSiinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra\nMorreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta\nsen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa\nharhaan.\n\nTähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin\nkauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä\nhiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut\npuuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli\nhorjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät\nlaivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen\nkuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat\nkirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja\nvarastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt\nitseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni\nvain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli\nollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten\ntapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden\nkoskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta\nkäyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä\nviime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli\nhuomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä\ncentimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat\nherra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään\nlaatikkoon sanoen:\n\n-- Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.\n\nJa Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin,\ntämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän\nkuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.\n\nMutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita\nhetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät\nhän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa\nleviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt\nBeaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja\nosan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin\nkauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa\naivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra\nBovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista\npäivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin\nsaapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon\nja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan\ntulossa.\n\nMutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta,\noli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut\nmitään tietoja.\n\nNäin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen\nkun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra\nMorrelin luo.\n\nEmmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta\ntulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja\ntahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä\nrahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli\nitse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut\nmitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra\nMorrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja\nnuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.\n\nCocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.\n\nPortailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai\nseitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.\n\nCocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.\n\n-- Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi\nkassanhoitaja.\n\n-- Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. -- Menkäähän Cocles ensin\nkatsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten\nvieras.\n\n-- Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. -- Herra\nMorrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin\nensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on\nkauppasuhteissa.\n\nTyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen\nnoustessa ylös.\n\nTyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista\nsuosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden\nviereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven,\nsulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan\nhetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen\nhuoneeseen.\n\nEnglantilainen astui sisään. Morrel istui pöytänsä ääressä kalpeana\nkatsellen kirjaa, johon hänen velkojensa pelottava luettelo oli\nmerkitty.\n\nNähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin.\nKun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.\n\nNeljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä,\njoka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli\nmuuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen\nniin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi\nkohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.\n\nEnglantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi\nsääliä.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni\nyhä enemmän hämilleen, -- olette halunnut puhua kanssani.\n\n-- Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?\n\n-- Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani\nilmoitti.\n\n-- Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän\nja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien\nteidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja\npapereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni\nperiä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat\nmaksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.\n\nMorrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.\n\n-- Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyi\nMorrel.\n\n-- On, jokseenkin suuria.\n\n-- Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä\ntyyneksi.\n\nEnglantilainen otti esiin paksun pinkan.\n\n-- Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra\nBoville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko\nolevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?\n\n-- Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten\nliikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.\n\n-- Ja se lankeaa maksettavaksi...\n\n-- Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun\nviidentenätoista päivänä.\n\n-- Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen\nviidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi\ntämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat\njoutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.\n\n-- Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.\n\nHän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran\nelämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.\n\n-- Ja siinäkö on kaikki?\n\n-- Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia\nvekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä\nWild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia.\nKaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta\nviisisataa frangia.\n\nOn mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana\nkärsi.\n\n-- Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia,\nkertasi hän koneellisesti.\n\n-- Niin, jatkoi englantilainen. -- En voi olla salaamatta teiltä,\njatkoi hän hetken kuluttua, -- että vaikkakin olette tähän asti\nmoitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette\nnyt enää voisikaan niistä suoriutua.\n\nKuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, -- niinä kahtenakymmenenäneljänä\nvuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä\nkolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan\nMorrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.\n\n-- Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. -- Mutta puhukaa kunnon\nmiehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki\nyhtä täsmällisesti?\n\nMorrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.\n\n-- Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, -- on minun siihen\nsuoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani\nsaapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien\nvastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen\napuni ja turvani, saavukaan...\n\nKyynelet nousivat miesraukan silmiin.\n\n-- No niin, kysyi hänen vieraansa, -- ellei tuo viimeinen apu ja turva\nsaavu...?\n\n-- Silloin, jatkoi Morrel, -- sitä on vaikea sanoa ... mutta kun olen\njo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin,\nsilloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.\n\n-- Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa\ntapauksessa auttaa?\n\nMorrel hymyili alakuloisesti.\n\n-- Tiedättehän, sanoi hän, -- kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain\nkauppatuttavia.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. -- Teillä on siis\nyksi ainoa toivo?\n\n-- Yksi ainoa.\n\n-- Viimeinen?\n\n-- Viimeinen.\n\n-- Joten, jos se pettää...\n\n-- Olen hukassa, aivan hukassa.\n\n-- Tullessani tänne saapui laiva satamaan.\n\n-- Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä\nonnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa\ntaloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä\nilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.\n\n-- Se ei siis ollut teidän laivanne?\n\n-- Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta,\nmutta ei ole minun.\n\n-- Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?\n\n-- Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten\nniitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.\n\nHän jatkoi hiljaa:\n\n-- Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta\nhelmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt\nsaapua tänne.\n\n-- Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. -- Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, -- mitä taas on\ntapahtunut?\n\nPortailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin,\nkuului tuskanhuudahduskin.\n\nMorrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja\nhän vaipui jälleen istumaan.\n\nVieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut,\nmutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli\nsyynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.\n\nVieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet\naskelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.\n\nAvain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.\n\n-- Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, --\nCocleksella ja Juliella.\n\nSamassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja\nkyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän\nei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut\nsanaakaan suustaan.\n\n-- Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, -- antakaa\ntyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.\n\nMorrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.\n\n-- Isä, isä, sanoi hän. -- Rohkeutta!\n\n-- Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.\n\nNuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli\npainanut isänsä rintaan.\n\n-- Entä miehistö? kysyi Morrel.\n\n-- Pelastunut, sanoi tyttö. -- He ovat saapuneet bordeauxlaisessa\nlaivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.\n\nMorrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla\nkiittäen Jumalaa.\n\n-- Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. -- Sinä et ole iskenyt kehenkään\nmuuhun kuin minuun.\n\nTyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.\n\n-- Tulkaa sisään, sanoi Morrel, -- tulkaa sisään, otaksun, että kaikki\nolette oven takana.\n\nTuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli\nitkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi\nseitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä\nmiehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen\nheidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.\n\nRouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen,\nJulien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä\nhuonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten\nvälillä.\n\n-- Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.\n\n-- Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, -- ja kertokaa.\n\nVanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut\npronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.\n\n-- Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen\nlähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.\n\n-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla\nhymyilemättä kesken kyyneliään. -- Mutta missä on kapteeninne?\n\n-- Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii,\nniin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän\npäästä.\n\n-- Hyvä on ... kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.\n\nPenelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa\neteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen,\nsiirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:\n\n-- Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, -- että me olimme noin\nCap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen,\nviikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni\nGaumard lähestyi minua ja sanoi: \"Vaari Penelon, mitä te ajattelette\nnoista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?\" Minä katselin niitä\njuuri samalla hetkellä. -- \"Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne\nnousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat\nmustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita.\" --\n\"Se on minunkin ajatukseni\", sanoi kapteeni, \"ja taidanpa ryhtyä\nvarokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita... Hohoi! Laskekaa alas\nisoprammipurjeet ja halkaisija.\" Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä\nsamassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. \"Meillä on\nvieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!\"\nViiden minuutin kuluttua oli isopurje laskettu alas, ja meillä oli enää\nvain keula-, märssy- ja prammipurje ylhäällä. \"No\", sanoi kapteeni\nminulle, \"mitä te, Penelon, yhä pudistatte päätänne?\" -- \"Jos minä\nolisin teidän sijassanne, niin en pysähtyisi keskitielle.\" --\n\"Luulenpa, että olet oikeassa\", sanoi hän. \"Taidamme saada aika\npuuskan.\" -- \"Se on oikein kunnollinen myrsky, tai sitten en ymmärrä\nnäitä asioita ollenkaan!\" Samassa tuli tuuli aivan kuin hiekka\nMontredonissa. Kaikeksi onneksi se oli tekemisissä vanhojen tuttujen\nkanssa. \"Valmiina ottamaan kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!\" huusi\nkapteeni. \"Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa\nreivitaljat!\"\n\n-- Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. -- Minä olisin\nottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.\n\nTämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki\nläsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja\nkatsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.\n\n-- Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten\nkunnioittavasti, -- me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen\npäästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme\nmärssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.\n\n-- Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.\n\n-- Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia\nheiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja\nlaivaan tuli vuoto. \"Penelon\", sanoi kapteeni, \"luulenpa, vaari, meidän\npainuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan.\" Annoin hänelle\nruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin\nkannelle ja huusin: \"Pumppuamaan, pumppuamaan!\" Se oli jo liian\nmyöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä\nenemmän tuli vettä. \"Koska me kerran hukumme\", sanoin minä, kun oli\ntehty työtä neljä tuntia, \"niin annetaan periksi, kerranhan ihminen\nainoastaan kuolee\". -- \"Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?\" sanoi\nkapteeni. \"Odotahan!\" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja.\n\"Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun\", sanoi hän.\n\n-- Hyvä, lausui englantilainen.\n\n-- Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, -- ja sillä välin\ntaivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei\npaljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa\ntunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on\nkaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa.\nEnnestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä\nviisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää\njo vesitautisena. \"Nyt olemme jo kylliksi tehneet\", sanoi kapteeni,\n\"eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken\nvoitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset.\nKaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!\" -- Kuulkaahan, herra\nMorrel, sanoi Penelon, -- me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka\nmerimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän\nomaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin\nlaiva näytti huokaavan ja sanovan meille: \"Menkää, menkää!\" Eikä\nPharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan\nvajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki\nkahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen\nhän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin\nhänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani.\nJuuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi\nneljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen\nminuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri\naivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se\nmeni... Pharaon oli kadonnut! -- Kolme päivää olimme syömättä ja\njuomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla\ntoisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se\nkäänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät.\nNäin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta?\nVastatkaa te toiset.\n\nYleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon\nyksityiskohdat tarkoin.\n\n-- Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, -- olette kaikki kunnon miehiä, ja\ntiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin\nkohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä.\nNöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on\nnostamatta?\n\n-- Ei puhuta siitä, herra Morrel.\n\n-- Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti\nhymyillen.\n\n-- No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.\n\n-- Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa\nfrangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: \"Antakaa heille\njokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio.\" Mutta nyt ajat ovat\nhuonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä,\neivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.\n\nPenelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa,\nvaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.\n\n-- Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa\ntoiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran\nsylkeä, -- mitä siihen tulee...\n\n-- Mihin?\n\n-- Rahaan...\n\n-- No niin?\n\n-- Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen\nfrangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.\n\n-- Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena.\n-- Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte\nhyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.\n\nTämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He\nkatsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui\nsalpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa\ntarttui kurkkuunsa.\n\n-- Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, -- ajatteko meidät\npois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?\n\n-- En, lapset, sanoi laivanisäntä. -- En, en ole teihin tyytymätön,\npäinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää\nlaivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.\n\n-- Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. -- Silloinhan\nrakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet\nluovailemaan.\n\n-- Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi\nlaivanisäntä, -- en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis\nkuin se onkin.\n\n-- Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme\nsamoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!\n\n-- Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. --\nPyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel,\njatkoi hän, -- seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että\nmääräykseni täytetään.\n\n-- Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.\n\n-- Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.\n\nHän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat\nkassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.\n\n-- Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, -- jättäkää\nminut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.\n\nJa hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen\najan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin\nmainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat\nvieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta\nmennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi\nsiihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka\nihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.\n\n-- Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen\ntuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.\n\n-- Olen nähnyt, sanoi englantilainen, -- että teitä on kohdannut uusi\nonnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon\nentistä mieluummin auttaa teitä.\n\n-- Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.\n\n-- Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. -- Olen kai suurin\nvelkojanne?\n\n-- Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan\nkuluessa maksettaviksi.\n\n-- Tahdotteko maksuajan lykkäystä?\n\n-- Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.\n\n-- Paljonko tahdotte?\n\nMorrel epäröi.\n\n-- Kaksi kuukautta, sanoi hän.\n\n-- Hyvä, sanoi vieras, -- annan teille kolme.\n\n-- Mutta luuletteko, että Thomson & French...\n\n-- Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.\n\n-- Niin on.\n\n-- Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja\nsinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä\ntäsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.\n\n-- Minä odotan teitä, sanoi Morrel. -- Ja silloin maksan tai olen\nkuollut.\n\nNämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut\nniitä kuulla.\n\nVekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli\nainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.\n\nEnglantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin\nheikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi\nhäntä ovelle asti siunaten häntä.\n\nPortailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta\noikeastaan hän odotti.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.\n\n-- Neiti, sanoi vieras. -- Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla\non nimi... Merenkulkija Sindbad ... toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä\nkirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.\n\n-- Hyvä on, vastasi Julie.\n\n-- Lupaatteko?\n\n-- Vannon.\n\n-- Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin\nkuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät\nantamalla teille Emmanuelin mieheksenne.\n\nJulie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.\n\nVieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.\n\nPihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin\nkääröä tietämättä mitä niillä tehdä.\n\n-- Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, -- tahdon puhua\nkanssanne.\n\n\n\n\n30. Syyskuun viides päivä\n\n\nKun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä,\njolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä\naivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta.\nSamana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja\nEmmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta\npahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson &\nFrenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa\nole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut\nkäsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen\nsuhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä\nkauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta,\njoka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa\nkolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin\nainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.\n\nPahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin kanssa asioissa olevat liikkeet\najatelleet sillä tavoin, ajattelivatpa muutamat aivan päinvastoinkin.\nMorrelin hyväksymät vekselit tuotiin siis määräpäivinä maksettaviksi,\nja kun englantilainen oli lykännyt maksuaikansa tuonnemmaksi, saattoi\nCocles suorittaa kaikki maksut ajallansa. Cocles pysyi siis yhtä\ntyynenä kuin ennenkin. Mutta Morrel ajatteli kauhulla, että\njos hänen kuukauden viidentenätoista päivänä olisi täytynyt maksaa\nsatatuhatta Bovillelle ja saman kuun viimeisenä päivänä nuo\nkolmekymmentäkaksituhatta viisisataa, niin hän olisi jo sen kuukauden\nkuluessa ollut myyty mies.\n\nMarseillen kauppamaailmassa oltiin varmoja siitä, että Morrel ei voisi\npysyä näiden ainaisten vastoinkäymisten aikana pystyssä. Ihmetys oli\nsiis suuri, kun nähtiin hänen kuukauden lopulla suorittavan kaikki\nmaksunsa aivan säännöllisesti. Luottamus ei kuitenkaan palannut, ja\nkaikki arvelivat yksimielisesti, että seuraavan kuun lopussa täytyi\nonnettoman laivanvarustajan tehdä vararikko.\n\nKoko kuukauden Morrel ponnisti tavattomasti voimiaan kootakseen kaikki\ntulolähteensä. Ennen otettiin hänen vekseleitään luottamuksella\nvastaan, niitä jopa haluttiinkin, vaikka ne olisi asetettu kuinka\npitkäksi aikaa tahansa. Nyt Morrel koetti myydä kolmeksi kuukaudeksi\nasetettua vekseliä, mutta kaikki pankit kieltäytyivät sitä ostamasta.\nOnneksi Morrelilla oli muutamia saatavia perittävinä. Hänen onnistui\nperiä ne, ja heinäkuun lopulla hän saattoi jälleen suorittaa kaikki\nsitoumuksensa.\n\nMarseillessa ei ollut sittemmin nähty Thomson & Frenchin edustajaa.\nKäytyään Morrelin luona hän oli kadonnut. Kun hän ei ollut Marseillessa\nollut tekemisissä kenenkään muun kuin määrin, vankilan tarkastajan ja\nherra Morrelin kanssa, niin ei hänen käyntinsä ollut jättänyt muita\njälkiä kuin erilaatuiset muistot näiden kolmen miehen mieleen. Mitä\nPharaonin miehistöön tulee, niin se oli varmaankin saanut itselleen\nuuden paikan, sillä se oli kadonnut aivan kokonaan.\n\nKun kapteeni Gaumard parani sairaudestaan, joka oli häntä pidättänyt\nPalmassa, hän palasi Marseilleen. Hän arkaili mennä herra Morrelin luo,\nmutta kun tämä sai kuulla hänen palanneen, niin hän läksikin itse\nkapteeninsa luo. Penelonin kertomuksesta hän tiesi, kuinka rohkeasti\nkapteeni oli haaksirikon aikana käyttäytynyt, ja nyt hän saikin\nvuorostaan lohduttaa kapteenia. Hän toi Gaumard'ille hänen palkkansa,\njota tämä ei ollut uskaltanut tulla noutamaan. Astuessaan portaita alas\nMorrel näki Penelonin nousevan niitä ylös. Penelon näytti oivalla\ntavalla käyttäneen rahansa, sillä hän oli aivan uudessa puvussa.\nNähdessään entisen isäntänsä kunnon merimies näytti joutuvan hyvin\nhämilleen. Hän vetäytyi niin kauas kuin voi, siirsi mälliä oikeasta\nposkestaan vasempaan ja vasemmasta oikeaan, mulkoili häneen\nsäikähtyneenä ja puristi hyvin varovaisesti kättä, jonka Morrel tapansa\nmukaan sydämellisesti oli hänelle ojentanut. Morrel arveli tämän\nhämilläolon johtuvan hänen komeasta puvustaan: tuo kunnon mies ei\nvarmaankaan omilla rahoillaan ollut hankkinut itselleen sellaista\npukua. Hänellä oli siis uusi paikka, ja nyt hän häpesi entisen\nisäntänsä edessä, kun ei kauemmin ollut surrut Pharaonin hukkumista.\nEhkä hän tuli ilmoittamaan kapteeni Gaumard'ille uudesta onnestaan ja\ntekemään uuden isäntänsä puolesta tarjouksia hänellekin.\n\n-- Rakastakoon uusi isäntänne teitä niin kuin minä olen rakastanut ja\nolkoon hän onnellisempi kuin minä olen ollut, sanoi Morrel.\n\nKoko elokuun ajan Morrel koetti saavuttaa entisen luottonsa tai hankkia\nvaroja. Elokuun 20. päivänä tiedettiin hänen lähteneen postivaunuilla\njonnekin, ja arveltiin silloin, että kun vararikkoilmoitus varmaankin\ntapahtuisi kuukauden viimeisenä päivänä, hän ei ollut tahtonut olla\nläsnä tässä tuskallisessa toimituksessa, vaan oli uskonut sen\nEmmanuelin ja Cocleksen huostaan. Mutta vastoin kaikkia otaksumisia\navattiinkin kassa tavalliseen tapaan elokuun 31. päivänä. Cocles\nilmestyi ristikon taakse, tarkasti yhtä huolellisesti kuin ennenkin\nhänelle ojennetut vekselit ja maksoi ne yhtä täsmällisesti kuin\nennenkin. Kassaan tuotiin kaksi laskuakin, joita Morrel oli odottanut,\nja ne suoritettiin aivan yhtä täsmällisesti kuin vekselitkin. Tätä ei\nkukaan enää voinut ymmärtää, ja kun onnettomuuden ennustajat ovat hyvin\nitsepintaisia, niin he väittivät vararikon tapahtuvan syyskuun\nviimeisenä päivänä.\n\nSyyskuun 1. päivänä saapui Morrel. Koko perhe odotti häntä hyvin\nlevottomana. Tämä Morrelin Pariisin-matka oli viimeinen pelastuksen\ntoivo. Morrel oli ajatellut Danglars'ia, joka nyt oli miljoonamies ja\njoka sai aikaisemmasta menestyksestään kiittää häntä, sillä Morrelinhan\nsuosituksesta Danglars oli päässyt tuon espanjalaisen pankkiirin\npalvelukseen, jossa hänen suunnattoman suuri omaisuutensa oli saanut\nalkunsa. Nyt sanottiin Danglars'illa olevan kuusi tai kahdeksan\nmiljoonaa ja loppumaton luotto. Danglars voisi pelastaa Morrelin\nottamatta taskustaan kolikkoakaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin\nmennä lainan takuuseen, ja Morrel oli pelastettu. Morrel oli kauan\najatellut Danglars'ia, mutta ei ollut voinut voittaa erinäistä\nvastenmielisyyttään ja oli siksi niin kauan kuin mahdollista ollut\nturvautumatta tähän viimeiseen keinoon. Hän oli ollut oikeassa, sillä\nhän palasi aivan murtuneena matkaltaan saatuaan pyyntöönsä nöyryyttävän\nkiellon.\n\nKotiin tultuaan hän ei valittanut, ei lausunut ainoatakaan moitteen\nsanaa, hän syleili itkien vaimoaan ja tytärtään, ojensi kätensä\nystävällisesti Emmanuelille, sulkeutui sisimpään työhuoneeseensa ja\nkäski lähettämään Cocleksen luokseen.\n\n-- Nyt olemme hukassa, sanoivat naiset Emmanuelille.\n\nKun he sitten olivat neuvotelleet keskenään, päätettiin, että Julie\nkirjoittaa veljelleen, joka oli Nîmes'issa kasarmissaan ja pyytää häntä\nheti saapumaan.\n\nNaisraukat tunsivat vaistomaisesti, että he tarvitsivat kaiken voimansa\nkestääkseen heitä uhkaavan iskun.\n\nSitä paitsi oli Maximilien Morrelilla, vaikkakin hän oli vasta\nkahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, suuri vaikutusvalta isäänsä.\n\nHän oli vakava ja suoraluonteinen mies. Kun hänen piti valita\nelämänuransa, ei hänen isänsä ollut tahtonut millään tavoin määrätä\nhänen tulevaisuuttaan, vaan oli tutkinut, minne hänen taipumuksensa\nviittasivat. Poika oli silloin ilmoittanut haluavansa antautua\nsotilasalalle. Hän oli hankkinut itselleen mainiot koulutiedot, oli\nloistavalla tavalla suorittanut pääsytutkinnon polyteknilliseen\nkouluun ja päässyt sieltä 53:nnen linjan aliupseerina. Hän oli\nvuoden ajan ollut toimessaan, ja hänet oli luvattu ensi tilassa\nnimittää luutnantiksi. Rykmentissään Maximilien tiedettiin\nvelvollisuudentuntoiseksi sotilaaksi ja ihmiseksi, ja häntä\nsanottiinkin yleisesti stoalaiseksi. Tietysti useimmat, jotka käyttävät\ntätä sanaa, matkivat vain muita eivätkä tiedä, mitä koko sana\nmerkitsee.\n\nTämän nuoren miehen kutsuivat äiti ja sisar luokseen tukemaan heitä\nedessäolevina vaikeina hetkinä.\n\nHe eivät olleet erehtyneet. Asema oli todellakin hyvin vakava, sillä\nvähän sen jälkeen, kun Morrel oli mennyt työhuoneeseensa Cocleksen\nkanssa, Julie näki jälkimmäisen tulevan sieltä kalpeana, vapisten ja\naivan onnettoman näköisenä.\n\n-- Voi, hyvä neiti, hyvä neiti! huusi hän. -- Mikä kamala onnettomuus!\nKukaan ei olisi tätä uskonut!\n\nVähän sen jälkeen Julie näki hänen palaavan mukanaan kaksi suurta\ntilikirjaa, salkku ja pussillinen rahaa.\n\nMorrel tarkasti kirjat, avasi salkun ja laski rahat.\n\nHänen rahavaransa supistuivat kuuteen- tai kahdeksaantuhanteen\nfrangiin, kuukauden viidenteen päivään asti perittävät saatavansa\nviiteen- tai kuuteentuhanteen. Parhaimmassa tapauksessa tuli niistä\nyhteensä neljätoistatuhatta frangia, joilla hänen olisi pitänyt\nsuorittaa kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan\nfrangin sitoumus. Hän ei voinut edes tarjota tällaista summaa\nlyhennykseksi.\n\nMutta tullessaan päivälliselle hän oli rauhallisen näköinen. Tämä\ntyyneys kauhistutti naisia enemmän kuin syvin toivottomuus.\n\nPäivällisen jälkeen Morrelin oli tapana lähteä kävelemään. Hän meni Les\nPhocéens -nimiseen yhdistykseen ja luki siellä _Le Sémaphore_ -lehteä.\nTänään hän ei lähtenyt minnekään, vaan palasi työhuoneeseensa.\n\nCocles puolestaan näytti olevan aivan sekaisin. Hän istui suuren osan\npäivää pihalla eräällä kivellä avopäin kolmenkymmenen asteen\nkuumuudessa.\n\nEmmanuel koetti lohduttaa naisia, mutta oli huono puhuja. Hän tunsi\nsiksi hyvin liikehuoneen tilan, että oli huomannut, mikä suuri\nonnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.\n\nTuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin\nlähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän\nhiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten\nheidän häntä kutsuvan.\n\nNaiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.\n\nRouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen,\nkun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään\nnähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.\n\nKäytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja\noli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.\n\nTyttö meni rouva Morrelin luo.\n\n-- Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.\n\nRouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti\ntodellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut\nhuomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.\n\nHänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen\nruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että\nhän jaksoi olla virkkamatta mitään.\n\nSeuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli\ntavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin\nennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä\nistumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan\nrintaansa vastaan.\n\nSinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti\ntyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.\n\nKaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän\niltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.\n\nJulie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään\nonnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina\noli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin\nrangaistukseksi?\n\n-- Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, -- kun otatte minulta tämän\navaimen pois?\n\n-- Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti\nkyyneliä. -- Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.\n\nJulie oli etsivinään avainta.\n\n-- Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.\n\nHän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän\nriensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.\n\n-- Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. -- Ja jos suinkin on\nmahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.\n\nKoko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva\nseinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä\nkiihkeästi astelevan huoneessaan.\n\nVasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.\n\nNaiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat\nodottaneet Maximilienia.\n\nKello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni,\nmutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille\nkasvoilleen.\n\nNaiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.\n\nMorrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi\nkuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.\n\nJulie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä\nlähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:\n\n-- Jää äitisi luo, sanoi hän.\n\nMutta Julie oli itsepintainen.\n\n-- Minä käsken! sanoi Morrel.\n\nEnsimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta\nhänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että\nJulie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.\n\nHän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni\novi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat\nhänen otsalleen.\n\nHän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.\n\n-- Maximilien! sanoi hän.\n\nKuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa\nsyliin.\n\n-- Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, --\nmitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja\nriensin tänne.\n\n-- Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle,\n-- menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.\n\nTyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla\nhäntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.\n\n-- Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella\nmurteella.\n\n-- Olen, änkytti Julie. -- Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne\nteitä laisinkaan.\n\n-- Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.\n\nJulie arkaili.\n\n-- Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.\n\nTyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:\n\n    Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon\n    numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain,\n    astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro\n    ja tuokaa se isällenne.\n\n    Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.\n\n    Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.\n\n    Merenkulkija Sindbad.\n\nNuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen\nkysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo\nkadonnut.\n\nHän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä\njälkikirjoituksen:\n\n    Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos\n    tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne,\n    niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.\n\nTämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin\nansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän\ntietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi\njoutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä.\nTuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.\n\nJulie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.\n\nMutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää,\npakotti hänet kääntymään Emmanuelin eikä äitinsä tai veljensä puoleen.\n\nHän juoksi portaita alas, kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut sinä\npäivänä, jolloin Thomson & Frenchin edustaja kävi heillä, kertoi\nkohtauksesta portailla ja lupauksestaan, ja näytti kirjettä.\n\n-- Sinne on mentävä, sanoi Emmanuel.\n\n-- Mentäväkö? sopersi Julie.\n\n-- Niin, minä saatan sinua.\n\n-- Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoi\nJulie.\n\n-- Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. -- Minä odotan sinua\nMusée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran\nuhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka\non antanut sinulle valittamisen aihetta.\n\n-- Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, -- että\nminun pitää mennä sinne?\n\n-- Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.\n\n-- Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.\n\nEmmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan\nkirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.\n\n-- Kuulehan, sanoi hän. -- Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?\n\n-- On.\n\n-- Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta\nfrangia.\n\n-- Niin, tiedän sen.\n\n-- Kassassa on vain viisitoistatuhatta.\n\n-- Mitä siis tapahtuu?\n\n-- Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen\nkello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.\n\n-- Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.\n\nTällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.\n\nNuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat\nkohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän\nei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.\n\nHän oli aivan kuin lamautunut.\n\nÄkkiä hän syöksyi ulos, juoksi portaita ylös, sillä hän luuli isänsä\nolevan työhuoneessa, ja kolkutti sen oveen, mutta turhaan.\n\nSiinä seisoessaan hän kuuli asuinhuoneisiin vievän oven aukenevan,\nkääntyi ja näki isänsä. Sen sijaan että olisi mennyt suoraan\ntyöhuoneeseensa, herra Morrel olikin mennyt asuinhuoneisiin ja tuli nyt\nsieltä.\n\nMorrel huudahti hämmästyksestä nähdessään Maximilienin, hän ei tietänyt\nnuoren miehen tulosta mitään. Hän jäi liikkumattomana paikalleen ja\npainoi vasemmalla kädellään esinettä, jonka oli kätkenyt takkinsa alle.\n\nMaximilien heittäytyi isänsä kaulaan. Mutta äkkiä hän väistyi\nkauemmaksi ja jätti vain oikean kätensä isänsä povelle.\n\n-- Isä, sanoi hän kalmankalpeana, -- miksi teillä on pistooleita\ntaskussanne?\n\n-- Juuri sitä minä pelkäsin, sanoi Morrel.\n\n-- Isä, isä, huudahti nuori mies. -- Miksi nämä aseet?\n\n-- Maximilien, sanoi Morrel katsoen terävästi poikaansa, -- sinä olet\nmies ja sinulla on kunniantuntoa. Tule, minä selitän sinulle kaikki.\n\nJa tyynenä Morrel astui työhuoneeseensa Maximilienin seuratessa häntä\nhorjuvin askelin.\n\nMorrel avasi oven ja sulki sen poikansa astuttua sisään. Sitten hän\nmeni työhuoneeseensa, laski pistoolit pöytänsä reunalle ja osoitti\nsormellaan pojalleen avoinna olevaa tilikirjaa.\n\nSiihen oli liikkeen tila tarkkaan merkitty.\n\nMorrelin oli suoritettava puolen tunnin kuluttua kaksisataa\nkahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.\n\nHänellä ei ollut muuta kuin viisitoistatuhatta kaksisataa\nviisikymmentäseitsemän frangia.\n\n-- Lue, sanoi Morrel.\n\nNuori mies luki ja jäi seisomaan paikalleen aivan murtuneena.\n\nMorrel oli vaiti. Mitä hän olisikaan voinut lisätä numeroiden\nmurhaavaan todistukseen!\n\n-- Ja oletteko tehnyt kaiken isä, välttääksenne tämän onnettomuuden?\n\n-- Olen, vastasi Morrel.\n\n-- Mitään tuloja ei ole tiedossa?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Ja puolen tunnin päästä on nimemme häpäisty!\n\n-- Veri pesee häpeän pois, sanoi Morrel.\n\n-- Olette oikeassa, isä, ja minä ymmärrän teitä.\n\nSitten hän ojensi kätensä pistooleita kohden sanoen:\n\n-- Toinen on teitä ja toinen minua varten.\n\nMorrel pidätti hänen kättään.\n\n-- Ja äitisi ... sisaresi ... kuka heitä elättää?\n\nNuoren miehen koko ruumis alkoi väristä.\n\n-- Isä, sanoi hän, -- vaaditteko minua jäämään elämään?\n\n-- Vaadin, sanoi Morrel, -- sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on\ntyyni, voimakas luonne, Maximilien... Maximilien, sinä et ole mikään\ntavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon\nainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.\n\nNuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä\nalistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti\nolkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.\n\n-- Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, -- minä jään elämään!\n\nMorrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien\nsulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa\nvastaan.\n\n-- Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.\n\nMaximilien hymyili.\n\n-- Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.\n\n-- Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.\n\n-- Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, -- siunatkaa minua!\n\nMorrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan\nja sanoi:\n\n-- Niin, niin, minä siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman\nesi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta.\nRakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi\nmuuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan\ntylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka\nminulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy\ntoimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja\nsisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä, jonka olen muille\nvelkaa, ei päivä päivältä käsissäsi lisääntyisi. Muista, kuinka kaunis\nja juhlallinen on se päivä, jolloin kaikki on hyvitetty, se päivä,\njolloin tämän saman pöydän ääressä lausut: \"Isäni kuoli, koska ei\nvoinut tehdä sitä, minkä minä olen tehnyt. Mutta hän kuoli tyynenä ja\nrauhallisena, sillä hän tiesi kuollessaan, mitä minä teen.\"\n\n-- Isä, isä, huudahti nuori mies, -- jospa te kuitenkin voisitte elää!\n\n-- Jos jään eloon, niin kaikki muuttuu. Jos elän, niin suosio muuttuu\nvihaksi, sääli vainoksi. Jos elän, niin en ole muuta kuin sanansa\nsyöjä, vararikon tehnyt mies. Jos kuolen, niin olen vain onnettoman,\nkunniallisen miehen ruumis. Jos jään elämään, niin parhaat ystäväni\nkarttavat taloani; kuoltuani seuraa koko Marseille minua viimeiseen\nleposijaani. Jos jään elämään, niin sinä häpeät nimeäni, mutta\nkuoltuani voit pää pystyssä sanoa: \"Olen sen miehen poika, joka surmasi\nitsensä, kun ei voinut vastata nimestään.\"\n\nNuori mies huokasi syvään, mutta näytti alistuvan kohtaloonsa. Hänen\njärkensä oli vakuuttunut, vaikka ei sydämensä.\n\n-- Ja nyt, sanoi Morrel, -- jätä minut yksin ja koeta pitää naiset\nloitolla.\n\n-- Ettekö tahdo nähdä sisartani enää? kysyi Maximilien.\n\nNuori mies toivoi vielä heikosti, että tämä kohtaaminen muuttaisi isän\npäätöksen. Herra Morrel pudisti päätään.\n\n-- Minä näin hänet tänä aamuna, sanoi hän, -- ja lausuin silloin\nhänelle jäähyväiset.\n\n-- Eikö teillä, isä, ole annettavana minulle mitään erikoisia tehtäviä?\nkysyi Maximilien väräjävällä äänellä.\n\n-- On kyllä, poikani, pyhä tehtävä.\n\n-- Mikä se on, isä?\n\n-- Thomson & Frenchin kauppahuone on ollut ainoa, joka on säälinyt\nminua joko puhtaasta ihmisyydestä tai itsekkyydestä, vaikka enhän minä\nvoi nähdä ihmisten sydämiin. Heidän edustajansa, joka kymmenen minuutin\nkuluttua tulee nostamaan kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta\nviisisataa frangia, tarjosi vapaaehtoisesti minulle kolmen kuukauden\nlykkäyksen. Tälle kauppaliikkeelle on ensimmäisenä kaikki suoritettava,\npoikani, ja tuo mies olkoon sinulle pyhä.\n\n-- Kyllä, isä, sanoi Maximilien.\n\n-- Ja nyt kerta vielä hyvästi, sanoi Morrel. -- Mene, mene, minun\ntäytyy saada olla yksin. Testamenttini löydät makuuhuoneeni\nkirjoituspöydän laatikosta.\n\nNuori mies seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän tahtoi, mutta ei\njaksanut täyttää isänsä tahtoa.\n\n-- Kuulehan, Maximilien, sanoi hänen isänsä, -- kuvittele, että olen\nsotilas, niin kuin sinäkin ja että minua käsketään valloittamaan\nvallitus; jos tiedät, että se merkitsee kuolemaa, niin etkö silloin\nsanoisi minulle samaa mitä äsken: \"Menkää, isäni, sillä jäämällä\ntuotatte itsellenne häpeää, ja kuolema on parempi kuin häpeä!\"\n\n-- Sanoisin, vastasi nuori mies, -- sanoisin kyllä.\n\nJa sulkien kiihkeästi isänsä syliinsä hän sanoi:\n\n-- Menkää, isäni!\n\nJa hän syöksyi pois työhuoneesta.\n\nPoikansa mentyä Morrel seisoi hetkisen paikallaan tuijottaen oveen.\nSitten hän ojensi kätensä soittokellon nuoraan ja veti.\n\nVähän ajan päästä tuli Cocles.\n\nHän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Nämä viimeiset kolme päivää\nolivat murtaneet hänen voimansa. Ajatus: \"Kauppahuone Morrel lakkauttaa\nmaksunsa\", painoi hänet syvempään kumaraan kuin olisi tehnyt\nkaksikymmentä vuotta lisää ikävuosia.\n\n-- Hyvä Cocles, sanoi Morrel äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata,\nsinä jäät odotushuoneeseen. Kun tuo herra, joka jo kolme kuukautta\nsitten kävi täällä, Thomson & Frenchin edustaja, saapuu, niin ilmoitat\nminulle hänen tulonsa.\n\nCocles ei vastannut, nyökkäsi vain ja meni odotushuoneeseen istumaan.\n\nMorrel vaipui tuoliinsa. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon. Hänellä ei\nollut enää aikaa enempää kuin seitsemän minuuttia. Viisari liikkui\ntuskattoman nopeasti. Hän luuli näkevänsä, miten se siirtyi.\n\nMahdotonta on kuvailla, mitä tuona hetkenä liikkui miehen mielessä. Hän\noli vielä täysissä voimissaan ja tahtoi ehkä väärien päätelmien nojalla\nerota kaikesta siitä, mitä maailmassa rakasti, ja jättää elämän, joka\ntarjosi hänelle runsaasti perheonnea. Ennen kuin häntä olisi voinut\nymmärtää, olisi täytynyt nähdä hänen hikeähelmeilevä otsansa, jonka hän\nkuitenkin kohotti taivasta kohden.\n\nKellon viisari liikkui yhä, pistoolit oli ladattu. Hän tarttui toiseen\nniistä ja lausui hiljaa tyttärensä nimen. Sitten hän laski aseen pois,\ntarttui kynään ja kirjoitti muutaman sanan.\n\nHän ei mielestään ollut sanonut kyllin helliä jäähyväisiä rakkaalle\nlapselleen. Sitten hän kääntyi katsomaan kelloon. Hän ei enää laskenut\nminuutteja vaan sekunteja.\n\nHän tarttui jälleen pistooliin, avasi puoliksi suunsa ja piti silmällä\nkellon viisaria. Hän sävähti itse vetäessään hanan vireeseen.\n\nSitten nousi kylmä hiki hänen otsalleen, kuolettava tuska kouristi\nhänen sydäntään.\n\nHän kuuli portaille vievän oven narisevan saranoillaan.\n\nTyöhuoneeseen vievä ovi aukeni.\n\nKello alkoi kohta lyödä yhtätoista.\n\nMorrel ei kääntynyt, hän odotti Cocleksen ilmoittavan:\n\n\"Thomson & Frenchin edustaja.\"\n\nHän nosti pistoolin suunsa kohdalle...\n\nSamassa hän kuuli kiljahduksen. Se oli hänen tyttärensä ääni.\n\n-- Isä! huusi nuori tyttö aivan hengästyneenä ja melkein\ntukehtumaisillaan ilosta, -- pelastettu, te olette pelastettu!\n\nJa hän heittäytyi isänsä syliin heiluttaen korkealla silkkistä,\npunaista kukkaroa.\n\n-- Pelastettu! Mitä sanotkaan, lapseni! huudahti Morrel. -- Mitä tämä\nmerkitsee?\n\n-- Niin, pelastettu, pelastettu, katsokaa, katsokaa! sanoi tyttö.\n\nMorrel otti kukkaron ja vavahti, sillä hän muisti hämärästi, että se\noli kerran ollut hänen omansa.\n\nSen toisessa osastossa oli kahdensadan\nkahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin vekseli.\n\nSe oli kuitattu.\n\nToisessa oli pienen pähkinän kokoinen timantti ja paperiliuskalle\nkirjoitettuna nämä kaksi sanaa:\n\n_Julien myötäjäiset_.\n\nMorrel nosti kätensä otsalleen. Hän luuli näkevänsä unta.\n\nSamassa kello löi yksitoista.\n\nJokainen vasaran lyönti kaikui hänen korvissaan, aivan kuin ne olisivat\nosuneet hänen omaan sydämeensä.\n\n-- Selitähän, lapsi, sanoi hän. -- Mistä olet tämän kukkaron löytänyt?\n\n-- Meilhan-kadun varrelta, numerosta viisitoista, viidennessä\nkerroksessa pienen huoneen lieden reunalta.\n\n-- Mutta eihän tämä kukkaro ole sinun.\n\nJulie ojensi hänelle aamulla saamansa kirjeen.\n\n-- Kävitkö yksin tuossa talossa? kysyi Morrel.\n\n-- Emmanuel seurasi minua, isä. Hänen piti odottaa minua Musée-kadun\nkulmassa. Mutta hän ei kylläkään palatessani ollutkaan enää siellä.\n\n-- Herra Morrel! kuului huuto portailta. -- Herra Morrel!\n\n-- Se on hänen äänensä, sanoi Julie.\n\nSamassa Emmanuel astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui ilo ja\nmielenliikutus.\n\n-- Pharaon! huusi hän. -- Pharaon!\n\n-- Mitä! Pharaon! Oletko hullu, Emmanuel! Tiedäthän, että se on\nhukkunut.\n\n-- Pharaon, herra Morrel. Sataman suulta on ilmoitettu, että Pharaon on\ntulossa.\n\nMorrel vaipui tuoliin, hänen voimansa pettivät. Hän ei voinut millään\nselittää näitä uskomattomia, ennenkuulumattomia, satumaisia tapauksia.\n\n-- Isä, huudahti Maximilien, -- miksi sanoitte Pharaonin hukkuneen?\nSataman suulta ilmoitetaan Pharaonin tulevan.\n\n-- Ystäväni, sanoi Morrel, -- ennen kuin se voi tapahtua, täytyy uskoa\nihmeisiin. Mahdotonta! Mahdotonta!\n\nMutta olivathan kukkaro, kuitti ja kallisarvoinen timanttikin\ntodellisia ja1 yhtä kaikki uskomattomia.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Cocles vuorostaan, -- mitä tämä tietää, Pharaon?\n\n-- Menkäämme katsomaan, sanoi Morrel nousten paikaltaan, -- ja Jumala\nmeitä armahtakoon, jos se on väärä uutinen.\n\nHe laskeutuivat portaita alas. Portailla odotti rouva Morrel. Hän ei\nollut uskaltanut astua sisään.\n\nVähän ajan päästä he olivat Cannebièrella.\n\nSatamassa oli suuri joukko kansaa koolla.\n\nTämä joukko antoi Morrelille tietä.\n\n-- Pharaon, Pharaon! huusivat kaikki.\n\nKaikkien ihmeeksi laski Saint-Jeanin tornin edustalle laiva, jonka\nkeulassa oli valkoisin kirjaimin \"Pharaon (Morrel & poika, Marseille)\",\naivan samanlainen kuin toinenkin Pharaon ja lastinaan kokenillia ja\nindigoa. Se laski ankkurinsa ja purjeensa. Kannella komensi kapteeni\nGaumard, ja Penelon viittoi Morrelille.\n\nEnää ei voinut epäilläkään, omat silmät olivat todistamassa, ja\nkymmenentuhatta ihmistä todistusta tukemassa.\n\nKun Morrel ja hänen poikansa syleilivät kaikkien nähden toisiaan\nrannalla nähdessään tämän ihmeen, niin eräs mies, jonka kasvoja\npuoliksi peitti musta parta, katseli tätä kohtausta aivan heltyneenä\nlähellä olevan ristikkoikkunan takaa ja sanoi itsekseen:\n\n-- Ole onnellinen, jalo mies. Siunattu ollos kaiken sen hyvän tähden,\nmitä olet tehnyt ja tulet tekemään. Ja pysyköön kiitollisuuteni yhtä\nsalassa kuin hyvä työsikin.\n\nJa huulillaan hymy, jossa kuvastui ilo ja onni, hän lähti kätköstään\nkenenkään näkemättä, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut päivän\ntärkeimpään tapaukseen. Hän astui alas portaita, jotka ovat\nsatamalaiturin reunassa, ja huusi kolme kertaa:\n\n-- Jacopo, Jacopo, Jacopo!\n\nPieni vene tuli hänen luokseen, hän hyppäsi siihen, soudatti itsensä\nkomeaan purteen ja nousi sen kannelle kepeästi kuin merimies. Sieltä\nhän katseli, miten Morrel ilosta itkien kätteli kaikkia ja näytti\netsivän tuota tuntematonta hyväntekijäänsä laivasta.\n\n-- Ja nyt, sanoi tuntematon, -- hyvästi, hyvyys, ihmisyys,\nkiitollisuus... Hyvästi kaikki tunteet, jotka sydämen tekevät\nonnelliseksi...! Kohtalo on valinnut minut puolestaan palkitsemaan\nhyviä ihmisiä ... koston jumala jättäköön nyt minulle paikkansa\nrangaistakseni rikolliset!\n\nNämä sanat sanottuaan hän viittasi, ja aivan kuin pursi olisi odottanut\nvain tätä merkkiä, se läksi kiitämään ulappaa kohden.\n\n\n\n\n31. Italia -- Merenkulkija Sindbad\n\n\nVuoden 1838 alussa oli Firenzessä kaksi nuorta miestä, jotka molemmat\nkuuluivat Pariisin hienoimpaan seurapiiriin; toinen oli vicomte Albert\nde Morcerf, toinen paroni Franz d'Epinay. He olivat päättäneet viettää\nkarnevaalin Roomassa, jossa Franzin tuli olla Albertin oppaana, sillä\nhän oli jo kaksi vuotta oleskellut Italiassa.\n\nMutta asuinpaikan saaminen Roomassa karnevaalin aikana ei ole suinkaan\nhelppoa, ellei tahdo maata Piazza del Popololla tai Forum Romanumilla.\nNiinpä nuorukaiset kirjoittivat Pastrinille, joka omisti London-hotellin\nPiazza di Spagnan varrella, ja tilasivat itselleen hauskan asunnon.\n\nPastrini vastasi, ettei hänellä ollut enää vapaina muuta kuin kaksi\nhuonetta ja pieni kabinetti kolmannessa kerroksessa. Ne hän oli valmis\nvuokraamaan kohtuullisesta hinnasta, louisdorista päivässä. Nuoret\nmiehet suostuivat tähän. Sillä välillä Albert läksi Napoliin ja Franz\njäi Firenzeen.\n\nNautittuaan kaikista niistä huveista, jotka Medicien kaupunki voi\ntarjota, käveltyään kyllikseen siinä maallisessa paratiisissa, jonka\nnimi on Carcine, Franz halusi nähdä Elban, Napoleonin merkillisen\noleskelupaikan. Hän oli jo sitä ennen nähnyt Korsikan, Napoleonin\nkehdon.\n\nEräänä iltana hän siis irroitti Livornon satamassa purjeveneen,\nlaskeutui sen pohjalle viittaansa kietoutuneena ja sanoi merimiehille\nainoastaan: \"Elban saarelle!\"\n\nVene läksi satamasta aivan kuin merilintu pesästään, ja seuraavana\npäivänä Franz saapui Porto-Ferrajoon.\n\nFranz kulki keisarillisen saaren halki kaikkia niitä teitä, joita\njättiläinen oli astunut, ja palasi purteen Marcianassa.\n\nKaksi tuntia myöhemmin hän laski maihin Pianosan saarelle, jossa\nkerrottiin olevan tavattoman paljon pyitä.\n\nMetsästys ei onnistunut hyvin. Franz sai ammutuksi ainoastaan pari\nvaivaista pyytä, ja uuvutettuaan siten itsensä aivan turhan tähden hän\nmeni jokseenkin huonolla tuulella veneeseen.\n\n-- Jos teidän ylhäisyytenne vain tahtoo, sanoi laivuri, -- niin voin\nneuvoa verrattoman metsästyspaikan.\n\n-- Missä?\n\n-- Näettekö tuon saaren? sanoi laivuri ja osoitti sormellaan etelään\npäin erästä keilanmuotoista, kallioista saarta, joka kohosi aivan\ntummansinisen meren keskeltä.\n\n-- Mikä tuo saari on? kysyi Franz.\n\n-- Monte-Criston saari, vastasi livornolainen.\n\n-- Mutta eihän minulla ole lupaa metsästää tuolla saarella.\n\n-- Sitä ei teidän ylhäisyytenne tarvitsekaan, saari on aivan autio.\n\n-- Autio saari keskellä Välimerta, sepä omituista.\n\n-- Ja luonnollista, teidän ylhäisyytenne. Saari on kauttaaltaan\nkallioinen, eikä siellä ole tilkkuakaan viljelyskelpoista maata.\n\n-- Minne saari kuuluu?\n\n-- Toscanaan.\n\n-- Millaista riistaa siellä on?\n\n-- Tuhansittain villivuohia.\n\n-- Ja ne elävät nuoleskelemalla kallioita, sanoi Franz epäuskoisena\nhymyillen.\n\n-- Ei, pureskelemalla sanajalkoja, myrttipensaita ja mastiksipuita,\njoita kasvaa kaikissa kallionkoloissa.\n\n-- Mutta missä siellä voi nukkua?\n\n-- Joko saarella olevissa luolissa tai veneessä viittaan kietoutuneena.\nVoisimmehan sitä paitsi lähteä pois heti metsästyksen päätyttyä,\npurjehdimmehan me yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja jos tyyntyy,\nniin voimmehan soutaa.\n\nFranz suostui kuin suostuikin tähän ehdotukseen korvatakseen tähän asti\nepäonnistuneen metsästyksensä.\n\nHänen myönnyttyään keskustelivat merimiehet vähän aikaa hiljaa\nkeskenään.\n\n-- No, kysyi Franz, -- mikä nyt on taas? Onko tullut este?\n\n-- Ei, sanoi laivuri, -- mutta meidän täytyy ilmoittaa teidän\nylhäisyydellenne, että saari on julistettu epäiltävien seutujen\njoukkoon.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee sitä, että kun Monte-Criston saari on asumaton, niin\nsiellä oleksii merirosvoja ja salakuljettajia, jotka saapuvat\nKorsikasta, Sardiniasta ja Afrikasta. Jos joku ilmoittaa meidän\npoikenneen sinne, täytyy meidän Livornoon palatessamme jäädä kuudeksi\npäiväksi tarkastuksen alaiseksi.\n\n-- Hitto vieköön, sehän muuttaa koko asian! Kuudeksi päiväksi! Juuri\nniin moneksi, kuin Jumala tarvitsi luodakseen maailman. Se on aivan\nliian pitkä aika.\n\n-- Mutta eihän kukaan ilmoita teidän ylhäisyytenne olleen Monte-Criston\nsaarella.\n\n-- En minä ainakaan, huudahti Franz.\n\n-- Emme mekään, sanoivat merimiehet.\n\n-- Siinä tapauksessa lähtekäämme Monte-Cristoa kohden.\n\nLaivuri antoi määräyksensä. Keula käännettiin saareen päin, ja vene\nalkoi kiitää sitä kohden.\n\nTuuli pullisti purjeita, ja kun merimiehet olivat asettuneet\npaikoilleen, kolme keulaan ja neljäs perää pitämään, ryhtyi Franz\njatkamaan keskustelua.\n\n-- Hyvä Gaetano, sanoi hän laivurille, -- muistaakseni sanoitte, että\nsaari on merirosvojen tyyssija, ja mielestäni se on aivan toisenlaista\nriistaa kuin vuohet.\n\n-- Se on aivan totta, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Tiesin kyllä, että salakuljettajia oli olemassa, mutta Algerian\nvalloituksen jälkeen ja muhamettilaisen hallituksen kukistuttua en\nluullut, että niitä enää olisi muualla kuin Cooperin ja kapteeni\nMarryatin romaaneissa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne erehtyi, merirosvoja on yhä olemassa kuten\nmaantierosvojakin, jotka muka paavi Leo XII hävitti sukupuuttoon, mutta\njotka yhtä kaikki pidättävät ihmisiä aivan Rooman porttien edustalla.\nEttekö ole kuullut, miten paavin luona oleva Ranskan lähettiläs\nryöstettiin putipuhtaaksi viidensadan askelen päässä Velletristä?\n\n-- Olen kyllä kuullut.\n\n-- Jos teidän ylhäisyytenne asuisi Livornossa, saisitte tuon\ntuostakin kuulla, että kauppalaiva, jota kovasti odotettiin, tai\nenglantilainen jahti, jonka piti saapua Bastiaan, Porto-Ferrajoon tai\nCivita-Vecchiaan, ei olekaan tullut perille, vaan luultavasti\nmurskaantunut kalliota vasten. No niin, tämä kallio onkin pieni ja\nkapea kuuden tai kahdeksan miehen soutama vene, joka on sen yllättänyt\nja ryöstänyt pimeänä tai myrskyisenä yönä asumattoman saaren tienoilla,\naivan samoin kuin rosvot ryöstävät postivaunut metsän laidassa.\n\n-- Mutta, sanoi Franz maatessaan siinä veneen pohjalla, -- miksi eivät\nryöstetyt tee valitusta, miksi he eivät vaadi Ranskan, Sardinian tai\nToscanan hallitusta kostamaan?\n\n-- Siksi, että laivasta tai jahdista viedään veneeseen ensin kaikki,\nmikä suinkin on arvokasta, sitten laivaväen kädet ja jalat kytketään\nyhteen, jokaisen kaulaan sidotaan neljänkolmatta naulan painoinen\nkuula, laivan pohjaan tehdään tynnyrin suuruinen reikä, noustaan\nkannelle, suljetaan luukut ja mennään veneeseen. Kymmenen minuutin\npäästä laiva alkaa valittaa ja huoata, ja sitten se uppoaa. Ensin\nvaipuu toinen puoli veden alle, sitten toinen, sitten se nousee, painuu\ntaas ja vajoaa yhä enemmän. Äkkiä kuuluu aivan kuin kanuunan laukaus,\nilma halkaisee kannen. Sitten laiva liikahtelee kuin hukkuva ja vaipuu\nyhä syvemmälle. Vesi, joka laivan sisällä on ollut kovassa\npuristuksessa, purskahtaa esiin kaikista aukoista, aivan kuin iso\nvalaskala purskuttaisi sieraimistaan jättiläismäisiä vesisuihkuja.\nSitten kuuluu viimeinen korina ja laiva vaipuu syvyyteen muodostaen\nveteen ison suppilon, joka pyörii hetkisen, täyttyy vähitellen ja\nhäviää. Viiden minuutin kuluttua vain Jumalan silmä voi meren pohjasta\nlöytää hukkuneen laivan. -- Ymmärrättekö nyt, jatkoi laivuri hymyillen,\nmiksi laiva ei tule satamaan ja miksi miehistö ei tee valitusta?\n\nJos Gaetano olisi kertonut tämän kaiken ennen matkalle lähtöä, olisi\nFranz luultavasti miettinyt kauemmin, ennen kuin läksi. Mutta he olivat\njo matkalla, ja peräytyminen olisi näyttänyt pelkuruudelta. Hän oli\nniitä miehiä, jotka eivät etsi vaarallisia tilanteita, mutta jotka\nkyllä tarpeen tullen kylmäverisesti taistelevat vaaraa vastaan,\nkatselevat sitä aivan samoin kuin vastustajaa kaksintaistelussa,\ntarkkaavat hänen liikkeitään, arvioivat hänen voimansa; pysähtyvät niin\npaljon, että voivat hengittää, mutta eivät niin paljoa, että\nnäyttäisivät pelkureilta. He huomaavat ensi katseella, millaiset ovat\nvoittamisen mahdollisuudet, ja surmaavat yhdellä iskulla.\n\n-- Mitä vielä, sanoi hän. -- Olen kulkenut Sisilian ja Calabrian halki,\nolen purjehtinut kaksi kuukautta Arkkipelagissa enkä kertaakaan ole\nnähnyt rosvon tai ryövärin varjoakaan.\n\n-- En minä tätä kertonutkaan saadakseni teidän ylhäisyyttänne luopumaan\naikeestaan, sanoi Gaetano, -- vastasin vain kysymykseenne, siinä\nkaikki.\n\n-- Se on totta, Gaetano, ja kertomuksenne oli hyvin huvittava. Kun\ntahdon nauttia siitä mahdollisimman kauan, niin menkäämme Monte-Criston\nsaarelle.\n\nNopeasti lähestyttiin matkan päämäärää. Oli hyvä tuuli, ja vene kiiti\nkuuden tai seitsemän solmun nopeudella. Sitä mukaa kuin tultiin\nlähemmäksi, näytti saari nousevan merestä yhä korkeammaksi, ja illan\nkirkkaassa valossa näki, miten kalliolohkareet olivat päällekkäin aivan\nkuin asevarastossa kanuunan kuulat, ja niiden koloissa näkyi punertavaa\nkanervaa ja viheriäisiä pensaita. Vaikka merimiehet näyttivätkin aivan\nrauhallisilta, tarkastelivat he kuitenkin valppaina kuultavaa ulappaa.\nEtäällä näkyi ainoastaan muutamia kalastajaveneitä, joiden valkoiset\npurjeet keinuivat aivan kuin kalalokkien siivet.\n\nVene oli enää parin peninkulman päässä saaresta, kun aurinko alkoi\nlaskea Korsikan taakse, jonka terävät kalliohuiput kohosivat korkealle\ntaivasta kohden. Tämä kiviröykkiö nousi uhkaavana kuin jättiläinen\nAdamastor veneen eteen ja peitti auringon, vaikka säteet vielä\nkultasivat sen huippuja. Mutta yhä voitokkaampana nousi merestä varjo,\nvalloitti huiputkin, ja lopulta saari oli kuin harmaa röykkiö, joka\ntummenemistaan tummeni. Puolen tunnin päästä oli pilkkoen pimeää.\n\nKaikeksi onneksi merimiehet liikkuivat tutuilla vesillä, sillä Franz ei\ntuntenut itseään aivan rauhalliseksi siinä veneessä keskellä pimeää\nyötä. Korsika oli kokonaan kadonnut. Monte-Cristoakaan ei näkynyt.\nMutta merimiehet ilmeisesti näkivät pimeässä kuin ilveskissat, eikä\nperänpitäjä epäröinyt vähääkään.\n\nNoin tunti auringonlaskun jälkeen Franz arveli huomaavansa veneen\nvasemmalla puolella noin neljännespeninkulman päässä jotakin mustaa,\nmutta hän ei voinut erottaa, mitä se oikeastaan oli. Hän oli vaiti,\nkoska pelkäsi merimiesten nauravan hänelle, jos hän pitäisi mustaa\npilveä maana. Mutta äkkiä näkyi kirkas liekki saarelta. Maa saattoi\nolla pilven näköinen, mutta tuli ei ollut mikään meteori.\n\n-- Mikä tuo valo on? kysyi hän.\n\n-- Hiljaa! sanoi laivuri. -- Se on nuotio.\n\n-- Mutta sanoittehan, että saari on asumaton!\n\n-- Sanoinhan, että siellä ei ole varsinaisia asukkaita, mutta että se\non salakuljettajien turvapaikkana.\n\n-- Ja merirosvojen, toisti Gaetano. -- Sen vuoksi olenkin käskenyt\npurjehtia saaren ohitse, sillä, niin kuin näette, nuotio on takanamme.\n\n-- Mutta nuotiohan pikemmin rauhoittaa kuin tekee levottomaksi, sanoi\nFranz. -- Piileskelijät eivät olisi sytyttäneet tulta.\n\n-- Se ei merkitse mitään, sanoi Gaetano. -- Jos pimeässä voisitte\nlaskea saaren aseman, niin huomaisitte, että tulta ei näe mantereelle,\nei Pianosaan, vaan ainoastaan aavalle merelle.\n\n-- Te pelkäätte, että tuli merkitsee huonoa seuraa?\n\n-- Siitä olisi otettava selko, sanoi Gaetano pitäen valoa silmällä.\n\n-- Ja millä tavoin siitä voi ottaa selkoa?\n\n-- Saattepahan nähdä.\n\nTämän lausuttuaan Gaetano neuvotteli merimiestensä kanssa ja hetken\nkuluttua vene oli kääntynyt. Palattiin samaa tietä kuin oli tultukin,\nja muutaman minuutin päästä tuli katosi, luultavasti kallionkielekkeen\nsuojaan.\n\nSilloin peränpitäjä antoi veneelle uuden suunnan, se lähestyi saarta\ntuntuvasti ja oli vähän ajan päästä siitä ainoastaan viidenkymmenen\naskelen päässä.\n\nGaetano laski purjeen ja vene seisahtui.\n\nKaikki tämä tehtiin aivan hiljaa, sanaakaan vaihtamatta.\n\nGaetano, joka oli ehdottanut matkaa, oli ottanut kaiken vastuun\nitselleen. Nuo neljä merimiestä pitivät häntä silmällä, ottivat airot\nesille ja olivat ilmeisesti valmiit pakenemaan soutamalla, mikä ei\npimeässä olisikaan ollut mahdotonta.\n\nFranz puolestaan tarkasti aseitaan kylmäverisenä. Hänellä oli kaksi\nkaksipiippuista pyssyä ja karbiini; hän latasi ne, tarkasti lukot ja\nodotti.\n\nTällä välin laivuri riisui takkinsa ja paitansa, sitoi housunsa\ntiukempaan vyölleen, ja kun hän oli avojaloin, hänen ei tarvinnut\nriisua jalkineita eikä sukkia. Tässä puvussa tai oikeammin sanoen ilman\npukua hän pani sormensa suulleen varoittaakseen kaikkia olemaan aivan\nhiljaa, laskeutui mereen ja alkoi uida rantaa kohden niin varovaisesti,\nettä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Fosforivälke laineilla vain ilmaisi,\nmissä hän ui.\n\nKohta tämä juovakin katosi. Hän oli epäilemättä päässyt maihin.\n\nPuolen tunnin ajan pysyttelivät veneessä olijat aivan liikkumattomina\npaikoillaan. Sitten lähestyi rannasta venettä kohden sama valoisa\njuova. Vähän ajan päästä Gaetano oli veneessä.\n\n-- No? kysyivät Franz ja kaikki merimiehet yht'aikaa.\n\n-- Siellä on espanjalaisia salakuljettajia. Heidän mukanaan on kaksi\nkorsikalaista rosvoa.\n\n-- Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten\nsalakuljettajien kanssa?\n\n-- Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan.\nToisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä\nkohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me.\nHe tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme.\nEihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet\nvastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille\nmitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän\nmuistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme\nviedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.\n\n-- Vai niin! sanoi Franz. -- Te olette siis hiukan salakuljettajia\ntekin, Gaetano?\n\n-- Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton\nkuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.\n\n-- Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston\nsaarella?\n\n-- Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me\ntunnemme toisemme tietyistä merkeistä.\n\n-- Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme\nmaihin?\n\n-- Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.\n\n-- Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa..., jatkoi Franz ottaen\nedeltäpäin kaiken varteen.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, -- eihän se ole heidän syynsä, että he\novat rosvoja, vaan esivallan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Heitähän vainotaan siksi, että ovat nylkeneet toisen miehen nahan,\nikään kuin korsikalaisen luonteeseen ei kuuluisi kosto.\n\n-- Mitä tarkoitatte tuolla nylkemisellä? Murhaamistako? sanoi Franz\njatkaen kyselyjään.\n\n-- Minä tarkoitan vihollisen tappamista, se on aivan eri asia, sanoi\nlaivuri.\n\n-- Menkäämme siis pyytämään vieraanvaraisuutta salakuljettajilta ja\nrosvoilta. Luuletteko heidän suostuvan siihen?\n\n-- Varmasti.\n\n-- Montako heitä on?\n\n-- Neljä, teidän ylhäisyytenne, ja nuo kaksi rosvoa niiden lisäksi,\nsiis yhteensä kuusi.\n\n-- Meitä on yhtä monta. Jos nuo herrat ryhtyvät vihamielisyyksiin, niin\npystymme ainakin vastustamaan heitä. Siis kerta vielä, menkäämme\nMonte-Criston saarelle.\n\n-- Menkäämme, teidän ylhäisyytenne. Mutta sallittehan minun kuitenkin\nryhtyä varokeinoihin?\n\n-- Tietysti, olkaa viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus. En\nainoastaan salli, vaan kehotankin teitä siihen.\n\n-- Siis, kaikki hiljaa! sanoi Gaetano.\n\nKaikki vaikenivat.\n\nFranz, joka aina näki asiat oikeassa valossaan, huomasi, että hänen\nasemansa oli, ellei suorastaan vaarallinen, niin kuitenkin arveluttava.\nHän oli pilkkopimeässä, erillään muusta maailmasta, keskellä merta,\nmerimiesten seurassa, jotka eivät häntä laisinkaan tunteneet ja joilla\nei ollut mitään syytä olla hänelle uskollisia. He tiesivät, että hänen\nvyöhönsä oli kätketty muutamia tuhansia frangeja, ja he olivat usein,\nelleivät suorastaan kadehtien, niin ainakin uteliaina, tarkastelleet\nhänen oivallisia aseitaan. Toiselta puolen hän oli menossa näiden\nsamojen miesten kanssa saarelle, jolla kyllä oli hyvin raamatullinen\nnimi, mutta joka salakuljettajiensa ja rosvojensa vuoksi ei tarjonnut\nhänelle sen suurempaa turvaa kuin Golgata Kristukselle. Sitä paitsi\ntuntuivat nuo kertomukset mereen upotetuista laivoista näin yöllä\ntodenmukaisemmilta kuin päivällä. Hän saattoi siis olla kahden vaaran\nvälillä, ja siksi hän piti tarkkaan silmällä merimiehiä eikä heittänyt\npyssyä kädestään.\n\nMerimiehet olivat uudelleen nostaneet purjeet ja olivat lähteneet samaa\ntietä kuin olivat tulleetkin. Franzin silmät jo olivat ennättäneet\ntottua pimeään, ja hän näki heidän purjehtivan jylhien kallioiden ohi.\nHetken kuluttua tuli nuotio taas näkyviin. Tulen ympärillä istui viisi\ntai kuusi miestä.\n\nNuotion kajastus ulottui noin sadan askelen päähän merelle. Gaetano\nkulki nuotiota kohden, mutta kuitenkin sillä tavoin, että hän koko ajan\npiti venettä kajastuksen ulkopuolella. Kun hän oli aivan nuotion\nkohdalla, hän käänsi rohkeasti keulan valoisan piirin sisään ja alkoi\nlaulaa merimieslaulua, jonka loppusäkeistöön toiset yhtyivät.\n\nNuotion ääressä olevat miehet hyppäsivät pystyyn ja juoksivat rantaan\nkatsomaan venettä ja arvailemaan, missä aikeissa se lähestyi. Pian he\nnäyttivät rauhoittuneen ja palasivat nuotion ääreen, jolla paistui\nkokonainen vuohi. Vain yksi heistä jäi rannalle.\n\nKun vene oli noin kahdenkymmenen askelen päässä maasta, tähtäsi\nrannalla oleva mies pyssyllään tyynesti tulijoihin ja kysyi Sardinian\nmurteella:\n\n-- Kuka siellä?\n\nFranz veti pyssynsä molemmat hanat vireeseen.\n\nGaetano vaihtoi silloin miehen kanssa muutamia sanoja, joita Franz ei\nymmärtänyt, mutta jotka epäilemättä koskivat häntä.\n\n-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne lausua nimensä vai pysyä\ntuntemattomana?\n\n-- Minun nimeni on heille aivan tuntematon. Sanokaa siis heille\nainoastaan, että olen ranskalainen ja matkustan huvikseni, lausui\nFranz.\n\nKun Gaetano oli vastannut, antoi vartija eräälle tulen ääressä olevalle\nmääräyksen, ja tämä nousi heti ja hävisi kallioiden keskeen.\n\nOltiin vaiti. Jokainen näytti pitävän huolta omista asioistaan, Franz\nmaihinmenosta, merimiehet purjeista ja salakuljettajat vuohesta. Mutta\nvaikka kaikki olivatkin näennäisesti huolettomia, pitivät he kuitenkin\ntoisiaan silmällä.\n\nÄsken poistunut mies ilmestyi näkyviin aivan vastakkaiselta puolelta.\nHän nyökkäsi vartijalle, joka heti kääntyi veneeseen päin ja sanoi:\n_S'accommodi_.\n\nItalialaista sanaa _s'accommodi_ on mahdoton kääntää. Se merkitsee\nsamalla kertaa: tulkaa, astukaa sisään, olkaa tervetullut, olkaa aivan\nkuin kotonanne, te olette täällä isäntä.\n\nMerimiehille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Muutama aironveto ja\nvene oli rannassa. Gaetano hyppäsi rantahiekalle ja kuiskasi vielä\nmuutaman sanan vartijalle. Hänen toverinsa astuivat yksitellen maihin.\nLopulta tuli Franzin vuoro.\n\nHänellä oli toinen pyssynsä olallaan, Gaetanolla oli toinen, ja eräällä\nmerimiehellä oli hänen karbiininsa. Hänen pukunsa oli samalla kertaa\ntaiteilijan ja keikarin puku. Se ei herättänyt salakuljettajissa\nepäluuloja eikä siis levottomuuttakaan.\n\nVene vedettiin rantaan, etsittiin muutaman askelen päästä sopivaa\nnuotiopaikkaa. Mutta se suunta, jonne he menivät, ei kai ollut vartijan\nmieleen, koska hän huusi Gaetanolle:\n\n-- Ei sinnepäin.\n\nGaetano sopersi muutaman sanan anteeksipyynnöksi ja läksi\npäinvastaiseen suuntaan. Kaksi merimiestä sytytti nuotiossa soihdut\nvalaistakseen tietä.\n\nHe astuivat noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja pysähtyivät\ntasaiselle, kallioiden saartamalle paikalle. Sen ympärille oli kallioon\nhakattu istuimia. Kallionkoloissa kasvoi muutamia vaivaisia tammia ja\ntuuheita myrttipensaita. Franz valaisi soihdullaan maata ja huomasi\ntuhkaläjästä, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat huomanneet tämän\npaikan sopivaksi oleskelupaikaksi, ja että Monte-Criston saarelle\ntulleet tavallisesti asustivat siinä.\n\nHän ei enää odottanut mitään erikoista seikkailua. Kun hän kerran oli\nastunut maihin ja huomannut saarelaiset ellei juuri ystävällisiksi,\nniin ainakin välinpitämättömiksi, hävisi hänen levottomuutensa\nkokonaan, ja tuntiessaan paistetun vuohen hajun hän alkoi\nrauhattomuuden sijasta tuntea nälkää.\n\nHän mainitsi siitä Gaetanolle, joka vastasi, että illallisen\nvalmistaminen oli helppoa, kun oli viiniä, leipää ja kuusi pyytä\nveneessä sekä iso nuotio aivan lähellä.\n\n-- Sitä paitsi, sanoi hän, -- jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää\npaistetun vuohen tuoksu, niin voinhan mennä naapureille tarjoamaan pari\npyytä saadaksemme viipaleen paistia.\n\n-- Tehkää se, Gaetano, tehkää se, sanoi Franz. -- Te olette todellakin\nsyntynyt välittäjäksi.\n\nMerimiehet kokosivat kanervia, myrttipensaan ja tammen oksia,\nsytyttivät ne tuleen ja saivat siitä syntymään jokseenkin komean\nnuotion.\n\nPaistetun vuohen tuoksu sai Franzin kärsimättömänä odottamaan laivurin\ntuloa. Lopulta tämä saapui.\n\n-- No, kysyi Franz, -- mitä uutta? Eikö pyyntöömme suostuta?\n\n-- Päinvastoin, sanoi Gaetano. -- Heidän päällikkönsä, jolle on\nilmoitettu tulostanne, kutsuu teidät aterioimaan kanssaan.\n\n-- Tuo heidän päällikkönsä näyttää olevan kohtelias mies. Miksi en siis\nmenisi hänen kanssaan aterioimaan, varsinkin kun tuon oman osuuteni\nruokaa mukanani.\n\n-- Hänellä on ruokaa kylliksi, liikaakin, mutta hän ottaa teidät\nasuntoonsa ainoastaan yhdellä kummallisella ehdolla.\n\n-- Asuntoonsako? kysyi nuori mies. -- Onko hän siis rakennuttanut tänne\ntalon?\n\n-- Ei, mutta hänellä on kuitenkin hyvin komea asunto, sikäli kuin olen\nkuullut.\n\n-- Tunnetteko siis päällikön?\n\n-- Olen kuullut hänestä puhuttavan.\n\n-- Hyvää vai pahaa?\n\n-- Molempia.\n\n-- Hitto vieköön! Ja mikä tuo ehto on?\n\n-- Teidän tulee antaa sitoa silmänne, ettekä saa ottaa sidettä pois,\nennen kuin hän itse käskee.\n\nFranz katsoi terävästi Gaetanoon nähdäkseen, mitä tämän ehdotuksen\ntakana piili.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, sanoi tämä arvaten Franzin ajatukset, -- että\nsitä kannattaa miettiä.\n\n-- Mitä te tekisitte minun sijassani? kysyi nuori mies.\n\n-- Minulla ei ole mitään menetettävissä, minä menisin.\n\n-- Suostuisitte siis?\n\n-- Suostuisin, vaikkapa vain uteliaisuudesta.\n\n-- Tässä miehessä on siis jotain merkillistä.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Gaetano hiljaa, -- en tiedä onko kaikki, mitä\nkerrotaan, totta...\n\nHän vaikeni katsahtaen ympärilleen.\n\n-- Mitä kerrotaan?\n\n-- Kerrotaan, että päällikön luolan rinnalla Pitti-palatsi on\nvähäpätöinen.\n\n-- Pelkkää unta! sanoi Franz istuutuen jälleen.\n\n-- Eikä olekaan. Cama, San Fernandon perämies, kävi siellä kerran ja\nkertoi, että sellaista loistoa ei ole muualla kuin saduissa.\n\n-- Tuollahan tavoin puhuen voisitte houkutella minut Ali-Baban luolaan,\nsanoi Franz.\n\n-- Kerron vain, mitä olen kuullut, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Te neuvotte siis minua suostumaan?\n\n-- Sitä en sano. Teidän ylhäisyytenne saa tehdä aivan niin kuin tahtoo.\nMinä en tahdo tällaisessa tapauksessa neuvoa mitään.\n\nFranz mietti hetkisen ja ymmärsi, että upporikas mies ei voinut aikoa\npahaa hänelle, jolla ei ollut muuta kuin muutama tuhat frangia. Ja\nkoska tämä siis ilmeisesti oli vain kutsu oivallisille päivällisille,\nniin hän suostui. Gaetano meni ilmoittamaan siitä.\n\nMutta Franz oli, niin kuin olemme maininneet, hyvin varovainen. Hän\ntahtoi saada lisää tietoja omituisesta isännästään. Hän kysyi sen\nvuoksi merimiestä, joka äskeisen keskustelun aikana oli kyninyt pyytä\njuhlallisesti -- ylpeänä hänelle uskotusta toimesta --, tiesikö tämä,\nmiten tuo kummallinen herra oli tullut maihin, koska missään ei näkynyt\nvenettä, ei speronaaria eikä tartaania.\n\n-- Kyllä minä hänen purjeveneensä tunnen, sanoi mies.\n\n-- Onko se komeakin?\n\n-- Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin\nvoisitte tehdä matkan maapallon ympäri.\n\n-- Kuinka suuri se on?\n\n-- Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin\nkuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää\nminkä tuulen tahansa.\n\n-- Missä se on rakennettu?\n\n-- En tiedä. Luultavasti Genovassa.\n\n-- Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa\nsellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?\n\n-- En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.\n\n-- Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.\n\n-- Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen\nmiehistön kanssa.\n\n-- Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän\nsitten on?\n\n-- Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.\n\n-- Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.\n\n-- Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad,\nmutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.\n\n-- Merenkulkija Sindbad?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Oletteko nähnyt hänet?\n\n-- Olen muutaman kerran.\n\n-- Minkä näköinen hän on?\n\n-- Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.\n\n-- Ja missä hän ottaa minut vastaan?\n\n-- Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.\n\n-- Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun\nolette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?\n\n-- On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta.\nSanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan\ntaikasanalla.\n\n-- Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan\nääni.\n\nTämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.\n\nVastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen\nmiehelle, joka oli häntä puhutellut.\n\nHänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen\ntäytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä\nsilmiltään.\n\nHän vannoi.\n\nSitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä\nvartijan astellessa edeltä.\n\nKuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta,\nettä jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin\nviisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli\nkielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan\nalle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän\ntunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen\noli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:\n\n-- Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.\n\nFranzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan\nsilmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen\nvuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen\nlakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan\nkullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja\nrunsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset\nkengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty\npieni käyrä tikari.\n\nVaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen\nsilmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja\nmustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.\n\nHänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli\nnoussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.\n\nMutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta\nunena, huoneen ylellisyys.\n\nSeinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla\nkankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen\nyläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja\nkahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista\nvalmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein\nnilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea,\njonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti\nvalaistuun huoneeseen.\n\nIsäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja\ntarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, -- että ryhdyin niin\nmoninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla\ntänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos\nasuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin\nhuonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen\ntappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa,\nminne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan\ntämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä\nuskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.\n\n-- Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden\nihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan.\nAjatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain\njatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.\n\n-- Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan,\nolisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani\nkäytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali,\nonko pöytä katettu?\n\nMelkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan\nmusta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa\nastumaan ruokasaliin.\n\n-- En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon\nFranzille, -- mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla\ntuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä\npuhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä,\netten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä\nsanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että\nminua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.\n\n-- Ja minä, lausui Franz, -- koska minulta ei puutu mitään muuta kuin\nkuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan\nminua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän\nhaltian minut siirtäneen.\n\n-- No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, -- kuulittehan,\nettä pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän\nnöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.\n\nSindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.\n\nFranz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän\nseikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä\nympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli\nkokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia\nkorkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta,\npäänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä,\nsisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia\nappelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.\n\nAterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu\nkorsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela\nja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin\nkepeämpiä ruokia.\n\nVadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.\n\nFranz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.\n\nAli yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti.\nVieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.\n\n-- Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno\nmaailmanmies ainakin, -- tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja\ntekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja\nkun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa\nminulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.\n\nAli lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.\n\n-- Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän\nhyväntyön?\n\n-- Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. -- Tuo\nmiesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin\nhänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä,\nkätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja\nkolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin\nsiksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä\nlahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen\nkomean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen\nylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään\ntappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen\nmetsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään\ntikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani\nehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys\noli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin\nAfrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa\nsieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.\n\nFranz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli\najatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.\n\n-- Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette\nlainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.\n\n-- Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut\najatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen.\n-- Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan\nmittaan täyttää.\n\nVaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen\nsilmistään omituinen julmuus.\n\n-- Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.\n\nSindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.\n\n-- Mistä sen päätätte? kysyi hän.\n\n-- Kaikesta, jatkoi Franz, -- äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne,\njopa elintavoistannekin.\n\n-- Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen\nluomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos\nalan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin\nkuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan\nkiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se\nvainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi\nmihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi\nsekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi\ntoisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin\nsiinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.\n\n-- Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.\n\nTuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja\najatuksen syvyyteen.\n\n-- Miksi juuri kostettava? kysyi hän.\n\n-- Siksi, vastasi nuori mies, -- että teistä saa sen vaikutelman, että\nyhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili\nsuorittamatta sen kanssa.\n\n-- Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja\nterävät hampaansa näkyivät. -- Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä\nja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden\nhyväntekijöiden kanssa.\n\n-- Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?\n\n-- Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan\nteille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.\n\n-- Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?\n\n-- En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista\nlaskelmista.\n\n-- Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani\nmukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa\nmäärässä osoittanut Monte-Criston saarella.\n\n-- Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos\ntulen Pariisiin, tulen incognito.\n\nAteria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia\nvarten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.\n\nLopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä\nolevat vasut ja laski ne pöydälle.\n\nNäiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta\nvalmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.\n\nNähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli\nuteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti\nvihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.\n\nHän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän\nnäki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.\n\n-- Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee\nteidät uteliaaksi, eikö niin?\n\n-- Sen myönnän.\n\n-- No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa,\njota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.\n\n-- Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, -- jouduttuaan jumalien käsistä\nihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen.\nMiksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan\nsanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?\n\n-- Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi\nSindbad. -- Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan\nsiihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan\nihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun,\nGuzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa\ntätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee\nteille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä\nmailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa,\nniin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään\npienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten\nRanskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden\nkuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille\nvuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan\nhänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra.\nEikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin.\nKatsokaa.\n\nHän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen\nsuuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi\nsuljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.\n\nFranz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän\nnielleen sen, hän kysyi:\n\n-- Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?\n\n-- Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi\nsurmata kuningas Filip Augustin?\n\n-- Olen.\n\n-- Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori --\nsiitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli\nHassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin\nhuvimajoihin -- niin kertoo Marco Polo -- hän päästi harvat valittunsa\nja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin,\nikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten\nnaisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät\ntodellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista\nunelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille\nantoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut\njumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski,\nja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään,\najatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he\nyrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.\n\n-- Se on siis hashishia! huudahti Franz. -- Niin, tunnen sen, ainakin\nnimeltään.\n\n-- Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta\nhashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle\nolisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: _Onnen kauppiaalle\nkiitollinen maailma_.\n\n-- Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta,\nkuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.\n\n-- Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko\nensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy\ntotuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai\nkiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä\njumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu\ntuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua\ntodellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä\nunelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän\nnautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun\npalaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette\nNapolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan,\ntaivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!\n\nVastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä\npaljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, -- en\ntiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei\nainakaan ole kuin olette vakuuttanut.\n\n-- Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän\ntaivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla\npitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista\nherkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia,\njotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät\npääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon\npäivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen\nmaukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja\nAli tuo meille kahvia ja piiput.\n\nHe nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi\nja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille\nmuutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.\n\nSe oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se\noli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani,\nseinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä\nkuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten\nleijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja,\nKapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja -- samanlaisten kuin se,\njoka ilmestyi Dantelle --, siperialaisten karhujen, norjalaisten\nkettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin\npaljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä\npehmeämmällä vuoteella.\n\nMiehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret\nolivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei\ntarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja\npoistui noutamaan kahvia.\n\nMiehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka\neivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja\nFranz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu\npolttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja\ntäyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.\n\nAli toi kahvia.\n\n-- Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. -- Ranskalaiseen\nvai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman\nsokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on\nvalmistettu kaikilla eri tavoilla.\n\n-- Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.\n\n-- Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. -- Siitä huomaa, että teillä\non taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka\nosaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella\ntavallaan, -- vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani\nPariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä\nminua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.\n\n-- Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, --\nsillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri\nvuorokaudessa.\n\n-- Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja\nlentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään\nhuolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet,\nolemme täällä ottamassa teidät vastaan.\n\nSitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi\nnöyränä syrjään, mutta ei poistunut.\n\nFranzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki\nillan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon\nensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä\ntunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen\nkepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat\nmoninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja\nnäköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja\ntuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania\nkuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei\nenää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta\ntuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä\nlaulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut\nhoukutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin\nliikkumaan.\n\nLopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa\ntoisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui,\ntai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja\ntuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli\nniin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että\nse sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt\nennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän\npalvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin\nsammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa\npatsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja\nnautinnon valo.\n\nKuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta\nniiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat\nFryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten\nnäiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä,\naivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen\nnäky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.\n\nSilloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet\nrakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät\nvuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien\nvalkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he\nyrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti,\nmutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.\n\nFranz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa\nkohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut.\nSitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen\naistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.\n\nAlkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa\nvalituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi\nkertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein\ntuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden\nhuulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat.\nMutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän\nkummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta\nunelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta\nantautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan\nsatumaisen unelmansa valtaan.\n\n\n\n\n32. Herääminen\n\n\nKun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan\nhänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin\nsäälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä.\nHän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna\npehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.\n\nKaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin\nnousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.\n\nHän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi\ntodellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa\nkohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas\nja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet\nnaureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.\n\nMiettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta\nsuloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää\nkummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat\nvaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata\nhänen mieleensä.\n\nHän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien\npäällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja\nhashishin.\n\nMutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen\npäänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut\nmitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa\nilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.\n\nHän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.\n\nHänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.\n\n-- Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut\njäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään\nMalagaan.\n\n-- Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs\nmies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua\nkohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?\n\n-- Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa\ntäysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä\ntunnette hänet laivaväen joukosta.\n\nNäin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan\neteläistä nientä kohden.\n\nFranz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.\n\nGaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies\nkatsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään.\nHän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa\njäähyväisiksi.\n\nFranz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla\npuolestaan sitä.\n\nSekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten\nkuului heikko pamahdus saarelle asti.\n\n-- Kuuletteko, sanoi Gaetano, -- hän sanoo teille hyvästi.\n\nNuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se\nkuuluisi purteen asti.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.\n\n-- Sytyttäkää ensiksikin soihtu.\n\n-- Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, -- haluatte etsiä lumotun\nasunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne\nhuvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme\nneljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä.\nGiovanni, sanoi hän, -- sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.\n\nGiovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa\nluolaan.\n\nHän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän\nvalaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa,\nei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat\nennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.\n\nGraniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz\ntyönsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa\nkohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä\naukkoa.\n\nSitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.\n\nHänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena\npilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla\nhän ei erottanut enää mitään.\n\nGaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia,\njonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja\nsamoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä\nhuvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja\nyhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia\nkuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia,\nettä Franz ei pitänyt niitä minään riistana.\n\nMuut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä\npäivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten\ntahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.\n\nHän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan\nvuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun\nhän palasi, oli vuohi jo paistettu.\n\nFranz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu\nnoutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen\npienenä. Se lähestyi Korsikaa.\n\n-- Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän\nGaetanolle. -- Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.\n\n-- Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi\nkorsikalaista rosvoa?\n\n-- Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.\n\n-- Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti\nGaetano, -- ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman\nkierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.\n\n-- Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa\nhän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.\n\n-- Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa.\nEnsiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka\nkahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista\nedelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle,\nniin hän tapaa kaikkialla ystäviä.\n\nHerra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla\ntekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa.\nHänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.\n\nMikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää\ntoivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski\nmiehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.\n\nHän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa\nPorto-Vecchion satamaan.\n\nSamassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.\n\nSen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista,\nillallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin\nmielessä sulaa unelmaksi.\n\nHän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon\nnoustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.\n\nPäästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut\njärjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän\nvalmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.\n\nHän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della\nDoganalle.\n\nHän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet,\nhänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut\nhelppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi\nkuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on\nneljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla\nja Pyhän Pietarin juhla.\n\nKaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman\nvälillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen\npysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen.\nFranz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen\nmielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.\n\nHän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui\nhotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi,\nniin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa\non. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa\nterveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse\nriensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen\nylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä\nkynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli\nhäntä vastaan.\n\nHeidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja\nvastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa\nPastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu\neräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai\nmaltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan\nmatkustaja kuului.\n\n-- Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, -- mutta nyt meidän täytyy\naivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja\nseuraaviksi päiviksi vaunut.\n\n-- Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, -- mutta\nmitä vaunuihin tulee...\n\n-- Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. -- Älkää laskeko\nleikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.\n\n-- Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi\nluvata, sanoi hotellin isäntä.\n\n-- Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.\n\n-- Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi Franz, -- me saamme maksaa hiukan kalliimman\nhinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron\nottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja\nkolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä.\nLisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on\nyhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.\n\n-- Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka\nmaksaisitte kaksinkertaisen hinnan.\n\n-- Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä\nmatkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.\n\n-- Hevosia ei saa mistään.\n\nAlbert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän\nvastauksen.\n\n-- Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän?\nMutta eikö saa postihevosia?\n\n-- Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita\nkuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.\n\n-- Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.\n\n-- Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa\nsillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor\nPastrini?\n\n-- On, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Syökäämme siis ensiksi.\n\n-- Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.\n\n-- Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on\nvarmasti vain hinnasta.\n\nJa Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään\nmahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja\nlompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa\nkarnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.\n\n\n\n\n33. Roomalaisia rosvoja\n\n\nSeuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti\nkelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui\npaikalle.\n\n-- No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, --\narvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut\nvaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.\n\n-- Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi\ntarvitsisi, sanoi Franz.\n\n-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. -- Ei suinkaan\nvaunuista?\n\n-- Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.\n\n-- Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!\n\n-- Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi\npitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten\nhyökkäyksiä vastaan, -- se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada\nsunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata\nvaikka viisikymmentä.\n\n-- Hyvä niinkin, sanoi Albert. -- Tänään on torstai, kukapa tietää,\nmitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?\n\n-- Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa,\nvastasi Franz, -- joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, -- nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme\nmaalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.\n\n-- Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.\n\n-- Mistäpäin?\n\n-- Tietysti Corson varrelta.\n\n-- Ikkunan! huudahti Pastrini. -- Sehän on mahdotonta, kerrassaan\nmahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja\nsiitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.\n\nMolemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- tiedättekö, mikä on\nviisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä\nsaa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.\n\n-- Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. -- Olen päättänyt nähdä Rooman\nkarnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä\npuujaloilla.\n\n-- Hyvä! huudahti Franz. -- Se on verraton keksintö varsinkin\nkarnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen\nasukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.\n\n-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin\nasti?\n\n-- Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja\nkuin ulosottomiehet? sanoi Albert.\n\n-- Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini,\n-- mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan\nkuusi piasteria päivässä.\n\n-- Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, -- minä, joka en ole\nmiljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että\nkoska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen\nvuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille\nkaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja\nte hyödytte sittenkin kelpo lailla.\n\n-- Mutta teidän ylhäisyytenne..., koetti Pastrini väittää vastaan.\n\n-- Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, -- tai menen itse\nsopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme\nvanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta\nsuuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy\ntällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain\nmenetätte erotuksen.\n\n-- Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja\nhänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan\njoutuneensa tappiolle. -- Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että\nolette minuun tyytyväisiä.\n\n-- Hyvä on. Se on järkevää puhetta.\n\n-- Milloin tahdotte saada vaunut?\n\n-- Tunnin kuluttua.\n\n-- Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.\n\nTunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat\nvaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen\narvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat\nolleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot\nkäytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan\nikkunasta, -- ajetaanko vaunut palatsin eteen?\n\nVaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän\nvaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin\ntodellakin hänelle.\n\nFranz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli\npalatsi.\n\nKoko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.\n\nFranz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen.\nHeidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi\nvaunun takana olevalle istuimelle.\n\n-- Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?\n\n-- Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasi\nAlbert niin kuin aito pariisilainen ainakin.\n\nMutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon\nkatselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen\nkuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.\n\nÄkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.\n\nFranz katsoi kelloaan, se oli neljä.\n\nHe palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina\nkello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille\nkuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa.\nKun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin\non yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on\nollut.\n\nFranz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta,\nseurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San\nGiovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan\näkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti,\nAntoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain\nvähentämään sen suuruutta.\n\nHe istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian\nja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään\nsanottavaa.\n\nPäivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan\nkuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun\nisäntä keskeytti hänet:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- olen mielissäni nähdessäni\nteidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut...\n\n-- Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyi\nAlbert sytyttäen sikarin.\n\n-- En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun\nette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai\nmahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei\nmaksa vaivaa enää puhua siitä.\n\n-- Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin\nei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.\n\n-- Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini\nhiukan loukkaantuneena, -- ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan\nmatkustelevat.\n\n-- Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa\nsauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin,\nettä kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. -- Hullut ja narrit,\nsellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät\nasunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de\nParis'ssa.\n\nTietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka\npäivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän\naterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.\n\nPastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta,\njoka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.\n\n-- No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset\nmietiskelyt, -- te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa\nmeille käyntinne tarkoituksen?\n\n-- Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello\nkahdeksalta?\n\n-- Niin olemme.\n\n-- Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?\n\n-- Niin.\n\n-- Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan\npitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin\nkautta?\n\n-- Ne ovat minun omat sanani.\n\n-- No niin. Tuo tie on mahdoton.\n\n-- Mahdoton!\n\n-- Tai ainakin hyvin vaarallinen.\n\n-- Vaarallinen? Ja miksi?\n\n-- Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.\n\n-- Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi\nAlbert. -- Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän\non aivan tuntematon.\n\n-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?\n\n-- En koskaan.\n\n-- Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone\novat pelkkiä kuoripoikia.\n\n-- Kuulehan, Albert! huudahti Franz. -- Nyt saamme kuulla kerrottavan\noikeasta rosvosta!\n\n-- Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne.\nKun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä\nminä kuuntelen. \"Oli kerran...\" No, jatkakaahan!\n\nPastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta\nvakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista,\nmutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis\nFranzin puoleen, -- jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan\nkerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän\nylhäisyytenne parasta.\n\n-- Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini,\nvakuutti Franz. -- Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä\nkaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.\n\n-- Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani\nepäillään...\n\n-- Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, -- tehän olette epäluuloisempi\nkuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei\nkukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet\nkuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka\non Luigi Vampa.\n\n-- Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka\nkaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.\n\n-- No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt\najurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin\nkautta?\n\n-- Se, sanoi Pastrini, -- että voitte kyllä mennä ulos toisesta\nportista, mutta ette palaa toisesta.\n\n-- Miksi emme?\n\n-- Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien\nulkopuolella.\n\n-- Kautta kunnianneko? huudahti Albert.\n\n-- Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi\nloukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, -- en sanonut tätä\nteille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei\ntällaisten asioiden kanssa leikitä.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, -- siinähän\ntarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen\npistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee\nvangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet\nRoomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän\nvoi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja\nkaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken\nlisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja\njulistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius\nCocleksen.\n\nOli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.\n\n-- Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, -- mistä ottaisimme nuo\npistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää\nvaunumme?\n\n-- Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa\notettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?\n\n-- Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.\n\n-- Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen\nloppupätkällä, -- tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja,\nja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.\n\nPastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi\nFranzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen,\njonka kanssa hän saattoi puhua.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.\n\n-- Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli,\nettä vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. --\nMitä! Eikö se ole tapana?\n\n-- Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte\nvastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain\nmaankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten\nkaikki yht'aikaa?\n\n-- Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.\n\nHotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän\nylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.\n\n-- Rakas Albert, sanoi Franz, -- lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun\nHoratius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja\nsen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää\noikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.\n\n-- Per Bacco, huudahti Pastrini, -- tuo on järkevää puhetta.\n\nAlbert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin\nsiemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.\n\n-- Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, -- kun näette toverini\ntyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista\nmielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on.\nOnko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt\nvai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme\nhänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.\n\n-- Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan\nmuu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä\njouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän\nonneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään\nvaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja\nkertoi minulle elämänsä tarinan.\n\n-- Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.\n\nPastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi,\nPariisin leima ja kreivillinen kruunu.\n\n-- Tässä se on, sanoi hän.\n\n-- Onnittelen teitä, sanoi Albert. -- Minulla on melkein samanlainen,\n-- hän otti liivinsä taskusta kellonsa, -- ja se on maksanut minulle\nkolmetuhatta frangia.\n\n-- Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin\nlähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.\n\n-- Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.\n\n-- Hyvänen aika, sanoi Albert, -- ettehän ole saarnamies, jonka\ntarvitsee puhua seisoaltaan.\n\nHotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille\nkuulijoilleen.\n\n-- Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, --\ntunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?\n\n-- Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden\nikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!\n\n-- Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun\nkaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.\n\n-- Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa\nherättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin\nhän.\n\n-- No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.\n\n-- Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä\nosoittaen Albertia.\n\n-- Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.\n\n-- Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. -- Ja\nmihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?\n\n-- Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla\nPalestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja\noli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka\nniinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä,\neli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa\nRoomaan.\n\nJo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän\ntuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan.\nAsia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois.\nPastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä,\njolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin\nvähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti\nLuigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä,\nilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan\nsiis täytyi olla sitä ahkerampi.\n\nPoika suostui ilomielin tähän.\n\nJoka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle\ntielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse.\nPappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia\npapin rukouskirjasta lukemaan.\n\nKolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.\n\nMutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi\nantoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot,\nkeskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa\njäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.\n\nKolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.\n\nPappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman\ninnon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.\n\nKirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä\nmuodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin\npiirrintäkin.\n\nPappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä\npienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski\ntaloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä\nantoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.\n\nNäillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.\n\nHän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli\nliuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.\n\nSitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla\ntavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.\n\nNaapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan\nnuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen\nkäydä yhdessä laitumella ja leikkivät.\n\nAika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa\nyksitoistavuotiaaksi.\n\nLuigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin\nyksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen,\ntoisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina\npilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.\n\nTeresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen\nasti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San\nFelicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman\nlelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten\nneulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa\nolikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.\n\nLapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat\ntulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan\nkenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana\nrouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko\npäivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja\npalasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.\n\nEräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden\nSabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja\nantoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.\n\nSattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä\nkauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi\ntappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se\noli heitetty syrjään.\n\nPyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle\nveistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun\nperän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai\nkaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.\n\nMutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat\ntoivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut\nvapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta,\njonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee\nkäyttäjänsä pelätyksi.\n\nTästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän\nosti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun\nrunko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten\nrinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille\nmetsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana\ntuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret\ntavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta\ntasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.\n\nYlpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja\nvei kartanoon.\n\nKaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan\naseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen\nihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja\nrohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin\nseudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa,\nsillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.\n\nNuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan,\nmutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret\nliittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat\nrinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet\npäivänkään erossa.\n\nTeresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.\n\nTähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunut\nLepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnyt\nRooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoa\npuuttuu.\n\nKuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili\nitselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen\nheidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta,\nFrascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän\nkatoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton\nrosvojoukkoon.\n\nCucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää\nraakuutta osoittavia tekoja.\n\nEräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen\nmaanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on\nensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät\nhänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot\nhänet hylkäävät tai hän kuolee.\n\nKun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun\nkeskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin\nturvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti\ntuomittu.\n\nNuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini.\nTuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä\nkohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään\nkouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä\nodotti.\n\nMutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen\nkanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla\nerään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän.\nHän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan,\nuskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa\neräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään\npoikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön\nisä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.\n\nCucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin\nhakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän\nluo.\n\nIsälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello\nyhdeksään asti.\n\nKun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla\nsyöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat\nheille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan\nCucumettoa ja Ritaa.\n\nHän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat\näänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi\nkauhun valtaavan mielensä.\n\nHän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi\nsen hänelle sanoen:\n\n\"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!\"\n\nSamassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti\nlasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen\nsuuntaan, josta oli huudon kuullut.\n\nSadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenä\nCucumetton syliin.\n\nNähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin\nkädessään.\n\nHetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta\nsitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan\npistooliin, vaipui alas.\n\nRita makasi maassa heidän molempien välissä.\n\n\"No\", sanoi Cucumetto hänelle, \"oletko toimittanut sinulle annetun\ntehtävän?\"\n\n\"Olen\", vastasi Carlini, \"ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan\nisä tänne rahat.\"\n\n\"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori\ntyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en\nole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä,\nkenelle hän nyt kuuluu.\"\n\n\"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?\" kysyi\nCarlini.\n\n\"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?\"\n\n\"Minä luulin pyyntöni...\"\n\n\"Oletko sinä muita arvokkaampi?\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\nCarlini puri hampaansa lujasti yhteen.\n\n\"Mennään\", sanoi Cucumetto, \"tuletko toisten luo?\"\n\nCucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän\ntakaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut\nvihamielisiä tunteitaan.\n\nHän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan\nvieressä.\n\nCucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi\nhämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.\n\n\"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!\" huusivat kaikki rosvot nähdessään\npäällikkönsä.\n\nHe vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen\nmerkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin\nmuidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta\nlipun.\n\nTässä lipussa oli Diavolaccion nimi.\n\nHän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön\nonneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.\n\nKun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti\näänekkääseen nauruun.\n\n\"Päällikkö\", sanoi hän, \"äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän\nonneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on\nsuopeampi minua kohtaan.\"\n\nJokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän\notti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi\naivan tyynesti:\n\n\"Onneksesi, Diavolaccio!\"\n\nHän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti\nnuotion ääreen. Diavolaccio poistui.\n\nRosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä\nhänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten\nääntä.\n\nHe kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.\n\nTytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.\n\nMitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka\nkalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.\n\nDiavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja\nlaski tytön päällikön jalkojen juureen.\n\nSilloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat.\nRitan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.\n\nKaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.\n\n\"Ahaa, nyt minä ymmärrän\", sanoi päällikkö, \"miksi Carlini jäi hiukan\njäljelle minusta.\"\n\n\"No\", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä\npistoolinsa kahvaan, \"tahtooko vielä joku riistää tämän naisen\nminulta?\"\n\n\"Ei, hän kuuluu sinulle\", sanoi päällikkö.\n\nSilloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion\nvalopiirin ulkopuolelle.\n\nCucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat\nviittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.\n\nKeskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö\nja rosvot jalkeilla.\n\nRitan isä tuli itse tuomaan lunnaat.\n\nOttamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus\ntotteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien\nläpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti\nsormellaan kahta olentoa puun juurella.\n\n\"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta\", sanoi hän. \"Hän kyllä tekee tilin\nsinulle.\"\n\nJa hän palasi toveriensa luo.\n\nNainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli\nkumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen\nkasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.\n\nVanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.\n\n\"Minä odotin sinua\", sanoi rosvo Ritan isälle.\n\n\"Konna\", sanoi vanhus, \"mitä olet tehnyt!\"\n\nJa kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä\npuukko rinnassaan.\n\n\"Cucumetto raiskasi tyttäresi\", sanoi rosvo, \"ja kun minä rakastin\nhäntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla\nkoko joukon leikkikaluksi.\"\n\nVanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.\n\n\"Jos olen ollut väärässä\", sanoi Carlini, \"kosta hänen puolestaan.\"\n\nJa hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja\npaljasti rintansa.\n\n\"Olet tehnyt oikein\", sanoi vanhus hiljaa. \"Syleile minua, poikani.\"\n\nCarlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä\nverenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.\n\n\"Nyt\", sanoi vanhus Carlinille, \"auta minua hautaamaan tyttäreni.\"\n\nKun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:\n\n\"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin.\"\n\nCarlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti\nkohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.\n\nTuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski\nlähtemään liikkeelle.\n\nMutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, miten\nRitan isän laita oli.\n\nHän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti\ntyttären hautaa.\n\nHän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa\ntämän kaiken.\n\nMutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin\neräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.\n\nSitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan\noli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo\nhuomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut\nkymmenen askelen päässä hänen takanaan.\n\nSen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaan\nCucumetton nimen.\n\nLuigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.\n\nNuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti\nhäntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti\nmaaliin.\n\nAika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kun\nVampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.\n\nEräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat\npari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat\nnuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä\nkohden.\n\nTultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:\n\n\"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?\"\n\nNuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen\ntalonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka\nvuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.\n\nSanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen\naukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista\npiiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven\npaikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.\n\nSamassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme\nnäytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta\nnuorasta vangittua rosvoa.\n\nKarabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän\nluokseen ja alkoivat kuulustella.\n\nHe eivät olleet nähneet mitään.\n\n\"Sepä on harmillista\", sanoi korpraali, \"sillä etsimämme mies on heidän\npäällikkönsä.\"\n\n\"Cucumettoko?\" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.\n\n\"Niin\", vastasi korpraali. \"Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu\ntuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet\nkiinni.\"\n\nNuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa.\nViisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka\naikovat mennä naimisiin.\n\n\"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet\", sanoi Vampa.\n\nSilloin karabinieerit poistuivat.\n\nVampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.\n\nHän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien\nkanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja\nTeresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä\nilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.\n\nMutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli,\nkuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa\nkukkarossa olevalla kullalla.\n\nCucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen\nmuodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea\nEevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään\npelastajiaan.\n\nKarnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret\nnaamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.\n\nTeresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi\npyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan\ntanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.\n\nKreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen\ntyttärelleen Carmelalle.\n\nCarmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli\nainakin yhtä kaunis kuin Carmela.\n\nTanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat\nneulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen\nkansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.\n\nJuhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu.\nPuiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä\nvirvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.\n\nCarmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen\npäähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat\nkultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli\nkudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria,\nesiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.\n\nKaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin\nmutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin\nja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla\nitalialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla\nmaailmassa.\n\nCarmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta\nneljäs nainen puuttui.\n\nCarmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut\nsamanlaista pukua kuin heillä.\n\nKreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä\nnojaten Luigin käsivarteen.\n\n\"Sallitteko, isä?\" kysyi Carmela.\n\n\"Tietysti\", vastasi kreivi, \"onhan nyt karnevaali!\"\n\nCarmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui\nhänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.\n\nNuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi\ntottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa\nkadrilliin, jota kreivin tytär johti.\n\nTeresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän\nkatseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan\nolevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa\ntaluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.\n\nTaiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan\noikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta\nTeresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön\npalmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien\nsäihky sai hänet aivan päästä pyörälle.\n\nLuigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen.\nSe oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen\ntanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat\ntoisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti,\nja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat -- vaikkakin Teresa\nkuunteli silmät maahan luotuina -- olivat hänen tanssitoverinsa sanat\nmairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä.\nLuigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä\niskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti\nvalkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui\nsuonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn\npäähän.\n\nTeresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin.\nHän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman\nvaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.\n\nHän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San\nFelicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle\nmustasukkainen.\n\nYlistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille\npaikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.\n\nTyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt\nLuigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen\ntikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava\nsalama.\n\nKadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä\ntoistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice\npyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.\n\nHeti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei\ntanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.\n\nLuigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän\noli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi\nvastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin\nmerkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja\nvaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin\nansainneensa moitteita.\n\nTeresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun\nillan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet\nsuljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi\nTeresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:\n\n\"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär San\nFeliceä?\"\n\n\"Minä sanoin\", vastasi tyttö aivan avomielisesti, \"että antaisin puolet\nelämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli.\"\n\n\"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?\"\n\n\"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen.\"\n\n\"Hän oli oikeassa\", vastasi Luigi. \"Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin\nsanot?\"\n\n\"Haluan.\"\n\n\"Hyvä on, sinä saat sen.\"\n\nTyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat\nniin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.\n\nSitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.\n\nSamana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että\njoku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri\nsiinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän\nkeskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja\nkoetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien\nvallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua.\nÄkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta,\naukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet\nsyliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet\nnurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä\nhänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa.\nTalon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela\noli elossa.\n\nHänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli\nollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.\n\nSeuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän\nlaidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin\niloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen.\nTeresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena,\nniin hän teeskenteli huolettomuutta.\n\nLuigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle\nasti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä\njotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.\n\n\"Teresa\", sanoi Luigi, \"eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa,\njos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä.\"\n\n\"Niin sanoin\", lausui Teresa kummastuneena, \"mutta olin hullu\ntoivoessani sellaista.\"\n\n\"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen.\"\n\n\"Niin sanoit\", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin\npuhuessa. \"Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun\nmielikseni.\"\n\n\"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt,\nTeresa\", vastasi Luigi ylpeästi. \"Mene luolaan ja ota puku yllesi.\"\n\nNäin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa\npaloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä\nyksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä\nolevalla tuolilla oli puku.\n\nTeresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut,\njoutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.\n\nLuigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen\njonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien\ntietä.\n\nHuomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.\n\nLuigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkusti\nTivoliin, oli eksynyt tieltä.\n\nNuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas\nkolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.\n\nLuigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten\nastumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä\nheidän matkassaan.\n\nKymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.\n\nSinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien\nsuuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:\n\n\"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä.\"\n\n\"Ja tässä on palkkasi\", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia\npikkurahoja.\n\n\"Kiitos\", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. \"Minä lahjoitan\npalvelukseni, mutta en sitä myy.\"\n\n\"Mutta\", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero\noli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä,\n\"jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan.\"\n\n\"Se on aivan eri asia.\"\n\n\"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi,\njotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet.\"\n\n\"Ja ottakaa te tämä tikari\", sanoi nuori paimen. \"Albanon ja\nCivita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä\npäätä.\"\n\n\"Otan sen vastaan\", sanoi matkamies, \"mutta nyt jään sinulle velkaa,\nsillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen.\"\n\n\"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt,\nse tuskin on piasterin arvoinen.\"\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi matkamies.\n\n\"Luigi Vampa\", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut:\nAleksander, Makedonian kuningas. \"Entä teidän?\"\n\n\"Minun nimeni\", vastasi matkustaja, \"on merenkulkija Sindbad.\"\n\nFranz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.\n\n-- Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.\n\n-- Niin, lausui kertoja, -- sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.\n\n-- Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. -- Se on hyvin\nkaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut\nhuvittivat minua suuresti.\n\nFranz ei sanonut enempää.\n\n-- Jatkakaa.\n\n-- Vampa pisti halveksivasti sekiinit taskuunsa ja palasi samaa tietä\nkuin oli tullutkin. Päästyään kahden- tai kolmensadan jalan päähän\nluolasta hän oli kuulevinaan huutoa.\n\nHän seisahtui ja kuulosti. Huuto tuli luolasta päin.\n\nHän riensi kuin vuorivuohi paikalle. Joku huusi: \"Auttakaa! Auttakaa!\"\nEräs mies kantoi Teresaa metsään.\n\nVampa laski välimatkan. Mies oli ainakin kaksisataa askelta hänen\nedellään. Hän ei ehtisi saada miestä kiinni, ennen kuin tämä pääsisi\nmetsään.\n\nNuori paimen jäi paikalleen, aivan kuin jalkansa olisivat kasvaneet\nmaahan kiinni. Hän painoi pyssyn perän olkaansa vastaan, nosti hitaasti\npiipun ryöstäjää kohden, tähtäsi hetkisen ja laukaisi.\n\nRyöstäjä pysähtyi heti, hänen polvensa horjuivat ja hän kaatui maahan\nvetäen Teresan mukanaan.\n\nPian Teresa kuitenkin nousi. Vampa riensi heti häntä kohden, sillä\nkymmenen askelen päässä kuolevasta hän oli vaipunut maahan. Vampa\npelkäsi ensi aluksi, että kuula, joka oli surmannut hänen vihollisensa,\noli samalla haavoittanut hänen rakastettuansakin.\n\nKaikeksi onneksi ei niin ollut tapahtunut; Teresan voimat olivat vain\npelosta herpautuneet. Kun Luigi oli varma siitä, että Teresa oli terve\nja haavoittumaton, hän kääntyi haavoitetun puoleen.\n\nTämä oli jo kuollut, hänen kätensä olivat nyrkissä, suu tuskan\nvääristämä ja hiukset märkinä kuoleman hiestä.\n\nAuki jääneissä silmissä oli uhkaava katse.\n\nVampa lähestyi ruumista. Mies oli Cucumetto.\n\nSiitä päivästä alkaen, jolloin nuoret pelastivat rosvon, oli tämä ollut\nrakastunut Teresaan ja oli vannonut, että tyttö vielä kerran olisi\nhänen omansa. Siitä päivästä alkaen hän oli vaaninut sopivaa\ntilaisuutta. Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tytön rakastaja oli\nmennyt näyttämään matkamiehelle tietä, hän oli ryöstänyt Teresan ja oli\njo varma siitä, että tyttö oli hänen omansa, kun Vampan kuula oli\nlävistänyt hänen sydämensä.\n\nVampa katseli häntä hetkisen, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut\npienintäkään mielenliikutusta, jota vastoin Teresa vapisi yhä vielä ja\nuskalsi vain vähitellen lähestyä rosvoa ja katsoa häntä rakastettunsa\nolan ylitse.\n\nVähän ajan päästä Vampa kääntyi Teresan puoleen.\n\n\"Ahaa\", sanoi hän, \"hyvä on, sinä olet jo pukeutunut. Nyt on minun\nvuoroni vaihtaa asua.\"\n\nTeresa oli todellakin pukeutunut kiireestä kantapäähän kreivi San\nFelicen tyttären pukuun.\n\nVampa kantoi Cucumetton ruumiin luolaan, ja Teresa jäi vuorostaan sen\nulkopuolelle.\n\nJos joku toinen matkamies olisi sattunut kulkemaan ohitse, olisi hän\nnähnyt kummallisen näyn: vuohiaan paimentavan tytön, jolla oli\nkashmir-hame, helmistä tehdyt korvarenkaat ja kaulanauhat, timanttiset\ntukkaneulat ja safiiriset, smaragdiset ja rubiiniset napit.\n\nHän olisi ehdottomasti luullut siirtyneensä Florianin aikaan ja\nolisi Pariisiin tullessaan kertonut nähneensä alppipaimentytön\nSabinilaisvuorten rinteellä.\n\nNeljännestunnin päästä Vampa vuorostaan palasi luolasta. Hänen pukunsa\noli omalla tavallaan yhtä komea kuin Teresankin.\n\nHänellä oli granaatinvärinen takki, jossa oli kultanapit,\nkultakirjailulla koristettu liivi, roomalainen huivi kaulassaan,\nammussäiliö, joka oli kirjailtu kullalla ja punaisella sekä vihreällä\nsilkillä. Taivaansinisestä sametista ommellut polvihousut oli\ntimanttisoljilla sidottu polven alapuolelta, hirvennahkaiset säärykset\noli koristettu tuhansilla kiemuroilla, päässä hänellä oli hattu, jossa\nliehui kaikenvärisiä nauhoja. Kaksi kelloa riippui hänen vyössään, ja\nkomea tikari oli pistetty ammuslaukun kupeeseen.\n\nTeresa huudahti ihastuksesta. Vampa oli ottanut ylleen Cucumetton koko\npuvun ja oli kuin jokin Leopold Robertin tai Schnetzin maalaus.\n\nNuori mies huomasi, minkä vaikutuksen hän teki rakastettuunsa, ja\nylpeyden hymy nousi hänen huulilleen.\n\n\"Nyt\", sanoi hän Teresalle, \"oletko valmis jakamaan kohtalon minun\nkanssani, olkoon se millainen tahansa?\"\n\n\"Olen, olen\", huudahti nuori tyttö aivan innoissaan.\n\n\"Seuraamaan minua, minne tahansa menen?\"\n\n\"Vaikka maailman ääriin.\"\n\n\"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa\nhukata aikaa.\"\n\nNuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä\nhänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä\nja kaikkivoipa kuin Jumala.\n\nJa molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin\npäästä olivat astuneet.\n\nVampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat\nmetsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon.\nVampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä\nkasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa\nAvernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.\n\nTeresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi\nopastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan\ntasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.\n\nÄkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja\ntähtäsi Vampaa.\n\n\"Ei askeltakaan eteenpäin\", huusi hän, \"tai olet kuoleman oma.\"\n\n\"Joutavia\", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää\nvoinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan.\n\"Joko sudet repivät toisiaan?\"\n\n\"Kuka olet?\" kysyi vahti.\n\n\"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen.\"\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Puhua tovereittesi kanssa, jotka ovat Rocca Biancan metsänaukeamassa.\"\n\n\"Astu edellä\", sanoi vartija.\n\nVampa hymyili huomatessaan rosvon varovaisuuden ja käveli Teresan\nkanssa edellä yhtä tyynesti ja tasaisesti kuin tähänkin asti.\n\nViiden minuutin päästä rosvo käski heitä pysähtymään, ja matki kolme\nkertaa korpin ääntä.\n\nSamanlainen rääyntä kuului vastaukseksi.\n\n\"Hyvä on\", sanoi rosvo, \"nyt voit jatkaa matkaasi.\"\n\nLuigi ja Teresa lähtivät taas eteenpäin.\n\nRocca Biancan metsänaukeama oli pienen vuoren huipulla, joka aikoinaan\noli varmaankin ollut tulivuori. Tämä tulivuori oli sammunut jo aikoja\nennen kuin Romulus ja Remus lähtivät Albasta ja alkoivat rakentaa\nRoomaa.\n\nTeresa ja Luigi saapuivat kukkulalle ja näkivät samassa parikymmentä\nrosvoa.\n\n\"Tämä nuori mies tahtoo tavata teitä ja puhella kanssanne\", sanoi\nvahti.\n\n\"Mitä asiaa hänellä on meille?\" kysyi se, joka päällikön poissa ollessa\nhoiti hänen tehtäviään.\n\n\"Minulla on sitä asiaa, että olen väsynyt paimenen ammattiin\", sanoi\nVampa.\n\n\"Vai niin\", sanoi päällikkö, \"ymmärrän, sinä tahdot päästä meidän\njoukkoomme?\"\n\n\"Olkoon hän tervetullut\", huusivat useat Ferrusinosta, Pampinarasta ja\nAnagnista kotoisin olevat rosvot, jotka tunsivat Luigi Vampan.\n\n\"Niin kyllä, mutta minä tahdon muutakin kuin olla toverinne.\"\n\n\"Mitä sinä sitten tahdot?\" kysyivät rosvot kummissaan.\n\n\"Minä tahdon tulla päälliköksenne\", sanoi nuori mies.\n\nRosvot purskahtivat nauruun.\n\n\"Millä mielestäsi olet tämän kunnian ansainnut?\" kysyi alipäällikkö.\n\n\"Olen tappanut päällikkönne Cucumetton, jonka puku nyt on ylläni\",\nsanoi Luigi, \"ja olen sytyttänyt San Felicen kartanon antaakseni\njuhlapuvun morsiamelleni.\"\n\nTuntia myöhemmin oli Luigi Vampa valittu kuolleen Cucumetton sijaan\npäälliköksi.\n\n-- No, rakas Albert, sanoi Franz kääntyen ystävänsä puoleen, -- mitä nyt\narvelette Luigi Vampasta?\n\n-- Sitä, että tuo kaikki on tarua, sanoi Albert, -- ja että häntä ei\nole koskaan ollut olemassakaan.\n\n-- Ja te siis sanotte, että Vampa harjoittaa tätä nykyä ammattiaan\nRooman lähistöllä? kysyi Franz Pastrinilta.\n\n-- Ja niin uhkarohkeasti, ettei moista ole ennen nähty.\n\n-- Poliisi on siis turhaan koettanut vangita häntä?\n\n-- Sehän on mahdotonta! Hän on liitossa tasangon paimenten, Tiberin\nkalastajien ja rannikon salakuljettajien kanssa. Kun häntä etsitään\nvuoristosta, niin hän onkin virralla, häntä ajetaan takaa virralla, hän\nonkin merellä; kun sitten luullaan hänen paenneen Giglion, Guanoutin\ntai Monte-Criston saarelle, niin hän ilmestyykin yht'äkkiä Albanoon,\nTivoliin tai Ricciaan.\n\n-- Ja miten hän menettelee matkustajien suhteen?\n\n-- Hyvin yksinkertaisesti. Sen mukaan, kuinka kaukana ollaan\nkaupungista, he antavat matkustajalle aikaa kahdeksan tuntia,\nkaksitoista tuntia, vuorokauden, että hän ehtisi maksaa lunnaat. Kun\ntämä aika on kulunut umpeen, annetaan vielä tunti armonaikaa. Ellei\ntämän tunnin viimeisenä minuuttina lunnaita ole suoritettu, ampuu hän\nkuulan vangin otsaan tai pistää tikarin hänen sydämeensä. Siinä kaikki.\n\n-- No, Albert, kysyi Franz toveriltaan, -- vieläkö nytkin tekee\nmielenne ajaa Colosseumiin ulommaisia bulevardeja pitkin?\n\n-- Tietysti, jos se tie on hauskempi, vastasi Albert.\n\nSamassa kello löi kahdeksan, ovi aukeni ja ajuri astui sisään.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- vaunut odottavat.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi Franz, -- Colosseumiin.\n\n-- Porta del Popolon kautta vai katuja pitkin?\n\n-- Katuja pitkin, hitto vieköön, katuja pitkin! huudahti Franz.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Albert nousten ja sytyttäen kolmannen sikarin,\n-- luulin teitä toden totta urhoollisemmaksi.\n\n\n\n\n34. Odottamaton kohtaaminen\n\n\nFranz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin\nkulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään\nasteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta\ntuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via\nSistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla\nVia Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.\n\nTällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut\nPastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin\nkummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.\n\nEräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä\nmerenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa\nrosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa\nsaattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz\nmuisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet\njahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon.\nIlmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan\nyhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin\nKorsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen\nitse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin\nlaaja vaikutuspiiri.\n\nMutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin\nnuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin\nsynkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita\nsäteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä.\nVaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski\nhyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet\nlaskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti\nilmestyneen maan alta.\n\nHotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt\nkaksi opasta.\n\nRoomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta\nyleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette\nhotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin\nulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa\nmuistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi\nColosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on\nsanonut:\n\n\"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön\nylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän\nCaesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä\nmuistomerkkiä.\"\n\nFranz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se\nolisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea\nrakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan\nantautuivat kokonaan näiden valtaan.\n\nFranz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä.\nMutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius\nVespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan\nlörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi\naavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä\nkauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.\n\nTuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän\njätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa,\ngladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin\nkulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi\nmuiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään\nsuojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko\nmajesteetillisessa suuruudessaan.\n\nFranz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert\nsoihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa\npäässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia\nseuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden,\njoka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas\nniiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi\ntuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta\ntällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja\nettä joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin\nhiljaa kuin mahdollista.\n\nVähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa\nkuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin\nsellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin\nkuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut\nmitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja\nkuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa\nja odotti jotakuta.\n\nVaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.\n\nKymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä\nkasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat\noksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.\n\nMies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota,\nseisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta\nhänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan,\njonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa\nalapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa\nalaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi\nerottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului\nilmeisesti hienoihin seurapiireihin.\n\nSeisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä\nkärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.\n\nSamassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja\nhuomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin\nköynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen\npuku yllään.\n\n-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, -- olen\nantanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin.\nSan Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.\n\n-- Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi\ntuntematon selvällä Toscanan murteella. -- Jättäkäämme siis turhat\nanteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut\nteidän tahdostanne.\n\n-- Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon\nlinnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.\n\n-- Kuka on Beppo?\n\n-- Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen\nsumman saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.\n\n-- Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.\n\n-- Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan.\nEhkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja\ntarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.\n\n-- Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?\n\n-- Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin\nkuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on _mazzolato_,\nkonna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse\nmitään sääliä. Toinen on _decapitato_, ja se on onneton Peppino.\n\n-- Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa\nhallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on\npantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.\n\n-- Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka\nei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.\n\n-- Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan\nollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin\nteille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan.\nTämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä\nmielensä mukaisen näytännön.\n\n-- Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.\n\n-- Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.\n\n-- Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua\npalvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni\npelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.\n\n-- Ja mitä aiotte tehdä?\n\n-- Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet\ntuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä\nsaattueen kimppuun ja vapautamme hänet.\n\n-- Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti\nparempi.\n\n-- Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?\n\n-- Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja\nPeppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden\nkuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään\npakoon.\n\n-- Oletteko varma onnistumisestanne?\n\n-- Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä\ntikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne.\nAntakaa minun toimia.\n\n-- Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.\n\n-- Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen,\nettä minä hankin armahduksen.\n\n-- Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain\nhuomispäivä.\n\n-- Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa\nkuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja\nkahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää\nsaada paljon aikaan.\n\n-- Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?\n\n-- Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme\nviimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa\nikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset,\nja niissä punainen risti.\n\n-- Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?\n\n-- Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa\navulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan\nmunkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa\ntämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.\n\n-- Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, -- olettehan\nvarma siitä, että olen teille uskollinen?\n\n-- Ainakin toivon.\n\n-- Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan\nuskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.\n\n-- Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä\nvetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän\napuanne...\n\n-- No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin\nte nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei\ntarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen,\nkautta...\n\n-- Vaiti, sanoi tuntematon, -- kuulen askeleita.\n\n-- Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen\nvalossa.\n\n-- Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat\nvoisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin\nystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin\nmeidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.\n\n-- Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?\n\n-- On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä\npunainen risti.\n\n-- Ellette saa sitä aikaan?\n\n-- Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.\n\n-- Ja silloin?\n\n-- Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä\nsallin sen ja olen sitä katsomassa.\n\n-- Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.\n\nTämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon,\nkäärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin\naskelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten\nareenalle.\n\nPian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä.\nAlbert kutsui häntä.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen\nanteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja\nCalpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista,\njoiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.\n\nHän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä\nniin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä\nkaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.\n\nToinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli\ntuttu.\n\nLauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja\nmetallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin\nMonte-Criston saarellakin.\n\nHän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad.\nJokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta\nhänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän\ntohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen\npoistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla\nkerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.\n\nAjatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän\nkoittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään.\nOikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista\nja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.\n\nFranzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen\nvuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.\n\nKello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille\nsuosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt\nRooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.\n\nSitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja\nketkä siinä esiintyivät.\n\nOopperan nimi oli \"Parisina\", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja\nSpech.\n\nOnni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan \"Lucia di\nLammermoorin\" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta\ntaiteilijaa.\n\nAlbert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei\nollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia\naitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa\nBouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.\n\nSe ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka\nkerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa.\nRanskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että\nniinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut\nItalian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.\n\nAlbert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan\nhän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia\nnuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko\njuttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa\nvakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän\nsaisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.\n\nMitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja\nnapolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan\nmiehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen\nvakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin\nuskollisempia kuin ranskalaiset.\n\nTällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi\npoikkeuksia.\n\nAlbert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä.\nHän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei\nnykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko\naateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä\nviidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin\nkyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen\nvuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut,\nvaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.\n\nHän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali\nvapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska\nkarnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä\nvoitavansa herättääkseen huomiota.\n\nHän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein\nsilmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin\nhuolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa\npariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat\nkaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.\n\nTämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli\nmaksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio\nAmbigu-teatterissa Pariisissa.\n\nAlbert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin\nroomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä\nkarnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin\nparvekkeelta.\n\nToiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi\nselkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli\nkuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.\n\nMutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa\nAlbertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.\n\nJokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan,\nseuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä\ntai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko\nkuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään\nMorianin loistavalle laululle tai huutaakseen \"hyvä\" Spechille. Sen\njälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.\n\nEnsimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen\naition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa\nja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa\nliikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:\n\n-- Tunnetteko tuon naisen?\n\n-- Tunnen. Mitä pidätte hänestä?\n\n-- Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko\nhän ranskalainen?\n\n-- Hän on venetsialainen.\n\n-- Ja hänen nimensä on?\n\n-- Kreivitär G...\n\n-- Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. -- Sanotaan, että hän on\nyhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi\nhänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin.\nMikä tyhmeliini olenkaan!\n\n-- Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.\n\n-- Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen\naitioonsa?\n\n-- Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä\nkertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen\naitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.\n\nTällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle,\nmihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.\n\n-- Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan!\nsanoi Albert.\n\n-- Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon\ntyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta.\nEspanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten\nkeskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he\nseurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme\nkohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.\n\n-- Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.\n\n-- Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.\n\n-- Missä tilaisuudessa?\n\n-- Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.\n\n-- Kuutamollako?\n\n-- Niin.\n\n-- Kahdenko?\n\n-- Melkein.\n\n-- Ja mistä puhuitte?\n\n-- Vainajista.\n\n-- Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. -- Jos\nminulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle,\nlupaan puhua yksinomaan elävistä.\n\n-- Ja teette siinä ehkä väärin.\n\n-- Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette\nluvannut.\n\n-- Heti, kun näytös on loppunut.\n\n-- Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!\n\n-- Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen\nverrattomasti.\n\n-- Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!\n\n-- Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.\n\n-- Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin...\n\n-- Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?\n\n-- Minä en pidä tummista tenorilaulajista.\n\n-- Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz\nkääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön\ntarkastamista.\n\nVäliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi;\nhän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili\nkalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa\nhäntä.\n\nKun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle\nmerkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin\ntoivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli\npaitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat\naitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.\n\nHeti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition\netummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa\nvastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.\n\nFranz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana\nseuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei\nPariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla\nesitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän\nerehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että\nkreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan\nesitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.\n\nKreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla\nkätensä Franzille.\n\nKreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle\ntuolille, ja Franz kreivittären taakse.\n\nAlbert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli\nkreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen\nhyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta\nlainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa\nkatsomoa.\n\nVastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui\nihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän\nesiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä\nkäyttämään.\n\nVarjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.\n\nFranz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen\nkreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka\nluulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.\n\n-- En, vastasi hän. -- Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa\ntalven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin\nhänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut\npoissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut\ntuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.\n\n-- Mitä pidätte hänestä, kreivitär?\n\n-- Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen\nnäköinen.\n\nFranz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi\nkeskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa\nalbanialaista naista.\n\nEsirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista\nbaleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän\nsaavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka\nhän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä\nbaleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti\nosaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman\nliikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.\n\nBaletin nimi oli \"Poliska\".\n\nFranzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen,\nettä hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti\ntavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin\nvälinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja\nnäytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä\nmelusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.\n\nBaletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa\nhurjasti käsiään.\n\nToisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa\nFranz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän\nkreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja\nnojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.\n\nHänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut\nerottaa miehen piirteitä.\n\nEsirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi\nkatseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.\n\nNäytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle\nrakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden\ntuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän\nja ilmoittaa kostavansa.\n\nTämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on\nlähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen\nkerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri\nmusiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis\nyhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen,\nja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.\n\nMies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui\nvalo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi,\nsamaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin\nraunioilla.\n\nFranzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että\nkreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä\nvaivasi.\n\n-- Rouva kreivitär, sanoi Franz, -- kysyin äsken teiltä, tunsitteko\ntuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?\n\n-- Yhtä vähän, vastasi kreivitär.\n\n-- Ettekö koskaan ole huomannut häntä?\n\n-- Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me\nitalialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.\n\n-- Se on totta, vastasi Franz.\n\n-- Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken\nsilmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, -- hän on ilmeisesti juuri\nhaudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt\nvainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.\n\n-- Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.\n\n-- Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. -- Siinä tapauksessa minä\nkysyn teiltä, kuka hän on.\n\n-- Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.\n\n-- Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään\npuistatti väristys, -- ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt,\nei voi häntä unohtaa.\n\n-- No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi\ntarkastaa tuota miestä, -- mitä ajattelette hänestä?\n\n-- Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.\n\nTämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai\nkatsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.\n\n-- Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.\n\n-- Älkää menkö, huudahti kreivitär. -- Älkää jättäkö minua. Olin\naikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.\n\n-- Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. -- Pelkäättekö\nhäntä?\n\n-- Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. -- Byron vakuutti minulle,\nettä vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti\nminulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka,\nkummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa,\nettä hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan\nulkomaalaisen ... kreikkalaisen, vääräoppisen ... joka ehkä on noita\nniin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä\nhuomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät\nluonani.\n\nFranz uhkasi lähteä.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, -- minä lähden pois. En voi jäädä\nnäytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin\nepäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?\n\nFranzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi\nja tarjota käsivartensa kreivittärelle.\n\nKreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua\njonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi,\nkun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä\nomakohtaisista kokemuksista.\n\nHän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi\nhänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi\nsiitä.\n\n-- En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, -- minun täytyy saada\nolla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.\n\nFranz yritti nauraa.\n\n-- Älkää naurako, sanoi kreivitär, -- sitä paitsi eihän teidän tee\nmielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.\n\n-- Mitä?\n\n-- Luvatkaa se minulle.\n\n-- Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo\nmies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä\nhän tulee ja minne menee.\n\n-- Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän:\nsuoraa päätä helvettiin.\n\n-- Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.\n\n-- Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana\nkoeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin\nyhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan\nmenemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna\njuoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan\nesitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä.\nHyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.\n\nNäin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt,\noliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.\n\nPalatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena\nmukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.\n\n-- Siinähän te olette! sanoi hän. -- Minä en odottanut teitä ennen kuin\nvasta huomenna.\n\n-- Rakas Albert, vastasi Franz, -- olen onnellinen saadessani sanoa\nteille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian\nnaisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo\nolisivat teille osoittaneet.\n\n-- Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan\nselville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat\nteille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään\nosan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.\n\n-- Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että\nhe elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin\nvapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.\n\n-- Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa\nkauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen\naivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En\ntiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin\nkomea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä\ntai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että\nkalpeus on hienouden merkki.\n\nFranz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.\n\n-- Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, -- että kreivittären\npuheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä\nkieltä hän käytti?\n\n-- Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka\nolivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin\nerinomaisen hyvin kreikkaa.\n\n-- Se on varmasti hän, sanoi Franz.\n\n-- Mitä sanoitte?\n\n-- En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?\n\n-- Valmistin teille iloisen yllätyksen.\n\n-- Minkä?\n\n-- Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.\n\n-- Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.\n\n-- No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.\n\nFranz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut\ntoverinsa mielikuvitukseen.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Albert, -- katsotte minua sillä tavoin, että\noikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.\n\n-- Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin\noivallinen kuin sanotte.\n\n-- Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme\nvaunuja?\n\n-- Emme.\n\n-- Emmekä hevosia?\n\n-- Yhtä vähän.\n\n-- Mutta kärryt voimme saada?\n\n-- Ehkä.\n\n-- Ja härkäparin.\n\n-- Luultavasti.\n\n-- No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me\npukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold\nRobertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin\ntai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.\n\n-- Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, -- ja\ntuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?\n\n-- Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja\nselitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä\ntahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu\nkolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.\n\n-- Ja missä hän on?\n\n-- Kuka?\n\n-- Isäntämme.\n\n-- Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla\nliian myöhäistä.\n\n-- Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?\n\n-- Minä odotan häntä.\n\nSamassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.\n\n-- _Perrnesso?_ sanoi hän.\n\n-- Olkaa hyvä! sanoi Franz.\n\n-- No, kysyi Albert, -- oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?\n\n-- Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.\n\n-- Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, -- parempi on hyvän\nvihollinen.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi\nPastrini varmasti.\n\n-- Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.\n\n-- Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, -- että kreivi Monte-Cristo asuu\nsamassa kerroksessa kuin tekin?\n\n-- Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, -- koska juuri hänen tähtensä\nsaamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.\n\n-- No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille\nkaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi\nRospolissa.\n\nAlbert ja Franz katsoivat toisiinsa.\n\n-- Mutta, sanoi Albert, -- voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan?\nHänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.\n\n-- Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.\n\n-- Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta\njalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.\n\n-- Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi\nFranz Albertille, -- niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille\ntoisella tavoin, joko kirjoittamalla tai...\n\nSamassa kolkutettiin oveen.\n\n-- Sisään! sanoi Franz.\n\nKomeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.\n\n-- Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja\nvicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.\n\nJa hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille\nmiehille.\n\n-- Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina\nherrojen luona, jatkoi palvelija, -- ja hän pyytää siinä tapauksessa\nsaada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.\n\n-- Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille.\n-- Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.\n\n-- Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, -- että meillä on kunnia\ntulla hänen luokseen.\n\nPalvelija poistui.\n\n-- Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi\nAlbert. -- Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi\nMonte-Cristo on todellakin hieno mies.\n\n-- Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.\n\n-- Tietysti otamme, sanoi Albert. -- Sanon kuitenkin suoraan, että olen\npahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan\nmitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin\nikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?\n\n-- Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.\n\nKuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti\ntuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa.\nViittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle\narmahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt\nArgentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa\nuteliaisuutensa tyydytetyksi.\n\nFranz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti\nhuomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan\nmiehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä\nnäkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi\njo ennen kello kahdeksaa aamulla.\n\nAlbert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain,\nnukkui vielä sikeässä unessa.\n\nFranz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana\nkuin ennenkin.\n\n-- Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, -- eikö tänään pitänyt\ntapahtua teloitus?\n\n-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä,\nettä hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian\nmyöhäistä.\n\n-- En kysy, vastasi Franz. -- Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä,\nniin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.\n\n-- Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen\nroskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.\n\n-- Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, -- mutta tahtoisin saada\nhiukan tietoja.\n\n-- Mitä tietoja?\n\n-- Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat\nheidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.\n\n-- Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri\näsken tavoletti.\n\n-- Mitä tavoletti on?\n\n-- Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä\npäivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on\ntuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he\nsaavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta\nrikolliset katuisivat pahoja tekojaan.\n\n-- Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä\ntoisten kanssa? kysyi Franz.\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan\nkanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden\nohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa\nsiitä tällä tavoin ajoissa tiedon.\n\n-- Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.\n\n-- Oo, sanoi Pastrini, -- uskallan vakuuttaa, että teen kaiken\nvoitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat\nhotelliani käynnillään.\n\n-- Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla,\nsiitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.\n\n-- Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, -- olen ripustanut sen\ntänne eteiseen.\n\nHän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta\nsanaan käännettynä seuraava:\n\n    Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä,\n    karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen\n    päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on\n    surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen\n    Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka\n    on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan\n    ja hänen joukkonsa kanssa.\n\n    Edellinen tulee olemaan _mazzolato_.\n\n    Jälkimmäinen _decapitato_.\n\n    Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä\n    molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.\n\nFranz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin\nraunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet,\nheidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.\n\nOtaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi\nVampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa,\nPorto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.\n\nMutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä\nherättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli\nvalmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään,\nja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.\n\n-- Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, -- niin\nluuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät\nvastaan?\n\n-- Varmasti, sanoi hän. -- Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla,\nja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.\n\n-- Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?\n\n-- En luule.\n\n-- Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis...\n\n-- Aivan valmis, vastasi Albert.\n\n-- Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.\n\nFranzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle\npuolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa.\nPalvelija tuli avaamaan.\n\n-- Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.\n\nPalvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.\n\nHe kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät\nhe olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin\nhotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen\nmatto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä\ntyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien\ntaulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot\nriippuivat ovien edessä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, -- menen\nilmoittamaan herra kreiville.\n\nJa hän poistui eräästä ovesta.\n\nOven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.\n\nFranz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen\nhuonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin\nkomeammilta kuin ensi kerralla.\n\n-- No, kysyi Franz ystävältään, -- mitä sanotte tästä kaikesta?\n\n-- Hyvä ystävä, vastasi Albert, -- naapurimme on joko välittäjä, joka\non rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat\nlaskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.\n\n-- Vaiti, sanoi Franz. -- Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.\n\nOvi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken\nrikkauden omistaja astui sisään.\n\nAlbert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna\npaikoilleen.\n\nTulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin\naitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.\n\n\n\n\n35. La Mazzolata\n\n\n-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Monte-Cristo astuessaan sisään, -- pyydän\nanteeksi, että olette ennättäneet käydä luonani ennen kuin minä teidän\nluonanne. Mutta jos olisin tullut aikaisemmin luoksenne, olisin ehkä\nhäirinnyt. Heti kun sain kuulla, että aioitte tulla luokseni, olen\nollut valmiina kaikin tavoin palvelemaan teitä.\n\n-- Pyydämme, Franz ja minä, kiittää teitä tuhannesti, herra kreivi,\nsanoi Albert. -- Pelastatte meidät hyvin suuresta pulasta. Olimme juuri\nsuunnittelemassa mitä merkillisimpiä ajoneuvoja itsellemme, kun teidän\nystävällinen tarjouksenne ilmoitettiin meille.\n\n-- Niin, syy on kokonaan typerän Pastrinin, sanoi kreivi viitaten\nmolempia nuoria miehiä istumaan eräälle divaanille. -- Hän ei\nsanallakaan maininnut minulle, mitä teiltä puuttui. Yksinäni ja\nerilläni kun täällä olen, etsin ainoastaan tilaisuutta saadakseni\ntutustua naapureihini. Heti kun sain tietää, että jollakin tavoin\nsaatoin teitä auttaa, riensin kiireimmän kautta teille siitä\nilmoittamaan.\n\nNuorukaiset kumarsivat. Franz ei vielä osannut sanoa sanaakaan. Hän ei\ntiennyt, miten menetellä. Kreivi ei millään tavoin osoittanut, että\ntahtoi tuntea Franzin tai että tämä mahdollisesti tuntisi hänet. Franz\noli varma siitä, että kreivi oli sama mies, jonka hän edellisenä\npäivänä oli nähnyt aitiossa, mutta ei ollut yhtä varma siitä, oliko hän\nollut Colosseumissa. Hän päätti siis antaa asioiden kehittyä itsestään\nhuomauttamatta kreiville suoranaisesti mistään. Hän oli sitä paitsi\nsiinä kohden paremmassa asemassa kuin kreivi, että hän tunsi tämän\nsalaisuuden, mutta tämä taas ei tiennyt hänestä mitään.\n\nHän päätti kuitenkin johdattaa keskustelun sellaiselle tolalle, että\nsaisi edes jonkinmoista valaistusta asiaan.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän, -- olette tarjonnut meille paikat\nvaunuissanne ja palatsi Rospolista vuokraamissanne ikkunoissa. Mutta\nosaatteko sanoa, miten voisimme hankkia itsellemme jonkinmoisen paikan\nnähdäksemme Piazza del Popololle?\n\n-- Sehän on totta, sanoi kreivi hajamielisesti katsoen koko ajan\nterävästi Morcerfiin, -- torilla kai tapahtuu jonkinmoinen teloitus?\n\n-- Tapahtuu, vastasi Franz huomatessaan kreivin itse ryhtyvän puhumaan\nsiitä, mistä hän tahtoi.\n\n-- Odottakaahan, odottakaahan, muistaakseni käskin eilen\ntaloudenhoitajaani pitämään siitä huolen. Ehkä voin tehdä teille vielä\ntämänkin pienen palveluksen.\n\nHän tarttui kädellään soittokellon nauhaan ja veti kolme kertaa.\n\n-- Olen tehnyt palvelijoiden kutsumisen yksinkertaisemmaksi, sanoi hän\nFranzille. -- Kun soitan kerran, tulee kamaripalvelijani, kaksi kertaa,\ntulee hovimestarini, kolme kertaa, niin tarkoitan taloudenhoitajaani.\nTällä tavoin minun ei tarvitse tuhlata aikaa eikä sanoja. Kas, tuossa\nhän on.\n\nSisään astui noin neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen ikäinen mies.\nHän muistutti täsmälleen sitä salakuljettajaa, joka oli vienyt Franzin\nluolaan, mutta ei nyt näyttänyt häntä laisinkaan tuntevan. Mies oli\nilmeisesti saanut erityiset määräyksensä.\n\n-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- oletteko niin kuin eilen määräsin\nhankkinut minulle torille päin avautuvan ikkunan?\n\n-- Olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi taloudenhoitaja, -- mutta se\ntapahtui viime hetkessä.\n\n-- Mitä! sanoi kreivi rypistäen silmäkulmiaan. -- Enkö käskenyt teitä\nhankkimaan sitä minulle?\n\n-- Ja teidän ylhäisyytenne on sen saanut. Prinssi Lobanjev oli\nvuokrannut saman ikkunan. Mutta minun oli pakko maksaa siitä sata...\n\n-- Hyvä on, hyvä on, herra Bertuccio, näiden herrojen ei tarvitse\nkuulla talousasioista. Olette vuokrannut ikkunan, se on pääasia.\nAntakaa määräys kuskille ja olkaa portailla valmiina seurataksenne\nmeitä. Se riittää. Saatte mennä.\n\nTaloudenhoitaja kumarsi ja astui askelen poistuakseen.\n\n-- Olkaa niin hyvä, sanoi kreivi, -- ja kysykää Pastrinilta, onko tänne\ntuotu tavoletti, ja pyytäkää häntä lähettämään minulle teloituksen\nohjelma.\n\n-- Se on tarpeetonta, sanoi Franz ottaen taskustaan muistikirjansa. --\nMinä näin tuon taulun ja kopioin siitä kaikki. Tässä se on.\n\n-- Hyvä on. Voitte siis poistua, herra Bertuccio. En enää tarvitse\nteitä. Kun aamiainen on valmis, ilmoitettakoon siitä meille. Nämä\nherrat, sanoi hän kääntyen molempien ystävien puoleen, -- kunnioittavat\nkai minua syömällä aamiaista kanssani?\n\n-- Olette aivan liian ystävällinen, herra kreivi, sanoi Albert.\n\n-- En suinkaan, päinvastoin, tuotatte sillä minulle suuren ilon ja\nvoitte korvata minulle kaiken Pariisissa, joko toinen tai molemmat\nyhdessä. Herra Bertuccio, kattakaa kolmelle hengelle.\n\nHän otti muistikirjan Franzin kädestä.\n\n-- Siis, sanoi hän lukien aivan kuin teatteriohjelmaa, -- \"teloitetaan\ntänään helmikuun 22. päivänä Andrea Rondolo, joka on surmannut San\nGiovanni di Lateranon kunnianarvoisan kanonikuksen Cesare Terlinin,\nsekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen\nyhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa.\" Hm!\n\"Edellinen tulee olemaan _mazzolato_, jälkimmäinen _decapitato.\"_ Niin,\nnäin piti kaiken aluksi tapahtua. Mutta eilisen jälkeen on asioiden\nkulussa tapahtunut muutos.\n\n-- Mitä? sanoi Franz.\n\n-- Niin, kun eilen vietin iltaani kardinaali Rospigliosin luona, kuulin\npuhuttavan jostakin lykkäyksestä, joka tulisi toisen tuomitun osaksi.\n\n-- Andrea Rondolon? kysyi Franz.\n\n-- Ei..., lausui kreivi välinpitämättömästi, -- vaan tuon toisen...\n(hän katsahti muistikirjaan etsiäkseen hänen nimeään) Peppinon, jota\nsanotaan Rocca Prioriksi. Siten ette saa nähdä mestausta, mutta jäähän\nteille _mazzolata_; sitä rangaistusta katselee mielellään ensi\nkerralla, jopa toisellakin kertaa, jota vastoin mestaus, jonka\nepäilemättä olette nähnyt, on liian yksinkertainen, liian tavallinen.\nGiljotiini ei erehdy, ei iske väärään, ei lyö kolmeatoista kertaa\nuudelleen niin kuin tuo sotilas, joka löi kreivi Chalais'n pään poikki\nja jonka erikoiseen huomaan Richelieu varmaankin oli potilaan uskonut.\nEurooppalaisista ei kannata puhuakaan, sanoi kreivi halveksivasti, --\nmitä rangaistuksiin tulee. He eivät ymmärrä koko asiaa ja elävät\njulmuuksien lapsuus- tai oikeammin vanhuusaikaa.\n\n-- Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri\nkansojen kidutustavoista, sanoi Franz.\n\n-- Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.\n\n-- Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?\n\n-- Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta\nuteliaaksi.\n\n-- Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.\n\n-- Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö\nuteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota\nruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan\nerikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen\nolemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille\nerään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta\nkuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen\nrangaistus, mutta se ei ole sovitus.\n\n-- En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, -- selittäkää, sillä en\nvoi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät\nmielenkiintoani.\n\n-- Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat\nsapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. -- Jos joku\nmies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne,\näitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä\nsydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja\nkirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus\nriittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee\nmurhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on\nsaanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman\nsekunnin ajan ruumiillista kipua?\n\n-- Tiedän kyllä, sanoi Franz, -- että lohduttajaksi inhimillinen oikeus\non puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä\nkaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.\n\n-- Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta\ntuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan\nolemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti\ntappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta\npienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden\nrankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten\ntapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja\njotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta...\nVastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?\n\n-- On, vastasi Franz, -- ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu\nsallittu.\n\n-- Kaksintaistelu, huudahti kreivi, -- todellakin hupaisa keino, kun\ntarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt\nvaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi\nkokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa\nonnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan!\nTämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan\nhänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän\nlähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä\nmaailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä.\nEi, ei, -- jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.\n\n-- Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan?\nkysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.\n\n-- Suostun tietenkin, sanoi kreivi. -- Ymmärtäkäämme toisiamme oikein.\nRyhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen,\nvastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin\nhuolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa\nja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin\nkyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen\ntuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen.\nSilmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat\nmeille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän\nja todellisuudesta paratiisin.\n\n-- Mutta, väitti Franz, -- kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari\nja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä\nsellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on\nsokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen\njuoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.\n\n-- Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas\nja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen\ntuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan\nihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen\nsijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut\nkostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan\nmestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka\nlyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta,\nmehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä.\nMitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan\nikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä\ntuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.\n\nPalvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja\nilmoitti:\n\n-- Pöytä on katettu!\n\nAamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi\nsilmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä\nkummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan\ntapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi\nsuurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi\nkuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa.\nKreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän\nainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen\nruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.\n\nFranz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G...ssä ja\nkuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva\nmies oli vampyyri.\n\nAamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, -- mutta meillä on vielä\ntuhansia hommia.\n\n-- Mitä?\n\n-- Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan\nvälttämättömät.\n\n-- Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän\nkäytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne\npuvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.\n\n-- Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.\n\n-- Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse\nhaluatte.\n\n-- Vastapäätä mestauslavaa?\n\n-- Mestauslavahan kuuluu juhlaan.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Franz, -- olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä\nkiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä\nikkunaanne palatsi Rospoliin.\n\n-- Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi\nkreivi.\n\n-- Te kerrotte sen, jatkoi Franz, -- ja olen varma siitä, että teidän\nkertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos\nolisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan\nmestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?\n\n-- Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan\nhumalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin\nravintolassa.\n\n-- Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä\nteitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa\nolinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi\nrautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin\noman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon\nsopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies\nmahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte\nkatsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin\non taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja,\njoissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan\nnoita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä\nvallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita\nihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin:\n\"Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut.\"\n\n-- Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.\n\n-- Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta\nkreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.\n\n-- Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. -- Mutta\nmennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä,\nherra kreivi?\n\n-- Jalan kyllä, vaunuilla ei.\n\n-- No, siis menen jalan.\n\n-- Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?\n\n-- Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.\n\n-- Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle\nStrada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta\nnähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä,\nsanoi palvelija avaten oven.\n\n-- Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä\nsalonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen\nheti jäljestänne.\n\nNuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran\nvielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri\ntupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de\nParis'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita\nhavanna-sikareja.\n\n-- No, kysyi Franz häneltä, -- mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?\n\n-- Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. -- Hän on\nmiellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt,\npaljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen,\nja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen\nsuurella nautinnolla savua kattoa kohden.\n\nSellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että\nAlbert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan\nheidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.\n\n-- Mutta, sanoi hän, -- oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?\n\n-- Mitä?\n\n-- Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.\n\n-- Minuako?\n\n-- Niin, teitä.\n\nAlbert mietti.\n\n-- Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. -- Olen ollut\ntoista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen.\nKreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.\n\nFranz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne.\nOlen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me\nastumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita\nmukaanne, herra Morcerf.\n\n-- Hyvin mielelläni, sanoi Albert, -- sillä italialaiset sikarit ovat\nvielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette\nPariisiin, niin korvaan kaiken teille.\n\n-- Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen\nkolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa\nhukattavaksi. Kello on puoli yksi.\n\nHe laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset\nmääräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin\njalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka\nvarrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.\n\nFranz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut\nunohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.\n\n-- Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman\nluontevasti.\n\n-- Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei\nvoinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.\n\nFranz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli\nkeltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen\nristi.\n\nViittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut\nenää epäilläkään; hän oli kreivi.\n\nIkkunoissa ei vielä näkynyt ketään.\n\nKaikkialla tehtiin valmistuksia, aseteltiin tuoleja, rakenneltiin\nlavoja ja koristeltiin ikkunoita. Naamioidut eivät saaneet lähteä\nliikkeelle eivätkä ajaa vaunuilla ennen kuin määrätyllä hetkellä. Mutta\nkaikkien ikkunoiden takana oli varmaan naamioituja ja kaikkien porttien\ntakana vaunuja odottamassa.\n\nFranz, Albert ja kreivi jatkoivat matkaansa pitkin Corsoa. Mitä\nlähemmäksi he tulivat Piazza del Popoloa, sitä sankemmaksi tuli joukko,\nja ihmisten päiden ylitse kohosi obeliski, jonka päässä oli risti.\nObeliskin edessä paikalla, jonka Babuino-, Corso- ja Ripetta-kadulta\nsaattoi nähdä, olivat giljotiinin sivuhirret, ja niiden välissä väikkyi\nkaareva terä.\n\nKadunkulmassa oli kreivin taloudenhoitaja odottamassa herraansa.\n\nIkkuna, jonka vuokraaminen oli maksanut niin huimaavan summan, että\nkreivi ei tahtonut sitä vierailleen ilmoittaa, oli Via del Bambinon ja\nMonte Pincion välissä olevan suuren palatsin toisessa kerroksessa.\nIkkuna kuului pukeutumishuoneeseen, josta mentiin makuuhuoneeseen. Kun\nsulki makuuhuoneen oven, olivat vuokralaiset aivan kuin kotonaan.\nTuoleille oli laskettu hyvin komeita silkkisiä pajatsonpukuja.\n\n-- Koska olette antanut minun valita pukunne, sanoi kreivi, -- olen\nvalinnut nämä, sillä niitä tänä vuonna eniten käytetään. Ne ovat sitä\npaitsi mukavimmat konfettisodassa, sillä jauho ei niissä näy.\n\nFranz kuuli vain puoliksi kreivin sanat eikä ehkä osannut antaa kyllin\nsuurta arvoa tälle hänen uudelle huomaavaisuudelleen, sillä hänen\nhuomionsa oli kokonaan kohdistunut torilla vallitsevaan hälinään ja sen\nkeskellä olevaan kammottavaan telineeseen, joka tällä hetkellä oli sen\npääkoristuksena.\n\nFranz näki ensi kertaa giljotiinin. Nimitämme sitä giljotiiniksi, sillä\nroomalainen _mandata_ on melkein samalla tapaa valmistettu kuin\nranskalainen teloituskone. Veitsi on kuunsirpin muotoinen ja leikkaa\nkuperalla puolellaan, siinä ainoa erotus.\n\nKaksi miestä istui laudalla, jolle mestattava pannaan, ja söi\nodottaessaan rauhallisesti aamiaisekseen leipää ja makkaraa. Toinen\nheistä nosti hiukan lautaa ja otti sen alta viinipullon, ryyppäsi\nkulauksen ja ojensi sitten pullon toverilleen. Miehet olivat pyövelin\napulaisia.\n\nHeidän pelkkä näkemisensäkin vaikutti Franziin niin, että hän tunsi\nhien helmeilevän hiuksiensa juurista.\n\nKuolemaantuomitut oli edellisenä iltana siirretty Carceri Nuovesta\nSanta Maria del Popolon kirkkoon. Siellä he olivat viettäneet yönsä\nkumpikin kahden papin seurassa rautaristikolla suljetussa\nhautakappelissa. Sen edessä kulkivat vartijat, jotka joka tunti\nvaihdettiin.\n\nKaksinkertainen rivi karabinieereja oli asetettu kirkon ovelta\nmestauslavalle asti, jossa he muodostivat kehän. Näin syntyi noin\nkymmenen jalan levyinen tie ja mestauslavan ympärille noin sadan jalan\npituinen kehä. Muu osa toria oli aivan täynnä kansaa. Monet olivat\nnostaneet lapsensa olkapäälleen, että nämä näkisivät hyvin kaiken.\n\nMonte Pincio oli aivan kuin suuri amfiteatteri, jonka kaikki istuimet\nolivat täynnä katsojia. Via del Babuinon ja Via di Ripettan kulmissa\nolevien molempien kirkkojen parvekkeet olivat täpötäynnä sinne\nerikoisella luvalla päässeitä henkilöitä. Pylväistön edessä olevat\nportaat olivat aivan kuin kirjava, hyökyvä aallokko, jonka vuorovesi\nyhä uudelleen heitti pylväitä vastaan. Jokaisessa muurin kulmauksessa,\nmissä vain hiukankin oli tilaa, oli elävä kuvapatsas.\n\nKreivi oli siis oikeassa sanoessaan, että elämässä ilmeisesti on\nmielenkiintoisinta kuoleman näkeminen.\n\nOlisi luullut, että hetken juhlallisuus olisi tehnyt ihmiset\nhiljaisiksi, mutta joukosta kaikuikin kova melu, kuului naurua,\nvihellyksiä ja iloisia huutoja. Kreivi oli siinäkin ollut oikeassa,\nettä teloitus ilmeisesti oli kansalle ainoastaan merkkinä karnevaalin\nalkamisesta.\n\nÄkkiä melu taukosi aivan kuin taikaiskusta. Kirkon ovet aukenivat.\n\nOsa katujamunkkien veljeskuntaa, yllään harmaat säkit, joissa oli reiät\nsilmiä varten, astui ensiksi kirkosta käsissään palavat kynttilät.\nHeidän edellään kulki veljeskunnan esimies. Katujamunkkien jäljestä\ntuli pitkä mies, muuten alasti, paitsi että jalassa oli housut ja\nkupeella riippui tupessa iso puukko. Olallaan hän kantoi raskasta\nrautanuijaa. Se oli pyöveli.\n\nPyövelin jäljessä astuivat, siinä järjestyksessä kuin heidät oli\nteloitettava, ensin Peppino ja sitten Andrea.\n\nKummankin rinnalla kulki kaksi pappia.\n\nPeppino asteli jokseenkin varmasti. Hän oli epäilemättä saanut tietää,\nmikä häntä odotti.\n\nPappi tuki kummaltakin puolen Andreaa.\n\nKumpikin suuteli tuon tuostakin ristiä, jonka rippi-isä heille ojensi.\n\nFranz tunsi jo tätäkin katsellessaan jalkojensa herpaantuvan. Hän\nkatsahti Albertiin. Tämä oli kalpea kuin palttina ja heitti\nkonemaisella liikkeellä kauas luotaan sikarin, jonka oli vasta puoliksi\npolttanut.\n\nKreivi näytti rauhalliselta; heikko punakin nousi hänen kalpeille\nposkilleen. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin pedon, joka tuntee\nveren tuoksun, ja hänen hiukan raollaan olevien huuliensa välistä\nnäkyivät terävät, valkoiset hampaat. Ja yhtä kaikki oli hänen\nkasvoillaan hymyilevä lempeys, jota Franz ei ollut niillä koskaan\nnähnyt. Varsinkin hänen silmissään oli tavattoman kaunis nöyryyden ja\nhellyyden ilme.\n\nTuomitut jatkoivat matkaansa mestauslavaa kohden, ja mitä lähemmäksi he\ntulivat, sitä selvemmin saattoi erottaa heidän kasvonsa. Peppino oli\nkahdenkymmenenneljän tai kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, kaunis\nmies, jonka kasvot päivä oli ruskettanut ja jonka katse oli kirkas ja\nhurja. Hän piti päätään pystyssä ja näytti vainuavan, mistäpäin hänen\npelastajansa tulee.\n\nAndrea oli tanakka ja lyhyt. Hänen kasvonsa, joissa kuvastui\nhalpamainen julmuus, eivät paljastaneet hänen ikäänsä, mutta hän\nsaattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Vankilassa hän oli antanut\npartansa kasvaa. Hänen päänsä retkahteli, ja polvet horjuivat. Hän\nnäytti tekevän kaikki liikkeensä aivan konemaisesti, eikä hänen\ntahdollaan näyttänyt olevan mitään tekemistä liikkeiden kanssa.\n\n-- Muistan teidän sanoneen, lausui Franz kreiville, -- että tapahtuu\nvain yksi teloitus.\n\n-- Siinä puhuin totta, vastasi kreivi kylmästi.\n\n-- Mutta tuollahan on kaksi tuomittua.\n\n-- On kyllä, mutta heistä toinen on aivan kuoleman partaalla ja\ntoisella on vielä monta vuotta elettävänään.\n\n-- Jos armahdus tapahtuu, niin sen pitäisi minun mielestäni jo tulla,\nsillä aika on jo täpärällä.\n\n-- Tuolla se tuleekin, katsokaahan, sanoi kreivi.\n\nSamassa kun Peppino laski jalkansa mestauslavan portaille, riensi muuan\nkatujamunkki, joka näytti jääneen muista jälkeen, sotilasrivin läpi\nesimiehen luo ojentaen hänelle neljään osaan taivutetun paperin.\n\nPeppinon terävä katse oli huomannut tämän kaiken. Munkkikunnan esimies\navasi paperin, luki sen ja kohotti kätensä.\n\n-- Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! sanoi hän\nselvällä kauas kuuluvalla äänellään. -- Toinen tuomittu on saanut\narmon.\n\n-- Armon! huusi koko kansanjoukko yhteen ääneen. -- Toinen on saanut\narmon!\n\nTämän armo-sanan kuullessaan Andrea näytti ponnahtavan ylös ja\nkohottavan päätään.\n\n-- Armo kenelle? huusi hän.\n\nPeppino seisoi liikkumattomana, mykkänä ja läähätti.\n\n-- Armon on saanut Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, sanoi\nmunkkikunnan esimies.\n\nJa hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka\nluki sen ja antoi takaisin.\n\n-- Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä\nhervottomuudentilasta. -- Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti\nkuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole\noikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en\ntahdo!\n\nJa hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi,\nkarjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla\nhänen kätensä olivat sidotut.\n\n-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.\n\nKun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.\n\n-- Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. -- Ettekö ymmärrä? Tuon\nihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei\nhänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti\ntoimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen\nkappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka\nhäneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku!\nniin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä\njoukkoa kohden, -- kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te\nkaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!\n\nAndrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu\nhuusi koko ajan: \"Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole\noikeutta tappaa minua yksin.\"\n\n-- Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin,\n-- _toden_ totta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut\nkohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut\nvastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia?\nTiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet\nkärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli\nsama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin\nhänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta\ntai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että\ntoinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii\ntyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen,\nihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi\nlaiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun\nhän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle\nluonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!\n\nJa kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen\ntäytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.\n\nTaistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa:\n\"Kuolemaan! Kuolemaan!\"\n\nFranz aikoi vetäytyä pois, mutta kreivi tarttui hänen käsivarteensa ja\npidätti hänet ikkunan luona.\n\n-- Mikä teidän on? kysyi hän. -- Tunnetteko sääliä? Sepä kohdistuisi\noikeaan olentoon! Jos kuulisitte hullun koiran ulvovan, tarttuisitte\npyssyynne, juoksisitte kadulle ja ampuisitte heti paikalla kuoliaaksi\nsen, vaikka itse asiassa toinen koira on purrut sitä ja se tekee vain\nsamoin kuin sillekin on tehty. Ja nyt te tunnette sääliä miestä\nkohtaan, jota ei toinen mies ole purrut ja joka kuitenkin on surmannut\noman hyväntekijänsä. Ja kun hän ei nyt voi tappaa enää ketään, sillä\nhänen kätensä ovat sidotut, tahtoo hän kaikin mokomin nähdä\nvankeustoverinsa, onnettomuustoverinsa kuolevan! Ei, katsokaa,\nkatsokaa!\n\nTämä käsky oli melkein tarpeeton, sillä kamala näytelmä aivan kuin\nlumosi Franzin. Tuomittu oli saatu mestauslavalle, pyöveli asettui\nhänen viereensä ja kohotti nuijansa. Se osui miehen vasempaan ohimoon.\nKuului kumea tärähdys, tuomittu kaatui aivan kuin härkä, ensin kasvot\nmaata vastaan ja siitä kääntyen selälleen. Silloin pyöveli laski\nnuijansa syrjään, veti puukon tupestaan, avasi yhdellä vedolla hänen\nkurkkunsa ja sitten astuen jaloillaan hänen vatsansa päälle alkoi sitä\npolkea.\n\nJoka kerta, kun hän painoi, ruiskahti veri mestatun kurkusta.\n\nSilloin Franz ei enää voinut kauempaa katsella, hän peräytyi ja vaipui\ntuoliin puolipyörtyneenä.\n\nAlbert jäi seisomaan paikalleen, mutta hänen kätensä tarttuivat\nsuonenvedontapaisesti verhoihin, ja hänen silmänsä olivat ummessa.\n\nKreivi seisoi suorana ja riemuitsi aivan kuin pahuuden enkeli.\n\n\n\n\n36. Rooman karnevaali\n\n\nKun Franz tointui, näki hän Albertin juovan suurin siemauksin lasista\nvettä, jota hän kalpeudestaan päättäen hyvin tarvitsikin. Kreivi puki\njo ylleen pajatsonpukua. Hän katsahti konemaisesti torille, kaikki oli\nkadonnut, mestauslava, pyövelit ja ruumis, jäljellä oli vain meluava,\npuuhaileva, iloinen kansanjoukko, ja Monte Citorion kello, joka ei\nsoinut muulloin kuin paavin kuollessa ja karnevaalin alkaessa, kaikui\nnyt täydellä voimalla.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän kreiviltä.\n\n-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, -- niin kuin näette.\nKarnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.\n\n-- Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin\nhämärä unikuva, sanoi Franz.\n\n-- Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.\n\n-- Niin, minä; mutta tuomittu!\n\n-- Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä\nvastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on\nonnellisempi?\n\n-- Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!\n\n-- Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei\nole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä\nhuomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat\nkääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen\nja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita\nkunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin\nhyvin kiittämätön ja itsekäs olento... Mutta pukeutukaa. Näettehän,\nettä herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.\n\nAlbert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten\nsaappaittensa päälle.\n\n-- No, Albert, kysyi Franz, -- tekeekö mielenne todellakin hullutella?\nVastatkaahan suoraan.\n\n-- Ei, vastasi hän, -- mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken\nnähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin\nnäytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.\n\n-- Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia\nihmisluonteita, sanoi kreivi. -- Mestauslavan ensimmäisellä portaalla\nkuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan\nkoko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että\nAndrean kasvot eivät olleet kauniit... Iljettävä konna! Pukeutukaamme,\nherrat, pukeutukaamme.\n\nFranz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten\nesimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli\nvarmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.\n\nPukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä\nkukkia ja konfetteja.\n\nVaunut yhtyivät riviin.\n\nKuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla.\nNaamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä\nlaskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä\nnarreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia,\nkaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja\nhuitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja,\nkonfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja\nvieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta\nsuuttua, kaikki vain nauroivat.\n\nFranzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin,\njotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin\nsanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet.\nMutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten\nhäilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän\nmeluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin\npäälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät\njauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa,\njoita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se\nheidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja\nheitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.\n\nNyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli\ntuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä\nriehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo\npuolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.\n\nSuuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia\npalatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla\nmatoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa,\nroomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita\nulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset,\njotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät\nikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat\nkukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla\nliikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä\nkaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä,\ntakajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen\npaljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen\nkiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa;\nhäntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin\nunipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon\nkuvan Rooman karnevaalista.\n\nAjaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi\nanteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti\nheidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin\nedustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa\noli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä\nArgentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, -- kun olette\nväsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin\ntiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti\nkäyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.\n\nOlemme unohtaneet mainita, että kreivin kuski oli pukeutunut\nkarhuntaljoihin, aivan samoin kuin Odry näytelmässä \"Karhu ja pasha\",\nja että lakeijat vaunujen takana olivat vartalonmukaisissa vihreiden\napinoiden puvuissa, ja irvistelivät ohikulkijoille naamioillaan, joita\nvieterit liikuttivat.\n\nFranz kiitti kreiviä hänen ystävällisestä tarjouksestaan. Albert\nilvehti parhaillaan roomalaisten talonpoikaistyttöjen kanssa, joiden\nvaunut olivat samoin kuin kreivinkin pysähtyneet, ja heitteli heidän\npäälleen kukkakimppuja.\n\nPahaksi onneksi vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja kun hänen\nvaununsa ajoivat Piazza del Popoloa kohden, suuntautuivat tyttöjen\nvaunut Venetsian palatsia kohden.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi hän Franzille, -- ettekö nähnyt...?\n\n-- Mitä?\n\n-- Noita vaunuja, jotka ovat täynnä roomalaisia talonpoikaistyttöjä.\n\n-- En.\n\n-- Minä olen varma siitä, että he olivat hurmaavan kauniita naisia.\n\n-- Mikä vahinko, Albert, että olitte naamioitu, sanoi Franz, -- muuten\nolisitte saanut korvauksen kaikista pettymyksistänne.\n\n-- Oh, lausui tämä puoliksi nauraen, -- ennen kuin karnevaali on\nloppunut, olen varmaankin saanut jonkinmoisen korvauksen.\n\nKoko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että Albert pari kolme\nkertaa kohtasi nuo roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunut. Tällöin\nAlbertin naamio kerran irtaantui joko sattumalta tai hänen tahdostaan.\n\nHän otti silloin viimeiset kukkasensa ja heitti ne vaunuihin.\n\nEräs niistä kaunottarista, joiden Albert luuli piiloutuvan\ntalonpoikaistyttöjen naamioon, ihastui tästä hänen kohteliaisuudestaan,\nja kun vaunut seuraavalla kerralla kulkivat ystävysten vaunujen ohitse,\ntyttö heitti niihin orvokkikimpun.\n\nAlbert otti sen kiireesti käteensä ja pisti sen voitonriemuisena\nnapinreikäänsä.\n\n-- Siinähän nyt on seikkailun alku, sanoi Franz Albertille.\n\n-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, vastasi Albert, -- mutta luulen\ntodellakin, että tämä merkitsee seikkailun alkua. Sen vuoksi en enää\nluovukaan tästä kukkavihosta.\n\n-- Ette suinkaan, sanoi Franz nauraen, -- sehän on tuntomerkkinä, kun\njälleen tapaatte toisenne.\n\nTämä leikinlasku tuntui muuttuvan todeksi, kun vaunujen tullessa\nuudelleen roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunujen kohdalle, tyttö,\njoka kukkavihon oli heittänyt, taputti käsiään nähdessään kukat\nAlbertin napinreiässä.\n\n-- Hyvä, sanoi Franz hänelle, -- hyvä, alku on aivan verraton.\nTahdotteko, että jätän teidät, ja haluatteko mieluimmin olla yksinänne?\n\n-- En, sanoi Albert, -- älkäämme hätiköikö. En aio olla mikään\ntyhmeliini, joka ensimmäisestä viittauksesta on valmis menemään\nlemmenkohtaukseen. Jos tuo kaunis talonpoikaistyttö haluaa mennä\npitemmälle, tapaamme hänet huomenna tai oikeammin hän tapaa meidät.\nSilloin hän antaa merkin, ja sittenhän saamme nähdä, mitä minun tulee\ntehdä.\n\n-- Te, rakas Albert, olette todellakin viisas kuin Nestor ja varovainen\nkuin Odysseus, sanoi Franz. -- Jos teidän Kirkenne onnistuu loihtia\nteidät eläimeksi, niin hän on silloin hyvin taitava tai hyvin voimakas.\n\nAlbert oli oikeassa. Tuo kaunis tuntematon oli varmaankin päättänyt\nolla sinä päivänä menemättä sen pitemmälle, sillä vaikka nuoret miehet\najoivatkin useaan kertaan katua pitkin, eivät he enää nähneet tyttöjen\nvaunuja. Ne olivat varmaankin poikenneet jollekin sivukadulle.\n\nSilloin he palasivat Rospoli-palatsiin, mutta kreivikin oli kadonnut\nsinipukuisen dominon seurassa. Keltaverhoisissa ikkunoissa istui\nvieraita, jotka hän epäilemättä oli kutsunut.\n\nSamassa kirkonkello, joka oli ilmaissut karnevaalin alkaneen, ilmoitti\nsen loppuvankin. Corsolla ajeleva vaunurivi hajaantui, ja kohta\nkatosivat kaikki vaunut sivukaduille.\n\nFranz ja Albert olivat sinä hetkenä Via delle Maratten kohdalla.\n\nKuski kääntyi sille sanaakaan sanomatta, ajoi Piazza di Spagnan halki\nja Poli-palatsin ohitse ja saapui hotellin eteen.\n\nPastrini tuli ottamaan hotellinsa asukkaita vastaan ovelle asti.\n\nFranz tiedusteli kreiviä ja oli pahoillaan, kun ei ollut ajoissa tullut\nhäntä noutamaan, mutta Pastrini rauhoitti häntä ilmoittamalla, että\nkreivi Monte-Cristo oli tilannut itselleen toiset vaunut ja nämä olivat\nkello neljä menneet häntä noutamaan palatsi Rospolista. Hän oli sitä\npaitsi pyytänyt hotellin isäntää jättämään molemmille ystävilleen\nArgentina-teatterista vuokraamansa aition avaimen.\n\nFranz tiedusteli Albertilta, tekikö hänen mielensä mennä teatteriin,\nmutta Albertilla oli suuria tuumia päässään ja hän tahtoi toteuttaa\nne, ennen kuin ajattelikaan teatteriin menoa. Hän ei sen vuoksi\nvastannutkaan tähän kysymykseen, vaan kysyi Pastrinilta, voisiko tämä\nhankkia hänelle räätälin.\n\n-- Räätälin, kysyi hotellin isäntä, -- mihin te räätäliä tarvitsette?\n\n-- Valmistamaan meille huomiseksi mahdollisimman komeat roomalaiset\ntalonpoikaispuvut, vastasi Albert.\n\nPastrini pudisti päätään.\n\n-- Valmistamaan teille huomiseksi puvut! huudahti hän. -- Teidän\nylhäisyytenne suokoon anteeksi, mutta tuo pyyntö on aito ranskalainen\npyyntö. Kaksi pukua! Tämän viikon aikana ette saisi käsiinne\nainoatakaan räätäliä, joka olisi valmis neulomaan kuusi nappia liiviin,\nvaikka maksaisitte jokaisesta napista kultarahan.\n\n-- Meidän täytyy siis luopua haluamistamme puvuista?\n\n-- Ei, sillä voimmehan hankkia valmiita pukuja. Antakaa minun toimia,\nja huomenna herätessänne saatte kokoelman hattuja, liivejä ja housuja\nja olette; tyytyväinen.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- luottakaamme isäntäämme, hän\non jo ennenkin osoittanut suoriutuvansa kuinka vaikeasta asiasta\ntahansa. Syödään kaikessa rauhassa päivällistä ja mennään sitten\noopperaan.\n\n-- Mennään oopperaan, sanoi Albert. -- Mutta muistakaa, signor\nPastrini, että minä ja tämä herra tahdomme kaikin mokomin huomenna\nsaada nuo puvut.\n\nHotellin isäntä vakuutti vielä viimeisen kerran, että heidän ei\ntarvitsisi olla levottomia ja että he saisivat kaiken, mitä haluavat.\nSen jälkeen Franz ja Albert menivät riisumaan pajatsonpuvut yltään,\nmutta Albert otti huolellisesti talteen orvokkikimpun. Olihan se\ntuntomerkki seuraavan päivän varalle.\n\nHerrat istuivat aterialle, mutta syödessään ei Albert voinut\nolla huomauttamatta, mikä tuntuva erotus oli Pastrinin ja\nkreivi Monte-Criston kokin välillä. Vaikka Franz olikin hieman\nennakkoluuloinen kreiviä kohtaan, niin hänen täytyi myöntää, että\nvertailu ei ollut edullinen Pastrinin kokille.\n\nJälkiruoan aikana palvelija kysyi, milloin herrat halusivat käyttää\nvaunuja. Albert ja Franz katsoivat toisiinsa; he pelkäsivät todenteolla\nolevansa epähienoja. Palvelija ymmärsi heidän ajatuksensa.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo on nimenomaan määrännyt,\nettä vaunut ovat koko päivän teidän armonne käytettävinä.\n\nNuorukaiset päättivät loppuun asti käyttää hyväkseen kreivin\nkohteliaisuutta ja ajoivat puvun vaihdettuaan Argentina-teatteriin ja\nastuivat kreivin aitioon. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli kreivitär\nG... omaan aitioonsa. Hän suuntasi heti katseensa siihen aitioon, jossa\noli eilen nähnyt kreivin istuvan. Hän näki Franzin ja Albertin sen\nmiehen aitiossa, josta vuorokautta aikaisemmin oli Franzille lausunut\nkummallisen arvostelunsa.\n\nKreivitär katseli lornjettinsa läpi niin tiukasti Franzia, että tästä\ntuntui julmalta olla tyydyttämättä hänen uteliaisuuttaan. Kun\nitalialaisissa teattereissa on tapana käydä kesken näytäntöäkin\ntervehtimässä tuttuja, jättivät molemmat ystävykset paikkansa ja\nmenivät kreivittären aitioon.\n\nHeti kun he olivat tulleet aitioon, viittasi kreivitär Franzia istumaan\nviereensä kunniapaikalle.\n\nAlbert istahti heidän taakseen.\n\n-- No, sanoi hän, ennen kuin Franz oli ennättänyt istuakaan, -- tehän\nolette kiireimmän kautta tutustuneet tuohon uuteen lordi Ruthweniin ja\nolette kai hänen kanssaan parhaat ystävät.\n\n-- Vaikka emme olekaan tulleet läheisiksi tuttaviksi, niin myönnän\nkyllä, että olemme koko päivän käyttäneet hyväksemme hänen\nystävällisyyttään.\n\n-- Kuinka niin, koko päivänkö?\n\n-- Niin juuri. Aamulla söimme aamiaista hänen luonaan, koko\nnaamiohuvien ajan ajoimme hänen vaunuissaan pitkin Corsoa, ja nyt\nillalla tulemme teatteriin hänen aitioonsa.\n\n-- Tunnetteko siis hänet?\n\n-- Sekä tunnemme että emme.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Se on pitkä juttu.\n\n-- Kerrotteko sen minulle?\n\n-- Te pelästytte siitä.\n\n-- Sitä suurempi syy kertoa.\n\n-- Odottakaahan edes siksi, kunnes juttu on jotenkin päättynyt.\n\n-- Olkoon, minä pidän täydellisistä tarinoista. Mutta kertokaa, miten\nolette tullut tekemisiin hänen kanssaan. Kuka teidät on esitellyt\nhänelle?\n\n-- Ei kukaan. Hän on esitellyt itsensä meille.\n\n-- Milloin?\n\n-- Eilisiltana, lähdettyäni teidän luotanne.\n\n-- Kenen välityksellä?\n\n-- Sangen tavallisen henkilön, hotellimme isännän välityksellä.\n\n-- Hänkin asuu siis London-hotellissa?\n\n-- Ei ainoastaan samassa hotellissa, vaan samassa kerroksessakin.\n\n-- Mikä on hänen nimensä? Epäilemättä tiedätte hänen nimensä?\n\n-- Tiedämme. Kreivi Monte-Cristo.\n\n-- Mikä nimi se on? Eihän se ole mikään sukunimi.\n\n-- Ei, se on hänen ostamansa saaren nimi.\n\n-- Ja onko hän kreivi?\n\n-- Toscanalainen kreivi.\n\n-- No, saamme kai pitää hänet hyvänämme noiden kaikkien muiden ohella,\nsanoi kreivitär, joka kuului erääseen Venetsian vanhimmista suvuista.\n-- Ja millainen hän on muuten?\n\n-- Kysykää vicomte Morcerfilta.\n\n-- Kuulittehan, että minua käskettiin kääntymään teidän puoleenne,\nsanoi kreivitär.\n\n-- Olisimme jokseenkin vaativaisia, ellemme pitäisi häntä\nmiellyttävänä, vastasi Albert. -- Vaikka hän olisi ollut kymmenen\nvuotta ystävämme, ei hän olisi tehnyt hyväksemme sen enempää kuin on\nnyt tehnyt. Ja kaikessa hän on ollut hyvin hienotunteinen, huomaavainen\nja kohtelias, mistä huomaa, että hän on todellakin hienon maailman\nmies.\n\n-- Saammepahan nähdä, lausui kreivitär nauraen, -- että vampyyrini ei\nolekaan mitään muuta kuin äskettäin rikastunut mies, joka tahtoo saada\nmeidät unohtamaan miljoonansa ja on lainannut Laran ulkomuodon, ettei\nhäntä sekoitettaisi Rothschildiin. Entä oletteko nähnyt naisen?\n\n-- Minkä naisen? kysyi Franz hymyillen.\n\n-- Tuon kauniin kreikattaren?\n\n-- Emme. Luulemme kuulleemme hänen guslinsa äänen, mutta hän itse on\nollut näkymätön.\n\n-- Kun käytätte tuota sanaa näkymätön, rakas Franz, sanoi Albert, --\nniin tahdotte tehdä asian salaperäiseksi. Kuka sitten oli tuo sininen\ndomino, joka oli valkoverhoisessa ikkunassa?\n\n-- Ja missä oli valkoverhoinen ikkuna? kysyi kreivitär.\n\n-- Rospoli-palatsissa.\n\n-- Kreivi oli siis vuokrannut itselleen ikkunat Rospoli-palatsista?\n\n-- Niin oli. Ajoitteko tänään pitkin Corsoa?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Näittekö kaksi ikkunaa, joissa oli keltaiset verhot, ja niiden\nvälissä kolmannen, joissa oli valkoiset ja niissä punainen risti? Nuo\nkolme ikkunaa olivat kreivin.\n\n-- Mieshän on täydellinen pohatta. Tiedättekö, mitä tuollaiset ikkunat\nmaksavat karnevaalin aikana ja Rospoli-palatsissa, joka on Corson\nparhaimmalla paikalla?\n\n-- Kaksi- tai kolmesataa scudoa.\n\n-- Sanokaa kaksi- tai kolmetuhatta.\n\n-- Sepä on jotakin!\n\n-- Hänen saarensako tuottaa hänelle sellaiset tulot?\n\n-- Hänen saarensa? Se ei tuota ropoakaan.\n\n-- Miksi hän sen siis on ostanut?\n\n-- Oikusta.\n\n-- Hän on ilmeisesti originelli ihminen?\n\n-- Hän tuntui minusta todellakin hyvin erikoiselta, sanoi Albert. --\nJos hän asuisi Pariisissa ja kävisi meidän teattereissamme, sanoisin,\nettä hän on huimapää, joka tahtoo herättää huomiota, tai miespoloinen,\njonka pään kirjallisuus on vääntänyt vähän vinoon. Hän lausui tänään\npari ajatusta, jotka olivat aivan kuin Didier'n tai Antonyn suusta\nlähteneet.\n\nSamassa tuli aitioon uusi vieras, ja vallitsevaa tapaa noudattaen Franz\nluovutti paikkansa hänelle. Tämä seikka ja paikkojen vaihtaminen\npakotti valitsemaan toisen keskusteluaiheen.\n\nTunnin päästä ystävät palasivat hotelliin. Pastrini oli pitänyt huolta\nseuraavan päivän puvuista ja vakuutti, että herrat olisivat tyytyväisiä\nhänen toimenpiteisiinsä.\n\nAamulla hän tuli kello yhdeksältä Franzin huoneeseen seurassaan\nräätäli, jolla oli kahdeksan tai kymmenen erilaista talonpoikaispukua.\nYstävykset valitsivat samanlaiset puvut ja antoivat isännän toimeksi\nommella heidän hattuihinsa parikymmentä metriä nauhoja ja hankkia\nheille heleänväriset poikkiraitaiset silkkivyöt, jollaisia talonpojat\nkäyttävät juhlapäivinä.\n\nAlbert tahtoi kiireimmän kautta nähdä, miten puku sopi hänelle. Siihen\nkuului siniset samettihousut ja takki, kirjailluilla kiiloilla\nsomistetut sukat, solkikengät ja silkkiliivi. Puku sopi mainiosti, ja\nkun vyö oli sidottu hänen vartalonsa ympäri ja hiukan kallellaan oleva\nhattu koristettu liehuvilla nauhoilla, täytyi Franzin myöntää, että\npuvun vuoksi me pidämme toisia kansakuntia kauniimpina kuin toisia.\nTurkkilaiset, jotka ennen näyttivät niin hauskoilta kirkasvärisissä\npitkissä puvuissaan, ovat nykyään rumia kaulaan asti napitetuissa\nsinisissä puvuissaan ja kreikkalaisissa myssyissään: he ovat kuin\npunaisella tulpalla suljettuja pulloja.\n\nFranz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin\nedessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- niin hauskaa kuin onkin huvitella\nyhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi\njätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on\nvarmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät\nvaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin\ntoisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.\n\nNuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä\nollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis\nottivat sen vastaan.\n\nKreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan\nkeskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin\njo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden\nkirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat\nFranz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat\nmuiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat,\nettä tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan\nerityisesti kemiaa.\n\nYstävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä\nepäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa\njälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat\nsen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän\nhienotunteisuutensa.\n\nAlbert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin\noppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän\nriemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja.\nHänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun\nhe edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän\ntyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.\n\nKello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat\nolivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat\nvielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert\nheitä erikoisesti kiittivät.\n\nAlbert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.\n\nHeti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kautta\nCorsolle.\n\nToisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko\npajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert\nhuomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko\nsattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä\npuvustaan.\n\nAlbert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän\nkädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti\nsen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien\nheittäjää että hänen tovereitaan.\n\nPäivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran\nhe näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse,\noli hän kadonnut.\n\nAlbertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui\ntietenkin koko päivän.\n\nIllalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään\nkirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana\npäivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän\noli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta\nettä uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman\npääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle,\njoka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.\n\nHänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä\nvaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi\nsuuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja\nsyvän liikutuksen vallassa.\n\nVatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa.\nHänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan\nilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.\n\nKymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman\niloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa,\nja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion\nkasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.\n\nFranz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan\nniin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma,\nettä kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt\nkirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.\n\nKuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää\nhäneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo\nedeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia\ntahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren\npalveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin\nkäytettävikseen.\n\nAlbert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, että\nFranz oli poissa.\n\nFranz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua,\njoka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta\nja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä\navomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki\nlemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena\nvuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut\njoutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen\noikeastaan kehittyi.\n\nHän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaalia\nRospoli-palatsin ikkunoista.\n\nHän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään\ntavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt\nrakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman\nkukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.\n\nIllalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua\ntäynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle.\nFranz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan,\nilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan\npäivän muistiinpanojen tekemiseen.\n\nAlbert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen\nsyöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.\n\n-- Lukekaahan!\n\n    Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei\n    Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä,\n    joka riistää kädestänne _moccoletton_. Kun olette tullut San\n    Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa\n    vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät\n    paremmin tunnetaan.\n\n    Siihen asti ette näe minua.\n\n    Uskollisuutta ja vaitioloa.\n\n-- No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, --\nmitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?\n\n-- Minä ajattelen, vastasi Franz, -- että juttu näyttää saavan\nmieluisan seikkailun muodon.\n\n-- Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, -- ja pahoin pelkään, että\nsaatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.\n\nFranz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän\nkuuluisan pankkiirin luo.\n\n-- Mutta muistakaa, vastasi Franz, -- että koko ylhäisö on herttuan\nluona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen\ntäytyy tulla sinne.\n\n-- Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. -- Luittehan\nkirjeen?\n\n-- Luin.\n\n-- Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn\nnaiset saavat?\n\n-- Tiedän, vastasi Franz.\n\n-- Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää,\nlöydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.\n\n-- Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeen\nAlbertille.\n\n-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan,\nsanoi Albert, -- mutta minä olen rakastunut.\n\n-- Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. -- Kaikesta\nhuomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin,\nvaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.\n\n-- Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin\njään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen\naina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.\n\n-- Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että\npian olette muinaismuistoakatemian jäsen.\n\nAlbert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä,\nettä hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille\nmiehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu.\nAlbertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi\nsiis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä\naterian päätyttyä.\n\nPäivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen\npäivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että\nhänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan.\nHän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti\nsitten.\n\nKreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät\ntällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta,\njoka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän\noli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille\ntäydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet,\neikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän\naikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli\nviitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut\nhänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja\nhuomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.\n\nKreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition\nArgentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen\nvuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.\n\nFranz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan\nvastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi\nkäyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat\nystävykset hänen tarjoukseensa.\n\nFranz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä\noli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla\nihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla\nsuurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin\nrunoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin\nhartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin\ntaukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki\nsielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen\nsanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut,\nei voinut niitä koskaan unohtaa.\n\nKreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja\nkuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti\nvoittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän\nkanssaan.\n\nAlbert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he\nolivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän\ntunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla\nmiehellä on ympäristöönsä.\n\nHän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa\nmatkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä\naivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla\nPariisissa samaan aikaan kuin kreivi.\n\nIlta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei\nmusiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen.\nKreivitär G... tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz\nilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka\nAlbert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä,\nniin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut\nystävien välisen keskustelun aiheena.\n\nKun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin\nmatkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja\nonnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän\nperin tyydyttävällä tavalla.\n\nHe erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa,\njoihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.\n\nAlbertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena\nseuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.\n\nTuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina\nteatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello\nkahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan,\najan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien\njuhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja\nhyörinässä.\n\nKello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia\nvastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita\nliikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä --\nilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai\nrähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa.\nJuhlat ovat heille todellisia juhlia.\n\nAlbert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli\nvaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään\nerehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen\ntalonpoikaispukunsa.\n\nMitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat\nja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot\nolivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja\nkukat rakeita.\n\nKello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla\nettä Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se\ntuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.\n\nKilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin\nviimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja\npoikkeavat lähimmälle poikkikadulle.\n\nKaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään\nsekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne\nkunkin on mentävä.\n\nJalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului\nhevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.\n\nViisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko\nleveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun\nratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi\ntykinlaukaus, että katu oli tyhjä.\n\nMelkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka\nkiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon\nkaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut\nrautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon\nlinnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli\nvoittanut.\n\nSamassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas\nliikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin\nhetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi\nentistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.\n\nUusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon;\nmoccoloiden kauppiaat astuivat esiin.\n\nMoccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista\npääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden\nkäyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma\nmoccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.\n\nMoccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset\nvoivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat\nsaaneet Jumalalta.\n\nMutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta\nkyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.\n\nMoccoletton saa syttymään tulen avulla.\n\nMutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se\nvoidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita,\njättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.\n\nJokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert\nyhtä hyvin kuin muutkin.\n\nYö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa:\n_Moccoli!_ alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli\nodotettu merkki.\n\nKymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian\npalatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien\nviettävän juhlaa.\n\nAjatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja\nyhtyvän hurjaan tanssiin.\n\nKaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika\nahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen\npuhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos\nilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon\nhänen kruununperijäkseen.\n\nTätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli\nvaloisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi\nkolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.\n\nAlbert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli\nseitsemän.\n\nYstävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla.\nAlbert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.\n\nPari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai\nriistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert\nheitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi\nmatkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.\n\nPortaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa\nkäsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen\nastuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli\nsamanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi\nhänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.\n\nFranz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta\nmitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui\nkäsikoukkua tytön kanssa.\n\nJonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon\nkohdalla he katosivat hänen näkyvistään.\n\nÄkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa\nkaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun\ntuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.\n\nFranz oli keskellä pimeyttä.\n\nHuudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi\npuhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen\nkolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä\ntäällä kynttilöitä.\n\nKarnevaali oli loppunut.\n\n\n\n\n37. San Sebastianon katakombit\n\n\nTuskin koskaan elämässään Franz oli tuntenut niin äkillistä vaihdosta,\nilon muuttumista alakuloisuudeksi. Aivan kuin pelottavan kummituksen\nhenkäisystä Rooma muuttui suureksi haudaksi. Pimeyttä lisäsi vielä se,\nettä kuu nousi vasta kello yhdentoista aikaan illalla. Mutta Franzilla\noli lyhyt matka kuljettavanaan, ja kymmenen minuutin päästä hänen\nvaununsa, tai oikeammin sanoen kreivin vaunut, pysähtyivät\nLondon-hotellin eteen.\n\nPäivällinen odotti. Franz tiesi, ettei Albertia tarvinnut vielä odottaa\nja istui yksinään pöytään.\n\nPastrini, joka oli tottunut näkemään heidät yhdessä, kysyi, missä\nAlbert viipyi. Franz vastasi vain, että Albert oli edellisenä päivänä\nsaanut kutsun ja mennyt tapaamaan erästä henkilöä. Moccoletton\näkillinen sammuminen, pimeys, melua seurannut hiljaisuus, kaikki se\nherätti Franzissa alakuloisuuden, johon liittyi levottomuuttakin. Hän\nsöi siis virkkamatta sanaakaan, vaikka hotellin isäntä tulikin pari\nkertaa kysymään, tarvitsiko hän mitään.\n\nFranz oli päättänyt odottaa Albertia niin myöhäiseen kuin mahdollista.\nHän käski siis vaunujen olla valmiina vasta kello yhdeltätoista ja\npyysi Pastrinia ilmoittamaan hänelle heti, kun Albert saapui hotelliin.\nKello yksitoista Albert ei vielä ollut saapunut. Franz pukeutui ja\nläksi matkaan ilmoittaen hotellin isännälle menevänsä herttua\nBraccianon luo.\n\nHerttua Braccianon palatsi on Rooman kaunein. Hänen rouvansa, joka on\nColonna-sukua, esiintyy siellä herttaisena valtiattarena. Siitä syystä\novatkin hänen juhlansa kuuluisia kautta Euroopan. Franzilla ja\nAlbertilla oli Roomaan tullessaan suosituskirjeet hänelle. Niinpä\nherttuatar ensimmäiseksi kysyikin Franzilta, minne hänen matkatoverinsa\noli jäänyt. Franz mainitsi eronneensa hänen seurastaan sinä hetkenä,\njolloin moccolot sammutetaan, ja viimeisen kerran nähneensä hänet Via\nMacellon kulmassa.\n\n-- Hän ei siis ole palannut? kysyi herttua.\n\n-- Olen odottanut häntä tähän asti, vastasi Franz.\n\n-- Tiedättekö, minne hän meni?\n\n-- En aivan tarkoin. Luulen kuitenkin, että kysymyksessä oli\njonkinmoinen lemmenkohtaus.\n\n-- Tällaisena päivänä tai oikeammin yönä ei pitäisi viipyä ulkona,\nsanoi herttua. -- Eikö totta, kreivitär?\n\nNämä viimeiset sanat hän lausui kreivitär G...lle, joka juuri astui\nsisään herttuan veljen, signor Torlonian taluttamana.\n\n-- Minun mielestäni nyt on ihana yö, vastasi kreivitär. -- Ja täällä\nolijat surevat ainoastaan sitä, että se loppuu niin pian.\n\n-- Minä en puhukaan läsnä olevista, sanoi herttua hymyillen. -- Täällä\nei ole miehillä muuta vaaraa kuin että rakastuvat teihin, eikä naisilla\nmuuta kuin että tulevat mustasukkaisiksi nähdessään teidät niin\nkauniina. Minä puhun niistä, jotka liikkuvat Rooman kaduilla.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti kreivitär, -- kuka tähän aikaan liikkuu Rooman\nkaduilla muuten kuin mennäkseen tanssiaisiin?\n\n-- Ystävämme Albert de Morcerf, rouva kreivitär, jonka jätin ajamaan\ntakaa tuntematonta kaunotarta kello seitsemän aikaan, vastasi Franz, --\nja joka ei vieläkään ole palannut.\n\n-- Ettekö siis tiedä, minne hän on mennyt?\n\n-- En laisinkaan.\n\n-- Onko hänellä aseita?\n\n-- Hän on pajatson puvussa.\n\n-- Teidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä sillä tavoin, sanoi\nherttua Franzille, -- tehän tunnette Rooman paremmin kuin hän.\n\n-- Yhtä hyvin olisin voinut pidättää kilpa-ajoissa hevosen numero\nkolme, joka voitti ensimmäisen palkinnon, sanoi Franz. -- Ja sitä\npaitsi, mitä pahaa hänelle saattaisi tapahtua?\n\n-- Kukapa tietää, yö on synkkä, ja Tiber-virta on hyvin lähellä Via\nMacelloa.\n\nFranz tunsi kylmät väreet ruumiissaan huomatessaan, että herttua ja\nkreivitär olivat yhtä levottomia kuin hänkin oli.\n\n-- Sen vuoksi ilmoitinkin hotellissa, että olen tullut tänne, sanoi\nFranz, -- ja käskin tuomaan sanan heti, kun hän saapuu.\n\n-- Kas, sanoi herttua, -- luulen palvelijan juuri parhaillaan etsivän\nteitä.\n\nHerttua ei erehtynyt. Nähdessään Franzin tuli palvelija häntä kohden.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. -- London-hotellin isäntä käskee\nilmoittamaan, että hänen luonaan odottaa eräs mies, jolla on vicomte de\nMorcerfin lähettämä kirje.\n\n-- Vicomten lähettämä! huudahti Franz.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja kuka tuo mies on?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Miksi hän ei ole tuonut kirjettä tänne?\n\n-- Sanantuoja ei sitä selittänyt.\n\n-- Ja missä sanantuoja on?\n\n-- Hän läksi heti, kun näki minun menevän tanssisaliin etsimään teitä.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi kreivitär Franzille, -- lähtekää heti paikalla.\nMiesraukalle on varmaankin tapahtunut onnettomuus.\n\n-- Minä riennän, sanoi Franz.\n\n-- Palaatteko antamaan meille tietoja? kysyi kreivitär.\n\n-- Palaan, ellei asia ole vakavaa laatua. Jos se on, en takaa, miten\nitseni käy.\n\n-- Joka tapauksessa olkaa varovainen, sanoi kreivitär.\n\n-- Olkaa huoleti!\n\nFranz otti hattunsa ja läksi kiireimmän kautta. Hän oli lähettänyt\nvaunut pois ja käskenyt niiden palata kahden tunnin kuluttua. Kaikeksi\nonneksi oli Bracciano-palatsi, jonka toinen pääty on Corsolle päin ja\ntoinen Piazza di Santi Apostolille, vajaan kymmenen minuutin matkan\npäässä London-hotellista. Lähestyessään hotellia Franz näki erään\nmiehen seisovan keskellä katua. Hän arvasi heti paikalla, että mies oli\nAlbertin kirjeen tuoja. Miehellä oli yllään pitkä viitta. Franz meni\nhäntä kohden, mutta tämä puhuttelikin ensin häntä.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo? sanoi hän astuen askelen\ntaaksepäin aivan kuin olisi varuillaan.\n\n-- Tehän tuotte minulle vicomte de Morcerfin kirjeen, sanoi Franz.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne asuu Pastrinin hotellissa?\n\n-- Asun.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on vicomten matkatoveri?\n\n-- Olen.\n\n-- Mikä on teidän ylhäisyytenne nimi?\n\n-- Paroni Franz d'Epinay.\n\n-- Siinä tapauksessa tämä kirje on osoitettu teidän ylhäisyydellenne.\n\n-- Odotatteko vastausta? kysyi Franz ottaen kirjeen hänen kädestään.\n\n-- Odotan; ainakin ystävänne sitä toivoo.\n\n-- Seuratkaa minua, niin annan sen teille.\n\n-- Odotan mieluimmin täällä, sanoi sanantuoja nauraen.\n\n-- Miksi?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne ymmärtää syyn luettuaan kirjeen.\n\n-- Tapaan siis teidät täällä?\n\n-- Epäilemättä.\n\nFranz astui sisään. Portailla hän kohtasi Pastrinin.\n\n-- No? kysyi tämä.\n\n-- No, mitä? vastasi Franz.\n\n-- Näittekö miehen, jolla on teille asiaa ystävältänne? kysyi hän\nFranzilta.\n\n-- Näin, vastasi tämä, -- ja hän antoi minulle kirjeen. Olkaa hyvä ja\ntuokaa huoneeseeni valoa.\n\nHotellinomistaja käski palvelijaa astumaan Franzin edellä kynttilä\nkädessään. Nuori mies oli nähnyt Pastrinin kasvoilla kauhun ilmeen, ja\nsen vuoksi hän tahtoi mitä kiireimmiten päästä lukemaan Albertin\nkirjettä. Heti kun kynttilä oli sytytetty, hän avasi kirjeen. Kirje oli\nAlbertin käsialaa ja sen alla oli hänen nimensä. Franz luki sen\nkahteen kertaan, niin suuresti hän hämmästyi sen sisällystä.\n\nKirje oli seuraava:\n\n    Rakas ystävä, heti kun olette tämän saanut, ottakaa\n    matkakreditiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä\n    laatikossa. Ellei se riitä, niin liittäkää siihen omanne. Juoskaa\n    Torlonian luo, nostakaa häneltä neljätuhatta piasteria ja antakaa\n    ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti\n    paikalla.\n\n    Tiedän voivani luottaa teihin niin kuin tekin minuun.\n\n    P.S. Uskon nyt, että Italiassa on rosvoja. (Tämä lause oli\n    kirjoitettu englannin kielellä.)\n\n    Ystävänne\n\n    Albert de Morcerf.\n\nKirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat\nitaliankielellä:\n\n    Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna\n    kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello\n    seitsemän. Luigi Vampa.\n\nTämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi,\nmiksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli\nhänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri\ntuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut\nuskoa.\n\nAikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi\nlaatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli\nasetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo\nkuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui\nFirenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän\nkahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä\nhänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.\n\nHän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen\nkokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa\ntapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.\n\nHän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava\najatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia,\nkun tämä samassa ilmestyi ovelle.\n\n-- Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, -- tiedättekö onko\nkreivi kotona?\n\n-- On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.\n\n-- Joko hän on ennättänyt mennä levolle?\n\n-- En usko.\n\n-- Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.\n\nPastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua\nhän palasi.\n\n-- Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.\n\nKreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja\njonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.\n\n-- Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi\nhän. -- Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte\ntodellakin hyvin rakastettavasti.\n\n-- En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.\n\n-- Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän\nkatseensa. -- Mistä asiasta?\n\n-- Olemmeko kahden?\n\nKreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.\n\n-- Aivan kahden, hän sanoi.\n\nFranz ojensi hänelle Albertin kirjeen.\n\n-- Lukekaa, sanoi hän.\n\nKreivi luki kirjeen.\n\n-- Ahaa! sanoi hän.\n\n-- Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?\n\n-- Olen, siinähän sanotaan: \"Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole\nhallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien\njoukosta kello seitsemän. Luigi Vampa.\"\n\n-- Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.\n\n-- Onko teillä vaadittu rahamäärä?\n\n-- On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.\n\nKreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä\nkultarahoja.\n\n-- Toivottavasti, hän sanoi Franzille, -- ette loukkaa minua\nkääntymällä jonkun toisen puoleen?\n\n-- Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.\n\n-- Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.\n\nHän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.\n\n-- Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi\nFranz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.\n\n-- Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.\n\n-- Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte\nhelposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.\n\n-- Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.\n\n-- Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän\npäästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?\n\n-- Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon\nrosvoon?\n\n-- Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?\n\n-- Mitä?\n\n-- Ettekö pelastanut Peppinon hengen?\n\n-- Vai niin, kuka sen on teille kertonut?\n\n-- Yhdentekevää. Minä tiedän sen.\n\nKreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.\n\n-- Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?\n\n-- Ellei seurani ole teille vastenmielinen.\n\n-- Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee\nhyvää.\n\n-- Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?\n\n-- Miksi?\n\n-- Rahaa?\n\n-- Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?\n\n-- Kadulla.\n\n-- Odottaako hän vastausta?\n\n-- Odottaa.\n\n-- Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.\n\n-- Tarpeetonta; hän ei tule sisään.\n\n-- Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.\n\nKreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella\ntavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle\nkatua.\n\n-- _Salite!_ sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen\npalvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa\nnopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli\nhotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.\n\n-- Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.\n\nMutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen,\ntarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.\n\n-- Ahaa, sanoi kreivi, -- et ole vielä unohtanut, että pelastin\nhenkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino,\nja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.\n\n-- Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse\nuskot sen. Nouse ja vastaa.\n\nPeppino loi levottoman katseen Franziin.\n\n-- Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, --\nhän on ystäväni.\n\n-- Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi\nranskaksi kääntyen Franzin puoleen. -- Se on välttämätöntä, jos on\nmieli saavuttaa tämän miehen luottamus.\n\n-- Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, -- olen kreivin\nystävä.\n\n-- Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. -- Teidän\nylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.\n\n-- Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?\n\n-- Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli\nTeresa.\n\n-- Päällikkönne rakastajatar?\n\n-- Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi\nniihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki\nsamoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä\nhän istui samoissa vaunuissa.\n\n-- Mitä? huudahti Franz. -- Istuiko Luigi Vampa noissa\nroomalaistyttöjen vaunuissa?\n\n-- Hän oli kuski, vastasi Peppino.\n\n-- Entä sitten? kysyi kreivi.\n\n-- No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki\npäällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet,\nTeresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon\nportailla.\n\n-- Mitä! keskeytti jälleen Franz. -- Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti\nhänen kädestään moccoletton...?\n\n-- Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. -- Mutta ei teidän\nystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on\nnapannut hyvin monta tätä ennen.\n\n-- Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.\n\n-- Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin\nja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti\nsanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen\nviereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka\noli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen\nvakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin\nasti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle.\nKun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen\nkäyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin\nja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki\nsamoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät\nesiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli\npuolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta\nmitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua.\nHän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja\nTeresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.\n\n-- Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen\nFranzin puoleen. -- Vai mitä te asiantuntijana sanotte?\n\n-- Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, -- jos se\nolisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.\n\n-- Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi\ntullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän\npääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.\n\n-- Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.\n\n-- Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on\nhyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?\n\n-- En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä\nniihin.\n\n-- Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?\n\n-- Eivät.\n\n-- Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä\npäivää.\n\n-- Valjaissako?\n\n-- Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni\nkeskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.\n\nKreivi soitti, palvelija astui sisään.\n\n-- Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. -- Ja ottakaa siellä olevat\npistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.\n\nHetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.\n\nKreivi katsoi kelloaan.\n\n-- Puoli yksi, sanoi hän. -- Olisimme voineet lähteä täältä kello\nviiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä\ntoverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön.\nParasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien\nkäsistä.\n\nFranz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.\n\nHotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi\nmykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.\n\nFranz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan\nAlin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut\nmääräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen\nCampo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San\nSebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi\nMonte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman\nlupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin\naikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija\nsai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.\n\nTie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun\nvalossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin\nraunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi\nvarjoon ja katosi.\n\nVähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi\navaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.\n\n-- Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi\nseuralaiselleen.\n\nSitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle\nmääräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta\nsoihdun.\n\nViisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä,\nloittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan\nruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.\n\n-- Nyt, sanoi kreivi, -- seuratkaamme häntä.\n\nFranz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen\npäässä laskeutui pieneen laaksoon.\n\nKohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli\nPeppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.\n\nFranz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, -- suvaitkaa seurata\nminua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.\n\n-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- astu edeltä.\n\nPensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin\ntuskin mahtui sisään.\n\nPeppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman\naskelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun\nja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.\n\nKreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.\n\nKäytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he\nsaapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja\nrinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin\nsataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: \"Kuka siellä?\"\n\nSamassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.\n\n-- Ystävä! vastasi Peppino.\n\nHän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle\nvartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä\njatkamaan matkaansa.\n\nVartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta.\nFranz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen\nristeykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu\narkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he\nolivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä\nnäkyi heikko valon kajastus.\n\nKreivi laski kätensä Franzin olalle.\n\n-- Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.\n\n-- Tietysti, vastasi Franz.\n\n-- Tulkaa siis seurassani... Peppino, sammuta soihtu.\n\nPeppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen\naskelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja,\njotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua\nsoihtunsa.\n\nHe astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi\nnähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he\ntulivat opastavia valonvälkkeitä.\n\nHe tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi\nkulkemaan.\n\nTästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat,\nja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli\nkoloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli\nkäytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.\n\nYksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi\nheikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.\n\nEräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten\npylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.\n\nHänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia\nkiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa\nkietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.\n\nHuoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen\naukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli\ntummempi.\n\nKun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista\nnäkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui\nkäytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui\nkeskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka\noli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.\n\n-- Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun\nheikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.\n\nSamassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti\nolivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui\nkreiviä kohden.\n\n-- No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa\nvähääkään värähtäneet, -- no, rakas Vampa, te näette todellakin liian\npaljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!\n\n-- Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän\nliikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.\n\n-- Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän\nkunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.\n\n-- Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi\nkreivi. -- Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä\nehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.\n\n-- Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin\nainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.\n\n-- Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan\nystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.\n\n-- Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?\n\n-- Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de\nMorcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet\nkulkemaan pitkin Franzin selkää, -- tämä nuori mies on ystäväni, hän\nasuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun\nvaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt\nhänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen\ntaskustaan, -- olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi\nollut minulle outo.\n\n-- Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi\npäällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa\nedessä. -- Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville,\njonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen\nveren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori\nmies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.\n\n-- Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, -- että\ntässä on tapahtunut erehdys.\n\n-- Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.\n\n-- Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen\ntahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän\nylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, -- tässä on Luigi Vampa, ja hän\nsanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen\nerehdyksen johdosta.\n\nFranz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.\n\n-- Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. --\nKuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä\nlisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin\nystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.\n\n-- Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, -- missä vanki\non? En näe häntä.\n\n-- Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi\nrypistäen kulmiaan.\n\n-- Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija\nkäveli, -- menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.\n\nPäällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi\nseurasivat häntä.\n\n-- Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.\n\n-- Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. -- En ole kuullut hänen\nliikkuvan tuntikausiin.\n\n-- Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.\n\nKreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin.\nPäällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.\n\nHeikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon\nlainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.\n\n-- Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella\ntavalla, -- hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman\nkello seitsemän aikaan.\n\nVampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen\nuljuus näytti vaikuttavan häneen.\n\n-- Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, -- tuollainen mies voi\ntodellakin olla ystävänne.\n\nSitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.\n\nAlbert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.\n\n-- Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. -- Teidän olisi\npitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani\ngaloppia Torlonian luona kreivitär G...n kanssa.\n\nHän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.\n\n-- Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. -- Mutta miksi hitossa herätätte\nminut tähän aikaan?\n\n-- Sanoakseni, että olette vapaa.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, -- muistakaa nämä\nNapoleonin sanat: \"Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia\nkuulemaan.\" Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia\ngalopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani\nkiitollinen... Lunnaani on siis suoritettu?\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?\n\n-- Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän\nvapauttamistanne.\n\n-- Tänne asti?\n\n-- Tänne asti.\n\n-- Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.\n\nAlbert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.\n\n-- Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.\n\n-- En minä, vastasi Franz, -- vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.\n\n-- Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert\nkorjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, -- ja muistakaa, että olen\nteille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi!\n-- Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa,\nmutta ojensi kuitenkin.\n\nRosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä\ntottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen,\njonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz\npuolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden\nmainetta yllä.\n\n-- Rakas Albert, sanoi hän, -- jos pidätte kiirettä, niin ennätämme\nvielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä,\nmihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor\nVampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies\nainakin.\n\n-- Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor\nLuigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen,\nennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?\n\n-- Ei mitään, vastasi rosvo, -- olette vapaa kuin ilma.\n\n-- Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät\nherrat, tulkaa!\n\nJa Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon\nsaliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.\n\n-- Peppino, sanoi päällikkö, -- anna minulle soihtu.\n\n-- No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.\n\n-- Valaista tietänne, sanoi päällikkö. -- Onhan minun ainakin sillä\ntavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.\n\nJa ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei\nminään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka\nastuu lähettiläittensä edellä.\n\nUlommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.\n\n-- Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- pyydän vielä kerran anteeksi ja\ntoivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman\njohdosta.\n\n-- En, rakas Vampa, sanoi kreivi. -- Sovitattehan te sitä paitsi\nerehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen\nteille siitä, mitä on tapahtunut.\n\n-- Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten\npuoleen, -- tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos\nmielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina\ntervetulleet kaikkialle, missä oleksin.\n\nFranz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten,\nFranz jäi viimeiseksi.\n\n-- Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa\nhymyillen.\n\n-- Haluan, vastasi Franz. -- Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte\nniin suurella mielenkiinnolla.\n\n-- Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, -- se on lempikirjani.\n\n-- No, ettekö tule? kysyi Albert.\n\n-- Tulen, sanoi Franz, -- tässä olen!\n\nHe astuivat muutaman askelen eteenpäin.\n\n-- Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. -- Sallitteko?\n\nJa hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.\n\n-- Nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- kiirehtikäämme, sillä tahdon\nehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.\n\nVaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden\nainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään\neteenpäin.\n\nAlbertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.\n\nHeidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut\nlevoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.\n\n-- Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, -- eilen\nlupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään\nvetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa,\nettä en ole itse syypää viipymiseeni.\n\nJa kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä\nkreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.\n\nMutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt,\nkun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.\n\n\n\n\n38. Sovittu tapaaminen\n\n\nSeuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he\nmenisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut\nkiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa\nkiittää kahdestikin.\n\nFranz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan,\nei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija\njohdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, -- sallikaa minun\nvielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä\ntilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää\nteitä melkein hengestäni.\n\n-- Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, -- älkää liioitelko\npalveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen\nfrangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää.\nHuomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani\nonnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.\n\n-- Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. -- Kuvittelin joutuneeni\npahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo\nrosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita\nkaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun\nkiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi\nitse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin\npalvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä\non huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän\nkäytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.\n\n-- No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, -- ja\nettä ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta\npalvelusta.\n\n-- Mitä?\n\n-- En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia...\n\n-- Todellako! huudahti Albert, -- oletteko voinut elää tähän asti\nnäkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!\n\n-- Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo\ntäytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä\njo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka\nvoi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.\n\n-- Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.\n\n-- Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita\netuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin\nkanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni\nseikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään\npäätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen\nnimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet\ntuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai\nkotshinkiinalainen?\n\n-- Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. -- Sitäkin\nmieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta\npilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään\ntulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin\nkanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.\n\n-- Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.\n\n-- Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut\nvakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen\nvakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta\nvielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.\n\n-- Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, -- sillä suoraan sanoen\nminulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan\nhautomiani tuumia.\n\nFranz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä\nkreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja\nhän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten\nhän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen\nsieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.\n\n-- Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että\nsaisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen\nmiehen, -- nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?\n\n-- Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. -- Minä tahdon mennä Pariisiin,\nminun täytyy sinne mennä.\n\n-- Ja milloin?\n\n-- Milloin itse olette siellä?\n\n-- Minäkö, sanoi Albert, -- kahden viikon kuluttua, kolmen viikon\nviimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.\n\n-- No, sanoi kreivi, -- sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden\nkuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.\n\n-- Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.\n\n-- Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. -- Ilmoitan\njo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.\n\n-- Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. -- Sehän sopii mainiosti.\n\n-- Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä\nriippuvan seinäkalenterin. -- Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti\nkellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa\nminua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?\n\n-- Mainiota! sanoi Albert. -- Aamiainen on silloin valmiina.\n\n-- Osoitteenne?\n\n-- Helder-katu 27.\n\n-- Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?\n\n-- Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään\nolevassa paviljongissa.\n\n-- Hyvä.\n\nKreivi kirjoitti muistikirjaansa: \"Helder-katu 27, toukokuun 21.\npäivänä, puoli yksitoista aamulla.\"\n\n-- Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, -- olkaa\nrauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.\n\n-- Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.\n\n-- Riippuu siitä, milloin lähdette.\n\n-- Huomenna kello viisi iltapäivällä.\n\n-- Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita\nNapolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai\nsunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.\n\n-- Lähden.\n\n-- Ranskaanko?\n\n-- En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.\n\n-- Emme siis näe toisiamme Pariisissa?\n\n-- Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.\n\n-- Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille\nkätensä.\n\nEnsi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli\nkylmä kuin kuolleen käsi.\n\n-- Viimeisen kerran, sanoi Albert, -- asia on siis päätetty\nkunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä\nkello puoli yksitoista aamulla?\n\n-- Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu\n27, kertasi kreivi.\n\nNuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan\nhuoneisiinsa, -- olette niin perin miettiväisen näköinen.\n\n-- Se on totta, sanoi Franz, -- kreivi on merkillinen mies, ja\najattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.\n\n-- Tapaamistamme ... ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu,\nrakas Franz! huudahti Albert.\n\n-- Hullu tai en, sanoi Franz, -- en voi sille mitään.\n\n-- Kuulkaahan, jatkoi Albert, -- olen iloinen saadessani tilaisuuden\nsanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan\nkylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin\nystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?\n\n-- Ehkä on.\n\n-- Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?\n\n-- Olen.\n\n-- Missä?\n\n-- Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille\nkerron?\n\n-- Sen lupaan.\n\n-- Kunniasanallanne?\n\n-- Kunniasanallani.\n\n-- Hyvä. Kuulkaa siis.\n\nJa Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle\nja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi\nkorsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle\nvieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja\nyhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista,\nkuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä\nherätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni\njahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.\n\nSitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan\nColosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle\narmahduksen.\n\nLopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan\noli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui\nkuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin\npuoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla\ntyydyttävällä tavalla.\n\nAlbert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.\n\n-- No, sanoi hän Franzin lopetettua, -- mitä moitittavaa tässä kaikessa\non? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas.\nMenkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan\ntäynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita\nenglantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa\nmatkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän\nkuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt,\nhän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun\nhänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen\nvoivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen\nitselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat\nottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei\nkoskaan ole ollutkaan hallussaan.\n\n-- Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan?\nsanoi Franz.\n\n-- Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu,\nettä korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan\nyksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut\nkotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan\npilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran\nmenen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin\nkanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini,\nsillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.\n\n-- Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, -- he ovat\nsuorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät\npuhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä,\nettä kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?\n\n-- Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää\nhengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti\narvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa,\nsillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin\nhän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on\nkaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan\nRanskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole\nprofeetta omassa maassaan.\n\n-- Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä\non hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on\nsaanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja\ntuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen\nelämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne\ntahtoisin tietää tuon kaiken.\n\n-- Rakas Franz, sanoi Albert, -- kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte\nkreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on\njoutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän\nsanoitte?\n\n-- Sanoin.\n\n-- Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on\nsaadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen\ntulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä\nteiltä?\n\n-- Ei, sen myönnän.\n\n-- Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka\nkäsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa,\nkiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän\npalkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä\nteemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa\nhänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä\nsitä! Te olette suorastaan hullu.\n\nFranzin täytyi myöntää, että kaikki järkisyyt olivat Albertin puolella.\n\n-- Tehkää siis niin kuin tahdotte, rakas vicomte, huokasi Franz. --\nOlette aivan oikeassa kaikessa tuossa, sen myönnän. Mutta yhtä kaikki\nMonte-Criston kreivi on hyvin kummallinen mies.\n\n-- Monte-Criston kreivi on suuri hyväntekijä. Hän ei ole sanonut\nteille, minkä vuoksi hän tulee Pariisiin. Ehkä hän tulee kilpailemaan\nMonryon-palkinnosta, ja ellei hän sen saamiseksi tarvitse muuta kuin\nminun ääneni ja tuon ruman herran äänen, joka palkinnon antaa, niin\nlupaan hänelle molemmat. Ja nyt, rakas Franz, älkäämme enää puhuko\ntästä. Mennään aterioimaan ja sen jälkeen viimeisen kerran\nPietarinkirkkoon.\n\nSeuraavana päivänä kello viisi iltapäivällä nuoret herrat erosivat\ntoisistaan, Albert de Morcerf palatakseen Pariisiin, Franz d'Epinay\nviettääkseen pari viikkoa Venetsiassa.\n\nMutta ennen lähtöään Albert vielä jätti hotellin palvelijalle\nkäyntikorttinsa jätettäväksi kreivi Monte-Cristolle -- niin suuresti\nhän pelkäsi, että kreivi ei saapuisikaan Pariisiin. Hän oli siihen\nnimensä alle kirjoittanut lyijykynällä:\n\n    Toukokuun 21. p.,\n    puoli yksitoista aamulla,\n    Helder-katu 27.\n\n\n\n\n39. Pöytätoverit\n\n\nHelder-kadun varrella olevassa talossa, jonne Albert de Morcerf\nRoomassa ollessaan oli pyytänyt kreivi Monte-Cristoa saapumaan, oli\ntoukokuun 21. päivänä ryhdytty laajoihin valmistuksiin nuoren herran\nvieraan vastaanottamiseksi.\n\nAlbert de Morcerf asui paviljongissa, avaran pihan kulmauksessa,\nvastapäätä palvelusväenrakennusta. Ikkunoista oli ainoastaan kaksi\nkadun puolella, kolme ikkunaa oli pihan puolella ja kaksi päätyikkunaa\npuutarhaan päin.\n\nPihan ja puutarhan välillä oli kreivi ja kreivitär Morcerfin hieno ja\navara asumus, joka oli rakennettu toisen keisarikunnan mauttomaan\ntyyliin.\n\nKoko aluetta rajoitti kadun puolella korkea muuri, jossa säännöllisten\nvälimatkojen päässä oli kukkamaljakolta ja keskellä ristikkoportti,\njonka yläreunaa koristivat kullatut keihäänkärjet. Aivan portinvartijan\nasumuksen vieressä oli pieni portti palvelusväkeä varten. Myös\nherrasväki käytti sitä silloin, kun he tulivat tai menivät jalan.\n\nAlbertin äiti oli hienotunteisesti järjestänyt poikansa asunnoksi\npiharakennuksen. Hän halusi pitää poikansa luonaan, mutta ymmärsi, että\nvicomten ikäisen nuoren miehen täytyi saada tuntea itsensä täysin\nvapaaksi. Rikkaiden perheitten poikien tavoin Albert rakasti vapaata ja\ntoimetonta elämää ja samalla hänellä oli aivan kuin linnulla kullattu\nhäkkinsä.\n\nKadunpuoleisista ikkunoista Albert de Morcerf saattoi tarkata\nulkomaailmaa. Nuorten miesten täytyy aina saada nähdä kadulle, sillä he\ntahtovat liikettä ja elämää näköpiiriinsä, vaikka tämä ei ulottuisikaan\nkatua laajemmalle. Kun hän halusi lähemmin tarkastaa jotakin, saattoi\nhän mennä kadulle pienestä portista, joka oli samanlainen kuin\nportinvartijan asunnon lähellä oleva portti. Meidän on mainittava\nerityisesti se.\n\nNäytti siltä, kuin tätä porttia ei olisi koskaan käytetty, mutta\nhuolellisesti voidellusta lukosta ja saranoista saattoi päätellä, että\nsiitä kuljettiin salaa ja usein. Tämä pieni portti välitti vähät\nportinvartijasta, sillä hän ei voinut sitä pitää silmällä, koska se\naukeni aivan kuin Tuhannen ja yhden yön sadun taikaportti, aivan kuin\nAli-Baban salainen Sesam siten, että lausuttiin muutama salaperäinen\nsana tai naputettiin määrätyllä tavalla. Nuo sanat kuiskattiin maailman\nkauneimmalla äänellä, ja naputtajina olivat maailman siroimmat sormet.\n\nAvaran ja kalustamattoman eteisen päässä, joka päättyi tähän oveen, oli\noikealla, pihan puolella, Albertin ruokasali ja vasemmalla puutarhan\npuolella hänen pieni salonkinsa. Tiheät pensaikot ja köynnöskasvit\nestivät näkemästä näihin huoneisiin, ja muihin ei utelias ihminen olisi\nylettynytkään kurkistamaan. Ne olivat salonki, makuuhuone ja budoaari.\n\nAlakerran salonki oli oikeastaan vain algerialainen divaanihuone, jossa\nherrat saattoivat tupakoida.\n\nToisen kerroksen budoaari oli yhteydessä makuuhuoneeseen, ja siitä\npääsi salaoven kautta portaille. Kaikkiin varokeinoihin oli siis\nryhdytty.\n\nKolmannessa kerroksessa oli avara ateljee, jota varten kaikki\nväliseinät oli otettu pois; se oli pandemonium, jossa taiteilija ja\nkeikari taistelivat keskenään. Sinne joutuivat ja kokoontuivat kaikki\nne esineet, jotka Albertin vaihtelevien oikkujen mukaan olivat tulleet\nhänelle rakkaiksi. Siellä oli torvia, bassoviuluja, huiluja,\ntäydellinen orkesteri, sillä aikoinaan oli Albertilla ollut, ellei\njuuri lahjoja, niin ainakin innostusta musiikkiin; maalaustelineitä,\npaketteja, pastellivärejä, sillä musiikki-innon jälkeen hänessä oli\nherännyt maalausvimma; siellä oli myöskin floretteja, miekkailu- ja\nnyrkkeilyhansikkaita ja kaikenlaisia keppejä, sillä tämän ajan muodin\nmukaan Albert de Morcerf harrasti innokkaasti niitä kolmea alaa, jotka\ntekevät keikarin kasvatuksen täydelliseksi: miekkailua, nyrkkeilyä ja\nkepillä taistelemista. Grisier, Cooks ja Charles Leboucher kävivät\nvuoron perään antamassa hänelle opetusta.\n\nTämän erikoisen huoneen muina koristuksina olivat Frans I:n aikuiset\nkaapit, täynnä kiinalaista posliinia, japanilaisia maljakoita, Luca\ndella Robbian fajansseja ja Bernard de Palissyn vateja. Siellä oli\nvanhoja tuoleja, joissa oli ehkä istunut Henrik IV tai Sully, Ludvig\nXIII tai Richelieu, sillä kaksi nojatuolia, joita koristi puuhun\nleikattu vaakuna -- sinisellä pohjalla kolme Ranskan liljaa --\nolivat kotoisin Louvren huonekaluvarastosta tai jostakin muusta\nkuninkaallisesta linnasta. Näille tummilla kankailla päällystetyille\ntuoleille oli heitetty kirkasvärisiä kankaita, jotka oli värjätty\nPersian taivaan alla tai jotka Kalkuttan tai Chandernagorin naiset\nolivat kutoneet. Ei kukaan tiennyt, mistä nämä kankaat oli sinne tuotu;\nsilmiä virkistävine väreineen ne odottivat tarkoitusta ja koristivat\nsillä välin huonetta silkin ja kullan välkkeellä.\n\nKaikkein huomattavimmalla paikalla oli Rollerin ja Blanchet'n\nruusupuinen pianiino. Se oli pienikokoinen, mutta sen kuoreen mahtui\nkokonainen orkesteri, joka soi Weberin, Mozartin, Haydnin, Grétryn ja\nPorporan säveliä.\n\nKaikkialla pitkin seiniä, ovien yläpuolella, katossa, oli miekkoja,\ntikareita, sotakirveitä, nuijia, kullattuja, damaskoituja ja\nkirjailtuja sotisopia; kasvikokoelmia, kivennäisiä, täytettyjä lintuja.\n\nTämä huone oli tietysti Albertin mieluisin olinpaikka.\n\nMutta tänä päivänä nuori mies oli aamupukimissaan asettunut alakerran\nsaliin. Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli\nkaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä\nmarylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa\nkupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä\noli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita,\npuros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli\nsaksalaisia piippuja, tshibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja\njotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita,\njoiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät\nvain odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa\nmukaan valitsee. Albert oli itse pitänyt huolta niiden järjestyksestä\ntai oikeammin sanoen säännöllisestä epäjärjestyksestä, jollaista\nihmiset mielellään katselevat puhallellessaan aamiaisen jälkeen\noikullisia savukiemuroita kattoa kohden.\n\nNeljännestä vailla kymmenen tuli kamaripalvelija. Hän oli Albertin\nainoa palvelija. Talon kokki oli tietysti joka päivä hänen\nkäytettävänään ja erikoisina juhlapäivinä isän lakeija.\n\nKamaripalvelija laski pöydälle pinkan sanomalehtiä ja ojensi Albertille\njoukon kirjeitä.\n\nHajamielisesti Albert silmäili kirjeitä, valikoi niistä kaksi, jotka\noli kirjoitettu hienolla naisen käsialalla ja tuoksuivat hajuvesiltä,\navasi ne ja luki ne tarkkaavasti.\n\n-- Mitenkä nämä kirjeet ovat saapuneet? kysyi hän.\n\n-- Toinen tuli postissa, toisen toi rouva Danglars'in kamaripalvelija.\n\n-- Ilmoittakaa rouva Danglars'ille, että otan vastaan hänen tarjoamansa\npaikan hänen aitiossaan... Odottakaahan... Päivän kuluessa menette\nRosan luo. Sanotte hänelle, että oopperan jälkeen tulen syömään\nillallista hänen kanssaan, ja viette hänelle kuusi pulloa eri viinejä,\nkyprolaista, sherryä ja malagaa sekä ostendelaisia ostereja ... ottakaa\nosterit Borelilta ja sanokaa, että ne tulevat minulle.\n\n-- Milloin aamiaispöytä on katettava?\n\n-- Paljonko kello on nyt?\n\n-- Neljännestä vailla kymmenen.\n\n-- Kattakaa pöytä täsmälleen puoli yhdeksitoista. Debrayn täytyy kai\nmennä ministeriöönsä... Ja sitä paitsi, Albert katsahti\nmuistikirjaansa, -- juuri sen ajan määräsin kreiville, toukokuun 21.\npäivä kello puoli yksitoista aamulla, ja vaikka en paljon luotakaan\nhänen lupaukseensa, tahdon kuitenkin olla täsmällinen. Tiedättekö, onko\nrouva kreivitär jo noussut?\n\n-- Jos herra vicomte tahtoo, niin menen kysymään.\n\n-- Tehkää se ... ja pyytäkää häneltä liköörejä. Varastoni on\nepätäydellinen. Sanokaa myös, että tulen hänen luokseen kello kolme ja\nesittelen silloin erään henkilön hänelle.\n\nPalvelijan mentyä Albert heittäytyi divaanille, avasi parin kolmen\nsanomalehden siteet, katsoi, mitä teattereissa näyteltiin, rypisti\nkulmiaan huomatessaan, että esitettiin oopperaa eikä balettia, etsi\nhajuvesi-ilmoitusten joukosta tietoja eräästä hampaanpuhdistusaineesta,\njota hänelle oli kiitetty, heitti syrjään kolme siihen aikaan eniten\nluettua sanomalehteä ja mutisi haukotellen:\n\n-- Sanomalehdet käyvät päivä päivältä yhä ikävämmiksi.\n\nSamassa pysähtyivät kepeät ajoneuvot portin eteen, ja vähän sen jälkeen\npalvelija ilmoitti herra Lucien Debrayn saapuneen. Hän oli pitkä,\nnuori, vaaleatukkainen, kalpea mies, silmät harmaat ja katse terävä,\nhuulet kapeat ja tiukat. Hänen yllään oli sininen hännystakki,\nkaulahuivi oli valkoinen, hienossa silkkinauhassa riippui monokkeli,\njota hän tuon tuostakin piti oikeassa silmässään. Hän astui sisään\nhymyilemättä ja puoliksi juhlallisen näköisenä.\n\n-- Päivää, Lucien ... päivää, sanoi Albert. -- Te aivan kauhistutatte\nminua täsmällisyydellänne! Mitä sanonkaan? Täsmällisyydellänne! Odotin,\nettä tulisitte aivan viimeisenä, ja saavuttekin viittä minuuttia vailla\nkymmenen, vaikka aika oli määrätty puoli yhdeksitoista! Tämäpä on\nihmeellistä! Onko ministeristö ehkä kukistettu!\n\n-- Ei, hyvä ystävä, sanoi nuori mies heittäytyen divaanille. -- Olkaa\nrauhassa, me horjumme aina, mutta emme kaadu, ja alan jo uskoa, että\njäämme ainaiseksi paikoillemme. Niemimaan asiat varmentavat ilmeisesti\nmeidän asemaamme.\n\n-- Niin, sehän on totta, tehän karkotatte Don Carloksen Espanjasta.\n\n-- Emme suinkaan, älkää sekoittako asioita. Me viemme hänet ainoastaan\nrajan yli Ranskan puolelle ja tarjoamme hänelle turvapaikan\nBourges'issa.\n\n-- Bourges'issako?\n\n-- Niin, hänellä ei ole mitään valittamisen syytä. Bourges on Kaarle\nVII:n pääkaupunki. Mitä, ettekö sitä tietänyt? Eilen sen tiesi jo koko\nPariisi, ja toissa päivänä oli tieto siitä jo levinnyt pörssiin, sillä\nherra Danglars (en tiedä, mistä tuo mies saa tiedot samalla kuin\nmekin), herra Danglars luotti arvopaperien nousemiseen ja voitti\nkokonaisen miljoonan.\n\n-- Ja te uuden ritarimerkin, siltä näyttää, sillä olette pannut\nsinipunaisen nauhan napinreikäänne.\n\n-- He lähettivät minulle Carlos III:n ritarikunnan merkin, vastasi\nDebray välinpitämättömästi.\n\n-- Älkää suotta olko olevinanne välinpitämätön, vaan myöntäkää, että se\nmiellytti teitä.\n\n-- Miellytti kyllä, sillä se täydentää pukuani. Ritarimerkki näyttää\nkauniilta mustan takin rinnuksessa.\n\n-- Ja, sanoi Morcerf, -- näyttää aivan siltä, kuin olisi Walesin\nprinssi tai Reichstadtin herttua.\n\n-- Mutta minulla on omat syyni siihen, miksi näette minut luonanne näin\nvarhain aamulla.\n\n-- Olette saanut Carlos III:n ritarimerkin ja tahdoitte rientää\nilmoittamaan minulle tätä hauskaa uutista?\n\n-- Ei, vaan sen vuoksi, että olen viettänyt yöni lähettämällä kirjeitä:\nkaksikymmentäviisi diplomaattista kirjelmää. Kun päivän koittaessa\nsaavuin asuntooni ja aioin mennä levolle, alkoi päätäni kivistää, ja\nlähdin tunniksi ratsastamaan. Boulognen metsässä valtasi minut ikävä\nja nälkä, jotka kaksi vihollista harvoin kulkevat yhdessä, mutta\nnyt ovat liittoutuneet minua vastaan, muodostaneet jonkinmoisen\nkarlistilais-tasavaltaisen liiton. Muistin silloin, että teillä on\npidot tänä aamuna, ja siksi saavuin: minun on nälkä, antakaa minulle\nruokaa; minun on ikävä, hauskuttakaa minua.\n\n-- Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa\nkutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä\nsanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu\nturkooseilla. -- Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne,\nrakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa\ntietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä\nmyymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he\npakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.\n\n-- Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte\nniitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain\nministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen,\nvälillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.\n\n-- Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. --\nMutta ottakaahan sikari!\n\n-- Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin\nruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja\nheittäytyen divaanille lojumaan, -- rakas vicomte, olette onnellinen,\nkun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne\noikein arvioida!\n\n-- Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien\nrauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. -- Tehän olette\nministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria\npoliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän\nsuojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa\ntehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja\nlennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella\nmiekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen\nlivren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä\non hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista,\nmutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan\npilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri,\nettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Toimittamalla teille uuden tuttavan.\n\n-- Onko hän mies vai nainen?\n\n-- Mies.\n\n-- Minä tunnen jo liian paljon miehiä.\n\n-- Mutta ette sellaista, josta minä puhun.\n\n-- Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?\n\n-- Ehkä vieläkin kauempaa.\n\n-- Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?\n\n-- Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä.\nMutta teidänhän on nälkä.\n\n-- Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin\neilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että\nasianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin\nheillä olisi omantunnonvaivoja.\n\n-- Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne\ntarjoaisivat erikoisen hyviä.\n\n-- Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän\ntäytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille\nsuosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme\nkotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.\n\n-- Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.\n\n-- Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta.\nHuomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?\n\n-- Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?\n\n-- No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden\npäästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.\n\n-- Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä\nolette ministeriössä.\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle\npelkkää suitsutusta.\n\n-- Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin\näänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.\n\n-- Mistä?\n\n-- Sanomalehdistä.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, -- luuletteko,\nettä minä luen sanomalehtiä?\n\n-- Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.\n\n-- Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.\n\n-- Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert\nnousten ja mennen nuorta miestä vastaan. -- Katsokaahan, tuossa on\nDebray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne,\nainakin hän niin väittää.\n\n-- Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, -- hän tekee samoin\nkuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää\npäivää, komentaja.\n\n-- Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen\nhänen kättään ja hymyillen hänelle.\n\n-- Tottahan toki! sanoi Beauchamp.\n\n-- Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?\n\n-- Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna\n1838.\n\n-- Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa\nesiinnytte leijonana?\n\n-- Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan\nkylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.\n\n-- Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. -- Miksi ette kuulu\nmeikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne\nolisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.\n\n-- Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka\npysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen,\nrakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan\nhengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä\nedustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla\ntanssimista, niin kuin huomaatte.\n\n-- Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme\npöytään heti, kun he ovat tulleet.\n\n-- Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.\n\n-- Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.\n\n-- Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä\nja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa.\nSäästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen\nedustajakamarissa.\n\n-- Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku\nMontmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli\nyhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa\nviiniä ja leivoksiani.\n\n-- Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna\nhyvälle tuulelle.\n\n-- Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus\non alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.\n\n-- Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan\nedustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen\nrouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän.\nHitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä\noli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?\n\n-- Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.\n\n-- Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray.\n-- Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.\n\n-- Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte\nhänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin\nnauraa hänelle.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, -- kyllä huomaa, että\nEspanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla\ntuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan\nmennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen\nmiehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle:\n\"Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi\nmiljoonaa.\"\n\n-- Joutavia, sanoi Beauchamp, -- siitä avioliitosta ei tule mitään.\nKuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet\npääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja\nkreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan\ntähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi\nmennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.\n\n-- Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.\n\n-- Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai\nrakentaa rautatienpätkän.\n\n-- Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, -- ja\nmenkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa;\nparempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän.\nVaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme,\nsilloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin\nGuisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka\nsaksalainen serkku oli Saksan keisarina.\n\n-- Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.\n\n-- Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä\nylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.\n\n-- Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, -- sillä tuossa tulee\nChâteau-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi\nlävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.\n\n-- Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen,\nkerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.\n\n-- Mainiota, sanoi Beauchamp, -- ministeriö, joka kerskailee\nhalpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!\n\n-- Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija\nilmoitti.\n\n-- Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, -- ja voimme aloittaa\naamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.\n\n-- Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. -- Morrel, mitä tämä tietää?\n\nMutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud,\nkolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän,\ntarttunut hänen käteensä sanoen:\n\n-- Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen\nkapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin.\nSitä paitsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa\ntämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.\n\nJa hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle,\njolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat\nmuistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa,\nettä eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi\nranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa,\njossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään\nhyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen\nMorrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, -- paroni de\nChâteau-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle\nesitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.\n\n-- Hyvä, sanoi Château-Renaud, -- ja toivokaa, rakas vicomte, että hän\ntarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.\n\n-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.\n\n-- Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi\nMorrel.\n\n-- Mitä! huudahti Château-Renaud, -- eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö\nihmishengestä kannattaisi puhua...! Te voitte niin sanoa, joka panette\njoka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran...\n\n-- Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.\n\n-- Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.\n\n-- Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi\nDebray, -- älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.\n\n-- Enhän minä estä istumasta pöytään..., sanoi Beauchamp, --\nChâteau-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Morcerf, -- kello on vasta kymmenen minuuttia\nyli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.\n\n-- Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.\n\n-- En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani\ntoimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin\nkuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni\nmerkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa\nsekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.\n\n-- Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, -- niin kaatakaa\nitsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo\ntapaus, paroni.\n\n-- Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?\n\n-- Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf\nkohteliaasti.\n\n-- Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he,\nvapauttamaan Kristuksen hautaa.\n\n-- Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. -- Läksin ampumaan\nhuvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen,\ntiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään\nparhaan ystäväni käsivarren... Muistattehan Franz d'Epinay raukan.\n\n-- Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten\nkaksintaistelussa... Minkä vuoksi?\n\n-- Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi\nChâteau-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä\ntaituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani\npistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin\nConstantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis\ntoisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta\nja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka!\nSe oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön ... se oli arabialainen\nratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen\nkotimaassaan.\n\n-- Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. --\nOtaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin\narabialainen hevosenne.\n\n-- Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.\n\n-- Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.\n\n-- Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, -- ja syystäkin!\nHevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista\nlaukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin\nkiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä\nminulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin\nleikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua;\ntoinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän\nterän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi\npistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli\nvannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin,\nettä se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai\nMarochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.\n\n-- Niin, sanoi Morrel hymyillen, -- silloin oli syyskuun viides päivä;\nsinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen\npäättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli\nvoin...\n\n-- Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. -- Hän\npelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli\npelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta\nviluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan,\nvaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi\nkanssani, arvatkaahan minkä?\n\n-- Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.\n\n-- Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli\nvaikea teko.\n\n-- Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.\n\n-- Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. -- Kysykäähän Debrayltä,\nuhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?\n\n-- En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, -- mutta ehkä ystävää.\n\n-- Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi\nMorrel. -- Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä\npäivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli\nmeille tehnyt.\n\n-- Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, --\non hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin\nolette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt\nvatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?\n\n-- Puoli yksitoista.\n\n-- Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.\n\n-- Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, -- sillä\nminäkin odotan pelastajaa.\n\n-- Kenet hän on pelastanut?\n\n-- Minut tietysti, vastasi Morcerf. -- Ettekö usko, että minut voi\npelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan\narabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden\nateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.\n\n-- Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi\nMonryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.\n\n-- Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen,\nsanoi Beauchamp, -- sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu\npulasta.\n\n-- Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. -- Suokaa anteeksi\nuteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi\nepämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.\n\n-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. -- Kutsuessani hänet\nkolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän\nsen jälkeen on liikkunut.\n\n-- Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.\n\n-- Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.\n\n-- Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa\nvarteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.\n\n-- Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.\n\n-- Anteeksi, sanoi Beauchamp, -- voiko siitä kirjoittaa\nsanomalehtiartikkelia?\n\n-- Voi, vastasi Morcerf, -- ja siitä tuleekin hyvin erikoinen\nartikkeli.\n\n-- Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan\nedustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.\n\n-- Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.\n\n-- Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.\n\n-- Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.\n\n-- Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.\n\n-- On kyllä, vieläpä todella pelottavia.\n\n-- Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, -- että kokkinne on\nmyöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai\nOstendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte\nkorvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että\nvoimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka\nsiitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.\n\n-- Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi.\nRosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan\npaikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.\n\n-- Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, -- olin vähällä saada siellä\nkuumeen.\n\n-- Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, -- minä todellakin\nsain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa\nlunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on\nkaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut\nmuuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani\nloppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte\nkysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille,\nettä ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta\nscudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien\nja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia\nmajailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti\npitänyt minulle antamansa lupauksen.\n\n-- Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud.\n-- Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf,\njoudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.\n\n-- Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan\nja joka minulla on kunnia teille esitellä.\n\n-- Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka\nvapauttaa Andromedan?\n\n-- Hän on minun kokoiseni mies.\n\n-- Aseissa hampaisiin asti?\n\n-- Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.\n\n-- Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?\n\n-- Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.\n\n-- He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet,\nsanoi Beauchamp.\n\n-- Juuri niin, vastasi Morcerf.\n\n-- Hän oli siis Ariosto?\n\n-- Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.\n\n-- Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.\n\n-- Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin\nainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. -- Kuka on\nkoskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?\n\n-- Ehkä hän saapuu Pyhästä maasta, sanoi Beauchamp. -- Hänen esi-isänsä\novat ehkä aikoinaan omistaneet Golgatan, samoin kuin Mortemart'it\nKuolleen meren.\n\n-- Anteeksi, sanoi Morrel, -- luulen voivani pelastaa herrat pulasta.\nMonte-Cristo on pieni saari, josta olen usein kuullut merimiesten\npuhuvan. Se on hiekkajyvä Välimeressä, atomi avaruudessa.\n\n-- Aivan oikein, sanoi Albert. -- Tämän hiekkajyvän, tämän atomin herra\nja kuningas on juuri Monte-Criston kreivi. Hän kuuluu ostaneen\naateliskirjansa Toscanasta.\n\n-- Teidän kreivinne on siis rikas?\n\n-- Luullakseni.\n\n-- Sen luulisin huomaavan.\n\n-- Siinä erehdytte, Debray.\n\n-- En enää ymmärrä teitä.\n\n-- Oletteko lukenut Tuhannen ja yhden yön sadut?\n\n-- Mikä kysymys!\n\n-- No niin, tiedättekö ovatko noiden tarinoiden sankarit rikkaita vai\nköyhiä? Ovatko heidän vehnänjyvänsä rubiineja vai timantteja? He ovat\naivan kuin köyhiä kalastajia, kohtelette heitä sellaisina, ja eräänä\npäivänä he avaavat eteenne ihmeellisen luolan, jossa näette niin suuren\naarteen, että sillä voisi ostaa koko Intian.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Monte-Criston kreivi on tuollainen kalastaja. Hän sanookin itseään\nmerenkulkija Sindbadiksi, ja hänellä on luola, joka on täynnä kultaa.\n\n-- Oletteko nähnyt tuon luolan, Morcerf? kysyi Beauchamp.\n\n-- En minä, mutta Franz. Mutta siitä ei saa mainita hänelle sanaakaan.\nFranz vietiin sinne silmät sidottuina, häntä palvelivat mykät ja\nnaiset, joiden rinnalla Kleopatra näyttää olleen mitätön olento.\nNaisten suhteen ei hän ole aivan varma, sillä ne astuivat sisään vasta\nsen jälkeen kun hän oli maistanut hashishia. Sen vuoksi hän on tainnut\nyksinkertaisesti luulla naisiksi kuvapatsaita.\n\nNuoret herrat katsoivat Morcerfiin aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:\n\n-- Oletteko tulemaisillanne hulluksi vai teettekö meistä pilkkaa?\n\n-- Minäkin olen kuullut erään vanhan merimiehen, jonka nimi on Penelon,\nkertoneen samantapaista, sanoi Morrel.\n\n-- Kaikeksi onneksi herra Morrel tukee minua, sanoi Albert. -- Teitä\nkai harmittaa, kun hän heittää langan minun labyrinttiini?\n\n-- Anteeksi, rakas ystävä, sanoi Debray, -- tehän kerrotte meille niin\nperin uskomattomia asioita...\n\n-- Siksi että teidän lähettiläänne ja konsulinne eivät sellaisia kerro.\nHeillä ei ole aikaa siihen, he asettavat vain vastuksia matkustavien\nmaanmiestenne tielle.\n\n-- Kas niin, nyt te suututte ja iskette noihin raukkoihin.\nEdustajakamari vähentää joka päivä heidän palkkaansa. Sen vuoksi onkin\nniin vaikea enää saada ketään siihen toimeen ryhtymään. Tahdotteko\ntulla lähettilääksi, Albert, minä nimitän teidät Konstantinopoliin.\n\n-- En suinkaan. Heti kun tukisin Mehemet-Ali raukkaa, lähettäisi\nsulttaani minulle köyden ja sihteerit kuristaisivat minut.\n\n-- Siinä näette, sanoi Debray.\n\n-- Mutta eihän se estä Monte-Criston kreiviä olemasta olemassa.\n\n-- Kaikkihan ovat olemassa, mikä ihme se on!\n\n-- Kaikki ovat kyllä olemassa, mutta eivät sellaisissa olosuhteissa.\nKaikilla ei ole mustia orjia, ruhtinaallisia taulukokoelmia,\nihmeellisiä asevarastoja, kuudentuhannen frangin hevosia ja\nkreikkalaisia rakastajattaria.\n\n-- Oletteko nähnyt tuon kreikkalaisen rakastajattaren?\n\n-- Olen nähnyt ja kuullut. Nähnyt teatterissa, kuullut eräänä päivänä,\njolloin söin aamiaista kreivin luona.\n\n-- Tuo teidän ihmeellinen ihmisenne siis syö?\n\n-- Hän syö kyllä, mutta niin vähän, että siitä ei kannata puhuakaan.\n\n-- Saattepahan nähdä, että hän on vampyyri.\n\n-- Naurakaa vain, jos mielenne tekee. Samaa sanoi kreivitär G..., joka\ntunsi lordi Ruthwenin.\n\n-- Verratonta, lausui Beauchamp. -- Kaikkien muiden paitsi\nsanomalehtimiesten mielestä tämä herra on yhtä merkillinen kuin\n_Constitutionnel_-lehden mainitsema merikäärme. Vampyyri, sehän on\nmainiota!\n\n-- Pedon silmät, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, kalpea iho, musta\ntukka, valkoiset terävät hampaat, purevan kohtelias, luetteli Debray.\n\n-- Juuri niin, Lucien, sanoi Morcerf, -- tuo kuva on aivan täydellinen.\n\n-- Eikö hän ole vienyt teitä Colosseumiin imeäkseen siellä teistä\nverta, Morcerf? kysyi Beauchamp.\n\n-- Niin, kun hän oli vapauttanut teidät, niin eikö hän antanut teidän\nkirjoittaa nimeänne verenpunaiseen paperiin, jossa sitouduitte\nluovuttamaan hänelle sielunne.\n\n-- Naurakaa vain, naurakaa niin paljon kuin tahdotte, sanoi Morcerf\nhiukan loukkaantuneena. -- Kun katselen teitä, hienoja pariisilaisia,\njotka kävelette Grand-bulevardilla ja ajelette Boulognen metsässä, ja\nmuistelen tuota miestä, niin minusta tuntuu, kuin emme kuuluisikaan\nsamaan ihmisrotuun.\n\n-- Se ilahduttaa minua, sanoi Beauchamp.\n\n-- Näyttää siltä, sanoi Château-Renaud, -- kuin kreivinne olisi kunnon\nmies paitsi milloin hän on yhteisissä puuhissa roomalaisten rosvojen\nkanssa.\n\n-- Roomalaisia rosvoja ei ole olemassa! sanoi Debray.\n\n-- Eikä vampyyreja! lisäsi Beauchamp.\n\n-- Eikä Monte-Cristoa, jatkoi Debray. -- Kas, Albert, kello lyö puoli\nyksitoista.\n\n-- Tunnustakaa, että teitä on vaivannut painajainen unessanne, ja\nlähtekäämme aamiaiselle, sanoi Beauchamp.\n\nMutta kellon lyönti ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun Germain\navasi oven ja ilmoitti:\n\n-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!\n\nVasten tahtoaan jokainen säpsähti. Albertkaan ei voinut estää äkillistä\nmielenliikutusta.\n\nKadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia.\nOvikin oli auennut hiljaa.\n\nKreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut,\nmutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään\nmoitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien\nammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti\ntuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka\ntavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.\n\nKreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä\nvastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.\n\n-- Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi\nMonte-Cristo, -- niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut.\nMutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi\nnoudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte,\nteidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen\nmyöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia\nesteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- juuri äsken ilmoitin tulostanne\nmuutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen\njohdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi\nChâteau-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka\nesi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray,\nsisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava\nsanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai\nkuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei\nleviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen\nkapteeni.\n\nTämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt\nkylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui\nvaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille\nkasvoilleen.\n\n-- Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, -- se on\nkaunis univormu.\n\nJokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen\nkauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei\nkoettanutkaan salata.\n\n-- Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoi\nAlbert.\n\n-- En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä\ntäydellisesti. -- Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja\njaloin sydän.\n\n-- Herra kreivi! keskeytti Morrel.\n\n-- Antakaa minun puhua, kapteeni... Olemme tänään saaneet kuulla hänen\ntehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, -- että vaikkakin vasta tänään\nensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada\nsanoa häntä ystäväkseni.\n\nNäiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi\nMonte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi\nheikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi\nmielenliikutusta.\n\n-- Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.\n\nTämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin\nkuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka\nhämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.\n\nChâteau-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja\ntekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä\nkreivistä saattoi vieras nähdä.\n\n-- Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa\ntoisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte,\nMorrel?\n\n-- Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän\nmiellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Albert. -- Germain ilmoittaa, että pöytä on\nkatettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.\n\nVaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi kreivi istuutuessaan, -- sallikaa minun tehdä\nteille tunnustus puolustaakseni kaikkia mahdollisia hairahduksiani:\nolen muukalainen, muukalainen niin suuressa määrässä, että vasta ensi\nkertaa olen Pariisissa, ranskalaisten elämä ja tavat ovat siis minulle\naivan vieraita, ja tähän asti olen elellyt pääasiallisesti itämailla.\nSikäläiset tavat ovat oikealle pariisilaiselle suorastaan\nvastenmielisiä. Pyydän sen vuoksi teitä antamaan minulle anteeksi, jos\nhuomaatte minussa jotakin liian turkkilaista, liiaksi napolilaista tai\nliiaksi arabialaista. Se siitä, hyvät herrat, aloittakaamme aamiainen.\n\n-- Kuinka hienosti hän tuon kaiken sanookaan! huomautti Beauchamp --\nHän on varmaankin ylhäinen herra.\n\n-- Ylhäinen herra, lisäsi Debray.\n\n-- Ylhäinen herra tulkoon mistä tahansa, herra Debray, lausui\nChâteau-Renaud.\n\n\n\n\n40. Aamiainen\n\n\nNiin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen.\nAlbert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen,\nmutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä\nvastenmieliseltä.\n\n-- Rakas kreivi, sanoi hän, -- huomaattehan, kuinka pelkään, että\nHelder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza di\nSpagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, ja\nvalmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.\n\n-- Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, -- ette olisi noin\nhuolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni\nmatkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa\nMilanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa,\nkarrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani\nkosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja\nkaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte\nhuonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole\neilisaamusta lähtien syönyt mitään.\n\n-- Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. -- Ettekö ole vuorokauteen\nsyönyt mitään?\n\n-- En, vastasi Monte-Cristo. -- Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään\nja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä\ntahtonut tulla myöhään perille.\n\n-- Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.\n\n-- En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella\ntai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.\n\n-- Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.\n\n-- Melkein.\n\n-- Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei\naina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.\n\n-- Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Pahaksi onneksi on keinoni\nerinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää,\nmutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin,\nkun sitä tarvittaisiin.\n\n-- Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.\n\n-- Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, -- minä en sitä\nsuinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota\nitse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta,\nsekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja\nEufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä\nvalmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa.\nKymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz\nd'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.\n\n-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- hän kertoi siitä minulle hiukan, ja\nhänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.\n\n-- Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin\nepäilevä, -- onko teillä aina noita pillereitä mukananne?\n\n-- Aina, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä?\njatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.\n\n-- Ette laisinkaan, vastasi kreivi.\n\nJa hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu\nyhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla\nsuljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä,\nherneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli\nrasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.\n\nRasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin\nhaistelivat pillereitä.\n\n-- Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.\n\n-- Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, -- minä en uskoisi todellisia\nnautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti\nja valmistan pillerini itse.\n\n-- Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka\näidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. -- Yhden annoin\nsulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä\nisällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren\nmutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli\nantanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja\nkoverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli\nhyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.\n\nHerrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin\nkoruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta\nsmaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan\nedellistä olettamusta.\n\n-- Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.\n\n-- Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle\nmiehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin\njos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.\n\n-- Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani\nteidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. -- Olen jo edeltäpäin kertonut\ntovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön\nloihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita\nparadokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen\ntuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen\nelämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät,\nettä bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen,\nettä neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että\nkymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin\nTemple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä\nhuolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai\npontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja\nsanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän\njalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon\nkatakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä\nasunnossani Helder-kadun varrella.\n\n-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- olettehan luvannut olla\nmainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.\n\n-- En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, -- olette jollekulle\ntoiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen.\nSuostukaa puhumaan siitä!\n\n-- Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa,\nsanoi kreivi hymyillen, -- että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä\non tapahtunut.\n\n-- Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, -- niin\nlupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.\n\n-- Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- No niin, alkoi Morcerf, -- puhun, vaikka itserakkauteni siitä\nsaakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan\nnainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun\nihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön\nhärnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä\ntalonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että\npidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja\nkun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani\nhän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti\ntai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien\nperimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen\nrosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää\nlukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta\nseuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa,\nlakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä\ntiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette\nroomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun\nyleensä eivät kunnioita mitään.\n\n-- Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. -- Olen tuntenut Luigi\nVampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja\nminä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle\ntietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän\nvastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt\nasekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen\nlahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita\nminut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen\nmiehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei\nyleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista\nsuurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että\nhänen miehensä vapaiksi.\n\n-- Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies\nnauraen. -- Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.\n\n-- En, vastasi Monte-Cristo, -- vaan sillä ehdolla, että he aina\npitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat\nteistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja\nhumanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä\nsuojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka -- sanon sen\nylimalkaisena väitteenä -- ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua\nvahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä\nlähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin\nminulle kiitollisuudenvelkaan.\n\n-- Verratonta! huudahti Château-Renaud, -- siinä on ensimmäinen mies,\njonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä\nminä pidän! Hyvä, herra kreivi!\n\n-- Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. -- Mutta olen varma\nsiitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut\nnämä jyrkät periaatteensa.\n\n-- Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka\ntuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori\nmies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja\nläpitunkevan katseensa edessä.\n\n-- Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte\nmielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.\n\n-- Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen\nyhteen vetoon lasillisen samppanjaa.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- tämä lause panee teidät ahtaalle,\nteidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja\nkohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä.\nHerra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi,\nmalaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän\nsukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja\nsamana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte\nvaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat\nviat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte\nhyveitä, joita teillä on.\n\n-- Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, -- kaikessa siinä, mitä olen\nsanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te\nette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut\nteille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi\nkäytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet\nnaamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka\nteki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä\nkysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden\nkauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä\npaitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin\nkäyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän\nesitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.\n\n-- Tietysti pidän, sanoi Morcerf. -- Mutta pelkään, että petytte\nodotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja\njännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän\nChimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien,\nmeidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan\nporataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä.\nTäällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään,\nmutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia\nkuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja\nPariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi\nmeidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme -- sanon\nkahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan --\nainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan\nhämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä.\nVoin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että\nesittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät.\nMutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi,\nrikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä\nitsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan.\nOikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos\ntottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta\nvoi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään\nitsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani,\nniin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä,\nvaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan,\nellei tämä varjo ole nainen.\n\n-- Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon.\nSaanko jo onnitella teitä?\n\n-- Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.\n\n-- Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, -- niin tarkoittaa\nmahdollisuutta.\n\n-- Ei, ei, sanoi Morcerf. -- Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani\nesitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.\n\n-- Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. -- Odottakaahan eikö hänen\nisänsä ole paroni Danglars?\n\n-- On, vastasi Morcerf, -- mutta aivan äskettäin siksi korotettu.\n\n-- Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, -- jos hän on valtiolle tehnyt\nsellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.\n\n-- Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. --\nVaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden\nmiljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja\nkunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin\nsaattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.\n\n-- Haha, nauroi Morcerf. -- Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia\npilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa\nappeani.\n\nSitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:\n\n-- Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.\n\n-- En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- mutta\nminun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard &\nBlount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & French\nRoomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.\n\nLausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin.\nJos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän\noli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut\nsähköiskun.\n\n-- Thomson & French, sanoi hän. -- Tunnetteko sen liikkeen?\n\n-- He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. --\nVoinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?\n\n-- Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän\nasti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille\npalveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.\n\n-- Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.\n\n-- Mutta, sanoi Morcerf, -- meidänhän piti löytää sovelias asunto herra\nkreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan\nvieraan?\n\n-- Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. -- Herra kreivi\nvoi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.\n\n-- Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, -- te ette tunne muuta\nkuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi,\nottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.\n\n-- Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, -- toisesta\nkerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne\nkultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään\nhän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.\n\n-- Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, --\nkoska ette sano mitään?\n\n-- On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. -- Minullakin on ehdotukseni,\nmutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne.\nNyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle\nhuoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka\nsisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.\n\n-- Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- On, aivan verraton sisar.\n\n-- Onko hän naimisissa?\n\n-- Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.\n\n-- Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.\n\n-- Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. --\nHänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka\nonnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.\n\nTuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.\n\n-- Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, -- ja yhdessä\nlankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville\ntarvitsemanne tiedot.\n\n-- Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla\noli aikaa vastata. -- Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel;\naiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä\npatriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.\n\n-- En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. -- Sisareni on\nkahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria,\niloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa\nomassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin\nkuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.\n\n-- Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, -- olen iloinen\njos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja\nlangollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on\njo asuntoni.\n\n-- Mitä? huudahti Morcerf. -- Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy\nteille ajan mittaan hyvin ikäväksi.\n\n-- Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,\n\n-- Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. -- Olitte tuhlannut\nviisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette\nsuinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.\n\n-- Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta\nolin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan\nminun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo\nostanut talon ja kalustanut sen.\n\n-- Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka\ntuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.\n\n-- Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri\nja mykkä, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.\n\n-- On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka\nluullakseni näitte Roomassa.\n\n-- Näin kyllä, vastasi Morcerf, -- muistan hänet erinomaisen hyvin.\nMutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa\nja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.\n\n-- Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut\nmakuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen\nkuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut\npitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka\najaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni.\nHän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen\ntänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua\nFontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on\nuusi osoitteeni. Lukekaa.\n\nJa Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.\n\n-- Champs-Elysées 30, luki Morcerf.\n\n-- Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan\nvaistomaisesti.\n\n-- Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.\n\n-- Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.\n\n-- En, sanoi Monte-Cristo, -- sanoinhan jo teille, etten tahtonut\nmyöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin\nedessä.\n\nNuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö\nMonte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin\nkummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä,\nettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan\nvalehdellut?\n\n-- Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet\npalvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. -- Sanomalehtimiehenä avaan\nhänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.\n\n-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Taloudenhoitajani on jo\nsaanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.\n\n-- Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.\n\n-- Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään\nmaanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.\n\n-- Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin\nerinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?\n\n-- Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas,\nhiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein\nvannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään\nvähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.\n\n-- Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne,\nherra kreivi? sanoi Debray. -- Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?\n\n-- Kautta kunniani, sanoi kreivi, -- hän ei varasta sen enempää kuin\nmuutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne\nmitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.\n\n-- Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, -- oma talo\nChamps-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu\nmuuta kuin rakastajatar.\n\nAlbert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli\nnähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.\n\n-- Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, -- minulla on\norjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista.\nMinä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut\nminulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia\nhänen suhteensa.\n\n-- Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, -- että me olemme\nvapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan\nmaahan, hän on vapaa.\n\n-- Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.\n\n-- Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.\n\n-- Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.\n\n-- Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, -- vai onko teillä\nmykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?\n\n-- Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- niin pitkälle en mene\nitämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja\njos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan\njätäkään minua.\n\nJo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Debray, -- kello on puoli kolme, kemunne olivat\nhauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein\nmentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun\nkreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.\n\n-- Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, -- nerokkaimpienkaan ei ole\nonnistunut päästä siitä selville.\n\n-- Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa.\nTosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan\njostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.\n\n-- Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen\nminulle?\n\n-- Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.\n\n-- Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, --\nmutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in\npuhe.\n\n-- Herran tähden, sanoi Morcerf, -- älkää kertoko sanaakaan. Älkää\nriistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet\nihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?\n\n-- Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni,\nsanoi Château-Renaud. -- Tuletteko, Morrel?\n\n-- Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä\nminua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.\n\n-- Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.\n\nJa Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäen\nMonte-Criston Albertin seuraan.\n\n\n\n\n41. Esittely\n\n\nKun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:\n\n-- Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille\nasuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte\nlaskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies,\njonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme\nhuoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.\n\nMonte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei\nhänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen\nmieluisin olinpaikkansa.\n\nMonte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita\nAlbert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi\nesittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla\nniistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä\nselityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa\nsalonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja:\nDuprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia\nlehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään\npitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset\npurivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla;\nBoulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea\nniin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle;\nDiazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja\nauringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia,\nväreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta\nrunollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät\nenkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin\nitämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän\noli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai\nmoskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan\ntaide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on\nhävinnyt ja haihtunut.\n\nAlbert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin\nuutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut\netsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa\nolivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin\ntaideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja\noli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.\n\nSalongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman\nkomea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama\ntaulu himmeissä kultakehyksissään.\n\nTämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän\nastui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.\n\nTaulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä,\ntummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden\nsilmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen\nkaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat\ntukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat\ntaivaan ja meren sineä vastaan.\n\nHuoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli\nkalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.\n\nHetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.\n\n-- Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten\naivan rauhallisella äänellä. -- Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä,\nsopii hänelle mainiosti.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- en antaisi teille koskaan tätä\nloukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää.\nEtte tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa\nkuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen\nfantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni\näitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän\nkuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa\nhänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan\nmiellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on\nLeopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään\nsitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri,\njoka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat\ntiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan\ntoisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista\ntaideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan\nluopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka\nGros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että\ntällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen\nteidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä\nollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin\nturmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän\ntulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa\npilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli\nkaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin\nensimmäisenä päivänä.\n\nMonte-Cristo vilkaisi Albertiin aivan kuin tarkatakseen, sisältyikö\nhänen sanoihinsa jokin vihje. Mutta nuori mies oli epäilemättä lausunut\nne aivan viattomasti.\n\n-- Kun nyt olette nähnyt kaikki vaatimattomat rikkauteni, sanoi Albert,\n-- niin sallikaa minun tarjota ne käytettäväksenne. Olkaa täällä aivan\nkuin kotonanne, ja jotta tuntisitte itsenne vielä kotiutuneemmaksi,\nsallikaa minun viedä teidät isäni luo. Kirjoitin hänelle jo Roomasta,\nminkä palveluksen minulle teitte, ja olen ilmoittanut hänelle teidän\ntulostanne. Ja vakuutan teille, että kreivi ja kreivitär odottavat\nteitä kiihkeästi saadakseen teitä kiittää. Olette hiukan kyllästynyt\nkaikkeen, herra kreivi, sen tiedän, eikä perheidylli voi juuri innostaa\nmerenkulkija Sindbadia. Mutta suostukaa ehdotukseeni aloittaaksenne\nsiten pariisilaiselämänne, johon kuuluu kohteliaisuuksia, käyntejä ja\nesittelyjä.\n\nMonte-Cristo kumarsi vastaamatta mitään. Albert kutsui\nkamaripalvelijansa ja käski hänen mennä ilmoittamaan herra ja rouva\nMorcerfille, että kreivi Monte-Cristo kohta saapuu heidän luokseen.\n\nAlbert lähti kreivin mukana.\n\nTullessaan kreivin huoneeseen Monte-Cristo näki salonkiin vievän oven\nyläpuolella vaakunakilven, jota ympäröi runsas koristelu, tosin huoneen\nmuun koristelun kanssa sopusointuinen. Tästä kaikesta huomasi, että\ntalon herra piti vaakunaa suuressa arvossa.\n\nMonte-Cristo pysähtyi vaakunan eteen ja tarkasti sitä.\n\n-- Sinisellä pohjalla seitsemän kultaista rastasta rivissä. Se on\nvarmaankin sukuvaakunanne? kysyi hän. -- Tunnen kyllä vaakunoiden\nyksityiskohdat, mutta olen muuten vaakunaopissa hyvin heikko, sillä\nolenhan ainoastaan tusina-aatelia, leivottu Toscanassa aateliseksi San\nStefanon ritarikunnan komentajan arvonimen avulla. Olisin vähät\nvälittänyt koko aatelisarvosta, ellei minulle olisi vakuutettu, että se\non välttämätön matkoilla. Onhan siitä ainakin se hyöty, että\ntullimiehet eivät nuuski tavaroita, kun vaunun ovessa on vaakuna.\nSuokaa siis anteeksi, kun kysyn tällaista.\n\n-- Kysymyksenne ei ole laisinkaan epähieno, vakuutti Morcerf. -- Olette\narvannut aivan oikein. Se on meidän vaakunamme, nimittäin isäni. Mutta\nnäettehän, että se on yhdistetty toiseen vaakunaan, jossa punaista\npohjaa rajoittaa hopea: äitini vaakunaan. Äidin puolelta olen\nespanjalainen, mutta Morcerf-suku on ranskalainen ja kuulemani mukaan\nvanhimpia Etelä-Ranskan aatelissukujen joukossa.\n\n-- Sitä rastaat todistavatkin, sanoi Monte-Cristo. -- Melkein kaikki\naseelliset pyhiinvaeltajat, jotka koettivat valloittaa tai valloittivat\nPyhän maan ottivat vaakunaansa joko ristin, joka ilmaisi, mitä varten\nhe olivat lähteneet, tai muuttolintuja, jotka merkitsivät sitä, että he\nlähtivät pitkälle retkelle ja aikoivat suoriutua siitä uskon siivillä.\nJoku esi-isistänne on ottanut osaa ristiretkeen ja vaikka hän olisikin\nollut vasta Ludvig Pyhän retkellä, niin on sukunne kuitenkin jo\nkolmanneltatoista vuosisadalta peräisin.\n\n-- Se on mahdollista, sanoi Morcerf. -- Isällä on jossakin sukupuu,\njosta sen saa tietää ja josta minä aikoinani olen ammentanut sellaisia\ntietoja, että Hozier ja Jaucourt olisivat niistä ihastuneet. Nyt en\nenää niitä ajattele. Sanon kuitenkin -- se kuuluu opastajatoimeeni --\nettä näitä asioita on alettu paljon tutkia kansanvaltaisen\nhallituksemme aikana.\n\n-- No, siinä tapauksessa olisi teidän hallituksenne pitänyt valita\nmenneisyydestä paremmat tunnukset kuin nuo kaksi kilpeä, jotka ovat\nkaikissa julkisissa rakennuksissamme, sillä niillä ei ole mitään\nheraldista merkitystä. Mitä teihin, vicomte, tulee, niin olette\nonnellisempi kuin hallituksenne, sillä teidän vaakunanne on vanha ja\nkiihottaa mielikuvitusta. Olette sekä provencelainen että\nespanjalainen. Se selittää, miksi äidillänne kuvassa on\nkatalonialaisten kaunis tumma ihonväri.\n\nKuulijan olisi täytynyt olla itse Oidipus tai sfinksi aavistaakseen,\nmikä iva piili näissä kreivin sanoissa, vaikka ne tuntuivatkin hyvin\nkohteliailta. Morcerf kiittikin häntä hymyillen. Näyttääkseen tietä hän\nensimmäisenä avasi vaakunan alla olevan oven, ja he astuivat salonkiin.\n\nTämän salongin huomattavimmalla paikalla oli myöskin muotokuva.\nSe esitti noin kolmenkymmenenviiden tai -kahdeksan vuoden ikäistä\nmiestä, jolla oli kenraalin univormu sekä arvoa osoittavat\nkaksinkertaiset olkalaput, kunnialegioonan nauha kaulassa, mikä osoitti\nkomentajanarvoa, oikealla puolen rintaa Vapahtajan ritarikunnan\nyliupseerin merkki ja vasemmalla Carlos II:n ritarikunnan risti. Tästä\nhuomasi, että asianomainen oli käynyt sotaa Kreikassa ja Espanjassa tai\noli suorittanut jonkin diplomaattisen tehtävän näissä maissa.\n\nMonte-Cristo tarkasti yksityiskohtaisesti tätä taulua samoin kuin\naikaisemmin näkemäänsäkin, kun sivuovi aukeni ja hän näki edessään\nkreivi Morcerfin.\n\nTämä oli noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen mies,\nmutta näytti ainakin viisikymmenvuotiaalta. Hänen mustat kulmakarvansa\nerottuivat jyrkästi melkein valkoisesta tukasta, joka sotilaan tapaan\noli leikattu lyhyeksi. Hänellä oli yllään siviilipuku, ja monivärinen\nnauha napinreiässä ilmaisi, mitkä kaikki kunniamerkit hänellä oli. Hän\nastui sisään jokseenkin mahtavasti ja samalla kiireisesti. Monte-Cristo\nnäki hänen lähestyvän, mutta ei astunut askeltakaan eteenpäin. Olisi\nluullut, että hänen jalkansa oli naulittu kiinni lattiaan samoin kuin\nhänen katseensa Morcerfin kasvoihin.\n\n-- Isä, sanoi nuori mies, -- minulla on kunnia esitellä teille kreivi\nMonte-Cristo, jalomielinen ystävä, joka minulla oli onni kohdata, kun\nolin joutunut vaikeaan tilanteeseen, niin kuin olen teille kertonut.\n\n-- Olette tervetullut luoksemme, hymyili kreivi Morcerf kumartaen\nkreiville, -- ja olette pelastaessanne sukumme ainoan perillisen tehnyt\nmeille palveluksen, joka velvoittaa meidät ikuiseen kiitollisuuteen.\n\nNäin sanoen kreivi Morcerf osoitti Monte-Cristolle tuolia, samalla kun\nitse istuutui vastapäätä ikkunaa.\n\nMonte-Cristo istui kreivin osoittamalle tuolille ja käänsi sen niin,\nettä jäi itse raskaiden samettiverhojen varjoon, mutta saattoi nähdä\ntoisen kasvot. Hän näki niissä väsymystä ja huolta ja luki\nennenaikaisista rypyistä salaisten tuskien koko tarinan.\n\n-- Rouva kreivitär oli parhaillaan pukeutumassa, sanoi Morcerf, -- kun\nhänelle ilmoitettiin, kenet hänellä on onni nähdä luonaan. Hän saapuu\nkohta ja on kymmenen minuutin päästä täällä.\n\n-- Mikä kunnia minulle, sanoi Monte-Cristo, -- saada heti ensimmäisenä\npäivänä Pariisissa kohdata mies, jonka ansiot ovat hänen maineensa\narvoiset ja jota onni on aivan ansiosta suosinut. Mutta eikö Mitidjan\ntasangoilla ja Atlasvuorilla ole enää tarjottavana teille\nmarsalkansauvaa?\n\n-- Olen jättänyt sotapalveluksen, sanoi Morcerf hiukan punastuen. --\nSain nimitykseni restauraation aikana, otin osaa ensimmäiseen\nsotaretkeen ja palvelin marsalkka Bourmont'in johdolla. Saatoin siis\nodottaa korkeampaakin johtoasemaa, ja kukapa tietää, mitä olisikaan\ntapahtunut, jos nuorempi haara olisi pysynyt valtaistuimella. Mutta\nheinäkuun vallankumous oli siksi kunniakas, että se saattoi olla\nkiittämätön. Se ei palkinnut muita palveluksia kuin niitä, jotka oli\ntehty keisarikunnan aikana. Jätin siis erohakemuksen, sillä kun on\nansainnut olkalappunsa taistelutanterella, ei enää osaa liikehtiä\nsalonkien liukkaalla permannolla. Olen jättänyt miekan ja antautunut\npolitiikkaan, harrastan teollisuutta ja tutkin elinkeinojamme. Niinä\nkahtenakymmenenä vuotena, jotka olin sotapalveluksessa, olin jo niistä\nasioista kiinnostunut, mutta minulla ei ollut aikaa.\n\n-- Tuollaisilla aatteilla Ranskan kansa osoittaa olevansa muiden\nyläpuolella, totesi Monte-Cristo. -- Vaikka olettekin vanhan\naatelissuvun jälkeläinen ja rikas, olette kuitenkin mennyt armeijaan\nhalvaksi sotamieheksi ja olette aste aseelta hankkinut itsellenne\narvoaseman, se on hyvin harvinaista. Kun teistä sitten on tullut\nkenraali, pääri ja kunnialegioonan komentaja, suostutte opiskelemaan\nuutta alaa ettekä toivo muuta palkintoa kuin että voisitte jonakin\npäivänä hyödyttää kansalaisianne... Se on todellakin kaunista, sanon\nsuorastaan ylevää.\n\nAlbert katseli ja kuunteli kummastuneena Monte-Cristoa. Hän ei ollut\ntottunut näkemään tätä näin innostuneena.\n\n-- Ikävä kyllä, jatkoi vieras, epäilemättä poistaakseen tuskin\nhuomattavan pilven, joka oli noussut Morcerfin otsalle, -- me\nitalialaiset emme tee sillä tavoin; me pysymme omassa säädyssämme ja\nomissa oloissamme, meissä säilyy sama elintapa, sama ajatuskanta, jopa\nsama hyödyttömyyskin kautta koko elämämme.\n\n-- Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, -- teidän arvoisellenne\nmiehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä.\nKuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se\nkohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat\nsuurenmoisesti vastaan.\n\n-- Isä, sanoi Albert hymyillen, -- kaikesta huomaa, ettette tunne\nkreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja\narvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee\nmatkapassiaan varten.\n\n-- Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni\nkuullut, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf\nhuoaten, -- ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.\n\n-- Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota\nmikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija\nselittämään.\n\n-- Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi\nMorcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, --\nolisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu\nomituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.\n\n-- Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän\ntarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi\nrouva kreivittärelle.\n\n-- Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.\n\nMonte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin\novella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut\nsisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi\nMonte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli\nnojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella\njo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.\n\nKreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka\nvuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.\n\n-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. -- Onko täällä ehkä\nniin kuuma, että voitte pahoin?\n\n-- Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.\n\nHymyillen tämä kiitti heitä molempia.\n\n-- En, sanoi kreivitär, -- mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta\nnähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja\nsurra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar,\n-- olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan\nteitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus\nkiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin\nsiunauksenikin.\n\nKreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla.\nHän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.\n\n-- Armollinen rouva, sanoi hän, -- herra kreivi ja te maksatte liian\nrunsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja\nsäästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee\nvarsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.\n\nNäihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti,\nkreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:\n\n-- Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät\nystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.\n\nJa kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.\n\nMorcerf lähestyi häntä.\n\n-- Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet,\nsanoi hän, -- ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto\nalkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.\n\n-- Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi\nMercedes. -- Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, --\nsuotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?\n\n-- Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä\nsuurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut\nporttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on\nasuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on\ntosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.\n\n-- Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi\nkreivitär.\n\nMonte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.\n\n-- En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, -- sillä en tahdo\nkiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.\n\n-- Rakas kreivi, sanoi Albert, -- jos sallitte, niin tahdon korvata\nteille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi\nkäytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.\n\n-- Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, --\nmutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä\ntuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni\nlöydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.\n\nAlbert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää\nhämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli\npantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.\n\nMonte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin\neteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies\nnäki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.\n\nVaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta -- niin\nkuin kaikki keikarit tiesivät -- vielä edellisenä päivänä oli tarjottu\nDrakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.\n\n-- Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, -- en voi kehottaa teitä\nsaattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä\ntilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja\nsallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten\nloukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.\n\n-- Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä\nminulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä\nhaltia auttajananne.\n\n-- Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa\nkomeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, -- niin minulla on\nmenestystä naismaailmassa.\n\nHän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään\neteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi\nhuomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen\njättänyt, heikosti liikahtivat.\n\nKun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan\nsamettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin\nettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun\ntai kultakehyksen kulman.\n\nAlbert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä\nympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti\nmyöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän\nhajun.\n\n-- Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. -- Ja\noletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?\n\n-- Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista,\ntuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä\npäivinä tavattoman voimakas tuoksu.\n\n-- Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, -- täytyy\nmaljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken\nastuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.\n\n-- Olinko kalpea, Albert?\n\n-- Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä\nolimme yhtä kaikki levottomia.\n\n-- Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.\n\n-- Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.\n\n-- Sitä en muista, sanoi kreivitär.\n\nPalvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.\n\n-- Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. --\nRouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.\n\nPalvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin\npalvelija siirsi kukkia.\n\n-- Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun\npalvelija oli mennyt. -- Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai\njonkinmoinen arvonimi?\n\n-- Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren\nToscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin\nkuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on\ntapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa\nParmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään\nerityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka\nyleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon\nmaailman mies.\n\n-- Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, -- ainakin siitä vähästä\npäättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.\n\n-- Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa\nmonet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan\nkolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.\n\nKreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin\nhänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja\nhienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on\ntodellakin se, miltä hän näyttää?\n\n-- Miltä hän siis näyttää?\n\n-- Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.\n\n-- Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.\n\n-- Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?\n\n-- Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä\nmaltalaiseksi.\n\n-- En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.\n\n-- Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että\njos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka\nonnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen\nManfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen\njälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten\nseikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt\nsen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat...?\n\n-- Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole\nasukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja\nrosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat\nherralleen veroa.\n\n-- Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.\n\n-- Samapa tuo, jatkoi nuori mies, -- olkoon hän salakuljettaja tai ei,\nmyönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava\nmies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin\nsalongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa\nseurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.\n\n-- Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen\nsuurta painoa tähän kysymykseen.\n\n-- Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.\n\n-- Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla\nomiin ajatuksiinsa.\n\n-- Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin\nyhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai:\nviidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja\nne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi,\nmuistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka,\nkuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole\nainoastaan voimakas, vaan nuorikin.\n\nKreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten\npainosta.\n\n-- Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän\nhermostuneesti väristen.\n\n-- Siltä näyttää.\n\n-- Entä ... pidätkö sinäkin hänestä?\n\n-- Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz\nnäet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.\n\nKreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.\n\n-- Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- olenhan aina varoittanut\nsinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi\nneuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.\n\n-- Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää\nmitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on\npantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin\nrikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta\nnaurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?\n\n-- Olet oikeassa, sanoi kreivitär, -- ja pelkoni on aivan aiheeton,\nvarsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko\nisäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville\nenemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet\nasiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan...\n\n-- Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. -- Hän näytti\nihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi\novelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän\nkolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, --\nja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet\neduskuntaan kuulemaan puhettaan.\n\nKreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että\nhänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi\nhänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin\npojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän\ntasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.\n\n-- Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; -- ennustin jo Italiassa,\nettä hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu,\nja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla\nhyvin huomattava mies.\n\nHän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut\nhaltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen\nhevostuntijoiden silmissä.\n\n-- Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. -- Minun\ntäytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.\n\n\n\n\n42. Bertuccio\n\n\nTällä välin kreivi oli tullut asuntoonsa. Hän oli tarvinnut matkaan\nkuusi minuuttia, mutta näiden kuuden minuutin aikana oli kuitenkin\nparikymmentä nuorta miestä huomannut hänen vaunuhevosensa, joita heidän\nei ollut kannattanut ostaa. Kuka oli tuo ylhäinen herra, jonka kannatti\nhankkia itselleen kahdenkymmenentuhannen frangin vaunuhevoset?\n\nAlin valitsema talo, jossa Monte-Criston oli aikomus asua kaupungissa\nollessaan, oli Champs-Elysées'n varrella. Talon toisella puolella oli\npiha ja toisella puutarha. Keskellä pihaa oli tuuhea puuryhmä, joka\nosaksi peitti talon päätyä, tämän ryhmän molemmin puolin kulkivat aivan\nkuin leveinä käsivarsina tiet portilta portaitten eteen. Portaiden joka\naskelmalla oli kukkia kasvavia posliinimaljakkoja. Paitsi pääkäytävää\nvei taloon toinenkin käytävä, Ponthieu-kadun puolella.\n\nAjaja ei ollut vielä ennättänyt antaa merkkiä portinvartijalle, kun\nison ristikkoportin puoliskot jo kääntyivät saranoillaan. Kreivin oli\nnähty saapuvan, ja täällä samoin kuin Roomassakin palveltiin häntä\nsalaman nopeudella. Vaunut ajoivat siis sisään, tekivät puolikaaren\nhidastamatta vauhtiaan, ja portti oli jo suljettu, kun vaunujen pyörät\nvielä pyörivät pitkin soraista käytävää.\n\nVaunut pysähtyivät portaitten vasemmalle puolelle, ja niiden ovelle\nilmestyi kaksi miestä. Toinen oli Ali, joka hymyili rehellisen\niloisesti isäntänsä nähdessään ja joka oli tyytyväinen, kun\nMonte-Cristo katsoikin häntä. Toinen miehistä kumarsi nöyrästi\nkreiville ja ojensi hänelle käsivartensa auttaakseen häntä astumaan\nvaunuista.\n\n-- Kiitos, herra Bertuccio, sanoi kreivi astuen notkeasti alas. -- Entä\nnotaari?\n\n-- Hän on pienessä salongissa, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio.\n\n-- Ja käyntikortit, jotka käskin teidän toimittaa heti, kun tiedätte\ntalon numeron?\n\n-- Herra kreivi, ne ovat jo valmiit. Olin Palais-Royalin parhaimman\nkaivertajan luona, ja hän valmisti levyn minun läsnä ollessani.\nEnsimmäinen käyntikortti vietiin heti määräyksenne mukaan paroni\nDanglars'ille, Chaussée-d'Antinkatu 7. Muut ovat teidän ylhäisyytenne\nmakuuhuoneen uunin reunalla.\n\n-- Hyvä on. Paljonko kello on?\n\n-- Kello on neljä.\n\nMonte-Cristo antoi hansikkaansa, hattunsa ja keppinsä samalle\nlakeijalle, joka Morcerfin eteisessä oli rientänyt noutamaan vaunuja;\nsitten hän meni pieneen salonkiin herra Bertuccion näyttäessä hänelle\ntietä.\n\nNiin kuin taloudenhoitaja oli sanonut, odotti notaari pienessä\nsalongissa.\n\nHän oli vähäpätöinen pariisilainen kirjuri, joka oli korotettu\npiirinotaariksi.\n\n-- Oletteko notaari, joka on saanut tuon maatalon myymisen toimekseen?\nkysyi Monte-Cristo.\n\n-- Olen, herra kreivi, vastasi notaari.\n\n-- Kauppakirjat ovat valmiina?\n\n-- Ovat, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Oletteko tuonut ne mukananne?\n\n-- Ne ovat tässä.\n\n-- Hyvä on. Ja missä ostamani talo on? kysyi Monte-Cristo aivan kuin\nohimennen, kääntyen puoliksi Bertuccion, puoliksi notaarin puoleen.\n\nTaloudenhoitaja vastasi liikkeellä, joka ilmaisi: Minä en tiedä!\nNotaari katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.\n\n-- Kuinka, sanoi hän, -- ettekö tiedä, herra kreivi, missä teidän\nostamanne talo on?\n\n-- En todellakaan, vastasi kreivi. -- Tulen tänä aamuna Cadixista. En\nole koskaan ennen ollut Pariisissa, astun ensi kertaa jalallani\nRanskanmaalle.\n\n-- Se on aivan eri asia, sanoi notaari. -- Herra kreivin ostama talo on\nAuteuilissa.\n\nTämän kuullessaan Bertuccio kalpeni silminnähtävästi.\n\n-- Entä missä on Auteuil? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Tässä aivan lähellä, herra kreivi, sanoi notaari, -- heti Passyn\nvieressä, ihanalla paikalla, aivan Boulognen metsän keskellä.\n\n-- Niinkö lähellä, sanoi Monte-Cristo, -- mutta eihän se ole maalla.\nMiksi ihmeessä olette valinnut minulle asunnon aivan Pariisin porttien\nulkopuolelta?\n\n-- Minäkö? huudahti taloudenhoitaja omituisen kiihkeästi. -- Eihän\nherra kreivi ole antanut minun toimekseni talon valitsemista. Herra\nkreivi suvaitsee muistella.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt minä muistan. Luin\nilmoituksen sanomalehdestä, ja tuo pettävä otsake _talo maalla_\nhoukutteli minua.\n\n-- Vielä on aikaa valita toinen, sanoi Bertuccio, -- ja jos teidän\nylhäisyytenne antaa minun etsiä jostakin muualta, niin löydän kyllä\nsopivan Enghienista, Fontenay-aux-Roses'ista tai Bellevuesta.\n\n-- Ei tarvitse, sanoi Monte-Cristo huolettomasti, -- koska minulla nyt\non tämä, voin sen pitää.\n\n-- Siinä teette oikein, herra kreivi, sanoi notaari vilkkaasti peläten\nmenettävänsä palkkionsa. -- Tila on hurmaava, virta, tuuheat puut,\nmukava asunto vaikka onkin muutaman vuoden ollut käyttämättä.\nHuonekalusto on arvokas vaikka onkin vanha, mutta nykyäänhän aletaan\netsiä antikviteetteja.\n\n-- Älkäämme jättäkö sellaista tilaisuutta käyttämättä, sanoi\nMonte-Cristo, -- Olkaa hyvä ja antakaa välikirja.\n\nHän kirjoitti nopeasti paperin alle luotuaan silmäyksen siihen kohtaan,\njossa oli mainittu tiluksen paikka ja sen omistajien nimi.\n\n-- Bertuccio, sanoi hän, -- antakaa viisikymmentäviisituhatta frangia\ntälle herralle.\n\nTaloudenhoitaja poistui horjuvin askelin ja palasi tuoden pinkan\nseteleitä, jotka notaari luki, niin kuin ainakin mies, joka ei ole\ntottunut saamaan rahoja ennen kuin kaikki kiinnityslainat on\nsuoritettu.\n\n-- Ja nyt, kysyi kreivi, -- onko kaikki lailliset muodot otettu\nvarteen?\n\n-- On, kaikki, herra kreivi.\n\n-- Onko teillä avaimet?\n\n-- Ne ovat talon portinvartijan hallussa, mutta tässä on kirje, jossa\nkäsken häntä luovuttamaan talon uudelle omistajalle.\n\n-- Hyvä on.\n\nJa Monte-Cristo nyökkäsi notaarille aivan kuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Menkää, en tarvitse teitä enää.\"\n\n-- Mutta, huomautti kunnon notaari, -- herra kreivi on erehtynyt. Hinta\noli ainoastaan viisikymmentätuhatta frangia kaiken kaikkiaan.\n\n-- Entä teidän palkkionne?\n\n-- Se sisältyy mainittuun summaan.\n\n-- Mutta olettehan tullut tänne Auteuilista asti?\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Täytyyhän minun korvata teidän vaivannäkönne.\n\nJa hän viittasi häntä poistumaan.\n\nNotaari poistui selkä edellä ja kumartaen maahan asti. Ensimmäisen\nkerran virkaurallaan hän tapasi tällaisen miehen.\n\n-- Saattakaa herra notaaria, herra Bertuccio, sanoi kreivi.\n\nJa taloudenhoitaja meni notaarin jäljestä.\n\nKreivi oli tuskin jäänyt yksin, kun hän otti povestaan lukollisen\nsalkun ja aukaisi sen avaimella, jota aina kantoi kaulassaan.\n\nHetkisen etsittyään hän löysi paperin, jossa oli muistiinpanoja,\nvertasi niitä pöydällä olevaan kauppakirjaan ja terästi muistiaan:\n\n-- Auteuil, Fontaine-katu n:o 28, se se on, sanoi hän. -- Voinkohan nyt\nluottaa tunnustukseen, jonka on saanut aikaan sielullinen tai\nruumiillinen kauhu? Samapa tuo, tunnin päästä saan tietää kaiken.\nBertuccio, huusi hän lyöden pienellä vasaralla soittokelloon, jolloin\nkuului terävä, kauan kaikuva helähdys aivan kuin gong-gongista. --\nBertuccio!\n\nTaloudenhoitaja ilmestyi kynnykselle.\n\n-- Herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo, -- mainitsittehan kerran\nmatkustaneenne aikaisemmin Ranskassa?\n\n-- Muutamissa osissa Ranskaa, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Tunnette epäilemättä Pariisin ympäristöt?\n\n-- En, teidän ylhäisyytenne, en, vastasi taloudenhoitaja hermostuneesti\nvapisten, ja Monte-Cristo huomasi, että hän oli hyvin levoton.\n\n-- Ikävää, ettette ole nähnyt Pariisin ympäristöä, sillä aion vielä\ntänään lähteä katsomaan uutta tilustani, ja koska haluan teidät\nmukaani, olisitte varmaankin antanut minulle tärkeitä tietoja.\n\n-- Auteuiliinko? huudahti Bertuccio ja valahti kalmankalpeaksi. --\nTäytyykö minun mennä Auteuiliin?\n\n-- Mitä kummaa siinä on? Kun kerran asetun asumaan Auteuiliin, niin\ntulette tietysti mukaan, sillä kuuluttehan palveluskuntaani.\n\nBertuccio painoi päänsä isäntänsä käskevän katseen edessä kumaraan ja\noli vaiti.\n\n-- Mutta mikä teidän on? Pitääkö minun soittaa toinen kerta saadakseni\nvaununi? sanoi Monte-Cristo samalla äänellä kuin Ludvig XIV tuon\nkuuluisan lauseensa: \"Sain melkein odottaa!\"\n\nBertuccio oli yhdellä hyppäyksellä salongista etuhuoneessa ja huusi\nkäheällä äänellä:\n\n-- Hänen ylhäisyytensä vaunut!\n\nMonte-Cristo kirjoitti pari kolme kirjettä. Hänen sulkiessaan\nviimeistä taloudenhoitaja palasi.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne vaunut ovat portaitten edessä, sanoi hän.\n\n-- Hyvä on. Ottakaa hansikkaanne ja hattunne, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Täytyykö minun seurata teidän ylhäisyyttänne? huudahti Bertuccio.\n\n-- Tietysti, pitäähän teidän antaa määräyksiänne, koska aion asettua\ntuohon taloon asumaan.\n\nKreivin käskyjä vastaan ei mukistu. Vastustelematta taloudenhoitaja\nsiis seurasi herraansa ja istui kunnioittavasti vaunujen etuistuimelle.\n\n\n\n\n43. Talo Auteuilissa\n\n\nMonte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan\nsiunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä\nristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen.\nJokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon\ntaloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi\nmatkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut\nsäästää Bertuccioa tältä matkalta.\n\nKahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion\nmielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja\ntarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.\n\n-- Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla,\nsanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.\n\nHiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä,\nkumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:\n\n-- Fontaine-katu 28.\n\nNumero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai\noikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan,\ntuhoaennustavaan hämärään.\n\nVaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.\n\n-- No, sanoi kreivi, -- ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä\nkumma teitä tänä iltana vaivaa?\n\nBertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi\nsiihen astuessaan hitaasti astimia alas.\n\n-- Kolkuttakaa, sanoi kreivi, -- ja ilmoittakaa, että olen tullut.\n\nBertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.\n\n-- Kuka siellä on? kysyi hän.\n\n-- Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.\n\nHän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.\n\n-- Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. -- Ja herra tulee asumaan\ntäällä?\n\n-- Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, -- ja minä koetan olla sellainen,\nettä teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.\n\n-- Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, -- sillä sain nähdä hänet\nniin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja\nviisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut\nyhtään mitään.\n\n-- Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä\nhintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.\n\n-- Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. -- Nimi tuntuu minusta\ntutulta. Markiisi Saint-Méran...\n\nJa hän näytti pinnistävän muistiaan.\n\n-- Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, -- Bourbonien uskollinen\npalvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in\nkanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja\nsitten Versailles'issa.\n\nMonte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää\nvastaan.\n\n-- Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. -- Muistan kuulleeni\nniin kerrottavan.\n\n-- Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme\nsaaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.\n\n-- Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä\npäätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. -- Kiitos! Näyttäkäähän\nmeille tulta, kunnon mies.\n\n-- Seuraanko armollista herraa?\n\n-- Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.\n\nJa Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä\npuhkesi siunailemaan ja huokailemaan.\n\n-- Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta\nja sen vieressä olevalta hyllyltä, -- pahaksi onneksi ei minulla ole\ntäällä kynttilöitä.\n\n-- Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi\nkreivi.\n\nTaloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat\nkätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.\n\nAlakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali,\nkylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin\nkiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.\n\n-- Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, -- sehän on mukavaa.\nValaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan,\nminne nämä portaat vievät.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Bertuccio, -- ne vievät puutarhaan.\n\n-- Mistä sen tiedätte, sanokaa?\n\n-- Minne muuallekaan ne veisivät?\n\n-- Tarkastakaamme siis.\n\nBertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät\ntodellakin puutarhaan.\n\nUlko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.\n\n-- Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.\n\nMutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä\netsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän\nnäytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.\n\n-- No? lausui kreivi.\n\n-- Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. -- Minä en astu\naskeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!\n\n-- Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.\n\n-- Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole\nluonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen\nAuteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun\nnumero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin\nette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa\nmuitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!\n\n-- Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. -- Minkä kamalan sanan\nlausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen!\nKas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette\nminun seurassani pelkää?\n\nBertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.\n\nOven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti\ntaistella pilvimerta vastaan.\n\nTaloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.\n\n-- Ei, ei, sanoi kreivi, -- miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä?\nOnhan edessämme kaunis nurmikenttä.\n\nBertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän\nasteli vasemmalle päin.\n\nMonte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän\nluo hän pysähtyi.\n\nTaloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.\n\n-- Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. -- Te\nseisotte juuri sillä paikalla!\n\n-- Millä paikalla?\n\n-- Sillä paikalla, johon hän kaatui.\n\n-- Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- tointukaa,\nrauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole\nmikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota\nsilti ei saa halveksia.\n\n-- Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko,\nrukoilen teitä.\n\n-- Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi\nkylmästi. -- Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa,\nettä voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa\ntapahtuu.\n\n-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen\nkätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi\npurskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet\npaljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan\nsilmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. -- Armollinen\nherra, onnettomuus on jo tapahtunut!\n\n-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- minun täytyy sanoa teille, että\ntuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan\nkuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina\nhuomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan,\non salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina\nkostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista,\nmutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä\nselon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.\n\nBertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn\nvalossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa.\nSitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin\ntaloudenhoitaja-raukan selkää:\n\n-- Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän\nmatkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti\nsuosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen\nhänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä\ntämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että\nkun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni\ntee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.\n\n-- Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut!\nhuudahti Bertuccio epätoivoissaan. -- Olenhan aina ollut kunnon mies ja\nparhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.\n\n-- En väitä vastaan, sanoi kreivi, -- mutta miksi hiidessä olette noin\nkiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin\nkalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan...\n\n-- Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, -- ilmoittihan\napotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on\nsuuri rikos omallatunnollani.\n\n-- Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että\nrikoksenne oli varkaus.\n\n-- Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.\n\n-- Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi\nveririkokseen.\n\n-- Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio\nheittäytyen kreivin jalkojen juureen. -- Se oli kosto, sen vannon, ei\nmitään muuta kuin kosto.\n\n-- Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?\n\n-- Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä\ntalossa tuo kosto tapahtui.\n\n-- Mitä! Minun talossani!\n\n-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio, -- eihän se silloin vielä ollut\nteidän.\n\n-- Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija\nmuistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?\n\n-- Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.\n\n-- Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan\nsyviin mietteisiin. -- Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää\nteissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.\n\n-- Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te\nostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt\nmurhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte\njuuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta,\ntuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei\nole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon\nkaltainen.\n\n-- Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti\nsairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.\n\n-- Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin.\nTällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, -- saatte mukautua siihen, että\nlähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella\nhänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka\nsäikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla\nkävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi\npoliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa\nmaksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa\nsilloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen,\nsuuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että\nteidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää\npalveluksessani!\n\n-- Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja\nkauhistuen tätä uhkausta. -- Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron\nkaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.\n\n-- Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta jos aiotte\nvalehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.\n\n-- Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä\napotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi\npyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien\nlomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra\nVillefort'ia.\n\n-- Mitä! huudahti Monte-Cristo. -- Villefort'ia...\n\n-- Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?\n\n-- Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?\n\n-- Niin.\n\n-- Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja\njyrkäksi virkamieheksi.\n\n-- Niin, huudahti Bertuccio, -- tuo mies, jolla oli moitteeton\nmaine ... hän olikin konna.\n\n-- Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Asian laita on kuitenkin niin.\n\n-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja teillä on todistus siihen?\n\n-- Minulla oli ainakin.\n\n-- Olette sen hukannut, niinkö?\n\n-- Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.\n\n-- Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani,\nsanoi kreivi ja meni istumaan penkille.\n\nBertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.\n\n\n\n\n44. Vendetta.\n\n\n-- Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi\nBertuccio.\n\n-- Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, -- sillä enhän minä\ntiedä kerrassaan mitään.\n\n-- Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän\nylhäisyydellenne...\n\n-- Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut\nseitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.\n\n-- Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni\nteidän ylhäisyyttänne...\n\n-- Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.\n\n-- Kaikki tapahtui vuonna 1815.\n\n-- Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, -- se ei siis ole eilispäivän\nasioita.\n\n-- Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta\npainunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen.\nMinulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli\nkohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan\nmuodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme\njääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän\noli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna\n1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi\nElban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui\nlievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren\ntoiselle puolelle.\n\n-- Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen\nkeisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, -- ja ellen erehdy, niin se on\njo laadittu.\n\n-- Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat\novat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.\n\n-- Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.\n\n-- Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme\nCap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän\nkertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi\nChâteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla\noli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle\nravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.\n\n-- Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.\n\n-- Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.\n\n-- Täytyy kyllä, jatkakaa siis.\n\n-- Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne\nmaininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat.\nMinulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin\njäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa,\nolihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti\nsuotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin\nvastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä\nRhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös\nArles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja\nläksin maitse Nîmes'iin.\n\n-- Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?\n\n-- Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän\nylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin\nsen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat\nnuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon,\nTruphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin\nbonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista\npuhuttavan?\n\n-- Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.\n\n-- Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella\nkohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat,\nryöstivät ja polttivat.\n\nNähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman\nitseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen\nkalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien\nkulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan\naikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja\nolkalappuineen.\n\nRiensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni\noli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan\noven edessä hänet oli surmattu.\n\nTein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta\nkukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä\npelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin\nkuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin\nkuninkaallisen prokuraattorin puoleen.\n\n-- Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi\nMonte-Cristo aivan kuin ohimennen.\n\n-- Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli\nollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän\noli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen\nhallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.\n\n-- Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- \"Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla\", sanoin hänelle. \"En\ntiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te\nolette täällä korkein oikeudenvalvoja, ja oikeuden on kostettava niiden\npuolesta, joita se ei ole voinut turvata.\" -- \"Ja kuka oli veljenne?\"\nkysyi kuninkaallinen prokuraattori. -- \"Korsikalaisen pataljoonan\nupseeri.\" -- \"Siis kruununanastajan sotilas?\" -- \"Ranskan armeijan\nsotilas.\" -- \"No, hänhän on käyttänyt miekkaa ja sortunut miekkaan.\" --\n\"Erehdytte. Hän on kaatunut tikarin iskuun.\" -- \"Mitä minä tässä\nasiassa voin tehdä?\" sanoi hän. -- \"Sanoinhan jo teille. Teidän pitää\nkostaa hänen puolestaan.\" -- \"Kenelle?\" -- \"Murhaajille.\" -- \"Enhän\nminä tiedä, keitä he ovat.\" -- \"Ottakaa siitä selko.\" -- \"Minkä tähden?\nVeljenne on varmaankin joutunut johonkin riitaan ja kaatunut\nkaksintaistelussa. Keisarikunnan aikaiset sotilaat ryhtyvät aina\nkaikenlaisiin uhkatekoihin, joissa he onnistuivat keisarikunnan aikana,\nmutta jotka nyt päättyvät huonosti. Täällä ei rakasteta sotilaita eikä\nuhkatekoja.\" -- \"En rukoile omasta puolestani\", sanoin minä. \"Itse joko\nitken tai kostan. Mutta veljelläni oli vaimo. Jos onnettomuus kohtaisi\nminua, niin tuo vaimoparka kuolisi nälkään, sillä veljeni elätti hänet\ntyöllään. Hankkikaa hänelle edes pieni eläke valtiolta.\" -- \"Jokaista\nvallankumousta seuraa turmatekoja\", vastasi herra Villefort. \"Veljenne\non ollut tämän vallankumouksen uhri, siinä kaikki. Se on ollut\nonnettomuus, eikä hallituksella ole sen vuoksi mitään tekemistä\nperheenne kanssa. Jos meidän pitäisi tuomita kaikki kostoteot, joita\nkruununanastajan puoluelaiset tekivät kuninkaan puoluelaisille, kun\nvalta oli heidän käsissään, niin veljenne olisi ehkä tänään ollut\ntuomittu kuolemaan. Hänen kohdallaan on nyt vain täyttynyt luonnollinen\nrangaistuksen laki.\" -- \"Kuinka\", huudahdin minä, \"te, virkamies,\nvoitte puhua tuolla tavoin minulle!\" -- \"Kaikki korsikalaiset ovat\nhulluja, kautta kunniani\", sanoi Villefort, \"ja he luulevat, että\nheidän maanmiehensä on vieläkin keisarina. Teidän olisi pitänyt tulla\npuhumaan tästä kaksi kuukautta sitten. Nyt se on liian myöhäistä.\nMenkää, ja ellette mene, niin annan viedä teidät pois.\" -- Katsoin\nhäneen nähdäkseni, voisiko häntä hellyttää rukoilemalla. Tuolla\nmiehellä oli kivisydän. Lähestyin häntä ja sanoin: \"No niin, koska\nnäytätte tuntevan korsikalaiset, niin kai tiedätte, millä tavoin he\npitävät sanansa. Pidätte veljeni surmaamista oikeutettuna siksi, että\nhän oli bonapartelainen ja te olette kuningasmielinen. Mutta minäkin\nolen bonapartelainen ja ilmoitan teille yhden asian: sen, että surmaan\nteidät. Tästä hetkestä alkaen olette vendettan alainen. Suojelkaa\nitseänne, sillä kun ensi kerran seisomme vastatusten, on teidän\nviimeinen hetkenne tullut.\" -- Sen sanottuani, ennen kuin hän oli\nhämmästyksestään tointunut, avasin oven ja pakenin.\n\n-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- näytätte kunnon mieheltä, herra\nBertuccio ja kuitenkin ryhdytte uhkailemaan kuninkaallista\nprokuraattoria. Hyi! Ja tiesikö hän edes, mitä tuo sana _vendetta_\nmerkitsi?\n\n-- Hän tiesi sen niin hyvin, että siitä hetkestä alkaen hän ei koskaan\nlähtenyt yksinään liikkeelle, vaan sulkeutui asuntoonsa ja etsitytti\nminua kaikkialta. Kaikeksi onneksi olin niin hyvässä kätkössä,\nettä hän ei minua löytänyt. Silloin hän alkoi pelätä. Hän ei tohtinut\njäädä Nîmes'iin. Hän pyysi päästä pääkaupunkiin, ja kun hän oli\nvaikutusvaltainen henkilö, niin hänet siirrettiin Versailles'iin. Mutta\ntiedättehän, että kun korsikalainen on päättänyt kostaa, ei hän välitä\npitkistä matkoista, ja vaikka Villefort'illa olikin hyvät ajoneuvot,\nniin ei hän koskaan ollut enempää kuin puolen päivän matkan edelläni,\nvaikka seurasinkin häntä jalan.\n\nPääasia ei ollut hänen surmaamisensa -- sata kertaa olisi minulla ollut\nsiihen tilaisuus --, vaan tehdä se niin, etten tulisi ilmi enkä\njoutuisi kiinni. Eihän elämäni enää kuulunut vain minulle. Täytyihän\nminun suojata ja elättää kälyäni. Kolmen kuukauden ajan vainosin\nVillefort'ia. Kolmeen kuukauteen hän ei astunut askeltakaan, ei käynyt\nmissään minun tietämättäni. Lopulta sain tietää, että hän salavihkaa\nkävi Auteuilissa. Seurasin häntä ja näin hänen tulevan tähän taloon.\nMutta hän ei tullut muiden tavoin pääovesta, hän jätti ratsunsa tai\nvaununsa majataloon ja tuli tänne tuosta pienestä portista.\n\nMonte-Cristo nyökkäsi huomauttaakseen nähneensä pimeässä Bertuccion\nmainitseman portin.\n\n-- Minun ei enää tarvinnut olla Versailles'issa, asetuin asumaan\nAuteuiliin ja hankin itselleni kaikenlaisia tietoja. Jos tahdoin saada\nhänet valtaani, oli minun viritettävä ansani tänne.\n\nTalon omisti, niin kuin portinvartija teidän ylhäisyydellenne mainitsi,\nmarkiisi Saint-Méran, Villefort'in appi. Saint-Méran asui Marseillessa\neikä tarvinnut tätä taloa, vaan vuokrasi sen eräälle nuorelle leskelle,\njota sanottiin paronittareksi.\n\nEräänä iltana katsoessani muurin yli näin nuoren, kauniin naisen\nkävelevän puutarhassa, jonne ei läheisistä taloista voinut nähdä. Hän\nkatsoi tuon tuostakin pieneen porttiin, ja siitä huomasin hänen\nodottavan herra Villefort'ia. Kun hän oli niin lähellä minua, että\nhämärästä huolimatta saatoin erottaa hänen kasvonsa, näin noin\nkahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotiaan, kauniin, pitkän ja\nvaaleatukkaisen naisen. Hänellä oli aamupuku yllään ja huomasin, että\nhän oli raskaana ja että hänen tilansa oli jo jokseenkin pitkälle\nkehittynyt.\n\nVähän ajan kuluttua pieni portti aukeni. Mies astui sisään. Nuori\nnainen juoksi häntä vastaan. He suutelivat hellästi toisiaan ja menivät\nyhdessä taloon.\n\nMies oli Villefort. Päättelin, että kun hän myöhään yöllä poistuu,\ntäytyy hänen yksinään mennä puutarhan poikki.\n\n-- Ja oletteko sittemmin saanut tietää, mikä oli tuon naisen nimi?\nkysyi kreivi.\n\n-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. -- Kohta saatte nähdä,\nettä minulla ei ollut aikaa ottaa siitä selkoa.\n\n-- Jatkakaa.\n\n-- Sinä iltana, jatkoi Bertuccio, -- olisin epäilemättä voinut surmata\nprokuraattorin, mutta en vielä tuntenut kyllin tarkoin puutarhaa.\nPelkäsin, etten voisi häntä heti surmata, vaan että hän ehtisi huutaa,\njoku voisi tulla enkä pääsisi pakoon. Jätin siis surmatyöni seuraavaan\nkertaan, ja ettei mikään jäisi minulta huomaamatta, vuokrasin pienen\nhuoneen, jonka ikkuna oli sille kadulle, minkä varrella puutarhan muuri\noli.\n\nKolme päivää myöhemmin kello seitsemän illalla näin palvelijan ratsain\nlähtevän talosta ja ajavan laukkaa Sèveres'iin päin. Otaksuin hänen\nmenevän Versailles'iin. En erehtynytkään. Kolmen tunnin kuluttua mies\npalasi aivan pölyisenä. Hän oli vienyt sanan perille.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin näin viittaan verhoutuneen miehen menevän\npuutarhan portista sisään.\n\nNopeasti riensin huoneestani. Vaikka en ollutkaan nähnyt Villefort'in\nkasvoja, olin varma, että mies oli hän. Menin kadun toiselle puolelle\nja nousin muurin kulmauksessa olevalle kivipatsaalle, josta ennenkin\nolin voinut nähdä puutarhaan.\n\nTällä kertaa en tyytynyt enää katselemaan: otin puukon taskustani,\ntarkastin, oliko sen kärki kylliksi terävä, ja hyppäsin muurin yli.\n\nEnsi työkseni juoksin portille. Avain oli jätetty sisäpuolelle, mies\noli vain vääntänyt portin lukkoon.\n\nMikään ei siis estänyt minua pakenemasta sitä tietä. Aloin tarkastaa\nympäristöäni. Puutarha oli suorakaiteen muotoinen; tasainen nurmikenttä\nkeskellä, kentän kulmissa tuuheat puuryhmät ja niiden ympärillä\nsyksykukkia.\n\nMennäkseen pieneltä portilta taloon tai talosta portille täytyi\nVillefort'in kulkea tällaisen puuryhmän ohi.\n\nOli syyskuun loppu. Tuuli puhalsi tuimasti. Kuu, jonka tavan takaa\npeittivät taivaalla ajelehtivat synkät pilvet, valaisi taloon johtavan\ntien, mutta puuryhmien varjossa voi olla piilossa kenenkään\nhuomaamatta.\n\nPiilouduin siihen, jonka ohitse Villefort'in täytyi kulkea. Tuskin olin\nennättänyt sinne, kun olin kuulevinani valitusta. Mutta tiedättehän, tai\nehkä ette tiedä, herra kreivi, että se, joka aikoo tehdä murhan, aina\non kuulevinaan valitusta. Kului kaksi tuntia, ja sinä aikana olin\nkuulevinani monta kertaa valitusta. Kello löi kaksitoista.\n\nKun sen viimeinen lyönti vielä kaikui ilmassa, näin takaportaitten\nikkunoihin ilmestyvän valoa.\n\nOvi aukeni, ja viittaan kääriytynyt mies astui puutarhaan. Nyt oli\nhetki tullut. Olin niin kauan tätä suunnitellut, että pysyin aivan\ntyynenä. Otin puukkoni esiin ja olin valmiina.\n\nMies tuli suoraan minua kohden. Mitä lähemmäksi hän saapui, sitä\nselvemmin voin nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli jonkinmoinen\nase. En pelännyt taistelua, vaan sitä, etten onnistuisi hankkeissani.\nKun hän oli muutaman askelen päässä minusta, huomasin, että se, mitä\nluulin aseeksi, olikin lapio.\n\nEn vielä voinut aavistaa, miksi Villefort'illa oli lapio kädessään.\nPuuryhmän luo tultuaan hän vilkaisi ympärilleen ja alkoi kaivaa kuoppaa\nmaahan. Silloin vasta huomasin, että hänen viittansa alla oli jotakin,\njonka hän laski maahan voidakseen paremmin kaivaa.\n\nMyönnän, että vihaani liittyi silloin hiukan uteliaisuutta. Halusin\nnähdä, mitä Villefort puuhasi. Pysyin henkeäni pidättäen paikoillani.\nOdotin.\n\nEräs ajatus oli herännyt minussa, ja se varmeni nähdessäni\nkuninkaallisen prokuraattorin ottavan laatikon, joka oli kahden jalan\npituinen ja kuuden tai kahdeksan tuuman levyinen.\n\nAnnoin hänen rauhassa laskea kuoppaan laatikon ja ajaa sen päälle\nmultaa. Sitten hän tallasi multaa peittääkseen työnsä jäljet. Syöksyin\nsilloin häntä kohden ja pistin puukkoni hänen rintaansa huutaen: \"Olen\nGiovanni Bertuccio! Sinun kuolemasi veljeni kuolemasta ja aarrearkkusi\nhänen leskelleen. Näethän, että kostoni on täydellisempi kuin\nodotinkaan.\"\n\nEn usko, että hän kuuli sanani, sillä hän kaatui maahan päästämättä\nääntäkään. Tunsin veren roiskahtavan käsilleni ja kasvoilleni. Olin\nhuumaantunut ja innoissani. Veri vain virkisti minua. Siinä samassa\nolin kaivanut lapiolla arkun maasta. Ja ettei huomattaisi minun\nottaneen sen mukaani, täytin kuopan, heitin lapion muurin yli, riensin\nportille, suljin sen ulkoapäin ja otin avaimen tukaani.\n\n-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- huomaan, että murhaan liittyi siis\nvielä varkaus.\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio, -- se oli vendetta,\njohon tuli lisäksi asianomainen korvaus.\n\n-- Entä oliko rahamäärä edes kylliksi suuri?\n\n-- Arkussa ei ollut rahaa.\n\n-- Nythän muistan, sanoi Monte-Cristo. -- Tehän puhuitte jostakin\nlapsesta.\n\n-- Juuri niin, teidän ylhäisyytenne. Juoksin rannalle asti, istuin\näyräälle, ja kun halusin kiihkeästi tietää, mitä arkussa oli, särjin\nlukon veitselläni.\n\nHienoon palttinaan käärittynä oli arkussa äskensyntynyt lapsi.\nPunaisista kasvoista ja sinisistä käsistä päättäen huomasi, että se oli\nkuollut siksi, että napanuora oli kiedottu kireälle sen kaulaan. Mutta\nkun sen ruumis ei vielä ollut kylmä, en tohtinut heittää sitä virtaan.\nVähän ajan kuluttua olin tuntevinani, miten sen sydän heikosti sykki.\nIrrotin kaulasta napanuoran, ja kun olen ollut Bastian sairashuoneessa\nhoitajana, tein mitä lääkäri vastaavassa tilanteessa olisi tehnyt,\nhengitin ilmaa sen keuhkoihin. Neljännestunnin kestäneitten\nponnistusten jälkeen huomasin lapsen hengittävän, ja kirahdus pääsi sen\nhuulilta. Minäkin huudahdin, mutta ilosta. \"Jumala ei siis vihaa minua,\nkoska hän sallii minun antaa hengen ihmisolennolle korvatakseni sen,\nminkä riistin toiselta!\"\n\n-- Ja miten menettelitte lapsen suhteen, kysyi Monte-Cristo, -- sillä\nolihan sellainen hyvin haitallinen miehelle, jonka täytyi paeta?\n\n-- En hetkeäkään aikonut pitää sitä luonani. Mutta tiesinhän, että\nPariisissa on turvakoti, jonne otettiin suojattomia lapsia. Mennessäni\ntulliportin kautta kaupunkiin kerroin löytäneeni lapsen tieltä ja\nkysyin, miten minun oli meneteltävä. Arkku todisti sanani tosiksi,\nhieno palttina todisti, että lapsi oli rikkaitten ihmisten, veripisarat\nkasvoillani saattoivat hyvin olla lapsen verta. Minulta ei tiedusteltu\nmitään. Minulle neuvottiin tie turvakotiin, joka oli Enfer-kadun\npäässä. Leikkasin palttinan kahtia niin, että sain itselleni palan,\njossa oli toinen siihen ommelluista kirjaimista. Sitten laskin lapsen\noven luona olevaan laatikkoon, soitin ovikelloa ja pakenin kiireimmän\nkautta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin palannut Roglianoon ja sanoin\nkälylleni:\n\n\"Ole lohdutettu, sisareni. Israel on kuollut, mutta olen kostanut.\"\n\nHän pyysi minua selittämään, mitä noilla sanoilla tarkoitin, ja minä\nkerroin hänelle kaikki.\n\n\"Giovanni\", sanoi Assunta, \"sinun olisi pitänyt tuoda lapsi tänne;\nolisimme olleet hänelle vanhempien sijassa, olisimme ristineet hänet\nBenedettoksi, ja Jumala olisi meitä varmasti siunannut tämän\nhyväntyömme tähden.\"\n\nVastaamatta hänelle mitään annoin hänelle puolet palttinasta, jotta hän\nvoisi ottaa lapsen huostaansa, jos rikastuisimme.\n\n-- Ja mitkä kirjaimet olivat tuossa palttinassa? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- H ja N, ja niiden yläpuolella paronin kruunu.\n\n-- Näytätte käyttävän vaakunaopillisia sanoja, herra Bertuccio. Missä\nkummassa olette oppinut vaakunoita tuntemaan?\n\n-- Teidän palveluksessanne, herra kreivi, jossa oppii yhtä ja toista.\n\n-- Jatkakaa, haluan tietää kaksi asiaa.\n\n-- Mitkä, armollinen herra?\n\n-- Minne tuo pikku poika joutui? Sanoittehan minulle, että lapsi oli\npoika?\n\n-- En, teidän ylhäisyytenne. Sitä en muista maininneeni.\n\n-- Luulin kuulleeni niin. Olen siis erehtynyt.\n\n-- Ette, ette erehtynyt, sillä lapsi oli todellakin poika. Mutta teidän\nylhäisyytenne halusi tietää kaksi asiaa. Mikä oli toinen?\n\n-- Toinen oli: mistä rikoksesta teitä syytettiin silloin, kun pyysitte\nsaada rippi-isän ja apotti Busoni tuli luoksenne Nîmes'in vankilaan.\n\n-- Siitä voi syntyä liian pitkä kertomus.\n\n-- Vähät siitä. Kello on vasta kymmenen, tiedättehän, etten nuku\nvarhain, ja otaksun, ettei teidänkään mielenne tee mennä levolle.\n\nBertuccio kumarsi ja jatkoi kertomustaan:\n\n-- Osaksi karkottaakseni tuskalliset muistot, osaksi hankkiakseni\nelatusta leskiraukalle aloin hyvin innokkaasti hoitaa salakuljettajan\ntehtävää, joka olikin tullut entistään helpommaksi, sillä\nvallankumouksen jälkeen lait aina höltyvät. Varsinkin etelärantoja\nvartioitiin huonosti, sillä siellä tapahtui taukoamatta kapinoita,\nmilloin Avignonissa, milloin Nîmes'issa, milloin Uzèsissa. Käytimme\nhyväksemme tätä hallituksen meille suomaa aselepoa ja solmimme liittoja\nkoko rannikkoväestön kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen en ollut tahtonut\nkäydä Nîmes'issa. Siitä oli seurauksena, että ravintoloitsija, jonka\nkanssa olimme asioissa, perusti toisen kapakan Bellegarden ja\nBeaucairen välisen tien varrelle, ja nimitti sitä Gardin sillan\nmajataloksi. Meillä oli siis Aigues-Mortes'in, Martigues'in ja Boucin\npuolella kymmenkunta paikkaa, jonne voimme kätkeä tavaramme ja tarpeen\ntullen paeta tullimiehiä ja poliiseja. Salakuljettajan ammatti on hyvin\ntuottava, jos vain on ovela ja nokkela. Minulla oli kahta suurempi syy\npelätä tullimiehiä ja poliiseja, sillä jos joutuisin oikeuden eteen,\nniin alettaisiin tutkia, ja tutkimus johdattaisi aina menneisyyteen, ja\nmenneisyydessäni oli nyt paljon vaarallisempia asioita kuin tullitta\ntuodut sikarit tai viinalekkerit. Pidin sen vuoksi kuolemaa\nvangitsemista edullisempana ja suoritin kerrassaan ihmeteltäviä tekoja.\nMonesti sain huomata, että jos liikaa varjelemme henkeämme, emme\nonnistu aikeissamme, jotka vaativat nopeita päätöksiä ja voimakasta ja\nuhkarohkeata toimintaa. Kun ei anna hengelleen enää mitään arvoa,\nhuomaa voimainsa karttuvan ja näköpiirinsä laajenevan.\n\n-- Te filosofoitte, keskeytti kreivi. -- Olette siis tehnyt vaikka mitä\nelämässänne.\n\n-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Puoli yhdentoista aika illalla on liian myöhäinen filosofoinnille.\nMuuta huomautusta ei minulla ole tehtävänä, sillä pidän väitettänne\noikeana, mitä ei voi sanoa kaikesta filosofoinnista.\n\n-- Retkeni tulivat siis entistään laajemmiksi ja tuottavammiksi.\nAssunta oli säästäväinen, ja varallisuutemme karttui. Eräänä päivänä\nlähtiessäni matkalle hän sanoi:\n\n\"Kun palaat, on minulla sinulle iloinen yllätys.\"\n\nMatka kesti kuusi viikkoa. Olimme olleet Luccassa ottamassa ruokaöljyä\nja Livornossa englantilaista pumpulia. Matkalla ei sattunut mitään\nesteitä, ja palasimme iloisina takaisin.\n\nKotia tullessani näin asunnossamme huomattavalla paikalla ja muuhun\nkalustoon verrattuna loisteliaassa kehdossa kuuden tai seitsemän\nkuukauden ikäisen lapsen. Huudahdin ilosta. Prokuraattorin surmattuani\nolin tuntenut omantunnonvaivoja vain siksi, että olin heittänyt tuon\nlapsen oman onnensa nojaan. Murhan suhteen ei minulla tietystikään\nollut omantunnontuskia.\n\nAssunta-parka oli kaiken aavistanut. Hän oli käyttänyt hyväkseen\nmatkaani ja mukanaan palttinanpala, jolle varmuuden vuoksi olin\nkirjoittanut päivän ja tunnin, milloin lapsi oli jätetty turvakotiin,\nhän oli mennyt Pariisiin ja noutanut lapsen. Lapsi luovutettiin heti\nhänelle muitta mutkitta.\n\nMyönnän, herra kreivi, että nähdessäni tuon lapsen nukkuvan kehdossaan\nkihosivat kyynelet silmiini. \"Olet todellakin kunnon nainen, Assunta,\nja sallimus sinut kerran vielä palkitsee\", huudahdin minä.\n\n-- Tässä ette ole yhtä oikeassa kuin filosofiassanne, sanoi\nMonte-Cristo. -- Mutta sehän riippuu siitä, miten kukin uskoo.\n\n-- Teidän armonne on aivan oikeassa, sanoi Bertuccio. -- Juuri tuon\nsaman pojan oli Jumala määrännyt rangaistuksekseni. Jo varhain alkoi\nhänen turmeltunut luontonsa tulla näkyviin, eikä häntä suinkaan\nhuonosti kasvatettu, sillä kälyni piti häntä aivan kuin prinssiä. Hän\noli sorjavartaloinen poika, silmät siniset kuin kiinalaisessa\nposliinissa, mikä väri niin hyvin sointuu posliinin omaan maitomaiseen\nväriin. Hänen tukkansa oli niin vaalea, että se teki hänet hyvin\nerikoisen näköiseksi, ja tätä lisäsivät vielä hänen vilkkaat silmänsä\nja ilkimielinen hymynsä. Pahaksi onneksi sanoo sananlasku, että\nvaaleatukkaiset ovat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja.\nSananlasku ei erehtynyt ainakaan Benedetton suhteen, sillä hän oli\nlapsuudestaan asti hyvin huonoluonteinen. Poika, jota varten\nkäly-raukkani meni torilta parin peninkulman päästä ostamaan\nensimmäiset hedelmät ja parhaat makeiset, väheksi palmalaisia\nappelsiineja ja genovalaisia makeisia ja söi mieluummin kastanjoita,\njoita varasti naapurin puutarhasta kiipeämällä muurin yli, tai hänen\naitassaan olevia kuivia omenoita, vaikka omassakin puutarhassamme olisi\nollut kastanjoita ja omenia. Eräänä päivänä, kun Benedetto oli\nviisi- tai kuusivuotias, naapurimme Vasilio, joka maamme tavan mukaan\nei pitänyt rahoja eikä kalleuksiaan lukon takana -- sillä tietäähän\nherra kreivi, että Korsikassa ei ole varkaita -- naapurimme Vasilio\nvalitti, että hänen kukkarostaan oli kadonnut kultaraha. Arvelimme\nhänen erehtyneen laskuissaan, mutta hän väitti asian todeksi. Sinä\npäivänä oli Benedetto lähtenyt talosta hyvin varhain, ja olimme hyvin\nlevottomia, kun hän illalla tuli kotiin kuljettaen apinaa, jonka sanoi\nlöytäneensä erääseen puuhun sidottuna.\n\nTuo paha lapsi, joka tahtoi saada milloin mitäkin itselleen, oli\nkokonaisen kuukauden ajan kärttänyt apinaa. Eräs taikatemppujen tekijä\noli poikennut Roglianoon, hänellä oli ollut useita apinoita, ja näiden\nhuvittavat temput olivat varmaankin herättäneet pojassa tuon onnettoman\nhalun.\n\n\"Ei meidän metsissämme ole apinoita, eikä ainakaan puihin sidottuja\napinoita\", sanoin minä. \"Tunnusta siis suoraan, mistä olet tuon\nsaanut.\"\n\nBenedetto pysyi väitteessään ja lisäsi juttuunsa\nkaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tuottivat enemmän kunniaa hänen\nkekseliäisyydelleen kuin hänen rehellisyydelleen. Kiivastuin, hän alkoi\nnauraa. Uhkasin, hän astui pari askelta taaksepäin sanoen:\n\n\"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän\nole isäni.\"\n\nEmme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden,\njota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta\npojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti\nminua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän\ntuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta -- joka näytti\nrakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli -- antaa\nkaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin\nkauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta\nkun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi\nhullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen\ntoverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten\npahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.\n\nMinä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan\nturmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä\nKorsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta\ntahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias\nja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän\nluonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.\n\nKerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka\nolisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.\n\nHän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän\nnauruun ja sanoi:\n\n\"Oletko hullu, setä?\" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä\ntuulella. \"Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan\nlaiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni\nkylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan\nruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on\nniin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain\npyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin\nkehotustanne.\"\n\nÄllistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni\nleikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän\nnaureskeli heille minun typeryyttäni.\n\n-- Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.\n\n-- Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, -- tai edes\nveljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle,\nsillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka\nisän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti\ntuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli\nusein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan,\njonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt\npäätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä\nkun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset\ntarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle\nmatkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne\nväkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja\nsulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa\nriippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.\n\nTällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa,\nja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi\n1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis\nsäännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden\ntähden oli vartioimista entisestään lisätty.\n\nMatkamme alkupuoli sujui ilman mitään vaurioita. Kiinnitimme veneemme\nrantaan niiden monien muiden veneiden joukkoon, joita oli Rhônen\nvarrella Beaucairesta Arles'iin asti. Veneen kaksinkertainen pohja oli\ntavarakätkömme, ja yöllä aloimme kuljettaa tavaroita maihin ja\ntoimittaa niitä kaupunkiin. Mutta onnistumisemme oli tehnyt meidät\nvaromattomiksi tai sitten oli joku meidät pettänyt, sillä eräänä\npäivänä kello viiden aikaan iltapäivällä, juuri kun aioimme ryhtyä\nsyömään, juoksi laivapoika hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä\nsuuren joukon tullisotilaita hiipivän meitä kohden. Samassa olimme\njalkeilla, mutta se oli liian myöhäistä. Purtemme saarrettiin.\nTullimiesten joukossa huomasin muutamia poliiseja. Vaikka olinkin aina\nurhoollinen nähdessäni sotilaita, niin poliisien edessä uljuuteni\nhävisi. Hiivin ruumaan ja kiipesin eräästä aukosta veteen, uin veden\nalla pitkät matkat ja nousin vain silloin tällöin hengittämään. Tällä\ntavoin pääsin onnellisesti kaivantoon, joka yhdisti Rhône-joen\nkanavaan, joka Beaucairesta on johdettu Aigues-Mortes'iin. En valinnut\ntätä paikkaa sattumalta enkä edeltäpäin miettimättä. Olenhan jo\nmaininnut teidän ylhäisyydellenne majatalonomistajasta, joka oli\nasettunut Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle.\n\n-- Olette kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Mies oli jopa\nliittolaisennekin.\n\n-- Niin olikin, vastasi Bertuccio, -- mutta seitsemän kahdeksan vuotta\nsitten hän oli luovuttanut majatalonsa eräälle marseillelaiselle\nräätälille, joka jouduttuaan rappiolle entisessä ammatissaan koetti\nonneaan uudessa. Hyvät suhteemme majataloon tietenkin jatkuivat, ja\naioin nyt etsiä turvaa tämän miehen luota.\n\n-- Ja mikä oli tuon miehen nimi? kysyi kreivi, joka oli alkanut yhä\nkiinnostuneempana seurata Bertuccion kertomusta.\n\n-- Hänen nimensä oli Gaspard Caderousse. Hän oli mennyt naimisiin erään\nCarconten kylästä kotoisin olevan naisen kanssa, jota emme tunteneet\nmuuta kuin hänen kylänimellään. Vaimoparka oli saanut suokuumeen ja\nkuihtui vähitellen. Mies oli roteva, noin neljänkymmenen tai\nneljänkymmenenviiden ikäinen, ja oli monena vaaran hetkenä\nosoittautunut uskaliaaksi ja neuvokkaaksi.\n\n-- Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna...\n\n-- Vuonna 1829, herra kreivi.\n\n-- Missä kuussa?\n\n-- Kesäkuun kolmannen päivän iltana.\n\n-- Kolmannen päivän iltana! toisti Monte-Cristo. -- Hyvä on, jatkakaa.\n\n-- Aioin siis pyytää Caderousselta suojaa. Mutta koska emme yleensäkään\ntulleet hänen luokseen pääoven kautta, hyppäsin nytkin puutarhan aidan\nyli, hiivin kuihtuneiden oliivipuiden ja villien viikunapuiden välitse\nja, peläten Caderoussella olevan matkustavaisia talossaan, menin\nerääseen vajaan, jossa ennenkin olin viettänyt yöni. Tämän vajan erotti\nalakerrassa olevasta tuvasta ainoastaan lautaseinä, ja siihen oli meitä\nvarten tehty reikiä, jotta sopivana hetkenä voisimme ilmoittaa\ntulostamme. Hiivin siis vajaan ja teinkin siinä viisaasti, sillä\nsamassa tuli Caderousse tupaan erään vieraan miehen seurassa.\n\nPysyin piilossa ja odotin. Aikomukseni ei ollut urkkia isännän\nsalaisuuksia, mutta enhän voinut olla kuulematta, mitä tuvassa\npuhuttiin. Ja olihan senkin seitsemän kertaa ennenkin niin käynyt.\n\nCaderoussea seuraava mies oli varmaankin paikkakunnalla vieras. Hän oli\nkauppias ja tullut Beaucairen markkinoille myymään jalokiviä. Näille\nmarkkinoille tulee ihmisiä kaikista Euroopan maista. Ne kestävät\nkuukauden, ja siinä ajassa he voivat tehdä kauppoja sadan- ja\nsadanviidenkymmenentuhannen frangin arvosta.\n\nCaderousse astui nopeasti sisään. Kun hän näki, että huone oli tyhjä,\nkuten tavallisestikin, huusi hän vaimonsa luokseen.\n\n\"Hei, carcontelainen\", sanoi hän. \"Tuo kunnon pappi ei meitä pettänyt.\nJalokivi on todellakin oikea.\"\n\nKuului ilonhuudahdus ja samassa alkoivat portaat narista. \"Mitä\nsanotkaan?\" huusi vaimo aivan kalmankalpeana. \"Sanon, että jalokivi on\noikea, ja että tässä on eräs tunnettu pariisilainen jalokivikauppias,\njoka on valmis maksamaan siitä meille viisikymmentätuhatta frangia.\nMutta ollakseen aivan varma siitä, että se todella on meidän omamme,\nhän pyytää sinua kertomaan kuinka ihmeellisellä tavalla se on joutunut\nhaltuumme. Minä olen sen jo kertaalleen kertonut. Odottaessanne\nistukaahan, hyvä herra, menen etsimään jotakin virkistykseksemme.\"\n\nJalokivikauppias tarkasti huonetta ja ihmetteli varmaan, kuinka näin\nköyhät ihmiset kauppasivat hänelle jalokiveä, joka näytti kuuluneen\nprinssin aarrekirstuun.\n\n\"Kertokaahan\", sanoi hän haluten ilmeisesti käyttää aviomiehen\npoissaoloa hyväkseen, ettei tämä voisi antaa merkkejä vaimolleen, vaan\nettä kauppias todella pääsisi selville siitä, olivatko kertomukset\nyhtäpitäviä.\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi vaimo, \"tämä on taivaan siunaus, jota emme\nsuinkaan osanneet odottaa. Ajatelkaahan, että mieheni oli vuonna 1814\ntai 1815 erään Edmond Dantès -nimisen miehen seurassa. Tämä poikaparka,\njonka Caderousse oli kokonaan unohtanut, ei ollut häntä unohtanut ja\njätti kuollessaan hänelle tuon jalokiven.\"\n\n\"Mutta mistä hän sai jalokiven?\" kysyi jalokivikauppias. \"Hänellä\ntäytyi olla se siis jo ennen kuin hän joutui vankilaan.\"\n\n\"Ei ollut\", vastasi vaimo, \"mutta vankilassa hän näyttää tutustuneen\nerääseen hyvin rikkaaseen englantilaiseen. Hän oli Dantèsin\nkoppitoveri, ja kun hän sairastui, hoiteli Dantès häntä aivan kuin omaa\nveljeään. Vankilasta päästessään englantilainen antoi Dantès'ille tämän\ntimantin. Mutta Dantès kuoli vankilassa ja ehti ennen kuolemaansa\ntestamentata timantin meille. Apotti, jolle hän oli sen antanut meille\ntoimitettavaksi, kävi täällä tänä aamuna.\"\n\n\"Te kerrotte aivan samalla tavalla kuin miehenne\", sanoi\njalokivikauppias, \"ja kertomus voi olla tosi, vaikka se alussa\nkuulostaakin uskomattomalta. Vain hinnasta emme siis vielä ole\nsopineet.\"\n\n\"Mitä, emmekö sopineet?\" sanoi Caderousse. \"Minä luulin, että\nsuostuitte maksamaan sen, minkä pyysin.\"\n\n\"Se tietää, että olen tarjonnut siitä neljäkymmentätuhatta frangia\",\nsanoi jalokivikauppias.\n\n\"Neljäkymmentätuhatta\", huudahti Caderousse. \"Emme mitenkään myy sitä\nsiihen hintaan. Apotti sanoi, että se on viidenkymmenentuhannen\narvoinen, ja kehyksen arvo tulee siihen vielä lisää.\"\n\n\"Ja mikä oli tuon apotin nimi?\" kysyi uupumaton tiedustelija.\n\n\"Apotti Busoni\", vastasi vaimo.\n\n\"Hän oli siis ulkomaalainen!\"\n\n\"Italialainen, Mantovan tienoilta kotoisin luullakseni.\"\n\n\"Näyttäkää minulle tuo timantti\", pyysi jalokivikauppias, \"että näen\nsen vielä kerran. Toisinaan arvostelee jalokiviä väärin ensinäkemällä.\"\n\nCaderousse otti taskustaan pienen mustan sahviaanilippaan ja ojensi sen\njalokivikauppiaalle. Muistan vieläkin, kuinka carcontelaisen silmät\nkiiluivat ahneudesta, kun hän katseli pähkinän kokoista jalokiveä.\n\n-- Ja mitä tästä kaikesta arvelitte, te ovenraossa kuuntelija? kysyi\nMonte-Cristo. -- Uskoitteko te tuota tarinaa?\n\n-- Uskoin, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Väitteenne johtuu enemmän sydämestänne kuin kokemuksesta, herra\nBertuccio. Olitteko te aikoinanne tuntenut tuon Edmond Dantèsin, josta\noli kysymys?\n\n-- En, teidän ylhäisyytenne, en ollut koskaan sitä ennen kuullut\nhänestä puhuttavankaan, enkä ole kuullut hänen nimeään jälkeenpäinkään\nmuuta kuin kerran, apotti Busonilta Nîmes'in vankilassa.\n\n-- Hyvä, jatkakaa!\n\n-- Jalokivikauppias otti sormuksen Caderoussen kädestä ja veti\ntaskustaan pienet teräspihdit ja kuparisen vaa'an. Sitten hän erotti ne\npienet kultasinkilät, joilla kivi oli sormukseen kiinnitetty, nosti\njalokiven kolostaan ja laski sen varovaisesti vaakaan.\n\n\"Kohotan summan neljäänkymmeneenviiteen\", sanoi hän, \"mutta en anna\nropoakaan enempää. Ja koska jalokivi oli juuri sen arvoinen, en ole\nottanut sen enempää mukaanikaan.\"\n\n\"Minä voin kyllä tulla kanssanne Beaucaireen noutamaan jäljellä olevat\nviisituhatta\", sanoi Caderousse.\n\n\"Ei\", väitti jalokivikauppias ojentaen sormuksen ja jalokiven\nCaderousselle, \"se ei ole sen arvokkaampi. Kadun jo, että tarjosin\nniinkin paljon, sillä kivessä on vika, jota en ollut huomannut. Mutta\npysyn sanassani, lupasin neljäkymmentäviisituhatta, sitä en peruuta.\"\n\n\"Kiinnittäkää kivi edes takaisin sormukseen\", sanoi carcontelainen\nterävästi.\n\n\"Hyvä on\", sanoi jalokivikauppias.\n\nJa hän kiinnitti jälleen kiven sormukseen.\n\n\"No niin\", sanoi Caderousse pistäen lippaan taskuunsa, \"myymme sen\nsitten toiselle.\"\n\n\"Yrittäkää vain\", sanoi jalokivikauppias, \"mutta toinen ei suostu yhtä\nhelpolla kauppaan kuin minä. Toinen ei tyydy teidän antamiinne\ntietoihin. Onhan merkillistä, että teidän kaltaisellanne miehellä on\nneljänkymmenenviidentuhannen frangin arvoinen jalokivi. Hän ilmoittaa\npoliisilaitokselle, aletaan etsiä apotti Busonia, ja sellaiset apotit,\njotka lahjoittelevat niin kalliita jalokiviä, ovat harvinaisia.\nOikeuslaitos ryhtyy toimimaan, teidät pannaan vankilaan, ja jos teidät\nhuomataan syyttömäksi, niin pääsette kolmen neljän kuukauden kuluttua\nvapaaksi, ja sormus on hävinnyt. Jos saatte sen takaisin, on kivi\nväärä, ja viidenkymmenentuhannen frangin jalokiven sijasta onkin siinä\nkolmen frangin kivi. Tuon jalokiven arvo on ehkä viisikymmentätuhatta,\nehkä viisikymmentäviisikin, mutta ymmärrättehän, että sitä on vaikea\nsaada myydyksi.\"\n\nCaderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa kysyvän katseen.\n\n\"Ei, emme ole niin rikkaita, että meillä olisi varaa menettää\nviisituhatta frangia\", sanoi Caderousse.\n\n\"Niin kuin itse tahdotte, hyvä ystävä\", sanoi jalokivikauppias; \"olin\nyhtä kaikki tuonut rahasumman mukanani.\"\n\nJa hän otti taskustaan kourallisen kultarahoja välkytellen niitä\nmajatalon omistajan ja hänen vaimonsa silmien edessä, ja veti toisella\nkädellään esiin tukun setelirahoja.\n\nCaderousse kävi ankaraa kamppailua sielussaan. Hän kääntyi vaimonsa\npuoleen.\n\n\"Mitä sinä sanot?\" kysyi hän aivan hiljaa tältä.\n\n\"Anna se, anna se\", sanoi vaimo. \"Hän palaa muuten Beaucaireen ja antaa\nmeidät ilmi. Ja kukapa tietää, löydämmekö koskaan apotti Busonia.\"\n\n\"Ottakaa siis jalokivi neljästäkymmenestäviidestätuhannesta\", sanoi\nCaderousse, \"mutta vaimoni tahtoo saada kaupanpäällisiksi kultakäädyt\nja minä hopeiset korvarenkaat.\"\n\nJalokivikauppias otti taskustaan soikean laatikon, jossa oli runsaasti\nsentapaisia koruja.\n\n\"Tuossa on\", sanoi hän. \"Tahdon olla kaupoissa aulis. Valikoikaa itse.\"\n\nVaimo valitsi ketjut, jotka olivat ehkä viiden louisdorin arvoiset, ja\nmies korvarenkaat, jotka maksoivat ehkä viisitoista frangia.\n\n\"Toivottavasti nyt olette tyytyväiset?\" sanoi jalokivikauppias.\n\n\"Apotti sanoi, että se oli viidenkymmenentuhannen arvoinen\", mutisi\nCaderousse.\n\n\"Joutavia, antakaahan se tänne! Olettepa te kamala mies\", sanoi\njalokivikauppias ja otti hänen kädestään jalokiven. \"Minä maksan teille\nneljäkymmentäviisituhatta frangia, se tuottaa kaksituhatta viisisataa\nlivreä korkoja, siis sellaisen summan, että minä olisin tyytyväinen,\njos minulla olisi niin paljon rahaa, mutta te olette yhä vielä\ntyytymätön.\"\n\n\"Entä nuo neljäkymmentäviisituhatta frangia\", sanoi Caderousse käheällä\näänellä. \"Missä ne ovat?\"\n\n\"Tässä\", sanoi jalokivikauppias.\n\nJa hän laski pöydälle viisitoistatuhatta frangia kultarahoina ja\nkolmekymmentätuhatta seteleinä.\n\n\"Odottakaahan\", sanoi carcontelainen, \"kunnes sytytän lampun. On jo\nhämärää, eikä täällä näe enää oikein selvästi.\"\n\nKeskustelun aikana oli tullut pimeä ja noussut myrsky, joka jo puolen\ntunnin ajan oli tehnyt tuloaan. Etäältä kuului ukkosen jyrinää, mutta\njalokivikauppias, Caderousse ja hänen vaimonsa eivät näyttäneet sitä\nhuomaavan, sillä he olivat voitonhimon paholaisen vallassa. Itsekin\ntunsin kummallista lumousta katsellessani tuota kullan ja setelien\nmäärää. Olin näkevinäni unta ja olin aivan kuin kivettynyt paikoilleni.\n\nCaderousse laski rahat kahteen kertaan ja antoi ne sitten vaimolleen,\njoka vielä laski ne.\n\nSill'aikaa välkytteli jalokivikauppias sormusta lampun valossa, ja\njalokivestä iski salamoita, jotka saivat hänet unohtamaan ikkunan\ntakana leimuavat salamat. \"No\", kysyi jalokivikauppias, \"onko summa\noikea?\" -- \"On\", sanoi Caderousse. \"Tuo salkku, carcontelainen, ja hae\npussi.\" Vaimo meni kaapin luo ja toi sieltä vanhan nahkasalkun, johon\nhe panivat setelit, ja pussin, jossa oli pari kolme kuuden livren\nécuta: luultavasti koko heidän omaisuutensa.\n\n\"Kas niin\", sanoi Caderousse, \"vaikka olettekin voittanut kymmenkunta\ntuhatta frangia, niin ehkä suvaitsette syödä illallista kanssamme?\nTarjoan sen hyvästä sydämestä.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi jalokivikauppias. \"Aika on jo pitkälle kulunut, ja\nminun täytyy ennättää Beaucaireen, muuten vaimoni käy levottomaksi.\nHitto vieköön\", sanoi hän ottaen kellon taskustaan, \"kohta yhdeksän. En\npääse ennen puoltayötä Beaucaireen. Hyvästi, ystäväni. Jos luoksenne\ntoiste tulee apotti Busoneja, niin muistakaa minua.\"\n\n\"Viikon päästä ette ole enää Beaucairessa\", sanoi Caderousse, \"sillä\nmarkkinat loppuvat ensi viikolla.\"\n\n\"En olekaan, mutta ei se tee mitään. Kirjoittakaa minulle Pariisiin\nosoitteella: Herra Joannes, Palais-Royal, jalokivikauppa numero 45,\nniin matkustan luoksenne, jos tarvitaan.\"\n\nKuului ukkosen jyrähdys, ja kohta välähti niin kirkas salama, että\nlampun valo sen rinnalla himmeni.\n\n\"Aiotteko lähteä tällaisella ilmalla?\" kysyi Caderousse.\n\n\"Minä en pelkää ukkosilmaa\", sanoi jalokivikauppias.\n\n\"Entä varkaita?\" kysyi vaimo. \"Tiet eivät koskaan ole markkinoiden\naikaan turvallisia.\"\n\n\"Mitä varkaisiin tulee, niin tässä on heitä varten\", sanoi Joannes ja\notti taskustaan kaksi pientä pistoolia, jotka oli ladattu aivan suuhun\nasti.\n\n\"Tässä on koirat, jotka sekä haukkuvat että purevat\", sanoi hän. \"Tässä\non niiden varalle, jotka tahtovat anastaa timanttinne, ukko\nCaderousse.\"\n\nCaderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa synkän katseen. Heissä\nmolemmissa näytti samalla kertaa syntyneen kamala ajatus.\n\n\"Hauskaa matkaa siis!\" sanoi Caderousse.\n\n\"Kiitos\", vastasi jalokivikauppias.\n\nHän otti keppinsä, jonka oli pannut vanhan kaapin nojaan, ja poistui.\nKun hän avasi oven, puhalsi tuuli niin voimakkaasti sisään, että lamppu\noli sammumaisillaan.\n\n\"Kylläpä siellä on kamala ilma\", sanoi hän. \"Ja minulla on peninkulman\nmatka.\"\n\n\"Jääkää\", sanoi Caderousse, \"ja nukkukaa yönne täällä\". -- \"Niin,\njääkää\", sanoi carcontelainen väräjävällä äänellä, \"kyllä me teitä\nhyvin hoitelemme.\"\n\n\"Ei, minun täytyy päästä yöksi Beaucaireen\", sanoi kauppias. \"Hyvästi.\"\nCaderousse meni hitaasti kynnykselle asti.\n\n\"Ei näy taivasta eikä maata\", totesi jalokivikauppias, joka jo oli\nulkona. \"Pitääkö minun kääntyä oikealle vai vasemmalle?\"\n\n\"Oikealle\", sanoi Caderousse. \"Kyllä tietä osaa kulkea, sen molemmin\npuolin on puita.\"\n\n\"Hyvä, nyt jo näen\", sanoi ääni kaukaa.\n\n\"Sulje ovi\", sanoi vaimo. \"Ei se saa olla auki ukkosilmalla.\"\n\n\"Ja kun on rahoja talossa, eikö niin?\" sanoi Caderousse vääntäen oven\nlukkoon.\n\nHän tuli sisään, meni kaapille, otti salkun ja pussin, ja molemmat\nalkoivat taas laskea rahoja. Heidän ahneutensa oli hirveän näköistä,\nvarsinkin vaimon. Hän vapisi tavallista enemmän, kalpeat kasvot\nsinersivät ja syvälle painuneet silmät kiiluivat.\n\n\"Miksi pyysit häntä jäämään tänne yöksi?\" kysyi hän hiljaa.\n\nCaderousse vavahti.\n\n\"Tietysti siksi, että ... että hänen ei olisi tarvinnut palata\nBeaucaireen.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi vaimo, ja hänen äänensä sointua on mahdoton kuvata.\n\"Minä luulin, että sinulla oli muita syitä.\"\n\n\"Vaimo, vaimo!\" huudahti Caderousse. \"Pidä moiset ajatukset omana\ntietonasi!\"\n\n\"Samapa tuo\", sanoi vaimo vähän ajan päästä. \"Ethän sinä ole mikään\nmies.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Caderousse.\n\n\"Jos olisit ollut mies, niin hän ei olisi täältä lähtenyt.\"\n\n\"Vaimo!\"\n\n\"Tai ei pääsisi Beaucaireen...\"\n\n\"Vaimo!\"\n\n\"Tie tekee mutkan, ja hänen on pakko kulkea tietä pitkin, jota vastoin\nkanavan vartta pääsee oikotietä.\"\n\n\"Vaimo, sinä kiusaat Jumalaa. Kuule...\"\n\nSamassa kuului kamala ukkosen jyrähdys, ja sinertävä liekki valaisi\nhuoneen.\n\n\"Jeesus!\" sanoi vaimo tehden ristinmerkin.\n\nSamassa, keskellä sitä kamalaa hiljaisuutta, joka tavallisesti seuraa\nsalamaa, kolkutettiin oveen.\n\nCaderousse ja hänen vaimonsa vavahtivat ja katsoivat kauhistuneina\ntoisiinsa.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi Caderousse peittäen molemmin käsin pöydällä olevat\nrahat.\n\n\"Minä!\" kuului ääni.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Hitto vieköön! Joannes, jalokivikauppias.\"\n\n\"Mitä sinä sanoitkaan\", lausui vaimo, \"että minä muka kiusaan\nJumalaa!... Jumala lähettää hänet meidän luoksemme.\"\n\nCaderousse vaipui läähättäen ja kalpeana tuolilleen. Vaimo sitä vastoin\nnousi ja meni varmoin askelin ovea kohden ja avasi sen.\n\n\"Astukaahan sisään, hyvä herra Joannes\", sanoi hän.\n\n\"Näyttää toden totta siltä, että paholainen ei salli minun palaavan\nBeaucaireen tänä iltana. Umpimähkään lausutut tyhmyydet ovat\nsuurta viisautta, herra Caderousse. Te tarjositte äsken minulle\nvieraanvaraisuuttanne; otan sen vastaan ja palaan luoksenne yöksi.\"\n\nCaderousse kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä. Vaimo väänsi oven\njalokivikauppiaan takana lukkoon.\n\n\n\n\n45. Verisade\n\n\nAstuessaan sisään jalokivikauppias loi tutkivan katseen ympärilleen,\nmutta mikään ei herättänyt hänen epäluuloaan.\n\nCaderousse suojeli yhä vielä molemmin käsin kultaansa ja seteleitään.\nVaimo hymyili vieraalleen niin suloisesti kuin suinkin saattoi.\n\n\"Ahaa\", sanoi jalokivikauppias, \"näytätte pelänneen, ettette saanutkaan\nkylliksi, koska olette alkanut uudelleen laskea rahoja.\"\n\n\"Ei suinkaan sen vuoksi\", sanoi Caderousse, \"mutta koko tämä tapaus on\nollut niin odottamaton, että ellei meillä ole siitä selvää todistusta\nedessämme, niin luulemme näkevämme unta.\"\n\nJalokivikauppias hymyili.\n\n\"Onko majatalossanne matkustajia?\" kysyi hän.\n\n\"Ei ole\", vastasi Caderousse, \"me emme anna matkustaville yösijaa.\nOlemmehan niin lähellä kaupunkia, ettei kukaan jää tänne yöksi.\"\n\n\"Tuotan siis teille tavattoman paljon hankaluuksia.\"\n\n\"Ette suinkaan, ette laisinkaan!\" huudahti emäntä.\n\n\"Minne saan mennä nukkumaan?\"\n\n\"Yläkerran huoneeseen.\"\n\n\"Mutta eikö se ole teidän huoneenne?\"\n\n\"Vähät siitä. Täällä alhaalla on toinen vuode.\"\n\nCaderousse katsoi kummastuneena vaimoonsa. Jalokivikauppias lämmitteli\nselkäänsä tulen ääressä, vaimo kantoi päivällisaterian tähteet\npöydänkulmalle, jolle oli levittänyt liinan, sekä toi lisäksi pari\ntuoretta munaa.\n\nCaderousse oli jälleen pannut setelit salkkuun, kultarahat pussiin ja\nkaiken kaappiin. Hän käveli pitkin permantoa synkkänä ja miettiväisenä\nluoden silloin tällöin katseen jalokivikauppiaaseen, joka yhä\nkuivatteli vaatteitaan.\n\n\"Kun mielenne tekee maistaa ruokaa\", sanoi vaimo pannen viinipullon\npöydälle, \"niin täällä olisi.\"\n\n\"Entä te itse?\" kysyi Joannes.\n\n\"Minä en syö illallista\", vastasi Caderousse.\n\n\"Me söimme päivällistä hyvin myöhään\", riensi vaimo vastaamaan. \"Mutta\nme palvelemme teitä pöydässä\", selitti hän ystävällisemmin kuin koskaan\npuhutteli maksaviakaan matkustajia.\n\nTuon tuostakin Caderousse loi vaimoonsa salamannopean katseen.\n\nUkkosilmaa jatkui.\n\n\"Kuuletteko, kuuletteko?\" sanoi vaimo. \"Teitte todellakin viisaasti\npalatessanne.\"\n\n\"Mutta jos ateriani aikana myrsky talttuu\", sanoi jalokivikauppias,\n\"niin lähden matkaan.\"\n\n\"Se on mistral-tuuli\", sanoi Caderousse, \"sitä kestää huomiseen asti.\"\n\nJa hän huokasi syvään.\n\n\"Sitä ikävämpää niille, jotka ovat ulkosalla\", sanoi jalokivikauppias.\n\n\"Niin kyllä\", sanoi vaimo, \"he saavat viettää ikävän yön.\"\n\nJalokivikauppias kävi aterialle, ja vaimo tarjoili hänelle ruokia\nhuolellisena talonemäntänä. Hän oli tavallisesti ärtyisä ja kiukkuinen,\nmutta oli nyt muuttunut tavattoman huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. Jos\njalokivikauppias olisi tuntenut hänet aikaisemmin, olisi tällainen\näkillinen muutos tehnyt hänet levottomaksi ja herättänyt epäluuloja.\nCaderousse puolestaan ei virkkanut sanaakaan, vaan käveli lakkaamatta\nedestakaisin tohtimatta edes katsahtaa vieraaseensa.\n\nKun ateria oli loppunut, meni Caderousse itse avaamaan oven ja sanoi:\n\"Myrsky on tainnut tyyntyä.\"\n\nMutta samassa tärisytti kamala ukkosenjyrähdys koko taloa, ja ovesta\npuhaltava tuulenpuuska sammutti lampun.\n\nCaderousse sulki oven. Hänen vaimonsa sytytti lampun hiipuvassa\nhiilloksessa.\n\n\"Olette varmaankin väsynyt\", sanoi hän. \"Olen pannut vuoteeseenne\npuhtaat lakanat. Menkää yläkertaan ja nukkukaa makeasti.\"\n\nJoannes viipyi vielä hetkisen, mutta kun hän oli varma siitä, että\nsalamat ja sade vain kiihtyivät, toivotti hän isäntäväelleen hyvää yötä\nja nousi portaita ylös.\n\nHän astui minun yläpuolellani, ja kuulin hänen jokaisen askelensa.\nAhnain silmin seurasi vaimo häntä, jota vastoin Caderousse käänsi\nhänelle selkänsä eikä katsahtanutkaan häneen.\n\nKaikki nämä yksityiskohdat eivät sinä hetkenä herättäneet erikoista\nhuomiotani; vain tuo jalokivijuttu oli mielestäni uskomaton. Mutta kun\nolin väsynyt, päätin nukkua, kunnes myrsky olisi tyyntynyt ja lähteä\nsitten keskellä yötä pois.\n\nKuulin, miten vuode narisi jalokivikauppiaan alla: hän oli mennyt\nlevolle.\n\nLoin viimeisen katseen huoneeseen, Caderousse istui pöydän ääressä\npitkällä penkillä, jota majatalossa käytetään tuolien sijasta. Hän oli\nselin minuun ja oli peittänyt käsillään kasvonsa.\n\nVaimo katseli häntä hetkisen, kohautti olkapäitään ja meni hänen\nviereensä istumaan.\n\nTänä hetkenä syttyi tuli muutamiin kuiviin puihin ja valaisi kirkkaasti\nsynkän huoneen. Vaimo katsoi terävästi mieheensä, ja kun tämä yhä pysyi\nentisessä asennossaan, ojensi vaimo häntä kohden luisevan kätensä ja\nkosketti hänen otsaansa.\n\nCaderousse vavahti. Olin näkevinäni vaimon liikuttavan huuliaan, mutta\njoko hän puhui hyvin hiljaa tai aistimeni olivat jo unen vaikutuksesta\ntylstyneet, mutta minä en kuullut sanaakaan. Näin kaiken aivan kuin\nusvan läpi ja käsitin kaiken vain puolittain. Silmäni sulkeutuivat ja\nvaivuin uneen.\n\nNukuin aivan sikeästi, kun kuulin pistoolinlaukauksen ja sitä seuraavan\nkamalan kiljahduksen. Huoneesta pääni päältä kuului horjuvia askelia,\nja sitten joku kaatui raskaasti portaitten yläpäähän, aivan minun\nyläpuolelleni.\n\nEn ollut vielä aivan valveilla. Kuulin huokauksia, sitten\ntukahdutettuja huutoja, aivan kuin olisi taisteltu.\n\nViimeinen kiljahdus, joka oli pitempi kuin edelliset ja päättyi\nvalitukseen, herätti minut täydellisesti tajuntaani.\n\nNousin kyynärpäitteni varaan, avasin silmäni, jotka eivät pimeässä\nnähneet mitään, ja pyyhkäisin kädelläni otsaani, jolle tippui ylhäältä\nlämmin ja runsas sade.\n\nSyvä hiljaisuus oli seurannut tätä kamalaa huutoa. Kuulin miehen\nastelevan pääni päällä, portaat narisivat. Mies tuli alakertaan ja\nsytytti liedessä kynttilän.\n\nTuo mies oli Caderousse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja paitansa\nveressä.\n\nSytytettyään kynttilän hän meni nopeasti portaita ylös, ja palasi taas\nvähän ajan päästä alakertaan. Hänen kädessään oli lipas. Hän tarkasti,\noliko jalokivi siellä, ja tuumi, mihin taskuunsa sen panisi; sitten hän\nvarmaan arveli, ettei tasku ollut kyllin varma piilopaikka, sillä hän\nkääri sen punaiseen huiviinsa ja sitoi huivin kaulansa ympäri.\n\nSitten hän juoksi kaapille, otti sieltä setelit ja kullan, pisti\nedelliset housuntaskuunsa ja jälkimmäiset takkinsa povitaskuun, otti\npari kolme paitaa, syöksyi ovelle ja katosi pimeään. Silloin kaikki\nselvisi minulle. Syytin itseäni siitä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin\nolisin ollut siihen syypää. Olin kuulevinani valituksia. Onneton\njalokivikauppias saattoi vielä elää. Painoin hartioillani lautaan, joka\nerotti tämän vajan asuinhuoneesta. Laudat irtaantuivat, ja olin\ntuvassa.\n\nRiensin ottamaan kynttilän ja juoksin portaita ylös. Ruumis virui\ntielläni, Se oli vaimon ruumis.\n\nPistoolinlaukaus oli johtunut siitä, että häntä oli ammuttu. Hänen\nkurkkunsa oli aivan puhki, ja paitsi haavasta valui verta virtanaan\nhänen suustaan. Hän oli kuollut. Hyppäsin hänen ruumiinsa yli.\n\nHuoneessa vallitsi mitä kamalin sekasorto. Pari kolme huonekalua oli\nkumossa, lakanat, joihin onneton jalokivikauppias oli takertunut,\nolivat pitkin permantoa. Hän itse makasi lattialla pää seinää vasten,\nuiden veressä, joka valui hänen rinnastaan kolmesta isosta haavasta.\n\nNeljänteen oli jäänyt pitkä keittiöveitsi, josta ei näkynyt muuta kuin\npää.\n\nTämä kamala näky oli tehnyt minut melkein mielipuoleksi. Kun en enää\nvoinut auttaa ketään, tahdoin kaikin mokomin päästä pakoon. Riensin\nportaita alas repien käsilläni tukkaani ja karjuen kauhusta.\n\nAlakerran huoneessa oli viisi tai kuusi tullimiestä ja pari kolme\nsotilasta, siis kokonainen aseellinen joukko.\n\nHe vangitsivat minut. En edes koettanut tehdä vastarintaa, en ollut\nenää aistimieni herra. Koetin puhua, en saanut suustani muuta kuin\njoitakin luonnottomia ääniä, siinä kaikki.\n\nNäin tullivartijoiden ja sotilaiden osoittavan minua sormellaan,\nkumarruin katsomaan itseäni, olin aivan veressä. Tuo lämmin sade, jonka\ntunsin portaitten läpi tippuvan päälleni, olikin ollut vaimon verta.\n\nOsoitin sormellani paikkaa, missä olin ollut piilossa.\n\n\"Mitä hän tarkoittaa?\" kysyi eräs sotilas.\n\nMuudan tullivartija meni katsomaan.\n\n\"Hän tarkoittaa, että hän on tullut sitä tietä\", vastasi tämä.\n\nJa hän osoitti reikää, josta olin tullut huoneeseen.\n\nSilloin tajusin, että minua pidettiin murhaajana. Sain jälleen\npuhekykyni, voimani palasivat. Riistäydyin irti minua pitelevien\nmiesten käsistä ja huusin:\n\n\"Minä en ole sitä tehnyt, minä en ole sitä tehnyt!\"\n\nKaksi sotilasta uhkasi minua pyssyillään.\n\n\"Jos liikahdatkaan\", sanoivat he, \"niin olet kuoleman oma.\"\n\n\"Sanoinhan, etten ole sitä tehnyt\", huusin minä.\n\n\"Saat kertoa juttusi tuomarille Nîmes'issa\", vastasivat he. \"Nyt\nseuraat meitä. Ja annamme sinulle hyvän neuvon: älä tee vastarintaa.\"\n\nEn aikonutkaan tehdä vastarintaa, kauhu ja kummastus oli aivan murtanut\nminut. Minulle pantiin käsiraudat, minut sidottiin hevosen häntään ja\nvietiin Nîmes'iin.\n\nEräs tullivartija oli seurannut minua. Olin kadonnut hänen näkyvistään\ntalon luona, ja hän oli arvellut minun jääneen sinne yöksi.\nHän oli mennyt ilmoittamaan tovereilleen, he olivat kuulleet\npistoolinlaukauksen ja olivat ottaneet minut kiinni sellaisissa\nolosuhteissa, että ehdottomasti näytin rikolliselta. Huomasin heti,\nkuinka vaikeata minun olisi todistaa syyttömyyteni.\n\nPanin pääpainon vain yhdelle asialle. Pyysin tutkintotuomaria\nkaikkialta etsimään erästä apotti Busonia, joka samana päivänä oli\npoikennut Gardin sillan majataloon. Jos Caderousse oli keksinyt koko\ntuon tarinansa, jos mitään apotti Busonia ei ollut olemassakaan, niin\nolin mennyttä miestä, paitsi jos Caderousse vuorostaan joutuisi kiinni\nja tunnustaisi kaiken.\n\nKului kaksi kuukautta, jona aikana, se minun täytyy myöntää tuomarieni\nkunniaksi, tehtiin kaikki voitava, jotta apotti löytyisi. Olin jo\nmenettänyt kaiken toivoni. Caderousse ei ollut joutunut kiinni. Minut\npiti tuomittaman seuraavassa oikeuden täysi-istunnossa, kun syyskuun 8.\npäivänä, kolme kuukautta ja viisi päivää tuon tapauksen jälkeen, apotti\nBusoni ilmestyi vankilaan. Hän sanoi kuulleensa asian Marseillessa ja\noli rientänyt minua auttamaan.\n\nArvaattehan, kuinka iloinen olin hänen tulostaan. Kerroin hänelle\nkaiken, mitä olin nähnyt, ja otin levottomana esiin jalokivijutun.\nVastoin luuloani se olikin kohta kohdalta tosi. Vastoin luuloani hän\nuskoi myöskin kaiken, mitä kerroin. Hänen lempeä ja suuri\nihmisrakkautensa lumosi minut, huomasin, että hän tunsi tarkoin\nkotiseutuni olot ja tavat, ja toivoen anteeksiantoa kerroin hänelle\nripin muodossa Auteuilin seikkailun yksityiskohtiaan myöten.\nVälittömyydelläni oli hyvä vaikutus: kun tunnustin ensimmäisen\nrikokseni, jota ei mikään pakottanut minua ilmaisemaan, ymmärsi hän,\netten ollut tehnyt toista, ja hän lähti luotani luvaten tehdä kaiken\nvoitavansa todistaakseen tuomareilleni viattomuuteni.\n\nTämän jälkeen vankeuteni tuli lievemmäksi ja sain kuulla, että asia oli\nlykätty seuraavaan istuntoon.\n\nTällä välin Caderousse saatiinkin ulkomailla kiinni ja tuotiin\nRanskaan. Hän tunnusti kaiken ja syytti vaimonsa herättäneen\nmurha-ajatuksen hänessä ja yllyttäneen hänet rikokseen. Hän joutui\nelinkautiseen kaleeriorjuuteen, ja minä pääsin vapaaksi.\n\n-- Ja silloinko tulitte luokseni mukananne apotti Busonin antama\nsuosituskirje? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne, hän oli minua kohtaan erikoisen\nystävällinen. \"Salakuljettajan ammattinne vie teidät turmioon\", sanoi\nhän. \"Kun täältä pääsette, niin jättäkää se.\" -- \"Mutta, isä\", sanoin\nminä, \"miten elän ja miten elätän kälyni?\" -- \"Eräällä rippilapsellani\non suuri kunnioitus minua kohtaan\", sanoi hän, \"ja hän on pyytänyt\nminua toimittamaan hänelle luotettavan miehen. Tahdotteko olla tuo\nmies? Minä suosittelen teitä hänelle.\" -- \"Isä, kuinka hyvä te olette\",\nhuudahdin minä. -- \"Mutta vannottehan, ettei minun tarvitse sitä\nkoskaan katua.\" -- Ojensin käteni vannoakseni. -- \"Se on tarpeetonta\",\nsanoi hän. \"Tunnen korsikalaiset ja rakastan heitä. Kas tässä on\nsuositukseni.\" Ja hän kirjoitti nuo muutamat teille tuomani rivit,\njotka luettuaan teidän ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut\npalvelukseensa. Ylpeänä nyt kysyn, onko teidän ylhäisyytenne koskaan\ntarvinnut soimata minua mistään?\n\n-- Ei ole, vastasi kreivi. -- Tunnustan suoraan, että olette ollut hyvä\npalvelija, Bertuccio, vaikka ette olekaan luottanut minuun.\n\n-- Minäkö, teidän ylhäisyytenne?\n\n-- Niin, te. Miksette ole koskaan puhunut kälystänne ja ottopojastanne?\n\n-- Minulla on vielä teidän ylhäisyydellenne kertomatta elämäni\nsurullisin puoli. Läksin Korsikaan. Ymmärrättehän, että kiireimmän\nkautta tahdoin mennä lohduttamaan kälyäni. Mutta kun saavuin\nRoglianoon, kohtasi minua kauhea suru. Poissa ollessani oli tapahtunut\nkamalia. Käly-raukkani oli määräysteni mukaan kieltäytynyt antamasta\nBenedettolle rahaa, vaikka tämä joka päivä vaatimalla vaati sitä.\nEräänä aamuna hän uhkaili kälyäni ja läksi pois koko päiväksi. Kälyni\nitki, sillä hän rakasti tuota konnaa aivan kuin äiti. Tuli ilta ja hän\nodotti poikaa menemättä levolle. Kun Benedetto yhdentoista aikaan\nsaapui tavallisten tovereittensa seurassa, niin Assunta avasi hänelle\nsylinsä. Mutta he ottivat hänet kiinni, ja eräs heistä, pelkään, että\nse oli tuo helvetillinen lapsi, huusi:\n\n\"Leikitään kuulustelua, kyllä hän lopulta tunnustaa, missä rahat ovat.\"\n\nNaapurini Vasilio oli juuri silloin Bastiassa, ja hänen vaimonsa oli\nyksinään kotona. Ei kukaan muu kuin hän voinut nähdä ja kuulla, mitä\nasunnossani tapahtui. Kaksi piteli kiinni Assuntasta, joka hymyili\nheille, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että he tekisivät mitään\nrikollista. Kolmas meni sulkemaan ovet ja ikkunat. Tämän jälkeen he\nkolmisin ja tukahduttaen Assuntan huudot pistivät hänen jalkansa\nliedessä palavaan tuleen saadakseen hänet siten tunnustamaan, missä\nmeidän pieni aarteemme oli. Mutta siinä riuhtoessa tarttuikin tuli\nhänen vaatteisiinsa. Pojat päästivät silloin vaimoraukan käsistään,\nettei tuli tarttuisi heihinkin. Vaatteet ilmiliekissä Assunta juoksi\novelle, mutta se oli lukossa. Hän juoksi ikkunaan, mutta se oli\nluukuilla suljettu. Silloin naapurit kuulivat Assuntan kamalat\navunhuudot, jotka pian muuttuivat vaikerruksiksi. Kun Vasilion vaimo\nseuraavana aamuna, kauhuisen ja tuskaisen yön jälkeen, tohti tulla\ntalomme lähelle ja tuomarin avulla avautti oven, niin he tapasivat\nAssuntan puoliksi palaneena, mutta vielä elossa. Kaapit oli murrettu\nauki ja rahat kadonneet. Mitä Benedettoon tulee, niin hän oli lähtenyt\nRoglianosta eikä koskaan enää palannut sinne. Siitä lähtien en ole\nhäntä nähnyt enkä kuullut hänestä puhuttavankaan.\n\nSaatuani kuulla nämä surulliset tapahtumat tulin teidän ylhäisyytenne\nluo. En ole puhunut Benedettosta, koska hän on kadonnut, enkä\nkälystäni, koska hän on kuollut.\n\n-- Ja mitä olette itse ajatellut tästä tapauksesta? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Että taivas on rangaissut rikokseni, vastasi Bertuccio. -- Nuo\nVillefort'it olivat kirottua sukua!\n\n-- Niin minäkin uskon, sanoi kreivi kumealla äänellä.\n\n-- Ymmärtäähän teidän ylhäisyytenne nyt, jatkoi Bertuccio, -- että tämä\ntalo, jota en sen koommin ole nähnyt, tämä puutarha, jossa olen\nsurmannut miehen, ovat herättäneet minussa synkkiä tunteita. Onhan\nmahdollista, että tuossa jalkojeni edessä makaa Villefort haudassa,\njonka hän kaivoi omalle lapselleen.\n\n-- Kaikkihan on mahdollista, sanoi Monte-Cristo nousten penkiltä, --\nsekin voi olla mahdollista, jatkoi hän hiljaa, -- että kuninkaallinen\nprokuraattori elää. Apotti Busoni teki oikein lähettäessään teidät\nminun luokseni. Tekin teitte oikein kertoessanne kaikki minulle, sillä\nnyt en ajattele teistä mitään pahaa. Mitä tuohon huonomaineiseen\nBenedettoon tulee, niin ettekö koskaan ole koettanut saada tietoja\nhänestä?\n\n-- En koskaan. Jos olisin tietänyt, missä hän oli, niin en suinkaan\nolisi etsinyt häntä, vaan välttänyt kuin hirviötä. Ei, en ole kuullut\nkenenkään hänestä puhuvan; toivottavasti hän on kuollut.\n\n-- Älkää toivoko, sanoi kreivi. -- Pahat ihmiset eivät niin vain kuole,\nsillä Jumala näyttää suojaavan heitä käyttääkseen heitä kostonsa\nvälikappaleena.\n\n-- Amen, sanoi Bertuccio. -- Pyydän taivaalta vain sitä, ettei minun\ntarvitse häntä koskaan nähdä. Nyt, jatkoi taloudenhoitaja painaen\npäänsä alas, -- tiedätte kaikki. Olette tuomarini täällä maan päällä,\nniin kuin Jumala on oleva taivaassa. Ettekö lausu minulle muutamia\nlohdutuksen sanoja?\n\n-- Olette oikeassa, ja minä voin teille sanoa samaa kuin apotti\nBusonikin: surmaamanne mies, tuo Villefort, ansaitsi rangaistuksen\nsiitä, mitä hän oli teitä vastaan rikkonut, ja ehkä muustakin syystä.\nBenedettosta, jos hän vielä elää, tulee taivaallisen koston\nvälikappale, ja sitten hän vuorostaan saa rangaistuksensa. Teidän ei\ntarvitse soimata itseänne mistään muusta kuin tästä: kysykää\nitseltänne, miksi ette antanut lasta takaisin hänen äidilleen. Se on\nrikos, Bertuccio.\n\n-- Niin, se on rikos, oikea rikos, sillä siinä suhteessa olen ollut\npelkuri. Heti kun olin herättänyt lapsen eloon, olisi minun pitänyt\nviedä hänet äidilleen. Mutta ennen kuin olisin voinut sen tehdä, olisi\nminun täytynyt panna toimeen tutkimuksia, olisin herättänyt huomiota,\nehkä joutunut kiinnikin. En tahtonut kuolla, tahdoin elää kälyni\ntähden, ja itserakkaana niin kuin kaikki meikäläiset halusin pysyä\nkostossani täydellisesti voittajana. Ja rakastin elämää vain elämänkin\nvuoksi. Minä en ole mikään sankari, niin kuin velivainajani oli!\n\nBertuccio peitti molemmin käsin kasvonsa, ja Monte-Cristo loi häneen\nsanoinkuvaamattoman katseen.\n\n-- Lopettaaksemme arvokkaasti tämän keskustelun, herra Bertuccio, -- ja\nkreivin äänessä oli oudon alakuloinen sointu, -- painakaa lujasti\nmieleenne sanani, sillä olen kuullut apotti Busonin usein ne lausuvan:\nKaikki tuskat parantaa aika ja vaitiolo. Nyt, herra Bertuccio, sallikaa\nminun hetkinen kävellä täällä puutarhassa. Se, mikä on tärisyttävänä\nmuistona jäänyt teidän mieleenne, tekee tämän talon minulle kahta\narvokkaammaksi. Puut, näettehän, saavat arvonsa siitä, että ne luovat\nvarjoa, ja varjot siitä, että ne luovat unelmia ja näkyjä. Ostaessani\ntämän talon luulin ostavani aidatun puutarhan, en mitään muuta, ja nyt\näkkiä tämä aitaus näyttääkin olevan täynnä haamuja, joita ei ole\nvälikirjassa mainittu. Rakastan haamuja, sillä ne eivät ole\nkuudessatuhannessa vuodessa saaneet niin paljon pahaa aikaan kuin\nelossaolevat saavat vuodessa. Menkää siis sisään ja nukkukaa rauhassa.\nJos rippi-isänne kuolinhetkellänne ei ole yhtä suvaitsevainen kuin\napotti Busoni oli, niin kutsukaa luoksenne minut, jos vielä olen\nelävien joukossa. Minä kyllä löydän sanoja, jotka suloisesti\nviihdyttävät sieluanne sinä hetkenä, kun se on valmis jättämään tämän\nmaailman lähteäkseen sille pitkälle matkalle, jonka nimi on\niankaikkisuus.\n\nBertuccio kumarsi kunnioittavasti kreiville ja poistui huoaten.\n\nMonte-Cristo jäi yksin. Astuen muutaman askelen eteenpäin hän sanoi:\n\n-- Tuossa, tämän plataanin lähellä, on kuoppa, johon lapsi pantiin.\nTuolla on pieni portti, josta tultiin puutarhaan. Tuolla nurkassa on\nportaat, joista päästään makuuhuoneeseen. Minun ei luullakseni tarvitse\nkirjoittaa tätä muistikirjaani, sillä tässä edessäni, ympärilläni,\njalkojeni alla, on tuumani elävänä ja selvänä.\n\nJa käveltyään vielä kerran puutarhan ympäri kreivi meni vaunuihinsa.\nBertuccio, nähdessään hänen miettiväisenä kulkevan, nousi ajajan\nviereen istumaan.\n\nVaunut läksivät ajamaan Pariisia kohden.\n\nSamana iltana, tultuaan Champs-Elysées'n varrella olevaan asuntoonsa,\nMonte-Cristo tarkasti koko talon aivan kuin olisi asunut siellä jo\nmonta vuotta. Hän ei kertaakaan erehtynyt ovista eikä astunut portaita\ntai käytävää pitkin muualle kuin minne tahtoi tulla. Ali seurasi häntä\ntällä öisellä matkalla. Kreivi antoi Bertucciolle kaikenlaisia\nmääräyksiä, miten huoneet oli kaunistettava ja järjestettävä, ja\nkatsoen kelloaan hän sanoi odottavalle nubialaiselle:\n\n-- Kello on puoli kaksitoista. Haydée saapuu kohta. Onko ilmoitettu\nhänen ranskalaisille kamarineidoilleen?\n\nAli ojensi kätensä huoneistoa kohden, joka oli määrätty nuoren\nkreikattaren asunnoksi. Se oli niin erillään, että kun peitti oven\nverhon taakse, saattoi tarkastaa koko talon aavistamattakaan, että\nvielä oli jäljellä salonki ja kaksi asuttua huonetta. Ali ojensi siis\nkätensä huoneistoa kohden ja nosti kolme vasemman kätensä sormea ylös,\npainoi päänsä saman käden kämmentä vastaan ja sulki silmänsä.\n\n-- Ahaa, sanoi Monte-Cristo, joka oli tottunut tämänlaatuiseen kieleen,\n-- he odottavat kaikki kolme makuuhuoneessa, eikö niin?\n\n-- Niin, vastasi Ali päännyökkäyksellä.\n\n-- Armollinen rouva on tultuaan varmaankin hyvin väsynyt ja tahtoo\nmennä levolle, jatkoi Monte-Cristo. -- Häntä ei siis saa pakottaa\npuhumaan. Ranskalaiset kamarineidit saavat ainoastaan tervehtiä uutta\nemäntäänsä ja sitten poistua. Te valvotte, ettei kreikkalainen\nkamarineiti ryhdy puheisiin ranskalaisten kanssa.\n\nAli kumarsi.\n\nPian kuului porttikellon soitto. Portti aukeni, vaunut ajoivat niistä\nsisään ja pysähtyivät portaitten eteen. Kreivi astui portaita alas.\nVaunun ovi oli jo auki. Hän ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka oli\nkauttaaltaan verhoutunut viheriäiseen, kullalla kirjailtuun viittaan.\n\nNuori nainen tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä\nrakkaudella, johon liittyi syvä kunnioitus. He vaihtoivat muutaman\nsanan. Nainen puhui hellästi ja kreivi lempeän arvokkaasti. He\nkäyttivät sitä kieltä, jonka Homeros on pannut jumaliensa suuhun.\n\nAli astui edeltä kantaen ruusunpunaista vahakynttilää, ja nuori\nkreikatar johdatettiin omiin huoneisiinsa. Kreivi vetäytyi siihen\npaviljonkiin, jonka oli pidättänyt omaksi asunnokseen.\n\nPuoli yhdeltä kaikki valot oli sammutettu, ja olisi voinut luulla koko\ntalon nukkuvan.\n\n\n\n\n46. Rajaton luotto\n\n\nSeuraavana päivänä kello kaksi pysähtyivät upeat, kahden komean\nenglantilaisen hevosen vetämät vaunut Monte-Criston asunnon eteen.\nVaunuissa istui mies, jolla oli yllään sininen takki, ja siinä\nsamanväriset silkkinapit, valkoiset liivit, jonka päällä välkkyivät\npaksut kultavitjat, ja pähkinänruskeat housut. Kasvojen uurteita ei\ntuuhea, musta, lähelle silmäkulmia vedetty tukka kyennyt peittämään, ja\nsiksi se ei vaikuttanutkaan luonnolliselta. Hän oli noin viidenkymmenen\ntai viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta koetti näyttää\nnelikymmenvuotiaalta. Hän pisti päänsä vaunujen ovi-ikkunasta, jonka\nalapuolella oli maalattu paronin kruunu, ja lähetti palvelijapoikansa\nkysymään, ottaako kreivi Monte-Cristo vastaan.\n\nOdottaessaan vastausta mies katseli melkein hävyttömän tarkkaavasti\ntaloa, puutarhaa ja livreepukuisia palvelijoita. Hänen katseensa oli\nterävä, mutta ilmaisi pikemmin kavaluutta kuin nerokkuutta. Hänen\nhuulensa olivat niin kapeat, että ne kääntyivät suun sisään. Korkeat\nposkipäät, matala otsa, hyvin leveä takaraivo, joka ulkoni paljon\nrumien korvien ohitse, kaikki tämä teki miehen ihmistuntijan silmissä\nvastenmieliseksi, vaikkakin suuri yleisö piti häntä arvossa hänen\nkomeitten hevosiensa, hänen paidassaan olevan suuren jalokiven ja sen\npunaisen nauhan vuoksi, joka ulottui hänen takkinsa napinreiästä\ntoiseen. Palvelijapoika naputti portinvartijan asunnon ikkunaan ja\nkysyi:\n\n-- Täällähän asuu kreivi Monte-Cristo?\n\n-- Täällä hänen ylhäisyytensä asuu, vastasi portinvartija, -- mutta...\nHän loi kysyvän katseen Aliin.\n\nAli pudisti päätään.\n\n-- Mutta...? kysyi palvelijapoika.\n\n-- Mutta hänen ylhäisyytensä ei ota vastaan, vastasi portinvartija.\n\n-- Siinä tapauksessa annan herrani, paroni Danglars'in käyntikortin.\nOjentakaa se hänelle ja sanokaa, että mennessään edustajakamariin\nherrani poikkesi tänne tervehtimään herra kreiviä.\n\n-- Minä en puhuttele hänen ylhäisyyttään, sanoi portinvartija. --\nKamaripalvelija toimittaa asianne.\n\nPalvelijapoika palasi vaunujen luo.\n\n-- No? kysyi Danglars.\n\nPoika oli häpeissään saamastaan vastauksesta, mutta toisti\nDanglars'ille portinvartijan sanat.\n\n-- Ohoo, lausui tämä. -- Tuo mies, jota sanotaan hänen ylhäisyydekseen,\non siis oikea ruhtinas, koska ainoastaan hänen kamaripalvelijallaan on\noikeus puhutella häntä. Samapa tuo, koska hänellä on luotto minun\nliikkeessäni, niin täytyyhän minun saada nähdä hänet, kun hän tarvitsee\nrahaa.\n\nJa Danglars asettui mukavasti vaunuihinsa ja huusi niin kovaa\najajalleen, että sanat saattoivat kuulua kadun toiselle puolelle:\n\n-- Edustajakamariin!\n\nPaviljongin ikkunan verhojen takaa oli Monte-Cristo, jolle ajoissa oli\nilmoitettu vieraan tulosta, tarkastanut paronia oivallisen kaukoputken\navulla yhtä huolellisesti kuin Danglars'kin oli katsellut taloa,\npuutarhaa ja palvelijoita.\n\n-- Kylläpä tuo mies on iljettävän näköinen, totesi hän pistäessään\nkaukoputken norsunluiseen koteloon. -- Kuinka ei jokainen heti huomaa\nhänen matalasta otsastaan häntä käärmeeksi, takaraivosta haaskalinnuksi\nja terävästä nenästä hiirihaukaksi.\n\n-- Ali, huusi hän lyöden vaskiseen kelloon. -- Kutsukaa Bertuccio\ntänne, sanoi hän.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne lähetti minua hakemaan? sanoi Bertuccio, joka\nheti saapui.\n\n-- Näittekö hevoset, jotka pysähtyivät porttini edustalle?\n\n-- Näin kyllä, teidän ylhäisyytenne, -- ne ovat hyvin kauniit.\n\n-- Mistä johtuu, sanoi Monte-Cristo rypistäen silmäkulmiaan, -- että\nvaikka käskin hankkimaan minulle Pariisin kauneimmat hevoset,\nPariisissa on toinen hevospari, joka on yhtä kaunis kuin minunkin,\neivätkä nämä hevoset ole minun tallissani?\n\nAli painoi päänsä kumaraan herransa ilmeen edessä.\n\n-- Ei se ole sinun syysi, Ali, sanoi kreivi arabiankielellä ja niin\nlempeällä äänellä ja ilmeellä, ettei moista olisi hänestä uskonutkaan.\n-- Sinä et tunne englantilaisia hevosia.\n\n-- Herra kreivi, vastasi Bertuccio, -- nuo hevoset eivät olleet\nmyytävinä.\n\nMonte-Cristo kohautti olkapäitään.\n\n-- Kaikki on myytävänä, kun vain osaa tarjota oikean hinnan.\n\n-- Herra Danglars on maksanut niistä kuusitoistatuhatta frangia, herra\nkreivi.\n\n-- Hyvä, teidän olisi pitänyt tarjota hänelle\nkolmekymmentäkaksituhatta. Hän on pankkiiri, eikä pankkiiri koskaan\njätä tilaisuutta käyttämättä, kun saa pääomastaan kaksinkertaisen\nvoiton.\n\n-- Tarkoittaako herra kreivi täyttä totta? kysyi Bertuccio.\n\nMonte-Cristo katsoi taloudenhoitajaansa kummastellen, kuinka häneltä\nvoitiin sellaista kysyä.\n\n-- Tänä iltana minun täytyy lähteä vierailulle. Tahdon, että nuo\nhevoset ovat silloin vaunujeni edessä ja että niillä silloin on uudet\nvaljaat.\n\nBertuccio kumartui ja aikoi mennä. Ovella hän kääntyi ja kysyi:\n\n-- Mihin aikaan teidän ylhäisyytenne aikoo lähteä tuolle vierailulle?\n\n-- Kello viisi, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Rohkenen huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, että kello on nyt\nkaksi, lausui taloudenhoitaja.\n\n-- Tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo.\n\nSitten kääntyen Alin puoleen hän sanoi:\n\n-- Taluttakaa kaikki hevoset armollisen rouvan nähtäväksi, että hän\nsaisi valita niistä mieleisensä vaunuhevoset, ja kysykää, syökö hän\nkanssani päivällistä. Tarjoilkaa se siinä tapauksessa hänen\nhuoneistossaan. Lähettäkää kamaripalvelija luokseni.\n\nAli oli tuskin ennättänyt poistua, kun kamaripalvelija astui sisään.\n\n-- Herra Baptistin, sanoi kreivi, -- olette ollut palveluksessani\nvuoden ajan. Palvelijoitteni suhteen on minulla tavallisesti näin pitkä\nkoeaika. Te tyydytätte minua.\n\nBaptistin kumarsi.\n\n-- Nyt on vain päästävä siitä selville, tyydytänkö minä teitä.\n\n-- Oh, herra kreivi, ehätti Baptistin sanomaan.\n\n-- Kuunnelkaa loppuun asti, sanoi kreivi. -- Ansaitsette vuodessa\ntuhatviisisataa frangia eli saman summan minkä kunnon upseeri, joka\npanee joka päivä henkensä vaaraan. Ruokanne on sellaista kuin monella\nvirastonpäälliköllä. Vaikka olette palvelija, niin teillä on omat\npalvelijanne, jotka pitävät huolen liinavaatteistanne ja tavaroistanne.\nNoiden tuhannenviidensadan frangin lisäksi varastatte saman verran\nostaessanne minulle pukutarpeita.\n\n-- Oh, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Minä en siitä soimaa, herra Baptistin, se on luonnollista. Mutta\ntahdon, että sitä pitemmälle ette mene. Ette siis mistään voisi löytää\npaikkaa, joka vastaisi sitä, minkä onnellinen sattuma on teille\ntarjonnut. En lyö koskaan palvelijoitani, en kiroile, en suutu, annan\nanteeksi erehdyksen, mutta en laiminlyöntiä enkä huolimattomuutta.\nMääräykseni ovat tavallisesti lyhyitä, mutta selviä ja varmoja. Lausun\nne mieluummin kaksi tai kolmekin kertaa kuin näen ne huonosti\ntäytettävän. Olen kyllin rikas saadakseni tietää kaiken, mitä haluan,\nja olen hyvin utelias, sen myönnän. Jos siis olen saanut kuulla, että\nolette puhunut minusta joko hyvää tai pahaa, selitellyt tekojani,\nurkkinut käytöstäni, niin saatte heti paikalla lähteä. En anna\npalvelijoilleni muuta kuin kerran varoituksen. Nyt olette sen saanut,\nmenkää.\n\nBaptistin kumarsi ja astui pari kolme askelta poistuakseen.\n\n-- Odottakaahan, sanoi kreivi, -- unohdin sanoa, että joka vuosi panen\nmäärätyn rahasumman erikseen jokaista palvelijaani varten. Ne, jotka\nerotan, menettävät nämä rahat, ja ne tulevat jäljellä olevien hyväksi,\njotka saavat niistä nauttia kuolemani jälkeen. Olette ollut nyt vuoden\nluonani, onnenne on alkanut, pitäkää huolta sen jatkumisesta.\n\nTämä puhe teki Baptistiniin vaikutuksen, minkä ymmärtää jokainen, joka\non tutkinut ranskalaisten palvelijoiden sielunelämää.\n\n-- Koetan kaikessa noudattaa teidän ylhäisyytenne toivomuksia, sanoi\nhän.\n\nKreivi viittasi häntä poistumaan. Kello viideltä kreivi löi kolmasti\nkelloon. Yksi lyönti kutsui Alin, kaksi Baptistinin, kolme Bertuccion.\nTaloudenhoitaja astui sisään.\n\n-- Hevoseni! sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Ne ovat vaunujen edessä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. --\nSeuraanko herra kreiviä?\n\n-- Ette. Ajaja, Baptistin ja Ali, ei muita.\n\nKreivi astui portaita alas ja näki vaunujensa eteen valjastettuina ne\nhevoset, joita hän aamupäivällä oli ihaillut Danglars'in ajoneuvojen\nedessä. Kulkiessaan niiden ohitse hän vilkaisi niihin.\n\n-- Ne ovat todellakin hyvin kauniit, sanoi hän, -- ja teitte oikein\nostaessanne ne minulle. Mutta se tapahtuikin aivan viime tingassa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio, -- minun oli niitä hyvin\nvaikea saada, ja ne maksoivatkin hyvin paljon.\n\n-- Ovathan hevoset siitä huolimatta yhtä kauniit, sanoi kreivi\nkohauttaen olkapäitään.\n\n-- Jos teidän ylhäisyytenne on tyytyväinen, sanoi Bertuccio, -- niin\nsilloin kaikki on hyvin. Minne teidän ylhäisyytenne lähtee?\n\n-- Chaussée-d'Antin-kadun varrelle, paroni Danglars'in luo.\n\nBertuccio aikoi lähteä.\n\n-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo pysähdyttäen hänet. -- Tarvitsen\nmaatilan, joka on meren rannalla, Normandiassa, esimerkiksi Havren ja\nBoulognen välillä. Annan siis teille jokseenkin laajan alueen. Tällä\ntiluksella täytyy olla pieni satama, lahti, poukama, jonne purteni voi\npäästä. Se kulkee vain viisitoista jalkaa syvässä. Pursi on pidettävä\nlähtövalmiina aina, olkoon mikä vuorokauden hetki tahansa, yöllä tai\npäivällä, milloin vain tahdon lähteä. Tiedustelette kaikilta\nnotaareilta tämänlaatuista maatilaa. Kun olette sellaisen löytänyt,\nniin menette sitä katsomaan, ja jos se teitä miellyttää, ostatte sen\nomassa nimessänne. Pursi on matkalla Fécampiin, eikö niin?\n\n-- Samana iltana, kun jätimme Marseillen, näin sen lähtevän ulapalle.\n\n-- Entä jahti?\n\n-- Jahdin on määrä olla Martigues'issa.\n\n-- Hyvä. Tuon tuostakin kirjoitatte molempien alusten kapteeneille,\nettä he pysyisivät valppaina.\n\n-- Entä höyrylaiva Châlonsissa?\n\n-- Antakaa sille samat määräykset kuin molemmille purjealuksillekin.\n\n-- Hyvä!\n\n-- Heti maatilan ostettuanne järjestäkää, että minua varten pidetään\nvaihtohevosia joka kolmen peninkulman päässä sekä pohjoiseen että\netelään vievällä tiellä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne voi luottaa minuun.\n\nKreivi teki tyytyväisyyttä kuvaavan liikkeen ja hyppäsi vaunuihin,\njotka komeiden hevosten vetäminä pysähtyivät vasta pankkiirin oven\nedessä.\n\nDanglars oli erään rautatiekomitean puheenjohtajana, kun palvelija\nilmoitti kreivi Monte-Criston saapuneen. Kokous oli juuri\npäättymäisillään.\n\nKreivin nimen kuullessaan Danglars nousi.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen virkaveljiensä puoleen, joista\nuseimmat olivat eduskunnan jommankumman kamarin kunnianarvoisia\njäseniä, -- suokaa anteeksi, että poistun seurastanne. Mutta\najatelkaahan, että Thomson & French Roomassa lähettävät luokseni erään\nkreivi Monte-Criston ja antavat hänelle rajattoman luoton liikkeessäni.\nTämä on merkillisintä pilaa, mitä ulkomaiset liiketuttavani ovat\ntohtineet minulle tehdä. Arvaattehan, että tulin uteliaaksi. Kävin\naamulla hänen luonaan, mutta herra ei ottanut vastaan. Mitä te siitä\narvelette? Eikö hän käyttäydy aivan kuin ylhäinen herra tai kaunis\nnainen? Se talo, missä hän asuu Champs-Elysées'n varrella, näytti\njokseenkin siistiltä, siitä olen ottanut selkoa. Mutta rajaton luotto,\njatkoi Danglars nauraen ilkeätä nauruaan, -- asettaa suuria vaatimuksia\nsille pankkiirille, jonka on pakko antaa rahat. Haluan siis niin pian\nkuin mahdollista nähdä, millainen tuo mies on. Luultavasti minua\nyritetään petkuttaa. Mutta nuo italialaiset eivät tiedä, kenen kanssa\novat tekemisissä. Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.\n\nNiin sanoen hän jätti komitean jäsenet ja astui kullalla ja valkoisella\nkoristettuun salonkiin, joka oli tullut komeudestaan kuuluisaksi.\n\nHän oli käskenyt saattaa vieraan sinne hämmästyttääkseen häntä heti\nalussa.\n\nKreivi seisoi katselemassa muutamia Albanen ja Fattoren taulujen\nkopioita, jotka paroni oli ostanut muka alkuperäisinä. Ne eivät olleet\nsopusoinnussa katon kaikenlaisten kultakoristeitten kanssa.\n\nDanglars'in askelet kuullessaan kreivi kääntyi.\n\nDanglars kumarsi hiukan ja viittasi kreiviä istumaan kullattuun\npuutuoliin, joka oli päällystetty valkoisella kultabrokadilla.\n\nKreivi istuutui.\n\n-- Minulla on siis kunnia puhua herra Monte-Criston kanssa?\n\n-- Ja minulla, vastasi kreivi, -- paroni Danglars'in, kunnialegioonan\nritarin ja eduskunnan jäsenen kanssa?\n\nMonte-Cristo lausui kaikki ne arvonimet, jotka oli lukenut paronin\nkäyntikortista.\n\nDanglars ymmärsi pistoksen ja puri huuleensa.\n\n-- Anteeksi, sanoi hän, -- etten heti käyttänyt sitä arvonimeä, jolla\nteidät ilmoitettiin. Mutta niin kuin tiedätte, elämme vapaamielisen\nhallituksen alaisina, ja minä olen kansan oikeuksien valvoja.\n\n-- Joten siis, sanoi Monte-Cristo, -- antaessanne muiden sanoa itseänne\nparoniksi olette unohtanut puhutella muita kreiviksi.\n\n-- Itse en pane sille mitään painoa, sanoi Danglars\nvälinpitämättömästi, -- olen saanut paronin arvonimen ja\nkunnialegioonan ristin tekemistäni palveluksista, mutta...\n\n-- Mutta olette luopunut arvonimistänne, niin kuin ennen muinoin\nMontmorency ja Lafayette? Olette siinä antanut muille hyvän esimerkin.\n\n-- En ole sitä tehnyt aivan kokonaan, sanoi Danglars hämillään, --\nsillä ymmärrättehän, palvelijoitten tähden...\n\n-- Kyllä, palvelijoittenne annatte puhutella itseänne teidän\nylhäisyydeksenne, sanomalehtimiesten herraksi ja valitsijoittenne\nkansalaiseksi. Ne ovat vivahduksia, jotka sopivat erinomaisen hyvin\nperustuslailliselle hallitukselle. Ymmärrän aivan erinomaisesti.\n\nDanglars puri huuleensa. Hän päätti palata sellaiseen\nkeskustelunaiheeseen, jossa oli paremmin kotonaan.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän kumartaen Monte-Cristolle, -- olen saanut\nkirjeen Thomson & Frenchiltä.\n\n-- Se on hauska kuulla, herra paroni. Sallikaa minun puhutella teitä\nsamoin kuin palvelijanne. Olen tottunut siihen tapaan niissä maissa,\nmissä vielä on paroneja juuri sen vuoksi, että uusia ei nimitetä.\nHauskaa kuulla, niin kuin sanoin. Minun ei siis tarvitsekaan esitellä\nitseäni, sillä se tuntuisi aina hiukan hankalalta. Olette siis saanut\nkirjeen.\n\n-- Olen kyllä, sanoi Danglars, -- mutta suoraan tunnustaen en oikein\nkäsitä sen sisällystä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Ja minulla olikin kunnia tulla luoksenne pyytämään muutamia\nselityksiä.\n\n-- Kysykää, olenhan tässä, kuuntelen ja olen valmis vastaamaan.\n\n-- Tämä kirje, sanoi Danglars, -- on taskussani luullakseni (hän etsi\ntaskustaan). Niin, tässä se on. Tällä kirjeellä annetaan herra\nkreiville rajaton luotto pankkiliikkeessäni.\n\n-- Niin, herra paroni. Mitä hämärää siinä on?\n\n-- Ei mitään, ei muuta kuin tuo sana _rajaton_...\n\n-- Ettekö ymmärrä sitä sanaa?\n\n-- Kyllä, sanan kyllä, sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana,\nmutta vastaako se tarkoitustaan, se on eri asia.\n\n-- Eikö siis Thomson & Frenchin liike olekaan aivan luotettava? kysyi\nMonte-Cristo niin viattomalla äänellä kuin mahdollista. -- Sepä olisi\nikävää, sillä olen sijoittanut heidän liikkeeseensä hiukan rahoja.\n\n-- Se on kyllä luotettava, vastasi Danglars melkein pilkallisesti\nhymyillen. -- Mutta raha-asioissa on tuolla sanalla \"rajaton\" niin\nperin epämääräinen merkitys...\n\n-- Että se on melkein rajaton, niinkö? sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Juuri niin aioin sanoa. Se, mikä on epämääräistä, on epäilyttävää,\nja epäilyttävästä pysyy viisas loitolla.\n\n-- Se tietää siis, sanoi Monte-Cristo, -- että jos Thomson & French\ntekevät tyhmyyksiä, niin Danglars ei aio noudattaa heidän esimerkkiään.\n\n-- Kuinka niin voitte sanoa, herra kreivi?\n\n-- Tietysti. Thomson & French'ia eivät numerot rajoita, mutta\nDanglars'ia kyllä. Hän on viisas mies, niin kuin hän itse äsken sanoi.\n\n-- Hyvä herra, sanoi pankkiiri ylpeästi, -- tähän asti ei vielä kukaan\nole kassaani laskenut.\n\n-- Kaikesta päättäen, sanoi Monte-Cristo, -- minä siis sen ensimmäisenä\njoudun laskemaan.\n\n-- Kuka sen teille sanoo?\n\n-- Nuo itse kysymänne selitykset, jotka hyvin suuressa määrässä\nmuistuttavat epäilyksiä...\n\nDanglars puri huuleensa. Toisen kerran tuo mies oli saanut hänestä\nvoiton, vieläpä sillä alalla, jolla hän oli kotonaan. Danglars'in\npilkallinen kohteliaisuus oli vain teeskenneltyä ja läheni suuresti\nhävyttömyyttä.\n\nMonte-Cristo sitä vastoin hymyili niin herttaisesti kuin mahdollista,\nja otti kasvoilleen viattoman ilmeen, joka oli hänelle hyvin edullinen.\n\n-- Koetan siis saada teidät ymmärtämään tarkoitukseni, lausui Danglars\noltuaan hetkisen vaiti, -- pyytämällä teitä itse määräämään, minkä\nsumman haluatte nostaa liikkeestäni.\n\n-- Mutta, vastasi Monte-Cristo, joka oli päättänyt olla tuumaakaan\nväistymättä, -- jos kerran tahdoin saada rajattoman luoton, niin tein\nsen juuri sen vuoksi, etten tiedä, kuinka paljon tarvitsen.\n\nPankkiiri luuli otollisen hetken tulleen, jolloin hän vuorostaan\nsaattoi iskeä vastustajaansa. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan\nja sanoi ylimielisesti hymyillen:\n\n-- Älkää pelätkö lausua toivomuksianne. Saatte silloin nähdä, että\nvaikka liikkeeni rahavarat ovatkin rajoitetut, se yhtä kaikki voi\ntyydyttää mitä suurimpia vaatimuksia, vaikkapa pyytäisittekin\nmiljoonan...\n\n-- Mitä tarkoitatte? sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Sanoin miljoonan, lausui Danglars tyhmän itsetietoisesti.\n\n-- Mitä minä miljoonalla teen? lausui kreivi. -- Hyvä Jumala, jos\nolisin tarvinnut ainoastaan miljoonan, niin en suinkaan mokoman\npikkusumman tähden olisi hankkinut luottoa. Miljoona? Ainahan minulla\non miljoona lompakossani tai matkalaukussani.\n\nJa Monte-Cristo otti taskustaan pienestä lompakosta, jossa oli hänen\nkäyntikorttejaan, kaksi omistajalleen osoitettua valtiorahaston\nmaksumääräystä, jotka kumpikin oli asetettu puolelle miljoonalle.\n\nDanglars'in kaltaisia miehiä ei saanut pistellä, heihin täytyi iskeä\noikein lujasti. Isku osui. Pankkiiri horjui ja häntä pyörrytti. Hän\nkatsoi ällistyneenä Monte-Cristoon, ja hänen silmäteränsä laajenivat\ntavattomasti.\n\n-- Tunnustakaahan suoraan, että epäilitte Thomson & Frenchin\npankkiliikettä. Sehän on aivan luonnollista. Olenkin ottanut tämän\nvarteen, ja vaikka en olekaan tottunut raha-asioita hoitamaan, niin\nryhdyin varokeinoihin. Tässä on kaksi samanlaista kirjettä kuin se,\nminkä te olette saanut. Toisen ovat lähettäneet Arstein ja Erkeles\nWienissä paroni Rothschildille, toisen Baring Lontoossa Lafittelle.\nSana vain ja minä vapautan teidät kaikista huolista ja menen\njompaankumpaan näistä toisista pankkiliikkeistä.\n\nDanglars oli lopullisesti voitettu. Vapisevin sormin hän avasi Wienistä\nja Lontoosta lähetetyt kirjeet, jotka kreivi sormiensa päillä hänelle\nojensi, tarkasti niin huolellisesti allekirjoituksia, että se olisi\nollut loukkaavaa Monte-Cristolle, ellei tämä olisi ottanut pankkiirin\nhämmästystä varteen.\n\n-- Tässä on kolme nimikirjoitusta, joista jokainen on monen miljoonan\narvoinen, sanoi Danglars nousten aivan kuin tervehtiäkseen kullan\nvoimaa, joka tämän miehen hahmossa oli ilmestynyt hänen eteensä. --\nKolme rajatonta luottoa kolmessa pankkiliikkeessämme! Anteeksi, herra\nkreivi! Vaikka en enää epäilekään, niin olen ainakin hämmästynyt.\n\n-- Ei suinkaan teidän kaltaisenne pankkiiri hämmästy niin vähästä,\nsanoi kreivi kohteliaasti. -- Voitte siis lähettää minulle hiukan\nrahaa?\n\n-- Määrätkää summa, herra kreivi. Olen valmis täyttämään tahtonne.\n\n-- No, sanoi Monte-Cristo, -- koska me siis ymmärrämme toisiamme...,\nsillä ymmärrämmehän me toisiamme?\n\nDanglars nyökkäsi vakuuttavasti.\n\n-- Ettekä enää vähääkään epäile minua? jatkoi Monte-Cristo.\n\n-- Oh, herra kreivi, huudahti pankkiiri, -- en ole hetkeäkään epäillyt.\n\n-- Ette, mutta halusitte saada todistuksen. No niin, jatkoi kreivi, --\nkun siis ymmärrämme toisiamme, kun ette enää epäile minua, niin\nmäärätkäämme summa ensi vuotta varten. Esimerkiksi kuusi miljoonaa.\n\n-- Kuusi miljoonaa, hyvä, sanoi Danglars tukehtumaisillaan.\n\n-- Jos tarvitsen enemmän, niin lisäämme summaa, sanoi Monte-Cristo. --\nMutta en aio jäädä vuotta kauemmaksi Ranskaan enkä tuhlata tätä\nenempää ... saammepahan sittemmin nähdä... Lähettäkää aluksi huomenna\nminulle viisisataatuhatta frangia, olen kotona kello kahteentoista\nasti; ellen ole kotona, niin jätän kuitin taloudenhoitajalleni.\n\n-- Rahat ovat luonanne kello kymmenen aamulla, herra kreivi, sanoi\nDanglars. -- Tahdotteko kultaa, seteleitä vai hopeaa?\n\n-- Puoliksi kultaa ja puoliksi seteleinä, jos suvaitsette.\n\nJa kreivi nousi.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa teille suoraan, sanoi Danglars vuorostaan, --\nettä luulin tarkoin tietäväni, keiden hallussa olivat Euroopan\nsuurimmat rikkaudet, ja yhtä kaikki teidän omaisuutenne, joka näyttää\nolevan hyvin suuri, oli minulle tuntematon. Oletteko sen äskettäin\nhankkinut?\n\n-- En, vastasi Monte-Cristo, -- se on päinvastoin hyvinkin vanha. Se\noli jonkinmoinen perheaarre, johon ei saatu koskea ja jonka\nkäyttämättömät korot ovat tehneet pääoman kahden- ja kolminkertaiseksi.\nTestamentin tekijän määräämä aika kului vasta muutama vuosi sitten\numpeen. Se on siis ollut hallussani vasta muutamia vuosia, ja\ntietämättömyytenne on sen vuoksi aivan luonnollinen. Jonkin ajan\nkuluttua tulette sen lähemmin tuntemaan.\n\nTätä sanoessaan kreivi hymyili tuolla omituisella tavallaan, joka Franz\nd'Epinayssa oli herättänyt kauhua.\n\n-- Hienon makunne ja omaisuutenne turvin, herra kreivi, tulette\npääkaupungissamme elämään niin loisteliaasti, että me muut\nmiljoonamiesraukat jäämme aivan varjoon. Mutta koska olette\ntaiteentuntija, sillä huoneeseen astuessani näytitte tarkastavan\ntaulujani, sallikaa minun näyttää teille taidekokoelmani. Kaikki taulut\novat alkuperäisiä, kaikki ovat kuuluisien vanhojen mestareitten\ntekemiä. En rakasta nykyajan taiteilijoita.\n\n-- Olette oikeassa, sillä heillä on yleensä se paha vika, että he eivät\nole vielä ennättäneet tulla vanhoiksi.\n\n-- Saanko luvan näyttää teille muutamia kuvapatsaita, joiden tekijät\novat Thorvaldsen, Bartoloni ja Canova, kaikki ulkomaisia taiteilijoita.\nNiin kuin näette, en rakasta ranskalaisia taiteilijoita.\n\n-- Onhan teillä oikeus kohdella heitä väärin, sillä ovathan he\nmaanmiehiänne.\n\n-- Mutta kaiken sen säästän siksi, kun olemme lähemmin tutustuneet.\nTänään, jos sen sallitte, esittelen teidät paronitar Danglars'ille.\nAntakaa tämä kiirehtimiseni anteeksi, mutta sellainen liiketuttava kuin\nte kuuluu melkein perheeseen.\n\nMonte-Cristo kumarsi ilmaisten siten suostuvansa ottamaan vastaan\nkunnian, jonka rahamies tahtoi hänelle suoda.\n\nDanglars soitti. Loistavasti puettu palvelija astui sisään.\n\n-- Onko rouva paronitar kotona? kysyi Danglars.\n\n-- On, herra paroni, vastasi palvelija.\n\n-- Onko hän yksin?\n\n-- Ei, rouva paronittaren luona on vieras.\n\n-- Enhän ole epähieno, jos esittelen teidät muutamien vieraitten läsnä\nollessa, herra kreivi? Ette kai tahdo liikkua tuntemattomana?\n\n-- En, herra paroni, vastasi Monte-Cristo hymyillen, -- sitä oikeutta\nei minulla ole.\n\n-- Ja kuka on paronittaren luona? Herra Debrayko? kysyi Danglars niin\nviattomasti, että Monte-Cristo hengessään nauroi, sillä hän oli jo\nennättänyt saada tietää yhtä ja toista rahamiehen kotioloista.\n\n-- Herra Debray, niin on, herra paroni, vastasi palvelija.\n\nDanglars nyökkäsi. Sitten hän kääntyi Monte-Criston puoleen.\n\n-- Herra Lucien Debray on perheen vanha ystävä, sisäasiainministeriön\nsihteeri. Mitä rouvaani tulee, niin hän ottaessaan minut miehekseen\naleni säädyssään, sillä hän kuuluu vanhaan aatelistoon, on syntyisin\nneiti de Servières ja on entisen everstin, markiisi Nargonnen leski.\n\n-- Minulla ei ole ollut kunniaa tutustua rouva paronittareen, mutta\nherra Debrayn olen tavannut jo.\n\n-- Missä? kysyi Danglars.\n\n-- Herra de Morcerfin luona.\n\n-- Tunnette siis pikku vicomten? kysyi Danglars.\n\n-- Olimme yht'aikaa Roomassa karnevaalin aikaan.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Danglars. -- Muistelen kuulleeni jostakin\nkummallisesta seikkailusta rosvojen kanssa, jotka asustivat keskellä\nraunioita. Hän pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Muistelen hänen\nkertoneen siitä vaimolleni ja tyttärelleni Italiasta palattuaan.\n\n-- Rouva paronitar odottaa herroja, lausui palvelija palatessaan\nhuoneeseen.\n\n-- Kuljen edeltä näyttääkseni teille tietä, sanoi Danglars kumartaen.\n\n-- Ja minä seuraan teitä, sanoi Monte-Cristo.\n\n\n\n\n47. Harmaat hevoset\n\n\nParonin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa\nvallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat\nvihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka\nseiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset\nintialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja\nkullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi\nkalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja\nyhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita\naistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä\nsen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien\nmuiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn\nkanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin\ndirektorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä\nsaanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan\nmukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo\nvieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko\ntulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.\n\nRouva Danglars, joka oli vielä hyvin kaunis, vaikka oli jo\nkolmekymmentäkuusivuotias, istui siron pianon ääressä, ja Lucien Debray\nselaili jotakin kirjaa erään työpöydän ääressä.\n\nLucien oli jo ennättänyt kertoa paronittarelle yhtä ja toista\nkreivistä. Olihan Monte-Cristo aamiaisella Albertin luona tehnyt\nkaikkiin aivan erikoisen vaikutuksen. Vaikka Debray ei ollutkaan\nherkimpiä vaikutuksille, oli hänen kuvauksensa kuitenkin tehnyt\nparonittaren suunnattoman uteliaaksi. Tuo pianon ääressä istuminen ja\nkirjan selaileminen olikin vain asetelma, jonka tarkoitus oli salata\nsuuri jännitys. Paronitar otti sen vuoksi miehensä hymyillen vastaan,\nmitä hän ei tavallisesti tehnyt. Kreivin tervehdykseen hän vastasi\nsyvällä ja samalla sirolla kumarruksella.\n\nLucien tervehti kreiviä puolituttavallisesti ja Danglars'ia niin kuin\nvanhaa tuttavaa ainakin.\n\n-- Rouva paronitar, sanoi Danglars, -- sallikaa minun esitellä teille\nkreivi Monte-Cristo, jota roomalaiset liiketuttavani ovat mitä\nlämpimimmin minulle suositelleet. Minun tarvitsee lausua vain sana, ja\nkreivi tulee kaikkien hienon maailman naisten kultapojaksi. Kreivi on\npäättänyt viipyä Pariisissa vuoden ja sinä aikana kuluttaa kuusi\nmiljoonaa. Hän panee siis toimeen joukon hienoja tanssiaisia,\npäivällisiä ja illallisia, joissa toivon herra kreivin muistavan meitä\nniin kuin mekin aiomme kutsua hänet kaikkiin pikku kutsuihimme.\n\nVaikka esittely olikin karkea, niin harvoinhan kukaan tulee Pariisiin\ntuhlaamaan vuodessa kuutta miljoonaa. Paronitar loikin kreiviin\nkatseen, jossa kuvastui jokseenkin suuri mielenkiinto.\n\n-- Olen kuullut kerrottavan, että tulette tapanne mukaan maailman\ntoisesta äärestä? kysyi paronitar.\n\n-- Tällä kertaa vain Cadixista.\n\n-- Saavutte huonoon aikaan. Pariisi on kesällä inhottava. Ei ole\ntanssiaisia, ei kutsuja, ei juhlia. Italialainen ooppera on\nLontoossa, ranskalainen kaikkialla muualla paitsi Pariisissa. Ja mitä\nTheâtre-Français'hen tulee, niin tiedättehän, ettei se ole missään.\nHuvitukseksemme jäävät siis ainoastaan muutamat kilpa-ajot\nMars-kentällä ja Satoryssa. Pidättekö kilpa-ajohevosia, herra kreivi?\n\n-- Minä teen kaikkea, mitä Pariisissa tehdään, vastasi Monte-Cristo, --\njos vain tapaan jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa tavoissa.\n\n-- Oletteko siis hevosten ihailija, herra kreivi?\n\n-- Olen viettänyt osan ikääni itämailla, ja tiedättehän, että\nitämaalaiset ihailevat ainoastaan jalosukuisia hevosia ja kauniita\nnaisia.\n\n-- Herra kreivi, sanoi paronitar, -- teidän olisi tullut\nkohteliaisuudesta panna naiset etusijalle.\n\n-- Huomaattehan, että tarvitsen jonkun, joka opastaa minua\npariisilaisissa kohteliaisuuksissa.\n\nTällä hetkellä saapui paronittaren suosikkikamarineiti ja kuiskasi\nmuutaman sanan hänen korvaansa. Rouva Danglars kalpeni.\n\n-- Mahdotonta! sanoi hän.\n\n-- Se on aivan totta, armollinen rouva, sanoi kamarineiti.\n\nRouva Danglars kääntyi miehensä puoleen.\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Mikä? kysyi Danglars huomattavan levottomana.\n\n-- Mitä tuo tyttö sanoo...\n\n-- Ja mitä hän sanoo?\n\n-- Hän sanoo, että juuri kun ajajani aikoi valjastaa hevoseni vaunujeni\neteen, hän ei löytänytkään niitä tallista. Mitä tämä tietää?\n\n-- Kuulkaahan minua, sanoi Danglars.\n\n-- Kuuntelen kyllä, sillä tahdon tietää, mitä teillä on minulle\nsanottavaa. Nämä herrat saavat olla tuomareinamme, ja aloitan siis\nkertomalla heille, mitä on tapahtunut. Hyvät herrat, jatkoi paronitar,\n-- paroni Danglars'in tallissa on kymmenen hevosta. Näiden hevosten\njoukossa on kaksi, jotka kuuluvat minulle, kaksi komeata hevosta,\nPariisin kauneimmat. Tunnettehan, herra Debray, minun hiirakkoni? No\nniin, juuri kun rouva Villefort pyytää saada lainaksi hevoseni ja minä\nolen luvannut huomenna mennä hänen kanssaan ajelemaan Boulognen\nmetsään, ne ovatkin kadonneet. Herra Danglars on kai voittanut muutaman\ntuhannen ja on ne myynyt. Oh, kuinka inhottava joukkio onkaan tuo\nkeinottelijoiden joukko!\n\n-- Hevoset olivat liian rajut, sanoi Danglars, -- nehän olivat tuskin\nneljän vuoden vanhat, pelkäsin aina, kun lähditte niillä ajelemaan.\n\n-- Tiedättehän, että kuukauden ajan on palveluksessani ollut Pariisin\nparas ajaja, sanoi paronitar, -- ellette ole häntäkin myynyt yhdessä\nhevosten kanssa.\n\n-- Rakas ystävä, hankin teille toiset ja näitä kauniimmat, jos suinkin\non mahdollista, mutta lauhkeat, niin ettei minun tarvitse pelätä\npuolestanne.\n\nParonitar kohautti olkapäitään hyvin halveksivasti.\n\nDanglars ei ollut huomaavinaan tätä aviopuolisolleen tyypillistä\nliikettä. Hän kääntyi Monte-Criston puoleen sanoen:\n\n-- Valitettavasti en tuntenut teitä aikaisemmin, herra kreivi. Tehän\njuuri järjestätte talouttanne?\n\n-- Niin järjestän, sanoi kreivi.\n\n-- Olisin silloin tarjonnut ne teille. Myin ne melkein ilmaiseksi.\nMutta, niin kuin lausuin, tahdoin niistä päästä. Ne ovat hevosia, jotka\nsopivat naimattomalle miehelle.\n\n-- Herra paroni, kiitän teitä, vastasi kreivi. -- Ostin tänä aamuna\njokseenkin hyvät ja jokseenkin huokeaan hintaan. Katsokaahan, herra\nDebray, tehän olette varmaankin hevosten tuntija.\n\nDebrayn mennessä ikkunaan lähestyi paroni vaimoaan.\n\n-- Ajatelkaahan, sanoi hän, -- että minulle tarjottiin niistä huimaavan\nkorkea hinta. En tiedä, kuka häviötään valmistava hullu lähetti tänä\naamuna taloudenhoitajansa luokseni, pääasia on, että voitin niistä\nkuusitoistatuhatta frangia. Älkää olko minulle suutuksissa, annan\nniistä teille neljä tuhatta ja Eugénielle kaksi.\n\nRouva Danglars loi mieheensä murhaavan katseen.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti Debray.\n\n-- Mikä nyt on? kysyi paronitar.\n\n-- Teidän hevosenne, teidän omat hevosenne on valjastettu kreivin\nvaunujen eteen.\n\n-- Minun hiirakkoni! huudahti rouva Danglars.\n\nHän riensi ikkunaan.\n\n-- Ne ovat todellakin samat, sanoi hän.\n\nDanglars oli ällistynyt.\n\n-- Onko se mahdollista? oli Monte-Cristo hämmästyvinään.\n\n-- Sehän on uskomatonta, mutisi pankkiiri.\n\nParonitar lausui pari sanaa Debraylle, joka lähestyi Monte-Cristoa.\n\n-- Paronitar pyytää kysyä, mistä hinnasta hänen miehensä myi teille\nhevoset.\n\n-- En tiedä täsmälleen, vastasi Monte-Cristo. -- Tämän yllätyksen on\nminulle tuottanut taloudenhoitajani, ja ... ne maksoivat luullakseni\nkolmekymmentätuhatta frangia.\n\nDebray vei vastauksen paronittarelle.\n\nDanglars oli niin hämillään ja niin kalpea, että kreivi oli tuntevinaan\nsääliä häntä kohtaan.\n\n-- Näettehän, sanoi hän, -- kuinka naiset ovat kiittämättömiä. Tämä\nhuomaavaisuutenne ei ole vaikuttanut mitään rouva paronittareen.\nKiittämätön ei ole oikea sana, hullu aioin sanoa. Mutta minkä sille\nvoi, ihminen rakastaa aina sitä, mikä on vaarallista. Viisainta onkin\nsiis antaa heidän tehdä oman mielensä mukaan. Jos he murskaavat päänsä,\nniin he eivät ainakaan voi silloin soimata ketään muuta kuin itseään.\n\nDanglars ei vastannut mitään, hän arvasi, että häntä pian odotti kauhea\nperhekohtaus. Paronitar oli jo rypistänyt kulmiaan, ja se ennusti aina\nmyrskyä. Debray, joka aavisti sen tulevan, teki asiaa kaupungille ja\npoistui. Monte-Cristo, joka ei tahtonut viipymisellään pilata\nasemaansa, kumarsi rouva Danglars'ille ja poistui jättäen aviomiehen\nvaimonsa vihan valtaan.\n\n-- Hyvä, tuumi Monte-Cristo poistuessaan, -- olen päässyt siihen, mihin\ntahdoinkin. Tämän perheen rauha on nyt minun vallassani, ja yhdellä\niskulla voitan sekä herran että rouvan sydämen. Mikä onni! Mutta vielä\nen ole tullut esitellyksi neiti Eugénie Danglars'ille, ja olisin ollut\nhyvin utelias näkemään hänet. Mutta, jatkoi hän ja hänen huulilleen\ntuli tuo hänelle ominainen hymy, -- olemmehan Pariisissa ja meillä on\naikaa... Lykätkäämme se toistaiseksi...!\n\nNäissä mietteissä kreivi nousi vaunuihin ja ajoi asuntoonsa.\n\nKaksi tuntia myöhemmin rouva Danglars sai herttaisen kirjeen,\njossa kreivi Monte-Cristo selitti, ettei hän tahtonut aloittaa\nPariisissa-oleskeluaan saattamalla kaunista naista epätoivoon, ja hän\npyysi paronitarta ottamaan hevosensa takaisin.\n\nNiillä oli samat valjaat, jotka paronitar oli nähnyt niillä aamulla,\nmutta korvien nauharuusuihin oli jokaiseen kiinnitetty jalokivi.\n\nDanglars'kin sai kirjeen.\n\nKreivi pyysi siinä, että hän saisi tehdä tämän lahjoituksen\nparonittarelle, pyytäen anteeksi, että itämaisen tavan mukaan lähetti\nhevoset takaisin.\n\nIltapäivällä Monte-Cristo läksi Alin seurassa Auteuiliin.\n\nSeuraavana päivänä kello kolmen aikaan tuli Ali kreivin soitettua\nherransa huoneeseen.\n\n-- Ali, sanoi kreivi, -- olet usein kertonut minulle, miten taitava\nolet heittämään lassoa.\n\nAli nyökkäsi ja kohotti ylpeänä vartaloaan.\n\n-- Hyvä...! Lasson avulla voit siis pysäyttää härän?\n\nAli nyökkäsi.\n\n-- Leijonankin?\n\nAli kuvasi liikkeellä lasson heittämistä ja matki vihaista karjuntaa.\n\n-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- ymmärrän sinun pyytäneen leijonia.\n\nAli nyökkäsi ylpeänä.\n\n-- Mutta voisitko pysäyttää kaksi täyttä laukkaa juoksevaa hevosta?\n\nAli hymyili.\n\n-- Hyvä, kuule siis, sanoi Monte-Cristo. -- Kohta ajavat tästä ohitse\nvaunut kahden hevosen vetäminä, samojen, jotka minulla oli eilen. Sinun\ntäytyy pysäyttää nuo hevoset taloni edustalle.\n\nAli meni kadulle ja veti portin eteen suoran viivan. Sitten hän palasi\nsisään ja näytti viivaa kreiville, joka koko ajan oli katseillaan\nseurannut häntä.\n\nKreivi taputti häntä hellästi olalle. Sillä tavoin hän kiitti Alia.\nSitten nubialainen meni polttamaan piippuaan talon ja kadun kulmassa\nolevalle kivelle. Monte-Cristo vetäytyi huoneeseensa välittämättä\nasiasta sen enempää.\n\nMutta kello viiden aikaan, jolloin kreivi odotti ajoneuvoja, näkyi\nhänessä heikkoja levottomuuden oireita. Hän käveli eräässä\nkadunpuoleisessa huoneessa ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan, ja\nsilloin tällöin hän lähestyi ikkunaa ja näki nubialaisen säännöllisesti\npuhaltelevan savupilviä, mistä voi päättää hänen kokonaan vaipuneen\ntähän toimeen.\n\nÄkkiä kuului etäältä vaunujen jyrinää, joka lähestyi ukkosen\nnopeudella. Näkyviin tulivat vaunut, joiden ajaja turhaan koetti\nhillitä hevosia, sillä ne kiitivät hurjina, villeinä eteenpäin.\n\nVaunuissa istui nuori nainen ja seitsemän- tai kahdeksanvuotias lapsi,\njotka syleilivät toisiaan ja kauhun vallassa eivät osanneet edes\nhuutaakaan. Jos pyörän alle olisi sattunut kivi tai vaunut törmänneet\npuuta vastaan, olisivat ne menneet sirpaleiksi. Vaunut kiitivät\nkeskellä katua, ja kaikki, jotka näkivät niiden tulevan, huusivat\nkauhusta.\n\nÄkkiä Ali laski piippunsa syrjään, otti taskustaan lasson, heitti sen\nniin että se kietoutui kolmin kerroin vasemmanpuoleisen hevosen\njalkojen ympärille. Parin kolmen askelen päässä hevonen kaatui, taittoi\naisan ja kaatuessaan esti toista hevosta kiitämästä eteenpäin. Ajaja\nkäytti tätä hetkeä hyväkseen hypätäkseen alas. Mutta Ali oli jo\ntarttunut rautaisilla sormillaan toisen hevosen sieraimiin, ja tuskasta\nhirnuen tämä vaipui toisen viereen kadulle.\n\nTähän kului aikaa vain sen verran kuin kuula tarvitsee osuakseen\nmaaliin.\n\nMutta vastapäätä olevasta talosta riensi paikalle mies palvelijoitten\nseuraamana. Samassa kun ajaja avasi vaunun oven, mies nosti syliinsä\nnaisen, joka toisella kädellään oli takertunut vaunun tyynyihin ja\ntoisella painoi rintaansa vastaan pyörtynyttä poikaansa. Monte-Cristo\nkantoi heidät molemmat salonkiin ja laski heidät leposohvalle.\n\n-- Älkää pelätkö enää, sanoi hän. -- Olette pelastunut.\n\nNainen tointui ja osoitti mitään puhumatta poikaansa, ja hänen\nkatseensa ilmaisi paljon enemmän kuin kaikki rukoukset. Lapsi oli yhä\nvielä pyörryksissä.\n\n-- Minä ymmärrän, sanoi kreivi tarkastaen lasta. -- Mutta olkaa\nrauhassa, hänelle ei ole tapahtunut mitään pahaa. Hän on vain\nsäikähtänyt.\n\n-- Sanotte sen varmaankin ainoastaan rauhoittaaksenne minua. Katsokaa,\nkuinka kalpea hän on! Poikani, lapseni, Edouardini, vastaa äidillesi.\nHyvä herra, lähettäkää noutamaan lääkäriä. Annan kaiken rikkauteni\nsille, joka pelastaa poikani!\n\nMonte-Cristo viittasi epätoivoista äitiä rauhoittumaan. Hän otti\neräästä laatikosta böömiläisestä lasista tehdyn kullalla koristetun\npullon, jossa oli verenpunaista nestettä, ja kaasi siitä pisaran lapsen\nkielelle.\n\nLapsi, vaikka olikin vielä aivan kalpea, avasi heti silmänsä.\n\nTämän nähdessään äiti oli melkein huumaantunut ilosta.\n\n-- Missä olen, huudahti hän, -- ja ketä saan kiittää siitä, että olemme\npelastuneet kamalasta tapaturmasta?\n\n-- Olette miehen luona, joka on onnellinen saadessaan poistaa teiltä\nsuuren surun.\n\n-- Kirottu uteliaisuus, sanoi nainen. -- Koko Pariisi puhui rouva\nDanglars'in erinomaisista hevosista, ja mieleni teki niitä koettaa.\n\n-- Mitä! huudahti kreivi verrattomasti teeskennellen hämmästystä. --\nOvatko nuo hevoset rouva paronittaren?\n\n-- Ovat. Tunnette siis hänet?\n\n-- Rouva Danglars'in? Minulla on kunnia tuntea hänet, ja olen kaksin\nverroin onnellinen pelastettuani teidät noiden hevosten aiheuttamasta\nvaarasta. Sillä minua saatte syyttää tuosta vaarasta. Ostin eilen\nhevoset paronilta. Mutta paronitar näytti olevan siitä niin pahoillaan,\nettä eilen lähetin ne hänelle lahjaksi.\n\n-- Olette siis kreivi Monte-Cristo, josta Hermine eilen kertoi minulle\nhyvin paljon?\n\n-- Olen, vastasi kreivi.\n\n-- Minä olen Héloïse de Villefort.\n\nKreivi kumarsi kuin mies, joka kuulee aivan vieraan nimen.\n\n-- Herra Villefort tulee olemaan teille äärettömän kiitollinen! jatkoi\nHéloïse.\n\n-- Olette pelastanut hänen vaimonsa ja poikansa. Ilman jalomielistä\npalvelijaanne minä ja lapseni olisimme varmasti kuolleet.\n\n-- Vapisen vieläkin ajatellessani, missä vaarassa olitte.\n\n-- Sallitte varmaankin minun runsaasti palkita tuota miestä.\n\n-- Älkää pilatko Alia palkinnoillanne ja kiitoksillanne, sanoi\nMonte-Cristo. -- En tahtoisi hänen tottuvan sellaiseen. Ali on orjani.\nPelastaessaan henkenne palvelee hän minua, ja hänen velvollisuutensa on\npalvella minua.\n\n-- Mutta hänhän pani henkensä vaaraan, sanoi rouva Villefort, johon\nkreivin käskevä ääni oli tehnyt syvän vaikutuksen.\n\n-- Olen kerran pelastanut hänen henkensä, vastasi Monte-Cristo, -- se\nkuuluu siis minulle.\n\nRouva Villefort vaikeni.\n\nTänä lyhyen äänettömyyden aikana oli kreivillä tilaisuus tarkastaa\nlasta. Poika oli pieni ja hento, kalpeaihoinen, niin kuin punatukkaiset\ntavallisesti ovat, ja hänen tuuhea kapinallinen tukkansa peitti kuperaa\notsaa ja laskeutui suurina kiharoina olkapäille asti. Silmät olivat\nvilkkaat, ja niistä näkyi salaista pahuutta ja nuorekasta\nilkimielisyyttä. Suu oli iso, mutta huulet kapeat. Tätä\nseitsenvuotiasta olisi piirteistään päättäen luullut ainakin\nkaksitoistavuotiaaksi. Ensitöikseen hän äkillisellä liikkeellä\nirrottautui äitinsä syleilystä ja meni avaamaan sen laatikon, josta\nkreivi oli ottanut lääkkeen. Kysymättä lupaa keneltäkään, tottuneena\ntäyttämään kaikki oikkunsa, hän alkoi ottaa korkkeja pois kaikista\npulloista.\n\n-- Älkää koskeko niihin, sanoi kreivi, -- sillä muutamat noista\naineista ovat vaarallisia hengittääkin.\n\nRouva Villefort kalpeni ja tarttui poikansa käsivarteen vetäen hänet\nluokseen. Kun hänen pelkonsa oli talttunut, loi hän laatikkoon nopean\nmutta ilmeikkään katseen, jonka kreivi heti ymmärsi.\n\nSamassa astui Ali sisään.\n\nRouva Villefort teki iloa ilmaisevan liikkeen ja painaen lapsen entistä\nlujemmin rintaansa vastaan sanoi:\n\n-- Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan\npidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme\nepäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.\n\nPoika suipensi huuliaan ja käänsi halveksivaisesti päänsä poispäin.\n\n-- Hän oli liian ruma, sanoi hän.\n\nKreivi hymyili, aivan kuin lapsi olisi täyttänyt hänen toivomuksensa.\nRouva Villefort soimasi poikaansa niin lievästi, että Jean-Jacques\nRousseau ei suinkaan olisi siitä pitänyt, jos pojan nimi olisi ollut\nEmile.\n\n-- Tämä nainen, sanoi kreivi arabiankielellä Alille, -- käskee\npoikaansa kiittämään sinua heidän henkensä pelastamisesta, ja lapsi\nvastaa, että olet liian ruma.\n\nAli käänsi hetkiseksi älykkään katseensa lapseen. Sieraimien\nvärähtelystä Monte-Cristo huomasi, että Ali oli loukkaantunut\nsydänjuuriansa myöten.\n\n-- Herra kreivi, sanoi rouva Villefort nousten, -- asutteko\ntavallisesti täällä?\n\n-- En, vastasi kreivi. -- Olen ostanut tämän talon jonkinmoiseksi\ntilapäisasunnoksi. Asun Champs-Elysées 30:ssa. Mutta huomaan, että\nolette jo täysin toipunut ja haluatte varmaan lähteä. Käsken\nvaljastamaan nämä samat hevoset vaunujeni eteen, ja Ali, tuo niin ruma\nmies, sanoi hän hymyillen pojalle, -- saa kunnian saattaa teidät\nkotiinne, jotta oma ajajanne saa jäädä tänne panemaan vaunut kuntoon.\nKun ne ovat kunnossa, vievät minun omat hevoseni vaunut suoraan\nparonitar Danglars'in luo.\n\n-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- enhän minä mitenkään tohdi lähteä\nnoiden samojen hevosten kyytiin.\n\n-- Saattepahan nähdä, sanoi Monte-Cristo, -- että Alin ollessa\nohjaksissa ne muuttuvat lauhkeiksi kuin lampaat.\n\nAli oli lähestynyt hevosia, jotka suurella vaivalla oli saatu pystyyn.\nHänen kädessään oli tuoksuvaan nesteeseen kastettu pieni sieni. Sillä\nhän hieroi hevosten kuonoa ja ohimoita, ja heti sen jälkeen ne alkoivat\npurskua ja vapista.\n\nSuuren ihmisparven katsellessa Ali sitten valjasti hevoset kreivin\nvaunujen eteen, tarttui ohjaksiin ja nousi ajajan paikalle. Ja kaikkien\nläsnä olevien suureksi ihmeeksi nuo kuuluisat ja äsken niin hurjat\nharmaat hevoset astelivat nyt niin veltosti ja horjuen, että kului\nlähes kaksi tuntia, ennen kuin rouva Villefort saapui asuntoonsa\nSaint-Honorén esikaupunkiin.\n\nSaavuttuaan asuntoonsa ja kotiväen tunteiden hiukan lauhduttua hän\nkirjoitti seuraavan kirjeen rouva Danglars'ille:\n\n    Rakas Hermine.\n\n    Tuo sama kreivi Monte-Cristo, josta niin paljon eilen puhuimme,\n    on aivan kuin ihmeen kautta pelastanut tänään minut ja poikani.\n    Kun eilen hänestä puhuimme, en otaksunut, että niin pian hänet\n    näkisin. Eilen puhuitte hänestä niin suurella innostuksella, että\n    pikku älyni ei voinut olla Teitä pilkkaamatta, mutta tänään\n    huomaan, että tuo innostuksenne ei ollut edes kylliksi suuri.\n    Ranelaghin luona hevoseni pillastuivat kiitämään sellaista hurjaa\n    vauhtia, että Edouard ja minä olisimme varmaankin menneet murskaksi\n    ensimmäistä puuta tai kylän kaivoa vastaan, ellei eräs arabialainen\n    tai nubialainen, musta hän ainakin oli ja kreivin palvelija, olisi\n    -- epäilemättä kreivin viittauksesta -- seisauttanut hevosia,\n    vaikka oli vaarassa joutua kuoleman omaksi, ja ihme olikin, ettei\n    hänen käynyt niin hullusti. Silloin kreivi kantoi minut ja\n    Edouardin luokseen ja herätti poikani eloon. Tulin hänen omissa\n    vaunuissaan kotiin. Huomenna lähetetään Teidän vaununne. Saatte\n    nähdä, että hevosenne ovat tämän tapauksen jälkeen ihmeellisesti\n    heikontuneet. Ne ovat aivan kuin hölmistyneet. Näyttää aivan siltä,\n    kuin ne eivät voisi antaa itselleen sitä anteeksi, että mies on\n    heidät kesyttänyt. Kreivi pyysi minua sanomaan Teille, että kun\n    ne kaksi päivää saavat maata oljilla ja niitä ruokitaan vain\n    kauroilla, tulevat ne yhtä kukoistaviksi kuin ennenkin, siis yhtä\n    vaarallisiksi.\n\n    Hyvästi! En kiitä Teitä tästä ajelustani, mutta kun asiaa oikein\n    mietin, niin väärinhän tekisin, jos jollakin tavoin olisin Teille\n    pahoillani hevostenne oikun johdosta, sillä tätä oikkua saan\n    kiittää tutustumisestani kreivi Monte-Cristoon. Tuo kummallinen\n    mies on niin merkillinen ja mieltäkiinnittävä arvoitus, että aion\n    häntä kaikin mokomin lähemmin tutkia, vaikkakin minun täytyisi\n    lähteä uudelleen ajelemaan Boulognen metsään Teidän hevosillanne.\n\n    Edouard kesti tapauksen ihmeellisen rohkeasti. Hän kyllä pyörtyi,\n    mutta sitä ennen hän ei kertaakaan parkaissut eikä jälkeenpäin\n    itkenyt. Sanotte kai taaskin, että äidinrakkauteni tekee minut\n    sokeaksi. Mutta tässä hennossa ja heikossa ruumiissa on rautainen\n    sielu.\n\n    Meidän rakas Valentinemme lähettää paljon terveisiä Eugénielle.\n    Suutelen Teitä sydämellisesti.\n\n    Héloïse de Villefort.\n\n    P.S. Järjestäkää niin, että jotenkin tapaan kreivi Monte-Criston\n    Teidän luonanne, tahdon hänet ehdottomasti nähdä. Olen saanut herra\n    Villefort'in lupaamaan, että hän käy kreivin luona. Toivon, että\n    hän pitää lupauksensa.\n\nSamana iltana puhuttiin kaikkialla Auteuilin tapauksesta. Albert kertoi\nsen äidilleen, Château-Renaud Jockey-klubissa, Debray ministeriössä.\nBeauchamp lausui kreiville lehdessään sekalaisten uutisten joukossa\nkahdellakymmenellä rivillä muutamia kohteliaisuuksia, mikä teki tämän\nulkomaalaisen aatelismiehen ylhäisönaisten silmissä sankariksi.\n\nMonet jättivät käyntikorttinsa rouva Villefort'in asuntoon saadakseen\nsiten tilaisuuden tulla toistamiseen ja kuullakseen hänen omasta\nsuustaan koko kertomuksen tästä kummallisesta seikkailusta.\n\nNiin kuin Héloïse oli maininnut, Villefort pukeutui mustaan pukuunsa,\notti valkoiset hansikkaat, valikoi komeimmat vaununsa, määräsi parhaat\npuvut palvelijoilleen ja pysähtyi samana iltana Champs-Elysées'n\nvarrella olevan talon n:o 30:n eteen.\n\n\n\n\n48. Ideologiaa\n\n\nJos kreivi Monte-Cristo olisi kauemmin oleskellut Pariisissa, niin hän\nolisi antanut täyden arvon herra Villefort'in käynnille.\n\nVillefort oli hovin suosiossa, hallitsipa sitten kuningassuvun vanhempi\ntai nuorempi haara, olivatpa ministerit vanhoillisia tai vapaamielisiä.\nKaikki pitivät häntä hyvin etevänä, niin kuin ihmiset aina pitävät\nsitä, joka ei ole tehnyt poliittista haaksirikkoa. Monet vihasivat\nhäntä, mutta toiset suosivat, vaikka ei kukaan häntä rakastanut.\nVillefort'illa oli ylhäinen asema oikeusalalla, ja hän pysyi siinä\naivan kuin Harlay tai Molé. Hänen salonkinsa, jonka tekivät vilkkaaksi\nnuori vaimo ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tuskin\nkahdeksantoistavuotias tytär, oli yhtä kaikki tuollainen jäykkä\npariisilainen salonki, jossa noudatetaan traditioita ja kunnioitetaan\nsuuresti hovitapoja. Kylmä kohteliaisuus, ehdoton luottamus hallituksen\nperiaatteisiin, täydellinen filosofisten järjestelmien ja niiden\nluojien halveksiminen, ne olivat pääosana herra Villefort'in\nyksityisessä ja julkisessa elämässä.\n\nHerra Villefort ei ollut ainoastaan virkamies, hän oli melkein\nvaltiomies. Koska hän oli ollut hyvissä väleissä edellisen hovin\nkanssa, josta hän aina puhui mitä suurimmalla kunnioituksella ja\narvonannolla, piti uusi hovi häntä suuressa kunniassa, ja hän tiesi\nniin paljon, että monessa asiassa otettiin hänen mielipiteensä aina\nvarteen ja kysyttiin häneltä neuvoakin. Hän asui aivan kuin\nkuninkailleen kapinalliset läänitysherrat valloittamattomassa\nlinnoituksessa. Tämä linnoitus oli kuninkaallisen prokuraattorin virka,\njonka etuja hän verrattomasti käytti hyväkseen ja josta hän ei olisi\nluopunut muuten kuin antaakseen valita itsensä eduskuntaan ja\nmuuttuakseen hallitusmielisestä opposition mieheksi.\n\nYleensä Villefort kävi harvoin muiden luona. Hänen rouvansa kävi hänen\npuolestaan. Seurapiireissä oli siihen niin totuttu, että puolustettiin\nsitä hänen runsaalla työtaakallaan, vaikka se johtuikin oikeastaan\nylpeistä laskelmista, aatelisesta ylimielisyydestä, hän kun noudatti\nperiaatetta: \"Kunnioita itseäsi, niin toiset sinua kunnioittavat\", mikä\nohje on paljon edullisempi meidän yhteiskunnassamme kuin\nkreikkalaisten: \"Tunne itsesi.\" Viimeksi mainitun sijaanhan on\nnykyaikana tullut tuo paljon helpompi ja mukavampi toisten tunteminen.\n\nYstävilleen Villefort oli voimakas suojelija, vihollisilleen salainen\nmutta kiivas vastustaja, kaikille muille hän oli lain kuvapatsas, joka\noli saanut ihmisen muodon. Sitä paitsi hän oli korskean näköinen, hänen\nkasvonsa olivat liikkumattomat, katseensa milloin himmeä, milloin\nhävyttömän läpitunkeva ja tutkiva. Sellainen oli mies, jonka jalustan\noli neljä peräkkäistä vallankumousta ensin muodostanut ja sitten\nlujittanut.\n\nHerra Villefort'ia pidettiin Ranskan vähimmin uteliaana, vähimmin\njokapäiväisenä miehenä. Hän piti tanssiaiset kerran vuodessa ja\nnäyttäytyi niissä ainoastaan neljännestunnin, toisin sanoen\nneljäkymmentäviisi minuuttia lyhyemmän ajan kuin kuningas\ntanssiaisissaan. Koskaan ei häntä nähty teattereissa, ei konserteissa\neikä missään yleisissä paikoissa. Toisinaan hän pelasi whistiä, ja\nsilloin valittiin hänen arvolleen sopivat vastapelaajat: joku\nlähettiläs, arkkipiispa, prinssi, presidentti tai joku leskiherttuatar.\n\nSellainen oli mies, jonka vaunut pysähtyivät kreivi Monte-Criston oven\neteen.\n\nKamaripalvelija ilmoitti herra Villefort'in saapumisen juuri sinä\nhetkenä, kun kreivi kartan yli kumartuneena tutki tietä Pietarista\nKiinaan.\n\nKuninkaallinen prokuraattori astui yhtä juhlallisesti sisään kuin\nastuessaan oikeussaliin. Hän oli kaikessa sama mies, jonka näimme\nMarseillessa prokuraattorin sijaisena. Luonto, joka aina on\njohdonmukainen, ei ollut tehnyt mitään muutoksia hänen kehityksessään.\nHänen syvällä olevat silmänsä vaikuttivat miltei ontoilta, ja hänen\nkultasankaiset silmälasinsa olivat niin kiinni silmäkuopassa, että\nolisi voinut luulla niiden kuuluvan hänen kasvoihinsa. Kaulusta lukuun\nottamatta oli hänen pukunsa aivan musta, eikä tässä synkässä värissä\nollut muuta poikkeusta kuin napinreiän punainen nauha, joka näytti\nsiveltimellä vedetyltä veriviirulta.\n\nVaikka Monte-Cristo osasikin hillitä itsensä, tarkasti hän tavallista\nterävämmin tätä vierastaan vastatessaan hänen kumarrukseensa. Ja\nVillefort, joka luonteeltaan oli epäluuloinen eikä uskonut sosiaalisiin\nihmeisiin, piti tuota ulkomaista aatelismiestä -- sen nimen oli\nMonte-Cristo jo saanut -- pikemmin jonakuna teollisuudenharjoittajana,\njoka oli tullut etsimään uutta toimialaa, tai karanneena\nrangaistusvankina kuin Kirkkovaltion ritarina tai Tuhannen ja yhden yön\nsulttaanina.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Villefort sillä yksitoikkoisella äänellä, jota\nvirkamiehet käyttävät puheissaan ja josta he eivät tahdo tai eivät voi\nvapautua tavallisessa keskustelussakaan, -- kuultuani, minkä\npalveluksen eilen teitte vaimolleni ja pojalleni, katson olevani\nvelvollinen kiittämään teitä. Olen siis saapunut täyttämään tämän\nvelvollisuuden ja lausumaan kiitokseni.\n\nVirkamiehen ankara katse ei hänen puhuessaan kadottanut hituistakaan\ntavallisesta terävyydestään. Hän oli lausunut sanansa yliprokuraattorin\näänellä, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat koko ajan pysyneet\nliikkumattomina, minkä seikan tähden hänen imartelijansa sanoivat häntä\nlain kuvapatsaaksi, niin kuin olemme maininneet.\n\n-- Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo vuorostaan jääkylmän kohteliaasti,\nolen iloinen, kun olen voinut pelastaa pojan äidilleen, sillä\nsanotaanhan, että äidin tunne on kaikkein pyhin, ja tämä osakseni\ntullut onni olisi voinut vapauttaa teidät velvollisuudestanne. Mutta\nepäilemättä tuotatte minulle suuren kunnian, sillä tiedänhän, että\nherra Villefort ei tällaista suosiota tuhlaa. Mutta niin kallisarvoinen\nkuin se onkin, ei se vastaa sitä iloa, minkä sisäinen tyydytys minulle\nantaa.\n\nVillefort, joka kummastui tätä odottamatonta puheen käännettä, vavahti\naivan kuin sotilas, joka tuntee saaneensa iskun haarniskan lävitse.\nHalveksiva piirre hänen suupielessään ilmaisi, että hän tästä lähin ei\npitänyt kreivi Monte-Cristoa hienona aatelismiehenä.\n\nHän loi silmänsä ympärilleen etsiäkseen uutta keskustelunaihetta ja\nnäki kartan, jota Monte-Cristo oli hänen tullessaan tarkastanut.\n\n-- Tutkitte maantiedettä? Se on tyhjentymätön aine, varsinkin teille,\njonka sanotaan nähneen yhtä monta maata kuin tuolle kartalle on\npiirretty.\n\n-- Niin, olen tahtonut sovittaa ihmiskuntaan kokonaisuudessaan sen,\nmitä te yksilöihin, nimittäin psykologiset tutkimukset. Olen ajatellut,\nettä minun on helpompi kulkea kokonaisuudesta yksityiskohtiin kuin\nyksityiskohdista kokonaisuuteen. Algebrallinen selviö sanoo, että\ntunnetusta on johdettava tuntematon, eikä tuntemattomasta tunnettu...\nMutta olkaa hyvä ja istukaa.\n\nMonte-Cristo viittasi häntä istumaan nojatuoliin, joka kuninkaallisen\nprokuraattorin täytyi itse vetää esiin. Kreivi asettui entiseen\ntuoliinsa pöydän taakse. Näin hän oli puoliksi kääntyneenä vieraaseensa\npäin, selkä ikkunaan ja kyynärpää kartalla, joka tänä hetkenä oli\nkeskustelun aiheena, vaikka keskustelu kohta samoin kuin Morcerfin ja\nDanglars'in luona kääntyi asianomaiseen vieraaseen.\n\n-- Ahaa, te filosofoitte, sanoi Villefort oltuaan hetkisen vaiti\nkootakseen voimansa aivan kuin painija, joka tapaa vastustajan. --\nKautta kunniani, jos minulla teidän tavallanne ei olisi mitään\ntehtävää, etsisin itselleni hauskemman toimialan.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, -- ja ihminen onkin ruma\nlinnunpelätti jokaisen silmissä, joka häntä lähemmin tutkii auringon\nmikroskoopin alla. Mutta kuulin teidän sanovan, ettei minulla ole\nmitään tehtävää. Luuletteko sitten ehkä, että teillä on jotakin\ntehtävää? Tai, puhuaksemme suorempaan luuletteko, että työnne on sen\narvoista, että sitä voi joksikin sanoa?\n\nVillefort'in kummastus tuli entistä suuremmaksi, kun hän sai tämän\ntoisen ankaran iskun. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut näin\nvoimakasta paradoksia tai, sanoaksemme suoraan, hän kuuli sellaisen\nensimmäisen kerran.\n\nKuninkaallinen prokuraattori ryhtyi vastaamaan.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette ulkomaalainen ja sanotte itsekin\nviettäneenne osan elämäänne itämailla. Ette siis tiedä, kuinka\ninhimillinen oikeus, joka siellä iskee nopeasti, on meillä varovainen\nja varma.\n\n-- Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Se kulkee ontuen, niin kuin antiikin\nmaailmassa sanottiin. Tiedän tuon kaiken, sillä olen tutkinut eri\nmaiden oikeuslaitosta, ja olen verrannut eri kansojen rikoslakeja\nluonnonoikeuteen. Ja sen sanon suoraan, että mielestäni alkeellisten\nkansojen laki, kostolaki, on lähimpänä Jumalan sydäntä.\n\n-- Jos tämä laki tulisi käytäntöön, sanoi kuninkaallinen prokuraattori,\n-- niin se kyllä suuresti yksinkertaistaisi rikoslakiamme, eikä meidän\nvirkamiehillämme olisi silloin paljoakaan tehtävää, niin kuin äsken\nsanoitte.\n\n-- Ehkä vielä niin käy, sanoi Monte-Cristo. -- Tiedättehän, että kaikki\ninhimilliset järjestelmät kehittyvät monimutkaisesta yksinkertaiseen,\nja että yksinkertainen on samalla täydellistä.\n\n-- Mutta ennen kuin olemme siihen päässeet, sanoi prokuraattori, -- on\nmeidän laissamme ristiriitaisia määräyksiä, jotka johtuvat\ngallialaisista tavoista, roomalaisesta laista ja ranskalaisista\ntottumuksista. Ymmärrättehän, että tähän kaikkeen ei niinkään helposti\nvoi syventyä, ja siihen tarvitaan pitkällistä työtä ja hyvää muistia,\njotta kerran sen opittuaan ei sitä unohda.\n\n-- Se on minunkin mielipiteeni. Mutta kaiken sen, mitä te tiedätte\nasioista Ranskan lain kannalta katsottuna, sen minä tiedän kaikkien\nkansojen lain kannalta. Tunnen yhtä tarkoin englantilaiset,\nturkkilaiset, japanilaiset ja hindulaiset lait kuin ranskalaisetkin.\nOlin siis oikeassa sanoessani, että teillä on suhteellisesti\n(tiedättehän, että kaikki on suhteellista) hyvin vähän lisättävää\nsiihen, mitä olen tutkinut, ja verrattuna siihen, mitä olen oppinut, on\nteillä hyvin paljon vielä opittavaa.\n\n-- Mutta missä tarkoituksessa olette tätä kaikkea tutkinut? kysyi\nVillefort kummastuneena.\n\nMonte-Cristo hymyili.\n\n-- Huomaan kyllä, sanoi hän, -- että vaikka tiedänkin teidät\nlahjakkaaksi mieheksi, otatte kuitenkin yhteiskunnan jokapäiväiseltä ja\nmateriaaliselta kannalta, alatte ihmisestä ja lopetatte ihmiseen,\nliikutte toisin sanoen ahtaimmalla ja puutteellisimmalla alalla, millä\nihmisäly voi liikkua.\n\n-- Selittäkäähän, sanoi Villefort yhä kummastuneempana, -- en oikein\nkäsitä teitä...\n\n-- Tarkoitan, että kiinnittäessänne huomiota kansojen sosiaaliseen\nmuodostumiseen ette näe muuta kuin koneen osat, ettekä sitä suurta\nmestaria, joka sen panee liikkeelle. Tarkoitan, että ympärillänne ette\ntunnusta muuta kuin virkailijat, joiden valtakirjat ovat ministerien\ntai kuninkaiden allekirjoittamat, ettekä huomaakaan niitä henkilöitä,\njotka Jumala on asettanut virkamiesten, ministerien ja kuninkaitten\nyläpuolelle antamalla heille tehtävän eikä vain virkaa. Tämä\non ominaista heikolle ihmisluonteelle, puutteelliselle ja\nepätäydelliselle. Tobias luuli enkeliä, joka tuli tekemään hänet\njälleen näkeväksi, tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Kansakunnat pitivät\nAttilaa, joka tuli heidät hävittämään, tavallisena muiden voittajien\nkaltaisena voittajana. Ja vasta kun he ilmaisivat suuren tehtävänsä,\nheidät tunnettiin ja heidän jumalainen alkunsa huomattiin. Toinen\nsanoi: \"Minä olen Herran enkeli\" ja toinen: \"Minä olen Jumalan vitsa.\"\n\n-- Siis, sanoi Villefort yhä enemmän kummastuen, koska hänen\npuhetoverinsa ilmeisesti oli joko harvinaisen viisas tai hullu, --\npidätte itseänne tuollaisena erikoisena olentona?\n\n-- Miksi en voisi olla sellainen? vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Anteeksi, sanoi Villefort aivan ällistyneenä, -- antakaa minulle\nanteeksi, että en tänne tullessani tietänyt teitä mieheksi, jonka\ntiedot ja äly ovat tavallisten mittojen yläpuolella. Meidän piirissämme\n-- sivistyksen turmelemassa -- ei niin rikas aatelismies kuin te\nkuulemma olette -- huomatkaa, en kysele mitään, matkin ainoastaan\ntoisten puheita -- kuluta aikaansa sosiaalisten pulmien miettimiseen ja\nfilosofisten pilvilinnojen luomiseen. Sellaisista etsivät lohdutuksensa\nne, joille kohtalo ei ole antanut maallista rikkautta.\n\n-- Oletteko siis päässyt korkeaan asemaanne olettamatta, jopa\nkohtaamattakaan poikkeuksia, kysyi kreivi. -- Katseeltanne vaaditaan\nsuurta terävyyttä: ettekö ole harjaannuttanut sitä niin, että heti\ntietäisitte, millainen mies osuu eteenne? Eikö virkamiehen tulisi,\nsamalla kun hän on lain paras sovelluttaja, lain hämärimpien kohtien\novelin selvittäjä, eikö hänen tulisi tietää, mitä jokaisen ihmisen\nsydämessä liikkuu?\n\n-- Saatatte minut aivan hämilleni, sanoi Villefort. -- En ole koskaan\nkuullut kenenkään puhuvan tuolla tavoin.\n\n-- Siksi, että koko ajan olette pysytellyt suljettuna olosuhteittenne\nkehään, ettekä ole tohtinut lentää niihin korkeuksiin, jonne Jumala on\nasettanut näkymättömät ja erikoiset olentonsa.\n\n-- Ja te otaksutte, että siis nuo korkeudet ovat olemassa ja että\nniissä on olentoja, jotka sekaantuvat meidän tekoihimme?\n\n-- Miksi se ei olisi mahdollista? Näettekö ilman, jota hengitätte ja\njota vailla ette kuitenkaan voi elää?\n\n-- Me emme siis näe noita olentoja?\n\n-- Näette kyllä silloin, kun Jumala sallii niiden ottavan näkyvän\nmuodon. Koskette niihin, tartutte niihin, puhutte niille, ja ne\nvastaavat.\n\n-- Haluaisinpa tietää, sanoi Villefort hymyillen, -- milloin tuollainen\nolento tulee minun lähelleni.\n\n-- Tahtonne on täyttynyt.\n\n-- Siis te itsekö olette sellainen?\n\n-- Niin olen. Enkä luule, että tähän päivään asti on kukaan ihminen\nollut sellaisessa asemassa kuin minä. Kuninkaitten valtakunnat ovat\nrajoitettuja, minun valtakuntani on suuri kuin maailma, sillä en ole\nitalialainen, en ranskalainen, en hindulainen, en amerikkalainen, en\nespanjalainen. Kuulun kaikkiin kansoihin. Ei mikään maa voi kerskailla\nnähneensä minun syntyvän. Jumala yksin tietää, mikä seutu näkee minun\nkuolevan. Voin omaksua kaikki tavat, puhua kaikkia kieliä. Te luulette\nminua ranskalaiseksi, sillä puhun ranskaa yhtä helposti ja yhtä\npuhtaasti kuin tekin. No niin, Ali, nubialaiseni, luulee minua\narabialaiseksi, Bertuccio, taloudenhoitajani, luulee roomalaiseksi,\nHaydée, orjattareni, luulee minua kreikkalaiseksi. Ymmärrättehän siis,\nettä kun en kuulu mihinkään kansakuntaan, en pyydä minkään hallituksen\nsuojelusta, en tunnusta ketään veljekseni, ei minua pidätä mikään\nnoista arveluista, joita mahtavat tuntevat, eikä minulla ole sellaisia\nesteitä kuin heikoilla. Minun ainoat vastustajani ovat välimatkat ja\naika. Kolmas on pelottavin, se, että olen kuolevainen olento. Vain se\nvoi pysäyttää minut tielläni jo ennen päämaaliani; kaiken muun --\nnimittäin sen, mitä ihmiset sanovat kohtalon muuttumiseksi -- olen\nottanut varteen laskelmissani. Ja vaikka jokin noista muista esteistä\nvoikin minut tavoittaa, niin ei mikään voi minua kukistaa. Sen vuoksi\nuskallan puhua teille sellaista, mitä ette ole koskaan kuullut edes\nkuninkaitten suusta, sillä kuninkaat tarvitsevat teitä ja muut\npelkäävät. Kukapa ei tässä naurettavasti järjestetyssä yhteiskunnassa\najattelisi: \"Ehkä jonakin päivänä joudun tekemisiin kuninkaallisen\nprokuraattorin kanssa!\"\n\n-- Mutta ettekö itse ajattele samalla lailla? Sillä siitä hetkestä\nasti, kun asutte Ranskassa, olette Ranskan lakien alainen.\n\n-- Sen tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta kun aion mennä\njohonkin maahan, tutkin omalla tavallani kaikkia niitä ihmisiä, joiden\ntaholta minulla on syytä jotakin toivoa tai pelätä, ja lopulta tunnen\nheidät ehkä paremmin kuin he itse. Tuloksena on, että se kuninkaallinen\nprokuraattori, jonka kanssa joudun tekemisiin, on pahemmassa asemassa\nkuin minä, oli hän kuka hyvänsä.\n\n-- Tarkoitatteko, kysyi Villefort hidastellen, -- että kun ihmisluonne\non heikko niin jokainen on tehnyt ... erehdyksiä?\n\n-- Erehdyksiä ... tai rikoksia, vastasi Monte-Cristo aivan kuin\nohimennen.\n\n-- Ja että vain te ihmisten joukossa, joita ette siis tunnusta\nveljiksenne, vain te olette täydellinen, jatkoi Villefort hiukan\nvapisevalla äänellä.\n\n-- En suinkaan täydellinen, vastasi kreivi, -- ainoastaan tutkimaton.\nMutta lopettakaamme jo, jos keskustelu ei teitä miellytä. Eihän minun\ntarvitse sen pahemmin pelätä teidän lakejanne kuin teidän minun\nennustustaitoani.\n\n-- Ei, ei, sanoi Villefort vilkkaasti, peläten, että toinen luulisi\nhänen haluavan karttaa keskustelua, -- ei! Teidän loistava ja melkein\nsuurenmoinen keskustelunne on kohottanut minut jokapäiväisyyden\nyläpuolelle. Emmehän enää keskustele, vaan väittelemme. Tiedättehän,\nkuinka paljon teologit luennoillaan yliopistossa ja filosofit\nväittelyissään lausuvat pelottavia totuuksia. Otaksukaamme siis, että\nharrastamme sosiaalista teologiaa ja teologista filosofiaa ja että minä\nlausun, niin tylyltä kuin se kuuluukin: Veljeni, te uhraatte\nylpeydelle; vaikka olettekin toisten yläpuolella, niin teidän\nyläpuolellanne on Jumala.\n\n-- Kaikkien yläpuolella, vastasi Monte-Cristo niin juhlallisesti, että\nVillefort vasten tahtoaan värisi. -- Olen ylpeä ihmisten edessä, noiden\nkäärmeiden, jotka aina nousevat niitä vastaan, jotka kulkevat niiden\nohitse musertamatta jalallaan niiden päätä. Mutta ylpeyteni heitän pois\nJumalan edessä, joka on kohottanut minut alhaisesta asemastani ja\ntehnyt minut siksi, mikä olen.\n\n-- Siinä tapauksessa ihailen teitä, herra kreivi, sanoi Villefort, joka\ntämän omituisen keskustelun aikana ensi kertaa käytti tuota ylhäistä\npuhuttelua. -- Niin, sen sanon teille, jos olette todellakin voimakas,\ntodellakin nerokas, todellakin pyhä tai tutkimaton, mikä on melkein\nsama asia, niin olkaa ylpeä, se on voimakkaan oikeus. Mutta onhan\nteillä toki jonkinmoista kunnianhimoakin?\n\n-- On yksi.\n\n-- Mikä?\n\n-- Minutkin vei saatana, niin kuin kerran tapahtuu jokaiselle\nihmiselle, korkealle vuorelle. Sinne tultuamme hän näytti minulle koko\nmaailman ja sanoi minulle samaa kuin kerran Kristukselle: \"Tämän kaiken\nsaat, ihmislapsi, jos palvelet minua!\" Silloin mietin kauan, sillä jo\npitkät ajat oli voimakas kunnianhimo kalvanut mieltäni, ja vastasin:\n\"Kuule minua, olen aina kuullut puhuttavan sallimuksesta, mutta en\nkoskaan ole sitä nähnyt, enkä mitään sen kaltaistakaan, ja siksi olen\npäättänyt, ettei sitä ole olemassakaan. Minä tahdon olla sallimus,\nsillä kauneinta, suurinta ja ylevintä maailmassa on palkita ja\nrangaista.\" Mutta saatana painoi päänsä alas ja huokasi. \"Sinä\nerehdyt\", sanoi hän, \"sallimus on olemassa, mutta sinä et häntä näe,\nsillä taivaan tyttärenä hän on näkymätön niin kuin isänsäkin. Et ole\nnähnyt mitään sen kaltaista, sillä hän käyttää näkymättömiä keinoja ja\nkulkee salaisia teitä. Ainoa, mitä voin sinulle tehdä, on asettaa sinut\ntämän sallimuksen palvelijaksi.\" Kauppa oli päätetty. Menetän sen\nkautta ehkä sieluni autuuden, mutta mitä siitä, jatkoi Monte-Cristo. --\nJos kauppa olisi uudelleen solmittava, niin tekisin samoin.\n\nVillefort katsoi tavattoman hämmästyneenä Monte-Cristoon.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän, -- onko teillä vanhempia?\n\n-- Ei, olen yksin maailmassa.\n\n-- Sitä ikävämpi.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Sillä silloin olisi aina voinut sattua tapauksia, jotka olisivat\nmurtaneet ylpeytenne. Sanoittehan, ettette pelkää mitään muuta kuin\nkuolemaa?\n\n-- En sanonut sitä pelkääväni, vaan sanoin, että ainoastaan se voi\nehkäistä minua.\n\n-- Entä vanhuus?\n\n-- Tehtäväni on täytetty, ennen kuin tulen vanhaksi.\n\n-- Entä hulluus?\n\n-- Olen kerran ollut tulemaisillani hulluksi. Ja tunnettehan vanhan\nlauseen: paha ei uusiinnu kahta kertaa. Tämä lause kuuluu\nrikostieteeseen ja siis teidän alaanne.\n\n-- Mutta teillä on muutakin pelättävää kuin kuolema, vanhuus ja\nhulluus. Esimerkiksi halvaus voi iskeä teihin tuhoamatta teitä\nkokonaan, ja silloin on kuitenkin kaikki lopussa. Olette sama kuin\nennenkin, ettekä kuitenkaan sama. Te, joka olitte melkein Ariel,\nenkeli, ette enää olekaan muuta kuin eloton möhkäle, Caliban, joka on\nmaahan kahlehdittu. Juuri tätä sanotaan tavallisella kielellä\nhalvaukseksi. Tulkaa jonakin päivänä jatkamaan tätä keskustelua\nluokseni, silloin nimittäin, kun haluatte tavata vastustajan, joka\nteitä ymmärtää ja haluaa teidät kumota, ja minä näytän teille isäni\nNoirtier de Villefort'in, Ranskan vallankumouksen kiivaimman\njakobiinin, miehen, jossa mitä loistavin rohkeus oli liittynyt mitä\nvoimakkaimpaan ruumiiseen, miehen, joka ehkä ei ole nähnyt kaikkia\nkuningaskuntia niin kuin te, mutta on ollut suurinta kukistamassa:\nmiehen, joka samoin kuin tekin väitti olevansa ellei juuri Jumalan\nlähettiläs, niin ainakin tavallista korkeampi olento, ellei sallimus,\nniin ainakin kohtalo. Verisuoni puhkesi hänen aivoissaan, ja kaikki\nloppui, ei yhtenä päivänä, ei yhtenä tuntina, vaan yhtenä sekuntina.\nEdellisenä päivänä herra Noirtier, entinen jakobiini, entinen\nsenaattori, entinen carbonaro, ei pelännyt mestauslavaa, ei tykkejä, ei\ntikaria, herra Noirtier leikki vallankumouksilla, herra Noirtier piti\nRanskaa suurena shakkilautana, jossa talonpojat, tornit, hevoset ja\nkuningatar saivat mennä, jotta kuningas saataisiin kukistetuksi, sama\npelottava herra Noirtier olikin seuraavana päivänä _herra Noirtier\nparka_, liikkumaton vanhus, joka oli talon heikoimman olennon, poikansa\ntyttären Valentinen vallassa; hän on liikkumaton ja kangistunut ruumis,\njoka elää tuskia tuntematta ja vain viivyttää aineen vähittäistä\nmädäntymistä.\n\n-- Tuollainen näky, sanoi Monte-Cristo, -- ei ole vieras ajatuksilleni\neikä silmilleni. Olen hiukan lääkäri ja olen virkaveljieni tavoin\netsinyt sielua sekä elävästä että kuolleesta aineesta. Silmäni eivät\nole sitä nähneet, vaikkakin sydämeni sen tuntee. Sadat kirjailijat,\nalkaen Sokrateesta, alkaen Senecasta, pyhästä Augustinuksesta ja\nGallista, ovat puhuneet siitä. Ymmärrän kuitenkin, että isän\nkärsimykset voivat saada suuren muutoksen aikaan pojan sielussa. Tulen,\nkoska kutsutte, katselemaan omaksi nöyryytyksekseni tuota surullista\nnäkyä, joka varmaankin tuottaa taloonne suurta surua.\n\n-- Niin olisi varmaankin asian laita, ellei taivas olisi antanut\nminulle runsasta korvausta. Vanhuksen ohella, joka hitaasti laahaa\nitseään hautaa kohden, on elämässäni kaksi lasta: Valentine, tyttäreni\nensimmäisestä avioliitostani Renée de Méranin kanssa, ja Edouard, jonka\nhengen pelastitte.\n\n-- Ja minkä johtopäätöksen olette tehnyt tästä kaikesta? kysyi\nMonte-Cristo.\n\n-- Sen, vastasi Villefort, -- että isäni intohimojensa vallassa on\ntehnyt jonkin tuollaisen rikoksen, joka ei joudu inhimillisen oikeuden\nrangaistavaksi, mutta jonka Jumala tietää, ja että Jumala ei ole\ntahtonut rangaista muuta kuin yhtä ja on silloin iskenyt häneen.\n\nMonte-Criston huulilla oli hymy, mutta hänen sielussaan kaikui\nkarjahdus, joka olisi ajanut Villefort'in pakoon, jos hän olisi voinut\nsen kuulla.\n\n-- Hyvästi, jatkoi prokuraattori, joka jo vähän aikaa sitten oli\nnoussut ja puhui seisoaltaan. -- Lähden luotanne tuntien teitä kohtaan\nsyvää kunnioitusta, joka voi olla teille mieluinen, kun ensin\ntutustutte minuun lähemmin, sillä en ole mikään aivan tavallinen\nihminen. Olette sitä paitsi rouva Villefort'ista saanut ikuisen\nystävän.\n\nKreivi kumarsi ja saattoi Villefort'ia vain huoneensa ovelle.\n\nKun kuninkaallinen prokuraattori oli poistunut, sanoi Monte-Cristo\nkoettaen hymyillä, vaikkakin sydämessä tuntui ahdistus:\n\n-- Jo riittää, jo riittää tämänlaatuinen myrkky. Ja kun sydämeni nyt on\nsitä täynnä, niin lähtekäämme etsimään vastamyrkkyä.\n\nJa lyötyään kelloon hän sanoi Alille:\n\n-- Menen rouvan luo. Puolen tunnin päästä täytyy vaunujen olla\nvalmiina.\n\n\n\n\n49. Haydée\n\n\nMuistammehan, mitkä olivat kreivi Monte-Criston uudet tai oikeammin\nsanoen vanhat tuttavat, jotka asuivat Meslay-kadun varrella. He olivat\nMaximilien, Julie ja Emmanuel.\n\nVillefort'in hävittyä näkyvistä kirkastuivat Monte-Criston kasvot,\nsillä hän tiesi saavansa viettää muutamia onnellisia hetkiä, näkevänsä\nparatiisin loiston tulvehtivan siihen helvettiin, jonka vapaaehtoisesti\noli itselleen valinnut. Ali, joka kellonsoiton kuullessaan oli\nrientänyt herransa luo ja näki hänen kasvojensa säteilevän iloa,\nvetäytyi varpaillaan ja henkeään pidättäen pois, jottei häiritsisi\nniitä kauniita ajatuksia, joiden hän uskoi näkevänsä leijailevan\nherransa ympärillä.\n\nKello oli kaksitoista. Kreivi oli varannut tunnin ajan ollakseen\nHaydéen seurassa. Näytti siltä, ettei ilo voinut äkkiä tunkeutua tähän\nkauan kidutettuun sieluun ja että sen täytyi valmistautua ottamaan\nvastaan suloisia mielenliikutuksia, niin kuin toisten täytyi\nvalmistautua vastaanottamaan tärisyttäviä.\n\nNuori kreikatar oleskeli, niin kuin olemme maininneet, huoneistossa,\njoka oli aivan erillään kreivin asunnosta. Tämä huoneisto oli kokonaan\nkalustettu itämaiseen tapaan. Permannoilla oli paksuja turkkilaisia\nmattoja, seinillä riippui silkkikankaita, huoneen seinustoilla oli\ndivaaneja ja niillä suuret määrät tyynyjä, joita niiden käyttäjä voi\nmielin määrin siirrellä.\n\nHaydéella oli kolme ranskalaista ja yksi kreikkalainen nainen\npalveluksessaan. Nuo kolme ranskalaista naista asuivat etummaisessa\nhuoneessa ja olivat valmiit rientämään palvelemaan heti, kun kuulivat\npienen kultaisen kellon äänen. Määräykset heille antoi kreikkalainen\norjatar, joka osasi sen verran ranskaa, että saattoi ilmoittaa\nvaltiattarensa käskyt. Monte-Cristo oli määrännyt heidät palvelemaan\nvaltiatartaan aivan kuin kuningatarta.\n\nNuori nainen oli asuntonsa perimmäisessä huoneessa, pyöreässä\nbudoaarissa, johon tuli valoa ainoastaan katosta, ruusunpunaisten\nruutujen läpi. Hän lojui maassa sinisillä, kullalla kirjailluilla\ntyynyillä nojautuen divaania vastaan. Oikea käsivarsi oli pään nojana,\nja vasemmassa hän piteli koralli-imuketta, johon oli kiinnitetty\nnargilen taipuisa varsi. Savu tuli hänen suuhunsa tuoksuen\nbengoe-nesteeltä, jonka lävitse hän sitä imi.\n\nHänen asentonsa, joka itämaiselle naiselle oli aivan luonnollinen,\nolisi ehkä ranskalaisen mielestä ollut keikaileva ja hieman teennäinen.\n\nYllään oli hänellä Epeiroksen naisten puku, ruusukukilla kirjaillut\nvalkoiset silkkihousut, joiden lahkeitten alta tulivat näkyviin\nlapsimaisen pienet jalat. Olisi luullut, että ne oli veistetty\nParos-saaren marmorista, ellei olisi nähnyt niiden leikkivän\nkäyräkärkisillä sandaaleilla, jotka olivat koristetut kullalla ja\nhelmillä. Liivi oli valko- ja siniraitainen, ja siinä oli leveät\nhalkinaiset hihat, joista käsivarret näkyivät; napit olivat hopeaa ja\nhelmiä. Tämän päällä oli jonkinmoinen pusero, joka oli kaulan kohdalta\navonainen, niin että kaula ja osa rintaa näkyi, ja joka napitettiin\nrinnan alapuolelta kolmella jalokivinapilla. Puseron alaosa ja housujen\nyläosa peittyivät leveän, kirkasvärisen huivivyön alle, jossa oli\npitkät silkkiripsut.\n\nHänen päässään oli pieni, kultainen, helmillä kirjailtu myssy, joka oli\nhiukan toisella korvalla. Punainen ruusu oli pistetty hiuksiin, jotka\nolivat niin mustat, että vivahtivat siniseen.\n\nKasvot olivat puhtaasti kreikkalaispiirteiset, silmät säihkyvän mustat,\nnenä suora, huulet korallinpunaiset ja hampaat helmenvalkoiset.\n\nTätä suurta kauneutta lisäsi nuoruuden koko sulous. Haydée saattoi olla\nkahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias.\n\nMonte-Criston astuessa sisään Haydée nousi sen käsivarren nojaan, jolla\nhän piteli nargile-imuketta, ja ojensi toisen kätensä hymyillen\nkreiville.\n\n-- Miksi, sanoi hän Spartan ja Ateenan naisten sointuvalla kielellä, --\npyydät minulta lupaa saada tulla luokseni? Etkö enää ole herrani ja\nenkö ole sinun orjattaresi?\n\nMonte-Cristo hymyili vuorostaan.\n\n-- Haydée, sanoi hän, -- tiedättehän...\n\n-- Miksi et sinuttele minua niin kuin ennen? keskeytti tyttö. -- Olenko\njollakin tavoin rikkonut sinua vastaan? Siinä tapauksessa rankaise\nminua, mutta älä teitittele.\n\n-- Haydée, jatkoi kreivi, -- tiedäthän, että olemme Ranskassa ja että\nsiis olet vapaa.\n\n-- Vapaa tekemään mitä? kysyi nuori tyttö.\n\n-- Vapaa jättämään minut.\n\n-- Jättämään sinut!... Ja miksi sinut jättäisin?\n\n-- Enhän minä sitä tiedä. Me tapaamme pian paljon ihmisiä.\n\n-- En tahdo nähdä ketään.\n\n-- Ja jos niiden nuorten miesten joukosta, jotka joudut kohtaamaan,\njoku sinua erikoisesti miellyttää, niin en ole niin julma...\n\n-- En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpaa miestä enkä ole koskaan\nrakastanut ketään muuta kuin isääni ja sinua.\n\n-- Lapsi parka, sanoi Monte-Cristo, -- ethän ole puhunutkaan kenenkään\nmuun kuin minun ja isäsi kanssa.\n\n-- Eihän minun tarvitsekaan puhua muiden kanssa. Isäni kutsui minua\n_ilokseen_, sinä _rakkaudeksesi_, ja molemmat sanotte minua _lapseksi_.\n\n-- Muistatko isäsi, Haydée?\n\nTyttö hymyili.\n\n-- Hän on täällä ja täällä, sanoi hän laskien kätensä silmilleen ja\nsydämelleen.\n\n-- Ja minä, missä minä olen? kysyi Monte-Cristo hymyillen.\n\n-- Sinä olet kaikkialla, sanoi hän.\n\nMonte-Cristo tarttui Haydéen käteen suudellakseen sitä, mutta neito\nveti kätensä pois ja ojensi hänelle otsansa suudeltavaksi.\n\n-- Nyt, sanoi kreivi, -- tiedät, että olet vapaa, olet valtiatar, olet\nkuningatar. Saat pitää pukusi tai luopua siitä oman mielesi mukaan.\nSaat jäädä tänne niin kauaksi aikaa kuin tahdot ja saat mennä silloin\nkun haluat. Vaunut ovat aina valmiina sinua varten. Ali ja Myrtho\nseuraavat sinua kaikkialle ja noudattavat määräyksiäsi. Pyydän sinulta\nvain yhtä asiaa.\n\n-- Sano.\n\n-- Pidä syntyperäsi salassa, älä kerro sanaakaan menneisyydestäsi. Älä\nmissään tilaisuudessa lausu kuuluisan isäsi tai äitiraukkasi nimeä.\n\n-- Johan sanoin sinulle, valtiaani, etten aio tavata ketään.\n\n-- Ehkä tuo itämainen elintapa käy sinulle Pariisissa mahdottomaksi.\nOpi tuntemaan tämän pohjoisen maan olot, niin kuin olet oppinut Rooman,\nFirenzen, Milanon ja Madridin. Sinulla on aina siitä hyötyä, joko\nsitten jäät tänne tai palaat itämaille.\n\nNuori tyttö loi kosteat silmänsä kreiviin ja sanoi:\n\n-- Tai me palaamme itämaille, sitähän tarkoitit, valtiaani?\n\n-- Niin, tyttäreni, sanoi Monte-Cristo. -- Tiedäthän, etten minä\nkoskaan sinua hylkää. Puu ei koskaan jätä kukkaa, mutta kukka jättää\npuun.\n\n-- Minä en koskaan sinua jätä, valtiaani, sanoi Haydée, -- sillä olen\nvarma siitä, etten voisi elää ilman sinua.\n\n-- Lapsi parka, kymmenen vuoden päästä olen vanha, ja kymmenen vuoden\npäästä sinä olet vielä nuori.\n\n-- Isälläni oli pitkä valkoinen parta, eikä se estänyt minua häntä\nrakastamasta. Isäni oli kuusikymmenvuotias, ja hän oli mielestäni\nkauniimpi kuin kaikki ne nuoret miehet, jotka näin.\n\n-- Mutta kuule, sanohan, luuletko tottuvasi elämään täällä?\n\n-- Näenkö sinut?\n\n-- Joka päivä.\n\n-- No, miksi sitten kysyt sitä minulta?\n\n-- Minä pelkään ikävystyttäväni sinua.\n\n-- Et, sillä aamulla ajattelen tuloasi ja illalla muistelen käyntiäsi.\nKun olen yksinäni, niin elän suurissa muistoissa, näen laajat maisemat\nja etäällä Pindoksen ja Olympoksen. Sitä paitsi on sydämessäni kolme\ntunnetta, jotka eivät koskaan ikävystytä: suru, rakkaus ja\nkiitollisuus.\n\n-- Sinä olet oikea Epeiroksen tytär, Haydée, suloinen ja runollinen.\nHuomaa, että sinä polveudut jumalista, jotka siinä maassa syntyivät.\nOle siis rauhassa, tyttäreni; teen kaiken, ettei nuoruutesi kulu\nhukkaan. Jos sinä rakastat minua kuin isääsi, niin minä rakastan sinua\nkuin tytärtäni.\n\n-- Sinä erehdyt, valtiaani, en rakastanut isääni niin kuin sinua\nrakastan. Rakkauteni sinua kohtaan on aivan toisenlainen. Isäni kuoli,\nenkä minä kuollut, mutta jos sinä kuolisit, niin minä kuolisin.\n\nKreivi ojensi sanomattoman hellästi hymyillen kätensä tytölle. Haydée\npainoi tapansa mukaan huulensa hänen kädelleen.\n\nJa valmistuttuansa näin menemään Morrelin perheen luo, kreivi poistui\nhyräillen näitä Pindaroksen säkeitä:\n\n\"Nuoruus on kukka, jonka hedelmä on rakkaus... Onnekas se\nviljankorjaaja, joka sen kokoaa nähtyään sen hitaasti kypsyvän.\"\n\nVaunut olivat hänen määräystensä mukaan valmiina. Hän nousi niihin ja\nvaunut läksivät tapansa mukaan kiitämään kovaa vauhtia eteenpäin.\n\n\n\n\n50. Morrelin perhe\n\n\nMuutaman minuutin päästä kreivi saapui Meslay-kadun 14:n kohdalle.\n\nTalo oli valkoinen, hauskan näköinen, ja sen edessä oli pieni piha,\njossa oli pensaita ja kauniita kukkia.\n\nPortinvartijan kreivi tunsi vanhaksi Coclekseksi. Mutta kun tällä, niin\nkuin muistamme, oli vain toinen silmä ja sekin yhdeksässä vuodessa\nsuuresti heikontunut, hän ei tuntenut kreiviä.\n\nPäästäksensä talon pääoven eteen täytyi vaunujen kiertää kaunis\nsuihkulähde. Tämä ylellisyys oli herättänyt naapureissa kateutta, ja\nsiksi sanottiinkin taloa Pikku-Versailles'iksi.\n\nTarpeetonta on sanoakaan, että suihkulähteen säiliössä uiskenteli suuri\njoukko punaisia ja keltaisia kaloja.\n\nTalon kellarikerroksessa oli keittiö ja kellarit, ja paitsi varsinaista\nalakertaa talossa oli vielä kaksi muuta kerrosta ja ullakkohuoneet.\nNuoret olivat ostaneet talon kaikkinensa, mitä siihen kuului: suuri\ntehdasrakennus, kaksi puutarhan perällä olevaa piharakennusta sekä itse\npuutarha. Emmanuel oli heti ensi silmäyksellä huomannut, että hän\nsaattoi tästä ostosta hyötyä. Hän oli pidättänyt talon itselleen ja\nvetänyt viivan, toisin sanoen, rakentanut muurin puutarhan poikki ja\nantanut vuokralle tehtaan sekä molemmat piharakennukset ynnä niihin\nkuuluvan osan puutarhaa. Sillä tavoin hän itse asui jokseenkin\nhuokealla, ja hänen asuntonsa oli niin erillään, että vaativaisinkaan\nSaint-Germainin palatsin omistaja ei olisi parempaa voinut itselleen\ntoivoa.\n\nRuokasalin sisustus oli tammea, salongin mahonkia ja sinistä samettia,\nmakuuhuoneen sitruunapuuta ja viheriäistä silkkiä. Näiden lisäksi oli\ntyöhuone Emmanuelia varten, joka oli tehnyt työtä, ja musiikkisali\nJulietä varten, joka oli harjoittanut musiikkia.\n\nSeuraava kerros oli kokonaan Maximilienin hallussa. Se oli aivan\nsamanlainen kuin sisarenkin huoneisto, sillä erotuksella vain, että\nruokasali oli muutettu biljardisaliksi, jonne hän toi tovereitansa.\n\nHän tarkasti puutarhan portilla hevosensa sukimista ja poltteli sikaria\njuuri silloin, kun kreivin vaunut ajoivat portin eteen.\n\nCocles avasi portin, niin kuin olemme maininneet, ja Baptistin hyppäsi\nistuimeltaan ja kysyi, ottavatko herra ja rouva Herbault sekä herra\nMaximilien Morrel kreivi Monte-Criston vastaan.\n\n-- Kreivi Monte-Cristo! huudahti Maximilien, heitti sikarinsa pois ja\nriensi tulijaa vastaan. -- Tietysti me otamme hänet vastaan. Kiitos,\ntuhannet kiitokset herra kreivi, kun ette unohtanut lupaustanne!\n\nJa nuori upseeri pudisti niin sydämellisesti kreivin kättä, että tämän\ntäytyi uskoa hänen tarkoittaneen sanoillaan täyttä totta. Hän huomasi,\nettä häntä oli todella odotettu ja että hänet otettiin sydämellisesti\nvastaan.\n\n-- Tulkaa, tulkaa, sanoi Maximilien, -- tahdon saattaa teidät sisään,\nsillä teidän kaltaistanne miestä ei palvelija saa ilmoittaa. Sisareni\non puutarhassa katkomassa kuihtuneita ruusunoksia, ja langollani on\nkäsissään sanomalehtensä, joita hän lukee muutaman askelen päässä\nvaimostaan, sillä Emmanuel pysyttelee aina enintään neljän metrin\npäässä rouva Herbaultista ja päinvastoin.\n\nNuori, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, joka silkkinen aamupuku\nyllään leikkeli pähkinänruskeata ruusupensasta, kohotti päätään\nkuullessaan askelten äänen.\n\nTämä nuori nainen oli pikku Julie, josta oli tullut rouva Herbault,\nniin kuin Thomson & Frenchin edustaja oli ennustanut.\n\nHän kirkaisi nähdessään vieraan. Maximilien alkoi nauraa.\n\n-- Älä säikähdä, sisar, sanoi hän, -- kreivi on vasta pari kolme päivää\nollut Pariisissa, mutta hän tietää jo, mitä maraisilaisen\nkoroillaaneläjän elämä on, ja ellei hän sitä tiedä, niin sinä saat sen\nhänelle selittää.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Julie, -- tuodessaan teidät tänne veljeni\nsuorastaan petti minut, hän kun ei vähääkään välitä siitä, millaisessa\npuvussa hänen sisarensa on... Penelon!... Penelon!...\n\nUkko, joka lapio kädessä kaiveli nurmikkoa, mihin oli istutettu\nbengalilaisia ruusuja, pisti lapionsa maahan ja lähestyi lakki\nkädessään ja salaten parhaansa mukaan mälliä, jonka hän oli painanut\nposkensa syvyyteen. Hänen vielä tuuheassa tukassaan näkyi jokunen\nharmaa suortuva, ja hänen ruskettuneesta naamastaan ja kirkkaista,\nvilkkaista silmistään saattoi päättää, että siinä oli entinen merimies,\npäiväntasaajan helteen ruskettama, tuimien tuulien ahavoittama.\n\n-- Huusitte minua, neiti Julie, tässä olen, sanoi hän.\n\nPenelon oli tottunut sanomaan entisen isäntänsä tytärtä neiti Julieksi,\neikä koskaan oppinut sanomaan häntä rouva Herbaultiksi.\n\n-- Penelon, sanoi Julie, -- menkää ilmoittamaan herra Emmanuelille,\nmikä vieras on tullut taloomme. Sillä aikaa Maximilien saa saattaa\nherran salonkiin.\n\nHän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:\n\n-- Sallitte kai minun paeta muutamaksi minuutiksi?\n\nJa odottamatta kreivin suostumusta hän riensi pensaikon taakse ja\njuoksi taloon sivukäytävää myöten.\n\n-- Hyvä herra Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- huomaan saavani kodissanne\ntäydellisen mullistuksen aikaan.\n\n-- Katsokaa, katsokaa, sanoi Maximilien nauraen, -- tuolla luikkii\naviomies taloon vaihtaakseen nuttunsa pitkääntakkiin. Kyllä teidät\ntunnetaan Meslay-kadun varrella, siitä voitte olla varma.\n\n-- Ympärilläni näyttää olevan onnellinen perhe, sanoi kreivi, vastaten\nääneen omiin ajatuksiinsa.\n\n-- Niin onkin, herra kreivi. Ei heidän onnestaan puutu mitään. He ovat\nnuoria, rakastavat toisiaan, ovat iloisia, ja kun heillä on\nkahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkotulot vuodessa ja he\naikoinaan ovat kokeneet kovaakin, kuvittelevat he nyt olevansa yhtä\nrikkaita kuin Rothschild.\n\n-- Kaksikymmentäviisituhatta vuodessa ei ole paljon, sanoi kreivi niin\nlempeällä äänellä, että se hiveli Maximilienia kuin isän ääni. -- Mutta\neiväthän heidän tulonsa siihen supistu, he tulevat vielä miljoonien\nomistajaksi. Mikä lankonne on, asianajajako ... lääkärikö?...\n\n-- Hän on ollut kauppias, herra kreivi, ja otti isävainajani liikkeen\nhuostaansa. Isäni jätti kuollessaan perinnöksi viisisataatuhatta\nfrangia. Niistä sai sisareni toisen puolen ja minä toisen, sillä meitä\noli ainoastaan kaksi lasta. Lankoni, joka meni naimisiin sisareni\nkanssa omistamatta mitään muuta kuin kunnollisuutensa, erinomaisen\nälykkyytensä ja rehellisen nimensä, tahtoi saada yhtä suuren omaisuuden\nkuin vaimollaankin oli. Hän teki työtä, kunnes sai säästetyksi\nkaksisataaviisikymmentätuhatta frangia. Kuusi vuotta hän tarvitsi\nsiihen. Vannon teille, herra kreivi, että oli liikuttavaa katsella\nnoita kahta lasta, jotka olivat niin ahkeria ja niin perin\nyksimielisiä. Älynsä avulla he olisivat voineet hankkia itselleen\nkuinka suuren omaisuuden tahansa, mutta koska he tahtoivat pysyä\nuskollisina vanhan kauppahuoneen tavoille, tarvitsivat he kuusi vuotta\nhankkiakseen sen summan, minkä kauppatapojen uudistajat olivat koonneet\nparissa kolmessa. Marseillessa ylistetäänkin vielä heidän suurta\nvaatimattomuuttansa. Eräänä päivänä tuli Emmanuel vaimonsa luo, joka\noli suorittamassa maksuja ja sanoi:\n\n\"Julie, tässä on viimeinen Cocleksen tuoma sadan frangin erä. Nyt\nmeillä on koossa ne kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia, jotka\nolemme asettaneet varallisuutemme määräksi. Oletko tyytyväinen siihen?\nKuule, liike myy vuosittain miljoonalla ja tuottaa voittoa\nneljäkymmentätuhatta. Me voisimme myydä kauppaliikkeemme\nkolmestasadastatuhannesta frangista, sillä tässä on kirje herra\nDelaunaylta, joka tahtoo lunastaa sen ja liittää omaansa. Mitä siitä\narvelet?\"\n\n\"Ystäväni\", sanoi sisareni. \"Morrelin kauppaliikettä ei voi pitää\nhallussaan kukaan muu kuin Morrel. Kun voimme pelastaa isämme nimen\nainaisista vaaroista, niin eikö se ole kolmensadantuhannen frangin\narvoinen voitto?\"\n\n\"Sitä minäkin arvelin\", sanoi Emmanuel, \"mutta tahdoin kuulla sinun\nmielipiteesi.\"\n\n\"Nyt sen kuulit. Olemme saaneet kaikki saatavamme ja suorittaneet\nkaikki maksumme. Voimme tämän kuun viidentenätoista päivänä vetää\nloppuviivan tilin alle ja sulkea liikkeen. Vetäkäämme tuo viiva ja\nsulkekaamme liike.\"\n\nNiin tehtiinkin heti. Kello oli kolme. Neljännestä yli kolmen tuli eräs\nmies vakuuttamaan kaksi laivaansa. Liike olisi hyötynyt siitä\nviisitoistatuhatta frangia.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Emmanuel, \"olkaa niin hyvä ja kääntykää tässä\nasiassa herra Delaunayn puoleen. Me olemme nimittäin lopettaneet\nliikkeemme.\"\n\n\"Milloin?\" kysyi vakuutuksenottaja kummastuneena.\n\n\"Neljännestunti sitten.\"\n\nTästä kaikesta johtuu, että sisarellani ja langollani ei ole muuta kuin\nkahdenkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset korot.\n\nMaximilien oli tuskin ennättänyt lopettaa tämän kertomuksensa, jota\nkuunnellessaan kreivi tunsi sydämensä lämpenevän, kun Emmanuel saapui\npaikalle yllään pitkätakki ja päässään silkkihattu. Hän tervehti\nkohteliaasti niin kuin ainakin mies, joka tietää, kuinka arvokas vieras\non hänen edessään. Tehtyään kreivin kanssa kierroksen puutarhassa hän\nvei hänet taloa kohden.\n\nSalongin täyttivät tuoksullaan kukat, joita oli iso japanilainen\nmaljakko täynnä. Julie, arvokkaasti pukeutuneena ja tukka hienosti\njärjestettynä (hän oli tämän kaiken ennättänyt tehdä kymmenessä\nminuutissa), tuli ovelle kreiviä vastaanottamaan.\n\nLinnut lauloivat ja hyppelivät häkissään, kultasade ja akaasiat\nreunustivat terttuineen sinisiä samettiverhoja. Kaikki tässä\nhurmaavassa asunnossa ilmaisi rauhaa ja iloa lintujen laulusta\nisäntäväen hymyyn asti.\n\nKreivi oli heti tuntenut tämän onnellisuuden. Hän oli sen vuoksi vaiti\nja vaipui unelmiinsa, eikä huomannut, että kaikki odottivat hänen\nsanovan jotakin, jotta voitaisiin jatkaa keskustelua.\n\nVaitiolo alkoi jo tuntua melkein loukkaavalta, ja niinpä kreivi miltei\nväkipakolla tempautui irti unelmistaan.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi hän, -- suokaa anteeksi mielenliikutus, joka teitä\nvarmaankin kummastuttaa, teitä, joka olette tottunut täällä\nvallitsevaan rauhaan ja onneen. Mutta teidän tyytyväisyytenne on\nminulle niin perin uutta, etten voi olla katselematta teitä ja\nmiestänne.\n\n-- Me olemme todellakin hyvin onnellisia, sanoi Julie. -- Mutta olemme\nme saaneet kärsiäkin, ja harva on saanut ostaa onnensa niin kalliista\nhinnasta kuin me.\n\nUteliaisuus kuvastui kreivin kasvoilla.\n\n-- Se on kokonainen perhetarina, niin kuin Château-Renaud teille\nmainitsi muutama päivä sitten, sanoi Maximilien. -- Teitä, herra\nkreivi, joka olette tottunut näkemään pelottavan suuria suruja ja\nhäikäisevää onnea, ei tämä pienoinen perhetarina taida paljonkaan\nhuvittaa. Olemme kuitenkin todella saaneet kärsiä mekin, vaikka surumme\novatkin sisältyneet tähän ahtaaseen piiriin...\n\n-- Ja Jumala on siis antanut lohdutuksen kärsimyksen jälkeen, niin kuin\nhän kaikille antaa, totesi Monte-Cristo.\n\n-- Niin on, herra kreivi, myönsi Julie. -- Niin voimme todellakin\nsanoa, sillä hän on tehnyt meille sen, minkä hän tekee ainoastaan\nvalituilleen. Hän on lähettänyt luoksemme enkelinsä.\n\nPuna nousi kreivin poskille, ja hän yskähti voidakseen salata\nliikutustaan ja saadakseen syyn viedä nenäliinansa suulleen.\n\n-- Ne, jotka ovat syntyneet purppurakehdossa eivätkä koskaan ole\nvoineet toivoa mitään, eivät tiedä, mitä on elämisen onni, sanoi\nEmmanuel. -- Samoin eivät myöskään ne, joiden henki ei ole myrskyisellä\nmerellä häilynyt muutaman laudankappaleen varassa, eivät oikein tiedä,\nkuinka kaunis on sininen taivas.\n\nMonte-Cristo nousi ja alkoi kävellä salongissa edestakaisin. Hän ei\nvastannut mitään, sillä hän ei olisi voinut salata voimakasta\nmielenliikutustaan.\n\n-- Hymyilette varmaankin meidän komeudellemme, sanoi Maximilien, joka\nkatseillaan seurasi Monte-Cristoa.\n\n-- En, en, sanoi Monte-Cristo hyvin kalpeana. Hän koetti toisella\nkädellään hillitä sydämensä kiivasta sykintää ja osoitti toisella\nkristallikupua, jonka alla oli silkkinen kukkaro mustalla\nsamettityynyllä. -- Kysyn vain, mitä tuo kukkaro merkitsee, jonka\ntoisessa osassa näkyy paperi ja toisessa jokseenkin kaunis timantti.\n\nMaximilien tuli hyvin vakavaksi ja vastasi:\n\n-- Tämä, herra kreivi, on kallein perheaarteemme.\n\n-- Timantti on todellakin jokseenkin kaunis, lausui Monte-Cristo.\n\n-- Veljeni ei tarkoita jalokiven arvoa, vaikka se onkin arvioitu\nsadaksituhanneksi frangiksi. Hän tarkoitti, että nuo esineet ovat\nmuistoja siitä enkelistä, josta juuri äsken puhuimme.\n\n-- Minulla ei ole oikeutta udella enempää, sanoi kreivi kumartaen. --\nSuokaa anteeksi epähienouteni.\n\n-- Epähienoutenne, sanoitte! Te teette meidät onnellisiksi\ntarjotessanne meille tilaisuuden saada puhua tästä asiasta. Jos\ntahtoisimme säilyttää sen salaisuutena, emme kai silloin pitäisi\nkukkaroa tuolla tavoin esillä. Tahtoisimme kertoa sen koko maailmalle,\njotta näkisimme tuntemattoman hyväntekijämme vavahtavan ja tietäisimme,\nkuka hän on.\n\n-- Todellako? sanoi Monte-Cristo tukahtuneella äänellä.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Maximilien nostaen kristallikuvun ja hartaana\nsuudellen silkkikukkaroa, -- tätä kukkaroa on käsitellyt se mies, joka\npelasti isäni kuolemasta, meidät vararikosta ja nimemme häpeästä; mies,\njonka hyväntyön tähden me lapsiraukat, jotka olimme tuomitut häpeään ja\nkyyneliin, tänään näemme ihmisten ihailevan meidän onneamme. Tämä kirje\n-- ja Maximilien otti kukkarosta paperin ojentaen sen kreiville -- tämä\nkirje on hänen kirjoittamansa sinä päivänä, jolloin isäni teki\nepätoivoisen päätöksensä, ja tämän timantin tuo jalomielinen tuntematon\nmies antoi sisarelleni häälahjaksi.\n\nMonte-Cristo avasi kirjeen ja luki sen sanomattoman onnellisena.\nTunnemme kirjeen: se oli osoitettu neiti Julielle ja alla oli\nmerenkulkija Sindbadin nimi.\n\n-- Tuntematon, sanoitte? Siis tuo mies, joka teki teille palveluksen,\non pysynyt tuntemattomana?\n\n-- On. Meillä ei koskaan ole ollut onnea saada puristaa hänen kättään.\nJumalalta kyllä olemme sitä iloa rukoilleet, jatkoi Maximilien. -- Koko\ntämä seikkailu on niin salaperäinen, että vieläkään emme sitä ymmärrä.\nKaikkea on johtanut näkymätön, voimakas, loihtijan tapainen käsi.\n\n-- Minä en vielä ole kadottanut kaikkea toivoani saada kerran suudella\nhänen kättään, samoin kuin nyt suutelen tätä kukkaroa, sanoi Julie. --\nNeljä vuotta sitten Penelon oli Triestissä. Penelon on se kunnon mies,\njonka näitte puutarhassa lapio kädessään ja joka perämiehestä on tullut\npuutarhuriksi. Penelon oli Triestissä ja näki silloin jahtiinsa astuvan\nsaman englantilaisen, joka tuli isäni luo kesäkuun viidentenä päivänä\nvuonna 1829 ja joka kirjoitti tämän kirjeen minulle syyskuun viidentenä\npäivänä. Hän oli varma, että mies oli sama, mutta hän ei uskaltanut\ntätä puhutella.\n\n-- Tuo mies oli siis englantilainen! sanoi Monte-Cristo, joka Julien\nkatsoessa häneen alkoi käydä yhä levottomammaksi. -- Sanoitteko\nenglantilainen?\n\n-- Niin, sanoi Maximilien, -- hän oli englantilainen ja tuli luoksemme\nThomson & Frenchin edustajana. Siksi näitte minun vavahtavan, kun herra\nMorcerfin luona mainitsitte, että Thomson & French olivat teidän\npankkiirejanne. Taivaan nimessä, herra kreivi, tämä tapahtui vuonna\n1829, niin kuin olemme maininneet; oletteko tuntenut tuon\nenglantilaisen?\n\n-- Mutta sanoittehan itse, että Thomson & French ovat aina kieltäneet\ntehneensä teille tämän palveluksen.\n\n-- Sanoin.\n\n-- Eikö silloin tämä englantilainen voi olla joku, joka tahtoi maksaa\nisällenne tämän tekemän hyväntyön, ja käytti Thomson & Frenchin nimeä\ntekosyynä.\n\n-- Kaikki on mahdollista sellaisessa tapauksessa, ihmekin.\n\n-- Mikä oli hänen nimensä? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Hän ei maininnut mitään muuta nimeä kuin sen, joka on kirjeen alla:\nMerenkulkija Sindbad, sanoi Julie katsellen hyvin tarkkaavasti kreiviä.\n\nKun kreivi huomasi, että Julie näytti myös koettavan kuunnella hänen\näänensä eri sävyjä, sanoi hän nopeasti:\n\n-- Eikö hän ollut jokseenkin minun kokoiseni mies, ehkä hiukan pitempi,\nhiukan laihempi, kaulassaan korkea kaulus, takki aina tiukkaan\nnapitettu ja kynä kädessään?\n\n-- Te tunnette siis hänet? huudahti Julie ilosta säihkyvin silmin.\n\n-- En, sanoi Monte-Cristo, -- otaksun ainoastaan. Olen tuntenut erään\nlordi Wilmoren, joka sillä tavoin sirotteli hyviä töitä ympärilleen.\n\n-- Ilmaisematta itseään!\n\n-- Hän oli kummallinen mies eikä uskonut kiitollisuutta olevan\nolemassakaan.\n\n-- Oi, huudahti Julie juhlallisella äänellä ja pannen kätensä ristiin,\n-- mitä tuo onneton sitten uskoi?\n\n-- Hän ei ainakaan uskonut sitä siihen aikaan, kun minä hänet tunsin,\nsanoi Monte-Cristo, jonka sielun viimeisimmätkin kielet tämä ääni oli\nsaanut väräjämään. -- Mutta ehkä hän sittemmin on tullut huomaamaan,\nettä kiitollisuutta on olemassa.\n\n-- Tunnetteko tämän miehen? kysyi Emmanuel.\n\n-- Jos hänet tunnette, sanoi Julie, -- niin sanokaa, sanokaa, voitteko\njohdattaa meidät hänen luokseen, osoittaa hänet meille, sanoa, missä\nhän on? Eikö niin, Maximilien, jos vain kerran tapaisimme hänet, niin\nhänen täytyisi uskoa, että kiitollisuutta on olemassa.\n\nMonte-Cristo tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän astui vielä\nmuutaman askelen salongissa edestakaisin.\n\n-- Jos lordi Wilmore on hyväntekijänne, sanoi hän koettaen hillitä\näänensä väräjämistä, -- niin en usko, että koskaan häntä tapaatte. Näin\nhänet viimeksi kaksi tai kolme vuotta sitten Palermossa, ja hän läksi\nkaukaisille maille ja hävisi luultavasti sille tielleen.\n\n-- Te olette julma, huudahti Julie kauhistuneena.\n\nJa kyynelet nousivat hänen silmiinsä.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo katsellen heltyneenä kyyneliä, jotka\nvaluivat Julien poskille, -- jos lordi Wilmore olisi saanut nähdä sen,\nmitä minä olen täällä nähnyt, niin hän rakastaisi vielä elämää, sillä\nteidän kyynelenne sovittaisivat hänet koko ihmiskunnan kanssa.\n\nJa hän ojensi kätensä Julielle, joka tarttui siihen. Kreivin katse ja\nhänen sanansa olivat hänet kokonaan lumonneet.\n\n-- Mutta tuo lordi Wilmore, intti Julie takertuen viimeiseen\ntoivonkipinään -- oli jostakin maasta kotoisin, hänellä oli suku ja\nomaiset, hän oli tunnettu? Emmekö siis voisi...?\n\n-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- älkää etsikö, älkää rakennelko mitään\ntuulentupia. Ei, lordi Wilmore ei luultavasti ollenkaan ole etsimänne\nmies. Hän oli ystäväni, tunsin kaikki hänen salaisuutensa, hän olisi\nvarmaankin kertonut tämänkin minulle.\n\n-- Eikö hän ole maininnut teille mitään? huudahti Julie.\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta tehän mainitsitte hänen nimensä heti.\n\n-- Tiedättehän ... sellaisissa tapauksissa otaksuu.\n\n-- Sisko, sisko, sanoi Maximilien tullen kreivin avuksi, -- hän on\noikeassa. Muista, mitä isämme usein sanoi meille: mikään englantilainen\nei ole meille tuottanut tätä onnea.\n\nMonte-Cristo vavahti.\n\n-- Mitä teidän isänne sanoi teille ... herra Morrel? kysyi hän\nkiihkeästi.\n\n-- Isä piti tätä tekoa ihmeenä. Hän luuli hyväntekijäksemme miestä,\njoka oli noussut haudastaan. Tämä taikausko oli liikuttava, ja vaikka\nen ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä, en tahtonut riistää tätä\nuskoa hänen jalosta sydämestään. Kuinka monta kertaa hän siitä\nuneksikaan lausuen hiljaa erään kadonneen nuoruudenystävän nimen. Ja\nkun hän oli kuolemaisillaan, kun ikuisuuden lähestyminen oli tehnyt\nhänen aistimensa aivan kuin kirkkaammiksi, niin tämä ajatus, joka\nsiihen asti oli ollut ainoastaan epäilys, muuttui vakaumukseksi, ja\nhänen viimeiset sanansa kuollessaan olivat nämä: \"Maximilien, hän on\nEdmond Dantès!\"\n\nKreivi oli viimeisten sekuntien aikana kalpenemistaan kalvennut, ja\nnäiden sanojen aikana hän tuli aivan pelottavan näköiseksi. Kaikki veri\nvirtasi sydämeen, hän ei voinut puhua, hän otti kellon taskustaan ja\nkatsoi siihen, aivan kuin hänellä olisi kiire jonnekin, otti hattunsa,\nsopersi rouva Herbaultille muutaman sanan jäähyväisiksi ja sanoi\npusertaen Emmanuelin ja Maximilienin kättä:\n\n-- Hyvä rouva, sallikaa minun joskus käydä luonanne. Rakastan taloanne,\nja kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne, sillä ensi kerran\nmoneen vuoteen olen unohtanut ajan kulun.\n\nJa hän poistui pitkin askelin.\n\n-- Tuo kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, sanoi Emmanuel.\n\n-- On kyllä vastasi Maximilien, -- mutta hänellä on verraton sydän, ja\nolen varma siitä, että hän rakastaa meitä.\n\n-- Ja minä, sanoi Julie, -- tunsin hänen äänensä tunkeutuvan sydämeeni,\nja pari kolme kertaa minusta tuntui, etten ensi kertaa sitä kuullut.\n\n\n\n\n51. Pyramus ja Tisbe\n\n\nKun on ennättänyt kulkea kaksi kolmannesta Saint-Honorén\nesikaupungista, näkyy erään komean rakennuksen takana, joka tässä\nmuutenkin ylellisessä kaupunginosassa herättää erikoista huomiota,\nlaaja puutarha. Tuuheat kastanjapuut levittävät oksiaan\nvallinkorkuisten muurien yli ja pudottavat keväällä kukkiaan kahteen\nhiotusta kivestä tehtyyn maljakkoon, jotka ovat Ludvig XIII:n aikaisen\nristikkoportin sivupylväitten päässä.\n\nTätä käytävää ei enää käytetä, vaikka maljakoiden komeat geraniumit\nliehuttavatkin tuulessa täplikkäitä lehtiään ja heleänpunaisia\nkukkiaan, sillä rakennuksen omistaja on jo kauan sitten tyytynyt\nrakennukseen, sen kadunpuoleiseen pihaan ja tuon portin takana olevaan\npuutarhaan. Ennen tästä portista tultiin keittiökasvitarhaan, joka oli\ntynnyrinalan laajuinen ja kuului talon yhteyteen. Mutta keinottelun\ndemoni oli vetänyt viivan -- nimittäin kadun -- tämän kasvitarhan\ntoiseen päähän, ja katu oli jo ennen olemassaoloaankin saanut nimen ja\nnyttemmin ruostuneen nimikilven. Alueen omistaja oli aikonut saada\ntämän kasvitarhan myydyksi, jotta sille voitaisiin rakentaa talo\ntulevan kadun varrelle, joka kilpailisi tuon komean pariisilaisen\nkulkuväylän Saint-Honoré-kadun kanssa.\n\nMutta keinotteluissa ihminen päättää ja raha määrää. Ristitty katu\nkuoli kehdossaan. Keittiökasvitarhan ostaja ei voinutkaan sitä myydä\nniin kalliista hinnasta kuin oli toivonut. Hän jäi odottamaan hintojen\nnousua saadakseen korvauksen kärsimistään tappioista ja koroitta\njääneestä rahasummastaan, ja sillä välin hän vuokrasi tämän palstan\neräälle puutarhurille viidestäsadasta frangista vuodessa.\n\nHän sai näin rahoilleen korkoa puoli prosenttia, mikä ei suinkaan ollut\npaljon siihen aikaan, jolloin ihmiset pitivät viittäkymmentä prosenttia\nliian vähänä.\n\nNiin kuin jo äsken mainitsimme, ei kasvitarhaan johtavaa porttia\nkäytetty ja sen saranat ruostuivat. Jotta puutarhurit eivät alhaisilla\nkatseillaan likaisi aatelista puistoa, oli ristikkoon naulattu kuuden\njalan korkuinen laudoitus. Tosin laudat eivät liity niin tiiviisti\ntoisiinsa, ettei niiden raosta olisi voinut pilkistää puutarhaan, mutta\ntalon asukkaat ovat siksi vakavia henkilöitä, että heidän ei tarvitse\npelätä uteliaita katseita.\n\nKasvitarhassa kasvoi kaalien, porkkanoiden, retiisien, herneitten ja\nmelonien sijasta korkeita mailasia, mistä saattoi päättää, että sitä ei\nollut jätetty aivan kokonaan kesannoksi. Pienestä matalasta portista\npäästiin tälle aidatulle alueelle, jonka sen vuokraajat olivat viikko\nsitten jättäneet sen hedelmättömyyden tähden ja joka ei nyt tuottanut\nenää puoltakaan prosenttia omistajalleen.\n\nRakennuksen puolella ulottavat kastanjat oksansa muurin yli, mutta se\nei estä muita valolle ahneita puistopuita pistämästä oksiaan niiden\nlomitse. Eräässä puiston nurkassa, jossa lehvistö on niin tiheää, että\nvalo tuskin pääsee sen lävitse, on leveä kivipenkki ja puutarhatuoleja.\nSiitä voi päättää, että tämä on jonkun rakennuksessa asujan\nlempipaikka. Sadan askelen päässä siitä on rakennus, joka tuskin näkyy\ntiheän puiston keskeltä. Tämä paikka on viisaasti valittu, sillä\naurinko ei sinne paista ja se on viileä kaikkein kuumimpinakin päivinä;\nsiellä linnut laulavat, ja paikka on loitolla talosta ja kadusta, siis\nasioista ja melusta.\n\nEräänä harvinaisen kuuman kevätpäivän iltana oli tällä penkillä kirja,\npäivänvarjo, työkori ja palttinanenäliina, jonka ompelus oli aloitettu.\nJa portin luona silmät lautojen raosta tähystämässä seisoi nuori nainen\nkatselemassa äsken mainitsemaamme autioon puutarhaan.\n\nMelkein samalla hetkellä avautui tämän alueen portti hiljaa, ja siitä\ntuli nuori, pitkä, harteikas mies, jolla oli yllään karkeasta\npalttinasta tehty työtakki ja samettilakki, mutta jonka mustat ja hyvin\nhoidetut hiukset, viikset ja parta sotivat tätä halpaa pukua vastaan.\nHän vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, vakoiliko kukaan häntä,\npujahti portista, sulki sen jäljestään ja astui kiireesti\nristikkoporttia kohden.\n\nNähdessään miehen, jota hän epäilemättä odotti, mutta jonka asu oli\nouto, nuori tyttö pelästyi ja peräytyi.\n\nMutta portin rakojen välistä oli nuori mies, joka niin kuin\nrakastavaiset ainakin oli tarkka huomaamaan, nähnyt valkoisen hameen ja\nsinisen vyön vilahtavan. Hän lähestyi laudoitusta ja painaen suunsa\nerääseen rakoon sanoi:\n\n-- Älkää pelätkö, Valentine, minä täällä olen.\n\nNuori tyttö lähestyi.\n\n-- Miksi tulitte niin myöhään tänään? Me syömme aivan kohta\npäivällistä, ja minun täytyi keksiä jos joitakin tekosyitä päästäkseni\näitipuolestani, joka minua vaanii, kamarineidostani, joka minua\nvakoilee, ja veljestäni, joka minua kiusaa. Tulin tänne muka tekemään\nkäsityötä, mutta se ei taida pitkään aikaan valmistua. Kun olette\npyytänyt anteeksi viipymistänne, niin selittäkää, miksi olette valinnut\ntuon uuden valepuvun. En ollut teitä tuntea.\n\n-- Rakas Valentine, sanoi nuori mies, -- te olette niin paljon\nkorkeammalla minua, etten uskalla puhua rakkaudestani, ja kuitenkin\njoka kerta, kun teidät näen, minun täytyy sanoa, että jumaloin teitä.\nMinun täytyy puhua, että omien sanojeni kaiku hivelisi suloisesti\nsydäntäni silloin, kun en saa teitä nähdä. Nyt kiitän teitä\nnuhteistanne, ne kuuluvat suloisilta, sillä ne todistavat, että\najattelitte minua. Tahdoitte tietää, miksi viivyin ja miksi minulla on\nnämä pukimet. Kerron sen teille ja toivon, että annatte sen minulle\nanteeksi. Olen valinnut uuden toimen.\n\n-- Toimen...! Mitä sillä tarkoitatte, Maximilien? Ja olemmeko niin\nonnellisia, että teillä on varaa laskea leikkiä asioistamme.\n\n-- Jumala varjelkoon minua laskemasta leikkiä siitä, mikä on elämäni.\nKun olin väsynyt juoksemaan pitkin kenttiä ja kiipeilemään muurien yli\nja kun te vielä eilen pelotitte minua sillä, että isänne jonakin\npäivänä voi ottaa minut kiinni varkaana ja minä sillä tavoin häpäisisin\nkoko armeijan kunniaa, olen nyt muuttunut ratsumestarista puutarhuriksi\nja ottanut ylleni uuden toimeni mukaisen puvun.\n\n-- Kuinka ajattelematonta!\n\n-- Päinvastoin, viisain teko, minkä eläissäni olen tehnyt, sillä nyt\nolemme turvassa.\n\n-- Selittäkäähän tarkemmin.\n\n-- Menin tämän puutarhan omistajan luo. Sopimus edellisten vuokraajien\nkanssa oli loppunut, ja minä vuokrasin puutarhan. Nämä keittiökasvit\novat nyt minun, Valentine. Ei mikään estä nyt minua rakentamasta vajaa\ntähän puutarhaan ja elämästä muutaman askelen päässä teistä. En voi\nenää hillitä iloani ja onneani. Tiedättekö, kuinka paljon tällainen\nonni maksaa? Sitä tietysti ette tiedä. No niin, tämä onni, tämä autuus,\ntämä ilo maksaa minulle, arvatkaahan kuinka paljon?... Viisisataa\nfrangia, joka on maksettava vuosineljänneksittäin. Huomaattehan, että\ntästä lähtien ei meidän tarvitse mitään pelätä. Olen täällä omalla\nalueellani, voin nostaa tikapuut muuria vastaan ja katsoa sen yli, ja\ntarvitsematta pelätä vartijan tulevan minua häiritsemään on minulla\noikeus sanoa, että rakastan teitä, mikäli ei ylpeyttänne loukkaa se,\nettä tunnustus tulee työpukuisen puutarhurin suusta.\n\nValentine huudahti ilosta. Mutta sitten hän äkkiä sanoi murheellisesti,\naivan kuin synkkä pilvi olisi peittänyt auringon:\n\n-- Oi Maximilien, olemme nyt liiaksikin vapaita, onnemme kiusaa\nJumalaa, me käytämme väärin vapauttamme, ja jonakin päivänä syöksymme\nturmioon.\n\n-- Kuinka voitte sanoa sellaista minulle, ystäväni, minulle, joka joka\npäivä olen teille todistanut, että ajatukseni ja tunteeni ovat teidän\najatustenne ja tunteittenne vallassa? Mikä teissä on herättänyt\nluottamuksen minuun? Kunniantuntoni, eikö niin? Kun sanoitte minulle,\nettä epämääräinen vaisto varoitti teitä vaarasta, tarjouduin minä\npalvelemaan teitä pyytämättä muuta palkkaa kuin onnen saada palvella\nteitä. Olenko sanoin tai töin antanut teille aihetta katua sitä, että\nvalitsitte minut kaikkien niiden joukosta, jotka olivat valmiit\nkuolemaan puolestanne? Sanoitte minulle olevanne kihloissa Franz\nd'Epinayn kanssa ja että isänne oli päättänyt tämän avioliiton. Se oli\nsiis varma, koska kaikki, mitä Herra Villefort tahtoo, ehdottomasti\ntapahtuukin. No niin, olen pysynyt syrjässä ja odottanut, että kohtalo\npuuttuisi asiaan. Te rakastatte minua, säälitte minua, Valentine, ja\nolette sen minulle tunnustanutkin. Kiitos niistä suloisista sanoista,\nsanokaa ne uudelleen, ja kaikki huoleni haihtuvat.\n\n-- Juuri se onkin tehnyt teidät uskaliaammaksi, Maximilien, ja se tekee\nelämäni samalla niin suloiseksi ja onnettomaksi, että monesti kysyn\nitseltäni, kumpi on parempi, murheko, jonka äitipuoleni ankaruus ja\nvelipuoleni liiallinen suosiminen saa aikaan, vai tämä onni, joka on\nvaaroja täynnä.\n\n-- Vaaroja! huudahti Maximilien. -- Kuinka voitte lausua niin julman ja\nsamalla väärän sanan! Oletteko koskaan nähnyt minua nöyrempää orjaa?\nOlette toisinaan sallinut minun lausua teille muutaman sanan,\nValentine, mutta olette kieltänyt minua seuraamasta teitä. Olen\nnoudattanut määräystänne. Siitä asti, kun tulin tähän puutarhaan, kun\nolen puhutellut teitä tämän portin läpi, kun olen näin lähellä teitä,\nsanokaa, olenko kertaakaan koettanut koskettaa hameenne lievettä portin\nläpi, olenko yrittänyt kiivetä muurin yli, vaikka se minulle, nuorelle\nja voimakkaalle miehelle, olisi helppoa? En koskaan ole soimannut\nkylmäkiskoisuuttanne. Olen ollut sidottu sanaani aivan kuin entisajan\nritari. Myöntäkää edes tämä.\n\n-- Se on totta, sanoi Valentine pistäen lautojen välistä hienot\nsormenpäänsä, joita Maximilien suuteli. -- Se on totta, olette\ntodellakin oikea ystävä. Mutta olette toiminut vain omaa etuanne\nsilmällä pitäen, sillä sinä päivänä, jona orja tulee vaativaiseksi, hän\nmenettää kaiken. Olette luvannut veljen ystävyyttä minulle, jota isä\nlyö laimin, äitipuoli vainoaa ja jolla ei ole muuta lohduttajaa kuin\nmykkä, liikkumaton vanhus. Hänen kätensä ei voi kättäni pusertaa, vain\nhänen silmänsä puhuvat minulle ja hänen sydämensä epäilemättä sykkii\nainoastaan minua varten. Kuinka kohtalo onkaan ilkkunut tehdessään\nvihollisikseni ja vainoojikseni kaikki ne, jotka ovat minua\nvoimakkaammat, ja antaessaan puolikuolleen miehen tuekseni! Oi\nMaximilien, sanon vielä kerran, että olen hyvin onneton ja että teette\noikein rakastaessanne minua minun tähteni ettekä oman itsenne tähden.\n\n-- Valentine, sanoi nuori mies syvästi liikutettuna, -- en voi sanoa\nrakastavani teitä, sillä rakastan myöskin sisartani ja lankoani, mutta\ntunteeni heitä kohtaan on tyyni ja rauhallinen eikä vähääkään muistuta\nsitä, mitä tunnen teitä kohtaan. Ajatellessani teitä vereni kiehuu,\nrintani nousee ja sydämeni pääsee valloilleen. Mutta tätä voimaa, tätä\ntulta, tätä yliluonnollista tarmoa käytän rakkauteni hallitsemiseen\nvain siihen asti, kunnes sanotte, että saan sitä käyttää teidän\npalvelemiseenne. Franz d'Epinayn sanotaan viipyvän vielä vuoden ajan\npoissa, ja kuinka monella tavalla voikaan sattuma meitä sinä aikana\nauttaa! Toivokaamme siis, toivominen on niin suloista ja armasta! Mutta\nte, Valentine, joka soimaatte itsekkyyttäni, mitä olette tänä aikana\nollut minulle? Kaunis ja kylmä kuvapatsas. Puhutte minulle\nsulhasestanne Franz d'Epinaysta ja huokailette ajatellessanne, että\njonakin päivänä voitte olla hänen omansa. Siinäkö kaikki, Valentine,\nmitä tunnette minua kohtaan? Pyhitän teille elämäni, annan teille\nsieluni, teille kuuluu sydämeni jokainen sykähdys, ja kun kokonaan olen\nomanne, kun itselleni tunnustan, että kuolen, jos teidät kadotan, niin\nte ette edes kauhistu ajatellessanne joutuvanne toisen omaksi! Oi\nValentine, Valentine, jos olisin teidän sijassanne, jos olisin\ntuntenut, että minua rakastetaan niin kuin minä teitä rakastan, olisin\nsata kertaa jo pistänyt käteni ristikon raosta, puristanut Maximilien\nraukan kättä ja sanonut: \"Olen teidän omanne tässä ja tulevassa\nelämässä!\"\n\nValentine ei vastannut mitään, mutta nuori mies kuuli hänen huokaavan\nja nyyhkyttävän.\n\nMaximilienin mielessä tapahtui nopea muutos.\n\n-- Valentine, oi Valentine, huudahti hän, -- unohtakaa sanani, jos\nniissä on ollut jotakin loukkaavaa!\n\n-- Ei, sanoi Valentine, -- olette oikeassa. Mutta ettekö näe, että olen\nonneton ihminen, yksinäni melkein vieraassa talossa. Jo siitä asti, kun\nolin kymmenvuotias, ovat tahtoani joka hetki taivuttaneet rautaisen\nlujat luonteet, jotka ovat minua vainonneet. Kukaan ei näe mitä kärsin,\nenkä ole puhunut siitä muille kuin teille. Muiden nähden kaikki ovat\nminulle hyviä ja helliä, vaikka todellisuudessa ovatkin minulle\nvihamielisiä. Ihmiset sanovat: herra Villefort on niin ankara mies,\nettä hän ei voi tytärtään kohtaan olla erityisen hellä, mutta tytär on\nonnekseen saanut äitipuolestaan uuden äidin. No niin, kaikki erehtyvät;\nisäni ei välitä minusta, äitipuoleni vihaa minua, ja tämä viha on\nsitäkin pelottavampi, kun se aina kätkeytyy hymyilyyn.\n\n-- Vihaa teitä, Valentine! Kuinka hän saattaa teitä vihata?\n\n-- Ystäväni, sanoi Valentine, -- minun täytyy myöntää, että tämä hänen\nvihansa minua kohtaan johtuu melkein luonnollisesta tunteesta. Hän\njumaloi poikaansa, veljeäni Edouardia.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Onhan outoa sekoittaa raha-asioita keskusteluihimme, mutta uskon,\nettä hänen vihansa johtuu siitä. Hän ei ole rikas, mutta minä olen jo\nsaanut äitini perinnön, ja se tulee herra ja rouva Saint-Méranin\nkuoltua melkein kahta vertaa suuremmaksi. Siksi pelkään, että hän\nkadehtii minua. Hyvä Jumala, jos lahjoittamalla hänelle puolet\nomaisuudestani olisin herra Villefort'in luona siinä asemassa kuin\ntytär on isänsä talossa, niin luovuttaisin sen heti paikalla hänelle.\n\n-- Valentine parka!\n\n-- Niin, olen kahleisiin sidottu, mutta samalla tunnen itseni niin\nheikoksi että nämä siteet sittenkin minua tukevat, enkä tohdi niitä\nkatkaista. Isäni on sitä paitsi mies, jonka määräyksiä ei rankaisematta\nvoi rikkoa. Hän on voimakas minun suhteeni, teidän suhteenne ja\nkuninkaankin suhteen, sillä häntä suojaa moitteeton menneisyys ja\nmelkein loukkaamaton arvoasema. Oi Maximilien, vannotan teitä, älkää\ntaistelko, sillä tässä taistelussa pelkään sekä teidän että itseni\njoutuvan tuhoon.\n\n-- Mutta, Valentine, miksi olette noin epätoivoissanne ja näette\ntulevaisuuden niin perin synkkänä?\n\n-- Oi ystäväni, siksi, että arvostelen sitä menneisyyden perusteella.\n\n-- Mutta ajatelkaahan, että vaikka en olekaan kyllin arvokas\naviomieheksenne aateliston kannalta katsottuna, niin olen kuitenkin\nmonella tavalla suhteissa siihen seurapiiriin, jossa te liikutte. Se\naika on jo mennyt, jolloin Ranskassa oli kaksi Ranskaa. Kuningaskunnan\naikaiset perheet ovat sulautuneet keisarikunnan aikaisiin.\nPeitsiaatelisto on liittynyt kanuunaylhäisöön. Minä kuulun tähän\njälkimmäiseen. Minulla on hyvä tulevaisuus armeijassa, omaisuuteni on\npienehkö mutta varma. Isäni muistoa kunnioitetaan kotiseudullamme ja\nhäntä pidetään rehellisimpänä kauppiaana, mitä on koskaan ollut. Sanoin\nkotiseudullamme, Valentine, sillä te olette melkein marseillelainen.\n\n-- Älkää puhuko minulle Marseillesta, Maximilien; se tuo mieleeni\näitini, enkelin, joka kuoli kaikkien kaipaamana ja joka lyhyen elonsa\naikana suojasi lastaan. Ehkä hän vieläkin suojaa minua ikuisesta\nasunnostaan taivaasta. Oi, jos äitiraukkani vielä eläisi, ei minun\ntarvitsisi mitään pelätä. Kertoisin hänelle, että rakastan teitä, ja\nhän kyllä meitä suojelisi.\n\n-- Oi Valentine, sanoi Maximilien, -- jos hän eläisi, ehkä en silloin\nteitä tuntisikaan, sillä sanoittehan, että silloin olisitte onnellinen,\nja onnellinen Valentine tuskin katsahtaisi minuun muuten kuin\nhalveksien.\n\n-- Ystäväni, huudahti Valentine, -- nyt te vuorostanne arvostelette\nminua väärin... Mutta sanokaahan...\n\n-- Mitä minun pitäisi sanoa? kysyi Maximilien nähdessään nuoren tytön\narkailevan.\n\n-- Sanokaahan, jatkoi nuori tyttö, -- eikö ennen muinoin Marseillessa\nollut teidän isänne ja minun isäni välillä joitakin riitaisuuksia?\n\n-- Ei minun tietääkseni, vastasi Maximilien, -- ellei sen vuoksi, että\nisänne oli Bourbonien innokas puoltaja ja minun isäni keisarin\npuoluelainen. En usko, että heidän välillään mitään muuta epäsopua oli.\nMutta miksi tätä kysytte, Valentine?\n\n-- Kerron sen teille, sanoi nuori tyttö, -- sillä teidän pitää saada\ntietää kaikki. Se tapahtui sinä päivänä, jolloin teidän nimittämisenne\nkunnialegioonan ritariksi oli sanomalehdessä. Olimme kaikki isoisäni,\nherra Noirtier'n luona ja läsnä oli myöskin herra Danglars,\ntiedättehän, tuo pankkiiri, jonka hevoset äskettäin olivat surmata\näitini ja veljeni. Luin ääneen sanomalehteä isoisälleni, herrojen\nkeskustellessa neiti Danglars'in avioliitosta. Kun tulin siihen\nkohtaan, jossa teistä mainittiin ja jonka jo tiesin, sillä edellisenä\naamuna olitte maininnut minulle tuon iloisen uutisen, -- kun siis tulin\nsiihen kohtaan, olin hyvin onnellinen ... mutta samalla pelkäsin lausua\nääneen teidän nimeänne, ja olisinkin jättänyt nimenne lukematta, ellei\nsitä olisi voitu käsittää väärin; rohkaisin siis mieleni ja luin.\n\n-- Rakas Valentine?\n\n-- No niin, heti kun mainitsin nimenne, käänsi isäni päänsä minuun.\nOlin niin varma siitä (huomaattehan kuinka typerä olen!), että nimenne\nmainitseminen vaikuttaisi aivan kuin salaman isku kaikkiin, ja olinkin\nnäkevinäni isäni vavahtavan ja (siinä ainakin varmasti erehdyin) herra\nDanglars'inkin. \"Morrel\", sanoi isäni, \"odottakaahan!\" (Hän rypisti\nsilmäkulmiaan.) \"Onkohan hän noita Marseillen Morreleja, noita\nvimmattuja bonapartisteja, jotka vuonna 1815 tuottivat meille niin\npaljon huolta?\" -- \"On\", sanoi herra Danglars. \"Luulen, että hän on\nentisen laivanvarustajan poika.\"\n\n-- Todellako! sanoi Maximilien. -- Entä mitä isänne siihen vastasi?\nKertokaahan, Valentine!\n\n-- Jotain niin kauheaa, etten tohdi sitä teille sanoa.\n\n-- Sanokaa se kuitenkin, kehotti Maximilien hymyillen.\n\n-- \"Heidän keisarinsa\", sanoi hän, \"osasi panna nuo intoilijat oikealle\npaikalleen. Hän sanoi heitä kanuunanruoaksi, ja nimi sopiikin heille.\nIlokseni huomaan, että uusi hallitus noudattaa samaa terveellistä\njärjestelmää. Vaikka hallitus pitäisi vain tämän tähden Algeriaa\nhallussaan, niin se olisi viisas teko, vaikkakin se tulee meille\nmaksamaan liian paljon.\"\n\n-- Tuo on todella jokseenkin raakaa politiikkaa, sanoi Maximilien. --\nMutta älkää, rakas ystävä, punastuko herra Villefort'in puheita. Kunnon\nisäni ei siinä suhteessa ollut hiukkaakaan parempi, ja hän sanoi usein:\n\"Miksi ei keisari, joka saa niin paljon hyvää aikaan, muodosta\nrykmenttiä tuomareista ja asianajajista ja lähetä sitä aina\nensimmäisenä tuleen?\" Näettehän, rakas ystävä, että puolueet vetävät\ntoisilleen vertoja ajatusten lempeydessä. Mutta mitä herra Danglars\nsanoi kuullessaan nämä kuninkaallisen prokuraattorin sanat?\n\n-- Hän alkoi nauraa tuota pilkallista nauruaan, joka aina on mielestäni\ntuntunut petomaiselta. Heti sen jälkeen he nousivat ja poistuivat.\nMutta silloin näin, että isoisäni oli tavattoman kuohuksissaan. Minun\ntäytyy selittää, Maximilien, että minä yksinäni huomaan, milloin hän on\nkuohuksissaan, ja minä luulen, että keskustelu, joka tapahtui hänen\nkuultensa -- sillä isoisä raukkaa ei enää oteta lainkaan huomioon --\noli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Olihan puhuttu pahaa hänen\nkeisaristaan, ja hänhän on kaikesta päättäen ollut kiivas keisarin\nkannattaja.\n\n-- Hän olikin keisarikunnan aikana kuuluisa, sanoi Maximilien. -- Hän\noli senaattori, ja tiedätte ehkä, että hän otti osaa kaikkiin niihin\nsalaliittoihin, joita kuningaskunnan aikana tehtiin.\n\n-- Olen kuullut toisinaan kuiskattavan, että isoisä olisi bonapartisti,\nisä kuningasmielinen. Mutta minkä minä sille voin?... Käännyin siis\nhänen puoleensa. Hän loi katseen sanomalehteen. \"Mikä teidän on?\"\nkysyin minä. \"Oletteko tyytyväinen?\" Hän nyökkäsi vastaukseksi. --\n\"Siihenkö, mitä isä sanoi?\" kysyin minä. -- Hän pudisti päätään. --\n\"Siihenkö, mitä herra Danglars sanoi?\" -- Hän pudisti uudelleen\npäätään. -- \"Siis siihen, että herra Morrel\", en tohtinut sanoa\nMaximilien, \"on nimitetty kunnialegioonan upseeriksi?\" -- Hän nyökkäsi.\nVoitteko uskoa: hän oli siis tyytyväinen siihen, että te, jota hän ei\ntunnekaan, tulitte nimitetyksi kunnialegioonan upseeriksi. Tämä on\nvarmaankin järjetöntä minun puoleltani, sillä sanotaan, että hän tulee\nuudelleen lapseksi. Mutta rakastan häntä entistä enemmän tuon\nnyökkäämisen vuoksi.\n\n-- Kummallista, sanoi Maximilien. -- Isänne siis vihaa minua, jota\nvastoin isoisänne... Puolueiden viha ja rakkaus on kummallista!\n\n-- Vaiti! huudahti äkkiä Valentine. -- Piiloutukaa, paetkaa, joku\ntulee!\n\nMaximilien tarttui heti lapioonsa ja alkoi kiivaasti kääntää maata.\n\n-- Neiti! Neiti! huusi ääni puiden takaa. -- Rouva Villefort etsii\nteitä kaikkialta. Salongissa on vieras.\n\n-- Vieras, sanoi Valentine levottomana. -- Kuka on tullut vieraisiin?\n\n-- Joku ylhäinen herra, prinssi, en tiedä, kreivi Monte-Cristo.\n\n-- Minä tulen, sanoi Valentine äänekkäästi.\n\nMies ristikon toisella puolella vavahti, sillä hän tiesi, että sen\npäivän kohtaaminen oli nyt lopussa.\n\n-- Mitenkä kreivi Monte-Cristo tuntee herra Villefort'in, mietti\nMaximilien nojaten lapioonsa.\n\n\n\n\n52. Myrkkyoppi\n\n\nKreivi Monte-Cristo tuli todellakin rouva Villefort'in luo vastatakseen\nsiten kuninkaallisen prokuraattorin vierailuun, ja hänen nimensä oli\npannut koko talon ylösalaisin.\n\nRouva Villefort oli parhaillaan salongissa ja lähetti heti noutamaan\npoikaansa, jotta tämä vielä kerran kiittäisi kreiviä. Edouard, joka\nkahden päivän ajan oli taukoamatta kuullut puhuttavan tästä\nmerkillisestä miehestä, riensi saapuville. Hän ei tehnyt sitä suinkaan\ntotellakseen äitiään tai kiittääkseen kreiviä, vaan uteliaisuudesta ja\nhankkiakseen itselleen tilaisuuden lausua sutkauksia, jotka kuullessaan\nhänen äitinsä tavallisesti sanoi: \"Voi tuota pahaa lasta; mutta\ntäytyyhän hänelle antaa anteeksi, sillä hän on niin kovin sukkela!\"\n\nKun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi kreivi, miten herra\nVillefort voi.\n\n-- Puolisoni on kanslerin luona päivällisellä, vastasi nuori rouva. --\nHän läksi aivan äsken, ja olen varma siitä, että hän on hyvin\npahoillaan kuullessaan, ettei ole saanut nauttia seurastanne.\n\nKaksi vierasta oli salongissa ennen kreivin tuloa, ja nämä poistuivat\nviivyttyään niin kauan kuin kohteliaisuus ja uteliaisuus sallivat.\n\n-- Mitä sisaresi Valentine tekee? sanoi rouva Villefort Edouardille. --\nPyydä häntä tulemaan tänne, että saan esitellä hänet herra kreiville.\n\n-- Onko teillä tytär? kysyi kreivi. -- Hän on siinä tapauksessa\nvarmaankin lapsi?\n\n-- Hän on herra Villefort'in tytär, sanoi nuori rouva. -- Hän on\nmieheni ensimmäisen puolison tytär, täysikasvuinen kaunis tyttö.\n\n-- Mutta alakuloinen, keskeytti Edouard, joka nyki sulkia hattunsa\ntöyhdöksi ison papukaijan pyrstöstä linnun kirkuessa tuskasta.\n\nRouva Villefort sanoi vain:\n\n-- Ole hiljaa, Edouard!\n\nSitten hän jatkoi:\n\n-- Lapsi on tavallaan oikeassa ja toistaa vain minun puheitani. Se on\nminulle todellakin suuri suru. Vaikka teemme kaiken voitavamme\nhuvittaaksemme neiti Villefort'ia, niin hän on alakuloinen ja\nvaitelias, eikä se suinkaan ole hänen kauneudelleen edullista. Mutta\nhäntä ei kuulu, Edouard; menehän katsomaan, mikä siihen on syynä.\n\n-- Siksi, että häntä etsitään sieltä, missä hän ei ole.\n\n-- Mistä häntä siis etsitään?\n\n-- Isoisä Noirtier'n luota.\n\n-- Eikö hän siis ole siellä?\n\n-- Ei, ei, ei, ei, ei, ei, hän ei siellä ole, lauloi Edouard.\n\n-- Missä hän on? Jos sen tiedät, niin sano.\n\n-- Hän on ison kastanjapuun alla, jatkoi paha poika ja syötti äitinsä\nkiellosta huolimatta eläviä kärpäsiä papukaijalle, joka suuresti näytti\nnauttivan näistä herkuista.\n\nRouva Villefort ojensi kätensä soittokelloa kohden kutsuakseen\nkamarineitinsä ja ilmoittaakseen hänelle, mistä Valentinea on\netsittävä, kun tämä samassa astui sisään. Hän näytti todellakin\nalakuloiselta, ja jos tarkkaan olisi katsonut, niin olisi hänen\nsilmissään nähnyt kyynelten jäljet.\n\nOlemme lukijalle esitelleet Valentinen, mutta kertomuksen vauhdin\ntähden emme ole antaneet varsinaista kuvaa hänestä. Hän oli solakka,\nkahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli tummanruskea tukka,\ntummansiniset silmät ja äitinsä arvokas käynti, kapeat, valkoiset\nkädet, helmiäishohtoinen kaula, marmorinväriset, heikosti punertavat\nposket saivat hänet muistuttamaan kauniita englantilaisia naisia, joita\non verrattu vedenkalvossa kuvaansa etsiviin joutseniin.\n\nHän astui siis sisään ja nähdessään äitinsä luona vieraan, josta oli jo\npaljon kuullut puhuttavan, hän kumarsi hiukkaakaan teeskentelemättä,\nluomatta silmiään alas, niin sirosti, että hän herätti entistä enemmän\nkreivin huomiota.\n\nTämä nousi.\n\n-- Neiti Villefort, tytärpuoleni, sanoi rouva Villefort kumartuen\nsohvalla istuessaan eteenpäin ja viitaten kädellään kreiville\ntytärtään.\n\n-- Ja herra kreivi Monte-Cristo, Kiinan kuningas ja Kotshinkiinan\nkeisari, sanoi poika luoden sisareensa ilkimielisen katseen.\n\nTällä kertaa rouva Villefort kalpeni ja oli suuttumaisillaan tuohon\nperheen ruttoon, jonka nimi oli Edouard. Mutta kreivi hymyili ja näytti\nmielihyvällä katselevan lasta, minkä johdosta äiti entistä enemmän\nihastui ja innostui.\n\n-- Mutta armollinen rouva, sanoi kreivi jatkaen keskustelua ja\nkatsahtaen vuoroin rouva Villefort'iin ja Valentineen, -- eikö minulla\nole jo aikaisemmin ollut kunnia tavata teidät jossakin, teidät ja\narmollinen neiti? Muistuttelin sitä jo ennen mieleeni. Ja kun neiti\näsken astui sisään, kirkastui muistikuva yhä,\n\n-- Se ei ole mahdollista. Neiti Villefort ei pidä seuraelämästä, ja me\nliikumme harvoin ulkona, sanoi nuori rouva.\n\n-- En olekaan nähnyt seurapiirin keskellä teitä, armollista neitiä ja\ntuota hurmaavaa pilkkakirvestä. Pariisin seuraelämä on minulle outo,\nsillä minulla on kai jo ollut kunnia mainita teille, että olen\nPariisissa ollut vasta muutaman päivän. Ei, sallikaahan minun\nmuistella ... odottakaahan...\n\nKreivi laski kätensä otsalleen aivan kuin kootakseen kaikki muistonsa:\n\n-- Ei, se on tapahtunut muualla ... en muista missä ... mutta siihen\nliittyy kirkas päivänpaiste ja kirkkojuhla... Neidillä oli kädessään\nkukkia, poika ajoi takaa kaunista riikinkukkoa puutarhassa, ja te,\narmollinen rouva, istuitte lehtimajassa... Auttakaahan muistiani.\nEivätkö nämä seikat tuo mitään mieleenne?\n\n-- Eivät laisinkaan, vastasi rouva Villefort. -- Ja minusta tuntuu,\nettä jos olisin teidät kohdannut tätä ennen, olisi kuvanne jäänyt\nmieleeni.\n\n-- Herra kreivi on ehkä nähnyt meidät Italiassa, sanoi Valentine\narasti.\n\n-- Se on totta, Italiassa ... se on mahdollista, sanoi Monte-Cristo. --\nNeiti on siis ollut Italiassa?\n\n-- Olimme molemmat siellä kaksi vuotta sitten. Lääkärit pelkäsivät\nkeuhkojeni puolesta ja määräsivät minut oleskelemaan Napolissa.\nMatkustimme Bolognan, Perugian ja Rooman kautta.\n\n-- Sehän on totta, huudahti Monte-Cristo, aivan kuin tämä yksi ainoa\nhuomautus olisi riittänyt kirkastamaan hänen muistoaan. -- Perugiassa,\npyhän ruumiin juhlan aikaan postihotellissa, siellä minulla oli kunnia\nnähdä teidät.\n\n-- Muistan erinomaisen hyvin Perugian, postihotellin ja juhlan, sanoi\nrouva Villefort. -- Mutta vaikka kuinka ajatuksiani pinnistäisin, en\nhäpeäkseni voi muistaa tavanneeni teitä siellä.\n\n-- Kummallista kyllä en minäkään muista, sanoi Valentine katsoen\nkauniilla silmillään Monte-Cristoon.\n\n-- Mutta minä muistan, sanoi Edouard.\n\n-- Minä autan muistianne, sanoi kreivi. -- Päivä oli ollut helteinen,\nodotitte hevosia, jotka eivät juhlan tähden saapuneetkaan. Neiti katosi\npuistoon, poikanne juoksi linnun jäljestä.\n\n-- Minä sain sen kiinni, sanoi Edouard. -- Muistathan, että repäisin\nkolme sulkaa sen pyrstöstä.\n\n-- Te, armollinen rouva, jäitte viiniköynnösmajaan. Ettekö enää muista,\nettä kun neiti Villefort oli lähtenyt ja poikanne oli loitolla, te\nkeskustelitte jokseenkin kauan erään henkilön kanssa?\n\n-- Muistan kyllä, sanoi nuori nainen punastuen, -- muistan\nkeskustelleeni erään miehen kanssa, jolla oli pitkä viitta yllään ...\nluulin häntä lääkäriksi.\n\n-- Juuri niin, armollinen rouva. Tuo mies olin minä. Olin kaksi viikkoa\nasunut samassa hotellissa, olin parantanut palvelijani kuumeesta ja\nhotellin isännän keltataudista, minkä vuoksi minua pidettiin etevänä\nlääkärinä. Me keskustelimme monesta asiasta, Perugiasta, Rafaelista,\ntavoista, puvuista ja tuosta kuuluisasta aqua tofanasta. Olitte\nkuullut, että jotkut ihmiset Perugiassa tunsivat sen valmistamisen\nsalaisuuden,\n\n-- Se on totta, sanoi rouva Villefort vilkkaasti mutta samalla hiukan\nlevottomasti, -- muistan varsin hyvin keskustelumme.\n\n-- En muista enää kaikkia yksityiskohtia, jatkoi kreivi aivan\nrauhallisesti, -- mutta sen muistan, että erehdyitte minun suhteeni\nniin kuin kaikki muutkin ja puhelitte kanssani neiti Villefort'in\ntaudista.\n\n-- Mutta, hyvä herra, olittehan te todellakin lääkäri, sanoi rouva\nVillefort, -- koska olitte parantanut sairaita.\n\n-- Molière tai Beaumarchais voisivat vastata teille, armollinen rouva,\nettä juuri siksi, etten ollut lääkäri, en parantanut sairaitani, vaan\nsairaani parantuivat itsestään. Sen vain voin teille tunnustaa, että\nolen tutkinut jokseenkin paljon kemiaa ja luonnontieteitä, mutta\nainoastaan tieteenharrastuksesta ... ymmärrättehän.\n\nSamassa kello löi kuusi.\n\n-- Kello on kuusi, sanoi rouva Villefort huomattavan levottomasti. --\nValentine, etkö mene katsomaan, onko isoisä valmis syömään\npäivällistään?\n\nValentine nousi, kumarsi kreiville ja poistui sanaakaan sanomatta.\n\n-- Hyvä Jumala, minunko tähteni lähetätte neiti Villefort'in pois?\nsanoi kreivi Valentinen mentyä.\n\n-- En suinkaan, vastasi rouva Villefort viekkaasti, -- mutta tähän\naikaan annamme herra Noirtier'lle sen aterian, jonka avulla hän pysyy\nelossa. Tiedätte kai, kuinka kurjassa tilassa mieheni isä on?\n\n-- Tiedän, herra Villefort on siitä minulle kertonut. Hän on saanut\nhalvauksen.\n\n-- Niin on. Vanhus raukka ei laisinkaan voi liikkua, vain sielu elää\ntuossa ihmishahmossa, ja sekin on heikko ja vaivainen ja voi minä\nhetkenä tahansa sammua kuin lamppu. Mutta anteeksi, alan kertoa teille\nperhesurujamme ja keskeytin teidät juuri sinä hetkenä, kun sanoitte\nolevanne taitava kemisti.\n\n-- Sitä en sanonut, vastasi kreivi hymyillen. -- Päinvastoin. Mutta kun\nolen päättänyt elää suurimman osan ikääni itämailla, niin olen tahtonut\nseurata kuningas Mithridateen esimerkkiä.\n\n-- _Mithridates, rex Ponticus_, sanoi Edouard leikellen kuvia eräästä\nisosta albumista. -- Sehän on se, joka söi joka aamu aterian\npäättäjäisiksi kupillisen myrkkyä.\n\n-- Edouard, paha poika! huudahti rouva Villefort siepaten silvotun\nkirjan Edouardin käsistä. -- Sinä olet sietämätön, häiritset meitä.\nMene sisaresi Valentinen luo isoisäsi Noirtier'n huoneeseen.\n\n-- Kirja..., sanoi Edouard.\n\n-- Mitä, kirjako?\n\n-- Niin, minä tahdon kirjan...\n\n-- Miksi leikkasit kuvat irti?\n\n-- Siksi, että se huvitti minua.\n\n-- Mene pois, mene!\n\n-- Minä en mene, ellen saa kirjaa, sanoi lapsi, asettui isoon\nnojatuoliin istumaan eikä tapansa mukaan antanut vähääkään periksi.\n\n-- Tuossa on, ja jätä meidät rauhaan, sanoi rouva Villefort.\n\nJa hän antoi kirjan Edouardille ja vei hänet pois.\n\nKreivi seurasi katseillaan rouva Villefort'ia.\n\n-- Saammepahan nähdä, sulkeeko hän oven, mutisi hän.\n\nRouva Villefort sulki oven poikansa jälkeen hyvin huolellisesti. Kreivi\nei ollut sitä huomaavinaan.\n\nSitten, luotuaan vielä katseen ympärilleen, nuori nainen tuli istumaan\nsohvaansa.\n\n-- Sallikaa minun huomauttaa, sanoi kreivi hyväntahtoisesti, niin kuin\nhän saattoi toisinaan puhua, -- sallikaa minun huomauttaa, että\nkohtelette tuota suloista pilkkakirvestä aivan liian ankarasti.\n\n-- Se on välttämätöntä, sanoi rouva Villefort varmasti niin kuin äiti\nainakin.\n\n-- Hän toisti vain mitä Cornelius Nepos lausuu Mithridateesta, sanoi\nkreivi, -- ja keskeytitte hänet juuri silloin, kun hän olisi voinut\ntodistaa opettajansa etevyyden puolesta ja näyttää olevansa ikäisekseen\nhyvin kehittynyt.\n\n-- Totta on, vastasi äiti mielissään kiitoksista, -- että hänellä on\nhyvin hyvä pää ja hän oppii helposti mitä vain tahtoo. Hänellä on\nkuitenkin eräs vika, hän on nimittäin hyvin itsepäinen. Mutta mitä\nhänen puheisiinsa tulee, niin uskotteko, herra kreivi, että kuningas\nMithridates todellakin käytti tuollaisia varokeinoja ja että siitä on\nhyötyä?\n\n-- Ehdottomasti. Olen itse käyttänyt samaa keinoa ja olen välttänyt\nmyrkkykuoleman Napolissa, Palermossa ja Smyrnassa, siis kolmessa eri\ntapauksessa, jolloin ilman tätä varokeinoa olisin kuollut.\n\n-- Ja keino siis onnistui?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Niin, muistan teidän kertoneen samaa jo Perugiassa.\n\n-- Todellakin! sanoi kreivi teeskennellen hämmästystä. -- Sitä en\nmuista laisinkaan.\n\n-- Kysyin teiltä, vaikuttavatko myrkyt yhtä nopeasti ja yhtä\nvoimakkaasti Pohjois-Ranskassa syntyneisiin, ja te vastasitte, että\nPohjois-Ranskan kylmät ja tasaiset luonteet eivät ole yhtä\nvastaanottavaisia kuin etelän kuumat ja kiihkeät.\n\n-- Se on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Olen nähnyt venäläisten juovan\nsellaisia määriä myrkkyä, että napolilainen ja arabialainen olisi\nniistä heti kuollut.\n\n-- Uskotte siis, että ihminen on paremmassa turvassa täällä kuin\nitämailla ja että meidän sumuisessa ja sateisessa ilmanalassamme voi\nhelpommin tottua yhä suurempiin myrkkyannoksiin kuin lämpimämmissä\nmaissa?\n\n-- Varmasti, mutta tietenkin sillä rajoituksella, että ihminen silloin\non suojattu ainoastaan sitä myrkkyä vastaan, johon hän on\ntotuttautunut.\n\n-- Sen ymmärrän. Ja miten te totuttautuisitte tai oikeammin\ntotuttauduitte?\n\n-- Keino on helppo. Ajatelkaahan, että jo edeltäpäin tietäisitte, mitä\nmyrkkyä aiotaan teille antaa ... otaksukaa, että tuo myrkky on\nesimerkiksi ... strykniiniä...\n\n-- Strykniiniä saadaan eräästä kasvista, jonka nimi on Brucea\nferruginea, jos oikein muistan, sanoi rouva Villefort.\n\n-- Niin saadaan, vastasi Monte-Cristo. -- Huomaan, että minun ei\ntarvitse teille paljoakaan opettaa. Tämähän on ihailtavaa, tuollaiset\ntiedot eivät naisissa ole tavallisia.\n\n-- Tunnustan aivan suoraan, sanoi rouva Villefort, -- että olen kovin\nkiinnostunut salaisiin tieteisiin. Ne vaikuttavat yhtä voimakkaasti\nmielikuvitukseeni kuin runouskin ja supistuvat numeroihin aivan kuin\nalgebralliset yhtälöt. Mutta jatkakaahan. Asia on hyvin\nmielenkiintoinen.\n\n-- No niin, jatkoi Monte-Cristo, -- otaksukaa siis, että tuo myrkky on\nstrykniiniä ja että otatte sitä ensimmäisenä päivänä milligramman,\ntoisena kaksi, ja siten kymmenen päivän päästä senttigramman.\nKahdenkymmenen päivän päästä olette nostanut annoksen kolmeen\nsenttigrammaan. Voitte nauttia sen huoletta, mutta sellaiselle, joka ei\nole ryhtynyt samoihin varokeinoihin kuin te, annos olisi jo hyvin\nvaarallinen. No niin, kun kuukauden päästä joisitte samasta astiasta\nvettä kuin joku toinen, niin tämä toinen kuolisi ja te tuntisitte\nainoastaan hiukan pahoinvointia, jos veteen nimittäin on sekoitettu\nmyrkkyä.\n\n-- Olen monta kertaa lukenut tuon kertomuksen Mithridateesta, sanoi\nrouva Villefort mietteisiinsä vaipuneena, -- mutta olen pitänyt sitä\ntaruna.\n\n-- Ei, poikkeuksena monista historian kertomuksista on tämä tosi.\nMutta, hyvä rouva, tiedustelunne ei johdu mistään äkillisestä\nmielijohteesta, sillä kolme vuotta sitten teitte minulle samat\nkysymykset, ja silloinkin sanoitte, että mielessänne oli tämä kertomus\nMithridateesta.\n\n-- Se on totta, jo nuorena olen mieluimmin tutkinut kasvioppia ja\nkivennäisoppia. Ja kun sittemmin sain tietää, että tällaisten aineiden\nkäyttäminen selitti itämaiden kansojen ja yksilöiden koko elämän, aivan\nsamoin kuin kukat selittävät rakastuneitten ajatukset, niin surin sitä,\netten ollut mies. Olisin tahtonut olla uusi Flamel, Fontana tai\nCabanis.\n\n-- Sitäkin suuremmalla syyllä, sanoi Monte-Cristo, -- kun itämaalaiset\neivät tyytyneet käyttämään näitä keinoja ainoastaan suojakseen, vaan\naseekseenkin. Tiede tulee heidän käsissään hyökkäysaseeksi vihollisia\nvastaan. Käyttämällä oopiumia, belladonnaa, strykniiniä, villikaalia ja\nsudenmarjaa he voivat nukuttaa sen, joka aikoi heidät surmata. Jokainen\negyptiläinen, turkkilainen tai kreikkalainen nainen, joita täällä\nsanotte noita-akoiksi, tuntee kemiaa niin paljon, että lääkäri siitä\nhämmästyy, ja sielutiedettä niin paljon, että rippi-isä voisi\nkauhistua.\n\n-- Todellakin, sanoi rouva Villefort, ja hänen silmänsä kiiluivat\nomituisesti.\n\n-- Niin, jatkoi Monte-Cristo, -- itämaiset salaiset draamat selviävät\nja loppuvat sen mukaan, mitä kasvia on käytetty herättämään rakkautta\ntai tuottamaan kuolemaa. Heillä on juomia, jotka avaavat taivaan, ja\ntoisia, jotka vaivuttavat ihmisen helvettiin. Näissä on yhtä paljon eri\nvivahduksia kuin ihmisen sielullisessa ja moraalisessa elämässä. Sanon\nsuoraan, että kemia osaa erinomaisesti valmistaa ne keinot, joilla\nihminen saavuttaa rakkautensa tai kostonsa.\n\n-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- nuo itämaiset seurapiirit, joiden\nkeskessä olette viettänyt osan elämäänne, ovat siis yhtä merkillisiä\nkuin ne sadutkin, jotka sieltä tulevat tänne? Ihminen voidaan siis\nrankaisematta poistaa elämästä? Sulttaanit ja visiirit, jotka\nmuodostavat näissä maissa sen, mitä Ranskassa sanotaan hallitukseksi,\novat siis Harun-al-Rashideja ja Giaffareja ja antavat anteeksi\nmyrkyttäjälle, jopa tekevät hänet pääministerikseenkin, jos teko on\nollut nerokas, ja kirjoituttavat kertomuksen kultakirjaimilla muistiin\nlukeakseen sitä joutohetkinään huvikseen?\n\n-- Ei, armollinen rouva, niin erikoisia oloja ei enää ole\nitämaillakaan. Sielläkin on omat poliisinsa, tutkintotuomarinsa,\nkuninkaalliset prokuraattorinsa ja erikoistutkijansa. Siellä hirtetään,\nmestataan ja seivästetään rikollisia hyvin usein, mutta nämä ovat\ntaitavia ja osaavat usein eksyttää tutkijoita. Kun Ranskassa jonkun\ntyhmeliinin valtaa koston- ja perimisenhimon paholainen ja hän haluaa\nsyrjäyttää vihollisen tai surmata rikkaan sukulaisen, niin hän menee\nrohdoskauppiaan luo, käyttää väärää nimeä -- ja tulee näin helpommin\nilmi kuin jos olisi käyttänyt omaansa -- ja ostaa viisi tai kuusi\ngrammaa arsenikkia, muka tappaakseen hiiriä ja rottia. Toisinaan hän\nmenee samassa asiassa viiteen kuuteen eri paikkaan, hänet nähdään siis\nsamoissa puuhissa monessa eri paikassa ja hänet tunnetaan viisi kuusi\nkertaa selvemmin. Kun hän sitten on saanut myrkyn, niin hän antaa\nviholliselleen tai sukulaiselleen niin suuren annoksen, että siitä\nkuolisi mammuttikin tai mastodontti, ja sen nautittuaan uhri alkaa\npäästää sellaisia valitushuutoja, että koko kaupunginosa ne kuulee.\nSilloin saapuu joukko poliiseja, lähetetään noutamaan lääkäriä, joka\navaa uhrin vatsan ja löytää sieltä lusikallisittain arsenikkia.\nSeuraavana päivänä sadat sanomalehdet kertovat uhrista ja myrkystä.\nSamana iltana rohdoskauppias tai rohdoskauppiaat tulevat ilmoittamaan:\n\"Minä myin arsenikin tälle herralle.\" Typerä rikollinen joutuu kiinni,\npannaan vankilaan, joutuu kuulusteltavaksi, huomataan syylliseksi,\ntuomitaan ja teloitetaan. Jos hän on ylhäinen nainen, niin hän joutuu\nelinajakseen vankilaan. Sillä tavoin pohjoismaalaiset kemiaa\nymmärtävät.\n\n-- Minkä sille voi, sanoi nuori nainen nauraen, -- kukin tekee\nparhaansa mukaan. Ei jokaisen hallussa ole Medici- ja Borgia-suvun\nmyrkkyjä.\n\n-- Sallitteko minun nyt selittää, mikä aiheuttaa kaikki nämä tyhmyydet?\nsanoi kreivi kohauttaen olkapäitään. -- Näyttämöillämme, sen mukaan\nmitä olen voinut päätellä lukemalla näytelmiä, ihmiset nauttivat\npullollisen myrkkyä tai purevat sormuksen kantaa ja kaatuvat kuolleina\nmaahan. Viisi minuuttia sen jälkeen laskeutuu väliverho, ja yleisö\npoistuu. Ei koskaan näe, mitkä ovat murhan seuraukset, ei nähdä\npoliiseja, ei vangitsijoita, ja monet luulevat siksi, että tavallisessa\nelämässä tapahtuu samoin kuin näyttämöllä. Mutta menkäähän hiukan\nRanskan ulkopuolelle, Aleppoon, Kairoon tai vaikkapa ainoastaan Roomaan\ntai Napoliin, niin näette kadulla kulkevan reippaita ja punaposkisia\nmiehiä, joista ontuva paholainen, jos hän suojaisi teitä viitallaan,\nvoisi sanoa: \"Tuo mies sai kolme kuukautta sitten myrkkyä, ja kuukauden\npäästä hän on kuollut!\"\n\n-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- he ovat siis löytäneet tuon aqua\ntofanan salaisuuden, josta puhelimme Perugiassa.\n\n-- Eihän ihmisten keskuudessa mitään katoa! Taiteet muuttavat\nkotiseutuaan ja kiertävät maailmaa; asiat muuttavat nimeä, siinä\nkaikki. Jokainen myrkky vaikuttaa erikoisesti johonkin elimeen, toinen\nvatsaan, toinen aivoihin, toinen taas suolistoon. Myrkky saa ehkä\naikaan yskän, yskä rintataudin ja jonkin muun taudin, joka on mainittu\ntieteen luettelossa, mutta joka ei estä sitä olemasta tappava ja\ntulemasta tappavaksi niiden lääkkeiden vaikutuksesta, joita\ntaitamattomat lääkärit käyttävät, he kun tavallisesti ovat hyvin\nhuonoja kemistejä. Siten voidaan mies surmata kaikkien taiteen\nsääntöjen mukaan, eikä oikeuslaitoksella ole mitään sanottavaa. Eräs\nystäväni, kuuluisa apotti Adelmonte Taorminassa Sisiliassa, mies, joka\noli tutkinut näitä eri kansojen keskuudessa esiintyviä ilmiöitä, on\nkertonut minulle paljon tästä.\n\n-- Se on kamalaa, mutta se on ihmeellistä, sanoi nuori nainen, joka oli\nkuunnellut aivan liikkumattomana. -- Myönnän, että olen pitänyt noita\njuttuja keskiajan keksintöinä.\n\n-- Semmoisia ne ehkä ovat alkujaan, mutta ovat aikojen kuluessa tulleet\ntäydellisemmiksi. Mitä muuta varten olisivat olemassa aika, kehotukset,\nkunniamerkit, ristit, palkinnot, ellei sitä varten, että yhteiskunta\ntulisi yhä täydellisemmäksi? Mutta ihminen ei ole täydellinen ennen\nkuin vasta silloin, kun hän osaa luoda ja hävittää samalla tavoin kuin\nJumalakin. Hän osaa jo hävittää, puolet on siis jo saavutettu.\n\nMutta rouva Villefort palasi entiseen puheenaiheeseen.\n\n-- Ovatko siis teidän mielestänne ne myrkyt, joita käyttivät Borgiat,\nMedicit, Renét, Ruggierit, ja myöhemmin ehkä paroni Trenk...\n\n-- Ne olivat vain tieteen korkein tulos, ei muuta, vastasi kreivi. --\nLuuletteko, että oppinut sillä tavoin kohdistaa voimansa uhriinsa? Ei\nsuinkaan. Ei, hän rakastaa monimutkaisia selkkauksia, voimannäytteitä,\nmielikuvitusta, jos niin voi sanoa. Apotti Adelmonte, jonka äsken\nmainitsin, oli tässä suhteessa tehnyt suorastaan ihmeellisiä kokeita.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Niin, kerron teille vain yhden. Hänellä oli hyvin kaunis puutarha,\njossa kasvoi vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Näiden vihannesten\njoukosta hän valitsi kaikkein viattomimman, kaalin. Kolmen päivän ajan\nhän kasteli tätä kaalia arsenikkiliuoksella. Kolmantena päivänä kaali\nalkoi käydä keltaiseksi ja kuihtua, silloin se oli otettava maasta.\nKaikkien muiden mielestä se oli täysin kehittynyt kaali, joka näytti\naivan viattomalta, mutta apotti tiesi, että se oli myrkyllinen. Hän vei\nkaalin asuntoonsa, otti kaniinin -- apotti Adelmontella oli kokoelma\nkaniineja, kissoja ja marsuja, ja se oli yhtä suuri kuin hänen\nkukka- ja hedelmävarastonsakin --, apotti otti siis kaniinin ja syötti\nsille kaalin lehden; kaniini kuoli. Mikä tutkintotuomari uskaltaisi\ntämän johdosta jotakin huomauttaa, ja kuka kuninkaallinen prokuraattori\non koskaan nostanut syytettä Magendieta tai Flourensia vastaan niiden\nkaniinien, kissojen ja marsujen tähden, jotka he ovat tappaneet? Ei\nkukaan. Kaniini on siis kuollut oikeuslaitoksen siitä vähääkään\nvälittämättä. Adelmonte antaa keittäjättärensä ottaa kaniinin\nsisälmykset pois ja heittää ne tunkiolle. Tällä tunkiolla on kana, joka\nnokkii näitä sisälmyksiä ja kuolee seuraavana päivänä vuorostaan. Juuri\nkun se on kuolinkamppailussaan, lentää haukka ohitse -- Adelmonten\nkotimaassa on paljon haaskahaukkoja, -- vie sen kalliolle ja syö sen.\nKolme päivää myöhemmin haukka, joka tämän aterian jälkeen on voinut\npahoin, tuntee ilmassa päätään huimaavan ja putoaa kalalammikkoonne.\nHauki ja ankerias ovat ahneita syömään, ne käyvät haukan kimppuun.\nOtaksukaa, että seuraavana päivänä tuodaan pöytäänne hauki tai\nankerias, joka on neljännessä asteessa myrkytetty, vieraanne on silloin\nkahdennessa asteessa myrkytetty ja kuolee kahdeksan tai kymmenen päivän\npäästä vatsanväänteisiin, sydämen kouristuksiin ja mahalaukun\npöhötykseen. Toimitetaan ruumiinavaus, ja lääkärit sanovat: Potilas on\nkuollut sapessa olleeseen kasvannaiseen tai lavantautiin.\n\n-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- tuo mainitsemanne sarja voi milloin\ntahansa katketa. Haukka ehkä ei lennäkään juuri tuona hetkenä ohitse,\nja se voi pudota sadan askelen päähän lammikosta.\n\n-- Siinähän koko taito piileekin. Jos itämailla tahtoo olla etevä\nkemisti, täytyy osata ohjata sattumaa. Ja se onnistuukin.\n\nRouva Villefort näytti miettiväiseltä ja kuunteli.\n\n-- Mutta, sanoi hän, -- arsenikki ei sula. Vaikka sitä nauttii millä\ntavoin tahansa, niin sitä on ruumiissa suuri määrä sinä hetkenä, jona\nasianomainen on saanut kuolettavan annoksen,\n\n-- Hyvä, huudahti Monte-Cristo, -- juuri tuota samaa minäkin sanoin\nAdelmontelle. Hän mietti ja vastasi sisilialaisella sananlaskulla:\n\"Poikani, maailmaa ei luotu yhtenä päivänä vaan seitsemänä, palatkaa\nsunnuntaina.\" Seuraavana sunnuntaina palasin. Arsenikin sijasta hän\nolikin kastellut kaalia strykniiniliuoksella. Tällä kertaa ei kaali\nmillään tavoin näyttänyt kituvalta. Kaniini ei sen vuoksi epäillyt sitä\nhiukkaakaan. Viiden minuutin päästä kaniini kuoli. Kana söi kaniinin\nsisälmyksiä ja oli seuraavana päivänä kuollut. Nyt astuimme haukan\nsijaan, otimme kanan ja avasimme sen. Tällä kertaa olivat kaikki\nerikoiset merkit kadonneet, eikä jäljellä ollut muuta kuin aivan\nyleisiä tuntomerkkejä. Ei missään elimessä ollut myrkytyksen merkkiä,\nei näkynyt muuta kuin kiihottunut hermosto, siinä kaikki, ja\naivohalvaus, ei muuta. Kana ei ollut myrkytetty, se oli kuollut\nhalvaukseen. Se ei ole tavallista kanoissa, mutta sitä tavallisempaa\nihmisissä.\n\nRouva Villefort näytti vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.\n\n-- Mikä onni, sanoi hän, -- että tuollaisia aineita eivät voi valmistaa\nmuut kuin kemistit, sillä varmasti toinen puoli maailmaa myrkyttäisi\ntoisen.\n\n-- Kemistit tai henkilöt, jotka osaavat kemiaa, sanoi Monte-Cristo\naivan kuin ohimennen.\n\n-- Ja sitä paitsi, sanoi rouva Villefort karkottaen väkivaltaisesti\najatuksensa -- olkoon rikos kuinka huolellisesti tahansa valmistettu,\nniin se on aina kuitenkin rikos. Ja vaikka se voikin välttää ihmisten\nsilmät, niin Jumala sen näkee. Itämaalaiset ovat omantunnonasioissa\nmeitä kylmemmät ja he ovat viisaasti kyllä poistaneet helvetin. Siinä\nkaikki.\n\n-- Tuollaiset arviot voivat kyllä herätä teidänkaltaisessanne\nrehellisessä sielussa, mutta järkeily ne piankin kukistaa.\nIhmisajatuksen huonon puolen voi aina keskittää tuohon Jean-Jacques\nRousseaun lauseeseen: \"Mandariini surmaa kolmensadan peninkulman päästä\nnostamalla sormensa.\" Ihmisen elämä kuluu tällaisten tekojen\nsuorittamiseen, ja hän käyttää älyään niiden keksimiseen. Harvat\npistävät puukon toisen rintaan tai antavat mainitsemanne määrän\narsenikkia toiselle: he ovat kiivasluonteisia tai tyhmiä. Mutta jos\nvaihdatte ruman sanan lievempään, niin ette tee inhottavaa murhaa,\nsyrjäytätte vain tieltänne haitallisen olennon ja teette sen ilman\nväkivaltaa, ilman suurta melua. Uhrista ei tule marttyyria eikä teistä\npyöveliä: ei vuoda verta, ei kuulu tuskanhuutoja, ei näy kouristuksia,\nkuolema ei tule äkkiä ettekä te joudu tekemisiin inhimillisen lain\nkanssa, joka sanoo: \"Älä häiritse yhteiskuntaa!\" Sillä tavoin toimivat\nja myöskin onnistuvat itämaalaiset, nuo tyynet ja veltot ihmiset,\njoille aika merkitsee vähän, kun he tahtovat jotakin tärkeää toteuttaa.\n\n-- Mutta omatunto, huokasi rouva Villefort väräjävällä äänellä.\n\n-- Niin, kaikeksi onneksi on omatunto olemassa, sanoi Monte-Cristo,\nmuuten olisimme tavattoman onnettomia. Tuollaisen voimakkaan teon\njälkeen omatunto meidät pelastaa, sillä se tarjoaa meille tuhat\npuolustusta. Ja nämä puolustukset, niin hyvin kuin ne viihdyttävätkin\nmeidät uneen, eivät suinkaan olisi yhtä päteviä pelastamaan henkeämme\ntuomarin edessä. Richard III:l1a mahtoi todellakin olla suuri apu\nomastatunnostaan, kun hän oli surmannut Edvard IV:n molemmat pojat. Hän\nsaattoi todellakin sanoa itselleen: \"Nämä molemmat lapset olivat julman\nvainoojakuninkaan jälkeläisiä ja olivat perineet isältään kaikki hänen\npaheensa. Minä huomasin ne jo alussaan. Nämä molemmat pojat estivät\nminua tekemästä onnelliseksi Englannin kansan, jonka he epäilemättä\nolisivat tehneet hyvin onnettomaksi.\" Samalla tavoin auttoi omatunto\nlady Macbethia, joka ei tahtonut hankkia valtaistuinta miehelleen, niin\nkuin Shakespeare väittää, vaan pojalleen. Äidinrakkaus on niin suuri\nhyve ja niin voimakas kiihottaja, että sille täytyy paljon antaa\nanteeksi. Duncanin kuoleman jälkeen lady Macbeth olisikin ollut hyvin\nonneton, ellei hänellä olisi ollut omaatuntoaan.\n\nRouva Villefort kuunteli ahneesti näitä kamalia lauseita ja hirveitä\nparadokseja, joita kreivi lausui omalla ironisella tavallaan.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen rouva Villefort sanoi:\n\n-- Tiedättekö, herra kreivi, te olette pelottava todistelija ja näette\nmaailman hiukan liian synkässä valossa. Oletteko tullut arvostelleeksi\nmaailmaa tällä tavoin katsellessanne sitä keittopullojenne ja lasienne\nläpi? Sillä te olette todellakin suuri kemisti, ja tuo rohto, jota\nannoitte pojalleni ja joka nopeasti herätti hänet eloon...\n\n-- Älkää luottako siihen, sanoi Monte-Cristo. -- Yksi tippa riitti\nherättämään eloon tämän kuolemaisillaan olevan lapsen, mutta kolme\ntippaa olisi ajanut veren sellaisella voimalla hänen keuhkoihinsa, että\nhän olisi saanut ankaran sydämentykytyksen, kuusi olisi tukehduttanut\nhänet ja vaivuttanut paljon syvempään tainnostilaan kuin se oli, mistä\nhän heräsi, ja kymmenen olisi hänet heti paikalla surmannut.\nMuistattehan, kuinka kiireesti otin hänen käsistään pullot, kun hän\nyritti niihin tarttua?\n\n-- Se on siis kamalaa myrkkyä?\n\n-- Hyvä Jumala, ei suinkaan! Otaksukaamme ensiksikin, ettei\nmyrkky-sanaa ole olemassa, koska lääketieteessä käytetään mitä\nvoimakkaimpia myrkkyjä, jotka sopiviin annoksiin jaettuina tulevat\nterveyttä tuottaviksi lääkkeiksi.\n\n-- Mitä se siis oli?\n\n-- Se oli nestettä, jonka on valmistanut ystäväni apotti Adelmonte ja\njota hän on opettanut minut käyttämään.\n\n-- Se mahtaa olla oivallinen lääke kouristuksia vastaan, sanoi rouva\nVillefort.\n\n-- Aivan verraton. Olettehan sen itsekin nähnyt, sanoi kreivi, -- ja\nolenkin sitä usein käyttänyt, vaikka mahdollisimman varovaisesti,\nlisäsi hän nauraen.\n\n-- Sen uskon, vastasi rouva Villefort samalla tapaa. -- Mitä minuun\ntulee, olen hyvin hermostunut ja helposti pyörryn; jonkun apotti\nAdelmonten pitäisi määrätä minulle lääkettä, jonka avulla voisin\nhelposti hengittää ja saada mieleni rauhoittumaan, sillä pelkään\njonakin päivänä kuolevani hengenahdistukseen. Mutta kun sellaista\nlääkäriä ei helpolla löydy Ranskasta, eikä apottinne kai minun\ntähteni matkusta Ranskaan, niin täytyy minun tyytyä Planchen\nkouristuslääkkeisiin, joiden lisäksi käytän paljon piparminttua ja\nHoffmannin tippoja. Tässä on pastilleja, joita olen erityisesti\nvalmistuttanut ja joita otan aina kaksi kerrallaan.\n\nMonte-Cristo avasi kilpikonnanluisen rasian, jonka nuori nainen hänelle\nojensi, ja hengitti pastillien tuoksua niin kuin ainakin mies, joka\ntuntee sellaisten valmistustavat.\n\n-- Ne ovat oivallisia, sanoi hän, -- mutta ne on nieltävä, ja se on\nmahdotonta, kun asianomainen on pyörtynyt. Niinpä on minun lääkkeeni\nparempi.\n\n-- Minäkin pitäisin siitä enemmän, varsinkin kun olen nähnyt, millaisen\nvaikutuksen se saa aikaan. Mutta sen valmistus on varmaankin salaisuus,\nenkä tahdo olla epähieno ja udella sitä.\n\n-- Mutta minä rohkenen tarjota sitä teille, sanoi Monte-Cristo nousten.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Mutta muistakaa vain se, että pieninä annoksina se on lääke, mutta\nsuurina myrkky. Yksi tippa herättää eloon, niin kuin itse näitte, mutta\nviisi tai kuusi surmaa ehdottomasti ja tekee sen sitäkin kamalammalla\ntavalla, kun se esimerkiksi viiniin tiputettuna ei vähääkään muuta\nviinin makua. Mutta nyt lopetan, sillä muuten näyttää siltä kuin\nhaluaisin antaa teille neuvoja.\n\nKello löi puoli seitsemän. Palvelija ilmoitti erään rouva Villefort'in\nystävän, joka tuli hänen luokseen päivälliselle.\n\n-- Jos minulla olisi ilo saada nähdä teidät kolmannen tai neljännen\nkerran, herra kreivi, sen sijaan että nyt näen teidät vasta toisen\nkerran, ja jos minulla olisi kunnia olla ystävänne, sen sijaan että nyt\nolen ainoastaan tuttavanne, niin pyytäisin teitä jäämään päivälliselle.\n\n-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Olen itse lupautunut muualle.\nOlen luvannut viedä erään, tuttavani kreikkalaisen prinsessan,\noopperaan, jossa hän ei ole vielä ollut, ja hän odottaa minua.\n\n-- Menkää siis, mutta älkää unohtako reseptiäni.\n\n-- Kuinka voisin! Silloinhan minun täytyisi unohtaa keskustelummekin.\nJa sehän on mahdotonta.\n\nMonte-Cristo kumarsi ja poistui. Rouva Villefort jäi mietteisiinsä.\n\n-- Hän on kummallinen mies, sanoi hän, -- ja hän näyttää aivan siltä,\nkuin hänen ristimänimensä voisi olla Adelmonte.\n\nMonte-Cristo oli saavuttanut enemmän kuin oli odottanutkaan.\n\n-- Tässä on hyvä maaperä, sanoi hän mennessään. -- Ja olen varma siitä,\nettä siihen laskettu siemen ei jää itämättä.\n\nSeuraavana päivänä hän lupauksensa mukaan lähetti pyydetyn reseptin.\n\n\n\n\n53. Robert Paholainen\n\n\nOopperaan meno oli sitäkin pätevämpi syy, kun sinä iltana oli\njuhlanäytäntö. Levasseur oli pitkän aikaa ollut sairaana ja lauloi taas\nBertramin osan, ja ooppera oli kuten tavallista houkutellut Pariisin\nhienoston koolle.\n\nMorcerfilla, niin kuin muillakin rikkailla nuorukaisilla, oli oma\norkesteripaikkansa; sitä paitsi hän saattoi mennä kymmenen tuttavansa\naitioon ja tietenkin vielä omalle paikalleen muotileijonien aitioon.\nChâteau-Renaud'n paikka oli hänen vieressään.\n\nBeauchampilla, joka oli sanomalehtimies, oli koko katsomo hallussaan,\nja hän saattoi mennä minne halusi.\n\nSinä iltana oli ministerin aitio Lucien Debrayn käytettävänä. Hän oli\ntarjonnut sen Morcerfille, mutta kun Mercedes oli kieltäytynyt\ntulemasta, oli Morcerf lähettänyt sen Danglars'ille käskien sanomaan,\nettä hän mahdollisesti illan kuluessa tulee tervehtimään paronitarta ja\nhänen tytärtään, jos nämä suvaitsevat ottaa aition vastaan. Naiset\nolivat tietenkin heti valmiit. Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille\nkuin miljoonien omistajat.\n\nDanglars oli selittänyt, että hänen poliittiset mielipiteensä ja\nkuulumisensa vastustuspuolueeseen estivät häntä menemästä ministerin\naitioon. Paronitar oli sen vuoksi kirjoittanut Lucienille ja pyytänyt\ntätä tulemaan heitä noutamaan, sillä hän ei voinut mennä oopperaan\nEugénien kanssa kahden.\n\nJos naiset olisivat menneet kahden, olisi sitä pidetty hyvin\nsopimattomana, mutta kun neiti Danglars meni oopperaan yhdessä äitinsä\nja tämän rakastajan kanssa, niin ei kellään ollut mitään muistuttamista\nsitä vastaan. Elämä on otettava sellaisena kuin se on.\n\nVäliverhon noustessa katsomo oli melkein tyhjä. Pariisilaisen hienoston\ntapoihin kuuluu saapua oopperaan vasta näytännön aikana. Siitä on\nseurauksena, että ennen näytännön alkua tulleet eivät ensimmäisen\nnäytöksen aikana katsele näyttämölle, vaan tarkastelevat saapuvia\neivätkä kuule muuta kuin ovien pauketta ja keskusteluja.\n\n-- Kas, sanoi Albert äkkiä nähdessään erään ensi rivin aition oven\naukeavan, -- kas, kreivitär G...!\n\n-- Kuka on kreivitär G...? kysyi Château-Renaud.\n\n-- Tuota kysymystä en toden totta anna teille anteeksi. Kysytte, kuka\non kreivitär G...?\n\n-- Sehän on totta, hänhän oli tuo hurmaava venetsialainen kaunotar,\nsanoi Château-Renaud.\n\nSamassa kreivitär huomasi Albertin ja nyökkäsi hänelle hymyillen.\n\n-- Tunnette siis hänet? sanoi Château-Renaud.\n\n-- Tunnen kyllä, sanoi Albert. -- Franz esitteli hänet minulle\nRoomassa.\n\n-- Tahdotteko tehdä minulle saman palveluksen Pariisissa, minkä Franz\nteki teille Roomassa?\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Hiljaa! huusi yleisö.\n\nNuorukaiset jatkoivat keskusteluaan välittämättä vähääkään siitä, että\npermantoyleisö halusi kuulla musiikkia.\n\n-- Hän on Mars-kentän kilpa-ajoissa, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Tänäänkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Sehän on totta. Tänään oli kilpa-ajot. Löittekö vetoa?\n\n-- Aivan vähän, viisikymmentä louista.\n\n-- Ja mikä hevonen voitti?\n\n-- Nautilus. Löin vetoa sen voitosta.\n\n-- Mutta olihan kolme kilpailua.\n\n-- Niin olikin. Kilpailtiin Jockey-klubin palkinnosta, kultamaljasta.\nSilloin sattui omituinen tapaus.\n\n-- Mikä?\n\n-- Hiljaa! huusi yleisö.\n\n-- Voittajina olivat aivan tuntematon hevonen ja tuntematon jockey.\n\n-- Todellako?\n\n-- Niin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hevoseen, jonka nimi oli\nVampa, ja jockeyhin, jonka nimi oli Job, kun äkkiä ajoi esiin komea\nraudikko ja sen selässä pikkuinen jockey. Hän oli niin kevyt, että\nhänen taskuihinsa täytyi panna kaksikymmentä naulaa lyijyä, mikä ei\nestänyt häntä tulemasta perille kolme hevosenpituutta ennen kuin Ariel\nja Barbaro, joiden kanssa hän kilpaili.\n\n-- Eikö saatu tietää, kenen oli hevonen ja jockey?\n\n-- Ei.\n\n-- Sanoitte, että hevosen nimi oli...\n\n-- Vampa.\n\n-- Siinä tapauksessa tiedän enemmän kuin te, tiedän kenen se on.\n\n-- Olkaa hiljaa! huusi permantoyleisö kolmannen kerran.\n\nTällä kertaa huuto oli niin kiivas, että nuoret miehet viimeinkin\nhuomasivat sen tarkoittavan heitä. He kääntyivät katsomaan yleisöä\nnähdäkseen, kuka olisi valmis ottamaan edesvastuun tästä heidän\nmielestään suuresta hävyttömyydestä. Mutta kukaan ei vastannut heidän\nhaasteeseensa, ja he kääntyivät näyttämölle päin.\n\nSilloin aukeni ministerin aitio, ja rouva Danglars, hänen tyttärensä ja\nLucien Debray asettuivat paikoilleen.\n\n-- Ahaa, sanoi Château-Renaud, -- tuolla on teidän tuttavianne,\nvicomte. Mitä hittoa katsotte oikealle? Teitä etsitään.\n\nAlbert kääntyi, ja kohtasi paronittaren katseen. Tämä viittasi hänelle\nviuhkallaan. Mitä neiti Eugéniehen tulee, niin hänen suuret, tummat\nsilmänsä tuskin suvaitsivat luoda katsetta orkesteriin päin.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä ystävä, sanoi Château-Renaud, -- minä en pane\nerikoista painoa sille, että neiti Eugénie ei muka olisi kylliksi\narvokas vaimoksenne, eikä se taida teidänkään ajatuksianne sanottavasti\nvaivata. En sen vuoksi voi käsittää, mitä teillä on neiti Danglars'ia\nvastaan. Hän on hyvin kaunis nainen.\n\n-- Niin on, sanoi Albert. -- Mutta minä puolestani rakastaisin\nmieluummin lempeämpää, vienompaa, naisellisempaa kauneutta.\n\n-- Sellaisia te nuoret olette, sanoi Château-Renaud, joka puhutteli\nAlbertia isällisesti, niin kuin kolmikymmenvuotiaalta voi odottaakin.\n-- Ette ole koskaan tyytyväisiä. Teille tarjotaan morsianta, joka on\nuljas kuin metsästävä Diana, ettekä ole tyytyväinen!\n\n-- Siinäpä se juuri onkin; olisin rakastanut enemmän Milon tai Capuan\nVenusta. Tuo metsästävä, aina neitostensa ympäröimä Diana kauhistuttaa\nminua. Pelkään, että hän kohtelee minua samoin kuin Aktaionia.\n\nTyttöä katsellessa saattoi kyllä ymmärtää Morcerfia. Neiti Danglars oli\nkaunis, mutta, niin kuin Albert oli sanonut, hänen kauneutensa oli\nhiukan kylmää. Tukka oli musta, mutta sen laineissa huomasi aivan kuin\nhiusten kapinoivan kättä vastaan, joka tahtoi niitä järjestää. Hänen\nsilmänsä olivat samoin kuin tukkakin aivan mustat, ja niitä kaarsivat\nkomeat kulmakarvat, joilla oli vain se vika, että ne toisinaan\nrypistyivät ja katseessa välkähti naiselle harvinainen lujuus. Vartalo\noli jäntevä kuin Junon. Suu vain oli liian iso, ja hampaat hohtavan\nvalkoiset, joten huulten heleä puna erottui vieläkin enemmän apeasta\nihosta. Suun pielessä oli musta luomi, hiukan isompi kuin tällaiset\nluonnonoikut tavallisesti ovat, ja kaikki tämä yhdessä antoi hänen\nolemukselleen ilmeen, joka hiukan kammotti Morcerfia. Jos hänen\nesiintymistään joku moitti, johtui se siitä, että siinä oli aivan\nsamoin kuin hänen kasvoissaankin jotakin liian miehekästä. Hän puhui\nparia kolmea kieltä, piirsi hyvin, kirjoitteli runoja ja sävelsi.\nVarsinkin viimeksi mainittuun hän oli suuresti ihastunut ja tutki\nmusiikkia yhdessä erään koulutoverinsa kanssa, joka oli varaton, mutta\njolla oli kaikki edellytykset tulla suureksi laulajattareksi. Eräs\nkuuluisa säveltäjä suosi melkein isällisesti tätä tyttöä ja vakuutti,\nettä hän vielä voisi äänellään koota rikkauksia.\n\nKun oli mahdollista, että neiti Louise d'Armilly joutuisi esiintymään\nnäyttämöllä, ei neiti Danglars koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan\nyleisön nähden, vaikkakin kodissaan otti hänet vastaan. Louisella ei\nollut pankkiirin talossa ystävän riippumatonta asemaa, mutta häntä\npidettiin kuitenkin paljon parempana kuin tavallista opettajatarta.\n\nMuutama sekunti paronittaren tulon jälkeen laski väliverho,\norkesteripalkat tyhjenivät melkein kokonaan, ja puoli tuntia kestävän\nväliajan kuluessa oli katsojilla tilaisuus kävellä lämpiössä tai mennä\ntervehtimään tuttaviaan aitioihin.\n\nMorcerf ja Château-Renaud olivat ensimmäisinä lähteneet liikkeelle.\nEnsi hetkessä rouva Danglars luuli Albertin kiiruhtavan tervehtimään\nhäntä ja kumartuikin tyttärensä puoleen sanoakseen, ketä hän odotti.\nMutta tyttö pudisti hymyillen päätään. Ja aivan kuin todistukseksi\nsiitä, kuinka oikeutettu Eugénien arvostelu oli, Albert ilmestyi\nkreivitär G...n aitioon.\n\n-- Siinähän te olette, herra matkamies, sanoi kreivitär ojentaen\nhänelle kätensä sydämellisesti, niin kuin vanhalle tuttavalle ainakin.\n-- Olette hyvin ystävällinen, kun tunsitte minut heti ja tulitte\nluokseni ensimmäiseksi.\n\n-- Olkaa varma siitä, että jos olisin tietänyt, että te olitte\nPariisissa ja tietänyt missä asuitte, en olisi näin kauan odottanut.\nMutta sallikaa minun esitellä teille paroni Château-Renaud, ystäväni,\neräs niistä harvoista aatelismiehistä, joita vielä on Ranskassa, ja\njoka kertoi minulle nähneensä teidät Mars-kentän kilpa-ajoissa.\n\nChâteau-Renaud kumarsi.\n\n-- Olitte siis kilpa-ajoja katsomassa? sanoi kreivitär vilkkaasti.\n\n-- Olin, rouva kreivitär.\n\n-- Voitteko siis sanoa minulle, jatkoi kreivitär G..., -- kenen hevonen\nvoitti Jockey-klubin palkinnon?\n\n-- En, vastasi Château-Renaud, -- ja kysyinkin juuri samaa äsken\nAlbertilta.\n\n-- Tahdotteko sen ehdottomasti tietää, rouva kreivitär? kysyi Albert.\n\n-- Tavattoman mielelläni. Mutta ajatelkaahan... Niin, tiedättekö hänen\nnimensä?\n\n-- Aiotte kertoa jotakin, sillä aloitte jo sanomalla: ajatelkaahan.\n\n-- Niin, ajatelkaahan, että tuo raudikko ja tuo punatukkainen jockey\nherättivät heti alussa niin suurta myötätuntoani, että rukoilin heidän\npuolestaan, aivan kuin olisin lyönyt vetoa ja pannut puolet\nomaisuudestani vaaraan. Kun sitten näin, että he todella tulivat\nperille ensimmäisinä ja voittivat kolmella hevosenpituudella toiset,\nilahduin niin kovasti, että aloin taputtaa käsiäni aivan kuin hullu.\nAjatelkaahan kummastustani, kun kotiin palatessani tapasin portaissa\ntuon punapukuisen jockeyn. Arvelin ensin, että voittaja sattumalta asui\nsamassa talossa, mutta avatessani oven salonkiini näin pöydällä\npalkintona olleen kultamaljan. Maljassa oli pieni paperiliuska ja\nsiihen kirjoitettuna: \"Kreivitär G...lle lordi Ruthwen.\"\n\n-- Hän se juuri on, sanoi Morcerf.\n\n-- Mitä! Kuinka niin juuri hän? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, että hän on lordi Ruthwen itse.\n\n-- Mikä lordi Ruthwen? -- Meidän lordimme, vampyyri, joka oli\nArgentina-teatterissa.\n\n-- Todellako? huudahti kreivitär. -- Hän on siis täällä?\n\n-- On.\n\n-- Ja te tapaatte hänet? Seurustelette hänen kanssaan? Menette hänen\nluokseen?\n\n-- Hän on paras ystäväni, ja herra Château-Renaud'llakin on kunnia\ntuntea hänet.\n\n-- Mistä otaksutte, että hän on voittaja?\n\n-- Hänen hevosensa nimi oli Vampa.\n\n-- No niin, entä sitten?\n\n-- Ettekö muista sen kuuluisan rosvon nimeä, joka vangitsi minut?\n\n-- Sehän on totta!\n\n-- Ja jonka vallasta kreivi minut ihmeellisellä tavalla pelasti.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Hänen nimensä oli Vampa. Näettehän siitä, että hän on hevosen\nomistaja.\n\n-- Mutta miksi hän lähetti minulle tuon maljan?\n\n-- Ensiksikin sen vuoksi, että olin, niin kuin varsin hyvin arvaatte,\npuhunut paljon teistä hänelle. Toiseksi siksi, että hän iloitsi\ntavatessaan maalaisensa ja oli onnellinen, kun tämä oli iloinen hänen\nmenestyksestään.\n\n-- Toivoakseni ette koskaan ole kertonut hänelle, mitä tyhmyyksiä\nhänestä puhuimme.\n\n-- Sitä en voi varmasti vannoa, ja päättäen siitä, että hän lähettää\nteille maljan käyttäen nimeä lordi Ruthwen...\n\n-- Sehän on kauheata. Hän mahtaa aivan kuolettavasti vihata minua.\n\n-- Käyttäytyykö hän kuin vihollinen?\n\n-- Ei, sen myönnän.\n\n-- No niin!\n\n-- Hän on siis Pariisissa?\n\n-- On.\n\n-- Entä minkä vaikutuksen hän on tehnyt?\n\n-- Ensimmäisen viikon aikana, sanoi Albert, -- puhuttiin vain hänestä,\nmutta sitten tuli Englannin kuningattaren kruunaus ja neiti Marsin\njalokivien ryöstö, eikä puhuttu enää muusta kuin niistä.\n\n-- Kyllä kaikesta huomaa, rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- että\nkreivi on ystävänne, te kohtelette häntä sen mukaan. Älkää uskoko, mitä\nAlbert sanoo, rouva kreivitär. Pariisissa ei puhuta mistään muusta kuin\nkreivi Monte-Cristosta. Hän aloitti lahjoittamalla rouva Danglars'ille\nkolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset, sitten hän pelasti\nrouva Villefort'in hengen, sitten hän kaikesta päättäen voitti\nJockey-klubin palkinnon. Väitän, että tällä hetkellä ei puhuta mistään\nmuusta kuin kreivi Monte-Cristosta, ja että hänestä puhutaan vielä\nkuukaudenkin päästä, jos hän yhä tekee tällaisia odottamattomia tekoja,\njotka näyttävät kuuluvan hänen tyyliinsä.\n\n-- Se on kyllä mahdollista, sanoi Morcerf. -- Odottaessamme sitä\nsanokaahan, kuka on ottanut Venäjän lähettilään aition.\n\n-- Minkä? kysyi kreivitär.\n\n-- Ensi rivillä pilareitten välissä. Se on kokonaan uudestaan\nkalustettu.\n\n-- Se on totta, sanoi Château-Renaud. -- Oliko siellä ketään\nensimmäisen näytöksen aikana?\n\n-- Missä?\n\n-- Tuossa aitiossa.\n\n-- Ei ollut, vastasi kreivitär, -- minä en nähnyt siellä ketään.\nUskotte siis, jatkoi hän palaten äskeisen keskustelun aiheeseen, --\nettä kreivi Monte-Cristo voitti palkinnon?\n\n-- Siitä olen varma.\n\n-- Ja että hän lähetti minulle tuon maljan?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Mutta enhän minä tunne häntä, sanoi kreivitär, -- ja tahtoisin kovin\nmielelläni lähettää sen hänelle takaisin.\n\n-- Älkää lähettäkö. Hän lähettää silloin toisen, joka on kaiverrettu\nsafiiriin tai rubiiniin. Minkä sille mahtaa, hänet on otettava\nsellaisena kuin hän on.\n\nSamassa kuului kellonsoitto ilmaisten toisen näytöksen alkavan. Albert\nnousi mennäkseen paikalleen.\n\n-- Tapaanko teidät vielä? kysyi kreivitär.\n\n-- Väliajalla tulen kysymään, jos sallitte, voinko jollakin tavoin\nauttaa teitä Pariisissa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi kreivitär, -- joka lauantai-ilta olen ystävieni\ntavattavissa asunnossani Rivoli-kadun 22:ssa. Nyt sen tiedätte.\n\nNuoret miehet kumarsivat ja poistuivat.\n\nTullessaan katsomoon he näkivät permantoyleisön tuijottavan entiseen\nVenäjän lähettilään aitioon. Sinne oli juuri äsken tullut\nmustapukuinen, kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen ikäinen herra\nseurassaan nainen, jolla oli yllään itämainen puku. Nainen oli\ntavattoman kaunis ja hänen pukunsa niin kallisarvoinen, että kaikkien\nkatseet olivat suuntautuneet häneen.\n\n-- Sehän on Monte-Cristo ja hänen kreikattarensa, sanoi Albert.\n\nSiinä olivat todellakin kreivi ja Haydée.\n\nVähän ajan päästä nuori nainen oli kaikkien huomion esineenä. Naiset\nkumartuivat aitioistaan katselemaan kruunujen valossa kimaltelevia\njalokiviä.\n\nKoko toisen näytöksen ajan kuului suihketta, joka suuressa seurassa\nilmaisee, että jotakin erikoista on tapahtunut. Ei kenenkään\nmieleenkään juolahtanut käskeä toisia olemaan hiljaa. Tuo harvinaisen\nkaunis, nuori ja säihkyvän upea nainen oli kaikille ihmeellinen näky.\n\nMorcerf oli siksi hieno mies, ettei odottanut, kunnes saisi\nhuomautuksen, vaan riensi näytöksen loputtua ministerin aitioon. Hän\nkumarsi molemmille naisille ja ojensi kätensä Debraylle.\n\nParonitar hymyili hänelle herttaisesti, Eugénie oli tapansa mukaan\nkylmäkiskoinen.\n\n-- Rakas ystäväni, sanoi Debray, -- tässä näette miehen, joka on\npahassa pulassa, ja pyydän teidän apuanne. Rouva paronitar ahdistaa\nminua kysymyksillään ja tahtoo tietää, mistä kreivi on kotoisin, mistä\nhän tulee ja minne hän on matkalla. En ole mikään Cagliostro ja\npelastuakseni pulasta sanoin: \"Kysykää Morcerfilta, hän tuntee kreivin\naivan tarkoin\", ja silloin teitä viitattiin tulemaan tänne.\n\n-- Tämähän on aivan merkillistä, sanoi paronitar, -- kun on puoli\nmiljoonaa valtion rahoja käytettävänään eikä tiedä sen enempää?\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Lucien, -- jos käytettävänäni olisi puoli\nmiljoonaa, niin kuluttaisin ne muuhun kuin ottaakseni selkoa kreivi\nMonte-Cristosta, jolla ei minun silmissäni ole muuta arvoa kuin se,\nettä hän on kahta vertaa rikkaampi kuin nabob. Mutta olenhan antanut\npuheenvuoron ystävälleni Morcerfille, kyselkää häneltä, asia ei kuulu\nminuun.\n\n-- Nabob ei suinkaan olisi lähettänyt minulle hevosia, jotka ovat\nmaksaneet kolmekymmentätuhatta frangia, eikä olisi niiden korvanjuureen\nkiinnittänyt timantteja, jotka ovat viidentuhannen frangin arvoiset\njokainen.\n\n-- Timantit, nauroi Morcerf, -- ovat hänen heikko kohtansa. Luulen,\nettä hänellä kuten Potemkinilla on niitä aina taskussaan ja että hän\nsirottelee niitä tielleen kuin Peukaloinen.\n\n-- Hän on varmaankin löytänyt jalokivikaivoksen, sanoi rouva Danglars\n-- Mainitsitte, että hänellä on rajaton luotto mieheni liikkeessä.\n\n-- En, sitä en tietänyt, sanoi Albert, -- mutta otaksun niin.\n\n-- Ja hän ilmoitti miehelleni, että hän aikoo jäädä vuodeksi Pariisiin\nja sinä aikana tuhlata kuusi miljoonaa.\n\n-- Hän on kuin Persian shaahi, joka matkustaa tuntemattomana.\n\n-- Entä kuka tuo nainen on, sanoi Eugénie, -- oletteko huomannut,\nkuinka kaunis hän on?\n\n-- En, neiti, sitä sanaa voin käyttää vain teistä.\n\nLucien nosti lornjettinsa silmilleen.\n\n-- Hän on hurmaava! sanoi hän.\n\n-- Ja tietääkö herra Morcerf, kuka tuo nainen on?\n\n-- Hyvä neiti, sanoi Albert vastaten melkein heti tähän kysymykseen, --\ntiedän hänestä vain hiukan, kuten kaikesta muustakin, mikä koskee tätä\nkummallista olentoa. Nainen on kreikkalainen.\n\n-- Sen huomaa helposti hänen puvustaan, ja siksi sen tietää varmasti jo\nkoko katsomo.\n\n-- Olen pahoillani, että olen niin huono tiedonantaja, sanoi Morcerf,\n-- mutta siihen tietoni melkein rajoittuvat. Tiedän vielä, että hän on\nmusikaalinen, sillä eräänä päivänä tullessani kreivin luo kuulin guslin\näänen, ja vain tuo nainen saattoi sitä soitella.\n\n-- Tuo teidän kreivinne ottaa siis vieraita vastaan? kysyi rouva\nDanglars.\n\n-- Suorastaan suurenmoisella tavalla, sen vakuutan.\n\n-- Minun täytyy kehottaa Danglars'ia kutsumaan hänet päivälliselle tai\ntanssiaisiin, että hän vuorostaan kutsuisi meidät.\n\n-- Mitä, menisittekö hänen luokseen? kysyi Debray nauraen.\n\n-- Miksi en menisi? Mieheni seurassa.\n\n-- Mutta tuo salaperäinen kreivihän on naimaton.\n\n-- Näettehän itse, että hän ei ole, sanoi paronitar nauraen, osoittaen\nkaunista kreikatarta.\n\n-- Tuo nainen on hänen orjattarensa, niinhän hän itse sanoi meille\nteidän luonanne. Muistattehan sen, Morcerf?\n\n-- Myöntäkää, rakas Lucien, että hän näyttää aivan prinsessalta.\n\n-- Tuhannen ja yhden yön saduista.\n\n-- Mutta mikä tekee naisen prinsessaksi? Jalokivet, ja niitä on hänellä\näärettömän paljon.\n\n-- Liiankin paljon, sanoi Eugénie. -- Ilman niitä hän olisi kauniimpi,\nsillä silloin näkyisivät hänen kaulansa ja hänen ranteensa, joiden\nmuoto on hyvin kaunis.\n\n-- Oh, taiteilija! Kas, sanoi rouva Danglars, -- kuinka hän innostuu!\n\n-- Minä rakastan kaikkea, mikä on kaunista, sanoi Eugénie.\n\n-- Mitä siis sanotte kreivistä, sillä ei hänkään näytä rumalta? sanoi\nDebray.\n\n-- Kreivistäkö? sanoi Eugénie, aivan kuin hän tähän asti ei olisikaan\nvielä huomannut kreiviä. -- Kreivi on hyvin kalpea.\n\n-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- ja tuosta kalpeudesta me etsimmekin\nselityksen kaikkeen. Tiedättehän, että kreivitär G... väittää häntä\nvampyyriksi?\n\n-- Kreivitär G... on siis palannut? kysyi paronitar.\n\n-- Hän on tuolla sivuaitiossa, melkein vastapäätä meitä, äiti, sanoi\nEugénie. -- Tuo nainen, jolla on ihmeellisen kaunis vaalea tukka, se on\nhän.\n\n-- Niin onkin, sanoi rouva Danglars. -- Tiedättekö, herra Morcerf, mitä\nteidän pitäisi tehdä?\n\n-- Käskekää.\n\n-- Teidän pitäisi mennä kreivin luo ja tuoda hänet tänne.\n\n-- Miksikä? kysyi Eugénie.\n\n-- Saadaksemme puhella hänen kanssaan. Etkö ole utelias näkemään häntä?\n\n-- En vähääkään.\n\n-- Kummallinen lapsi, mutisi paronitar.\n\n-- Oh, sanoi Morcerf, -- hän luultavasti tulee itsestäänkin. Katsokaa,\nhän on nähnyt teidät ja kumartaa teille.\n\nParonitar vastasi kreivin kumarrukseen hymyillen hänelle herttaisesti.\n\n-- Minä siis uhraudun, sanoi Morcerf. -- Lähden ja koetan keksiä jonkin\nkeinon saadakseni puhutella häntä.\n\n-- Menkää hänen aitioonsa, sehän on yksinkertaisinta.\n\n-- Mutta eihän minua ole esitelty kreikattarelle.\n\n-- Hänhän on orja, niin kuin itse sanoitte.\n\n-- Niin kyllä, mutta tehän väitätte häntä prinsessaksi... Ei. Toivon,\nettä kreivi lähtee aitiostaan nähdessään minun lähtevän täältä.\n\n-- Se on mahdollista. Menkää!\n\n-- Minä menen.\n\nMorcerf kumarsi ja poistui. Juuri kun hän meni kreivin aition oven\nohitse, se aukeni, ja kreivi sanoi muutaman sanan arabiankielellä\nkäytävässä olevalle Alille ja tarttui Morcerfin käsivarteen.\n\nAli sulki oven ja jäi sen eteen seisomaan. Nubialaisen ympärille\nkokoontui paljon ihmisiä.\n\n-- Pariisinne on toden totta kummallinen kaupunki, sanoi Monte-Cristo,\n-- ja pariisilaisenne merkillistä kansaa. Luulisi, että he näkevät ensi\nkertaa nubialaisen. Katsokaahan, kuinka he kokoontuvat Ali-raukan\nympärille, joka ei tiedä mitä he tarkoittavat. Olen aivan varma siitä,\nettä pariisilainen voi mennä Tunisiin, Konstantinopoliin, Bagdadiin tai\nKairoon, eikä hänen ympärilleen kokoonnu väkeä.\n\n-- Itämaalaiset ovat järkeviä ihmisiä, eivätkä katsele muuta kuin sitä,\nmikä on näkemisen arvoista. Mutta uskokaa minua. Ali on tämän huomion\nesineenä vain siksi, että hän on teidän palveluksessanne, ja te olette\ntällä hetkellä Pariisin tunnetuin henkilö.\n\n-- Todellakin! Ja mistä saan kiittää tätä suosiota?\n\n-- Itseänne. Te lahjoittelette tuhannen louis'n arvoisia valjakkoja,\npelastatte kuninkaallisen prokuraattorin rouvan hengen, majuri Blackin\nnimellä lähetätte kilpa-ajoihin puhdasverisen hevosen ja kolibrin\nkokoisen jockeyn; ja kun voitatte kultaisen maljan, niin lähetätte sen\nkauniille naiselle.\n\n-- Ja kuka on kertonut teille kaikista näistä hullutuksista?\n\n-- Etupäässä rouva Danglars, joka toivomalla toivoo saavansa nähdä\nteidät aitiossaan tai oikeammin sanoen, että yleisö näkisi teidät\nsiellä. Toiseksi Beauchampin sanomalehti ja kolmanneksi oma\nmielikuvitukseni. Miksi annatte hevosellenne nimeksi Vampa, jos\ntahdotte pysyä tuntemattomana?\n\n-- Sehän on totta, sanoi kreivi, -- siinä menettelin\najattelemattomasti. Mutta sanokaahan, eikö kreivi Morcerf koskaan käy\noopperassa? Olen katsomalla katsellut, mutta en ole häntä nähnyt.\n\n-- Hän tulee tänä iltana.\n\n-- Minne?\n\n-- Paronittaren aitioon luullakseni.\n\n-- Onko tuo paronittaren seurassa oleva hurmaava olento hänen\ntyttärensä?\n\n-- On.\n\n-- Toivotan teille onnea.\n\nMorcerf hymyili.\n\n-- Me puhumme siitä myöhemmin ja tarkemmin, sanoi hän. -- Mitä pidätte\nmusiikista?\n\n-- Mistä musiikista?\n\n-- Siitä tietysti, jota olette kuullut tänä iltana.\n\n-- Sanon, että se on hyvin kaunista musiikkia ollakseen kuolevaisen\nolennon säveltämää ja kaksijalkaisten höyhenettömien lintujen laulamaa,\nniin kuin Diogenes-vainaja sanoi.\n\n-- Mutta, hyvä herra kreivi, sanoistanne päättäen voisi luulla, että\nteillä on milloin hyvänsä tilaisuus kuunnella taivaan seitsemää kuoroa?\n\n-- Osutte jokseenkin oikeaan. Kun tahdon kuulla soittoa, sellaista,\nettä kukaan kuolevainen ei ole moista kuullut, niin nukahdan.\n\n-- Silloinhan te olette täällä aivan sopivassa paikassa, herra kreivi;\nnukkukaa, ooppera on varmasti keksitty nukkumista varten.\n\n-- Teidän orkesterinne pitää kuitenkin liian suurta ääntä. Päästäkseni\nmainitsemaani uneen tarvitsen tyyntä ja hiljaisuutta ja sen lisäksi\nvielä erikoisia valmistuksia...\n\n-- Ahaa, tuota kuuluisaa hashishiako?\n\n-- Juuri niin, vicomte. Kun tahdotte joskus kuulla soittoa, niin tulkaa\naterialle minun luokseni.\n\n-- Minä jo kuulin sitä ollessani aamiaisella luonanne, sanoi Morcerf.\n\n-- Roomassako?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuulitte siellä Haydéen guslin äänen. Niin, tuo maanpakolaisraukka\nhuvittaa minua toisinaan soittamalla minulle synnyinseutunsa säveliä.\n\nMorcerf ei sen enempää tiedustellut, kreivi vaikeni. Samassa kello soi.\n\n-- Suottehan anteeksi? sanoi kreivi mennen aitiotaan kohden.\n\n-- Tietysti!\n\n-- Viekää kreivitär G...lle paljon terveisiä hänen vampyyriltaan.\n\n-- Entä paronittarelle?\n\n-- Sanokaa, että minulla on kunnia, jos hän sen sallii, käydä häntä\ntervehtimässä vielä illan kuluessa.\n\nKolmas näytös alkoi. Sen aikana tuli kreivi Morcerf lupauksensa mukaan\nparonittaren aitioon.\n\nKreivi ei ollut niitä henkilöitä, joiden ilmestyminen teatteriin\nherättää suurta huomiota. Sen vuoksi eivät muut kuin aitiossa olijat\nhuomanneet hänen tuloaan.\n\nMonte-Cristo näki hänet kuitenkin, ja hieno hymy nousi hänen\nhuulilleen.\n\nHaydée ei nähnyt väliverhon ylhäällä ollessa muuta kuin näyttämön.\n\nKolmannen näytöksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Neidit\nNoblet, Mia ja Leroux tanssivat tavalliset tanssinsa; Robert-Mario\nhaastoi Granadan Prinssin kaksintaisteluun, majesteettinen kuningas\nkulki näyttämöllä näytellen samettista vaippaansa ja taluttaen\ntytärtään. Sitten väliverho laskeutui ja yleisö hajaantui lämpiöön ja\nkäytäviin.\n\nKreivi lähti aitiostaan ja ilmestyi vähän sen jälkeen paronitar\nDanglars'in aitioon.\n\nParonitar ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä ja ilosta.\n\n-- Astukaahan sisään, herra kreivi, huudahti hän, -- sillä minun täytyy\nsaada liittää suulliset kiitokset niihin sanoihin, jotka jo teille\nkirjoitin.\n\n-- Hyvä rouva paronitar, sanoi kreivi, -- vieläkö muistatte tuon\npikkuseikan? Minä olen sen jo aivan unohtanut.\n\n-- Mutta sitä ei kukaan voi unohtaa, että seuraavana päivänä pelastitte\nystäväni rouva Villefort'in vaarasta, jonka nuo samat hevoset saivat\naikaan.\n\n-- En tälläkään kertaa ansaitse kiitoksianne, sillä Ali, nubialainen\norjani, sai tilaisuuden tehdä tämän suuren palveluksen rouva\nVillefort'ille.\n\n-- Sama orjako pelasti poikani roomalaisten rosvojen käsistä? kysyi\nkreivi Morcerf.\n\n-- Ei, herra kreivi, sanoi Monte-Cristo tarttuen käteen, jonka kenraali\nhänelle ojensi. -- Tällä kertaa otan kiitokset itselleni. Mutta\nolettehan ne jo lausunut, ja minä olen jo ne ottanut vastaan, ja minua\nsuorastaan hävettää suuri kiitollisuutenne. Suokaahan, rouva paronitar,\nminulle kunnia tulla esitellyksi tyttärellenne.\n\n-- Nimenne on hänelle jo aivan tuttu, sillä pariin kolmeen päivään ei\nmeillä ole puhuttu mistään muusta kuin teistä. Eugénie, jatkoi\nparonitar kääntyen tyttärensä puoleen, -- kreivi Monte-Cristo!\n\nKreivi kumarsi, neiti Danglars taivutti hieman päätään.\n\n-- Olette täällä hurmaavan olennon seurassa, herra kreivi, sanoi\nEugénie. -- Onko hän tyttärenne?\n\n-- Ei, neiti, vastasi Monte-Cristo hämmästyen tätä tavattoman suurta\nsuoruutta tai rohkeutta. -- Hän on orpo, kreikkalainen tyttö, jonka\nholhooja olen.\n\n-- Ja mikä hänen nimensä on?\n\n-- Haydée, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Kreikkalainen! mutisi kreivi Morcerf.\n\n-- Niin, sanoi rouva Danglars. -- Ja sanokaa, oletteko koskaan\nAli-pashan hovissa, jota niin kunniakkaasti puolustitte, nähnyt niin\nihanaa pukua kuin tuo.\n\n-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- te olette siis palvellut Janinassa,\nherra kreivi?\n\n-- Olin pashan sotajoukkojen ylitarkastajana, vastasi Morcerf. -- Ja\ntunnustan suoraan, että pieni omaisuuteni on saanut alkunsa\nalbanialaisen päällikköni jalomielisistä lahjoituksista.\n\n-- Katsokaahan häntä! pyyteli rouva Danglars.\n\n-- Missä hän on? sopersi Morcerf.\n\n-- Tuolla! sanoi Monte-Cristo.\n\nNäin sanoen hän laski käsivartensa kenraalin olkapäälle ja kumartui\nyhdessä hänen kanssaan aition kaiteen yli.\n\nTänä hetkenä Haydée, joka katseillaan etsi kreiviä, näki hänen kalpeat\nkasvonsa kreivi Morcerfin kasvojen vieressä.\n\nVaikutus oli järkyttävä: tuntui kuin tyttö olisi nähnyt Medusan pään.\nHän kumartui eteenpäin aivan kuin ahmiakseen häntä silmillään. Samassa\nhän heittäytyi taaksepäin, ja hänen suustaan kuului heikko kirahdus,\njoka kuitenkin oli niin voimakas, että sen kuulivat lähinnä olevat ja\nAli, joka heti avasi aition oven.\n\n-- Kas, sanoi Eugénie, -- mitä teidän holhokillenne on tapahtunut,\nherra kreivi? Hän näyttää voivan pahoin.\n\n-- Se on totta, sanoi kreivi, -- mutta älkää olko siitä huolissanne,\nneiti. Haydée on hermostunut ja hyvin herkkä kaikille tuoksuille. Jos\nhän vain tuntee vastenmielisen hajuveden tuoksun, hän pyörtyy. Mutta,\njatkoi kreivi ottaen pienen pullon taskustaan, -- minulla on tässä\nvarma lääke.\n\nJa kumarreltuaan samalla kertaa paronittarelle ja tämän tyttärelle hän\nkätteli vielä kerran kreiviä ja herra Debrayta ja poistui paronitar\nDanglars'in aitiosta.\n\nKun hän tuli omaan aitioonsa, oli Haydée vielä hyvin kalpea, mutta heti\nnähtyään kreivin hän tarttui tämän käsiin. Monte-Cristo tunsi, että\ntytön käsiä peitti kylmä hiki.\n\n-- Kenen kanssa äsken puhelit, valtiaani? kysyi tyttö.\n\n-- Kreivi Morcerfin kanssa, joka on ollut kuuluisan isäsi palveluksessa\nja joka myönsi saavansa kiittää häntä rikkaudestaan.\n\n-- Hän on konna! huudahti Haydée. -- Hän meidät myi turkkilaisille. Ja\ntuo rikkaus on hänen petollisuutensa palkka. Etkö sitä tietänyt, rakas\nvaltiaani?\n\n-- Olin jo Epeiroksessa kuullut osan tästä jutusta, sanoi Monte-Cristo,\n-- mutta yksityiskohdat ovat minulle outoja. Tule, tyttäreni,\nmennään ja sinä kerrot ne minulle, sillä ne mahtavat olla hyvin\nmielenkiintoisia.\n\n-- Niin, niin, mennään, mennään. Minä kuolen, jos vielä kauemmin olen\ntuon miehen lähettyvillä.\n\nJa Haydée nousi äkkiä, kietoi ympärilleen valkoisen helmillä kirjaillun\nkashmir-burmusin ja poistui nopeasti väliverhon noustessa.\n\n-- Tuo mies ei tee mitään samalla tavalla kuin muut! sanoi kreivitär\nG... Albertille, joka oli palannut hänen luokseen. -- Hän kuuntelee\nhartaasti Robert Paholaisen kolmatta näytöstä ja poistuu juuri silloin,\nkun neljäs alkaa.\n\n\n\n\n54. Kurssinoteerauksia\n\n\nMuutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen tuli Albert de Morcerf\ntapaamaan kreivi Monte-Cristoa tämän asuntoon Champs-Elysées'n\nvarrelle. Talo oli jo muuttunut aivan palatsin kaltaiseksi, sillä\nsuunnattoman suuren rikkautensa avulla kreivi saattoi järjestää\nerikoisen loistaviksi nekin asunnot, joissa viipyi vain lyhyen ajan.\n\nAlbertia seurasi Lucien Debray. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia.\nNe eivät millään tavoin olleet jokapäiväisiä, mutta kreivi arvasi heti,\nmistä ne olivat saaneet alkunsa.\n\nHän aavisti, että Lucien tuli häntä katsomaan osaksi uteliaisuudesta,\nosaksi paronittaren lähettämänä. Koska rouva Danglars ei omin silmin\nvoinut katsella asuntoa, jonka haltija oli lahjoittanut hänelle\nkolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset ja kävi oopperassa\njalokiviä säihkyvän orjattaren kanssa, oli hän lähettänyt miehen\nottamaan puolestaan asioista selkoa.\n\nMutta kreivi ei näyttänyt millään tavoin epäilevän, että Lucienin tulo\nja paronittaren uteliaisuus olisivat olleet yhteydessä keskenään.\n\n-- Te seurustelette joka päivä paroni Danglars'in perheessä? kysyi hän\nAlbert de Morcerfilta.\n\n-- Seurustelen, herra kreivi. Olenhan maininnut teille syynkin siihen.\n\n-- Asia pysyy siis yhä vireillä?\n\n-- Entistä varmemmin, sanoi Lucien. -- Se on päätetty asia.\n\nJa otettuaan tällä lauseella osaa keskusteluun, Lucien varmaankin\narveli, että hänen täytyi pysyä siitä loitolla, ja hän nosti\nlornjettinsa silmilleen, puri keppinsä kultanuppia ja alkoi kävellä\nhuoneessa tarkastaen tauluja ja aseita.\n\n-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta puheistanne päättäen en olisi\nluullut sen kehittyvän niin nopeasti.\n\n-- Minkä sille voi. Asiat kehittyvät tahtomattammekin. Ellette itse\nniistä välitäkään, niin ne välittävät teistä, ja pian toteatte\nhämmästyneenä, kuinka pitkälle ne ovat kehittyneet. Isäni ja herra\nDanglars ovat yhdessä palvelleet Espanjassa, isäni armeijassa ja herra\nDanglars muonanhankkijana. Siellä isäni, joka vallankumouksen aikana\noli köyhtynyt, ja herra Danglars, joka ei aikaisemmin ollut ollutkaan\nrikas, laskivat onnensa perustan, isäni poliittisen ja sotilaallisen\nonnensa, herra Danglars poliittisen ja rahallisen.\n\n-- Muistelen herra Danglars'in puhuneen siitä käydessäni hänen luonaan,\nsanoi Monte-Cristo. -- Ja, jatkoi hän luoden katseen Lucieniin, joka\nselaili erästä albumia, -- neiti Eugénie on hyvin kaunis. Muistaakseni\noli hänen nimensä Eugénie?\n\n-- Hyvin kaunis, tai pikemmin sanoen hyvin komea, vastasi Albert, --\nsillä en osaa sitä arvostella. En ole hänen arvoisensa.\n\n-- Aivanhan puhutte hänestä kuin jo olisitte hänen miehensä!\n\n-- Oh, sanoi Albert katsahtaen ympärilleen nähdäkseen hänkin\nvuorostaan, mitä Lucien teki.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo hiljaa, -- ette ole mielestäni\nlaisinkaan ihastunut tuohon avioliittoon.\n\n-- Neiti Danglars on liian rikas, sanoi Morcerf, -- se minua\nkauhistuttaa.\n\n-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo, -- tuo ei ole mikään pätevä syy.\nOlettehan itsekin rikas.\n\n-- Isälläni on noin viidenkymmenentuhannen livren korot vuosittain, ja\nhän antaa niistä kai minulle naimisiin mennessäni kymmenen- tai\nkaksitoistatuhatta.\n\n-- Sehän on jokseenkin vaatimaton summa, sanoi Monte-Cristo, --\nvarsinkin Pariisissa. Mutta eihän kaikki riipu varallisuudesta; hyvä\nnimi ja yhteiskunnallinen asemakin merkitsevät paljon. Nimenne on\nkuuluisa, asemanne verraton, sitä paitsi kreivi Morcerf on sotilas, ja\nihmiset pitävät siitä, että Bayardien rikkaus liittyy Duguesclinien\nköyhyyteen. Vaatimattomuus on kaunein päivänpaiste, missä miekka voi\nvälkkyä. Minun mielestäni tämä liitto on erinomaisen sopiva: neiti\nDanglars tekee teidät rikkaaksi, ja te aateloitte hänet!\n\nAlbert pudisti päätään ja vaipui mietteisiinsä.\n\n-- Eräs toinenkin seikka on esteenä.\n\n-- Tunnustan suoraan, sanoi Monte-Cristo, -- etten voi käsittää, mistä\njohtuu vastenmielisyytenne rikasta ja kaunista tyttöä kohtaan.\n\n-- Tätä vastenmielisyyttä, sanoi Albert, -- jos sitä nyt on, ei ole\nyksinomaan minun tahollani.\n\n-- Millä taholla sitten? Olettehan sanonut, että isänne toivoi tätä\navioliittoa.\n\n-- Mutta äiti ei, ja äidilläni on tarkka ja varma silmä. En tiedä, mikä\nvastenmielisyys hänellä on Danglars'eja kohtaan.\n\n-- Oh, sanoi kreivi hieman väkinäisen tyynesti, -- kyllähän sen\nymmärtää. Kreivitär Morcerf on itse ylhäisyys, ja hänen on vaikea\ntarttua karkeaan, paksuun, moukkamaiseen käteen. Siinä syy.\n\n-- En tiedä, onko se syynä, sanoi Albert. -- Tiedän vain, että jos tämä\navioliitto toteutuu, niin hän tulee onnettomaksi. Jo kuusi viikkoa\nsitten piti meidän kokoontua keskustelemaan raha-asioista, mutta minua\nvaivasi niin kova päänkivistys...\n\n-- Oikeako? sanoi kreivi hymyillen.\n\n-- Aivan oikea, se johtui varmaankin pelosta ... niin että kokous\nlykättiin kahdella kuukaudella. Eihän asialla ole mitään kiirettä, en\nole vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, ja Eugénie on vasta\nkahdeksantoista. Mutta kahden viikon päästä nuo kaksi kuukautta ovat\nkuluneet umpeen. Silloin on tartuttava asioihin. Ette voi\nkuvitellakaan, rakas kreivi, kuinka pahassa pulassa olen... Kuinka\nonnellinen olettekaan, kun olette vapaa!\n\n-- Olkaa tekin vapaa. Mikä teitä siinä estää? täytyy minun kysyä.\n\n-- Ellen mene naimisiin neiti Danglars'in kanssa, tuotan isälleni\ntavattoman suuren pettymyksen.\n\n-- Menkää siis hänen kanssaan naimisiin, sanoi kreivi kohauttaen\nomituisesti olkapäitään.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Morcerf. -- Mutta äidilleni se ei ole pettymys,\nja jos menen naimisiin, niin tuotan hänelle surua.\n\n-- Olkaa siis menemättä naimisiin, sanoi kreivi.\n\n-- Saammepahan nähdä, teen kaiken voitavani. Annattehan minulle hyviä\nneuvoja? Ja jos mahdollista, niin pelastattehan minut tästä pulasta.\nMieluummin joudun riitaan kreivin kanssa kuin tuotan rakkaalle\näidilleni surua.\n\nMonte-Cristo kääntyi poispäin. Hän näytti heltyneeltä.\n\n-- No, sanoi hän Debraylle, joka istui salongin toisessa päässä isossa\nnojatuolissa, oikeassa kädessään kynä ja vasemmassa piirustusvihko, --\nmitä te teette? Kopioitteko Poussinin luonnoksia?\n\n-- Minäkö? vastasi Debray rauhallisesti. -- En suinkaan! Rakastan\nmaalaustaidetta siksi paljon, etten kopioi. Enkä ylipäänsä piirrä nyt\nmitään. Kirjoitan numeroita.\n\n-- Numeroita?\n\n-- Niin, teen laskelmiani. Tämä tavallaan koskee teitäkin. Lasken, mitä\nDanglars voitti Haitin arvopaperien nousussa. Ne nousivat kolmessa\npäivässä kahdestasadastakuudesta neljäänsataanyhdeksään. Tuo viisas\npankkiiri osti niitä suuren joukon kahdestasadastakuudesta. Hän on siis\nvoittanut noin kolmesataatuhatta frangia.\n\n-- Se ei ole hänen paras voittonsa, sanoi Morcerf. -- Eikö hän tänä\nvuonna voittanut Espanjan arvopapereilla miljoonan?\n\n-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Lucien, -- kreivi Monte-Cristo voi sanoa\nteille aivan samoin kuin italialaiset:\n\n    Danaro e santità\n    Metà della metà.[10]\n\nOnhan siinäkin jo kylliksi. Minä kohautan aina olkapäitäni kuullessani\nmoisista voitoista.\n\n-- Mutta puhuittehan Haitista? sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Niin, Haitista, se on eri asia. Haiti on Ranskan pörssin\nécarté-peliä. Mies voi pitää bouillottesta, rakastaa whistiä, olla\ninnostunut bostoniin, ja yhtä kaikki kyllästyä niihin, mutta palaa aina\ntakaisin écarté-peliin, sillä se on jännittävin. Herra Danglars myi\nsiis eilen neljästäsadastayhdeksästä arvopaperit ja korjasi omaan\ntaskuunsa kolmesataatuhatta frangia. Jos hän olisi odottanut tähän\npäivään asti, kun arvopaperit laskivat kahteensataanviiteen, niin hän\nvoittamiensa kolmensadantuhannen frangin sijasta olisikin menettänyt\nkaksikymmentäviisituhatta.\n\n-- Ja miksi nuo arvopaperit laskivat neljästäsadastayhdeksästä\nkahteensataanviiteen? kysyi Monte-Cristo. -- Antakaa anteeksi\nkysymykseni, mutta minä en tunne laisinkaan pörssisalaisuuksia.\n\n-- Siksi, vastasi Albert nauraen, -- että sieltä kuuluu joka päivä\nristiriitaisia uutisia.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi Monte-Cristo, -- herra Danglars panee päivässä\nuhkapeliin kolmesataatuhatta frangia! Hän mahtaa olla tavattoman rikas?\n\n-- Hän ei pelaa pörssissä, sanoi Lucien, -- vaan rouva Danglars. Hän on\nniissä asioissa hyvin uhkarohkea.\n\n-- Mutta kun te olette järkevä, Lucien, ja tiedätte miten\nepäluotettavia uutiset ovat, sillä tehän ne ensimmäisinä kuulette, niin\nvoisittehan estää häntä tekemästä tuollaisia uhkarohkeita yrityksiä,\nsanoi Morcerf hymyillen.\n\n-- Kuinka minä voisin, kun hänen miehensäkään ei siinä onnistu? sanoi\nLucien. -- Tunnettehan paronittaren. Ei kukaan voi häneen vaikuttaa, ja\nhän tekee aivan niin kuin itse tahtoo.\n\n-- Jos minä olisin teidän sijassanne! huudahti Albert.\n\n-- Niin mitä tekisitte?\n\n-- Parantaisin hänet. Tekisin sillä tavoin palveluksen hänen tulevalle\nvävylleen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sehän on hyvin helppoa. Antaisin hänelle pienen läksytyksen.\n\n-- Läksytyksenkö?\n\n-- Niin. Kun te olette ministerin sihteeri, niin tiedätte uutiset aivan\ntarkoin. Ette puhu mitään pörssimiehille. Antakaa hänen pari kertaa\nmenettää satatuhatta frangia, niin kyllä hän parantuu.\n\n-- Minä en ymmärrä, sopersi Lucien.\n\n-- Onhan tämä aivan päivänselvää, vastasi nuori mies\nteeskentelemättömän suoraan. -- Ilmoittakaa hänelle jonakin päivänä\naivan odottamaton lennätinuutinen, jonka vain te tiedätte. Että Henrik\nIV oli esimerkiksi eilen Gabrielinsa luona. Silloin kurssi nousee,\nrouva toimii pörssissä sen mukaan ja menettää epäilemättä paljon\nseuraavana päivänä, kun Beauchamp lehdessään ilmoittaa:\n\n\"Väitetään aivan väärin, että kuningas Henrik IV olisi toissa päivänä\nollut Gabriellensa luona. Uutinen on väärä. Kuningas ei ole poistunut\nkuvapatsaansa jalustalta.\"\n\nLucien nauroi hiukan väkinäisesti. Monte-Cristo oli tarkkaan kuunnellut\nkeskustelua, vaikka näyttikin aivan välinpitämättömältä, ja hän huomasi\npäässeensä erään salaisuuden perille nähdessään, miten ministerin\nsihteeri oli hämillään.\n\nLucien poistuikin jokseenkin pian. Hän näytti hieman pahoinvoivalta.\nSaattaessaan häntä kreivi kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan,\njoihin hän vastasi:\n\n-- Mielihyvin, herra kreivi.\n\nKreivi palasi nuoren Morcerfin luo.\n\n-- Ettekö myönnä, sanoi hän, -- että puhuitte hieman ajattelemattomasti\nherra Debrayn läsnä ollessa tulevasta anopistanne?\n\n-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- minä pyydän: älkää käyttäkö liian\naikaisin tuota nimitystä.\n\n-- Liioittelematta puhuen on äitinne siis kovasti tätä avioliittoa\nvastaan?\n\n-- Niin suuressa määrin, että paronitar käy hyvin harvoin meillä, ja\näitini on eläessään ollut tuskin kahtakaan kertaa Danglars'ien luona.\n\n-- Rohkenen siis puhua teille aivan suoraan, sanoi kreivi. -- Herra\nDanglars on minun pankkiirini, herra Villefort on ollut minulle\ntavattoman kohtelias sen palveluksen johdosta, jonka onnellisen\nsattuman kautta jouduin hänelle tekemään. Arvaan, että tästä seuraa\nsuuri määrä päivällisiä ja pitoja. Ettei näyttäisi siltä, että haluan\nvoittaa heidät loistossa ja komeudessa, ja myös ehättääkseni ennen\nheitä, olen aikonut kutsua herra ja rouva Danglars'in sekä herra ja\nrouva Villefort'in maatalooni Auteuiliin. Jos kutsun teidät näille\npäivällisille, samoin kuin kreivi ja kreivitär Morcerfin, niin tämä\nsaattaa näyttää jonkinmoiselta myötäjäiskokoukselta; ainakin rouva\nMorcerf voi sen sillä tavoin käsittää -- varsinkin jos herra Danglars\ntuottaa minulle kunnian ottamalla tyttärensä mukaansa. Äitinne alkaisi\nsilloin kammota minua, ja sitä en mitenkään tahdo. Päinvastoin pyydän\nteitä mainitsemaan hänelle niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutuu,\nettä toivon hänen ajattelevan mahdollisimman hyvää minusta.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- kiitän teitä minulle osoittamastanne\nsuoruudesta ja hyväksyn sen, että jätätte meidät kutsumatta. Sanotte\nhaluavanne, että äitini ajattelisi teistä mahdollisimman hyvää. Tiedän,\nettä hän ajattelee.\n\n-- Niinkö luulette? sanoi Monte-Cristo hyvillään.\n\n-- Siitä olen varma. Kun viimeksi lähditte luotamme, keskustelimme\nhänen kanssaan teistä kokonaisen tunnin ajan. Mutta palatkaamme\näskeiseen. Jos äitini saa tietää, kuinka huomaavainen olette ollut\nhäntä kohtaan, ja aionkin sen hänelle kertoa, niin hän varmaankin tulee\nolemaan teille tavattoman kiitollinen. Isäni kyllä joutuu tästä\nraivoihinsa.\n\nKreivi alkoi nauraa.\n\n-- No niin, sanoi hän Morcerfille, -- nyt olette saanut varoituksen.\nMutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei ainoastaan isänne\nsuutu minuun, vaan herra ja rouva Danglars pitävät minua hyvin\nsivistymättömänä. He tietävät, että seurustelen teidän kanssanne\npaljon, että olette ensimmäinen tuttavani Pariisissa. Kun he eivät siis\ntapaa teitä luonani, niin he kysyvät, miksi en ole teitä kutsunut.\nKoettakaa siis keksiä jokin este ja ilmoittakaa siitä minulle\nkirjelapulla. Tiedättehän, että pankkiirit uskovat vain kirjoitettuun\nsanaan.\n\n-- Teen kaiken voitavani tässä suhteessa, herra kreivi, sanoi Albert.\n-- Äitini haluaa lähteä merenrannalle hengittämään raitista ilmaa. Minä\npäivänä ovat päivällisenne?\n\n-- Lauantaina.\n\n-- Nyt on tiistai, hyvä! Huomisiltana lähdemme. Ylihuomenna olemme\nTréport'issa. Olette todellakin ihana ihminen, herra kreivi, kun tällä\ntavoin autatte toisia.\n\n-- Uskotte minusta parempaa kuin ansaitsenkaan. Tahdon täyttää\ntoivomuksenne, siinä kaikki.\n\n-- Minä päivänä lähetätte kutsut?\n\n-- Vielä tänään.\n\n-- Hyvä! Riennän herra Danglars'in luo ja ilmoitan hänelle, että\näitini ja minä lähdemme Pariisista huomenna. En tiedä siis mitään\nkutsuistanne.\n\n-- Ei, se ei käy. Näkihän herra Debray teidät luonani!\n\n-- Se on totta!\n\n-- Olen nimenomaan teidät suorastaan kutsunut, mutta olette vastannut,\nettette voi tulla, sillä lähdette äitinne kanssa Tréport'iin.\n\n-- Asia on siis päätetty. Mutta tuletteko tapaamaan äitiäni ennen\nhuomispäivää?\n\n-- Ennen huomista, se on vaikeaa. Tulenhan silloin juuri keskelle\nmatkavalmistuksianne.\n\n-- Tehkää siis vielä enemmän! Tulkaa syömään päivällistä minun\nkanssani. Meitä on vain pieni seura koolla, te, äitini ja minä. Saatte\ntutustua äitiini lähemmin. Hän on hyvin lahjakas nainen, ja suren vain\nsitä, ettei hänen kaltaistaan ole toista, kahtakymmentä vuotta\nnuorempaa. Jos olisi, niin vannon, että pian tulisi maailmaan lisää\nuusi kreivi ja kreivitär Morcerf. Mitä isääni tulee niin häntä ette\ntapaa, hän on tänä iltana kokouksessa ja syö päivällistä yliesittelijän\nluona. Puhumme matkoista. Te, joka olette nähnyt koko maailman,\nkerrotte meille seikkailuistanne. Kerrotte tuon kauniin kreikattaren\nelämäkerran, joka oli oopperassa seurassanne ja jota sanotte\norjaksenne, mutta jota kohtelette aivan kuin prinsessaa. Puhumme\nitalian- ja espanjankieltä. Suostukaa, äitini olisi siitä kovin\nkiitollinen.\n\n-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Kutsunne on hyvin houkutteleva,\nja mielelläni sitä noudattaisin. En ole kuitenkaan vapaa niin kuin\notaksuitte, vaan minun on välttämättömästi kohdattava eräs henkilö.\n\n-- Olkaa varuillanne. Äsken juuri näytitte, millä keinoin ikävästä\nkutsusta päästään vapaaksi. Teidän täytyy antaa minulle todistus. En\nole kaikeksi onneksi pankkiiri, niin kuin herra Danglars, mutta olen\naivan yhtä epäuskoinen.\n\n-- Siksi annankin teille tuon todistuksen, sanoi kreivi.\n\nJa hän soitti.\n\n-- Hm, sanoi Morcerf, -- kieltäydytte jo toisen kerran syömästä\npäivällistä äitini kanssa. Olette varmaankin tehnyt ennakkopäätöksen\nsiinä suhteessa.\n\nKreivi sävähti.\n\n-- Älkää sellaista luulko, sanoi hän. -- Sitä paitsi tulee tuossa\ntodistajani.\n\nBaptistin astui sisään ja jäi odottavana seisomaan oven eteen.\n\n-- Kuulkaa, Baptistin!... Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani\nteidät työhuoneeseeni?\n\n-- Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Oh, herra kreivi..., sanoi Albert.\n\n-- Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, -- tahdon täydellisesti puhdistautua\ntuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä\naina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia.\nSitten ... jatkakaa, Baptistin.\n\n-- Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri Bartolomeo\nCavalcantin ja hänen poikansa.\n\n-- Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan\naatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä,\nInfernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori\nmies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin\ntekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat\nkäytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean, _il\ncontinon_, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun\nhuostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin\nlahjakas. Ja autattehan tekin minua?\n\n-- Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyi\nAlbert.\n\n-- Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin\nvaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko,\nyleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet\nmonta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin\nilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He\nvaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa\nystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan\nkuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan\ntoimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa.\nMajuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut\nvain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi\nMoskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää\npoikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen\ntehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme\nkuitit.\n\n-- Mainiota, sanoi Albert. -- Ja minä huomaan, että te olette verraton\nopastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että\nolen saanut tietoja Franzista.\n\n-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja viihtyykö hän yhä vielä\nItaliassa?\n\n-- Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte\nRooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista\nvarmaan, sanooko hän, että sataakin.\n\n-- Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.\n\n-- Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän\nkaipaa seuraanne.\n\n-- Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. -- Tunsin mieltymystä\nhäntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui\nsyömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn\npoika?\n\n-- Niin on.\n\n-- Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?\n\n-- Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.\n\n-- Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä\nnaimisiin?\n\n-- Aikoo, neiti Villefort'in kanssa.\n\n-- Se on siis totta?\n\n-- Yhtä totta kuin että minun pitäisi mennä naimisiin neiti Danglars'in\nkanssa, vastasi Albert nauraen.\n\n-- Miksi nauratte?\n\n-- Siksi, että silläkin taholla on aivan yhtä vähän halua mennä\nnaimisiin kuin neiti Danglars'illa ja minulla. Mutta, herra kreivi,\nmehän keskustelemme naisista aivan kuin naiset keskustelevat miehistä.\nSe on anteeksiantamatonta.\n\nAlbert nousi.\n\n-- Joko lähdette?\n\n-- Verraton kysymys! Olen tässä jo kaksi tuntia väsyttänyt teitä, ja\nkohteliaana kysytte, joko aion lähteä. Olette todellakin maailman\nkohteliain mies, herra kreivi! Ja kuinka hyvin olette palvelijanne\nkasvattanut! Varsinkin Baptistinin! En ole koskaan nähnyt sellaista.\nMinun palvelijani pitävät esikuvinaan Théâtre-Français'n palvelijoita,\njoilla on vain yksi ainoa lause sanottavana ja jotka juuri sen vuoksi\ntulevat sen sanomaan aivan etualalle. Jos kerran luovutte\nBaptistinista, niin pyydän saada hänet palvelukseeni.\n\n-- Sovittu asia, sanoi kreivi.\n\n-- Vielä yksi asia. Sanokaa terveisiä minulta tuolle hienotunteiselle\nluccalaiselle, signor Cavalcante dei Cavalcantille. Ja jos hän\nsattumalta haluaa naittaa poikansa, niin hankkikaa hänelle rikas rouva,\naatelinen äidin puolelta ainakin ja paronitar isän puolelta. Minä kyllä\nautan teitä etsimisessä.\n\n-- Ohoo, sanoi Monte-Cristo. -- Onko se todellakin mielipiteenne?\n\n-- On.\n\n-- Vannomatta paras.\n\n-- Kreivi, huudahti Albert, -- minkä palveluksen minulle tekisittekään\nja kuinka teitä rakastaisinkaan sata kertaa enemmän, jos teidän\navullanne voisin pysyä vielä kymmenen vuotta naimattomana!\n\n-- Kaikkihan voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo vakavasti.\n\nJa sanottuaan jäähyväiset Albertille hän palasi huoneeseensa ja soitti\nkolme kertaa kelloa.\n\nBertuccio astui sisään.\n\n-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- ilmoitan panevani ensi lauantaina\ntoimeen vastaanoton Auteuilissa talossani.\n\nBertuccio värisi hiukan.\n\n-- Hyvä, armollinen herra, sanoi hän.\n\n-- Tarvitsen teitä, että kaikki olisi kunnossa, jatkoi kreivi. -- Talo\non hyvin kaunis tai ainakin voisi olla hyvin kaunis.\n\n-- Täytyy järjestää kaikki uudestaan, ennen kuin siihen tulokseen\npääsee, herra kreivi, sillä kaikki seinäverhot ovat vanhentuneet.\n\n-- Verhotkaa siis kaikkien huoneiden seinät uudelleen, paitsi yhden,\nmakuuhuoneen, jossa on punaiset silkkiset seinäverhot. Sen jätätte\naivan siihen kuntoon, missä se on.\n\nBertuccio kumarsi.\n\n-- Puutarhaan ette myöskään koske, mutta pihan suhteen saatte tehdä\nmitä vain tahdotte. Olisin hyvin tyytyväinen, ellei sitä tuntisi enää\nentiseksi.\n\n-- Teen kaiken voitavani, että herra kreivi olisi tyytyväinen. Olisin\nrauhallisempi, jos herra kreivi lausuisi toivomuksensa päivällisen\nsuhteen.\n\n-- Toden totta, hyvä Bertuccio, sen jälkeen kun olemme tulleet\nPariisiin, olette aivan kuin toinen mies: tehän arkailette. Ettekö enää\ntunne minun makuanikaan?\n\n-- Mutta voisihan teidän ylhäisyytenne edes mainita, keitä tulee\nvieraiksi!\n\n-- Sitä en vielä tiedä, eikä teidän sitä tarvitsekaan tietää. Lucullus\naterioi Luculluksen luona, siinä kaikki.\n\nBertuccio kumarsi ja poistui.\n\n\n\n\n55. Majuri Cavalcanti\n\n\nKreivi ja Baptistin eivät olleet valehdelleet Albertille. Luccalainen\nmajuri, jonka tähden kreivi ei voinut ottaa vastaan päivälliskutsua,\noli todellakin tulossa. Kello oli seitsemän, ja Bertuccio oli saamiansa\nkäskyjä noudattaen jo kaksi tuntia aikaisemmin mennyt Auteuiliin, kun\nportin eteen pysähtyivät ajoneuvot ja poistuivat aivan kuin häpeissään\nheti, kun niistä oli noussut noin viisikymmentäkaksivuotias mies.\nHänellä oli yllään nauhakoristeinen pitkä takki; housut olivat sinistä\nverkaa, saappaat vielä jokseenkin hienot, vaikka kiilloitus olikin\npuutteellinen ja anturat liian paksut; hänellä oli säämiskähansikkaat,\nhiukan sotilasmallinen hattu ja musta, valkoisilla reunuksilla\nkoristettu kaulahuivi, joka olisi voinut näyttää kaularaudalta, ellei\nsen omistaja olisi pitänyt sitä vapaasta tahdosta. Näin omituisesti oli\npukeutunut mies, joka soitti portin kelloa ja kysyi, eikö talo ollut\nChamps-Elysées n:o 30 ja eikö siellä asunut kreivi Monte-Cristo. Kun\nportinvartija oli vastannut myöntävästi, astui hän sisään, sulki portin\nja lähestyi pääovea.\n\nBaptistin odotteli eteisessä ja hänelle oli annettu tarkka kuvaus\ntulijan ulkomuodosta. Niinpä hän tunsi miehen heti hänen pienestä ja\nkulmikkaasta päästään, harmaista ja tuuheista viiksistään. Vieras oli\ntuskin sanonut nimensä älykkäälle palvelijalle, kun tämä jo oli\nilmoittanut hänet kreiville.\n\nVieras vietiin talon yksinkertaisimpaan salonkiin, ja kreivi tuli\nhymyillen häntä vastaan.\n\n-- Rakas herra, sanoi hän, -- olkaa tervetullut. Odotin teitä.\n\n-- Todellako, sanoi luccalainen. -- Odottiko teidän ylhäisyytenne\nminua?\n\n-- Minulle ilmoitettiin, että saavutte luokseni tänään kello seitsemän.\n\n-- Tiesitte siis tuloni jo edeltäpäin?\n\n-- Tiesin.\n\n-- Sitä parempi! Pelkäsin jo, että tätä pientä seikkaa ei ollut\nmuistettukaan.\n\n-- Mitä seikkaa?\n\n-- Ilmoittaa teille tulostani.\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- Mutta olettehan varma siitä, ettette erehdy?\n\n-- Aivan varma.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne odotti siis todellakin minua kello seitsemän?\n\n-- Juuri teitä.\n\nLuccalainen näytti tulevan hiukan levottomaksi.\n\n-- Olettehan markiisi Bartolomeo Cavalcanti?\n\n-- Bartolomeo Cavalcanti, vastasi luccalainen iloissaan, -- olen kyllä.\n\n-- Entinen majuri Itävallan armeijassa?\n\n-- Olinko minä majuri? kysyi vanha sotilas arkaillen.\n\n-- Olitte, sanoi Monte-Cristo, -- te olitte majuri. Ranskassa se nimi\nvastaa sitä arvoa, mikä teillä oli Italiassa.\n\n-- Hyvä, sanoi luccalainen, -- olen siihen aivan tyytyväinen,\nymmärrättehän...\n\n-- Sitä paitsi ette tule tänne omasta tahdostanne, jatkoi Monte-Cristo.\n\n-- En suinkaan.\n\n-- Eräs henkilö on teidät lähettänyt.\n\n-- Niin on.\n\n-- Kunnon apotti Busoni?\n\n-- Juuri hän, huudahti majuri iloissaan.\n\n-- Ja teillä on kirje?\n\n-- Tässä se on.\n\n-- Näettehän, että kaikki on niin kuin olla pitääkin. Antakaa se tänne.\n\nJa Monte-Cristo otti kirjeen, avasi sen ja luki.\n\nMajuri katsoi kummastuneena kreiviin, hänen silmänsä kiintyivät\nhetkiseksi huoneessa oleviin esineisiin, mutta palasivat aina vähän\npäästä talon omistajaan.\n\n-- Tämä on todellakin rakkaan apotin kirje... \"Majuri Cavalcanti,\nluccalainen ylimys, joka polveutuu firenzeläisistä Cavalcanteista\",\njatkoi Monte-Cristo lukien kirjettä, \"ja jolla on puolen miljoonan\nvuotuiset tulot\".\n\nMonte-Cristo katsahti ylös kirjeestä ja kumarsi.\n\n-- Puoli miljoonaa, sanoi hän. -- Toden totta, se on kaunis summa,\nrakas herra Cavalcanti.\n\n-- Sanotaanko siellä puolen miljoonan tulot? kysyi luccalainen.\n\n-- Kirjaimilla kirjoitettuna. Ja se on varmaa, sillä apotti Busoni\ntuntee tarkoin kaikki Euroopan rikkaat perheet.\n\n-- Olkoon siis puoli miljoonaa, sanoi luccalainen, -- mutta toden totta\nen uskonut summaa niin suureksi.\n\n-- Siksi, että teillä on taloudenhoitaja, joka teiltä varastaa.\nSellaista voi tapahtua, rakas herra Cavalcanti!\n\n-- Kun nyt olette minua varoittanut, sanoi Cavalcanti vakavasti, --\nniin ajan hänet ulos.\n\n-- \"Ja jolta puuttuu vain yksi seikka ollakseen onnellinen\", jatkoi\nkreivi.\n\n-- Niin, hyvä Jumala, niin, yksi ainoa seikka, huokasi luccalainen.\n\n-- \"Hänen pitäisi löytää jumaloitu poikansa.\"\n\n-- Jumaloitu poikani!\n\n-- \"Jonka lapsena ryöstivät joko hänen sukunsa vihamiehet tai\nmustalaiset.\"\n\n-- Viiden vuoden vanhana, sanoi luccalainen huoaten syvään ja luoden\nsilmänsä taivaaseen.\n\n-- Isä parka! sanoi Monte-Cristo.\n\nKreivi jatkoi:\n\n-- \"Teen hänet onnelliseksi, herätän hänet uudelleen eloon\nilmoittamalla, että te voitte tuoda hänen luokseen hänen poikansa, jota\nhän turhaan on etsinyt viidentoista vuoden ajan.\"\n\nLuccalainen katsoi Monte-Cristoon tavattoman rauhattoman näköisenä.\n\n-- Minä voin sen tehdä, sanoi Monte-Cristo.\n\nMajuri nousi.\n\n-- Kirje puhui siis totta alusta loppuun asti? sanoi hän.\n\n-- Epäilittekö sitä, rakas herra Bartolomeo?\n\n-- En koskaan! Kuinka olisin voinut epäillä. Apotti Busoni, hurskas\nkirkonmies, ei olisi voinut sillä tavoin ilveillä kanssani. Mutta vielä\nette ole lukenut kaikkea, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- täällä on vielä\njälkikirjoituskin.\n\n-- Niin, sanoi luccalainen, -- siellä ... on ... vielä ...\njälkikirjoitus.\n\n-- \"Jotta majuri Cavalcantin ei tarvitsisi siirrellä rahojaan toisten\npankkiirien huostaan, annan hänelle kahdentuhannen frangin\nmaksuosoituksen matkakulujen korvaamiseksi, ja sen lisäksi saa hän\nnostaa ne neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia, jotka teillä on vielä\nminun rahojani hallussanne.\"\n\nMajuri seurasi huomattavan levottomana jälkikirjoituksen lukemista.\n\n-- Hyvä! sanoi vain kreivi.\n\n-- Hän sanoi: hyvä! sopersi luccalainen. -- Siis ... herra kreivi...,\njatkoi hän.\n\n-- Siis mitä? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Siis, jälkikirjoitus ... on yhtä luotettava kuin kirjeen muukin osa?\n\n-- Tietysti. Apotti Busonilla ja minulla on yhteisiä asioita. En tosin\nmuista varmaan, onko hänen saatavansa minulta juuri täsmälleen\nneljäkymmentäkahdeksantuhatta, sillä me emme pidä niin turhantarkkaa\nlukua seteleistä. Tämä jälkikirjoitus merkitsi siis teille hyvin\npaljon?\n\n-- Tunnustan suoraan, sanoi luccalainen, -- että luotin niin\ntäydellisesti apotti Busonin nimikirjoitukseen, etten ottanut rahoja\nmatkaani. Ellen siis olisi näitä rahoja saanut, olisin Pariisissa ollut\nhyvin pahassa pulassa.\n\n-- Voiko teidän kaltaisenne mies olla pahassa pulassa? sanoi\nMonte-Cristo. -- Te liioittelette.\n\n-- En suinkaan! Enhän tunne täällä ketään, sanoi luccalainen.\n\n-- Mutta toiset tuntevat teidät.\n\n-- Niin, toiset kyllä tuntevat, joten...\n\n-- Jatkakaa, rakas herra Cavalcanti!\n\n-- Joten kai annatte minulle nuo neljäkymmentäkahdeksantuhatta?\n\n-- Heti kun vain pyydätte.\n\nMajurin silmät lensivät selälleen.\n\n-- Mutta istukaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen toden totta\nepäkohtelias ... annan teidän neljännestunnin ajan seisoa.\n\n-- Ei se mitään tee.\n\nMajuri veti esiin nojatuolin ja istui.\n\n-- Tahdotteko nyt nauttia jotakin? Lasillisen sherryä tai porto- tai\nalicante-viiniä?\n\n-- Alicante-viiniä, jos kerran saan valita, sillä se on lempijuomaani.\n\n-- Minulla on aivan erinomaista lajia. Syötte kai leivoksen sen\nkeralla?\n\n-- Syön, koska suvaitsette tarjota.\n\nMonte-Cristo soitti. Baptistin tuli. Kreivi meni hänen luokseen.\n\n-- No?... kysyi hän hiljaa.\n\n-- Nuori mies on täällä, vastasi palvelija samoin.\n\n-- Hyvä. Minne viette hänet?\n\n-- Siniseen salonkiin, niin kuin teidän ylhäisyytenne oli määrännyt.\n\n-- Mainiota. Tuokaa alicante-viiniä ja leivoksia.\n\nBaptistin poistui.\n\n-- Tuotan teille niin paljon vaivaa, sanoi luccalainen, -- että olen\naivan pahoillani.\n\n-- Aivan suotta! sanoi Monte-Cristo.\n\nBaptistin palasi tuoden viiniä ja leivoksia.\n\nKreivi täytti toisen lasin ja kaasi omaan lasiinsa muutaman pisaran\npunahehkuvaa juomaa pullosta, jonka kyljessä oleva tomu osoitti sen\nikää selvemmin kuin ihmisen kasvojen rypyt.\n\nMajuri ei erehtynyt, kumpi lasi oli hänelle aiottu; hän otti\ntäysinäisen ja leivoksen.\n\nKreivi käski Baptistinin laskemaan tarjottimen lähelle vierasta, joka\nmaisteli viiniä ja tyytyväisenä muikisti suutaan ja kastoi sitten\nleivoksen viiniin.\n\n-- Siis, sanoi Monte-Cristo, -- asuitte Luccassa, olitte rikas,\naatelissukuinen, nautitte yleistä kunnioitusta, teillä oli kaikki, mikä\nvoi tehdä ihmisen onnelliseksi.\n\n-- Kaikki, teidän ylhäisyytenne, sanoi majuri pistäen leivoksen\nkokonaisena suuhunsa, -- aivan kaikki.\n\n-- Ja onnestanne puuttui vain yksi seikka?\n\n-- Yksi ainoa, sanoi luccalainen.\n\n-- Se, että löytäisitte kadonneen poikanne?\n\n-- Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. -- Se minulta juuri\npuuttui.\n\nKunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti\nhuoata.\n\n-- Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli,\nsillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.\n\n-- Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, -- minäkin itse...\n\n-- Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis\nnuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.\n\nMajuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas\nilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten\npysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi\nkulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja\nsuopean uteliaana.\n\n-- Niin, sanoi hän, -- tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.\n\n-- Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mies\nasettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.\n\n-- Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen\npäätään ja hymyillen.\n\n-- Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.\n\n-- Niin, hänen äidilleen! huudahti luccalainen ottaen kolmannen\nleivoksen. -- Hänen äitiraukalleen!\n\n-- Juokaahan, rakas herra Cavalcanti, sanoi Monte-Cristo kaataen hänen\nlasinsa täyteen alicantea. -- Liikutus tukahduttaa äänenne.\n\n-- Ajatellessani hänen äitiraukkaansa, sanoi luccalainen koettaen\ntahdonvoimallaan vaikuttaa kyynelrauhasiin niin paljon, että\nvalheellinen kyynel heruisi hänen silmäkulmastaan.\n\n-- Joka luullakseni kuului erääseen Italian kuuluisimpaan sukuun?\n\n-- Fiesolelaiseen ylimystöön, herra kreivi, fiesolelaiseen ylimystöön!\n\n-- Ja mikä oli hänen nimensä?\n\n-- Oliva Corsinari!\n\n-- Markiisitar?\n\n-- Markiisitar.\n\n-- Ja te menitte lopulta hänen kanssaan naimisiin sukunne tahdosta\nvälittämättä?\n\n-- Niin menin.\n\n-- Ja teillä on kaikki paperinne kunnossa?\n\n-- Mitkä paperit? kysyi luccalainen.\n\n-- Todistus siitä, että olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa, ja\nlapsen syntymätodistus?\n\n-- Lapsen syntymätodistusko?\n\n-- Niin, Andrea Cavalcantin, poikanne. Onhan hänen nimensä Andrea?\n\n-- On, luullakseni, sanoi luccalainen.\n\n-- Kuinka niin? Te vain luulette?\n\n-- En voi sitä varmasti vakuuttaa. Onhan siitä niin pitkä aika, kun\nhänet menetin.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta teillä on kaikki\npaperit kuitenkin?\n\n-- Herra kreivi, valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että kun en\ntietänyt tarvitsevani niitä, en ottanut niitä mukaani.\n\n-- Sepä on ikävää! sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Olivatko ne siis aivan välttämättömiä?\n\n-- Ehdottomasti!\n\nMajuri raapi otsaansa.\n\n-- Ah, _per Bacco!_ Vai välttämättömät!\n\n-- Tietysti, jos täällä nimittäin alettaisiin epäillä, onko\navioliittonne laillinen ja onko lapsi todella teidän.\n\n-- Se on totta, sanoi luccalainen. -- Sitä voidaan todellakin epäillä.\n\n-- Ja siitä syntyisi tuolle nuorelle miehelle ikävyyksiä.\n\n-- Sehän olisi kauheaa.\n\n-- Siten voisi mennä tyhjäksi loistava naimaliitto.\n\n-- _O peccato!_\n\n-- Ranskassa ollaan ankaria, ymmärrättehän. Täällä ei riitä se, että\nmenee papin luo ja sanoo: \"Me rakastamme toisiamme, vihkikää meidät.\"\nRanskassa on olemassa siviiliavioliitto kirkollisen ohella, ja sen\nvuoksi tarvitaan laillistuttamiseksi välttämättömät paperit.\n\n-- Mikä onnettomuus! Minulla ei ole noita papereita.\n\n-- Kaikeksi onneksi ne ovat minulla, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Teilläkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Ovatko ne teillä?\n\n-- Ovat.\n\n-- Sepä jotakin, sanoi luccalainen, joka pelkäsi jo matkansa menneen\nhukkaan ja jäävänsä ilman neljääkymmentäkahdeksaatuhatta frangiaan. --\nMikä onni! Niin, sepä on onni, jatkoi hän, -- sillä sitä en olisi\nodottanut.\n\n-- Eihän ihminen tule kaikkea ajatelleeksi. Mutta kaikeksi onneksi\napotti Busoni muisti sen teidän sijastanne.\n\n-- Kuinka apotti on ystävällinen!\n\n-- Hän on varovainen mies.\n\n-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi luccalainen. -- Ja hän on siis\nlähettänyt ne teille?\n\n-- Ne ovat tässä.\n\nLuccalainen pani ihastuneena kätensä ristiin.\n\n-- Te olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa San Paolon kirkossa Monte\nCattinissa. Tässä on papin antama todistus.\n\n-- Niin, siinä se todellakin on, sanoi majuri katsellen kummastuneena\npaperia.\n\n-- Ja tässä on poikanne Andrea Cavalcantin kastetodistus. Sen on\nallekirjoittanut Saravezzan pastori.\n\n-- Kaikki on siis järjestyksessä, sanoi majuri.\n\n-- Ottakaa siis nämä paperit, joilla minä en tee mitään, ja antakaa ne\npojallenne, että hän säilyttäisi ne huolellisesti.\n\n-- Sen kyllä uskon!... Jos hän ne kadottaisi...\n\n-- Mitä sitten? Jos hän ne kadottaisi? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Niin täytyisi kirjoittaa Italiaan, sanoi luccalainen, -- ja uusien\nsaaminen kestäisi jokseenkin kauan.\n\n-- Niiden saaminen tulisi todellakin hyvin vaikeaksi, sanoi\nMonte-Cristo.\n\n-- Melkein mahdottomaksi, totesi luccalainen.\n\n-- On hauskaa, että ymmärrätte, kuinka tärkeitä nämä paperit ovat.\n\n-- Minun mielestäni ne ovat suorastaan korvaamattomat.\n\n-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- mitä tulee nuorukaisen äitiin...\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi majuri, jonka tielle alkoi ilmestyä vaikeuksia,\n-- tarvitsenko minä häntäkin?\n\n-- Ette, sanoi Monte-Cristo. -- Sitä paitsi, eikö hän ole...\n\n-- On kyllä, on kyllä, hän on...\n\n-- Maksanut veronsa luonnolle...?\n\n-- On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.\n\n-- Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. -- Hän kuoli kymmenen vuotta\nsitten.\n\n-- Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen\ntaskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista,\nvuoroin toista silmäänsä.\n\n-- Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, -- olemmehan kaikki\nkuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että\nolette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei\npidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat\nlapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja\ntahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette\nlähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen.\nSe riittää.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Aivan varmasti.\n\n-- Hyvä on siis.\n\n-- Jos ihmiset saavat tietää jotakin tästä erosta...\n\n-- Niin mitä silloin sanon?\n\n-- Että eräs uskoton opettaja ... jonka olivat lahjoneet sukunne\nviholliset...\n\n-- Corsinarit?\n\n-- Juuri niin ... ryösti lapsen, jotta nimenne sammuisi.\n\n-- Se on totta, sillä hänhän on ainoa poikani.\n\n-- No niin, nyt kun kaikki on päätetty, kun muistianne on virkistetty\neikä se siis enää teitä petä, niin arvaatte kai, minkä yllätyksen olen\nteille valmistanut?\n\n-- Onko se iloinen yllätys? kysyi luccalainen.\n\n-- Ah! sanoi Monte-Cristo. -- Kyllä huomaan, että isän silmää on yhtä\nvaikea pettää kuin isän sydäntäkin.\n\n-- Hm, sanoi majuri.\n\n-- Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!\n\n-- Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti.\n-- Hän on siis täällä?\n\n-- On, sanoi Monte-Cristo. -- Palvelijani, joka äsken kävi täällä,\nilmoitti hänen saapuneen.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- tajuan täydellisesti\nmielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon\nmyöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on\nvarmasti yhtä levoton kuin tekin.\n\n-- Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.\n\n-- No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.\n\n-- Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että\nitse esittelette hänet minulle?\n\n-- En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden,\nherra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin\nette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on\nvaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori\nmies. Saattepahan nähdä.\n\n-- Vielä yksi asia, sanoi majuri. -- Tiedätte, että minulla ei ollut\nmukanani muuta kuin ne kaksituhatta frangia, jotka ystävällinen apotti\noli minulle antanut. Niistä rahoista olen suorittanut matkakulut ja...\n\n-- Ja tarvitsette rahaa ... sen kyllä ymmärrän, herra Cavalcanti. Jotta\nsumma tulisi tasaiseksi, niin tässä on kahdeksan tuhannen frangin\nseteliä.\n\nMajurin silmät kiiluivat.\n\n-- Olen teille siis vielä velkaa neljäkymmentätuhatta, sanoi\nMonte-Cristo.\n\n-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuitin? sanoi majuri pistäen setelit\ntakkinsa sisätaskuun.\n\n-- Se on tarpeetonta, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Voidaksenne tehdä tilityksen apotti Busonille.\n\n-- Annatte kuitin koko summasta, kun saatte nuo neljäkymmentätuhatta.\nMuut varokeinot ovat tarpeettomia rehellisten ihmisten kesken.\n\n-- Niin, se on totta, sanoi majuri, -- rehellisten ihmisten kesken.\n\n-- Nyt vielä viimeinen sana, herra markiisi. Sallittehan minun antaa\nteille pienen neuvon?\n\n-- Tietysti! Sanokaa!\n\n-- Ettekö suvaitsisi luopua tuosta takistanne?\n\n-- Tästäkö? sanoi majuri katsellen tyytyväisenä pukuaan.\n\n-- Niin. Tuollaista voi kyllä vielä käyttää Via Reggiossa, mutta\nPariisissa sellainen on jo aikoja sitten joutunut pois muodista.\n\n-- Sepä on ikävä asia, sanoi luccalainen.\n\n-- Jos se teille on niin rakas, niin voittehan ottaa sen yllenne\nlähtiessänne.\n\n-- Mutta mitä otan sen sijaan?\n\n-- Sen puvun, joka on matkakirstussanne.\n\n-- Mitä, matkakirstussaniko? Minulla ei ole muuta kuin käsilaukku.\n\n-- Ei kai olekaan muuta mukananne. Miksi suotta olisitte ottanut\nliikoja mukaanne? Vanha sotilas tahtoo astella kepeästi sälytettynä.\n\n-- Juuri sen vuoksi...\n\n-- Mutta olettehan varovainen mies ja olette lähettänyt matkakirstunne\nedeltäpäin. Ne saapuivat eilen Hôtel des Princes'iin, Richelieu-kadun\nvarrelle. Sieltähän olette varannut itsellenne asunnon.\n\n-- Siellä on siis matkakirstuja?\n\n-- On, ja varovaisena miehenä olette luultavasti antanut\nkamaripalvelijanne panna sinne kaikki, mitä tarvitsette, kävelypukuja\nja univormuja. Juhlatilaisuuksissa otatte yllenne univormun, se tekee\nhyvän vaikutuksen. Älkää unohtako kunniaristiänne. Sille nauretaan\nRanskassa, mutta sitä käytetään kuitenkin.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, hyvä on! sanoi majuri yllättyen yllättymistään.\n\n-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- kun sydämenne on lujittunut liian\nvoimakkaita mielenliikutuksia vastaanottamaan, niin valmistautukaa\nkohtaamaan poikanne Andrea.\n\nKumarrettuaan kohteliaasti ihastuneelle luccalaiselle Monte-Cristo\nhävisi oviverhon taakse.\n\n\n\n\n56. Andrea Cavalcanti\n\n\nKreivi Monte-Cristo astui viereiseen huoneeseen, jota Baptistin oli\nnimittänyt siniseksi salongiksi. Sinne oli tullut sulavaliikkeinen ja\njokseenkin hienosti pukeutunut nuori mies, joka puoli tuntia sitten oli\nnoussut ajurin vaunuista kreivin asunnon edustalla. Baptistin oli\ntuntenut hänet heti siksi vaaleatukkaiseksi mustasilmäiseksi,\npunaposkiseksi ja heleänväriseksi mieheksi, jonka tuntomerkit hänen\nherransa oli ilmoittanut.\n\nKreivin astuessa sisään lojui nuori mies velttona sohvalla lyöden\nhajamielisenä kultanuppisella kepillään kenkiään.\n\nHuomatessaan Monte-Criston hän nousi äkkiä.\n\n-- Olette kreivi Monte-Cristo? kysyi hän.\n\n-- Olen, vastasi tämä, -- ja luulen, että minulla on kunnia puhutella\nvicomte Andrea Cavalcantia?\n\n-- Olen vicomte Andrea Cavalcanti, sanoi nuori mies kumartaen\nsulavasti.\n\n-- Teillä on varmaankin suosituskirje minulle, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- En maininnut teille siitä, sillä allekirjoitus tuntui minusta\nkummalliselta.\n\n-- Merenkulkija Sindbad, eikö niin?\n\n-- Juuri niin. Kun en ole koskaan kuullut puhuttavan muusta\nmerenkulkija Sindbadista kuin siitä, joka mainitaan Tuhannen ja yhden\nyön saduissa...\n\n-- No niin, tämä on eräs hänen jälkeläisensä, muudan rikas ystäväni,\nhyvin erikoinen, melkein hullu englantilainen, jonka oikea nimi on\nlordi Wilmore...\n\n-- Se selittää kaiken, sanoi Andrea. -- Sehän on mainio asia. Olen\ntuntenut tuon saman englantilaisen ... oikein hyvin... Herra kreivi,\nolen nöyrin palvelijanne.\n\n-- Jos se, mitä suvaitsette kertoa minulle, on totta, lausui\nMonte-Cristo hymyillen, -- niin toivon, että ystävällisesti annatte\nminulle hiukan tietoja itsestänne ja suvustanne.\n\n-- Mielelläni, sanoi nuori mies, niin sulavasti, että heti huomasi\nhänen luottavan hyvään muistiinsa. -- Olen, niin kuin sanoitte, Andrea\nCavalcanti, isäni on majuri Cavalcanti, joka polveutuu Firenzen\nkultaiseen kirjaan kirjoitetusta Cavalcanti-suvusta. Meidän perheemme,\nvaikka se vieläkin on hyvin rikas, sillä isälläni on puolen miljoonan\nvuotuiset tulot, on kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja minut ryösti jo\nviisi- tai kuusivuotiaana eräs uskoton kotiopettaja. Tämän vuoksi en\nole viiteentoista vuoteen nähnyt isääni. Siitä asti, kun opin\najattelemaan, siitä asti, kun olen ollut vapaa ja oma herrani, olen\nhäntä etsinyt, mutta turhaan. Tämä ystävänne Sindbadin kirje ilmoittaa\nvihdoin minulle, että hän on Pariisissa, ja käskee minua kääntymään\npuoleenne saadakseni tarkempia tietoja.\n\n-- Toden totta, kertomuksenne on hyvin mielenkiintoinen, sanoi kreivi\nkatsellen synkän tyytyväisenä nuoren miehen sulavaa käyttäytymistä ja\nhänen kasvojaan, joissa oli langenneen enkelin kauneutta. -- Teitte\nviisaasti noudattaessanne ystäväni Sindbadin viittausta, sillä isänne\non todellakin täällä ja etsii teitä.\n\nSalonkiin tultuaan oli kreivi koko ajan tarkannut nuorta miestä. Hän\noli ihaillut tämän kirkasta katsetta ja äänen varmaa sointia. Mutta\nkuullessaan nuo luonnolliset sanat: \"Isänne on todellakin täällä ja\netsii teitä\", nuori Andrea säpsähti ja huudahti:\n\n-- Isäni! Isäni täällä!\n\n-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- isänne on täällä, majuri\nBartolomeo Cavalcanti.\n\nNuoren miehen kasvoille sävähtänyt kauhun ilme katosi melkein heti.\n\n-- Niin, sehän on totta, majuri Bartolomeo Cavalcanti, sanoi hän. -- Ja\nte, herra kreivi, sanoitte, että hän on täällä.\n\n-- Niin sanoin. Voin vielä lisätä siihen, että juuri äsken läksin hänen\nluotaan ja että hänen kertomuksensa kadonneesta pojastaan liikutti\nminua suuresti. No niin, eräänä päivänä hän sai kuulla, että hänen\npoikansa ryöstäjä oli valmis luovuttamaan nuoren miehen tai ainakin\nilmoittamaan, missä tämä on, jos hän saa suurehkon summan rahaa. Mikään\nei pidättänyt kunnon isää. Rahat lähetettiin Piemontin rajalle ja\nniiden mukana matkapassi Italian kautta kulkemista varten. Olitte\nsiihen aikaan, luullakseni, Etelä-Ranskassa.\n\n-- Niin olin, vastasi Andrea jokseenkin hämillään. -- Niin, minä olin\nEtelä-Ranskassa.\n\n-- Vaunut kai odottivat teitä Nizzassa?\n\n-- Niin odottivatkin. Nizzasta matkustin Genovaan, Genovasta\nTorinoon, Torinosta Chambéryhin, Chambérysta Pont-de-Beauvoisiniin ja\nPont-de-Beauvoisinista Pariisiin.\n\n-- Aivan oikein. Hän toivoi koko ajan tapaavansa teidät matkalla, sillä\nhän matkusti samaa tietä. Sen vuoksi matkasuunnitelmanne oli sillä\ntavoin järjestetty.\n\n-- Mutta, sanoi Andrea, -- vaikka rakas isäni olisikin minut tavannut,\nniin hän ei olisi ehkä tuntenut minua. Olen hiukan muuttunut siitä, kun\nhän minut viimeksi näki.\n\n-- Mutta veren ääni! sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Sehän on totta, sanoi nuori mies, -- en muistanut veren ääntä.\n\n-- Nyt, jatkoi Monte-Cristo, -- on markiisi Cavalcanti huolissaan vain\nyhdestä asiasta, siitä, mitä olette tehnyt sinä aikana, jona olitte\nhänen luotaan poissa. Miten ryöstäjänne on teitä kohdellut? Onko teitä\nkohdeltu syntyperänne vaatimalla tavalla? Eivätkö henkiset\nkärsimyksenne, jotka ovat sata vertaa ruumiillisia pahemmat, ole\nvaurioittaneet suuria luonnonlahjojanne? Ja luuletteko voivanne\narvokkaalla tavalla astua yhteiskunnalliseen asemaanne ja pitää sitä\nyllä?\n\n-- Herra kreivi, sopersi nuori mies, -- toivon, ettei mitään vääriä\ntietoja...\n\n-- Minulleko? Minullehan kertoi teistä ensi kertaa ystäväni Wilmore,\ntuo suuri hyväntekijä. Tiedän, että hän kohtasi teidät vaikeissa\noloissa eikä kysynyt teiltä mitään; enkä minä ole utelias.\nOnnettomuutenne herätti hänen mielenkiintoaan, siis olette\nmieltäkiinnittävä. Hän kertoi minulle haluavansa antaa teille sen\naseman yhteiskunnassa, minkä olitte kadottanut, etsivänsä isänne ja\nlöytävänsä hänet. Hän on etsinyt ja löytänyt, kaikesta päättäen, sillä\nisänne on täällä. Eilen hän ilmoitti tulostanne ja antoi sitä paitsi\nminulle eräitä määräyksiä, jotka koskevat varallisuuttanne. Siinä\nkaikki. Tiedän, että ystäväni Wilmore on erikoinen ihminen, mutta\ntiedän myöskin, että hän on luotettava ja rikas kuin kultakaivos, että\nhän siis voi täyttää oikkunsa kärsimättä niiden johdosta aineellista\nvahinkoa, ja lupasin noudattaa hänen määräyksiään. Nyt, hyvä herra,\nälkää loukkaantuko kysymykseeni. Kun velvollisuuteni on hiukan suojella\nteitä, haluaisin tietää, eivätkö osaksenne tulleet vastoinkäymiset,\njoihin itse olette aivan syytön ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä\nvähennä kunnioitustani teitä kohtaan, eivätkö ne ole hiukan\nvieroittaneet teitä siitä seurapiiristä, johon nimenne ja rikkautenne\nteidät määrää ja jossa teillä on loistava asema.\n\n-- Herra kreivi, sanoi nuori mies, joka kreivin puhuessa oli saanut\nentisen varmuutensa, -- siinä suhteessa voitte olla aivan rauhassa.\nRyöstäjäni, jotka erottivat minut isästäni ja jotka epäilemättä alun\nalkaen aikoivat myydä minut isälleni, laskivat aivan oikein hyötyvänsä\nenemmän, jos antaisivat minun säilyttää henkisen pääomani, vieläpä\nkartuttaakin sitä mahdollisuuden mukaan. Olen siis saanut jokseenkin\nhyvän kasvatuksen, ja nuo lapsenryöstäjät ovat kohdelleet minua melkein\nsamoin kuin Vähän-Aasian orjakauppiaat, jotka opettivat orjilleen\nlääketiedettä, kielioppia ja filosofiaa myydäkseen heidät sitten sitä\nsuuremmasta hinnasta Roomassa.\n\nMonte-Cristo hymyili tyytyväisenä. Hän ei näyttänyt odottaneen niin\npaljoa Andrea Cavalcantista.\n\n-- Sitä paitsi, jatkoi nuori mies, -- jos kasvatuksessani tai pikemmin\nsanoen seurustelutavoissani onkin puutteita, niin ne varmaankin\nannetaan anteeksi, kun otetaan varteen, mitä kaikkea olen nuoruudessani\nsaanut kärsiä.\n\n-- No niin, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- siinä suhteessa\nteette aivan kuten haluatte, sillä tämä asia koskee yksinomaan teitä.\nMutta teidän sijassanne en kertoisi muille sanaakaan noista\nseikkailuistanne. Elämäkertanne on suoranainen romaani, ja vaikka\nihmiset rakastavatkin suppeita, kansiin sidottuja kuvauksia, niin he\neivät välitä elävästä romaanista, vaikka se olisi kuinkakin kullattu,\nniin kuin teidän on. Rohkenen huomauttaa teille näistä seikoista.\nTuskin olette ennättänyt kertoa liikuttavan tarinanne jollekulle, niin\nse jo kiertää maailmaa aivan vääristeltynä. Teidän olisi pakko esiintyä\nuutena Antonyna, ja niiden aika on jo ollut ja mennyt. Ehkä teillä\nolisi alussa menestystä herättämänne uteliaisuuden vuoksi, mutta\nluultavasti väsyisitte alinomaisiin selittelyihin.\n\n-- Luultavasti olette oikeassa, herra kreivi, sanoi nuori mies kalveten\nvastoin tahtoaan Monte-Criston katsoessa häneen terävästi. -- Joutuisin\nsilloin hyvin ikävään asemaan.\n\n-- No, ei pidä liioitellakaan, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän on vain\nharkittava sopivaa esiintymismuotoa, ja koska olette älykäs mies, ei se\nole teille vaikeaa, varsinkaan kun omat etunne siitä riippuvat.\nTodistuksilla ja arvokkaalla seuralla voitte hälventää kaikki varjot,\nmitkä liittyvät tähänastiseen elämäänne.\n\nAndrea joutui silminnähtävästi aivan ymmälle.\n\n-- Tarjoutuisin kyllä menemään takuuseen teistä, sanoi Monte-Cristo, --\nmutta tapani on epäillä parhaita ystäviänikin ja ymmärtää, että hekin\nvoivat epäillä minua. Näyttelisin siis tässä osaa, joka ei sovi\nminulle, niin kuin näyttelijät sanovat, ja voisin joutua pilkan\nesineeksi.\n\n-- Mutta, herra kreivi, sanoi Andrea uhkarohkeasti, -- ottaen huomioon\nsen, että lordi Wilmore on minua teille suositellut...\n\n-- On kyllä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta hän on viitannut siihen,\nrakas herra Andrea, että nuoruutenne on ollut jokseenkin myrskyinen.\nÄlkää hämmentykö, en vaadi teiltä mitään tunnustusta. Juuri sen vuoksi,\nettette tarvitsisi ketään muuta, on Luccasta tuotettu tänne markiisi\nCavalcanti, isänne. Saatte nähdä hänet, hän on hiukan jäykkä, hiukan\nkaru, mutta sehän johtuu vain univormusta, ja kun ihmiset saavat\ntietää, että hän on ollut kahdeksantoista vuota Itävallan armeijassa,\nniin hänelle annetaan kaikki anteeksi. Me emme yleensä vaadi liikoja\nitävaltalaisilta. Vakuutan teille, että hän on hyvin tyydyttävä isä.\n\n-- Rauhoitatte minua. Jouduin hänen luotaan pois niin varhain, etten\nmuista hänestä mitään.\n\n-- Ja tiedättehän, että suuri rikkaus tasoittaa yhtä ja toista.\n\n-- Isäni on siis todellakin rikas?\n\n-- Miljoonien omistaja ... hänellä on viidensadantuhannen vuotuiset\nkorot.\n\n-- Entä minä, kysyi nuori mies levottomana, -- joudunko siis asemaan,\njoka on hyvin ... miellyttävä?\n\n-- Erinomaisen miellyttävä. Hän antaa teille vuosittain\nviisikymmentätuhatta frangia, niin kauan kuin olette Pariisissa.\n\n-- Siinä tapauksessa jään tänne ainaiseksi.\n\n-- Eihän kukaan varmasti tiedä, miten käy. Ihminen päättää, Jumala\nsäätää...\n\nAndrea huokaisi.\n\n-- Isältänikö saan tuon summan? kysyi hän sitten levottomana.\n\n-- Niin, mutta lordi Wilmoren takuulla, joka isänne pyynnöstä on\navannut teille viidentuhannen frangin tilin kuukausittain herra\nDanglars'in, Pariisin luotettavimman pankkiirin liikkeessä.\n\n-- Ja aikooko isäni kauankin viipyä Pariisissa? kysyi Andrea\nlevottomana.\n\n-- Muutamia päiviä vain, vastasi Monte-Cristo. -- Sotapalveluksensa\nvuoksi hän ei voi olla kahta tai kolmea viikkoa kauempaa poissa\nvirantoimituksesta.\n\n-- Rakas isä! sanoi Andrea huomattavasti ihastuen tästä pikaisesta\nlähdöstä.\n\n-- Sen vuoksi, jatkoi Monte-Cristo ollen erehtyvinään tämän\nhuudahduksen aiheesta, -- sen vuoksi en tahdokaan kauemmin estää teitä\ntapaamasta toisianne. Oletteko valmis sulkemaan isänne syliinne?\n\n-- Ette kai sitä epäilekään?\n\n-- No niin, astukaa siis salonkiin, kohtaatte isänne, joka teitä siellä\nodottaa.\n\nAndrea kumarsi syvään kreiville ja astui salonkiin.\n\nKreivi seurasi häntä katseillaan ja nähtyään hänen poistuvan painoi\nerästä nappulaa. Tietty taulu siirtyi silloin paikaltaan taitavasti\nsovitetun reiän päältä, josta saattoi nähdä salonkiin.\n\nAndrea sulki oven jälkeensä ja lähestyi majuria, joka nousi kuullessaan\naskelten äänen.\n\n-- Oi rakas isä, sanoi Andrea niin kovaa, että kreivi saattoi sen\nkuulla suljetun oven läpi. -- Tekö siinä todellakin olette?\n\n-- Hyvää päivää, rakas poikani, sanoi majuri juhlallisesti.\n\n-- Kun olemme olleet niin monta vuotta erossa, niin kuinka onnellinen\nolenkaan saadessani teidät jälleen nähdä, jatkoi Andrea yhä katsellen\noveen päin.\n\n-- Niin, ero on todellakin ollut pitkä.\n\n-- Emmekö syleile toisiamme? sanoi Andrea.\n\n-- Niin kuin tahdot, poikani.\n\nJa herrat syleilivät toisiaan niin kuin näyttämöllä painaen päänsä\ntoisen olalle.\n\n-- Olemme siis kohdanneet toisemme, sanoi Andrea.\n\n-- Olemme kohdanneet toisemme, toisti majuri.\n\n-- Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?\n\n-- Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena\nisänmaanasi.\n\n-- Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi,\nlausui nuori mies.\n\n-- Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että\npalaan sinne niin pian kuin mahdollista.\n\n-- Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden\navulla voin todistaa syntyperäni.\n\n-- Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin\npaljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta\netsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.\n\n-- Ja missä nuo paperit ovat?\n\n-- Tässä.\n\nAndrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan\nsyntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin\nsaattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse\nnopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä\nhuomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.\n\nKun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja\nkatsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:\n\n-- Italiassa ei siis olekaan kaleereita...?\n\nMajuri kohotti päätään.\n\n-- Kuinka niin? kysyi hän.\n\n-- Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta?\nPuolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi\nvuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.\n\n-- Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä\nmajesteetillisesti.\n\n-- Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta,\n-- kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?\n\nMajuri aikoi puhua.\n\n-- Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, -- minä annan teille ensin\nluottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä,\nettä olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä\nkieltäytyä.\n\nMajuri katsahti levottomana ympärilleen.\n\n-- Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. -- Puhummehan\nsitä paitsi italiankieltä.\n\n-- No niin, sanoi luccalainen, -- minä saan viisikymmentätuhatta, kerta\nkaikkiaan.\n\n-- Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, -- uskotteko satuihin?\n\n-- Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.\n\n-- Onko teillä siis todistuksia?\n\nMajuri otti taskustaan kourallisen kultaa.\n\n-- Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.\n\n-- Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?\n\n-- Uskon.\n\n-- Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?\n\n-- Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy\nnäytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä...\n\n-- Ja minun kunnioittava poika... Koska he tahtovat minun polveutuvan\nteistä...\n\n-- Ketkä _he_?\n\n-- Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö\nole saanut kirjettä?\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Eräältä apotti Busonilta.\n\n-- Jota ette tietysti tunne?\n\n-- En ole koskaan nähnytkään.\n\n-- Ja mitä tuossa kirjeessä oli?\n\n-- Ettehän vain petä minua?\n\n-- En suinkaan, asiammehan on yhteinen.\n\n-- Lukekaa siis.\n\nJa majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:\n\n    Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla\n    riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?\n\n    Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta,\n    joka asuu Champs-Elysées n:o 30:ssa, poikaanne, joka teillä on\n    markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden\n    vuoden ikäisenä.\n\n    Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.\n\n    Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia,\n    on tämän oheen liitetty:\n\n    1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus,\n    jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.\n\n    2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teille\n    neljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.\n\n    Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemän\n    iltapäivällä.\n\n    Apotti Busoni.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.\n\n-- Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.\n\n-- Apotti Busoniltako?\n\n-- En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo\nitseään merenkulkija Sindbadiksi.\n\n-- Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?\n\n-- Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.\n\n-- Oletteko nähnyt hänet?\n\n-- Olen kerran.\n\n-- Missä?\n\n-- Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin\nminäkin, ja se olisi tarpeetonta.\n\n-- Entä mitä teidän kirjeessänne oli?\n\n-- Lukekaa.\n\n    Olette köyhä ja teillä on kurja tulevaisuus edessänne. Tahdotteko\n    saada nimen, olla vapaa ja tulla rikkaaksi?\n\n    Nouskaa vaunuihin, jotka ovat odottamassa Nizzassa Genovan portin\n    luona. Ajakaa Torinon, Chambéryn ja Pont-de-Beauvoisinin kautta.\n    Menkää kreivi Monte-Criston luo Champs-Elysées 30:een toukokuun\n    26. päivänä ja tiedustelkaa isäänne.\n\n    Olette markiisi Bartolomeo Cavalcantin ja markiisitar Oliva\n    Corsinarin poika, niin kuin todistavat ne paperit, jotka isänne\n    markiisi teille antaa ja joiden avulla voitte astua Pariisin\n    hienoston keskuuteen.\n\n    Voidaksenne ylläpitää arvoanne saatte vuosittain\n    viisikymmentätuhatta frangia.\n\n    Tämän mukaan seuraa viidentuhannen frangin maksuosoitus, jonka\n    lunastaa pankkiiri Ferrea Nizzassa, ja suosituskirje kreivi\n    Monte-Cristolle, joka minun puolestani tulee pitämään huolta\n    teistä.\n\n    Merenkulkija Sindbad.\n\n-- Hyvin kaunis kirje! sanoi majuri.\n\n-- Eikö olekin?\n\n-- Oletteko tavannut kreivin?\n\n-- Tulen juuri hänen luotaan.\n\n-- Ja hän on tunnustanut kirjeen sisällyksen oikeaksi?\n\n-- Kaikki.\n\n-- Ymmärrättekö tästä mitään?\n\n-- En todellakaan.\n\n-- Tässä harjoitetaan jonkinmoista petosta.\n\n-- Mutta ei suinkaan teitä eikä minua kohtaan?\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- Mitä se siis meihin kuuluu?\n\n-- Ei mitään, eikö niin?\n\n-- Mennään siis vain eteenpäin ja ollaan varovaisia.\n\n-- Oikein. Saattepahan nähdä, minä olen sopivaa seuraa teille.\n\n-- Sitä en ole hetkeäkään epäillyt, rakas isäni.\n\n-- Te tuotatte minulle kunniaa, rakas poikani.\n\nTänä hetkenä katsoi Monte-Cristo sopivimmaksi astua salonkiin.\nKuullessaan hänen askelensa miehet heittäytyivät toistensa syliin.\n\n-- No, markiisi, sanoi Monte-Cristo, -- kaikesta päättäen on poikanne\nollut sellainen kuin olette toivonut.\n\n-- Oi, herra kreivi, minä aivan tukehdun ilosta.\n\n-- Entä te, nuori mies?\n\n-- Oi, herra kreivi, minä aivan menehdyn onnesta.\n\n-- Onnellinen isä! Onnellinen poika! sanoi kreivi.\n\n-- Yksi ainoa seikka tuottaa minulle surua, sanoi majuri. -- Se\nnimittäin, että minun täytyy niin pian lähteä Pariisista.\n\n-- Oh, sanoi Monte-Cristo, -- toivottavasti ette kuitenkaan lähde ennen\nkuin olen esitellyt teidät muutamille ystävilleni.\n\n-- Olen valmis noudattamaan herra kreivin määräyksiä, sanoi majuri.\n\n-- Mutta nyt, nuori mies, ripittäkää itsenne.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Isällenne tietysti. Kertokaa hänelle jotakin raha-asioistanne.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi Andrea, -- kosketatte arkaa kohtaa.\n\n-- Kuuletteko, majuri? sanoi Monte-Cristo. -- Tuo rakas lapsi sanoo\ntarvitsevansa rahaa.\n\n-- Mitä minun pitää tehdä?\n\n-- Antaa hänelle tietysti.\n\n-- Minunko?\n\n-- Niin, teidän.\n\nMonte-Cristo astui miesten väliin.\n\n-- Tuossa on, sanoi hän Andrealle pistäen hänen käteensä setelipinkan.\n\n-- Mitä tämä on?\n\n-- Isänne vastaus. Huomautittehan, että tarvitsette rahaa?\n\n-- Huomautin kyllä. Mutta...\n\n-- Hän pyytää minua antamaan nämä teille hänen puolestaan, ensimmäisiä\nostoksianne varten.\n\n-- Oh, rakas isä!\n\n-- Vaiti, sanoi Monte-Cristo, -- huomaattehan, ettei hän tahdo teidän\ntietävän, että rahat tulevat häneltä.\n\n-- Ymmärrän tämän hienotunteisuuden, sanoi Andrea pistäen setelitukun\nhousuntaskuunsa.\n\n-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Ja nyt, lähtekää!\n\n-- Ja milloin meillä on kunnia tavata jälleen herra kreivi? kysyi\nCavalcanti.\n\n-- Niin, kysyi Andrea, -- milloin meillä on se kunnia?\n\n-- Lauantaina, jos niin tahdotte. Talossani Auteuilissa, Fontaine-katu\nn:o 28, on luonani päivällisillä useita henkilöitä, niiden joukossa\nherra Danglars, pankkiirinne. Esittelen teidät molemmat hänelle, sillä\ntäytyyhän hänen tutustua teihin maksaakseen teille rahanne.\n\n-- Juhlapuvussako? kysyi majuri puoliääneen.\n\n-- Juhlapuvussa? Univormussa, kunniaristit rinnassa, polvihousuissa.\n\n-- Entä minä? kysyi Andrea.\n\n-- Oh, te tulette aivan yksinkertaisessa asussa: mustat housut,\nkiiltonahkakengät, valkoinen liivi, musta tai sininen hännystakki,\npitkä kaulahuivi. Hankkikaa pukunne Bliniltä tai Véroniquelta. Ellette\ntunne heidän osoitettaan, niin Baptistin ilmoittaa ne teille. Mitä\nvaatimattomammin esiinnytte, rikkaita kun olette, sitä suuremman\nvaikutuksen teette. Jos ostatte hevoset, niin menkää Devedeux'n luo.\nJos ostatte vaunut, menkää Baptisten luo.\n\n-- Mihin aikaan voimme tulla? kysyi nuori mies.\n\n-- Puoli seitsemältä.\n\n-- Hyvä on, me tulemme, sanoi majuri tarttuen hattuunsa.\n\nMolemmat Cavalcantit kumarsivat kreiville ja poistuivat.\n\nKreivi lähestyi ikkunaa ja näki heidän menevän pihan poikki käsitysten.\n\n-- Siinä on kaksi konnaa! mutisi hän. -- Mikä vahinko, että he eivät\ntodellakin ole isä ja poika!\n\nVaivuttuaan sitten hetkiseksi synkkiin mietteisiin hän sanoi:\n\n-- Menkäämme Morrelien luo, sillä inho näyttää vaikuttavan minuun\nvieläkin voimakkaammin kuin viha.\n\n\n\n\n57. Aitaus\n\n\nMeidän täytyy nyt viedä lukijamme takaisin aitaukseen herra\nVillefort'in talon luo. Kastanjapuiden suojaaman ristikkoportin takana\ntapaamme vanhoja tuttuja. Tällä kertaa Maximilien saapui ensimmäisenä.\nHän tirkisti laudoituksen raosta nähdäkseen varjon liikkuvan puiden\nsuojassa ja kuullakseen silkkikengän narskuvan hiekkakäytävällä.\n\nOdotettu ääni kuului viimein, mutta yhden varjon sijasta lähestyikin\nkaksi. Valentinen viipyminen oli johtunut siitä, että rouva Danglars ja\nEugénie olivat tulleet vieraisille ja olivat viipyneet yli sen ajan,\njolloin Valentinen piti saapua. Valentine pyysi Eugénieta tulemaan\nkanssaan kävelemään voidakseen siten näyttää Maximilienille, ettei itse\nollut syypää viipymiseensä.\n\nNuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi.\nVaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin\nsovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän\nedestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi\naina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:\n\n\"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön\nviipymiseen.\" Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen\nerilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea\nkuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli.\nSelväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä,\ntuli Valentinelle.\n\nPuoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että\nrouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.\n\nVähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun\nvakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan\nistahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen\njokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.\n\nSitten hän livahti portille.\n\n-- Päivää, Valentine, sanoi ääni.\n\n-- Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei\nollut minun?\n\n-- Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi\nystäväksi hänen kanssaan.\n\n-- Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?\n\n-- Ei kukaan. Mutta näin teidän kävelevän käsitysten ja puhelevan.\nOlisi luullut kahden koulutoverin uskovan toisilleen salaisuuksiaan.\n\n-- Me kerroimme todellakin salaisuuksia toisillemme, sanoi Valentine.\n-- Hän myönsi, kuinka vastenmielisesti hän menee naimisiin herra\nMorcerfin kanssa ja minä tunnustin, että pidän avioliittoa Franz\nd'Epinayn kanssa suorastaan onnettomuutena.\n\n-- Rakas Valentine!\n\n-- Siinä syy, ystäväni, miksi näitte Eugénien ja minun seurustelevan\nniin hyvinä ystävinä. Puhuessani miehestä, jota en rakasta,\najattelinkin häntä, jota rakastan.\n\n-- Kuinka hyvä te olette kaikessa, Valentine, ja teillä on sitä mitä\nneiti Danglars'illa ei koskaan tule olemaan, ihmeellistä suloutta, joka\nnaisessa on samaa kuin kukassa tuoksu, hedelmässä maku, sillä eihän se\nriitä, että kukka ja hedelmä ovat vain kauniita.\n\n-- Rakkautenne saa teidät näkemään kaiken siinä valossa, Maximilien.\n\n-- Se ei ole siihen syynä, Valentine, sen vannon. Äsken katselin teitä\nmolempia, ja kautta kunniani, vaikka tunnustankin neiti Danglars'in\nkauniiksi, en voi käsittää, kuinka mies voisi häneen rakastua.\n\n-- Se käsitys on epäilemättä aivan väärä. Kun te miehet arvostelette\nmeitä tyttöparkoja, niin emme voi odottaa erikoista sääliä.\n\n-- Sen vuoksi, että te naiset keskenänne arvostelette toisianne aivan\nsäälimättömästi!\n\n-- Koska arvosteluumme melkein aina sekaantuu intohimoa. Mutta\npalatkaamme tuohon kysymykseenne.\n\n-- Rakastaako neiti Danglars jotakuta toista, koska hän ei tahdo mennä\nnaimisiin herra Morcerfin kanssa?\n\n-- Maximilien, johan sanoin, etten ole neiti Eugénien ystävä.\n\n-- Tytöt tunnustavat yhtä ja toista toisilleen, vaikkeivät olekaan\nystäviä. Myöntäkää suoraan, että kysyitte häneltä sitä. Näin teidän\nhymyilevän.\n\n-- Jos sen näitte, Maximilien, niin tästä lautaseinästä ei ole mitään\nhaittaa.\n\n-- No, mitä hän siis kertoi teille?\n\n-- Hän sanoi, ettei rakasta ketään, vastasi Valentine, -- että\navioliitto häntä kauhistutti ja että hän mieluummin viettäisi vapaata,\nriippumatonta elämää. Hän melkein toivoi, että hänen isänsä menettäisi\nomaisuutensa, niin hänkin voisi ruveta taiteilijaksi, niin kuin neiti\nLouise d'Armilly.\n\n-- Enkö sitä arvannut!\n\n-- No, entä sitten, mitä se todistaa? kysyi Valentine.\n\n-- Ei mitään, vastasi Maximilien hymyillen. -- Mutta palatkaamme\nmeihin.\n\n-- Niin, se on totta, sillä meillä on aikaa tuskin kymmentä minuuttia.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti Maximilien säikähtyneenä.\n\n-- Niin, Maximilien, olette oikeassa, sanoi Valentine alakuloisesti, --\nja minä olen huono ystävänne. Millaiseksi teenkään elämänne, teidän,\njoka olette luotu olemaan onnellinen. Soimaan ankarasti itseäni, siitä\nvoitte olla varma.\n\n-- Miksi olette huolissanne! Minä olen onnellinen, jos tämän\nodottamisen palkaksi saan sen, että näen teidät viiden minuutin ajan ja\nkuulen pari sanaa huuliltanne. Ja sitä paitsi minulla on luja ja\nikuinen vakaumus, että Jumala ei ole voinut luoda kahta näin toisilleen\nsopivaa luonnetta ja näin ihmeellisellä tavalla heitä yhdistää vain\nerottaakseen heidät heti.\n\n-- Kiitän teitä siitä, että toivotte meidän molempien puolesta,\nMaximilien, sillä se tekee minut jo puolittain onnelliseksi.\n\n-- Mitä siis nyt taas on tapahtunut, koska lähdette niin pian luotani?\n\n-- En tiedä. Rouva Villefort on pyytänyt minua luokseen vähän ajan\npäästä ilmoittaakseen minulle uutisen, joka koskee omaisuuttani.\nOttakoot rahani, olenhan aivan liian rikas, kunhan vain jättävät minut\nrauhaan. Rakastaisittehan te silloinkin minua yhtä paljon kuin tähänkin\nasti, Maximilien?\n\n-- Minä rakastaisin teitä aina. Vähät minä välitän rikkaudesta tai\nköyhyydestä, kun Valentine vain on rinnallani ja kun tiedän, ettei\nkukaan tahdo häntä minulta riistää. Mutta ettekö luule, että tämä\nuutinen on jossakin yhteydessä aiotun avioliittonne kanssa?\n\n-- Sitä en usko.\n\n-- Kuulkaahan kuitenkin minua, Valentine, älkääkä kauhistuko, sillä\nniin kauan kuin elän, en ota ketään toista omakseni.\n\n-- Luuletteko rauhoittavanne minua noilla sanoilla?\n\n-- Anteeksi, olette oikeassa, olen liian karkeasanainen. Aioin siis\nkertoa, että tapasin tässä eräänä päivänä herra Morcerfin.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No niin, hän on saanut kirjeen Franzilta, jossa tämä ilmoittaa\nkohdakkoin palaavansa.\n\nValentine kalpeni ja nojasi kädellään ristikkoon.\n\n-- Hyvä Jumala, jos se on totta! Mutta ei, rouva Villefort ei\nilmoittaisi minulle sitä asiaa.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että ... en tiedä mitään varmaa ... mutta minusta tuntuu,\nettä vaikka rouva Villefort ei aivan suoraan tätä avioliittoa\nvastustakaan, niin ei hän sitä kuitenkaan katsele suopein silmin.\n\n-- Mutta, Valentine, kaikesta päättäen täytyy minun alkaa ihailla rouva\nVillefort'ia.\n\n-- Älkää pitäkö sillä kiirettä, sanoi Valentine surullisesti hymyillen.\n\n-- Mutta tehdäkseen tämän avioliiton tyhjäksi hän kenties voisi\nkallistaa korvansa toiselle avioliitolle.\n\n-- Älkää uskoko, Maximilien. Rouva Villefort ei ole minun sulhasiani\nvaan avioliittoa vastaan.\n\n-- Mitä? Avioliittoanne vastaan? Jos hän niin kovasti halveksii\navioliittoa niin miksi hän itse on mennyt naimisiin?\n\n-- Ette ymmärrä minua, Maximilien. Kun vuosi sitten ilmoitin aikovani\nvetäytyä luostariin, hän suostui siihen ilomielin, vaikkakin hän piti\nvelvollisuutenaan vastustaa sitä muodon vuoksi. Isänikin olisi hänen\nkehotuksestaan suostunut siihen, siitä olen varma. Vain isoisäni\npidätti minua. Ette voi kuvitellakaan, millainen ilme on tuon vanhuksen\nsilmissä, joka ei rakasta maailmassa ketään muuta kuin minua, ja --\ntaivas antakoon anteeksi väitteeni -- jota ei maailmassa rakasta kukaan\nmuu kuin minä. Jospa tietäisitte, kuinka hän katsoi minuun kuullessaan\npäätökseni, millainen syvä moite oli hänen katseessaan ja mikä suuri\nepätoivo hänen kyynelissään, jotka virtasivat pitkin hänen\nliikkumattomia poskiaan, vaikk'ei valitusta tai huokausta kuulunut\nhänen huuliltaan. Oi Maximilien, silloin tunsin aivan kuin\nomantunnonvaivoja, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin:\n\"Anteeksi, anteeksi isoisä, tehkööt minulle mitä tahansa, minä en lähde\nteidän luotanne!\" Silloin hän loi katseensa taivasta kohden!...\nMaximilien, minä voin joutua kärsimään paljon, mutta tuon vanhuksen\nkatse antoi jo edeltäpäin minulle korvauksen kaikista kärsimyksistäni.\n\n-- Rakas Valentine! Te olette enkeli, enkä ymmärrä, kuinka olen voinut\nansaita sen, että olette minulle ilmestynyt. Sillä eihän se ole voinut\ntapahtua palkaksi siitä, että surmasin taistelussa beduiineja, ellei\nJumala pidä heitä epäuskoisina. Mutta, Valentine, mitä hyötyä voi rouva\nVillefort'illa olla siitä, ettette mene naimisiin?\n\n-- Ettekö kuullut, että sanoin olevani rikas, liian rikas? Äidiltäni\nolen saanut melkein viidenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot.\nÄidinisäni ja äidinäitini, markiisi ja markiisitar Saint-Méran,\njättävät minulle melkein yhtä suuren perinnön. Kaikesta päättäen aikoo\nherra Noirtier tehdä minut ainoaksi perillisekseen. Tästä on\nseurauksena, että veljeni Edouard, joka äidiltään ei saa periä mitään,\non minun rinnallani köyhä. Rouva Villefort rakastaa tätä lasta aivan\njumaloimiseen asti, ja jos olisin mennyt luostariin, olisi isäni\nperinyt minut, markiisittaren ja markiisin sekä herra Noirtier'n, ja\nkoko tämä rikkaus olisi lopulta joutunut hänen pojalleen.\n\n-- Kuinka kummallista onkaan tuollainen ahneus niin kauniissa ja\nnuoressa naisessa!\n\n-- Muistakaa, että hän ei tavoittele rikkautta itselleen, Maximilien,\nvaan pojalleen, ja se, mistä häntä moititte, onkin äidinrakkauden\nkannalta katsottuna melkein hyve.\n\n-- Mutta, Valentine, jos te luovuttaisitte osan omaisuudestanne hänen\npojalleen.\n\n-- Mutta miten voin ehdottaa sellaista naiselle, joka taukoamatta puhuu\nepäitsekkyydestä? sanoi Valentine.\n\n-- Valentine, rakkauteni on aina ollut minulle pyhä, ja niin kuin\nkaiken pyhän, olen sen verhonnut kunnioitukseeni ja sulkenut sydämeeni.\nEn ole puhunut siitä ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa, en edes\nsisarelleni. Valentine, ettekö salli, että puhun siitä eräälle\nystävälleni.\n\nValentine vavahti.\n\n-- Ystävällekö? sanoi hän. -- Hyvä Jumala, Maximilien, aivan vapisen\nkuullessani teidän puhuvan tuolla tavoin. Ystävälle? Kuka tuo ystävä\non?\n\n-- Kuulkaahan, Valentine. Ettekö koskaan ole tuntenut ketään kohtaan\nvastustamatonta mieltymystä? Vaikka näettekin tuon ihmisen vasta ensi\nkerran, uskotte tunteneenne hänet jo kauan ja kysytte itseltänne,\nmilloin ja missä olette hänet nähnyt, ja kun ette muista aikaa ettekä\npaikkaa, uskotte lopulta, että tuo kohtaaminen on tapahtunut toisessa\nmaailmassa tätä ennen, ja että mieltymyksenne on vain muistona siitä?\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- No niin, juuri sellaiselta minusta tuntui, kun näin tuon omituisen\nmiehen ensi kerran.\n\n-- Omituisen miehen?\n\n-- Niin.\n\n-- Jonka siis olette tuntenut jo kauan?\n\n-- Kahdeksan tai kymmenen päivää enintään.\n\n-- Ja te sanotte ystäväksenne miestä, jonka olette tuntenut vasta\nkahdeksan päivää? Maximilien, luulin, että olisitte antanut ystävyyden\nkauniille sanalle suuremman arvon.\n\n-- Tavallaan olette oikeassa, Valentine, mutta sanokaa mitä tahansa, en\nvoi kieltää, että tunnen vaistomaista mieltymystä häntä kohtaan.\nMinusta tuntuu aivan siltä, kuin tuo mies liittyisi kaikkeen siihen\nhyvään, mitä minulle saattaa elämässä tapahtua. On kuin hänen syvä\nkatseensa jo edeltäpäin tietäisi kaiken ja johtaisi kaikkea.\n\n-- Hänellä on siis jumalainen aavistuksen lahja? sanoi Valentine\nhymyillen.\n\n-- Niin, vastasi Maximilien, -- monesti luulen, että hän aavistaa\nkaiken ... varsinkin hyvän.\n\n-- Tehkää minut tutuksi tuon miehen kanssa, sanoi Valentine\nsurullisesti, -- että saisin tietää, saanko niin suurta rakkautta\nosakseni, että se korvaa kaiken mitä olen kärsinyt.\n\n-- Ystävä parka! Mutta tehän tunnette hänet.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin. Hän on se mies, joka pelasti äitipuolenne ja veljenne hengen.\n\n-- Kreivi Monte-Cristoko?\n\n-- Juuri hän.\n\n-- Oh, sanoi Valentine, -- hän ei koskaan voi olla minun ystäväni,\nsillä hän on liian hyvä ystävä äitipuoleni kanssa.\n\n-- Kreivikö äitipuolenne ystävä, Valentine? Vaistoni ei ole niin\nsuuressa määrässä voinut erehtyä. Olette varmasti väärässä.\n\n-- Jospa tietäisitte kaikki, Maximilien. Nyt ei enää Edouard\nhallitsekaan talossamme, vaan kreivi. Äitini etsii hänen seuraansa ja\npitää häntä kaiken inhimillisen tietämisen huippuna, isäni ihailee\nhäntä ja sanoo, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään esittävän niin\nloistavasti mitä ylevimpiä ajatuksia, Edouard jumaloi häntä, ja vaikka\npelkääkin kreivin suuria mustia silmiä, juoksee kuitenkin aina häntä\nvastaan ja ojentaa hänelle kätensä, johon saa ihmeellisiä leikkikaluja.\nKreivi Monte-Cristo ei käy täällä rouva Villefort'in luona, kreivi\nMonte-Cristo on täällä kotonaan.\n\n-- No, jos asian laita on niin kuin sanotte, Valentine, niin saatte\npiankin tuntea seurauksen hänen täälläolostaan. Hän tapaa Albert de\nMorcerfin Italiassa ja vapauttaa hänet rosvojen käsistä; hän huomaa\nrouva Danglars'in ja antaa hänelle ruhtinaallisen lahjan; äitipuolenne\nja hänen poikansa ajavat hänen porttinsa ohitse, ja hänen nubialainen\norjansa pelastaa heidät. Tuo mies on varmaankin saanut erikoisen kyvyn\nvaikuttaa tapahtumiin. Kun hän hymyilee minulle, on hänen hymynsä niin\nlempeä, että unohdan, kuinka toiset sanovat sitä katkeraksi. Sanokaa\nminulle, onko hän koskaan hymyillyt teille sillä tavoin? Jos hän on,\nolette tuntenut itsenne onnelliseksi.\n\n-- Minulleko? vastasi tyttö. -- Hän ei minuun katsokaan, ja jos kuljen\nhänen ohitseen, niin hän kääntää katseensa muualle. Hän ei ole\njalomielinen eikä teräväkatseinen. Muuten hän olisi huomannut, kuinka\nalakuloinen ja yksinäinen olen muiden joukossa, ja hän olisi käyttänyt\nvaikutusvaltaansa minun hyväkseni. Jos hän esiintyisi aurinkona, niin\nhän olisi säteillään lämmittänyt minua. Mistä tiedätte, että hän pitää\nteistä? Miehet katsovat hymyillen sotilaaseen, joka on kuusi jalkaa\npitkä, jolla on viikset ja iso miekka, mutta he uskovat arkailematta\nvoivansa polkea jalkainsa alle itkevän tytön.\n\n-- Valentine, te erehdytte, sen vannon.\n\n-- Jos asian laita olisi toisin, Maximilien, jos hän vain\nvaltioviisaasti -- syystä tai toisesta -- pyrkisi perheemme suosioon,\nolisi hän edes kerran kunnioittanut minua tuolla hymyllä, josta niin\npaljon puhutte. Mutta ei, hän näkee, että olen onneton, hän tietää,\netten mitenkään voi häntä hyödyttää, eikä hän minua edes huomaakaan.\nKukapa tietää, eikö hän miellyttääkseen isääni, rouva Villefort'ia ja\nveljeäni ala vielä vainota minua? Antakaa anteeksi, sanoi nuori tyttö\nnähdessään, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Maximilieniin, minä\nolen ilkeä ja olen nyt sanonut tuosta miehestä sellaistakin, jota en\ntietänyt edes olevan mielessänikään. En kiellä, että hän kykenee\nvaikuttamaan ihmisiin ja minuunkin, mutta jos hän käyttää kykyään\nminuun, niin näettehän, että se vain vahingoittaa hyviä ajatuksiani.\n\n-- Älkäämme siis enää puhuko tästä, Valentine, huokasi Morrel. -- En\nkerro hänelle mitään.\n\n-- Ystäväni, sanoi Valentine, -- huomaan pahoittaneeni mielenne. Miksi\nen voi puristaa kättänne pyytääkseni teiltä anteeksi! En toivo mitään\nsen hartaammin, kuin että voisitte muuttaa ajatukseni. Sanokaa, mitä\nhyvää Monte-Cristo on tehnyt teille.\n\n-- Tunnustan suoraan, että joudun pahaan pulaan, Valentine, kun kysytte\nminulta, mitä hyvää kreivi on tehnyt. Ei mitään erityisen huomattavaa,\nsen tiedän kyllä. Mutta niin kuin jo äsken sanoin, on tunteeni häntä\nkohtaan puhtaasti vaistomainen, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen\nkanssa. Onko aurinko tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, se lämmittää\nminua ja sen valossa näen teidät, siinä kaikki. Onko kukan tuoksu\ntehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, sen tuoksu virkistää suloisesti\naistimiani. Ystävyyteni tuota miestä kohtaan on yhtä salaperäinen kuin\nhänen ystävyytensä minua kohtaan. Salainen ääni ilmoittaa minulle, että\ntässä äkillisessä ja molemminpuoleisessa ystävyydessä ei ole mitään\nsatunnaista. Hänen kaikki pienimmätkin tekonsa ovat jossakin salaisessa\nyhteydessä minun tekojeni ja ajatusteni kanssa. Te nauratte taaskin\nminulle, Valentine, mutta siitä asti, kun tutustuin tuohon mieheen, on\nminussa herännyt se mieletön ajatus, että hän on kaiken sen hyvän\naiheuttaja, mikä minulle tapahtuu. Olenhan kuitenkin elänyt\nkolmekymmentä vuotta tarvitsematta tuollaista suojelijaa, eikö niin?\nOlkoon kuinka tahansa, kerron teille erään esimerkin: hän on kutsunut\nminut luokseen päivälliselle ensi lauantaina, sillä onhan se\nluonnollista, kun kerran olemme hyvissä väleissä, eikö niin? Mitä olen\nmyöhemmin saanut tietää? Isänne on kutsuttu noille päivällisille, ja\näitinne tulee sinne. Tapaan heidät siellä, ja kukapa tietää, mitä hyvää\ntulevaisuudessa koituu tästä tapaamisesta? Väitän itselleni, että\nkreivi, joka aavistaa kaikki, on tahtonut tehdä minut tutuksi herra ja\nrouva Villefort'in kanssa, ja monesti koetan tutkia hänen katseistaan,\naavistaako hän minun rakastavan teitä.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Valentine, -- jos aina puhuisitte noin, pitäisin\nteitä näkyjennäkijänä ja epäilisin todellakin tervettä järkeänne.\nAjatelkaahan tarkemmin. Isäni, joka ei käy seurapiireissä, on monta\nmonituista kertaa vastannut rouva Villefort'ille kieltävästi, kun on\nollut kysymys näistä kutsuista, mutta rouva Villefort tahtoo kaikin\nmokomin nähdä tuon upporikkaan miehen hänen omassa asunnossaan ja on\nsen vuoksi viimein suurella vaivalla saanut isäni suostumaan. Ei, ei,\nuskokaa minua, lukuun ottamatta teitä, Maximilien, en voi turvautua\nkehenkään muuhun kuin isoisääni, joka on puolikuollut, ja äitiini, joka\non vainaja.\n\n-- Tunnen kyllä sielussani, että järki on teidän puolellanne,\nValentine, mutta suloinen äänenne, joka aina ennen on voinut saada\nminut vakuuttuneeksi, ei tänään vaikuta minuun.\n\n-- Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, -- ja myönnän suoraan, että\nellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana...\n\n-- On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, -- mutta minun täytyy\nmyöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.\n\n-- Sitä pahempi, hymyili Valentine.\n\n-- Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, -- se riittää vakuuttamaan minut,\njoka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä\nsotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita\näkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen\neteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää\nohitse.\n\n-- Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun\nrukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa\nja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.\n\n-- Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen,\n-- mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?\n\n-- Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin\nkertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.\n\n-- No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun\nhevosen, jolla olen ratsastanut tänne.\n\n-- Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. -- Miksi ette tuonut\nsitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt\nminua.\n\n-- Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. --\nNo niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi\nyleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan\nluona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi\nneljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä\nihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut\nminuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut\nnoustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä,\nChâteau-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita\nette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan,\nsillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä\ntoivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja\nminun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään,\ntuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä\nvoitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta\nfrangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin\nvaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja\nlevottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin\npihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi\nkaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän\nsuitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani\nneljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle\npalasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin\nChamps-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin\nhuomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis\nvannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi\ntahallaan, että minä voisin voittaa.\n\n-- Rakas Maximilien, sanoi Valentine, -- olette todellakin aivan liian\nsuuri haaveksija ... te ette kauaakaan rakasta minua... Noin runoileva\nmies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on...\nMutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua ... kuuletteko?\n\n-- Valentine, sanoi Maximilien, -- pistäkää sormenne portin raosta,\nettä voin sitä suudella.\n\n-- Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.\n\n-- Niin kuin siis tahdotte, Valentine.\n\n-- Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?\n\n-- Olisin!\n\nValentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko\nkätensä portin ylitse.\n\nMaximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui\nojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi\nirroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen\npakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.\n\n\n\n\n58. Herra Noirtier de Villefort\n\n\nSeuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva\nDanglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme\nkeskustelun aikana.\n\nHerra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. Missä\nValentine oli, sen tiedämme.\n\nKun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet\nhuoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen\nviereensä.\n\nHerra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla\nkannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli\niso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka\ntuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään\npuuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier\nälykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta\nesiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin\npuuhiin.\n\nNäkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi\nosaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista\nsaattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän\nkuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse\noli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle\nmatkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja\npimeyttä.\n\nVanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat,\nmutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli\nvalkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus,\nvoima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja\nsielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui,\nmutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti\nsilmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä\nmikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä\nsäkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän\nhalvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha\npalvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki\nisänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut\nvälttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää\ntahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen\npojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja\nkärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi\nNoirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja\nkäsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla\nilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi\nmuuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli\nnäet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja\nniin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on\nsuljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.\n\nPalvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa\nkaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen\ntoivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään\npyytää.\n\nVillefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen\nkeskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset\nhänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan\nkeskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis\nValentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli\nistunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi\nhän:\n\n-- Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että\nolen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla\nnuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs\nasia ilmoitettavana teille.\n\nTämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina,\njota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen\nsielun syvimpään sopukkaan asti.\n\n-- Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään,\njoka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, -- niin olemme\nvarmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.\n\nVanhuksen katse pysyi ilmeettömänä. Hän kuunteli, siinä kaikki.\n\n-- Me aiomme naittaa Valentinen, sanoi Villefort.\n\nVahakuva ei olisi voinut pysyä liikkumattomampana kuin Noirtier'n\nkasvot.\n\n-- Kolmen kuukauden kuluttua vietetään häät, jatkoi Villefort.\n\nVanhuksen katse pysyi elottomana. Rouva Villefort yhtyi vuorostaan\npuheeseen:\n\n-- Luulimme tämän uutisen herättävän mielenkiintoanne, sillä Valentine\non aina näyttänyt olevan teidän suosiossanne. Meidän on siis vain enää\nilmoitettava nuoren miehen nimi. Avioliitto on kunniakkain, mitä\nValentine voi itselleen toivoa. Hänen tuleva miehensä on rikas, hänellä\non kuuluisa nimi, ja hänen käytöksensä ja elämänsä ovat takeena siitä,\nettä hän tekee vaimonsa onnelliseksi. Hänen nimensä ei ole teille\ntuntematon. Hän on herra Franz de Quesnel, paroni d'Epinay.\n\nVaimonsa lyhyen puheen aikana Villefort katseli entistä tarkkaavammin\nvanhusta. Kun rouva Villefort mainitsi Franzin nimen, värähtivät\nNoirtier'n silmät, minkä ilmeen hänen poikansa hyvin tunsi, hänen\nsilmäteränsä laajenivat ja niistä välähti salama.\n\nKuninkaallinen prokuraattori, joka tiesi, mikä poliittinen\nvihamielisyys oli vallinnut Noirtier'n ja Franzin isän välillä, ymmärsi\nhyvin tämän salaman merkityksen ja jatkoi heti vaimonsa lopetettua:\n\n-- Ymmärrättehän, kuinka tärkeätä on naittaa Valentine nyt, kun hän on\ntullut kahdeksantoistavuotiaaksi. Asiaa järjestäessämme olemme ottaneet\nteidätkin huomioon ja jo edeltäpäin sopineet siitä, että Valentinen\nmies suostuu siihen, että te, jota Valentine erikoisesti rakastaa ja\njoka näytätte rakastavan häntä, saatte asua heidän luonaan. Näin ei\nteidän tarvitse tehdä elintapoihinne mitään muutoksia ja saatte\nvaalijoiksenne yhden lapsen sijasta kaksi.\n\nNoirtier'n katse muuttui hurjaksi.\n\nVanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja\nsuuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut\npurkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat\npunaisiksi ja huulensa sinisiksi.\n\nVillefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:\n\n-- Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.\n\nSitten hän palasi, mutta ei istunut enää.\n\n-- Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, -- miellyttää Franz\nd'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen\näitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna\n1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa\nmukaan.\n\n-- Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, -- ja\nsyylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat\nkohdistuneetkin moneen henkilöön.\n\nNoirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan\nkuin hymy.\n\n-- Sen vuoksi, sanoi Villefort, -- todelliset syylliset, ne, jotka\ntietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän\neläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos\nhe olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz\nd'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan\nmurhaan.\n\nNoirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei\nolisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.\n\n-- Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse\nilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.\n\nVillefort, joka oli lukenut hänen katseensa sisällön, vastasi siihen\nkohauttamalla olkapäitään.\n\nSitten hän viittasi vaimoaan nousemaan.\n\n-- Nyt, sanoi rouva Villefort, -- ottakaa vastaan meidän\nsydämellisimmät jäähyväisemme. Tahdotteko, että Edouard tulee teitä\ntervehtimään?\n\nOli sovittu, että vanhus ilmaisi myöntymyksensä sulkemalla silmänsä ja\nkieltäytymisensä räpyttämällä useaan kertaan silmiään, ja kun hän nosti\nkatseensa taivasta kohden, niin hän toivoi jotakin.\n\nJos hän tahtoi tavata Valentinen, niin hän sulki vain oikean silmänsä.\n\nJos hän tahtoi Barrois'n luokseen, niin hän sulki vain vasemman\nsilmänsä.\n\nKuullessaan rouva Villefort'in kysymyksen hän räpytti moneen kertaan\nsilmiään.\n\nHuomatessaan tämän selvän kiellon rouva Villefort puraisi huultaan.\n\n-- Lähetän siis Valentinen luoksenne, vai mitä? sanoi hän.\n\n-- Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä nopeasti.\n\nHerra ja rouva Villefort poistuivat ja lähettivät noutamaan Valentinea,\njolle jo aikaisemmin oli ilmoitettu, että herra Noirtier'lla oli\nhänelle asiaa.\n\nHeidän mentyään saapui Valentine mielenliikutuksesta punaisena\nvanhuksen luo. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että isoisä kärsi ja\nettä hänellä oli paljon sanottavaa.\n\n-- Rakas isä, sanoi Valentine, -- mitä on tapahtunut? Joku on\nsuututtanut sinua, ja sinä olet vihoissasi, eikö niin?\n\n-- Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä.\n\n-- Kenelle olet vihoissasi? Isällenikö? Et. Äidillenikö? Et. Minulleko?\n\nVanhus vastasi myöntävästi.\n\n-- Minulleko? kysyi nuori tyttö kummastuneena.\n\nVanhus vastasi uudelleen myöntävästi.\n\n-- Mitä siis olenkaan tehnyt, rakas isä? huudahti Valentine. -- Koko\naamuna en ole sinua nähnyt. Sinulle on siis kerrottu jotakin pahaa\nminusta?\n\n-- Niin, ilmaisi vanhus vilkkaasti katseellaan.\n\n-- En toden totta tiedä, mistä on kysymys, sen vannon... Ahaa!... Herra\nja rouva Villefort läksivät äsken luotasi, eikö niin?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja he siis ovat puhuneet sellaista, mikä on sinua suututtanut? Mitä\nhe ovat sanoneet? Tahdotko, että menen heiltä sitä kysymään ja tulen\nsitten pyytämään sinulta anteeksi?\n\n-- En, en, vastasi katse.\n\n-- Sinähän kauhistutat minua. Mitä he siis ovatkaan voineet sanoa!\n\nValentine mietti.\n\n-- Nyt minä tiedän, sanoi hän vaimentaen ääntään ja lähestyen vanhusta.\n-- He ovat varmaankin puhuneet avioliitostani?\n\n-- Niin, vastasi suuttunut katse.\n\n-- Minä ymmärrän. Sinä olet minulle vihoissasi, kun en ole siitä\nsinulle puhunut. Katsohan, he olivat ankarasti kieltäneet minua\nmainitsemasta siitä sinulle. He eivät sanoneet minulle mitään suoraan,\nvaan sain tietää kaiken sattumalta. Sen tähden olen tässä asiassa ollut\nniin vaitelias. Anna minulle anteeksi, vaari.\n\nVanhuksen terävä katse näytti vastaavan: \"En ole pahoillani yksinomaan\nvaitiolosi vuoksi.\"\n\n-- Mikä sinulle sitten on tuottanut surua? ihmetteli tyttö. -- Oletko\nluullut, että hylkäisin sinut, isä, ja että naimisiin mentyäni\nunohtaisin sinut?\n\n-- En, vastasi vanhus.\n\n-- He ovat siis kertoneet sinulle Franz d'Epinayn suostuneen siihen,\nettä me saamme olla yhdessä?\n\n-- Ovat.\n\n-- Miksi siis olet suuttunut?\n\nVanhuksen silmiin tuli tavattoman syvää surua osoittava ilme.\n\n-- Niin, kyllä ymmärrän, sanoi Valentine; -- siksi, että rakastat\nminua?\n\nVanhus teki myöntymyksen merkin.\n\n-- Pelkäätkö minun tulevan onnettomaksi?\n\n-- Pelkään.\n\n-- Etkö siis pidä Franzista?\n\nSilmät vastasivat kolme tai neljä kertaa:\n\n-- En, en, en.\n\n-- Olet siis hyvin huolissasi?\n\n-- Olen.\n\n-- Kuule siis, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen Noirtier'n eteen\nja kietoen kätensä hänen kaulaansa. -- Minäkin olen hyvin huolissani,\nsillä minäkään en rakasta Franz d'Epinayta.\n\nIsoisän silmissä välähti ilon säde.\n\n-- Kun aioin mennä luostariin, muistathan, kuinka sinä silloin suutuit\nsiitä?\n\nKyynel välkkyi vanhuksen silmissä.\n\n-- Tein sen siksi, että pääsisin tästä avioliitosta.\n\nNoirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.\n\n-- Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän\naikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin\non jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen,\nolet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja\nterve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta\nkuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa\nonni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.\n\nVanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli\nlukevinaan niistä tämän vastauksen:\n\n-- Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.\n\n-- Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.\n\n-- Voin.\n\nNoirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän\nhalusi jotakin.\n\n-- Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?\n\nValentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen\nmukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus\nvastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:\n\n-- Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä\nymmärrä.\n\nHän luetteli kaikki kirjaimet A:sta N:ään asti ja odotti hymyillen\nhalvaantuneen vastausta. N:n kohdalla vanhus antoi myöntymyksen merkin.\n\n-- Siis se, mitä haluat, alkaa N-kirjaimella. Nyt on siis kysymys\nN:stä? Ottakaamme siis selko siitä, mikä alkaa N:llä. Na, ne, ni, no.\n\n-- Niin, niin, niin, vastasi vanhus.\n\n-- Ahaa, siis _no_?\n\n-- Niin.\n\nValentine meni noutamaan sanakirjan ja asetti sen pulpetille Noirtier'n\neteen. Hän avasi sen ja alkoi nopeasti kuljettaa sormeaan pitkin sivua.\n\n_Notaari_-sanan kohdalla Noirtier käski hänen pysähtymään.\n\n-- Notaari, sanoi Valentine. -- Sinä tahdot siis tavata notaaria,\nisoisä?\n\nVanhus ilmaisi, että hän todellakin halusi puhutella notaaria.\n\n-- Saako isäni sen tietää?\n\n-- Saa.\n\n-- Tahdotko kiireimmän kautta notaarin luoksesi?\n\n-- Tahdon.\n\n-- Lähetän siis heti paikalla häntä noutamaan. Onko siinä kaikki, mitä\ntahdot?\n\n-- On.\n\nValentine meni soittamaan kelloa ja käski palvelijaa menemään noutamaa\nherra tai rouva Villefort'ia isoisän luo.\n\n-- Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Valentine; -- olet ... arvaan kyllä.\nEipä ollut helppoa saada tästä selkoa, vai mitä arvelet?\n\nJa nuori tyttö hymyili vanhukselle aivan kuin lapselle.\n\nHerra Villefort tuli Barrois'n seurassa.\n\n-- Isoisäni tahtoo puhutella notaaria, sanoi Valentine.\n\nKuullessaan tämän kummallisen ja odottamattoman pyynnön Villefort loi\ntutkivan katseen halvaantuneeseen.\n\n-- Niin, vastasi vanhus jyrkästi.\n\nKaikesta huomasi, että hän oli valmis ryhtymään taisteluun asiansa\npuolesta pojantyttärensä ja vanhan palvelijansa avulla.\n\n-- Tahdotteko puhutella notaaria? kysyi Villefort.\n\n-- Tahdon.\n\n-- Miksi?\n\nNoirtier ei vastannut.\n\n-- Mihinkä te notaaria tarvitsette? kysyi Villefort.\n\nVanhuksen katse pysyi liikkumattomana ja siis mykkänä ilmaisten vain:\nMinä pysyn päätöksessäni.\n\n-- Tehdäksennekö jollakin tavoin meille kiusaa? lausui Villefort. --\nKannattaako se?\n\n-- Mutta, sanoi Barrois, joka niin kuin vanhat palvelijat ainakin oli\ntottunut itsepäisenä pitämään omat ajatuksensa, -- jos herra tahtoo\npuhutella notaaria, niin hän varmaankin tarvitsee häntä. Minä menen\nnoutamaan hänet.\n\nBarrois ei tunnustanut ketään muuta herrakseen kuin Noirtier'n eikä\nsallinut, että hänen määräyksiään millään tavoin vastustettiin.\n\n-- Niin, tahdon puhutella notaaria, ilmaisi vanhus uhmaavasti\nsulkemalla silmänsä aivan kuin painostaen: Saammepahan nähdä,\nuskaltaako kukaan vastustaa minun tahtoani.\n\n-- Tuotakoon siis notaari, koska niin tahdotte ehdottomasti. Mutta minä\npyydän häneltä anteeksi, ja sen saatte tekin tehdä, sillä tämä\nkohtaaminen muodostuu hyvin naurettavaksi.\n\n-- Samapa se, sanoi Barrois. -- Joka tapauksessa menen noutamaan hänet.\n\nJa vanha palvelija poistui voitokkaana.\n\n\n\n\n59. Testamentti\n\n\nBarrois'n mennessä loi Noirtier pojantyttäreensä tuon älykkään\nkatseensa, joka ilmaisi paljon. Tyttö ymmärsi katseen, samoin\nVillefort, sillä hänen otsansa synkkeni ja silmäkulmansa rypistyivät.\n\nHän otti tuolin, istui ja jäi halvaantuneen huoneeseen odottamaan.\n\nNoirtier katseli hänen toimiaan aivan välinpitämättömänä. Mutta\nvilkaisten Valentineen hän käski tätä olemaan rauhassa ja jäämään\nhuoneeseen.\n\nKolmen neljänneksen kuluttua palvelija palasi notaarin seurassa.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Villefort tervehdittyään häntä, -- tässä oleva\nherra Noirtier de Villefort on pyytänyt teitä saapumaan luokseen.\nHalvaus on riistänyt häneltä puhelahjan ja liikuntakyvyn, joten meidän\nonnistuu vain suurella vaivalla ymmärtää muutamia hänen ajatuksiaan.\n\nNoirtier loi Valentineen niin vakavan ja käskevän katseen, että tämä\nheti paikalla vastasi:\n\n-- Minä ymmärrän kaikki, mitä isoisäni haluaa sanoa.\n\n-- Kaikki, lisäsi Barrois, -- aivan kaikki, niin kuin jo tullessamme\nmainitsin.\n\n-- Sallikaa minun huomauttaa, hyvä herra, ja tekin, hyvä neiti, sanoi\nnotaari kääntyen Villefort'in ja Valentinen puoleen, -- tämä tapaus\nvaatii virkamieheltä suurta edesvastuuta. Jotta asiapapereilla olisi\nlain voima, on ensiksikin aivan välttämätöntä, että kaikki on laadittu\ntäydellisesti asianomaisen tahdon mukaan. Minä en puolestani voi olla\nvarma siitä, vastaako asianomainen kieltävästi vai myöntävästi\nkaikkeen, koska hän ei itse puhu. Ja koska siis en voi päästä selville,\nmitä hän hyväksyy, mitä vastustaa, on virkani toimittaminen täällä\ntarpeetonta, jopa laitontakin.\n\nNotaari astui askelen poistuakseen. Tuskin huomattava riemun ilme tuli\nkuninkaallisen prokuraattorin huulille. Noirtier puolestaan katsoi niin\ntuskaisesti Valentineen, että tämä astui notaarin tielle ja sanoi:\n\n-- Hyvä herra, se kieli, jota puhun isoisäni kanssa, on hyvin helppoa.\nVoin opettaa teidät muutamassa minuutissa sitä ymmärtämään. Mitä\nvaaditte, ennen kuin omatuntonne on täysin rauhallinen?\n\n-- Sen, mikä on välttämätöntä, ennen kuin asiapaperit saavuttavat lain\nvoiman, vastasi notaari; -- tarkoitan, että minun täytyy selvästi\ntajuta, mitä hän hyväksyy ja mitä hylkää.\n\n-- No niin, kahden merkin avulla voitte päästä varmuuteen siitä, että\nisoisäni on täysissä hengen voimissa. Herra Noirtier, joka ei voi puhua\neikä tehdä liikettä, sulkee silmänsä myöntymisen merkiksi ja räpyttää\nniitä useampaan kertaan vastatakseen kieltävästi. Nyt tiedätte kylliksi\nvoidaksenne puhella herra Noirtier'n kanssa, koettakaa!\n\nVanhus loi Valentineen katseen, jossa oli niin paljon hellyyttä ja\nkiitollisuutta, että notaarikin sen ymmärsi.\n\n-- Oletteko kuullut ja ymmärtänyt, mitä poikanne tytär on sanonut?\nkysyi notaari.\n\nNoirtier sulki silmänsä ja avasi ne vähän ajan kuluttua.\n\n-- Ja myönnätte hänen sanansa oikeiksi, tarkoitan, että hänen\nmainitsemansa merkit ovat todellakin ne, joiden avulla ilmaisette\ntahtonne?\n\n-- Ovat, vastasi taas vanhus.\n\n-- Tekö lähetitte minua noutamaan?\n\n-- Niin.\n\n-- Laatiaksenne asiakirjan?\n\n-- Niin.\n\n-- Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?\n\nVanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.\n\n-- Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, -- ja onko omatuntonne\nrauhoitettu?\n\nMutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään\nja sanoi:\n\n-- Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin\nvauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?\n\n-- Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; -- kummastelen\nvain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä\nkysymyksiä?\n\n-- Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.\n\nValentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi\nValentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti\ntoimimaan.\n\n-- Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. -- Niin vaikealta\nkuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille\nne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta\nelänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan\nhänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei\nhän ole voinut sitä minulle ilmaista?\n\n-- Ei, vastasi vanhus.\n\n-- Koettakaamme siis, sanoi notaari. -- Hyväksyttekö neidin\ntulkiksenne?\n\nHalvaantunut ilmaisi myöntymyksensä.\n\n-- Hyvä on. Mitä siis minusta tahdotte, ja minkä asiakirjan tahdotte\nminun teille laativan?\n\nValentine luetteli kaikki aakkosten kirjaimet T:hen asti.\n\nTämän kirjaimen kohdalla vanhuksen ilmeikäs katse käski häntä\npysähtymään.\n\n-- Herra tarkoittaa T-kirjainta, sen huomaa aivan selvästi, sanoi\nnotaari.\n\n-- Odottakaahan, sanoi Valentine; sitten kääntyen vanhuksen puoleen hän\njatkoi: -- Ja, te...\n\nTässä vanhus pysäytti hänet.\n\nSilloin Valentine otti sanakirjan ja notaarin tarkastaessa alkoi\nselailla sen lehtiä.\n\n-- Testamentti, ilmaisi hänen sormensa, kun se vanhuksen katseen\nvaatimuksesta pysähtyi.\n\n-- Testamentti, huudahti notaari. -- Asia on selvä, herra tahtoo tehdä\ntestamenttinsa.\n\n-- Niin, vastasi Noirtier useaan kertaan.\n\n-- Tämähän on aivan ihmeellistä, eikö olekin? sanoi notaari kääntyen\nhämmästyneen Villefort'in puoleen.\n\n-- On kyllä, ja vielä ihmeellisemmäksi muodostuu testamentti, sillä\nsitä ei varmaankaan voida kirjoittaa ilman tyttäreni apua. Mutta\nValentine tulee ehkä niin suuressa määrässä osalliseksi tästä\ntestamentista, ettei hän minun mielestäni ole oikein sopiva herra\nNoirtier de Villefort'in hämärien mielipiteiden tulkiksi.\n\n-- Ei, ei, vastasi halvattu.\n\n-- Mitä? huudahti Villefort. -- Eikö Valentine saakaan teitä periä?\n\n-- Ei, vastasi Noirtier.\n\n-- Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä\nalkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin\nlaatimisesta; -- hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan\nmahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin\nsanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen\nseitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä\nja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän\nlaatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan\ntestamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset\nlauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan\nvarallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut,\nvoitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen\nmahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja\nvaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä\ntestamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen\nvanhuksen puoleen.\n\n-- Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.\n\n-- Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli\ntottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.\n\nHän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois,\njoka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.\n\nKuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen\nmyös häntä paikalle.\n\nNeljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa\nja toinen notaari oli saapunut.\n\nMuutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista.\nLuettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen\nnotaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen\nsieluntilaansa, ja sanoi:\n\n-- Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.\n\n-- Niin, vastasi Noirtier.\n\n-- Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?\n\n-- On.\n\n-- Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte\nminut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.\n\n-- Niin.\n\nTämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu\naineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi\nmieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin\nihmeellistä.\n\nHerra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui\npöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen\nedessään ja kyseli.\n\n-- Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi\nnotaari.\n\nNoirtier vastasi myöntävästi.\n\n-- Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.\n\nNoirtier pysyi liikkumattomana.\n\n-- Viisisataatuhatta?\n\nHän oli yhä liikkumaton.\n\n-- Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta?\nYhdeksänsataatuhatta?\n\nNoirtier vastasi myöntävästi.\n\n-- Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?\n\n-- On.\n\n-- Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.\n\nNoirtier vastasi kieltävästi.\n\n-- Valtion arvopapereitako?\n\nNoirtier vastasi myöntävästi.\n\n-- Ovatko nämä paperit hallussanne?\n\nNoirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja\npalasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.\n\n-- Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.\n\nNoirtier vastasi myöntävästi.\n\nLaatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion\narvopapereina.\n\nEnsimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen.\nMäärä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän. -- Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.\n\nSitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:\n\n-- Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen\nmukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain\nneljäkymmentätuhatta frangia korkoja?\n\n-- Niin, vastasi halvaantunut.\n\n-- Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?\n\n-- Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. -- Herra Noirtier\nrakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia.\nTyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut\nvoittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain\noikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.\n\nNoirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän\nvarsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.\n\n-- Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä\nyhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi,\nmutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen\nsiihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen\nvastanneen myöntävästi.\n\nValentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus\nkatseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi\nnotaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.\n\n-- Ettekö? sanoi notaari. -- Ette siis teekään neiti Valentine de\nVillefort'ia perilliseksenne?\n\nNoirtier vastasi kieltävästi.\n\n-- Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. -- Vastaatteko todellakin\nkieltävästi?\n\nNoirtier vakuutti kieltonsa.\n\nValentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että\nhänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään\nsaanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset\npäätökset tavallisesti johtuvat.\n\nMutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän\nhuudahti:\n\n-- Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin\nomaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.\n\n-- Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin\nvarmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.\n\n-- Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.\n\nMutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa\nodottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.\n\n-- Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas\nherra Noirtier? kysyi äiti.\n\nSilmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.\n\n-- Ei, sanoi notaari. -- Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?\n\n-- En, vastasi Noirtier'n katse.\n\nNotaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa\ntunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.\n\n-- Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. -- Ettekö\nenää rakastakaan meitä?\n\nVanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi\nsanomattoman hellänä Valentineen.\n\n-- No niin, sanoi Valentine, -- jos todellakin rakastat meitä, niin\nkoeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan\nole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas\näitini puolelta. Selitä siis meille.\n\nNoirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.\n\n-- Minun käteni? sanoi Valentine.\n\n-- Niin, vastasi Noirtier.\n\n-- Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.\n\n-- Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani\non hullu, sanoi Villefort.\n\n-- Oh, huudahti äkkiä Valentine, -- nyt ymmärrän! Tarkoitat\navioliittoani; etkö tarkoitakin?\n\n-- Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen\nsilmäluomensa nousivat, välähti salama.\n\n-- Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.\n\n-- Niin.\n\n-- Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.\n\n-- Anteeksi, sanoi notaari, -- minun mielestäni tämä on päinvastoin\naivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.\n\n-- Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn\nkanssa?\n\n-- En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.\n\n-- Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että\nhän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.\n\n-- Niin, vastasi Noirtier.\n\n-- Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?\n\n-- Niin.\n\nPitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.\n\nNotaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä\nisoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan.\nRouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.\n\n-- Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, --\nmielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta,\nmikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni\ntulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.\n\nValentine vaipui itkien tuoliinsa.\n\n-- Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, -- mitä aiotte\ntehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee\nnaimisiin herra Franzin kanssa.\n\nVanhus ei liikahtanutkaan.\n\n-- Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?\n\n-- Aion, vastasi Noirtier.\n\n-- Jollekulle sukulaisellenne?\n\n-- En.\n\n-- Köyhille siis?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne\nkokonaan sukulaisiltanne?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.\n\nNoirtier ei liikahtanut.\n\n-- Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.\n\n-- Ei.\n\n-- Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, -- ja tietää, että hänen\ntahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa,\nmissä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.\n\nNoirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.\n\n-- Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.\n\n-- En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän\npäätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta\nfrangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita.\nMutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.\n\nJa Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti\npäättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.\n\nSamana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia.\nVanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja\ntalletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.\n\n\n\n\n60. Lennätin\n\n\nPalatessaan omalle puolelleen herra ja rouva Villefort saivat kuulla,\nettä kreivi Monte-Cristo oli tullut käymään heidän luonaan ja odotti\nsalongissa. Rouva Villefort'in mieli oli niin kuohuksissa, että\nhän ei heti voinut mennä vierastaan tapaamaan, vaan poikkesi\nmakuuhuoneeseensa, mutta kuninkaallinen prokuraattori osasi siksi\npaljon hillitä itseään, että astui suoraan salonkia kohden.\n\nMutta niin suuresti kuin hän saattoikin hallita mielialojaan ja\nkasvojensa ilmettä, ei hän kuitenkaan voinut niin täydellisesti poistaa\notsaltaan pilveä, ettei iloisesti hymyilevä kreivi olisi huomannut tätä\nsynkkää ja miettivää ilmettä.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo tervehdittyään, -- mikä teitä\nvaivaa, herra Villefort? Olitteko juuri laatimassa suurta syytöskirjaa?\n\nVillefort koetti hymyillä.\n\n-- En, herra kreivi, sanoi hän, -- tällä kertaa olen minä uhri. Minä\njuttuni menetän, ja sattuma, itsepäisyys, hulluus on laatinut\nsyytöskirjan.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Monte-Cristo teeskennellen suurta osanottoa.\n-- Onko todellakin tapahtunut jokin suuri onnettomuus?\n\n-- Herra kreivi, sanoi Villefort tyynesti mutta katkerasti, -- siitä ei\nkannata puhuakaan. Kysymyksessä on vähäpätöinen seikka, rahanhukka\nainoastaan.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Monte-Cristo, -- rahanhukka ei merkitse\npaljoakaan, teillä kun on suuri omaisuus ja mielenne on ylevä ja\nfilosofinen.\n\n-- Rahakysymys ei pahoitakaan mieltäni, sanoi Villefort, -- vaikka\nyhdeksänsadantuhannen menettämistä voikin surra tai ainakin pahoitella.\nMutta mieltäni kaivelee tuo isku, jonka kohtalo, sallimus, sattuma, en\ntiedä miten sitä nimittäisin, iskee minuun ja joka ehkä turmelee\ntyttäreni tulevaisuuden. Ja tähän kaikkeen on syynä uudelleen lapseksi\ntulleen vanhuksen oikku.\n\n-- Mutta mitä oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo. -- Sanoitteko\nyhdeksänsataatuhatta? Sellaista summaa kannattaa tosiaan surra, niin\nkuin sanoitte, vaikka olisikin filosofi. Ja kuka tämän surun teille\ntuottaa?\n\n-- Isäni, josta olen teille puhunut.\n\n-- Herra Noirtier! Todellako? Mutta muistaakseni olette kertonut\nminulle, että hän on halvaantunut ja että hänen elimiensä toiminta on\nkokonaan lamassa?\n\n-- Ruumiillisten kyllä, sillä hän ei voi liikkua, ei puhua, mutta yhtä\nkaikki, hän ajattelee, tahtoo, toimii, niin kuin näette. Tulen hänen\nluotaan, ja hän parhaillaan sanelee testamenttiaan kahdelle notaarille.\n\n-- Hän on siis puhunut?\n\n-- Hän on saanut tahtonsa ilmaistuksi.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Katseillaan. Hänen silmissään on säilynyt elo, ja niin kuin näette,\nne surmaavat.\n\n-- Ystäväni, sanoi rouva Villefort, joka samassa astui huoneeseen, --\nehkä liioittelette asiaa.\n\n-- Hyvä rouva..., kreivi kumarsi.\n\nRouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.\n\n-- Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyi\nMonte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio...?\n\n-- Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen\nprokuraattori olkapäitään kohauttaen, -- vanhuksen oikku!\n\n-- Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?\n\n-- Kyllä, vastasi rouva Villefort, -- ja minun miehestäni riippuu,\ntuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.\n\nKreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsa\nEdouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.\n\n-- Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, -- tiedättehän, etten millään\ntavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole\nluullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni\nnyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen\noikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli\nystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni\nmiellytti minua suuresti.\n\n-- Luuletteko, sanoi rouva Villefort, -- että Valentine on samassa\njuonessa hänen kanssaan?... Niin ... tyttöhän on aina vastustanut tätä\navioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain\nlopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.\n\n-- Uskokaa minua, sanoi Villefort, -- ei kukaan sillä tavoin luovu\nyhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.\n\n-- Hän on valmis luopumaan vaikka koko maailmasta, sillä vuosi sitten\nhän sanoi haluavansa mennä luostariin.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Villefort, -- olen sanonut, että tämä\navioliitto solmitaan.\n\n-- Vaikkapa vastoin isänne tahtoa? Se on hyvin arveluttavaa.\n\nMonte-Cristo ei ollut kuuntelevinaan, mutta ei päästänyt ainoatakaan\nsanaa ohi korviensa.\n\n-- Minä voin sanoa, jatkoi Villefort, -- että olen aina kunnioittanut\nisääni, sillä luontaiseen lapsen tunteeseen liittyi minussa tietoisuus\nhänen henkisestä etevämmyydestään. Onhan isä kahdessakin suhteessa\npyhä, ensiksi luojanamme ja sitten valtiaanamme. Mutta tänään täytyy\nminun tunnustaa, ettei minusta vanhus, joka vainoaa poikaa siksi, että\non vihannut isää, toimi älykkäästi. Olisinhan naurettava, jos\nmukautuisin hänen oikkuihinsa. Kunnioitan jatkuvasti herra Noirtier'ta,\nalistun nurkumatta siihen rahalliseen rangaistukseen, jonka hän on\nmäärännyt, mutta päätöksessäni pysyn horjumatta, ja ihmiset saavat\ntuomita, kummalla puolella on ollut selvä järki. Minä siis naitan\ntyttäreni paroni Franz d'Epinaylle siksi, että tämä avioliitto on\nmielestäni kunniakas ja arvokas.\n\n-- Mitä, sanoi kreivi, jonka hyväksymistä kuninkaallinen prokuraattori\nkoko ajan oli katseillaan kysellyt, -- mitä? Tekeekö herra Noirtier\nneiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee naimisiin\nFranz d'Epinayn kanssa?\n\n-- Tekee. Siinä on syy, sanoi Villefort olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Näennäinen syy ainakin, lisäsi rouva Villefort.\n\n-- Todellinen syy. Uskokaa minua, minä tunnen isäni.\n\n-- Mitenkä tämän voi käsittää? sanoi nuori rouva. -- Kysynpä vain,\nminkä vuoksi herra d'Epinay on herra Noirtier'lle vastenmielisempi kuin\nkuka muu tahansa?\n\n-- Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, -- eikö hänen isänsä\nollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?\n\n-- Juuri sama, lausui Villefort.\n\n-- Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.\n\n-- Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. --\nVanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, että\nValentine menee naimisiin.\n\n-- Mutta, sanoi Monte-Cristo, -- ettekö tunne syytä tähän vihaan?\n\n-- Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?\n\n-- Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?\n\n-- Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina,\njoiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.\n\n-- Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. -- Muistaakseni\nmainitsitte jotakin siihen suuntaan.\n\n-- Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, -- ja hänen\nintonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä\nsenaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut\nvanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei\nse tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni\non siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut\nmahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta.\nHän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei\ntule karttaa mitään keinoja.\n\n-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- siinä näette, siinä on syy; herra\nNoirtier ja herra d'Epinay kohtasivat toisensa poliittisessa\ntaistelussa. Vaikka kenraali Epinay palvelikin keisarin aikana, niin\neikö hän sydämensä syvyydessä ollut kuningasmielinen. Hänethän\nsurmattiin eräänä iltana, kun hän oli lähtenyt napoleonilaisesta\nklubista, jonne hänet oli otettu vastaan aatetoverina.\n\nVillefort katsoi kreiviin melkein kauhistuneena.\n\n-- Erehdynkö? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Ette, sanoi rouva Villefort, -- päinvastoin, asian laita on juuri\nniin. Juuri sen vuoksi, että saataisiin vanhat vihat sammumaan, herra\nVillefort koetti yhdistää rakkaudessa kaksi lasta, joiden isät olivat\nvihanneet toisiaan.\n\n-- Ylevä ajatus! sanoi Monte-Cristo, -- ihana ajatus, jonka koko\nmaailma olisi hyväksynyt. Olisihan ollut kaunista, jos neiti Noirtier\nde Villefort'ista olisi tullut Franz d'Epinayn rouva.\n\nVillefort vavahti ja katsahti Monte-Cristoon aivan kuin olisi tahtonut\nlukea hänen sielunsa syvyydestä, missä tarkoituksessa hän lausui nämä\nsanat. Mutta kreivin huulilla pysyi hyväntahtoinen hymy ja hänen\nsilmiensä ilme oli tutkimaton.\n\n-- No niin, jatkoi herra Villefort, -- vaikka Valentinea kohtaakin se\nonnettomuus, että hän menettää isoisänsä rikkaudet, en kuitenkaan luule\ntämän avioliiton jäävän sikseen. En usko, että herra d'Epinay säikähtää\ntällaista rahallista tappiota. Hän huomaa varmaankin, että suuremman\narvoinen olen minä, kun uhraan sellaisen rahamäärän täyttääkseni\nlupaukseni. Hän havaitsee, että Valentine on rikas äitinsä perinnön\nnojalla, jota herra ja rouva Saint-Méran hoitavat. He rakastavat häntä\nhellästi.\n\n-- Ja Valentinen kannattaa rakastaa ja hoitaa heitä niin kuin hän on\nhoitanut herra Noirtier'ta, sanoi rouva Villefort. -- He tulevat sitä\npaitsi kuukauden päästä tänne, eikä Valentinen tarvitse enää tällaisen\nloukkauksen jälkeen hautautua herra Noirtier'n luo, niin kuin tähän\nasti.\n\nKreivi kuunteli hyvillään tätä loukatun itserakkauden ja pettyneen\nahneuden säräjävää ääntä.\n\n-- Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, -- ja\npyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra\nNoirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä\ntahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi\nsamasta seikasta moittia herttaista Edouardia.\n\n-- Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on\nmahdoton kuvata, -- siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard\nparka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja\nkuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn\nkanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä\npaitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan\nperiä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin\nveljensä.\n\nIsku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.\n\n-- Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, -- lakatkaamme selittelemästä\nteille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva\nrikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia\nrikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan\nsyyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä\nmies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen\nsumman, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.\n\n-- Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta\neli hänen sielunsa pohjalla, -- ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä\npettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.\n\n-- Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.\n\n-- Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.\n\n-- Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; -- suunnitellun\navioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen\ntyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita\nolen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos\nherra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi\njoutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi\npelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.\n\n-- Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo\nkatsoen rouva Villefort'iin. -- Jos olisin niin hyvä ystävä herra\nd'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja,\nkehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää\nmillään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata.\nKoettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra\nVillefort'ille niin paljon kunniaa.\n\nHerra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota\nvastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.\n\n-- Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän\nkaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä\nMonte-Cristolle. -- Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään\nei ole muuttunut meidän tuumissamme.\n\n-- Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän\npäätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä,\nja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen\nmyötäjäisittä -- niin kun hän epäilemättä ottaa -- on iloinen\npäästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten\nrahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja\nvelvollisuus täytettäisiin.\n\nNämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.\n\n-- Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.\n\n-- Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi\nlauantaina tulla luokseni.\n\n-- Luulitteko, että unohtaisimme sen?\n\n-- Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra\nVillefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin\ntehtäviä...\n\n-- Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. -- Näittehän,\nettä hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei\npitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.\n\n-- Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyi\nVillefort.\n\n-- Ei, vastasi Monte-Cristo, -- ja juuri siksi ystävällinen tulonne\nsaakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.\n\n-- Maallako?\n\n-- Niin. Kaupungin porttien lähellä, puolen tunnin matkan päässä\ntullirajasta, Auteuilissa.\n\n-- Auteuilissa! huudahti Villefort. -- Sehän on totta, rouvani sanoi,\nettä asuitte Auteuilissa, sillä teidänhän asuntoonne hänet kannettiin.\nMissä päin Auteuilia?\n\n-- Fontaine-kadun varrella!\n\n-- Fontaine-kadun varrella! sanoi herra Villefort hieman tukahtuneella\näänellä. -- Entä mikä on talon numero?\n\n-- Kaksikymmentäkahdeksan.\n\n-- Siis teille, huudahti Villefort, -- myytiin Saint-Méranin talo?\n\n-- Saint-Méraninko? kysyi Monte-Cristo. -- Talo oli siis Saint-Méranin?\n\n-- Niin, vastasi rouva Villefort, -- ja voitteko uskoa erästä asiaa,\nherra kreivi?\n\n-- Mitä asiaa?\n\n-- Onhan talo mielestänne kaunis?\n\n-- Hurmaava.\n\n-- No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.\n\n-- Oh, sanoi Monte-Cristo, -- tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.\n\n-- En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen\ntyynnyttää mieltään.\n\n-- Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle\nsitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Ei, herra kreivi ... minä toivon ... uskokaa, että teen kaiken\nvoitavani, sopersi Villefort.\n\n-- Niin, jatkoi Monte-Cristo, -- minä en hyväksy mitään estelyjä.\nLauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa\nmitä tahansa ... että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen\ntaloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.\n\n-- Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, -- minä tulen.\n\n-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt sallikaa minun sanoa teille\nhyvästi.\n\n-- Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä,\nherra kreivi, sanoi rouva Villefort, -- ja luullakseni aioitte jo sanoa\nsiihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.\n\n-- En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.\n\n-- Joutavia, sanokaa vain suoraan.\n\n-- Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta,\njota usein tuntikausia olen tuumiskellut.\n\n-- Mitä?\n\n-- Lennätintä. Siinä se sana nyt pujahti suustani.\n\n-- Lennätintä? toisti rouva Villefort.\n\n-- Juuri niin, lennätintä. Olen toisinaan nähnyt tien varrella,\nkukkulalla auringon valossa, mustia ja liikkuvia käsivarsia,[11] aivan\nkuin ison kuoriaisen raajoja, ja vakuutan, etten koskaan ole voinut\nniitä katsella tuntematta mielenliikutusta. Tiesin, että nämä omituiset\nmerkit halkoivat ilmaa ja välittivät satojen peninkulmien päässä\npöytänsä ääressä istuvan miehen tahdon toiselle miehelle, joka istui\nlinjan toisessa päässä. Ne kuvastuivat harmaata taivasta vastaan vain\ntuon kaikkivoimaisen henkilön käskystä. Kun sitä ajattelin, uskoin\nhaltioihin, keijukaisiin, kääpiöihin, salaisiin voimiin ja nauroin. Ei\nkoskaan ollut tehnyt mieleni nähdä läheltä noita isoja valkovatsaisia\nhyönteisiä, joilla oli mustat ja laihat raajat, sillä pelkäsin aina,\nettä näiden raskaitten siipien alla näkisin pienen ihmishengen\nkerskailevana, pöyhkeilevänä, saivartelevana, täynnä tietoja, loihtuja\nja taikoja. Mutta eräänä päivänä sainkin tietää, että jokaista\nlennätinasemaa hoiti virkamiesparka tuhannenkahdensadan frangin\nvuosipalkalla, eikä hän suinkaan saa katsella taivasta niin kuin\ntähtientutkija, ei vettä niin kuin kalastaja, ei maisemaa niin kuin\ntyhjäntoimittaja, vaan parin peninkulman päässä olevaa valkovatsaista\nja mustakoipista hyönteistä, samanlaista kuin hänen hoidettavanaan oli.\nSilloin minut valtasi uteliaisuus ja tahdoin läheltä nähdä tuollaisen\nelävän hyönteisen ja katsella niiden keskeistä ilveilyä.\n\n-- Mille lennätinasemalle lähdette? Sisäasiainministeriön vai\ntähtitornin asemalle?\n\n-- En, sillä sellaisissa paikoissa aina tahdotaan pakottaa minut\nymmärtämään asioita, joista en välitä, ja selittää sellaista, mitä he\nitsekään eivät ymmärrä. Ei, minä tahdon säilyttää ajatukseni noista\nhyönteisistä, onhan siinä jo kylliksi, että on kadottanut hyvät\najatuksensa ihmisistä. En siis mene sisäasiainministeriön enkä\ntähtitornin asemalle. Tahdon nähdä tornin keskellä maaseutua, tornin,\njossa istuu homehtunut mies.\n\n-- Te olette merkillinen ihminen, sanoi Villefort.\n\n-- Mitä linjaa kehotatte minua tarkastamaan?\n\n-- Sitä tietysti, jota myöten tähän aikaan eniten lähetetään sanomia.\n\n-- Hyvä, siis Espanjan linjaa?\n\n-- Juuri niin. Tahdotteko saada ministeriltä kirjeen, jossa teille\nselitetään...\n\n-- En suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä sanoinhan jo äsken, etten\ntahdo mitään ymmärtää. Niin pian kuin jotakin ymmärtäisin, ei enää\nolisikaan lennätintä, olisi vain herra Durchâtelin tai herra\nMontalivet'n antama määräys, joka lähetetään Bayonnen prefektille ja\nselitetään kahdella kreikkalaisella sanalla: _tele, grafein_. Minä\ntahdon säilyttää tuon mustakoipisen ja pelottavan eläimen sellaisena,\nkuin se on mielessäni, ja sitä kunnioittaa.\n\n-- Rientäkää siis, sillä kahden tunnin päästä tulee yö, ettekä silloin\nenää näe mitään.\n\n-- Tehän pelästytätte minua. Mikä on lähin asema?\n\n-- Bayonnen tielläkö?\n\n-- Vaikkapa Bayonnen tiellä.\n\n-- Châtillonissa.\n\n-- Ja Châtillonin jälkeen?\n\n-- Luullakseni Montlhéryn tornin asema.\n\n-- Kiitos ja näkemiin! Lauantai-iltana kerron vaikutelmistani.\n\nPortilla kreivi tapasi molemmat notaarit, jotka olivat tehneet\nValentinen perinnöttömäksi. He poistuivat paikalta tyytyväisinä, kun\nolivat laatineet testamentin, jonka ehdottomasti täytyi tuottaa heille\nsuurta kunniaa.\n\n\n\n\n61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä\n\n\nEi samana iltana, niin kuin oli sanonut, vaan seuraavana aamuna kreivi\nMonte-Cristo ajoi Enfer-tullin kautta Orléans'in tietä pitkin\nLinas-kylän ohi pysähtymättä lennätinlaitoksen luo, joka juuri kreivin\najaessa ohi liikutti pitkiä laihoja raajojaan, ja saapui Montlhéryn\ntorniin, joka sijaitsee samannimisen tasangon korkeimmalla kohdalla.\n\nKukkulan juurella kreivi nousi vaunuistaan ja alkoi astua vuoren\nhuippua kohden kehässä kiertävää kahdeksantoista tuuman levyistä polkua\nmyöten. Päästyään huipulle hän näki edessään pensasaitauksen, jossa\npunertavien ja valkoisten kukkien tilalla oli nyt vihertäviä hedelmiä.\n\nMonte-Cristo etsi pienen aitauksen veräjää ja löysikin. Se oli pieni\npuuveräjä, joka liikkui pajusaranoilla ja suljettiin nerokkaasti nuoran\nja naulan avulla. Kreivi pääsi pian selville lukkolaitteesta, aukaisi\nveräjän ja astui puutarhaan, joka oli kaksikymmentä jalkaa pitkä ja\nkaksitoista leveä. Sen toisella puolella oli vanha torni, jota muratti\nja muuriorvokki verhosivat.\n\nTuota vuosien uurtamaa ja kukkien koristamaa tornia olisi voinut pitää\nvanhana mummona, jolle lapsenlapset tulevat toimittamaan onnea. Se\nolisi varmasti voinut kertoa monta kamalaa tarinaa, jos sillä olisi\nollut kieli niiden korvien lisäksi, jotka sananlasku väittää seinillä\nolevan.\n\nPuutarhan poikki vei punainen hiekkakäytävä, ja sitä reunusti monen\nvuoden vanha saarniaitaus, jonka väri olisi ihastuttanut Delacroixta,\nmeidän aikamme Rubensia. Käytävä oli kahdeksikon muotoinen ja kierteli\nniin, että kahdenkymmenen jalan pituiseen puutarhaan muodostui\nkuudenkymmenen jalan pituinen kävelytie. Floraa, entisajan\nlatinalaisten hymyilevää ja tuoretta jumalatarta, on harvoin\nkunnioitettu yhtä huolellisella ja tarkalla palveluksella kuin tässä\npienessä aitauksessa.\n\nNurmikon kahdessakymmenessä ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan\nkärpäsen jälkeä, ei lehtitäin kihermää, kosteiden kasvipaikkojen\nvaivaa. Eikä tästä puutarhasta suinkaan puuttunut kosteutta, sitä\ntodisti nokimusta maa ja puiden tumma vihanta. Ja ellei luonnollista\nkosteutta olisi ollut, olisi keinotekoinen heti astunut sen sijaan,\nsillä puutarhan nurkassa oli maahan kaivettu tynnyri ja siinä seisovaa\nvettä; sen vihertävällä pinnalla oleili kaksi sammakkoa, jotka\nilmeisesti olivat riidassa, koska koko ajan istuivat selin toisiinsa.\n\nKäytävillä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta eikä nurmikolla\nainuttakaan rikkaruohoa. Hieno nainen ei huolellisemmin hoitele\nruusukasvejaan kuin tämän puutarhan tähän asti näkymätön omistaja\ntilkkuaan.\n\nMonte-Cristo seisahtui suljettuaan portin ja pistettyään nuoran naulaan\nja loi katseen puutarhaan.\n\n-- Näyttää siltä, kuin lennättimen hoitajalla olisi oma puutarhurinsa\ntai kuin hän itse innokkaasti viljelisi maata, tuumi hän.\n\nÄkkiä hän törmäsi mieheen, joka oli kumarassa lehdillä kuormattujen\ntyöntökärryjen takana. Mies nousi ja huudahti hämmästyksestä.\nMonte-Cristo näki edessään noin viisikymmenvuotiaan miehen, joka oli\nollut poimimassa mansikoita viiniköynnöksen lehdille. Hänellä oli\nlautasellaan kaksitoista lehteä ja melkein yhtä monta mansikkaa, ja ne\nolivat kaikki vähällä pudota hänen noustessaan.\n\n-- Näytätte olevan poimimassa marjoja, sanoi Monte-Cristo hymyillen.\n\n-- Anteeksi, herra, vastasi ukko tehden kädellään kunniaa, -- en ole\ntornissa, se on kyllä totta, mutta tulin juuri sieltä.\n\n-- Älkää antako minun millään tavoin häiritä teitä, ystäväni, sanoi\nkreivi. -- Poimikaa mansikkanne, jos teillä niitä vielä on.\n\n-- On vielä kymmenen, sanoi mies, -- sillä tässä on yksitoista, ja\nminulla oli kaksikymmentäyksi, viisi enemmän kuin viime vuonna. Mutta\neihän se olekaan kummallista, kesä on tänä vuonna ollut kuuma, ja\nmansikat tarvitsevat ennen kaikkea lämpöä. Viime vuonna minulla oli\nkaiken kaikkiaan kuusitoista, ja nyt on tässä jo yksitoista, ja tuossa\nkahdestoista, kolmastoista, neljästoista, viidestoista, kuudestoista,\nseitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista. Hyvä Jumala, puuttuu\nkaksi, ne olivat vielä eilen täällä, olivat aivan varmaan, sillä laskin\nne. Varmaankin muori Simonin poika on ne siepannut, näin hänen\nnimittäin maleksivan täällä tänä aamuna. Senkin roisto! Varastaa\npuutarhasta! Eikö hän tiedä, mitä seurauksia siitä voi olla.\n\n-- Rikos on todellakin kauhea, sanoi Monte-Cristo, -- mutta ottakaa\nvarteen pojan nuoruus ja hänen halunsa herkkuihin.\n\n-- Niinpä niin, sanoi puutarhuri, -- mutta ikävää se on sittenkin.\nMutta kerta vielä anteeksi, herra, varmaankin annan esimieheni tällä\ntavoin odottaa?\n\nJa hän loi aran katseen kreiviin ja hänen siniseen pukuunsa.\n\n-- Rauhoittukaa, sanoi kreivi, ja hymy hänen huulillaan oli tällä\nkertaa pelkästään herttainen, -- en ole esimies enkä tule teitä\ntarkastamaan, vaan vain tavallinen matkailija. Tulen uteliaisuudesta ja\nolen pahoillani, kun huomaan vieväni teiltä aikaa.\n\n-- Minun aikani ei ole kallista, vastasi ukko alakuloisesti hymyillen.\n-- Aikani kuuluu hallitukselle, enkä saisi sitä käyttää hukkaan, mutta\nsain merkin, joka ilmoitti minulle, että saan levätä tunnin ajan (hän\nloi silmänsä aurinkokelloon, sillä Montlhéryn tornin puutarhassa oli\nvaikka mitä, aurinkokellokin), ja näettehän, minulla oli vielä aikaa\nkymmenen minuuttia; mansikkani olivat kypsyneet, ja päivää myöhemmin...\nLuuletteko, herra, että hiiret niitä syövät?\n\n-- En uskoisi, sanoi Monte-Cristo vakavasti. -- Mutta hiiret ovat kyllä\nhuonoja naapureita meille, jotka emme niitä syö hunajalla höystettyinä,\nniin kuin roomalaiset.\n\n-- Söivätkö roomalaiset niitä? ihmetteli puutarhuri. -- Söivätkö he\nhiiriä?\n\n-- Niin olen lukenut Petroniuksesta, sanoi kreivi.\n\n-- Oikeinko totta? Eivät ne mahda maistua hyviltä, vaikka sanotaankin:\nlihava kuin hiiri, ne kun nukkuvat koko Jumalan päivän ja heräävät\nvasta illalla nakertelemaan. Viime vuonna minulla oli neljä aprikoosia,\nniistä ne kalvoivat yhden. Ja sitten minulla oli sileäkuorinen\npersikka, ja se on harvinainen hedelmä, mutta siitä ne kalvoivat\nkokonaan pois muurinpuoleisen kyljen. Se oli ihana persikka, aivan\nerinomaisen makuinen. En ole koskaan sen parempaa syönyt.\n\n-- Söittekö sen? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Sen puolen tietysti, joka oli jäänyt jäljelle. Se oli erinomaisen\nhyvä. Nuo elukat eivät otakaan huonoimpia paloja. Ne ovat samanlaisia\nkuin muori Simonin poikakin; ei hänkään valinnut huonoimpia mansikoita.\nMutta toiste se ei enää tapahdu, siitä voitte olla varma, vaikka\nkypsymisaikana saisinkin vartioida niitä yökaudet.\n\nMonte-Cristo oli nähnyt kylliksi. Jokaisella ihmisellä on intohimonsa,\njoka kalvaa häntä sydänjuuria myöten. Tämä lennättimen hoitaja oli\npuutarhuri. Kreivi alkoi taitella lehtiä, jotka viiniköynnöksissä\nvarjostivat hedelmiä ja estivät niitä kypsymästä, ja voitti näin\npuutarhurin sydämen.\n\n-- Herra oli siis tullut katsomaan lennätintä? kysyi hän.\n\n-- Tulin kyllä, elleivät ohjesäännöt sitä kiellä.\n\n-- Ei se ole laisinkaan kiellettyä, sanoi puutarhuri, -- sillä eihän\nsiinä ole mitään vaaraa, kun ei kukaan voi ymmärtää, mitä me\ntoisillemme ilmoitamme.\n\n-- Olen kuullut kerrottavan, että te toistelette merkkejä, joita ette\naina itsekään ymmärrä.\n\n-- Niinpä kyllä, ja siitä minä eniten pidänkin, sanoi ukko nauraen.\n\n-- Miksi siitä pidätte?\n\n-- Siksi, että silloin ei minulla ole mitään edesvastuuta. Olen kone,\nen mitään muuta, ja kun vain toimin, ei minulta vaadita mitään muuta.\n\n-- Olisinkohan sattunut kohtaamaan miehen, jolla ei ole kunnianhimoa,\ntuumi Monte-Cristo. -- Sepä olisi harmillista.\n\n-- Hyvä herra, sanoi puutarhuri katsahtaen aurinkokelloon, -- kymmenen\nminuuttia on kulunut, palaan toimeeni. Tahdotteko tulla torniin\nkanssani?\n\n-- Mielihyvin.\n\nMonte-Cristo meni torniin, joka oli kolmikerroksinen. Alimmaisessa oli\npuutarhurin työkaluja, lapioita, rautaharavia ja vesikannuja seinän\nvieressä. Toinen kerros oli ukon varsinaisena asuntona tai oikeammin\nsanoen nukkumapaikkana. Siellä oli muutamia talouskapineita, vuode,\npöytä, kaksi tuolia, iso savinen vesiruukku ja kuivia yrttejä, jotka\nkreivi tunsi hajuherneiksi ja salkopavuiksi. Ukko oli varustanut ne\nnimilapuilla niin huolellisesti, kuin olisi ollut Pariisin\nkasvitieteellisen puutarhan hoitaja.\n\n-- Täytyykö kauankin opetella, ennen kuin osaa käyttää lennätintä?\nkysyi Monte-Cristo.\n\n-- Varsinainen oppiaika ei ole pitkä, mutta ylimääräisenä oleminen...\n\n-- Entä paljonko saatte palkkaa?\n\n-- Tuhat frangia.\n\n-- Se ei ole paljoa.\n\n-- Ei, mutta saanhan samalla asunnon, niin kuin näette.\n\nMonte-Cristo katseli huonetta.\n\n-- Kunhan hän vain ei olisi asuntoonsa liiaksi ihastunut, mutisi hän\nitsekseen.\n\nHe menivät kolmanteen kerrokseen. Se oli varsinainen lennätinhuone.\nMonte-Cristo katseli rautaisia kädensijoja, joihin tarttumalla\nlennätinkoneisto saatiin liikkeelle.\n\n-- Tämä on sangen mielenkiintoista, sanoi hän, -- mutta ajan mittaan\ntällainen elämä tulee kai yksitoikkoiseksi?\n\n-- Kyllä, alussa niska aivan jäykistyy, kun täytyy aina tuijottaa.\nMutta vuoden tai parin päästä siihen tottuu. Sitä paitsi on meillä\nlepopäivämme ja lupapäivämme.\n\n-- Lupapäivännekö?\n\n-- Niin.\n\n-- Milloin?\n\n-- Silloin kun on usvaa?\n\n-- Sehän on totta.\n\n-- Ne ovat minun juhlapäiviäni. Niinä päivinä menen puutarhaani ja\nistutan, leikkelen, puhdistan, poimin pois matoja, joten aika kuluu\nerinomaisen hyvin.\n\n-- Kuinka kauan olette ollut täällä?\n\n-- Kymmenen vuotta. Sen lisäksi viisi ylimääräisenä, siis yhteensä\nviisitoista.\n\n-- Kuinka vanha olette?\n\n-- Viidenkymmenenviiden.\n\n-- Kuinka kauan teidän täytyy olla palveluksessa saadaksenne eläkkeen?\n\n-- Kaksikymmentäviisi vuotta.\n\n-- Ja kuinka suuri on eläke?\n\n-- Sata écutä.\n\n-- Ihmisraukat! mutisi Monte-Cristo.\n\n-- Mitä sanoitte...? kysyi ukko.\n\n-- Sanoin, että se on hyvin mielenkiintoista.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kaikki, mitä minulle näytätte... Ettekä siis yleensä ymmärrä\nkerrassaan mitään niistä merkeistä, jotka annatte?\n\n-- En kerrassaan mitään.\n\n-- Ettekö koskaan ole koettanut niitä ymmärtää?\n\n-- En koskaan. Miksi niistä välittäisin?\n\n-- Mutta onhan merkkejä, jotka koskevat nimenomaan teitä?\n\n-- On kyllä.\n\n-- Ja ne te ymmärrätte?\n\n-- Ne ovat aina samat ja ilmoittavat vain: ... saatte tunnin levätä ...\nhuomiseen...\n\n-- Nehän ovat aivan viattomia, sanoi kreivi. -- Mutta katsokaahan, eikö\nnaapurinne ala liikuttaa laitostaan.\n\n-- Se on totta, kiitos.\n\n-- Ymmärrättekö nyt, mitä hän sanoo teille?\n\n-- Ymmärrän. Hän kysyy, olenko valmis.\n\n-- Entä mitä vastaatte?\n\n-- Annan merkin, joka samalla ilmoittaa oikeanpuoleiselle toverilleni,\nettä minä olen valmis, ja kehottaa vasemmanpuoleista valmistautumaan.\n\n-- Erinomaisen nerokasta, sanoi kreivi.\n\n-- Saattepahan nähdä, sanoi ukko ylpeänä, -- viiden minuutin päästä hän\nalkaa puhua.\n\n-- Minulla on siis viisi minuuttia aikaa, sanoi Monte-Cristo. -- Se\nriittää. Sallikaahan minun tehdä teille kysymys.\n\n-- Tehkää.\n\n-- Rakastatteko puutarhanviljelystä?\n\n-- Tavattomasti.\n\n-- Ja olisitte onnellinen, jos teillä kahdenkymmenen jalan pituisen\nalueen sijasta olisikin kahden tynnyrinalan suuruinen?\n\n-- Minä tekisin siitä maallisen paratiisin.\n\n-- Noilla tuhannella frangilla tulette huonosti toimeen.\n\n-- Jokseenkin huonosti, mutta elänhän kuitenkin.\n\n-- Niin kyllä, mutta teillä on vain kurjan pieni puutarha.\n\n-- Se on kyllä totta, puutarha ei ole suuri.\n\n-- Ja sitäkin hävittävät hiiret.\n\n-- Sehän se on minun suurin onnettomuuteni.\n\n-- Sanokaahan, mitä tapahtuisi, jos onnettomuudeksenne kääntäisitte\npäänne toisaanne silloin, kun oikeanpuoleinen toverinne alkaa antaa\nmerkkejä?\n\n-- En voisi silloin toistaa hänen merkkejään.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Ja kun olen huolimattomuudessani jättänyt ne lähettämättä, saan\nsakkoa.\n\n-- Paljonko?\n\n-- Sata frangia.\n\n-- Kymmenennen osan palkkaanne. Suuri summa.\n\n-- On kyllä, sanoi ukko.\n\n-- Onko sellaista teille tapahtunut? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- On kerran, kun olin ruskeata ruusupensasta oksastamassa.\n\n-- Hyvä. Mutta entä jos muuttaisitte hänen antamiaan merkkejä ja\nlähettäisitte toisia?\n\n-- Silloin saisin eron ja menettäisin eläkkeeni.\n\n-- Kolmesataa frangia?\n\n-- Sata écutä, niin. Ymmärrättehän, etten koskaan sellaista tekisikään.\n\n-- Vaikka saisitte viidentoista vuoden palkan? Eikö sitä kannata\nmiettiä?\n\n-- Viisitoistatuhatta frangia?\n\n-- Niin.\n\n-- Yritättekö johdattaa minut kiusaukseen?\n\n-- Yritän! Viisitoistatuhatta frangia, ymmärrättekö?\n\n-- Antakaa minun katsoa oikeanpuoleista lähettäjää.\n\n-- Päinvastoin, älkää katsoko häneen, vaan katsokaa tähän.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Mitä! Ettekö tunne näitä papereita?\n\n-- Seteleitä!\n\n-- Tuhatlappusia. Niitä on viisitoista.\n\n-- Ja kenen ne ovat?\n\n-- Ne ovat teidän, jos tahdotte.\n\n-- Minunko? ukko oli tukehtumaisillaan.\n\n-- Hyvä Jumala, niin, teidän omaisuuttanne.\n\n-- Hyvä herra, oikeanpuoleinen lähettäjä alkaa sanella.\n\n-- Antakaa hänen sanella.\n\n-- Olette häirinnyt minua, saan siitä sakkoa.\n\n-- Se maksaa teille sata frangia. Näettehän, että teillä on täysi syy\nottaa vastaan minun viisitoistatuhatta frangiani.\n\n-- Oikeanpuoleinen lähettäjä tulee kärsimättömäksi. Hän antaa merkit\nuudestaan.\n\n-- Antakaa hänen antaa, ottakaa rahat.\n\nKreivi pani setelit ukon käteen.\n\n-- Eikä siinä vielä kaikki. Viidellätoistatuhannella frangilla ette\nelä.\n\n-- Onhan minulla paikkani.\n\n-- Ei, sen te menetätte. Sillä te saatte antaa toiset merkit, kuin mitä\nnaapurinne antaa.\n\n-- Mitä te ehdotatte minulle!\n\n-- Lapsenleikkiä.\n\n-- Ellei minua suorastaan pakoteta...\n\nJa Monte-Cristo otti taskustaan toisen käärön.\n\n-- Tässä on kymmenentuhatta frangia lisää, sanoi hän. -- Taskussanne\nolevien viidentoistatuhannen kanssa yhdessä tulee siitä\nkaksikymmentäviisi. Viidellätuhannella ostatte pienen kauniin talon ja\nkaksi tynnyrinalaa maata. Kaksikymmentä jäljellä olevaa tuhatta tuottaa\nteille tuhat frangia korkoja.\n\n-- Kahden tynnyrinalan suuruisen puutarhanko?\n\n-- Ja tuhat frangia korkoja.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\n-- Ottakaahan toki!\n\nJa Monte-Cristo pani väkisin ukon käteen kymmenentuhatta frangia.\n\n-- Mitä minun pitää tehdä?\n\n-- Lähettäkää nämä merkit.\n\nMonte-Cristo otti taskustaan paperin, jolle oli piirretty kolme merkkiä\nja niiden viereen numerot ilmoittamaan, missä järjestyksessä ne oli\nlähetettävä.\n\n-- Se ei kestä kauankaan, niin kuin näette.\n\n-- Niin kyllä, mutta...\n\n-- Sillä saatte itsellenne persikoita ynnä kaiken muun.\n\nIsku osui. Posket hohtavina ja kasvot hiestä märkinä ukko lähetti\nkreivin antamat merkit toisen toisensa jälkeen, huolimatta\noikeanpuoleisen työtoverinsa kauhistuneista merkeistä, tämä kun luuli,\nettä hänen persikoita viljelevä toverinsa oli äkkiä tullut hulluksi.\n\nVasemmanpuoleinen lähettäjä kertasi uskollisesti merkit, ja ne\nsaapuivat lopulta sisäasiainministeriöön.\n\n-- Nyt olette rikas, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Olen, vastasi ukko, -- mutta millä hinnalla!\n\n-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Monte-Cristo, -- en tahtoisi, että\nteillä on omantunnonvaivoja. Uskokaa siis minua, kun vannon teille,\nettette ole tehnyt kenellekään vääryyttä, vaan olette auttanut Jumalaa\nhänen tarkoituksissaan.\n\nUkko katseli seteleitä, tunnusteli niitä ja laski ne. Hän kalpeni ja\npunastui. Lopulta hän riensi huoneeseensa juodakseen vettä. Mutta hän\nei ennättänyt ruukun luokse, kun jo pyörtyi kuivattujen papujensa\nkeskelle.\n\nViisi minuuttia sen jälkeen kun uutinen oli saapunut ministeriöön,\nDebray valjastutti hevoset vaunujensa eteen ja riensi Danglars'in luo.\n\n-- Onhan miehellänne espanjalaisia arvopapereita? sanoi hän\nparonittarelle.\n\n-- On luullakseni. Kuuden miljoonan arvosta.\n\n-- Käskekää hänen myydä ne mistä hinnasta tahansa.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että don Carlos on paennut Bourges'ista ja palannut\nEspanjaan.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Samasta lähteestä, sanoi Debray kohauttaen olkapäitään, -- kuin\ntiedän kaikki muutkin uutiset.\n\nParonitar ei odottanut lisäselityksiä, hän riensi miehensä luo, joka\npuolestaan kiiruhti pörssivälittäjänsä luo ja käski tämän myydä mistä\nhinnasta tahansa.\n\nKun nähtiin Danglars'in myyvän, laskivat espanjalaiset arvopaperit\ntavattomasti. Danglars menetti viisisataatuhatta frangia, mutta hän sai\nkaikki arvopaperinsa myydyiksi.\n\nIllalla oli _Messager_-lehdessä:\n\n    Lennätinsanoma.\n\n    Kuningas don Carlos on päässyt välttämään vartijansa Bourges'issa\n    ja palannut Espanjaan Catalonian kautta. Barcelona on noussut\n    kapinaan auttaakseen häntä.\n\nKoko iltana ei puhuttu muusta kuin Danglars'in viisaudesta, hän kun oli\nmyynyt kaikki arvopaperinsa, ja hänen onnestaan, kun hän ei niissä\nollut menettänyt enempää kuin viisisataatuhatta.\n\nNe, jotka olivat säilyttäneet arvopaperinsa tai ostaneet Danglars'in\npapereita, luulivat joutuneensa vararikkoon ja viettivät hyvin\nlevottoman yön. Seuraavana päivänä oli _Moniteur_-lehdessä uutinen:\n\n    _Messager_ on aivan perusteettomasti pannut liikkeelle uutisen,\n    että don Carlos muka on paennut ja Barcelona noussut kapinaan.\n\n    Kuningas Carlos on Bourges'issa ja Espanjassa vallitsee täydellinen\n    rauha.\n\n    Sumun tähden väärinkäsitetty lennätinmerkki on ollut syynä\n    erehdykseen.\n\nArvopaperit nousivat kahta vertaa enemmän kuin olivat laskeneet. Tämän\ntappion huomioon ottaen Danglars menetti kokonaisen miljoonan.\n\n-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, joka oli asunnossaan, kun\nhänelle kerrottiin, kuinka äkillisiä muutoksia oli tapahtunut\npörssissä, ja miten Danglars oli joutunut niiden uhriksi, --\nkahdenkymmenenviidentuhannen frangin avulla olen päässyt selville\neräästä asiasta, josta olisin maksanut satatuhatta.\n\n-- Mistä olette päässyt selville? kysyi Maximilien.\n\n-- Olen päässyt selville keinosta, jolla erästä puutarhuria voidaan\nauttaa pääsemään persikoita nakertelevista hiiristä.\n\n\n\n\n62. Kummitukset\n\n\nEnsi silmäyksellä ei Auteuilin talo näyttänyt mitenkään loisteliaalta\neikä siis sellaiselta, jonne olisi otaksunut upporikkaan kreivi\nMonte-Criston ottaneen asuntonsa. Kreivin määräyksestä tämä\nyksinkertaisuus säilytettiin, sillä hän oli nimenomaan sanonut, ettei\nrakennuksen ulkomuotoa saanut muuttaa. Mutta ei tarvinnut muuta kuin\nastua sisään, kun jo huomasi, että Monte-Criston kreivi se tässä\ntalossa asui.\n\nBertuccio oli tehnyt ihmeitä. Samoin kuin Antinin herttua yhtenä yönä\noli kaadattanut puistokäytävän, joka häiritsi Ludvig XIV:n näköalaa,\nsamoin oli Bertuccio kolmessa päivässä istuttanut tyhjän pihan täyteen\npuita. Kauniit poppelit ja tuuheat sykomorit, jotka oli tuotu paikalle\njuurineen, varjostivat talon päätyä, jonka edessä puoleksi ruohottuneen\nkiveyksen sijalla nyt on nurmikko. Se oli muodostettu vielä samana\naamuna tuoduista turpeista, joissa kasteluvesi vielä kimalteli.\n\nKreivi oli antanut määräyksensä. Hän oli itse laatinut Bertucciolle\nkartan, johon oli merkitty, mihin mikin puu oli istutettava ja kuinka\nlaajaksi ja minkä muotoiseksi nurmikko oli tehtävä.\n\nTalo näytti näin aivan toiselta, ja Bertucciokin väitti, ettei hän sitä\nenää olisi tuntenut entiseksi.\n\nTaloudenhoitaja olisi mielellään kerran tällaiseen työhön ryhdyttyään\nmuuttanut kaikenlaista puutarhassakin, mutta kreivi oli nimenomaan\nmäärännyt, ettei siihen saanut koskea. Mutta eteinen, portaat ja uunien\nreunustat oli tuotettu täyteen tuoreita kukkia.\n\nTaloudenhoitajan erinomaisen taitavuuden ja hänen herransa selvien\nkäskyjen ansiosta tämä talo, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut\nautiona ja vielä eilen vaikuttanut synkältä, painostavalta ja\nummehtuneelta, oli äkkiä ikään kuin tullut täyteen eloa, raikasta\ntuoksua ja kauniita värejä. Kun kreivi tuli paikalle, näki hän\nhuoneessaan ne kirjat ja aseet, joista piti, ne taulut, jotka hänelle\nolivat rakkaat, eteisessä ne koirat, joita hän tahtoi hyväillä, linnut,\njoiden laulua hän rakasti. Talo oli herännyt pitkästä unestaan aivan\nkuin Prinsessa Ruususen palatsi. Se oli kuin koti, jota kauan olemme\nrakastaneet ja jonne, jos meidän onnettomuudeksemme on täytynyt sieltä\nlähteä, olemme jättäneet osan sieluamme.\n\nPalvelijat liikkuivat iloisina tässä kauniissa pihassa.\nKeittiöpalvelijat juoksivat eilen korjattuja portaita myöten aivan kuin\naina olisivat talossa asuneet, toiset olivat vaunuvajoissa, joissa\najoneuvot seisoivat järjestyksessä ja numeroituina aivan kuin olisivat\nviisikymmentä vuotta siellä olleet, toiset taas oleksivat tallissa,\nmissä hevoset pilttuissaan hirnuivat tallirengeille, jotka puhuttelivat\nniitä suuremmalla kunnioituksella kuin moni palvelija herraansa.\n\nKirjasto oli sijoitettu kahdelle pitkälle seinälle, ja siihen kuului\nlähes kaksituhatta teosta. Kokonainen osasto oli varattu nykyaikaiselle\nkaunokirjallisuudelle, ja eilen ilmestyneet komeilivat jo punaisiin ja\nkullalla koristettuihin kansiin sidottuina hyllyillään.\n\nTalon toisella puolella, vastapäätä kirjastoa, oli kasvihuone, jossa\nkukat tuoksuivat korkeissa japanilaisissa maljakoissa, ja keskellä tätä\nkasvihuonetta, joka samalla hiveli sekä silmää että hajuaistia, oli\nbiljardipöytä sen näköisenä kuin pelaajat olisivat tunti sitten\nlähteneet sen äärestä ja jättäneet pallot pöydälle.\n\nYhteen ainoaan huoneeseen ei tuhlaileva Bertuccio ollut kajonnut. Huone\noli toisen kerroksen vasemmassa kulmauksessa ja sinne päästiin\npääportaista, mutta sieltä voi poistua myös salaportaiden kautta.\nPalvelijat kulkivat sen ohitse uteliaina ja Bertuccio kauhuissaan.\n\nTäsmälleen kello viideltä kreivi saapui taloon Alin seurassa. Bertuccio\nodotti hänen tuloaan sekä kärsimättömänä että levottomana. Hän toivoi\nsaavansa kiitosta ja pelkäsi, että kreivi rypistäisi kulmiaan.\n\nMonte-Cristo astui vaunuistaan pihalla, tarkasti koko talon ja teki\nkierroksen puutarhassa aivan vaiti, ilmaisematta millään tavoin\nhyväksymistään tai moitettaan.\n\nVasta kun hän tuli makuuhuoneeseen, joka oli vastapäätä suljettua\nhuonetta, ja ojensi kätensä pientä ruusupuista kaappia kohden, jonka\nhän jo ensimmäisellä matkallaan oli huomannut, hän sanoi:\n\n-- Tätä ei voi käyttää muuhun kuin hansikkaita varten.\n\n-- Ei voikaan, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio ihastuneena, --\navatkaa, niin löydätte hansikkaita.\n\nMuuallakin kreivi tapasi juuri sitä, mitä odotti: hajuvesipulloja,\nsikareja ja koruesineitä.\n\n-- Hyvä! sanoi hän.\n\nJa Bertuccio poistui aivan hurmaantuneena, niin suuri, voimakas ja\ntäydellinen vaikutus oli kreivillä ympäristöönsä.\n\nKello kuusi kuului kavioiden kopsetta pääoven edestä. Ratsuväen\nkapteenimme saapui Medeiansa selässä.\n\nMonte-Cristo odotti häntä hymyhuulin portailla.\n\n-- Olen ensimmäinen, siitä olen varma! huudahti Morrel. -- Olen tullut\ntahallani hiukan aikaisemmin, jotta saisin olla hetkisen kahden\nseurassanne, ennen kuin muut tulevat. Julie ja Emmanuel lähettävät\nteille tuhannet terveiset. Täällähän on aivan suurenmoista! Sanokaahan,\nherra kreivi, pitävätkö palvelijanne hevosestani hyvää huolta?\n\n-- Olkaa rauhassa, rakas Maximilien, he ovat kyllä tottuneet\nsellaiseen.\n\n-- Se on oljilla suittava. Jospa tietäisitte, kuinka se kiiti! Aivan\nkuin ukkospilvi.\n\n-- Totta toki sen uskon, viidentuhannen frangin hevonen! sanoi\nMonte-Cristo äänellä, jota isä käyttää poikaansa puhutellessaan.\n\n-- Kadutteko, että menetitte nuo rahat? sanoi Morrel hymyillen hänelle\navomielisellä tavallaan.\n\n-- Herra minua siitä varjelkoon? vastasi kreivi. -- Katuisin ainoastaan\nsiinä tapauksessa, ettei hevonen olisi hyvä!\n\n-- Hevonen on hyvä, rakas kreivi, koska herra Château-Renaud, joka on\nRanskan paras hevostuntija, ja herra Debray, joka saa ratsastaa\nministeriön arabialaisilla ratsuilla, ovat jääneet jälkeeni, niin kuin\nnäette, ja heidän takanaan on paronitar Danglars'in hevoset, jotka\nkiitävät sellaista kyytiä, että helposti ennättää kolme peninkulmaa\ntunnissa.\n\n-- He seuraavat siis teitä? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Tuossa he ovat.\n\nTodellakin saapuivat samassa kahden korskuvan hevosen vetämät vaunut ja\nkaksi ratsastajaa talon portin eteen, joka heti aukeni. Vaunut tekivät\nkaaren ja pysähtyivät portaitten eteen ratsastavien herrojen seuratessa\nniitä.\n\nSamassa Debray oli hypännyt hevosen selästä ja riensi avaamaan vaunujen\noven. Hän ojensi kätensä paronittarelle. Tarttuessaan siihen paronitar\nteki pienen liikkeen, jota ei kukaan muu huomannut kuin Monte-Cristo.\n\nMutta kreiviltä ei mikään jäänyt huomaamatta, ja hän näki, että pieni\nkirjelippu ovelasti ja tottuneesti pujahti paronittaren kädestä\nministerinsihteerin käteen.\n\nRouvansa jäljestä tuli pankkiiri niin kalpeana, kuin olisi astunut\nesiin haudastaan eikä vaunuistaan.\n\nRouva Danglars loi ympärilleen nopean, tutkivan katseen, jonka vain\nMonte-Cristo saattoi ymmärtää, ja tarkasti pihaa, pääportaita ja\npäätyä. Hilliten mielenliikutusta, joka varmasti olisi näkynyt hänen\nkasvoillaan, jos hänen kasvonsa olisivat voineet kalveta, hän sitten\nastui portaita ylös huomauttaen Morrelille:\n\n-- Hyvä herra, jos kuuluisitte ystävieni joukkoon, kysyisin teiltä,\nmyyttekö hevosenne.\n\nMorrelin hymy näytti irvistykseltä; hän kääntyi Monte-Criston puoleen\naivan kuin pyytäen tätä auttamaan häntä pulasta.\n\nKreivi ymmärsi hänen tarkoituksensa.\n\n-- Ah, rouva, miksi ette tee minulle sellaista kysymystä?\n\n-- Teiltä, herra kreivi, ei ole oikeutta mitään pyytää, sillä on\nliiankin varmaa, että saa mitä tahtoo. Siksi kysyinkin herra\nMorrelilta.\n\n-- Pahaksi onneksi, sanoi kreivi, -- voin todistaa, että herra Morrel\nei voi luovuttaa hevostaan, sillä hänen kunniansa vaatii häntä\nsäilyttämään sen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hän on lyönyt vetoa siitä, että hän kesyttää Medeian kuudessa\nkuukaudessa. Ymmärrättehän nyt, rouva paronitar, että jos hän luopuisi\nhevosesta ennen määräaikaa, hän ei ainoastaan menettäisi vetoaan, vaan\nhäntä vielä sanottaisiin pelkuriksikin. Eikä ratsuväenkapteeni voi\nlaskea sellaista huhua liikkeelle itsestään, edes tyydyttääkseen\nkauniin naisen oikkua, joka minun mielestäni on pyhä asia maailmassa.\n\n-- Siinä näette, hyvä rouva..., sanoi Morrel hymyillen kiitollisena\nkreiville.\n\n-- Minun mielestäni, sanoi Danglars vaimolleen äreällä äänellä, jota\nhuonosti peitti hänen leveä hymynsä, -- teillä on jo kyllin monta\nhevosta.\n\nRouva Danglars ei tavallisesti jättänyt vastaamatta sellaisiin\nhyökkäyksiin, mutta nyt hän nuorten herrojen ihmeeksi ei ollut\nkuulevinaan koko huomautusta eikä vastannut mitään.\n\nMonte-Cristo pani hymyillen merkille tämän vaitiolon, joka ilmaisi\nparonittaren olevan tavallista nöyremmällä tuulella, ja osoitti\nparonittarelle kahta tavattoman suurta kiinalaista posliinimaljakkoa,\njoiden ympärillä kiemurteli merikasveja, niin reheviä, niin voimakkaita\nja eriskummaisia, että vain luonto voi sellaisia synnyttää.\n\nParonitar oli ihastunut.\n\n-- Noihinhan voisi istuttaa kokonaisen kastanjapuun! sanoi hän. --\nKuinka on milloinkaan voitu polttaa noin isoja maljakoita?\n\n-- Sellaista ei saa kysyä meiltä, jotka teemme pieniä patsaita ja\nmusliinilasia, sanoi Monte-Cristo. -- Tämän ovat muinaisena aikana\nvalmistaneet meren ja maan haltijat yhdessä.\n\n-- Kuinka niin ja minä aikakautena?\n\n-- En tiedä, olen vain kuullut kerrottavan, että Kiinan keisari varta\nvasten rakennutti ison uunin ja että tässä uunissa poltettiin yhteensä\nkaksitoista tällaista maljakkoa. Kaksi meni kuumuudessa rikki, kymmenen\njäljellejäänyttä laskettiin meren pohjaan sadan jalan syvyyteen. Meri,\njoka tiesi mitä siltä vaadittiin, kietoi niiden ympärille liaanejaan,\nantoi koralliensa kiemurrella niissä ja simpukoittensa imeytyä niihin\nkiinni. Kaksisataa vuotta nämä maljakot saivat rauhassa olla meren\npohjassa, sillä vallankumous oli kukistanut kokeilunhaluisen keisarin,\nja kokeesta oli jäljellä vain asiakirja, jossa puhuttiin maljakkojen\nvalamisesta ja niiden upottamisesta mereen. Kahdensadan vuoden kuluttua\nlöytyi tämä asiakirja ja maljakkoja alettiin nostaa syvyydestä.\nSukeltajat läksivät erityisesti tätä tarkoitusta varten tehtyjen\nkoneitten avulla etsimään maljakkoja lahdesta, jonne ne oli upotettu,\nmutta kymmenestä oli jäljellä vain kolme, kaikki muut oli aallokko\nsärkenyt ja hajottanut. Rakastan näitä maljakkoja, kuvittelen, että\nepämuotoiset, pelottavat, salaperäiset merihirviöt -- sellaiset, joita\nvain sukeltajat voivat nähdä -- ovat tuijottaneet niitä kylmillä ja\nliikkumattomilla silmillään ja lukemattomat kalat ovat levänneet niiden\npohjalla vihollisiansa paetessaan.\n\nTällä välin Danglars, joka ei välittänyt muinaisesineistä, repi\najatuksissaan kukan toisensa jälkeen myrttipensaasta. Kun hän oli\ntyhjentänyt myrtin, tarttui hän kaktukseen, mutta tämä ei ollut yhtä\ntaipuisa kuin myrtti, vaan pisti häntä piikeillään.\n\nHän sävähti silloin ja hieroi silmiään, aivan kuin olisi herännyt\nunesta.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- teille, suurelle taideteosten\ntuntijalle ja ihailijalle, en tahdo laajemmalti ruveta näyttämään\ntaulujani. Tässä on kuitenkin kaksi, jotka on maalannut Hobbema, tämän\nPaul Potter, tämän Mieris, tämän Gerard Dow, tämän Rafael, tämän Van\nDyck, tämän Zurbaran, ja tässä on pari kolme Murilloa, joita kannattaa\nteille näyttää.\n\n-- Kas, sanoi Debray, -- tuon Hobbeman tunnen.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Niin, sitä tarjottiin valtion museolle.\n\n-- Jolla ei luullakseni ole tämän mestarin tauluja? kysäisi\nMonte-Cristo.\n\n-- Ei olekaan, eikä sitä sittenkään ostettu.\n\n-- Miksi ei? kysyi Château-Renaud.\n\n-- Verraton kysymys. Valtio ei ole niin rikas.\n\n-- Ah, anteeksi, sanoi Château-Renaud. -- Olen joka päivä kahdeksan\nvuoden ajan kuullut tätä samaa saarnattavan, mutta en ole siihen vielä\ntottunut.\n\n-- Kyllä vielä totutte, sanoi Debray.\n\n-- En usko, vastasi Château-Renaud.\n\n-- Majuri Cavalcanti, vicomte Andrea Cavalcanti! ilmoitti Baptistin.\n\nKaulassaan aivan uudenuutukainen musta silkkihuivi, parta siistittynä,\nviikset harmaina, katse varmana, majurinpuvun koristuksena kolme\nkunniamerkkiä ja viisi ristiä, siis aivan moitteettomassa vanhan\nsotilaan asussa, astui sisään ja ja majuri Bartolomeo Cavalcanti, sama\nhellä isä, johon olemme tutustuneet.\n\nHänen rinnallaan lähestyi uudessa puvussaan hymyhuulin vicomte Andrea\nCavalcanti, sama kunnioittava poika, johon myös olemme tutustuneet.\n\nDebray, Morrel ja Château-Renaud puhelivat keskenään. Heidän katseensa\nsiirtyivät isästä poikaan ja viivähtivät luonnollisesti kauemmin\nviimeksi mainitussa.\n\n-- Cavalcanti! sanoi Debray.\n\n-- Kaunis nimi, sanoi Morrel, -- toden totta!\n\n-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud, -- italialaisilla on kauniit\nnimet, mutta he pukeutuvat huonosti.\n\n-- Olette hirveän vaativainen, Château-Renaud, huomautti Debray, --\npuvut sopivat mainiosti ja ovat aivan uudet.\n\n-- Sitähän minä juuri moitinkin. Tuo herra näyttää siltä kuin olisi\ntänään ensi kerran saanut kelvolliset vaatteet ylleen.\n\n-- Keitä nuo herrat ovat? kysyi Danglars Monte-Cristolta.\n\n-- Kuulittehan itse, Cavalcanteja.\n\n-- Kuulin heidän nimensä, siinä kaikki.\n\n-- Tehän ette tunne italialaista aatelistoa. Kun sanoo nimen\nCavalcanti, niin sanoo samalla ruhtinas.\n\n-- Ovatko he rikkaita? kysyi pankkiiri.\n\n-- Tavattoman rikkaita.\n\n-- Mitä he tekevät?\n\n-- Koettavat tuhlata rahojaan onnistumatta aikeissaan. Heillä on muuten\nluotto teidän pankissanne, kuulin heidän mainitsevan toissa päivänä\ntullessaan minua tervehtimään. Teidän tähtenne heidät kutsuinkin.\nEsittelen heidät teille.\n\n-- Minun mielestäni he puhuvat aivan puhtaasti ranskaa, sanoi Danglars.\n\n-- Poika on kasvatettu eräässä Etelä-Ranskan opistossa, Marseillessa\ntai sen lähistöllä, luullakseni. Saatte nähdä, että hän on ihastunut.\n\n-- Mihin? kysyi paronitar.\n\n-- Ranskattariin. Hän tahtoo ehdottomasti löytää rouvan Pariisista.\n\n-- Oivallinen ajatus, sanoi Danglars kohauttaen olkapäitään.\n\nRouva Danglars loi mieheensä katseen, joka milloin tahansa muulloin\nolisi ennustanut rajuilmaa. Mutta hän pysyi vaiti, jo toisen kerran.\n\n-- Paroni näyttää tänään hyvin synkältä, sanoi Monte-Cristo rouva\nDanglars'ille. -- Aiotaanko ehkä hänestä tehdä ministeri?\n\n-- Ei vielä, ainakaan minun tietääkseni. Luulen pikemminkin, että hän\non keinotellut pörssissä ja menettänyt eikä tiedä, keneen purkaisi\nvihansa.\n\n-- Herra ja rouva Villefort! ilmoitti Baptistin.\n\nHe astuivat sisään. Vaikka herra Villefort osasikin hillitä itsensä,\noli hän huomattavan levoton. Tarttuessaan hänen käteensä Monte-Cristo\ntunsi hänet vapisevan.\n\n-- Toden totta, vain naiset osaavat teeskennellä, sanoi\nMonte-Cristo itsekseen katsellessaan rouva Danglars'ia, joka hymyili\nkuninkaalliselle prokuraattorille ja suuteli hänen rouvaansa.\n\nKun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu, näki kreivi Bertuccion,\njoka siihen asti oli pitänyt huolta pöydän kattamisesta, tulevan\npieneen salonkiin sen huoneen viereen, missä vieraat olivat.\n\nKreivi meni hänen luokseen.\n\n-- Mitä tahdotte, herra Bertuccio? kysyi hän.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne ei ole ilmoittanut, kuinka monta vierasta\ntulee.\n\n-- Sehän on totta.\n\n-- Kuinka monelle katan?\n\n-- Laskekaa itse.\n\n-- Ovatko kaikki saapuneet, teidän ylhäisyytenne?\n\n-- Ovat.\n\nBertuccio katsahti sisään ovenraosta. Monte-Cristo piti häntä silmällä.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti Bertuccio.\n\n-- Mitä nyt? kysyi kreivi.\n\n-- Tuo nainen... tuo nainen!...\n\n-- Kuka?\n\n-- Tuo, jolla on valkoinen puku ja niin paljon jalokiviä ... tuo\nvaaleatukkainen...\n\n-- Rouva Danglars?\n\n-- En tiedä, mikä hänen nimensä nyt on. Mutta se on hän, se on hän!\n\n-- Kuka?\n\n-- Se nainen puutarhassa! Sama, joka oli raskaana! Se, joka käveli\nsiellä ja odotti ... odotti!\n\nBertuccio jäi tuijottamaan liikkumattomana, suu auki, kalpeana ja tukka\nkauhusta pystyssä.\n\n-- Odotti ketä?\n\nMitään sanomatta Bertuccio osoitti sormellaan Villefort'ia, melkein\nsamoin kuin Macbeth osoitti Bancoa.\n\n-- Oh!... Oh! ... sopersi hän, -- näettekö?\n\n-- Kenet? Mitä?\n\n-- Hänet!\n\n-- Hänet ... kuninkaallisen prokuraattorin, herra Villefort'in,\ntietysti minä hänet näen!\n\n-- Minä en siis tappanutkaan häntä?\n\n-- Ettehän vain ole tulossa hulluksi, kunnon Bertuccio? sanoi kreivi.\n\n-- Hän ei siis olekaan kuollut?\n\n-- Ei ole, näettehän sen itsekin. Sen sijaan, että olisitte pistänyt\nhäntä kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin, niin kuin teidän\nseutunne miehillä on tapana, iskittekin liian ylös tai liian alas, ja\nlakimiehet ovat sitkeähenkisiä, tai sitten koko juttu on oman\nmielikuvituksenne tuotetta, kostotuumienne herättämä painajainen.\nTyyntykäähän ja laskekaa: herra ja rouva Villefort, kaksi; herra ja\nrouva Danglars, neljä; herrat Château-Renaud, Debray, Morrel,\nseitsemän; majuri Bartolomeo Cavalcanti, kahdeksan.\n\n-- Kahdeksan, kertasi Bertuccio.\n\n-- Odottakaahan, odottakaahan, kylläpä teillä on kiire joutua\nmatkoihinne, unohditte yhden vieraani. Kumartukaa hiukan vasemmalle...\nnoin ... herra Andrea Cavalcanti, tuo mustapukuinen nuori mies, joka\nkatselee Murillon madonnaa ja nyt kääntyy.\n\nTällä kertaa pääsi Bertuccion huulilta kirkaisu, joka sammui kreivin\nkatsoessa häneen.\n\n-- Benedetto! sopersi hän. -- Mikä kohtalon sallimus!\n\n-- Kello lyö puoli seitsemän, sanoi kreivi ankarasti. -- Olen\nmäärännyt, että silloin astumme pöytään. Tiedättehän, etten hyväksy\nviivyttelemistä.\n\nJa kreivi Monte-Cristo palasi salonkiin, jossa hänen vieraansa\nodottivat, Bertuccion mennessä ruokasaliin hoiperrellen pitkin\nseinänviertä.\n\nViittä minuuttia myöhemmin salongin ovet aukenivat, Bertuccio astui\nkynnykselle ja lausui ponnistaen viimeiset voimansa:\n\n-- Pöytä on katettu!\n\nMonte-Cristo tarjosi käsivartensa rouva Villefort'ille.\n\n-- Herra Villefort, sanoi hän, -- saattakaa rouva Danglars pöytään.\n\nVillefort totteli, ja he menivät ruokasaliin.\n\n\n\n\n63. Päivälliset\n\n\nRuokasaliin astuessaan vieraat tahtomattaan kysyivät itseltään, mikä\nsalaperäinen seikka oli johdattanut heidät kaikki tähän taloon. He\nolivat kaikki jollakin tavoin levottomia sielläolostaan, eikä kukaan\nkuitenkaan olisi tahtonut olla sieltä poissa.\n\nLiian lyhyt tuttavuus kreivin kanssa, hänen erikoisuutensa,\nyksinäisyytensä ja melkein satumaisen suuri rikkautensa, kaikki tämä\npakotti miehet olemaan varovaisia ja kielsi naisia tulemasta tähän\ntaloon, jossa ei ketään naista ollut heitä vastaanottamassa. Ja\nkuitenkin miehet olivat luopuneet varovaisuudestaan ja naiset hylänneet\nkaiken sovinnaisen, ja uteliaisuus, joka terävillä kannuksillaan oli\nheitä kiihottanut, oli voittanut kaikki arvelut.\n\nJopa isä ja poika Cavalcantikin, edellinen jäykkyydestään ja\njälkimmäinen huolettomasta käytöksestään huolimatta, tunsivat itsensä\nlevottomiksi tämän miehen luona, jonka tarkoitusta he eivät\nymmärtäneet, ja joutuessaan näin tekemisiin ihmisten kanssa, jotka he\nnäkivät ensi kertaa.\n\nRouva Danglars oli sävähtänyt, kun herra Villefort Monte-Criston\nkehotuksesta tuli tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja Villefort'in\nkatse himmeni kultasankaisten silmälasien takana, kun hän tunsi\nparonittaren käsivarren omallaan.\n\nKreivi pani kaiken merkille.\n\nVillefort'in oikealla puolella oli rouva Danglars ja vasemmalla Morrel.\nKreivi istui rouva Villefort'in ja Danglars'in välissä. Muut vieraat\nistuivat siten, että Debray oli molempien Cavalcantien välissä ja\nChâteau-Renaud rouva Villefort'in ja Morrelin välissä.\n\nAteria oli suurenmoinen. Monte-Cristo oli päättänyt kumota kaikki\npariisilaiset tavat ja tyydyttää kutsuvieraittensa uteliaisuutta\nenemmän kuin heidän ruokahaluaan. Juhla oli arabialainen, mutta\narabialainen sillä tavoin kuin saattoivat olla arabialaisten\nhaltiattarien juhlat.\n\nKaikki ne hedelmät, joita neljä maanosaa voi kokonaisina ja mehukkaina\nlaskea Euroopan runsaudenmaljaan, oli koottu pyramideiksi kiinalaisiin\nmaljakoihin ja japanilaisiin vateihin. Harvinaisia lintuja, joiden\nhöyhenpuvun loistavin osa oli säilytetty, tavattoman isoja kaloja\nhopeavadeissa, Kreikan saariston, Vähän-Aasian ja Afrikan kaikkia\nviinejä omituisen muotoisissa pulloissa, joiden pelkkä näkeminenkin\ntuntui lisäävän juoman arvoa, kulki kuin Apiciuksen pidoissa\nnäiden pariisilaisten ohi, jotka ymmärsivät, että voi tuhlata\nkaksikymmentätuhatta frangia kymmenen hengen ateriaan, jos Kleopatran\ntavoin syö helmiä tai Lorenzo dei Medicin tavoin juo viiniin liuotettua\nkultaa.\n\nMonte-Cristo huomasi vieraittensa hämmästyksen ja alkoi ääneen nauraa\nja laskea leikkiä.\n\n-- Hyvät herra, sanoi hän, -- myönnättehän, että kun ihminen saavuttaa\njonkinmoisen määrän rikkautta, ei mikään tule niin välttämättömäksi\nkuin ylellisyys, aivan samoin kuin te, naiset, myönnätte, että kun on\npäässyt määrättyyn innostuksen asteeseen, ei mikään muu ole\ntavoittelemisen arvoista kuin ihanne? Ja se on aarre, jota emme voi\nsaavuttaa. Jatkaakseni tätä järkeilyä: mikä on ihmeellistä? Se, mitä\nemme ymmärrä. Mitä todellakin kannattaa tavoitella? Sitä, mitä emme voi\nsaada. Koko elämäni tarkoitus on nähdä sellaista, mitä en voi ymmärtää,\nja hankkia itselleni sellaista, mikä on mahdotonta. Kahdella keinolla\nsaavutan tämän: rahan ja tahtoni avulla. Minä alan ajaa takaa\nmielijohdettani, aivan yhtä kiihkeästi kuin te, herra Danglars, ajatte\njonkin rautatien rakentamista, te, herra Villefort, koetatte saada\nmiehen tuomituksi kuolemaan, te, herra Debray, puuhaatte kuningaskunnan\nrauhoittamista, te, herra Château-Renaud, pyritte miellyttämään naista,\nja te, herra Morrel, tahdotte kesyttää hevosen, jonka selkään ei vielä\nkukaan ole tohtinut nousta. Katsokaahan esimerkiksi näitä kahta kalaa,\njoista toinen on syntynyt viidenkymmenen peninkulman päässä Pietarista\nja toinen viiden peninkulman päässä Napolista, eikö ole huvittavaa\nyhdistää ne samalle lautaselle?\n\n-- Mitä nuo kalat ovat? kysyi Danglars.\n\n-- Herra Château-Renaud, joka on asunut Venäjällä, tietää toisen nimen,\nvastasi Monte-Cristo, -- ja majuri Cavalcanti, joka on italialainen,\ntoisen.\n\n-- Tuo on luullakseni sterletti, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Ja tuo, ellen erehdy, on järvinahkiainen, sanoi Cavalcanti.\n\n-- Niin onkin. Nyt, herra Danglars, kysykää noilta herroilta, mistä\nnäitä kaloja saadaan.\n\n-- Eihän sterlettiä saa mistään muualta kuin Volgasta, sanoi\nChâteau-Renaud.\n\n-- En tiedä muuta kuin Fusaro-järven, josta saa näin isoja nahkiaisia,\nsanoi Cavalcanti.\n\n-- Aivan oikein, toinen on tuotu Volgasta, toinen Fusaro-järvestä.\n\n-- Mahdotonta, huudahtivat kaikki kutsuvieraat yht'aikaa.\n\n-- Kas, juuri tällainen minua huvittaa, sanoi Monte-Cristo. -- Olen\naivan samanlainen kuin Nero: _cupitor impossibilium_.[12] Sellainen\nmiellyttää teitäkin, ja tämä kala, joka todellisuudessa ei liene\nmaukkaampi kuin ahven tai lohi, tuntuu teistä erinomaiselta, koska ette\nolisi ikinä luullut saavanne sitä maistaa ja kuitenkin se on nyt tässä.\n\n-- Mutta miten nuo kalat on voitu tuoda Pariisiin?\n\n-- Hyvä Jumala, sehän on helppoa. Ne on tuotu isoissa tynnyreissä,\ntoisessa oli virran kaisloja ja ruohoja, toisessa järven kasveja ja\nheiniä. Tällä tavoin sterletti eli kaksitoista päivää ja nahkiainen\nkahdeksan. Molemmat olivat aivan virkeitä, kun keittäjäni otti ne ja\npani toisen kuolemaan maitoon ja toisen viiniin. Ettekö usko, herra\nDanglars?\n\n-- Yhtä kaikki epäilen, vastasi Danglars leveästi hymyillen.\n\n-- Baptistin! sanoi Monte-Cristo. -- Tuokaa tänne toisia sterlettejä ja\nnahkiaisia. Tiedättehän, niitä, jotka tulivat toisissa tynnyreissä ja\nvieläkin ovat elossa.\n\nDanglars'in silmät menivät kauhusta selälleen; muut vieraat taputtivat\nkäsiään.\n\nNeljä palvelijaa toi kaksi vesikasvien koristamaa tynnyriä, joissa\nkummassakin sätki samanlaisia kaloja kuin pöydässä oli tarjolla.\n\n-- Olette todellakin tavattoman merkillinen mies! sanoi Danglars. -- Ja\nsanokoot filosofit mitä tahansa, rikkaana eläminen on sentään ihanaa.\n\n-- Varsinkin kun on kekseliäs, sanoi rouva Danglars.\n\n-- Älkää antako minulle sitä kunniaa, hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo.\n-- Tämän keinon tunsivat jo roomalaiset. Plinius kertoo, että Ostiasta\nkantoivat orjat päänsä päällä sammioissa Roomaan _mulus_-nimisiä\nkaloja, jotka hänen antamansa kuvauksen mukaan epäilemättä olivat\nkultakaloja. Ylellistähän on tuottaa ne elävinä ja hauskaa on nähdä\nniiden kuolevan, sillä kuollessaan ne muuttavat pari kolme kertaa\nväriään ja aivan kuin sateenkaari haihtuessaan vaihtelivat prisman\nväristä toiseen, minkä jälkeen ne lähetettiin keittiöön. Kalan\nkuolinkamppailu lisäsi sen arvoa. Ellei sitä nähnyt elävänä, niin sitä\nhalveksi kuolleena.\n\n-- Niin, sanoi Debray, -- mutta Ostiasta Roomaan oli vain kolme tai\nneljä peninkulmaa.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta mitä hyötyä olisi\nsiitä, että on syntynyt kahdeksantoistasataa vuotta Luculluksen\njälkeen, ellei pystyisi parempaan kuin hän?\n\nCavalcantit katsoivat kreiviä silmät selällään, mutta olivat siksi\nhienotunteisia, etteivät virkkaneet mitään.\n\n-- Tämä kaikki on kyllä merkillistä, sanoi Château-Renaud, -- mutta\nsuoraan tunnustaen ihailen eniten sitä täsmällisyyttä, millä teitä\npalvellaan. Onhan totta, herra kreivi, että ostitte tämän talon vasta\nviisi kuusi päivää sitten?\n\n-- Siitä on enintään niin pitkä aika, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- No niin, olen varma siitä, että se on muuttunut aivan täydellisesti,\nsillä ellen väärin muista, oli siinä toinen sisäänkäytävä, ja piha oli\nkivillä laskettu, jota vastoin nyt piha on komeana ruohokenttänä ja\nsiellä kasvaa puita, jotka näyttävät sadan vuoden vanhoilta.\n\n-- Mitä minä voin sille, että rakastan vihantaa ja varjoa, sanoi\nMonte-Cristo.\n\n-- Ennen tultiin taloon kadunpuoleisesta portista, sanoi rouva\nVillefort, sillä sinä päivänä, jolloin ihmeellisellä tavalla pelastuin,\nminut tuotiin taloon sitä tietä.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, mutta sen jälkeen olen\npitänyt enemmän pääkäytävästä, josta voi portin läpi nähdä Boulognen\nmetsän.\n\n-- Neljässä päivässä sellainen muutos! sanoi Morrel. -- Sehän on\nsuoranainen ihme.\n\n-- Niin onkin, sanoi Château-Renaud. -- Vanha talo on muuttunut aivan\nuudeksi, sillä tämä talo oli todellakin hyvin vanha ja ikävän näköinen.\nMuistan, että äitini lähetti minut sitä katsomaan silloin, kun\nSaint-Méran ilmoitti myyvänsä sen pari kolme vuotta sitten.\n\n-- Saint-Méran? sanoi rouva Villefort. -- Tämä talo oli siis\nSaint-Méranin, ennen kuin te sen ostitte?\n\n-- Siltä näyttää, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Siltä näyttää, kuinka niin, ettekö tiedä, keneltä talon ostitte?\n\n-- En todellakaan, taloudenhoitajani pitää sellaisista asioista huolen.\n\n-- Talossa ei ainakaan kymmeneen vuoteen ollut asuttu, sanoi\nChâteau-Renaud, -- ja ikävää oli sitä katsella, kun sen ikkunaluukut\noli suljettu, ovet olivat kiinni ja piha ruohottunut. Ellei sen\nomistaja olisi ollut kuninkaallisen prokuraattorin appi, olisi sitä\nvoinut luulla kirotuksi taloksi, jossa jokin rikos on tapahtunut.\n\nVillefort, joka siihen asti ei ollut maistanut tippaakaan niistä\nviidestä kuudesta verrattomasta viinistä, joita oli kaadettu laseihin\nhänen eteensä, tarttui nyt lähimpään lasiin ja tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella.\n\nChâteau-Renaud'n puhetta seurasi yleinen äänettömyys. Sitten sanoi\nMonte-Cristo:\n\n-- Kummallista, herra paroni, mutta sama ajatus heräsi minussakin, kun\nensimmäisen kerran astuin tähän taloon. Ja tämä talo tuntui niin\nsynkältä, etten olisi koskaan sitä ostanut, ellei taloudenhoitajani\nolisi jo ehtinyt ostaa sitä minun nimessäni. Luultavasti hän oli saanut\nvälittäjältä kelpo juomarahat.\n\n-- Luultavasti, koetti Villefort hymyillä. -- Mutta voitte olla varma\nsiitä, ette minä mitenkään ole tässä lahjomisessa ollut osallisena.\nHerra Saint-Méran tahtoi, että tämä talo, joka kuului hänen\ntyttärentyttärensä perintöön, myytäisiin, koska se olisi mennyt aivan\nraunioiksi, jos se vielä olisi ollut pari kolme vuotta asumattomana.\n\nNyt kalpeni Morrel vuorostaan.\n\n-- Täällä oli eräs huone, sanoi Monte-Cristo, -- aivan tavallisen\nnäköinen huone, punaisella kankaalla verhottu, joka minun mielestäni\noli erikoisen draamallisen tuntuinen.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Debray. -- Miksi se oli draamallisen tuntuinen?\n\n-- Eihän vaistomaisia tuntemuksia voi mitenkään selittää, sanoi\nMonte-Cristo. -- Kyllähän moni paikka tekee ihmisen alakuloiseksi.\nMiksi? Sitä ei voi selittää. Muistot ja ajatukset oikuttelevat ja\njohdattavat meidät toiseen aikaan ja toisiin paikkoihin, joilla ei ole\nmitään yhteistä tämän ajan ja näiden paikkojen kanssa, missä nyt\nelämme. Tuo huone oli mielestäni kuin jonkun markiisitar de Granges'in\ntai Desdemonan huone. Mutta koska olemme lopettaneet aterian, täytyy\nminun näyttää se teille, sillä kohta menemme juomaan kahvia puutarhaan.\nEnsin ateria, sitten näytelmä.\n\nMonte-Cristo katsoi kysyvästi läsnä oleviin. Rouva Villefort nousi,\nMonte-Cristo teki samoin. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään.\n\nVillefort ja rouva Danglars olivat hetkisen aivan kuin paikoilleen\nnaulitut. Jähmettyneinä, mykkinä ja kauhistuneina he kysyivät\nkatseillaan toisiltaan neuvoa.\n\n-- Kuulitteko? kysyi rouva Danglars.\n\n-- Meidän täytyy mennä sinne, vastasi Villefort nousten ja tarjoten\nkäsivartensa rouva Danglars'ille.\n\nKaikki olivat jo hajaantuneet huoneisiin, uteliaisuus kun oli saanut\nheissä vallan, sillä he eivät luulleet tarkastuksen supistuvan vain\ntähän huoneeseen, vaan arvelivat, että yksin tein kuljettaisiin kautta\nkoko rappeutuneen talon, josta kreivi Monte-Cristo oli tehnyt palatsin.\nMonte-Cristo jäi odottamaan noita kahta viivyttelijää. Kun he\nvuorostaan olivat kulkeneet hänen ohitseen, lähti hän itse heidän\njälkeensä, ja hänen huulillaan häivähti hymy, joka olisi kauhistuttanut\nvieraita enemmän kuin huone, jota aiottiin heille näyttää.\n\nEnsiksi kuljettiin itämaiseen tapaan kalustettujen huoneiden kautta,\njoissa vuoteiden sijasta oli divaaneja ja tyynyjä ja huonekalujen\nasemesta piippuja ja aseita. Salongeissa oli vanhojen mestarien\nkauneimpia tauluja. Budoaarin seinät oli verhottu kallisarvoisilla\nkiinalaisilla kankailla, joiden väri oli kirjava ja kuosit moninaiset.\nLopulta saavuttiin kyseessäolevaan huoneeseen.\n\nSe ei ollut mitenkään erikoinen, paitsi ettei se ollut valaistu, vaikka\njo alkoi hämärtää, ja että se oli rappiolla, vaikka kaikki muut huoneet\noli kokonaan uusittu. Mutta se riittikin antamaan sille synkän\nvärityksen.\n\n-- Huu! huudahti rouva Villefort todenteolla kauhistuen.\n\nRouva Danglars koetti sopertaa sanoja, joita ei kukaan kuullut.\n\nLäsnäolijat tekivät useita huomautuksia, ja loppuarveluna oli se, että\npunaisella silkillä verhottu huone teki synkän vaikutuksen.\n\n-- Tosiaan, sanoi Monte-Cristo. -- Katsokaahan, kuinka vuode on\nomituisessa paikassa, kuinka sen verhot ovat synkät ja verenväriset.\nEntä nuo pastellimuotokuvat, jotka kosteus on vaalentanut, eivätkö ne\nkalpeine huulineen ja kauhistuneine silmineen näytä sanovan: Minä olen\nnähnyt!\n\nVillefort tuli kalmankalpeaksi, ja rouva Danglars vaipui uunin vieressä\nolevaan leposohvaan.\n\n-- Oh, sanoi rouva Villefort hymyillen, -- uskallatteko todellakin\nistua tuolle leposohvalle, jossa ehkä on tapahtunut rikos?\n\nRouva Danglars nousi heti.\n\n-- Eikä siinä vielä kaikki! sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Mitä vielä? kysyi Debray, joka kyllä oli huomannut rouva Danglars'in\nmielenliikutuksen.\n\n-- Niin, mitä vielä? kysyi Danglars, -- sillä tähän asti en ole\nhuomannut mitään erikoista, sen tunnustan suoraan. Oletteko te, herra\nCavalcanti?\n\n-- Ah, vastasi tämä. -- Pisassa on Ugolinon torni, Ferrarassa Tasson\nvankila, Riminissä Francescan ja Paolon huone.\n\n-- On kyllä, mutta siellä ei ole tätä pientä porraskäytävää, sanoi\nMonte-Cristo avaten seinään kätketyn oven. -- Katsokaahan tätä ja\nsanokaa, mitä ajattelette tästä.\n\n-- Mikä pelottavan synkkä, ahdas porraskäytävä! sanoi Château-Renaud\nnauraen.\n\n-- En tiedä, sanoi Debray, -- onko siihen syynä Khios-viini, joka tekee\nalakuloiseksi, mutta tämä kaikki tekee minuun ehdottomasti synkän\nvaikutuksen.\n\nMorrel puolestaan oli tullut alakuloiseksi jo silloin, kun oli mainittu\nValentinen myötäjäisistä, eikä ollut virkkanut sanaakaan.\n\n-- Kuvitelkaahan, jatkoi Monte-Cristo, -- että Othello tai apotti\nGranges astuu hitaasti näitä portaita synkkänä ja myrskyisenä yönä,\nsylissään kamala taakka, jota hän koettaa salata ihmisiltä, jopa\nJumalaltakin!\n\nRouva Danglars puoliksi pyörtyi Villefort'in syliin, ja Villefort'in\nitsekin täytyi nojautua seinään.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti Debray, -- mikä teidän on? Kuinka kalpea te\nolette!\n\n-- Mikä hänen on? sanoi rouva Villefort. -- Kyllähän sen ymmärtää.\nKreivi Monte-Cristo kertoo meille tuollaisia kamalia juttuja yrittäen\nvarmaankin tappaa meidät kauhuun.\n\n-- Se on totta, sanoi Villefort. -- Te kauhistutatte todellakin naisia.\n\n-- Mikä teidän on? kysyi Debray uudelleen aivan hiljaa.\n\n-- Ei mikään, ei mikään, sanoi rouva Danglars koettaen ponnistaa\nvoimiaan. -- Kaipaan vain ilmaa, siinä kaikki.\n\n-- Tahdotteko tulla puutarhaan? kysyi Debray tarjoten hänelle\nkäsivartensa ja mennen salaportaita kohden.\n\n-- En, vastasi paronitar. -- Jään mieluummin tänne.\n\n-- Totta puhuen, sanoi Monte-Cristo, -- onko tuo kauhunne aivan\ntodellinen?\n\n-- Ei, vastasi rouva Danglars. -- Mutta teillä on niin voimakas tapa\nkuvailla, että kuulija joutuu saman tunnelman valtaan.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- tämä kaikkihan on vain\nkuvittelua. Miksi ei yhtä hyvin voisi kuvitella, että tämä huone on\nkunnon perheenäidin suoja? Tuo purppuranpunaiseen verhottu vuode on\naivan kuin se, jonka luo haltiatar Lucina tuli, ja noita salaperäisiä\nportaita myöten tulee hiljaa, jotta ei häiritsisi lapsivuoteessa\nmakaavan äidin lepoa, lääkäri tai kätilö, tai itse isä, joka vie\nnukkuvan lapsen pois...\n\nTällä kertaa rouva Danglars, sen sijaan että olisi rauhoittunut,\nhuokasi syvään ja vaipui tainnoksiin.\n\n-- Rouva Danglars voi pahoin, sopersi Villefort. -- Hänet täytyy kai\nviedä vaunuihinsa.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo, -- ja minä kun olen unohtanut\npulloni!\n\n-- Minulla on omani, sanoi rouva Villefort.\n\nHän ojensi Monte-Cristolle pullon, jossa oli samanlaista punaista\nnestettä kuin se, jonka terveellistä vaikutusta Monte-Cristo oli\nkoettanut Edouardiin.\n\n-- Ah! ... sanoi Monte-Cristo ottaen sen rouva Villefort'in kädestä.\n\n-- Niin, sanoi tämä hiljaa, -- noudattaen teidän neuvojanne olen\nkokeillut.\n\n-- Ja oletteko onnistunut?\n\n-- Luultavasti.\n\nRouva Danglars oli viety viereiseen huoneeseen. Monte-Cristo tiputti\nmuutaman pisaran punaista nestettä hänen huulilleen, ja hän heräsi.\n\n-- Oh, sanoi hän, -- mikä kamala uni!\n\nVillefort pusersi lujasti hänen rannettansa saadakseen hänet\nymmärtämään, ettei hän ollut nähnyt unta.\n\nMentiin etsimään herra Danglars'ia. Hän ei ollut välittänyt\nrunollisista selityksistä, vaan oli mennyt puutarhaan ja keskusteli\nvanhemman Cavalcantin kanssa Livornon-Firenzen rautatiestä.\n\nMonte-Cristo näytti epätoivoiselta. Hän tarttui rouva Danglars'in\nkäsivarteen ja talutti hänet puutarhaan, jossa herra Danglars joi\nkahvia molempien Cavalcantien seurassa.\n\n-- Totta puhuen, sanoi hän, -- kauhistutinko todellakin teitä pahasti?\n\n-- Ette, mutta tiedättehän, että kaikki asiat vaikuttavat meihin sen\nmukaan, millainen on mielentilamme.\n\nVillefort koetti hymyillä.\n\n-- Ja ymmärrättehän silloin, sanoi hän, -- silloinhan riittää pelkkä\nmielikuva...\n\n-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- uskokaa minua tai olkaa uskomatta,\nmutta vakaumukseni on, että tässä talossa on tapahtunut rikos.\n\n-- Olkaa varuillanne, sanoi rouva Villefort, -- täällä on\nkuninkaallinen prokuraattori.\n\n-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- ja kun niin onnellisesti sattuu,\nkäytän tilaisuutta selittääkseni asian.\n\n-- Selittääksenne? sanoi Villefort.\n\n-- Niin, ja todistajien kautta.\n\n-- Tämähän on kovin mielenkiintoista, sanoi Debray. -- Ja jos täällä\ntodellakin on tapahtunut rikos, niin se auttaa erinomaisesti\nruoansulatustamme.\n\n-- Täällä on tapahtunut rikos, sanoi Monte-Cristo. -- Tulkaahan\ntännepäin, hyvät herrat. Tulkaa, herra Villefort. Jotta ilmiantoni\nolisi täydellinen, täytyy sen tapahtua todistajien läsnä ollessa.\n\nMonte-Cristo tarttui Villefort'in käsivarteen ja pidellen rouva\nDanglars'in kättä toisessa kainalossaan hän vei kuninkaallisen\nprokuraattorin plataanin suojaan, jossa varjo oli tummin.\n\nMuut vieraat tulivat mukana.\n\n-- Katsokaahan, sanoi Monte-Cristo ja polki maata. -- Tahdoin antaa\nvoimaa näille jo liian vanhoille puille ja annoin kaivaa maata juuri\ntältä kohtaa ja panna uutta multaa maahan; no niin, kaivaessaan\nlöysivät työmieheni tältä kohtaa arkun tai oikeammin sanoen arkun\njätteet ja niiden keskeltä vastasyntyneen lapsen luurangon.\nToivottavasti tätä ei sanota mielikuvitukseksi.\n\nMonte-Cristo tunsi, miten rouva Danglars'in käsivarsi kangistui ja\nVillefort'in nyrkki vapisi.\n\n-- Vastasyntyneen lapsen luuranko? sanoi Debray. -- Tämä alkaa jo\nnäyttää vakavalta.\n\n-- No niin, sanoi Château-Renaud, -- minä en siis erehtynytkään, kun\nväitin äsken, että taloilla on sielu ja kasvot aivan samoin kuin\nihmisillä, ja että niiden ulkomuodossa kuvastuu niiden sisin olemus.\nTalo oli synkän näköinen, koska sillä oli omantunnonvaivoja; sillä oli\nomantunnonvaivoja, koska siellä oli tehty rikos.\n\n-- Kuka voi väittää sitä rikokseksi? sanoi Villefort päättäen\nponnistella viimeiseen asti.\n\n-- Kuinka niin! Eikö elävän lapsen hautaaminen puutarhaan ole rikos?\nhuudahti Monte-Cristo. -- Miksikä te, kuninkaallinen prokuraattori,\nnimitätte sellaista tekoa?\n\n-- Kuka väittää, että lapsi oli elävänä haudattu?\n\n-- Miksi se olisi siihen haudattu, jos se oli kuollut? Puutarha ei\nkoskaan ole ollut hautausmaana.\n\n-- Minkä rangaistuksen lapsenmurhaajat saavat tässä maassa? kysyi\nmajuri Cavalcanti viattomasti.\n\n-- Hyvä Jumala, heidän kaulansa leikataan poikki! vastasi Danglars.\n\n-- Vai leikataan heidän kaulansa poikki! sanoi Cavalcanti.\n\n-- Luullakseni... Eikö niin, herra Villefort? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Kyllä, herra kreivi, vastasi tämä soinnuttomalla äänellä.\n\nMonte-Cristo huomasi, etteivät ne, joita varten hän tämän kaiken oli\njärjestänyt, enää kestäisi enempää. Hän ei tahtonut mennä pitemmälle.\n\n-- Mutta mehän näytämme unohtavan kahvin, sanoi hän.\n\nJa hän vei vieraansa pöydän luo, joka oli asetettu keskelle nurmikkoa.\n\n-- Minä todellakin häpeän tunnustaa heikkouttani, sanoi rouva Danglars,\nmutta nämä kamalat kertomukset ovat tärisyttäneet minua. Antakaa minun\nistua.\n\nJa hän vaipui tuoliin.\n\nMonte-Cristo kumarsi hänelle ja lähestyi rouva Villefort'ia.\n\n-- Minä luulen, että rouva Danglars vielä tarvitsee pulloanne, sanoi\nhän.\n\nMutta ennen kuin rouva Villefort oli lähestynyt ystävätärtänsä, oli\nkuninkaallinen prokuraattori jo kuiskannut rouva Danglars'in korvaan:\n\n-- Minun täytyy puhua kanssanne.\n\n-- Milloin?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Missä?\n\n-- Työhuoneessani ... prokuraattorinvirastossa, se on turvallisin\npaikka.\n\n-- Minä tulen.\n\nJuuri silloin tuli rouva Villefort.\n\n-- Kiitos, rakas ystävä, sanoi rouva Danglars koettaen hymyillä. -- Ei\nminua enää mikään vaivaa, tunnen jo voivani paremmin.\n\n\n\n\n64. Kerjäläinen\n\n\nIlta alkoi jo kulua pitkälle. Rouva Villefort sanoi haluavansa palata\nPariisiin. Rouva Danglars ei ollut tohtinut tehdä aloitetta, vaikka\nhänen olonsa ilmeisesti tuntuikin kovin tuskalliselta.\n\nVaimonsa pyynnöstä herra Villefort siis antoi ensimmäisenä lähtömerkin.\nHän tarjosi vaunuissaan paikan rouva Danglars'ille, jotta rouva\nVillefort voisi häntä hoidella. Danglars, joka oli innokkaasti\nkeskustellut teollisuudesta Cavalcantin kanssa, ei ollut huomannut\nmitään.\n\nKun Monte-Cristo pyysi rouva Villefort'ilta hänen pulloaan, huomasi hän\nherra Villefort'in lähestyvän rouva Danglars'ia ja arvasi, mistä oli\nkysymys, vaikka Villefort puhui niin hiljaa, että rouva Danglars tuskin\nkuuli hänen sanansa.\n\nMillään tavalla estelemättä hän salli Morrelin, Debrayn ja\nChâteau-Renaud'n ratsastaa pois ja molempien naisten nousta herra\nVillefort'in vaunuihin. Danglars, joka oli yhä enemmän ihastunut isä\nCavalcantiin, pyysi tätä vaunuihinsa.\n\nAndrea Cavalcanti nousi omaan tilburyynsä, joka odotti portin edessä,\nja kuskipoika, joka oli liioittelevalla tavalla puettu englantilaiseen\nkuosiin, piteli suitsista kookasta harmaata hevosta, vaikka hänen\ntäytyikin seistä varpaillaan.\n\nAndrea ei aterian aikana ollut paljoakaan puhunut, koska hän oli sangen\nälykäs poika ja pelkäsi paljastavansa tietämättömyytensä rikkaiden ja\nmahtavien pöytätovereittensa läsnä ollessa, joiden joukossa hänen\nsäikähtyneet silmänsä näkivät kuninkaallisen prokuraattorinkin.\n\nLopulta oli hänet ottanut huostaansa herra Danglars, joka luotuaan\nsilmäyksen jäykkään majuriin ja hänen vielä arkaan poikaansa ja\najatellessaan, että nämä olivat kreivi Monte-Criston vieraina, teki sen\njohtopäätöksen, että siinä oli joku pohatta ja hänen poikansa, jota isä\noli tahtonut tutustuttaa Pariisin elämään.\n\nDanglars oli sen vuoksi suurella ihastuksella katsellut majurin\npikkusormessa kimaltelevaa tavattoman isoa jalokiveä, sillä majuri,\njoka oli viisas ja varovainen ja pelkäsi seteliensä jollakin tavoin\nkatoavan, oli ne heti vaihtanut arvoesineeseen. Keskustellessaan sitten\npäivällisen jälkeen muka teollisuudesta ja matkoista Danglars oli\ntiedustellut isän ja pojan elintapoja. Ja kun isä ja poika olivat\nsaaneet tietää, että heillä oli luotto juuri Danglars'in\npankkiiriliikkeessä, toisella neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia\nkerta kaikkiaan, toisella viisikymmentätuhatta vuodessa, olivat he\npankkiirille niin ystävällisiä, että olisivat olleet valmiita\npusertamaan vaikka hänen palvelijoittensakin kättä, niin suuresti he\nkaipasivat tilaisuutta osoittaa kiitollisuuttaan.\n\nVielä eräs seikka lisäsi Danglars'in kunnioitusta, ellemme sanoisi\nihailua Cavalcantia kohtaan. Tämä oli uskollisesti noudattanut\nHoratiuksen neuvoa: _nil admirari_, ja oli tyytynyt pöydässä\nosoittamaan tietojaan sanomalla, mistä järvestä kala oli tuotu. Sitten\nhän oli syönyt siitä palan puhumatta mitään. Danglars oli siitä tehnyt\nsen johtopäätöksen, että tällaiset herkut olivat tavallisia kuuluisan\nCavalcantin jälkeläisen pöydässä ja että hän kotonaan Luccassa ravitsi\nitseään sveitsiläisillä lohilla ja bretagnelaisilla meriravuilla, joita\nhän epäilemättä hankki itselleen samalla tapaa kuin kreivi oli\ntuottanut nahkiaiset Fusarosta ja sterletit Volgasta. Sen vuoksi hän\nhuomattavan ystävällisesti otti vastaan Cavalcantin ilmoituksen:\n\n-- Huomenna minulla on kunnia tulla luoksenne raha-asioissa.\n\n-- Ja minä olen onnellinen, vastasi Danglars, -- saadessani ottaa\nteidät vastaan.\n\nSitten hän oli pyytänyt saada saattaa Cavalcantin tämän asuntoon Hôtel\ndes Princes'iin, ellei ero pojasta tuntuisi hänestä liian raskaalta.\n\nCavalcanti vastasi, että hänen poikansa oli jo kauan tottunut\nviettämään nuoren miehen elämää, minkä vuoksi hänellä olikin omat\nvaununsa ja hevosensa, ja koska he eivät yhdessä olleet tulleetkaan, ei\nhän nähnyt mitään vaikeuksia siinä, että he erikseen poistuivatkin.\n\nMajuri astui siis Danglars'in vaunuihin, ja pankkiiri oli yhä\nihastuneempi nähdessään, kuinka suuri järjestyksen ihminen ja kuinka\nsäästäväinen oli tämä mies, joka kuitenkin antoi pojalleen vuosittain\nviisikymmentätuhatta frangia. Hänen omaisuutensa täytyi ilmeisesti\ntuottaa viisi- tai kuusisataatuhatta frangia korkoja vuosittain.\n\nOllakseen hieno alkoi Andrea ensiksi soimata kuskipoikaansa siitä,\nettei tämä ollut ajanut pääoven eteen, vaan odotti häntä portilla,\nminkä vuoksi hän oli saanut vaivautua astumaan kolmekymmentä askelta\npäästäkseen vaunujensa luo.\n\nKuskipoika otti nuhdesaarnan nöyränä vastaan, tarttui vasemmalla\nkädellään kuolaimiin pidättääkseen hevosta, joka levottomana kuopi\njalallaan maata, ja ojensi oikealla kädellään ohjakset Andrealle, joka\ntarttui niihin ja laski kepeästi jalkansa kiilloitetulle astinlaudalle.\n\nSamassa laskeutui käsi hänen olalleen. Nuori mies kääntyi luullen, että\nsiinä oli joko Danglars tai Monte-Cristo, jotka olivat unohtaneet\nilmoittaa hänelle jotakin.\n\nMutta hän näkikin edessään kummallisen olennon, ruskettuneen,\npitkäpartaisen miehen, jonka silmät kiiluivat kuin kiiltokivet ja jonka\npilkallisesti hymyilevässä suussa loisti tasainen rivi valkoisia\nhampaita, teräviä kuin nälkäisen suden tai shakaalin.\n\nPunaruutuinen huivi peitti harmaantunutta ja takkuista tukkaa, risainen\nja likainen takki verhosi pitkää, laihaa ja luisevaa ruumista, jonka\nluiden olisi luullut joka liikkeellä kalisevan. Käsi, joka tarttui\nnuoren miehen olkapäähän, tuntui tavattoman isolta. Tunsiko nuori mies\nnämä kasvot vaunulyhdyn valossa, vai kauhistuiko hän vain\npuhuttelijansa hirvittävää ulkomuotoa? Hän vavahti ja peräytyi\nnopeasti.\n\n-- Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.\n\n-- Anteeksi, arvoisa kansalainen, sanoi mies kohottaen kätensä punaista\nhuiviaan kohden, -- häiritsen ehkä teitä, mutta minulla on teille\npuhuttavaa.\n\n-- Tähän aikaan ei saa kerjätä, sanoi kuskipoika astuen esiin,\nvapauttaakseen herransa tungettelijasta.\n\n-- Minä en kerjää, kaunis poika, sanoi tuntematon hymyillen ivallisesti\nkuskipojalle, ja tämä hymy oli niin pelottava, että poika peräytyi. --\nTahdon vain sanoa pari sanaa isännällesi, joka pari viikkoa sitten\nantoi minulle erään asian toimitettavakseni.\n\n-- Mitä te oikeastaan tahdotte? kysyi Andrea niin pontevasti, ettei\nkuskipoika huomannut, kuinka hätääntynyt hän oli. -- Sanokaa, mitä te\noikeastaan tahdotte. Sanokaa pian.\n\n-- Minä tahtoisin ... minä tahtoisin..., sanoi mies hiljaa, -- että\nsäästäisitte minulta paluumatkan jalkavaivat. Olen hyvin väsynyt, ja\nkoska en ole saanut syödä yhtä hyvää ateriaa kuin sinä, niin pysyn\ntuskin jaloillani.\n\nNuori mies vavahti kuullessaan tämän tuttavallisen puhuttelun.\n\n-- Mutta sanokaahan, mitä te oikein tahdotte? lausui hän.\n\n-- No niin, minä tahdon, että sinä päästät minut kauniisiin\najoneuvoihisi ja viet minut Pariisiin.\n\nAndrea kalpeni, mutta ei vastannut.\n\n-- Niin, katsos, sanoi mies pistäen kätensä taskuun ja silmäillen\nnuorta miestä hyvin röyhkeästi, -- olen saanut päähäni sellaisen\najatuksen. Ymmärrätkö minua, pikku Benedetto?\n\nTämän nimen kuullessaan nuori mies varmaankin alkoi taipua, sillä hän\nlähestyi kuskipoikaansa ja sanoi hänelle:\n\n-- Minä olen todellakin antanut erään asian toimittamisen tämän miehen\nhuoleksi, ja hänen on siitä tehtävä minulle tili, sanoi hän. -- Menkää\njalkaisin tulliportille asti. Siellä otatte ajurin, ettette tule kotiin\nliian myöhään.\n\nPalvelija lähti hyvin hämmästyneenä kävelemään.\n\n-- Antakaa minun edes päästä jonnekin piiloon, sanoi Andrea.\n\n-- Mitä siihen tulee, niin minä itse johdatan sinut sopivaan paikkaan,\nsanoi mies. -- Odotahan.\n\nHän tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen sellaiseen paikkaan, jossa\nei kukaan ihminen olisi voinut nähdä, minkä kunnian Andrea hänelle soi.\n\n-- Minä en tätä tee suinkaan sen vuoksi, että pääsisin komeihin\nvaunuihin vaan koska olen väsynyt ja koska minun täytyy hiukan puhella\nsinun kanssasi asioista.\n\n-- Astukaa siis pian ajoneuvoihin, sanoi nuori mies.\n\nValitettavasti ei ollut päivä, sillä olisi ollut hauska katsella, miten\ntämä ryysyläinen istui komeille tyynyille nuoren ja hienon, tilburyä\nohjaavan miehen rinnalle.\n\nAndrea ajoi hevostaan kylän viimeisen talon kohdalle virkkamatta\nsanaakaan seuralaiselleen, joka puolestaan hymyili ja oli vaiti, aivan\nkuin olisi ollut ihastuksissaan saadessaan ajaa hienoissa ajoneuvoissa.\n\nPäästyään Auteuilin ulkopuolelle Andrea katsoi ympärilleen ollakseen\nvarma, ettei kukaan ollut häntä kuulemassa, ja seisautti sitten\nhevosen, pani käsivartensa rinnalleen ristiin ja sanoi punahuiviselle\nmiehelle:\n\n-- Kas niin! Miksi tulette häiritsemään minun rauhaani?\n\n-- Mutta sanohan sinä itse, poikani, miksi halveksit minua?\n\n-- Millä tavoin olen teitä halveksinut?\n\n-- Milläkö tavoin? Kysytkin sitä vielä. Me eroamme Varin sillan luona,\nsinä sanot meneväsi Piemontiin ja Toscanaan ja lähdetkin Pariisiin.\n\n-- Mitä se teitä haittaa?\n\n-- Ei haittaakaan. Päinvastoin, toivon, että se auttaa minua.\n\n-- Ahaa, sanoi Andrea, -- te luulette hyötyvänne minusta?\n\n-- Miksi käytät suotta suuria sanoja!\n\n-- Sillä siinä tekisitte ajattelemattomasti, ukko Caderousse, sen\nilmoitan jo edeltäpäin.\n\n-- Älähän suutu, poika. Tiedäthän sinä, mitä onnettomuus on. No niin,\nonnettomuus tekee kateelliseksi. Luulen sinun harhailevan Piemontissa\ntai Toscanassa _facchinona_ tai _ciceronena_, suren kohtaloasi aivan\nniin kuin isä oman poikansa kohtaloa. Tiedäthän, että aina olen sanonut\nsinua pojakseni.\n\n-- Entä sitten? Entä sitten?\n\n-- Odotahan.\n\n-- Minä olen kärsivällinen, jatkakaa.\n\n-- Ja äkkiä näenkin sinun ajavan Bons-Hommes-tullin kautta\nkuskipoikinesi tilburyssä, ylläsi uudenuutukaiset vaatteet. Olet siis\nkai löytänyt kultakaivoksen tai ruvennut pörssikeinottelijaksi.\n\n-- Te olette ilmeisesti kateellinen?\n\n-- En, olen tyytyväinen, niin tyytyväinen, että olen tahtonut sinua\nonnitella, mutta koska asuni ei ollut säädyllinen, olin varovainen,\netten mitenkään häpäisisi sinua.\n\n-- Mikä verraton varovaisuus! sanoi Andrea. -- Tehän häpäisette minua\noman palvelijani läsnä ollessa.\n\n-- Minkä minä sille voin, poikani, minun täytyy puhutella sinua.\nSinulla on hyvä hevonen ja kepeä tilbury. Sinä olet tietysti liukas\nkuin ankerias. Ja ellen olisi tänä iltana sinua puhutellut, olisin\nvarmaankin kadottanut sinut näkyvistäni.\n\n-- Näettehän, etten piileskele.\n\n-- Siinä suhteessa olet onnellinen, ja minä toivoisin voivani sanoa\nitsestäni samaa. Minä piileskelen. Sitä paitsi pelkäsin, ettet minua\ntuntisikaan. Mutta sinä tunsitkin, lisäsi Caderousse ilkimielisesti\nhymyillen. -- Sinä olet oikein hyvä poika.\n\n-- Sanokaahan mitä tahdotte? kysyi Andrea.\n\n-- Sinä et enää sinuttele minua, siinä teet väärin, Benedetto, sillä\nolethan entinen toverini. Ole varuillasi, taikka tulen vaativaiseksi.\n\nTämä uhkaus hälvensi äkkiä nuoren miehen suuttumuksen. Pakon viima sen\nkarkotti.\n\nHän pani hevosensa jälleen juoksemaan.\n\n-- Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, Caderousse, sanoi hän, -- kun\ntällä tavoin suhtaudut vanhaan toveriisi, joksi minua äsken sanoit.\nSinä olet marseillelainen, minä olen...\n\n-- Tiedätkö siis nyt, mikä olet?\n\n-- En, mutta minut on kasvatettu Korsikassa. Sinä olet vanha ja\nitsepäinen. Minä olen kiivas. Meidän ei kannata uhkailla toisiamme,\nvaan on paras pysyä sovussa. Minkä minä sille voin, että onni, joka\nsinun suhteesi on kiero, onkin minua suosinut?\n\n-- Onni on siis sinua suosinut? Kuskipoikasi ei siis olekaan lainattu,\nei myöskään tilburysi eikä pukusi? Hyvä, sitä parempi, sanoi\nCaderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneudesta.\n\n-- Näethän ja tiedäthän sen, koska olet iskenyt minuun, sanoi Andrea,\njoka alkoi kiivastua. -- Jos päässäni olisi nenäliina, hartioillani\nrisainen takki ja jalassani hajanaiset kengät, et enää minua tuntisi.\n\n-- Huomaathan itsekin, poikani, kuinka minua halveksit, ja siinä teet\nväärin. Nyt kun olen sinut tavannut, ei mikään estä minua olemasta\nhieno niin kuin muutkin, jos nimittäin oikein tunnen sinun hyvän\nsydämesi. Jos sinulla on kaksi pukua, niin annat minulle toisen.\nJaoinhan minä keitokseni ja vihannekseni kanssasi silloin, kun sinun\noli kova nälkä.\n\n-- Se on totta, sanoi Andrea.\n\n-- Millainen ruokahalu sinulla olikaan! Onko sinulla aina hyvä\nruokahalu?\n\n-- On kyllä, sanoi Andrea nauraen.\n\n-- Kuinka mahdoitkaan syödä tuon prinssin luona, jonka talosta juuri\nläksit!\n\n-- Ei hän ole mikään prinssi vaan ainoastaan kreivi.\n\n-- Kreivi? Onko hän rikaskin?\n\n-- On kyllä, mutta varo häntä. Hän on mies, jonka kanssa ei ole hyvä\nleikkiä.\n\n-- Hyvä Jumala, ole rauhassa! Ei minulla ole mitään aikeita sinun\nkreivisi suhteen, ja sinä saat hänet rauhassa pitää. Mutta, lisäsi\nCaderousse, ja hänen huulilleen nousi tuo sama ilkeä hymy, joka niillä\njo äsken oli väikkynyt, -- siitä on maksettava jotakin.\n\n-- Vai niin, mitä siis tahdot?\n\n-- Arvelisin sata frangia kuukaudessa...\n\n-- No niin.\n\n-- Minä eläisin...\n\n-- Sadallako frangilla?\n\n-- Niin ja näin, ymmärräthän sen, mutta...\n\n-- Mutta?\n\n-- Sadallaviidelläkymmenellä olisin onnellinen.\n\n-- Tuossa on kaksisataa, sanoi Andrea.\n\nJa hän laski Caderoussen käteen kymmenen kultarahaa.\n\n-- Hyvä on, sanoi Caderousse.\n\n-- Tule joka kuun ensimmäisenä päivänä portinvartijani luo, niin saat\nyhtä paljon.\n\n-- Joko sinä tahdot taas minua nöyryyttää!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sinä saatat minut tekemisiin palvelusväen kanssa. Ei, katsohan, minä\nen tahdo olla tekemisissä muiden kuin sinun kanssasi.\n\n-- No niin, kysy siis minua, ja joka kuukauden ensimmäisenä päivänä,\nniin kauan kuin minä saan kuukausirahani, saat sinäkin omasi.\n\n-- Hyvä on, huomaan kyllä, etten ollut sinun suhteesi erehtynyt ja että\nsinä olet hyvä poika. Taivas siunaa tuollaisia ihmisiä tuottaessaan\nheille onnea. Kerrohan minulle, mikä onni sinua on potkaissut.\n\n\n\n\n65. Perheriita\n\n\nLudvig XV:n torilla nuoret miehet erosivat toisistaan, Morrel läksi\nbulevardia pitkin, Château-Renaud Vallankumoussillan yli, ja Debray\npitkin Rantakatua.\n\nMorrel ja Château-Renaud menivät luultavasti \"kotilieden ääreen\", niin\nkuin juhlallisissa puheissa ja hyvin kirjoitetuissa näytelmissä\nsanotaan. Mutta niin ei tehnyt Debray. Tultuaan Louvren portin kohdalle\nhän kääntyi vasemmalle, ajoi täyttä laukkaa Carrousel-torin poikki,\npujahti Saint-Roch-kadulle, poikkesi Michodière-kadulle ja saapui\nDanglars'in portille juuri sinä hetkenä, jolloin Villefort'in vaunut,\njotka olivat saattaneet isäntäväkensä Saint-Honoréhen, pysähtyivät\ntuodakseen paronittaren hänen kotiinsa.\n\nDebray, joka oli talossa tuttu, ajoi ensimmäisenä pihaan, heitti\nohjakset tallirengille ja meni sitten vaununovelle ottamaan vastaan\nrouva Danglars'ia. Hän tarjosi rouvalle käsivartensa saattaakseen hänet\nsisään.\n\nHeti kun ovi oli sulkeutunut, kysyi Debray:\n\n-- Mikä teitä vaivaa, Hermine? Ja miksi voitte pahoin kreivin kertoessa\ntuota juttua tai pikemminkin satua?\n\n-- Siksi, että mieleni oli tänä iltana tavattoman herkkä, ystäväni,\nvastasi paronitar.\n\n-- Sitä ette voi saada minua uskomaan, Hermine, sanoi Debray. -- Olitte\ntänään kreivin luo tullessanne aivan erinomaisella tuulella. Herra\nDanglars oli kyllä hiukan äreä, mutta tiedänhän, kuinka vähän välitätte\nhänen huonotuulisuudestaan. Joku on tuottanut teille mielipahaa.\nKertokaa se minulle. Tiedättehän, etten koskaan salli kenenkään\nkäyttäytyä hävyttömästi teitä kohtaan.\n\n-- Erehdytte, Lucien, sanoi rouva Danglars, -- vakuutan teille, asian\nlaita on niin kuin sanoin: olin huonolla tuulella, vaikka ette sitä\nhuomannut, enkä pitänyt tarpeellisena mainita siitä teille.\n\nNähtävästi rouva Danglars oli sellaisen hermostumisen vallassa, jota\nnaiset monesti eivät itselleenkään voi selittää, tai sitten häntä oli\n-- niin kuin Debray oli arvannut -- kohdannut salainen mielenliikutus,\njota hän ei tahtonut tunnustaa kenellekään. Debrayn kaltainen mies oli\ntottunut pitämään hermokohtauksia naisille välttämättöminä, ja niinpä\nhän ei enempää kysellyt, vaan odotti sopivaa tilaisuutta, jolloin saisi\nkaiken tietää.\n\nMakuuhuoneensa ovella paronitar tapasi neiti Cornélien, uskotun\nkamarineitinsä.\n\n-- Mitä tyttäreni tekee? kysyi rouva Danglars.\n\n-- Hän on koko illan harjoitellut, vastasi neiti Cornélie, -- ja sen\njälkeen hän meni levolle.\n\n-- Olin kuitenkin kuulevinani hänen pianonsa äänen?\n\n-- Neiti Louise d'Armilly soittelee.\n\n-- Hyvä on, sanoi rouva Danglars. -- Tulkaa riisumaan yltäni.\n\nHe menivät makuuhuoneeseen. Debray heittäytyi leposohvalle, ja rouva\nDanglars meni neiti Cornélien kanssa pukeutumishuoneeseensa.\n\n-- Rakas herra Lucien, sanoi rouva Danglars oven läpi, -- valitatte\naina, ettei Eugénie koskaan suvaitse vastata teille mitään.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Debray leikkien paronittaren pienen koiran kanssa,\njoka tiesi hänet talon ystäväksi ja antoi hänen hyväillä itseään, -- en\nole ainoa, joka valittaa samaa. Muistan Morcerfin eräänä päivänä\nhuomauttaneen, että hän ei saa sanaakaan lähtemään morsiamensa suusta.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi rouva Danglars, -- mutta luulen, että\nkaikki vielä muuttuu ja Eugénie tulee teidän työhuoneeseenne.\n\n-- Minunko työhuoneeseeni?\n\n-- Tarkoitan ministerin.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Pyytääkseen päästä oopperaan! En toden totta ole koskaan nähnyt\nsellaista innostusta musiikkiin, se on hienon maailman naisessa\nsuorastaan naurettavaa.\n\nDebray hymyili.\n\n-- No niin, sanoi hän, -- kun hän vain tulee paronin ja teidän\nsuostumuksellanne, niin me kyllä hankimme hänelle arvonsa mukaisen\npaikan, vaikka olemmekin niin köyhiä, ettei meillä ole varoja maksaa\nkylliksi paljon hänen veroiselleen laulajattarelle.\n\n-- Saatte mennä, Cornélie, sanoi rouva Danglars, -- en tarvitse teitä\nenää.\n\nCornélie poistui, ja vähän ajan päästä tuli rouva Danglars\npukeutumishuoneestaan hurmaavassa aamupuvussa ja meni istumaan Lucienin\nviereen. Sitten hän alkoi miettiväisenä hyväillä koiraansa. Lucien\nkatseli hetkisen häntä sanaakaan sanomatta.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi hän vähän ajan kuluttua, -- vastatkaahan, Hermine\nminulle aivan suoraan. Teitä vaivaa jokin asia, eikö vaivaakin?\n\n-- Ei minua mikään vaivaa, vastasi paronitar.\n\nMutta samassa hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, ja hän\nnousi, koetti hengittää syvään ja meni katsomaan kuvaansa peilistä.\n\n-- Olen tänä iltana pelottavan ruma, sanoi hän.\n\nDebray nousi mennäkseen lohduttamaan paronitarta näiden viimeisten\nsanojen johdosta, kun ovi äkkiä aukeni.\n\nHerra Danglars astui sisään. Debray istuutui uudelleen.\n\nKuullessaan oven käyvän rouva Danglars kääntyi ja katseli miestään\nyrittämättä edes salata kummastustaan.\n\n-- Hyvää iltaa, sanoi pankkiiri. -- Hyvää, iltaa, Debray.\n\nParonitar luuli nähtävästi, että tämän käynnin tarkoituksena oli pyytää\nanteeksi niitä pistosanoja, joita hän päivän kuluessa oli saanut\nkuulla.\n\nHän kävi juhlalliseksi ja vastaamatta mitään miehelleen hän kääntyi\nLucienin puoleen ja sanoi:\n\n-- Lukekaahan jotakin, herra Debray.\n\nDebray, joka oli jo tullut hiukan levottomaksi, rauhoittui paronittaren\nlevollisuudesta ja ojensi kätensä kirjaa kohden, jonka keskellä oli\nmerkkinä norsunluinen, kullalla koristettu veitsi.\n\n-- Anteeksi, sanoi paroni, -- mutta te väsytätte itseänne, paronitar,\nvalvoessanne näin kauan. Kello on yksitoista, ja herra Debray asuu\nhyvin kaukana.\n\nDebray oli aivan ällistynyt, sillä vaikka paronin ääni oli rauhallinen\nja kohtelias, tunsi hän kuitenkin, että paronilla oli illan suhteen\naivan muita suunnitelmia kuin paronittarella.\n\nParonitarkin hämmästyi ja ilmaisi mielialansa luomalla paroniin\nkatseen, joka olisi pannut tämän punnitsemaan sanojaan, elleivät hänen\nsilmänsä olisi kiintyneet sanomalehden kurssinoteerauksiin.\n\nSeurauksena tästä oli, että katse meni aivan hukkaan eikä tehnyt\nvaikutusta.\n\n-- Herra Lucien, sanoi paronitar, -- sanon aivan suoraan, ettei mieleni\ntee laisinkaan mennä levolle, että minulla on teille paljon\nkerrottavaa, ja että saatte kuunnella minua, vaikka nukkuisitte\nseisaallanne.\n\n-- Alistun määräyksiinne, sanoi Lucien veltosti.\n\n-- Rakas herra Debray, sanoi pankkiiri, -- älkää tappako itseänne\nkuuntelemalla tänä iltana paronittaren hullutuksia, sillä voitte niitä\nkuunnella aivan yhtä hyvin huomenna. Tämä ilta kuuluu minulle, ja aion\nkäyttää sen puhuakseni hyvin vakavista asioista vaimoni kanssa.\n\nTällä kertaa isku oli niin jyrkkä ja osui niin selvästi, että Lucien ja\nparonitar joutuivat hämilleen. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät\netsivän turvaa tätä hyökkäystä vastaan. Mutta talon isännän valta\nvoitti, ja aviomies sai tahtonsa täytetyksi.\n\n-- Älkää suinkaan luulko, että ajan teidät pois, rakas herra Debray,\njatkoi Danglars, -- mutta eräs odottamaton seikka pakottaa minua vielä\ntänä iltana keskustelemaan paronittaren kanssa. Tapahtuuhan sellaista\nniin harvoin, että sen tähden ei tarvitse minuun suuttua.\n\nDebray sopersi muutaman sanan, kumarsi ja poistui törmäten mennessään\novenpieleen.\n\n-- Uskomatonta, sanoi hän itsekseen suljettuaan oven, -- kuinka\naviomiehet, joita pidämme perin naurettavina, helposti saavat meistä\nvoiton.\n\nLucienin mentyä Danglars asettui hänen paikalleen sohvaan, sulki\navoinna olevan kirjan, otti tavattoman vaatimattoman asennon ja alkoi\nleikkiä koiran kanssa. Mutta kun koira, joka ei häntä kohtaan tuntenut\nsamaa mieltymystä kuin Debraytä kohtaan, aikoi häntä purra, tarttui hän\nkoiran niskaan ja heitti sen huoneen toiselle puolelle nojatuoliin.\n\nEläin parahti lentäessään huoneen halki, mutta päästyään\nmääräpaikkaansa se piiloutui tyynyn taakse ja hämmästyneenä tästä\noudosta kohtelusta pysyi hiljaa ja liikkumattomana.\n\n-- Tehän edistytte, sanoi paronitar silmiään räpyttämättä. -- Ennen\nolitte vain karkea, mutta nyt olette jo raakakin.\n\n-- Siksi, että tänä iltana olen tavallista huonommalla tuulella,\nvastasi Danglars.\n\nHermine katsoi pankkiiriin tavattoman halveksivasti. Tavallisesti nämä\nsilmäykset saattoivat ylpeän Danglars'in aivan vimmoihinsa, mutta tänä\niltana hän näytti niitä tuskin huomaavankaan.\n\n-- Ja mitä teidän huono tuulenne minuun kuuluu? sanoi paronitar ärtyen\nmiehensä tyyneydestä. -- Mitä minä välitän teidän huonosta tuulestanne?\nJättäkää huono tuulenne omaan huoneeseenne tai viekää se\ntyöhuoneeseenne. Ja koska teillä on palvelijoita, joille maksatte\npalkan, niin purkakaa se heihin.\n\n-- En suinkaan, vastasi Danglars, -- erehdytte neuvoissanne, enkä aio\nniitä seurata. Työhuoneeni on minun kultakaivokseni, niin kuin muistan\nDesmoutiers'n sanoneen, enkä aio häiritä sen tyyntä rauhaa. Palvelijani\novat kunnon miehiä, he hankkivat minulle rikkauteni ja maksan heille\npaljon pienemmän palkan kuin he ansaitsevat, jos nimittäin arvostelen\nheitä sen mukaan, mitä he minulle tuottavat. En siis pura suuttumustani\nsellaisiin, jotka syövät ruokaani, pilaavat hevoseni ja tuhlaavat\nrahojani.\n\n-- Ja ketkä tuhlaavat rahojanne? Olkaahan niin hyvä ja selittäkää\ntarkemmin.\n\n-- Olkaa rauhassa, jos puhunkin arvoituksia, niin ei teidän tarvitse\nkauan odottaa niiden ratkaisua, sanoi Danglars. -- Rahojani tuhlaavat\nne, jotka yhdessä tunnissa vievät minulta viisisataatuhatta.\n\n-- Minä en ymmärrä teitä, sanoi paronitar koettaen hillitä äänensä\nväreilyä ja punastumistaan.\n\n-- Te ymmärrätte aivan hyvin, sanoi Danglars, -- mutta jos olette muka\nymmärtämättä, niin sanon, että olen espanjalaisissa arvopapereissa\nmenettänyt seitsemänsataatuhatta.\n\n-- Kaikkea sitä saakin kuulla, sanoi paronitar. -- Ja te teette minut\nvastuulliseksi noista tappioistanne?\n\n-- Miksi en tekisi?\n\n-- Onko se minun syyni, että olette menettänyt seitsemänsataatuhatta\nfrangia?\n\n-- Ei ainakaan minun syytäni.\n\n-- Kerta kaikkiaan, jatkoi paronitar terävästi, -- pyydän teitä olemaan\npuhumatta raha-asioista minun kanssani. Sellaiseen en ole tottunut\nkodissani enkä ensimmäisen mieheni luona.\n\n-- Sen kyllä uskon, sanoi Danglars, -- sillä kummallakaan ei ollut\nropoakaan.\n\n-- Sitä suuremmalla syyllä voin väittää, etten heidän luonaan ole\noppinut käyttämään pankkikieltä, joka täällä aamusta iltaan soi\nkorvissani. Tuo rahojen alinomainen laskeminen kuuluu inhoittavalta.\nTotisesti, en tiedä mitään sen inhoittavampaa -- paitsi ehkä teidän\näänenne.\n\n-- Todellakin, sanoi Danglars, -- tämäpä kuulostaa kummalliselta. Minä\nkun luulin, että te mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuraisitte minun\nrahapuuhiani.\n\n-- Minäkö? Kuka on saanut teidät uskomaan sellaisia hullutuksia?\n\n-- Te itse.\n\n-- Jopa nyt jotakin!\n\n-- Ehdottomasti.\n\n-- Sanokaahan koska?\n\n-- Se on helppoa. Helmikuussa puhuitte minulle ensimmäisenä Haitin\nlainasta; olitte nähnyt unta, että laiva tuli Havren satamaan ja toi\ntiedon, että kohta tapahtuisi eräs maksunsuoritus, jonka luultiin\nlykkääntyneen ikuisiksi ajoiksi. Tiesin, kuinka merkillisiä unenne\nolivat, ostin siis kaikki Haitin lainan kupongit, jotka vain sain\nkäsiini, ja voitin neljäsataatuhatta frangia, joista satatuhatta heti\nannoin teille. Te käytitte ne niin kuin itse tahdoitte, se ei kuulunut\nminuun. -- Marraskuussa oli kysymys rautatienrakentamisluvan\nmyöntämisestä. Kolme yhtiötä ilmaantui, kaikki tarjosivat yhtä suuret\nedut. Sanoitte, että vaistonne -- ja vaikka väitättekin, ettette tiedä\nmitään pörssiasioista, on vaistonne kuitenkin muutamissa suhteissa\nerinomaisen kehittynyt -- sanoitte, että vaistonne sai teidät uskomaan,\nettä lupa myönnettäisiin Etelä-Ranskan yhtiölle. Minä merkitsin heti\nkaksi kolmasosaa kaikista osakkeista. Yhtiö sai todellakin toimikuvan.\nNiin kuin olitte arvannut, nousi osakkeiden hinta kolminkertaiseksi,\nja niinä voitin miljoonan, josta te saitte neularahoiksi\nkaksisataaviisikymmentätuhatta. Miten olette käyttänyt nämä\nkaksisataaviisikymmentätuhatta?\n\n-- Mihin tahdotte tällä kaikella tulla? huudahti paronitar vapisten\ninhosta ja levottomuudesta.\n\n-- Odottakaa, kohta saatte tietää.\n\n-- Sepä on hauskaa!\n\n-- Huhtikuussa olitte päivällisellä ministerin luona. Puhuttiin\nEspanjasta ja te saitte kuulla salaisen keskustelun. Kysymys oli\nCarlos-kuninkaan karkottamisesta. Ostin espanjalaisia arvopapereita.\nHänet ajettiin todellakin maasta pois, ja minä voitin kuusisataatuhatta\nsinä päivänä, jolloin Carlos V kulki Bidassoan ohi. Näistä\nkuudestasadasta saitte sataviisikymmentä. Ne olivat teidän ja\nsaitte käyttää ne oman mielenne mukaan, enkä ole teiltä vaatinut\nedes tilitystä. Pääasia on, että olette tänä vuonna saanut\nviisisataatuhatta.\n\n-- Hyvä, entä sitten?\n\n-- Entä sitten? No niin, juuri tämän jälkeen asiat ovat menneet\nhullusti.\n\n-- Teillä on toden totta omituinen tapa puhua asioista...\n\n-- Ne ilmaisevat ajatukseni ja se riittää... Kolme päivää sitten\ntapahtui muutos. Kolme päivää sitten puhuitte politiikkaa herra Debrayn\nkanssa ja luulitte huomaavanne hänen sanoistaan, että Carlos oli\npalannut Espanjaan. Minä myyn silloin paperini, uutinen leviää, syntyy\nmyyntikauhu, en saa enää myydyksi, vaan minun on pakko melkein\nlahjoittaa. Seuraavana päivänä tulee ilmi, että uutinen oli väärä, ja\ntämän väärän uutisen takia olen menettänyt seitsemänsataatuhatta\nfrangia.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No niin, koska annan teille neljäsosan siiloin, kun\nvoitan, on teidän velvollisuutenne antaa minulle neljäsosa\nsilloin, kun menetän. Neljäsosa seitsemästäsadastatuhannesta\non sataseitsemänkymmentäviisituhatta frangia.\n\n-- Mutta tämähän on aivan ennenkuulumatonta, enkä ymmärrä, miten voitte\nsekoittaa herra Debrayn nimen näihin asioihin.\n\n-- Ellei teillä sattumalta ole noita\nsataaseitsemääkymmentäviittätuhatta frangia, jotka vaadin, niin se\njohtuu siitä, että lainaatte rahoja ystävillenne, ja herra Debray\nkuuluu ystäviinne.\n\n-- Hyi! huudahti paronitar.\n\n-- Jättäkää kaikki liikkeet, huudahdukset ja draamalliset kohtaukset,\nmuuten pakotatte minut sanomaan, että olen näkevinäni, miten herra\nDebray istuu noiden viidensadantuhannen ääressä, jotka te tänä vuonna\nolette hänelle antanut, ja sanoo itselleen, että hän viimeinkin on\nlöytänyt kaikkien pelaajien toiveruletin, jossa voittaa panematta\nmitään vaaraan ja jossa ei menetä silloin kun menetetään.\n\nParonitar ei enää voinut hillitä raivoaan.\n\n-- Kurja raukka, huusi hän, -- tohditteko väittää, ettette tietänyt\nsitä, mistä rohkenette moittia minua?\n\n-- Minä en sano, myönnä enkä kiellä, sanon vain: ajatelkaa käytöstäni\nnäinä neljänä vuotena, joiden aikana ette ole ollut vaimoni enkä minä\nteidän miehenne, niin näette, että koko ajan olen toiminut\njohdonmukaisesti. Vähän jälkeen riitaantumisenne halusitte ottaa\nlaulutunteja kuuluisalta baritonilta joka suurella menestyksellä\nesiintyi italialaisessa oopperassa, ja minä halusin ottaa tanssitunteja\ntanssijattarelta, joka herätti suurta huomiota Lontoossa. Tämä tuli\nminulle maksamaan yhteensä satatuhatta frangia. Minä en sanonut mitään,\nsillä perheessä vallitsi sopu. Satatuhatta frangia siitä, että mies ja\nvaimo oppivat perinpohjin tanssia ja musiikkia, se ei ole suinkaan\nliikaa. Pian te väsyitte musiikkiin, ja teissä heräsi halu tutkia\ndiplomatiaa ministerinsihteerin kanssa. Minä annoin teidän tutkia.\nYmmärrättehän, että vähät minä siitä välitän, niin kauan kuin maksatte\nmenot omasta kukkarostanne. Mutta nyt huomaan, että alatte käyttää\nminun kukkaroani ja että tämä opetuksenne voi maksaa minulle\nseitsemänsataatuhatta frangia kuukaudessa. Parasta on pysähtyä tähän,\nsillä tällaista menoa ei voi jatkua. Joko diplomaatti antaa tuntejansa\nilmaiseksi, jolloin suvaitsen häntä, tai hän ei saa jalallaan enää\nastua tähän taloon. Ymmärrättekö?\n\n-- Tämä on jo liikaa, sanoi Hermine tukehtumaisillaan, -- te menette\nkaiken säädyttömyydenkin rajojen yli!\n\n-- Ilokseni huomaan, ettette ole jäänyt jälkeen, sanoi Danglars, -- ja\nettä olette vapaaehtoisesti noudattanut tätä lain pykälää: \"Vaimon\ntulee seurata miestään.\"\n\n-- Tämä on halpamaista!\n\n-- Olette oikeassa, lopetetaan tämä ja neuvotelkaamme tyynesti. En ole\nkoskaan sekaantunut teidän asioihinne muuten kuin parastanne katsoen.\nTehkää te samoin. Sanoittehan, ettei minun kassani kuulu teihin. Hyvä\non, ottakaa omastanne, mutta älkää käyttäkö minun kassaani älkääkä\npienentäkö sitä. Kukapa tietää, eikö tämä kaikki olekin vain\npoliittinen temppu; ehkä ministeri, joka tietää minun kuuluvan\noppositioon ja kadehtii kansansuosiotani, on lyöttäytynyt yhteen\nDebrayn kanssa kukistaakseen minut.\n\n-- Sepä on muka luultavaa!\n\n-- Ehdottomasti. Onko kukaan ennen kuullut puhuttavan ... väärästä\nlennätinsanomasta. Kahden viimeisen lennätinaseman mies antaa muka\naivan toiset merkit kuin on saanut!... Kaikki tämä on järjestetty\nerityisesti minua varten.\n\n-- Ette varmaankaan tiedä, sanoi paronitar nöyremmin, -- että tuo\nvirkamies on erotettu, että hänet oli aiottu vetää oikeuteenkin ja oli\nannettu määräys pidättää hänet, mutta hän oli ehtinyt paeta, mikä\nosoittaa joko hänen typeryyttään tai syyllisyyttään... Te siis\nerehdytte.\n\n-- Niin kyllä, asiassa, jolle typerät nauravat, jonka tähden ministeri\nviettää levottoman yön ja herrat valtionsihteerit kirjoittelevat pitkiä\nkirjeitä, mutta joka minulle maksaa seitsemänsataatuhatta frangia.\n\n-- Mutta, sanoi Hermine äkkiä, -- jos teidän mielestänne herra Debray\non kaikkeen syypää, niin miksi ette mene sanomaan sitä suoraan hänelle,\nvaan tulette minun luokseni? Miksi syytätte miestä ja hyökkäättekin\nnaisen kimppuun?\n\n-- Tunnenko minä herra Debrayn? sanoi Danglars. -- Tahdonko minä\ntutustua häneen? Tahdonko minä kuulla hänen neuvojaan? Seuraanko minä\nniitä? Pelaanko minä pörssissä? En, tätä kaikkea teette te.\n\n-- Mutta koska te siitä hyödytte...\n\nDanglars kohautti olkapäitään.\n\n-- Kuinka järjettömiä naiset ovatkaan, kun luulevat olevansa ylen\ntaitavia, jos ovat suoriutuneet yhdestä tai kymmenestä jutusta niin,\netteivät ne ole tulleet yleiseksi puheenaiheeksi. Mutta ajatelkaahan,\nettä vaikka olisittekin voinut salata syrjähyppynne ensimmäiseltä\nmieheltänne, mikä kuuluu taidon aakkosiin -- koska useimmat aviomiehet\neivät tahdo mitään huomata -- olisitte kuitenkin vain heikko jäljennös\nylhäisistä naistovereistanne. Mutta minä puolestani olen nähnyt ja aina\nnähnyt kaiken. Näinä kuutenatoista vuotena olette ehkä voinut salata\nminulta jonkin ajatuksen, mutta ette ainoatakaan tekoa, toimenpidettä,\nvirhettä. Mielessänne te ylistelitte taitavuuttanne ja luulitte\npettävänne minua, mutta mikä on ollut tuloksena? Se, että tänä aikana\njokainen ystävänne, herra Villefort'ista alkaen herra Debrayhin asti,\non vapissut edessäni. Jokainen heistä on kohdellut minua talon herrana,\nenkä minä muuta vaadikaan teidän rinnallanne. Ei ainoakaan heistä ole\nuskaltanut sanoa teille minusta sitä, minä nyt itse sanon. Sallin\nkyllä, että teette minut vihattavaksi, mutta minä estän teitä tekemästä\nminua naurettavaksi, enkä mitenkään salli teidän tuhlaavan rahojani.\n\nEnnen kuin Villefort'in nimi tuli esiin, oli paronitar pysynyt\njokseenkin rauhallisena, mutta kuullessaan tämän nimen hän kalpeni ja\nkimposi pystyyn aivan kuin jousen ponnahduttamana. Hän työnsi kätensä\neteenpäin, aivan kuin torjuakseen kamalaa näkyä, ja astui pari kolme\naskelta miestään kohden. Tiesikö mies hänen salaisuutensa eikä\nilkeämielisen laskelmallisena ollut tahtonut siitä puhua?\n\n-- Herra Villefort! Mitä se merkitsee? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Sitä, että ensimmäinen miehenne, herra Nargonne, joka ei ollut\nfilosofi eikä pankkiiri -- tai ehkä oli kumpaakin -- huomasi, ettei hän\nmitenkään voinut kukistaa kuninkaallista prokuraattoria, ja hän kuoli\nsurusta ja harmista nähdessään, että hänen vaimonsa synnyttäisi kolmen\nkuukauden päästä lapsen, vaikka mies olikin ollut yhdeksän kuukautta\npoissa kotoa. Olen karkea, tiedän sen ja olen siitä ylpeäkin, koska sen\navulla pääsen liikeasioissani hyvään tulokseen. Miksi miehenne sen\nsijaan, että olisi itse surmannut, antoikin surmata itsensä? Siksi,\nettä hänellä ei ollut rahoja pelastettavana. Mutta minulla on\nvelvollisuuksia rahojani kohtaan. Yhtiökumppanini herra Debray saattaa\nminut menettämään seitsemänsataatuhatta frangia; maksakoon hän silloin\nosansa tappiosta, ja me jatkamme yhdessä. Muussa tapauksessa hän\ntehköön vararikon noiden sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin\ntähden ja menetelköön niin kuin kaikki vararikkoiset, kadotkoon. Hyvä\nJumala, tiedänhän minä, että hän on miellyttävä mies niin kauan kuin\nhänen tiedonantonsa ovat oikeita, mutta kun ne ovat vääriä, on\nmaailmassa viisikymmentä muuta häntä parempaa.\n\nRouva Danglars oli masentunut, mutta ponnisti kuitenkin voimiaan\nvastatakseen tähän viimeiseen hyökkäykseen. Hän vaipui nojatuoliin ja\nhänen ajatuksissaan pyörivät Villefort, päivällisten aikana sattunut\ntapaus ja koko tuo kummallinen onnettomuuksien sarja, joka viime\npäivinä oli iskenyt hänen kotiinsa ja muuttanut sen näennäisen rauhan\nraa'aksi riitelemiseksi. Danglars ei katsahtanutkaan häneen, vaikka hän\nteki kaiken voitavansa pyörtyäkseen. Hän avasi huoneen oven sanaakaan\nsanomatta ja meni omalle puolelleen, joten rouva Danglars herätessään\npuolinaisesta pyörtymyksestään saattoi kuvitella nähneensä vain pahaa\nunta.\n\n\n\n\n66. Avioliittoaikeita\n\n\nSeuraavana päivänä eivät Debrayn vaunut poikenneetkaan tavalliseen\naikaan ennen hänen virastoon menoaan -- rouva Danglars'in pihaan.\n\nSamaan aikaan, siis puoli yksi, rouva Danglars käski valjastaa hevoset\nvaunujensa eteen ja lähti kotoaan.\n\nDanglars, joka verhon takana oli vaaninut ja odottanut tätä lähtöä,\nantoi määräyksen, että hänelle oli heti ilmoitettava, kun rouva saapui.\nMutta kello kahdelta hän ei ollut vielä palannut.\n\nDanglars oli käskenyt ajaa vaununsa oven eteen lähteäkseen\nedustajakamariin. Puolipäivästä siihen asti hän oli työhuoneessaan,\navasi kirjeitä ja kävi yhä synkemmäksi, kirjoitti numeroita numeroiden\njälkeen ja otti käyntejä vastaan, muiden muassa majuri Cavalcantin,\njoka entisessä sinisessä puvussaan, yhtä jäykkänä ja täsmällisenä kuin\naina ennenkin, tuli sovitulla hetkellä päättämään raha-asiansa\npankkiirin kanssa.\n\nLähtiessään eduskunnasta, jossa oli osoittautunut hyvin levottomaksi ja\ntavattoman kiivaasti hyökännyt hallituksen kimppuun, Danglars nousi\nvaunuihinsa ja käski ajaa Champs-Elysées 30:een.\n\nMonte-Cristo oli kotona, mutta hänen luonaan oli vieras ja hän pyysi\nDanglars'ia odottamaan hetkisen salongissa.\n\nPankkiirin odottaessa ovi aukeni, ja huoneeseen astui papinpukuinen\nmies, joka näytti olevan talossa parempi tuttava kuin Danglars, koska\nhän vain kumarsi ja meni suoraan sisähuoneisiin.\n\nVähän sen jälkeen aukeni ovi, josta pappi oli mennyt, ja Monte-Cristo\nastui esiin.\n\n-- Anteeksi, rakas paroni, sanoi hän, -- mutta eräs ystäväni, apotti\nBusoni, jonka näitte kulkevan ohitsenne, on saapunut Pariisiin. Siitä\non pitkä aika, kun viimeksi tapasimme toisemme, enkä voinut heti jättää\nhäntä. Toivon, että annatte minulle anteeksi.\n\n-- Tietysti, sanoi Danglars, -- ymmärrän teidät täydellisesti. Tulin\nsopimattomaan aikaan ja lähden pois.\n\n-- Ei suinkaan, istukaahan toki. Mutta, hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa?\nOlette kovin huolestuneen näköinen. Tämähän on aivan pelottavaa.\nRaharuhtinaan suru on kuin pyrstötähti, se ennustaa aina suurta\nonnettomuutta maailmalle.\n\n-- Huono onni on vainonnut minua jo monta päivää, sanoi Danglars, -- ja\nodotan vain uusia onnettomuuksia.\n\n-- Varjelkoon! sanoi Monte-Cristo. -- Oletteko kärsinyt pörssissä\nsuuria tappioita?\n\n-- Niistä olen ainakin muutamaksi päiväksi selvinnyt. Nyt on kysymys\neräästä vararikosta Triestissä.\n\n-- Niinkö? Onko tuo vararikkoinen mies ehkä sattumalta pankkiiri Jacopo\nManfredi?\n\n-- Hän juuri! Ajatelkaahan, meillä on ollut jo pitkän aikaa\nliikevaihtoa noin kahdeksan-yhdeksänsataatuhatta frangia vuodessa. Ei\nkoskaan ole sattunut mitään häiriöitä, ei mitään viivytystä. Hän maksoi\naina aivan kuin ruhtinas ... sellainen ruhtinas, joka maksaa. Ja nyt\nolen lainannut hänelle miljoonan, ja eikös tuo kirottu Jacopo Manfredi\nlakkauta maksujaan!\n\n-- Todellako?\n\n-- Tämä on aivan ennenkuulumaton vastoinkäyminen! Minä hain häneltä\nmaksun kuudensadantuhannen markan vekseleistä, ne tulivat\nlunastamattomina takaisin, ja sitä paitsi minulla on hallussani\nneljänsadantuhannen frangin arvosta hänen vekseleitään, jotka hänen\nedustajansa Pariisissa piti lunastaa. Tänään on kolmaskymmenes päivä,\nlähetän nostamaan rahoja ... edustaja onkin kadonnut. Kun otan lukuun\nsen, mitä menetin espanjalaisissa papereissa, kertyy siitä jokseenkin\nkaunis summa.\n\n-- Hävisittekö todellakin espanjalaisten arvopaperien takia?\n\n-- Seitsemänsataatuhatta frangia suoraan kassastani, en enempää enkä\nvähempää.\n\n-- Kuinka voitte niin erehtyä, vanha pörssimies?\n\n-- Se on vaimoni syy. Hän näki unta, että Carlos oli palannut\nEspanjaan. Vaimoni luottaa uniin. Hän sanoo sitä magnetismiksi. Kun hän\noli varma asiastaan, annoin hänen pelata. Hänellä on oma kassansa ja\noma välittäjänsä. Hän pelasi ja menetti. Hän ei tietystikään pelaa\nminun rahoillani vaan omillaan. Mutta olkoon kuinka tahansa, niin\nymmärrättehän, että kun seitsemänsataatuhatta frangia häviää naisen\ntaskusta, niin aviomies sen kyllä huomaa. Ettekö sitä tietänyt?\nAsiastahan on pidetty tavattoman suurta melua.\n\n-- Kuulin kyllä siitä puhuttavan, mutta en tiennyt yksityiskohtia. Sitä\npaitsi en tunne vähääkään pörssiasioita.\n\n-- Ettekö siis pelaa pörssissä?\n\n-- Minä! Miksi sitä tekisin? Minullahan on jo ennestäänkin tavattoman\npaljon vaivaa tulojeni järjestämisestä. Silloin minulla täytyisi olla\npaitsi taloudenhoitajaani vielä kirjanpitäjä ja rahastonhoitaja. Mutta\nmitä Espanjaan tulee, ei paronitar aivan kokonaan ollut uneksinut\nCarlos-kuninkaan palaamisesta. Eivätkö sanomalehdetkin kertoneet siitä\njotakin?\n\n-- Uskotteko te siis mitä sanomalehdet kertovat?\n\n-- Minäkö, en vähääkään. Mutta kunnon _Messager_-lehti näytti tekevän\npoikkeuksen säännöstä, julkaisevan ainoastaan varmoja tietoja,\nlennätinsanomia.\n\n-- Sitähän juuri ei voikaan millään selittää, jatkoi Danglars. --\nCarlos-kuninkaan palaamisesta tuli todellakin lennätinuutinen.\n\n-- Mutta tällä tavoin te siis menetätte tässä kuussa lähes miljoonan ja\nseitsemänsataatuhatta frangia? totesi Monte-Cristo.\n\n-- En lähes, vaan täsmälleen sen määrän.\n\n-- Kolmannen luokan omaisuuteen sellainen isku koskee kipeästi, sanoi\nMonte-Cristo säälivästi.\n\n-- Kolmannen luokan omaisuuteen! sanoi Danglars hiukan nöyrtyneenä. --\nMitä hittoa sillä tarkoitatte?\n\n-- Minä jaan omaisuudet kolmeen luokkaan, sanoi Monte-Cristo. --\nEnsimmäisen, toisen ja kolmannen luokan omaisuuksiin. Ensi luokan\nomaisuudeksi sanon sellaista, johon kuuluu maa-alueita, kaivoksia ja\ntuloja, sen laatuisia kuin Ranskan, Itävallan ja Englannin valtiotulot,\njos näiden maa-alueiden, kaivosten ja tulojen arvo nousee yli muutaman\nsadan miljoonan. Toiseen luokkaan lasken teollisuusyritykset ja\nyhtiöliikkeet, varakuningaskunnat ja ruhtinaskunnat, joiden tulot ovat\npuolitoista miljoonaa ja jotka siis edustavat noin viidenkymmenen\nmiljoonan omaisuutta. Kolmannen luokan omaisuudeksi sanon pääomia,\njoiden tuotto riippuu suhdanteista. Tulot ovat silloin toisten tahdon\ntai sattuman varassa, vararikko saa ne horjumaan, ja lennätinsanoma\njärkyttää niitä. Ne perustuvat keinotteluihin ja rahapuuhiin, jotka\novat riippuvaisia luonnonvoimaan verrattavan kohtalon oikusta. Kun nämä\nkaikki yhdessä muodostavat näennäisen tai todellisen viidentoista\nmiljoonan suuruisen pääoman, niin eikö teidän asemanne ole jokseenkin\ntällainen?\n\n-- Hitto vieköön, on kyllä! vastasi Danglars.\n\n-- Tästä seuraa, että kuuden tällaisen kuukauden jälkeen, sanoi\nMonte-Cristo aivan rauhallisesti, -- kolmannen luokan omaisuus on\nkuolinkamppailuissaan.\n\n-- Kylläpä teillä on synkkiä otaksumia! sanoi Danglars heikosti\nhymyillen.\n\n-- Olettakaamme seitsemän kuukautta, jatkoi Monte-Cristo. --\nSanokaahan, oletteko koskaan ajatellut, että seitsemän kertaa miljoona\nseitsemänsataatuhatta on yhteensä lähes kaksitoista miljoonaa...?\nEttekö? Olette oikeassa, sillä jos sitä ajattelisi, ei koskaan panisi\nvaaraan pääomiaan, jotka ovat rahamiehelle samaa kuin nahka\ntavalliselle ihmiselle. Meillä on hienoja pukuja yllämme, se on\nluottomme. Mutta kun ihminen kuolee, ei hänellä ole muuta kuin nahkansa\nja jos te luovutte rahapuuhistanne, on todellinen omaisuutenne enintään\nviisi tai kuusi miljoonaa, sillä kolmannen luokan omaisuus ei ole muuta\nkuin kolmas osa siitä, miltä se näyttää, samoin kuin rautatien veturi\nsauhun keskellä ei ole muuta kuin heikompi tai voimakkaampi kone. No\nniin, todellisesta omaisuudestanne olette menettänyt melkein kaksi\nmiljoonaa, jolloin näennäinen omaisuutenne ja luottonne samassa\nmäärässä vähenee. Tämä merkitsee, että nahkaanne on tullut paha\nvertavuotava haava, joka, jos se neljä kertaa aukeaa, tuottaa kuoleman.\nNiin, niin, olkaa varuillanne, herra Danglars. Tarvitsetteko rahaa?\nTahdotteko lainata minulta?\n\n-- Olette erehtynyt laskelmissanne! huudahti Danglars ottaen avukseen\nkoko filosofiansa ja koko teeskentelykykynsä. -- Rahaa on tullut\ntakaisin kassaani toisten keinottelujen tietä, jotka ovat onnistuneet.\nMenetin taistelun Espanjassa, hävisin Triestissä, mutta intialainen\nsotalaivastoni on vallannut muutamia laivoja, ja meksikolaiset\ntutkijani ovat löytäneet kaivoksen.\n\n-- Hyvä on, hyvä on! Mutta arpi jää ja aukenee heti ensi tappion\ntullessa.\n\n-- Ei, sillä liikun varmalla pohjalla, jatkoi Danglars kerskaillen niin\nkuin ainakin keinottelija, joka kaikin tavoin koettaa pitää luottoaan\nyllä. -- Ennen kuin minä sorrun, täytyy kolmen hallituksen kukistua.\n\n-- Onhan sellaista nähty!\n\n-- Että maa ei kanna mitään hedelmää.\n\n-- Muistakaa seitsemää lihavaa ja seitsemää laihaa lehmää!\n\n-- Että meri vetäytyy pois, niin kuin faaraon aikana. Ja onhan useita\nmeriä, ja laivat voidaan vaihtaa karavaaneihin.\n\n-- Sitä parempi, tuhat kertaa parempi, hyvä herra Danglars, sanoi\nMonte-Cristo. -- Huomaanpa erehtyneeni; tehän kuuluttekin toisen luokan\nrikkaisiin.\n\n-- Luullakseni voin vaatia itselleni sen aseman, sanoi Danglars, ja\nhänen huulillaan oli jäykkä hymy, joka kreivin mielestä muistutti\nniitä kömpelöitä kuutamoita, joilla huonot maalarit koristelevat\nrauniokuviaan. -- Mutta koska nyt puhumme raha-asioista, sanoi hän\ntyytyväisenä saadessaan vaihtaa keskustelun aihetta, -- niin sanokaa,\nmitä voin tehdä herra Cavalcantin hyväksi.\n\n-- Antakaa hänelle rahaa, jos hänellä on luotto liikkeessänne ja luotto\non mielestänne pätevä.\n\n-- Juuri niin! Hän tuli tänään luokseni ja toi neljänkymmenentuhannen\nfrangin pankkiosoituksen, jonka allekirjoittajana oli Busoni ja\njonka te olitte hyväksynyt ja lähettänyt minun maksettavakseni.\nYmmärrättehän, että maksoin hänelle heti neljäkymmentä tuhannen frangin\nseteliä.\n\nMonte-Cristo nyökkäsi osoittaakseen hyväksymistään.\n\n-- Mutta ei siinä kaikki, jatkoi Danglars, -- hän on poikaansa varten\navannut liikkeessäni luoton.\n\n-- Tahtomatta olla epähieno pyydän kysyä, kuinka paljon hän antaa\ntuolle nuorelle miehelle.\n\n-- Viisituhatta frangia kuukaudessa.\n\n-- Kuusikymmentätuhatta frangia vuodessa. Sitä arvelinkin, sanoi\nMonte-Cristo olkapäitään kohauttaen. -- Nuo Cavalcantit ovat kitsaita.\nMiten hän luulee nuoren miehen tulevan toimeen viidellätuhannella\nkuukaudessa?\n\n-- Mutta ymmärrättehän, että jos tuo nuori mies tarvitsee muutaman\ntuhannen lisää...\n\n-- Älkää antako lisää, muuten isä antaa teidän ne maksaa. Te ette tunne\nitalialaisia miljoonamiehiä. He ovat oikeita saitureita. Ja kenen\nvälityksellä tuo luotto on avattu?\n\n-- Fenzin, joka on Firenzen parhaita pankkiliikkeitä.\n\n-- En sano, että olette vaarassa hävitä, mutta pysykää joka tapauksessa\nvaltuuden määräämissä numeroissa.\n\n-- Ettekö siis luota Cavalcantiin?\n\n-- Minä! Antaisin kymmenen miljoonaa hänen nimikirjoitustaan vastaan.\nHänen omaisuutensa kuuluu äskenmainittuun toiseen luokkaan, rakas herra\nDanglars.\n\n-- Ja kuinka vaatimaton hän on! Minä olisin luullut häntä tavalliseksi\nmajuriksi, en miksikään muuksi.\n\n-- Ja sekin olisi jo ollut kunnianosoitus hänelle, sillä eihän hänellä\nulkomuotoa ole! Kun näin hänet ensi kertaa, pidin häntä vanhana\nluutnanttina, joka oli homehtunut jossakin syrjäseudussa. Mutta kaikki\nitalialaiset ovat sellaisia. He muistuttavat vanhoja juutalaisia,\nelleivät loista nerokkuudellaan kuin itämaan taikurit.\n\n-- Nuori mies tekee edullisemman vaikutuksen, sanoi Danglars.\n\n-- Niin kyllä, vaikka hän onkin hiukan arka. Hän tuntui yleensä\nkohtalaisen hienolta. Olinkin hänen suhteensa hyvin levoton.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Siksi, että näitte hänet luonani juuri kun hän astui ensi kertaa\nhienoon maailmaan, ainakin mikäli väitetään. Hän on matkustellut hyvin\nankaran opettajan seurassa eikä koskaan tätä ennen ole ollut\nPariisissa.\n\n-- Ylhäiset italialaiset ovat kai tottuneet valitsemaan puolisonsa oman\nmaan suvuista? kysyi Danglars aivan kuin ohimennen. -- He liittävät\nmielellään toistensa omaisuudet yhteen.\n\n-- Tavallisesti he kyllä niin tekevät, se on totta. Mutta Cavalcanti on\nerikoinen ihminen eikä tee mitään niin kuin toiset. Olen melkein varma,\nettä hän on lähettänyt poikansa Ranskaan naittaakseen hänet.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja olette siis kuullut puhuttavan hänen rikkaudestaan?\n\n-- Eihän mistään muusta puhutakaan. Toiset vain väittävät, että hänellä\non miljoonia, toiset sanovat, ettei hänellä ole ropoakaan.\n\n-- Ja mikä on teidän mielipiteenne?\n\n-- Teidän ei pidä siihen luottaa. Se on aivan persoonallinen.\n\n-- Mutta kuitenkin...\n\n-- Minun mielipiteeni on, että nuo vanhat ruhtinaat, nuo entiset\nkondottieerit, sillä Cavalcantit ovat johtaneet armeijoita ja\nhallinneet maakuntia -- minun mielipiteeni on, että he ovat panneet\ntalteen miljoonia, joiden kätköpaikan ainoastaan suvun vanhin jäsen\ntuntee ja ilmoittaa vanhimmalle pojalleen sukupolvesta sukupolveen. He\novat kaikki itsekin keltaisia ja kuluneita kuin tasavallan aikaiset\nkultarahat: ovat tulleet niiden näköiseksi, kun ovat niitä alinomaa\nkatselleet.\n\n-- Aivan totta, naurahti Danglars. -- Ja se tuntuu sitäkin todemmalta,\nkun ei tiedetä heidän omistavan tuumaakaan maata.\n\n-- Ainakin hyvin vähän. Minä puolestani en tiedä Cavalcantien omistavan\nmuuta kuin palatsinsa Luccassa.\n\n-- Vai on heillä palatsi! sanoi Danglars nauraen. -- Onhan sekin jo\njotain.\n\n-- Niin on, mutta senkin hän on vuokrannut raha-asiain ministeriölle ja\nasuu itse pienessä talossa. Luullakseni olen jo kerran sanonut teille,\nettä hän on hyvin säästäväinen ukko.\n\n-- Ettepä juuri ylistele häntä.\n\n-- Kuulkaahan, minä tuskin tunnen häntä, luulen nähneeni hänet\nkaikkiaan kolme kertaa eläissäni. Tiedän vain, mitä apotti Busoni ja\nhän itse ovat kertoneet. Hän puhui tänä aamuna siitä, mitä aikeita\nhänellä on poikansa suhteen ja huomautti ohimennen olevansa väsynyt\npitämään miljooniaan korkoa tuottamattomina Italiassa, joka on kuollut\nmaa. Hän tahtoi keksiä keinon, jonka avulla saisi ne kasvamaan korkoa\nRanskassa tai Englannissa. Mutta huomatkaa, että vaikka luotankin\ntäydellisesti apotti Busoniin henkilökohtaisesti, niin en vastaa\nmistään.\n\n-- Samapa se, kiitos kuitenkin liiketuttavasta, jonka olette lähettänyt\nluokseni. Sellainen nimi näyttää hyvin kauniilta kirjoissani, ja\nrahastonhoitajani, jolle kerroin, mitä Cavalcantit ovat, oli siitä\nhyvin ylpeä. Kysyn sulasta uteliaisuudesta, antavatko he naittaessaan\npoikansa heille myötäjäisiä?\n\n-- Miten milloinkin! Tunsin erään italialaisen ruhtinaan, rikkaan kuin\nkultakaivos, Toscanan arvokkaimpia miehiä, joka antoi pojilleen\nmiljoonia, jos nämä menivät hänen tahtonsa mukaan naimisiin, mutta\nainoastaan kolmekymmentä scudoa kuukaudessa, jos he menivät naimisiin\nvastoin hänen tahtoaan. Otaksukaamme, että Andrea menee naimisiin\nisänsä toivomusten mukaan, silloin hän kai antaa tälle kaksi tai kolme\nmiljoonaa. Jos hän menee naimisiin jonkun pankkiirin tyttären kanssa,\nniin isä ehkä sijoittaa rahansa poikansa apen liikkeeseen. Mutta jos\nminiä ei häntä miellytä, hän vääntää kassakirstunsa lukkoon, ja silloin\nherra Andrean on pakko elää niin kuin pariisilaisen porvarin poika,\nkäyttämällä vääriä kortteja tai vääriä arpanappuloita.\n\n-- Tuo nuori mies tavoittelee varmaankin baijerilaista tai perulaista\nprinsessaa, umpikruunua ja Eldoradon kultamaata.\n\n-- Ei, nuo alppientakaiset ylhäiset herrat menevät yleensä naimisiin\ntavallisten kuolevaisten kanssa. He harrastavat Jupiterin tavoin\nrotusekoitusta. Mutta aiotteko naittaa herra Andrean, rakas herra\nDanglars, koska teette tällaisia kysymyksiä?\n\n-- Aion, sanoi Danglars, -- eikä se olisikaan huono yritys. Ja minä\nkeinottelen mielelläni.\n\n-- Ette suinkaan neiti Danglars'in kanssa? Ette kai tahdo, että Albert\nkuristaisi Andrea-paran?\n\n-- Albertko? Danglars kohautti olkapäitään. -- Hän ei siitä paljonkaan\nvälittäisi.\n\n-- Mutta eikö hän ole kihloissa tyttärenne kanssa?\n\n-- Sen verran, että herra Morcerf ja minä olemme joskus keskustelleet\ntästä avioliitosta. Mutta rouva Morcerf ja Albert...\n\n-- Ettehän toki aio sanoa minulle, ettei se olisi sopiva avioliitto?\n\n-- Mitä siihen tulee, niin neiti Danglars on minun mielestäni yhtä\narvokas kuin herra Morcerf.\n\n-- Neiti Danglars saa toden totta hyvät myötäjäiset, ainakin siinä\ntapauksessa, ettei lennätinlaitos tee uusia kepposia.\n\n-- Minä en puhu myötäjäisistä. Mutta sanokaahan minulle...\n\n-- Mitä?\n\n-- Miksi ette kutsunut Morcerfia ja hänen vanhempiaan päivälliselle?\n\n-- Kutsuin kyllä heidät, mutta Albert sanoi, että hänen täytyi\nmatkustaa Dieppeen rouva Morcerfin kanssa, jolle lääkäri oli määrännyt\nmeri-ilmaa.\n\n-- Niin, niin, nauroi Danglars, -- se tekee hänelle varmaankin hyvää.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hän kun on sitä ilmaa hengittänyt nuoruudessaan.\n\nMonte-Cristo ei ollut huomaavinaankaan tässä mitään vihjettä.\n\n-- Mutta, sanoi kreivi, -- ellei Albert olekaan yhtä rikas kuin neiti\nDanglars, niin ettehän voi kieltää, että hänellä on kuuluisa nimi.\n\n-- Vaikka onkin, niin minä pidän yhtä paljon omastani, sanoi Danglars.\n\n-- Se on kyllä totta, teidän nimenne on yleisesti tunnettu, ja olette\narvonimenne hyvin ansainnut. Mutta olettehan siksi viisas mies, että\ntiedätte, miten ennakkoluuloisia ihmiset ovat, ja viidensadan vuoden\naateluutta pidetään arvokkaampana kuin kahdenkymmenen vuoden.\n\n-- Ja juuri sen vuoksi, sanoi Danglars huulillaan hymy, jonka hän\nkoetti tehdä pilkalliseksi, -- juuri sen vuoksi ottaisin vävykseni\nmieluummin Andrea Cavalcantin kuin Albert de Morcerfin.\n\n-- Mutta minä otaksun, sanoi Monte-Cristo, -- että Morcerfit ovat yhtä\nvanhaa aatelissukua kuin Cavalcantit?\n\n-- Morcerfitkö...! Kuulkaahan, rakas kreivi, olettehan maailmanmies?\n\n-- Luullakseni.\n\n-- Ja kaiken muun lisäksi vaakunoiden tuntija?\n\n-- Hiukan.\n\n-- No niin, katsokaa minun vaakunaani, sen väri on varmempi kuin\nMorcerfin vaakunan.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Siksi, että ellen olekaan syntyisin paroni, minun nimeni on ainakin\nDanglars.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Jota vastoin hänen nimensä ei ole Morcerf.\n\n-- Mitä, eikö hänen nimensä olekaan Morcerf?\n\n-- Ei laisinkaan.\n\n-- Mitä sanottekaan!\n\n-- Minut on tehty paroniksi, ja siis olen paroni. Hän on itse tehnyt\nitsensä kreiviksi, joten hän ei siis ole mikään kreivi.\n\n-- Sehän on mahdotonta.\n\n-- Kuulkaahan, rakas kreivi, jatkoi Danglars, -- herra Morcerf on ollut\nystäväni tai ainakin tuttavani jo kolmekymmentä vuotta. Tiedättehän,\nettä minä vähät välitän vaakunastani, minä kun en koskaan unohda, mistä\nolen syntyisin.\n\n-- Se todistaa joko suurta vaatimattomuutta tai ylpeyttä, sanoi\nMonte-Cristo.\n\n-- No niin, kun minä olin vähäpätöinen kauppa-apulainen, niin Morcerf\noli kalastaja.\n\n-- Ja mikä oli hänen nimensä?\n\n-- Fernand.\n\n-- Eikö muuta?\n\n-- Fernand Mondego.\n\n-- Oletteko siitä varma?\n\n-- Onhan hän myynyt minulle siksi paljon kaloja, että hänet tunnen.\n\n-- Miksi siis annatte hänelle tyttärenne?\n\n-- Siksi, että Fernand ja Danglars ovat molemmat nousukkaita, molemmat\nrikastuneita, ovat toistensa vertaisia, lukuun ottamatta sitä, että\nhänestä puhutaan sellaistakin, mitä ei koskaan ole puhuttu minusta.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Ah, minä ymmärrän. Tuo kaikki, mitä sanotte, virkistää muistiani\nFernand Mondegon suhteen. Olen kuullut hänen nimensä Kreikassa.\n\n-- Ali-pashan jutun yhteydessä?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Siinäpä salaisuus piileekin, sanoi Danglars, -- ja olisin valmis\nmaksamaan paljon, jos saisin sen tietää.\n\n-- Se ei ole vaikeata, jos teillä on siihen suuri halu.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Onhan teillä liiketuttavia Kreikassa?\n\n-- Totta kai.\n\n-- Japanissa?\n\n-- Minulla on kaikkialla...\n\n-- No niin, kirjoittakaa siis liiketuttavallenne ja kysykää, mikä osuus\nAli-Tebelinin sortumisessa oli eräällä Fernand-nimisellä\nranskalaisella.\n\n-- Olette oikeassa! huudahti Danglars nousten äkkiä. -- Minä kirjoitan\nvielä tänään.\n\n-- Ja jos saatte tietää jotakin erikoista...\n\n-- Ilmoitan teille.\n\n-- Tuottaisitte sillä minulle suuren ilon.\n\nDanglars riensi pois ja hyppäsi vaunuihinsa.\n\n\n\n\n67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone\n\n\nJättäkäämme pankkiiri ajamaan täyttä laukkaa kotiinsa ja seuratkaamme\nrouva Danglars'ia hänen aamupäivävierailulleen.\n\nOlemme kertoneet, että puoli yhdeltä rouva Danglars käski valjastaa\nhevoset vaunujensa eteen ja läksi ajamaan. Hän ajoi Saint-Germainiin\npäin, kääntyi Mazarine-kadulle ja käski pysähtyä Pont-Neufin pasaasin\neteen. Siellä hän astui vaunuista ja meni pasaasin läpi. Hän oli hyvin\nyksinkertaisessa asussa, niin kuin ainakin hieno nainen aamupäivällä\nasioille lähtiessään.\n\nGuénégaud-kadulla hän nousi ajurin vaunuihin ja käski ajaa\nHarlay-kadulle.\n\nHeti vaunuihin päästyään hän otti taskustaan tiheän harson ja kiinnitti\nsen olkihattuunsa. Sitten hän pani hatun päähänsä ja huomasi\nmielihyväkseen pienestä taskupeilistään, ettei hänestä näkynyt muuta\nkuin valkoinen iho ja kirkkaat silmät.\n\nVaunut ajoivat Pont-Neufin yli ja saapuivat Dauphine-torin kautta\noikeuspalatsin pihaan. Rouva Danglars maksoi ajurin heti astuessaan\nvaunuista, riensi portaita ylös kepeästi ja tuli istuntosalin edessä\nolevaan odotussaliin.\n\nAamupäivällä oli oikeuspalatsissa paljon touhua ja vielä enemmän\nasiakkaita, eikä näillä ole aikaa katsella naisia. Rouva Danglars kulki\nsiis odotussalin poikki, eivätkä häntä huomanneet muut kuin kymmenkunta\nnaista, jotka siellä odottivat asianajajaansa.\n\nVillefort'in odotushuoneessa oli paljon väkeä, mutta rouva Danglars'in\nei tarvinnut edes mainita nimeäänkään; heti kun hän astui sisään, nousi\neräs vahtimestari, tuli hänen luokseen ja kysyi, oliko hän se, jota\nkuninkaallinen prokuraattori odotti, ja saatuaan myöntävän vastauksen\njohdatti hänet erityisen käytävän kautta Villefort'in työhuoneeseen.\n\nVillefort istui pöydän ääressä kirjoittamassa, selkä oveen päin. Hän\nkuuli oven aukeavan, vahtimestarin lausuvan: \"Astukaa sisään, rouva!\"\nja oven sulkeutuvan, tekemättä ainoatakaan liikettä. Mutta tuskin hän\noli kuullut vahtimestarin askelten loittonevan, kun hän nopeasti\nkääntyi, väänsi oven lukkoon, veti verhot eteen ja tarkasti huoneen\njokaisen sopen.\n\nKun hän oli varma siitä, ettei kukaan voinut heitä nähdä eikä kuulla,\nsanoi hän:\n\n-- Kiitos täsmällisyydestänne.\n\nJa hän tarjosi vieraallensa tuolin, johon rouva Danglars istui,\nsillä hänen sydämensä jyskytti niin voimakkaasti, että hän oli\ntukehtumaisillaan.\n\n-- Kas niin, sanoi kuninkaallinen prokuraattori vuorostaan istuen ja\nkääntäen tuoliaan niin, että joutui istumaan vastapäätä rouva\nDanglars'ia, -- siitä on jo pitkä aika, kun minulla on ollut onni saada\nkahden kesken puhella kanssanne. Ja suureksi mielipahakseni on meidän\nkeskusteltava hyvin tuskallisesta asiasta.\n\n-- Ja kuitenkin minä olen heti noudattanut käskyänne, vaikka tämä\nkeskustelu epäilemättä on minulle kipeämpi kuin teille.\n\nVillefort hymyili katkerasti.\n\n-- Siis on totta, sanoi hän vastaten enemmän omiin ajatuksiinsa kuin\nrouva Danglars'in lauseisiin, -- siis on totta, että kaikki tekomme\njättävät menneisyyteen jälkensä, toiset synkän, toiset valoisan. Kaikki\naskelemme elämässä ovat kuin käärmeen kulkua hiekassa: niistä jää uoma.\nMoni on tätä uomaa saanut kastaa kyynelillään.\n\n-- Ymmärrättehän mielenliikutukseni? sanoi rouva Danglars. -- Kohdelkaa\nsiis minua hellävaroin. Tämä huone, jossa niin moni syyllinen on\nseisonut vapisten ja häveten, tämä tuoli, jolle minä nyt istun vapisten\nja häveten... Saan ponnistaa järkeäni, etten pitäisi itseäni\nrikollisena naisena ja teitä ankarana tuomarina.\n\nVillefort pudisti päätään ja huokasi.\n\n-- Minun paikkani ei ole tuomarin istuimella, vaan syytetyn penkillä.\n\n-- Teidänkö? sanoi rouva Danglars kummastuneena.\n\n-- Niin, minun.\n\n-- Tunnollisena miehenä liioittelette nyt asemaanne, sanoi rouva\nDanglars, ja hänen kauniit silmänsä välähtivät. -- Mainitsemanne uoma\non kiihkeän nuoruuden uurtama. Intohimojen pohjalla, nautinnon takana,\non aina katumusta. Sen vuoksi evankeliumi, onnettomien ikuinen tuki,\nkertoo meille naisraukoille ihmeellisen vertauksen langenneesta\nnaisesta. Uskon, että Jumala antaa minulle anteeksi nuoruuteni synnit,\nsillä elleivät kärsimykseni ole juuri puolustuksena, niin ne ovat\nainakin sovituksena. Mutta mitä pelättävää onkaan teillä miehillä,\njoille koko maailma antaa anteeksi ja jotka häväistysjuttu vain\naateloi.\n\n-- Tunnettehan minut, sanoi Villefort, -- en ole tekopyhä, en ainakaan\nsyyttä. Jos otsani on synkkä, ovat monet huolet sen sellaiseksi\ntehneet; jos sydämeni on kova, niin se on kovettunut voidakseen kestää\nkaikki kolaukset. Sellainen en ollut nuoruudessani, sellainen en ollut\nkihlajaisissani Cours-kadun varrella Marseillessa. Mutta sen jälkeen\nkaikki on muuttunut minussa ja ympärilläni. Elämäni on kulunut\nvaikeiden asioiden hoitamisessa ja sellaisten ihmisten kukistamisessa,\njotka vapaaehtoisesti tai tahtomattaan ovat osuneet tielleni tuottamaan\nminulle vaikeuksia. Huonot teot tulevat myös usein ihmistä vastaan\nverhottuina välttämättömyyden vaippaan. Ja kun sitten on tehnyt huonon\nteon, kiihtyneenä, pelon tai huumauksen vallassa, niin huomaakin, että\nolisi voinut sen välttää. Silloin, sokeudessamme, emme keksineet\noikeata keinoa, mutta jälkeenpäin sanomme itsellemme: miksi en tehnyt\nniin ja niin? Teitä naisia taas harvoin omantunnonvaivat ahdistavat,\nsillä te olette harvoin itse päättämässä teostanne, vaan teidät\npakotetaan tekoon, ja melkein aina rikoksenne ovatkin toisten\naiheuttamia.\n\n-- Myöntäkää joka tapauksessa, että jos olen rikoksen tehnyt, jos olen\nsiihen itse ollut syyllinen, niin eilen sain ankaran rangaistuksen,\nsanoi rouva Danglars.\n\n-- Poloinen! sanoi Villefort puristaen hänen kättään. -- Se on liian\nankara rangaistus, ja näin, että olitte menehtyä, ja kuitenkin...\n\n-- Mitä?\n\n-- Minun täytyy suoraan sanoa ... kootkaa koko rohkeutenne, sillä vielä\nette tiedä kaikkea.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi rouva Danglars kauhistuneena, -- mitä vielä on\ntapahtunut?\n\n-- Te ette näe muuta kuin menneisyyden, ja se on todellakin synkkä.\nKuvitelkaa tulevaisuutta, joka on vieläkin synkempi, tulevaisuutta ...\nehkä kamalaakin ... ehkä veristä...\n\nParonitar tiesi, että Villefort yleensä aina oli tyyni, ja siksi nuo\nkiihkeät sanat kauhistuttivat häntä niin, että hän avasi suunsa\nkirkaistakseen, mutta huuto kuoli hänen huulilleen.\n\n-- Kuinka tuo kamala menneisyys on voinut nousta haudastaan? huudahti\nVillefort. -- Mitenkä se on voinut ruveta kummittelemaan ja saa nyt\nposkemme kalpenemaan ja otsamme punastumaan?\n\n-- Sattuma on sen järjestänyt, sanoi Hermine.\n\n-- Sattuma! huudahti Villefort. -- Ei, ei, sattumaa ei ole olemassa.\n\n-- On kyllä. Eikö kreivi Monte-Cristo sattumalta ostanut tuota taloa?\nEikö hän sattumalta alkanut kaivaa maata? Eikö sattumalta tuota\nonnetonta lasta löydetty puun alta? Lapsiparka, jota en ole kertaakaan\nsaanut suudella, mutta jonka takia olen monta kyyneltä vuodattanut.\nSydämeni oli haljeta, kun kreivi kertoi tuosta löydöstä.\n\n-- Se ei ollut totta. Siitä minun piti teille puhua, juuri se oli se\nkamala uutinen, vastasi Villefort käheällä äänellä. -- Kukkien alta ei\nlöydetty mitään. Niiden alla ei ollut lasta. Meidän ei ole nyt syytä\nitkeä ja huokailla. Meidän on syytä vapista!\n\n-- Mitä tarkoitatte? huudahti rouva Danglars väristen.\n\n-- Tarkoitan, että kreivi Monte-Cristo ei ole voinut löytää lapsen\nluurankoa eikä raudoitettua laatikkoa noiden puiden alta, sillä\nkumpaakaan ei siellä ollut.\n\n-- Ei ollut! toisti rouva Danglars, ja hänen silmäteränsä laajenivat\nkauhusta. -- Ei ollut! toisti hän vielä kerran aivan kuin olisi\nkoettanut sanojen kaiun ja äänen soinnun avulla hillitä vauhkoja\najatuksia.\n\n-- Ei! sanoi Villefort, ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.\n\n-- Ettekö siis haudannutkaan lapsiparkaa siihen? Miksi petätte minua?\nMissä tarkoituksessa, sanokaa?\n\n-- Se oli siellä. Mutta kuulkaahan minua, kuulkaa, ja varmaankin\nsäälitte minua, sillä olen kantanut mielessäni tätä taakkaa\nkaksikymmentä vuotta heittämättä pienintäkään osaa siitä teidän\nhartioillenne.\n\n-- Hyvä Jumala, te kauhistutatte minua. Mutta puhukaa, minä kuuntelen!\n\n-- Muistattehan, kuinka kului tuo tuskallinen yö, jolloin makasitte\npunaisten verhojen suojassa kuolemaisillanne ja minä melkein yhtä\ntuskissani kuin tekin odotin synnytystänne. Lapsi tuli maailmaan, se ei\nliikkunut, ei hengittänyt, ei päästänyt ääntäkään. Luulimme sitä\nkuolleeksi.\n\nRouva Danglars teki nopean liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut syöksyä\npystyyn.\n\nMutta Villefort pidätti häntä pannen kätensä ristiin aivan kuin\nrukoillen häntä kuuntelemaan tarkkaavaisesti.\n\n-- Luulimme sitä kuolleeksi, jatkoi hän. -- Panin sen laatikkoon, menin\npuutarhaan, aloin kaivaa maahan kuoppaa ja laskin sen sinne. Tuskin\nolin ennättänyt sen tehdä, kun korsikalaisen käsivarsi ojentui minua\nkohden. Näin aivan kuin varjon nousevan eteeni, näin salaman\nvälähtävän. Tunsin kipua, aioin huutaa, kylmä väristys kulki läpi\nruumiini ja tukahdutti ääneni... Kaaduin maahan ja luulin saaneeni\nsurmaniskun. En koskaan unohda suurta rohkeuttanne, kun toinnuttuani\nlaahasin itseni portaiden juurelle ja te -- vaikka olitte itsekin\nkuolemaisillanne -- tulitte minua vastaan. Meidän täytyi salata tämä\nkamala tapaus. Teillä oli rohkeutta palata kotiinne imettäjänne\ntukemana. Minä keksin haavani syyksi kaksintaistelun. Vastoin kaikkea\nodotustamme salaisuus säilyikin. Minut vietiin Versailles'iin. Kolme\nkuukautta häilyin elämän ja kuoleman välillä. Kun vihdoin parannuin,\nmäärättiin minut etelään nauttimaan lämpöä ja valoa. Neljä miestä\nkantoi minut Pariisista Châlons'iin, kolme peninkulmaa päivässä. Rouva\nVillefort seurasi paarejani vaunuissaan. Châlons'issa vietiin minut\npurteen Saone-joelle ja sieltä Rhône-joelle, ja virran viemänä saavuin\nArles'iin, sitten Arles'ista taas paareilla Marseilleen. Toipumistani\nkesti kuusi kuukautta. En kuullut teistä mitään, en tohtinut\ntiedustella, miten teidän oli käynyt. Palattuani Pariisiin sain kuulla,\nettä jäätyänne herra Nargonnen kuoltua leskeksi olitte mennyt\nDanglars'in kanssa naimisiin.\n\nMitä olin ajatellut sen jälkeen, kun jälleen tulin tajuihini? Yhäti\nsamaa asiaa, lapsen ruumista: joka yö se nousi haudastaan uniini. Näin\nsen seisovan haudan reunalla ja uhkaavan minua sormellaan ja\nkatseellaan. Heti Pariisiin tultuani aloin suorittaa tiedusteluja.\nKukaan ei ollut asunut talossa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet\nsieltä, mutta se oli vuokrattu yhdeksäksi vuodeksi. Menin tapaamaan\nvuokralaista, sanoin, etten muka tahtonut nähdä talon joutuvan\nvieraisiin käsiin, koska se oli vaimoni isän ja äidin omaisuutta.\nTarjosin hyvityksen saadakseni vuokrasopimuksen puretuksi. Minulta\npyydettiin kuusi tuhatta, olisin maksanut kymmenen, olisin maksanut\nkaksikymmentä. Rahat olivat taskussani, purkamissopimuksen\nallekirjoitutin heti. Kun sen olin saanut, ajoin täyttä laukkaa\nAuteuiliin. Ei kukaan ollut astunut taloon lähtöni jälkeen. Kello oli\nviisi illalla, menin punaiseen huoneeseen ja odotin yötä. Kaikki, mitä\nvuoden aikana olin itselleni sanonut, palasi nyt entistä uhkaavampana\nmieleeni.\n\nTuo korsikalainen, joka oli uhannut minua verikostolla, seurannut minua\nNîmes'ista Pariisiin, piiloutunut puutarhaan, iskenyt minua puukollaan,\nnähnyt minun kaivavan kuoppaa ja hautaavan sinne lapsen -- hän voisi\nsaada tietoonsa, kuka te olitte. Jonakin päivänä hän kenties tulisi\nkiristämään teiltä rahoja tällä kamalalla salaisuudella? Se olisi\nhänelle mieluinen hyvitys siitä, etten ollutkaan kuollut hänen\npuukoniskustaan? Oli siis välttämätöntä, että ennen kaikkea muuta, ja\nkaiken varalta, hävitin menneisyyden jäljet, poistin kaikki näkyvät\ntodisteet. Jäihän muistoihini kylliksi todellisuutta.\n\nSen vuoksi olin purkanut vuokrasopimuksen, sen vuoksi olin tullut, sen\nvuoksi odotin.\n\nYö tuli, odotin täydellistä pimeyttä. En ollut sytyttänyt valoa. Tuuli\nheilutti huoneen verhoja ja sai minut kuvittelemaan, että niiden takana\noli vakooja piilossa. Tuon tuostakin värisin, sillä olin kuulevinani\nvuoteesta teidän valitustanne, enkä tohtinut kääntyä katsomaan.\nSydämeni tykytti yön hiljaisuudessa niin voimakkaasti, että pelkäsin\nhaavani aukeavan uudelleen. Viimein vaimenivat kaikki äänet\nympärilläni. Tiesin, ettei minun nyt enää tarvinnut pelätä mitään,\nettei kukaan voinut minua nähdä eikä kuulla, ja päätin mennä\npuutarhaan.\n\nKuulkaahan, Hermine, luulen olevani yhtä rohkea kuin kuka muu mies\ntahansa, mutta kun otin taskustani portaitten oven avaimen -- jota me\nmolemmat niin paljon olimme rakastaneet ja jonka te olitte tahtonut\nkiinnittää kultarenkaaseen --, kun avasin oven ja näin valojuovan\nosuvan pitkänä viivana kiertoportaille, aivan kuin se olisi ollut\nhaamu, silloin nojauduin seinään ja olin vähällä huutaa. Luulin\ntulevani hulluksi.\n\nLopulta minun onnistui hillitä itseni. Astuin portaita alas. Mutta\npolveni vapisivat niin, että minun oli tartuttava lujasti kaidepuuhun.\nJos olisin hellittänyt siitä, olisin heti paikalla syöksynyt portaita\nalas.\n\nTulin alaovelle. Sen vieressä seinää vastaan nojallaan oli lapio. Olin\nottanut salalyhdyn. Nurmikon keskellä pysähdyin, sytytin lyhdyn ja\njatkoin matkaani.\n\nMarraskuu läheni loppuaan, kaikki vihanta oli puutarhasta kadonnut,\npuut olivat enää vain kuivia runkoja, jotka levittelivät paljaita\noksiaan. Syyslehdet ja hiekka narskuivat jalkojeni alla.\n\nKauhu kouristi niin voimakkaasti sydäntäni, että lähestyessäni\npuuryhmää otin taskustani pistoolin ja vedin hanan vireeseen. Olin\nnäkevinäni oksien välissä korsikalaisen uhkaavan hahmon.\n\nValaisin puuryhmää lyhdylläni. Ketään ei näkynyt. Katsahdin\nympärilleni, olin aivan yksin. Ei mikään ääni häirinnyt yön\nhiljaisuutta; silloin tällöin vain huuhkajan kamala huuto tuntui\nloihtivan yön haamut esiin.\n\nRipustin lyhdyn oksan tynkään, jonka olin jo edellisenä vuonna pannut\nmerkille alkaessani kaivaa hautaa.\n\nKesän aikana oli pitkä ruoho kasvanut tälle paikalle, ei kukaan ollut\nkäynyt sitä niittämässä. Mutta eräässä kohdassa ruoho ei ollut yhtä\npitkää. Se oli varmaankin sama paikka, josta ennen olin kaivanut.\nRyhdyin työhön.\n\nOli siis tullut hetki, jota olin jo vuoden odottanut!\n\nMutta vaikka etsin jokaisen turpeen alta kiihkeästi, niin en löytänyt\nmitään. Ja kuitenkin olin jo kaivanut kahta vertaa syvemmälle ja\nleveämmän kuopan kuin ensi kerralla. Luulin jo, että olin erehtynyt\npaikasta, katselin puita, tunnustelin yksityiskohtia, jotka olivat\nedellisellä kerralla jääneet mieleeni. Kylmä tuulen viima puhalsi\npuiden alastomien oksien välitse, ja kuitenkin virtasi hiki otsaltani.\nMuistin saaneeni puukon iskun juuri silloin, kun tallasin\nmaata peittääkseni kuopan. Olin silloin tarttunut kädelläni\nkultasadepensaaseen, takanani oli kallio, jolle kävelijä saattoi\nistahtaa, sillä kaatuessani oli käteni tuntenut tämän kallion. Pensas\noli nytkin oikealla puolellani, kallio takanani. Menin pitkälleni\nmaahan samaan asentoon kuin silloinkin, nousin ja aloin kaivaa ja\nsuurentaa kuoppaa. En löytänyt mitään, en kerrassaan mitään. Arkku oli\nkadonnut.\n\n-- Oliko arkku kadonnut? kysyi rouva Danglars, ja kauhu tukahdutti\nhänen äänensä.\n\n-- Älkää luulko, että tyydyin pelkästään tähän tutkimukseen, jatkoi\nVillefort, -- ei, minä kaivoin joka paikasta puuryhmän alta. Ajattelin,\nettä murhaaja oli luullut, että arkussa oli aarteita ja oli kaivanut\nsen maasta ja ottanut mukaansa. Kun hän sitten oli huomannut\nerehdyksensä, oli hän vuorostaan kaivanut toisen kuopan ja pannut sinne\narkun. En kuitenkaan löytänyt mitään. Sitten arvelin, ettei hän\nollutkaan ollut niin varovainen, vaan oli heittänyt arkun vain jonnekin\npimentoon. Niinpä minun täytyi odottaa päivää voidakseni jatkaa\ntutkimuksiani. Menin huoneeseen ja odotin.\n\n-- Oi, hyvä Jumala!\n\n-- Päivän noustua palasin taas puutarhaan. Näin, että olin kaivanut\nmaata kahden jalan syvyydeltä ja niin leveältä, että alue oli\nkaksikymmentä jalkaa joka taholle. Palkkatyöläinen ei olisi ennättänyt\ntehdä päivässä sitä, minkä minä yhdessä tunnissa. En nähnyt mitään, en\nkerrassaan mitään... Aloin silloin etsiä arkkua sillä perusteella, että\nse oli vain heitetty johonkin puutarhan kolkkaan, todennäköisesti\nlähelle sitä tietä, joka johti pienelle portille. Uusi tarkastus oli\nyhtä tulokseton kuin edellinenkin, ja kauhistuneena palasin puuryhmän\nluo.\n\n-- Oh, huudahti rouva Danglars, -- sellaisestahan olisi voinut tulla\nhulluksi!\n\n-- Sitä toivoinkin hetkisen, sanoi Villefort, -- mutta sitä onnea ei\nminulle suotu. Terästin tarmoani, ajatukseni selvenivät ja aloin\nmiettiä: Miksi tuo mies vei lapsen ruumiin mukanaan?\n\n-- Sanoittehan jo äsken, että hän ehkä halusi todistuskappaletta,\nhuomautti rouva Danglars.\n\n-- Niin, mutta kukaan ei pidä ruumista huostassaan koko vuotta, vaan\nnäyttää tuomarille ja nostaa kanteen. Sellaista ei kuitenkaan ollut\ntapahtunut.\n\n-- Siis...? sopersi Hermine.\n\n-- Siis on tapahtunut jotakin muuta, vielä kamalampaa, kohtalokkaampaa\nja pelottavampaa, nimittäin se, että lapsi mahdollisesti eli ja että\nmurhaaja pelasti hänet.\n\nRouva Danglars kiljaisi ja tarttui Villefort'in molempiin käsiin.\n\n-- Minun lapseni eli! Te hautasitte lapseni elävältä! Ette ollutkaan\naivan varma siitä, oliko lapseni kuollut, ja hautasitte sen! Voi!\n\nRouva Danglars oli noussut ja seisoi nyt suorana, melkein uhkaavana\nkuninkaallisen prokuraattorin edessä puristaen hänen ranteitaan\nhennoilla käsillään.\n\n-- Enhän minä sitä varmasti tiedä! Minähän vain otaksun, sanoi\nVillefort, ja tämä raudanluja mies näytti olevan epätoivon ja hulluuden\nrajalla.\n\n-- Minun lapseni! Lapsiraukkani! huudahti paronitar vaipuen tuoliin ja\ntukahduttaen nyyhkytyksensä nenäliinaansa.\n\nVillefort rauhoittui hiukan ja huomasi, että tyynnyttääkseen myrskyn,\njonka äidinrakkaus oli synnyttämäisillään, hänen täytyi tartuttaa rouva\nDanglars'iin oma kauhunsa.\n\n-- Huomaattehan, että jos niin on asian laita, sanoi hän nousten ja\nlähestyen paronitarta voidakseen puhua hiljempaa, -- olemme hukassa.\nLapsi elää, joku tietää hänen elävän ja tuntee salaisuutemme. Ja koska\nMonte-Cristo väitti, että lapsen ruumis oli löydetty sieltä, missä sitä\nei ollutkaan, tuntee hän tuon salaisuuden!\n\n-- Jumala, vanhurskas Jumala, koston Jumala! sopersi paronitar.\n\nVillefort'in vastaus oli voihkaisu.\n\n-- Mutta lapsi, lapsi, missä hän on? huudahti onneton äiti.\n\n-- Kuinka minä olen sitä etsinyt! selitti Villefort väännellen käsiään.\n-- Kuinka usein olenkaan huutanut sitä luokseni pitkinä, unettomina\nöinä! Toivoin että olisin kuninkaallisen rikas voidakseni miljoonalta\nihmiseltä ostaa miljoona salaisuutta, löytääkseni omani niiden\njoukosta! Eräänä päivänä, kun jo sadannen kerran olin tarttunut\nlapioon, aloin perusteellisesti harkita, mihin korsikalainen\nmahdollisesti oli lapsen vienyt. Lapsihan aina on pakolaiselle\nhaitaksi. Ehkä hän oli heittänyt sen virtaan.\n\n-- Mahdotonta! huudahti rouva Danglars. -- Miehen voi surmata\nkostaakseen, mutta lasta ei kylmäverisesti hukuteta!\n\n-- Ehkä hän oli lähettänyt sen löytölastenkotiin, jatkoi Villefort.\n\n-- Niin, niin, niin, huudahti paronitar, -- lapseni on siellä!\n\n-- Riensin sinne ja sain kuulla, että juuri samana yönä, syyskuun 20.\npäivänä, oli sinne jätetty lapsi. Se oli kääritty liinaan, joka\ntahallaan oli revitty kahtia. Jäljellä olevassa puolikkaassa oli\nparonin kruunu ja H-kirjain.\n\n-- Se on hän, se on hän! huudahti rouva Danglars. -- Minun kaikissa\nliinavaatteissani oli se merkki. Herra Nargonne oli paroni ja\nristimänimeni on Hermine. Kiitos, Jumala, lapseni ei ollutkaan kuollut!\n\n-- Ei, hän ei ollut kuollut!\n\n-- Ja te sanotte sen noin varmasti. Ettekö pelkää, että minä kuolen\nilosta. Missä hän on? Missä on lapseni?\n\nVillefort kohautti olkapäitään.\n\n-- Sitä en tiedä, vastasi hän. -- Uskokaa minua, jos tietäisin, en\nantaisi teidän suinkaan kärsiä tällaisia tuskia. En ole mikään\nnäytelmän- enkä romaaninkirjoittaja, joka antaa yleisön kärsiä. Ei, ei,\nminä en tiedä, missä hän on! Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli eräs\nnainen tullut vaatimaan lasta itselleen ja tuonut liinan toisen puolen\ntodistuskappaleeksi. Nainen oli täyttänyt lain vaatimat ehdot, ja lapsi\nannettiin hänelle.\n\n-- Mutta teidän olisi pitänyt ottaa selville, kuka tuo nainen oli,\nmissä hän asui!\n\n-- Luuletteko, etten koettanut? Panin toimeen oikean rikostutkimuksen\nja lähetin poliisilaitoksen parhaimmat tutkijat ja salapoliisit\nottamaan siitä selkoa. Naisen jälkiä voitiin seurata Châlons'iin asti.\nMutta siellä kaikki jäljet hävisivät.\n\n-- Hävisivät?\n\n-- Niin, hävisivät aivan kokonaan.\n\nRouva Danglars oli kuunnellut kertomusta vuoroin huokaillen, vuoroin\nitkien tai huudahdellen.\n\n-- Ja te tyydyitte siihen? kysyi hän.\n\n-- En suinkaan, vastasi Villefort. -- Olen hellittämättä etsinyt,\ntiedustellut ja kuulustellut. Vasta parina kolmena viime vuotena olen\nsiitä alkanut luopua. Mutta tästä päivästä alkaen ryhdyn taas entistä\ninnokkaammin etsimään. Ja saattepahan nähdä, että minä onnistun, sillä\nnyt ei minua enää ahdista omatuntoni, vaan pelko.\n\n-- Mutta, jatkoi rouva Danglars, -- kreivi Monte-Cristo ei tiedä\nmitään. Muuten hän ei niin innokkaasti etsisi seuraamme.\n\n-- Ihmisten pahuus on mittaamaton, sanoi Villefort, -- sillä se on\nsuurempi kuin Jumalan hyvyys. Oletteko huomannut tuon miehen silmiä\nhänen puhuessaan meidän kanssamme?\n\n-- En.\n\n-- Mutta olettehan kai joskus tarkastellut häntä terävästi?\n\n-- Olen. Hän on hyvin erikoinen, siinä kaikki. Erään seikan panin\nmerkille: tuon erinomaisen aterian aikana, jonka hän meille tarjosi,\nhän ei itse syönyt mitään.\n\n-- Niin, niin, sanoi Villefort, -- minäkin sen huomasin. Jos olisin\ntietänyt, mitä nyt tiedän, en minäkään olisi maistanut mitään, sillä\nolisin pelännyt, että hän tahtoi meidät myrkyttää.\n\n-- Ja olisitte siinä aivan erehtynyt, huomaattehan sen.\n\n-- Huomaan kyllä. Mutta uskokaa minua, tuolla miehellä on jotakin\nmielessä. Sen vuoksi tahdoin tavata teidät, puhua kanssanne, varoittaa\nteitä kaikkien, mutta etupäässä hänen suhteensa. Sanokaahan, jatkoi\nVillefort katsoen paronittareen terävästi, -- ettehän vain ole kertonut\nkenellekään suhteestamme?\n\n-- En koskaan kenellekään.\n\n-- Ymmärrättehän tarkoitukseni, sanoi Villefort hellästi, -- ette siis\nkenellekään, suokaa anteeksi tämä tiedustelemiseni, ette siis\nkenellekään koko maailmassa?\n\n-- Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksenne, sanoi paronitar punastuen, --\nmutta vannon, etten ole puhunut siitä kenellekään koko maailmassa.\n\n-- Eihän teillä ole tapana kirjoittaa päiväkirjaa?\n\n-- Ei. Valitettavasti elämäni kuluu kevytmielisissä harrastuksissa, ja\nminä unohdan ne itsekin.\n\n-- Ette kai puhu unissanne?\n\n-- Minä nukun aivan kuin lapsi, ettekö sitä muista?\n\nPuna levisi paronittaren kasvoille, ja Villefort kalpeni.\n\n-- Se on totta, sanoi Villefort niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin\nkuuluivatkaan.\n\n-- Entä sitten? kysyi paronitar.\n\n-- Nyt tiedän, mikä on minun tehtäväni, jatkoi Villefort. -- Viikon\npäästä saan kyllä tietää, kuka tuo herra Monte-Cristo on, mistä hän\ntulee, minne hän menee ja miksi hän puhuu meille, että puutarhasta\nlöydettiin lapsi.\n\nVillefort'in äänessä oli sellainen sävy, että kreivi olisi värissyt,\njos olisi sen kuullut.\n\nSitten hän puristi paronittaren kättä, jonka tämä vastahakoisesti\nhänelle ojensi, ja saattoi häntä kunnioittavasti ovelle asti.\n\nRouva Danglars otti toisen ajurin, joka vei hänet Pont-Neufin\npasaasiin. Sen toisella puolella olivat hänen vaununsa, joiden ajaja\nhäntä odotellessaan oli rauhallisesti nukkunut istuimellaan.\n\n\n\n\n68. Kesätanssiaiset\n\n\nSamana päivänä ja samaan aikaan, jolloin rouva Danglars keskusteli\nkuninkaallisen prokuraattorin kanssa hänen työhuoneessaan, ajoivat\nmatkavaunut Helder-kadulle, kääntyivät numero 27:n portista sisään ja\npysähtyivät pihaan.\n\nVähän ajan päästä vaunujen ovi aukeni, ja rouva Morcerf astui niistä\nnojautuen poikansa käsivarteen.\n\nHeti kun Albert oli saattanut äitinsä tämän huoneisiin, hän kylpi,\nkäski tuomaan hevosensa pihalle ja pukeutui kamaripalvelijansa avulla.\nSitten hän ajoi Champs-Elysées 30:een kreivi Monte-Criston luo.\n\nKreivi otti hänet vastaan tapansa mukaan hymyillen. Omituista kyllä ei\ntämän miehen ystävänäkään päässyt askeltakaan lähemmäksi hänen\nsydäntään. Kun hän yritti lähestyä, tuntui aina kuin olisi muuri\nnoussut eteen. Niinpä Morcerfkin, joka juoksi häntä kohden syli\navoinna, antoi hänet nähdessään käsivartensa vaipua alas ja tohti\ntuskin ojentaa hänelle kättään.\n\nMonte-Cristo tarttui siihen tapansa mukaan, puristamatta sitä.\n\n-- Tässä olen, rakas kreivi, sanoi Albert.\n\n-- Tervetuloa.\n\n-- Saavuin tunti sitten ja tulen aivan ensimmäiseksi teidän luoksenne.\n\n-- Siinä teitte hyvin ystävällisesti, sanoi Monte-Cristo ilmeettömällä\näänellä.\n\n-- Mitä uutta kuuluu?\n\n-- Uuttako? Ja sitä kysytte minulta, muukalaiselta.\n\n-- Tarkoitan, oletteko millään tavoin toiminut minun hyväkseni.\n\n-- Pyysittekö siis minua tekemään jotain?\n\nMonte-Cristo teeskenteli levottomuutta.\n\n-- Älkäähän nyt olko muka tietämätön, sanoi Albert. -- Sanotaan, että\nhyvät aavistukset kulkevat ilman kautta. Tréport'issa tunsin\nsähköiskun; te olitte ainakin ajatellut minua, ellette ollutkaan\ntoiminut hyväkseni.\n\n-- Se voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo. -- Ajattelin todellakin\nteitä, mutta sähkövirta, jonka johtona olin, toimi aivan tahdostani\nriippumatta.\n\n-- Niinkö! Kertokaahan minulle kaikki.\n\n-- Se on helppoa. Herra Danglars oli luonani päivällisellä.\n\n-- Tiedän kyllä, sillä välttääksemme hänen seuraansa matkustimme pois,\näitini ja minä.\n\n-- Andrea Cavalcanti oli mukana.\n\n-- Tuo italialainen prinssinne?\n\n-- Älkäämme liioitelko. Andrea sanoo itseään ainoastaan vicomteksi.\n\n-- Sanoo, kuinka niin?\n\n-- Niin juuri: sanoo.\n\n-- Hän ei siis todellisuudessa olekaan vicomte?\n\n-- Mistä minä tiedän? Hän sanoo itseään siksi, ja muut sanovat myös.\nEikö hänellä silloin melkein ole se arvonimi?\n\n-- Olettepa te aina perin merkillinen! Entä sitten?\n\n-- Paitsi vicomte Andrea Cavalcantia olivat läsnä hänen isänsä\nmarkiisi, rouva Danglars, herra ja rouva Villefort, sen lisäksi joukko\nmiellyttäviä herroja, Debray, Maximilien Morrel ja vielä ...\nodottakaahan ... herra Château-Renaud.\n\n-- Puhuttiinko minusta?\n\n-- Ei sanaakaan.\n\n-- Sitä pahempi.\n\n-- Kuinka niin? Ettekö juuri toivonutkin, että teidät unohdettaisiin?\n\n-- Rakas kreivi, ellei minusta puhuttu, niin sitä enemmän minua\najateltiin, ja se saattaa minut epätoivoon.\n\n-- Mitä se merkitsee, kun neiti Danglars ei ollut niiden joukossa,\njotka teitä ajattelivat. Mutta tietenkin hän voi ajatella teitä\nkotonaan.\n\n-- Olen aivan varma siitä, ettei hän ajatellut. Ja oli miten oli, hänen\najatuksensa olivat varmaankin aivan samanlaisia kuin minun hänestä.\n\n-- Liikuttavaa sympatiaa! sanoi kreivi. -- Te siis inhoatte toisianne?\n\n-- Kuulkaahan, kun selitän, sanoi Morcerf. -- Jos neiti Danglars voisi\nsääliä niitä tuskiani, joita minulla ei ole, ja palkitsisi minua\nvälittämättä vähääkään vanhempiemme kaikista avioliittopäätöksistä,\nniin ihastuisin. Lyhyesti sanoen, minun luullakseni neiti Danglars\nolisi verraton rakastajatar, mutta aviovaimona, hitto vieköön...\n\n-- Noinko te ajattelette tulevasta vaimostanne? nauroi Monte-Cristo.\n\n-- Hyvä Jumala, ajatukseni ovat kyllä hiukan karkeita, mutta puhun\nainakin totta. Mutta koska nämä unelmat eivät voi toteutua, vaan koska\nneiti Danglars'in ilmeisesti täytyy tulla aviovaimokseni, mikä\nmerkitsee, että hänen täytyy asua luonani, ajatella luonani, laulaa\nluonani, runoilla ja soitella kymmenen askelen päässä minusta,\nja että tätä jatkuu läpi koko elämäni, -- niin minä kauhistun.\nRakastajattaresta pääsee eroon, rakas kreivi, mutta aviovaimo on\ntoista; hänet saa pitää luonaan ikuisesti, joko etäämpänä tai\nlähempänä. Kauheatahan olisi pitää aina luonaan neiti Danglars'ia.\n\n-- Teitä on vaikea tyydyttää, vicomte.\n\n-- Niin onkin, sillä toisinaan toivon aivan mahdottomia.\n\n-- Mitä?\n\n-- Toivon löytäväni itselleni samanlaisen vaimon kuin isänikin on\nlöytänyt.\n\nMonte-Cristo kalpeni ja katseli Albertia leikkien komeilla\npistooleilla, joiden hanat hän veti vireeseen niin, että ne\nnapsahtivat.\n\n-- Isänne on siis ollut hyvin onnellinen? kysyi hän.\n\n-- Tiedättehän, herra kreivi, mitä ajattelen äidistäni: hän on taivaan\nenkeli. Hän on yhä vielä kaunis, aina sukkela, entistään hellempi. Olen\njuuri palannut Tréport'ista. Jokainen muu poika pitäisi äitinsä\nseurassa matkustamista kohteliaisuutena tai rangaistuksena. Mutta minä\nolen viettänyt neljä päivää kahden hänen seurassaan, tyytyväisempänä,\nonnellisempana, runollisempana kuin jos olisin vienyt mukanani\nkuningatar Mabin tai Titanian.\n\n-- Tämähän kuulostaa niin epätoivoisen täydelliseltä, että jokainen\nhaluaisi teidän sijassanne jäädä poikamieheksi.\n\n-- Katsokaahan, jatkoi Morcerf, -- juuri sen vuoksi, että maailmassa on\nnäin täydellinen ihminen, en tahdokaan mennä naimisiin neiti\nDanglars'in kanssa. Oletteko huomannut, kuinka itsekkyytemme tekee\nkaiken, minkä omistamme, entistään kirkkaammaksi! Marien tai Fossinin\nikkunassa kimalteleva jalokivi tulee entistä kauniimmaksi, kun se on\nmeidän omamme. Mutta jos teidän on pakko tunnustaa, että on olemassa\njalokivi, joka on omaanne kirkkaampi, ja jos teidän ikuisesti täytyy\nkäyttää tuota alempiarvoista, niin ymmärrättehän, miten siitä kärsii?\n\n-- Mikä maailman lapsi! mutisi kreivi.\n\n-- Ymmärrättehän, että hyppisin ilosta sinä päivänä, jona neiti Eugénie\nhuomaisi, kuinka vähäpätöinen atomi minä olen, ja että minulla on vain\nniin monta sataa tuhatta frangia omaisuutta kuin hänellä miljoonia.\n\nMonte-Cristo hymyili.\n\n-- Olin ajatellut toistakin neuvoa, jatkoi Albert. -- Franz rakastaa\nkaikkea erikoista. Aioin saada hänet rakastumaan neiti Danglars'iin,\nmutta vaikka kirjoitin hänelle neljä kirjettä omaan herkulliseen ja\närsyttävään tapaani, vastasi hän vain järkähtämättömästi: \"Rakastan\nkyllä kaikkea erikoista, se on totta, mutta ei tämä ominaisuuteni niin\npitkälle mene, että peruuttaisin sanani, kun sen kerran olen antanut.\"\n\n-- Kas, sitä voi todellakin sanoa ystävän uhrautuvaisuudeksi, kun antaa\ntoiselle aviovaimoksi naisen, jonka itse tahtoisi pitää vain\nrakastajattarenaan.\n\nAlbert hymyili.\n\n-- Franz on tulossa tänne, jatkoi hän. -- Mutta vähäthän te siitä\nvälitätte, sillä ettehän pidä hänestä.\n\n-- Minäkö! huudahti Monte-Cristo. -- Mistä olette ollut huomaavinanne,\netten pidä herra Franzista? Minä rakastan kaikkia ihmisiä.\n\n-- Ja minä sisällyn noihin kaikkiin..., kiitos.\n\n-- Oh, sanoi kreivi, -- älkäämme sekoittako asioita. Minä rakastan\nkaikkia ihmisiä siten kuin Jumala käskee meitä rakastamaan\nlähimmäisiämme, siis niin kuin kristityn pitääkin. Vihaan vain muutamia\ntiettyjä ihmisiä. Mutta palatkaamme Franz d'Epinayhin. Kerroitte, että\nhän on tulossa.\n\n-- Niin, herra Villefort'in pyynnöstä, joka yhtä kiihkeästi tahtoo\nnaittaa neiti Valentinen kuin herra Danglars neiti Eugénien. Näyttää\nsiltä, kuin olisi perin väsyttävää olla täysi-ikäisten tyttärien isänä:\nhehän saavat täyden kuumeen ja heidän valtimonsa lyö kahdeksankymmentä\nkertaa minuutissa, kunnes ovat päässeet eroon tyttäristään.\n\n-- Mutta herra d'Epinay ei vähääkään ole teidän kaltaisenne, hän\nsuhtautuu onnettomuuteensa rauhallisesti.\n\n-- Ei ainoastaan rauhallisesti, vaan vieläpä hyvin vakavastikin; hän\nkäyttää valkoisia kaulahuiveja ja puhuu jo perheestään. Sen lisäksi hän\nkunnioittaa suuresti Villefort'eja.\n\n-- Jonka kunnioituksen he varmaan hyvin ansaitsevatkin.\n\n-- Luultavasti. Herra Villefort'ia on aina pidetty jäykkänä mutta\noikeudentuntoisena miehenä.\n\n-- Hauskaa kuulla, sanoi Monte-Cristo, -- siinä ainakin on mies, josta\nette puhu samalla lailla kuin herra Danglars'ista.\n\n-- Ehkä se johtuu siitä, ettei minun tarvitse mennä naimisiin hänen\ntyttärensä kanssa, nauroi Albert.\n\n-- Hyvä herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, -- te olette pelottavan\nitserakas.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, juuri te. Ottakaahan sikari.\n\n-- Mielelläni. Ja miksi olen itserakas?\n\n-- Siksi, että noin kiihkeästi vastustatte avioliittoa neiti\nDanglars'in kanssa. Hyvä Jumala, antakaa asioitten rauhassa kehittyä,\nniin ehkä teidän ei tarvitsekaan ensimmäisenä peruuttaa sanaanne.\n\n-- Kuinka niin? Albert kummastui.\n\n-- On aivan varmaa, ettei teitä suinkaan väkipakolla panna ikeen\nalaiseksi. Mutta puhukaamme nyt vakavasti, sanoi Monte-Cristo toisessa\näänensävyssä. -- Tahdotteko oikein toden teolla purkaa tämän liiton?\n\n-- Maksaisin siitä hyvästä vaikka satatuhatta frangia.\n\n-- Olkaa siis onnellinen. Herra Danglars on valmis maksamaan\nkaksinkertaisesti päästäkseen samaan tulokseen.\n\n-- Onko se totta? sanoi Albert eikä voinut estää pientä pilveä\nnousemasta otsalleen. -- Mutta, rakas kreivi, onko hänellä pätevät\nsyynsä siihen?\n\n-- Kuinka ylpeä ja itserakas te olettekaan! Olette valmis iskemään\nkuokalla toisen itserakkauteen, mutta parkaisette heti, kun omaanne\npistetään neulalla.\n\n-- En suinkaan, mutta minun mielestäni herra Danglars'in...\n\n-- Pitäisi olla ihastunut teihin, eikö niin? No, herra Danglars'illa on\ntunnetusti huono maku, ja hän on ihastunut erääseen toiseen vielä\nenemmän kuin teihin...\n\n-- Kehenkä?\n\n-- Sitä en tiedä. Tutkikaa ja kuunnelkaa tarkoin kaikkia hänen\nviittauksiaan ja käyttäkää niitä hyväksenne.\n\n-- Hyvä, kyllä ymmärrän. Kuulkaahan, äitini..., ei, minä erehdyin,\nisäni aikoo panna toimeen tanssiaiset.\n\n-- Tanssiaiset tähän vuodenaikaan?\n\n-- Kesätanssiaiset ovat tulleet muotiin.\n\n-- Elleivät olisikaan, niin kreivittären tarvitsee vain aloittaa, ja ne\ntulevat muotiin.\n\n-- Kohteliaasti sanottu. Ymmärrättehän, että niistä tulee täysin\npuhdasrotuiset tanssiaiset. Heinäkuuksi jäävät Pariisiin vain oikeat\npariisilaiset. Oletteko niin ystävällinen ja toimitatte kutsun\nherroille Cavalcanteille.\n\n-- Kuinka monen päivän päästä nuo tanssiaiset ovat?\n\n-- Lauantaina.\n\n-- Vanhempi Cavalcanti on silloin jo lähtenyt.\n\n-- Mutta hänen poikansa kai jää? Oletteko niin ystävällinen, että\ntoimitatte kutsun nuoremmalle Cavalcantille?\n\n-- Kuulkaahan, vicomte, minä en tunne häntä.\n\n-- Ettekö tunne häntä?\n\n-- En. Näin hänet kolme neljä päivää sitten ensi kerran enkä siis voi\nmennä hänestä takuuseen.\n\n-- Mutta otattehan hänet vastaan asunnossanne.\n\n-- Se on aivan eri asia. Heitä suositteli minulle eräs kunnon apotti,\njoka vuorostaan voi olla erehtynyt. Kutsukaa hänet itse, mutta älkää\npyytäkö minua toimittamaan hänelle kutsua. Jos hän myöhemmin menisi\nnaimisiin neiti Danglars'in kanssa, niin syyttäisitte minua\nsalakähmäisyydestä ja tahtoisitte katkaista kaulani. Enhän sitä paitsi\ntiedä, lähdenkö itsekään.\n\n-- Minne?\n\n-- Tanssiaisiinne.\n\n-- Miksi ette tulisi?\n\n-- Ensinnäkin sen vuoksi, ettette ole vielä minua kutsunutkaan.\n\n-- Tulen varta vasten luoksenne kutsumaan teitä.\n\n-- Olette sangen ystävällinen, mutta minulla voi olla esteitä.\n\n-- Kun olen ilmoittanut teille erään asian, niin varmaankin\nystävällisesti raivaatte pois kaikki esteet.\n\n-- Ilmoittakaa se siis.\n\n-- Äitini pyytää teitä saapumaan.\n\n-- Kreivitär Morcerfkö? Monte-Cristo vavahti.\n\n-- Voin mainita teille, sanoi Albert, -- että kreivitär puhuu kanssani\naivan avomielisesti. Ellette ole tuntenut sympaattisia ajatuksiamme,\npuuttuu teiltä koko herkkyys, sillä neljään päivään emme ole puhuneet\nmuusta kuin teistä.\n\n-- Minustako? Tuotatte sillä minulle aivan liian suuren kunnian.\n\n-- Se kuuluu teidän etuoikeuksiinne, kun kerran olette elävä arvoitus.\n\n-- Olen siis äidillennekin arvoitus? Toden totta luulin häntä niin\njärkeväksi, ettei hän antautuisi tuollaisten kuvitelmien valtaan.\n\n-- Te olette arvoitus, herra kreivi, arvoitus kaikille, arvoitus\näidilleni yhtä hyvin kuin muillekin, olette yhä vielä selittämätön.\nMutta rauhoittukaa. Äitini ihmettelee vain yhtä seikkaa: kuinka voitte\nnäyttää niin nuorelta. Luulenpa todellakin, että kun kreivitär G...\npitää teitä lordi Ruthwenina, luulee äitini teitä Cagliostroksi tai\nkreivi Saint-Germainiksi. Eihän se ole ihmekään, sillä onhan teillä\nedellisen filosofinen kivi ja jälkimmäisen älykkyys.\n\n-- Kiitän teitä, että olette tästä edeltäpäin ilmoittanut, hymyili\nkreivi. -- Koetan tehdä kaiken voitavani vastatakseni näitä arveluja.\n\n-- Tulette siis lauantaina?\n\n-- Tulen, koska rouva Morcerf pyytää.\n\n-- Olette hyvin rakastettava.\n\n-- Entä herra Danglars?\n\n-- Hän on jo saanut kutsun koko perheelleen. Isäni on siitä pitänyt\nhuolen. Koetamme saada herra Villefort'inkin, mutta emme ole siitä\nlaisinkaan varmoja.\n\n-- Ei pidä epäillä liikoja, sanoo sananlasku.\n\n-- Tanssitteko, herra kreivi?\n\n-- Oh, kun on päässyt yli neljänkymmenen... Ei, minä en tanssi. Entä\ntanssiiko rouva Morcerf?\n\n-- Ei hänkään koskaan. Saatte keskustella, hän tahtoo niin mielellään\nkeskustella kanssanne.\n\n-- Todellako?\n\n-- Kautta kunniani! Ja sanon suoraan, että olette ensimmäinen mies,\njota kohtaan äitini on osoittanut tällaista uteliaisuutta.\n\nAlbert tarttui hattuunsa ja nousi. Kreivi saattoi häntä ovelle asti.\n\n-- Moitin itseäni eräästä seikasta, sanoi hän pysäyttäen vieraansa\nportaiden yläpäässä.\n\n-- Mistä?\n\n-- Olin epähieno. Minun ei olisi pitänyt puhua teille herra\nDanglars'ista.\n\n-- Päinvastoin. Puhukaa hänestä lisää, puhukaa usein, mutta samalla\ntavalla kuin tänäänkin.\n\n-- Hyvä! Sananne rauhoittavat minua. Asiasta toiseen: milloin herra\nd'Epinay tulee?\n\n-- Viiden tai kuuden päivän päästä viimeistään.\n\n-- Entä milloin hän menee naimisiin?\n\n-- Heti, kun herra ja rouva Saint-Méran ovat saapuneet.\n\n-- Tuokaa hänet luokseni heti kun hän on tullut Pariisiin. Vaikka\nväitättekin, etten pidä hänestä, tahtoisin mielelläni tavata hänet, sen\nvakuutan.\n\n-- Määräyksenne täytetään.\n\n-- Näkemiin!\n\n-- Siis lauantaihin asti, eikö niin?\n\n-- Niin, olenhan antanut sanani.\n\nKreivi seurasi katseillaan Albertia ja viittoi kädellään hänen\nastuessaan ajoneuvoihinsa. Sitten hän kääntyi ja nähdessään Bertuccion\nseisovan takanaan kysyi:\n\n-- No?\n\n-- Hän meni oikeuspalatsiin, vastasi taloudenhoitaja.\n\n-- Ja kauanko hän siellä viipyi?\n\n-- Puolitoista tuntia.\n\n-- Palasiko hän sieltä kotiinsa?\n\n-- Suoraa päätä.\n\n-- Hyvä, herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- tahdon antaa teille neuvon.\nTeidän olisi jo aika lähteä Normandiaan katsomaan, mistä löydätte\naikaisemmin mainitsemani maatilan.\n\nBertuccio kumarsi, ja kun hänen saamansa määräykset vastasivat\ntäydellisesti hänen omia toiveitaan, lähti hän vielä samana iltana\nmatkalle.\n\n\n\n\n69. Tutkimuksia\n\n\nHerra Villefort piti rouva Danglars'ille ja varsinkin itselleen\nantamansa lupauksen ja ryhtyi tutkimaan, millä tavoin kreivi\nMonte-Cristo oli saanut tietää Auteuilissa olevan talon salaisuuden.\n\nVielä samana päivänä hän kirjoitti eräälle herra Bovillelle, joka\noltuaan sitä ennen vankiloiden tarkastajana oli saanut korkeamman\npaikan salapoliisin palveluksessa, ja tämä pyysi aikaa kaksi päivää\ntiedustellakseen, mistä saisi lisätietoja kreivistä.\n\nKahden päivän kuluttua Villefort sai seuraavan kirjeen:\n\n    Henkilön, joka sanoo itseään kreivi Monte-Cristoksi, tuntee\n    tarkemmin lordi Wilmore, upporikas ulkomaalainen, joka toisinaan\n    oleilee Pariisissa ja on täällä nytkin; hänet tuntee myöskin\n    sisilialainen pappi, apotti Busoni, joka itämailla on tunnettu\n    suuren hyväntekeväisyytensä vuoksi.\n\nVillefort vastasi ja pyysi saada tarkat ja nopea tiedot näistä\nulkomaalaisista. Seuraavan päivän iltana hän sai seuraavat tiedot:\n\nApotti, joka oli aikonut jäädä Pariisiin vain kuukaudeksi, asui\nSaint-Sulpicen takana pienessä kaksikerroksisessa talossa; koko\nrakennuksessa oli vain neljä huonetta, kaksi yläkerrassa ja kaksi\nalakerrassa, ja hän oli talon ainoa asukas.\n\nAlakerrassa oli ruokasali, jossa oli pöytä, tuolit ja pähkinäpuinen\nkaappi, sekä sali, jonka seiniä peitti valkoiseksi maalattu laudoitus;\ntässä huoneessa ei ollut mitään koristuksia, ei edes kelloa.\n\nApotti oleskelikin mieluummin toisen kerroksen salissa, jossa oli\nteologisia kirjoja ja pergamenttikäsikirjoituksia. Palvelijansa\nkertomuksen mukaan hautautui apotti usein kuukausiksi niiden pariin, ja\nhuone olikin itse asiassa pikemmin kirjastohuone kuin sali.\n\nPalvelija tarkasti tulijoita ristikon läpi, ja jos vieras oli\ntuntematon tai ei ulkomuodoltaan häntä miellyttänyt, vastasi hän, että\napotti oli poissa Pariisista. Useimmat tyytyivätkin tähän vastaukseen,\nsillä apotin tiedettiin matkustelevan paljon ja viipyvän kauan poissa.\n\nMutta vaikka apotti olisi ollut poissakin, antoi palvelija aina\nherransa nimessä almuja ristikon lävitse.\n\nKirjaston vieressä oleva huone oli makuuhuone. Sen kalustuksena oli\nvuode, neljä tuolia, sohva ja rukoustuoli.\n\nLordi Wilmore puolestaan asui Fontaine-Saint-Georges'in kadun varrella.\nHän kulutti koko omaisuutensa maita kiertämällä. Hän oli vuokrannut\nitselleen kalustetun huoneiston, mutta oleskeli siellä vain pari kolme\ntuntia vuorokaudessa ja ani harvoin öisin. Hänen erikoisuutenaan oli,\nettei hän millään ehdolla tahtonut puhua ranskaa, jota hänen kuitenkin\nväitettiin osaavan aivan puhtaasti kirjoittaa.\n\nKun Villefort oli saanut nämä tärkeät tiedot, astui seuraavana päivänä\neräs mies Férou-kadun kulmassa ajoneuvoista, meni kolkuttamaan\noliivinvihreäksi maalattua ovea ja pyysi saada tavata apotti Busonia.\n\n-- Apotti lähti ulos jo aamulla, vastasi palvelija.\n\n-- En voi tyytyä tähän vastaukseen, sanoi tulija, -- sillä saavun erään\nhenkilön nimessä, joka otetaan vastaan kaikkialla. Mutta antakaa apotti\nBusonille tämä...\n\n-- Johan minä sanoin, ettei hän ole kotona, sanoi palvelija.\n\n-- Antakaa hänelle tämä käyntikortti ja tämä suljettu kirje, kun hän\npalaa. Onko herra apotti tänä iltana kello kahdeksan kotona?\n\n-- Epäilemättä, ellei hän istu työnsä ääressä, mikä merkitsee samaa\nkuin että hän on poissa kotoaan.\n\n-- Palaan siis tänä iltana määrätunnilla, sanoi vieras.\n\nJa hän lähti pois.\n\nMäärätunnilla sama mies palasi samoissa ajoneuvoissa, jotka tällä\nkertaa seisahtuivat viheriäisen oven eteen. Hän kolkutti, ovi avattiin,\nja hän astui sisään.\n\nPalvelija kohteli häntä niin kunnioittavasti, että vieras huomasi\nkirjeen tehneen odotetun vaikutuksen.\n\n-- Onko apotti kotona? kysyi hän.\n\n-- On, hän tekee työtä kirjastossa, mutta hän odottaa herraa, vastasi\npalvelija.\n\nVieras astui jokseenkin jyrkkiä portaita ylös, ja näki apotin istuvan\npöydän ääressä, jolle lampun suojus kokosi valon niin, että muu osa\nhuonetta jäi varjoon. Apotilla oli yllään papinpuku ja päässään\nsamanlainen huppu kuin keskiajan munkeilla.\n\n-- Onko minulla kunnia puhutella apotti Busonia? kysyi vieras.\n\n-- On, vastasi apotti, -- ja oletteko se henkilö, jonka herra Boville,\nentinen vankiloiden tarkastaja, lähettää luokseni poliisiprefektin\nnimessä?\n\n-- Olen.\n\n-- Kuulutte siis Pariisin salapoliisiin?\n\n-- Kuulun, vastasi vieras hieman hidastellen, ja hänen poskilleen nousi\npuna.\n\nApotti korjaili isoja silmälasejaan, jotka peittivät silmäkulmatkin,\nistui ja viittasi vierastaankin istumaan.\n\n-- Olen valmis kuulemaan teitä, sanoi apotti italianvoittoisella\nmurteella.\n\n-- Minulle uskottu tehtävä, sanoi vieras korostaen joka sanaa, aivan\nkuin hänen olisi ollut vaikea saada ne suustaan, -- on luottamustoimi\nsekä minulle että teille.\n\nApotti kumarsi.\n\n-- Niin, jatkoi vieras, -- herra prefekti tuntee niin hyvin apotin\nhurskauden, että hän virkamiehenä tahtoo saada teiltä tietää asioita,\njotka koskevat yleistä turvallisuutta. Toivomme siis, etteivät mitkään\nystävyyssiteet tai inhimilliset arvelut estä teitä ilmaisemasta\noikeuslaitokselle totuutta sellaisena kuin se on.\n\n-- Elleivät vain ne asiat, jotka tahdotte tietää, millään tavoin saata\nomaatuntoani ristiriitoihin. Olen pappi, ja rippisalaisuuksien täytyy\nsäilyä minun ja jumalallisen oikeuden, eikä minun ja maallisen oikeuden\ntiedossa.\n\n-- Olkaa huoleti, sanoi vieras, -- emme vaadi mitään, mikä sotii teidän\nomaatuntoanne vastaan.\n\nNämä sanat kuultuaan apotti painoi lampun varjostinta omalta puoleltaan\nalas, jolloin se toiselta puolelta nousi. Näin olivat vieraan kasvot\nkirkkaassa valossa, ja apotin kasvot jäivät varjoon.\n\n-- Anteeksi, sanoi poliisiprefektin lähettämä mies, -- mutta valo\nhäikäisee kovasti silmiäni.\n\nApotti painoi varjostimen alas.\n\n-- Olen valmis kuuntelemaan teitä, puhukaa siis.\n\n-- Ryhdyn heti asiaan. Tunnettehan kreivi Monte-Criston?\n\n-- Tarkoitatte varmaankin herra Zacconea?\n\n-- Zacconea... Eikö hänen nimensä siis olekaan Monte-Cristo?\n\n-- Monte-Cristo on maa-alueen tai oikeammin sanoen kalliosaaren nimi,\neikä mikään sukunimi.\n\n-- Hyvä on, älkäämme saivarrelko, ja koska herra Monte-Cristo ja herra\nZaccone ovat yksi ja sama...\n\n-- Aivan sama.\n\n-- Niin puhukaamme herra Zacconesta.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Kysyin, tunnetteko hänet.\n\n-- Aivan hyvin.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Hän on erään rikkaan maltalaisen laivanvarustajan poika.\n\n-- Tiedän kyllä, että niin sanotaan, mutta ymmärrättehän, ettei\npoliisilaitos voi tyytyä tuollaisiin ylimalkaisiin tietoihin.\n\n-- Mutta, väitti apotti ystävällisesti hymyillen, -- kun nämä\nylimalkaiset tiedot vastaavat todellisuutta, niin täytyy kaikkien\ntyytyä niihin, poliisilaitoksenkin.\n\n-- Oletteko varma siitä, mitä sanotte?\n\n-- Totta kai minä olen siitä varma!\n\n-- Huomatkaa, etten millään tavoin epäile teidän hyvää tahtoanne. Kysyn\nvain: oletteko siitä varma?\n\n-- Olenhan tuntenut vanhemman Zacconen.\n\n-- Ahaa!\n\n-- Niin olen, ja silloin, kun hänen poikansa vielä oli lapsi, olen\nmonta kertaa leikkinyt hänen kanssaan laivaveistämöllä.\n\n-- Mutta mistä hän on saanut kreivin arvonimen?\n\n-- Tiedättehän, että sellaisen voi ostaa.\n\n-- Italiassako?\n\n-- Kaikkialla.\n\n-- Mutta mistä hän on saanut rikkautensa, jota väitetään\nloputtomaksi...\n\n-- Mikään rikkaus ei ole loputon, sanoi apotti.\n\n-- Kuinka paljon luulette te, joka hänet tunnette, hänen oikeastaan\nomistavan?\n\n-- Hänellä on sataviisikymmentä- tai kaksisataatuhatta frangia korkoja\nvuodessa.\n\n-- Se kuulostaa kyllä kohtuulliselta, sanoi vieras, -- mutta puhutaan\nkolmesta neljästä miljoonasta!\n\n-- Kahdensadantuhannen frangin korot vastaavat juuri neljän miljoonan\npääomaa.\n\n-- Mutta puhutaan kolmen tai neljän miljoonan koroista!\n\n-- Se on mahdotonta.\n\n-- Entä tunnetteko tuon Monte-Criston saaren?\n\n-- Tunnen kyllä. Jokainen, joka Palermosta, Napolista tai Roomasta on\ntullut Ranskaan meritietä, tuntee sen, koska on purjehtinut sen ohitse.\n\n-- Olen kuullut sanottavan, että se on lumoava paikka.\n\n-- Se on kalliosaari.\n\n-- Ja miksi kreivi on ostanut kalliosaaren?\n\n-- Päästäkseen kreiviksi. Ollakseen Italiassa kreivi tarvitsee\nkreivikunnan.\n\n-- Olette varmaankin kuullut puhuttavan herra Zacconen\nnuoruudenseikkailuista?\n\n-- Isänkö?\n\n-- Ei, vaan pojan.\n\n-- Nyt tietoni tulevat puutteellisiksi, sillä nuori toverini hävisi\nnäkyvistäni.\n\n-- Ottiko hän osaa sotaan?\n\n-- Otti, luullakseni.\n\n-- Missä aselajissa?\n\n-- Meriväessä.\n\n-- Oletteko ehkä hänen rippi-isänsä?\n\n-- En ole; hän on luullakseni luterilainen.\n\n-- Mitä, luterilainenko?\n\n-- Sanoin \"luullakseni\", en väitä sitä. Sitä paitsi Ranskassa lienee\nuskonnonvapaus.\n\n-- On kyllä. Meillä ei olekaan tällä hetkellä mitään tekemistä hänen\nuskontonsa, vaan hänen tekojensa kanssa. Poliisiprefektin nimessä\nvaadin teitä ilmaisemaan kaikki, mitä tiedätte hänestä.\n\n-- Häntä pidetään sangen hyväntekeväisenä miehenä. Pyhä isämme paavi on\nkorottanut hänet Kristuksen tähdistön ritariksi niiden palvelusten\nvuoksi, jotka hän on tehnyt kristityille itämailla. Tällaista suosiota\npaavi ei yleensä osoita muille kuin ruhtinaille. Hänellä on sitä paitsi\nviisi tai kuusi kunniamerkkiä, jotka hän on saanut palveluksistaan eri\nhallituksille tai valtioille.\n\n-- Käyttääkö hän niitä?\n\n-- Ei, mutta hän on niistä ylpeä. Hän sanoo panevansa suuremman\narvon niille kunnianosoituksille, jotka annetaan yhteiskunnan\nhyväntekijöille, kuin niille, jotka annetaan sen hävittäjille.\n\n-- Tuo ihminen on siis kveekari?\n\n-- Niin onkin, paitsi ettei hänellä ole kveekarien leveätä hattua eikä\nruskeata pukua.\n\n-- Onko hänellä ystäviä?\n\n-- On. Kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat hänen ystäviään.\n\n-- Mutta on kai hänellä vihollisiakin?\n\n-- On yksi ainoa.\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Lordi Wilmore.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Tällä hetkellä Pariisissa.\n\n-- Entä voiko hän antaa minulle tietoja?\n\n-- Hyvinkin tärkeitä tietoja. Hän oli Intiassa samaan aikaan kuin\nZaccone.\n\n-- Tiedättekö, missä hän asuu?\n\n-- Jossakin Chaussée-d'Antinin lähellä, mutta en tiedä, minkä kadun\nvarrella ja missä numerossa.\n\n-- Oletteko epäsovussa tuon englantilaisen kanssa?\n\n-- Rakastan Zacconea, ja hän vihaa. Tämän vuoksi olemme kylmäkiskoisia\ntoisillemme.\n\n-- Herra apotti, luuletteko, että kreivi Monte-Cristo on käynyt\nRanskassa ennen tätä Pariisin-matkaansa?\n\n-- Siihen voin vastata aivan tarkasti. Hän ei ole käynyt, sillä kuusi\nkuukautta sitten hän kääntyi puoleeni saadakseen tietoja täkäläisistä\noloista. Kun en tietänyt, milloin saapuisin Pariisiin, lähetin hänen\nluokseen herra Cavalcantin.\n\n-- Andreanko?\n\n-- En, vaan Bartolomeon, isän.\n\n-- Hyvä on. Tahtoisin kysyä teiltä enää vain yhtä asiaa ja pyydän teitä\nihmisyyden ja uskonnon kunnian nimessä vastaamaan siihen peittelemättä.\n\n-- Kysykää.\n\n-- Tiedättekö, missä tarkoituksessa kreivi Monte-Cristo osti talon\nAuteuilista?\n\n-- Tiedän kyllä, sillä hän mainitsi sen minulle.\n\n-- Missä tarkoituksessa siis?\n\n-- Perustaakseen sinne mielenvikaisten hoitolan, samanlaatuisen kuin\nparoni Pisani on perustanut Palermoon. Tunnetteko sen?\n\n-- Olen kuullut siitä puhuttavan.\n\n-- Se on suurenmoinen laitos.\n\nApotti kumarsi vieraalle saadakseen hänet ymmärtämään, että hän\nmielellään tahtoisi jatkaa kesken jäänyttä työtään.\n\nVieras nousi.\n\nApotti saattoi häntä ovelle asti.\n\n-- Annatte runsaasti almuja, sanoi vieras, -- ja vaikka teitä\nväitetäänkin rikkaaksi, niin rohkenen kuitenkin tarjota jotakin\nköyhillenne. Otatteko tarjoukseni vastaan?\n\n-- Kiitos, yhden ainoan asian suhteen maailmassa olen mustasukkainen:\ntahdon nimittäin, että kaikki antamani almut tulevat suoraan minun\nkukkarostani.\n\n-- Mutta kuitenkin...\n\n-- Päätökseni on horjumaton. Mutta etsikää itse, niin löydätte.\nJokaisen rikkaan miehen tielle osuu köyhiä.\n\nApotti kumarsi viimeisen kerran avatessaan oven. Vieras kumarsi myös ja\npoistui.\n\nAjoneuvot veivät hänet suoraan herra Villefort'in asunnolle.\n\nTuntia myöhemmin vaunut jälleen läksivät liikkeelle ja suuntautuivat\ntällä kertaa Fontaine-Saint-Georges'in kadun n:o 5:een. Siellä asui\nlordi Wilmore.\n\nVieras oli kirjoittanut lordi Wilmorelle ja pyytänyt tavata häntä, ja\nlordi oli määrännyt tapaamisen kello kymmeneksi. Kun siis\npoliisiprefektin lähettämä herra saapui kymmentä minuuttia vailla\nkymmenen, ilmoitettiin hänelle, että lordi Wilmore, joka oli itse\ntäsmällisyys, ei ollut vielä tullut, mutta että hän aivan varmaan\nilmestyy, kun kello lyö kymmenen.\n\nVieras odotti salongissa. Se oli tyypillinen vuokrahuoneiston salonki:\nuunin reunustalla oli kaksi uudenaikaista Sèvres-maljaa, kello, jonka\nkoristuksena Amor jännitti joustaan, ja sen yläpuolella kaksiosainen\npeili. Peilin molemmin puolin oli taulut, joista toinen kuvasi\nHomerosta kantamassa opastaan, toinen Belisariusta pyytämässä almua.\nSeinäpaperit olivat harmaat, huonekalujen päällys punainen,\nmustakuvioinen. Huonetta valaisi kaksi lamppua, joiden kuvut olivat\nhiottua lasia ja loivat heikon valaistuksen. Tämä valo oli prefektin\nlähettämän herran väsyneille silmille hyvin mieluisa.\n\nKello löi kymmenen. Viidennellä lyönnillä ovi aukeni ja lordi Wilmore\nastui huoneeseen.\n\nLordi Wilmore oli pitkänpuoleinen herra. Hänellä oli ohut, punertava\nposkiparta, tukka oli vaalea ja hiukan harmaantunut. Hän oli puettu\nerikoiseen englantilaiseen tapaan: sininen takki ja siinä kultanapit\nsekä korkea kaulus, niin kuin vuoden 1811 muoti vaati. Liivit olivat\nvalkoista kashmiria, housut nankinia ja kolme tuumaa liian lyhyet,\nmutta jalan alitse kulkevat hihnat estivät niitä nousemasta polviin\nasti.\n\nHänen ensimmäiset sanansa salonkiin astuessaan olivat:\n\n-- Tiedättehän, etten puhu ranskaa.\n\n-- Tiedän kyllä, ainakin sen, ettette mielellänne puhu meidän\nkieltämme, vastasi poliisiprefektin lähettämä herra.\n\n-- Mutta te voitte kyllä puhua ranskaa, sanoi lordi Wilmore, -- sillä\nymmärrän sitä aivan hyvin.\n\n-- Minä puolestani, sanoi vieras englanninkielellä, -- osaan teidän\nkieltänne siksi hyvin, että voin jatkaa keskustelua sillä. Älkää siis\nsuotta vaivautuko.\n\n-- Hao! huudahti lordi Wilmore niin kuin vain Englannissa syntyneet\nosaavat huudahtaa.\n\nPoliisiprefektin lähetti ojensi lordi Wilmorelle suosituskirjeensä.\nTämä luki sen velton tyynesti. Sitten hän sanoi:\n\n-- Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.\n\nKysely alkoi.\n\nSe kävi samaan tapaan kuin apotti Busonin kanssa. Mutta kun lordi\nWilmore kreivi Monte-Criston vihollisena ei ollut yhtä varovainen kuin\napotti, sukeutui keskustelu laajemmaksi. Hän kertoi Monte-Criston\nnuoruudesta ja mainitsi, että hän oli kymmenvuotiaana mennyt erään\nintialaisen ruhtinaan palvelukseen, joka kävi sotaa Englantia vastaan.\nIntiassa hän ja lordi Wilmore olivat ensi kerran tavanneet toisensa ja\ntaistelleet toisiaan vastaan. Tässä sodassa Zaccone oli joutunut\nvangiksi ja viety laivaan lähetettäväksi Englantiin, mutta oli\npelastunut uimalla. Sen jälkeen olivat alkaneet hänen matkansa,\nkaksintaistelunsa ja rakkausseikkailunsa. Sitten oli syttynyt Kreikan\nkapina, ja hän oli taistellut kapinallisten riveissä. Tällä retkellään\nhän löysi Thessaliasta hopeakaivoksen, mutta ei kertonut löydöstään\nkenellekään. Navarinon taistelun jälkeen ja Kreikan itsenäisyyden\ntultua turvatuksi hän pyysi Otto-kuninkaalta oikeutta ryhtyä\nkaivostöihin; hän saikin oikeuden. Tästä johtuivat hänen suuret\ntulonsa, jotka lordi Wilmoren arvelujen mukaan nousivat aina\nmiljoonaan, mikä rikkaus kuitenkin saattoi ehtyä, jos kaivoskin ehtyi.\n\n-- Mutta tiedättekö, minkä vuoksi hän on tullut Ranskaan? kysyi vieras.\n\n-- Hän aikoo keinotella rautateillä, sanoi lordi Wilmore. -- Ja kun hän\non taitava kemisti ja yhtä etevä fyysikko, on hän keksinyt uuden\nlennätinlaitoksen, jonka aikoo saada täällä käytäntöön.\n\n-- Kuinka paljon hän suunnilleen tuhlaa vuosittain? kysyi\npoliisiprefektin lähettiläs.\n\n-- Enintään viisi- tai kuusisataatuhatta, sanoi lordi Wilmore, -- sillä\nhän on saita.\n\nEnglantilainen oli selvästikin vihamielinen, ja kun hän ei mistään\nmuusta voinut syyttää kreiviä, syytti hän ainakin saituudesta.\n\n-- Tiedättekö mitään hänen talostaan Auteuilissa?\n\n-- Tiedän kyllä.\n\n-- Nimittäin mitä?\n\n-- Tahdotte tietää, minkä vuoksi hän on talon ostanut?\n\n-- Niin.\n\n-- Kreivi on keinottelija ja haaskaa omaisuutensa kaikenlaisiin\nyrityksiin. Hän väittää, että Auteuilissa on hänen talonsa luona\nkivennäisvesisuoni, joka voi kilpailla Bagnéres'in, Luchonin\nja Cauterets'n kivennäisvesien kanssa. Hän aikoo perustaa\nvesiparannuslaitoksen. Hän on jo pariin kolmeen kertaan myllännyt\npuutarhansa löytääkseen tuon kuuluisan vesisuonen. Ja kun hän ei\nolekaan sitä löytänyt, niin saattepahan nähdä, että hän kohta ostaa\nviereisetkin talot. Ja koska vihaan häntä, toivon, että hän epäonnistuu\nrautateissään, sähkölennättimessään ja parantolassaan. Seuraan häntä\nsaadakseni nähdä hänen sortumisensa, mikä voi tapahtua piankin.\n\n-- Entä miksi häntä vihaatte? kysyi vieras.\n\n-- Siksi, että käydessään Englannissa hän vietteli erään ystäväni\nvaimon.\n\n-- Mutta jos vihaatte häntä, niin miksi ette koeta kostaa hänelle?\n\n-- Olen jo kolme kertaa ollut kreivin kanssa kaksintaistelussa, vastasi\nenglantilainen, -- ensi kerran pistooleilla, toisen kerran miekoilla ja\nkolmannen kerran sapeleilla.\n\n-- Ja mikä on ollut näiden kaksintaisteluiden tulos?\n\n-- Ensi kerralla hän lävisti käsivarteni, toisella kerralla puhkaisi\nkeuhkoni, kolmannella kerralla hän haavoitti minua tänne.\n\nEnglantilainen käänsi paidankauluksen ja näytti korvaan asti ulottuvaa\narpea, jonka punainen väri todisti sen menneen äskettäin umpeen.\n\n-- Sen vuoksi vihaan häntä suuresti, jatkoi englantilainen, -- ja\nluulen, että hän vielä kuolee minun käteni kautta.\n\n-- Mutta mielestäni ette ole lainkaan lähestynyt tätä päämääräänne,\ntotesi prefektin lähetti.\n\n-- Hao! vastasi englantilainen. -- Joka päivä pidän ampumaharjoituksia,\nja joka toinen päivä käy Grisier luonani.\n\nMuuta ei vieras näyttänytkään haluavan tietää, tai oikeammin siinä oli\nkaikki, mitä englantilainen näytti tietävän. Lähettiläs nousi ja\nkumarrettuaan lordi Wilmorelle, joka vastasi hänelle kylmän\nkohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, hän poistui.\n\nKun lordi Wilmore oli kuullut katuoven sulkeutuvan, meni hän\nmakuuhuoneeseensa, ja kädenkäänteessä olivat hänen vaaleat hiuksensa,\npunainen poskipartansa, valeleukansa ja arpensa hävinneet, ja esiin\ntulivat kreivi Monte-Criston mustat hiukset, kalpea iho ja valkoiset\nhampaat.\n\nToiselta puolen palasi Villefort'in asuntoon itse herra Villefort, eikä\nmikään poliisiprefektin lähetti.\n\nKuninkaallinen prokuraattori oli tyyntynyt näiden käyntiensä johdosta.\nMitään suorastaan rauhoittavaa ei hän ollut saanut kuulla, mutta ei\nmyöskään mitään, joka olisi tehnyt hänet levottomaksi. Seurauksena\nsiitä oli, että ensi kerran Auteuilin päivällisten jälkeen hän nukkui\nyönsä rauhallisesti.\n\n\n\n\n70. Tanssiaiset\n\n\nHeinäkuun lämpimimmät päivät olivat tulleet. Oli lauantai ja Morcerfin\ntanssiaiset.\n\nKello oli kymmenen illalla. Kreivin puutarhan isot puut erottautuivat\nselvinä taivasta vastaan. Ukkonen oli uhannut koko päivän, mutta nyt\nloittonivat pilven viimeisetkin liepeet ja kirkas tähtitaivas tuli\nnäkyviin.\n\nAlakerran saleista kaikui soitto sekä valssin ja galopin kohina, ja\nvalojuovat tunkeutuivat sieltä puutarhaan sälekaihtimien lävitse.\n\nPuutarhassa liikkui tällä hetkellä kymmenkunta palvelijaa, sillä\nkreivitär oli käskenyt kattaa illallispöydän puutarhaan, koska taivas\nnäytti kirkastuvan. Iso teltta oli pystytetty keskelle ruohokenttää.\nPuutarhan käytävät oli valaistu värillisillä lyhdyillä italialaiseen\ntapaan, ja ruokapöydällä oli runsaasti kynttilöitä ja kukkia, niin kuin\non tapana kaikissa maissa, joissa pöydän ylellisyydelle pannaan painoa.\n\nKun kreivitär Morcerf saapui salonkiinsa annettuaan palvelijoille\nmääräyksensä, alkoivat huoneet täyttyä kutsuvieraista, joita taloon\nhoukutteli paljon enemmän talon emännän herttaisuus kuin hänen miehensä\nkorkea poliittinen asema. Jokainen tiesi, että Mercedes-rouva hienolla\naistillaan taas keksisi juhlaansa jotakin, mitä saattoi muille kertoa\ntai panna tarpeen varalta muistiinsa.\n\nRouva Danglars oli tätä nykyä siksi levoton, että hän ensin epäröi,\nmennäkö laisinkaan rouva Morcerfin tanssiaisiin. Mutta lauantain\naamupäivällä hänen vaununsa sattuivat ajamaan Villefort'in vaunujen ohi\nja tämän viitattua vaunuja pysähtymään he saattoivat ikkunoista\naloittaa seuraavan keskustelun:\n\n-- Menette varmaankin rouva Morcerfin tanssiaisiin? kysyi\nkuninkaallinen prokuraattori.\n\n-- En, vastasi rouva Danglars, -- sillä en voi oikein hyvin.\n\n-- Teidän pitäisi kuitenkin mennä, sanoi Villefort luoden häneen\nmerkitsevän katseen. -- Teidän pitäisi aivan välttämättä olla siellä.\n\n-- Niinkö arvelette? kysyi paronitar.\n\n-- Niin.\n\n-- Siinä tapauksessa menen.\n\nRouva Danglars saapui siis tanssiaisiin kauniina ja yllään häikäisevä\npuku. Hän astui ovesta sisään juuri kun Mercedes tuli vastapäisestä\novesta.\n\nKreivitär lähetti Albertin ottamaan rouva Danglars'ia vastaan.\nAlbert riensi hänen luokseen, lausui muutamia hyvin ansaittuja\nkohteliaisuuksia hänen pukunsa johdosta ja tarjosi hänelle käsivartensa\ntaluttaakseen hänet sinne, minne hän tahtoi istahtaa.\n\nAlbert katsahti ympärilleen.\n\n-- Etsittekö tytärtäni? hymyili paronitar.\n\n-- Etsin, sanoi Albert. -- Oletteko ehkä ollut niin julma, ettette\nolekaan tuonut häntä mukananne?\n\n-- Rauhoittukaa. Hän tapasi neiti Villefort'in ja läksi hänen kanssaan\njalan. Kohta he saapuvat meidän jäljestämme, kumpikin valkoisessa\npuvussa, toisella kimppu kamelioita, toisella lemmikkejä. Mutta\nsanokaahan...\n\n-- Ketä te vuorostanne etsitte? kysyi Albert hymyillen.\n\n-- Eikö kreivi Monte-Cristo tule tänne tänä iltana?\n\n-- Seitsemästoista! vastasi Albert.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan, että te olette seitsemästoista, joka kysyy samaa, sanoi\nAlbert hymyillen. -- Kreivi on todentotta huomattu henkilö. Minun\ntäytyy onnitella häntä.\n\n-- Entä vastaatteko jokaiselle samalla tapaa kuin minullekin?\n\n-- Anteeksi, en ole vielä vastannutkaan. Rauhoittukaa, hyvä rouva, tuo\nhuomattu mies saapuu; me kuulumme niihin, joilla siinä suhteessa on\netuoikeuksia.\n\n-- Olitteko eilen oopperassa?\n\n-- En.\n\n-- Hän oli siellä.\n\n-- Todellakin! Ja saiko tuo erikoinen mies taas jotakin merkillistä\naikaan?\n\n-- Ainahan hän saa jotakin aikaan. Elssler esiintyi Ontuvassa\nPaholaisessa, kreikkalainen prinsessa oli aivan hurmaantunut. Cachuchan\npäätyttyä kreivi kiinnitti komean sormuksen kukkavihon varteen ja\nheitti sen tanssijattarelle, joka kolmannessa näytöksessä astui esiin\nsormus sormessaan, kunnioittaakseen siten kreiviä. Entä tuleeko\nkreikkalainen prinsessa tänne?\n\n-- Ei, häntä ette saa nähdä täällä. Hänen asemansa kreivin talossa ei\nole oikein vakiintunut.\n\n-- Jättäkäähän minut ja menkää puhuttelemaan rouva Villefort'ia, sanoi\nparonitar. -- Huomaan, että hän haluaa kiihkeästi saada puhua\nkanssanne.\n\nAlbert kumarsi rouva Danglars'ille ja meni rouva Villefort'in luo, joka\navasi suunsa heti, kun näki nuoren miehen lähestyvän.\n\n-- Voinpa lyödä vetoa, sanoi Albert keskeyttäen hänet, -- että tiedän,\nmitä aiotte minulle sanoa.\n\n-- Jopa nyt jotakin, sanoi rouva Villefort.\n\n-- Jos arvaan oikein, niin tunnustatteko?\n\n-- Tunnustan.\n\n-- Aiotte kysyä minulta, onko kreivi Monte-Cristo tullut ja tuleeko\nhän.\n\n-- Enpä. Hän ei tällä hetkellä ole mielessäni. Aioin kysyä teiltä,\noletteko saanut tietoja Franz-herrasta.\n\n-- Olen, eilen.\n\n-- Ja mitä hän kirjoitti?\n\n-- Että hän lähtee matkalle samalla kun kirjekin.\n\n-- Hyvä. Ja kertokaa nyt kreivistä.\n\n-- Kreivi saapuu, olkaa rauhassa.\n\n-- Tiedättekö, että hänellä on toinenkin nimi kuin Monte-Cristo?\n\n-- En, sitä en tietänyt.\n\n-- Monte-Cristo on erään saaren nimi, ja hänellä on oma sukunimensä.\n\n-- Sitä en ole koskaan ennen kuullut.\n\n-- Minä tiedän siis enemmän kuin te. Hänen nimensä on Zaccone.\n\n-- Voihan olla mahdollista.\n\n-- Hän on maltalainen, ja laivanvarustajan poika.\n\n-- Teidän pitäisi kertoa nuo kaikki tietonne julkisesti, niin\nherättäisitte hyvin suurta huomiota.\n\n-- Hän on palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt hopeakaivoksen\nThessaliasta ja tullut Pariisiin perustaakseen vesiparannuslaitoksen\nAuteuiliin.\n\n-- Siinäpä vasta on uutisia, sanoi Morcerf. -- Sallitteko, että kerron\nne muillekin?\n\n-- Kyllä, mutta vähitellen, yksitellen, ilmaisematta, että minä ne olen\nkertonut.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Siksi, että olen siepannut salaisuuden.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Poliisilaitokselta.\n\n-- Nuo uutiset siis tulivat...\n\n-- Eilisiltana prefektille. Ymmärrättehän, että Pariisi on joutunut\nymmälle nähdessään sellaista loistoa, ja poliisi on ryhtynyt\ntutkimuksiin.\n\n-- Hyvä! Ei puutu enää muuta kuin että kreivi vangitaan maankiertäjänä\nsen vuoksi, että hän on liian rikas.\n\n-- Niin hänen olisikin helposti voinut käydä, elleivät tiedot olisi\nolleet hänelle hyvin edulliset.\n\n-- Aavistaako kreivi-parka, missä vaarassa hän on?\n\n-- En usko.\n\n-- Ihmisrakkaus siis vaatii varoittamaan häntä. Minä ilmoitan siitä\nhänelle heti, kun hän tulee.\n\nSamassa lähestyi heitä kaunis, nuori, kirkassilmäinen, mustatukkainen,\nkiiltäväviiksinen mies ja kumarsi kunnioittavasti rouva Villefort'ille.\nAlbert ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi hän, -- minulla on kunnia esitellä teille herra\nMaximilien Morrel, kapteeni ratsuväessä, johon kuuluvat meidän\nuljaimmat upseerimme.\n\n-- Minulla on ollut ilo tavata hänet jo Auteuilissa kreivi\nMonte-Criston luona, sanoi rouva Villefort kääntyen huomattavan\nkylmästi poispäin.\n\nTämä vastaus ja varsinkin ääni, jolla se lausuttiin, kouristi\nMorrel-raukan sydäntä. Mutta hyvitys oli tulossa. Kääntyessään poispäin\nhän näki ovessa kauniin, valkopukuisen olennon, jonka suuret, näköjään\nilmeettömät silmät olivat suunnattuina häneen ja joka hitaasti nosti\nkädessään olevan lemmikkikimpun huulilleen.\n\nMorrel ymmärsi tämän tervehdyksen niin hyvin, että hän --\nmahdollisimman ilmeettömänä hänkin -- vei nenäliinansa suulleen. Ja\nnämä molemmat kuvapatsaat, joiden sydämet kiihkeästi sykkivät kylmän\nmuodon alla, katsoivat toisiaan yli avaran salin ja unohtivat, että\nketään muita oli saapuvilla.\n\nHe olisivat voineet seisoa tällä tavoin kauankin, ellei kreivi\nMonte-Cristo olisi astunut sisään.\n\nOlemme jo maininneet, että kreivi herätti huomiota kaikkialla, minne\nhän ilmestyi. Siihen ei ollut syynä hänen vaatetuksensa: musta puku,\njonka kuosi oli moitteeton, mutta joka samalla oli yksinkertainen ja\nvailla kunniamerkkejä, valkoiset liivit, joissa ei ollut mitään\nkoruompelua, kauniisti laskeutuvat housut, ei, vaan siihen olivat syynä\nhänen kalpeat kasvonsa, musta, kihara tukkansa, tyynet, puhtaat\npiirteet, syvä, alakuloinen katse, jalomuotoinen suu, johon helposti\ntuli ylpeän halveksimisen ilme. Todellakin: kaikkien katseet\nsuuntautuivat häneen.\n\nPienimmätkin yksityiskohdat kreivissä ilmaisivat jotakin, ja kaikella\noli oma merkityksensä, sillä pitkän harjaantumisen ja ajattelun\ntuloksena olivat hänen piirteensä, kasvojensa ilmeet ja pienimmätkin\nliikkeensä saaneet joustavuuden ja verrattoman varmuuden.\n\nMutta niin omituinen on pariisilainen seurapiiri, että tämä kaikki ei\nsittenkään olisi merkinnyt sille mitään, elleivät sitä olisi\nkruunanneet kreivin salaperäisyys ja suunnattoman suuri rikkaus.\n\nTervehtien kepeästi molemmille puolilleen kreivi lähestyi rouva\nMorcerfia, joka oli nähnyt hänet vastapäätä ovea olevasta peilistä ja\nvalmistautunut häntä tervehtimään.\n\nMercedes siis kääntyi häneen päin hymy huulillaan, samassa kun kreivi\nkumarsi hänelle.\n\nEpäilemättä hän luuli, että kreivi sanoisi hänelle jotakin; ja kreivi\npuolestaan ilmeisesti odotti, että Mercedes ensimmäisenä puhuisi. Mutta\nhe pysyivät vaiti. Sovinnaisten kohteliaisuuksien vaihtaminen tuntui\nnähtävästi heistä kummastakin tarpeettomalta. Kumarrettuaan kreivi\nkääntyi Albertin puoleen, joka käsi ojossa riensi häntä vastaan.\n\n-- Oletteko nähnyt äitini? kysyi Albert.\n\n-- Minulla oli juuri äsken kunnia tervehtiä häntä, sanoi kreivi, --\nmutta en ole nähnyt vielä isäänne.\n\n-- Hän puhuu politiikkaa tuolla pienessä kuuluisuuksien ryhmässä.\n\n-- Ovatko nuo tuolla kuuluisia miehiä? kysyi Monte-Cristo. -- Sitäpä en\nolisi uskonut. Millä alalla he ovat kuuluisia? Tiedättehän, että\nkuuluisuuksia on monenlaisia.\n\n-- Tuo laiha herrasmies on tiedemies. Hän on Rooman lähistöltä löytänyt\nsisiliskon, jolla on yksi selkänikama enemmän kuin muilla, ja hän on\nsaapunut ilmoittamaan löydöstään Tiedeakatemialle. Häntä vastaan on\nkauan väitelty, mutta tiedemies on lopulta päässyt voitolle. Se nikama\nsai tiedemaailmassa paljon melua aikaan. Mies oli sitä ennen\nkunnialegioonan jäsen; nyt hänestä on tehty upseeri.\n\n-- Toden totta, sanoi Monte-Cristo, -- se kunniamerkki on ainakin\nviisaasti annettu. Jos hän löytää toisen nikaman, tehdään hänestä kai\nkomentaja?\n\n-- Luultavasti, sanoi Morcerf.\n\n-- Entä mikä mahtaa olla tuo toinen herra, jolla on noin merkillinen\nhännystakki: sininen, vihreällä koristettu?\n\n-- Hän ei suinkaan itse ole keksinyt takkiaan. Tasavalta, joka, niin\nkuin tiedätte, oli hiukan taiteellinen, tahtoi antaa akatemian\njäsenille univormun ja käski Davidia keksimään sellaisen.\n\n-- Todellako! sanoi Monte-Cristo. -- Tuo herra on siis akatemian jäsen?\n\n-- Hän on viikon ajan kuulunut tuohon oppineeseen seuraan.\n\n-- Ja mikä on ollut hänen erikoisansionsa?\n\n-- Luullakseni hän pistää neuloja kaniinien päähän, syöttää kanoille\nvärimataraa ja tonkii koirien selkäydintä kalanruodolla.\n\n-- Onko hän sitä tietä päässyt Tiedeakatemiaan?\n\n-- Ei suinkaan, vaan Ranskan akatemiaan.\n\n-- Mutta mitä tekemistä Ranskan akatemialla on sen kanssa?\n\n-- Sen kyllä selitän. Näyttää näet siltä, että...\n\n-- Että nuo kokeilut ovat vieneet tiedettä suuresti eteenpäin?\n\n-- Ei sen vuoksi, mutta hän on kirjoittanut niistä hyvällä tyylillä.\n\n-- Se mahtaa suuresti kiihottaa itserakkautta kaniineissa, joiden\npäähän hän pistää neuloja, kanoissa, joiden luut hän värjää punaisiksi,\nja koirissa, joiden selkäytimen hän pilaa.\n\nAlbert alkoi nauraa.\n\n-- Entä tuo kolmas? kysyi kreivi.\n\n-- Tuoko, jolla on vaaleansininen puku?\n\n-- Niin.\n\n-- Hän on isäni virkaveli, joka vastusti kiivaasti sitä, että päärien\nkamarin jäsenillä olisi virkapuku. Hänen puheensa herätti suurta\nhuomiota. Vapaamieliset lehdet olivat ennen pidelleet häntä pahoin,\nmutta vastustaessaan hovin vaatimuksia hän pääsi niiden suosioon. Hänet\naiotaan nimittää lähettilääksi.\n\n-- Ja minkä vuoksi hän on päässyt päärien kamariin?\n\n-- Hän on kirjoittanut pari kolme operettia, ostanut neljä viisi\n_Siècle_-lehden osaketta ja äänestänyt viisi kuusi kertaa hallituksen\npuolesta.\n\n-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- tehän olette aivan verraton opettaja.\nTeettehän minulle nyt erään palveluksen?\n\n-- Minkä?\n\n-- Ettette esittele minua noille herroille, ja jos he sitä puolestaan\ntahtovat, niin varoitatte minua ajoissa.\n\nTällä hetkellä kreivi tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Hän\nkääntyi ja näki Danglars'in.\n\n-- Tekö siinä olettekin, paroni, sanoi hän.\n\n-- Miksi puhuttelette minua paroniksi? sanoi Danglars. -- Tiedättehän,\netten pane mitään painoa arvonimille. En ole samanlainen kuin te,\nvicomte, tehän sille panette suuren painon, eikö niin?\n\n-- Tietysti panen, sanoi Albert, -- sillä ellen olisi vicomte, en olisi\nmitään, jota vastoin te voitte luopua paronin nimestä ja pysytte aina\nkuitenkin miljoonamiehenä.\n\n-- Joka heinäkuun hallituksen aikana onkin minun mielestäni kaunein\narvonimi, vastasi Danglars.\n\n-- Pahaksi onneksi ei ihminen ole miljoonamies koko elinaikaansa, niin\nkuin on paroni, Ranskan pääri tai akatemian jäsen. Todistuksena siitä\novat miljoonamiehet Franck ja Poulmann Frankfurtissa, jotka ovat\ntehneet vararikon.\n\n-- Todellako? sanoi Danglars kalveten.\n\n-- Sain siitä juuri tänä iltana tiedon postitse. Minulla oli noin\nmiljoona sijoitettuna heidän liikkeeseensä, mutta kun sain ajoissa\nvaroituksen, vaadin noin kuukausi sitten heiltä rahani takaisin.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Danglars. -- He ovat äskettäin saaneet minulta\nkaksisataatuhatta frangia.\n\n-- Nythän olette saanut varoituksen. Heidän nimikirjoituksensa vastaa\nviittä prosenttia.\n\n-- Mutta varoitus tulee liian myöhään, sanoi Danglars, -- olen\nlunastanut heidän vekseleitään.\n\n-- Vai niin! sanoi Monte-Cristo. -- Nyt on siis edellisiin tullut lisää\nkaksisataatuhatta...\n\n-- Hiljaa! sanoi Danglars. -- Älkää puhuko niistä asioista ... älkää\nainakaan nuoren Cavalcantin kuullen, lisäsi pankkiiri kuiskaten ja\nkatsoen nuoreen mieheen päin.\n\nMorcerf oli jättänyt kreivin lähestyäkseen äitiään, ja Danglars meni\ntervehtimään nuorempaa Cavalcantia. Monte-Cristo jäi hetkiseksi yksin.\n\nKuumuus alkoi jo käydä tukahduttavaksi.\n\nPalvelijat kulkivat tarjoilemassa hedelmiä ja jäätelöä.\n\nMonte-Cristo kuivasi nenäliinallaan hikistä otsaansa, mutta väistyi,\nkun tarjotinta vietiin hänen ohitseen eikä ottanut mitään virvokkeita.\n\nRouva Morcerf piti koko ajan Monte-Cristoa silmällä. Hän näki, miten\ntarjotin kulki hänen ohitseen, ja huomasi, että kreivi nimenomaan\nväisti sitä.\n\n-- Albert, sanoi hän, -- oletko huomannut erästä seikkaa?\n\n-- Mitä, äiti?\n\n-- Että kreivi ei koskaan ole suostunut syömään päivällistä isäsi\nluona?\n\n-- Se on kyllä totta, mutta hän on syönyt aamiaista minun luonani:\nsilloinhan hän juuri astui Pariisin hienoston keskuuteen.\n\n-- Ei ole sama aterioida sinun luonasi kuin aterioiminen isän luona,\nmutisi Mercedes. -- Olen pitänyt häntä silmällä jo siitä asti, kun hän\ntuli tänne.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Hän ei ole maistanut mitään.\n\n-- Kreivi on yleensäkin syömisessään hyvin kohtuullinen.\n\nMercedes hymyili alakuloisesti.\n\n-- Mene hänen luokseen, ja kun ensimmäinen tarjotin kulkee hänen\nohitan, niin pyydä pyytämällä häntä ottamaan.\n\n-- Miksi, äiti?\n\n-- Tee minulle tämä palvelus, Albert, sanoi Mercedes.\n\nAlbert suuteli äitinsä kättä ja meni kreivin viereen.\n\nPalvelija kantoi toista tarjotinta heidän ohitseen. Mercedes näki,\nmiten Albert kehotti kreiviä ottamaan, otti itse jäätelöä, ja ojensi\nkreivillekin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Albert palasi äitinsä\nluo. Kreivitär oli hyvin kalpea.\n\n-- Näithän, hän ei ota mitään.\n\n-- Se on totta, mutta miksi se pahoittaa mieltänne?\n\n-- Tiedäthän, Albert, että naiset ovat merkillisiä. Olisin mielelläni\nsuonut, että kreivi olisi nauttinut jotakin minun luonani, vaikka ei\nmuuta kuin appelsiinin siemenen. Ehkä hän ei ole tottunut ranskalaisiin\ntapoihin, ehkä hänellä on oma makunsa.\n\n-- Hyvä Jumala, ei suinkaan. Italiassa näin hänen nauttivan mitä\ntahansa. Ehkä hän on tänä iltana huonolla tuulella.\n\n-- Sitä paitsi, sanoi kreivitär, -- hän on asunut etelämaissa eikä\nvarmaankaan kärsi kuumuudesta niin paljon kuin me muut?\n\n-- En usko, sillä hän valitti äsken tukehtuvansa ja kysyi, miksi\nsälekaihtimia ei aukaista, kun kerran ikkunat on jo avattu.\n\n-- Mutta sillähän tavoin saan todella tietää, onko hän edeltä käsin\npäättänyt kieltäytyä kaikesta, sanoi Mercedes ja lähti salongista.\n\nVähän sen jälkeen ikkunoiden kaihtimet avattiin, ja jasmiinien ja\nköynnöskasvien lomitse saattoi nähdä lyhdyillä valaistun puutarhan ja\nteltan suojaan laaditun illallispöydän.\n\nTanssivat herrat ja naiset, pelaajat ja keskustelijat huudahtivat\nilosta ja vetivät nauttien raitista ilmaa keuhkoihinsa.\n\nMercedes palasi. Hän oli kalpeampi kuin mennessään, mutta päättäväisen\nnäköinen niin kuin hän toisinaan saattoi olla. Hän meni suoraan sitä\nryhmää kohden, jonka keskustana oli hänen miehensä.\n\n-- Älkää pidättäkö näitä herroja täällä, herra kreivi, sanoi hän. --\nElleivät herrat pelaa korttia, he varmaan hengittävät paljon mieluummin\nulkoilmaa kuin tukehtuvat täällä.\n\n-- Rouva kreivitär, sanoi eräs vanha, hyvin kohtelias soturi, v:n 1809\nurhoja, -- emme me yksinämme mene puutarhaan.\n\n-- Minä näytän esimerkkiä, sanoi Mercedes.\n\nJa kääntyen kreivi Monte-Criston puoleen hän pyysi:\n\n-- Herra kreivi, olkaa ystävällinen ja tarjotkaa minulle käsivartenne.\n\nKreivi melkein horjahti kuullessaan nämä yksinkertaiset sanat. Hän\nkatsoi Mercedekseen. Sitä kesti vain hetkisen, mutta kreivittärestä se\ntuntui ikuisuudelta: niin paljon ajatuksia välähti Monte-Criston\nkatseesta.\n\nHän tarjosi käsivartensa kreivittärelle, tämä nojautui siihen tai\noikeammin sanoen kosketti sitä kädellään, ja he astuivat puutarhaan\nportaita myöten, joita reunustivat kukkivat kameliat ja rhododendronit.\n\nHeidän jäljestään ja toisia portaita myöten riensi puutarhaan iloisesti\nhuudahdellen kymmenkunta paria.\n\n\n\n\n71. Leipää ja suolaa\n\n\nRouva Morcerf astui seuralaisineen puiden suojaan. Käytävä, jolle he\nolivat tulleet, johti kasvihuoneelle asti.\n\n-- Sisällä tuli jo aivan liian kuuma, eikö totta, herra kreivi? sanoi\nMercedes.\n\n-- Niin tuli. Keksitte verrattoman keinon avatessanne ovet ja\nikkunakaihtimet.\n\nLopettaessaan tämän lauseensa kreivi huomasi Mercedeksen käden\nvapisevan.\n\n-- Mutta kun teillä on noin ohut puku ja suojananne vain kevyt\nsilkkihuivi, niin varmaankin vilustutte, sanoi hän.\n\n-- Tiedättekö, minne teidät vien? kysyi kreivitär vastaamatta\nMonte-Criston huomautukseen.\n\n-- En, sanoi hän, -- mutta näettehän, etten vastustele.\n\n-- Kasvihuoneeseen, jonka näette tuolla käytävän toisessa päässä.\n\nKreivi loi kysyvän katseen Mercedekseen. Mutta tämä jatkoi ääneti\nmatkaansa, ja Monte-Cristo asteli hänen rinnallaan sanaakaan\nvirkkamatta.\n\nHe saapuivat rakennukseen, jossa oli suuri joukko ihania hedelmiä; ne\nalkoivat kypsyä jo heinäkuussa keinotekoisen lämmön vaikutuksesta.\nKreivitär irroitti kätensä Monte-Criston kainalosta ja poimi kypsän\nmuskattirypäletertun.\n\n-- Kas tässä, herra kreivi, sanoi hän niin alakuloisesti, että kyynelet\npäilyivät hänen silmäkulmissaan. -- Ranskan rypäleet eivät vedä vertoja\nniille, joita saatte Sisiliassa ja Kyproksessa, mutta annattehan sen\nanteeksi meidän auringollemme.\n\nKreivi kumarsi ja peräytyi askelen.\n\n-- Ettekö ota? sanoi Mercedes väräjävällä äänellä.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo, -- pyydän nöyrimmästi anteeksi,\nmutta minä en koskaan syö muskattirypäleitä.\n\nMercedes pudotti huoaten rypäleen maahan. Lähellä oli ihana persikka,\nkasvihuoneen lämpimässä kypsynyt. Mercedes poimi tuon pehmeäkuorisen\nhedelmän.\n\n-- Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.\n\nMutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.\n\n-- Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli,\nmiten ääni salasi nyyhkytyksen. -- Minulla on todellakin huono onni.\n\nPitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan\nrypäleen rinnalle.\n\n-- Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon\nrukoilevasti -- vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman\nkaton alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.\n\n-- Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, -- mutta mehän olemme nyt\nRanskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää\nkuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.\n\n-- Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin\ntarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, --\nolemmehan me ystäviä, olemmehan?\n\nVeri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri\nnousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat\nMercedestä kuin auringon sokaisemina.\n\n-- Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. -- Miksi emme olisi?\n\nÄänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi\npoispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.\n\n-- Kiitos, sanoi hän.\n\nHän lähti liikkeelle. He kiersivät puutarhaa sanaakaan puhumatta.\n\n-- Herra kreivi, sanoi kreivitär äkkiä käveltyään ääneti kymmenen\nminuutin ajan, -- oletteko todellakin paljon nähnyt, paljon matkustanut\nja paljon kärsinyt?\n\n-- Olen kyllä paljon kärsinyt, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Mutta olettehan nyt onnellinen?\n\n-- Epäilemättä olen, vastasi kreivi, -- sillä kukaan ei kuule minun\nvalittavan.\n\n-- Ja nykyinen onnenne tekee sielunne lempeämmäksi?\n\n-- Nykyinen onneni on yhtä suuri kuin entinen kärsimykseni, sanoi\nkreivi.\n\n-- Olettehan naimisissa? kysyi kreivitär.\n\n-- Minäkö naimisissa, vastasi Monte-Cristo vavahtaen, -- kuka sellaista\non sanonut?\n\n-- Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa\nerään nuoren kauniin naisen seurassa.\n\n-- Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin\ntytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista\nmaailmassa.\n\n-- Oletteko siis yksin?\n\n-- Olen yksin.\n\n-- Teillä ei ole sisarta ... ei poikaa ... ei isää?\n\n-- Minulla ei ole ketään.\n\n-- Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät\nsitoisi elämään?\n\n-- Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja\naioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut\nkauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että\nolisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun\npalasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies,\njoka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi\nkuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä\nkaikki.\n\nKreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.\n\n-- Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. --\n\nIhminen rakastaa vain kerran...\n\n-- Ettekö koskaan myöhemmin ole nähnyt tuota naista?\n\n-- En.\n\n-- Ette koskaan!\n\n-- En ole palannut niille seuduille, missä hän asuu.\n\n-- Maltan saarelle!\n\n-- Niin, Maltan saarelle.\n\n-- Entä oletteko antanut hänelle anteeksi sen tuskan, minkä hän on\nteille tuottanut?\n\n-- Olen kyllä hänelle.\n\n-- Mutta vain hänelle. Te vihaatte yhä vielä niitä, jotka erottivat\nteidät hänestä?\n\nKreivitär asettui aivan Monte-Criston eteen. Hänen kädessään oli vielä\nosa rypäleterttua.\n\n-- Ottakaa, sanoi hän.\n\n-- Minä en koskaan syö muskattirypäleitä, vastasi Monte-Cristo aivan\nkuin heidän välillään ei olisi ollut kysymys mistään muusta kuin siitä.\n\nKreivitär heitti epätoivoisella liikkeellä tertun lähinnä olevaan\npensaikkoon.\n\n-- Taipumaton! mutisi hän.\n\nMonte-Cristo pysyi tyynenä, ikään kuin moite ei olisi kohdistunutkaan\nhäneen.\n\nSamassa riensi Albert heidän luokseen.\n\n-- Äiti, sanoi hän, -- on tapahtunut suuri onnettomuus!\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi kreivitär suoristaen ryhtinsä, aivan kuin\nolisi herännyt unesta todellisuuteen. -- Sanoitko, että on tapahtunut\nonnettomuus? Niin, onnettomuutta voi todellakin odottaa.\n\n-- Herra de Villefort on täällä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Hän tuli noutamaan rouvaansa ja tytärtään. Markiisitar Saint-Méran\non tullut Pariisiin ja tuonut sen tiedon, että markiisi Saint-Méran oli\nkuollut heti ensimmäisessä pysähdyspaikassa Marseillesta lähdettyään.\nRouva Villefort, joka oli hyvin iloisella tuulella, ei aluksi tahtonut\nvoida käsittää tätä onnettomuutta. Mutta neiti Valentine aavisti heti\ntotuuden, vaikka asia koetettiinkin ilmoittaa hänelle kaikin tavoin\nvarovaisesti. Isku osui häneen kuin salama, ja hän pyörtyi.\n\n-- Mitä herra Saint-Méran on neiti Villefort'ille? kysyi kreivi.\n\n-- Hänen äidinisänsä. Hän saapui tänne jouduttamaan Franzin ja\ntyttärentyttärensä häitä.\n\n-- Todellako?\n\n-- Nyt on Franzille tullut esteitä. Miksi ei herra Saint-Méran voinut\nolla neiti Danglars'inkin äidinisä?\n\n-- Albert, Albert, moitti kreivitär hellästi, -- mitä nyt sanotkaan?\nHerra kreivi, kun poikani kunnioittaa suuresti teitä, niin sanokaa\nhänelle, että hän on puhunut sopimattomasti.\n\nHän astui muutaman askelen eteenpäin lähteäkseen salonkiin.\nMonte-Cristo loi häneen katseen, joka ilmaisi niin suurta lämpöä ja\nihailua, että Mercedes palasi.\n\nMutta hän tarttui kreivin käteen, otti myös poikansa käden ja yhdisti\nne sanoen:\n\n-- Olemmehan me ystäviä, olemmehan?\n\n-- Teidän ystävänne, niin paljoa en rohkene väittää, sanoi kreivi, --\nmutta joka tapauksessa olen uskollinen palvelijanne.\n\nKreivittären sydäntä kouristi. Hän lähti, ja kun hän oli astunut\nkymmenkunta askelta, näki kreivi hänen painavan nenäliinan silmilleen.\n\n-- Ettekö ole sovussa, äitini ja te? kysyi Albert kummastuneena.\n\n-- Päinvastoin, vastasi kreivi, -- sanoihan hän teidän kuultenne, että\nolemme ystäviä.\n\nHe menivät salonkiin, josta Valentine sekä herra ja rouva Villefort\njuuri äsken olivat lähteneet.\n\nMorrel oli tietysti kadonnut heti heidän jäljestään.\n\n\n\n\n72. Markiisitar Saint-Méran\n\n\nSurullinen tapaus oli sattunut Villefort'in kodissa.\n\nKun naiset olivat lähteneet tanssiaisiin, jonne rouva Villefort ei\nmillään keinolla saanut miestänsä tulemaan, sulkeutui kuninkaallinen\nprokuraattori työhuoneeseensa sellaisen asiapaperipinkan ääreen, että\nse olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta olisi tavallisina\naikoina tuskin riittänyt tyydyttämään Villefort'in suurta työnjanoa.\n\nMutta tällä kertaa asiakirjat olivat vain tekosyynä. Villefort ei\nsulkeutunut työhuoneeseensa työtä tekemään, vaan miettimään. Hän antoi\nmääräyksen, että häntä ei saanut häiritä muutoin kuin hyvin tärkeissä\nasioissa, ja istuutui sitten kertaamaan mielessään kaikkea sitä, mikä\nviimeisinä seitsemänä kahdeksana päivänä oli saattanut katkerien\nmuistojen ja kalvavien surujen maljan vuotamaan yli äyräittensä.\n\nSen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän\navasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon\nhenkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja\nmerkinnyt numeroilla -- joiden merkityksen hän yksin tunsi -- kaikki,\njotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai\nsalaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen\nmieskohtaisiksi vihollisikseen.\n\nNimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi\nkauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä\nlukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren\nkorkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia\nkallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki\nhän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.\n\nKun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne\nuudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän\npudisti päätään.\n\n-- Ei, mutisi hän, -- kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut\nnäin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden\navulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, \"haudat haukottelee, horna\nhenkii maan päälle ruttoaan\". Korsikalainen on varmasti kertonut\ntapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut\nedelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville\nasioista...\n\nMutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort\nhetkisen tuumittuaan. -- Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone,\nmaltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja,\njoka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi\nselkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä\nasiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet\napotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin\nehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian\nyhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.\n\nMutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut\nitse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän\nmyöskään ollut levoton tuosta \"Mene Tekel Ufarsinista\", joka lause\näkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se,\nettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.\n\nVaroakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän\noli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja\nelää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan\npihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä\nja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa\nisäntäväkeään.\n\nVillefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta\nsisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään.\nValkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä,\njoiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina\neteensä.\n\n-- Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma\nsiitä, että minäkin kuolen!\n\nJa vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.\n\nPalvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua\nlähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan\nherransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten\ntakana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.\n\n-- Hyvä Jumala, kysyi hän, -- mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on\ntapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?\n\n-- Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar\nsoinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.\n\nVillefort peräytyi askelen.\n\n-- Kuollut...! sopersi hän. -- Kuollut näin ... äkkiä?\n\n-- Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra\nSaint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan\nValentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän\ntahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän\n-- syötyään tavallisia pastillejaan -- vaipui niin syvään uneen, ettei\nse tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan\nherättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät\npunaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin.\nMutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua.\nLopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut\nvihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin\nkamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja\nannoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän\noli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.\n\nVillefort oli syvästi järkyttynyt.\n\n-- Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?\n\n-- Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.\n\n-- Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin\nmarkiisiparka oli kuollut.\n\n-- Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.\n\n-- Entä mitä te sitten teitte?\n\n-- Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin\nmuualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen\nruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen\nhäntä tänne.\n\n-- Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. -- Ja kaikesta tästä\nsaitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän\niällänne!\n\n-- Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi\nmarkiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä\nerosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan\nkyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin\nkauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä\nValentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.\n\nVillefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli\ntanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän\ntyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että\nhänelle kyllä lähetetään sana.\n\n-- Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.\n\nVillefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja\ntalutti hänet huoneistoonsa.\n\n-- Levätkää, äiti, sanoi hän.\n\nKuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään\nmiehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären -- tyttären, joka\nuudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena -- hän vihdoinkin\npurskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan\npäänsä siihen.\n\nVillefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan\nkauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä\nvanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen\nvanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan\nvaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin\novelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen\nhuudahtaen:\n\n-- Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!\n\n-- Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.\n\n-- Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.\n\nHerra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa\ntyttärelleen.\n\nHän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään\npyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja\nauttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:\n\n-- Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on\nomituista!\n\nJa epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko\nillaksi muuhun seuraan.\n\nKotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.\n\n-- Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän\nhiljaa Valentinelle.\n\n-- Sanokaa, että tulen heti, kun olen lähtenyt äidinäitini luota, sanoi\nValentine.\n\nHienotunteisena tyttö aavisti, että tänä hetkenä rouva Saint-Méran\nennen kaikkea kaipasi hänen apuaan.\n\nValentine tapasi äidinäitinsä vuoteella lepäämässä. Sanattomat\nhyväilyt, kouristava kaipuu, tukahdutetut huokaukset, polttavat\nkyynelet, siinä kaikki, mitä voi kertoa tästä kohtaamisesta, jota rouva\nVillefort miehensä käsivarteen nojautuneena katseli näköjään\nkunnioittavana.\n\nVähän ajan päästä hän kuiskasi miehelleen:\n\n-- Teidän luvallanne poistun, sillä läsnäoloni näyttää vain lisäävän\nanoppinne surua.\n\nRouva Saint-Méran kuuli sen.\n\n-- Niin, niin, sanoi hän Valentinen korvaan, -- menköön hän, mutta jää\nsinä.\n\nRouva Villefort poistui, ja Valentine jäi yksinään äidinäitinsä vuoteen\nääreen, sillä kuninkaallinen prokuraattori, joka oli tästä äkillisestä\nkuolemantapauksesta perin juurin kauhistunut, seurasi vaimoaan.\n\nBarrois oli heti mennyt vanhan Noirtier'n luo. Tämä oli kuullut talossa\nvallitsevan hälinän ja oli, niin kuin olemme kertoneet, lähettänyt\npalvelijan ottamaan siitä selkoa. Hänen eloisa ja ilmeikäs katseensa\nkysyi kiihkeästi uutisia.\n\n-- Mikä onnettomuus onkaan tapahtunut! sanoi Barrois. -- Rouva\nSaint-Méran on täällä, ja hänen miehensä on kuollut!\n\nMarkiisi Saint-Méran ja Noirtier eivät olleet koskaan olleet erikoisen\nhyviä ystäviä. Mutta tiedetäänhän, minkä vaikutuksen vanhukseen aina\ntekee tieto toisen vanhuksen kuolemasta.\n\nJonkin ajan kuluttua Noirtier sulki toisen silmänsä.\n\n-- Neiti Valentineko? kysyi Barrois.\n\nNoirtier vastasi myöntävästi.\n\n-- Hän on tanssiaisissa, tietäähän herra sen, olihan hän täällä\njuhlapuvussa sanomassa hyvästi.\n\nNoirtier sulki uudelleen vasemman silmänsä.\n\n-- Niin, te siis tahdotte tavata häntä?\n\nVanhus vastasi myöntävästi.\n\n-- Häntä kai lähetetään kohta noutamaan rouva Morcerfin luota. Minä\nodotan hänen paluutaan ja pyydän häntä tulemaan tänne. Sitäkö\ntarkoitatte?\n\n-- Niin, vastasi halvaantunut.\n\nBarrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet,\nilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.\n\nTämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin\nluota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva,\nvaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut\nkuumeiseen uneen.\n\nHänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen\ntavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.\n\nNoirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin\nhellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan\nsilmistään.\n\nVanhus katsoi yhä häneen.\n\n-- Niin, niin, sanoi Valentine, -- sinä tarkoitat, että isoisä on vielä\nelossa, eikö niin?\n\nVanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa\nilmaisi.\n\n-- Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, -- sillä miten minun kävisikään\nmaailmassa ilman teitä.\n\nKello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle,\nhuomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa.\nVanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella\nlastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta\nsurusta ja väsymyksestä.\n\nPalatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet\nvuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku\nvanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen\nkiihkon vallassa.\n\n-- Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine\nnähdessään nämä taudin tuntomerkit.\n\n-- En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, -- mutta odotin sinua\nkärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.\n\n-- Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.\n\n-- Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.\n\nValentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun\nhän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort\nastui huoneeseen.\n\n-- Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin\npeläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, -- olettehan kertonut, että\non ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?\n\n-- Niin on, vastasi Villefort, -- eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan\nasia on jo päätettykin.\n\n-- Vävynne nimi on Franz d'Epinay?\n\n-- Niin on.\n\n-- Hänen isänsä oli kenraali d'Epinay, joka kuului meidän puolueeseemme\nja surmattiin, ennen kuin kruununanastaja palasi Elban saarelta?\n\n-- Saman miehen poika.\n\n-- Eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että menee naimisiin\njakobiinin pojantyttären kanssa?\n\n-- Meidän poliittiset mielipiteemme ovat saaneet jäädä syrjään, sanoi\nVillefort. -- Herra d'Epinay oli melkein lapsi isänsä kuollessa. Hän\ntuntee hyvin vähän herra Noirtier'ta, ja tämän tapaaminen on hänelle,\nellei juuri mieluisaa, niin ainakin yhdentekevää.\n\n-- Onko avioliitto sopiva?\n\n-- Joka suhteessa.\n\n-- Tuo nuori mies...?\n\n-- Nauttii yleistä kunnioitusta.\n\n-- Hän on hienokäytöksinen?\n\n-- Hienoin mies, minkä olen tuntenut.\n\nKoko tämän keskustelun aikana oli Valentine ollut vaiti.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, --\nteidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan\nelonaikaa.\n\n-- Teilläkö, hyvä rouva! -- Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herra\nVillefort ja Valentine.\n\n-- Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. -- Teidän täytyy pitää\nkiirettä, että -- koska tytöllä ei ole enää äitiä -- edes hänen\näidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa\nRenéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.\n\n-- Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoi\nVillefort.\n\n-- Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole\nkysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.\n\nKaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että\nkaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.\n\n-- Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, -- varsinkin kun\ntoivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz\nd'Epinay on tullut kaupunkiin...\n\n-- Hyvä äiti, sanoi Valentine, -- muistakaa soveliaisuuden sääntöjä,\näsken sattunutta kuolemantapausta ... tahdotteko panna toimeen häät\nnäin synkissä oloissa?\n\n-- Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, -- heittäkäämme tuollaiset\njoutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta\ntulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini\nkuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.\n\n-- Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.\n\n-- Jo taas, yhä uudelleen...! Kuuletteko, minä tiedän, että kuolen\npian! No niin, ennen kuolemaani tahdon nähdä vävyni, tahdon pyytää\nhäntä tekemään tyttärentyttäreni onnelliseksi, tahdon lukea hänen\nsilmistään, aikooko hän totella minua, tahdon tutustua häneen! Ja\nsitten hän jatkoi kammottavalla äänellä: -- Ja ellei hän ole sellainen\nkuin hänen pitäisi, palaan haudan syvyydestä häntä vainoamaan.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, -- karkottakaa mielestänne moiset\nmielettömät ajatukset! Kun kuolleet kerran lepäävät haudassaan,\nnukkuvat he siellä koskaan nousematta.\n\n-- Niin, niin, rakas äiti, tyynny! sanoi Valentine.\n\n-- Ja minä sanon, että asia ei ole niin kuin te uskotte. Viime yönä\nnäin kamalaa unta, sillä näin itseni nukuksissa ja sieluni leijailevan\nruumiini yläpuolella. Koetin pitää silmiäni auki, mutta ne sulkeutuivat\nvasten tahtoani. Tiedän, että se, mitä nyt aion kertoa, tuntuu teistä\nmahdottomalta, varsinkin teidän mielestänne, herra vävyni. No niin,\nsuljettuani silmäni näin valkoisen haamun tulevan tuolta nurkasta,\njossa on ovi rouva Villefort'in pukeutumishuoneeseen.\n\nValentine kirkaisi.\n\n-- Teissä on kuumetta, sanoi Villefort.\n\n-- Epäilkää jos tahdotte, mutta minä olen varma siitä, mitä sanon. Näin\nvalkoisen haamun. Ja aivan kuin Jumala olisi pelännyt minun epäilevän\nyhden aistimeni todistusta kuulin, miten haamu liikutti lasia, tuota,\njoka on tuossa pöydällä.\n\n-- Äiti rakas, te näitte unta.\n\n-- Se oli kaikkea muuta kuin unta, sillä vein käteni soittokellon\nnauhaan, ja samassa näky katosi. Kamarineiti astui sisään ja toi tulta.\nHaamut näyttäytyvät ainoastaan niille, joiden pitää ne nähdä. Se oli\nmiesvainajani haamu. No niin, jos mieheni haamu tulee kutsumaan minua,\nniin miksi ei silloin minun haamuni voisi saapua puolustamaan\ntytärtäni? Onhan meidän yhdyssiteemme vieläkin läheisempi.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi\njärkyttynyt, -- älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville\najatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna,\nkunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan...\n\n-- Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. -- Milloin herra d'Epinay\nsaapuu?\n\n-- Odotamme häntä joka hetki.\n\n-- Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi\ntahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme\nValentinelle.\n\n-- Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä\npolttavalle otsalle, -- minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä\nJumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan\nlääkäriä.\n\n-- Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. -- En minä ole\nsairas. Minun on jano, ei muuta.\n\n-- Mitä juotte, rakas äiti?\n\n-- Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini\non tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.\n\nValentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa\näidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli\nkoskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten\nhän vaipui vuoteelle hokien:\n\n-- Notaari, notaari!\n\nHerra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen.\nTyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut\näidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen\nhengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä\nolisi ollut kuumetta.\n\nTyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi\nkuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä\nliittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.\n\nMonta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä\nhän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi\nollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli\nhalpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar\nSaint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi\nsiis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja\näitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.\n\nNäin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti.\nIlmoitettiin notaarin saapuneen.\n\nVaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouva\nSaint-Méran vuoteellaan.\n\n-- Notaariko? sanoi hän. -- Käskekää hänet sisään, käskekää hänet\nsisään!\n\nNotaari oli ovella ja astui sisään.\n\n-- Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa,\nsanoi rouva Saint-Méran.\n\n-- Mutta, äiti...\n\n-- Mene, mene.\n\nNuori tyttö suuteli äidinäitinsä otsaa ja poistui kuivaten nenäliinalla\nsilmiään.\n\nOvella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan\nsalongissa.\n\nValentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla\naikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli\nauttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen\ntytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän\npelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.\n\n-- Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, -- olemme odottaneet teitä\nkärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette\nvoivat?\n\nMadeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.\n\nAvrigny hymyili alakuloisesti.\n\n-- Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, -- ja Madeleine jokseenkin\nhyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai\nrouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka\nselvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun\nette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.\n\nValentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen,\nsillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla\nsielua.\n\n-- Olette oikeassa, sanoi Valentine, -- me tarvitsemme teitä\näidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?\n\n-- Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.\n\n-- Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä\nnyyhkytyksiään.\n\n-- Markiisi Saint-Méranko?\n\n-- Niin.\n\n-- Äkkiäkö?\n\n-- Niin, halvaukseen.\n\n-- Halvaukseenko? toisti lääkäri.\n\n-- Niin. Äidinäitini on nyt saanut päähänsä, että hänen miehensä, josta\nhän ei koskaan ole ollut erossa, kutsuu häntä ja että hän siis kohta\nkuolee. Herra Avrigny, pelastakaa äidinäitini!\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Huoneessaan notaarin seurassa.\n\n-- Ja miten herra Noirtier voi?\n\n-- Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, äly on kirkas niin kuin\naina, mutta hän on liikkumaton ja mykkä.\n\n-- Ja rakastaa teitä yhtä paljon kuin ennenkin, rakas lapsi?\n\n-- Niin, huokasi Valentine, -- hän rakastaa minua paljon.\n\n-- Kukapa ei teitä rakastaisi! Entä mikä äidinäitiänne vaivaa?\n\n-- Hän on kummallisen hermostunut ja nukkuu levottomasti. Hän väitti\ntänä aamuna, että hänen sielunsa oli liidellyt ruumiin yläpuolella ja\nnähnyt sen nukkuvan. Sehän on kuumehoureilua. Hän väitti, että haamu\noli tullut huoneeseen ja kilistänyt pöydällä olevaa lasiakin.\n\n-- Kummallista, sanoi lääkäri. -- Minä en tietänyt, että rouva\nSaint-Méran näki näkyjä.\n\n-- Ensi kerran minäkin hänet tällaisena näin, sanoi Valentine, -- ja\noikein säikähdin tänä aamuna, luulin hänen tulleen hulluksi.\nTunnettehan isäni, herra Avrigny, hän on hyvin vakava mies; no niin,\nisäänikin se teki hyvin syvän vaikutuksen.\n\n-- Saammepahan nähdä, sanoi Avrigny. -- Kertomuksenne tuntuu hyvin\nomituiselta.\n\nNotaari tuli markiisittaren huoneesta. Valentinelle mentiin\nilmoittamaan, että hänen äidinäitinsä oli yksin.\n\n-- Menkää hänen luokseen, sanoi hän lääkärille.\n\n-- Entä te?\n\n-- Minä en uskalla tulla, hän kielsi minua lähettämästä noutamaan\nteitä. Sitä paitsi, sanoittehan itse, että minä olen kiihtynyt,\nhermostunut, voin pahoin; lähden vähäksi aikaa puutarhaan kävelemään.\n\nLääkäri puristi Valentinen kättä, ja hänen noustessaan portaita ylös\ntyttö lähti puutarhaan.\n\nMeidän ei tarvitse selittää, missä puutarhan osassa Valentine\nmieluimmin liikkui. Tehtyään pari kolme kierrosta talon edessä olevalla\nnurmikolla, poimittuaan ruusun pannakseen sen tukkaansa tai vyöhönsä,\nhän läksi kulkemaan käytävää pitkin penkin luo, ja penkiltä hän meni\nristikkoportille.\n\nTällä kertaa Valentine tapansa mukaan teki pari kolme kierrosta\nkukkiensa keskellä, mutta ei poiminut niitä, sillä suru kielsi häntä\nkoristautumasta kukilla. Sitten hän jatkoi matkaansa. Lähestyessään\nristikkoporttia hän oli kuulevinaan nimeään lausuttavan.\n\nÄäni tuli yhä selvemmäksi, ja hän tunsi sen Maximilienin ääneksi.\n\n\n\n\n73. Lupaus\n\n\nSe oli todellakin Morrel, joka eilispäivän illasta asti oli kärsinyt\nkovia tuskia. Rakastavaisille ominaisella vaistolla hän aavisti, että\nrouva Saint-Méranin paluun ja markiisin äkillisen kuoleman johdosta\nVillefort'in perheessä tapahtuisi sellaista, mikä vaikuttaisi hänen ja\nValentinen rakkauteen.\n\nNiin kuin kohta saamme kuulla, oli hänen aavistuksensa ollut oikea,\neikä pelko, jonka vallassa hän oli syöksynyt ristikkoportin luo,\nsuinkaan ollut kuviteltua.\n\nMutta Valentine ei odottanut Morrelia, sillä tähän aikaan päivästä he\neivät yleensä toisiaan tavanneet, ja vain sattuma tai pikemminkin\nonnekas vaisto oli johdattanut Valentinen puutarhaan. Hänet nähdessään\nMorrel huusi häntä nimeltä. Valentine juoksi portille.\n\n-- Te, tähän aikaan! sanoi hän.\n\n-- Niin, ystävä-raukka, vastasi Morrel, -- tulen kuulemaan ja tuomaan\nhuonoja uutisia.\n\n-- Tämä on siis onnettomuuden talo, sanoi Valentine. -- Puhukaa,\nMaximilien, vaikka onnettomuuden mitta näyttääkin jo olevan\nkukkuroillaan.\n\n-- Rakas Valentine, sanoi Maximilien koettaen hillitä\nmielenliikutustaan voidakseen puhua tyynesti, -- kuulkaahan minua. Se,\nmitä nyt aion sanoa, on hyvin tärkeätä. Milloin aiotte mennä naimisiin?\n\n-- En tahdo salata teiltä mitään, sanoi Valentine vuorostaan. -- Tänä\naamuna puhuttiin avioliitostani, ja äidinäitini, jolta odotin tukea,\nonkin asettunut tämän avioliiton puolelle, jopa toivoo sitä niin\nkiihkeästi, että heti kun herra d'Epinay saapuu, kirjoitetaan\navioliittosopimus.\n\nHuokaus nousi nuoren miehen rinnasta, ja hän katseli tyttöä kauan ja\nmurheellisena.\n\n-- Kuinka kauheata onkaan kuulla rakastamansa naisen suusta tuomionsa:\n\"Kärsimyksenne hetki on päätetty, muutaman tunnin päästä se alkaa.\"\nMutta mitä siitä, senhän täytyy tapahtua, enkä voi sitä omasta\npuolestani estää. No niin, olette siis huomenna Franz d'Epinayn vaimo,\nsillä hän on tänä aamuna saapunut Pariisiin.\n\nValentine huudahti.\n\n-- Olin tunti sitten kreivi Monte-Criston luona, kertoi Morrel. -- Me\npuhelimme, hän kotianne kohdanneesta onnettomuudesta ja minä teidän\nsurustanne, kun äkkiä ajoivat vaunut pihaan. En ole tätä ennen uskonut\naavistuksiin, mutta nyt uskon. Kuullessani vaunujen tulevan aloin\nväristä. Kohta kuulin askelia portailta. Komendantin askelten kaiku ei\nvoinut Don Juania sen enempää kauhistuttaa kuin näiden askelten ääni\nminua. Ovi aukeni, Albert de Morcerf astui huoneeseen, ja minä aloin jo\nepäillä aavistustani, kun hänen jäljestään tulee toinen nuori mies,\njonka nähdessään kreivi huudahtaa: \"Ah, paroni Franz d'Epinay!\"\nTarvitsin kaiken voimani ja rohkeuteni pysyäkseni tyynenä. Ehkä\nkalpenin, ehkä vapisin, mutta hymy säilyi huulillani. Mutta viiden\nminuutin päästä poistuin enkä ollut kuullut ainoatakaan sanaa siitä,\nmitä sinä aikana lausuttiin. Olin aivan masentunut.\n\n-- Maximilien parka! lausui Valentine.\n\n-- Ja tässä nyt olen, Valentine. Vastatkaa nyt minulle elämän ja\nkuoleman uhalla: mitä aiotte tehdä?\n\nValentine painoi päänsä kumaraan. Hän oli aivan murtunut.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Morrel, -- ette ensi kertaa ajattele meidän\nasemaamme. Se on vakava, painostava, uhkaava. Minun mielestäni emme saa\nantautua lohduttoman epätoivon valtaan. Tehkööt niin ne, jotka\nnauttivat tuskasta ja tahtovat juoda kyyneliään. Sellaisiakin ihmisiä\non, ja Jumala varmaankin taivaassa palkitsee heitä siitä, että he ovat\nolleet niin alistuvaisia täällä maan päällä. Mutta jos ihmisessä on\ntaisteluintoa, ei hän jätä kallista aikaa käyttämättä, vaan antaa\nkohtalolle takaisin ne iskut, jotka se on iskenyt. Tahdotteko taistella\nkieroa onnea vastaan, Valentine? Vastatkaa, sillä sitä tulin teiltä\nkysymään.\n\nValentine vapisi ja katsoi kauhistuneena Morreliin. Hän ei koskaan\nollut ajatellutkaan vastustaa isäänsä, äidinäitiään, koko sukuaan.\n\n-- Mitä sanottekaan? kysyi Valentine. -- Ja mitä sanotte\ntaistelemiseksi? Sanokaa sitä jumalattomuudeksi! Minäkö taistelisin\nisäni määräyksiä, kuolevan äidinäitini tahtoa vastaan! Se on\nmahdotonta!\n\nMorrel liikahti.\n\n-- Olette siksi jalo mies, että voitte minua ymmärtää, sanoi Valentine,\n-- ettekä väitä vastaan. Minäkö taistelisin! Jumala siitä minua\nvarjelkoon! Ei, ei, kokoan kaiken aikaa voimani taistellakseni itseäni\nvastaan ja juodakseni kyyneleni, niin kuin äsken sanoitte. Koskaan en\nvoi tuottaa isälleni murhetta enkä katkeroittaa äidinäitini viimeisiä\nhetkiä.\n\n-- Olette aivan oikeassa, sanoi Morrel tyynesti.\n\n-- Millä äänellä te tuon sanotte! huudahti Valentine loukkaantuneena.\n\n-- Sanon sen niin kuin sen lausuu teitä ihaileva mies, neiti, jatkoi\nMaximilien.\n\n-- Neiti! huudahti Valentine. -- Neiti! Voi teitä itsekästä miestä!\nNäette, että olen epätoivoissani ettekä ole minua ymmärtävinänne.\n\n-- Erehdytte, ja minä päinvastoin ymmärrän teitä erinomaisen hyvin.\nEtte tahdo pahoittaa herra Villefort'in mieltä, ette vastustaa\nmarkiisitarta, ja huomenna allekirjoitatte avioliittosopimuksen, joka\nsitoo teidät puolisoonne.\n\n-- Mutta hyvä Jumala, enhän voi muuta tehdä!\n\n-- Älkää vedotko minuun, neiti, sillä olen tässä asiassa huono tuomari,\nja itsekkyyteni sokaisee minut, vastasi Maximilien. Käheä ääni ja\nnyrkkiin pusertuneet kädet osoittivat, kuinka miehen epätoivo yhä vain\nkasvoi.\n\n-- Mitä siis olisitte minulle ehdottanut, jos olisin taipunut\ntoivomuksiinne? Vastatkaahan. Nyt ei ole kysymys loukkaamisesta, vaan\nneuvokaa minua.\n\n-- Sanotteko tuon täydellä todella, Valentine, ja voinko antaa teille\nneuvon?\n\n-- Voitte kyllä, rakas Maximilien, sillä jos se on hyvä, niin noudatan\nsitä. Tiedättehän, kuinka hellästi teitä rakastan.\n\n-- Valentine, sanoi Morrel irroittaen kokonaan laudan, joka oli\nhellinnyt paikaltaan, -- antakaa minulle kätenne todistukseksi siitä,\nettä annatte anteeksi suuttumukseni. Pääni on aivan sekaisin, ja tunnin\najan ovat mitä mielettömimmät ajatukset sitä kiertäneet. Siinä\ntapauksessa, että noudattaisitte neuvoani...\n\n-- No niin...! Mikä tuo neuvo on?\n\nNuori tyttö nosti silmänsä taivasta kohden ja huokaisi.\n\n-- Olen vapaa, sanoi Maximilien, -- olen siksi rikas, että varani\nriittävät meille molemmille. Ja minä vannon, että ennen kuin painan\nhuuleni otsallenne, olette vaimoni.\n\n-- Saatatte minut aivan vapisemaan, sanoi tyttö.\n\n-- Seuratkaa minua, jatkoi Morrel. -- Minä vien teidät sisareni luo,\njoka ansaitsee tulla sisareksenne. Lähdemme Algeriaan, Englantiin,\nAmerikkaan, ellette mieluummin siirry kanssani johonkin maaseudun\nkolkkaan, jossa odotamme Pariisiin-paluutamme, kunnes ystävämme ovat\nennättäneet voittaa sukunne vastustukset.\n\nValentine pudisti päätään.\n\n-- Odotin tuota, Maximilien, sanoi hän.\n\n-- Se on mieletön neuvo, ja olisin teitä mielettömämpi, ellen heti ensi\nhetkenä pidättäisi teitä sanomalla: Mahdotonta, Maximilien, mahdotonta!\n\n-- Alistutte siis kohtaloonne, olkoon se millainen tahansa,\nkoettamattakaan muuttaa sitä toiseksi? totesi Morrel jälleen\nsynkistyen.\n\n-- Niin, vaikka se tuottaisi minulle kuoleman.\n\n-- Sanon siis kerran vielä, Valentine, että olette oikeassa, lausui\nMorrel. -- Minähän tässä olen hullu, ja näette, että intohimo\nsokaisee selvimmänkin järjen. Kiitos siis teille, joka ajattelette\nintohimottomasti. Olkoon niin, asia on päätetty. Huomenna teidät\nerottamattomasti yhdistetään Franz d'Epinayhin, ei tuollaisella\nteatteritempulla, joka on keksitty huvinäytelmien loppua varten ja jota\nsanotaan avioliittosopimuksen allekirjoitukseksi, vaan omasta vapaasta\ntahdostanne.\n\n-- Te saatatte jälleen minut aivan epätoivoon, Maximilien, sanoi\nValentine. -- Väännätte tikaria haavassa! Mitä tekisitte, jos sisarenne\nnoudattaisi tuollaista neuvoa, jollaisen minulle annatte?\n\n-- Hyvä neiti, sanoi Morrel katkerasti, -- olen itsekäs, niin kuin\näsken sanoitte, enkä ajattele, mitä muut tekisivät siinä tilassa kuin\nminä, vaan mitä itse tekisin. Ajattelen, että olen tuntenut teidät\nvuoden ajan, että tutustumisestamme asti olen rakentanut onneni teidän\nrakkaudellenne. Ajattelen, että koitti päivä, jolloin sanoitte\nrakastavanne minua ja että siitä hetkestä alkaen en muuta toivonut kuin\nsaada teidät omakseni, sillä siitä riippui elämäni. En ajattele enää\nmitään, sanon vain, että kohtalo on kääntynyt toiseksi, että luulin\nomistavani taivaan ja olenkin sen menettänyt. Joka päivähän tapahtuu\nsellaista, että pelaaja menettää ei ainoastaan sitä, minkä omistaa,\nvaan senkin, mitä ei omista.\n\nMorrel lausui nämä sanat aivan tyynesti. Valentine katsoi häneen jonkin\naikaa tutkivasti sallimatta Morrelin katseen tunkeutua niin syvälle,\nettä mies olisi nähnyt, mikä hämminki hänen sydämessään vallitsi.\n\n-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Valentine.\n\n-- Minulla on kunnia sanoa teille hyvästi, neiti, ja otan\ntodistajakseni Jumalan, joka kuulee sanani ja näkee sydämeni syvyyteen,\nettä toivotan teille elämää, joka on niin tyyni, niin onnellinen ja\nniin täynnä ajatuksia muista, että siellä ei ole tilaa minulle.\n\n-- Voi! huudahti Valentine.\n\n-- Hyvästi, Valentine, hyvästi! Morrel kumarsi.\n\n-- Minne aiotte nyt mennä? kysyi tyttö ojentaen kätensä ristikon läpi\nja tarttuen nuoreen mieheen, sillä hän ymmärsi oman sielunsa\nlevottomuudesta, että rakastetun tyyneys ei voinut olla muuta kuin\nteeskentelyä. -- Minne aiotte?\n\n-- Lähden pois ja koetan olla enää tuottamatta mitään häiriötä\nsukuunne. Rupean esikuvaksi kaikille uskollisille kunnon miehille,\njotka joutuvat samaan asemaan kuin minäkin.\n\n-- Ennen kuin lähdette, sanokaa, mitä aiotte tehdä, Maximilien?\n\nNuori mies hymyili alakuloisesti.\n\n-- Puhukaa! Puhukaa! intti Valentine. -- Minä rukoilen teitä, puhukaa!\n\n-- Onko mielipiteenne siis muuttunut, Valentine?\n\n-- Eihän se voi, onneton, tiedättehän sen varsin hyvin, huudahti nuori\ntyttö.\n\n-- Hyvästi siis, Valentine!\n\nValentine ravisti porttia niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen\nsiihen pystyvänkään. Ja kun Morrel lähti, työnsi tyttö molemmat kätensä\nristikon läpi, pani ne ristiin ja väänteli niitä huudahtaen:\n\n-- Mitä aiotte? Tahdon sen tietää! Minne menette?\n\n-- Olkaa rauhassa, Maximilien pysähtyi kolmen askelen päähän portista,\n-- en aio tehdä toista ihmistä vastuunalaiseksi niistä iskuista, jotka\nkohtalo on minulle varannut. En aio etsiä käsiini herra Franzia\nhaastaakseni hänet kaksintaisteluun, surmatakseni hänet, sehän olisi\nmieletöntä. Mitä tämä asia herra Franziin kuuluu? Hän näki minut tänä\naamuna ensi kerran, hän on jo unohtanutkin minut. Hän ei tietänyt\nminusta mitään, kun omaisenne määräsivät teidät toisillenne. Minulla ei\nsiis ole mitään tekemistä herra Franzin kanssa, ja vannon, etten\nmitenkään tule hänelle kostamaan.\n\n-- Mutta kenelle siis kostatte, minulleko?\n\n-- Teille, Valentine! Jumala siitä minua varjelkoon! Nainen on pyhä,\nnainen, jota mies rakastaa, on loukkaamaton!\n\n-- Itsellenne siis, onneton, itsellenne?\n\n-- Minähän olen syyllinen, enkö olekin? sanoi Morrel.\n\n-- Maximilien, tulkaa tänne, sanoi Valentine, -- tulkaa tänne, minä\ntahdon.\n\nMaximilien lähestyi hellästi hymyillen, ja ellei hän olisi ollut kovin\nkalpea, olisi luullut häntä täysin tyyneksi.\n\n-- Kuulkaa minua, rakkaani, armas Valentine, sanoi hän sointuvalla,\nvakavalla äänellä, -- te ja minä emme ole koskaan hautoneet sellaisia\najatuksia, joita olisimme saaneet hävetä maailman, vanhempiemme ja\nJumalan edessä. Me voimme lukea toisen sydämen ajatukset aivan kuin\nkirjasta. En ole koskaan ollut romanttinen, en ole haaveileva sankari,\nen kuvittele olevani Manfred tai Antony, mutta, käyttämättä kauniita\nsanoja, valoja ja vakuutuksia, olen elämäni rakentanut teidän varaanne.\nTe voitte hylätä minut, siihen teillä on oikeus, mutta olen sanonut sen\njo kerran ja sanon uudelleen, jos minut hylkäätte, on elämäni mennyttä.\nSiitä hetkestä alkaen, jolloin väistytte luotani, olen yksin\nmaailmassa. Sisareni on onnellinen miehensä kanssa; hänen puolisonsa on\nvain lankoni, siis mies, jonka yhteiskunnallinen sovinnaisuus sitoo\nminuun; kukaan ei siis tarvitse elämääni, joka on käynyt minulle\ntarpeettomaksi. Aion tehdä näin: odotan viimeiseen hetkeen asti, siksi,\nkunnes olette naimisissa. En tahdo menettää pienintäkään\nmahdollisuutta, mitä sattumalla voi olla meille varattuna: herra Franz\nvoi kuolla; sinä hetkenä, jona lähestytte alttaria, voi salama iskeä\nmaahan. Kuolemaantuomittu pitää ihmeitä mahdollisina, niin pian kuin on\nkysymyksessä hänen elämänsä. Odotan siis, niin kuin sanoin, viimeiseen\nasti, ja kun onnettomuuteni on varma, kun ei mitään toivoa enää ole,\nsilloin kirjoitan avomielisen kirjeen langolleni ja toisen\npoliisiprefektille, joissa ilmoitan aikeistani, ja ammun kuulan otsaani\njossakin metsän reunassa, vallihaudan partaalla, virran rannalla, niin\ntotta kuin olen Ranskan rehellisimmän miehen poika.\n\nValentine vapisi suonenvedontapaisesti. Hänen kätensä irtautuivat\nportista, käsivarret lysähtivät alas, ja suuret kyynelet virtasivat\npitkin hänen poskiaan. Nuori mies seisoi hänen edessään synkkänä ja\npäättäväisenä.\n\n-- Armahtakaa, armahtakaa minua, sanoi Valentine, -- lupaattehan jäädä\nelämään, lupaattehan?\n\n-- En, kautta kunniani, sanoi Maximilien. -- Mutta mitä te siitä\nvälitätte? Olettehan tehnyt velvollisuutenne, ja omatuntonne on tyyni.\n\nValentine vaipui polvilleen pidellen sydäntään, joka oli\nhalkeamaisillaan.\n\n-- Maximilien, sanoi hän, -- Maximilien, ystäväni, todellinen veljeni\nmaan päällä ja puolisoni taivaassa, minä rukoilen sinua, tee niin kuin\nminäkin, elä ja kärsi. Kerran kuitenkin kohtaamme jälleen toisemme.\n\n-- Hyvästi, Valentine, sanoi Morrel.\n\n-- Jumalani! sanoi Valentine nostaen ylevin ilmein kätensä kohden\ntaivasta. -- Sinä näet, että olen tehnyt kaiken pysyäkseni nöyränä\ntyttärenä. Olen anonut, rukoillut, pyytänyt. Hän ei kuule rukouksiani,\nei pyyntöjäni, ei kyyneliäni. No niin, jatkoi hän kuivaten kyynelensä\nja kooten koko tarmonsa, -- en tahdo kuolla omantunnonvaivoihin,\nmieluummin kuolen häpeään. Te saatte elää, Maximilien, en kuulu\nkenellekään muulle kuin teille. Minä hetkenä? Mihin aikaan? Hetikö?\nMäärätkää, käskekää, minä tottelen.\n\nMorrel, joka jälleen oli astunut muutaman askelen poistuakseen, oli\nuudelleen palannut ja sanoi ilosta kalpeana ja ojentaen portin lävitse\nmolemmat kätensä Valentinelle:\n\n-- Valentine, rakas ystävä, älkää puhuko minulle noin, antakaa minun\nmieluummin kuolla. Ei saa olla kysymys pakosta, jos todella rakastatte\nminua yhtä paljon kuin minä teitä? Jos säälistä pakotatte minut jäämään\neloon, niin mieluummin kuolen.\n\n-- Kuka oikeastaan on minua maailmassa rakastanut? Hän, sopersi\nValentine. -- Kuka on minua suruissani lohduttanut? Hän. Mistä toivoni\non saanut tukea, katseeni varmuutta, missä vertavuotava sydämeni saanut\nrauhan? Hänen luotaan, aina vain hänen luotaan. Niin, sinä olet tällä\nkertaa vuorostasi oikeassa. Maximilien, minä seuraan sinua, jätän isäni\nkodin, kaikki. Kuinka kiittämätön olenkaan! huudahti Valentine. --\nKaikki jätän ... isoisä-raukankin!\n\n-- Ei, sanoi Maximilien, -- sinä et heitä jätä. Herra Noirtier on\nosoittanut tuntevansa sympatiaa minua kohtaan. No niin, ennen pakoasi\nilmoitat hänelle kaikki. Hänen suostumuksensa puolustaa tekoasi Jumalan\nedessä. Heti naimisiin mentyämme hän tulee luoksemme. Yhden lapsen\nsijasta hän saa kaksi. Olet kertonut minulle, millä tavoin hän ilmaisee\nsinulle ajatuksensa ja miten sinä vastaat. Pian minäkin opin tämän\nmerkkikielen, Valentine. Minä lupaan sinulle, että epätoivon sijasta,\njoka nyt näyttää meitä uhkaavan, saammekin onnen!\n\n-- Katsohan, Maximilien, kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun.\nSinä saatat minut melkein uskomaan sanojasi. Ja kuitenkin tuo kaikki on\naivan mieletöntä, sillä isäni kiroaa minut. Minä tunnen hänen\ntaipumattoman sydämensä, hän ei koskaan anna tätä anteeksi. Maximilien,\njos jollakin keinolla, rukouksilla, sattuman avulla voin viivyttää\navioliittoa, niin lupaatteko siinä tapauksessa odottaa?\n\n-- Sen vannon, ja vannokaa te minulle, ettei tuosta kamalasta\navioliitosta tule mitään, että vaikka teidät vietäisiin viranomaisten\nja papin eteen, aina vastaatte kieltävästi?\n\n-- Sen vannon, Maximilien, kaiken sen nimessä, mikä minulle on\nmaailmassa pyhintä, äitini muiston nimessä!\n\n-- Odottakaamme siis, sanoi Morrel.\n\n-- Niin, odottakaamme, jatkoi Valentine ja hengitti helpotuksesta tämän\nsanan kuullessaan. -- Mehän voimme vielä pelastua.\n\n-- Minä luotan teihin, Valentine, sanoi Morrel, -- kaikki, mitä teette,\non oikein. Mutta ellei rukouksistanne välitetä, jos isänne, jos rouva\nSaint-Méran vaativat, että Franz d'Epinay kutsutaan huomenna\nallekirjoittamaan avioliittosopimusta...\n\n-- Silloin muistan lupaukseni.\n\n-- Ette allekirjoita...\n\n-- Vaan tulen etsimään teitä ja yhdessä pakenemme. Mutta siihen asti\nälkäämme kiusatko Jumalaa. Älkäämme tavatko toisiamme. Suorastaan ihme,\nkohtalon sallima on ollut, ettei meitä tähän asti ole yllätetty, sillä\njos se olisi tapahtunut, niin meillä ei enää olisi mitään\npelastuskeinoa.\n\n-- Olette oikeassa, Valentine. Mutta millä tavoin saan tietää...\n\n-- Notaarin, herra Deschamps'in välityksellä.\n\n-- Minä tunnen hänet.\n\n-- Ja minulta itseltäni. Kirjoitan teille. Hyvä Jumala, onhan tämä\navioliitto minulle aivan yhtä vastenmielinen kuin teillekin!\n\n-- Hyvä, hyvä, kiitos, armas Valentine, sanoi Morrel. -- Asia on siis\npäätetty, heti kun saan tietää hetken, tulen tänne, ja te kiipeätte\nmuurin yli minun syliini. Kaikki tapahtuu helposti. Aitauksen toisella\npuolella odottavat vaunut, nousemme niihin, ja minä vien teidät\nsisareni luo. Siellä me joko hiljaisuudessa tai julkisesti -- miten\nvain tahdotte -- vetoamme voimaamme ja omaan tahtoomme emmekä anna\nitseämme teurastaa niin kuin lampaat, joilla ei ole puolustuksekseen\nmitään muuta kuin valituksensa.\n\n-- Asia on päätetty, sanoi Valentine. -- Nyt minä vuorostani sanon:\nMaximilien, te teette oikein.\n\n-- Oh!\n\n-- No, oletteko vaimoonne tyytyväinen? kysyi nuori tyttö surullisesti.\n\n-- Rakas Valentine, \"olen\"-sana ei riitä vastaukseksi.\n\n-- Sanokaa se kuitenkin.\n\nValentine oli painanut huulensa lähemmäksi ristikkoa, ja hänen sanansa\nyhdessä raikkaan henkäisyn kanssa leyhyivät Morrelin huulille.\n\n-- Näkemiin, sanoi Valentine erottautuen tästä onnestaan, -- näkemiin!\n\n-- Saanhan teiltä kirjeen?\n\n-- Saatte.\n\n-- Kiitos, rakas vaimoni! Näkemiin.\n\nKuului viattoman lentosuudelman ääni, ja Valentine katosi lehmuksien\nsuojaan.\n\nMorrel kuunteli, kunnes ei enää kuulunut tytön hameen kahinaa\npensastossa eikä hänen askeliaan hiekkakäytävällä. Sitten hän nosti\nsilmänsä taivasta kohden ja hymyili kiittäen taivasta siitä, että sai\nosakseen näin suuren rakkauden.\n\nMaximilien palasi kotiinsa ja odotti koko sen päivän ja koko\nseuraavankin saamatta mitään tietoa. Vasta sitä seuraavana päivänä\nkello kymmenen aamulla, juuri kun hän oli lähdössä notaarin, herra\nDeschamps'in luo, hän sai postissa kirjeen, jonka tunsi Valentinen\nlähettämäksi, vaikkei koskaan ollutkaan nähnyt hänen käsialaansa.\n\nKirje oli seuraava:\n\n    Kyynelet, rukoukset eivät ole auttaneet. Eilen olin kaksi tuntia\n    Saint-Philippe-du-Roulen kirkossa ja rukoilin hartaasti Jumalaa.\n    Jumala on taipumaton samoin kuin ihmisetkin, ja avioliittosopimus\n    on päätetty allekirjoittaa tänä iltana kello yhdeksän.\n\n    Minulla on vain yksi lupaus, samoin kuin minulla on vain yksi\n    sydänkin. Lupaukseni olen antanut Teille, sydämeni kuuluu Teille!\n\n    Tänä iltana siis neljännestä vailla yhdeksän ristikon luona.\n\n    Teidän vaimonne Valentine de Villefort.\n\n    P.S. Äidinäiti-raukka voi yhä huonommin. Eilen hänen kiihkeä\n    mielentilansa muuttui hourailuksi, tänään hänen hourailunsa on\n    melkein hulluutta.\n\n    Teidän täytyy rakastaa minua paljon voidakseni unohtaa, missä\n    tilassa hänet jätän.\n\n    Luulen, että isoisä Noirtier'lta on salattu, että tänä iltana\n    tapahtuu avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.\n\nMorrel ei tyytynyt Valentinen antamiin tietoihin. Hän meni notaarin\nluo, joka vahvisti uutisen, että avioliittosopimus allekirjoitettaisiin\nsaman päivän iltana kello yhdeksän.\n\nSitten hän meni Monte-Criston luo. Täällä hän sai kuulla lisää. Franz\noli käynyt ilmoittamassa tästä juhlatilaisuudesta, rouva Villefort oli\nomasta puolestaan kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi, ettei voinut\nkutsua kreiviä tähän tilaisuuteen saapumaan, koska markiisi\nSaint-Méranin kuolema ja hänen leskensä terveydentila antoi\ntilaisuudelle alakuloisen leiman, eikä rouva Villefort tahtonut millään\ntavoin synkistää kreivin mieltä, vaan toivoi hänelle kaikkea\nmahdollista onnea.\n\nEdellisenä päivänä oli Franz esitelty markiisitar Saint-Méranille, joka\ntätä varten oli hetkeksi noussut vuoteestaan.\n\nMorrel oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei kreivin terävä silmä\nvoinut olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi Monte-Cristo olikin hänelle\nystävällisempi kuin koskaan ennen, niin ystävällinen, että Morrel oli\njo kertomaisillaan hänelle kaikki. Mutta hän muisti Valentinelle\nantamansa lupauksen ja säilytti salaisuuden.\n\nNuori mies luki pariinkymmeneen kertaan päivän kuluessa Valentinen\nkirjeen ja vannoi yhä uudelleen, että hän tekisi Valentinen\nonnelliseksi. Tyttö, joka tekee noin rohkean päätöksen, saa vaatia\nmieheltä paljon! Totisesti, hän ansaitsee suurta rakkautta mieheltä,\njonka tähden hän kaiken uhraa! Hän on samalla kuningatar ja vaimo, ja\nmiehen tulee kiittää ja rakastaa häntä koko sielullaan.\n\nMaximilien oli järjestänyt kaikki pakoa varten. Aitauksen ruohikkoon\noli kätketty kahdet tikapuut; keveät vaunut, joita hän itse aikoi\nohjata, odottivat. Ei palvelijoita, ei lyhtyjä. Vasta ensimmäisessä\nkadunkäänteessä hän aikoi sytyttää lyhdyt, sillä hänen täytyi varoa\njoutumasta poliisin käsiin.\n\nAika ajoin Morrelin koko ruumis värisi. Hän ajatteli hetkeä, jolloin\nhän muurin harjalla auttaa Valentinea laskeutumaan tikapuita alas ja\nsaa pitää sylissään vapisevaa olentoa, jonka kättä hän vain oli tähän\nasti pusertanut ja sormia suudellut.\n\nMutta kun iltapäivä tuli ja aika läheni, tunsi Morrel tarvetta saada\nolla yksin. Hänen verensä sykki levottomasti, vähäpätöisimmätkin\nkysymykset, ystävän äänikin olisi voinut häntä ärsyttää. Hän sulkeutui\nhuoneeseensa ja koetti lukea, mutta ei ymmärtänyt lukemastaan mitään ja\nheitti lopulta kirjan pois miettiäkseen yhä uudelleen pakotuumansa\nkaikkia yksityiskohtia.\n\nLopulta määräaika koitti.\n\nEi koskaan ole rakastunut mies antanut kellojen käydä rauhassa. Morrel\nhypisteli niin paljon omiaan, että ne kello kuudelta jo näyttivät\npuoli yhdeksää. Hän arveli, että oli aika lähteä, sillä vaikka\navioliittosopimus oli määrä allekirjoittaa vasta yhdeksältä,\nei Valentine kenties odottaisikaan siihen asti. Kun siis Morrel\noman pöytäkellonsa mukaan puoli yhdeksän läksi asunnostaan\nMeslay-kadun varrelta, saapui hän aitauksen luo silloin, kun\nSaint-Philippe-du-Roulen kello löi kahdeksan.\n\nHän kätki hevosen ja vaunut erääseen rappeutuneeseen vajaan, jossa hän\nusein itsekin oli piileksinyt.\n\nAurinko laski, ja puutarhan puut näyttivät enää vain isoilta mustilta\nläiskiltä.\n\nSilloin Morrel hiipi sykkivin sydämin katsomaan ristikon aukosta.\nKetään ei näkynyt.\n\nKello löi puoli yhdeksän.\n\nPuoli tuntia kului odotukseen. Morrel käveli edestakaisin ja kävi vähän\nväliä kurkistamassa portin raosta. Puutarha tuli yhä tummemmaksi ja\nhiljaisemmaksi, mutta hän tähyili turhaan valkoista pukua, kuulosti\nturhaan askelten ääntä.\n\nPuiden välitse häämöttävä talo pysyi pimeänä, eikä mikään osoittanut,\nettä talossa toimitettaisiin niin tärkeää tehtävää kuin on\navioliittosopimuksen allekirjoittaminen.\n\nMorrel katsoi kelloaan, se oli neljännestä vailla kymmenen. Mutta pian\nkirkonkello, jonka hän oli jo kuullut lyövän jonkin kerran, oikaisi\ntaas hänen erehdyksensä ja löi puoli kymmenen.\n\nHän oli jo odottanut puoli tuntia kauemmin kuin Valentine oli\nmäärännyt.\n\nNuoren miehen sydän kärsi kauheita tuskia, ja jokainen sekunti osui\nhänen sydämeensä kuin lyijyvasaran isku.\n\nPieninkin lehtien kahina, heikoinkin tuulen leyhäys tarttui hänen\nkorvaansa ja sai hien virtaamaan hänen otsaltaan. Vihdoin hän aivan\nvapisten nosti tikapuut muurin nojaan ja astui ensimmäiselle tikkaalle,\nettei hetkeäkään menisi hukkaan.\n\nKello löi kymmenen.\n\n-- Avioliittosopimuksen allekirjoittaminen ei mitenkään voi kestää näin\nkauan, ellei jotakin aivan odottamatonta ole tapahtunut, ajatteli hän.\n-- Olen tuuminut, kuinka kauan toimitus kestää, olen laskenut jokaisen\npienimmänkin yksityiskohdan. Jotakin on tapahtunut.\n\nVuoroin hän käveli edestakaisin portin edessä, vuoroin painoi polttavan\notsansa kylmää ristikkoa vastaan. Oliko Valentine pyörtynyt sopimuksen\nallekirjoituksen jälkeen, oliko häntä estetty pakenemasta? Sitä\najatellessaan Morrel tuli epätoivoiseksi. Lopulta hän oli varma, että\nValentinen voimat olivat pakomatkalla pettäneet ja että hän oli\nkaatunut pyörtyneenä keskelle puutarhan käytävää.\n\n-- Jos niin on käynyt, huudahti nuori mies kavuten kiireesti tikapuita\nylös, -- menetän hänet ja olen itse siihen syypää.\n\nKuvitelma vahvistui vahvistumistaan. Hänen silmänsä, jotka koettivat\nnähdä pimeässä, olivat huomaavinaan valkoisen olennon viruvan\nkäytävällä. Morrel uskalsi viimein huutaakin ja oli kuulevinaan heikkoa\nvalitusta.\n\nKello löi puoli yksitoista. Hän ei voinut enää odottaa. Mitä tahansa\noli saattanut tapahtua. Hänen ohimosuonensa sykkivät kiivaasti, maailma\npimeni hänen silmissään. Hän kiipesi muurin yli ja hyppäsi toiselle\npuolelle.\n\nHän oli Villefort'in alueella ja oli tunkeutunut sinne luvattomasti.\nHän tiesi kyllä, mitä seurauksia siitä voisi koitua, mutta kun hän\nkerran oli mennyt näin pitkälle, ei hän enää voinut peräytyä.\n\nVähän ajan kuluttua hän oli puiston toisessa laidassa ja saattoi nähdä\nkoko talon.\n\nSen sijaan että valo olisi välkkynyt jokaisesta ikkunasta, niin kuin\nolisi ollut luonnollista juhlahetkenä, oli talo melkein pimeä. Vain\nrouva Saint-Méranin ikkunoiden takaa häilyi valo kuin virvatuli. Toinen\nvalo pysyi liikkumattomana punaisten verhojen takana. Nämä verhot\nolivat rouva Villefort'in makuuhuoneessa.\n\nMorrel arvasi tämän kaiken. Hän oli niin monta kertaa yksinäisyydessään\najatellut, missä Valentine liikkui, ja mielessään sommitellut talon\npohjapiirustuksen, että hän tunsi talon tarkoin, vaikka ei koskaan\nollut siellä käynytkään.\n\nNuori mies kauhistui vielä enemmän tätä pimeyttä ja hiljaisuutta kuin\nValentinen poissaoloa.\n\nMielettömänä, tuskasta hulluna, päättäen voittaa kaikki esteet\nsaadakseen nähdä Valentinen ja päästäkseen selvyyteen onnettomuudesta,\njonka hän aavisti tapahtuneen, Morrel aikoi juuri lähteä menemään\nnurmikon poikki, kun tuuli etäältä toi hänen korvaansa puhetta.\n\nTämän kuullessaan hän astui askelen taaksepäin. Hän oli jo puoliksi\ntullut puiden suojasta esiin; nyt hän vetäytyi takaisin pimentoon ja\npysytteli liikkumattomana ja vaiti.\n\nHän oli tehnyt päätöksensä. Jos Valentine tulisi yksinään, ilmaisisi\nhän läsnäolonsa parilla sanalla; jos Valentine oli jonkun seurassa,\nnäkisi hän ainakin, ettei tytölle ollut mitään pahaa tapahtunut;\njos tulijat olivat outoja, kuulisi hän muutaman sanan heidän\nkeskustelustaan ja pääsisi selvyyteen siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nPilvi siirtyi kuun päältä, ja Morrel näki ovella Villefort'in ja hänen\nseurassaan mustapukuisen miehen. He astuivat portaita alas ja lähenivät\npuistoa. Tuskin he olivat astuneet muutaman askelen, kun Morrel tunsi\nmustapukuisen miehen tohtori Avrignyksi.\n\nNähdessään heidän tulevan nuori mies aivan vaistomaisesti peräytyi,\nkunnes törmäsi keskellä puistoa olevan sykomorin runkoon. Siihen hänen\ntäytyi pysähtyä.\n\nLopulta hiekka lakkasi narskumasta miesten jalkojen alla.\n\n-- Hyvä tohtori, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, -- taivas on\ntodellakin päättänyt tuhota meidät. Mikä kamala kuolema! Mikä\nsalamanisku! Älkää koettakokaan lohduttaa minua. Haava on liian veres\nja liian syvä! Kuollut, kuollut!\n\nKylmä hiki nousi nuoren miehen otsalle, ja hänen hampaansa kalisivat.\nKuka oli kuollut tässä talossa, mikä oli taivaan kirous?\n\n-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri äänellä, joka vain lisäsi\nnuoren miehen kauhua, -- en voi nyt lohduttaa teitä, päinvastoin.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi kuninkaallinen prokuraattori kauhistuneena.\n\n-- Tarkoitan, että teitä kohdanneen onnettomuuden takana on ehkä toinen\nvielä tätä suurempi.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort pannen kätensä ristiin, -- mitä vielä\naiotte minulle ilmaista?\n\n-- Olemmehan aivan kahden, ystäväni?\n\n-- Olemme, aivan kahden. Mutta mitä tämä varovaisuus merkitsee?\n\n-- Sitä, että minun täytyy tehdä teille kamala tunnustus, sanoi\ntohtori. -- Istukaamme.\n\nVillefort pikemmin putosi kuin istahti eräälle penkille. Tohtori seisoi\nhänen edessään ja laski kätensä hänen olalleen. Morrel piteli toisella\nkädellään jääkylmää otsaansa ja hillitsi toisella sydäntään, ettei sen\nsykintä kuuluisi.\n\n-- Puhukaa, tohtori, minä kuuntelen, sanoi Villefort. -- Iskekää, olen\nkaiken valmistunut.\n\n-- Rouva Saint-Méran oli kyllä jo iäkäs, mutta hän oli erinomaisen\nterve.\n\nMorrel hengähti ensi kerran syvään kymmenen minuutin aikana.\n\n-- Suru surmasi hänet, sanoi Villefort. -- Niin, suru, tohtori! Hänhän\noli neljäkymmentä vuotta tottunut elämään markiisin kanssa...\n\n-- Suru ei häntä surmannut, rakas Villefort, sanoi tohtori. -- Suru voi\nsurmata, vaikka sellaiset tapaukset ovatkin harvinaisia, mutta se ei\ntapa yhtenä päivänä, ei yhdessä tunnissa, ei kymmenessä minuutissa.\n\nVillefort ei vastannut, vaan kohotti päänsä, joka tähän asti oli ollut\nkumarassa, ja katsoi kauhistuneena tohtoriin.\n\n-- Olittehan saapuvilla hänen kuollessaan? kysyi Avrigny.\n\n-- Olin kyllä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori. -- Kielsittehän\nhiljaa minua poistumasta.\n\n-- Huomasitteko sen taudin merkit, johon rouva Saint-Méran kuoli?\n\n-- Huomasin kyllä. Rouva Saint-Méran sai kolme eri kouristusta muutaman\nminuutin kuluessa, ja joka kerta ne tulivat edellistä pikemmin ja\nolivat yhä kovemmat. Kun te tulitte, oli rouva Saint-Méran jo jonkin\naikaa läähättänyt. Hänellä oli silloin kouristus, jota pidin vain\nhermokohtauksena. Mutta vasta silloin aloin kauhistua, kun näin hänen\nkohottautuvan vuoteestaan jäsenet ja kaula jännitettyinä. Näin\nilmeestänne, että puuska oli vaarallisempi kuin aavistinkaan.\nKohtauksen mentyä ohitse etsin katsettanne, mutta en sitä kohdannut.\nTunnustelitte hänen valtimoaan ja laskitte sen sykintää, ja toinen\nkouristus tuli, ennen kuin olitte kääntynytkään minuun päin. Tämä\ntoinen kouristus oli ensimmäistä kamalampi. Samat liikkeet\nuusiintuivat, suu vääntyi väärään ja tuli siniseksi. Kolmannella\nhän kuoli. Jo ensimmäisen kohtauksen nähdessäni tunsin sen\njäykkäkouristukseksi. Te vakuutitte, että olin oikeassa.\n\n-- Sen sanoin kaikkien muiden kuullen, lausui lääkäri, -- mutta nyt\nolemme kahden.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä aiotte nyt minulle sanoa?\n\n-- Että jäykkäkouristuksen ja eräiden kasviaineiden aiheuttaman\nmyrkytyksen tuntomerkit ovat aivan samanlaiset.\n\nVillefort ponnahti seisoalleen. Seisottuaan hetkisen liikkumattomana\npaikallaan hän jälleen lysähti istumaan.\n\n-- Hyvä Jumala, herra tohtori, oletteko punninnut sanojanne?\n\nMorrel ei tietänyt, oliko hän valveilla vai näkikö unta.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi tohtori, -- tiedän varsin hyvin, kuinka painava\ntämä syytökseni on, ja tiedän myös, kenelle puhun.\n\n-- Puhutteko virkamiehelle vai ystävälle? kysyi Villefort.\n\n-- Ystävälle, ainoastaan ystävälle tänä hetkenä. Jäykkäkouristuksen ja\ntietyn kasvimyrkytyksen merkit ovat niin samanlaiset, että jos minun\ntänä hetkenä tulisi antaa todistus, niin arkailisin. Sanon kerta\nvielä, etten puhu virkamiehelle vaan ystävälle! No niin: kolmen\nneljännestunnin ajan tarkastin rouva Saint-Méranin kouristuksia,\nkuolinkamppailua ja kuolemaa. No niin, varma vakaumukseni on, että\nrouva Saint-Méran ei ole ainoastaan kuollut myrkkyyn, vaan voinpa vielä\nsanoa, mitä myrkkyäkin on käytetty.\n\n-- Tohtori, tohtori!\n\n-- Merkit ovat selvät. Uneliaisuus, jonka keskeyttävät hermokohtaukset,\naivojen ärtyminen, toiminnan taukoaminen ruumiin keskusosissa. Rouva\nSaint-Méran on kuollut brusiiniin tai strykniiniin, jota hän on saanut\nsattumalta tai erehdyksestä.\n\nVillefort tarttui tohtorin käteen.\n\n-- Sehän on mahdotonta, sanoi hän. -- Sanokaa, että näen unta, hyvä\nJumala, näen unta! On kamalaa kuulla sellaisia sanoja teidänlaisenne\nmiehen suusta! Taivaan nimessä rukoilen teitä, rakas tohtori, sanokaa,\nettä olette voinut erehtyä!\n\n-- Olen kyllä voinut, mutta...\n\n-- Mutta...?\n\n-- Mutta sitä en usko.\n\n-- Tohtori, armahtakaa minua. Näinä viimeisinä päivinä on tapahtunut\nniin paljon kamalia asioita, että luulen tulevani hulluksi.\n\n-- Onko joku muu kuin minä ollut markiisittaren luona?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Onko lähetetty apteekista noutamaan lääkettä, jota minä en ole\nmäärännyt?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Onko rouva Saint-Méranilla ollut vihamiehiä?\n\n-- En tiedä ainoatakaan.\n\n-- Oliko kellään hyötyä hänen kuolemastaan?\n\n-- Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine\nyksinään... Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin\ntikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.\n\n-- Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, -- Jumala varjelkoon\nminua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta,\nymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys\ntai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu\nomalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.\n\n-- Ketä? Miten? Millä tavoin?\n\n-- Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouva\nSaint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.\n\n-- Isäänikö varten?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut\nsurmata rouva Saint-Méranin?\n\n-- Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa\nmyrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta\nsitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra\nNoirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden\naikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni\nannoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi\nvaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti,\nsillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen\ntottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.\n\n-- Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot\neivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole\nkäynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että\nvaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi\nmieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun\ntäytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.\n\n-- Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?\n\n-- Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Kutsukaa hänet, minä kerron hänelle mitä olen nähnyt, mitä olen\nhuomannut, ja me teemme ruumiinavauksen.\n\n-- Ja uskotteko löytävänne myrkyn jätteitä?\n\n-- En myrkkyä, sitä en ole sanonut, mutta tulemme huomaamaan, että\nhermosto on ollut ärtynyt, että näennäinen, eittämätön tukehtuminen on\ntapahtunut, ja me sanomme teille: Rakas Villefort, jos huolimattomuus\non tämän aiheuttanut, niin pitäkää silmällä palvelijoitanne. Jos viha\nsen on saanut aikaan, niin vartioikaa vihamiehiänne.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä ehdotattekaan? huokasi Villefort aivan\nmasentuneena. -- Jos joku toinen kuin te saisi tämän asian tietää,\nolisi välttämätöntä panna toimeen tutkimus. Ja tutkimus minun luonani,\nsehän on mahdotonta! Mutta, jatkoi kuninkaallinen prokuraattori\nkoettaen rauhoittaa mieltään ja luoden levottoman katseen lääkäriin, --\njos sitä tahdotte, jos sitä ehdottomasti vaaditte, niin tottelen. Ehkä\nminun tulisi ryhtyä tutkimaan tätä asiaa, luonteenikin sitä vaatii.\nMutta näettehän, tohtori, kuinka suuren surun vallassa olen jo\nennestäänkin. Pitäisikö minun tällaisen surun jälkeen vielä tuottaa\nkotiini häväistyskin! Vaimoni ja tyttäreni kuolisivat siitä. Ja mitä\nminuun tulee, niin tiedättehän, tohtori, että minunlaiseni mies ei\nnouse tällaiseen asemaan, ei ole kahtakymmentäviittä vuotta\nkuninkaallisena prokuraattorina saamatta vihamiehiä ja minulla on niitä\npaljon. Jos tämä asia tulisi ilmi, niin he aivan vapisisivat ilosta, ja\nhäpeä kohdistuisi minuun. Antakaa minulle anteeksi tällaiset\nsovinnaiset mielipiteet. Jos olisitte pappi, en uskaltaisi teille tätä\nsanoa. Mutta tehän olette maailmanmies, tunnette ihmiset. Tohtori,\ntohtori, olkaamme aivan kuin ette olisi minulle mitään sanonut, eikö\nniin?\n\n-- Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri liikutettuna, --\nvelvollisuuteni on auttaa ihmiskuntaa. Olisin pelastanut rouva\nSaint-Méranin, jos tiede olisi siinä voinut auttaa, mutta hän on\nkuollut, ja minä kuulun elossaoleville. Haudatkaamme sielumme\nsyvyyteen tämä salaisuus. Jos joku saa tästä asiasta vihiä, syytän\ntietämättömyyttäni puolustaakseni vaitioloani. Mutta tutkikaa, tutkikaa\ntarkoin, ehkä juttu ei pysähdykään tähän. Ja kun olette löytänyt\nsyyllisen, jos hänet löydätte, niin sanon teille: Olette tuomari,\ntehkää mitä tahdotte!\n\n-- Kiitos, kiitos, tohtori, huokasi Villefort sanomattoman\nhelpottuneena. -- Minulla ei ole ollut parempaa ystävää kuin te!\n\nJa aivan kuin peläten, että tohtori muuttaisi mieltään, hän lähti\nnopeasti hänen kanssaan taloa kohden.\n\nMorrel, joka tunsi tarvitsevansa saada hengittää syvään, pisti päänsä\npensaikosta esiin, ja kuu valaisi hänen kasvojaan. Hän oli niin kalpea,\nettä olisi voinut luulla häntä kummitukseksi.\n\n-- Jumala suojaa minua, sen huomaan, vaikkakin kamalalla tavalla, sanoi\nhän. -- Mutta Valentine, Valentine, ystävä-parka, jaksaako hän kestää\ntämän surun taakan?\n\nNäin sanoessaan hän katseli vuoroin kolmea valkoverhoista ja yhtä\npunaverhoista ikkunaa. Rouva Villefort oli ilmeisesti sammuttanut\nlamppunsa ja ainoastaan yölamppu loi valonsa verhoihin.\n\nMutta kolmesta valkoverhoisesta ikkunasta aukeni yksi. Uunin liedelle\nasetettu kynttilä loi valoaan ulos, ja hän näki varjon nojautuvan\nparvekkeen reunaa vastaan.\n\nMorrel vavahti. Hän oli kuulevinaan nyyhkytystä.\n\nEihän ollut laisinkaan ihmeellistä, että tämä tavallisesti niin\nurhoollinen ja voimakas mies, jota nyt hämmensi kaksi ihmiskunnan\nvoimakkainta intohimoa, rakkaus ja pelko, heikontui siinä määrin, että\njoutui taikauskoisten kuulohäiriöitten valtaan. Valentine ei voinut\nnähdä häntä, mutta hän oli kuitenkin varma, että tuo ikkunassa\nhäivähtänyt varjo häntä kutsui. Hän riensi piilostaan, ja\najattelematta, että joku voisi hänet nähdä, Valentine säikähtyä ja\nkirkaista vasten tahtoaan, hän harppasi nurmikon poikki, joka päilyi\nkuutamossa kuin valkoinen järvi, saapui talon edessä olevien\nruukkumyrttien luo, tuli porille, juoksi niitä ylös, tarttui oveen,\njoka heti aukeni.\n\nValentine ei ollut häntä nähnyt. Hänen silmänsä seurasivat taivaalla\nkiitävää valkoista pilveä, joka näytti korkeuteen kohoavalta sielulta.\nHänen runollinen ja kiihtynyt mielensä sanoi, että se oli hänen\näidinäitinsä sielu.\n\nMorrel oli kulkenut eteisen poikki ja löytänyt portaitten käsipuun,\npehmeät matot estivät hänen askeltensa ääntä kuulumasta. Sitä paitsi\nhän oli joutunut sellaiseen mielentilaan, että herra Villefort'inkaan\nläsnäolo ei olisi häntä kauhistuttanut. Jos Villefort olisi astunut\nhänen tielleen, hän olisi mennyt hänen luokseen, tunnustanut kaikki ja\nrukoillut tätä hyväksymään heidän rakkautensa. Morrel oli hullu.\n\nKaikeksi onneksi hän ei nähnyt ketään.\n\nTänä hetkenä hänellä oli hyötyä siitä, että Valentinen kuvauksen\nnojalla hän tunsi tarkoin talon huonejärjestyksen. Kun hän oli päässyt\nportaiden yläpäähän, neuvoi nyyhkytys, jonka soinnun hän tunsi, hänelle\ntien. Hän kääntyi. Raollaan olevasta ovesta näkyi valoa ja kuului\nhuokauksia. Hän avasi oven ja astui sisään.\n\nVuodekomerossa, valkoisen vaatteen alla, jonka läpi erottautui pään ja\nvartalon muoto, lepäsi vainaja. Kuolemaan liittyvä salaisuus teki hänet\nMorrelin mielestä kammottavaksi.\n\nVuoteen vieressä, pää painuneena syvälle leveän nojatuolin tyynyihin,\noli Valentine polvillaan kädet ristissä.\n\nHän oli lähtenyt avoimen ikkunan luota ja rukoili niin hartaasti, että\nkovakin sydän siitä olisi heltynyt. Sanat tulivat hänen suustaan\nnopeasti, sekavina, sillä tuska kuristi polttavilla kourillaan hänen\nkurkkuaan.\n\nIkkunasta tulviva kuutamo himmensi kynttilän loiston ja väritti\nkaamealla valollaan tämän synkeän näyn.\n\nVaikka Morrel ei ollutkaan erikoisen uskonnollinen, vaikka häneen ei\nollut helppo vaikuttaa, niin Valentinen suru järkytti häntä syvästi.\nHän huokasi, sopersi nimen, ja silloin nosti tyttö tyynystä\nmarmorinkalpeat, kyyneleiset kasvonsa ja kääntyi häneen. Hän näki\nMorrelin, mutta ei osoittanut mitään hämmästystä. Surun täyttämässä\nsydämessä ei ole välitunteita.\n\nMorrel ojensi kätensä tytölle. Valentine pyysi anteeksi, ettei ollut\ntullut häntä tapaamaan, osoittamalla vain vaatteen alla lepäävää\nruumista, ja alkoi uudelleen nyyhkyttää.\n\nEi kumpikaan tohtinut puhua tässä huoneessa. Itse kuolema tuntui vielä\nseisovan siellä vaatien hiljaisuutta.\n\nViimein Valentine uskalsi puhua.\n\n-- Ystävä, sanoi hän, -- kuinka olette täällä? Sanoisin teille\ntervetuloa, ellei kuolema olisi avannut teille tämän talon ovea.\n\n-- Valentine, vastasi Morrel väräjävällä äänellä ja kädet ristissä, --\nodotin puoli yhteentoista asti. Kun teitä ei kuulunut, tulin\nlevottomaksi, hyppäsin muurin yli, jouduin puutarhaan. Silloin kuulin\npuhuttavan tästä kamalasta onnettomuudesta.\n\n-- Ketkä puhuivat? kysyi Valentine.\n\nMorrel vavahti, sillä tohtorin ja Villefort'in keskustelu johtui hänen\nmieleensä, ja hän oli näkevinään vaatteen läpi vainajan kouristuneet\njäsenet, jäykistyneen kurkun ja siniset huulet.\n\n-- Palvelijat, vastasi hän.\n\n-- Mutta tulemalla tänne syöksette meidät perikatoon, sanoi Valentine\nkauhistumatta ja suuttumatta.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi, sanoi Morrel yhtä tyynesti, -- minä\nlähden.\n\n-- Ei, sanoi Valentine, -- joku voisi teidät nähdä, jääkää.\n\n-- Mutta jos joku tulee?\n\nNuori tyttö pudisti päätään.\n\n-- Ei kukaan tule, sanoi hän, -- olkaa rauhassa, tuossa on\nsuojelijamme.\n\nJa hän osoitti vaatteen läpi häämöttävää ruumista.\n\n-- Mutta miten on käynyt Franz d'Epinayn? Kertokaa minulle, sanoi\nMorrel.\n\n-- Herra Franz saapui allekirjoittamaan avioliittosopimusta juuri\nsilloin, kun äidinäitini kuoli.\n\n-- Ah! huudahti Morrel iloissaan, sillä hän ajatteli itsekseen, että\ntämä kuolemantapaus viivyttäisi paljon Valentinen häitä.\n\n-- Mutta tuskaani lisää se, sanoi nuori tyttö, aivan kuin tämä tunne\nheti olisi saanut rangaistuksensa, -- että äidinäitini kuollessaan\nmääräsi, että avioliitto on solmittava mahdollisimman pian. Hänkin\ntoimi minua vastaan, vaikka luuli minua suojaavansa.\n\n-- Kuulkaa! sanoi Morrel.\n\nHe vaikenivat.\n\nKuului, miten ovi aukeni ja joku käveli käytävässä ja portailla.\n\n-- Isäni lähtee työhuoneestaan, sanoi Valentine.\n\n-- Ja saattaa tohtoria pois, lisäsi Morrel.\n\n-- Mistä tiedätte, että tohtori on täällä? kysyi Valentine\nkummastuneena.\n\n-- Otaksun vain, sanoi Morrel.\n\nValentine katsoi nuoreen mieheen.\n\nKadulle vievä ovi kuului sulkeutuvan. Herra Villefort sulki sen lisäksi\npuutarhaan vievän oven ja nousi portaita ylös.\n\nSaavuttuaan eteiseen hän mietti, menisikö omaan huoneeseensa vai\npoikkeaisiko rouva Saint-Méranin huoneeseen. Morrel kätkeytyi erään\nverhon taakse. Valentine ei liikahtanutkaan. Syvä suru aivan kuin nosti\nhänet kaiken pelon yläpuolelle.\n\nHerra Villefort meni omaan huoneeseensa.\n\n-- Nyt, sanoi Valentine, -- ette enää voi poistua puutarhan- ettekä\nkadunpuoleisesta ovesta.\n\nMorrel katsoi kummastuneena nuoreen tyttöön.\n\n-- Nyt ei ole muuta varmaa tietä, sanoi Valentine, -- kuin kulkea\nisoisäni huoneiston kautta.\n\nHän nousi.\n\n-- Tulkaa, sanoi hän.\n\n-- Minne? kysyi Maximilien.\n\n-- Isoisäni luo.\n\n-- Minä, herra Noirtier'n luo?\n\n-- Niin.\n\n-- Tarkoitatteko todellakin sitä?\n\n-- Olen jo kauan aikonut sitä. Minulla ei ole enää muuta ystävää\nmaailmassa, ja me molemmat tarvitsemme häntä ehdottomasti... Tulkaa!\n\n-- Olkaa varovainen, Valentine, sanoi Morrel epäröiden, suostuisiko\ntytön tahtoon. -- Olkaa varovainen, side on pudonnut silmiltäni. Tulin\ntänne luvattomasti. Ajatteletteko itse järkevästi, ystäväni?\n\n-- Ajattelen, sanoi Valentine, -- enkä arkaile tänä hetkenä muuta kuin\nsitä, että jätän yksin äidinäitini ruumiin, jonka ääreen lupasin jäädä.\n\n-- Valentine, sanoi Morrel. -- Kuolema on itsestään pyhä.\n\n-- Niin on, sanoi nuori tyttö. -- Sitä paitsi ei käyntimme kestä\nkauaakaan, tulkaa.\n\nValentine meni käytävän poikki ja laskeutui pieniä portaita, joita\nmyöten päästiin Noirtier'n luo. Morrel seurasi häntä varpaillaan.\nHeidän saavuttuaan huoneiston eteen oli vanha palvelija portailla.\n\n-- Barrois, sanoi Valentine, -- sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään\ntänne.\n\nValentine astui edellä sisään.\n\nNoirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista\nääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä\ntalossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän\nnäki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.\n\nNuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava\nleima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava,\noli se samalla kiihkeän kysyvä.\n\n-- Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, -- kuule minua tarkkaan.\nTiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei\ntällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.\n\nSuuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.\n\n-- Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?\n\nHalvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin\nkäteen.\n\n-- Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.\n\nVanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.\n\n-- Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen\nlaivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?\n\nOlen, ilmaisi vanhus.\n\n-- Tuo nimi on moitteeton, ja Maximilien tekee sen kohta kunniakkaaksi,\nsillä kolmikymmenvuotiaana hän on jo spahiväen kapteeni ja\nkunnialegioonan jäsen.\n\nVanhus ilmaisi muistavansa sen.\n\n-- No niin, isä, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen\nja viitaten kädellään Maximilieniin, -- minä rakastan häntä enkä tahdo\ntulla kenenkään muun omaksi! Jos minut pakotetaan toisen kanssa\nnaimisiin, kuolen tai surmaan itseni.\n\nHalvatun silmät ilmaisivat kokonaista ajatusten myrskyä.\n\n-- Pidäthän Maximilien Morrelista, isä? kysyi nuori tyttö.\n\n-- Pidän, ilmaisi liikkumaton vanhus.\n\n-- Ja voithan suojella meitä, jotka olemme lapsiasi, isäni vihaa\nvastaan?\n\nNoirtier loi älykkään katseensa Morreliin aivan kuin sanoen:\n\n-- Sen saamme nähdä.\n\nMaximilien ymmärsi.\n\n-- Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa.\nSallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?\n\n-- Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.\n\nSitten hän katsoi levottomasti Valentineen.\n\n-- Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?\n\n-- Niin.\n\n-- Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän\nvarsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.\n\nSitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen,\nvaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:\n\n-- Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.\n\nValentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan\npäästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja\nsanottuaan hyvästi Morrelille.\n\nSitten Morrel osoittaakseen Noirtier'lle, että hän nautti Valentinen\nluottamusta ja tunsi kaikki hänen salaisuutensa, otti sanakirjan, kynän\nja paperia ja asetti ne pienelle pöydälle, jolla oli lamppu.\n\n-- Ensiksi, sanoi Morrel, -- sallikaa minun kertoa, kuka olen, miten\nolen rakastunut neiti Valentineen, ja mitkä ovat aikomukseni hänen\nsuhteensa.\n\n-- Minä kuuntelen, ilmaisi Noirtier.\n\nJuhlallinen oli tämä vanhus, joka näköjään oli vain muille taakaksi,\nmutta joka nyt oli tullut kahden nuoren, kauniin, voimakkaan ja juuri\nelämään astuvan rakastavan ainoaksi suojelijaksi ja turvaksi.\n\nHänen kasvoillaan oli ylhäinen ja arvokas ilme, joka teki syvän\nvaikutuksen Morreliin, kun hän aloitti kertomuksensa.\n\nHän kertoi, miten oli tutustunut Valentineen ja rakastunut häneen ja\nmiten Valentine yksinäisenä ja onnettomana oli ottanut hänen\ntunnustuksensa vastaan. Hän kertoi syntyperänsä, mainitsi asemansa ja\nvarallisuutensa. Ja etsiessään aina välillä vastausta vanhuksen\nsilmistä hän näki näiden ilmaisevan:\n\n-- Hyvä on, jatkakaa.\n\n-- Nyt, sanoi Morrel lopetettuaan ensimmäisen osan kertomustaan, --\nnyt, kun olen teille ilmaissut rakkauteni ja toiveeni, rohkenen sanoa,\nmitkä ovat tulevaisuudentuumani.\n\n-- Sanokaa, ilmaisi vanhus.\n\nJa Morrel kertoi kaiken Noirtier'lle, kertoi, että vaunut odottivat\naitauksen sisäpuolella ja että hän aikoi ryöstää Valentinen ja viedä\nhänet sisarensa luo, mennä hänen kanssaan naimisiin ja nöyrästi odottaa\nVillefort'in anteeksiantoa.\n\n-- Ei, sanoi Noirtier.\n\n-- Eikö? lausui Morrel. -- Eikö meidän pitäisi tehdä niin?\n\n-- Ei.\n\n-- Te ette siis hyväksy tätä suunnitelmaa?\n\n-- En.\n\n-- No niin, on toinenkin keino, sanoi Morrel.\n\nVanhuksen kysyvä katse tiedusti: mikä?\n\n-- Minä menen Franz d'Epinayn luo -- olen onnellinen voidessani sanoa\ntämän neiti Valentinen poissa ollessa --, ja pakotan hänet\nmenettelemään aatelismiehen tavoin.\n\nNoirtier'n katse kysyi yhä.\n\n-- Kerron nimittäin hänelle, mitkä siteet liittävät minut neiti\nValentineen. Jos hän on hieno mies, niin hän luopuu vapaaehtoisesti\nmorsiamestaan ja voittaa elinkautisen uhrautuvan ystävyyteni. Ellei hän\nsuostu, vaan pitää kiinni omasta edustaan tai naurettavasta ylpeydestä\n-- vaikka tietää, että Valentine rakastaa minua --, ryhdyn hänen\nkanssaan kaksintaisteluun ja annan hänelle oikeuden valita itselleen\nedullisimman taistelutavan. Silloin joko minä surmaan hänet tai hän\nminut. Jos minä surmaan hänet, niin tiedän, ettei hän mene Valentinen\nkanssa naimisiin; jos hän surmaa minut, niin tiedän, ettei Valentine\nmene hänen kanssaan naimisiin.\n\nHyvillään katseli Noirtier nuoren miehen jaloja ja avomielisiä kasvoja,\nmutta kun Morrel oli lopettanut, sulki hän useaan kertaan silmänsä,\nminkä tiedämme merkinneen kieltävää vastausta.\n\n-- Eikö? sanoi Morrel. -- Ette siis hyväksy tätä toistakaan ehdotusta?\n\n-- En sitä hyväksy, ilmaisi vanhus.\n\n-- Mutta mitä sitten teemme? kysyi Morrel. -- Rouva Saint-Méranin\nviimeiset sanat ovat olleet, että hänen tyttärentyttärensä häitä ei saa\nviivyttää. Pitääkö minun sallia se?\n\nNoirtier pysyi liikkumattomana.\n\n-- Nyt ymmärrän, sanoi Morrel, -- minun pitää odottaa.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta asioiden lykkääminen on meille turmioksi, lausui nuori mies.\n-- Valentine on yksinään, ja hänet pakotetaan tottelemaan niin kuin\nlapsi pakotetaan. Uskokaa minua, ei ole mitään muuta keinoa kuin ne\nkaksi, jotka jo mainitsin. Suokaa anteeksi, että nuori mies puhuu\nteille tällä tavoin. Sanokaa, kumpaa pidätte edullisempana. Sallitteko,\nettä neiti Valentine luottaa kunniasanaani ja toimii lupauksensa\nmukaan.\n\n-- En.\n\n-- Pitääkö siis minun mennä herra d'Epinayn luo?\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, mistä siis tulee se apu, jota taivaalta\nodotamme?\n\nVanhus hymyili silmillään, niin kuin hänen tapansa oli hymyillä, kun\nhänelle puhuttiin taivaasta. Vanhassa jakobiinissa oli säilynyt vähän\nateistin vikaa.\n\n-- Sattumako meitä auttaa? kysyi Morrel.\n\n-- Ei.\n\n-- Tekö?\n\n-- Niin.\n\n-- Tekö?\n\n-- Niin, ilmaisi vanhus uudelleen.\n\n-- Ymmärrättehän mitä kysyn? Suokaa anteeksi, kun kysyn vielä kerran,\nmutta teidän vastauksestanne riippuu elämäni. Tuotteko te meille\npelastuksen?\n\n-- Tuon.\n\n-- Oletteko siitä varma?\n\n-- Olen.\n\n-- Takaatteko sen?\n\n-- Takaan.\n\nJa hänen katseessaan oli niin suuri voima ja varmuus, että täytyi\nluottaa hänen tahtoonsa ja kykyynsä.\n\n-- Kiitos, kiitos, tuhat kertaa kiitos! Mutta ellei Jumala tee ihmettä\nja lahjoita teille jälleen puhelahjaa, liikuntaa, toimintakykyä, kuinka\nvoitte te, tuoliin kahlehdittuna, mykkänä ja liikkumattomana, kuinka\nvoitte te vastustaa tätä avioliittoa?\n\nHymy kirkasti vanhuksen kasvot, omituinen hymy, joka näkyi vain\nsilmissä.\n\n-- Minun pitää siis odottaa? kysyi nuori mies.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta entä avioliittosopimus?\n\nSama hymy ilmaantui jälleen vanhuksen silmiin.\n\n-- Tarkoitatteko, ettei sitä allekirjoitetakaan?\n\n-- Tarkoitan, sanoi Noirtier.\n\n-- Siis avioliittosopimusta ei allekirjoitetakaan! huudahti Morrel. --\nAnteeksi, anteeksi, mutta suurta onnea saa epäillä. Sopimusta ei siis\nallekirjoiteta?\n\n-- Ei, sanoi halvaantunut.\n\nTästä vakuutuksesta huolimatta Morrelin oli vaikea uskoa onneensa.\nVanhuksen lupaus oli niin omituinen, että se saattoikin johtua\nsielullisten lahjojen heikentymisestä eikä tahdonvoimasta. Onhan\nluonnollista, että hullu, joka ei tunne omaa vajavuuttaan, uskoo\nvoivansa toteuttaa sellaista, mikä menee yli hänen voimiensa. Heikko\npuhuu taakoista, jotka hän jaksaa nostaa, pelkuri lättiläisistä, jotka\nhän kukistaa, köyhä aarteista, joita hän pitää hallussaan,\nvähäpätöinenkin talonpoika voi ylimielisyydessään sanoa itseään\nJupiteriksi.\n\nNoirtier joko ymmärsi nuoren miehen epäröimisen tai ei täydellisesti\nluottanut hänen tottelevaisuuteensa, yhtä kaikki, hän katsoi terävästi\nhäneen.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyi Morrel. -- Pitääkö minun vielä kerran luvata,\netten toimi millään tavoin?\n\nNoirtier'n katse pysyi terävänä aivan kuin sanoakseen, ettei hän ollut\ntyytyväinen pelkkään lupaukseen. Sitten hänen katseensa siirtyi\nkasvoista käteen.\n\n-- Vaaditteko minulta valaa? kysyi Maximilien.\n\n-- Vaadin, vastasi halvaantunut.\n\nMorrel huomasi vanhuksen panevan suurta painoa tähän valaan. Hän ojensi\nkätensä.\n\n-- Kautta kunniani, sanoi hän, -- vannon odottavani siihen asti, kunnes\nolette päättänyt, millä tavoin on toimittava herra d'Epinayta vastaan.\n\n-- Hyvä, vastasi vanhuksen katse.\n\n-- Pitääkö minun nyt lähteä? kysyi Morrel.\n\n-- Pitää.\n\n-- Kohtaamatta neiti Valentinea?\n\n-- Niin.\n\nMorrel nyökkäsi ilmaisten olevansa valmis tottelemaan.\n\n-- Nyt, jatkoi Morrel, -- sallikaa, että poikanne suutelee teitä samoin\nkuin äsken tyttärennekin.\n\nNoirtier'n katseen ilmeestä ei voinut erehtyä.\n\nNuori mies painoi huulensa vanhuksen otsalle samaan kohtaan, mihin\nnuori tyttö oli omansa painanut.\n\nSitten hän kumarsi toisen kerran vanhukselle ja poistui.\n\nEteisessä hän tapasi vanhan palvelijan, jolle Valentine oli selittänyt\nasian. Tämä odotti Morrelia ja kuljetti hänet pimeää käytävää myöten\novelle, josta päästiin puutarhaan.\n\nMorrel riensi ristikkoportille, pääsi pensaiden avulla kiipeämään\nmuurille, tikapuita myöten alas ja vaunujensa luo. Hän astui niihin ja\najoi mielenliikutuksista herpaantuneena, mutta rauhallisena puoliyön\naikaan Meslay-kadulle, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui sikeästi, aivan\nkuin olisi ollut humalassa.\n\n\n\n\n74. Villefort'in perhehauta\n\n\nKahta päivää myöhemmin oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut kello\nkymmenen aikaan aamulla Villefort'in asunnon edustalle, ja pitkä rivi\nsuruvaunuja odotti Saint-Honoré- ja Pépinière-kaduilla.\n\nNäiden vaunujen joukossa oli eräät omituisen näköiset, jotka näyttivät\nsaapuneen pitkän matkan päästä. Ne olivat jonkinmoiset mustaksi\nmaalatut rahtivaunut, ja olivat saapuneet hautaustilaisuuteen\nensimmäisinä.\n\nNämä vaunut olivat tuoneet markiisi Saint-Méranin ruumiin. Omituinen\nsattuma oli järjestänyt niin, että hautajaisvieraat, jotka olivat\ntulleet saattamaan yhtä ruumista, saivatkin saattaa kahta näiden\nviimeiseen leposijaan.\n\nHautajaisvieraitten lukumäärä oli hyvin suuri. Markiisi Saint-Méran,\nkuningas Ludvig XVIII:n ja kuningas Kaarle X:n innokkain ja uskollisin\npalvelija, oli saanut paljon ystäviä, ja hautajaisiin tuli lisäksi\nsuuri joukko sellaisia, jotka yhteiskunnallisten seikkojen vuoksi\nolivat joutuneet yhteyteen Villefort'in kanssa.\n\nViranomaisille annettiin heti tieto uudesta kuolemantapauksesta, ja\nnämä sallivat viettää molemmat hautajaiset yht'aikaa. Toiset\nruumisvaunut, jotka olivat yhtä komeat kuin markiisittarenkin, tuotiin\nVillefort'in talon eteen, ja arkku nostettiin rahtivaunuista niihin.\n\nRuumiit haudattaisiin Père-Lachaisen hautausmaahan, jonne Villefort jo\naikoja sitten oli valmistuttanut perhehaudan. Tähän holviin oli jo\nviety Renée-raukan ruumis, ja kymmenen vuoden eron jälkeen hänen\nvanhempansa tulivat hänen luokseen.\n\nPariisi, joka aina on utelias ja mielellään katselee juhlallisia\nhautajaisia, seurasi hurskaan vaiteliaana, miten komeassa kulkueessa\nvietiin viimeiseen leposijaansa kaksi vanhan aateliston jäsentä, jotka\nolivat kuuluisat sukusuhteistaan, ylhäisistä tavoistaan ja\nhorjumattomasta uskollisuudestaan periaatteilleen.\n\nBeauchamp, Albert ja Château-Renaud istuivat samoissa vaunuissa\nkeskustellen näistä melkein yht'aikaa sattuneista kuolemantapauksista.\n\n-- Näin viime vuonna markiisitar Saint-Méranin Marseillessa, sanoi\nChâteau-Renaud, -- palatessani Algeriasta. Hän oli luotu elämään\nsata vuotta, sillä hän oli erinomaisen terve, pirteä ja hyvin\ntoimintahaluinen. Kuinka vanha hän oli?\n\n-- Kuudenkymmenenkuuden, vastasi Albert, -- sen mukaan mitä Franz\nminulle kertoi. Mutta hän ei kuollut vanhuuttaan, vaan suruun.\nSanotaan, että markiisin kuolema oli tehnyt häneen niin tärisyttävän\nvaikutuksen, ettei hän sen jälkeen ollut aivan järjissään.\n\n-- Mutta mihin tautiin hän kuoli? kysyi Beauchamp.\n\n-- Aivokuumeeseen, sanotaan, tai äkilliseen halvaukseen. Eikö se ole\nmelkein sama asia?\n\n-- Halvaukseenko? toisti Beauchamp. -- Sitä on vaikea uskoa. Minäkin\nnäin markiisitar Saint-Méranin pari kertaa, ja hän oli lyhyt, hento,\npikemmin herkkähermoinen kuin verevä. Hyvin harvoin sellaiset ihmiset\nkuin rouva Saint-Méran kuolevat halvaukseen.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Albert, -- olkoon kuoleman syynä mikä\ntahansa tai kuka lääkäri tahansa, niin saa herra Villefort, tai\noikeammin neiti Valentine, tai vielä oikeammin ystävämme Franz suuren\nperinnön. Luullakseni kahdeksankymmenentuhannen frangin vuotuiset\nkorot.\n\n-- Ja perintö kasvaa vielä melkein kaksinkertaiseksi, kun tuo vanha\njakobiini Noirtier kuolee.\n\n-- Siinä se onkin sitkeä ukko, sanoi Beauchamp. -- Luulenpa, että hän\non lyönyt vetoa kuoleman kanssa, että ennättää haudata kaikki\nsukulaisensa. Ja hän voittaakin vedon. Hän on entinen konventin jäsen,\njoka vuonna 1814 sanoi Napoleonille: \"Hallituksenne taittuu, sillä se\non kasvi ja on sen vuoksi liian nopeasti kasvanut. Ottakaa tasavalta\nholhoojaksi, laatikaa perustuslaki ja palatkaa taistelukentälle, ja\nminä takaan, että saatte viisisataatuhatta sotilasta, näette uuden\nMarengon ja uuden Austerlitzin. Poliittiset mielipiteet eivät kuole, ne\nvain toisinaan nukkuvat ja ovat herätessään voimakkaammat kuin levolle\nmennessään.\"\n\n-- Hän näyttää käsittelevän ihmisiä aivan samoin kuin mielipiteitä,\nhuomautti Albert. -- Mutta miten Franz tulee toimeen ukon kanssa --\ntämähän ei voi tulla toimeen ilman hänen vaimoaan? Niin, missä onkaan\nFranz?\n\n-- Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa herra Villefort'in seurassa, joka\npitää häntä jo perheenjäsenenä.\n\nMelkein kaikissa saattueeseen kuuluvissa vaunuissa keskusteltiin samaan\ntapaan. Kaikki kummastelivat näitä kahta toisiaan seurannutta\nkuolemantapausta, mutta kukaan ei epäillytkään, että asiaan kätkeytyisi\nsellainen kamala salaisuus, josta Avrigny yöllisellä kävelyllään oli\npuhunut Villefort'ille.\n\nNoin tunnin ajon jälkeen saavuttiin hautausmaalle. Oli kaunis mutta\npilvinen päivä, ja ilma oli siis sopusoinnussa hautajaisten kanssa.\nNiiden joukossa, jotka suuntasivat kulkunsa perhehautaa kohden,\nChâteau-Renaud huomasi myös Morrelin. Tämä oli tullut paikalle omissa\nvaunuissaan ja kulki yksinään, hyvin kalpeana ja vaiti kapeata, kuusien\nreunustamaa käytävää myöten.\n\n-- Te täällä! sanoi Château-Renaud pistäen kätensä kapteenin kainaloon.\nOletteko Villefort'in tuttavia? Miksi en koskaan ole nähnyt teitä\nheidän luonaan?\n\n-- En tunne herra Villefort'ia, vastasi Morrel, -- mutta tunsin rouva\nSaint-Méranin.\n\nAlbert ja Franz liittyivät heihin.\n\n-- Tämä paikka ei ole sovelias esittelyä varten, sanoi Albert. -- Mutta\nsamapa tuo, emmehän ole taikauskoisia. Herra Morrel, sallikaa minun\nesitellä teille Franz d'Epinay, verraton matkatoverini, jonka seurassa\ntein kiertokulkuni Italiassa. Rakas Franz, herra Maximilien Morrel,\nverraton ystävä, jonka olen saanut sinun poissa ollessasi ja jonka\nnimen saat kuulla joka kerta, kun puhun sydämestä, älystä ja\nrakastettavuudesta.\n\nMorrel epäröi hetkisen. Hän kysyi itseltään, eikö olisi valheellista\ntervehtiä rakastettavasti miestä, jota vastaan hän salaa taisteli.\nMutta hän muisti valansa ja hetken vakavuuden; hän koetti hillitä\nkasvojensa ilmeitä ja kumarsi Franzille.\n\n-- Neiti Villefort on hyvin suruissaan, eikö olekin? kysyi Debray\nFranzilta.\n\n-- Hän on aivan käsittämättömän surullinen, vastasi Franz. -- Hän oli\ntänä aamuna niin huonon näköinen, että tuskin tunsin häntä.\n\nNämä sanat koskivat kipeästi Morrelin sydämeen. Tuo mies oli siis\nnähnyt Valentinen ja puhutellut häntä? Nuoren, kuohahtavan upseerin\ntäytyi käyttää koko tarmonsa hillitäkseen itseään ja pitääkseen\nvalansa.\n\nHän tarttui Château-Renaud'n käsivarteen ja joudutti häntä holvin luo,\njonka eteen hautaustoimiston miehet olivat laskeneet molemmat arkut.\n\n-- Suurenmoinen asunto, sanoi Beauchamp luoden katseensa perhehautaan.\n-- Kesäpalatsi ja samalla talvipalatsi. Kerran tekin sinne joudutte,\nrakas d'Epinay, sillä tehän kuulutte perheeseen. Minä, joka olen\nfilosofi, tahdon saada asuntoni maalta, pienen majan puiden alta, enkä\ntahdo noin paljon raskaita kiviä ruumisraukkani päälle. Kuollessani\nsanon lähelläni oleville niin kuin Voltaire Pironille: \"Menen maalle\",\nja kaikki on loppunut... Rohkaiskaa mielenne, Franz, vaimonnehan saa\nperiä.\n\n-- Te olette toden totta sietämätön, sanoi Franz. -- Politiikassa\nolette tottunut nauramaan kaikelle, ja suuria asioita johtavat miehet\neivät tavallisesti usko mitään. Mutta kun teillä on kunnia puhutella\ntavallisia ihmisiä, Beauchamp, niin koettakaahan ottaa mukaan\nsydämenne, jonka jätätte eduskunnan tai päärien kamarin vaatesäilöön.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Beauchamp, -- mitä onkaan elämä? Pysähdys\nkuoleman eteisessä.\n\n-- Beauchamp kyllästyttää minua, sanoi Albert. Hän peräytyi Franzin\nkera ja jätti Beauchamp'in jatkamaan filosofisia mietiskelyjään Debrayn\nseurassa.\n\nVillefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen\njalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja\nVillefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.\n\nSiellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia\nlaatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin\nsitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja\njuhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta.\nSiitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.\n\nTäällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet\nnuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät\nkävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään\nsekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.\n\nArkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja\nlaskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja\nmuutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.\n\nKun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita\npidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert\nja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.\n\nFranz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli\ntahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän\npelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin\npalatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei\nhän kuullut mitään heidän keskustelustaan.\n\nKun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:\n\n-- Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?\n\n-- Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.\n\n-- Niin pian kuin mahdollista.\n\n-- Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?\n\nTuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel\nnähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.\n\nVillefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.\n\nPoikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai\ntyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja\npyysi Franzia istumaan.\n\n-- Herra d'Epinay, sanoi hän, -- tämä hetki ei ole asialleni niin\nsopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon\nnoudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani\non siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar\nSaint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä\nei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin\nkunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien\nomaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä\npaperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti\nlaatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää\nnäitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu\nSaint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.\n\n-- Hyvä herra, sanoi d'Epinay, -- neiti Valentine on niin syvän surun\nvallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden\ntotta...\n\n-- Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan\nviimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. -- Siltä taholta ei siis ole\nmitään esteitä, sen takaan.\n\n-- Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne\nmukaan, sanoi Franz. -- Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa\nminulle sekä iloa että onnea.\n\n-- Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. -- Avioliittosopimus on\nvalmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.\n\n-- Mutta entä suruaika? esteli Franz.\n\n-- Olkaa rauhassa, jatkoi Villefort, -- minun talossani ei suinkaan\njätetä soveliaisuuden sääntöjä noudattamatta. Valentine voi mennä tavan\nvaatimaksi kolmen kuukauden ajaksi tiluksilleen Saint-Méraniin, sillä\nnämä tilukset kuuluvat nyt hänen perintöönsä. Häät voidaan viettää\nsiellä viikon päästä kaikessa hiljaisuudessa ilman mitään\njuhlallisuuksia. Markiisitar Saint-Méran toivoikin, että hänen\ntyttärentyttärensä häät vietettäisiin tällä maatilalla. Häiden jälkeen\nte voitte palata Pariisiin, ja vaimonne saa viettää nuo kolme kuukautta\nmaalla äitipuolensa seurassa.\n\n-- Niin kuin vain suvaitsette määrätä, sanoi Franz.\n\n-- Suvaitkaa siis odottaa puoli tuntia. Valentine tulee salonkiin.\nLähetän noutamaan herra Deschamps'ia, luemme sopimuksen yhdessä ja\nkirjoitamme sen alle, ja tänä iltana rouva Villefort vie neiti\nValentinen maatilalle, jonne menemme heitä tapaamaan viikon päästä.\n\n-- Minulla on vain yksi pyyntö, sanoi Franz.\n\n-- Mikä?\n\n-- Toivon, että Albert de Morcerf ja Raoul de Château-Renaud saavat\nolla läsnä allekirjoitustilaisuudessa. Tiedättehän, että he ovat minun\ntodistajiani.\n\n-- Puolessa tunnissa on heille lähetetty sana. Tahdotteko itse mennä\nheitä noutamaan vai lähetättekö jonkun muun heidän luokseen?\n\n-- Mieluimmin menen itse.\n\n-- Odotan siis teitä puolen tunnin päästä, paroni, ja puolen tunnin\npäästän Valentine on valmis.\n\nFranz kumarsi herra Villefort'ille ja poistui.\n\nTuskin oli kadulle johtava ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun\nVillefort lähetti sanan Valentinelle ja käski häntä olemaan salongissa\npuolen tunnin kuluttua, koska silloin odotettiin notaaria ja herra\nd'Epinayn todistajia.\n\nTämä odottamaton uutinen herätti talossa suurta huomiota. Rouva\nVillefort ei ottanut sitä uskoakseen, ja Valentineen se vaikutti kuin\nsalaman isku.\n\nHän katsoi ympärilleen kuin etsiäkseen jotakuta, joka voisi häntä\nauttaa.\n\nHän aikoi mennä isoisänsä luo, mutta portailla hän tapasi herra\nVillefort'in, joka tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet\nsalonkiin.\n\nEteisessä Valentine tapasi Barrois'n ja loi vanhaan palvelijaan\nepätoivoisen katseen.\n\nVähän Valentinen jälkeen saapui rouva Villefort pikku Edouardin\nseurassa salonkiin. Huomasi kyllä, että perhesuru oli koskenut\nhäneenkin. Hän oli kalpea ja näytti tavattoman väsyneeltä.\n\nHän istui, otti Edouardin polvelleen ja painoi tuon tuostakin melkein\nsuonenvedontapaisesti rintaansa vasten lastaan, johon koko hänen\nelämänsä näytti kohdistuneen.\n\nKohta ajoivat kahdet vaunut pihaan, toisessa notaari, toisessa Franz\nystävineen. Vähän ajan päästä kaikki olivat salongissa koolla.\n\nValentine oli niin kalpea, että siniset suonet hänen silmiensä\nympärillä ja poskissaan erottuivat selvästi. Franz puolestaan ei voinut\nhillitä suurta mielenliikutustaan.\n\nChâteau-Renaud ja Albert katsoivat toisiinsa kummastuneina. Hautajaiset\neivät tuntuneet heistä niin surullisilta kuin tämä juhlatilaisuus.\n\nRouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja\nkun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan\nvoinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.\n\nHerra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.\n\nKun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli\njärjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut\nsilmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.\n\n-- Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka\nvarsin hyvin sen tiesi.\n\n-- Olen, vastasi Franz.\n\nNotaari kumarsi.\n\n-- Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu\navioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n\nmuuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän\nannakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme\nlisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole\noikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on\nperuuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis\njulistaa mitättömäksi.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Villefort, -- mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että\nminun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun\nkieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.\n\n-- Olen pahoillani, sanoi Franz, -- että neiti Valentinen läsnä ollessa\non tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen\nvarallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin\nsuurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet\narvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.\n\nValentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet\nvuotivat pitkin hänen poskeaan.\n\n-- Sitä paitsi, jatkoi herra Villefort, -- vaikka menetättekin näin\nosan teille tulevasta omaisuudesta, ei teidän pidä katsoa tätä\ntestamentin äkillistä muuttamista loukkaukseksi. Se johtuu varmasti\nvain herra Noirtier'n heikontuneesta sieluntilasta. Isäni ei vastusta\nsitä, että Valentine menee naimisiin teidän kanssanne, vaan sitä, että\nhän ylipäänsä menee naimisiin. Jos olisi ollut kysymys jostakusta\ntoisesta, niin hän olisi menetellyt aivan samoin. Vanha ihminen on\nitsekäs, ja neiti Villefort oli herra Noirtier'n uskollinen toveri,\nmitä paronitar Epinay ei enää voi olla. Isäni onnettomasta tilasta\njohtuu, että hänelle hyvin harvoin puhutaan vakavista asioista, sillä\nhänen heikontunut sielunsa ei voisi niitä seurata. Olen aivan varma\nsiitä, että vaikka hän muistaakin poikansa tyttären menevän naimisiin,\nhän on unohtanut, minkä nimen hänen poikansa tyttärenpoika saa.\n\nTuskin oli Villefort lopettanut lauseensa, johon Franz vastasi\nkumartamalla, kun ovi aukeni ja Barrois astui sisään.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän niin varmalla äänellä, ettei olisi luullut\npalvelijan voivan niin puhua isäntäväelleen näin juhlallisessa\ntilaisuudessa. -- Hyvät herrat, herra Noirtier de Villefort haluaa heti\npaikalla puhutella Franz de Quesneliä, paroni Epinaytä.\n\nHänkin, aivan samoin kuin notaari, lausui kaikki sulhasen nimet, ettei\nmitään erehdystä voisi syntyä.\n\nVillefort vavahti, rouva Villefort pudotti poikansa polveltaan,\nValentine nousi mykkänä ja kalpeana kuin kuvapatsas.\n\nAlbert ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa entistä kummastuneempina.\n\nNotaari katsoi Villefort'iin.\n\n-- Se on mahdotonta, sanoi kuninkaallinen prokuraattori. -- Sitä paitsi\nei herra d'Epinay tällä hetkellä voi poistua salongista.\n\n-- Juuri tällä hetkellä tahtoo isäntäni, herra Noirtier, puhua\ntärkeistä asioista Franz d'Epinayn kanssa.\n\n-- Isoisä Noirtier puhuu siis? kysyi Edouard tavanmukaisella\nhävyttömyydellään.\n\nMutta tämä ilkeys ei saanut rouva Villefort'iakaan hymyilemään, sillä\nkaikkien ajatukset olivat nyt kohdistuneet toisaanne ja hetki oli niin\njuhlallinen.\n\n-- Sanokaa herra Noirtier'lle, sanoi Villefort, -- että hänen tahtoaan\nei voida täyttää.\n\n-- Siinä tapauksessa herra Noirtier pyytää ilmoittaa, vastasi Barrois,\n-- että hän antaa kantaa itsensä salonkiin.\n\nKummastus kasvoi kasvamistaan.\n\nJonkinmoinen hymy tuli rouva Villefort'in huulille. Valentine nosti\nhuomaamattaan silmänsä aivan kuin kiittääkseen taivasta.\n\n-- Valentine, sanoi Villefort, -- menkäähän tiedustelemaan, mitä tämä\nisoisänne uusi oikku merkitsee.\n\nValentine kiirehti muutaman askelen ovea kohden, mutta samassa herra\nVillefort pidätti häntä.\n\n-- Odottakaa, sanoi hän, -- minä saatan teitä.\n\n-- Anteeksi, sanoi Franz vuorostaan. -- Jos herra Noirtier nimenomaan\ntahtoo minua puhutella, niin minun velvollisuuteni ennen muita on mennä\nhänen luokseen. Sitä paitsi olen onnellinen saadessani tervehtiä häntä,\nkoska minulla ei vielä tähän asti ole ollut sitä kunniaa.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Villefort huomattavan levottomasti, -- älkää\nsuotta vaivautuko.\n\n-- Anteeksi, sanoi Franz niin kuin ainakin mies, joka on tehnyt\npäätöksensä. -- En tahdo jättää käyttämättä tätä tilaisuutta\ntodistaakseni herra Noirtier'lle, että hän on väärässä tuntiessaan\nvastenmielisyyttä minua kohtaan ja että olen päättänyt voittaa sen\nsuurella uskollisuudellani ja hellyydelläni.\n\nJa Villefort'in estelyistä huolimatta Franz nousi vuorostaan ja seurasi\nValentinea, joka jo astui portaita alas niin kuin hukkuva nähdessään\noljenkorren. Herra Villefort seurasi heitä. Château-Renaud ja Morcerf\nkatsoivat toisiinsa täysin ymmällä.\n\n\n\n\n75. Pöytäkirja\n\n\nNoirtier odotti nojatuolissaan mustiin puettuna.\n\nKun ne kolme, joita hän odotti, olivat astuneet huoneeseen, katsoi hän\noveen, ja palvelija sulki sen heti.\n\n-- Ottakaa huomioon, sanoi Villefort hiljaa Valentinelle, joka ei\nvoinut salata iloaan, -- jos herra Noirtier tahtoo ilmoittaa teille\nasioita, jotka voivat tehdä avioliittonne tyhjäksi, kiellän teitä\nymmärtämästä häntä.\n\nValentine nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.\n\nVillefort lähestyi Noirtier'ta.\n\n-- Tässä on Franz d'Epinay, sanoi hän. -- Olette pyytänyt häntä\nluoksenne, ja hän on tullut. Olen puolestani jo kauan toivonut tätä\ntapaamista, jotta hän voisi todistaa teille, kuinka aiheettomasti\nvastustatte hänen avioliittoaan neiti Valentinen kanssa.\n\nNoirtier vastasi luomalla Villefort'iin katseen, joka pani kylmät\nväreet kulkemaan pitkin tämän ruumista.\n\nHän kutsui katseellaan Valentinen lähemmäksi ja sai hänet ymmärtämään,\nettä hän etsi sanaa _avain_. Sitten hän suuntasi katseensa kahden\nikkunan välissä olevaan pieneen pöytään.\n\nValentine aukaisi pöydän laatikon ja löysi sieltä avaimen.\n\nKun hänellä oli tämä avain ja kun vanhus oli ilmaissut, että se\ntodellakin oli hänen pyytämänsä avain, suuntautui halvaantuneen katse\nvanhaan pöytäkaappiin, jota moneen vuoteen ei ollut käytetty, koska\ntiedettiin, että siinä oli vain arvottomia papereita.\n\n-- Pitääkö minun avata pöytäkaappi? kysyi Valentine.\n\n-- Pitää, ilmaisi vanhus.\n\n-- Avaanko laatikot?\n\n-- Avaat.\n\n-- Sivuillako olevat?\n\n-- Ei.\n\n-- Keskimmäisenkö?\n\n-- Niin.\n\nValentine avasi sen ja otti sieltä paperikäärön.\n\n-- Tätäkö tahdotte, isoisä? kysyi hän.\n\n-- En.\n\nHän otti sieltä paperin toisensa jälkeen, kunnes laatikko oli aivan\ntyhjä.\n\n-- Mutta laatikko on nyt aivan tyhjä, sanoi hän.\n\nVanhuksen katse suuntautui sanakirjaan.\n\n-- Kyllä ymmärrän, isoisä, sanoi Valentine.\n\nHän lausui kaikki kirjaimet, kunnes tuli S:ään; silloin Noirtier\npysäytti hänet.\n\nHän avasi sanakirjan ja etsi sanaan _salalaatikko_ asti.\n\n-- Ja kuka tuntee tämän salalaatikon?\n\nNoirtier katsoi oveen, jonka kautta palvelija oli poistunut.\n\n-- Barrois? kysyi nuori tyttö.\n\n-- Niin, ilmaisi Noirtier.\n\n-- Kutsunko hänet?\n\n-- Kutsu.\n\nValentine meni ovelle ja kutsui Barrois'n huoneeseen. Kärsimättömyyden\nhiki virtasi pitkin Villefort'in otsaa, ja Franz oli aivan ällistynyt.\n\nVanha palvelija tuli.\n\n-- Barrois, sanoi Valentine, -- isoisäni käski minua ottamaan avaimen\ntuon pöydän laatikosta, avaamaan tämän pöytäkaapin ja tuon laatikon.\nSiinä on salalaatikko, jonka te kuulutte tuntevan. Avatkaa se.\n\nBarrois katsoi vanhukseen.\n\n-- Totelkaa, sanoi Noirtier'n älykäs katse.\n\nBarrois totteli. Laatikon pohja oli kaksinkertainen, ja sen alta tuli\nnäkyviin mustalla nauhalla sidottu paperikimppu.\n\n-- Tätäkö tarkoitatte? kysyi Barrois.\n\n-- Niin, ilmaisi Noirtier.\n\n-- Kenelle minun pitää antaa nämä paperit? Herra Villefort'illeko?\n\n-- Ei.\n\n-- Neiti Valentinelleko?\n\n-- Ei.\n\n-- Herra Franz d'Epinaylleko?\n\n-- Niin.\n\nKummastuneena Franz astui askelen eteenpäin.\n\n-- Minulleko? sanoi hän.\n\n-- Niin.\n\nFranz otti paperit Barrois'ilta ja katsoi päällekirjoituksen: \"Nämä on\nkuoltuani annettava kenraali Durandille, joka kuollessaan jättäköön ne\npojalleen ja käskeköön säilyttää niitä huolellisesti, sillä niiden\njoukossa on eräs hyvin tärkeä paperi.\"\n\n-- Mitä minun pitää tehdä näillä papereilla? kysyi Franz.\n\n-- Säilyttäkää ne sinetillä suljettuina, sanoi kuninkaallinen\nprokuraattori.\n\n-- Ei, ei, ilmaisi Noirtier kiihkeästi.\n\n-- Tahdotteko ehkä, että tämä herra ne lukee? kysyi Valentine.\n\n-- Tahdon, vastasi vanhus.\n\n-- Kuulettehan, herra paroni, isoisäni pyytää teitä lukemaan ne, sanoi\nValentine.\n\n-- Istukaamme siis, lausui Villefort kärsimättömänä, -- sillä tämä\nkestää jonkin aikaa.\n\n-- Istukaa! ilmaisi vanhuksen katse.\n\nVillefort istui, mutta Valentine jäi seisomaan isoisänsä viereen\nnojaten hänen tuoliinsa, ja Franz seisoi hänen edessään paperit\nkädessään.\n\n-- Lukekaa, ilmaisi vanhuksen katse.\n\nFranz avasi kuoren, ja huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä jatkui\nhänen alkaessaan lukea:\n\n    Ote päiväkirjasta, joka laadittiin bonapartelaisten klubissa\n    Saint-Jaques-kadun varrella helmikuun 5. päivänä 1815.\n\nFranz keskeytti.\n\n-- Helmikuun 5. päivänä! Samana päivänä, jona isäni surmattiin!\n\nValentine ja Villefort olivat vaiti. Vanhuksen katse vain sanoi\nselvästi:\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Lähtiessään tästä klubista isäni katosi, jatkoi Franz.\n\nNoirtier'n katse teroitti:\n\n-- Lukekaa!\n\nHän jatkoi:\n\n    Me allekirjoittaneet, Louis-Jacques Beaurepaire, tykkiväen\n    eversti, Etienne Duchampy, prikaatinkenraali, ja Claude Lecharpal,\n    vesilaitos- ja metsäylihallituksen johtaja:\n\n    Selitämme, että helmikuun 4. päivänä saapui Elban saarelta kirje,\n    joka suositteli bonapartelaisen klubin jäsenille kenraali Flavien\n    de Quesneliä, joka palveltuaan keisaria vuodesta 1804 vuoteen 1815\n    oli täydellisesti luotettava napoleonilaisen hallituksen\n    kannattaja, vaikkakin Ludvig XVIII oli liittänyt paronin arvonimen\n    hänen tiluksiinsa Epinayssä.\n\n    Tämän johdosta lähetettiin kirje kenraali Quesnelille ja pyydettiin\n    häntä saapumaan 5:nnen päivän kokoukseen. Kirjeessä ei mainittu,\n    minkä kadun varrella ja missä talossa kokous aiottiin pitää. Sen\n    alla ei ollut mitään nimeä, mutta kenraalille ilmoitettiin, että\n    jos hän tahtoo olla valmiina, niin kello yhdeksän illalla tullaan\n    häntä noutamaan.\n\n    Kokous kesti kello yhdeksästä illalla puoliyöhön.\n\n    Kello yhdeksän meni klubin puheenjohtaja kenraalin luo. Kenraali\n    oli valmis. Puheenjohtaja ilmoitti ehdoksi hänen saapumiselleen,\n    että hän ei saisi tietää, missä kokous pidettiin, että hänen\n    silmilleen siis sidotaan side ja että hänen tulee vannoa olevansa\n    koettamatta ottaa sitä pois.\n\n    Kenraali Quesnel suostui näihin ehtoihin ja lupasi kunniasanallaan\n    olla koettamatta nähdä, minne hänet vietiin.\n\n    Kenraali oli käskenyt vaunujensa olla valmiina, mutta puheenjohtaja\n    sanoi, että niitä ei mitenkään voitu käyttää, koska siitä ei ollut\n    mitään hyötyä, että isännän silmät sidottiin, jos hänen\n    palvelijansa silmät saivat olla auki ja hän siis tietäisi, mitä\n    tietä ajettiin.\n\n    -- Miten siis teemme? kysyi kenraali.\n\n    -- Minulla on omat vaununi, sanoi puheenjohtaja.\n\n    -- Oletteko siis niin varma ajajastanne, että voitte uskoa\n    hänelle salaisuuden, jonka ilmaisemista minulle pidätte\n    ajattelemattomuutena?\n\n    -- Ajajamme on klubin jäsen, sanoi puheenjohtaja. -- Vaunujamme\n    ohjaa valtioneuvos.\n\n    -- Siinä tapauksessa uhkaa meitä toinen vaara, se, että voimme\n    kaatua, sanoi kenraali nauraen.\n\n    Olemme tämän leikinlaskun panneet muistiin todistaaksemme, että\n    kenraalia ei millään tavoin pakotettu, vaan että hän saapui\n    omasta vapaasta tahdostaan.\n\n    Vaunuihin astuttuaan puheenjohtaja muistutti vielä kerran kenraalia\n    siitä, että tämä oli luvannut antaa sitoa silmänsä. Kenraali ei\n    mitenkään vastustanut tätä muodollisuutta. Tarkoitukseen käytettiin\n    vaunuissa varta vasten olevaa silkkiliinaa.\n\n    Ajon aikana puheenjohtaja oli huomaavinaan, että kenraali koetti\n    katsoa siteen läpi. Hän huomautti silloin kenraalia tämän\n    lupauksesta.\n\n    -- Sehän on totta! sanoi kenraali.\n\n    Vaunut pysähtyivät erään Saint-Jacques-kadun lähellä olevan kujan\n    suuhun. Kenraali astui vaunuista nojautuen puheenjohtajan\n    käsivarteen tietämättä, mikä hänen arvonsa oli, ja luullen häntä\n    ainoastaan tavalliseksi klubin jäseneksi. He astuivat kujan\n    poikki, nousivat erään talon toiseen kerrokseen ja saapuivat\n    kokoushuoneeseen.\n\n    Kokous oli jo alkanut. Klubin jäsenet, jotka edeltäpäin tiesivät,\n    kuka heille sinä iltana esiteltäisiin, olivat saapuneet paikalle\n    täysilukuisina. Kun kenraali oli tuotu keskelle salia, pyydettiin\n    häntä ottamaan side silmiltään. Hän noudatti heti kehotusta ja\n    näytti hämmästyvän tavatessaan niin paljon tuttaviaan seurassa,\n    jonka olemassaolosta hänellä ei ollut siihen asti ollut\n    aavistustakaan.\n\n    Kysyttiin hänen mielipiteitään, mutta hän vastasi vain, että\n    Elban saarelta tulleissa kirjeissä ne varmaankin oli selvästi\n    ilmaistu...\n\nFranz keskeytti.\n\n-- Isäni oli kuningasmielinen, sanoi hän. -- Eihän hänen mielipiteitään\ntarvinnut tiedustella, jokainenhan ne tiesi ja tunsi.\n\n-- Siitä johtuikin ystävyyteni hänen kanssaan, rakas herra Franz, sanoi\nVillefort. -- On helppo liittyä ihmiseen, jolla on samat mielipiteet\nkuin itselläkin on.\n\n-- Lukekaa, ilmaisi yhä vanhuksen katse.\n\nFranz jatkoi:\n\n    Puheenjohtaja ryhtyi silloin puhumaan ja pyysi kenraalia tarkemmin\n    selittämään mielipiteensä. Mutta herra Quesnel vastasi, että hän\n    halusi ennen kaikkea tietää, mitä varten hänet oli kutsuttu\n    saapuville.\n\n    Kenraalille luettiin silloin tuo Elban saarelta saapunut kirje,\n    jossa klubille suositeltiin häntä varmana ja täysin luotettavana\n    miehenä. Siinä oli laajasti selostettu keisarin aiottu paluu\n    Elban saarelta ja luvattiin lisätietoja uudessa kirjeessä heti,\n    kun Marseilleen saapuu laivanvarustaja Morrelin omistama\n    Pharaon-laiva, jonka kapteeni oli keisarille uskollinen.\n\n    Tätä kirjettä luettaessa kenraali, johon oli luultu voitavan\n    luottaa aivan kuin veljeen, osoitti selviä tyytymättömyyden\n    ja vastahakoisuuden merkkejä.\n\n    Kirjeen lukemisen päätyttyä hän seisoi paikallaan vaiti ja\n    silmäkulmiaan rypistäen.\n\n    -- No, kysyi puheenjohtaja, -- mitä sanotte tämän kirjeen\n    johdosta, herra kenraali?\n\n    -- Sanon vain, että on kulunut liian lyhyt aika siitä, jolloin\n    vannottiin uskollisuutta kuningas Ludvig XVIII:lle, niin että\n    sen voisi rikkoa entisen keisarin hyväksi.\n\n    Tällä kertaa oli vastaus niin selvä, ettei kukaan voinut erehtyä\n    hänen mielipiteistään.\n\n    -- Kenraali, sanoi puheenjohtaja, -- meillä ei ole ketään kuningas\n    Ludvig XVIII:ta eikä ketään entistä keisaria. Meillä ei ole ketään\n    muuta kuin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas, joka kymmenen\n    kuukautta sitten karkotettiin petoksella ja väkivallalla Ranskasta\n    ja valtakunnastaan.\n\n    -- Hyvät herrat, sanoi kenraali, -- te mahdollisesti ette tunnusta\n    kuningas Ludvig XVIII:ta, mutta minä tunnustan. Hänhän on tehnyt\n    minut paroniksi ja sotamarsalkaksi, enkä koskaan voi unohtaa, että\n    saan hänen onnellista paluutaan kiittää näistä molemmista\n    arvonimistäni.\n\n    -- Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja noustessaan aivan vakavalla\n    äänellä, -- varokaa sanojanne. Puheenne ilmaisee meille selvästi,\n    että Elban saarella on petytty teidän suhteenne ja että meitä on\n    petetty. Tiedonantomme johtuvat siitä luottamuksesta, mitä tunsimme\n    teitä kohtaan, siis tunteesta, joka vain tuottaa teille kunniaa.\n    Mutta olemme erehtyneet. Aatelisarvo ja virkanimi ovat sovittaneet\n    teidät uuden hallituksen kanssa, jonka me tahdomme kukistaa. Emme\n    tahdo pakottaa teitä auttamaan meitä, emme liitä joukkoomme ketään\n    väkivalloin, emme sido ketään vastoin hänen omaatuntoaan ja\n    vakaumustaan, mutta aiomme pakottaa teidät toimimaan kunnon miehen\n    tavoin, vaikka teillä ei siihen olisikaan halua.\n\n    -- Sanotte kunnon miehen teoksi sitä, että tietäessään\n    salaliittonne hän ei sitä ilmaise! Minä sanon sitä\n    kanssarikollisuudeksi. Näettehän, että olen vielä suorempi\n    kuin te olettekaan...\n\n-- Oi isäni, sanoi Franz keskeyttäen lukemisen, -- nyt ymmärrän, miksi\nhe sinut surmasivat.\n\nValentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli\ntodellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.\n\nVillefort käveli hänen takanaan edestakaisin.\n\nNoirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja\njuhlallisuutensa.\n\nFranz alkoi jälleen lukea:\n\n    -- Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, -- teitä pyydettiin saapumaan\n    kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne\n    sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin\n    seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig\n    XVIII:n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi\n    menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa\n    poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa\n    naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja\n    sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille,\n    jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan\n    suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta\n    vai hänen majesteettiaan keisaria.\n\n    -- Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. -- Olen vannonut\n    uskollisuutta Ludvig XVIII:lle ja pidän valani.\n\n    Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä\n    olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra\n    d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.\n\n    Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.\n\n    -- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette siksi vakava ja järkevä mies,\n    että ymmärrätte, missä asemassa olemme, sekä me että te, ja\n    suoruutenne sanelee ne ehdot, jotka meidän tulee teille asettaa.\n    Teidän tulee siis kautta kunnianne vannoa, ettette ilmaise mitään\n    siitä, mitä olette täällä kuullut.\n\n    Kenraali tarttui kädellään miekkaansa ja sanoi:\n\n    -- Jos puhutte kunniasta, niin kunnioittakaa ensin lakeja älkääkä\n    ryhtykö väkivaltaisiin toimenpiteisiin.\n\n    -- Ja te, jatkoi puheenjohtaja, ja hänen tyyneytensä oli vielä\n    kammottavampi kuin kenraalin suuttumus, -- älkää koskeko\n    miekkaanne, sen neuvon annan teille.\n\n    Kenraali loi ympärilleen katseen, jossa ilmeni levottomuutta.\n    Mutta hän ei vielä taipunut, päinvastoin hän rohkaisi mielensä.\n\n    -- Minä en vanno, sanoi hän.\n\n    -- Siinä tapauksessa olette kuoleman oma, sanoi puheenjohtaja\n    tyynesti.\n\n    Herra d'Epinay tuli hyvin kalpeaksi. Hän katsoi ympärilleen\n    toisen kerran. Useat klubin jäsenet kuiskailivat keskenään,\n    ja monet tapailivat miekkaa viittansa alta.\n\n    -- Kenraali, sanoi puheenjohtaja, -- olkaa turvassa. Olette täällä\n    kunnon miesten seurassa, jotka ensin koettavat kaikin tavoin\n    kääntää mielipiteenne, ennen kuin ryhtyvät äärimmäisiin keinoihin.\n    Mutta sanoittehan, että olette salaliittolaisten seurassa; teidän\n    tulee antaa salaisuutemme meille takaisin.\n\n    Vaitiolo seurasi näitä sanoja, ja kun kenraali ei vastannut mitään,\n    sanoi puheenjohtaja ovenvartijalle:\n\n    -- Sulkekaa ovet.\n\n    Tuli kuolemanhiljaisuus.\n\n    Silloin kenraali astui askelen eteenpäin ja koettaen kaikin\n    voimin tyynnyttää mieltään sanoi:\n\n    -- Minulla on poika ja minun pitää ensisijassa ajatella häntä\n    jouduttuani murhamiesten seuraan.\n\n    -- Kenraali, sanoi puheenjohtaja ylevästi, -- yksinäisellä\n    miehellä on aina oikeus solvaista viittäkymmentä, se on heikkojen\n    etuoikeus. Mutta väärin teette käyttäessänne tätä oikeutta.\n    Vannokaa, älkääkä meitä solvaisko.\n\n    Jo toisen kerran lauhdutti kenraalia kokouksen puheenjohtajan\n    ylevämmyys. Hän epäröi hetkisen. Viimein hän lähestyi\n    puheenjohtajan pöytää ja sanoi:\n\n    -- Mikä on valan muoto?\n\n    -- Tämä:\n\n    'Kautta kunniani vannon, etten kenellekään koskaan maailmassa\n    ilmaise, mitä olen kuullut ja nähnyt helmikuun viidentenä päivänä,\n    kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tunnustan\n    ansaitsevani kuoleman, jos tämän valan rikon.'\n\n    Kenraali näytti vapisevan hermostuneesti, ja tämä seikka esti\n    häntä muutaman sekunnin aikana vastaamasta. Lopulta hän voitti\n    vastenmielisyytensä ja lausui valan, mutta niin heikolla äänellä,\n    että tuskin erotti sanoja. Sen vuoksi muutamat jäsenet vaativatkin,\n    että hän lausuisi sen uudelleen kovemmalla äänellä. Hän totteli.\n\n    -- Nyt haluan poistua, sanoi kenraali. -- Olenko viimeinkin vapaa?\n\n    Puheenjohtaja nousi, viittasi kolmea jäsentä häntä seuraamaan, ja\n    kenraali astui vaunuihin annettuaan ensin sitoa silmänsä. Näiden\n    kolmen henkilön joukossa oli ajaja, joka heidät oli perille\n    kuljettanut.\n\n    Toiset klubin jäsenet poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.\n\n    -- Minne tahdotte meidän saattavan teidät? kysyi puheenjohtaja.\n\n    -- Minne tahansa, kun vain pääsen teidän seurastanne, vastasi\n    herra d'Epinay.\n\n    -- Hyvä herra, lausui silloin puheenjohtaja, -- olkaa varuillanne,\n    ette ole enää kokouksessa, olette tekemisissä vain yksityisten\n    ihmisten kanssa. Älkää solvaisko heitä, ellette tahdo joutua\n    vastaamaan solvauksestanne.\n\n    Mutta ymmärtämättä tätä vastausta herra d'Epinay jatkoi:\n\n    -- Olette vaunuissanne yhtä urhoollinen kuin klubissannekin,\n    sillä onhan neljä miestä aina voimakkaampi kuin yksi.\n\n    Puheenjohtaja käski pysäyttää vaunut.\n\n    He olivat juuri Ormes-rantakadun kohdalla, jossa on virran\n    rannalle johtavat portaat.\n\n    -- Miksi pysäytätte tässä? kysyi herra d'Epinay.\n\n    -- Siksi, vastasi puheenjohtaja, -- että olette solvaissut kunnon\n    miestä, eikä tämä mies tahdo enää ajaa kanssanne vaatimatta ensin\n    asianmukaista hyvitystä.\n\n    -- Uusi tapa surmata toinen, sanoi kenraali kohauttaen olkapäitään.\n\n    -- Hillitkää sanojanne, sanoi puheenjohtaja, -- ellette tahdo, että\n    pidän teitä juuri sellaisena miehenä kuin ne, joista äsken\n    mainitsitte, pelkurina, joka ottaa raukkamaisuutensa kilvekseen.\n    Olette yksin, yksi teille vastaakin. Teillä on miekka kupeellanne,\n    minulla samoin tämän kepin sisässä. Teillä ei ole todistajia,\n    toinen näistä herroista saa täyttää sen paikan. Nyt, jos niin\n    tahdotte, voitte ottaa siteen silmiltänne.\n\n    Kenraali otti heti paikalla silkkiliinan silmiltään.\n\n    -- Lopultakin saan siis tietää, kenen kanssa olen tekemisissä.\n\n    Vaunun ovi avattiin, ja miehet astuivat alas...\n\nFranz keskeytti vielä kerran. Hän kuivasi kylmää hikeä otsaltaan. Oli\nkauheaa katsella tätä vapisevaa ja kalpeata poikaa, joka väristen luki\nhänelle tähän asti outoja yksityiskohtia isänsä kuolemasta.\n\nValentine pani kätensä ristiin, aivan kuin olisi rukoillut.\n\nNoirtier katseli Villefort'ia melkein ylevä halveksumisen ja ylpeyden\nilme silmissään.\n\nFranz jatkoi:\n\n    Oli, niin kuin olemme maininneet, helmikuun 5. päivä. Kolmena\n    päivänä oli ollut viiden tai kuuden asteen pakkanen, ja portaat\n    olivat liukkaat. Kenraali oli kookas ja lihava; puheenjohtaja\n    tarjosi hänelle kaidepuunpuolisen reunan.\n\n    Molemmat todistajat seurasivat heitä.\n\n    Oli synkkä yö; portaiden ja virran välinen ranta oli liukas\n    lumesta ja iljanteesta, vieressä oli musta ja syvä virta, jossa\n    uiskenteli jääkappaleita.\n\n    Toinen todistaja meni noutamaan lyhdyn eräästä hiililaivasta,\n    ja tämän valossa tarkastettiin aseet.\n\n    Puheenjohtajan miekka, joka, kuten sanottu, oli vain kävelykepin\n    sisällä pidettävä pistoase, oli lyhyempi kuin vastustajan, eikä\n    siinä ollut väistölevyä.\n\n    Kenraali d'Epinay ehdotti, että vedettäisiin arpaa miekoista,\n    mutta puheenjohtaja väitti, että hän oli haastanut taisteluun\n    ja edellyttänyt, että kumpikin käyttäisi omaa asettaan.\n\n    Todistajat koettivat taivuttaa häntä, puheenjohtaja vaati heitä\n    vaikenemaan.\n\n    Lyhty laskettiin maahan, kaksintaistelijat asettuivat sen\n    kummallekin puolen, ja taistelu alkoi.\n\n    Miekat välkähtelivät valossa, mutta miehiä tuskin näki, niin\n    pimeä oli.\n\n    Kenraali d'Epinayta pidettiin armeijan taitavimpana miekkailijana,\n    mutta toinen hyökkäsi niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että hänen\n    täytyi peräytyä, ja peräytyessään hän kaatui.\n\n    Todistajat luulivat hänen kuolleen, mutta vastustaja, joka tiesi,\n    ettei ollut miekallaan osunut häneen, tarjosi hänelle kätensä ja\n    auttoi häntä nousemaan. Sen sijaan että tämä seikka olisi kenraalia\n    tyynnyttänyt, se ärsyttikin häntä, ja hän hyökkäsi vastustajansa\n    kimppuun.\n\n    Mutta vastustaja ei väistynyt vähääkään, vaan ahdisti häntä\n    miekallaan. Kolme kertaa kenraali peräytyi huomatessaan tulleensa\n    liian lähelle ja kolme kertaa hän uudelleen hyökkäsi.\n\n    Kolmannella kerralla hän jälleen kaatui.\n\n    Toiset luulivat hänen jalkansa luiskahtaneen niin kuin\n    edelliselläkin kerralla. Mutta kun todistajat eivät nähneet\n    hänen nousevan, lähestyivät he häntä ja koettivat nostaa häntä\n    seisomaan. Mutta se, joka oli tarttunut hänen kainaloonsa,\n    tunsikin käsissään jotakin kosteata ja lämmintä; se oli verta.\n\n    Kenraali, joka oli mennyt melkein tainnoksiin, tointui.\n\n    -- Minua vastaan onkin lähetetty joku tappelupukari, joku\n    rykmentin miekkailunopettaja...\n\n    Puheenjohtaja lähestyi sanaakaan sanomatta lyhtyä pitelevää\n    todistajaa, kääri hihansa ja näytti kahta käsivarressaan olevaa\n    pistoa; sitten hän aukaisi liivinsä ja näytti kyljessään olevaa\n    kolmatta haavaa.\n\n    Mutta hän ei ollut päästänyt edes huokaustakaan.\n\n    Kenraali d'Epinayn kuolinkamppailu alkoi, ja viiden minuutin\n    päästä hän oli hengetön...\n\nFranz luki nämä viimeiset sanat niin tukahtuneella äänellä, että ne\ntuskin kuuluivatkaan. Luettuaan hän pyyhkäisi kädellään silmiään aivan\nkuin karkottaakseen niiden edestä varjon.\n\nMutta hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:\n\n    Puheenjohtaja nousi portaita pistettyään miekkansa kepin sisään;\n    verijuova osoitti hänen kulkemaansa tietä. Hän ei ollut vielä\n    päässyt portaitten päähän, kun hän kuuli kumean luiskahduksen;\n    todistajat heittivät kenraalin ruumiin virtaan huomatessaan hänet\n    kuolleeksi.\n\n    Kenraali on siis kaatunut rehellisessä taistelussa eikä missään\n    salahyökkäyksessä, niin kuin luultiin.\n\n    Vakuudeksi olemme tämän allekirjoittaneet peläten, että kerran\n    voi tulla hetki, jolloin voidaan jotakuta läsnä olleista syyttää\n    tahallisesta murhasta tai ritarillisuuden sääntöjen rikkomisesta.\n\n    Allekirjoittaneet: _Beaurepaire, Duchampy ja Lecharpal.\n\nKun Franz oli lopettanut tämän pojan tunteita syvästi järkyttävän\nkertomuksen, kun Valentine mielenliikutuksesta kalpeana oli kuivannut\nkyynelen silmistään, kun Villefort peräytyneenä nurkkaan koetti häätää\nmyrskyä luomalla rukoilevia katseita säälimättömään vanhukseen, sanoi\nFranz Noirtier'lle:\n\n-- Hyvä herra, koska tunnette tämän kamalan tarinan kaikki\nyksityiskohdat, koska olette antanut kunnon miesten sen todistaa, koska\nnäytätte tuntevan mielenkiintoa minua kohtaan, vaikkakin se tähän asti\non ilmennyt vain siinä, että olette tuottanut minulle tuskaa, niin\nälkää kieltäkö minulta viimeistä hyvitystä, vaan ilmaiskaa minulle\nklubin puheenjohtajan nimikin, jotta vihdoinkin saan tietää isäni\nsurmaajan.\n\nVillefort etsi vaistomaisesti ovenripaa. Valentine, joka ennen muita\noli arvannut vanhuksen vastauksen ja joka usein oli huomannut hänen\nkäsivarressaan kaksi miekan tekemää arpea, peräytyi askelen.\n\n-- Taivaan nimessä, neiti, sanoi Franz kääntyen morsiamensa puoleen, --\nyhtykää pyyntööni, että saan tietää sen miehen nimen, joka teki minut\nkaksivuotiaana orvoksi.\n\nValentine seisoi liikkumattomana ja vaiti.\n\n-- Älkää pitkittäkö tätä tuskallista kohtausta, sanoi Villefort, --\nnimethän on tahallaan jätetty mainitsematta. Isänikään ei tiedä\npuheenjohtajan nimeä, ja jos hän tietäisi, ei hän osaisi sitä sanoa,\nsillä eihän sukunimiä ole sanakirjassa.\n\n-- Mikä onnettomuus! sanoi Franz. -- Tätä lukiessani on minulle antanut\nvoimia se toivo, että viimeinkin saan tietää, kuka surmasi isäni! Hyvä\nherra, sanoi hän kääntyen Noirtier'n puoleen, tehkää voitavanne, minä\nrukoilen ... koettakaa minulle ilmoittaa, selittää, kuka...\n\n-- Kyllä, ilmaisi Noirtier.\n\n-- Neiti, neiti! huudahti Franz. -- Isoisänne on luvannut ilmaista\nminulle tuon miehen... Auttakaa minua ... tehän häntä ymmärrätte ...\nauttakaa minua.\n\nNoirtier loi katseensa sanakirjaan.\n\nFranz otti sen ja luetteli kaikki kirjaimet M:ään asti.\n\nTämän kirjaimen kohdalla vanhus vastasi myöntävästi.\n\n-- M! kertasi Franz.\n\nNuoren miehen sormet kulkivat sanasta sanaan. Mutta joka sanan kohdalla\nNoirtier'n katse vastasi kieltävästi. Lopulta Franz saapui sanaan:\n_minä_.\n\n-- Niin, ilmaisi vanhus.\n\n-- Te! huudahti Franz, ja hänen hiuksensa nousivat kauhusta pystyyn. --\nTe herra Noirtier! Tekö surmasitte isäni?\n\n-- Niin, vastasi Noirtier luoden nuoreen mieheen majesteetillisen\nkatseen.\n\nVoimattomana Franz vaipui tuoliin.\n\nVillefort avasi oven ja pakeni, sillä hänessä heräsi halu tukahduttaa\nsekin pieni elon kipinä, joka vanhuksessa vielä oli jäljellä.\n\n\n\n\n76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet\n\n\nVanhempi Cavalcanti oli lähtenyt hoitamaan tointaan, ei hänen\nmajesteettinsa Itävallan keisarin armeijaan, vaan Luccan kylpylaitoksen\npelipöytien ääreen, sillä siellä hän kävi hartaasti.\n\nSelväähän on, että hän viimeiseen ropoon asti oli nostanut ne rahat,\njotka hänelle oli luvattu matkakulujen korvaamiseksi sekä palkkioksi\narvokkaan ja juhlallisen isän osan näyttelemisestä.\n\nHänen lähtiessään Andrea oli saanut kaikki ne paperit, joiden mukaan\nhänellä oli kunnia olla markiisi Bartolomeo ja markiisitar Oliva\nCavalcantin poika.\n\nHän oli siis saavuttanut varman aseman pariisilaisessa seurapiirissä,\njoka niin mielellään ottaa vastaan ulkomaalaisia ja kohtelee heitä, ei\nsen mukaan, mitä he ovat, vaan sen mukaan, mitä he tahtovat olla.\n\nMitä nuorelta mieheltä Pariisissa vaaditaan? Että hän jokseenkin hyvin\npuhuu ranskaa, pukeutuu säädyllisesti, pelaa rohkeasti ja maksaa\nkäteisellä.\n\nTietysti ulkomaalaisilta vaaditaan näissä suhteissa vähemmän kuin\npariisilaisilta.\n\nKahdessa viikossa Andrea oli siis saavuttanut melko hyvän aseman.\nHäntä puhuteltiin kreiviksi, sanottiin, että hänellä oli\nviidenkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ja kerrottiin hänen isänsä\nsuunnattoman suurista aarteista, jotka oli kätketty Saravezzan\nkaivoksiin.\n\nEräs tiedemies, jolle mainittiin tästä jälkimmäisestä seikasta, kertoi\nnähneensä nuo kivilouhimot, ja heti muuttuivat siihen asti häilyvät\ntiedot aivan varmoiksi.\n\nNiin oli asian laita siinä pariisilaisessa seurapiirissä, johon olemme\nlukijamme vieneet, kun eräänä iltana Monte-Cristo tuli Danglars'in luo.\nHerra Danglars ei ollut kotona, mutta kreiviä kehotettiin menemään\nparonittaren luo, joka kyllä otti vastaan, ja Monte-Cristo suostui.\n\nRouva Danglars oli Auteuilin päivällisten ja niitä seuranneiden\ntapausten jälkeen vavisten ajatellut Monte-Criston kreiviä, etenkin kun\nkreivin nimi mainittiin silloin kun hän itse ei ollut läsnä. Mutta kun\nkreivi saapui, niin hänen avonainen ilmeensä, kirkkaat silmänsä,\nrakastettavuutensa ja mielistelynsä karkottivat pelon. Paronitar ei\nvoinut kuvitella, että ulkonaisesti niin rakastettava henkilö voi\nhautoa hänen turmiotaan. Turmeltuneet ihmiset eivät yleensä voi\nkäsittää, että joku hautoisi pahaa ajattelematta samalla omaa hyötyään.\nHe pitävät tarpeetonta ja hyödytöntä pahuutta aivan järjettömänä.\n\nKun Monte-Cristo astui budoaariin, jonne jo kerran ennen olemme vieneet\nlukijan ja jossa paronitar jokseenkin levottomana katseli tyttärensä\nnäyttämiä piirustuksia -- katseltuaan niitä vähän aikaisemmin Andrea\nCavalcantin seurassa --, niin sai kreivi tulollaan aikaan tavallisen\nvaikutuksensa; paronitar melkein hymyili hänelle ensin hiukan\nsäikähdettyään kuullessaan hänen nimensä.\n\nEnsi silmäyksellä kreivi ymmärsi, mitä oli tapahtunut.\n\nParonitar lojui sohvalla, Eugénie istui hänen vieressään, ja heidän\nlähellään seisoi Cavalcanti.\n\nCavalcanti, mustapukuisena kuin Goethen sankari, jalassaan\nkiiltonahkakengät ja ohuet valkoiset sukat, siveli jokseenkin\nvalkoisella ja jokseenkin hyvin hoidetulla kädellään vaaleaa tukkaansa.\nTätä liikettä tehdessä kimalteli hänen pikkusormessaan oleva jalokivi,\njota hän Monte-Criston neuvoista huolimatta ei voinut olla käyttämättä.\n\nLiikettä myötäili neiti Danglars'iin kohdistunut tulinen katse ja\nhuokailu.\n\nNeiti Danglars oli samanlainen kuin ennenkin, nimittäin kaunis, kylmä\nja pilkallinen. Hän huomasi Andrean jokaisen katseen ja huokauksen,\nmutta ne kilpistyivät sitä Minervan panssaria vastaan, jota filosofit\nväittävät Sapphonkin käyttäneen.\n\nEugénie tervehti kylmästi kreiviä ja käytti heti ensimmäistä sopivaa\ntilaisuutta vetäytyäkseen omaan salonkiinsa, josta piankin kuului kaksi\nraikasta ja iloista ääntä ja pianonsäveliä. Monte-Cristo päätteli\nsiitä aivan oikein, että neiti Danglars oli paljon mieluummin\nlaulunopettajansa Lucy d'Armillyn kuin hänen ja Cavalcantin seurassa.\n\nKreivi näytti olevan kokonaan syventynyt keskusteluun paronittaren\nkanssa, mutta hän huomasi kuitenkin, miten levoton Andrea Cavalcanti\noli, kuinka hän meni oven luo kuuntelemaan laulua ihastuneen näköisenä\nuskaltamatta avata ovea.\n\nKohta saapui pankkiiri. Hänen katseensa suuntautui ensin Monte-Cristoon\nja sitten Andreaan.\n\nVaimoaan hän tervehti tavalla, jota monet aviomiehet käyttävät\npuolisonsa seurassa ja josta naimattomalla ei voi olla aavistustakaan,\nennen kuin on julkaistu laaja avioliiton salamerkkisanasto.\n\n-- Eivätkö neidit ole kutsuneet teitä harrastamaan musiikkia kanssaan?\nkysyi Danglars Andrealta.\n\n-- Eivät ole, vastasi Andrea huoaten entistä syvempään.\n\nDanglars meni heti väliovelle ja avasi sen.\n\nOvesta näkyi kaunis kuvaelma, jollaisia Saksassa usein järjestetään:\ntytöt istuivat yhdessä pianotuolilla ja säestivät kumpikin yhdellä\nkädellä lauluaan. He olivat sattumalta ryhtyneet tähän säestystapaan ja\nsaavuttaneet siinä suuren näppäryyden.\n\nNeiti d'Armilly oli kaunis tai pikemmin sanoen hyvin suloinen tyttö.\nHän oli lyhyt ja hento kuin keijukainen, vaaleat kiharat valuivat hänen\nkaulalleen melkein liiankin alas, niin kuin Peruginon taulujen\nmadonnilla, ja silmät olivat raukeat. Hänellä kuului olevan heikko\nrinta, ja saattoi siis odottaa, että hän kerran kuolisi laulaen kuten\nAntonia \"Cremonan viulunsoittajassa\".\n\nMonte-Cristo loi nopean ja uteliaan katseen naisten huoneeseen. Hän\nnäki ensi kertaa neiti d'Armillyn, josta oli usein kuullut talossa\npuhuttavan.\n\n-- No, kysyi pankkiiri, -- eikö meitä muita päästetäkään sisään?\n\nHän vei nuoren miehen salonkiin ja veti joko tahallaan tai sattumalta\novea niin paljon kiinni, ettei siltä kohtaa, missä Monte-Cristo ja\nparonitar istuivat, voinut nähdä mitään. Mutta kun paroni oli mennyt\nAndrean mukana, ei paronitar näyttänyt huomaavankaan tätä seikkaa.\n\nKohta kreivi kuuli Andrean äänen kaikuvan hänen laulaessaan pianon\nsäestyksellä korsikalaista laulua.\n\nLaulun aikana, jota kuunnellessaan kreivi unohti Andrean ja muisteli\nBenedettoa, paronitar ylisti Monte-Cristolle miehensä tyyneyttä, tämä\nkun oli sinä aamuna erään milanolaisen pankkiirin vararikossa\nmenettänyt kolme- tai neljäsataatuhatta frangia.\n\nYlistys olikin ansaittu, sillä ellei kreivi jo ennen olisi saanut asiaa\ntietoonsa, ei paronin ulkomuoto olisi ilmaissut mitään.\n\n-- Hyvä, ajatteli Monte-Cristo, -- hän salaa jo tappionsa. Kuukausi\nsitten hän vielä kerskaili niistä.\n\nSitten hän jatkoi ääneen:\n\n-- Hyvä rouva, herra Danglars tuntee niin hyvin pörssin, että hän\njonakin päivänä kyllä voittaa takaisin sen, mitä muualla menettää.\n\n-- Te erehdytte siinä suhteessa niin kuin muutkin, sanoi rouva\nDanglars.\n\n-- Millä tavoin erehdyn? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Herra Danglars ei näet koskaan pelaa pörssissä.\n\n-- Sehän on totta, muistan herra Debrayn kertoneen... Mutta miten herra\nDebray voi? En ole nähnyt häntä kolmeen neljään päivään.\n\n-- En minäkään, sanoi rouva Danglars ihmeteltävän rauhallisesti. --\nMutta te jätitte kesken lauseenne.\n\n-- Minkä?\n\n-- Väititte, että herra Debray oli sanonut teille jotakin...\n\n-- Se on totta. Herra Debray sanoi, että te olette\npörssikeinottelupaholaisen vallassa.\n\n-- Suoraan sanoen harrastin sitä jonkin aikaa, sanoi rouva Danglars, --\nmutta nyt olen siitä luopunut.\n\n-- Siinä teette väärin. Hyvä Jumala, onnihan on niin perin oikullinen,\nettä jos olisin nainen ja pankkiirin vaimo, niin yrittäisin koota\nitselleni varman omaisuuden, vaikka kuinka luottaisin mieheni\nmyötäkäymiseen -- sillä raha-asioissa määrää hyvä tai huono onni. Eikä\nminua saisi estää se, että joutuisin antamaan tämän onnen ohjakset\nhänelle vieraan käsiin.\n\nRouva Danglars punastui vastoin tahtoaan.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, aivan kuin ei olisi huomannut\nmitään, -- eilen kerrottiin, että ne, joilla oli napolilaisia\narvopapereita, voittivat sangen paljon.\n\n-- Minulla ei niitä ole, sanoi paronitar nopeasti, -- eikä ole\nollutkaan. Mutta olemme jo puhuneet liikaa pörssiasioista;\naivanhan luulisi meitä pörssivälittäjiksi. Puhukaamme hiukan\nVillefort-raukoista, joihin kohtalo viime aikoina on niin kovasti\niskenyt.\n\n-- Mitä heille oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo aivan\nviattomasti.\n\n-- Kyllähän te sen tiedätte. Kun markiisi Saint-Méran oli kuollut pari\nkolme päivää matkallelähtönsä jälkeen, niin kuolee markiisitar kolme\ntai neljä päivää tännetulonsa jälkeen.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- olen kuullut siitä\npuhuttavan. Mutta niin kuin Claudius sanoo Hamletille, sehän on luonnon\nlaki. Heidän isänsä kuolivat ennen heitä, ja he surivat näitä. He\nkuolevat ennen kuin poikansa, ja heidän poikansa surevat heitä.\n\n-- Mutta ei siinä vielä kaikki.\n\n-- Eikö siinä ole kaikki?\n\n-- Ei. Kuulittehan, että he aikoivat naittaa tyttärensä...\n\n-- Franz d'Epinayn kanssa... Onko tuo avioliitto jäänyt sikseen?\n\n-- Eilisaamuna Franz kuuluu purkaneen kihlauksen.\n\n-- Todellakin...? Ja tiedetäänkö, mikä on ollut syynä tähän\npurkamiseen?\n\n-- Ei.\n\n-- Mitä te minulle kerrottekaan...! Ja millä tavoin herra Villefort on\nottanut tämän kaiken vastaan?\n\n-- Niin kuin aina ennenkin, hyvin filosofisesti.\n\nSamassa Danglars palasi yksinään.\n\n-- Jätättekö herra Cavalcantin tyttärenne seuraan? kysyi paronitar.\n\n-- Hänen ja neiti d'Armillyn, sanoi pankkiiri, -- ettekö laske häntä\nmiksikään?\n\nSitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:\n\n-- Eikö herra Cavalcanti olekin hurmaava nuori mies? Mutta onko hän\nprinssi?\n\n-- Sitä en voi taata, sanoi Monte-Cristo. -- Hänen isänsä esiteltiin\nminulle markiisina, poika on siis kreivi. Mutta en luule, että hän\npanee mitään painoa tuolle arvonimelle.\n\n-- Miksi ei panisi? sanoi pankkiiri. -- Jos hän on prinssi, on hänellä\nsyytä siitä ylpeillä. Kullakin on oma oikeutensa. En pidä niistä, jotka\nkieltävät syntyperänsä.\n\n-- Te olette oikea kansanvaltainen mies, sanoi Monte-Cristo hymyillen.\n\n-- Mutta ajatelkaahan, mihin vaaraan te meidät saatatte, sanoi\nparonitar. -- Jos herra Morcerf sattumalta tulisi tänne, näkisi hän\nherra Cavalcantin huoneessa, jonne hän, Eugénien sulhanen, ei koskaan\nole saanut lupaa astua.\n\n-- Se oli oikea sana: \"sattumalta\", huomautti pankkiiri, -- sillä hän\nkäy niin harvoin meidän luonamme, että hän totisesti tulee vain\nsattumalta.\n\n-- Mutta jos hän tapaisi tyttärenne luota tuon nuoren miehen, olisi hän\nsiitä pahoillaan.\n\n-- Hänkö? Hyvä Jumala, siinä erehdytte aivan kokonaan. Albert ei ole\nmustasukkainen morsiamensa puolesta, hän ei häntä niin paljon rakasta.\nMitä se sitä paitsi minuun kuuluu, onko hän pahoillaan vai ei?\n\n-- Mutta kun kerran olemme sellaisissa suhteissa...\n\n-- Millaisissa suhteissa me sitten muka olemme? Tahdotteko tietää,\nmillaisissa? Äitinsä tanssiaisissa hän tanssi ainoastaan kerran\ntyttäreni kanssa, jota vastoin herra Cavalcanti tanssi kolme kertaa,\neikä Albert sitä edes huomannutkaan.\n\n-- Herra vicomte Albert de Morcerf, ilmoitti kamaripalvelija.\n\nParonitar nousi. Hän aikoi mennä ilmoittamaan asiasta tyttärelleen,\nmutta Danglars pidätti häntä käsivarresta sanoen:\n\n-- Jääkää!\n\nParonitar katsoi häneen kummastuneena.\n\nMonte-Cristo ei ollut huomaavinaan tätä pientä kohtausta.\n\nAlbert astui sisään, hän oli hyvin kaunis ja hyvin iloinen. Hän\ntervehti paronitarta sulavasti, Danglars'ia tuttavallisesti ja\nMonte-Cristoa sydämellisesti. Sitten hän kääntyi paronittaren puoleen\nsanoen:\n\n-- Sallitteko minun kysyä, kuinka neiti Danglars voi?\n\n-- Hyvin, vastasi Danglars nopeasti. -- Hän on pienessä salongissaan\nsoittelemassa ja laulamassa herra Cavalcantin seurassa.\n\nAlbert pysytteli tyynenä ja välinpitämättömänä. Ehkä hän tunsi\nhienoista halveksumista, mutta hän hillitsi mielensä huomatessaan\nMonte-Criston katsovan häneen terävästi.\n\n-- Herra Cavalcantilla on hyvin kaunis tenoriääni ja neiti Eugéniella\nkaunis sopraano, sanoi hän, -- ja sitä paitsi hän soittaa pianoa\nmestarillisesti. Siitä mahtaa syntyä kaunis konsertti.\n\n-- He sopivat toden totta erinomaisen hyvin yhteen, sanoi Danglars.\n\nAlbert ei ollut huomaavinaan tätä vihjettä, vaikka se oli niin selvän\nselvä, että paronitar punastui.\n\n-- Minäkin olen musikaalinen, jatkoi nuori mies, -- ainakin opettajani\nväittävät. Mutta kummallista kyllä, en ole vielä saanut ääntäni\nsointumaan yhteen toisten äänien kanssa, en sopraanojen enkä\nmuidenkaan.\n\nDanglars hymähti aivan kuin sanoakseen:\n\n-- Mutta suutuhan toki!\n\n-- Sen vuoksi, jatkoi hän päästäkseen toivomaansa tulokseen, -- prinssi\nja tyttäreni herättivät täällä eilen täydellistä ihastusta. Ettekö\nollut eilen täällä, herra Morcerf?\n\n-- Mikä prinssi? kysyi Albert.\n\n-- Prinssi Cavalcanti, jatkoi Danglars, joka itsepäisesti tahtoi\nnimittää Andreaa prinssiksi.\n\n-- Anteeksi, sanoi Albert, -- en tiennyt häntä prinssiksi. Vai lauloi\nprinssi Cavalcanti eilen neiti Eugénien kanssa? Se mahtoi kuulua\nkauniilta, ja olen hyvin pahoillani, etten ollut sitä kuulemassa. Mutta\nen voinut noudattaa kutsuanne, sillä minun täytyi saattaa rouva\nMorcerfia vanhan paronitar Château-Renaud'n luo kuulemaan saksalaisten\nlaulua.\n\nOltuaan sitten hetken vaiti hän jatkoi muina miehinä:\n\n-- Mutta saanko luvan tervehtiä neiti Danglars'ia?\n\n-- Odottakaa, odottakaa, minä pyydän, sanoi pankkiiri pidättäen nuorta\nmiestä. -- Kuunnelkaahan tuota ihanaa cavatinaa, ta, ta, ta, ti, ta,\nti, ta, ta, se on hurmaava, kohta se loppuu ... sekunti vielä.\nMainiota! Bravo! Bravi! Brava.\n\nJa pankkiiri alkoi vimmoissaan taputtaa käsiään.\n\n-- Se on todellakin kaunista, sanoi Albert, -- eikä oman maansa\nmusiikkia voi kukaan paremmin ymmärtää kuin prinssi Cavalcanti.\nSanoittehan prinssi? Sitä paitsi, ellei hän ole prinssi, voidaan hänet\nhelposti tehdä prinssiksi Italiassa. Mutta palataksemme laulajiimme\npitäisi teidän, herra Danglars, järjestää meille suuri ilo: pyytäkää\nneiti Danglars'ia ja herra Cavalcantia laulamaan vielä toinen laulu\nälkääkä ilmoittako mitään siitä, että täällä on vieraita. On niin\nsuloista kuulla musiikkia loitolta, syrjästä, toisten huomaamatta ja\nnäkemättä, ettei häiritsisi esiintyjiä, jotka silloin voivat kokonaan\nantautua neroutensa, vaistonsa ja sydämensä tunteitten valtaan.\n\nTällä kertaa Danglars joutui aivan hämilleen Albertin tyyneydestä.\n\nHän veti Monte-Criston syrjään ja sanoi:\n\n-- Mitä ajattelette moisesta sulhasmiehestä?\n\n-- Hän näyttää kylmältä, muuta en voi sanoa. Mutta minkä sille mahtaa?\nOlettehan antanut suostumuksenne!\n\n-- Niin olen, mutta olen antanut suostumukseni miehelle, joka rakastaa\ntytärtäni, enkä sellaiselle, joka ei rakasta. Tuo mies on kylmä kuin\nmarmori ja ylpeä kuin isänsä. Jos hän olisi rikas, jos hänellä olisi\nCavalcantien omaisuus, en välittäisi siitä mitään. En ole kysynyt\ntyttäreni mielipidettä tässä asiassa, mutta jos hänellä on makua,\nniin...\n\n-- En tiedä, sanoi Monte-Cristo, -- tekeekö ystävyyteni Morcerfia\nkohtaan minut sokeaksi, mutta vakuutan teille, että mielestäni herra\nMorcerf on miellyttävä mies ja voi tehdä tyttärenne onnelliseksi.\nVarmaan hän vielä pääsee hyvään asemaankin maailmassa, sillä onhan\nhänen isänsä asema loistava.\n\n-- Hm, sanoi Danglars.\n\n-- Miksi epäilette?\n\n-- Hänellä on aina menneisyytensä ... hämärä menneisyytensä.\n\n-- Mutta eihän isän menneisyys kuulu poikaan.\n\n-- Kuuluu kyllä!\n\n-- Älkäähän nyt liioitelko. Kuukausi sitten piditte tätä avioliittoa\naivan verrattomana... Ymmärrättehän, että olen aivan epätoivoissani:\nminunhan luonani te tapasitte tuon nuoren Cavalcantin, jota en\ntarkemmin tunne, sen vakuutan.\n\n-- Minä tunnen hänet, sanoi Danglars, -- ja se riittää.\n\n-- Tunnetteko hänet? Oletteko siis hankkinut lisätietoja hänestä? kysyi\nMonte-Cristo.\n\n-- Tarvitaanko niitä, eikö hänestä heti paikalla näe, kenen kanssa on\ntekemissä? Hän on ensiksikin rikas.\n\n-- Sitä en voi vakuuttaa.\n\n-- Mutta olettehan mennyt takuuseen hänen puolestaan?\n\n-- Viisikymmentätuhatta, vähäpätöinen summa.\n\n-- Hän on hienosti kasvatettu.\n\n-- Hm, sanoi vuorostaan Monte-Cristo. -- Hän on musikaalinen.\n\n-- Kaikki italialaiset ovat musikaalisia.\n\n-- Kuulkaahan, kreivi, ette ole nyt hänelle oikeudenmukainen.\n\n-- No niin, tunnustan suoraan, että kun tiedän, mikä on suhteenne herra\nMorcerfiin, on minusta vastenmielistä nähdä, miten Cavalcanti tulee\ntaloonne ja käyttää väärin rikkauttaan.\n\nDanglars alkoi nauraa.\n\n-- Kuinka säädyllinen te olettekaan! sanoi hän. -- Niinhän maailmassa\naina tehdään.\n\n-- Mutta ettehän te noin vain voi purkaa kihlausta, rakas herra\nDanglars. Morcerfit pitävät tätä avioliittoa päätettynä asiana.\n\n-- Pitävätkö?\n\n-- Ehdottomasti.\n\n-- Puhukoot sitten suoraan. Teidän pitäisi kuiskata siitä asiasta pari\nsanaa isän korvaan, kun kerran olette heidän talossaan suosittu vieras.\n\n-- Minäkö? Mistä sellaista voitte päätellä?\n\n-- Olin huomaavinani sen heidän tanssiaisissaan. Kreivitär, ylpeä\nMercedes, korskea katalonialainen, joka tuskin suvaitsee avata suunsa\nvanhoille tuttavilleen, tarttui teidän käsivarteenne, meni kanssanne\npuutarhaan, poikkesi syrjäteille ja palasi vasta puolen tunnin päästä.\n\n-- Herra paroni, paroni, sanoi Albert, -- te estätte meitä kuulemasta.\nTe suuri musiikinystävä olette nyt raakalainen!\n\n-- Hyvä on, hyvä on, herra pilkkakirves, sanoi Danglars.\n\nSitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:\n\n-- Otatteko puhuaksenne siitä hänen isälleen?\n\n-- Mielelläni, jos toivotte.\n\n-- Mutta tällä kertaa asian pitää tulla selväksi. Pyytäköön tytärtäni\npoikansa vaimoksi, määrätköön hääpäivän, ilmoittakoon ehtonsa rahojen\nsuhteen, niin että voimme tehdä sopimuksen tai sitten katkaista\nsuhteemme. Mutta ymmärrättehän, asiassa ei saa enää viivytellä.\n\n-- Toimin parhaani mukaan.\n\n-- En väitä, että odottaisin häntä ilolla, mutta odotan kuitenkin.\nPankkiirin, ymmärrättehän, tulee vastata sanastaan.\n\nJa Danglars huokasi samalla tavoin kuin Cavalcanti oli huokaissut vähää\nennen.\n\n-- Bravo, bravi, brava! huusi Morcerf matkien pankkiiria ja taputtaen\nkäsiään laulun loputtua.\n\nDanglars katsahti terävästi Albertiin, kun palvelija samassa tuli\nkuiskaamaan pari sanaa hänen korvaansa.\n\n-- Palaan kohta, sanoi pankkiiri Monte-Cristolle, -- odottakaa minua,\nminulla on ehkä pian teille jotakin ilmoitettavana.\n\nHän poistui.\n\nParonitar käytti hyväkseen miehensä lähtöä avatakseen musiikkihuoneen\noven, ja Andrea, joka oli istunut pianon edessä neiti Eugénien kanssa,\nhyppäsi pystyyn kuin jousen ponnahduttamana.\n\nAlbert kumarsi hymyillen neiti Danglars'ille, joka vastasi hänelle yhtä\nkylmästi kuin tavallisestikin, joutumatta vähääkään hämilleen.\n\nCavalcanti puolestaan näytti olevan hämillään. Hän kumarsi Morcerfille,\njoka vastasi tervehdykseen hyvin halveksivasti.\n\nSitten Albert alkoi ylistellä neiti Danglars'in ääntä ja surkutteli\nitseään, kun ei ollut eilisiltana ollut häntä kuulemassa...\n\nCavalcanti vei Monte-Criston syrjään.\n\n-- Jo riittää musiikki ja kohteliaisuudet, sanoi rouva Danglars, --\ntulkaa ottamaan teetä.\n\n-- Tule, Louise, sanoi neiti Danglars ystävättärelleen.\n\nHe menivät viereiseen salonkiin, jonne oli järjestetty teetarjoilu.\n\nJuuri kun englantilaiseen tapaan alettiin panna lusikoita kuppeihin,\naukeni ovi ja Danglars palasi takaisin hyvin kiihtyneenä. Monte-Cristo\nloi häneen kysyvän katseen.\n\n-- Olen saanut kirjeen Kreikasta, kertoi Danglars.\n\n-- Vai niin, sen vuoksi teidät siis kutsuttiin pois, sanoi kreivi.\n\n-- Niin.\n\n-- Miten Otto-kuningas voi? kysyi Albert hyvin iloisella äänellä.\nDanglars katsoi häneen pitkään sanomatta sanaakaan, ja Monte-Cristo\nkääntyi poispäin salatakseen säälin ilmeen, joka hetkeksi häivähti\nhänen kasvoilleen.\n\n-- Lähdemmehän täältä yhdessä? kysyi Albert kreiviltä.\n\n-- Jos niin tahdotte, vastasi tämä.\n\nAlbert ei voinut käsittää pankkiirin katseen tarkoitusta, vaan kääntyi\nkysyvästi Monte-Criston puoleen:\n\n-- Näittekö, miten hän katsoi minuun?\n\n-- Näin, vastasi kreivi, -- mutta oliko teidän mielestänne hänen\nkatseessaan jotakin erikoista?\n\n-- Oli. Ja mitä hän tarkoitti noilla Kreikasta saamillaan uutisilla?\n\n-- Mistä minä sen tietäisin?\n\n-- Otaksuin, että teillä oli tuttavia siinä maassa.\n\nMonte-Cristo hymyili, niin kuin aina hymyillään kun tahdotaan päästä\nvastaamasta.\n\n-- Kas, sanoi Albert, -- hän lähestyy teitä. Menen sanomaan\nkohteliaisuuksia neiti Danglars'ille hänen kameesoljestaan; sillä aikaa\nisä voi rauhassa puhua teidän kanssanne.\n\n-- Jos tahdotte lausua hänelle kohteliaisuuksia, niin puhukaa etupäässä\nhänen äänestään, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- En suinkaan, siitä puhuvat kaikki muut.\n\n-- Herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, -- teidän itserakkautenne on\naivan hävyttömyyden rajalla.\n\nAlbert lähestyi hymy huulillaan Eugénietä.\n\nSillä aikaa Danglars kumartui kuiskaamaan kreivin korvaan:\n\n-- Annoitte minulle verrattoman neuvon. Noihin kahteen sanaan, Fernand\nja Janina, sisältyy kamala tarina.\n\n-- Loruja! sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Kerron sen teille toiste. Mutta viekää nyt tuo nuori mies pois,\nsillä minun on vaikea olla hänen seurassaan.\n\n-- Kyllä vien, hän sanoi näet tulevansa minun mukaani. Lähetänkö siis\njoka tapauksessa hänen isänsä teidän luoksenne?\n\n-- Entistä suuremmalla syyllä.\n\n-- Hyvä.\n\nKreivi viittasi Albertille.\n\nHe kumarsivat ja poistuivat. Albert näytti vähät välittävän neiti\nDanglars'in kylmäkiskoisesta käytöksestä. Monte-Cristo huomautti\nmennessään rouva Danglars'ille, että pankkiirin rouvan pitäisi ajoissa\najatella asemansa turvaamista.\n\nHerra Cavalcanti jäi voittajana taistelutanterelle.\n\n\n\n\n77- Haydée\n\n\nHeti kun hevoset olivat päässeet bulevardille, kääntyi Albert kreivin\npuoleen ja purskahti niin äänekkääseen nauruun, että se tuntui\nväkinäiseltä.\n\n-- No, sanoi hän, -- kysyn, teiltä aivan samoin kuin Kaarle IX kysyi\nKatarina Mediciltä Pärttylinyön jälkeen: Miten mielestänne näyttelin\npienen osani?\n\n-- Missä tilaisuudessa? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Tietysti siinä tilaisuudessa, jossa näin kilpailijani saaneen varman\njalansijan Danglars'in perheessä...\n\n-- Minkä kilpailijan?\n\n-- Minkäkö kilpailijan? Teidän suosikkinne, Andrea Cavalcantin!\n\n-- Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en\nsuinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.\n\n-- Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta\nkaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.\n\n-- Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?\n\n-- Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan\nEugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se\ntuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan\nEugénien nyt tahtoo valloittaa.\n\n-- Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.\n\n-- Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle\nkylmäkiskoisia.\n\n-- Miltä tahoilta?\n\n-- Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen\nuskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria\nsydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä\noikeiksi.\n\n-- Mustasukkaisuutta!\n\n-- Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.\n\n-- Hänpä on.\n\n-- Kenelle? Debraylleko?\n\n-- Ei, vaan teille.\n\n-- Minulleko? Voin lyödä vetoa siitä, että viikon sisällä hän on\npaiskannut ovensa nenäni edessä lukkoon.\n\n-- Erehdytte, rakas vicomte.\n\n-- Voitteko sen todistaa?\n\n-- Voin. Hän on pyytänyt minua toimimaan niin, että kreivi Morcerf käy\nlopullisesti pyytämässä neiti Danglars'ia vaimoksenne.\n\n-- Oh, sanoi Albert niin mairittelevasti kuin suinkin osasi, -- ettehän\ntoimi, ettehän, rakas kreivi?\n\n-- Erehdytte aivan, Albert, täytän paronin pyynnön, koska olen luvannut\nsen tehdä.\n\n-- Teillä näyttää siis olevan kova halu naittaa minut? huokasi Albert.\n\n-- Tahdon olla sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä Debrayhin\ntulee, en ole nähnyt häntä enää paronittaren luona.\n\n-- Hän on riidoissa.\n\n-- Paronittarenko kanssa?\n\n-- Ei, vaan herra Danglars'in.\n\n-- Paroni on siis huomannut jotakin?\n\n-- Tuopa oli mainio sutkaus!\n\n-- Uskotte siis, että hän todella on huomannut jotakin? kysyi\nMonte-Cristo teeskennellen oivallisesti tietämättömyyttä.\n\n-- Mutta mistä te tulettekaan tänne, rakas kreivi?\n\n-- Kongosta, jos niin tahdotte.\n\n-- Se ei ole vielä kyllin kaukana.\n\n-- Mistä minä tuntisin pariisilaiset aviomiehet?\n\n-- Rakas kreivi, aviomiehet ovat samanlaisia kaikkialla. Kun olette\ntutkinut yhtä yksilöä jossakin maassa, tunnette koko rodun.\n\n-- Mutta minkä vuoksi Debray ja Danglars sitten ovat riitaantuneet?\nHehän näyttivät olevan niin erinomaisen hyvässä sovussa keskenään,\nsanoi Monte-Cristo uudelleen teeskennellen tietämättömyyttä.\n\n-- Nyt joudumme jo Isis-jumalattaren salaisuuksiin, ja niistä en tiedä\nmitään. Kun herra Cavalcanti pääsee perheen jäseneksi, niin kysykää\nhäneltä.\n\nVaunut pysähtyivät.\n\n-- Nyt olemme perillä, sanoi Monte-Cristo. -- Kello on vasta puoli\nyksitoista. Astukaa sisään.\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Vaununi saattavat teidät kotiinne.\n\n-- Ei, kiitos, omat vaununi ovat varmaankin seuranneet meitä.\n\n-- Niin ovatkin, tuossa ne ovat, sanoi Monte-Cristo hypäten vaunuista.\n\nHe menivät taloon ja astuivat valoisaan salonkiin.\n\n-- Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.\n\nBaptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen\nvalmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.\n\n-- Toden totta, sanoi Morcerf, -- en ihaile rikkauttanne, herra kreivi,\nsillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka\nBeaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä\ntapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne\naavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se,\nmitä tahdotte, olisi heti valmiina.\n\n-- Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani.\nEsimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?\n\n-- Tietysti tahdon tupakoida.\n\nMonte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.\n\nSekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua,\njoissa oli hienoa tupakkaa.\n\n-- Ihmeellistä! sanoi Morcerf.\n\n-- Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. -- Ali tietää,\nettä juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää,\nettä olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä\nsitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta,\njossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa,\ntuo hän kaksi piippua.\n\n-- Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista\ntapahtuu vain teidän luonanne... Ei mutta, mitä minä kuulen?\n\nMorcerf kumartui oveen päin, jonka takaa kuului kuin kitaran säveliä.\n\n-- Rakas vicomte, olette tänään joutunut suorastaan musiikin uhriksi.\nJuuri kun pääsette irti neiti Danglars'in pianonsoitosta, kuulette\ntäällä Haydéen guslin.\n\n-- Haydée! Mikä ihana nimi! Haydée-nimisiä naisia on siis todellakin\nolemassa muuallakin kuin vain Byronin runoissa?\n\n-- On kyllä. Haydée on harvinainen nimi Ranskassa, mutta hyvin\ntavallinen Albaniassa ja Epeiroksessa. Se merkitsee puhtautta,\nkainoutta, viattomuutta. Se on jonkinmoinen ristimänimi, niin kuin\nRanskassa sanotaan.\n\n-- Kuinka kaunis se on! sanoi Albert. -- Kuinka viehättävältä\ntuntuisikaan, jos ranskalaisten naisten nimet olisivat neiti Hyvyys,\nneiti Hiljaisuus, neiti Kristillinen rakkaus! Minkä erinomaisen\nvaikutuksen tekisikään kuulutuksessa, jos neiti Danglars'in nimi\nClaire-Marie-Eugénien asemesta olisi neiti Puhtaus-Kainous-Viattomuus\nDanglars!\n\n-- Hullu mies! sanoi kreivi. -- Älkää laskeko leikkiä niin kovaa,\nHaydée voi sen kuulla.\n\n-- Suuttuisiko hän siitä?\n\n-- Ei suinkaan, vastasi kreivi ylpeästi.\n\n-- Hän on siis hyvä ihminen? kysyi Albert.\n\n-- Se ei ole hyvyyttä vaan velvollisuutta; orjatar ei suutu herraansa.\n\n-- Mutta nythän te itse laskette leikkiä! Onko maailmassa vielä\norjattaria?\n\n-- Epäilemättä, koska Haydée on minun orjattareni.\n\n-- Toden totta, te ette tee mitään niin kuin muut, eikä teillä ole\nmitään samanlaista kuin muilla. Kreivi Monte-Criston orjatar! Se on\nerikoinen asema Ranskassa. Kun ottaa huomioon, miten te käsittelette\nrahoja, täytyy laskea että tuo paikka on sadantuhannen arvoinen\nvuodessa.\n\n-- Satatuhatta! Tuolla lapsiraukalla on ollut paljon enemmän. Hän on\nsyntynyt maailmaan omistamaan aarteita, joiden rinnalla tuhannen ja\nyhden yön rikkaudet himmenevät.\n\n-- Hän on siis todellakin prinsessa?\n\n-- Tepä sen sanoitte, vieläpä kaikkein ylhäisimpiä.\n\n-- Sitä arvelinkin. Mutta kuinka ylhäinen prinsessa on joutunut\norjattareksi?\n\n-- Kuinka tyranni Dionysoksesta tuli koulunopettaja? Sodan aiheuttama\nsattuma, onnen oikku.\n\n-- Ja hänen nimensä on salaisuus?\n\n-- On kyllä muille ihmisille. Toisin on teidän laitanne, sillä tehän\nolette ystäväni ja lupaatte olla vaiti, lupaattehan olla vaiti?\n\n-- Kautta kunniani!\n\n-- Tunnettehan Janinan pashan elämäntarinan?\n\n-- Ali-Tebelinin? Totta kai, koska isäni kokosi rikkautensa hänen\npalveluksessaan.\n\n-- Sehän on totta, olin sen unohtanut.\n\n-- No niin, missä suhteessa Haydée on Ali-Tebeliniin?\n\n-- Hänen tyttärensä.\n\n-- Kuinka! Ali-pashan tytär!\n\n-- Ja kauniin Vasilikin tytär.\n\n-- Kuinka hänestä on tullut teidän orjattarenne?\n\n-- Eräänä päivänä kävelin Konstantinopolin orjamarkkinoilla ja ostin\nhänet.\n\n-- Suurenmoista! Teidän seurassanne ei enää elä, vaan näkee unta, rakas\nkreivi. Nyt aion esittää teille rohkean pyynnön. Mutta kenties olen\nepähieno.\n\n-- Puhukaa vapaasti.\n\n-- Koska liikutte hänen seurassaan, koska viette hänet oopperaan...,\nniin ehkä rohkenen pyytää sitä...\n\n-- Te voitte pyytää minulta mitä tahansa.\n\n-- No niin, rakas kreivi, esitelkää minut prinsessallenne.\n\n-- Mielelläni, mutta kahdella ehdolla.\n\n-- Suostun niihin jo edeltäpäin.\n\n-- Ensiksi, ettette kenellekään koskaan mainitse, että teidät on\nesitelty hänelle.\n\n-- Hyvä. (Morcerf kohotti kätensä.) Minä vannon.\n\n-- Toiseksi, ettette kerro hänelle, että isänne oli hänen isänsä\npalveluksessa.\n\n-- Senkin vannon.\n\n-- Hyvä on, ja muistattehan varmasti valanne?\n\n-- Tietysti! sanoi Albert.\n\n-- Niin arvelinkin. Tiedän, että olette kunnon mies.\n\nKreivi soitti. Ali astui sisään.\n\n-- Ilmoita Haydéelle, että tulen juomaan kahvia hänen luokseen, ja\nkoeta selittää hänelle, että pyydän lupaa saada esitellä hänelle erään\nystäväni.\n\nAli kumarsi ja poistui.\n\n-- Älkää siis kyselkö mitään suoraan. Jos tahdotte jotakin tietää, niin\nkysykää minulta, ja minä kysyn sitten häneltä.\n\n-- Päätetty asia.\n\nAli tuli kolmannen kerran ja piti verhoa koholla ilmaistakseen\nherralleen ja Albertille, että he voisivat astua sisään.\n\n-- Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.\n\nAlbert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti\nhattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka\novea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista\nranskalaista kamarineitiä.\n\nHaydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista\nsilmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen\njoku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat\nristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle\nitämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin,\njonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.\n\nHuomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin\ntytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi\nhänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.\n\nAlbert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä\nkauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä\nRanskassa.\n\n-- Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä\nMonte-Cristolta. -- Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?\n\n-- Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.\n\n-- Hänen nimensä?\n\n-- Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä\nRoomassa.\n\n-- Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?\n\nMonte-Cristo kääntyi Albertin puoleen:\n\n-- Osaatteko uuskreikkaa? kysyi hän.\n\n-- Ikävä kyllä en, vastasi Albert, -- en edes vanhaa kreikkaa. Ei\nkoskaan ole Homeroksella eikä Platonilla ollut heikompaa ja\nhuolimattomampaa oppilasta kuin minä olen ollut.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi Haydée osoittaen ymmärtäneensä sekä\nMonte-Criston kysymyksen että Albertin vastauksen, -- puhun\nranskan- tai italiankieltä, jos valtiaani sallii.\n\nMonte-Cristo mietti hetkisen:\n\n-- Puhu italiankieltä, sanoi hän.\n\nSitten hän sanoi kääntyen Albertin puoleen:\n\n-- Kuinka ikävää, ettette osaa uuskreikkaa tai vanhaa kreikkaa, joita\nmolempia Haydée puhuu aivan verrattomasti. Lapsiparan on pakko puhua\nkanssanne italiankieltä, ja silloin saatte hänestä väärän käsityksen.\n\nHän viittasi Haydéelle.\n\n-- Ollos tervetullut, ystävä, joka saavut herrani ja valtiaani\nseurassa, sanoi nuori tyttö kirkkaalla Toscanan murteella korostaen\npuhettaan roomalaiseen tapaan, mikä tekee Danten kielen yhtä\nsointuvaksi kuin Homeroksen kreikankin. -- Ali, kahvia ja piiput!\n\nJa Haydée viittasi Albertia lähestymään, Alin poistuessa täyttämään\nnuoren valtiattarensa määräyksiä.\n\nMonte-Cristo osoitti Albertille kahta telttatuolia. He ottivat kumpikin\ntuolinsa ja nostivat ne lähelle matalaa pöytää, jolla oli nargile sekä\ntuoreita kukkia, piirustuksia ja nuottivihkoja.\n\nAli toi kahvia ja piiput. Baptistin ei saanut koskaan tulla tähän\nhuoneiston osaan.\n\nAlbert hylkäsi nubialaisen hänelle tarjoaman piipun.\n\n-- Ottakaa, ottakaa, sanoi Monte-Cristo. -- Haydée on melkein yhtä\nsivistynyt kuin pariisittaretkin, hän ei pidä havannoista, sillä niissä\non paha lemu, mutta itämainen tupakka tuoksuu hyvältä.\n\nAli poistui.\n\nKahvi oli kaadettu kuppeihin. Albertia varten oli tuotu myös\nsokeriastia. Monte-Cristo ja Haydée puolestaan joivat tätä arabialaista\njuomaa arabialaisten tavoin, ilman sokeria.\n\nHaydée ojensi kätensä ja tarttui punertavilla, kapeilla sormillaan\njapanilaiseen kuppiin ja vei sen huulilleen viattomalla nautinnolla,\naivan kuin lapsi, joka syö ja juo sellaista, mikä sille on mieluista.\n\nSamaan aikaan toivat kamarineidot kaksi tarjotinta, joilla oli jäätelöä\nja mehuvesiä.\n\n-- Rakas isäntäni ja te, neiti, sanoi Albert italiankielellä, --\nantakaa anteeksi hämmästykseni. Olen aivan päästäni pyörällä, ja onhan\nse luonnollistakin. Täällähän tapaan itämaan, oikean itämaan, en\nsellaisena kuin sen valitettavasti olen nähnyt, vaan sellaisena kuin\nolen uneksinut. Ja kuitenkin olen Pariisissa, näin vielä äsken\nomnibussien ajavan ohitseni ja kuulin virvokkeidenmyyjien kellojen\nkilinän. Kuinka ikävää, etten osaa puhua kreikkaa! Se tekisi tämän\nillan unohtumattomaksi.\n\n-- Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, --\nvoidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken\nvoitavani, että löytäisitte ne täältä.\n\n-- Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa\nMonte-Cristolta.\n\n-- Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan,\nmuistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta,\nNapolista ja Firenzestä.\n\n-- Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua\npariisittarien seurassa, sanoi Albert. -- Antakaa minun puhua hänen\nkanssaan itämaista.\n\n-- Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.\n\nAlbert kääntyi Haydéen puoleen.\n\n-- Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.\n\n-- Viisivuotiaana, vastasi Haydée.\n\n-- Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.\n\n-- Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa\nvoi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä\nvoi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.\n\n-- Mistä asti muistatte lapsuuttanne?\n\n-- Osasin juuri kävellä. Äitini, jonka nimi oli Vasiliki (Vasiliki\nmerkitsee kuninkaallista, huomautti tyttö nostaen päänsä pystyyn),\näitini tarttui käteeni ja pantuamme kukkaromme pohjalle kaiken kullan,\nmikä meillä oli, menimme hunnutettuina pyytämään almua vangeille\nsanoen: \"Ken antaa köyhille, hän antaa Jumalalle.\" Kun kukkaromme oli\ntäynnä, palasimme palatsiin ja ilmoittamatta mitään isälleni lähetimme\nluostarin johtajalle kaiken rahan, minkä ihmiset meille olivat antaneet\nluullen meitä köyhiksi. Hän vuorostaan jakoi ne vangeille.\n\n-- Kuinka vanha siihen aikaan olitte?\n\n-- Kolmivuotias, vastasi Haydée.\n\n-- Muistatte siis kaiken, mitä elämässänne on tapahtunut kolmannesta\nikävuodestanne asti?\n\n-- Kaiken.\n\n-- Kreivi, sanoi Morcerf hiljaa Monte-Cristolle, -- teidän pitäisi\nsallia signoran kertoa meille jotakin elämästään. Olette kieltänyt\nminua puhumasta hänelle isästäni, mutta ehkä hän itse kertoo hänestä.\nEtte voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olisin, jos kuulisin isäni\nnimen noin kauniista suusta.\n\nMonte-Cristo kääntyi Haydéen puoleen ja sanoi kreikankielellä rypistäen\nsilmäkulmiaan, siten kehottaakseen häntä hyvin tarkkaamaan sanojaan:\n\n-- Kerro meille isästäsi, mutta älä mainitse konnan nimeä äläkä\npetosta.\n\nHaydée huokaisi syvään, ja pilvi nousi hänen kirkkaalle otsalleen.\n\n-- Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.\n\n-- Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä\nmitään.\n\n-- Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen\nhyväksi? sanoi Albert. -- Mikä on seuraava muisto?\n\n-- Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka\nkimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla\nvanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi\nhänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän\nvyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin\ntällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä\nen kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai\nArmahtakaa!\n\n-- On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin\nnäyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. -- Kun\nteillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut\nmielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?\n\n-- Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, -- mutta näen Ranskan\nsellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin\nsynnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu\nmielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko\nsitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.\n\n-- Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi\nAlbert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.\n\nHaydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi\nhänelle ja sanoi:\n\n-- Jatka!\n\n-- Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset\nvaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat\nnuoruuteni muistot kaikki surullisia.\n\n-- Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, -- kuuntelen teitä suurella\njännityksellä.\n\nHaydée hymyili surullisesti.\n\n-- Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani?\nkysyi hän.\n\n-- Kertokaa, pyysi Albert.\n\n-- No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut\nunesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta,\njoilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen,\naloin itsekin itkeä.\n\n\"Hiljaa, lapsi!\" sanoi hän.\n\nToisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista\nhuolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat.\nMutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti\nvaikenin.\n\nHän kantoi minut nopeasti pois.\n\nRiensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat\nedessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas,\nkantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.\n\nNaisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli\npitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka\nte täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on\ntullut valtio.\n\n-- Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän\nmuistonkin voimasta, -- synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja\npalvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin\noli herätetty aivan kesken uniani.\n\nSoihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita\nalas.\n\n\"Pitäkää kiirettä!\" kuului ääni käytävän toisesta päästä.\n\nTämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät\nmaahan.\n\nMinä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.\n\nHän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka\nhallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin\nhän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.\n\n-- Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, -- oli kuuluisa mies, jonka\nEurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka\nedessä koko Turkki vapisi.\n\nHän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi,\ntietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja\npelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen\nolennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä\njättiläismäiseksi.\n\n-- Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, -- olimme tulleet portaitten\njuurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa\nvastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia\nkatseita ympärilleen.\n\nEdessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni\nvene.\n\nTältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se\nnäytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.\n\nMenimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään\nääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme\nvyöt.\n\nPaitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini,\nSelim ja minä.\n\nPalikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle\nportaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää\nporrasta suojanaan.\n\nVeneemme kiiti kuin tuuli.\n\n\"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?\" kysyin äidiltäni.\n\n\"Hiljaa, lapseni\", sanoi hän. \"Me pakenemme.\"\n\nMinä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli\nkaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut\nvaalilauseekseen: _Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät_.\n\nIsäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki\noli väsynyt pitkään palvelukseen...\n\nHaydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi\nhäneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai\njättäen jotakin pois kertomuksestaan.\n\n-- Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, --\nettä Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen...\n\n-- Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli\nlähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin\nluo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti\npaeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja\nnimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.\n\n-- Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.\n\nMonte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi\nAlbertilta huomaamatta.\n\n-- En, sanoi Haydée, -- en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin\nkyllä sanon.\n\nAlbert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa\nvaroittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.\n\n-- Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.\n\nPalatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun\nalakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.\n\nMutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle\nsaaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja\npalvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta\npussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi\nmiljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.\n\nTynnyreiden vieressä seisoi Selim, isäni suosikki, josta jo puhuin. Hän\nvalvoi yöt ja päivät, ja hänen peitsensä päässä paloi tuli. Hän oli\nsaanut määräyksen räjähdyttää ilmaan palatsin, vartijat, pashan, naiset\nja kullan heti, kun isäni antaa merkin.\n\nMuistan, miten orjat, jotka tiesivät, mikä vaara heitä uhkasi,\nrukoilivat, itkivät ja huokailivat yötä päivää.\n\nNäen vieläkin edessäni tuon nuoren, kalpean, mustasilmäisen sotilaan.\nJa kun kuolon enkeli kerran tulee luokseni, tunnen varmasti hänet\nSelimiksi.\n\nEn voi sanoa, kuinka kauan olimme siellä. Silloin en vielä tietänyt,\nmitä aika on. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, isäni käski äitiäni ja\nminua tulemaan palatsin terassille. Ne olivat minulle ilonhetkiä, sillä\nholvissa en nähnyt muita kuin valittelevia palvelijattaria ja Selimin\nkeihään kärjessä palavan liekin. Isäni istui erään ison aukon luona ja\nkatsoi taivaanrantaa tarkastaen jokaista mustaa pilkkua, joka ilmestyi\njärvelle; äitini puoliksi makasi hänen jalkojensa juuressa ja nojasi\nhänen olkapäähänsä. Minä leikin heidän vieressään ja katselin ihaillen\ntaivaanrannassa näkyvän Pindos-vuoren jyrkänteitä, Janinan linnaa, joka\nvalkoisena ja kulmikkaana nousi järven rannasta, ja mustanvihreitä\nmetsikköjä, jotka etäältä näyttivät vuorille valuneelta laavalta tai\nsammalelta, mutta läheltä katsottuina ovat jättiläiskokoisia mäntyjä ja\nisoja myrttipuita.\n\nEräänä aamuna isäni kutsui meidät luokseen. Hän oli hyvin tyyni, mutta\nentistään kalpeampi.\n\n\"Ole kärsivällinen, Vasiliki\", sanoi hän, \"tänään kaikki päättyy.\nTänään saapuu valtiaani käskykirje, ja kohtaloni on päätetty. Jos olen\nsaanut armon, palaamme Janinaan; jos uutiset ovat huonoja, pakenemme\nvielä tänä yönä.\"\n\n\"Mutta päästävätkö he meidät pakoon?\" kysyi äitini.\n\n\"Ole turvassa\", vastasi isä hymyillen. \"Selim ja hänen palava peitsensä\ntakaavat sen minulle. He tahtoisivat kyllä kuolemaani, mutta eivät\nhalua joutua itse kuolemaan minun kanssani.\"\n\nÄitini vastasi vain huokauksilla näihin isäni lohdutuksiin, jotka eivät\nlähteneet sydämestä. Sitten hän valmisti isälle jääjuomaa, sillä viime\npäivinä häntä oli vaivannut kuume. Hän pirskotti hajuvesiä hänen\npartaansa ja sytytti hänen piippunsa, josta lähtevää savua hän saattoi\nkatsella tuntikausia.\n\nÄkkiä isä liikahti niin nopeasti, että minä säikähdin. Hän pyysi\nkaukoputkensa.\n\nÄitini ojensi sen hänelle kalpeana kuin seinä, jota vastaan hän nojasi.\n\nNäin isäni käden vapisevan.\n\n\"Vene!... Kaksi... kolme...\", mutisi hän. \"Neljä...!\"\n\nHän nousi, tarttui aseisiinsa, ja muistan, miten hän kaatoi ruutia\npistoolin sankkiin.\n\n\"Vasiliki\", sanoi hän silminnähtävästi vapisten, \"nyt on tullut hetki,\njoka määrää kohtalomme. Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuulla\nhallitsijan vastauksen. Vie Haydée mukanasi holviin.\"\n\n\"En tahdo jättää sinua\", sanoi Vasiliki. \"Jos kuolet, valtiaani, tahdon\nkuolla kanssasi.\"\n\n\"Menkää Selimin luo\", huusi isäni.\n\n\"Hyvästi, herrani\", sopersi äitini. Hän totteli, mutta kumarassa kuin\nkuoleman lähetessä.\n\n\"Viekää Vasiliki pois\", sanoi isäni palikaareilleen.\n\nMutta kun minut oli unohdettu, juoksin hänen luokseen ja kurotin häntä\nkohden käteni. Hän näki minut, kumartui puoleeni ja suuteli otsaani.\n\nSe oli hänen viimeinen suudelmansa ja tunnen sen vieläkin otsallani.\n\nMennessämme holviin näin terassin viiniköynnösten läpi, että veneet\nolivat jo tulleet suuremmiksi. Vielä äsken ne olivat vain mustia\npilkkuja, nyt kuin isoja mustia lintuja, jotka kiitivät veden pintaa\npitkin.\n\nPalatsin kaksikymmentä palikaaria istuivat isäni jalkojen juuressa ja\nkatselivat veneiden tuloa laudoituksen suojassa, verestävin silmin,\nhopealla ja norsunluulla koristetut pyssyt valmiina. Permannolla oli\nsuuri määrä panoksia. Isäni katseli kelloaan ja käveli levottomana\nedestakaisin.\n\nTämä kaikki jäi mieleeni, kun lähdin isäni luota ja hän oli viimeisen\nkerran suudellut minua.\n\nKuljin äitini kanssa maanalaisen huoneen läpi. Selim oli paikallaan,\nhän hymyili meille surullisesti. Haimme tyynyt luolan toisesta päästä\nja tulimme istumaan Selimin viereen. Suuren vaaran hetkinä liittyvät\nuskolliset sydämet toisiinsa, ja niin lapsi kuin olinkin, tunsin\nvaistomaisesti, että suuri vaara vaani meitä. --\n\nAlbert oli usein kuullut kerrottavan Janinan visiirin viimeisistä\nhetkistä. Hänen isänsä ei koskaan siitä puhunut, mutta vieraat, ja hän\noli lisäksi lukenut siitä. Mutta vasta tämä tyttö, jonka ääni\nalakuloisesti värähteli, sai kuvauksen elämään, ja se vaikutti nuoreen\nmieheen sekä lumoavasti että sanomattoman kauhistuttavasti.\n\nHaydée oli muistellessaan näitä kamalia tapauksia hetkeksi vaiennut.\nHänen otsansa oli painunut kättä vastaan, aivan kuin kukka ukkosilmalla\npainuu maata kohden, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät vieläkin\nnäkevän Pindos-vuoren vihannat rinteet ja Janinan järven sinisen\npinnan, jonka kalvoon kuvastui hänen kertomansa kamala tarina.\n\nMonte-Cristo katsoi häneen sanomattoman hellästi ja säälivästi.\n\n-- Jatka, tyttäreni, sanoi kreivi uuskreikankielellä.\n\nHaydée kohotti päätään, aivan kuin Monte-Criston sointuva ääni olisi\nherättänyt hänet unesta, ja jatkoi:\n\n-- Kello oli neljä iltapäivällä. Mutta vaikka ulkona olikin kirkas\npäivä, olimme me keskellä pimeyttä.\n\nYksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä\ntaivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän\nrukoili.\n\nSelim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:\n\n\"Allah on suuri!\"\n\nÄitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään\nveneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni\ntäydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin\nsotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui\nmuutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.\n\n\"He lähestyvät\" sanoi hän. \"Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän\ntullessaan.\"\n\n\"Mitä pelkäät, Vasiliki!\" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä\näänellään. \"Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille\nkuoleman.\"\n\nJa hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin\nvanhan Kreetan Dionysos.\n\nMutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa\nja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.\n\nÄitini värisi myös.\n\n\"Hyvä Jumala, äiti!\" huusin minä. \"Täytyykö meidän kuolla?\"\n\nKuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja\nvalittaa.\n\n\"Lapsi\", sanoi Vasiliki, \"Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi\ntoivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!\"\n\nSitten hän lisäsi aivan hiljaa:\n\n\"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?\"\n\n\"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani\non hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää\nsormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden\nruutitynnyrien luota pois.\"\n\n\"Ystävä\", lausui äitini, \"kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on\ntikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten\nvasta linna ilmaan.\"\n\n\"Hyvä on, Vasiliki\", vastasi Selim tyynesti.\n\nÄkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat\nilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui\npalikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja\nhallitsija antoi armon.\n\n-- Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis\nauttamaan.\n\nMonte-Cristo viittasi hänelle.\n\n-- En muista, sanoi Haydée.\n\nMelu kasvoi. Askelet lähestyivät. Maanalaisen holvin portaita astuttiin\nalas. Selim piti peistään valmiina.\n\nKohta ilmestyi joku keskelle sitä sinertävää hohdetta, jonka päivänvalo\nloi holviin.\n\n\"Kuka olet?\" huusi Selim. \"Älä astu askeltakaan eteenpäin.\"\n\n\"Kunnia sulttaanille!\" sanoi tulija. \"Visiiri Alille on annettu armo.\nEikä ainoastaan hänen henkensä ole turvattu, vaan hän saa pitää\nrikkautensa ja aarteensakin.\"\n\n\"Seis!\" huusi Selim. \"Tiedäthän, että minun täytyy saada merkiksi hänen\nsormuksensa.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi äitini ja vaipui polvilleen nostaen minut taivasta\nkohden, aivan kuin kiittäessään Jumalaa olisi tahtonut nostaa minut\nlähemmäksi Häntä. --\n\nJo toisen kerran Haydée vaikeni niin suuren mielenliikutuksen vallassa,\nettä hiki valui hänen otsaltaan ja ääni vaivoin kähisi hänen kuivasta\nkurkustaan.\n\nMonte-Cristo kaatoi hiukan jäävettä lasiin ja ojensi sen hänelle sanoen\nhellästi ja samalla hiukan käskevästi:\n\n-- Rohkeutta, tyttäreni!\n\nHaydée kuivasi silmiään ja otsaansa ja jatkoi:\n\n-- Tänä aikana pimeyteen tottuneet silmämme olivat tunteneet pashan\nlähettilään, hän oli ystävä.\n\nSelim tunsi hänet. Mutta tuo kunnon mies oli tottunut tottelemaan.\n\n\"Kenen nimessä tulet?\" kysyi hän.\n\n\"Valtiaamme, Ali-Tebelinin nimessä.\"\n\n\"Jos tulet Alin nimessä, niin tiedäthän kai, mitä sinun pitää meille\ntuoda?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", sanoi tulija, \"ja minä tuon sinulle hänen sormuksensa.\"\n\nSamassa hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle. Mutta hän oli siksi\nkaukana ja huoneessa oli siksi hämärää, ettei Selim voinut paikaltaan\nerottaa hänelle näytettyä esinettä.\n\n\"Minä en erota sitä\", sanoi Selim.\n\n\"Tule lähemmäksi\", sanoi sanantuoja, \"tai anna minun tulla lähemmäksi.\"\n\n\"En suostu kumpaankaan\", vastasi nuori sotilas. \"Laske se sille\npaikalle, missä nyt seisot, ja sille kohtaa, mihin päivän säde lankeaa,\nja vetäydy pois siksi, kunnes olen sen nähnyt.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoi sanantuoja.\n\nJa hän vetäytyi pois laskettuaan sormuksen määrätylle paikalle.\n\nSydämemme sykki kiivaasti, sillä tuo esine näytti todellakin\nsormukselta.\n\nMutta oliko se isäni sormus?\n\nSelim tuli aukon kohdalle pitäen yhä kädessään palavaa soihtua,\nkumartui säteilevänä ja otti esineen käteensä.\n\n\"Valtiaani sormus\", sanoi hän suudellen sitä. \"Hyvä on!\"\n\nHän painoi sytyttimen maata kohden, astui sen päälle jalallaan ja\nsammutti sen.\n\nSanansaattaja huudahti riemusta ja taputti käsiänsä. Samassa syöksyi\nsisään neljä seraskieri Kursidin sotilasta, ja Selim kaatui maahan\nviiden tikarin lävistämänä. Jokainen oli iskenyt.\n\nRikoksen huumaamina, vaikka vielä pelosta kalpeina seraskierit\nsyöksyivät holviin tarkastamaan, oliko siellä vielä jossakin tulta, ja\ntallasivat kultapusseja.\n\nTällä välin äitini sieppasi minut syliinsä ja pujahtaen läpi solien,\njotka vain me tunsimme, saapui eräille sivuportaille. Ne veivät\npalatsiin, jossa vallitsi tavaton melske.\n\nAlakerroksen salit olivat aivan täynnä Kursidin tsodoaareja, siis\nvihamiehiämme.\n\nJuuri kun äitini aikoi avata pienen oven, kuului sen takaa pashan ääni\npelottavana ja uhkaavana.\n\nÄitini painoi silmänsä oven rakoon, minun silmieni edessä oli\nsattumalta toinen reikä, niin että minäkin katsoin huoneeseen.\n\n\"Mitä tahdotte?\" sanoi pasha miehille, joiden kädessä oli\nkultakirjaimilla kirjoitettu paperi.\n\n\"Mitäkö tahdomme?\" vastasi eräs heistä. \"Ilmoittaa sinulle hänen\nmajesteettinsa tahdon. Näetkö tämän firmaanin?\"\n\n\"Näen kyllä\", sanoi isäni.\n\n\"Lue se siis. Hän vaatii päätäsi.\"\n\nIsäni purskahti nauruun, joka vaikutti pelottavammin kuin mikään\nuhkaus. Yhä nauraen hän laukaisi pistoolinsa, ja molemmat miehet\nkaatuivat kuolleina.\n\nPalikaarit, jotka olivat maanneet suullaan isäni ympärillä, nousivat ja\nlaukaisivat myös aseensa. Huone oli täynnä melua, tulta ja savua.\n\nSamassa alettiin toiseltakin puolelta ampua, ja luodit lensivät\nedessämme oleviin lautoihin.\n\nKuinka kaunis hän oli, isäni, suuri Ali-Tebelin, luotituiskussa, miekka\nkädessään ja kasvot ruudin mustaamina. Kuinka hänen vihollisensa\npakenivatkaan!\n\n\"Selim, Selim, tulenvartija, tee tehtäväsi!\" huusi hän.\n\n\"Selim on kuollut!\" vastasi eräs ääni, joka näytti tulevan permannon\nalta, \"ja sinä, herrani Ali, olet hukassa!\"\n\nSamassa kuului kumea paukahdus, ja lattialaudat lensivät isäni\nympärillä kappaleiksi.\n\nTsodoaarit ampuivat permannon läpi. Kolme neljä palikaaria kaatui\nluotien lävistäminä, jotka silpoivat heidän ruumiinsa alhaalta ylös\nasti.\n\nIsäni karjaisi, pisti sormensa luotien reikiin ja veti kokonaisen\npalkin irti.\n\nMutta samassa sinkosi tästä aukosta kaksikymmentä laukausta, ja liekki\njoka syöksyi aivan kuin tulivuoren aukosta, tarttui verhoihin.\n\nKeskellä tätä kamalaa pauhinaa, keskellä näitä hirveitä huutoja kuulin\nkaksi muita selvempää laukausta, kaksi muita vihlovampaa kiljahdusta.\nNämä laukaukset olivat osuneet isääni kuolettavasti, ja hän oli\nkiljaissut.\n\nHän oli kuitenkin pysytellyt pystyssä nojautuen ikkunaan. Äitini\nravisti ovea päästäkseen kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, mutta ovi\noli toiselta puolen suljettu.\n\nHänen ympärillään vääntelehtivät palikaarit kuolintuskissa; pari kolme,\njotka eivät olleet lainkaan tai vain lievästi haavoittuneet, hyppäsi\nikkunoista ulos. Samassa särjettiin permanto altapäin kokonaan. Isäni\nvaipui toiselle polvelleen. Samassa ojentui häntä kohti kaksikymmentä\nkättä heiluttaen miekkoja, pistooleja, tikareita; kaksikymmentä miestä\nhyökkäsi äkkiä yhden kimppuun, ja isäni hukkui tulipyörteeseen, jonka\nnämä karjuvat hirviöt olivat sytyttäneet, aivan kuin helvetti olisi\nauennut hänen jalkojensa alla.\n\nTunsin kaatuvani. Äitini oli pyörtynyt.\n\nHaydéen molemmat käsivarret vaipuivat alas, ja hän katsoi\nkreiviin aivan kuin kysyäkseen, oliko tämä tyytyväinen hänen\ntottelevaisuuteensa.\n\nKreivi tuli hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi\nuuskreikankielellä:\n\n-- Lepää, rakas lapsi, ja muista, että Jumala elää ja että hän\nrankaisee rikolliset.\n\n-- Mikä kamala kertomus! sanoi Albert kauhistuen Haydéen kalpeutta. --\nOlen pahoillani siitä, että olen ollut näin säälimättömän epähieno.\n\n-- Kyllä hän siitä tointuu, sanoi Monte-Cristo. Hän laski kätensä\nHaydéen päälaelle ja sanoi:\n\n-- Haydée on urhoollinen tyttö, ja hänelle tuottaa joskus helpotusta\nkun hän saa kertoa kärsimyksistään.\n\n-- Siksi, että kärsimykseni muistuttavat minua sinun hyvistä töistäsi,\nsanoi nuori tyttö.\n\nAlbert katsoi uteliaana häneen, sillä Haydée ei ollut vielä kertonut\nsitä, mitä hän halusi tietää, nimittäin kuinka hän oli joutunut kreivin\norjattareksi. Haydée näki saman toivomuksen sekä kreivin että Albertin\nkatseessa.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Kun äitini tointui, olimme seraskierin edessä.\n\n\"Surmatkaa minut\", sanoi äitini, \"mutta säästäkää Alin lesken kunniaa.\"\n\n\"Älä minua rukoile\", sanoi Kursid.\n\n\"Vaan ketä?\"\n\n\"Uutta valtiastasi.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Hän on tuossa.\"\n\nKursid osoitti meille toista niistä, jotka lähinnä olivat olleet\nsyypäitä isäni kuolemaan, jatkoi nuori tyttö hilliten suuttumustaan.\n\n-- Te jouduitte siis tuon miehen valtaan? kysyi Albert.\n\n-- Emme, vastasi Haydée. -- Hän ei tohtinut pitää meitä luonaan, hän\nmyi meidät orjakauppiaille, jotka menivät Konstantinopoliin. Kuljimme\nKreikan halki ja saavuimme vähissä hengin sulttaanin portille. Siellä\noli suuri joukko uteliaita koolla, he väistyivät antaakseen meille\ntietä. Äkkiä äitini suuntasi katseensa sinne minne hekin, kiljaisi ja\nvaipui maahan osoittaen minulle portin yläpuolella olevaa päätä.\n\nPään yläpuolelle oli kirjoitettu:\n\n\"Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan pashan pää.\"\n\nKoetin itkien nostaa äitiäni maasta, hän oli kuollut.\n\nMinut vietiin orjamarkkinoille. Muudan rikas armenialainen\nosti minut, kasvatti minua, antoi minulle opettajia ja, kun olin\nkolmetoistavuotias, myi minut sulttaani Mahmudille.\n\n-- Minä vuorostani ostin hänet sulttaani Mahmudilta, sanoi\nMonte-Cristo, -- ja maksoin hänestä samanlaisen smaragdin kuin on se,\njossa säilytän hashish-pillereitäni.\n\n-- Sinä olet hyvä, sinä olet suuri, valtiaani, sanoi nuori tyttö\nsuudellen Monte-Criston kättä, -- ja minä olen onnellinen saadessani\nolla omasi.\n\nAlbert oli aivan kuin herpaantunut kaiken kuulemansa johdosta.\n\n-- Juokaahan kahvinne, sanoi kreivi hänelle. -- Kertomus on päättynyt.\n\n\n\n\n78. Janinasta kirjoitetaan...\n\n\nFranz oli poistunut Noirtier'n huoneesta horjuen ja niin onnettoman\nnäköisenä, että Valentinen tuli häntä sääli.\n\nVillefort oli soperrellut sekavia sanoja ja paennut työhuoneeseensa.\nKaksi tuntia myöhemmin hän sai seuraavan kirjeen:\n\n    Sen jälkeen, mitä tänä aamuna on tullut ilmi, ei herra Noirtier\n    de Villefort voi otaksua, että mikään yhtyminen olisi mahdollinen\n    hänen ja Franz d'Epinayn suvun välillä. Herra Franz d'Epinayta\n    kauhistuttaa se, että herra Villefort, joka näyttää edeltäpäin\n    tietäneen tänä aamuna kerrotut tapaukset, ei ole niistä mitään\n    maininnut.\n\nKuninkaallinen prokuraattori oli aivan murtunut tästä odottamattomasta\niskusta. Hän ei olisi voinut aavistaa, että hänen isänsä menisi näin\npitkälle suorasukaisuudessaan ja julmuudessaan ja kertoisi tällaisia\nasioita. Herra Noirtier oli aina halveksinut poikansa mielipiteitä eikä\nollut katsonut tarpeelliseksi paljastaa näitä yksityiskohtia\nVillefort'ille, ja tämä puolestaan oli luullut, että kenraali Quesnel\neli paroni Epinay -- mitä nimeä nyt hänestä tahdotuinkaan käyttää, joko\nsitä, jonka hän itse oli tehnyt kunniakkaaksi, tai sitä, jonka hän oli\nsaanut, -- oli surmattu eikä kaatunut rehellisessä kaksintaistelussa.\n\nFranz d'Epinay oli tähän asti aina esiintynyt hyvin kunnioittavasti\nVillefort'ia kohtaan, ja sen vuoksi hänen kirjeensä oli aivan kuin\nsurmanisku Villefort'in ylpeydelle.\n\nTuskin hän oli ennättänyt päästä työhuoneeseensa, kun hänen vaimonsa\nastui sisään.\n\nKun Franz oli lähtenyt salongista herra Noirtier'n kutsusta, jäivät\nmuut sinne aivan ymmällä. Rouva Villefort tunsi olonsa notaarin ja\ntodistajien seurassa yhä vaikeammaksi ja lähti lopulta hänkin pois\nsanoen menevänsä hankkimaan tietoja.\n\nVillefort ilmoitti hänelle ainoastaan, että Valentinen kihlaus oli\npurkaantunut sen keskustelun johdosta, joka hänellä, herra Noirtier'lla\nja herra d'Epinaylla oli ollut.\n\nTätä oli vaikea ilman muuta kertoa muille. Sen vuoksi rouva Villefort\npalatessaan sanoikin vain, että herra Noirtier oli keskustelun alussa\nsaanut jonkinmoisen halvauskohtauksen ja että avioliittosopimuksen\nallekirjoittaminen tästä syystä oli lykätty tuonnemmaksi.\n\nKahden samanlaatuisen tapauksen jälkeen tuntui tämä uutinen niin\nomituiselta, että läsnäolijat katsoivat toisiinsa kummastuneina ja\npoistuivat sanaakaan sanomatta.\n\nSillä aikaa Valentine, joka oli samalla sekä onnellinen että\nkauhistunut, suuteli ja kiitteli heikkoa vanhusta, joka yhdellä iskulla\noli katkaissut hänen kahleensa. Sitten hän pyysi lupaa saada mennä\nomaan huoneeseensa tointuakseen, ja Noirtier ilmaisi katseellaan\nsuostuvansa siihen.\n\nMutta sen sijaan että olisi mennyt huoneeseensa, Valentine laskeutuikin\nportaita alas ja meni pienen oven kautta puutarhaan. Keskellä tätä\ntapausten vyöryä hän oli koko ajan tuntenut kouristavaa pelkoa. Hän\nodotti joka hetki Morrelin ilmestyvän paikalle kalpeana ja uhkaavana,\nniin kuin Ravenswood aikoinaan saapui Lammermoorin Lucian häihin.\n\nJo oli aikakin hänen rientää portille. Maximilien oli nähnyt Franzin\nlähtevän yhdessä Villefort'in kanssa hautausmaalta ja oli pelännyt\npahaa. Hän oli mennyt pitämään silmällä Villefort'in taloa, nähnyt,\nettä Franz lähti sieltä, mutta palasi pian uudelleen Albertin ja\nChâteau-Renaud'n seurassa, ja silloin hän oli asiasta aivan varma. Hän\noli nyt rientänyt aitauksen sisäpuolelle, sillä hän tiesi, että\nValentine tulisi hänen luokseen heti, kun voi.\n\nHän ei erehtynytkään. Kurkistaessaan lautojen välistä hän näki nuoren\ntytön arkailematta rientävän suoraa päätä portille. Heti ensi\nsilmäyksellä Maximilien rauhoittui ja ensimmäisen sanan kuullessaan hän\nhypähti riemusta.\n\n-- Pelastetut! huudahti Valentine.\n\n-- Pelastetut! kertasi Morrel voimatta uskoa onneaan. -- Kuka meidät\npelasti?\n\n-- Isoisäni. Rakastakaa häntä paljon, Morrel.\n\nMorrel vannoi rakastavansa vanhusta koko sielustaan, eikä hänen\nollutkaan vaikea vannoa, koska sillä hetkellä vanhus oli hänestä\nenemmän kuin ystävä ja isä, melkein kuin Jumala.\n\n-- Mutta miten kaikki on tapahtunut? kysyi Morrel. -- Mitä kummallista\nkeinoa hän on käyttänyt?\n\nValentine aikoi juuri ruveta kertomaan, kun hän muisti, että asiaan\nkätkeytyi kamala salaisuus, joka ei kuulunut yksinään hänen\nisoisälleen.\n\n-- Myöhemmin kerron kyllä kaikki, sanoi hän.\n\n-- Milloin?\n\n-- Silloin, kun olen vaimonne.\n\nKun keskustelu kääntyi tälle tolalle, suostui Morrel mihin tahansa. Hän\nsanoi olevansa täysin tyytyväinen -- yhdeksi päiväksi. Mutta hän ei\nsuostunut lähtemään, ellei saisi tavata Valentinea seuraavana iltana.\n\nValentine suostui Morrelin pyyntöön. Kaikki oli nyt muuttunut hänen\nsilmissään, ja hänestä tuntui yhtä mahdottomalta päästä naimisiin\nMaximilienin kanssa kuin tunti sitten tuntui mahdottomalta päästä eroon\nFranz d'Epinaystà.\n\nTällä välin oli rouva Villefort mennyt Noirtier'n luo.\n\nNoirtier loi häneen synkän ja ankaran katseen, kuten yleensä aina tähän\nnaiseen.\n\n-- Minun ei tarvinne teille ilmoittaa, että Valentinen kihlaus on\npurkautunut, sanoi rouva Villefort, -- koska se purkautui juuri täällä.\n\nNoirtier pysyi välinpitämättömänä.\n\n-- Mutta sitä ette tiedä, jatkoi rouva Villefort, -- että minä olen\naina ollut tätä avioliittoa vastaan.\n\nNoirtier'n katse tuntui vaativan tarkempaa selvitystä.\n\n-- Kun tämä kihlaus, jota tiesin teidän vastustavan, nyt on\npurkautunut, tulen pyytämään teiltä erästä asiaa, jota eivät Villefort\nja Valentine voi pyytää.\n\nNoirtier'n katse pysyi kysyvänä.\n\n-- Tulen pyytämään teitä, jatkoi rouva Villefort, -- minä näet voin\npyytää, koska minulle ei ole siitä mitään hyötyä, -- antamaan poikanne\ntyttärelle suosionne lisäksi myös omaisuutenne.\n\nNoirtier'n silmät vilkkuivat hetkisen sinne tänne. Ilmeisesti hän etsi\nsyytä tähän pyyntöön, mutta ei löytänyt.\n\n-- Voinko toivoa, että aikeenne ovat sopusoinnussa pyyntöni kanssa?\nkysyi rouva Villefort.\n\n-- Kyllä, ilmaisi Noirtier.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Villefort, -- lähden täältä\nkiitollisena ja onnellisena.\n\nHän poistui kumarrettuaan Noirtier'lle.\n\nSeuraavana päivänä Noirtier lähetti noutamaan notaaria. Entinen\ntestamentti revittiin ja laadittiin uusi, jossa hän määräsi kaiken\nomaisuutensa Valentinelle sillä ehdolla, ettei heitä erotettaisi\ntoisistaan.\n\nJoku saattoi silloin laskea, että neiti Villefort, joka oli saanut\nperiä markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ja oli päässyt isoisänsä\nsuosioon, saisi jonakin päivänä kolmensadantuhannen frangin vuotuiset\ntulot.\n\nSamaan aikaan, jolloin kihlaus purettiin Villefort'in talossa, meni\nkreivi Morcerf Danglars'in luo. Osoittaakseen Danglars'ille, että asia\noli tärkeä, Morcerf otti ylleen kenraalin univormunsa ja kaikki\nkunniamerkkinsä ja käski valjastaa parhaimmat hevosensa. Näin\njuhlallisesti hän saapui Chaussée-d'Antinin varrelle ja käski ilmoittaa\ntulostaan herra Danglars'ille, joka parhaillaan teki kuukauden\ntilinpäätöstä. Jos näinä aikoina tahtoi tavata pankkiirin hyvällä\ntuulella, ei tilinpäätöksen hetki ollut otollinen.\n\nSen vuoksi Danglars kävikin juhlalliseksi nähdessään entisen ystävänsä\nja istui mahtavana tuoliinsa.\n\nMorcerf, joka tavallisesti oli jäykkä, oli tällä kertaa hymyilevä ja\nystävällinen. Kun hän oli varma siitä, että hänen asiaansa\nsuhtauduttiin ystävällisesti, ei hän pitänyt pitkiä esipuheita, vaan\naloitti muitta mutkitta:\n\n-- Paroni, tässä olen. Jo kauan olemme kierrelleet aikaisemmin\ntekemiämme lupauksia...\n\nMorcerf odotti pankkiirin kasvojen heti kirkastuvan, mutta hämmästyi\nnähdessään niiden käyvän entistä vieraammiksi ja kylmemmiksi.\n\nNiinpä Morcerfin lause jäi kesken.\n\n-- Mitä lupauksia, herra kreivi? tiedusteli pankkiiri, aivan kuin olisi\nturhaan etsinyt muististaan selitystä kenraalin sanoihin.\n\n-- Rakastatte muodollisuuksia, sanoi kreivi, -- ja annatte minun\nhuomata, että tällainen kysymys on tehtävä säädetyssä järjestyksessä.\nHyvä on. Koska minulla on ainoastaan yksi poika, ja koska vasta\nensimmäisen kerran aion hänet naittaa, niin olen näissä asioissa vielä\nvasta-alkaja. Noudatan siis tahtoanne.\n\nJa Morcerf nousi väkinäisesti hymyillen, kumarsi syvään Danglars'ille\nja sanoi:\n\n-- Herra paroni, minulla on kunnia pyytää tytärtänne neiti Eugénie\nDanglars'ia poikani vicomte Albert de Morcerfin vaimoksi.\n\nMutta sen sijaan että Danglars olisi Morcerfin toivomuksen mukaan\nottanut nämä sanat tyytyväisenä vastaan, hän rypistikin kulmiaan eikä\npyytänyt seisomaan jäänyttä kreiviä istumaan.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän, -- ennen kuin voin vastata, täytyy minun\ntuumia asiaa.\n\n-- Tuumia! huudahti Morcerf entistä enemmän kummastuen. -- Eikö teillä\nole ollut aikaa tuumia sitä niinä kahdeksana vuonna, jotka ovat\nkuluneet siitä, kun ensi kerran puhuimme lastemme avioliitosta?\n\n-- Herra kreivi, sanoi Danglars, -- joka päivä tapahtuu sellaista, mikä\npakottaa meitä uudelleen punnitsemaan aikaisemmin tekemiämme päätöksiä.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Morcerf. -- En ymmärrä teitä.\n\n-- Tarkoitan sitä, että viimeisinä kahtena viikkona on tapahtunut\nasioita, jotka...\n\n-- Anteeksi, sanoi Morcerf, -- mitä ilveilyä tämä on?\n\n-- Kuinka niin ilveilyä?\n\n-- Minusta teidän pitäisi puhua suoraan.\n\n-- Niin minustakin.\n\n-- Olettehan tavannut kreivi Monte-Criston?\n\n-- Tapaan hänet useinkin, sanoi Danglars korjaillen kaulahuiviaan, --\nsillä hän on ystäväni.\n\n-- No niin, kun viimeksi tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että minä\nsuhtauduin tähän avioliittoon häilyväisesti ja vaikutin epävarmalta.\n\n-- Se on totta.\n\n-- No niin, tässä olen. En ole epävarma enkä häilyväinen, näettehän\nsen, koska tulen vaatimaan teitä täyttämään lupauksenne.\n\nDanglars ei vastannut mitään.\n\n-- Oletteko näin pian muuttanut mielipiteenne, lisäsi Morcerf, -- vai\noletteko tahtonut saada tämän keskustelun aikaan nöyryyttääksenne\nminua?\n\nDanglars huomasi, että jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, se voisi\npäättyä hänelle huonosti.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän, -- ymmärrän kyllä, että käytökseni\nhämmästyttää teitä. Olen siitä itsekin pahoillani, mutta uskokaa minua:\ntämä on välttämätöntä.\n\n-- Joutavaa puhetta, sanoi kreivi. -- Moukka voisi siihen tyytyä, mutta\nei kreivi Morcerf. Kun minunlaiseni mies tulee muistuttamaan toista\nlupauksesta, ja tämä lupaus rikotaan, niin on minulla ainakin oikeus\nkysyä, mikä on siihen syynä.\n\nDanglars oli pelkuri, mutta ei tahtonut siltä näyttää. Morcerfin\npuhetapa suututti häntä.\n\n-- Selitys kyllä tulee, vastasi hän.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Että minulla on pätevät syyni, mutta että niitä on vaikea tuoda\nesiin.\n\n-- Mutta huomaattehan, etten voi tyytyä teidän vaitioloonne, sanoi\nMorcerf. -- Otaksun siis, ettette tahdo suostua kihlausehdotukseeni.\n\n-- Olette väärässä, sanoi Danglars, -- minä vain lykkään päätöksen\ntekemisen tuonnemmaksi, siinä kaikki.\n\n-- Mutta toivoakseni ette vaadi minua noudattamaan teidän oikkujanne,\nodottamaan siivosti ja nöyrästi sitä, että taas pääsisin armoihinne?\n\n-- Ellette voi odottaa, herra kreivi, niin pitäkäämme sopimuksiamme\nmitättöminä.\n\nYlpeä ja ärtynyt kreivi puri huuleensa niin, että verta vuoti,\nvoidakseen olla puhkeamatta kiukkuisiin sanoihin. Hän ymmärsi, että ne\ntekisivät hänet vain naurettavaksi. Niinpä hän alkoi jo mennä ovea\nkohden, mutta muuttikin mieltään ja palasi. Hänen otsalleen nousi\npilvi, loukattu ylpeys väistyi levottomuuden tieltä.\n\n-- Rakas Danglars, sanoi hän, -- olemmehan tunteneet toisemme jo monta\nmonituista vuotta, ja siksi meidän on paras olla rehellisiä\ntoisillemme. Te olette velvollinen antamaan minulle selityksen.\nTäytyyhän minun saada tietää, millä tavoin poikani on menettänyt teidän\nhyvät ajatuksenne hänestä.\n\n-- Poikanne ei henkilökohtaisesti ole minua loukannut, muuta en voi\nsanoa, vastasi Danglars, joka alkoi tulla hävyttömäksi nähdessään\nMorcerfin lauhtuvan.\n\n-- Mutta kuka siis teitä on loukannut? kysyi Morcerf väräjävällä\näänellä, ja hänen otsansa tuli kalpeaksi.\n\nDanglars huomasi tämän kaiken ja loi sen vuoksi häneen terävän katseen,\njollaista hän ei tavallisesti tohtinut toisiin luoda.\n\n-- Kiittäkää minua, etten tarkemmin selitä, sanoi hän.\n\nMorcerf värisi hermostuneesti, se johtui varmaankin siitä, että hän\nkoetti hillitä kiukkuaan.\n\n-- Minulla on oikeus vaatia teitä selittämään tarkemmin. Onko teillä\njotakin rouva Morcerfia vastaan? Eikö rikkauteni ole kyllin suuri? Onko\nsyynä se, että valtiolliset mielipiteemme eroavat toisistaan...\n\n-- Ei mikään niistä, sanoi Danglars. -- Olisin huono mies, jos niitä\npitäisin esteinä, sillä tiesinhän tuon kaiken jo antaessani sanani.\nÄlkää kyselkö enempää, häpeän, kun annan teidän tällä tavoin\ntiedustella. Jäädään tähän, se on viisainta. Sopikaamme siitä, että\nlykkäämme asian, emme pura emmekä sido. Eihän meillä ole mitään\nkiirettä! Tyttäreni on seitsemäntoistavuotias ja poikanne\nkahdenkymmenenyhden. Aika tuo selvyyttä. Asiat, jotka vielä eilen\nnäyttivät hämäriltä, ovatkin huomenna päivänselviä. Pahimmatkin\npanettelut voivat äkkiä osoittautua perättömiksi.\n\n-- Panettelut, sanoitteko niin? Morcerf kalpeni. -- Minua siis\npanetellaan!\n\n-- Herra kreivi, älkäämme ryhtykö selittelyihin.\n\n-- Minun täytyy siis tyynesti mukautua tähän kieltäytymiseenne?\n\n-- Uskokaa minua: se on minulle hyvin tuskallista. Niin, tuskallisempaa\nminulle kuin teille, sillä toivoin sukulaisuutta teidän kanssanne, ja\nperuutetusta kihlauksesta on aina morsiamelle enemmän vahinkoa kuin\nsulhaselle.\n\n-- Hyvä on, älkäämme siis enää puhuko tästä, sanoi Morcerf.\n\nJa rutistaen raivoissaan hansikkaitaan hän poistui.\n\nDanglars huomasi, että Morcerf ei kertaakaan ollut uskaltanut kysyä,\noliko Danglars peruuttanut sanansa hänen tähtensä.\n\nSamana iltana pankkiirilla oli pitkä neuvottelu useiden ystäviensä\nkanssa, ja herra Cavalcanti, joka oli koko ajan pysytellyt naisten\nsalongissa, läksi viimeisenä talosta.\n\nSeuraavana päivänä Danglars herätessään pyysi sanomalehdet, ja ne\ntuotiin hänelle heti. Hän työnsi syrjään pari kolme ja otti käteensä\n_Impartial_-lehden.\n\nBeauchamp oli sen lehden päätoimittaja.\n\nDanglars avasi lehden hermostuneesti, hyppäsi halveksivasti\npääkirjoitusten yli ja pysähtyi ilkeämielisesti hymyillen sekalaisiin\ntietoihin. Hän alkoi lukea uutista, jonka otsakkeena oli _Janinasta\nkirjoitetaan_.\n\n-- Hyvä, sanoi hän luettuaan sen, -- tässä on kapteeni Fernandista\npienoinen kirjoitus, joka vapauttaa minut antamasta selityksiä kreivi\nMorcerfille.\n\nSamaan aikaan, siis kellon lyödessä yhdeksän, saapui Champs-Elysées'n\nvarrella olevaan taloon Albert de Morcerf, musta takki huolellisesti\nnapitettuna, kiihkeänä ja terävä-äänisenä.\n\n-- Herra kreivi läksi ulos noin puoli tuntia sitten, sanoi porttivahti.\n\n-- Seurasiko Baptistin häntä? kysyi Morcerf.\n\n-- Ei, herra kreivi.\n\n-- Kutsukaa Baptistin, tahdon puhua hänen kanssaan.\n\nPortinvartija meni itse noutamaan kamaripalvelijaa ja palasi vähän ajan\nkuluttua hänen seurassaan.\n\n-- Pyydän anteeksi epähienouttani, sanoi Albert, -- mutta tahdoin kysyä\nteiltä itseltänne, onko herranne todellakin poissa kotoa.\n\n-- On, vastasi Baptistin.\n\n-- Vaikka minäkin tulen?\n\n-- Tiedän, kuinka iloinen kreivi on tavatessaan teidät, ja osaan kyllä\nerottaa herra vicomten muista vieraista.\n\n-- Olette oikeassa, sillä minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa.\nLuuletteko, että hän viipyy kauan poissa?\n\n-- En, sillä hän on määrännyt aamiaisen kello kymmeneksi.\n\n-- Hyvä, menen kävelemään Champs-Elysées'lle; kello kymmenen olen taas\ntäällä. Jos herra kreivi palaa ennen minua, niin pyytäkää häntä\nodottamaan minua.\n\n-- Kyllä pyydän, herra, voitte täydellisesti luottaa minuun.\n\nAlbert jätti kreivin portille ajurin ja läksi kävelemään.\n\nKulkiessaan Allée des Veuves'in ohi hän oli tuntevinaan Gosset'n\nampumaradan edessä odottavat hevoset kreivin omiksi. Hän lähestyi ja\ntunsi nyt ajajankin.\n\n-- Onko herra kreivi ampumaradalla? kysyi Morcerf tältä.\n\n-- On, vastasi ajaja.\n\nMorcerf olikin kuullut radalta tasaisesti toistuvia laukauksia.\n\nHän astui sisään.\n\nPienessä puutarhassa oli vahtipoika.\n\n-- Anteeksi, sanoi tämä, -- mutta suvaitseeko herra vicomte odottaa\nhetkisen?\n\n-- Miksi, Philippe? kysyi Albert, joka oli tottunut käymään\nampumaradalla ja ihmetteli tätä estelyä.\n\n-- Siksi, että henkilö, joka nyt harjoittelee, ampuu aina yksinään, ei\nkoskaan muiden läsnä ollessa.\n\n-- Ei edes teidänkään, Philippe?\n\n-- Näettehän, että olen vartiohuoneeni ovella.\n\n-- Entä kuka lataa hänen pistoolinsa?\n\n-- Hänen palvelijansa.\n\n-- Nubialainenko?\n\n-- Tunnette siis tuon herran?\n\n-- Tulen häntä etsimään, hän on ystäväni.\n\n-- Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa menen ilmoittamaan hänelle\ntulostanne.\n\nItsekin uteliaana Philippe meni lautavajaan. Hetkistä myöhemmin\nilmestyi Monte-Cristo kynnykselle.\n\n-- Suokaa anteeksi, kun tänne asti teitä seuraan, sanoi Albert. --\nSanon heti, etteivät palvelijanne ole ilmoittaneet minulle\nolinpaikkaanne, vaan että itse olen ollut epähieno ja keksinyt sen.\nMenin asuntoonne, sanottiin, että olette kävelemässä, mutta palaatte\nkello kymmeneksi aamiaiselle. Läksin vuorostani kävelemään odottaakseni\nsitä, että kello tulisi kymmenen, ja kävellessäni näin hevosenne ja\nvaununne.\n\n-- Kuultuani tämän kaiken toivon, että syötte kanssani aamiaista.\n\n-- Ei, kiitos, minun on nyt syötävä aamiaista huonossa seurassa.\n\n-- Mitä ihmettä puhutte?\n\n-- Rakas kreivi, minulla on tänään kaksintaistelu.\n\n-- Teillä? Ja minkä tähden?\n\n-- Se on kunniakysymys.\n\n-- Siis vakava juttu.\n\n-- Niin vakava, että tulen pyytämään teiltä erästä palvelusta.\n\n-- Mitä?\n\n-- Tulkaa todistajakseni.\n\n-- Tuo kuulostaa todellakin vakavalta. Ei puhuta täällä, vaan\npalatkaamme asuntooni. Ali, anna minulle vettä.\n\nKreivi kääri hihansa ylös ja meni pieneen eteiseen, jossa ampujat\ntavallisesti pesivät kätensä.\n\n-- Tulkaahan sisään, herra vicomte, sanoi Philippe aivan hiljaa\nAlbertille, -- niin saatte nähdä jotakin hyvin kummallista.\n\nMorcerf astui sisään. Ampumarenkaitten sijaan oli maalitauluihin\nkiinnitetty pelikortteja.\n\nEtäältä katsoen Morcerf luuli, että niitä oli koko sarja ässästä\nkymppiin asti.\n\n-- Ahaa, sanoi Albert, -- aioitte pelata korttia?\n\n-- En, vastasi kreivi, -- aioin tehdä korttipakan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Näette tuolla ainoastaan ässiä ja kakkosia; kuulani ovat niistä\ntehneet kolmosia, viitosia, seitsemiä, kahdeksikkoja, yhdeksikköjä ja\nkymppejä.\n\nAlbert lähestyi.\n\nKuulat olivat todellakin osuneet aivan säännöllisesti ja tehneet reiät\npuuttuvien merkkien sijaan. Mennessään maalitaulun luo Morcerf näki sen\nlisäksi kaksi pääskystä, jotka olivat ajattelemattomuudessaan lentäneet\nliian lähelle kreivin pistoolia ja joutuneet sen uhreiksi.\n\n-- Hitto vieköön! sanoi Morcerf.\n\n-- Rakas vicomte, täytyyhän minun jotenkin käyttää joutoaikaani, sanoi\nMonte-Cristo kuivaten käsiään Alin tuomalla pyyheliinalla. -- Mutta\ntulkaahan, minä odotan teitä.\n\nHe astuivat Monte-Criston vaunuihin, jotka piankin olivat vieneet\nheidät kreivin asunnon edustalle.\n\nMonte-Cristo vei Morcerfin työhuoneeseensa ja viittasi häntä istumaan.\n\n-- Puhelkaamme nyt rauhallisesti, sanoi kreivi.\n\n-- Näettehän, että olen aivan rauhallinen.\n\n-- Kenen kanssa tahdotte taistella?\n\n-- Beauchampin kanssa.\n\n-- Hänhän on ystävänne!\n\n-- Ystäviensä kanssahan sitä juuri joutuu taistelemaan.\n\n-- Mutta kaikella on syynsä.\n\n-- Niin onkin.\n\n-- Mitä pahaa hän on teille tehnyt?\n\n-- Eilisillan lehdessä on... Mutta lukekaahan itse.\n\nAlbert ojensi Monte-Cristolle sanomalehden, ja tämä luki:\n\n    _Janinasta kirjoitetaan_:\n\n    Tietoomme on tullut muuan seikka, jota tähän mennessä ei ole\n    tunnettu tai ei ainakaan päästetty julkisuuteen. Kaupunkia suojaavat\n    linnoitukset luovutti turkkilaisille eräs ranskalainen upseeri,\n    johon visiiri Ali-Tebelin oli täydellisesti luottanut ja jonka nimi\n    oli Fernand.\n\n-- Mitä loukkaavaa tässä on? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin. Mitä te siitä välitätte, luovuttiko Janinan linnoituksen\nturkkilaisille ranskalainen Fernand-niminen upseeri vai eikö?\n\n-- Välitän sen vuoksi, että isäni kreivi Morcerfin ristimänimi on\nFernand.\n\n-- Ja isänne oli Ali-pashan palveluksessa?\n\n-- Hän taisteli kreikkalaisten vapauden puolesta. Juuri sen vuoksi tämä\nonkin häväistys.\n\n-- Mutta rakas vicomte, puhukaamme järkevästi.\n\n-- Sitä minäkin tahdon.\n\n-- Sanokaahan: kuka hitto Ranskassa tietää, että upseeri Fernand on\nsama mies kuin kreivi Morcerf, ja kuka tähän aikaan välittää Janinan\nvalloituksesta, joka tapahtui vuonna 1822 tai 1823?\n\n-- Sehän se juuri katalaa onkin. Ensiksi annetaan ajan vieriä ja sitten\näkkiä vedetään tämä juttu esiin, jotta sen avulla voitaisiin kukistaa\nkorkeassa asemassa oleva mies. Kun olen isäni nimen perillinen, en\ntahdo, että hänen nimeensä liittyy pienintäkään varjoa. Lähetän\ntodistajani Beauchampin luo, jonka sanomalehti on pannut tämän uutisen\nliikkeelle, ja hän peruuttaa sen.\n\n-- Beauchamp ei peruuta mitään.\n\n-- Siinä tapauksessa taistelemme.\n\n-- Ei, te ette taistele, sillä hän vastaa, että Kreikan armeijassa oli\nehkä viisikymmentä Fernand-nimistä upseeria.\n\n-- Me taistelemme, vaikka hän vastaisi niinkin. Tämän epäluulon täytyy\nhävitä... Isäni on jalo sotilas, ja hänellä on loistava elämänura\ntakanaan...\n\n-- Tai hän lisää: Meillä on täysi syy uskoa, että tällä Fernandilla ei\nole mitään tekemistä kreivi Morcerfin kanssa, jonka ristimänimi myöskin\non Fernand.\n\n-- Hänen täytyy aivan kokonaan peruuttaa uutinen. Minä en tyydy\ntuollaiseen korjaukseen.\n\n-- Ja aiotte siis lähettää hänen luokseen todistajanne?\n\n-- Aion.\n\n-- Siinä olette väärässä.\n\n-- Ette siis suostu tekemään pyytämääni palvelusta?\n\n-- Tiedättehän, mikä on minun mielipiteeni kaksintaistelusta,\nRoomassahan sanoin sen teille, muistattehan?\n\n-- Mutta rakas kreivi, näinhän teidät tänä aamuna toimessa, joka ei\nvähääkään ollut sopusoinnussa noiden mielipiteittenne kanssa.\n\n-- Ihminen ei koskaan saa olla yksipuolinen. Kun kerran elää hullujen\njoukossa, täytyy opetella hulluksi. Voihan sattua, että joku huimapää,\njolla ei ole sen enempää syytä etsiä riitaa minun kanssani kuin teillä\nBeauchampin kanssa, tulee luokseni jonkin vähäpätöisen seikan vuoksi\ntai lähettää todistajansa tai solvaisee minua julkisella paikalla. No\nniin, minun täytyy silloin surmata tuo huimapää.\n\n-- Oletatte siis, että itsekin voitte joutua kaksintaisteluun?\n\n-- Niin täytyy olettaa.\n\n-- Miksi ette siis antaisi minun taistella?\n\n-- En suinkaan kiellä teitä taistelemasta, sanon vain, että\nkaksintaistelu on vakava asia, ja sitä on tarkoin punnittava.\n\n-- Punnitsiko Beauchamp sanojaan solvaistessaan isääni?\n\n-- Mutta ellei hän ole häntä solvaissut ja tunnustaa sen, ette saa enää\nkantaa kaunaa häntä kohtaan.\n\n-- Herra kreivi, te olette liian suvaitsevainen.\n\n-- Ja te liian suvaitsematon. Katsokaahan, otaksukaamme ... kuunnelkaa\nminua tarkoin, sanoin: otaksukaamme... Älkää nyt vain suuttuko\nsanoistani!\n\n-- Puhukaa, minä kuuntelen.\n\n-- Otaksukaamme, että tuo väite on tosi...\n\n-- Poika ei voi otaksua sellaista.\n\n-- Nykyisenä aikana voi otaksua mitä tahansa.\n\n-- Sehän juuri onkin aikamme vika.\n\n-- Aiotteko parantaa sen?\n\n-- Aion, ainakin siltä osalta, mikä kohdistuu minuun.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka vaativainen olette!\n\n-- Niin olenkin.\n\n-- Ettekä kuuntele hyviä neuvoja?\n\n-- Kuuntelen kyllä, kun ystävä ne lausuu.\n\n-- Ettekö usko minua ystäväksenne?\n\n-- Uskon.\n\n-- No niin! Ennen kuin lähetätte todistajanne Beauchampin luo, ottakaa\nasiasta selko.\n\n-- Mistä sen voin saada?\n\n-- Vaikkapa Haydéelta.\n\n-- Pitäisikö minun sekoittaa nainen tällaiseen asiaan? Mitä hän voi\nsiitä tietää.\n\n-- Hän voi vakuuttaa teille, ettei isänne millään tavoin ole syypää\nhänen isänsä sortumiseen tai kuolemaan, taikka, jos isänne pahaksi\nonneksi...\n\n-- Johan sanoin teille, rakas kreivi, etten voi sellaista otaksuakaan.\n\n-- Hylkäätte siis tämän keinon?\n\n-- Hylkään.\n\n-- Kuulkaa siis viimeistä neuvoani.\n\n-- Kyllä, mutta olkoonkin se viimeinen.\n\n-- Ettekö tahdo sitä kuulla?\n\n-- Tahdon, pyydän, puhukaa.\n\n-- Älkää lähettäkö todistajia Beauchampin luo.\n\n-- Mitä?\n\n-- Menkää itse häntä tapaamaan.\n\n-- Se sotii kaikkia tapoja vastaan.\n\n-- Tämä asianne on kylliksi erikoislaatuinen.\n\n-- Mutta miksi menisin sinne itse?\n\n-- Siksi, että silloin asia jää teidän ja Beachampin väliseksi.\n\n-- Selittäkää.\n\n-- Kyllä. Jos Beauchamp on halukas peruuttamaan kaikki, niin täytyy\nantaa hänelle tilaisuus tehdä se omasta vapaasta tahdostaan. Ellei hän\nsuostu siihen, niin voittehan silloin vielä hyvin sekoittaa kaksi\nvierasta asiaanne.\n\n-- Ei kahta vierasta, vaan kaksi ystävää.\n\n-- Ystäviä tänään, huomenna vihollisia.\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- Beauchamp on siitä todistuksena.\n\n-- Teidän mielestänne pitää minun siis mennä itse tapaamaan\nBeauchampia?\n\n-- Niin.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Yksin. Jos tahtoo, että itserakas ihminen toimii meidän hyväksemme,\ntäytyy säästää hänen itserakkauttaan kaikelta, mikä voi sitä\nhaavoittaa.\n\n-- Olette luullakseni oikeassa.\n\n-- Se ilahduttaa minua.\n\n-- Menen yksin.\n\n-- Menkää. Vielä viisaammin tekisitte, ellette menisi laisinkaan.\n\n-- Se on mahdotonta.\n\n-- Menkää siis. Se menettely on ainakin viisaampaa kuin syöksyä suoraan\ntaistelemaan.\n\n-- Mutta jos kaikesta varovaisuudestani ja kaikista näistä\nmenettelyistäni huolimatta kuitenkin joudun kaksintaisteluun, niin\ntulettehan todistajakseni?\n\n-- Rakas vicomte, sanoi Monte-Cristo hyvin vakavasti, -- olette\nvarmaankin huomannut, että milloin tahansa olen ollut valmis auttamaan\nteitä. Mutta vaatimaanne palvelusta en sittenkään voi teille tehdä.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Ehkä saatte sen jonakin päivänä tietää. Siihen asti: pyydän teitä\nkunnioittamaan salaisuuttani.\n\n-- Hyvä on. Otan siis Franzin ja Château-Renaud'n.\n\n-- Ottakaa Franz ja Château-Renaud, sehän sopii oivallisesti.\n\n-- Mutta jos kerran ryhdyn kaksintaisteluun, niin annattehan minulle\nhiukan opetusta miekan tai pistoolin käyttämisessä?\n\n-- En, sitäkään en voi tehdä.\n\n-- Olettepa te merkillinen ihminen. Ette siis tahdo sekaantua\nmihinkään?\n\n-- En kerrassaan mihinkään.\n\n-- Ei siis puhuta tästä sen enempää. Hyvästi.\n\n-- Hyvästi, vicomte.\n\nMorcerf otti hattunsa ja lähti.\n\nPortilla oli hänen ajurinsa. Hän hillitsi mahdollisimman hyvin\nsuuttumuksensa ja käski ajaa Beauchampin asunnolle. Beauchamp oli\nlehtensä toimituksessa.\n\nAlbert ajoi sinne.\n\nBeauchamp oli pimeässä ja tomuisessa huoneessa, siis tyypillisessä\npäivälehden toimituksessa. Hänelle ilmoitettiin, että Albert de Morcerf\nhalusi tavata häntä. Hän pyysi toistamaan nimen, koska ei ollut uskoa\nkorviaan. Sitten hän huusi:\n\n-- Astukaa sisään!\n\nAlbert astui sisään.\n\nBeauchamp huudahti hämmästyksestä nähdessään ystävänsä kiipeilevän\npaperikasojen yli ja tottumattomana liikkumaan tällaisissa paikoissa\nastuvan kaikenkokoisille sanomalehdille, joita oli pitkin\ntiilipermantoa.\n\n-- Tännepäin, tännepäin, rakas Albert, sanoi hän ojentaen kätensä\nnuorta miestä kohden. -- Mikä hitto teidät tänne tuo? Oletteko\neksyksissä kuin Peukaloinen vai tuletteko pyytämään minua aamiaiselle?\nKoettakaahan löytää tuoli istuaksenne. Kas, tuollahan on tuoli\ngeraniumin vieressä -- kasvi muistuttaa minulle, että maailmassa on\nmuitakin lehtiä kuin sanomalehtiä.\n\n-- Beauchamp, sanoi Albert, -- tulen puhumaan sanomalehtenne johdosta.\n\n-- Tekö, Morcerf? Mitä haluatte?\n\n-- Erään peruutuksen.\n\n-- Tekö peruutuksen? Minkä johdosta, Albert? Mutta istukaahan toki!\n\n-- Kiitos, sanoi Albert toisen kerran hiukan nyökäten.\n\n-- Selittäkäähän.\n\n-- Peruutuksen uutiseen, joka loukkaa erään omaiseni kunniaa.\n\n-- Mitä! huudahti Beauchamp hämmästyneenä. -- Mistä on kysymys? Eihän\nsellaista ole voinut tapahtua.\n\n-- On kyllä, kirjoituksessa, jossa puhutaan Janinan uutisista.\n\n-- Janinan?\n\n-- Niin. Ette näytä laisinkaan aavistavan, mikä minut tänne tuo.\n\n-- En, kautta kunniani...! Baptiste, eilispäivän sanomalehti! huusi\nBeauchamp.\n\n-- Ei tarvitse etsiä, se on minulla.\n\nBeauchamp luki mutisten:\n\n\"Janinasta kirjoitetaan...\"\n\n-- Ymmärrättehän, että asia on vakava, sanoi Morcerf Beauchampin\nlopetettua lukemisensa.\n\n-- Onko tuo upseeri siis sukulaisenne? kysyi sanomalehtimies.\n\n-- On, vastasi Albert punastuen.\n\n-- Mitä siis tahdotte minun tekevän palvellakseni teitä? kysyi\nBeauchamp hyvin ystävällisesti.\n\n-- Teidän tulee peruuttaa tuo uutinen, rakas Beauchamp.\n\nBeauchamp loi Morcerfiin pitkän, hyvin ystävällisen katseen.\n\n-- Mutta siitähän sukeutuu pitkä kirjoitustenvaihto. Peruuttaminen on\naina vakava asia. Istukaahan, luen nämä rivit uudelleen.\n\nAlbert istui, ja Beauchamp luki uutisen entistä huolellisemmin.\n\n-- Näettehän nyt itsekin, sanoi Albert varmasti, jopa jyrkästikin, --\nettä erästä omaistani on solvaistu. Tahdon, että peruutatte uutisen.\n\n-- Te ... tahdotte...\n\n-- Niin, minä tahdon!\n\n-- Sallikaa minun sanoa teille, ettette menettele laisinkaan\nparlamentaarisesti, rakas vicomte.\n\n-- En sitä yritäkään, sanoi nuori mies nousten. -- Tahdon, että eilinen\nuutinen peruutetaan ja minun täytyy saada tämä peruutus aikaan. Olette\nsiksi hyvä ystäväni, jatkoi Albert ja puristi huulensa tiukasti yhteen\nnähdessään, että Beauchamp vuorostaan alkoi käydä korskeaksi, -- olette\nsiksi hyvä ystäväni, että tunnette, kuinka itsepäinen tällaisissa\nasioissa voin olla.\n\n-- Olen kyllä ystävänne, sanoi Beauchamp, -- mutta kun puhutte noin,\nvoin sen unohtaa... Mutta älkäämme kiivastuko, älkäämme ainakaan\nvielä... Olette rauhaton, ärtynyt, loukkaantunut... Kuka on tuo\nsukulainen, jonka nimi on Fernand?\n\n-- Isäni, sanoi Albert, -- ei kukaan muu. Fernand Mondego, kreivi\nMorcerf, vanha sotilas, joka on ottanut osaa kahteenkymmeneen\ntaisteluun ja jonka kunniakkaiden arpien peitoksi nyt tahdotaan heittää\nkatuojan lokaa.\n\n-- Isännekö? sanoi Beauchamp. -- Se muuttaa asian. Ymmärrän\nsuuttumuksenne erinomaisen hyvin, rakas Albert... Lukekaamme kirjoitus\nuudelleen.\n\nHän luki uutisen ja korosti jokaista sanaa.\n\n-- Mutta mistä olette näkevinänne, että kirjoituksessa mainittu Fernand\non isänne? kysyi Beauchamp.\n\n-- En mistään, sen kyllä tiedän, mutta muut näkevät sen kyllä. Juuri\nsiksi tahdonkin saada tämän uutisen peruutetuksi.\n\nKuullessaan sanan _tahdon_ katsahti Beauchamp Morcerfiin, loi sitten\nsilmänsä jälleen alas ja näytti miettivän.\n\n-- Peruutattehan uutisen? kysyi Morcerf, ja hänen suuttumuksensa kasvoi\nkasvamistaan, vaikkakin hän vielä hillitsi sitä.\n\n-- Peruutan kyllä, sanoi Beauchamp.\n\n-- Hyvä on! sanoi Albert.\n\n-- Mutta vasta sitten, kun olen saanut tietää, että syytös on aiheeton.\n\n-- Mitä!\n\n-- Niin, asiasta kannattaa ottaa selko, ja minä otan.\n\n-- Mutta mistä tahdotte tässä ottaa selkoa? kysyi Albert aivan\nsuunniltaan. -- Ellette usko, että uutisella tarkoitetaan isääni,\nsanokaa se suoraan; jos taas uskotte, että se tarkoittaa häntä, on\nteidän annettava minulle hyvitys.\n\nBeauchamp katsoi Albertiin huulillaan hänelle ominainen hymy, joka voi\nilmaista kaikkia eri tunteita.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, -- koska sellaista nimitystä tällaisissa\ntapauksissa on käytettävä meidän välillämme; jos olette tullut\nvaatimaan minulta hyvitystä, ei teidän olisi pitänyt puhua minulle\nystävyydestä ynnä muista kauniista tunteista, jota puhetta olen\nkärsivällisesti kuunnellut puolen tunnin ajan. Tälläkö tapaa meidän\nsiis tästä lähtien on keskusteltava? Puhukaa!\n\n-- Niin on, ellette peruuta tuota katalaa syytöstä!\n\n-- Suvaitkaahan odottaa hetkinen. Pois kaikki uhkaukset, herra Mondego,\nvicomte de Morcerf. En siedä sellaista vihollistenikaan taholta, saati\nsitten ystävieni. Tahdotteko siis, että minun pitää peruuttaa tämä\nkapteeni Fernandia koskeva uutinen, jota kautta kunniani en ole\nkirjoittanut?\n\n-- Niin tahdon! sanoi Albert, joka ei enää voinut hillitä itseään.\n\n-- Muussa tapauksessa siis taistelemme? jatkoi Beauchamp tyynesti niin\nkuin tähänkin asti.\n\n-- Niin! Albert korotti ääntään.\n\n-- Hyvä on, sanoi Beauchamp. -- Vastaukseni on tämä: en ole\nkirjoittanut uutista enkä sitä tunne, mutta menettelyllänne olette\nkääntänyt huomioni siihen, ja ajatukseni takertuu siihen lujasti.\nUutinen pysyy siis voimassa siksi, kunnes luotettavat henkilöt ovat sen\nperuuttaneet tai vahvistaneet.\n\n-- Minulla on siis kunnia lähettää luoksenne todistajani, sanoi Albert\nnousten. -- Heidän kanssaan saatte sopia taistelupaikasta ja aseista.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Ja tänä iltana, jos suvaitsette, tai huomenna tai myöhemmin tapaamme\ntoisemme.\n\n-- Ei vielä, ei vielä! Olen taistelupaikalla silloin, kun oikea hetki\non tullut (minulla on oikeus määrätä aika, koska minut on haastettu),\nja mielestäni oikea hetki ei vielä ole tullut. Tiedän, että\nkäsittelette oivallisesti miekkaa ja pystyn siihen itsekin kohtalaisen\nhyvin; tiedän, että osaatte maaliin kuudesta kuulasta kolmella, ja\nsiinä olen melkein yhtä taitava. Tiedän, että kaksintaistelu meidän\nvälillämme tulee ankaraksi, sillä olette urhoollinen ja niin olen\nitsekin. En siis tahdo surmata teitä tai antaa teidän surmata itseäni\nilman pätevää syytä. Minä teen nyt puolestani kysymykseni ja teen ne\njyrkästi: Vaaditteko tämän uutisen peruuttamista niin kiihkeästi, että\ntahdotte minut surmata, vaikkakin, niin kuin jo olen sanonut ja sanon\nkerta vielä, etten tiedä tästä uutisesta mitään, ja sanon, että vain\nteidän kaltaisenne Don Jafet voi otaksua Fernandin tässä merkitsevän\nkreivi Morcerfia?\n\n-- Vaadin ehdottomasti.\n\n-- Suostun siis taistelemaan kanssanne, mutta vaadin kolme viikkoa\naikaa. Kolmen viikon kuluttua tapaatte minut, ja sanon silloin teille:\nUutinen on väärä, peruutan sen, tai: Se on oikea ja otan miekan\nhuotrasta tai pistoolin laatikosta, aivan niin kuin itse tahdotte.\n\n-- Kolme viikkoa! huudahti Albert. -- Mutta kolme viikkoahan on kolme\nvuosisataa, ja niiden ajan on kunniani häväisty!\n\n-- Jos olisitte pysynyt ystävänäni, olisin sanonut: Kärsivällisyyttä,\nystävä! Mutta olette tullut vihamiehekseni, ja niinpä sanon: Mitä se\nminuun kuuluu!\n\n-- Siis kolmen viikon kuluttua, sanoi Morcerf. -- Mutta muistakaakin,\nettä kolmen viikon kuluttua ette millään hätäkeinolla ettekä\nverukkeella pääse irtautumaan...\n\n-- Herra Albert de Morcerf, sanoi Beauchamp vuorostaan nousten, -- en\nvoi heittää teitä ulos ikkunasta ennen kuin vasta kolmen viikon\nkuluttua, siis kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Eikä teillä ole\noikeutta silpoa minua kappaleiksi, ennen kuin vasta silloin. Nyt on\nelokuun 31. päivä; odottakaamme siis syyskuun 21. päivään asti. Ja\nannan teille aatelismiehen neuvon: älkäämme siihen mennessä haukkuko\ntoisiamme kuin kaksi kahlekoiraa.\n\nJa Beauchamp kumarsi juhlallisesti nuorelle miehelle, käänsi hänelle\nselkänsä ja meni kirjapainoonsa.\n\nAlbert kosti sanomalehtipinkalle: sirotti sen pitkin huonetta\nkävelykepillään, sitten hän poistui kääntyen pari kolme kertaa\nkatsomaan painon oveen päin.\n\nPiestessään vaunujensa etulaitaa aivan samoin kuin äsken oli piessyt\nsyytöntä paperia, Albert ajaessaan bulevardin poikki näki Morrelin,\njoka pää pystyssä, silmät kirkkaina, ja käsivarret ilmaa huitoen asteli\nkiinalaisten kylpyhuoneitten ohi Saint-Martin-portilta päin\nMadeleine-kirkkoa kohden.\n\n-- Tuossa on onnellinen ihminen! huokasi Albert.\n\nEikä hän sattumalta ollutkaan väärässä.\n\n\n\n\n79. Mehuvesi\n\n\nMorrel oli todellakin hyvin onnellinen.\n\nNoirtier oli lähettänyt häntä noutamaan, ja hänellä oli niin kova kiire\nmennä kuulemaan syytä siihen, että hän luotti enemmän omiin jalkoihinsa\nkuin ajurin hevosen nopeuteen. Niinpä hän oli lähtenyt puolijuoksua\nMeslay-kadulta Faubourg-Saint-Honoréhen.\n\nBarrois-parka koetti seurata häntä parhaimpansa mukaan. Morrel oli\nkolmikymmenvuotias ja Barrois kuudenkymmenen. Morrel oli huumaantunut\nrakkaudesta ja Barrois menehtyä kuumuuteen. Mutta vaikka ikä ja\nharrastukset heidät näin erottivat, olivat he kuitenkin kuin saman\nkolmion kyljet, jotka alhaalta ovat erillään, mutta ylhäällä yhtyvät.\n\nTämä yhtymäpiste oli herra Noirtier, joka oli lähettänyt noutamaan\nMorrelia ja käskenyt häntä pitämään kiirettä. Morrel noudattikin\nmääräystä tunnollisesti Barrois'n suureksi epätoivoksi.\n\nPerille tultuaan Morrel ei ollut edes hengästynyt, sillä rakkaus antaa\nihmiselle siivet. Mutta Barrois, joka ei ollut enää pitkään aikaan\nollut rakastunut, oli aivan märkä hiestä.\n\nVanha palvelija vei Morrelin sisään sivuovesta, sulki huoneen oven, ja\nkohta ilmoitti puvun kahina permannolla Valentinen saapuvan.\n\nValentine oli surupuvussaan hurmaavan kaunis.\n\nTämä kohtaaminen tuntui niin suloiselta, että Morrel mielellään olisi\njättänyt sikseen Noirtier'n kanssa keskustelemisen. Mutta vanhuksen\nrullatuolin kitinä kuului jo, ja hän tuli huoneeseen.\n\nYstävällisellä katseella otti Noirtier vastaan Morrelin kiitokset, kun\ntämä ylisti hänen verratonta keksintöään, joka oli pelastanut heidät,\nValentinen ja hänet, lipumasta epätoivoon. Sitten Morrel katsoi tyttöä,\njoka istui arkana loitommalla odottaen vuoroaan.\n\nNoirtier'n katse kiintyi nyt vuorostaan Valentineen.\n\n-- Minun pitää siis sanoa, mitä olette käskenyt? kysyi Valentine.\n\n-- Niin, ilmaisi vanhus.\n\n-- Herra Morrel, sanoi silloin Valentine nuorelle miehelle, joka\nkatseli häntä, -- isä Noirtier'lla oli paljon teille sanottavaa, ja hän\non sen ilmoittanut minulle kolmen päivän aikana. Tänään hän lähetti\nnoutamaan teitä, jotta kertoisin teille kaiken. Koska olen valittu\nhänen tulkikseen, kertaan siis hänen lauseensa muuttamatta sanaakaan.\n\n-- Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. -- Puhukaa, neiti,\npuhukaa.\n\nValentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia.\nValentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.\n\n-- Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. -- Barrois etsii\nparhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.\n\n-- Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, -- te, joka olette herra\nNoirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?\n\n-- Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, -- siitä me molemmat\nolemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa\nvieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä\nNoirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän\nkieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden\nkuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni\nhallussani, ja...\n\n-- Ja...? kysyi Morrel.\n\n-- Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.\n\nValentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä\nkuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.\n\n-- Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen\nvanhuksen puoleen.\n\n-- Olet, vastasi vanhus.\n\n-- Kun kerran olen isoisäni luona, voi herra Morrel tulla tapaamaan\nminua hyvän ja arvokkaan suosijamme läsnä ollessa, lisäsi Valentine. --\nJos ne sydämemme siteet, joita joko tietämättämme tai sattumalta olimme\nalkaneet punoa, näyttävät kestäviltä ja takaavat meille onnen --\nsanotaan, että esteiden kiihottamat mielet kylmenevät rauhan tultua --\nniin herra Morrel voi pyytää minua omakseen, minä odotan.\n\n-- Oh! huudahti Morrel, joka olisi halunnut polvistua vanhuksen eteen\nkuin Jumalan, ja nuoren tytön eteen kuin enkelin. -- Mitä hyvää\nelämässäni olenkaan tehnyt, koska olen ansainnut näin suuren onnen.\n\n-- Toistaiseksi, jatkoi nuori tyttö vakavalla ja kirkkaalla äänellään,\n-- otamme säädyllisyyden säännöt varteen, kunnioitamme vanhempieni\nmielipidettä, vaikka he koettavatkin erottaa meidät toisistamme.\nToistan vielä kerran sanan, johon sisältyy kaikki: odotamme.\n\n-- Ja ne uhraukset, joihin tämä sana velvoittaa, sanoi Morrel, --\nlupaan täyttää nöyrästi ja ilomielin.\n\n-- Siis, jatkoi nuori tyttö luoden Maximilieniin lumoavan katseen, --\npois kaikki ajattelemattomat teot, älkää panko vaaraan sen naisen\nmainetta, joka tästä päivästä alkaen pitää itseään määrättynä kantamaan\nteidän nimeänne kunnialla.\n\nMorrel hillitsi kädellään sydämensä sykintää.\n\nNoirtier katsoi hellästi heihin kumpaankin. Barrois, jolta ei mitään\ntahdottu salata, pysytteli huoneen perällä ja pyyhki hikipisaroita\notsaltaan.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Valentine, -- kuinka Barrois-parka hikoilee.\n\n-- Se johtuu siitä, että olen saanut juosta, lausui Barrois. -- Mutta\nminun täytyy tunnustaa, että herra Morrel juoksi vielä kovempaa.\n\nNoirtier viittasi katseellaan tarjottimeen, jolla oli karahvi mehuvettä\nja lasi. Noirtier oli puoli tuntia sitten juonut siitä mehuvettä.\n\n-- Juo, sanoi nuori tyttö Barrois'lle, -- katsothan ahnain silmin\nkarahvia.\n\n-- Olen toden totta kuolemaisillani janoon, sanoi Barrois, -- ja joisin\nmielelläni lasillisen mehuvettä teidän onneksenne.\n\n-- Juo siis, sanoi Valentine, -- ja palaa heti tänne.\n\nBarrois otti tarjottimen, ja avoimeksi jääneestä ovesta näki, miten hän\ntaivutti päänsä taaksepäin ja tyhjensi lasin.\n\nValentine ja Morrel sanoivat parhaillaan toisilleen hyvästi Noirtier'n\nläsnä ollessa, kun Villefort'in portailta kuului ovikellon soitto.\n\nValentine katsoi kelloon.\n\n-- Kello on kaksitoista, sanoi hän, -- tänään on lauantai, varmaankin\ntohtori tulee.\n\nNoirtier ilmaisi todellakin odottavansa häntä.\n\n-- Kun hän tulee, täytyy herra Morrelin poistua, eikö niin?\n\n-- Niin, vastasi vanhus.\n\n-- Barrois, huusi nuori tyttö, -- Barrois, tulkaa tänne!\n\nVanhan palvelijan ääni kuului vastaavan:\n\n-- Tulen heti paikalla, neiti!\n\n-- Barrois saattaa teitä ovelle, sanoi Valentine Morrelille. -- Ja nyt\nmuistakaa, herra upseeri, että isoisäni kieltää teitä ryhtymästä\nmihinkään sellaiseen tekoon, joka voisi saattaa onnemme vaaraan.\n\n-- Olen luvannut odottaa, vastasi Morrel, -- ja minä odotan.\n\nSamassa saapui Barrois.\n\n-- Kuka soitti? kysyi Valentine.\n\n-- Tohtori Avrigny, vastasi Barrois horjuen.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, Barrois? kysyi Valentine.\n\nVanhus ei vastannut. Kauhistunein silmin hän katseli herraansa etsien\nsamalla kouristuneella kädellään jostakin tukea.\n\n-- Hän on kaatumaisillaan! huudahti Morrel.\n\nBarrois alkoi todellakin yhä enemmän vapista. Hänen kasvojensa lihakset\nvetäytyivät kokoon kuin kauheassa hermokohtauksessa.\n\nNähdessään Barrois'n tilan Noirtier loi häneen ilmeikkäät silmänsä,\njoissa kuvastuivat selvästi kaikki ihmissydäntä järkyttävät tunteet.\n\nBarrois astui muutaman askelen herraansa kohden.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän. -- Mikä minua vaivaa...? Minä\nkärsin ... en näe mitään. Tuhannet tulinuolet lentävät pääni läpi.\nÄlkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!\n\nHänen silmänsä alkoivat veristää ja tuijottaa, pää painui taaksepäin\nmuun ruumiin jäykistyessä.\n\nValentine kiljaisi kauhuissaan. Morrel otti hänet syliinsä aivan kuin\npuolustaakseen häntä uhkaavaa vaaraa vastaan.\n\n-- Tohtori Avrigny, tohtori Avrigny! huusi Valentine käheällä äänellä.\n-- Tulkaa tänne, tulkaa auttamaan!\n\nBarrois kyyristyi, astui pari askelta taaksepäin, horjahti ja kaatui\nNoirtier'n jalkojen juureen, laskien hänen polvelleen kätensä ja\nhuutaen:\n\n-- Herrani! Minun herrani!\n\nTänä hetkenä ilmestyi kynnykselle Villefort, joka oli kuullut huudot.\n\nMorrel päästi puoliksi pyörtyneen Valentinen, peräytyi, piiloutui\nhuoneen perälle ja kätkeytyi melkein kokonaan erään verhon taakse.\n\nKalpeana, aivan kuin olisi nähnyt käärmeen, hän tuijotti onnettomaan\nkuolevaan.\n\nNoirtier oli kauhun ja kärsimättömyyden vallassa. Koko hänen sydämensä\ntahtoi auttaa vanhaa palvelijaa, joka pikemmin oli hänen ystävänsä kuin\npalvelijansa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, muutamat silmien ympärillä\nliikuntakykyisiksi jääneet lihakset liikehtivät, näki miten elämä ja\nkuolema taistelivat hänessä.\n\nBarrois'n kasvot olivat vääntyneet, silmät veristivät, pää oli taipunut\ntaaksepäin, hän takoi käsillään lattiaa, ja hänen jalkansa olivat aivan\njäykkinä. Hän valitti läähättäen.\n\nTämä näky kiinnitti Villefort'in huomion niin kokonaan puoleensa, ettei\nhän huomannut Morrelia. Hän tuijotti hetken vaiti Barrois'ta kasvot\nkalpeina ja hiukset kauhusta pystyssä. Sitten hän juoksi ovelle ja\nhuusi:\n\n-- Tohtori, tohtori! Tulkaa, tulkaa!\n\n-- Äiti, äiti! huusi Valentine lyöden kädellään portaan kaidepuuhun\nkutsuessaan rouva Villefort'ia. -- Tulkaa pian ja tuokaa hajusuolaa!\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Villefort'in kirkas ja tyyni ääni.\n\n-- Tulkaa, tulkaa!\n\n-- Missä tohtori on? huusi Villefort. -- Missä hän viipyy?\n\nRouva Villefort tuli hitaasti portaita alas; kuului, miten astimet\nnarisivat hänen jalkojensa alla. Toisessa kädessään hänellä oli\nnenäliinansa, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa pullo\nenglantilaista hajusuolaa.\n\nTultuaan ovelle hän ensiksi katsoi vanhukseen, jonka kasvot, lukuun\nottamatta tällaisessa tapauksessa ilmenevää kauhua, osoittivat hänen\nvoivan hyvin. Sen jälkeen hän katsahti kuolevaan.\n\nHän kalpeni ja hänen katseensa singahti palvelijasta tämän herraan.\n\n-- Mutta taivaan nimessä, missä tohtori on? huusi Villefort. -- Hänhän\ntuli teidän huoneeseenne. Sehän on halvauskohtaus, näettehän sen.\nIskemällä suonta voi hänet pelastaa.\n\n-- Onko hän äskettäin syönyt? kysyi rouva Villefort koettaen välttää\nkysymystä.\n\n-- Ei hän ole syönyt, sanoi Valentine, -- mutta hän on tänä aamuna\njuossut, ollessaan toimittamassa isoisän asiaa. Palatessaan hän joi\nlasillisen mehuvettä.\n\n-- Miksi ei viiniä? kysyi rouva Villefort. -- Mehuvesi ei tee hyvää.\n\n-- Mehuvettä oli karahvissa isoisän pöydällä. Barrois'n oli jano, hän\njoi mitä sattui saamaan.\n\nRouva Villefort vavahti. Noirtier loi häneen tutkivan katseen.\n\n-- Hänellähän on niin lyhyt kaula! sanoi rouva Villefort.\n\n-- Minä kysyn, missä tohtori Avrigny on? sanoi Villefort. -- Taivaan\nnimessä vastatkaa!\n\n-- Hän on Edouardin huoneessa, poika on pahoinvoipa, sanoi rouva\nVillefort, joka ei enää voinut viivyttää vastaustaan.\n\nVillefort riensi portaille mennäkseen itse noutamaan lääkäriä.\n\n-- Tuossa on, sanoi nuori rouva antaen pullon Valentinelle. -- Hänestä\nisketään varmaankin suonta. Menen omaan huoneeseeni, sillä en voi\nkatsella verta.\n\nJa hän seurasi miestään.\n\nMorrel tuli esiin pimeästä nurkasta, jonne hän oli piiloutunut\nkenenkään huomaamatta.\n\n-- Poistukaa nopeasti, Maximilien, sanoi nuori tyttö, -- ja odottakaa,\nkunnes lähetän teille sanan. Menkää.\n\nMorrel kysyi liikkeellä Noirtier'n mielipidettä. Noirtier, joka koko\najan oli pysynyt kylmäverisenä, vastasi myöntävästi.\n\nNuori mies painoi Valentinen kättä sydäntänsä vastaan ja poistui\ntakakäytävän kautta.\n\nSamassa tulivat Villefort ja tohtori vastapäisestä ovesta.\n\nBarrois alkoi toipua. Puuska oli mennyt ohi, hän alkoi läähättäen puhua\nja nousi polvilleen.\n\nAvrigny ja Villefort kantoivat Barrois'n eräälle lepovuoteelle.\n\n-- Mitä tarvitsette? kysyi Villefort.\n\n-- Vettä ja eetteriä. Onko teillä sitä kotona.\n\n-- On.\n\n-- Lähettäkää noutamaan oksennusainetta ja tärpättiöljyä.\n\n-- Joutuin! sanoi Villefort.\n\n-- Ja nyt kaikki saavat poistua.\n\n-- Minäkinkö? kysyi Valentine arasti.\n\n-- Niin, neiti, te ennen kaikkia muita! sanoi tohtori tylysti.\n\nValentine katsoi kummastuneena tohtoriin, suuteli isoisäänsä otsalle ja\npoistui.\n\nHänen mentyään tohtori sulki oven synkän näköisenä.\n\n-- Katsokaa, tohtori, nyt hän tointuu. Kohtaus ei ollutkaan sen\nvaarallisempi.\n\nAvrigny hymyili synkästi.\n\n-- Miten voitte, Barrois? kysyi tohtori.\n\n-- Hieman paremmin.\n\n-- Voitteko juoda lasillisen eetterivettä?\n\n-- Minä koetan, mutta älkää koskeko minuun.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Minä pelkään, että jos koskette minuun vaikkapa vain\nsormenpäälläkin, niin kouristus palaa.\n\n-- Juokaa.\n\nBarrois otti lasin, vei sen sinisille huulilleen ja tyhjensi sen\nmelkein puoliksi.\n\n-- Missä tunnette kipuja? kysyi lääkäri.\n\n-- Kaikkialla. Tunnen aivan kuin kamalia kouristuksia.\n\n-- Huimaako päätänne?\n\n-- Huimaa.\n\n-- Ja korvanne soivat?\n\n-- Kamalasti.\n\n-- Milloin tuo kohtaus tuli?\n\n-- Juuri äsken.\n\n-- Aivan äkkiäkö?\n\n-- Aivan kuin salama.\n\n-- Eilen teillä ei ollut sellaista eikä toissa päivänä?\n\n-- Ei.\n\n-- Ette ole nukkunut raskaasti?\n\n-- En.\n\n-- Mitä söitte tänään?\n\n-- En ole syönyt mitään. Join vain lasillisen herrani mehuvettä, siinä\nkaikki.\n\nJa Barrois nyökäytti päätään herraansa päin, joka liikkumattomana\nistuen tuolissaan katseli kohtausta huomaten pienimmänkin liikkeen ja\nkuullen jokaisen sanan.\n\n-- Missä tuo mehuvesi on? kysyi kiihkeästi tohtori.\n\n-- Karahvissa alhaalla.\n\n-- Missä alhaalla?\n\n-- Keittiössä.\n\n-- Menenkö sitä noutamaan? kysyi Villefort.\n\n-- Ei, jääkää tänne ja koettakaa saada sairas juomaan loputkin lasista.\n\n-- Mutta tuo mehuvesi...\n\n-- Menen itse.\n\nAvrigny syöksyi huoneesta, riensi palvelijoitten portaita alas ja oli\nkaatamaisillaan rouva Villefort'in, joka myöskin pyrki keittiöön.\n\nRouva Villefort kirkaisi.\n\nAvrigny ei sitä edes huomannutkaan. Tietyn ajatuksen vallassa hän\nhyppäsi yhdellä harppauksella kolme neljä viimeistä porrasaskelmaa,\nriensi keittiöön ja näki tarjottimella suurimmaksi osaksi tyhjennetyn\nkarahvin.\n\nHän syöksyi siihen käsiksi aivan kuin haukka saaliinsa kimppuun.\n\nLäähättäen hän saapui Noirtier'n huoneeseen.\n\nRouva Villefort nousi hitaasti huoneistoonsa vieviä portaita.\n\n-- Tämäkö karahvi se oli? kysyi Avrigny.\n\n-- Sama, herra tohtori.\n\n-- Tämä on samaa mehujuomaa, jota nautitte.\n\n-- On luullakseni.\n\n-- Miltä se maistui?\n\n-- Kitkerältä.\n\nTohtori kaasi muutaman pisaran kämmenelleen, maisteli kielellään, ja\nmaiskuteltuaan suutaan niin kuin tehdään viiniä tunnustellessa hän\nsylki juoman pesään.\n\n-- Se on samaa. Oletteko tekin juonut tästä? kysyi hän Noirtier'lta.\n\n-- Olen, vastasi vanhus.\n\n-- Ja teidänkin mielestänne se oli kitkerää?\n\n-- Oli.\n\n-- Herra tohtori, nyt se jälleen alkaa! Jumala, armahda minua! huusi\nBarrois. Tohtori riensi sairaan luo.\n\n-- Villefort, jouduttakaa oksennusainetta!\n\nVillefort juoksi huoneesta huutaen:\n\n-- Oksennusainetta! Joko sitä on tuotu!\n\nKukaan ei vastannut. Talossa vallitsi tavaton kauhu.\n\n-- Jos jollakin keinoin voisin puhaltaa ilmaa hänen keuhkoihinsa, niin\nehkä voisin estää tukehtumisen, sanoi Avrigny katsellen ympärilleen. --\nMutta minulla ei ole mitään keinoa!\n\n-- Herra tohtori, älkää antako minun tällä tavoin kuolla! huusi\nBarrois. -- Minä kuolen, hyvä Jumala, kuolen!\n\n-- Höyhen, höyhen! huusi tohtori.\n\nHän näki sellaisen pöydällä.\n\nHän koetti pistää sen sairaan suuhun, joka kouristusten aikana turhaan\nkoetti oksentaa. Mutta Barrois'n hampaat olivat niin lujasti\npuristautuneet yhteen, että höyhentä ei saatu menemään niiden välistä.\n\nBarrois sai hermokouristuksen, joka oli edellistä kovempi. Hän oli\nvaipunut leposohvalta permannolle ja jäykistyi siinä.\n\nTohtori jätti hänet kouristusten valtaan, koska ei mitenkään voinut\nniitä estää, ja meni Noirtier'n luo.\n\n-- Miten voitte? kysyi hän äkkiä tältä hiljaa. -- Hyvinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Onko vatsanne kova? Pehmeäkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Aivan samanlainenko kuin sunnuntaisin, jolloin annan teidän suuhunne\npillerin?\n\n-- Niin.\n\n-- Tekö häntä käskitte juomaan?\n\n-- En.\n\n-- Herra Villefort'ko?\n\n-- Ei.\n\n-- Hänen rouvansako?\n\n-- Ei.\n\n-- Valentine siis?\n\n-- Niin.\n\nBarrois vaikeroi, hän haukotteli niin syvään, että leukaluut natisivat.\nAvrigny jätti Noirtier'n ja riensi sairaan luo.\n\n-- Barrois, sanoi tohtori, -- voitteko puhua?\n\nBarrois sopersi muutamia epäselviä sanoja.\n\n-- Koettakaahan ystäväni.\n\nBarrois avasi verestävät silmänsä.\n\n-- Kuka tämän mehujuoman on valmistanut?\n\n-- Minä.\n\n-- Toitteko sen heti valmistettuanne herrallenne?\n\n-- En.\n\n-- Minne sen jätitte sitä ennen?\n\n-- Tarjoiluhuoneeseen, sillä minua kutsuttiin muuanne.\n\n-- Kuka sen toi sisään?\n\n-- Neiti Valentine.\n\nAvrigny löi kädellään otsaansa.\n\n-- Hyvä Jumala! sopersi hän.\n\n-- Tohtori, tohtori, huusi Barrois, joka tunsi kolmannen kouristuksen\ntulevan.\n\n-- Eikö oksennuslääkettä jo tuoda? huusi lääkäri.\n\n-- Tässä on lasissa valmiina, sanoi Villefort tullessaan.\n\n-- Kuka sen on valmistanut?\n\n-- Apteekin oppilas, joka tuli mukanani.\n\n-- Juokaa.\n\n-- Mahdotonta, se tuli liian myöhään. Kurkkuani kouristaa! Minä\ntukehdun! Voi sydäntäni! Voi päätäni!... Mikä kamala tuska... Täytyykö\nminun kauankin näin kärsiä?\n\n-- Ei, ei, sanoi tohtori, -- kohta ette kärsi enää.\n\n-- Minä ymmärrän, sanoi onneton palvelija. -- Jumala, armahda minua!\n\nJa kiljaisten hän kaatui taaksepäin kuin salaman iskemänä.\n\nAvrigny laski kätensä hänen sydämelleen ja pani peilin hänen suunsa\neteen.\n\n-- No? kysyi Villefort.\n\n-- Tuokaa tänne pian orvokkisiirappia keittiöstä.\n\nVillefort poistui heti.\n\n-- Älkää kauhistuko, herra Noirtier, sanoi Avrigny, -- vien sairaan\ntoiseen huoneeseen iskeäkseni suonta. Tällaisia kouristuksia on kamala\nkatsella.\n\nHän tarttui Barrois'n kainaloihin ja laahasi hänet toiseen huoneeseen.\nMutta kohta hän palasi Noirtier'n huoneeseen ja otti mehuveden.\n\nNoirtier sulki oikeanpuoleisen silmänsä.\n\n-- Valentine? Eikö niin? Tahdotte tavata Valentinea? Käsken lähettämään\nhänet luoksenne.\n\nVillefort palasi. Avrigny tuli häntä vastaan käytävässä.\n\n-- No? kysyi hän.\n\n-- Tulkaa, sanoi Avrigny.\n\nHän vei Villefort'in toiseen huoneeseen.\n\n-- Onko hän vielä tainnoksissa? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.\n\n-- Hän on kuollut.\n\nVillefort peräytyi kolme askelta, risti kätensä ja sanoi katsellen\nruumista syvästi säälien:\n\n-- Kuollut niin äkkiä!\n\n-- Niin, äkkiä, eikö totta? sanoi Avrigny. -- Mutta eihän se mahda\nteitä kummastuttaa. Herra ja rouva Saint-Méran kuolivat molemmat yhtä\näkkiä. Teidän talossanne kuollaan äkkiä, herra Villefort!\n\n-- Mitä! huudahti prokuraattori kummastuen ja kauhistuen. -- Joko tuo\nentinen ajatus jälleen palaa mieleenne!\n\n-- Yhä uudelleen, sanoi Avrigny juhlallisesti, -- eikä se ole\nhetkeäkään mielestäni poistunutkaan. Ja ettette luulisi minun tällä\nkertaa erehtyvän, niin kuulkaa tarkkaan sanojani, herra Villefort.\n\nVillefort vapisi suonenvedontapaisesti.\n\n-- On olemassa eräs myrkky, joka tappaa melkein jälkeä jättämättä. Minä\ntunnen tuon myrkyn erinomaisen hyvin. Olen tutkinut kaikkia sen\naikaansaamia ilmiöitä ja tuloksia. Tunsin myrkyn vaikutuksen äsken\nBarrois'ssa aivan samoin kuin tunsin sen rouva Saint-Méranissakin.\nTästä myrkystä saa eräällä keinolla varmuuden. Jos lakmuspaperi on\ntehty punaiseksi jollakin hapolla, palauttaa tämä myrkky siihen entisen\nsinipunervan värin, ja se muuttaa orvokkisiirapin viheriäksi. Meillä ei\nole lakmuspaperia, mutta tuossa tuodaan pyytämääni orvokkisiirappia.\n\nKäytävästä kuului askelia. Tohtori raotti ovea, otti kamarineidon\nkäsistä kupin, jonka pohjalla oli pari kolme lusikallista siirappia, ja\nsulki oven.\n\n-- Katsokaa, sanoi hän kuninkaalliselle prokuraattorille, jonka sydän\nsykki kuuluvasti, -- tässä on orvokkisiirappia, ja tässä karahvissa on\njäljellä samaa mehuvettä, jota herra Noirtier ja Barrois yhdessä ovat\njuoneet. Jos mehuvesi on puhdasta ja vaaratonta, siirappi säilyttää\nvärinsä. Jos mehuvesi on myrkytettyä, niin siirappi muuttuu\nviheriäiseksi. Katsokaa!\n\nTohtori kaatoi hitaasti muutaman pisaran mehuvettä kuppiin ja sen\npohjalle syntyi heti aivan kuin pilvi, joka vähitellen muuttui\nsiniseksi, siitä safiirinsiniseksi, sitten opaalinväriseksi ja lopulta\nsmaragdinvihreäksi.\n\nPäästyään tähän väriin ei aine enää muuttunut toiseksi. Koe poisti\nkaikki epäilykset.\n\n-- Barrois-parka on myrkytetty angosturalla ja ignatiuspavulla, sanoi\nAvrigny. -- Nyt voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä.\n\nVillefort ei sanonut sanaakaan, nosti vain kätensä taivasta kohden,\navasi silmänsä selkoselälleen ja lysähti tuoliin kuin salaman iskemänä.\n\n\n\n\n80. Syytös\n\n\nAvrigny oli piankin saanut prokuraattorin tointumaan, vaikka tämä vielä\noli kalpea kuin ruumis.\n\n-- Kuolema on talossani! huudahti Villefort.\n\n-- Sanokaa rikos! vastasi tohtori.\n\n-- Herra Avrigny! huudahti Villefort. -- En voi selittää, mitä kaikkea\ntällä hetkellä mielessäni liikkuu, kauhua, tuskaa ja hulluutta.\n\n-- Niin, sanoi Avrigny juhlallisen tyynesti, -- mutta jo on aika meidän\ntoimia, jo on aika meidän asettaa sulku tälle kuoleman virralle. Minä\npuolestani en voi enää säilyttää tällaista salaisuutta, vaan tahdon,\nettä yhteiskunta kostaa uhrien puolesta.\n\nVillefort loi ympärilleen synkän katseen.\n\n-- Minun talossani, sanoi hän, -- minun talossani!\n\n-- Olette virkamies, sanoi Avrigny, -- esiintykää siis miehenä. Olette\nlainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.\n\n-- Uhrautua!\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Epäilette siis jotakuta määrättyä?\n\n-- En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee\ntarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt\nhänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin\nmuinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan,\nkunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja...\n\n-- Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.\n\n-- No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala\nolento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja\nAgrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain,\nkuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman\nvaltakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos.\nAjan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen\nvoimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet\nnuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin\nkuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.\n\nVillefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin\nrukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:\n\n-- Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen\nmääritelmä...\n\n-- Tohtori! huudahti Villefort. -- Kuinka monta kertaa onkaan\ninhimillinen oikeus joutunut noiden sanojen vuoksi harhaan. En tiedä,\nmutta minun mielestäni tämä rikos...\n\n-- Myönnätte siis, että kysymyksessä on rikos?\n\n-- Myönnän. Enhän muuta voi, täytyyhän minun myöntää. Mutta antakaa\nminun jatkaa. Minun mielestäni tämä rikos kohdistuu pääasiassa minuun\neikä uhreihin. Epäilen, että kaikkien näiden kummallisten\nonnettomuustapausten takana uhkaa lopullinen turmio juuri minua.\n\n-- Oi ihmistä, mutisi Avrigny, -- hän on itsekkäin kaikista luoduista\nja luulee, että hänen tähtensä maa pyörii, aurinko loistaa ja kuolema\nniittää. Hän on muurahainen, joka uhmailee Jumalaa heinänkorren päässä!\nEivätkö ne, jotka elämänsä ovat menettäneet, olekaan siis mitään\nmenettäneet? Herra Saint-Méran, rouva Saint-Méran, herra Noirtier...\n\n-- Mitä! Herra Noirtier'ko?\n\n-- Niin juuri! Luuletteko, että tahdottiin surmata onneton\npalvelija? Ei, ei, hän kuoli toisen sijasta, aivan kuin Polonius\nHamlet-näytelmässä. Noirtier'ta varten juoma oli valmistettu.\nNoirtier'han sitä joi määräysten mukaan, toinen vain sattumalta maistoi\nsitä. Ja vaikka Barrois kuolikin, niin isku oli suunnattu Noirtier'hen.\n\n-- Mutta kuinka isäni siis ei kuollutkaan?\n\n-- Puhuinhan siitä teille jo kerran, kun rouva Saint-Méranin kuoleman\njälkeen keskustelimme puutarhassanne: herra Noirtier on jo tähän\nmyrkkyyn tottunut, annokset, jotka olivat hänelle vaarattomat,\ntuottivat kuoleman toisille. Ei kukaan, ei murhaajakaan tiedä, että jo\nvuoden ajan olen koettanut parantaa herra Noirtier'n tautia\nbrusiinilla, samalla aineella, jonka murhaaja tietää vaaralliseksi\nmyrkyksi.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\nVillefort väänteli käsiään.\n\n-- Seuratkaahan rikollisen menettelytapaa. Hän surmaa herra\nSaint-Méranin.\n\n-- Tohtori!\n\n-- Voin sen vaikka vannoa, sillä minulle mainitut taudin ilmiöt\nvastaavat täydellisesti omia huomioitani.\n\nVillefort ei enää väittänyt vastaan, vaan huokasi syvään.\n\n-- Hän surmaa herra Saint-Méranin, jatkoi tohtori, -- hän surmaa rouva\nSaint-Méranin. Kaksinkertainen perintö saatavissa.\n\nVillefort kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä.\n\n-- Kuulkaahan tarkoin.\n\n-- Kuulen joka ainoan sanan, sopersi Villefort.\n\n-- Herra Noirtier, jatkoi säälimätön Avrigny, -- oli aikaisemmin tehnyt\ntestamenttinsa jättämättä teille ja perheellenne mitään ja antaen\nkaikki köyhille. Herra Noirtier'hen siis ei kosketa, hänestä kun ei voi\nolla mitään hyötyä. Mutta tuskin hän on ennättänyt hävittää edellisen\ntestamenttinsa ja tehdä toisen, kun häneen isketään, jottei hän voisi\nlaatia kolmatta. Testamentti tehtiin luullakseni toissapäivänä.\nNäettehän, että ei ole heitetty aikaa hukkaan.\n\n-- Armoa, herra Avrigny!\n\n-- Ei mitään armoa. Lääkärillä on pyhä tehtävänsä maan päällä, sen\ntähden hän on mennyt elämän lähteille asti ja laskeutunut kuoleman\nsynkkiin alhoihin. Kun rikos on tehty ja kun Jumala epäilemättä\nkauhuissaan kääntää pois katseensa murhaajasta, on lääkärin\nvelvollisuus sanoa: Tuossa on rikollinen!\n\n-- Armoa tyttärelleni! huudahti Villefort.\n\n-- Näettehän itse, että mainitsitte hänen nimensä, te, hänen oma\nisänsä!\n\n-- Armoa Valentinelle! Tämähän on aivan mahdotonta! Ennemmin syyttäisin\nvaikka itseäni! Valentinella on sydän kuin jalokivi, hänen sielunsa on\nkuin puhdas lilja.\n\n-- Ei mitään armoa, kuninkaallinen prokuraattori. Rikos on ilmeinen.\nNeiti Villefort itse pakkasi kääröön herra Saint-Méranille lähetettävät\nlääkkeet, ja herra Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort valmisti rouva\nSaint-Méranin juomat, ja rouva Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort otti\nmuualle kutsutun Barrois'n käsistä mehuvesikarahvin, jonka vanhus\ntavallisesti aamupäivällä tyhjentää, ja vanhus pelastui kuolemasta\nainoastaan ihmeen kautta. -- Neiti Villefort on syyllinen, hän on\nmyrkyttäjä! Kuninkaallinen prokuraattori, minä annan teille ilmi neiti\nVillefort'in, tehkää velvollisuutenne!\n\n-- Tohtori, en enää vastusta, en enää puolusta, minä uskon. Mutta\narmahtakaa minun elämääni, kunniaani!\n\n-- Herra Villefort, sanoi tohtori yhä kasvavalla voimalla, -- on\ntapauksia, joissa en anna inhimillisten typerien arvelujen itseäni\nsitoa. Jos tyttärenne olisi tehnyt vain yhden rikoksen ja valmistelisi\ntoista, sanoisin teille: Ilmoittakaa asiasta hänelle, rangaiskaa häntä\nja saakoon hän viettää lopun elämästään jossakin luostarissa rukoillen\nja itkien. Jos hän olisi tehnyt toisenkin rikoksen, olisin sanonut:\nKatsokaa, herra Villefort, tässä näette myrkyn, jolle ei ole vielä\nlöydetty vastamyrkkyä. Se on pikainen kuin ajatus, nopea kuin leimahdus\nja surmaava kuin salama. Antakaa hänelle tuota samaa myrkkyä, uskokaa\nhänet Jumalan huomaan ja pelastakaa siten henkenne ja kunnianne, sillä\nhän vainoo teidän omaa henkeänne. Näen hänen lähestyvän vuodettanne\nteeskennelty hymy huulillaan ja kauniit sanat suussaan! Teidän käy\nonnettomasti, herra Villefort, ellette iske, ennen kuin hän iskee. Niin\nolisin sanonut teille, jos hän olisi surmannut ainoastaan kaksi. Mutta\nhän on nähnyt kolme kuolintapausta on katsellut kolmea kuolinkamppailua\nja on polvistunut kolmen ruumiin ääreen. Mestauslavalle myrkyttäjä,\nmestauslavalle! Puhutte kunniastanne, tehkää niin kuin olen sanonut, ja\nkuolemattomuus odottaa teitä!\n\nVillefort vaipui polvilleen.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän, -- minulla ei ole niin suurta voimaa kuin\nteillä. Ei teilläkään olisi, jos Valentinen sijasta olisi kysymys\ntyttärestänne, neiti Madeleinesta.\n\nTohtori kalpeni.\n\n-- Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan.\nTohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.\n\n-- Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, -- kuolemanne voi olla hidas.\nNäette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän\nisäänne, vaimoonne ja poikaanne.\n\nVillefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.\n\n-- Kuulkaa minua, huudahti hän, -- säälikää minua, tukekaa minua... Ei,\ntyttäreni ei ole syyllinen... Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen\neteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen ...\nmeidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta...! Kuuletteko, en tahdo,\nettä talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos\njonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko\ntoisen surmaamana...? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä\nsydäntä...? Ei, te olette lääkäri...! Minä sanon teille: Minä en laahaa\ntytärtäni mestauslavalle...! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa\nminut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt,\ntohtori...! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin\npäivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet\nsurmannut tyttäreni...! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin\nitseni, vaikka olenkin kristitty!\n\n-- Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, -- minä odotan.\n\nVillefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.\n\n-- Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, -- jos talossanne\njoku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö\nnoutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän\nkanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan\ntuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja\nonnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.\n\n-- Jätätte siis minut oman onneni nojaan?\n\n-- Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta\njoutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän\nkamalan murhenäytelmän. Hyvästi.\n\n-- Tohtori, jääkää!\n\n-- Ajatukset, jotka nyt tahraavat sieluani, tekevät talonne minulle\npelottavaksi ja vihatuksi. Hyvästi.\n\n-- Sananen vielä, yksi ainoa sana! Jätätte minut keskelle tätä kamalaa\ntapausta, jonka ilmiantonne on tehnyt entistään kauheammaksi. Mitä\nsanon tuon vanhan palvelijan äkillisestä kuolemasta?\n\n-- Se on totta, sanoi tohtori Avrigny, -- tulkaa saattamaan minua.\n\nTohtori poistui edellä, Villefort seurasi häntä. Palvelijat seisoivat\nlevottomina käytävissä ja portailla, joita myöten lääkärin täytyi\nmennä.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Avrigny niin kovaa, että kaikki sen voivat kuulla,\n-- Barrois-parka istuskeli viime aikoina liiaksi paikallaan. Hän, joka\noli tottunut kiertämään herransa kanssa ratsain tai vaunuissa pitkin\nEurooppaa, kuoli, kun joutui liikkumaan vain nojatuolin lähistöllä.\nHänen verensä tuli sakeaksi. Hän oli verevä, kaula oli lyhyt ja paksu,\nhän sai halvauksen, ja minä tulin paikalle liian myöhään.\n\n-- Pitäkää tarkkaa huolta siitä, lisäsi hän hiljaa, -- että tuo kuppi,\njossa on orvokkisiirappia, tyhjennetään pesään.\n\nJa tarttumatta Villefort'in käteen, katumatta hetkeäkään sanojaan\ntohtori poistui palvelijoitten kyynelten ja valitusten saattamana.\n\nSamana iltana kaikki palvelijat, jotka olivat neuvotelleet\nkeskenään keittiössä, tulivat pyytämään rouva Villefort'ilta eroa\npalveluksestaan. Eivät mitkään pyynnöt eivätkä palkankorotukset voineet\nheitä pidättää. He vastasivat vain:\n\n-- Tahdomme mennä pois, sillä kuolema asuu tässä talossa.\n\nHe lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta, ja lähtiessään he\nselittivät, että heistä oli ikävä jättää hyvä isäntäväki, varsinkin\nValentine-neiti, joka aina oli ollut hyvä, auttavainen ja lempeä.\n\nVillefort katsoi näiden sanojen aikana Valentineen.\n\nTyttö itki.\n\nHänen kyynelensä liikuttivat Villefort'ia, ja tämä sattui katsahtamaan\nvaimoonsakin. Hän oli näkevinään synkän hymyn hetkisen leikkivän rouva\nVillefort'in ohuilla huulilla, niin kuin toisinaan näkee onnettomuutta\nennustavan meteorin putoavan kahden pilven välistä myrskyisältä\ntaivaalta.\n\n\n\n\n81. Toimensa jättänyt leipuri\n\n\nSaman päivän iltana, jolloin kreivi Morcerf oli lähtenyt Danglars'in\nluota häpeissään ja raivoissaan, minkä mielentilan oli saanut aikaan\npankkiirin kylmäkiskoinen vastaanotto, ajoi Andrea Cavalcanti\npankkiirin pihaan Chaussée d'Antinin varrelle. Hänen hiuksensa olivat\nkäherretyt ja kiiltävät, viikset suipoiksi kierretyt ja valkoiset\nhansikkaat niin ahtaat, että kynnet erottuivat niiden läpi. Hän\npuoliksi seisoi vaunuissaan.\n\nKeskusteltuaan salongissa kymmenen minuutin ajan hänen onnistui\njohdattaa pankkiiri ikkunakomeroon, jossa hän sopivien esipuheiden\njälkeen kuvaili elämänsä vaikeuksia jalon isänsä lähdön jälkeen.\nPankkiirin perheestä, jossa hänet oli otettu vastaan kuin oma poika,\nhän kuitenkin oli löytänyt kaikki takeet onnesta, joka on korkeampaa\nkuin intohimojen kuohunta, ja neiti Danglars'in kauniista silmistä hän\noli löytänyt vastakaiun tunteisiinsa.\n\nDanglars kuunteli hyvin tarkkaavasti, sillä hän oli odotellut tätä\ntunnustusta, ja kun se nyt viimeinkin tuli, kirkastuivat hänen silmänsä\nyhtä paljon kuin ne Morcerfin käydessä olivat synkistyneet.\n\nMutta hän ei tahtonut kuunnella nuoren miehen tunnustusta tekemättä\nensin hänelle muutamia omantunnonkysymyksiä.\n\n-- Herra Andrea, ettekö ole vielä liian nuori ajatellaksenne\navioliittoa? sanoi hän.\n\n-- En suinkaan, jatkoi Cavalcanti, -- en ainakaan omasta mielestäni.\nItaliassa aateliset yleensä menevät varhain naimisiin. Tämän tavan\nymmärtää varsin hyvin. Elämähän on niin oikullista, että onneen on\ntartuttava heti, kun se sattuu kohdalle.\n\n-- Otaksuen, että vaimoni ja tyttäreni hyväksyvät ehdotuksenne, joka\nminulle tuottaa suurta kunniaa, sanoi Danglars, -- niin kenen kanssa\nkeskustelemme tähän kuuluvista raha-asioista? Minun mielestäni se on\ntärkeä seikka, ja ainoastaan isät voivat siitä keskustella sillä\ntavoin, että se takaa lasten onnen.\n\n-- Isäni on viisas mies ja tietää tarkoin, mikä on soveliasta ja\njärkevää. Hän on epäilemättä ottanut varteen sen seikan, että aion\nasettua Ranskaan. Lähtiessään hän siis jätti minulle kaikki\nsyntyperääni koskevat paperit sekä sopimuksen, jossa hän sitoutuu --\nsiinä tapauksessa, että avioliittoni on hänelle mieluinen, -- antamaan\nhääpäivästäni lähtien minulle vuosittain viisikymmentätuhatta frangia.\nLaskujeni mukaan se on neljäsosa isäni vuotuisista tuloista.\n\n-- Minä puolestani, sanoi Danglars, -- olen aikonut antaa\nviisisataatuhatta frangia myötäjäisiksi tyttärelleni, joka on ainoa\nperilliseni.\n\n-- Näettehän siis, sanoi Andrea, -- että asia on hyvällä tolalla,\nolettaen, että rouva Danglars ja neiti Eugénie eivät vastusta\npyyntöäni. Meillä on siis seitsemänkymmenenviidentuhannen frangin\nvuotuiset tulot. Otaksukaamme, että markiisi antaa minulle korkojen\nsijasta käytettäväkseni pääoman -- eihän se ole helppoa, sen tiedän\nkyllä, mutta ei myöskään mahdotonta, -- niin nämä pari kolme miljoonaa\ntulevat teidän haltuunne, ja tiedättehän, että pari kolme miljoonaa\ntaitavissa käsissä tuottaa vuosittain kymmenen prosenttia.\n\n-- En koskaan maksa talletuksista enempää kuin neljä prosenttia,\ntoisinaan vain kolme ja puoli, sanoi Danglars. -- Mutta vävylleni\nmaksan kyllä viisi, ja jaamme voiton tasan.\n\n-- Oivallista, appi, sanoi Cavalcanti päästäen valloilleen luonteensa\nhiomattoman puolen, joka hänen ponnistuksistaan huolimatta tuon\ntuostakin tuli näkyviin ja särki ylhäisen pintasilauksen.\n\nMutta heti hän paransi lauseensa sanoen:\n\n-- Anteeksi, mutta huomaattehan, että pelkkä toivokin tekee minut\nmelkein hulluksi. Kuinkahan suuri onkaan riemuni, jos tuo kaikki\ntoteutuu!\n\n-- Mutta, sanoi Danglars, joka ei huomannut, kuinka tämä alkujaan\ntunneasia muuttuikin kauppa-asiaksi, -- onhan teillä omaisuutta, jonka\nvoitte saada heti haltuunne isästänne riippumatta.\n\n-- Mitä omaisuutta? kysyi nuori mies.\n\n-- Äitinne perintö?\n\n-- Se on totta, äitini Oliva Corsinarin perintö.\n\n-- Entä kuinka suuri tämä osa omaisuuttanne on?\n\n-- Tunnustan suoraan, sanoi Andrea, -- etten ole koskaan ottanut siitä\nselkoa, mutta luulen, että se nousee ainakin kahteen miljoonaan.\n\nDanglars tunsi samaa riemua kuin saituri löytäessään kadonneen aarteen\ntai hukkuva, joka upottavan tyhjyyden sijasta tuntee jalkojensa alla\nmaan.\n\n-- Siis, sanoi Andrea kumartaen hellän kunnioittavasti pankkiirille, --\nrohkenenko toivoa...\n\n-- Herra Andrea, sanoi Danglars, -- toivokaa, ja ellei teidän\npuoleltanne mikään seikka estä tätä avioliittoa, on se päätetty asia.\nMutta, jatkoi Danglars miettiväisesti, -- mistä johtuu, ettei\nsuojelijanne kreivi Monte-Cristo ole tullut esittämään tätä pyyntöä\nteidän kanssanne?\n\nAndrea punastui hiukan.\n\n-- Tulen juuri kreivin luota, sanoi hän. -- Hän on kyllä miellyttävä\nmies, mutta perin omituinen. Hän hyväksyi kyllä aikeeni ja sanoi, ettei\nisäni hänen luullakseen kieltäydy antamasta pääomaa haltuuni, lupailipa\nhän yrittää auttaakin minua tässä suhteessa. Mutta hän ei sanonut\nvoivansa ottaa vastuulleen sitä, että ryhtyisi toisen puhemieheksi.\nHänen puolustuksekseen on kuitenkin mainittava, että hän sanoi\npitävänsä tätä avioliittoa kaikin puolin sopivana ja onnellisena. Hän\nei tahtonut virallisesti tehdä mitään, mutta lupasi vastata kaikkiin\nteidän kysymyksiinne.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Mutta nyt, sanoi Andrea herttaisesti hymyillen, -- olen lakannut\npuhumasta apelle ja puhun pankkiirille.\n\n-- Mitä siis tahdotte? naurahti Danglars.\n\n-- Ylihuomenna on minulla oikeus nostaa pankistanne lähimain\nneljätuhatta frangia. Kreivi ymmärsi varsin hyvin, että ensi kuu toisi\nmukanaan menoa, joihin pienet nuorenmiehentuloni eivät riittäisi, ja\ntässä on kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus, jota hän ei\nminulle antanut, vaan tarjosi. Alla on hänen nimensä, niin kuin näette.\nLunastatteko sen?\n\n-- Lunastaisin, vaikka summa olisi miljoona, sanoi Danglars pistäen\nmaksuosoituksen taskuunsa. -- Sanokaa, milloin olette huomenna kotona,\nja konttoristini tuo teille kaksikymmentäneljätuhatta.\n\n-- Vaikkapa kello kymmenen aamulla, jos teille sopii. Mitä aikaisemmin\nsitä parempi, sillä tahtoisin huomenna lähteä maalle.\n\n-- Siis kello kymmenen. Onhan asuntonne yhä vielä Hôtel des Princes?\n\n-- On.\n\nSeuraavana päivänä kello kymmeneltä tuotiin Andrealle\nkaksikymmentäneljätuhatta. Hän matkusti maalle ja jätti kaksisataa\nCaderoussea varten. Hän oli itse asiassa järjestänyt koko matkan\nvälttääkseen vaarallista ystäväänsä. Sen vuoksi hän palasikin vasta\nillalla myöhään.\n\nMutta kun hän tuli hotellin pihaan, astui portinvartija hattu kädessään\nhänen eteensä.\n\n-- Armollinen herra, sanoi hän, -- se mies kävi täällä?\n\n-- Mikä mies? kysyi Andrea aivan kuin ohimennen.\n\n-- Se, jolle teidän armonne maksaa pienen eläkkeen.\n\n-- Ahaa, sanoi Andrea, -- tuo isäni vanha palvelija. Annoitte kai\nhänelle nuo sitä varten jättämäni kaksisataa frangia.\n\n-- Annoin kyllä, teidän armonne.\n\nAndrea antoi puhutella itseään \"hänen armokseen\".\n\n-- Mutta, jatkoi portinvartija, -- hän ei tahtonut ottaa niitä vastaan.\n\nAndrea kalpeni, mutta pimeässä sitä ei onneksi huomannut.\n\n-- Hän tahtoi puhua teidän armonne kanssa. Vastasin, että olitte\nlähtenyt matkalle. Hän tahtoi sittenkin tavata teitä. Lopulta hän uskoi\nsanani ja jätti teille tämän kirjeen.\n\n-- Antakaa se tänne, sanoi Andrea.\n\nAndrea luki sen vaunujensa lyhdyn valossa:\n\n    Tiedät missä asun, odotan sinua huomenna kello yhdeksältä\n    aamulla.\n\nAndrea tarkasti sinettiä nähdäkseen, oliko joku asiaankuulumaton\navannut sen ja päässyt salaisuuden perille. Mutta kirje oli niin\ntaitavasti suljettu, että vain rikkomalla sinetin olisi voinut ottaa\nselkoa sen sisällyksestä, ja sinetti oli aivan eheä.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän. -- Miesparka, hän on uskollinen sielu.\n\nPortinvartija jäi miettimään näitä sanoja eikä tiennyt, kumpaa enemmän\nihailisi, nuorta herraa vai hänen vanhaa palvelijaansa.\n\n-- Riisukaa hevoset pian valjaista ja tulkaa heti huoneeseeni, sanoi\nAndrea palvelijalleen.\n\nHän kiirehti huoneeseensa ja heitti Caderoussen kirjeen pesään. Se oli\njuuri palanut, kun palvelija astui sisään.\n\n-- Pierre, olethan samankokoinen kuin minäkin? sanoi Andrea.\n\n-- Minulla on se kunnia, teidän armonne, vastasi palvelija.\n\n-- Onhan sinulla uusi livreetakkisi, joka eilen tuotiin?\n\n-- On.\n\n-- Minulla on suhde erääseen neitokaiseen, jolle en tahdo sanoa nimeäni\nenkä arvoani. Lainaa minulle takkisi ja anna minulle paperisi, että\nvoin tarpeen tullen yöpyä jossakin majatalossa.\n\nPierre totteli.\n\nViisi minuuttia myöhemmin Andrea poistui hotellista aivan toiseksi\nmuuttuneena, kenenkään tuntematta, otti ajurin ja läksi Picpusiin\n\"Punaisen hevosen\" ravintolaan.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti sieltä kenenkään tuntematta Saint-Antoinen\nkaupunginosaan, asteli bulevardia pitkin Ménilmontant-kadulle asti,\npysähtyi kolmannen talon kohdalle kadun vasemmalla puolella ja katseli\netsivästi ympärilleen.\n\n-- Mitä etsitte, kaunis poika? kysyi vastapäinen hedelmäkauppias.\n\n-- Herra Pailletinia, lihava muori, vastasi Andrea.\n\n-- Leipuriako, joka elää koroillaan? kysyi hedelmäkauppias.\n\n-- Juuri häntä.\n\n-- Hän asuu pihan perällä vasemmalla kolmannessa kerroksessa.\n\nAndrea meni neuvottuun suuntaan. Kolmannessa kerroksessa oli kellon\nnuoraan kiinnitetty jäniksenkäpälä. Hän kiskoi sitä niin kiukkuisesti,\nettä kello kilisi kiivaasti.\n\nTuokion kuluttua ilmestyi Caderoussen naama oven ristikon taakse.\n\n-- Ahaa, sinä olet täsmällinen, sanoi hän.\n\nHän avasi oven.\n\n-- Totta kai, sanoi Andrea astuessaan sisään.\n\nHän heitti palvelijanhattunsa niin kiivaasti tuolille, että se putosi\nja kieri pitkin permantoa.\n\n-- No, no, sanoi Caderousse, -- älähän suutu, poika! Olen ajatellut\nsinua. Katsohan kuinka hyvän aamiaisen olen sinulle valmistanut,\npelkkiä mieliruokiasi.\n\nAndrea tunsi ruoan hajua, ja se tuntui mieluisalta, koska hänen oli\nnälkä. Haju tuli tuoreesta ihrasta ja valkosipulista, joita Provencessa\nsyödään, siihen liittyi myöskin paistetun kalan ja muskotin sekä\nryytineilikan kitkerä tuoksu. Hiilloksella hautui kaksi höyryävää,\npeitettyä vatia ja pesässä kolmijalan päällä porisi kattila.\n\nViereisessä huoneessa Andrea näki melko siistin, kahdelle hengelle\nkatetun pöydän, siinä kaksi pulloa, toinen valkoista ja toinen punaista\nviiniä, ison viinakarahvin sekä vadissa kaalinlehdelle taidokkaasti\njärjestettyjä hedelmiä.\n\n-- Mitä tästä sanot, poikani? kysyi Caderousse. -- Eikö tuoksukin\nhyvältä? Tiedäthän, että ennen olin hyvä kokki. Muistan, kuinka\nnuolitte sormianne tullessanne minun keittiööni. Sinä varsinkin sait\nmaistella keitoksiani etkä niitä suinkaan ylenkatsonut.\n\nCaderousse alkoi kuoria lisää sipuleja.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, sanoi Andrea ärtyneesti. -- Jos olet häirinnyt\nminua saadaksesi syödä kanssani aamiaista, niin paha sinut periköön!\n\n-- Poikani, sanoi Caderousse vakavasti, -- syödessä keskustellaan.\nKuinka kiittämätön oletkaan, etkö mielelläsi näe ystäviäsi? Minä ihan\nitken ilosta.\n\nCaderousse itki todellakin, mutta vaikeata oli tietää, vaikuttiko ilo\nvai sipuli Gardin sillan majatalon entisen isännän kyynelrauhasiin.\n\n-- Pidä suusi kiinni, senkin tekopyhä! sanoi Andrea. -- Sinäkö muka\nminusta välittäisit!\n\n-- Välitän, niin totta kuin piru minut muuten periköön. Se on\nheikkoutta, sanoi Caderousse, -- mutta sille en mahda mitään.\n\n-- Eikä se estä sinua kutsumasta minua tänne joissakin katalissa\naikeissa.\n\n-- Älä puhu joutavia, sanoi Caderousse pyyhkien puukkoaan isoon\nesiliinaansa. -- Ellen pitäisi sinusta, kestäisinkö tätä surkeata\nelämää, johon olet minut tuominnut? Katselehan hiukan itseäsi, ylläsi\non palvelijasi takki, sinulla on siis palvelijakin. Minulla ei ole, ja\nsaan itse kuoria vihannekseni. Sinä halveksit minun ateriaani, koska\nsyöt Hôtel des Princes'issa tai Café de Paris'ssa. Minullakin voisi\nolla palvelija ja vaunut, minäkin voisin syödä missä mieleni tekee.\nMiksi luovun siitä kaikesta? Ollakseni tuottamatta surua pikku\nBenedettolleni. Myönnä pois, että minäkin voisin elää sillä tavoin,\nhäh?\n\nCaderousse loi ilmeikkään katseen nuoreen mieheen.\n\n-- Otaksukaamme siis, että rakastat minua, myönsi Andrea. -- Mutta\nmiksi tahdot pakottaa minut syömään aamiaista kanssasi?\n\n-- Nähdäkseni sinut, poikani.\n\n-- Nähdäksesi minut, miksi? Olemmehan jo edeltäpäin sopineet kaikesta.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Caderousse, -- ei testamenttia ilman lisäyksiä.\nTahdot kai ensin syödä? Istu siis ja aloittakaamme sardiineilla ja\ntuoreella voilla, jonka olen sinun mieliksesi pannut viinimarjan\nlehdille. Katsele huonettani, sen neljää olkituolia ja kuvia, joissa on\nkolmen frangin kehykset. Hitto vieköön, tämä ei ole mikään Hôtel des\nPrinces.\n\n-- Joko alat olla tyytymätön? Etkö ole enää onnellinen, vaikka voit\nelellä niin kuin ammattinsa lopettanut leipuri?\n\nCaderousse huokasi.\n\n-- Mitä valittamisen syytä sinulla on? jatkoi Andrea. -- Olethan saanut\nunelmasi toteutetuksi.\n\n-- Se on vieläkin vain unelma. Ammattinsa lopettanut leipuri,\nBenedetto-parka, on rikas mies ja elää koroillaan.\n\n-- Onhan sinulla korkosi.\n\n-- Minullako?\n\n-- Niin juuri, koska tuon sinulle taas kaksisataa frangia.\n\nCaderousse kohautti olkapäitään.\n\n-- On nöyryyttävää ottaa vastaan rahaa, jota toinen ei mielellään anna,\nrahaa, jonka lähde voi minä päivänä tahansa ehtyä, sanoi hän. --\nYmmärräthän, että minun täytyy säästää siltä varalta, että\nvarallisuutesi ei kestäisikään. Onni on vaihtelevainen, niin kuin\nrykmentin pappi sanoi. Tiedän kyllä, että menestyksesi on\nkorkeimmillaan, senkin kanalja, sinähän menet Danglars'in tyttären\nkanssa naimisiin.\n\n-- Mitä, Danglars'in tyttären kanssa!\n\n-- Juuri niin, Danglars'in tyttären kanssa. Ei kai minun tarvitse sanoa\nparoni Danglars'in? Sehän olisi samaa kuin puhuttelisin sinua kreivi\nBenedettoksi. Danglars oli ystäväni, ja ellei hänellä olisi niin perin\nhuono muisti, pitäisi hänen kutsua minut häihisi ... sillä hänhän oli\nminun häissäni ... niin olikin. Siihen aikaan ei hän ollut niin ylpeä\nkuin nyt. Hän oli silloin vähäpätöinen kirjanpitäjä kunnon Morrelin\nliikkeessä. Olen monta kertaa aterioinut hänen ja kreivi Morcerfin\nkanssa... Minulla on hienoja tuttavia, niin kuin huomaat, ja jos\nseurustelisin hiukan enemmän heidän kanssaan, kohtaisimme toisemme\nsamoissa salongeissa.\n\n-- Kateutesi saattaa sinut näkemään kaiken ruusunpunaisessa valossa,\nCaderousse.\n\n-- Hyvä on, Benedetto mio, minä tiedän mitä tiedän. Ehkä minäkin kerran\npääsen siihen asemaan, että minulla on hienot vaatteet ja käyn komeissa\ntaloissa. Sitä odottaessamme istu ja syö.\n\nCaderousse näytti hyvää esimerkkiä, istui pöydän ääreen ja söi hyvällä\nruokahalulla ylistellen jokaista valmistamaansa ruokalajia.\n\nAndrea näytti mukautuvan kohtaloonsa, avasi pullot ja kävi käsiksi\nkalakeittoon sekä öljyssä ja sipulissa paistettuun turskaan.\n\n-- No, toveri, sanoi Caderousse, -- sinä näytät jälleen pääsevän\nsovintoon entisen hovikokkisi kanssa.\n\n-- Kyllä, sanoi Andrea, -- ruokahaluhan sai minut hänen luonaan\naikoinaan unohtamaan kaiken muun.\n\n-- Ruoka maistuu siis hyvältä?\n\n-- Niin hyvältä, etten voi käsittää, kuinka mies, joka saa syödä\ntällaisia herkkuja, voi valittaa elämän surkeutta.\n\n-- Katsohan, sanoi Caderousse, -- vain yksi ajatus pilaa onneni.\n\n-- Mikä?\n\n-- Se, että elän ystävän armoilla, minä, joka aina olen rehellisesti\nansainnut toimeentuloni.\n\n-- Älä siitä välitä, sanoi Andrea, -- minulla on niin paljon, että se\nriittää kahdellekin.\n\n-- Oikeinko totta? Mutta usko tai älä, joka kuun lopussa minulla on\nomantunnonvaivoja.\n\n-- Kunnon Caderousse!\n\n-- Jopa siinä määrin, että eilen en tahtonut ottaa vastaan noita\nkahtasataa frangia.\n\n-- Sinähän tahdoit keskustella kanssani, mutta tahdoitko todellakin\npuhua vain omantunnonvaivoistasi?\n\n-- Todellisista omantunnonvaivoista. Sitä paitsi on minussa herännyt\neräs ajatus.\n\nAndrea vapisi. Hän vapisi aina kuullessaan, että Caderousse oli saanut\nuuden ajatuksen.\n\n-- Tuntuu niin surkealta odottaa aina kuukauden viimeistä päivää.\n\n-- Mitä siitä, tuumi Andrea tyynesti koettaen arvata, mihin hänen\ntoverinsa tahtoi tulla, -- koko elämähän on odottamista. Enhän minäkään\nmuuta tee. Minä olen kärsivällinen.\n\n-- Niin, sillä kahdensadan frangin asemesta sinä odotat viittä- tai\nkuuttatuhatta, ehkä kymmentä-, ehkä kahtatoista-, sillä sinähän olet\naina ollut ahne. Entisaikaan oli sinulla kaikenlaisia rahalaatikkoja ja\nsäästökassoja, joita koetit salata ystävältäsi Caderousselta. Mutta\nsamalla Caderoussella oli kaikeksi onneksi hyvä vainu.\n\n-- Nyt taas eksyt pois aiheesta, sanoi Andrea, -- rupeat lörpöttelemään\nmenneisyydestä. Mitä hyötyä tuollaisesta lavertelusta on?\n\n-- Sinähän olet vasta yhdenkolmatta ja voit unohtaa menneisyyden. Minä\nolen viidenkymmenen ja minun on pakko muistella menneisyyttä. Mutta\npalatkaamme taas raha-asioihin.\n\n-- Niin.\n\n-- Jos olisin sinun sijassasi, tekisin totta...\n\n-- Millä tavoin tekisit totta?\n\n-- Pyytäisin puolen vuoden saatavat heti kerrallaan, muka ostaakseni\nmaatilan ja päästäkseni sitä tietä eduskuntaan. Ja sitten lähtisin\nnoine rahoineni karkuun.\n\n-- Kas, kas, kas, sanoi Andrea, -- tuo ajatus ei ole aivan tyhmä.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Caderousse, -- syö minun laittamiani ruokia ja\nnoudata neuvojani, ne eivät vahingoita ruumistasi eivätkä sieluasi.\n\n-- Mutta miksi et itse noudata tuota neuvoa? kysyi Andrea. -- Miksi et\nperi puolen vuoden tai vaikkapa koko vuoden rahoja ja muuta vaikkapa\nBrysseliin? Sen sijaan että sinua pidetään toimensa jättäneenä\nleipurina, luultaisiinkin sinua vararikkoiseksi, joka hoitaa\nammattiaan. Sellaisia kunnioitetaan suuresti.\n\n-- Mutta mihin minä pääsen tuhannella kahdellasadalla frangilla?\n\n-- Kylläpä olet tullut vaativaiseksi! Kaksi kuukautta sitten olit\nkuolemaisillasi nälkään.\n\n-- Ruokahalu kasvaa syödessä, tuumi Caderousse ja väläytti hampaitaan\nkuin naurava apina tai vihainen tiikeri. -- Olenkin laatinut\nsuunnitelman, hän jatkoi puraisten näillä hyvin säilyneillä hampaillaan\nison palan leipää.\n\nCaderoussen suunnitelmat kauhistuttivat Andreaa vielä enemmän kuin\nhänen ajatuksensa.\n\n-- Se mahtaa olla kaunis suunnitelma.\n\n-- Miksi ei olisi? Minähän senkin suunnitelman keksin, jonka avulla\npääsimme tuosta laitoksesta, jonka hyvin muistat. Eikä se ollut\nniinkään huono suunnitelma, koska olemme täällä!\n\n--Enhän väitäkään vastaan, sanoi Andrea, -- sinä keksit toisinaan hyviä\ntuumia, mutta mitä nyt suunnittelet?\n\n-- Voitko ilman ylimääräisiä menoja hankkia minulle viisitoistatuhatta\nfrangia ... ei sentään, vähemmällä kuin kolmellakymmenellä en voi tulla\nrehelliseksi mieheksi?\n\n-- En, vastasi Andrea kuivasti, -- sellaista summaa en voi hankkia.\n\n-- Sinä et ymmärrä minua oikein, sanoi Caderousse tyynesti ja kylmästi.\n-- Minä sanoin äsken: ilman ylimääräisiä menoja.\n\n-- Et kai vaadi minua varastamaan? Pilaisinhan vain sekä omani että\nsinun asemasi, ja meidät vietäisiin takaisin entiseen paikkaan.\n\n-- Minusta on yhdentekevää, vaikka ottaisivatkin minut kiinni. Olen\nmerkillinen ihminen, niin kuin tiedät, minun on toisinaan ikävä\ntovereita. En ole yhtä sydämetön kuin sinä, joka et koskaan enää tahdo\nheitä nähdä.\n\nAndrea vapisi ja kalpeni.\n\n-- Jätä kaikki tyhmyydet, Caderousse, pyysi hän.\n\n-- Ole vain rauhassa, pikku Benedetto. Neuvohan minulle keino, miten\nvoin ansaita nuo kolmekymmentätuhatta frangia sekoittamatta sinua\nmihinkään. Kun annat minun vain olla rauhassa, en pyydä enempää.\n\n-- Koetan keksiä, saammepahan nähdä, sanoi Andrea.\n\n-- Mutta sitä odottaessani korotathan kuukausirahani viiteensataan?\nTahtoisin mielelläni ottaa piian.\n\n-- Nuo viisisataa frangia saat, sanoi Andrea, -- vaikkakin se tuntuu\nraskaalta minulle ... sinä käytät väärin...\n\n-- Joutavia! sanoi Caderousse. -- Sinähän ammennat pohjattomista\nkirstuista.\n\nAndrean silmissä näkyi välähdys, joka kuitenkin pian sammui.\n\n-- Se on totta, vastasi Andrea, -- ja suosijani on minua kohtaan\nerinomaisen ystävällinen.\n\n-- Mikä rakastettava suosija! sanoi Caderousse. -- Paljonko hän\nantaakaan sinulle kuukausittain?\n\n-- Viisituhatta frangia, sanoi Andrea.\n\n-- Yhtä monta tuhatta kuin sinä annat minulle satoja, lausui\nCaderousse. -- Onni näyttää todellakin suosivan vain äpäriä.\nViisituhatta kuukaudessa... Minne sinä sen kaiken saat menemään?\n\n-- Pianhan sellaisen tuhlaa. Senpä vuoksi minäkin tahtoisin samoin kuin\nsinä saada itselleni pääoman.\n\n-- Pääoman ... kyllä ymmärrän ... kaikkihan tahtoisivat itselleen\npääomia.\n\n-- Minä saan kohta.\n\n-- Ja kuka sinulle sen antaa? Prinssikö?\n\n-- Niin, prinssini. Pahaksi onneksi minun täytyy odottaa.\n\n-- Mitä odottaa? kysyi Caderousse.\n\n-- Hänen kuolemaansa.\n\n-- Prinssinkö kuolemaa?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska hän on maininnut minut testamentissaan.\n\n-- Oikeinko totta?\n\n-- Kautta kunniani.\n\n-- Paljonko saat?\n\n-- Viisisataatuhatta!\n\n-- Etkö muuta. Eipä kannata kehua.\n\n-- Asia on niin kuin sanoin.\n\n-- Se ei voi olla mahdollista.\n\n-- Caderousse, olethan ystäväni?\n\n-- Tietysti, elämässä ja kuolemassa.\n\n-- Sanon siis sinulle salaisuuden. Kuuntele tarkkaan.\n\n-- Olen vaiti kuin kala.\n\n-- Kuule siis, minä luulen...\n\nAndrea vaikeni ja katsoi ympärilleen.\n\n-- Mitä luulet...? Älä pelkää, mehän olemme kahden.\n\n-- Luulen löytäneeni isäni.\n\n-- Oikeanko isäsi?\n\n-- Niin.\n\n-- Et tarkoita isä Cavalcantia?\n\n-- En, sillä hänhän on matkustanut pois. Tarkoitan oikeaa.\n\n-- Ja tuo isä on...\n\n-- No niin, Caderousse, hän on kreivi Monte-Cristo.\n\n-- Loruja!\n\n-- Hän se on. Ymmärräthän, että silloin kaikki selviää. Jostakin syystä\nhän ei voi minua julkisesti tunnustaa, mutta antaa herra Cavalcantin\nnäytellä isääni ja maksaa siitä viisikymmentätuhatta frangia.\n\n-- Viisikymmentätuhatta siitä, että on sinun isäsi! Minä olisin\nsuostunut puolella hinnalla, kahdestakymmenestätuhannesta,\nviidestätoistatuhannesta. Miksi et ajatellut minua, senkin kiittämätön\nolento?\n\n-- Enhän tietänyt koko asiasta mitään, kaikki tapahtui meidän\nollessamme tuolla kaukana.\n\n-- Sehän on totta. Ja sanoit, että hän testamentissaan antaa\nsinulle...?\n\n-- Viisisataatuhatta frangia.\n\n-- Oletko siitä varma?\n\n-- Hän näytti sen minulle. Mutta ei siinä kaikki.\n\n-- Lisäys, niin kuin jo äsken sinulle mainitsin.\n\n-- Luultavasti.\n\n-- Ja tuossa lisäyksessä...?\n\n-- Hän tunnustaa minut pojakseen.\n\n-- Hyvä isä, kunnon isä, paras isä maailmassa! sanoi Caderousse\npyörittäen käsiensä välissä lautasta.\n\n-- Näethän, etten salaa sinulta mitään.\n\n-- Et, ja luottamuksesi kohottaa arvoasi silmissäni. Ja isäsi on siis\nrikas, upporikas?\n\n-- Luultavasti. Hän ei itsekään tiedä, kuinka rikas hän on.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- On. Minä sen kyllä huomaan, kun käyn hänen luonaan. Eilen toi eräs\npankin virkamies hänelle viisikymmentätuhatta frangia salkussa, joka\noli yhtä suuri kuin sinun ruokaliinasi; eilen eräs pankkiiri toi\nhänelle satatuhatta frangia kullassa.\n\nCaderousse aivan ällistyi. Andrean sanat soivat hänen korvissaan\nmetallikkaina, ja hän oli kuulevinaan kultarahojen kilinää.\n\n-- Ja sinä käyt usein tuossa talossa? kysyi hän viattomasti.\n\n-- Voin mennä sinne milloin vain tahdon.\n\nCaderousse näytti hetken miettivän. Sitten hän sanoi äkkiä:\n\n-- Olisipa hauska nähdä tuota! Siellä mahtaa olla kaunista.\n\n-- Suorastaan komeaa! sanoi Andrea.\n\n-- Eikö hän asu Champs-Elysées'n varrella?\n\n-- Numerossa kolmekymmentä.\n\n-- Vai numerossa kolmekymmentä? toisti Caderousse.\n\n-- Talo on kaunis, edessä piha ja takana puutarha. Se on aivan erillään\nmuista. Kyllä sen heti huomaa.\n\n-- Se on mahdollista. Mutta en minä ulkopiirteistä välitä. Siellä\nmahtaa olla komeita huonekaluja?\n\n-- Oletko joskus ollut Tuileries'in linnassa?\n\n-- En.\n\n-- Täällä on vielä komeampaa.\n\n-- Kuulehan, Andrea, taitaa kannattaa kumartua, kun kreivi Monte-Cristo\npudottaa kukkaronsa?\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Andrea, -- sitä ei tarvitse odottaa, sillä siinä\ntalossa on rahaa kaikkialla, aivan kuin hedelmiä puutarhassa.\n\n-- Sinun pitäisi joskus viedä minutkin sinne.\n\n-- Ei se käy päinsä. Millä tekosyyllä?\n\n-- Olet oikeassa. Mutta vesi on jo kihonnut kielelleni. Minun täytyy\npäästä sitä näkemään. Kyllä minä keinon keksin.\n\n-- Älä tee tyhmyyksiä, Caderousse!\n\n-- Tulen lattiankiilloittajana.\n\n-- Siellä on kaikkialla mattoja.\n\n-- Hitto vieköön! Saan siis tyytyä katselemaan kaikkea vain\nmielikuvituksessani.\n\n-- Se on kyllä viisainta, usko minua.\n\n-- Koetahan edes kuvailla minulle, miltä siellä näyttää. Onko talo\nsuurikin?\n\n-- Ei liian suuri eikä liian pieni.\n\n-- Missä järjestyksessä huoneet ovat?\n\n-- Tarvitsen kynän ja paperia laatiakseni pohjapiirustuksen.\n\n-- Tässä on! sanoi Caderousse vilkkaasti.\n\nHän meni noutamaan vanhalta kirjoituspöydältä valkoista paperia, kynän\nja mustetta.\n\nAndrea tarttui kynään tuskin huomattavasti hymyillen ja alkoi piirtää\nkarttaa.\n\n-- Talo on, niin kuin jo mainitsin, pihan ja puutarhan välissä. Katso,\nnäin.\n\nJa hän hahmotteli puutarhan, pihan ja talon pohjapiirroksen.\n\n-- Ovatko muurit korkeitakin?\n\n-- Eivät, kahdeksan tai kymmenen jalkaa.\n\n-- Se ei ole viisasta, sanoi Caderousse.\n\n-- Pihassa on myrttimaljakoita, nurmikko ja kukkapenkereitä.\n\n-- Eikä ketunrautoja?\n\n-- Ei.\n\n-- Missä talli on?\n\n-- Ristikkoportin kummallakin puolella. Tuossa.\n\nAndrea jatkoi piirtämistään.\n\n-- Tarkastakaamme alakertaa, sanoi Caderousse.\n\n-- Alakerrassa on ruokasali, kaksi salonkia, biljardisali, portaat\neteisessä ja toiset pienemmät portaat.\n\n-- Onko ikkunoita?\n\n-- Suurenmoiset ikkunat, niin kauniit, niin leveät, että luulisin\ntavallisen kokoisen miehen voivan kiivetä joka ruudusta sisään.\n\n-- Onko ikkunaluukkuja?\n\n-- On kyllä, mutta niitä ei käytetä koskaan. Kreivi Monte-Cristo on\nkummallinen ihminen, hän tahtoo nähdä taivaan yölläkin.\n\n-- Missä palvelijat nukkuvat?\n\n-- Heitä varten on eri rakennus. Portin oikealla puolella on kaunis\nvaja, jossa säilytetään tikapuita ja puutarhakaluja. Tämän vajan\nyläkerrassa on joukko palvelijain huoneita, ja niihin on johdettu\npäärakennuksesta kellonnuorat.\n\n-- Perhana! Kellot!\n\n-- Mitä sanoit...?\n\n-- Minäkö, en mitään. Sanon vain, että kellojen kuntoonpano tulee hyvin\nkalliiksi. Ja mitä hyötyä niistä on, kysyn vain.\n\n-- Ennen käveli öisin pihalla koira, mutta se on viety Auteuilissa\nolevaan taloon, samaan, jonne sinäkin tulit, muistathan?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sanoin viimeksi eilen: Olette hyvin ajattelematon, herra kreivi,\nsillä kun lähdette Auteuiliin ja viette palvelijanne mukananne, talo\njää autioksi. -- Entä sitten? kysyi hän. -- Jonakin kauniina päivänä\nteiltä varastetaan, sanoin minä.\n\n-- Mitä hän siihen vastasi?\n\n-- Hän vastasi: Mitä se minuun kuuluu, vaikka varastettaisiinkin?\n\n-- Andrea, on keksitty erikoisella koneistolla varustettuja\nkirjoituspöytiä. Hänellä on kai sellainen.\n\n-- Millainen?\n\n-- Sellainen, joka sulkee varkaan satimeen ja soittaa jotakin säveltä.\nKuulin kerrottavan, että viime näyttelyssä oli sellaisia.\n\n-- Hänellä on mahonkinen kirjoituspöytä, ja sen avain on aina suulla.\n\n-- Eikö häneltä varasteta?\n\n-- Ei, hänen palvelijansa ovat ehdottoman uskollisia.\n\n-- Mitä siinä pöytälaatikossa on? Rahaako?\n\n-- Ehkä ... en tiedä mitä siellä on.\n\n-- Entä missä se on?\n\n-- Toisessa kerroksessa.\n\n-- Laadihan minulle toisen kerroksen pohjapiirustus.\n\n-- Se on helppoa.\n\nJa Andrea tarttui uudelleen kynään.\n\n-- Toisessa kerroksessa on ensiksikin eteinen, sitten salonki, salongin\noikealla puolella on kirjasto ja työhuone, salongin vasemmalla puolella\nmakuuhuone ja pukeutumishuone. Tuossa pukeutumishuoneessa on se\nkuuluisa kirjoituspöytä.\n\n-- Onko siinä huoneessa ikkunoita?\n\n-- On kaksikin, tuossa ja tuossa.\n\nCaderousse kävi miettiväiseksi.\n\n-- Käykö kreivi usein Auteuilissa?\n\n-- Pari kolme kertaa viikossa. Huomenna esimerkiksi hän aikoo viettää\nsiellä koko päivän ja yön.\n\n-- Oletko siitä varma?\n\n-- Hän kutsui minut sinne päivälliselle.\n\n-- Hyvä on, sepä vasta suurenmoista elämää, huokasi Caderousse, -- oma\ntalo kaupungissa ja oma talo maalla!\n\n-- Sellaista on rikkaus.\n\n-- Entä menetkö päivälliselle?\n\n-- Nähtävästi.\n\n-- Kun olet päivällisellä, niin jäätkö sinne yöksikin?\n\n-- Jos mieleni tekee. Olen kreivin luona aivan kuin kotonani.\n\nCaderousse katsoi nuoreen mieheen aivan kuin lukeakseen totuuden hänen\nsielunsa pohjalta. Mutta Andrea veti sikarikotelon taskustaan, otti\nhavannasikarin, sytytti sen ja alkoi rauhallisesti vedellä haikuja.\n\n-- Milloin tahdot nuo viisisataa frangia? kysyi hän Caderousselta.\n\n-- Heti paikalla, jos sinulla on antaa.\n\nAndrea otti rahamäärän taskustaan kultarahoina.\n\n-- Kultakolikoltako? sanoi Caderousse. -- Ei kiitoksia.\n\n-- Halveksitko niitä?\n\n-- Päinvastoin, kunnioitan niitä liiankin paljon. Mutta en huoli niitä.\n\n-- Voitat vaihtokaupassa, senkin tyhmeliini. Kultarahassa voittaa\nkaksikymmentäviisi centimea.\n\n-- Kyllä, mutta rahanvaihtaja antaisi seurata Caderoussea, ja\nCaderousse joutuisi kiinni ja hänen täytyisi sanoa, mitkä vuokralaiset\nmaksavat vuokransa hänelle kullassa. Pois kaikki tyhmyydet, poika! Anna\nhopearahoja, joissa on minkä hallitsijan kuva tahansa. Hopearahoja voi\nolla kenellä tahansa.\n\n-- Ymmärräthän, ettei minulla ole viittäsataa frangia hopearahoina\ntaskussani. Olisin tarvinnut kantajan tuomaan niitä tänne.\n\n-- Jätä ne portinvartijallesi, hän on kunnon mies, minä käyn ne häneltä\nhakemassa.\n\n-- Tänäänkö?\n\n-- En, vaan huomenna. Minulla ei ole tänään aikaa.\n\n-- Hyvä on. Huomenna Auteuiliin mennessäni jätän ne hänelle.\n\n-- Voinko luottaa siihen?\n\n-- Voit.\n\n-- Aion nimittäin sitä ennen ottaa piian.\n\n-- Ota vain. Mutta onko siinä sitten kaikki? Etkö enää häiritse minua?\n\n-- En koskaan.\n\nCaderousse oli tullut niin synkäksi, että Andrea katsoi viisaimmaksi\nolla sitä huomaamatta. Sen vuoksi hän näytteli iloista ja huoletonta.\n\n-- Kylläpä sinä olet pirteä tänään, sanoi Caderousse. -- Luulisi sinun\njo saaneen perintösi.\n\n-- Pahaksi onneksi en ole vielä saanut... Mutta heti kun sen saan...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Silloin muistan kyllä ystäviäni, muuta en sano.\n\n-- Niin, varsinkin kun sinulla on niin oivallinen muisti.\n\n-- Minkä minä sille voin? Luulin, että yritit puijata minua.\n\n-- Minäkö? Jopa nyt jotakin! Minä, joka tässä annan sinulle vielä\nystävällisiä neuvojakin.\n\n-- Mitä neuvoja?\n\n-- Sen, että jätät tänne tuon jalokiven, joka on sormessasi. Aiotko\nsaada meidät molemmat ansaan?\n\n-- Kuinka niin? kysyi Andrea.\n\n-- Otat yllesi palvelijan takin, pukeudut lakeijaksi ja unohdat\nsormeesi jalokiven, joka on neljän-viidentuhannen frangin arvoinen.\n\n-- Kylläpä osaat arvostella oikein. Sinun olisi pitänytkin mennä\nhinnanmäärääjäksi panttilainastoon.\n\n-- Kyllä minä jalokivet tunnen, minulla on ollut niitä ennenkin\nhallussani.\n\n-- Viisainta on, ettet sillä kersku, sanoi Andrea ja otti\nvastustelematta sormuksen sormestaan, vaikkei Caderousse olisi luullut\nhänen näin ilman muuta taas antautuvan kiristettäväksi.\n\nCaderousse otti sormuksen ja tarkasti sitä niin läheltä, että huomasi\nhänen tutkivan, olivatko jalokiven särmät kylliksi teräviä.\n\n-- Se on väärä jalokivi, sanoi Caderousse.\n\n-- Ei suinkaan, sanoi Andrea, -- nyt lasket leikkiä.\n\n-- Älähän suutu, sitä voi koettaa.\n\nJa Caderousse meni ikkunan luo ja raapaisi jalokivellä. Kivi riipaisi\nnarskahtaen lasia.\n\n-- Olin väärässä, sanoi Caderousse pistäen jalokiven sormeensa. --\nMutta nuo jalokivien varkaat matkivat nykyään niin hyvin jalokiviä,\nettei uskalla mennä niitä kaupoista varastamaan. Näin on taas yksi\nteollisuudenhaara pilattu.\n\n-- Joko nyt olet lopettanut? kysyi Andrea. -- Vieläkö tahdot jotakin?\nHaluatko liivini? Tekeekö mielesi lakkiani? Sano vain, koska kerran\nolen vielä täällä.\n\n-- Sinä olet oikeastaan hyvä toveri. En pidätä sinua enää ja koetan\nhillitä ahneuttani.\n\n-- Mutta varo, ettei timanttia myydessäsi sinulle käy juuri niin kuin\npelkäsit käyvän kultarahojen suhteen.\n\n-- En minä sitä myy, siitä voit olla varma.\n\n-- Et ainakaan ennen ylihuomista, ajatteli nuori mies.\n\n-- Onnellinen konna, sanoi Caderousse, -- sinä saat taas kohta nähdä\nlakeijasi, hevosesi, vaunusi ja morsiamesi.\n\n-- Niin saankin, sanoi Andrea.\n\n-- Toivottavasti annat minulle jotain kaunista häälahjaksi sinä\npäivänä, jona menet naimisiin neiti Danglars'in kanssa.\n\n-- Johan sanoin, että kuvittelet aivan joutavia.\n\n-- Paljonko saat myötäjäisiä?\n\n-- Johan minä sanoin...\n\n-- Miljoonanko?\n\nAndrea kohautti olkapäitään.\n\n-- Vaikkapa miljoonan, sanoi Caderousse. -- Et koskaan voi saada niin\npaljon kuin minä sinulle toivoisin.\n\n-- Kiitos, sanoi nuori mies.\n\n-- Minullahan on niin hyvä sydän, lisäsi Caderousse remahtaen nauruun.\n-- Odotahan, saatan sinua.\n\n-- Ei tarvitse.\n\n-- Kyllä vain.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Siksi, että ovessa on pieni erikoinen lukkolaitos, jonka katsoin\nviisaimmaksi hankkia. Huret & Fichet'n lukko, Gaspard Caderoussen\nparantama laitos. Valmistan sinulle samanlaisen, kun ensin tulet\nkapitalistiksi.\n\n-- Kiitos, sanoi Andrea. -- Ilmoitan sinulle siitä viikkoa aikaisemmin.\n\nHe erosivat. Caderousse seisoi portailla kunnes oli nähnyt Andrean\nlaskeutuneen portaat ja menneen pihan poikki. Sitten hän palasi\nkiireesti huoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja alkoi tarkkaan\ntutkia Andrean laatimaa pohjapiirustusta.\n\n-- Enpä luule Benedetton pahastuvan, jos hän saa piakkoin periä, tuumi\nhän, -- ja se mies, joka jouduttaa nuo viisisataatuhatta frangia hänen\ntaskuunsa, ei suinkaan ole hänen huonoin ystävänsä.\n\n\n\n\n82. Murtovarkaus\n\n\nSeuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali,\nmonta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin\nvielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi\nsiitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden\ntietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi\nläksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu,\nja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen.\nTäytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä\nkanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.\n\nKreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä\nvalmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää\nviipyä Ranskassa kuukautta enempää.\n\n-- Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi\nhän. -- Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset\nvalmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä\npeninkulmaa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen,\nvastasi Bertuccio, -- ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut\nne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan\nmuu pysähdy.\n\n-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, -- jään tänne päiväksi tai pariksi,\njärjestäkää siis kaikki sen mukaan.\n\nJuuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi\nkirjettä hopeatarjottimella.\n\n-- Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan\ntomuisena. -- Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?\n\nVastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.\n\n-- Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.\n\nKreivi avasi kirjeen ja luki sen.\n\n    Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies\n    murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen\n    papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen\n    kirjoituspöydän laatikossa.\n\n    Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän\n    varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän\n    ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu\n    makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy\n    pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos\n    ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin,\n    ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua\n    vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville.\n    Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla\n    ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.\n\nEnsi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle\nvaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi\nvaroituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun\nhänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla\nhänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka\nkohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä -- niin kuin Fiescolle\nmaurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei\ntarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis\ntaistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät\nmiehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan\npanemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut\nnauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä\nvastaan, joka monesti on paholainen.\n\n-- Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, -- he\ntahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En\ntahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi\nrikas, että voin säästää häneltä moiset menot.\n\nKreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta\nannettuaan kirjeen.\n\n-- Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, -- ja lähettäkää kaikki siellä\nolevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.\n\n-- Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.\n\n-- Jää kyllä, portinvartija.\n\n-- Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana\nrakennuksesta.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.\n\n-- Kuka sen ryöstäisi?\n\n-- Varkaat tietysti.\n\n-- Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin\npuhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta\nmielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.\n\nBaptistin kumarsi.\n\n-- Ymmärrättehän, sanoi kreivi, -- tuokaa tänne kaikki toverinne,\nviimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette\nvain alakerran ikkunaluukut.\n\n-- Entä toisen kerroksen?\n\n-- Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.\n\nKreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.\n\nHän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen\nhän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin\nkävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja\nsaapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.\n\nKaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta,\njoka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.\n\nMonte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan\npuistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille\nnähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän\noli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin\nAlin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan\nerityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui\nmakuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä\nportinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan\nluuli, että se oli autio.\n\nTultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän\nmeni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään.\nKallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain\nlaatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi\nmakuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.\n\nTällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet,\nlyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden\npäällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin\nmaaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa\nsurmata viisi miestä.\n\nKello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä\npari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo\nsiirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen.\nAmpuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään\nkädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista\nasti muuttunut.\n\nMakuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja\nkreivi saattoi nähdä siitä kadulle.\n\nKului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi\nerottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.\n\nPortinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.\n\nMurtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä\nikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat\nsurmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen\nmakuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai\nviereisen huoneen ikkunasta.\n\nHän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä\npukeutumishuonetta.\n\nInvalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi\nkauas nämä kolme kellonlyöntiä.\n\nViimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta\nheikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää,\nseurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli\nkysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.\n\nKreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka\nkaraistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän\nsittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka\nsuunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen\nvälillä.\n\nMonte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara\nuhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen\nherraansa.\n\nMonte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli\njoutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta\nkreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten\neräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta\nliimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan.\nAukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna\nkääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.\n\nYksin.\n\n-- Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.\n\nSamassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän\nkääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.\n\nMonte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka\ntarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen\nmiehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja\ntarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.\n\n-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen\nvartioi.\n\nHän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi\ntarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli\npaikkoja hapuillen käsillään.\n\nLopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti\nkaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.\n\nKun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen\ntulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain,\nmiten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt\nvarokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut\nmäärlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia\nkaikessa rauhassa.\n\nNyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen\neräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon\nkohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu\nsuulta.\n\nMutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen.\nKreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli\nkädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan\nmurtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä\non niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.\n\n-- Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, -- hän onkin siis vain varas.\n\nMutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui\nesineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja\nheikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa\nsaattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.\n\n-- Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, -- sehän on...\n\nAli kohotti kirveensä.\n\n-- Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, --\nemme tarvitse aseita.\n\nSitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka\nkreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen\nhätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan\nottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun.\nTällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa.\nSeinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa\nvastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista\nRanskassa -- missä ei enää tarvitse pelätä tikareja -- on viimeksi\nkäyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston\nrintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.\n\nTämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin\nkreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun\nkolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.\n\nMutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli\nrauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko\nalkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.\n\n-- Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen\navaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. --\nHyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän\nmeni katsomaan ikkunasta.\n\nMies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin\nkadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän\nohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta\npäin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja\nkaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin\nasunnossa tapahtui.\n\nMonte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen\nhuulilleen.\n\nSitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:\n\n-- Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä\ntahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.\n\nAli nyökkäsi.\n\nSitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä\nhetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen\nkynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.\n\nOvi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen\nhän huomasi huoneessa valoa.\n\nHän kääntyi.\n\n-- Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. -- Mitä hittoa te\ntäällä teette tähän aikaan?\n\n-- Apotti Busoni! huudahti Caderousse.\n\nJa koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli\npäässyt hänen luokseen -- hänhän oli lukinnut kaikki ovet --, niin hän\npudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen\nlyömänä.\n\nKreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas\npäässyt pakenemaan.\n\n-- Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen\nkatseen.\n\n-- Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, -- hän itse, ja on\nhauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että\nteillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen\nvuoteen.\n\nApotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun\nvaltaan.\n\n-- Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.\n\n-- Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi\notaksuttu apotti.\n\n-- Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta\nkreivi hänet säälimättä esti, -- herra apotti, minä en tiedä ...\nuskokaa minua ... minä vannon...\n\n-- Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, -- salalyhty, tiirikkakimppu,\npuoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.\n\nCaderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne\nvoisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.\n\n-- Huomaan kyllä, sanoi kreivi, -- että olette pysynyt samana, herra\nmurhamies.\n\n-- Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en\nollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi,\nkoska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.\n\n-- Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti\nkärsimään uutta?\n\n-- En, minut vapautti sieltä eräs mies.\n\n-- Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!\n\n-- Olinhan minä luvannut..., sanoi Caderousse.\n\n-- Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.\n\n-- Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.\n\n-- Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus... Ellen erehdy, joudutte\ntästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi, _diavolo_, niin kuin\nsanovat Italian ylhäiset herrat.\n\n-- Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää...\n\n-- Niin rikolliset aina sanovat.\n\n-- Puute...\n\n-- Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, -- puute voi pakottaa\nkerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan\nauki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun\njalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta\nfrangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet\nsaadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä\nsiihenkin puute?\n\n-- Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. -- Olette jo kerran\npelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.\n\n-- En katso, että minulla on siihen mitään syytä.\n\n-- Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä\nristiin, -- vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?\n\n-- Olen aivan yksin, sanoi apotti, -- ja minä säälin vielä kerran teitä\nja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle\nturmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko\ntotuuden.\n\n-- Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyen\nMonte-Cristoa, -- olette totisesti minun pelastajani!\n\n-- Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.\n\n-- Se on totta, kautta kunniani.\n\n-- Kuka teidät vapautti?\n\n-- Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.\n\n-- Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.\n\n-- Herra apotti, puhun täyttä totta.\n\n-- Tuo englantilainen siis suojeli teitä?\n\n-- Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli\nkahletoverinani.\n\n-- Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?\n\n-- Benedetto.\n\n-- Sehän on ristimänimi.\n\n-- Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.\n\n-- Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?\n\n-- Niin.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. Tunnetteko\nSaint-Mandrier'n?\n\n-- Tunnen kyllä.\n\n-- Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen...\n\n-- Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata\nsääliä, sanoi apotti.\n\n-- Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira,\nsanoi Caderousse.\n\n-- Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme\nviilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme\nuimalla.\n\n-- Entä minne Benedetto joutui?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Tiedätte aivan varmaan.\n\n-- En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.\n\nJa vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi\npaikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.\n\n-- Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.\n\n-- Herra apotti...!\n\n-- Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä\nvarmasti rikostoverinanne.\n\n-- Herra apotti...!\n\n-- Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!\n\n-- Miten milloinkin.\n\n-- Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.\n\nCaderousse katsoi kauhistuneena apottiin.\n\n-- Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi\ntämä.\n\n-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Benedettosta on tullut erään\nylhäisen herran poika.\n\n-- Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?\n\n-- Avioton poika.\n\n-- Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?\n\n-- Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.\n\n-- Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan\nkummastuen.\n\n-- Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän\nisän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on\ntestamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.\n\n-- Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. --\nMitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?\n\n-- Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.\n\n-- Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona\nja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?\n\n-- Juuri sama.\n\n-- Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja\nhänen pahat tekonsa?\n\n-- Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoi\nCaderousse.\n\n-- Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herra\nDanglars'ille, vaan minun.\n\n-- Älkää tehkö sitä, herra apotti...!\n\n-- Miksi en?\n\n-- Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.\n\n-- Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin\nsalaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?\n\n-- Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.\n\n-- Minä kerron kaikki.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Herra Danglars'ille.\n\n-- Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti\nsillä keskelle apotin rintaa. -- Sinä et sano mitään, apotti!\n\nMutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään,\nja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.\n\nSamassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin\nkovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän\nparkaisi tuskasta.\n\nMutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä\nlujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.\n\nKreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:\n\n-- En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!\n\n-- Armoa, armoa! huusi Caderousse.\n\nKreivi veti jalkansa pois.\n\n-- Nouse! sanoi hän.\n\nCaderousse nousi.\n\n-- Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen\nkäsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. -- Kylläpä\nteillä on lujat kourat!\n\n-- Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi\npedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä\nkerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.\n\n-- Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.\n\n-- Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.\n\n-- En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.\n\n-- Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!\n\nTämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti\nnäin:\n\n    Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle\n    aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni\n    minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.\n\n    Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä,\n    sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.\n\n-- Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.\n\n-- Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.\n\n-- Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje\nsaapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään.\nKirjoita siis nimesi.\n\nCaderousse kirjoitti.\n\n-- Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.\n\nCaderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.\n\n-- Nyt saat mennä.\n\n-- Mitä tietä?\n\n-- Sitä, mitä tulitkin.\n\n-- Pitääkö minun mennä ikkunasta?\n\n-- Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.\n\n-- Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.\n\n-- Mitä pahoja aikeita minulla olisi?\n\n-- Miksi ette päästä minua ovesta?\n\n-- On turhaa herättää portinvartija.\n\n-- Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.\n\n-- Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.\n\n-- Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.\n\n-- Kuinka typerä raukka sinä olet?\n\n-- Mitä aiotte minulle tehdä?\n\n-- Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!\n\n-- Herra apotti, sanoi Caderousse, -- koettakaa vielä kerran.\n\n-- Sen teen, sanoi kreivi. -- Tiedättehän, että pidän sanani?\n\n-- Tiedän, sanoi Caderousse.\n\n-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...\n\n-- Ellei minun tarvitse teitä pelätä...\n\n-- Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä\nRanska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen\neläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä...\n\n-- Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.\n\n-- Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin\nminäkin annan.\n\n-- Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, --\nsaatte minut kuolemaan pelosta!\n\n-- Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.\n\nCaderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.\n\nSilloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun\npuolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.\n\n-- Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. -- Jos vartiosotilaat\nsattuvat kulkemaan ohitse...\n\nJa hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään,\nmutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa\nalla.\n\nMonte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja\nkadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen\nkierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.\n\nSitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan\nkatua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa,\njossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.\n\nCaderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle\nnosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän\nei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi\nInvalidikirkon tornissa.\n\nSitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut\nluokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas\ntai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi\nhäneltä taitavasti ja tottuneesti.\n\nMutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan\npuolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan\nkätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti\nmillään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen\nselkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:\n\n-- Auttakaa!\n\nMelkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:\n\n-- Minä kuolen!\n\nHänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski\nkolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.\n\nVeri virtasi kolmesta haavasta.\n\nKun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan\ntukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja\nluuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.\n\nSilloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä\nnojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:\n\n-- Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!\n\nValitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan\nportti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.\n\n\n\n\n83. Jumalan käsi\n\n\nCaderousse huusi yhä valittavalla äänellä:\n\n-- Herra apotti, auttakaa, auttakaa?\n\n-- Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.\n\nJa hän pyörtyi.\n\nAli ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo\nkäski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.\n\n-- Jumalani, sanoi hän, -- Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä\ntäydellisempänä se silloin tulee.\n\nAli katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.\n\n-- Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia,\njoka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen\nportinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.\n\nAli totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli\ntainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman\naskelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.\n\n-- Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.\n\n-- Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.\n\n-- Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi\nantaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.\n\n-- Minkä ilmiannon?\n\n-- Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.\n\n-- Tunnetteko siis hänet?\n\n-- Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!\n\n-- Tuo nuori korsikalainen?\n\n-- Hän juuri.\n\n-- Toverinne?\n\n-- Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä\ntoivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä\nrikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta\nainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.\n\n-- Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan\nkuninkaallista prokuraattoriakin.\n\n-- Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse.\n-- Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.\n\n-- Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.\n\nHän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo.\nKuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen,\njosta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi\npelastus.\n\n-- Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. -- Tunnen, että taas pyörryn.\n\nMonte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen\npari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.\n\nCaderousse huokasi syvään.\n\n-- Te annatte minulle elämän takaisin ... antakaa lisää, antakaa\nlisää...\n\n-- Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi\napotti.\n\n-- Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.\n\n-- Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse\nallekirjoittaa sen.\n\n-- Kirjoittakaa ... kirjoittakaa..., änkytti Caderousse, ja hänen\nsilmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.\n\nMonte-Cristo kirjoitti:\n\n    Murhaajani on kahletoverini n:o 59 Toulonista,\n    nimeltä Benedetto.\n\n-- Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.\n\nMonte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan,\nkirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:\n\n-- Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu\nitseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa,\nettä... Jumalani, Jumalani, minä kuolen!\n\nCaderousse pyörtyi toistamiseen.\n\nApotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut\naukaisi silmänsä.\n\nKostonhalu ei ollut sammunut hänestä.\n\n-- Kerrottehan kaikki, apotti?\n\n-- Kaiken sen ja paljon muutakin.\n\n-- Mitä kerrotte?\n\n-- Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä\nsiinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli\nilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa\nollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.\n\n-- Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. -- Hänet mestataan,\nlupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni\nhelpommaksi.\n\n-- Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja\nnähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti\nsiellä.\n\n-- Näitte siis sen?\n\n-- Muistakaa sanani: \"Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon,\nettä Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan.\"\n\n-- Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta\nkyynärpäittensä nojaan. -- Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä\nilmoittanut minulle!\n\n-- En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonut\nJumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.\n\n-- Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto\non olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa,\ntoiset eivät saa.\n\n-- Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. --\nOdottakaa!\n\nCaderousse katsoi häneen kummastuneena.\n\n-- Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän\non ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.\n\n-- Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.\n\n-- Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, -- niin sinut\nnähdessäni uskoisin.\n\nCaderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.\n\n-- Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin\nherättääkseen häntä uskoon, -- kuule mitä hän on sinun hyväksesi\ntehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi\ntunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon,\nystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta\nsinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä\nkenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit\nparhaan ystäväsi.\n\n-- Auttakaa! huusi Caderousse. -- En tarvitse pappia, vaan lääkärin.\nEhkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan,\nehkä minut vielä voi pelastaa?\n\n-- Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle\nnoita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!\n\n-- Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, -- tehän\nsaatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.\n\n-- Kuule, jatkoi apotti. -- Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua\nrangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta.\nOlit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että\nolisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta\npuolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun\nkauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan\nsuurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua\ntyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin?\nMurhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua\nsaattamalla sinut oikeuden käsiin.\n\n-- En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, -- vaan\neukkoni.\n\n-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Ja Jumala, joka aina on -- en sano\ntällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle\nkuoleman, -- mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi\nheltyä ja sinä sait pitää henkesi.\n\n-- Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista\narmahtavaisuutta!\n\n-- Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen\nsydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait\nelinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin\nrangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin\noikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs\nenglantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen\npelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi.\nToisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset\nsamalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin,\nsinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä\nkurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole\nkylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan\nennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut\npakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!\n\nCaderousse heikontui silminnähtävästi.\n\n-- Vettä, kuiskasi hän, -- minun on jano..., suutani polttaa!\n\nMonte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.\n\n-- Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. -- Hän pääsee joka tapauksessa\npakoon.\n\n-- Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse... Benedetto saa\nrangaistuksensa.\n\n-- Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, -- sillä\npappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa\nsurmaamasta minua.\n\n-- Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi\näänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, --\nminäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui...! Jos olisit ollut nöyrä ja\nkatuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska\nolit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!\n\n-- Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, -- etkä sinäkään, sinä\nvalehtelet ... sinä valehtelet...\n\n-- Vaikene, sanoi apotti, -- sillä muuten viimeisetkin veripisarat\nvaluvat ruumiistasi... Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan\nrankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen,\nsanan, kyynelen antaakseen anteeksi... Jumalaan, joka olisi voinut\nohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut... Jumalaan,\njoka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi... Mene siis\nonneton itseesi ja kadu!\n\n-- En, sanoi Caderousse, -- en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei\nsallimusta, ei muuta kuin sattuma.\n\n-- Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, -- ja todistuksena siitä\non se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä\nseison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien\nkäteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä\nkuitenkin uskot.\n\n-- Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat\nsilmänsä kreiviin.\n\n-- Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden\nsen lähelle kasvojaan.\n\n-- Apotti..., apotti Busoni...\n\nMonte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa,\njotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.\n\n-- Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, -- ellei noita mustia hiuksia\nolisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.\n\n-- En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. --\nKatso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.\n\nNäissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran\nvirkisti kuolevan uupuneita aistimia.\n\n-- Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, -- kuin olisin nähnyt ja\ntuntenut teidät ennen.\n\n-- Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.\n\n-- Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi\nsallitte minun kuolla näin?\n\n-- Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on\nkuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä\nJumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta,\nvielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.\n\n-- Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti\nhänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon\nmiehen, joka oli lausunut pyhän valan. -- Kuka sinä sitten olet?\n\nKreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen\ntyynesti ja samalla surullisesti:\n\n-- Minä olen ... minä olen...\n\nJa hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa,\nettä näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.\n\nCaderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti\nperäytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä\nponnistuksella ylöspäin.\n\n-- Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin,\nsanoi hän. -- Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä\ntaivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua\ntähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani,\nvapahtajani, ota minut luoksesi!\n\nHän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja\nhuoaten.\n\nVeri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.\n\n-- _Ensimmäinen_, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka\nkasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen\nprokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana.\nHeidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin\nääressä.\n\n\n\n\n84. Beauchamp\n\n\nKahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä\nuhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan\nkirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa\nmurhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään\nmurhaajaa.\n\nCaderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet -- paitsi\nliivi, jota ei löytynyt -- vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin\nruumishuoneeseen.\n\nKreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan\nAuteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni\noli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen\nluokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia\nkäsikirjoituksia.\n\nVain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin\nhänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi\nhuomiota Bertuccion kalpeuteen.\n\nVillefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian\nhoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi\nrikosasioita.\n\nMutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset\nolleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa\nkoko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa\nrikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in\nja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.\n\nTästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa\nkohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.\n\nVanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli\nilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän\npahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä\nParmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi\nsadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.\n\nNämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in\npankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä\nkoettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa\nasema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina\npörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä\njuoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.\n\nParoni ihailikin Andrea Cavalcantia.\n\nMutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän\nvaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle\npäästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä\ntungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan\nvastenmielisyyttä.\n\nEpäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän\npiti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.\n\nBeauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi,\nkuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää\nasian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista\nkenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama\nkuin päärien kamarissa istuva kreivi.\n\nAlbert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo\nrivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu\nhäpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut\nkeskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli\nkaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen\ntodellisen syyn todistajiltakin.\n\nBeauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan.\nKaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli\nlähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.\n\nEräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen,\nettä Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.\n\nAlbert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran\ntupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.\n\nHän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp\nseisahtui.\n\n-- Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi\nAlbert. -- Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa\npian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa,\nettä olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain\nlyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?\n\n-- Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan\nhämmästyi, -- istukaamme ensin ja puhelkaamme.\n\n-- Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.\n\n-- Albert, sanoi sanomalehtimies, -- muutamissa tapauksissa on juuri\nvastaaminen kaikkein vaikeinta.\n\n-- Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen:\nPeruutatteko uutisen vai ettekö?\n\n-- Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun\non kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin\nkunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.\n\n-- Vaan mitä tehdään?\n\n-- Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys\neivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen\nmaineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa\ntaistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään,\neivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai\nlaukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana\nolen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten\nen voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä,\nniin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa\nelämänsä.\n\n-- No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, -- mitä tämä merkitsee?\n\n-- Sitä, että saavun Janinasta.\n\n-- Janinasta? Te!\n\n-- Niin, minä.\n\n-- Sehän on mahdotonta.\n\n-- Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano,\nVenetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan,\nkuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?\n\nAlbert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.\n\n-- Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.\n\n-- Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi,\nniin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli\nvaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin\nymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin\nvelvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan\npäivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää\nolin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme\nviikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.\n\n-- Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä\nsano, mitä teillä on sanottavana.\n\n-- En tosiaankaan, Albert...\n\n-- Aivanhan te arkailette puhua suoraan.\n\n-- Niin, pelkään...\n\n-- Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä?\nLuopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp,\neihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.\n\n-- Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, -- päinvastoin...\n\nAlbert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat\nhänen huulilleen.\n\n-- Ystäväni, sanoi Beauchamp, -- olisin onnellinen, jos voisin pyytää\nteiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Uutinen oli oikea, ystäväni.\n\n-- Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri...\n\n-- Niin.\n\n-- Tuo Fernand?\n\n-- Niin.\n\n-- Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka\npalveluksessa hän oli...\n\n-- Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!\n\nAlbert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta\ntämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.\n\n-- Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, -- tässä on\ntodistus.\n\nAlbert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta\ntodisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri\nAli-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen\nviholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.\n\nNimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui\nja vaipui murtuneena tuoliin.\n\nKaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa\ntäydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui\npakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.\n\nBeauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa,\nlähestyi häntä.\n\n-- Albert, sanoi hän, -- ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän?\nTahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi\nisällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden\nhyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että\ntuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama\nmies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän\nkunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.\n\nAlbert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan\nkuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.\n\n-- Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, -- sanoakseni teille:\nAlbert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi\nlangeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä\nvallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa\ntai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on\nkaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan\nmaailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne\n-- siitä olen varma -- pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen,\nmitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä\ntodistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko,\nettä tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa\nkunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin,\nAlbert? Sanokaa, tahdotteko?\n\nAlbert riensi syleilemään Beauchampia.\n\n-- Olette jalo mies! sanoi hän.\n\n-- Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.\n\nSuonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä,\nmutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne\nviimeiseen asti.\n\n-- Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita\npolttaessaan.\n\n-- Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, -- haihtukoon kuin\nviimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen\nsavupilvi, joka nousee tuhkasta.\n\n-- Niin, niin, sanoi Albert, -- jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys,\njota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan\nteidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan\nkiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni\nkunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin\nampunut kuulan otsaani. Mutta ei ... silloin olisin surmannut\näitini ... olisin lähtenyt syntymämaastani pois.\n\n-- Rakas Albert! sanoi Beauchamp.\n\nMutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein\nteennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.\n\n-- No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.\n\n-- Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. -- Eihän poika voi\nmuitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja\nluottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan.\nBeauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa?\nVältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä,\njonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen.\nÄitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä\nmuotokuvaa, -- jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut\nkärsiä!\n\n-- Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, --\nrohkeutta!\n\n-- Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. -- Tämän\nkaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.\n\n-- Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne.\nKasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää\nsurunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden,\njosta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää\nvoimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.\n\n-- Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert\nkauhuissaan.\n\n-- En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on\ntotta...\n\n-- Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.\n\n-- Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?\n\n-- Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?\n\n-- Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen\nasiaan, mikä nyt on mielessämme.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. --\nLuuletteko, että Danglars...\n\n-- Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää\ntoki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta\nkuin sen, mikä niillä on?\n\n-- Kihlaus on purettu, vastasi Albert.\n\n-- Hyvä, sanoi Beauchamp.\n\nNähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän\nsanoi:\n\n-- Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää\nnyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten\npalaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä\nomiini.\n\n-- Mielelläni, sanoi Albert, -- mutta kävellään, luulen, että väsyminen\ntekee minulle hyvää.\n\n-- Samapa tuo, sanoi Beauchamp.\n\nYstävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.\n\n-- Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, -- niin menkäämme\nkatsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä\nsuhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun\nmielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.\n\n-- Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, -- minä pidän hänestä.\n\n\n\n\n85. Matka\n\n\nMonte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.\n\n-- Kas niin, sanoi hän. -- Toivoakseni riita on loppunut, kaikki\ntasaantunut ja järjestynyt?\n\n-- Niin onkin, sanoi Beauchamp. -- Juorut ovat itsestään sammuneet, ja\njos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko\nsiitä enää mitään.\n\n-- Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui\nkreivi. -- Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla\nkoskaan on ollut.\n\n-- Mitä te teette? kysyi Albert. -- Näytätte järjestelevän\npapereitanne.\n\n-- Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina\nmallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia.\nJärjestän herra Cavalcantin papereita.\n\n-- Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.\n\n-- Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoi\nMorcerf.\n\n-- En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. --\nMinä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.\n\n-- Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in\nkanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, -- että se tuottaa\nminulle suurta surua.\n\n-- Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin?\nhuudahti Beauchamp.\n\n-- Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä,\nhuudahti kreivi. -- Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän\nPariisi tällä haavaa muusta puhukaan.\n\n-- Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyi\nBeauchamp.\n\n-- Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista!\nMinäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne.\nPäinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynyt\nrupeamasta puhemieheksikin.\n\n-- Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, -- ystävämme Albertin tähden.\n\n-- Minun tähteni! sanoi nuori mies. -- Ei suinkaan! Kreivi voi\ntodistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka\nnyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää\nhäntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten\ntavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen pysytellyt jutusta niin\nerilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia\nminua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista\nkutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on\nhuomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.\n\n-- Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?\n\n-- Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon\ntahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja\nkuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin.\nOlen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän\non ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta\nmielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren\nmiehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en\ntiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli\nkymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä\nhän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua.\nMinua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi\ntarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra\nDanglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.\n\n-- Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, -- miten hän kohtelee teitä,\nkun riistätte häneltä oppilaan?\n\n-- En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on\npuhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita\nvarten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle,\njoka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa,\nAlbert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä\ntietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?\n\n-- En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.\n\nBeauchamp alkoi katsella tauluja.\n\n-- Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. --\nMikä teitä vaivaa, kertokaahan?\n\n-- Päätäni kivistää, sanoi Albert.\n\n-- Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi\nMonte-Cristo. -- Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla\non ollut ikävyyksiä.\n\n-- Mikä se on? kysyi nuori mies.\n\n-- Matkustaminen.\n\n-- Todellako? kysyi Albert.\n\n-- Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä\nmatkalle. Lähdemmekö yhdessä?\n\n-- Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. -- Millä tavoin?\n\n-- Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu\ntoimeen tutkimuksia!\n\n-- Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?\n\n-- Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka\nnäyttää karanneen kaleerivankilasta.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Beauchamp, -- luin siitä sanomalehdissä. Mikä\ntuo Caderousse oikeastaan oli?\n\n-- Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä\nMarseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä\npuhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut\njutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin\ninnokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni\nkaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä,\nmuka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan\nkuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä\nmurhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin\npäättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää.\nTulkaa mukaan, vicomte.\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Asia on siis päätetty?\n\n-- On, mutta minne menemme?\n\n-- Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut,\nmissä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi\nja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan\nmaailman herraksi kuin Augustusta.\n\n-- Minne siis lähdette?\n\n-- Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena\nliekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen\nleikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla\nviitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en\nole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.\n\n-- Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.\n\n-- Suostutte siis?\n\n-- Suostun.\n\n-- No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi\nlevätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä\npostihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko\ntulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.\n\n-- Kiitos, tulen juuri meren rannalta.\n\n-- Mitä, tuletteko meren rannalta?\n\n-- Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.\n\n-- Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.\n\n-- En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en\nmitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi\nhän hiljaa, -- vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni\nkirjelaatikkoa.\n\n-- Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. -- Olette\noikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä\nselville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.\n\nAlbert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken,\nmistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.\n\n-- Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen\npoistuttua, -- eikö olekin, Albert?\n\n-- Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman\npaljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme,\nvaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.\n\n-- Normandiaan, jos niin tahdotte.\n\n-- Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei\nnaapureita.\n\n-- Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa\nmetsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.\n\n-- Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.\n\n-- Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.\n\n-- Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät\nItaliassa.\n\n-- Entä sitten.\n\n-- Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?\n\n-- Teillä on huono muisti.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä\nkohtaan?\n\n-- Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on\nlaine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri\nrunoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.\n\n-- Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään\ntavallinen nainen.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia\nkielenne hienouksia.\n\n-- Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran\nne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.\n\n-- Todellako? huokasi Monte-Cristo. -- Ja luuletteko siis, että\nhän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista\nvälinpitämättömyyttä?\n\n-- Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte\nolla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.\n\n-- Oh!\n\n-- Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta,\nvaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta\nkuin teistä.\n\n-- Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?\n\n-- Päinvastoin, hän sanoo aina: \"Albert, minä luulen, että kreivi on\njalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa.\"\n\nMonte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.\n\n-- Todellako? sanoi hän.\n\n-- Sen vuoksi, jatkoi Albert, -- ei hän suinkaan vastustaisi matkaani,\nvaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on\naivan hänen toivomustensa mukaista.\n\n-- Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. -- Tänä iltana tavataan. Olkaa\ntäällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.\n\n-- Mitä! Tréport'iin...?\n\n-- Tréport'iin tai sen lähistölle.\n\n-- Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne\nkahdenkymmenen peninkulman päähän?\n\n-- Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin\nrautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te\nolette vielä nopeampi kuin lennätin.\n\n-- Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan\ntuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.\n\n-- Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua\nmatkakuntoon.\n\n-- Siis kello viisi tavataan.\n\n-- Kello viisi.\n\nAlbert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo\nvaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään\notsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.\n\nKun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.\n\n-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana.\nKello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana\nensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee\nseurassani. Menkää!\n\nBertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen,\nettä lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi\ntuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.\n\nEnnen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja\njätti talon hänen huostaansa.\n\nAlbert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta\nnopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut\nkuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.\n\n-- Se on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän postihevosillannekaan ei\npääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää\najamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa -- jolloin sairas ja\nyskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään\ntakanaan -- niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä\nikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin,\nAli?\n\nJa pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka\nantoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut\nkiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä\nmeteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset\nhampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia,\njoiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi\nolevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine\nsilmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä\nsamumtuulen tai myrskyn haltialta.\n\n-- Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, -- tätä\nnopeuden nautintoa.\n\nViimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.\n\n-- Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. --\nKasvatatteko niitä itse?\n\n-- Kasvatan, vastasi kreivi. -- Kuusi vuotta sitten sain Unkarista\norin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin,\nBertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä.\nTällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki\nsamanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on\nvalkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä\nhuolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.\n\n-- Mainiota...! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla\nhevosilla?\n\n-- Näettehän, matkustan.\n\n-- Mutta ettehän aina matkusta.\n\n-- Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää\nsaavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.\n\n-- Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen\nniitä.\n\n-- Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka\ntyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen\nkepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.\n\n-- Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.\n\n-- Sanokaahan.\n\n-- Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain\nyksityishenkilö.\n\n-- Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion\ntaskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.\n\n-- Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. -- Herra Bertuccio\non siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä,\nrakas kreivi, muuten en enää usko teitä.\n\n-- Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin\nnumeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja\nvarastaa, mutta miksi hän varastaa?\n\n-- Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. -- Hän varastaa\nvarastaakseen.\n\n-- Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja\nlapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa\nvarsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja\ntahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei\ntarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde\nluotani.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska en mistään löydä häntä parempaa.\n\n-- Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.\n\n-- En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä\nja kuolema on vallassani.\n\n-- Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyi\nAlbert.\n\n-- On, vastasi kreivi kylmästi.\n\nSana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee\ntien. Kreivin lausuma _on_ oli tuollainen sana.\n\nMatka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu\nkahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.\n\nHe saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi\navoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt\nhänelle tiedon.\n\nKello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä\nodotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli\nseurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut\netuistuimella, palveli kreiviä.\n\nAlbert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren\nalakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi\nsen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja\nmetsään päättyvä puisto.\n\nPienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti,\njonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva\nkultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi\nsaattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä -- hän kun teki\nvuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään --\nkuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista.\nKorvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien\nveneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä\nalamaisilta.\n\nMinne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli\nkaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi\nheti paikalla mieluisaksi.\n\nAlbert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet;\nalakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille\nlaitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he\nkun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä\nole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia\nkäyttämään!\n\nPäivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui\nmestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä\nmonta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja\ntee juotiin kirjastossa.\n\nKolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta,\njoka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa\nkreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan\nkasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti\npäätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla\noman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa,\nettei liiaksi rasittaisi kreiviä.\n\n-- Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. -- Onko äitini\nsairas?\n\nJa hän juoksi ovelle.\n\nMonte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän\npalvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön.\nKäärössä oli sanomalehti ja kirje.\n\n-- Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.\n\n-- Herra Beauchamp, vastasi Florentin.\n\n-- Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?\n\n-- On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti\nminulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran.\nOlen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.\n\nAlbert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti\nja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa\nhorjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.\n\n-- Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut\nnäitä säälin sanoja. -- On siis totta, että isäin pahat teot tulevat\nlasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.\n\nTällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän\nravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.\n\n-- Florentin, sanoi hän, -- onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä\npääsee Pariisiin?\n\n-- Se on huono, pattijalkainen postikoni.\n\n-- Miten kotona voitiin lähtiessänne?\n\n-- Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota\nnäin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää,\nmilloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta\nteitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen\nminua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: \"Lähtekää, Florentin, ja\npyytäkää häntä palaamaan.\"\n\n-- Niin, äiti, niin, sanoi Albert, -- minä palaan, olkaa siitä varma,\nja voi silloin tuota konnaa!... Minun täytyy heti paikalla lähteä.\n\nHän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.\n\nHän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli\nAlbertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut,\nkasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla,\nja hän asteli horjuen kuin humaltunut.\n\n-- Kreivi, sanoi hän, -- kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin\nkauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on\nkysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää\nkyselkö, antakaa minulle vain hevonen!\n\n-- Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta tehän\nkuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt,\njotkin ajoneuvot.\n\n-- Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne\nväsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.\n\nAlbert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja\nvaipui tuoliin oven viereen.\n\nKreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan\nluona huutamassa:\n\n-- Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!\n\nNämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi\nhäntä.\n\n-- Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. -- Palatkaa niin pian\nkuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen\nhevosen?\n\n-- Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.\n\nAlbert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.\n\n-- Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies.\n-- Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen\nepätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville\nsanomalehden, -- mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun\npunastuvan.\n\nJa kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen\nkylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa\nsellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.\n\nKreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä\noli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:\n\n    Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin\n    palveluksessa ja josta _Impartial_-lehti kolme viikkoa sitten\n    kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi\n    vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen\n    aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on\n    maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä\n    aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän\n    kuuluu päärien kamariin.\n\nTuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut,\nilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti,\njolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä\nAlbertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka\nolivat tehdä nuoren miehen hulluksi.\n\n\n\n\n86. Tuomio\n\n\nKello kahdeksan aamulla Albert saapui aivan äkkiä Beauchampin luo.\nKamaripalvelija tiesi odottaa häntä ja vei Morcerfin herransa\nhuoneeseen, sillä tämä oli juuri kylvyssä.\n\n-- No? kysyi Albert.\n\n-- Odotin teitä, ystävä parka! vastasi Beauchamp.\n\n-- Tässä olen. Minun ei tarvitse sanoa teille, Beauchamp, että tiedän,\nettei teidänkaltaisenne hyväsydäminen, kunnon mies ole puhunut tästä\nkenellekään, ettehän, ystäväni. Kun sitä paitsi lähetitte minulle\nsanan, niin onhan se parhaana todistuksena ystävyydestänne. Älkäämme\nsiis kuluttako aikaa turhiin puheisiin. Aavistatteko, mistäpäin tämä\nisku tulee?\n\n-- Sen sanon kohta teille parilla sanalla.\n\n-- Mutta kertokaa ensin minulle kaikki tämän kamalan petoksen\nyksityiskohdat.\n\nJa Beauchamp kertoi häpeän ja tuskan murtamalle ystävälleen mitä oli\ntapahtunut.\n\nKirjoitus oli ollut kaksi päivää aikaisemmin eräässä toisessa\naamulehdessä, ja asian teki entistä vakavammaksi se, että tätä lehteä\npidettiin hallituksen äänenkannattajana. Beauchamp istui aamiaista\nsyömässä, kun uutinen osui hänen silmiinsä. Hän lähetti heti noutamaan\najuria ja lopettamatta ateriaansa riensi lehden toimitukseen. Vaikka\nBeauchampilla oli aivan päinvastaiset valtiolliset mielipiteet kuin\ntämän lehden päätoimittajalla, olivat he henkilökohtaisia ystäviä --\nniin kuin usein on laita.\n\nAstuessaan toimitukseen Beauchamp näkee päätoimittajan hyvin\ntyytyväisenä lukemassa luultavasti itse laatimaansa kirjoitusta\nsokerijuurikkaiden viljelemisestä.\n\n-- Koska lehti on kädessänne, sanoi Beauchamp, -- ei minun tarvitsekaan\nselittää, miksi tänne tulen.\n\n-- Oletteko ehkä sokeriruokojen puolustaja? kysyi hallituksen lehden\npäätoimittaja.\n\n-- En, vastasi Beauchamp, -- en tunne sitä kysymystä laisinkaan. Minä\ntulen aivan toisissa asioissa.\n\n-- Ja miksi tulette?\n\n-- Morcerfia koskevan kirjoituksen tähden.\n\n-- Sehän on totta. Eikö olekin merkillinen kirjoitus?\n\n-- Niin merkillinen, että voitte joutua syytteeseen\nkunnianloukkauksesta ja sekaannutte vaaralliseen riitajuttuun.\n\n-- En lainkaan. Uutisen ohella saimme kaikki todistuskappaleet ja\ntiedämme, että herra Morcerf tulee pysymään aivan siivolla. On isänmaan\nedun mukaista antaa ilmi tällaiset miehet.\n\nBeauchamp tuli aivan sanattomaksi.\n\n-- Mutta kuka teille on antanut nämä tiedot? kysyi hän viimein, --\nsillä minun lehteni, joka ensimmäisenä tästä puhui, oli pakko vaieta\ntodistusten puutteessa, ja onhan meillä suurempi syy kuin teillä\npaljastaa herra Morcerf, koska hän on päärien kamarin jäsen ja me\nkuulumme vastustuspuolueeseen.\n\n-- Hyvä Jumala, emme me suinkaan ole nuuskineet tätä häväistysjuttua,\nvaan se on meille ilmoitettu. Eilen saapui Janinasta eräs mies mukanaan\ntäydellinen syytösaineisto, ja kun epäröimme painattaa sitä, vastasi\nhän antavansa siinä tapauksessa uutisen johonkin toiseen lehteen.\nTiedättehän, Beauchamp, mitä merkitsee huomattava uutinen. Emme\ntahtoneet päästää tätä käsistämme. Nyt on isku isketty, ja se on niin\nankara, että siitä puhutaan kautta Euroopan.\n\nBeauchamp käsitti, ettei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää, ja\npoistui epätoivoissaan lähettääkseen pikalähetin Morcerfin luo.\n\nHän ei voinut Albertille kirjeessä ilmoittaa erästä toista seikkaa,\nsillä se tapahtui lähdön jälkeen. Päärien kamarissa, jossa kaikki\ntavallisesti oli hyvin rauhallista ja tasaista, vallitsi sinä päivänä\nkiihtynyt mieliala. Melkein kaikki olivat saapuneet ennen määräaikaa ja\nkeskustelivat tästä ikävästä tapauksesta, joka varmasti kääntäisi\nyleisen huomion päärien kamarin tunnetuimpaan jäseneen.\n\nSanomalehtikirjoitusta luettiin puoliääneen, tehtiin lisäyksiä ja\nmuisteltiin yksityiskohtia, jotka selittivät asiaa. Virkatoverit eivät\npitäneet kreivi Morcerfista. Hänen oli täytynyt niin kuin muidenkin\nnousukkaiden pysytellä hyvin korskeana säilyttääkseen asemansa. Vanha\naatelisto nauroi hänelle, lahjakkaat karttoivat häntä, ja kunniansa\npuolesta moitteettomat pysyttelivät vaistomaisesti erillään hänestä.\nNäin oli kreivin asema sikäli ikävä, että hän helposti saattoi joutua\nsovitusuhriksi. Kun Jumalan sormi kerran oli osoittanut hänet\nsyylliseksi, niin jokainen huusi: Ristiinnaulitse!\n\nKreivi Morcerf itse ei tiennyt vielä mistään. Hän ei tilannut\nsanomalehteä, jossa tuo häpäisevä kirjoitus oli ollut, ja hän oli\nkuluttanut aamupäivänsä kirjeitten kirjoittamiseen ja ostamansa hevosen\nkoettelemiseen.\n\nHän saapui siis tavalliseen aikaan päärien kamariin, pää pystyssä,\nylpeänä, korskeana, astui vaunuistaan, kulki käytävän halki ja tuli\nistuntosaliin huomaamatta, miten ovenvartija epäröi päästää häntä\nsisään ja miten virkaveljet tervehtivät häntä vain puolittain.\n\nMorcerfin tullessa oli istuntoa kestänyt jo puoli tuntia. Kreivi ei\nsiis ollut tilanteen tasalla, vaan esiintyi aivan kuten ennenkin. Mutta\nkaikkien mielestä hän vaikutti entistä ylpeämmältä, ja hänen\nkäyttäytymisensä tuntui hänen arvoasemaansa kadehtivien mielestä\nsopimattomalta, useiden mielestä kerskailulta ja muutamien mielestä\nröyhkeydeltä.\n\nKaikesta huomasi, että päärien kamari kiihkein mielin odotti taistelun\nalkua. Kaikkien käsissä oli tuo syyttävä sanomalehti. Mutta niin kuin\ntavallisesti käy, ei kukaan tahtonut ensimmäisenä ryhtyä hyökkäämään.\nLopulta eräs kunnianarvoinen pääri, Morcerfin julkinen vihamies, astui\npuhujalavalle niin juhlallisesti, että kaikki huomasivat odotetun\nhetken koittaneen.\n\nSyntyi kuolemanhiljaisuus. Vain Morcerf ei tietänyt, miksi nyt\ntahdottiin niin tarkkaavina kuunnella puhujaa, jolle tätä kunniaa ei\ntavallisesti suotu.\n\nPuhuja lausui rauhallisesti esipuheensa, jossa hän ilmoitti aikovansa\nkäydä käsiksi asiaan, joka oli niin vakava, niin pyhä, niin tärkeä koko\npäärien kamarille, että hän pyysi virkaveljiänsä tarkkaan häntä\nkuuntelemaan.\n\nKuullessaan Janinan ja Fernandin nimen kreivi Morcerf kalpeni niin\nkovasti, että koko seura, jonka silmät ahnaina olivat kiintyneet\nhäneen, vavahti.\n\nMoraaliset haavat voi salata, mutta ne eivät koskaan mene umpeen. Aina\nne tuottavat tuskaa, aina ne ovat valmiita vuotamaan verta, kun niihin\nkoskee, ja ne pysyvät sydämessä verestävinä ja avoimina.\n\nSanomalehtikirjoituksen lukeminen lopetti hiljaisuuden, ja kuului\nsorinaa, joka kuitenkin pian taukosi, kun syyttäjä näytti aloittavan\nvarsinaisen puheensa. Hän huomautti, kuinka suuresti hän oli arkaillut\nkajota tällaiseen asiaan ja kuinka hänen tehtävänsä oli vaikea. Herra\nMorcerfin ja koko eduskunnan kunnia oli kysymyksessä, puhuja sanoi\npuolustavansa sitä vaatimalla, että asiasta ryhdyttäisiin heti\nkeskustelemaan. Lopuksi hän ehdotti, että oli asetettava\ntutkintalautakunta niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin\ntaistella panettelua vastaan, ennen kuin se oli liiaksi levinnyt.\nTutkimuksen perusteella herra Morcerf voitaisiin jälleen saattaa siihen\nasemaan, joka hänellä jo kauan oli ollut yleisön edessä.\n\nTämä odottamaton, pelottava onnettomuus lamautti Morcerfin niin\ntäydellisesti, että hän saattoi vain sopertaa muutaman sanan ja luoda\nharhailevia katseita virkaveljiinsä. Tällainen arkuus voi yhtä hyvin\nilmaista syyttömän hämmennystä kuin syyllisen häpeääkin, ja se herätti\nmyötätuntoa häntä kohtaan. Todella jalot luonteet ovat aina valmiita\nolemaan myötätuntoisia, kun heidän vihollistaan kohdannut onnettomuus\non suurempi kuin heidän vihansa.\n\nPuheenjohtaja tahtoi äänestettäväksi, pannaanko tutkimus toimeen vai\neikö. Ne, jotka äänestivät tutkimuksen puolesta, nousivat seisomaan,\ntoiset jäivät istumaan. Tulos oli, että tutkimus päätettiin panna\ntoimeen.\n\nKreiviltä kysyttiin, paljonko aikaa hän tarvitsee valmistautuakseen\npuolustamaan itseään.\n\nMorcerfin rohkeus oli palannut, kun hän huomasi, että kamalasta iskusta\nhuolimatta hän vielä eli.\n\n-- Herrat päärit, sanoi hän, -- ajan avulla ei torjuta tällaisia\niskuja, joita salaiset vihamieheni minuun suuntaavat jäädäkseen ehkä\ntekonsa tehtyään ainiaaksi varjoon. Salamaan, joka on minut hetkiseksi\nsokaissut, täytyy minun vastata heti paikalla, kuin ukkonen. Miksi en\ntällaisen puhdistautumisen sijasta saa vuodattaa vertani todistaakseni\nvirkaveljilleni, että olen heidän vertaisensa?\n\nNämä sanat synnyttivät kuulijoissa edullisen mielialan syytettyä\nkohtaan.\n\n-- Pyydän siis, jatkoi hän, -- että tutkimus pannaan toimeen niin pian\nkuin mahdollista, ja olen valmis jättämään eduskunnalle kaikki ne\npaperit, jotka voivat tässä tutkimuksessa tulla kysymykseen.\n\n-- Minä päivänä arvelette voivanne olla valmis? kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Olen tästä päivästä alkaen eduskunnan käytettävänä, vastasi kreivi.\n\nPuheenjohtaja soitti kelloa.\n\n-- Hyväksyykö eduskunta, että tutkimus aloitetaan vielä tänä päivänä?\nkysyi hän.\n\n-- Hyväksyy! kuului vastaukseksi.\n\nValittiin kaksitoistamiehinen lautakunta tutkimaan Morcerfin asiaa.\nLautakunnan ensimmäinen istunto alkaisi kello kahdeksan samana iltana\neduskunnan kansliassa. Jos useampia istuntoja tarvittaisiin,\npidettäisiin ne samaan aikaan ja samassa paikassa.\n\nKun tämä päätös oli tehty, pyysi Morcerf lupaa saada poistua. Hän\ntahtoi mennä järjestämään niitä todistuskappaleita, jotka hän jo aikoja\nsitten oli koonnut puolustautuakseen tätä myrskyä vastaan. Viekas ja\nkukistamaton kun oli, oli hän aavistanut, että se kerran tulisi.\n\nBeauchamp kertoi tämän kaiken Albertille, mutta paljon eloisammin kuin\nme, koska me olemme jo niin etäällä noista tapahtumista.\n\nKuunnellessaan Albert vapisi vuoroin toivosta, vuoroin suuttumuksesta,\nvuoroin häpeästä, sillä Beauchampin kertomuksista hän tiesi isänsä\nsyylliseksi eikä inttänyt, miten hän olisi voinut todistaa\nsyyttömyytensä. Päästyään näin pitkälle kertomuksessaan Beauchamp\nvaikeni.\n\n-- Entä sitten? kysyi Albert.\n\n-- Sittenkö? kysyi Beauchamp.\n\n-- Niin.\n\n-- Ystäväni, kysymyksenne saattaa minut kamalan vaikeaan asemaan.\nTahdotteko siis tietää jatkon?\n\n-- Tahdon aivan ehdottomasti, ystäväni, ja mieluummin kuulen sen teidän\nsuustanne kuin muiden.\n\n-- No niin, kootkaa siis koko rohkeutenne, Albert, sillä ette ole sitä\nkoskaan välttämättömämmin tarvinnut.\n\nAlbert pyyhkäisi kädellään otsaansa aivan kuin tunnustellakseen omaa\nvoimaansa, niin kuin mies käydessään puolustamaan henkeänsä tarkastaa\npanssariaan ja taivuttelee miekkaansa.\n\nHän tunsi itsensä voimakkaaksi, sillä hän piti suonissaan polttavaa\nkuumetta tarmona.\n\n-- Jatkakaa! sanoi hän.\n\n-- Ilta tuli, jatkoi Beauchamp. -- Koko Pariisi odotti tutkimuksen\ntulosta. Monet väittivät, että isänne ei tarvinnut tehdä muuta kuin\nastua esiin, ja koko syytös raukeaisi. Toiset taas väittivät, että\nkreivi ei tulekaan lautakunnan istuntoon; jotkut vakuuttivat nähneensä\nhänen lähteneen Brysseliin, ja toiset menivät jo kysymään\npoliisilaitokselta, oliko kreivi ottanut passin, niin kuin kerrottiin.\n\nTunnustan suoraan, että panin kaikki voimani liikkeelle päästäkseni\nsalaa parvekkeelle erään nuoren pääriystäväni avulla, joka kuului\ntutkimuslautakuntaan. Hän tuli minua noutamaan ennen kello seitsemää,\nuskoi minut erään ovenvartijan huostaan, ja ennen kuin kukaan oli\nsaapunutkaan, pääsin erääseen aitioon. Edessäni oli pylväs ja pimeys\npeitti minut aivan kokonaan; saatoin siis toivoa, että näkisin ja\nkuulisin kaiken, mitä tapahtuisi. Kello kahdeksalta olivat kaikki\nkoolla.\n\nHerra Morcerf saapui juuri, kun kahdeksanlyönnin viimeinen helähdys\nkuului. Hänen kädessään oli papereita, ja hän näytti tyyneltä. Vastoin\ntavallisuutta hän oli nyt käytökseltään vaatimaton, hänen pukunsa oli\nyksinkertainen ja jäykkä ja takki oli napitettu ylhäältä alas asti kuin\nvanhoilla sotilailla.\n\nHänen läsnäolonsa teki edullisen vaikutuksen. Lautakunta ei ollut\nlainkaan vihamielinen, ja useat sen jäsenistä tulivat tervehtimään\nkreiviä.\n\nAlbertin sydäntä vihloi, kun hän kuuli kaikki nämä yksityiskohdat, ja\nkuitenkin hän tunsi kesken tuskaansa jonkinmoista kiitollisuutta, hän\nolisi tahtonut syleillä noita miehiä, jotka sillä tavoin olivat\nosoittaneet kunnioitustaan hänen isäänsä kohtaan, kun tämän kunnia oli\njoutunut vaaraan.\n\n-- Sitten saapui vahtimestari ja antoi kirjeen puheenjohtajalle.\n\n\"Teillä on puheenvuoro, herra Morcerf\", sanoi puheenjohtaja avaten\nkirjeen.\n\nKreivi aloitti puolustuspuheensa, ja minä vakuutan teille, jatkoi\nBeauchamp, -- että se oli verraton ja tavattoman taitavasti laadittu.\nHän näytti papereita, joiden mukaan Janinan visiiri oli viimeiseen asti\nkunnioittanut häntä luottamuksellaan, koska oli lähettänyt hänet\nneuvottelemaan hallitsijan kanssa pelastuksestaan. Hän näytti sormusta,\nvallanmerkkiä, jolla Ali-pasha tavallisesti sulki kirjeensä ja jonka\nhän oli antanut Morcerfille, että tämä voisi tulla hänen luokseen minä\nvuorokauden hetkenä tahansa, vaikkapa haaremiinkin. Pahaksi onneksi,\njatkoi Morcerf, eivät neuvottelut vieneet odotettuun tulokseen, ja\nhänen palatessaan herransa luo tämä olikin jo kuollut. Mutta\nkuollessaan, sanoi kreivi, hän osoitti niin suurta luottamusta minua\nkohtaan, että uskoi huostaani vaimonsa ja tyttärensä.\n\nAlbert vavahti nämä sanat kuullessaan, sillä Beauchampin kuvaus johti\nhänen mieleensä Haydéen elämäntarinan, ja hän muisti, mitä nuori\nkreikkalaistyttö oli kertonut tästä matkasta sulttaanin luo ja\nsormuksesta sekä miten hänet oli myyty ja viety orjuuteen.\n\n-- Minkä vaikutuksen teki kreivin puhe? kysyi Albert sitten peloissaan.\n\n-- Se teki minuun syvän vaikutuksen, sen myönnän, ja myöskin\nlautakuntaan, sanoi Beauchamp. -- Puheenjohtaja vilkaisi hänelle\ntuotuun kirjeeseen, heräsi tarkkaavaiseksi, luki sen, luki uudelleen ja\nloi terävän katseen Morcerfiin.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi hän, \"sanoittehan, että Janinan visiiri uskoi\nhuostaanne vaimonsa ja tyttärensä?\"\n\n\"Sanoin\", vastasi Morcerf, \"mutta siinä samoin kuin kaikessa muussakin\nvainosi minua huono onni. Palatessani olivat Vasiliki ja hänen\ntyttärensä Haydée kadonneet.\"\n\n\"Tunsitteko heidät?\"\n\n\"Kun oli läheisissä tekemisissä pashan kanssa ja kun hän ehdottomasti\nluotti minuun, jouduin useinkin näkemään heidät.\"\n\n\"Onko teillä mitään aavistusta heidän myöhemmästä elämästään?\"\n\n\"On kyllä. Kuulin heidän menehtyneen suruun ja ehkä puutteeseenkin. En\nollut rikas, henkeni oli alituisessa vaarassa, suureksi surukseni en\nvoinut ryhtyä heitä etsimään.\"\n\nPuheenjohtaja rypisti hiukan silmäkulmiaan.\n\n\"Hyvät herrat\" sanoi hän, \"olette kuulleet ja seuranneet herra kreivin\nselitystä. Voitteko, herra kreivi, hankkia kertomuksenne tueksi mitään\ntodistajia?\"\n\n\"En, ikävä kyllä\", vastasi kreivi. \"Kaikki ne, jotka olivat visiirin\nlähistössä tai tunsivat minut, ovat joko kuolleet tai joutuneet\ntietymättömiin. Kaikista niistä ranskalaisista, jotka ottivat osaa\ntähän kamalaan sotaan, olen vain minä enää elossa. Minulla ei ole muuta\nkuin Ali-Tebelinin kirjeet, ja ne näytin teille, minulla ei ole muuta\nkuin hänen valtansa merkki, sormuksensa, tässä. Mutta paras todistus,\nminkä voin antaa, on se, että tämän nimettömän hyökkäyksen jälkeen ei\nole ilmaantunut ketään todistajaa, joka voisi kiistää kunniasanani ja\nnuhteettoman elämäni.\"\n\nKuului suosionosoituksen mutinaa. Ellei tänä hetkenä olisi ilmaantunut\nmitään muuta, Albert, olisi isänne voittanut.\n\nJäljellä oli enää vain äänestys, kun puheenjohtaja sanoi:\n\n\"Hyvät herrat ja herra kreivi, ette varmaankaan vastusta erään\ntodistajan kuulemista. Hän väittää voivansa ilmoittaa tärkeitä asioita\nja on vapaaehtoisesti tarjoutunut. Voimme olla varmoja siitä, että hän\n-- päätellen herra kreivin sanoista -- todistaa hänen syyttömyytensä.\nTässä on kirje, jonka äsken sain. Päätättekö, että luen sen vai\njätämmekö sen vaille huomiota?\"\n\nHerra Morcerf kalpeni ja kouraisi kädellään edessään olevia papereita,\njotka ratisivat hänen sormiensa välissä.\n\nLautakunta päätti, että kirje oli luettava. Kreivi näytti miettivältä,\neikä hänellä ollut mitään mielipidettä ilmaistavana.\n\nPuheenjohtaja luki siis seuraavan kirjeen:\n\n    Herra puheenjohtaja.\n\n    Voin ilmoittaa hyvin tärkeitä asioita sille tutkintalautakunnalle,\n    jonka toimeksi on annettu ottaa selkoa kenraaliluutnantti, kreivi\n    Morcerfin toiminnasta Epeiroksessa ja Makedoniassa.\n\nPuheenjohtaja vaikeni hetkiseksi.\n\nKreivi Morcerf kalpeni. Puheenjohtaja kysyi katseellaan läsnä olevien\nmielipidettä.\n\n\"Jatkakaa!\" huudettiin joka taholta.\n\nPuheenjohtaja jatkoi:\n\n    Olin siellä, missä Ali-pasha kuoli, näin hänen viimeiset hetkensä,\n    tiedän, minne Vasiliki ja Haydée joutuivat. Olen tutkijalautakunnan\n    käytettävänä, jopa vaadinkin kunniaa saada tulla todistamaan. Olen\n    sinä hetkenä, jolloin tämä kirje teille ojennetaan, eduskunnan\n    eteisessä.\n\n\"Entä kuka on tuo todistaja, tai pikemmin sanoen vihollinen?\" kysyi\nkreivi ääni väristen.\n\n\"Sen saamme kohta tietää\", vastasi puheenjohtaja. \"Onko lautakunta sitä\nmieltä, että todistajaa on kuulusteltava?\"\n\n\"On, on\", vastasivat kaikki yht'aikaa.\n\nKutsuttiin vahtimestari sisään.\n\n\"Vahtimestari\", kysyi puheenjohtaja, \"onko eteisessä ketään\nodottamassa?\"\n\n\"On, herra puheenjohtaja.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Eräs nainen palvelijan saattamana.\"\n\nKaikki katsoivat toisiinsa.\n\n\"Pyytäkää tuota naista astumaan sisään\", sanoi puheenjohtaja.\n\nKului viisi minuuttia, ja vahtimestari saapui uudelleen. Kaikkien\nsilmät olivat kääntyneet oveen päin, ja minä, sanoi Beauchamp, -- olin\nsaman odotuksen ja levottomuuden vallassa kuin muutkin.\n\nVahtimestarin jäljestä astui nainen, joka oli kokonaan verhoutunut\ntiheään huntuun. Hunnun läpi häämöttävistä muodoista ja hajuvesien\ntuoksusta voi päättää, että hän oli nuori ja ylhäinen nainen, mutta ei\nmitään muuta.\n\nPuheenjohtaja pyysi silloin naista ottamaan huntunsa pois, ja silloin\nnäimme, että hän oli kreikkalaispukuinen, tavattoman kaunis nuori\nnainen.\n\n-- Se oli hän! sanoi Albert.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Haydée.\n\n-- Kuka sen teille on sanonut?\n\n-- Minä arvaan. Mutta jatkakaa, Beauchamp. Näettehän, että olen tyyni\nja kestän kaiken. Ja loppu on kuitenkin aivan lähellä.\n\n-- Herra Morcerf, jatkoi Beauchamp, -- katsoi tähän naiseen\nuteliaisuudensekaisella kauhulla. Hänen elämänsä tai kuolemansa riippui\ntuon kauniin naisen sanoista. Muiden mielestä seikkailu oli niin\nomituinen ja jännittävä, että herra Morcerfin langettaminen tai\nvapauttaminen muuttui aivan sivuasiaksi.\n\nPuheenjohtaja viittasi nuorta naista istumaan, mutta tämä ilmaisi\npäännyökkäyksellä haluavansa jäädä seisomaan. Kreivi oli vaipunut\nnojatuoliinsa, ja huomasi selvästi, että hänen jalkansa eivät\nkannattaneet.\n\n\"Madame\", sanoi puheenjohtaja, \"olette kirjoittanut lautakunnalle\nluvaten antaa tietoja Janinaa koskevassa asiassa ja olette ilmoittanut\nnähneenne omin silmin kaiken.\"\n\n\"Niin olen\", vastasi tuntematon hurmaavan surumielisesti, ja hänen\näänessään oli itämaisille kansoille ominainen sointuvuus.\n\n\"Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että silloin teidän täytyi olla\nhyvin nuori.\"\n\n\"Olin nelivuotias, mutta kun nämä tapaukset merkitsivät minulle\näärettömän paljon, ei vähäisinkään yksityiskohta ole muististani\nhaihtunut eikä mikään seikka mielestäni unohtunut.\"\n\n\"Mutta kuka olette, koska nämä tapaukset merkitsevät teille niin\npaljon?\"\n\n\"Olihan silloin kysymyksessä isäni henki\", vastasi nuori tyttö, \"ja\nminun nimeni on Haydée. Olen Janinan pashan Ali-Tebelinin ja hänen\nvaimonsa Vasilikin tytär.\"\n\nVaatimattomuuden ja samalla ylpeyden puna, joka nousi nuoren naisen\nposkille, hänen leimuava katseensa ja olemuksensa majesteetillisuus\nteki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.\n\nMitä kreiviin tulee, ei hän olisi ollut sen masentuneempi, vaikka\nsalama olisi avannut kuilun hänen eteensä.\n\n\"Madame\", sanoi puheenjohtaja kunnioittavasti kumarrettuaan, \"sallikaa\nminun tehdä teille yksi ainoa kysymys, joka ei millään tavoin osoita\nminun epäilevän sanojanne. Voitteko todistaa sen, mitä olette sanonut?\"\n\n\"Voin kyllä\", sanoi Haydée, ottaen harsonsa alta tuoksuvasta\nsahviaanista tehdyn pussin, \"sillä tässä on syntymätodistukseni, jonka\novat allekirjoittaneet isäni ja hänen ylhäisimmät sotilaansa.\nSyntymätodistukseni ohella on tässä kastetodistukseni, sillä isäni\nantoi kasvattaa minut äitini uskonnon mukaan, ja tämän paperin alle\novat Makedonian ja Epeiroksen primakset painaneet sinettinsä. Ja tässä\non ehkä kaikkein tärkein paperi, kauppakirja, josta käy ilmi, että\näitini ja minut myytiin armenialaiselle El-Kobbirille ja että meidät\nmyi ranskalainen upseeri, joka tehdessään häpeällisen sitoumuksensa\nPortin kanssa oli pidättänyt itselleen oikeuden saada pitää saaliinaan\nhyväntekijänsä puolison ja tyttären. Hän myi meidät tuhannesta\nkukkarosta, siis noin neljästäsadastatuhannesta frangista.\"\n\nKreivi Morcerfin kasvot tulivat vihertävän kalpeiksi ja silmät\nveristyivät hänen kuullessaan tämän kamalan syytöksen, jonka\nläsnäolijat ottivat vastaan kuolemanhiljaisina.\n\nHaydée, joka kylmässä tyyneydessään oli uhkaavampi kuin jos olisi\nraivonnut, ojensi puheenjohtajalle arabiankielellä kirjoitetun\nkauppakirjan.\n\nKoska oli otaksuttu, että jokin asiapaperi saattoi olla arabian-,\nuuskreikan- tai turkinkielinen, oli eduskunnan tulkki saapuvilla. Hänet\nkutsuttiin sisään. Eräs pääri, joka oli tutustunut arabiankieleen\nEgyptin sodan aikana, seurasi kirjoitusta tulkin lukiessa ääneen:\n\n    Minä, El-Kobbir, orjakauppias, Hänen Majesteettinsa Sulttaanin\n    haaremihankkija, tunnustan täten vastaanottaneeni sulttaanille\n    annettavaksi ranskalaiselta kreivi Monte-Cristolta\n    kahdentuhannen kukkaron arvoiseksi arvioidun smaragdin maksuksi\n    yksitoistavuotiaasta kristitystä orjattaresta, jonka nimi on\n    Haydée ja joka tunnetusti on Janinan pasha vainajan Ali-Tebelinin\n    ja hänen lempivaimonsa Vasilikin tytär; hänet ja äitinsä, joka\n    kuoli Konstantinopoliin tultuaan, myi minulle seitsemän vuotta\n    sitten visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa ollut ranskalainen\n    kapteeni Fernand Mondego.\n\n    Edellä mainitun kaupan olen tehnyt Hänen Korkeutensa Sulttaanin\n    nimessä ja valtuudella kahdentuhannen kukkaron hintaa vastaan.\n\n    Tehty Konstantinopolissa, Hänen Korkeutensa Sulttaanin valtuudella\n    vuonna 1247 hedshran jälkeen.\n\n    Allekirjoittanut: _El-Kobbir_.\n\n    Jotta tämä kauppakirja saisi laillisen arvon, voiman ja takuun,\n    on myyjä sitoutunut painattamaan sen alle valtakunnan sinetin.\n\nKauppiaan sinetin vieressä oli todellakin sulttaanin sinetti.\n\nTämän lukemisen ja sinetin näkemisen jälkeen syntyi kamala hiljaisuus.\nKreivissä ei ollut eloa muualla kuin katseessa, ja tämä oli aivan kuin\nvastoin hänen tahtoaan verestävänä ja kiiluvana suuntautunut Haydéehen.\n\n\"Madame\", sanoi puheenjohtaja, \"emmekö voi kuulustella kreivi\nMonte-Cristoa, joka tällä hetkellä luullakseni on Pariisissa?\"\n\n\"Kreivi Monte-Cristo, minun toinen isäni, lähti Normandiaan kolme\npäivää sitten\", sanoi Haydée.\n\n\"Kuka siis on neuvonut teitä menettelemään tällä tavoin, mistä teitä\nkiitämme ja minkä varsin hyvin ymmärrämme, kun tiedämme syntyperänne ja\nkarsimanne tuskat?\" kysyi puheenjohtaja.\n\n\"Minun toimintaani määrää kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja oma\ntuskani\", sanoi Haydée. \"Jumala antakoon minulle anteeksi, että olen\naina ajatellut kostoa, vaikka olenkin kristitty. Kun tultuani Ranskaan\nsain tietää tuon konnan asuvan Pariisissa, olen koko ajan pitänyt\nkorvani auki. Elän erilläni muista suojelijani talossa, rakastan\nyksinäisyyttä ja mietiskelyä. Mutta kreivi Monte-Cristo pitää minusta\nisällistä huolta, eikä mikään seuraelämän tapaus ole minulle outo,\nvaikkakin kuulen siitä vain kaukaisen huminan. Luen kaikkia\nsanomalehtiä, saan kaikki kuvateokset ja uudet nuotit; ja seuratessani\nnäin toisten elämää tulin huomanneeksi, mitä oli tapahtunut päärien\nkamarissa aamupäivällä, ja tiesin, mitä tapahtuisi illalla... Silloin\nkirjoitin.\"\n\n\"Siis kreivi Monte-Cristo ei mitenkään ole tämän tekonne takana?\"\n\n\"Hän ei tiedä siitä mitään, ja pelkäänpä hänen pahastuvan saatuaan\ntästä kuulla. Mutta päivä, jona saan tilaisuuden kostaa isäni puolesta,\non minulle kaunis päivä\", sanoi nuori tyttö luoden taivaaseen loistavat\nsilmänsä.\n\nKoko tänä aikana ei kreivi ollut virkkanut sanaakaan. Hänen\nvirkaveljensä katsoivat häneen ehkä säälivästi nähdessään loistavan\nelämänuran menevän säpäleiksi naisen henkäisystä. Hänen kasvonsa\nsynkistyivät synkistymistään.\n\n\"Herra Morcerf\", sanoi puheenjohtaja, \"tunnustatteko tämän naisen\nJaninan pashan Ali-Tebelinin tyttäreksi?\"\n\n\"En\", sanoi Morcerf kooten viimeisetkin voimansa, \"tämä on vihollisteni\nkeksimä juoni.\"\n\nHaydée oli katsonut oveen päin aivan kuin odottaen, että joku tulisi\nsieltä.\n\nKun hän nyt kääntyi ja huomasi kreivin hän kiljaisi ja sanoi:\n\n\"Vai et tunne minua, mutta minä tunnen sinut! Olet Fernand Mondego,\nranskalainen upseeri, joka oli neuvomassa jalon isäni sotilaita. Sinä\nluovutit Janinan linnoituksen, sinä, joka lähetettiin Konstantinopoliin\nkeskustelemaan sulttaanin kanssa hyväntekijäsi elämästä ja kuolemasta,\ntoit väärän firmaanin, jossa annettiin täydellinen armo, ja tällä\nväärällä firmaanilla sait pashalta sormuksen ja sait Selimin,\ntulenhaltijan, tottelemaan, sinä lävistit tikarilla Selimin, sinä myit\nmeidät, äitini ja minut orjakauppias El-Kobbirille! Murhaaja, murhaaja,\nmurhaaja, sinun otsallasi on vieläkin valtiaasi verta, katsokaa\nkaikki!\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin suurella totuuden hehkulla, että kaikkien\nkatseet ehdottomasti suuntautuivat kreivin otsaan, ja hän itsekin\npyyhkäisi sitä kädellään, aivan kuin olisi tuntenut sen kosteaksi Alin\nverestä.\n\n\"Te siis tunnette herra Morcerfin Fernand Mondegoksi?\"\n\n\"Tottahan minä hänet tunnen!\" huudahti Haydée. \"Oi äitini! Sinä sanoit\nminulle: 'Olit vapaa, sinulla oli isä, jota rakastit, sinä olit\nsäädetty tulemaan melkein kuningattareksi! Katso tarkkaan tuota miestä,\nhän teki sinusta orjan, pisti isäsi pään keihään kärkeen, myi meidät,\npetti meidät! Katso tarkkaan hänen oikeaa kättään, jossa on leveä arpi.\nJos unohdatkin hänen kasvonsa, niin muistat aina tuon käden, johon on\nlaskettu orjakauppias El-Kobbirin kultarahat yksitellen!' Tietysti minä\nhänet tunnen! Sanokoon hän kerta vielä, ettei hän minua tunne.\"\n\nJokainen sana iski kuin vasara Morcerfiin ja kukisti hänen tarmonsa\npala palalta; hän piilotti kätensä, jossa todellakin oli iso arpi, ja\nvaipui synkän epätoivon vallassa tuoliinsa.\n\nTämä kohtaus sai läsnäolijoiden mielet kuohuksiin, niin kuin\npohjoistuuli saa puun lehdet lentämään.\n\n\"Kreivi Morcerf\", sanoi puheenjohtaja, \"älkää lannistuko vaan\nvastatkaa. Oikeus on yläpuolella kaikkien ja kohtelee kaikkia\ntasapuolisesti; se ei salli vastustajienne teitä sortaa, vaan antaa\nteille keinot puolustautuaksenne. Tahdotteko, että ryhdytään uusiin\ntutkimuksiin? Tahdotteko, että määrään kaksi jäsentä matkustamaan\nJaninaan? Puhukaa!\"\n\nMorcerf ei vastannut.\n\nSilloin kaikki lautakunnan jäsenet katsoivat kauhuissaan toisiinsa. He\ntiesivät, että kreivi oli luonteeltaan voimakas ja väkivaltainen. Tämän\nmiehen vastustuskyvyn saattoi riistää vain pelottavan voimakkaalla\niskulla. He odottivat, että tätä unenkaltaista hiljaisuutta seuraisi\nherääminen kuin salaman isku.\n\n\"Mihin päätökseen tulette?\" kysyi puheenjohtaja.\n\n\"En mihinkään\", sanoi kreivi käheällä äänellä ja nousi.\n\n\"Ali-Tebelinin tytär on siis puhunut totta? Hän on siis pelottava\ntodistaja, jonka väitteisiin ei syyllinen uskalla vastata kieltävästi?\nOlette siis todellakin tehnyt kaiken, mistä hän teitä syyttää?\"\n\nKreivi loi ympärilleen epätoivoisen katseen, joka olisi voinut saada\ntiikeritkin heltymään, mutta ei voinut järkyttää tuomareita. Sitten hän\nnosti katseensa kupukattoa kohden, mutta loi sen taas maahan kai\npeläten, että katto voisi aueta ja paljastaa näkyviin toisen\ntuomioistuimen, taivaan, ja toisen tuomarin, Jumalan.\n\nSitten hän repäisi takkinsa auki, sillä hän tunsi tukehtuvansa, ja\nsyöksyi ulos salista kuin mielipuoli. Hetkisen kaikuivat vielä hänen\naskelensa holvikaton alla, sitten kuului vaununpyörien jyrinä, kun ne\nvierivät rakennuksen porttiholvista.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi puheenjohtaja, kun taas oli hiljaista, \"onko\nkreivi Morcerf tehnyt petoksen, rikkonut sanansa ja käyttäytynyt\nkunnottomasti?\"\n\n\"On\", vastasivat kaikki tutkimuslautakunnan jäsenet yhteen ääneen.\n\nHaydée oli jäänyt paikalleen istunnon loppuun asti. Hän kuuli kreivin\ntuomion, eikä pieninkään piirre hänen kasvoillaan ilmaissut iloa eikä\nsääliä.\n\nSitten hän laski hunnun kasvoilleen, kumarsi majesteetillisesti\npuheenjohtajalle ja astui pois niin ylväästi kuin Vergilius väittää\njumalattarien astuvan.\n\n\n\n\n87. Taisteluhaaste\n\n\n-- Käytin hyväkseni hiljaisuutta sekä salissa vallitsevaa hämärää\nja poistuin, jatkoi Beauchamp. -- Ovella odotti minua vahtimestari,\njoka oli minut sisäänkin vienyt. Hän kuljetti minut monen käytävän\nkautta pienelle ovelle, josta tulin Vaugirard-kadulle. Poistuin mieli\nsamalla murtuneena ja ihastuneena -- suokaa anteeksi, että sanon sen\nsuoraan --, murtuneena teidän tähtenne, mutta ihastuneena isänsä\npuolesta kostavan nuoren tytön aateluudesta. Olen sitä mieltä, että\ntulkoon tämä paljastus miltä taholta tahansa, vaikkapa vihamies olisi\nsen saanut aikaan, niin hän on vain kohtalon välikappale.\n\nAlbert peitti silmänsä molemmilla käsillään. Sitten hän kohotti\nhäpeästä punaiset ja kyynelten kostuttamat kasvonsa ja tarttuen\nBeauchampin käsivarteen sanoi:\n\n-- Ystäväni, elämäni on mennyttä. Mutta minulla on nyt muutakin\ntehtävää kuin sanoa, että tämä on kohtalon isku; tahdon etsiä käsiini\nmiehen, joka tällä tavalla minua vainoo. Saatuani tietää, kuka hän on,\nsurmaan hänet tai hän minut. Olen varma siitä, että tässä työssä minua\nauttaa ystävyytenne, ellei halveksiminen ole sitä kokonaan sydämessänne\nsurmannut.\n\n-- Halveksiminenko, ystäväni? Millä tavoin te olisitte osallinen tähän\nonnettomuuteen? Jumalan kiitos emme elä enää siinä ajassa, jossa\njärjettömät ennakkoluulot tekivät pojat edesvastuullisiksi isiensä\nteoista. Aloittakaa elämänne alusta, Albert, sehän on ollut vasta\nlyhyt, mutta ei vielä koskaan ole kauniin päivän nousu ollut kirkkaampi\nkuin teidän. Olette nuori, rikas, jättäkää Ranska. Kaikki unohtuu pian\ntässä suuressa Babylonissa, jossa elämä on kiihkeää ja maku vaihtuu.\nKolmen neljän vuoden päästä palaatte tänne mentyänne naimisiin jonkun\nvenäläisen ruhtinattaren kanssa, eikä kukaan enää muistele sitä, mikä\ntapahtui eilen, saatikka sitä, mikä tapahtui kuusitoista vuotta sitten.\n\n-- Kiitos, rakas Beauchamp, suuresta ystävällisyydestä, joka on tämän\nehdotuksenne takana, mutta en voi menetellä niin. Ymmärrättehän, että\nkoska olen tässä asiassa osallinen, en voi nähdä sitä samalla tapaa\nkuin te. Se, mikä teidän mielestänne on taivaan kostoa, on minun\nmielestäni alkuisin paljon likaisemmasta lähteestä. Sallimus tuntuu\ntässä asiassa hyvin vieraalta, sen tunnustan suoraan, ja taivaallisen\npalkitsijan ja rankaisijan asemesta saankin varmaan käsiini näkyväisen\nolennon, jolle kostan kaiken, niin, kaiken, mitä olen jo kuukauden ajan\nsaanut kärsiä, sen vannon! Sanon vielä kerran, että nyt haluan palata\ntodelliseen elämään. Jos vielä olette ystäväni, niin auttakaa minua\npääsemään selville siitä, kuka tämän kaiken on aiheuttanut.\n\n-- Olkoon siis niin, sanoi Beauchamp. -- Jos välttämättä tahdotte\nlaskeutua maan päälle, niin teen minäkin sen, jos tahdotte etsiä\nvihamiestä, niin seuraan teitä. Ja minä löydän hänet, sillä tämä koskee\nmelkein yhtä läheisesti minun kunniaani kuin teidänkin.\n\n-- Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti\npaikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle\nikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa\npääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!\n\n-- Kuulkaahan sanojani, Morcerf.\n\n-- Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän\nuudelleen.\n\n-- En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on\nvalonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.\n\n-- Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.\n\n-- No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhua\nJaninasta palatessani.\n\n-- Puhukaa.\n\n-- Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin\nsuurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta\nen ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: \"Arvaan\nkyllä, miksi tulette tänne.\" -- \"Kuinka niin?\" -- \"Koska minulta\nkyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten.\" -- \"Kuka kyseli?\" --\n\"Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa.\" -- \"Minkä\nniminen?\" -- \"Herra Danglars.\"\n\n-- Hän! huudahti Albert. -- Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut\nisääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen\nmies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri.\nEntä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on\nollut.\n\n-- Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos\nasia on tosi...\n\n-- Jos asia on tosi, niin hän saa kalliisti maksaa kaikki\nkärsimykseni.\n\n-- Muistakaa, Morcerf, hän on jo vanhanpuoleinen mies.\n\n-- Välitän yhtä vähän hänen iästään kuin hän on välittänyt sukuni\nkunniasta. Jos hän tahtoi kostaa isälleni, niin miksi hän ei iskenyt\nsuoraan? Hän pelkäsi astua silmätysten toisen miehen eteen!\n\n-- Albert, en arvostele teitä millään tavoin, tahdon vain hillitä\nteitä. Albert, menetelkää viisaasti.\n\n-- Olkaa huoleti, te saatte tulla mukanani. Tällaisia juhlallisia\nasioita on käsiteltävä todistajan läsnä ollessa. Jos herra Danglars on\nsyyllinen, niin joko hän tai minä olemme ennen tämän päivän loppua\nlakanneet elämästä. Tahdon valmistaa komeat hautajaiset kunnialleni.\n\n-- Jos kerran olette asian päättänyt, on päätös heti pantava\ntäytäntöön. Tahdotte tavata Danglars'in, lähtekäämme heti.\n\nHe lähettivät noutamaan ajuria. Tullessaan pankkiirin talon edustalle\nhe näkivät Andrea Cavalcantin vaunujen ja palvelijan odottelevan\nherraansa.\n\n-- Tämähän sattuu oivallisesti, sanoi Albert synkkänä. -- Ellei herra\nDanglars tahdo taistella kanssani, niin surmaan hänen vävynsä.\nCavalcanti kai ainakin ryhtyy kaksintaisteluun.\n\nKun pankkiirille ilmoitettiin, että Albert de Morcerf tahtoi häntä\ntavata, hän -- tietäen mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut --\nkieltäytyi ottamasta vastaan. Mutta kielto tuli liian myöhään, sillä\nAlbert oli kulkenut palvelijan kintereillä, kuuli pankkiirin\nvastauksen, avasi väkivalloin oven ja astui huoneeseen.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Danglars, -- enkö enää ole herra talossani, enkö\nsaa ottaa tai olla ottamatta vastaan vieraita oman mieleni mukaan?\nMenette totisesti liian pitkälle.\n\n-- En, vastasi Albert kylmästi. -- Tämä on sellainen tapaus, jossa\ntietyt henkilöt on otettava vastaan, ellei tahdo esiintyä pelkurina.\n\n-- Mitä minusta tahdotte?\n\n-- Minä tahdon, sanoi Albert lähestyen ja ollen muka huomaamatta\nCavalcantia, joka nojautui lieden reunaan, -- tahdon määrätä\nkohtaamispaikan jossakin syrjäisessä kolkassa, jossa kukaan ei meitä\nkymmenen minuutin aikana häiritse, en muuta. Sinne tulleista kahdesta\njää toinen paikalle.\n\nDanglars kalpeni, Cavalcanti liikahti. Albert kääntyi nuoren miehen\npuoleen sanoen:\n\n-- Tulkaa te, herra kreivi, jos mielenne tekee, teillä on siihen\noikeus, sillä kuuluttehan melkein perheeseen, ja minä suostun\ntällaisiin kohtauksiin jokaisen kanssa, jonka mieli tekee.\n\nCavalcanti katsoi kummastuneena Danglars'iin, joka ponnistaen voimansa\nnousi ja lähestyi nuoria miehiä. Albertin hyökkäys Andreaa vastaan\nsaattoi asian toiselle tolalle, ja Danglars toivoi, että Albertin\nkäynnillä olikin toinen syy kuin mitä hän oli olettanut.\n\n-- Jos tulette tänne etsimään riitaa tämän herran kanssa siksi, että\nolen antanut hänelle etusijan teidän rinnallanne, sanoi hän Albertille,\n-- niin sanon jo edeltä käsin, että nostan tästä oikeudenkäynnin.\n\n-- Erehdytte, sanoi Albert alakuloisesti hymyillen, -- en puhu\nvähääkään avioliitosta enkä kääntynyt herra Cavalcantin puoleen minkään\nmuun vuoksi kuin siksi, että hän näytti haluavan sekaantua\nkeskusteluumme. Sitä paitsi olette oikeassa, etsin tänään riitaa\nkaikkien kanssa. Mutta olkaa rauhassa, herra Danglars, etusija kuuluu\nteille.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Danglars suuttumuksesta ja pelosta kalveten, --\nhuomautan teille, että jos tielleni osuu vihainen koira, niin\ntapan sen, enkä tee siinä väärin, teen päinvastoin palveluksen\nyhteiskunnalle. Jos olette raivoissanne ja aiotte purra minua, ilmoitan\njo edeltäpäin, että tapan teidät säälimättä. Onko minun syyni, jos\nisänne on häpäissyt nimensä?\n\n-- On, raukka, huusi Morcerf, -- se on sinun syysi!\n\n-- Minunko syyni, sanoi Danglars. -- Olettehan hullu! Tunnenko minä\nKreikan historiaa? Olenko siinä maassa matkustellut? Minäkö olen\nkehottanut isäänne myymään Janinan linnoituksen, pettämään...\n\n-- Vaiti! sanoi Albert käheällä äänellä. -- Te ette ole tätä tekoa ja\ntätä onnettomuutta saanut aikaan, mutta te olette tekopyhänä tuonut sen\nilmi.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, te! Mistä muualta ilmianto olisi voinut tulla?\n\n-- Ettekö ole nähnyt sanomalehtiä: Janinasta!\n\n-- Kuka on kirjoittanut Janinaan?\n\n-- Janinaanko?\n\n-- Niin. Kuka on kirjoittanut saadakseen tietoja isästäni?\n\n-- Minun mielestäni kuka tahansa voi kirjoittaa Janinaan.\n\n-- Mutta yksi ainoa on sen tehnyt.\n\n-- Yksikö ainoa?\n\n-- Niin, te.\n\n-- Kirjoitin kyllä. Kun kerran aikoo antaa tyttärensä nuorelle miehelle\nvaimoksi, voi ottaa selkoa tuon nuoren miehen sukulaisista. Se ei ole\nainoastaan oikeuteni vaan velvollisuutenikin.\n\n-- Kirjoititte, sanoi Albert, -- ja tiesitte jo edeltäpäin, minkä\nvastauksen saisitte.\n\n-- Minäkö? En tietänyt, huudahti Danglars, ja hänen esiintymisensä\nvarmuus ei johtunut niin paljon pelosta kuin säälistä, sillä kaikesta\nhuolimatta hän sääli tuota nuorta miestä. -- Minussa ei olisi koskaan\nherännyt ajatusta kirjoittaa Janinaan. Enhän tuntenutkaan Janinan\noloja.\n\n-- Joku toinen siis yllytti teidät kirjoittamaan?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuka hän oli...? Sanokaa ... ilmaiskaa...\n\n-- Miksikä en! Puhuin isänne menneisyydestä, sanoin, että kukaan ei\ntietänyt, mistä hänen rikkautensa oli saanut alkunsa. Kyseessä oleva\nhenkilö tiedusteli, missä isänne oli rikkautensa koonnut. Vastasin:\nKreikassa. Silloin hän sanoi minulle: Kirjoittakaa siis Janinaan.\n\n-- Ja kuka tämän neuvon teille antoi?\n\n-- Kreivi Monte-Cristo, teidän oma ystävänne.\n\n-- Käskikö kreivi Monte-Cristo teidän kirjoittaa Janinaan?\n\n-- Käski, ja minä kirjoitin. Tahdotteko nähdä kirjeeni, voin ne teille\nnäyttää.\n\nAlbert ja Beauchamp katsoivat toisiinsa.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp, joka tähän asti ei vielä ollut puhunut\nmitään, -- te siis syytätte kreivi Monte-Cristoa, joka ei ole\nPariisissa eikä voi itseään puolustaa.\n\n-- En syytä ketään, sanoi Danglars, -- kerron vain, kuinka asian laita\non, ja olen valmis toistamaan kaiken kreivi Monte-Criston läsnä\nollessa.\n\n-- Tietääkö kreivi, minkä vastauksen saitte?\n\n-- Näytin hänelle kirjeen.\n\n-- Tiesikö hän, että isäni ristimänimi oli Fernand ja hänen sukunimensä\nMondego?\n\n-- Tiesi, sillä olin maininnut sen hänelle jo aikoja sitten. En ole\ntässä asiassa tehnyt sen enempää, kuin jokainen muu minun sijassani\nolisi tehnyt; ehkä olen tehnyt vähemmänkin. Kun tämän vastauksen\nsaatuani isänne tuli kreivi Monte-Criston kehotuksesta pyytämään\ntytärtäni vaimoksenne, niin kuin tapana on silloin, kun asioista\ntahdotaan päästä selvyyteen, vastasin hänelle kieltävästi. Tein sen\nantamatta mitään selitystä, tekemättä asiaa julkiseksi. Miksi\nolisinkaan siitä nostanut melua? Mitä herra Morcerfin kunnia tai häpeä\nminuun kuuluu? Eihän siitä arvopaperien hinta nouse tai laske.\n\nAlbert tunsi punan nousevan otsalleen. Hän ei enää voinut epäilläkään.\nDanglars oli kyllä puolustuksessaan halpamainen, mutta hän esiintyi\nvarmasti niin kuin ainakin mies, joka ainakin osapuilleen puhuu totta,\nei omantuntonsa vaan pelon pakottamana. Ja mitä Morcerf oikeastaan\netsi? Hän ei tahtonut tietää, kuinka suuressa määrässä Danglars tai\nMonte-Cristo olivat syyllisiä, vaan hän tahtoi kohdata miehen, joka\nvastaisi tekemästään loukkauksesta ja olisi valmis ryhtymään\nkaksintaisteluun. Ja siihen hän ei millään keinolla saisi Danglars'ia,\nsen hän huomasi.\n\nSitä paitsi johtui nyt hänen mieleensä monta seikkaa, joihin hän ei\nennen ollut kiinnittänyt huomiota. Monte-Cristo tiesi kaiken, koska hän\noli ostanut Ali-pashan tyttären, ja juuri hän oli neuvonut Danglars'ia\nkirjoittamaan Janinaan. Vastauksen saavuttua hän oli suostunut\nesittelemään Albertin Haydéelle. Hän oli sallinut keskustelun siirtyä\nAlin kuolemaan, ei ollut kieltänyt nuorta tyttöä kertomasta, mutta oli\nepäilemättä antanut uuskreikankielellä määräyksiä, joiden mukaisesti\nHaydée salasi sen, että kysymys oli Fernand Mondegosta. Olihan hän sitä\npaitsi kieltänyt Albertia mainitsemasta isänsä nimeä Haydéen kuullen.\nSen lisäksi hän oli vienyt Albertin Normandiaan, kun tiesi salaisuuden\npuhkeavan ilmi. Kaikesta päättäen kreivi noudatti tiettyä laskelmaa ja\noli liitossa hänen isänsä vihamiesten kanssa.\n\nAlbert vei Beauchampin syrjään ja ilmaisi hänelle kaikki nämä\najatuksensa.\n\n-- Olette oikeassa, sanoi tämä. -- Herra Danglars on pitänyt huolta\nainoastaan asian karkeasta ja aineellisesta puolesta. Kreivi\nMonte-Cristolta teidän tulee vaatia selitystä.\n\nAlbert kääntyi Danglars'in puoleen.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, -- ymmärrättehän, etten vielä lopullisesti\nsano teille hyvästi. Tahdon tietää, onko syytöksissänne perää, ja menen\nheti paikalla ottamaan siitä selkoa kreivi Monte-Cristolta.\n\nKumartaen pankkiirille hän poistui Beauchampin seurassa vähääkään\nvälittämättä Cavalcantista.\n\nDanglars saattoi heitä ovelle asti ja vakuutti vielä kerran, että hän\nei tuntenut mitään mieskohtaista vihaa kreivi Morcerfia kohtaan.\n\n\n\n\n88. Solvaus\n\n\nPankkiirin oven ulkopuolella Beauchamp pysäytti Morcerfin.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi hän, -- sanoin äsken herra Danglars'in luona, että\nteidän tuli vaatia selitystä kreivi Monte-Cristolta.\n\n-- Niin sanoitte, ja nyt lähdemme hänen luokseen.\n\n-- Odottakaahan hiukan, Morcerf. Miettikää ensin asiaa tarkemmin.\n\n-- Mitä miettimistä siinä on?\n\n-- Otatte vakavan askelen.\n\n-- Eihän se ole sen vakavampi kuin herra Danglars'inkaan luokse\nmeneminen.\n\n-- On kyllä. Herra Danglars on rahamies, ja rahamiehet tietävät varsin\nhyvin, kuinka paljon panevat vaaraan, jos ryhtyvät kevytmielisesti\nkaksintaisteluun. Monte-Cristo sitä vastoin on, ainakin otaksuttavasti,\naatelismies. Mutta ettekö pelkää, että aatelismiehen takana piilee\ntaistelupukari?\n\n-- En pelkää muuta, kuin että hän mahdollisesti ei suostukaan\nkaksintaisteluun.\n\n-- Olkaa varma siitä, että hän kyllä suostuu, sanoi Beauchamp. --\nPelkäänpä, että hän osaa liiankin hyvin taistella. Olkaa varuillanne!\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf hymyillen, -- sitähän minä toivonkin.\nKauneinta mitä minulle voi tapahtua, on, että saan kaatua isäni\npuolesta. Se pelastaa meidät kaikki.\n\n-- Äitinne kuolee suruun!\n\n-- Äiti parka, sanoi Albert peittäen silmänsä, -- sen tiedän kyllä.\nMutta parempi on hänen kuolla suruun kuin häpeään.\n\n-- Onko päätöksenne horjumaton?\n\n-- On.\n\n-- Lähtekää siis! Luuletteko, että tapaamme hänet?\n\n-- Hänen piti palata muutama tunti minun jälkeeni, joten hän\nepäilemättä on jo palannut.\n\nHe astuivat vaunuihin ja käskivät ajaa Champs-Elysées 30:een. Beauchamp\naikoi mennä kreivin luo yksinään, mutta Albert selitti, että asia oli\nniin erikoislaatuinen, että hänellä oli oikeus tehdä poikkeus\nkaksintaisteluhaasteen säännöistä.\n\nAlbert piti tätä asiaa niin pyhänä, että Beauchampin täytyi mukautua\nkaikkeen, mitä hän tahtoi. Hän siis suostui Morcerfin määräykseen, ja\nhe menivät yhdessä.\n\nAlbert riensi portinvartijan asunnon ohi talon eteen. Baptistin oli\nottamassa vastaan.\n\nKreivi oli kyllä saapunut, mutta hän oli parhaillaan kylpemässä ja oli\nkieltäytynyt ottamasta ketään vastaan.\n\n-- Mutta entä kylvyn jälkeen? kysyi Morcerf.\n\n-- Hänen armonsa syö päivällistä.\n\n-- Ja päivällisen jälkeen?\n\n-- Hän nukkuu tunnin ajan.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Hän menee oopperaan.\n\n-- Oletteko siitä varma? kysyi Albert.\n\n-- Aivan varma. Armollinen herra on käskenyt pitämään vaunut valmiina\nkello kahdeksalta.\n\n-- Hyvä on, sanoi Albert. -- Muuta en tahdokaan tietää.\n\nSitten hän jatkoi kääntyen Beauchampin puoleen:\n\n-- Jos teillä on asioita, niin toimittakaa ne heti, Beauchamp; jos\nteidän pitäisi kohdata joku, niin lykätkää se huomiseen. Ymmärrättehän,\nodotan, että tulette oopperaan. Jos voitte, niin tuokaa Château-Renaud\nmukananne.\n\nBeauchamp lähti luvaten tulla noutamaan Albertia neljännestä vaille\nkahdeksan.\n\nKotiin tultuaan Albert ilmoitti Franzille, Debraylle ja Morrelille\nhaluavansa nähdä heidät samana iltana oopperassa.\n\nSitten hän meni katsomaan äitiään, joka edellisen päivän tapahtumien\njälkeen ei ottanut ketään vastaan, vaan pysytteli huoneessaan. Hän\ntapasi äitinsä vuoteesta, sillä julkinen häväistys oli aivan murtanut\nhänet.\n\nAlbertin näkeminen teki äitiin sen vaikutuksen kuin saattoi odottaakin.\nHän puristi poikansa kättä ja purskahti itkuun. Ja kyynelet tuottivat\nhänelle helpotusta.\n\nAlbert seisoi vähän aikaa mykkänä äitinsä vieressä. Hänen kalpeutensa\nja syvät otsaryppynsä kielivät, että kostoajatus kuohui hänessä entistä\nvoimakkaampana.\n\n-- Äiti, kysyi Albert, -- tiedättekö, onko herra Morcerfilla\nvihamiehiä?\n\nMercedes vavahti, sillä hän oli huomannut, että poika ei käyttänyt\nisä-sanaa.\n\n-- Ystäväni, vastasi hän, -- kreivin asemassa olevalla miehellä on\npaljon vihamiehiä, joita he eivät tunnekaan. Ja tiedäthän, että ne,\njotka tuntee, eivät ole vaarallisimpia.\n\n-- Sen tiedän, siksi vetoankin teidän terävään huomiokykyynne. Äiti, te\nolette niin lahjakas nainen, että mikään ei ole voinut jäädä teiltä\nhuomaamatta.\n\n-- Miksi sanot minulle noin?\n\n-- Siksi, että huomasitte esimerkiksi, kuinka kreivi Monte-Cristo\nmeidän tanssiaisissamme ei nauttinut mitään.\n\nMercedes nousi vapisten kuumeisen käsivartensa nojaan.\n\n-- Monte-Cristo! huudahti hän. -- Ja millä tavoin hän olisi yhteydessä\ntähän asiaan?\n\n-- Tiedättehän, äiti, että Monte-Cristo on melkein itämaalainen.\nSäilyttääkseen kostamisen vapauden itämaalaiset eivät koskaan juo\neivätkä syö vihollisensa asunnossa.\n\n-- Sanotko, Albert, että herra Monte-Cristo olisi meidän vihamiehemme!\nhuudahti Mercedes. Hän oli kalpeampi kuin vuoteen lakana. -- Kuka\nsinulle on sanonut niin? Miksikä? Olet hullu, Albert. Herra\nMonte-Cristo on ollut meille erinomaisen kohtelias, hän on pelastanut\nhenkesi, ja sinä hänet meille esittelitkin. Jos sinulla on tuollaisia\najatuksia, poikani, niin rukoilen sinua karkottamaan ne, ja jos sinulle\njotakin tahtoisin neuvoa, jotakin sinulta pyytää, sanon: pysy sovussa\nhänen kanssaan.\n\n-- Äiti, sanoi nuori mies katsoen häneen synkästi, -- teillä on jokin\nsyy, jonka nojalla tahdotte säästää tuota miestä.\n\n-- Minullako? sanoi Mercedes ja punastui yhtä äkkiä kuin oli\nkalvennutkin, kalvetakseen heti sen jälkeen taas entistä enemmän.\n\n-- Niin, epäilemättä. Te ette usko, että tämä mies voisi tehdä meille\nmitään pahaa.\n\nMercedes värisi ja loi poikaansa tutkivan katseen sanoessaan:\n\n-- Puhut omituisesti, ja sinulla näyttää olevan kummallisia\nennakkoluuloja. Mitä pahaa kreivi on sinulle tehnyt? Kolme päivää\nsitten olit hänen luonaan Normandiassa, kolme päivää sitten sekä sinä\nettä minä pidimme häntä parhaimpana ystävänäsi.\n\nIvallinen hymy nousi Albertin huulille. Mercedes huomasi sen, ja äidin\nja naisen vaistolla hän ymmärsi kaiken. Mutta hän oli varovainen ja\nvoimakas ja osasi salata hämminkinsä.\n\nAlbert lopetti keskustelun. Vähän ajan päästä kreivitär jatkoi:\n\n-- Tulit kysymään, miten voin. Vastaan sinulle suoraan, etten voi\nhyvin. Sinun pitäisi asettua asumaan tänne ja olla seuranani. Minulla\ntäytyy olla seuraa.\n\n-- Äiti, sanoi nuori mies, -- noudattaisin toivomustanne ja jäisin\ntänne ilomielin, ellei minun erään tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi\ntäytyisi lähteä pois koko illaksi.\n\n-- Hyvä on, huokasi Mercedes. -- Mene, Albert, en tahdo mitenkään tehdä\nsinua pojanvelvollisuuden uhriksi.\n\nAlbert ei ollut ymmärtävinään äitiään, kumarsi hänelle ja poistui. Heti\nnuoren miehen mentyä Mercedes kutsui luokseen erään luotettavan\npalvelijansa ja käski häntä pitämään silmällä, minne Albert illan\nkuluessa menee, ja tuomaan heti tiedon kaikesta.\n\nJa vaikka olikin heikko, hän soitti kamarineitonsa luokseen ja pukeutui\nollakseen valmiina siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.\n\nPalvelijan ei ollut vaikea suorittaa tehtäväänsä. Albert meni\nasuntoonsa ja pukeutui hyvin huolellisesti. Kymmentä vaille kahdeksan\nsaapui Beauchamp. Hän oli tavannut Château-Renaud'in, joka oli luvannut\ntulla oopperaan kello kahdeksaksi, ennen väliverhon nousua.\n\nHerrat menivät Albertin vaunuihin, ja kun tällä ei ollut mitään syytä\nsalata matkaansa, hän huusi kovalla äänellä:\n\n-- Oopperaan!\n\nChâteau-Renaud oli aitiossaan. Kun Beauchamp oli kertonut hänelle\nkaiken, ei kaivattu mitään selityksiä. Oli luonnollista, että poika\nhalusi kostaa isän puolesta, eikä Château-Renaud mitenkään koettanut\nmuuttaa hänen mieltään, ilmoitti vain olevansa hänen käytettävänään\nmilloin tahansa.\n\nDebray ei ollut vielä tullut, mutta Albert tiesi, että hän harvoin oli\npoissa oopperan näytännöistä.\n\nAlbert käveli teatterissa ennen esiripun nousua. Hän toivoi tapaavansa\nkreivin joko käytävässä tai portailla. Kellonsoitto ilmaisi näytännön\nalkavan, ja hän riensi paikalleen Château-Renaud'n ja Beauchampin\nväliin.\n\nMutta hän piti koko ajan silmällä pylväitten välistä aitiota, joka koko\nensimmäisen näytöksen ajan näytti olevan lukossa.\n\nAlbert katsoi jo sadannen kerran kelloaan, kun aition ovi toisen\nnäytöksen alussa aukeni. Mustapukuinen Monte-Cristo astui sisään ja\nnojautui kaidepuuta vastaan katsoakseen saliin. Morrel oli hänen\nseurassaan ja etsi katseillaan sisartaan ja lankoaan. Hän näki heidät\ntoisen rivin aitiossa ja viittasi heille.\n\nSilmäillessään salia kreivi huomasi kalpeat kasvot ja kipinöivät\nsilmät, jotka näyttivät tahtovan vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hän\ntunsi kyllä Albertin, mutta huomatessaan hänen kiihtymyksensä piti\nvarovaisempana olla häntä näkemättä. Ilmaisematta pienimmälläkään\nliikkeellä ajatuksiaan hän istahti, otti kiikarin kotelostaan ja alkoi\nkatsella salin toiselle puolelle.\n\nMutta vaikka hän ei ollutkaan huomaavinaan Albertia, hän piti kuitenkin\ntätä koko ajan silmällä, ja toisen näytöksen loputtua hänen tarkka\nsilmänsä seurasi nuorta miestä, joka läksi paikaltaan molempien\nystäviensä seuraamana.\n\nSitten näkyi sama pää erään vastapäätä olevan ensi rivin aition\nristikon läpi. Kreivi tunsi myrskyn lähestyvän ja kuullessaan avainta\nväännettävän aitionsa ovessa, tiesi hän varsin hyvin, mikä oli tulossa,\nja oli valmistautunut kaiken varalta -- vaikka hän sinä hetkenä\nhymyillen puhuikin Morrelin kanssa.\n\nOvi aukeni.\n\nVasta silloin kreivi kääntyi ja näki Albertin edessään kalpeana ja\nvapisevana.\n\nHänen takanaan olivat Château-Renaud ja Beauchamp.\n\n-- Kas, huudahti hän kohteliaana kuten aina, -- ratsumieheni on päässyt\nperille. Hyvää iltaa, herra Morcerf.\n\nJa niin täydellisesti hän oli mielialojensa herra, että hänen kasvonsa\nilmaisivat vain mitä suurinta ystävällisyyttä.\n\nMorrel ajatteli kreiviltä saamaansa kirjettä, jossa tämä ilman mitään\nselityksiä pyysi häntä oopperaan, ja hän ymmärsi, että jotakin kamalaa\noli tulossa.\n\n-- Emme ole tulleet tänne lausumaan valheellisia kohteliaisuuksia tai\nosoittamaan teennäistä ystävällisyyttä, sanoi nuori mies. -- Olemme\ntulleet tänne vaatimaan teiltä selitystä, herra kreivi.\n\nNuoren miehen ääni värisi niin, että se tuskin kuului hänen\nyhteenpuristuneiden hampaittensa välistä.\n\n-- Selitystä oopperassa? sanoi kreivi niin tyynesti ja katsoi Albertia\nniin terävästi, että huomasi tämän miehen aina pystyvän hillitsemään\nitsensä. -- Vaikka en tunnekaan pariisilaisia tapoja, en olisi uskonut,\nettä tällaisia kysymyksiä esitettäisiin oopperassa.\n\n-- Mutta kun ihmiset piileksivät, sanoi Albert, -- kun ei voi päästä\nheidän luokseen, koska he muka ovat kylpemässä, syömässä tai\nnukkumassa, niin täytyy kai heitä puhutella siellä, missä heidät tapaa.\n\n-- Minua ei ole vaikea tavata, sanoi Monte-Cristo, -- sillä ellen\nmuista väärin, olitte eilen luonani.\n\n-- Eilen tulin luoksenne siksi, etten tietänyt, kuka olitte, sanoi\nnuori mies, joka alkoi tulla hämilleen.\n\nAlbert oli korottanut ääntään niin paljon, että hänen sanansa kuuluivat\nviereiseen aitioon ja käytävään. Sen vuoksi viereisissä aitioissa\nistujat kääntyivät kreivin aitioon päin ja käytävässä liikkujat\npysähtyivät Château-Renaud'n ja Beauchampin taakse.\n\n-- Mistä te tulette? kysyi Monte-Cristo ilmaisematta pienintäkään\nmielenliikutusta. -- Ette näytä olevan aivan täysissä järjissänne.\n\n-- On minulla sentään kylliksi järkeä ymmärtääkseni, että olette\npetollinen ja saadakseni teidät tajuamaan, että tahdon kostaa, sanoi\nAlbert raivoissaan.\n\n-- En ymmärrä teitä, lausui Monte-Cristo, -- ja vaikka ymmärtäisinkin,\nniin käytätte mielestäni aivan liian suurta ääntä. Olen tässä aitiossa\nkotonani ja vain minulla on oikeus täällä korottaa ääneni. Menkää!\n\nJa Monte-Cristo osoitti Albertille ovea ihailtavan käskevällä\nliikkeellä.\n\n-- Minä kyllä pakotan teidät lähtemään kotoanne, sanoi Albert\nkiihkeästi rypistellen kädessään olevaa hansikasta, jota kreivi piti\nsilmällä.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi kreivi tyynesti. -- Etsitte riitaa kanssani, sen\nhuomaan. Mutta erään neuvon annan teille ja painakaa se mieleenne: on\nhuono tapa nostaa melua haastaessaan toisen kaksintaisteluun. Hälinän\naikaansaaminen ei ole edullista kaikille, herra Morcerf.\n\nTämän nimen kuullessaan säpsähtivät kaikki läsnäolijat. Eilisestä asti\noli Morcerfin nimi ollut kaikkien suussa.\n\nSelvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert\ntämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa\nkreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun\nChâteau-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän,\npidättivät häntä takaapäin.\n\nMutta Monte-Cristo ojensi vain istualtaan kätensä, tarttui nuoren\nmiehen koukistuneitten sormien välissä olevaan kosteaan hansikkaaseen\nja sanoi äänessään pelottava sointu:\n\n-- Pidän hansikastanne heitettynä ja annan sen teille takaisin kuulan\nympäri kiedottuna. Nyt menkää minun aitiostani, tai muuten kutsun\npalvelijani sisään ja annan heittää teidät ulos.\n\nMielettömänä, raivoissaan, silmät veristävinä astui Albert pari askelta\ntaaksepäin.\n\nMorrel käytti tätä hyväkseen ja sulki oven.\n\nMonte-Cristo tarttui kiikariinsa ja alkoi katsella, aivan kuin ei\nmitään erikoista olisi tapahtunutkaan.\n\nTällä miehellä oli pronssisydän ja marmorikasvot. Morrel kumartui\nkuiskaamaan hänen korvaansa:\n\n-- Mitä olette hänelle tehnyt?\n\n-- Minäkö? En mitään, en ainakaan mieskohtaisesti, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Mutta täytyyhän tällä kummallisella kohtauksella olla syynsä?\n\n-- Kreivi Morcerfin juttu on saanut onnettoman nuoren miehen aivan\nepätoivoon.\n\n-- Oletteko jollakin tavoin ottanut siihen osaa?\n\n-- Haydéen kautta sai päärien kamari tiedon kreivi Morcerfin\npetoksesta.\n\n-- Kuulin kyllä siitä puhuttavan, sanoi Morrel, -- mutta en uskonut,\nettä nuori kreikkalainen nainen, joka on ollut seurassanne tässä\nsamassa aitiossa, oli Ali-pashan tytär.\n\n-- Ja niin on kuitenkin asian laita.\n\n-- Hyvä Jumala, siinä tapauksessa ymmärrän kaikki, sanoi Morrel, -- ja\ntämä kohtaus oli jo edeltäpäin suunniteltu.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Albert kirjoitti minulle ja pyysi minua tänä iltana oopperaan. Hän\ntahtoi, että minä olisin todistamassa, kun hän solvaisi teitä.\n\n-- Luultavasti, sanoi Monte-Cristo järkähtämättömän tyynesti.\n\n-- Mitä teette hänelle?\n\n-- Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, -- mitäkö minä\nteen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan\nkättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä\naamulla. Sen minä hänelle teen.\n\nMorrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi\ntuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.\n\n-- Kreivi, sanoi hän, -- hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!\n\n-- Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti\nensi kertaa suuttuvan. -- Kärsiköön!\n\nMorrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.\n\n-- Kreivi, kreivi! sanoi hän.\n\n-- Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, -- kuulkaahan, kuinka ihanasti\nDuprez laulaa tuon kohdan: \"Oi Matilde, armas ihanteeni!\" -- Jo\nkuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi\njotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!\n\nMorrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja\nodotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui\nsamassa. Oveen kolkutettiin.\n\n-- Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään\nmuutosta.\n\nBeauchamp astui sisään.\n\n-- Hyvää iltaa, herra Beauchamp, sanoi kreivi aivan kuin olisi nähnyt\nhänet ensimmäisen kerran sinä iltana. -- Istukaa.\n\nBeauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.\n\n-- Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa,\nsanoi hän Monte-Cristolle.\n\n-- Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä,\nnauroi Monte-Cristo. -- Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette\nselvempi kuin hän.\n\n-- Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi\nBeauchamp -- ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen\nesittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän,\notaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä\nsuhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari\nlyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.\n\nMonte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.\n\n-- Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Beauchamp.\n\n-- Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen\nolennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen,\nmutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen\nilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä.\nLaskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.\n\n-- Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, -- on hetkiä, jolloin rehellisyys\nmäärää...\n\n-- Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, -- kreivi\nMonte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi\npyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra\nBeauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Beauchamp. -- Tällä tavoin ei vastata kunnon\nmiehille. Kunnia vaatii takeita.\n\n-- Olen itse elävänä takeena, jatkoi kreivi Monte-Cristo kylmän\ntyynesti, vaikka hänen silmänsä iskivät uhkaavia salamoita. -- Meidän\nmolempien suonissa on verta, jota tahdomme vuodattaa, se on meidän\nyhteisenä takeenamme. Viekää tämä vastaus vicomtelle ja sanokaa, että\nhuomenna ennen kello kymmentä olen nähnyt hänen verensä vuotavan.\n\n-- Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin sopia taisteluehdoista,\nsanoi Beauchamp.\n\n-- Ne ovat minulle aivan yhdentekeviä, sanoi Monte-Cristo, -- turhaa on\nsiis niin pienen seikan tähden tulla minua häiritsemään teatterissa.\nRanskassa käytetään taistelussa miekkaa tai pistoolia, siirtomaissa\nkarbiinia, Arabiassa tikaria. Sanokaa ystävällenne, että vaikka minua\nonkin solvaistu, niin -- ollakseni eriskummallinen viimeiseen asti --\njätän hänen valittavakseen aseet ja suostun vastaväitteittä,\nkeskusteluitta kaikkeen, kuuletteko, kaikkeen, jopa arvanheittoonkin,\njoka aina on järjetöntä. Minä en siitä välitä, sillä tiedän voittavani.\n\n-- Tiedätte voittavanne! kertasi Beauchamp katsoen kauhistuneena\nhäneen.\n\n-- Niin juuri, sanoi Monte-Cristo kepeästi kohauttaen olkapäitään. --\nMuussa tapauksessa en taistelisi herra Morcerfin kanssa. Minun täytyy\nhänet surmata, ja niin tapahtuu. Lähettäkää minulle vain tänä iltana\ntieto, missä taistelemme ja millä aseilla. En pidä viivyttelemisestä.\n\n-- Pistooleilla, kello kahdeksan aamulla Vincennes'in metsässä, sanoi\nBeauchamp hieman hämillään, sillä eihän hän tiennyt, oliko hän\ntekemisissä suurisuisen kerskailijan vai yliluonnollisen ihmisen\nkanssa.\n\n-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. -- Kun asiat näin ovat järjestyksessä,\nniin antakaa minun kuunnella esitystä ja kieltäkää ystäväänne Albertia\npalaamasta tänä iltana tänne, sillä hän vain vahingoittaa itseään\ntuollaisella sopimattomalla käytöksellään. Menköön kotiinsa nukkumaan.\n\nBeauchamp poistui aivan kummastuneena.\n\n-- Nyt, sanoi Monte-Cristo kääntyen Morrelin puoleen, -- luotan\napuunne, arvaattehan sen?\n\n-- Tietysti, sanoi Morrel, -- ja voitte täydellisesti luottaa minuun,\nmutta...\n\n-- Mitä?\n\n-- Mutta minun täytyisi saada tietää riidan oikea syy...\n\n-- Kieltäydytte siis?\n\n-- En suinkaan.\n\n-- Riidan oikea syy? Morrel, sanoi kreivi. -- Tuo nuori mies on itse\nsokea eikä tunne riidan syytä. Oikean syyn tunnemme vain minä ja\nJumala, mutta annan teille kunniasanani siitä, että Jumala, joka sen\ntuntee, on meidän puolellamme.\n\n-- Se riittää, kreivi, sanoi Morrel. -- Kuka on toinen todistajanne?\n\n-- En tunne Pariisissa ketään muuta, jolle voisin tämän kunnian\ntarjota, kuin teidät ja lankonne Emmanuelin. Luuletteko, että Emmanuel\nsuostuu tekemään minulle tämän palveluksen?\n\n-- Vastaan hänestä aivan kuin itsestäni, kreivi.\n\n-- Hyvä, siinä kaikki mitä tarvitsen. Huomenna kello seitsemän aamulla\ntapaamme toisemme minun luonani, eikö niin?\n\n-- Me tulemme.\n\n-- Hiljaa, esirippu nousee, kuunnelkaamme. En tahdo heittää hukkaan\nmitään tästä oopperasta. \"Wilhelm Tellissä\" on niin perin ihana\nmusiikki!\n\n\n\n\n89. Yö\n\n\nTapansa mukaan Monte-Cristo kuunteli siksi, kunnes Duprez oli laulanut\nkuuluisan aarian: \"Seuratkaa mua!\" Vasta sitten hän nousi paikaltaan ja\npoistui. Ovella Morrel sanoi hyvästi luvaten seuraavana aamuna\ntäsmälleen kello seitsemän olla hänen luonaan Emmanuelin seurassa.\nKreivi astui vaunuihinsa tyynenä ja hymyilevänä. Viittä minuuttia\nmyöhemmin hän oli kotonaan. Vain se, joka ei kreiviä tuntenut, olisi\nerehtynyt hänen äänestään, kun hän sanoi Alille:\n\n-- Norsunluupäiset pistoolini!\n\nAli toi laatikon herralleen, ja tämä ryhtyi tarkastamaan niitä\nhuolellisesti, niin kuin ainakin mies, joka panee elämänsä teräksen ja\nkuulan varaan. Ne olivat pistooleja, jotka kreivi oli valmistuttanut\nitseään varten harrastaakseen maaliin ammuntaa huoneistossaan. Nalli\nriitti lennättämään kuulan, eikä viereisestä huoneesta olisi voinut\nluulla kreivin harjoittavan käsileikkiään, niin kuin ampujien kielellä\nsanotaan.\n\nHän oli juuri tähtäämässä pieneen rautalevyyn, jota hän huoneessaan\npiti maalina, kun ovi aukeni ja Baptistin astui sisään.\n\nMutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, oli kreivi jo nähnyt\noviaukosta, että toisessa huoneessa seisoi hunnutettu nainen, joka oli\nseurannut Baptistinia.\n\nNainen näki pistoolin kreivin kädessä ja kaksi miekkaa pöydällä ja\nkiiruhti huoneeseen.\n\nBaptistin kysyi katseillaan herransa mielipidettä. Kreivi viittasi\nhänelle, Baptistin poistui ja sulki oven mentyään.\n\n-- Kuka olette? kysyi kreivi hunnutetulta naiselta.\n\nTuntematon katsoi ympärilleen ollakseen varma siitä, ettei kukaan heitä\nnähnyt, kumartui aivan kuin olisi tahtonut laskeutua polvilleen, pani\nkätensä ristiin ja lausui epätoivoisella äänellä:\n\n-- Edmond, te ette saa surmata poikaani!\n\nKreivi astui askelen taapäin, huudahti heikosti ja pudotti pistoolin\nkädestään.\n\n-- Minkä nimen lausuittekaan, rouva Morcerf? sanoi hän.\n\n-- Teidän nimenne! huudahti vieras ja heitti harson kasvoiltaan, --\nteidän nimenne, jonka luultavasti minä yksin muistan. Edmond, rouva\nMorcerf ei tule teidän luoksenne, vaan Mercedes.\n\n-- Mercedes on kuollut, sanoi Monte-Cristo, -- enkä tunne enää ketään\nsen nimistä.\n\n-- Mercedes elää ja Mercedes muistaa kaiken, sillä hän yksin tunsi\nteidät heti ensi hetkellä, jo ennen kuin teidät näkikään, äänestänne,\nEdmond, äänenne soinnusta. Ja siitä hetkestä asti hän teitä seuraa,\npitää teitä silmällä, pelkää teitä, eikä hänen tarvinnut kysyä, mikä\nkäsi iski herra Morcerfiin.\n\n-- Fernandiin, aioitte varmaankin sanoa, jatkoi Monte-Cristo katkeran\nivallisesti. -- Koska kerran muistelemme toistemme entisiä nimiä, niin\nkäyttäkäämme niitä kaikista.\n\nJa Monte-Cristo oli lausunut tämän Fernand-nimen sellaisella vihalla,\nettä Mercedes tunsi kauhun väreitä koko ruumiissaan.\n\n-- Näettehän, Edmond, etten ole erehtynyt, huudahti Mercedes, -- että\nminulla on oikeus sanoa teille: Säästäkää poikaani!\n\n-- Ja kuka on sanonut, että aion tehdä pahaa pojallenne?\n\n-- Ei kukaan, mutta äiti aavistaa kaiken. Minä arvasin, mistä oli\nkysymys, seurasin häntä tänä iltana oopperaan ja näin kaiken eräästä\nnojatuolista.\n\n-- Silloin näitte myös, että poikanne solvaisi minua julkisesti, sanoi\nMonte-Cristo pelottavan tyynesti.\n\n-- Armoa!\n\n-- Näittehän, että hän olisi heittänyt hansikkaansa vasten kasvojani,\nellei eräs ystäväni, herra Morrel, olisi tarttunut hänen käteensä.\n\n-- Kuulkaa minua. Poikanikin on aavistanut kaiken, hän syyttää teitä\nisänsä onnettomuudesta.\n\n-- Hyvä rouva, te sekoitatte asiat: se ei ole mikään onnettomuus, vaan\nrangaistus. Minä en iske herra Morcerfiin, vaan sallimus rankaisee\nhäntä.\n\n-- Ja miksi te asetutte sallimuksen sijaan? huudahti Mercedes. -- Miksi\nte muistatte silloin, kun se unohtaa? Mitä te, Edmond, välitätte\nJaninasta ja sen visiiristä? Mitä vääryyttä Fernand Mondego teki teille\npettäessään Ali-Tebelinin?\n\n-- Tämä asia ei kuulukaan muille kuin ranskalaiselle kapteenille ja\nVasilikin tyttärelle. Minulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä, ja\njos olen vannonut kostavani, niin en kosta ranskalaiselle kapteenille\nenkä kreivi Morcerfille, vaan kalastaja Fernandille, katalonialaisen\nMercedeksen puolisolle.\n\n-- Kuinka kamalasti kostattekaan rikoksen, jonka kohtalo pakotti minut\ntekemään! Sillä syyllinenhän olen minä, Edmond, ja jos tahdotte\njollekulle kostaa, niin minullehan on kostettava, koska minulla ei\nollut kylliksi voimia kestää poissaoloanne ja yksinäisyyttäni.\n\n-- Mutta, huudahti Monte-Cristo, -- miksi olin poissa ja miksi olitte\nyksinänne?\n\n-- Siksi että teidät otettiin kiinni, Edmond, ja jouduitte vankilaan.\n\n-- Mutta miksi minut otettiin kiinni? Miksi olin vankilassa?\n\n-- Sitä en tiedä, sanoi Mercedes.\n\n-- Niin, sitä ette tiedä, ainakin toivon niin. Minä siis sanon sen\nteille. Minut otettiin kiinni ja vietiin vankilaan siksi, että päivää\nennen kuin minun piti viettää häitä kanssanne, eräs Danglars-niminen\nmies kirjoitti tämän kirjeen, jonka kalastaja Fernand otti\ntoimittaakseen perille.\n\nJa Monte-Cristo meni kirjoituspöydän luo, otti sen laatikosta\nkellastuneen paperin, jonka kirjoitus oli tullut ruosteenväriseksi, ja\nojensi sen Mercedekselle.\n\nSe oli Danglars'in kirjoittama kirje kuninkaalliselle prokuraattorille,\njonka Monte-Cristo maksaessaan herra Bovillelle kaksisataatuhatta\nfrangia -- muka Thomson & Frenchin asiamiehenä -- oli siepannut Edmond\nDantèsin asiapapereista.\n\nMercedes luki kauhukseen seuraavat sanat:\n\n    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja\n    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,\n    Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,\n    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta\n    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi\n    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.\n\n    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet,\n    sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai\n    Pharaon-laivassa.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Mercedes laskien kätensä hienkostuttamalle\notsalleen, ja tämän kirjeen...\n\n-- Ostin kahdellasadallatuhannella frangilla, sanoi Monte-Cristo, --\nmutta hinta on huokea, koska tämän kirjeen avulla voin tänään\npuhdistautua silmissänne.\n\n-- Ja tämän kirjeen seurauksena oli...?\n\n-- Tiedättehän sen, vangitsemiseni. Mutta te ette tiedä, kuinka kauan\nsain olla vankilassa. Ette tiedä, että neljätoista vuotta olin muutaman\nkivenheiton päässä teistä, Ifin linnan tyrmässä. Ette tiedä, että joka\npäivä näinä neljänätoista vuotena uudistin kostovalan, jonka olin\ntehnyt ensimmäisenä päivänä, vaikka silloin en vielä tietänyt, että te\nolitte mennyt naimisiin ilmiantajani Fernandin kanssa ja että isäni oli\nkuollut nälkään.\n\n-- Kaikkivaltias Jumala! huudahti Mercedes horjahtaen.\n\n-- Sen sain tietää päästessäni neljäntoista vuoden kuluttua tyrmästä,\nja sen vuoksi vannoin eloonjääneen Mercedeksen ja kuolleen isäni\npuolesta kostavani Fernandille ... ja minä kostan.\n\n-- Ja oletteko varma siitä, että onneton Fernand on tehnyt tämän?\n\n-- Kautta sieluni, hän on tehnyt kaiken, juuri niin kuin olen kertonut.\nEihän se ole sen halpamaisempaa kuin sekään, että hän tultuaan Ranskan\nkansalaiseksi menee englantilaisten puolelle, espanjalaissukuisena\nsotii espanjalaisia vastaan, Alin palveluksessa pettää ja surmaa Alin.\nMitä tuo kirje on kaiken tämän rinnalla? Vain kohteliasta leikinlaskua,\njonka kyllä ymmärtääkseni voi antaa anteeksi nainen, joka on mennyt\ntämän miehen kanssa naimisiin, mutta ei sulhanen, joka aikoi tämän\nsaman naisen saada omakseen. No niin, ranskalaiset eivät ole petturia\nrangaisseet, espanjalaiset eivät ole petturia ampuneet, Ali, joka makaa\nhaudassaan, ei ole petturia rangaissut. Mutta minä, joka tulin\npetetyksi ja jouduin hautaan, olen Jumalan armosta noussut haudastani\nja olen Jumalalle tämän koston velkaa; hän on minut sitä varten\nlähettänyt, ja tässä olen.\n\nNaisparan pää vaipui hänen molempien käsiensä varaan, hänen polvensa\nhorjahtivat, ja hän putosi polvilleen.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi, Edmond, antakaa anteeksi minulle, joka yhä\nvielä rakastan teitä!\n\nAviovaimon arvokkuus esti rakastavan naisen ja äidin tunnetta\ntäydellisesti puhkeamasta esiin. Hänen otsansa painui melkein mattoon\nasti.\n\nKreivi riensi hänen luokseen, nosti hänet ylös ja talutti hänet\ntuoliin. Siinä istuessaan Mercedes katseli Monte-Criston miehekkäitä\nkasvoja, joille tuska ja viha olivat painaneet uhkaavan leimansa.\n\n-- Enkö musertaisi tätä kirottua sukua! mutisi hän. -- Enkö tottelisi\nJumalaa, joka nosti minut haudastani tätä rankaisua varten! Mahdotonta,\nrouva, mahdotonta!\n\n-- Edmond, sanoi äitiparka koettaen kaikkia keinoja, -- koska kerran\nsanon teitä Edmondiksi, niin miksi ette sano minua Mercedekseksi?\n\n-- Mercedes, kertasi Monte-Cristo, -- Mercedes! Olette oikeassa,\nvieläkin tuntuu suloiselta lausua tuo nimi, ja ensi kerran pitkiin\naikoihin se tulee selvästi huuliltani. Mercedes, olen hokenut nimeänne,\nkun olen suruissani huokaillut, tuskasta valittanut ja kun rintani on\nepätoivosta korissut, olen sitä hokenut kyyristyessäni vilusta väristen\ntyrmäni olkivuoteelle, olen sitä hokenut ollessani tukehtumaisillani\nkuumuuteen ja viruessani kammioni kivipermannolla. Mercedes, minun\ntäytyy saada kostaa, sillä neljätoista vuotta olen kärsinyt,\nneljätoista vuotta itkenyt ja kironnut, nyt minun täytyy saada kostaa,\nMercedes.\n\nJa peläten taipuvansa rakastettunsa pyyntöihin kreivi kutsui kaikki\nmuistot vihansa avuksi.\n\n-- Kostakaa siis, Edmond, huudahti onneton äiti, -- mutta kostakaa\nsyyllisille, kostakaa hänelle, kostakaa minulle, mutta älkää pojalleni.\n\n-- Raamatussa sanotaan, vastasi Monte-Cristo: -- \"Isäin pahat teot\ntulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.\" Koska Jumala\nitse tämän profeetalleen saneli, niin miksi minä olisin Jumalaa\nparempi?\n\n-- Siksi, että Jumalalla on aika ja ikuisuus, joka ihmisiltä puuttuu.\n\nMonte-Cristo päästi huokauksen, joka kuului karjunnalta, ja tarttui\nmolemmin käsin kauniiseen tukkaansa.\n\n-- Edmond, jatkoi Mercedes ojentaen kätensä kreiviä kohden, -- Edmond,\nsiitä asti kuin teihin tutustuin, olen nimeänne jumaloinut ja\nmuistoanne kunnioittanut. Edmond, älkää saattako minua likaamaan sitä\njaloa ja puhdasta kuvaa, joka aina on sydämeeni heijastunut. Edmond,\njospa tietäisitte, kuinka usein olen rukoillut Jumalaa teidän tähtenne,\nsekä silloin, kun uskoin teidän vielä elävän, että silloin, kun luulin\nteidän kuolleen, niin, kuolleen! Luulin, että ruumiinne oli haudattu\nvankityrmän syvyyteen, luulin, että vanginvartijat olivat heittäneet\nsen syvään kuiluun, ja minä itkin! Mutta mitä muuta saatoin tehdä\npuolestanne kuin itkeä ja rukoilla? Kuulkaa minua, kymmenen vuotta näin\njoka yö saman unen. Kuulin, että olitte aikonut paeta, että olitte\nhiipinyt toisen vangin kääreliinoihin ja että ruumis sitten oli\nheitetty Ifin linnan kukkulalta mereen, ja että kiljahdus, jonka\npäästitte murskautuessanne kallioita vastaan, oli viimeinen elonmerkki,\nminkä vartijanne, pyövelinne kuulivat. No niin, Edmond, vannon kautta\npoikani, jonka henkeä rukoilen teitä säästämään, että kymmenen vuotta\nnäin joka yö unissani, miten miehet heiluttivat jotakin suurta ja\nmuodotonta Ifin linnan kalliolla; kymmenen vuotta kuulin joka yö tuon\nkamalan huudon, ja heräsin siihen kauhuissani kylmän hien valuessa\npitkin ruumistani. Minäkin, uskokaa minua, niin rikollinen kuin\nolenkin, olen saanut paljon kärsiä!\n\n-- Oletteko tuntenut isänne kuolevan poissa ollessanne? huudahti\nMonte-Cristo repien tukkaansa. -- Oletteko nähnyt rakastamanne naisen\nojentavan kätensä kilpailijallenne teidän viruessanne tyrmässä...?\n\n-- En, keskeytti Mercedes, -- mutta olen nähnyt sen miehen, jota\nrakastin, aikovan surmata poikani!\n\nMercedes lausui nämä sanat niin voimakkaalla tuskalla, niin\nepätoivoisella äänellä, että kreivin rinnasta nousi nyyhkytys. Leijona\noli kesytetty, voittaja oli voitettu.\n\n-- Mitä siis vaaditte minulta? sanoi hän. -- Sitäkö, että poikanne saa\nelää? Hyvä on, hän jää eloon!\n\nMercedes kiljahti ilosta, ja kreivin silmistä vuoti kaksi kyyneltä,\njotka kuitenkin pian kuivuivat. Varmaankin Jumala oli lähettänyt jonkun\nenkelinsä ne poimimaan, sillä Herran silmissä ne olivat kalliimmat kuin\nGuzaratin ja Ofirin kauneimmat helmet.\n\n-- Oi, huudahti Mercedes tarttuen kreivin käteen ja suudellen sitä, --\nkiitos, kiitos, Edmond! Sinä olet todellakin sellainen, jollaisena aina\nolet ollut ajatuksissani ja jollaisena sinua aina olen rakastanut! Nyt\nsen rohkenen sinulle sanoa.\n\n-- Sitä parempi, sanoi Monte-Cristo, -- sillä Edmond-raukalla ei ole\nenää pitkää elinaikaa iloitakseen rakkaudestanne. Kuollut palaa\nhautaansa, haamu katoaa yöhön.\n\n-- Mitä tarkoitatte, Edmond?\n\n-- Että minun täytyy kuolla, Mercedes, koska niin vaaditte.\n\n-- Kuolla! Kuka sen on sanonut? Kuka puhuu kuolemasta? Mistä tuo\nkuoleman ajatus on teihin tullut?\n\n-- Ette kai otaksu, että tultuani julkisesti häväistyksi koko katsomon\nläsnä ollessa, ystävienne ja poikanne läsnä ollessa, saatuani\ntaisteluhaasteen lapselta, joka kerskailee anteeksiannollani kuin\nvoitolla, ette kai otaksu, että minulla on enää halua elää hetkeäkään.\nLähinnä teitä, Mercedes, olen rakastanut itseäni, omaa arvoani,\ntarkoitan sitä voimaa, jolla nousin muiden miesten yläpuolelle. Tämä\nvoima oli elämäni. Yhdellä ainoalla sanalla sen murskaatte. Minä\nkuolen.\n\n-- Mutta eihän tästä kaksintaistelusta tule mitään, koska te annatte\nanteeksi.\n\n-- Kaksintaistelu tapahtuu, sanoi Monte-Cristo, -- mutta poikanne veren\nsijasta, joka olisi vuotanut maahan, tuleekin minun vereni sitä\nkostuttamaan.\n\nMercedes kiljahti ja syöksyi Monte-Cristoa kohden, mutta samassa hän\npysähtyi.\n\n-- Edmond, sanoi hän, -- meidän yläpuolellamme on Jumala, koska te\nelätte, koska olen nähnyt teidät jälleen, ja minä luotan häneen koko\nsydämestäni. Odottaessani hänen apuaan luotan sanaanne. Sanoittehan,\nettä poikani jää eloon, jää eloon?\n\n-- Hän jää, sanoi Monte-Cristo kummastuen, että Mercedes\nvastustelematta, hämmästymättä oli ottanut hänen uhrauksensa vastaan.\n\nMercedes ojensi kätensä kreiville.\n\n-- Edmond, sanoi hän kyynelsilmin, -- kuinka kauniisti menettelette,\nkuinka suuri on tekonne, kuinka ylevää se, että olette säälinyt\nvaimoparkaa, joka saapuu luoksenne toivoen aivan muuta kuin mitä onkaan\nsaanut. Suru on minua enemmän vanhentanut kuin ikä, enkä enää voi\nhymylläni enkä katseellani muistuttaa Edmondille tuota Mercedestä, jota\nhän niin ennen tuntikausia katseli. Uskokaa minua, Edmond, sanoinhan,\nettä minäkin olen paljon kärsinyt; murheellista on nähdä elämänsä\nkuluvan, eikä siitä ole jäänyt jäljelle ainoatakaan iloa, ainoatakaan\ntoivoa. Mutta se vain todistaa, että kaikki ei lopu maalliseen eloon.\nEi, sen tunnen kaikesta siitä, mikä vielä sydämessäni liikkuu. Sanon\nkerta vielä, Edmond, tuollainen anteeksiantaminen on suurta, kaunista\nja jaloa!\n\n-- Niin te sanotte, lausui Monte-Cristo. -- Mitä sanoisittekaan,\njos tietäisitte, kuinka suuren uhrin teille annan? Kuvitelkaa,\nettä iankaikkinen Jumala luotuaan maailman, tehtyään kaaoksen\nhedelmälliseksi, olisi jättänyt luomisen puolinaiseksi säästääkseen\nkyynelet enkeliltä, joka kerran saa itkeä meidän suurten syntiemme\ntähden; kuvitelkaa, että tehtyään kaiken valmiiksi, kaiken luotuaan,\nkaiken hedelmöitettyään, juuri ihaillessaan työtään, Jumala olisikin\nsammuttanut auringon ja jalallaan survaissut maapallon ikuiseen yöhön.\nSilloin voisitte kuvitella ... ei, ei, ette sittenkään voisi kuvitella,\nmitä kadotan tällä hetkellä, menettäessäni elämäni.\n\nMercedes loi kreiviin katseen, jossa kuvastui samalla kertaa kummastus,\nihailu ja kiitollisuus.\n\nMonte-Cristo painoi kasvonsa polttaviin käsiinsä, aivan kuin hänen\npäänsä ei enää kestäisi ajatusten painoa.\n\n-- Edmond, sanoi Mercedes, -- minulla on enää vain sana teille\nsanottavana.\n\nKreivi hymyili katkerasti.\n\n-- Edmond, jatkoi hän, -- saattepa nähdä, että vaikka otsani onkin\ntullut ryppyiseksi, silmäni himmentyneet, kauneuteni mennyt, vaikka\nMercedes ei enää kasvoiltaan muistutakaan entistä, niin sydän on\nhänellä aina pysynyt samana...! Hyvästi siis, Edmond, minulla ei ole\nenää mitään taivaalta pyydettävänä... Olen tavannut teidät yhtä jalona\nja yhtä suurena kuin ennenkin. Hyvästi, Edmond ... hyvästi ja kiitos!\n\nKreivi ei vastannut.\n\nMercedes avasi työhuoneen oven ja oli kadonnut, ennen kuin kreivi oli\nherännyt tuskastaan, johon kostotuumiensa raukeaminen hänet oli\nsyössyt.\n\nKello löi yksi Invalidikirkon tornissa, kun Mercedeksen vaunut,\nkolistessaan Champs-Elysées'n kiveystä vastaan, saivat kreivin\nnostamaan päänsä.\n\n-- Voi minua mieletöntä, sanoi hän, -- kun en sinä päivänä, jolloin\npäätin kostaa, repinyt sydäntä rinnastani!\n\n\n\n\n90. Taistelupaikalla\n\n\nMercedeksen lähdettyä pimeni kaikki Monte-Criston mielessä. Hänen\najatuksensa oli pysähtynyt, hänen voimansa väsähti, aivan kuin ruumis\nsuuren ponnistuksen jälkeen.\n\n-- Mitä! huokasi hän kynttilöiden hitaasti kuluessa ja palvelijoitten\nodotellessa kärsimättöminä eteishuoneessa, -- mitä, näin siis vaivoin\nlaadittu rakennukseni äkkiä sortuu sanan, henkäisyn vaikutuksesta!\nMinuuteni, josta niin paljon ylpeilin, jonka näin niin perin pienenä\nIfin linnan tyrmässä ja jonka sittemmin tein niin suureksi, onkin\nhuomenna vain tomua! En sure ruumiini kuolemaa, onhan tämä elollisen\nmuodon sammuminen lepo, jonne kaikki pyrkivät, jonne jokainen onneton\ntoivoo, olenhan jo kauan kaivannut kaiken aineellisen loppumista ja\nkulkenut sitä kohden nälän tietä sinä hetkenä, jolloin apotti Faria\nilmestyi tyrmääni. Mitä on kuolema? Askel pitemmälle tyyneyttä kohden\nja toinen hiljaisuutta kohden. En sure elämäni päättymistä, vaan\nvaivalloisesti laatimieni tuumien sortumista. Sallimus, jonka uskoin\nniitä suosivan, onkin siis vastustanut niitä! Jumala ei siis\ntahtonutkaan niiden täyttyvän. Nostin soihdun, joka oli melkein yhtä\nraskas kuin maailma, ja luulin jaksavani kantaa sen loppuun asti, mutta\nse vastasikin siis vain toiveitani eikä voimiani, ja minun täytyy\nlaskea se käsistäni jo puolitiessä. Minun täytyy siis jälleen uskoa\nkohtaloon, minun, joka neljänätoista epätoivon vuonna ja kymmenenä\ntoivon vuonna olen luottanut sallimukseen.\n\nJa tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että sydämeni, jonka luulin\nkuolleen, olikin vain puutunut ja tointui jälleen, alkoi sykkiä, ja\nminä antauduin tämän sykinnän tuskan valtaan kuullessani naisen äänen!\n\nMutta, jatkoi kreivi miettien tarkemmin seuraavan päivän kamalaa tuhoa,\njonka Mercedes siis oli saanut aikaan, -- eihän tuo jalosydäminen\nnainen voi näin itsekkäästi suostua siihen, että minä täysissä\nvoimissani annan surmata itseni! Niin pitkälle hän ei voi mennä\näidinrakkaudessaan. On rikos liioitella noin hyvettään! Ei, hän on\nvarmaankin päättänyt järjestää jonkin tunteellisen kohtauksen, hän\nheittäytyy miekkojemme väliin, mutta taistelukentällä on naurettavaa\nse, mikä täällä oli ylevää.\n\nJa ylpeyden puna nousi kreivin otsalle.\n\n-- Naurettavaa, sanoi hän, -- ja se kohdistuu minuun... Minä\nnaurettava! Mieluummin sitten kuolen!\n\nJa liioitellessaan näin mielessään seuraavan päivän tapauksia, joihin\noli joutunut luvatessaan Mercedekselle säästää hänen poikansa, kreivi\njohtui sanomaan:\n\n-- Kuinka tyhmää onkaan tekeytyä jalomieliseksi ja asettua itseään\npuolustamatta tuon nuoren miehen pistoolin suun eteen! Hän ei koskaan\nuskoisi, että kuolemani on itsemurha, ja niin menee muistonikin\npilalle... Eihän tämä ole turhamaisuutta, hyvä Jumala, vaan oikeutettua\nylpeyttä...? Muistoni kunnian vuoksi maailman on tiedettävä, että minä\nitse vapaaehtoisesti, omasta tahdostani suostuin laskemaan alas käteni,\njonka jo olin nostanut iskuun, ja että minä tällä kädellä, joka muihin\niski voimakkaasti, nyt iskinkin itseeni. Sen täytyy tapahtua, minä teen\nsen.\n\nHän tarttui kynään, otti pöydältä salalaatikosta paperin, jossa oli\nhänen testamenttinsa, ja kirjoitti sen alareunaan lisäyksen\nselittääkseen syyn kuolemaansa.\n\n-- Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta\nkohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan\npitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat\nkuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on\nheidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää,\nettä sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on\nmuuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet\nrangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain\nvaihtaneet ajan ikuisuuteen.\n\nHänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja\nvalaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän\nsallimuksen muuttuneen tahdon.\n\nKello oli viisi aamulla.\n\nÄkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan\ntukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta\nei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui\nvarmuudeksi.\n\nSilloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa\nHaydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut\nlähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut\nvoinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui\nsiinä pää taaksepäin taipuneena, käsivarret sivuille valahtaneina.\n\nAukenevan oven ääni ei herättänyt häntä. Monte-Cristo loi häneen hellän\nja katuvan katseen.\n\n-- Mercedes muisti, että hänellä on poika, sanoi hän, -- mutta minä\nunohdin, että minulla on tytär.\n\nSitten hän jatkoi pudistaen suruissaan päätään:\n\n-- Haydée-parka, hän tahtoi nähdä minut, tahtoi puhua kanssani, hän\njoko pelkäsi tai aavisti jotakin... En voi lähteä sanomatta hänelle\nhyvästi, en voi kuolla uskomatta hänelle kaikkea.\n\nJa hän palasi hiljaa entiselle paikalleen ja kirjoitti edellisten\nrivien lisäksi seuraavaa:\n\n    Määrään Maximilien Morrelille, ratsuväen kapteenille ja entisen\n    isäntäni, marseillelaisen laivanvarustajan, Pierre Morrelin\n    pojalle, kaksikymmentä miljoonaa, joista hän antakoon osan\n    sisarelleen Julielle ja langolleen Emmanuelille, ellei hän luule\n    tämän ylimääräisen rikkauden vahingoittavan heidän onneaan. Nämä\n    kaksikymmentä miljoonaa on kätketty luolaani Monte-Criston\n    saarelle, ja Bertuccio tuntee säilytyspaikan.\n\n    Jos hänen sydämensä on vapaa ja hän tahtoo ottaa vaimokseen\n    Haydéen, Janinan pashan Alin tyttären, jonka olen kasvattanut\n    isän rakkaudella ja joka hellii minua aivan kuin tytär, niin\n    hän täyttää, ei viimeistä tahtoani, vaan viimeisen toivomukseni.\n\n    Yllä oleva testamenttini on jo määrännyt Haydéelle kaiken muun\n    omaisuuteni, tilukseni, englantilaiset, itävaltalaiset ja\n    hollantilaiset arvopaperini, kalustukseni eri taloissani ja\n    palatseissani, joiden arvo, kun siitä on otettu nuo kaksikymmentä\n    miljoonaa ja palvelijoilleni tulevat lahjoitukset, nousee noin\n    kuuteenkymmeneen miljoonaan.\n\nHän oli kirjoittanut nämä viimeiset sanat, kun hän kuuli kirkaisun\ntakaansa ja kynä putosi hänen kädestään.\n\n-- Haydée, sanoi hän, -- oletko lukenut mitä kirjoitin?\n\nPäivä oli alkanut paistaa nuoren naisen silmiin, hän oli herännyt ja\ntullut kreivin luo kepein askelin, joiden äänen matot tukahduttivat.\n\n-- Valtiaani, sanoi hän, -- miksi kirjoitatte tällä tavoin tällaisena\nhetkenä? Miksi lahjoitatte minulle kaiken omaisuutenne? Lähdettekö siis\nluotani pois?\n\n-- Lähden matkalle, enkelini, sanoi Monte-Cristo sanomattoman\nalakuloisesti ja hyvin hellästi, -- ja jos sattuu tapahtumaan\nonnettomuus...\n\nKreivi vaikeni.\n\n-- Entä sitten...? kysyi nuori tyttö käskevällä äänellä, jota kreivi ei\nennen ollut kuullut hänen suustaan ja joka sai hänet värisemään.\n\n-- Jos minulle tapahtuu onnettomuus, jatkoi Monte-Cristo, -- niin\ntahdon, että tyttäreni tulee onnelliseksi.\n\nHaydée hymyili surullisesti pudistaen päätään.\n\n-- Aiotte siis kuolla, valtiaani? sanoi hän.\n\n-- Kuolemaa on aina pidettävä mielessä, lapseni.\n\n-- Jos kuolette, niin lahjoittakaa silloin omaisuutenne muille; jos\nkuolette ... en minä mitään enää tarvitse.\n\nHän tarttui paperiin, repi sen neljäksi kappaleeksi ja heitti ne\nkeskelle lattiaa. Kun uupunut orjatar tällä tavoin oli osoittanut\nharvinaisen suurta tarmoa, olivat hänen voimansa loppuneet, hän vaipui\nmaahan pyörtyneenä.\n\nMonte-Cristo kumartui hänen puoleensa ja nosti hänet syliinsä.\nNähdessään nämä kalpeat kasvot, kauniit silmät ummessa, hän tuli ensi\nkertaa ajatelleeksi, että nuori tyttö mahdollisesti rakasti häntä\nmuullakin tavoin kuin tyttären rakkaudella.\n\n-- Oi, huokasi hän aivan toivottomana, -- minä voisin siis vielä tulla\nonnelliseksi!\n\nSitten hän kantoi Haydéen hänen huoneistoonsa ja jätti hänet vielä\ntainnoksissa palvelijattarien huostaan. Hän palasi huoneeseensa, sulki\noven ja kirjoitti testamentin uudelleen.\n\nLopetettuaan sen hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Kreivi lähestyi\nikkunaa ja näki Morrelin astuvan niistä Emmanuelin seurassa.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, -- jo oli aikakin!\n\nHän sulki testamenttinsa kolmella sinetillä.\n\nVähän sen jälkeen hän kuuli salongista askelten ääntä. Hän meni itse\navaamaan, Morrel astui sisään.\n\nHän oli tullut melkein kaksikymmentä minuuttia liian varhain.\n\n-- Tulen ehkä liian varhain, herra kreivi, sanoi hän, -- mutta sanon\nsuoraan, etten ole voinut nukkua minuuttiakaan, ja samoin on ollut\nmuidenkin laita meidän talossamme. Minun täytyi saada nähdä\nitsetietoinen rohkeutenne tunteakseni taas itsenikin varmaksi.\n\nMonte-Cristo ei voinut hillitä itseään kuullessaan tällaisen\ntodistuksen nuoren miehen ystävyydestä; hän ei ojentanut kättään, vaan\navasi hänelle sylinsä.\n\n-- Morrel, sanoi hän, -- kuinka kaunis tämä päivä minulle onkaan, kun\nnäen teidänkaltaisenne miehen minua rakastavan. Hyvää päivää, herra\nEmmanuel. Tulette siis todistajakseni, Maximilien?\n\n-- Tietysti, sanoi nuori mies, -- epäilittekö sitä?\n\n-- Mutta jos olenkin väärässä...\n\n-- Katselin teitä koko tuon taisteluhaasteen ajan, mietin tämän yön\njärkähtämättömyyttänne, ja olin varma siitä, että oikeus oli teidän\npuolellanne, muussa tapauksessa ei enää laisinkaan voi luottaa kasvojen\nilmeisiin.\n\n-- Mutta, Morrel, onhan Albert ystävänne.\n\n-- Hän on vain tuttavani, herra kreivi.\n\n-- Näittehän hänet samana päivänä ensi kertaa kuin minutkin.\n\n-- Se on totta. Teidän täytyi siitä minulle huomauttaa, ennen kuin sen\nmuistin.\n\n-- Kiitos, Morrel.\n\nSitten hän löi kelloon ja sanoi Alille, joka heti tuli huoneeseen:\n\n-- Toimita tämä notaarilleni, Ali. Se on testamenttini, Morrel.\nKuoltuani menkää ottamaan selkoa sen sisällyksestä.\n\n-- Mitä, huudahti Morrel, -- kuoltuanne?\n\n-- Onhan kaikki otettava varteen, ystäväni. Mutta mitä teitte eilen\nminusta erottuanne?\n\n-- Olin Tortonilla, jossa toivoin tapaavani Château-Renaud'n ja\nBeauchampin. Tunnustan suoraan etsineenikin heitä.\n\n-- Miksi, johan kaikesta oli sovittu?\n\n-- Kuulkaahan, kreivi, tämä asia on vakava ja peruuttamaton.\n\n-- Epäilittekö sitä?\n\n-- En. Solvaus oli julkinen, ja kaikki jo puhuivat siitä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Toivoin voivani saada aseet vaihdetuiksi, pistoolit miekkoihin.\nPistooli on aina sokea.\n\n-- Onnistuitteko? kysyi nopeasti Monte-Cristo, jossa oli herännyt\nheikko toivo.\n\n-- En, sillä kaikki tiesivät, kuinka taitava olette miekkailemaan.\n\n-- Kuka siitä on kertonut?\n\n-- Miekkailunopettajat, joiden kanssa olette miekkaillut.\n\n-- Ehdotukseenne ei siis suostuttu?\n\n-- Sain jyrkästi kieltävän vastauksen.\n\n-- Morrel, sanoi kreivi, -- oletteko koskaan nähnyt minun ampuvan\npistooleilla?\n\n-- En koskaan.\n\n-- Meillä on vielä aikaa, katsokaa.\n\nMonte-Cristo otti pistoolin, joka oli ollut hänen kädessään Mercedeksen\ntullessa, kiinnitti ristiässän teräslevyyn ja ampui neljällä\nlaukauksella siitä kärjet.\n\nJoka laukauksella Morrel kalpeni.\n\nHän tarkasti Monte-Criston käyttämiä kuulia ja huomasi ne isojen\nhaulien kokoisiksi.\n\n-- Tämähän on kamalaa, sanoi hän. -- Katsokaahan, Emmanuel.\n\nSitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:\n\n-- Kreivi, taivaan nimessä, älkää surmatko Albertia! Onnettomalla\npojalla on äiti!\n\n-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- eikä minulla ole äitiä.\n\nNämä sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Morrel värisi.\n\n-- Teitä on loukattu, kreivi?\n\n-- Niin on, entä sitten?\n\n-- Teidän oikeutenne on ampua ensimmäiseksi.\n\n-- Minäkö ammun ensimmäiseksi?\n\n-- Niin, sen sain aikaan tai oikeammin sanoen vaadin. Mehän teimme\nheille niin paljon myönnytyksiä, että heidän täytyi tehdä ainakin tämä\nmeille.\n\n-- Ja kuinka monen askelen päästä!\n\n-- Kahdenkymmenen.\n\nKamala hymy nousi kreivin huulille.\n\n-- Morrel, älkää unohtako mitä näitte, sanoi hän.\n\n-- Albert ei pelastu muussa tapauksessa kuin siinä, että mielenliikutus\nsaa teissä vallan.\n\n-- Minussako mielenliikutus? sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Tai jalomielisyys, ystäväni. Kun olen varma ampumataidostanne, niin\nvoin lausua erään seikan, joka muussa tapauksessa olisi tuntunut\nnaurettavalta.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Lävistäkää hänen käsivartensa, haavoittakaa häntä, mutta älkää\nsurmatko.\n\n-- Morrel, kuulkaa sanani, lausui kreivi, -- teidän ei tarvitse pyytää\nminua armahtamaan herra Morcerfia. Ilmoitan jo edeltäpäin, että herra\nMorcerfia kohdellaan niin hyvin, että hän voi kaikessa rauhassa palata\nkotiin molempien ystäviensä seurassa, jota vastoin minä...\n\n-- Te...?\n\n-- Se on eri asia, minut kannetaan kotiin.\n\n-- Mahdotonta, sanoi Maximilien aivan suunniltaan.\n\n-- Niin käy kuin olen sanonut, rakas Morrel. Herra Morcerf surmaa\nminut.\n\nMorrel katsoi kreiviin ymmärtämättä enää mitään.\n\n-- Mitä teille on tapahtunut eilisillan jälkeen, herra kreivi?\n\n-- Samaa kuin tapahtui Brutukselle ennen Filippoin taistelua. Olen\nnähnyt haamun.\n\n-- Ja tuo haamu?\n\n-- Tuo haamu, Morrel, sanoi, että minä olen elänyt jo kylliksi kauan.\n\nMaximilien ja Emmanuel katsoivat toisiinsa. Monte-Cristo otti kellon\ntaskustaan.\n\n-- Lähtekäämme, sanoi hän, -- kello on viisi minuuttia yli seitsemän,\nja kaksintaistelu tapahtuu täsmälleen kello kahdeksan.\n\nVaunut olivat valmiina. Monte-Cristo astui niihin molempien todistajien\nseurassa.\n\nKulkiessaan käytävän läpi oli kreivi pysähtynyt eräälle ovelle\nkuuntelemaan, ja Maximilien ja Emmanuel, jotka hienotunteisina olivat\nastuneet muutaman askelen eteenpäin, olivat kuulevinaan, miten hän\nhuokasi erottaessaan oven takaa nyyhkytystä.\n\nLyönnilleen kello kahdeksan he olivat määräpaikalla.\n\n-- Olemme perillä, sanoi Morrel pistäen päänsä vaunun ikkunasta, -- ja\nolemme ensimmäiset.\n\n-- Anteeksi, armollinen herra, sanoi Baptistin, joka pelokkaana oli\nseurannut isäntäänsä, -- olen näkevinäni tuolla puiden suojassa vaunut.\n\nMonte-Cristo hypähti notkeasti vaunuista ja ojensi kätensä Emmanuelille\nja Maximilienille auttaakseen heitä astumaan alas. Maximilien piti\nkreivin kättä omassaan.\n\n-- On hyvä pidellä tällaista kättä, sanoi hän. -- Se on sellaisen\nmiehen käsi, jonka elämä on riippuvainen hänen ajamansa asian\noikeudesta.\n\n-- Näen todellakin tuolla kaksi nuorta miestä, jotka näyttävät\nodottavan jotakin, sanoi Emmanuel.\n\nMonte-Cristo veti Morrelin pari askelta hänen lankonsa selän taakse.\n\n-- Maximilien, kysyi hän, -- onko sydämenne vapaa?\n\nMorrel katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.\n\n-- En pyydä teiltä mitään tunnustuksia, rakas ystävä, teen teille vain\nkysymyksen. Vastatkaa ainoastaan myöntävästi tai kieltävästi, muuta en\npyydä.\n\n-- Rakastan erästä nuorta tyttöä, kreivi.\n\n-- Rakastatteko häntä syvästikin?\n\n-- Enemmän kuin elämääni.\n\n-- Siis sekin toivo sammui, sanoi Monte-Cristo.\n\nSitten hän lisäsi huoaten:\n\n-- Haydée-parka!\n\n-- Toden totta, huudahti Morrel, -- ellen tietäisi teitä rohkeaksi,\nluulisin teidän pelkäävän.\n\n-- Siksi, että ajattelen erästä, joka minun täytyy jättää, ja se tekee\nminut surulliseksi. Niinkö huonosti sotilas ymmärtää, mikä on\nrohkeutta? Surisinko sitä, että luovun elämästäni? Mitä minä välitän\nkuolemasta tai elämästä, minä, joka olen viettänyt kaksikymmentä vuotta\nelämän ja kuoleman välillä? Olkaa rauhassa, Morrel, jos tämä on\nheikkoutta, niin näytän sen vain teille. Tiedän, että elämä on salonki,\njosta on lähdettävä kohteliaasti ja kunniallisesti, nimittäin kumartaen\nja maksaen pelivelkansa.\n\n-- Tuo on miehekästä puhetta, sanoi Morrel. -- Asiasta toiseen,\ntoitteko ampuma-aseet?\n\n-- Minä? Miksi sen olisin tehnyt? Toivon noiden toisten herrojen\npitäneen niistä huolen.\n\n-- Minä menen kysymään, sanoi Morrel.\n\n-- Mutta älkää ryhtykö mihinkään sovitteluihin.\n\n-- En, olkaa rauhassa!\n\nMorrel lähestyi Beauchampia ja Château-Renaud'ta. Nähdessään nuoren\nmiehen tulevan heitä kohden he astuivat muutaman askelen eteenpäin.\n\nNuoret herrat tervehtivät toisiaan, elleivät juuri ystävällisesti niin\nainakin kohteliaasti.\n\n-- Anteeksi, hyvät herrat, sanoi Morrel, -- en näe herra Morcerfia.\n\n-- Tänä aamuna hän lähetti meille sanan ilmoittaen tapaavansa meidät\nvasta taistelupaikalla, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Ah! sanoi Morrel.\n\nBeauchamp otti kellonsa taskustaan.\n\n-- Viisi minuuttia yli kahdeksan! Vielä ei ole aikaa mennyt hukkaan,\nherra Morrel.\n\n-- En suinkaan sitä tarkoittanut, sanoi Maximilien.\n\n-- Tuossa tulevatkin vaunut, sanoi Château-Renaud.\n\nVaunut lähestyivät täyttä kyytiä tienristeystä, jossa he seisoivat.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Morrel, -- olette kai tuoneet pistoolit. Herra\nMonte-Cristo sanoo luopuneensa oikeudesta käyttää omiaan.\n\n-- Olemme otaksuneetkin, että kreivi olisi hienotunteinen, herra\nMorrel, vastasi Beauchamp, -- ja olen tuonut mukanani pistoolit, jotka\nostin kahdeksan tai kymmenen päivää sitten, koska luulin tarvitsevani\nniitä itse vastaavassa tilanteessa. Ne ovat aivan uudet, eikä niitä ole\nvielä laisinkaan käytetty. Tahdotteko tarkastaa ne?\n\n-- Herra Beauchamp, sanoi Morrel kumartaen, -- koska vakuutatte, ettei\nherra Morcerf näitä aseita tunne, niin ymmärrättehän, että teidän\nsananne riittää täydellisesti.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Château-Renaud, -- Morcerf ei tullutkaan noissa\nvaunuissa, vaan Franz ja Debray.\n\nMainitut herrat lähestyivät heitä.\n\n-- Te täällä, hyvät herrat! sanoi Château-Renaud katellen heitä. --\nMikä sattuma teidät tänne tuo?\n\n-- Albert on pyytänyt meitä tulemaan tänne, sanoi Debray.\n\nBeauchamp ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa kummastuneina.\n\n-- Hyvät herrat, luulen ymmärtäväni asian, sanoi Morrel.\n\n-- Selittäkää!\n\n-- Eilen iltapäivällä sain herra Morcerfilta kirjeen, jossa hän pyysi\nminua tulemaan oopperaan.\n\n-- Niin minäkin sain, sanoi Debray.\n\n-- Niin minäkin, sanoi Franz.\n\n-- Niin mekin, sanoivat Château-Renaud ja Beauchamp.\n\n-- Hän tahtoi, että olisimme todistamassa taisteluhaastetta ja nyt hän\ntahtoo meidät taistelunkin todistajiksi, sanoi Morrel.\n\n-- Se on varmaankin syynä, herra Morrel. Epäilemättä olette arvannut\noikein.\n\n-- Mutta Albertia itseään ei kuulu, mutisi Château-Renaud. -- Hän on jo\nmyöhästynyt kymmenen minuuttia.\n\n-- Tuossa hän on, sanoi Beauchamp, -- hän tulee ratsain, kiitäen täyttä\nlaukkaa palvelijansa seuraamana.\n\n-- Kuinka ajattelematonta tulla pistoolitaisteluun ratsain, sanoi\nChâteau-Renaud. -- Minähän olin antanut hänelle hyviä neuvoja.\n\n-- Ja sitä paitsi kaulus kaulassaan, takki auki ja valkoiset liivit\nyllään. Miksi hän ei yhtä hyvin ole pannut mustaa täplää sydämen\nkohdalle? Toimitus olisi silloin päättynyt pikemmin.\n\nTällä välin Albert oli tullut kymmenen askelen päähän nuorten miesten\nmuodostamasta ryhmästä ja pysäytti hevosensa. Hän hyppäsi sen selästä\nja heitti ohjakset palvelijalleen.\n\nAlbert lähestyi.\n\nHän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet; huomasi,\nettei hän ollut hetkeäkään nukkunut yöllä.\n\nKoko hänen olemuksessaan oli juhlallinen surumielisyys, joka oli\nhänelle vierasta.\n\n-- Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän, -- että olette noudattaneet\nkutsuani. Olkaa varmoja siitä, että tunnen kiitollisuutta tämän uuden\nystävyydentodistuksen tähden.\n\nMorrel oli Albertin lähestyessä perääntynyt kymmenkunta askelta ja\nseisoi syrjässä.\n\n-- Teillekin, herra Morrel, kuuluu osa kiitoksestani, sanoi Albert. --\nTulkaa lähemmäksi, ette ole täällä suinkaan liikaa.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Maximilien, -- ehkä ette tiedä, että minä olen\nkreivi Monte-Criston todistajana?\n\n-- En ollut varma, mutta arvelin niin. Mutta sitä parempi; mitä enemmän\ntäällä on kunnon miehiä läsnä, sitä tyytyväisempi olen.\n\n-- Herra Morrel, sanoi Château-Renaud, -- voitte ilmoittaa kreivi\nMonte-Cristolle, että herra Morcerf on tullut ja että me olemme\nvalmiit.\n\nMorrel astui muutaman askelen toimittaakseen tämän asian. Beauchamp\notti tällä välin pistoolilaatikon vaunuista.\n\n-- Odottakaa, hyvät herrat, sanoi Albert, -- minulla on pari sanaa\nsanottavana kreivi Monte-Cristolle.\n\n-- Kahden keskenkö? kysyi Morrel.\n\n-- Ei, vaan kaikkien kuullen.\n\nAlbertin todistajat katsoivat kummastuneina toisiinsa. Franz ja Debray\nvaihtoivat muutaman sanan puoliääneen, ja Morrel meni ilomielin\nilmoittamaan asian kreiville, joka kuljeksi eräällä käytävällä\nEmmanuelin seurassa.\n\n-- Mitä asiaa hänellä on minulle? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- En tiedä, mutta hän tahtoo puhua kanssanne.\n\n-- Kun hän vain ei kiusaisi Jumalaa jollakin uudella loukkauksella,\nsanoi Monte-Cristo.\n\n-- En luule, että hänellä on sellaisia aikeita, sanoi Morrel.\n\nKreivi lähti Albertia kohden Maximilienin ja Emmanuelin seurassa. Hänen\ntyyneytensä ja vakavuutensa oli omituisena vastakohtana Albertin\nrauhattomuudelle. Albert lähestyi häntä mukanaan nuo neljä muuta.\n\nKolmen askelen päässä toisistaan kreivi ja Albert pysähtyivät.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- tulkaa lähemmäksi. Tahdon,\nettä kuulette joka sanan, mikä minulla on kunnia lausua kreivi\nMonte-Cristolle, sillä kaikki, mitä hänelle sanon, pitää teidän\nkertoa muille, niin oudolta kuin se saattaakin tuntua.\n\n-- Minä odotan, sanoi kreivi.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Albert, ja hänen äänensä värisi alussa, mutta\nvarmistui sitten. -- Hyvä herra, olen syyttänyt teitä siitä, että\nolette levitellyt tietoja kreivi Morcerfin esiintymisestä Epeiroksessa,\nsillä olkoon kreivi kuinka syyllinen tahansa, niin ei teillä mielestäni\nollut oikeutta rangaista häntä. En kiirehdi pyytämään anteeksi Fernand\nMondegon petosta Ali-pashaa kohtaan, vaan kalastaja Fernandin petosta\nteitä kohtaan ja niitä onnettomuuksia, jotka ovat olleet tämän teon\nseurauksena. Sen vuoksi sanonkin ja julkisesti tunnustan: teillä on\nollut täysi oikeus rangaista isääni, ja minä, hänen poikansa, kiitän\nteitä siitä, ettette ole tehnyt enempää.\n\nJos salama olisi äkkiä iskenyt keskelle tätä seuraa, ei se olisi heitä\nenempää hämmästyttänyt kuin tämä Albertin selitys.\n\nMonte-Criston silmät olivat hitaasti nousseet taivasta kohden, ja\nniissä välkkyi syvä kiitollisuus. Hän ei voinut kylliksi ihailla sitä,\nettä Albertin tulinen luonne, jonka rohkeuden hän selvästi oli tullut\nhuomaamaan roomalaisten rosvojen parissa, oli äkkiä näin nöyrtynyt. Se\noli Mercedeksen vaikutusta ja nyt kreivi ymmärsi, miksi tämä ei\nedellisenä iltana ollut vastustanut hänen uhriaan. Hänhän oli jo\nsilloin tietänyt sen tarpeettomaksi.\n\n-- Nyt, herra kreivi, sanoi Albert, -- jos tämä anteeksipyyntö on\nmielestänne kyllin täydellinen, niin pyydän teitä ojentamaan minulle\nkätenne. Lähinnä erehtymättömyyden suurta avua, joka teillä niin\nsuuressa määrin näyttää olevan, kunnioitan sitä, että ihminen tunnustaa\nerehdyksensä. Tämä tunnustaminen koskee yksinomaan minua. Minä toimin\nniin kuin ihmiset tavallisesti toimivat, te menettelitte niin kuin\nJumala. Vain enkeli saattoi estää toisen meistä kuolemasta; tämä enkeli\nastui alas taivaasta, ja ellei hän voinutkaan tehdä meistä ystäviä,\nsillä sehän on valitettavasti mahdotonta, niin hän on ainakin saanut\nmeidät kunnioittamaan toisiamme.\n\nSilmät liikutuksesta kosteina Monte-Cristo ojensi kätensä Albertille.\nAlbert tarttui siihen kiivaasti ja puristi sitä katseessaan\nkunnioittavaa pelkoa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- kreivi Monte-Cristo varmaankin hyväksyy\nanteeksipyyntöni. Olin äkkipikaisuudessa hyökännyt häntä vastaan. Nyt\nolen hairahdukseni sovittanut. Toivon, että ihmiset eivät pidä minua\nraukkamaisena sen vuoksi, että olen toiminut omantuntoni mukaan. Mutta\njos joku on siinä suhteessa toista mieltä, sanoi nuori mies nostaen\npäänsä pystyyn aivan kuin heittäen haasteen ystävilleen ja\nvihamiehilleen, -- niin olen valmis saattamaan hänet toisiin\najatuksiin.\n\n-- Mitä tänä yönä onkaan tapahtunut? kysyi Beauchamp\nChâteau-Renaud'lta. -- Minun mielestäni meidän asemamme tässä on\njokseenkin nolo.\n\n-- Se on totta, Albertin teko on joko hyvin raukkamainen tai hyvin\nkaunis, vastasi paroni.\n\n-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi Debray Franzilta. -- Kreivi\nMonte-Cristo häpäisee herra Morcerfia, ja hänen poikansa katsoo, että\nkreivi on menetellyt oikein. Mutta vaikka minun suvussani olisi\nkymmenen Janinaa, pitäisin velvollisuutenani taistella kymmenen kertaa.\n\nMonte-Cristoa painoivat kahdenkymmenenneljän vuoden takaiset muistot,\neikä hän ajatellut Albertia, ei Beauchampia, ei Château-Renaud'ta, ei\nketään läsnä olevaa. Hän ajatteli tuota uljasta naista, joka oli tullut\npyytämään häneltä poikansa henkeä ja joka sitten oli pelastanut hänen\nhenkensä ilmaisemalla kamalan perhesalaisuuden, niin kamalan, että se\nainiaaksi voi nuoressa miehessä sammuttaa pojan rakkauden isäänsä.\n\n-- Sallimus! Sallimus vaikuttaa aina! sopersi hän. -- Vasta tänään\ntiedän varmasti, että olen Jumalan lähettämä!\n\n\n\n\n91. Äiti ja poika\n\n\nKreivi Monte-Cristo kumarsi viidelle nuorelle miehelle hymyillen\nsamalla alakuloisesti ja arvokkaasti ja nousi Maximilienin ja\nEmmanuelin kanssa vaunuihin.\n\nAlbert, Beauchamp ja Château-Renaud jäivät taistelupaikalle.\n\nNuori mies loi todistajiinsa katseen, joka olematta arka tiedusteli\nheidän mielipiteitään äskeisten tapahtumien johdosta.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Beauchamp ensimmäisenä, joko toisia herkempänä\ntai teeskennellen vähemmän, -- sallikaa minun onnitella teitä. Tämä oli\ntodellakin odottamaton loppu ikävälle asialle.\n\nAlbert seisoi vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Château-Renaud tyytyi\npieksämään kenkäänsä notkealla kepillään.\n\n-- Emmekö jo lähde? sanoi hän kiusallisen äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Milloin vain tahdotte, vastasi Beauchamp, -- antakaa minulle vain\nensin aikaa onnitella herra Morcerfia. Hän on tänään osoittanut\njalomielisyyttä ja ritarillisuutta ... joka on harvinaista maailmassa.\n\n-- Niin on, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Suurenmoistahan on voida siinä määrin hallita itseään, jatkoi\nBeauchamp.\n\n-- Se on kyllä totta. Mitä minuun tulee, niin se olisi ollut minulle\naivan mahdotonta, sanoi Château-Renaud kylmäkiskoisesti.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Albert, -- ette varmaankaan ymmärrä, että kreivi\nMonte-Criston ja minun välilläni on tapahtunut jotakin sangen\nvakavaa...\n\n-- Olemme kyllä, olemme kyllä, sanoi Beauchamp heti, -- mutta kaikki\ntyhjäntoimittajamme eivät ymmärrä, kuinka sankarillisesti olette\nmenetellyt, ja ennemmin tai myöhemmin teidän on pakko selittää se\nheille tavalla, joka ei ole heidän terveydelleen ja hengelleen oikein\nedullista. Annanko teille ystävän neuvon? Lähtekää Napoliin, Haagiin\ntai Pietariin, missä ymmärretään kunnia-asiat selvemmin kuin täällä\ntyperässä Pariisissa. Sinne päästyänne harjoitelkaa ahkerasti\npistoolilla ampumista ja miekkailua. Menetelkää niin, että palatessanne\nPariisiin muutaman vuoden kuluttua olette siksi unohdettu tai siksi\nkunnioitettu näiden harjoitustenne tähden, että saatte olla rauhassa.\nEnkö olekin oikeassa, herra Château-Renaud?\n\n-- Se on minunkin mielipiteeni täydellisesti, sanoi paroni. -- Ei\nmikään synnytä vaarallisia kaksintaisteluja siinä määrin, kuin\ntulokseton kaksintaistelu.\n\n-- Kiitos, hyvät herrat, vastasi Albert kylmäkiskoisesti hymyillen. --\nNoudatan neuvoanne, en siksi, että sen minulle annatte, vaan siksi,\nettä itsekin aioin lähteä Ranskasta. Kiitän teitä myöskin siitä\npalveluksesta, jonka minulle teitte tulemalla todistajikseni. Se painuu\nsitäkin syvemmälle mieleeni, koska se on ainoa, joka äskeisten\nsanojenne perusteella jää muistiini.\n\nChâteau-Renaud ja Beauchamp katsoivat toisiinsa. Ääni, jolla Morcerf\nlausui kiitoksensa, osoitti sellaista päättäväisyyttä, että seurustelu\nolisi käynyt hankalaksi, jos keskustelua olisi jatkunut pitemmälle.\n\n-- Hyvästi, Albert, sanoi Beauchamp äkkiä ojentaen veltosti kätensä\nnuorelle miehelle, joka ei näyttänyt tointuvan huumaustilastaan.\n\nAlbert ei tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen ojennettuun käteen.\n\n-- Hyvästi, sanoi Château-Renaud vuorostaan pitäen vasemmassa kädessään\nsiroa keppiään ojentaessaan oikean.\n\nAlbertin huulet sopersivat tuskin kuultavasti: Hyvästi! Mutta hänen\nkatseensa oli sitä ilmeikkäämpi, siinä kuvastui hillittyä suuttumusta,\nylpeää halveksumista ja jaloa harmia.\n\nTodistajien noustua vaunuihin hän seisoi vielä jonkin aikaa\nliikkumattomana ja alakuloisena paikallaan. Sitten hän äkkiä päästi\nhevosensa ohjakset irti puusta, johon palvelija ne oli sitonut, hyppäsi\nsatulaan ja läksi ajamaan täyttä laukkaa Pariisia kohden.\nNeljännestuntia myöhemmin hän tuli Helder-kadun varrella olevaan\nasuntoonsa.\n\nAstuessaan hevosen selästä hän oli näkevinään kreivin makuuhuoneen\nikkunasta isänsä kalpeat kasvot. Albert käänsi huokaisten päänsä\nsyrjään ja astui sivurakennukseensa.\n\nSinne tultuaan hän loi viimeisen katseen kaikkeen siihen rikkauteen,\njoka oli tehnyt hänen elämänsä suloiseksi lapsuudesta asti. Hän katsoi\ntauluja, joiden ihmiset näyttivät hymyilevän hänelle ja joiden\nmaisemissa värit hehkuivat. Sitten hän irrotti kehyksestä äitinsä kuvan\nja kääri sen kokoon jättäen kultakehyksen ympäröimään mustaa aukkoa.\n\nSen jälkeen hän järjesti kaikki kauniit turkkilaiset aseet,\nenglantilaiset kiväärit, japanilaiset posliinit, metallikehyksiset\nmaljat, Feuchères'in ja Baryen pronssiset taideteokset; hän tarkasti\nkaapit ja pani avaimet suulle; heitti kaiken taskurahansa\nkirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka jätti auki, pani sinne tuhannet\nkoruesineet, joita oli maljakoissa, rasioissa ja hyllyillä; laati\ntarkan luettelon kaikesta ja pani tämän luettelon pöydälle näkyvälle\npaikalle siirrettyään ensin pois kaikki paperit ja kirjat.\n\nHänen aloittaessaan tätä työtä oli palvelija tullut huoneeseen, vaikka\nAlbert olikin käskenyt hänen pysytellä poissa.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyi Morcerf pikemmin surullisella kuin suuttuneella\näänellä.\n\n-- Anteeksi, sanoi kamaripalvelija, -- herra kielsi minua kyllä\ntulemasta häiritsemään, mutta kreivi Morcerf kutsui minut puheilleen.\n\n-- Entä sitten? kysyi Albert.\n\n-- En tahtonut mennä kreivin luo kuulematta ensin herran määräyksiä.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Kreivi varmaankin tietää, että minä saatoin herran taistelupaikalle.\n\n-- Luultavasti, sanoi Albert.\n\n-- Ja kun hän lähettää minulle sanan, niin hän varmaankin tahtoo\ntietää, mitä siellä on tapahtunut. Mitä vastaan?\n\n-- Totuuden.\n\n-- Vastaan siis ettei mitään taistelua ollutkaan.\n\n-- Sanotte, että pyysin kreivi Monte-Cristolta anteeksi. Menkää.\n\nPalvelija kumarsi ja poistui.\n\nAlbert ryhtyi sitten jatkamaan luettelon laatimista.\n\nLopetettuaan tämän työnsä hän kuuli hevosten kavioiden kopinaa pihalta\nja ikkunoiden helinää vaunujen ajaessa kolisten ohitse. Hän lähestyi\nikkunaa ja näki isänsä nousevan vaunuihin ja ajavan pois.\n\nTuskin oli portti ennättänyt sulkeutua kreivin mentyä, kun Albert\nriensi äitinsä huoneistoon. Kun ei ketään ollut häntä ilmoittamassa,\nhän meni äitinsä makuuhuoneeseen asti. Hänen sydämensä sävähti, ja hän\npysähtyi kynnykselle. Aivan kuin sama sielu olisi vaikuttanut näissä\nkahdessa ruumiissa, oli Mercedes huoneistossaan aivan samassa puuhassa\nkuin Albert omassaan. Kaikki oli järjestetty, pitsit, koristeet,\nliinavaatteet, hopeaesineet laatikkoihin, joiden avaimet Mercedes\nhuolellisesti kokosi.\n\nAlbert näki kaikki nämä valmistelut, ymmärsi niiden tarkoituksen ja\nhuutaen: \"Äiti!\" hän kietoi kätensä Mercedeksen kaulaan.\n\nJos taiteilija olisi osannut vangita heidän kasvojensa ilmeen, hän\nolisi varmaankin luonut kauniin taulun.\n\nMutta äidin tarmokkaat toimenpiteet kauhistuttivat Albertia, vaikka ne\nhänen omalla kohdallaan olivat tuntuneet täysin luonnollisilta.\n\n-- Mitä teettekään? sanoi hän.\n\n-- Mitä tekisit itse? kysyi Mercedes.\n\n-- Oi, äiti, huudahti Albert, joka oli niin liikutettu, että tuskin\nsaattoi puhuakaan, -- teidän suhteenne on asia aivan toinen kuin minun!\nTe ette ole voinut tehdä samaa päätöstä kuin minä. Minä näet tulen\njättämään hyvästit tälle talolle... ja teille.\n\n-- Minäkin lähden, Albert, vastasi Mercedes. -- Luulin, että poikani\nsaattaisi minua, olenko erehtynyt siinä?\n\n-- Äiti, sanoi Albert varmasti, -- en voi sallia, että te joutuisitte\nelämään niin kuin minä. Minä saan tästä lähin elää köyhänä ja\nhuomaamattomana. Minun täytyy lainata ystäviltä leipäpala, kunnes itse\nansaitsen. Sen vuoksi olenkin aikonut mennä suoraa päätä Franzin luo ja\npyytää häneltä lainaksi sen pienen rahamäärän, jonka luulen alussa\ntarvitsevani.\n\n-- Sinäkö, lapsi parka, huudahti Mercedes, -- sinäkö saisit kärsiä\nnälkää ja puutetta! Älä puhu sellaista, muuten saat minut peruuttamaan\nkaikki päätökseni.\n\n-- Mutta minä en peruuta, rakas äiti, vastasi Albert. -- Olen nuori,\nolen voimakas ja luulen olevani urhoollinenkin, ja eilisestä asti olen\noppinut näkemään, mitä tahdonvoimalla saa aikaan. Äiti, olen nähnyt\nihmisiä, jotka eivät ole kuolleet, vaikka ovat paljon saaneet kärsiä,\nvaan ovat vielä rakentaneet uuden onnenkin lupausten raunioille,\nkaikille Jumalan antamien toiveitten siruille. Olen sen oppinut, olen\nnähnyt sellaisia ihmisiä. Ja tiedän, että vaikka heidän vihamiehensä on\nsyössyt heidät kuiluun, he ovat nousseet sieltä niin voimakkaina ja\nloistavina, että ovat saaneet vuorostaan voiton vihamiehestään ja\nsyösseet hänet kuiluun. Ei, äiti, ei. Tästä päivästä alkaen olen\nkatkaissut kaikki siteet, jotka minua yhdistävät menneisyyteen, enkä\nota siitä mitään, en edes nimeäkään, sillä ymmärrättehän, äiti, että\npoikanne ei voi käyttää sellaisen miehen nimeä, jonka täytyy punastua\ntoisten edessä.\n\n-- Albert, lapseni, sanoi Mercedes, -- jos olisin ollut voimakkaampi,\nolisin neuvonut sinua tekemään juuri noin. Omatuntosi puhui, kun\nsortunut ääneni vaikeni. Noudata omaatuntoasi, poikani. Sinulla oli\nystäviä, Albert, katkaise siteet, jotka sinut liittävät heihin, mutta\näitisi tähden älä vaivu epätoivoon. Elämä on vielä kaunis sinun\niälläsi, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäkahta, ja koska puhdas\nsydämesi tarvitsee puhtaan nimenkin, niin ota isäni nimi: Herrera.\nTunnen sinut, Albert, menet mille alalle tahansa, pian teet hänen\nnimensä kuuluisaksi. Silloin voit jälleen astua ihmisten joukkoon\nentistä kunniakkaampana kärsimiesi onnettomuuksien tähden. Ellei\nkaikista otaksumistani huolimatta niin kävisikään, jätä minulle\nkuitenkin tämä toivo, minulle, jolla kohta ei ole mitään muuta ajatusta\nkuin se, ei muuta tulevaisuutta, ja jonka hauta alkaa tämän talon\nkynnyksen toisella puolen.\n\n-- Täytän tahtonne, rakas äiti, sanoi nuori mies. -- Niin, sama toivo\nelää minussakin. Taivaan kosto ei voi vainota meitä kahta, teitä,\npuhdasta ja minua, syytöntä. Mutta koska olemme tehneet päätöksemme,\nniin toimikaamme tarmokkaasti. Herra Morcerf läksi noin puoli tuntia\nsitten; näettehän, että meillä on tilaisuus välttää melua ja\nselvittelyjä.\n\n-- Odotan sinua, poikani, sanoi Mercedes.\n\nAlbert juoksi heti bulevardille asti ja toi sieltä ajurin, joka\nveisi heidät kotoa pois. Hän muisti erään pienen matkustajakodin\nSaints-Pères-kadun varrella mistä tiesi saavansa vaatimattoman, mutta\nsiistin asunnon äidilleen. Hän palasi siis noutamaan kreivitärtä.\n\nJuuri kun ajoneuvot pysähtyivät portin eteen ja Albert hyppäsi niistä,\nlähestyi eräs mies häntä ja ojensi kirjeen.\n\nAlbert tunsi miehen Monte-Criston taloudenhoitajaksi.\n\n-- Kreiviltä, sanoi Bertuccio.\n\nAlbert otti kirjeen, avasi sen ja luki.\n\nLuettuaan sen hän etsi Bertuccioa, mutta nuoren miehen lukiessa\nBertuccio olikin kadonnut.\n\nSilloin Albert kyynelsilmin ja rinta mielenliikutuksesta kuohuen tuli\nMercedeksen luo ja ojensi hänelle kirjeen sanaakaan sanomatta.\n\nMercedes luki:\n\n    Albert.\n\n    Osoittaen aavistavani, minkä päätöksen aiotte panna täytäntöön,\n    luulen myöskin voivani näyttää teille, mitä on hienotunteisuus.\n    Olette vapaa, jätätte kreivin talon ja otatte luoksenne äitinne,\n    joka on vapaa, niin kuin tekin olette. Mutta muistakaa, että\n    olette hänelle enemmän velkaa kuin koskaan voitte suorittaa, te\n    jalo nuorukainen. Säilyttäkää voimanne taistelua varten, vaatikaa\n    itsellenne kärsimykset, mutta säästäkää häneltä puutteet, jotka\n    väistämättä seuraavat ensimmäisiä ponnistuksianne, sillä hän ei\n    ansaitse onnettomuuden varjoakaan, eikä sallimus tahdo, että\n    syytön saa kärsiä syyllisen tähden.\n\n    Tiedän, että aiotte lähteä kodistanne Helder-kadun varrelta\n    ottamatta mitään mukaanne. Älkää koettako tutkia, miten sen\n    olen saanut tietää, pääasia on, että sen tiedän. Kuulkaa minua,\n    Albert.\n\n    Kaksikymmentäviisi vuotta sitten palasin hyvin iloisena ja ylpeänä\n    isänmaahani. Minulla oli morsian, Albert, pyhä nuori tyttö, jota\n    jumaloin, ja toin morsiamelleni sataviisikymmentä kultarahaa,\n    jotka olin työlläni vaivalloisesti koonnut. Tämä rahamäärä kuului\n    hänelle, häntä varten se oli tuotu ja kun tiesin, kuinka petollinen\n    meri on, kaivoin aarteemme sen talon pieneen puutarhaan, missä\n    isäni asui Marseillessa, Meilhan-kadun varrella.\n\n    Äitinne tuntee kyllä tämän pienen talon, Albert. Kun viimeksi\n    kuljin Marseillen kautta tullessani Pariisiin, menin katsomaan\n    tätä taloa, johon liittyi niin monta surullista muistoa, ja eräänä\n    iltana kaivoin kuokalla sitä kohtaa, jonne olin aarteen kätkenyt.\n    Rautainen laatikko oli vielä entisellä paikallaan, kukaan ei ollut\n    siihen koskenut. Se on puutarhan nurkassa, viikunapuun alla, jonka\n    isäni istutti samana päivänä, jolloin minä synnyin.\n\n    No niin, Albert, tämä sama rahamäärä, jonka avulla muinoin olisin\n    yrittänyt tehdä rakastamani naisen elämän huolettomaksi ja\n    rauhalliseksi, se voidaan nyt omituisen ja surullisen sattuman\n    kautta käyttää samaan tarkoitukseen. Ymmärtäkää oikein ajatukseni,\n    minun, joka voisin hänelle antaa miljoonia, mutta tarjoankin vain\n    palasen mustaa leipää, joka on ollut unohtuneena siitä asti, kun\n    jouduin rakastamastani olennosta eroon.\n\n    Olette jalomielinen mies, Albert, mutta ehkä teitä kuitenkin\n    sokaisee ylpeys tai suuttumus. Jos hylkäätte tarjoukseni, jos\n    pyydätte toiselta sitä, mikä minulla on oikeus teille antaa, niin\n    sanon, ettette menettele jalomielisesti. Älkää kieltäkö äitiänne\n    ottamasta vastaan elatustaan siltä mieheltä, jonka isän teidän\n    isänne surmasi nälkään ja epätoivoon.\n\nAlbert odotti kalpeana ja liikuttuneena äitinsä päätöstä.\n\nMercedes loi taivasta kohden katseen, jota on mahdoton kuvata.\n\n-- Minä otan sen vastaan, sanoi hän. -- Hänellä on oikeus maksaa\nminulle myötäjäiset, jotka vien mukanani luostariin.\n\nJa tarttuen poikansa käsivarteen hän astui portaita alas reippaammin\nkuin ehkä itsekään oli kuvitellut.\n\n\n\n\n92. Itsemurha\n\n\nMonte-Cristo oli palannut Maximilienin ja Emmanuelin seurassa\nkaupunkiin. He olivat paluumatkalla iloisia. Emmanuel ei yrittänytkään\nsalata sitä, kuinka onnellinen hän oli, kun rauha oli seurannut riitaa,\nja hän toi julkisesti esiin filantrooppiset mielipiteensä. Morrel\nnojautui vaunujen nurkkaan ja antoi lankonsa ilon puhjeta sanoiksi. Hän\noli yhtä iloinen, vaikka hänen ilonsa ilmenikin ainoastaan katseessa.\n\nTronen portilla he tapasivat Bertuccion. Tämä odotti liikkumattomana\nkuin vartiosotilas.\n\nMonte-Cristo pisti päänsä ikkunasta, vaihtoi muutaman sanan hänen\nkanssaan, ja taloudenhoitaja poistui.\n\n-- Herra kreivi, sanoi Emmanuel heidän tullessaan Place-Royalen\nkohdalle, -- antakaa minun nousta vaunuista porttini kohdalla, ettei\nvaimoni tarvitsisi enää olla vähääkään levoton teidän tai minun\npuolestani.\n\n-- Ellei olisi naurettavaa julkisesti riemuita voitosta, kutsuisin\nkreiviä saapumaan meille, sanoi Morrel. -- Mutta herra kreivillähän on\nvarmaan pelokkaita sydämiä lohdutettavana. Olemme perillä, sanokaamme\nystävällemme hyvästi ja antakaamme hänen jatkaa matkaansa.\n\n-- Odottakaa hiukan, sanoi Monte-Cristo, -- älkää riistäkö minulta\nyht'aikaa molempia seuralaisiani. Menkää te hurmaavan puolisonne luo ja\nsanokaa hänelle terveisiä minulta, mutta saattakaa te, Morrel, minua\nChamps-Elysées'lle asti.\n\n-- Sehän sopii mainiosti, sanoi Maximilien, -- varsinkin kun minulla on\nasiaa samaan kaupunginosaan.\n\n-- Odotammeko sinua aamiaiselle? kysyi Emmanuel.\n\n-- Älkää odottako, sanoi nuori mies.\n\nVaunujen ovi sulkeutui, ja ajoneuvot jatkoivat matkaansa.\n\n-- Huomaatteko, kuinka olen tuottanut teille onnea? sanoi Morrel\njäätyään kreivin kanssa kahden. -- Ettekö ole tullut sitä ajatelleeksi?\n\n-- Olen kyllä, sanoi Monte-Cristo, -- siksi tahtoisinkin aina pitää\nteidät luonani.\n\n-- Ihmeellistä! jatkoi Morrel vastaten omiin ajatuksiinsa.\n\n-- Mikä? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Se, mikä on tapahtunut.\n\n-- Niin onkin, vastasi kreivi hymyillen. -- Sanoitte oikean sanan, se\non ihmeellistä.\n\n-- Sillä oikeastaan Albert on urhoollinen, jatkoi Morrel.\n\n-- Hyvin urhoollinen, sanoi Monte-Cristo, -- olen nähnyt hänen nukkuvan\nrauhallisesti tikarin uhatessa häntä.\n\n-- Ja minä tiedän, että hän on kaksi kertaa ollut kaksintaistelussa ja\ntaistellut hyvin, sanoi Morrel. -- Sovittakaa tämä sitten hänen\ntämänaamuiseen menettelyynsä!\n\n-- Sekin on teidän vaikutustanne, jatkoi Monte-Cristo hymyillen.\n\n-- Mikä onni, ettei Albert ole sotilas, sanoi Morrel.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Pyydellä anteeksi taistelupaikalla! sanoi nuori kapteeni päätään\npudistaen.\n\n-- Älkäähän nyt eksykö tavallisten ihmisten ennakkoluuloihin, Morrel,\nsanoi kreivi lempeästi. -- Myönnättehän, että kun Albert on\nurhoollinen, niin hän ei voi olla pelkuri, mutta hänellä oli erikoiset\nsyynsä tämänaamuiseen menettelyynsä, ja hän oli yksinkertaisesti\nsankarillinen.\n\n-- Oli kyllä, oli kyllä, sanoi Morrel, -- mutta sanon aivan kuin\nespanjalainen: Hän oli eilen urhoollisempi!\n\n-- Syöttehän aamiaista kanssani? kysyi kreivi lopettaakseen\nkeskustelun.\n\n-- En, lähden luotanne kello kymmenen.\n\n-- Teidän piti siis mennä jonkun toisen kanssa aamiaiselle?\n\nMorrel hymyili ja pudisti päätään.\n\n-- Mutta täytyyhän teidän jossakin syödä.\n\n-- Miksi, koska minun ei ole nälkä? sanoi nuori mies.\n\n-- En tiedä muuta kuin kaksi tunnetta, jotka voivat karkottaa nälän:\nsurun ja koska kaikeksi onneksi näen teidät iloisena, niin se ei voi\nolla syynä -- ja rakkauden. Päättäen siitä, mitä lausuitte\nsydämestänne, voin otaksua...\n\n-- En vastaa kieltävästi, sanoi Morrel iloisesti.\n\n-- Ettekö kerro sitä minulle, Maximilien? jatkoi kreivi niin\nvilkkaasti, että huomasi, kuinka innokkaasti hän olisi tahtonut saada\ntietää tämän salaisuuden.\n\n-- Olenhan tänään näyttänyt, että minulla on sydän, enkö olekin,\nkreivi?\n\nVastauksen asemesta kreivi ojensi kätensä nuorelle miehelle.\n\n-- No niin, jatkoi tämä, -- koska tämä sydän ei enää ole teidän\nluonanne Vincennes'in metsässä, niin se on toisaalla, josta menen sitä\netsimään.\n\n-- Menkää, sanoi kreivi hitaasti, -- menkää, rakas ystävä. Mutta jos\njoudutte pulaan, niin muistakaa, että minä voin tehdä paljon tässä\nmaailmassa, ja olen onnellinen, jos voin käyttää voimaani niiden\nhyväksi, joita rakastan. Ja teitä minä rakastan, tiedättehän sen,\nMorrel?\n\n-- Hyvä on, sanoi nuori mies, -- muistan kyllä teitä, niin kuin\nitsekkäät lapset muistavat vanhempiaan tarvitessaan heitä. Jos\ntarvitsen teitä, ja se hetki ehkä tulee, käännyn teidän puoleenne,\nkreivi.\n\n-- Hyvä, vetoan sanaanne. Hyvästi siis.\n\n-- Näkemiin.\n\nHe olivat saapuneet Champs-Elysées'n varrella olevan talon edustalle.\nMonte-Cristo avasi vaunujen oven. Morrel hyppäsi kadulle. Bertuccio\nodotti portailla. Morrel katosi Marigny-kadulle päin, ja kreivi riensi\nBertuccion luo.\n\n-- No? kysyi hän.\n\n-- Hän lähtee kotoaan pois, vastasi taloudenhoitaja.\n\n-- Entä hänen poikansa?\n\n-- Florentin, vicomten kamaripalvelija, arvelee, että hän lähtee myös.\n\n-- Tulkaa.\n\nMonte-Cristo vei Bertuccion työhuoneeseensa, kirjoitti kirjeen, jonka\nolemme nähneet, ja antoi sen taloudenhoitajalle.\n\n-- Ottakaa tämä, sanoi hän, -- ja pitäkää kiirettä. Sitä ennen menkää\nilmoittamaan Haydéelle, että olen palannut.\n\n-- Tässä olen, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan vaunujen äänen oli\ntullut yläkerrasta ja katsoi säteilevänä kreiviin nähdessään hänet\nelossa ja haavoittumattomana.\n\nBertuccio poistui.\n\nHaydée päästi valloilleen koko sen riemun, mitä tytär tuntee nähdessään\njälleen isänsä, koko sen autuuden, mitä rakastajatar tuntee\nkohdatessaan armaansa. Vaikka Monte-Criston ilo ei ollutkaan yhtä\ntulvehtiva, niin se oli yhtä suuri. Kauan kärsineille sydämille on ilo\nsamaa kuin kaste päivän polttamille kukille; sydän ja maa imevät\nahnaasti virkistävän sateen, vaikka muut eivät mitään näekään.\nMonte-Criston kreivi oli muutaman päivän ajan ymmärtänyt sen, mitä hän\nei enää tohtinut toivoakaan, nimittäin, että maailmassa oli kaksi\nMercedestä ja että hän vielä kerran saattoi tulla onnelliseksi.\n\nHänen onnea janoava katseensa uppoutui Haydéen kosteihin silmiin, kun\novi äkkiä aukeni. Kreivi rypisti kulmiaan.\n\n-- Herra Morcerf, sanoi Baptistin, aivan kuin tämä yksi sana olisi\nriittänyt hänen puolustuksekseen.\n\nKreivin kasvot kirkastuivat todellakin.\n\n-- Kumpi, kysyi hän, -- vicomte vai kreivi?\n\n-- Kreivi!\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti Haydée. -- Eikö kaikki vielä olekaan\npäättynyt?\n\n-- En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi\ntarttuen nuoren tytön käsiin, -- mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse\nenää mitään pelätä.\n\n-- Hänhän on tuo sama konna...\n\n-- Se mies ei millään voi minua vahingoittaa, Haydée, sanoi\nMonte-Cristo. -- Kun olin tekemisissä hänen poikansa kanssa, oli\nminulla syytä pelätä.\n\n-- Et voi tietää, valtiaani, kuinka kamalan tuskan vallassa olin, sanoi\nnuori tyttö.\n\nMonte-Cristo hymyili ja laski kätensä tytön päälaelle.\n\n-- Kautta isäni haudan, sanoi hän, -- vannon, että jos jokin\nonnettomuus tapahtuu, ei se kohdistu ainakaan minuun.\n\nMonte-Cristo painoi tälle puhtaalle ja kauniille otsalle suudelman,\njoka sai kaksi sydäntä sykkimään yht'aikaa, toisen kiihkeästi ja toisen\nlämpimästi.\n\n-- Hyvä Jumala, sopersi kreivi, -- sallitko minun siis vielä\nrakastaa...! Pyytäkää kreivi Morcerfia astumaan salonkiin, sanoi hän\njohdattaen nuoren tytön salaportaille.\n\nSelitämme muutamalla sanalla tämän käynnin, jota kreivi epäilemättä\nodotti, mutta ehkä eivät lukijamme.\n\nSill'aikaa kun Mercedes järjesti tavaroitaan ja jalokiviään, sulki\nlaatikoita ja kokosi avaimia, jotta kaikki olisi hänen lähtiessään\ntäydessä järjestyksessä, ilmestyivät hänen huomaamattaan käytävän\nikkunaan kalpeat ja synkät kasvot. Siitä paikasta saattoi nähdä ja\nkuulla kaiken, mitä tapahtui Mercedeksen huoneessa.\n\nJonkin ajan kuluttua lähti kalpeakasvoinen mies lasioven luota kreivi\nMorcerfin makuuhuoneeseen ja nosti vapisevalla kädellä pihanpuoleisen\nikkunan verhoa. Hän seisoi siinä kymmenen minuuttia liikkumattomana ja\nvaiti, kuunnellen vain oman sydämensä sykintää. Nämä kymmenen minuuttia\nolivat hänelle pitkä aika.\n\nPalatessaan taistelupaikalta Albert näki ikkunassa isänsä ja kääntyi\npoispäin.\n\nKreivin silmät suurenivat. Hän tiesi, että Albert oli hirvittävästi\nloukannut Monte-Cristoa ja että sellaista loukkausta seurasi joka\nmaassa kuolemaan päättyvä kaksintaistelu. Albert palasi terveenä, siis\nkreivi oli saanut surmansa.\n\nIlon välke valaisi hetkiseksi Morcerfin synkkiä kasvoja, aivan niin\nkuin aurinko ennen vaipumistaan valaisee pilviä, jotka eivät näytä sen\nkehdolta, vaan sen haudalta.\n\nMutta, kuten olemme sanoneet, hän odotti turhaan, että poika olisi\ntullut ilmoittamaan voitostaan. Oli luonnollista, ettei Albert ennen\ntaistelua ollut tahtonut nähdä isää, jonka kunnian puolesta hän meni\ntaistelemaan, mutta miks'ei hän nyt tullut heittäytymään isän syliin\nkostettuaan isänsä kunnian puolesta?\n\nKun Albertia ei kuulunut, lähetti kreivi noutamaan hänen palvelijaansa.\nTiedämme, että Albert oli käskenyt tämän kertoa kaiken aivan suoraan.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin ilmestyi kreivi Morcerf portaille yllään\nmusta pitkä takki, jossa oli sotilaskaulus, mustat housut, ja mustat\nhansikkaat. Hän oli nähtävästi edeltäpäin antanut määräyksensä, sillä\ntuskin hän oli ennättänyt laskea jalkansa viimeiselle portaalle, kun\nvaunut jo ajoivat esiin vajasta ja pysähtyivät hänen eteensä.\n\nKamaripalvelija heitti silloin vaunuihin sotilasviitan, jonka sisällä\noli kaksi miekkaa, sulki vaunujen oven ja hyppäsi ajajan viereen.\n\nAjaja kumartui oven puoleen kuullakseen määräykset.\n\n-- Champs-Elysées, sanoi kenraali, -- kreivi Monte-Criston luo.\nNopeasti!\n\nPiiska läimähti, ja hevoset syöksyivät eteenpäin. Viittä minuuttia\nmyöhemmin ne pysähtyivät kreivin asunnon eteen.\n\nHerra Morcerf avasi itse vaunujen oven ja hyppäsi maahan, kun vaunut\nolivat vielä miltei liikkeessä, soitti kelloa ja katosi avoimesta\nportista palvelijan seurassa.\n\nHetkeä myöhemmin Baptistin ilmoitti Monte-Cristolle kreivi Morcerfin,\nja viedessään Haydéen pois Monte-Cristo käski johdattaa kreivin\nsalonkiin.\n\nKenraali mitteli jo kolmatta kertaa salonkia päästä päähän, kun hän\nkääntyessään näki Monte-Criston seisovan kynnyksellä.\n\n-- Herra Morcerf todellakin! sanoi Monte-Cristo rauhallisesti. --\nLuulin kuulleeni väärin.\n\n-- Niin, minä tässä olen, sanoi kreivi, ja hänen huulensa\npuristautuivat niin lujasti yhteen, että hänen oli vaikea puhua\nselvästi.\n\n-- Minulla ei siis ole muuta jäljellä kuin kysyä syytä siihen, miksi\nkreivi Morcerf näin varhain tulee luokseni, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Onko teillä tänä aamuna ollut kaksintaistelu poikani kanssa? kysyi\nkenraali.\n\n-- Tiedättekö sen? vastasi kreivi.\n\n-- Ja tiesin senkin, että pojallani oli täysi syy taistella kanssanne\nja tehdä kaikki voitavansa surmatakseen teidät.\n\n-- Hänellä oli todellakin siihen täysi syy, mutta siitä huolimatta\nnäettehän, ettei hän ole minua surmannut, eipä ole taistellutkaan\nkanssani.\n\n-- Ja kuitenkin hän piti teitä syynä isänsä häpeään ja koko siihen\nkamalaan onnettomuuteen, joka tällä hetkellä uhkaa sortaa taloni.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo pelottavan rauhallisesti. --\nSe oli kyllä sivusyy, mutta ei pääsyy.\n\n-- Varmaankin pyysitte häneltä anteeksi tai annoitte hänelle joitakin\nselityksiä?\n\n-- En antanut hänelle mitään selityksiä, hän pyysi minulta anteeksi.\n\n-- Ja mistä hänen menettelynsä johtui?\n\n-- Vakaumuksesta. Ehkä oli käynyt ilmi, että tämän asian yhteydessä\njoku toinen oli syyllisempi kuin minä.\n\n-- Ja kuka tuo toinen oli?\n\n-- Hänen isänsä.\n\n-- Vaikka olisikin ollut syyllinen, sanoi kreivi kalveten, -- niin\ntiedättehän, ettei syyllinen tahdo syyllisyyttään todistettavan.\n\n-- Tiedän kyllä... Siksi odotinkin, että kävisi niin kuin kävi.\n\n-- Odotitte, että poikani osoittautuisi raukkamaiseksi! huudahti\nkreivi.\n\n-- Albert de Morcerf ei ole raukka! sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Kun miehen kädessä on miekka ja miekan edessä vihollinen, eikä mies\ntaistele, niin hän on raukka. Miksi hän ei ole täällä, että voisin\nsanoa sen hänelle!\n\n-- Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo kylmästi, -- en usko, että olette\ntullut tänne kertomaan pikku perheasioitanne. Menkää sanomaan se herra\nAlbertille, ehkä hän vastaa.\n\n-- Olette oikeassa, sanoi kenraali, ja hymy sammui hänen huuliltaan\nsamassa kun oli ilmestynytkin, -- en ole tullut tänne sen vuoksi. Olen\ntullut sanomaan, että minäkin pidän teitä vihamiehenäni! Olen tullut\nsanomaan, että vihaan teitä vaistomaisesti, että mielestäni olen\ntuntenut teidät aina ja vihannut teitä aina! Ja koska nuoren polven\nmiehet eivät taistele, niin meidän on taisteltava... Onko se teidänkin\nmielipiteenne?\n\n-- Täydellisesti. Olin aavistanut teidän tulevan, ja tahdon lausua\njulki iloni sen johdosta.\n\n-- Sitä parempi ... olette siis valmis?\n\n-- Olen aina.\n\n-- Tiedätte, että taistelemme, kunnes toinen meistä kaatuu? sanoi\nkenraali purren hammasta raivoissaan.\n\n-- Kunnes toinen meistä kaatuu, kertasi Monte-Cristo kepeästi nyökäten.\n\n-- Lähtekäämme siis, me emme tarvitse todistajia.\n\n-- Emme todellakaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mehän tunnemme\ntoisemme niin hyvin.\n\n-- Päinvastoin, emmehän tunne toisiamme juuri ollenkaan.\n\n-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo pysyen yhtä tyynenä, -- ajatelkaa\nasiaa lähemmin. Ettekö ole sama sotilas Fernand, joka karkasi päivää\nennen Waterloon taistelua? Ettekö ole sama Fernand, joka oli Espanjassa\nranskalaisen armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama kapteeni\nFernand, joka petti, myi ja surmasi hyväntekijänsä Alin? Ja kaikki nämä\nFernandit yhdistettyinä eikö heistä ole tullut kenraali kreivi Morcerf,\nRanskan pääri?\n\n-- Oh, huudahti kenraali, johon kreivin sanat iskivät kuin tulinen\nrauta. -- Sinä kurja raukka, joka muistutat minulle häpeääni samana\nhetkenä, jona ehkä minut surmaat; en, en ole sinulle outo, tiedän\nkyllä, että sinä, demoni, olet tunkeutunut menneisyyteeni ja jonkin\nsoihdun valossa lukenut entisen elämäni jokaisen sivun! Mutta ehkä\nminun häpeässäni on vielä sentään enemmän kunniaa kuin sinun ylpeässä\nilmeessäsi. Sinä tunnet kyllä minut, sen tiedän, mutta minä en tiedä\nkuka sinä olet, kullalla ja jalokivillä koreileva seikkailija!\nPariisissa on nimenäsi kreivi Monte-Cristo, Italiassa merenkulkija\nSindbad, Maltassa ties mikä, sen olen unohtanut. Mutta kysyn sinun\noikeaa nimeäsi, tahdon tietää sinun todellisen nimesi kaikkien näiden\nmonien nimien joukosta, että voisin sen huutaa taistelupaikalla, kun\npistän miekkani sydämeesi.\n\nKreivi Monte-Cristo kalpeni pelottavasti, hurja leimu tuli hänen\nkatseeseensa, hän syöksyi huoneensa vieressä olevaan kammioonsa ja\nriisui muutamassa sekunnissa kauluksensa, takkinsa ja liivinsä, puki\nylleen merimiestakin ja painoi mustille kiharoilleen merimieslakin.\n\nSellaisena hän palasi, pelottavana, säälimättömänä, ja astui kädet\nrinnallaan ristissä kenraalia kohden. Kenraali oli ollut hieman ymmällä\nhänen häviämisestään, mutta kun hän nyt näki hänet, alkoivat hänen\nhampaansa kalista ja polvensa horjua, ja hän peräytyi pöydän luo etsien\nkoukistuneilla sormillaan siitä tukea.\n\n-- Fernand! huusi Monte-Cristo. -- Sadoista nimistäni ei minun\ntarvitsisi lausua sinulle muuta kuin yksi ainoa tuhotakseni sinut.\nMutta tuon nimen ehkä aavistat tai muistat, sillä monista\nkärsimyksistäni huolimatta näytän sinulle tänään kasvot, jotka koston\nonni nuorentaa, kasvot, jotka varmaankin olet usein nähnyt sen jälkeen\nkun menit naimisiin ... Mercedeksen, morsiameni kanssa!\n\nKenraalin pää taipui taaksepäin, hän ojensi kätensä ja tuijotti\nsanattomana tätä kamalaa näkyä. Sitten hän haparoi tukea seinästä ja\nhiipi hiljaa ovelle asti, poistui siitä takaperin, päästäen valittavan,\nvihlovan huudahduksen:\n\n-- Edmond Dantès!\n\nSitten hän horjui portaille valittaen kuin haavoitettu eläin, meni\npihan poikki kuin humaltunut ja vaipui palvelijansa syliin sopertaen\nvain epäselvästi:\n\n-- Kotiin! Kotiin!\n\nRaitis ilma ja häpeä sai hänet matkalla niin paljon virkistymään, että\nhän kykeni kokoamaan ajatuksensa. Mutta matka oli lyhyt, ja kotiin\ntullessaan kreivi tunsi kaikkien tuskiensa palaavan.\n\nMuutaman askelen päässä talosta hän käski pysäyttää ja laskeutui\nvaunuista. Talon portti oli selkoselällään, ja pihalla odotti Albertin\ntuoma ajuri hämmästyneenä siitä, että oli joutunut näin hienon talon\npihaan. Kreivi katsoi kauhuissaan ajuriin, ei uskaltanut kysyä mitään,\nvaan syöksyi huoneistoonsa.\n\nKaksi ihmistä astui portaita alas, hän ennätti töin tuskin pujahtaa\npiiloon, ettei olisi tavannut heitä.\n\nAlbert ja Mercedes siinä tulivat. He astuivat aivan onnettoman\nMorcerfin vierestä, joka oli piilossa samettiverhon takana ja melkein\ntunsi Mercedeksen hameenliepeen hipaisun ja poikansa henkäisyn\nkasvoillaan, kun tämä sanoi:\n\n-- Rohkeutta, äiti! Tulkaa, tulkaa, tämä ei enää ole kotimme.\n\nSanat haihtuivat, askelet loittonivat.\n\nKenraali oikaisi ryhtinsä pidellen kiinni samettiverhosta. Hän hillitsi\nkamalinta nyyhkytystä, mikä koskaan on pyrkinyt esiin isän rinnasta,\nkun sekä vaimo että poika jättävät hänet samalla kertaa...\n\nVaunujen ovi paukahti kiinni, kuului ajurin ääni ja sitten raskaitten\nvaunujen kolinaa, joka sai ikkunat helisemään. Silloin hän riensi\nmakuuhuoneeseensa nähdäkseen kerran vielä ne, joita hän oli maailmassa\nrakastanut. Mutta ajoneuvot hävisivät näkyvistä, ei Mercedeksen eikä\nAlbertin pää ollut ilmestynyt vaunujen ikkunaan luomaan viimeistä\nsilmäystä entiseen kotiin; luomaan hylättyyn isään ja puolisoon\njäähyväiskatsetta, joka ilmaisisi kaipausta, anteeksiantoa.\n\nSamassa kun ajoneuvot hävisivät porttiholvin alle, kuului laukaus,\nmakuuhuoneen ikkuna särkyi pamahduksen voimasta ja siitä pölähti\nilmoille savupilvi.\n\n\n\n\n93. Valentine\n\n\nKyllä kai arvasitte, mitä asiaa Morrelilla oli ja ketä hän meni\ntapaamaan.\n\nErottuaan Monte-Cristosta hän asteli hitaasti Villefort'in taloa\nkohden.\n\nSanomme hitaasti, sillä Morrelilla oli yli puoli tuntia aikaa astua\nviisisataa askelta, vaikka hän oli kuitenkin tahtonut erota\nMonte-Cristosta jo näin aikaisin saadakseen rauhassa miettiä.\n\nHän tiesi tarkoin, milloin voi mennä taloon. Valentine palveli\nNoirtier'ta aamiaispöydässä, eikä kukaan häiritsisi silloin heidän\nkohtaustaan. Noirtier ja Valentine olivat antaneet Morrelille luvan\ntulla kaksi kertaa viikossa, ja tietenkin hän käytti hyväkseen\nlupausta.\n\nValentine odotti jo häntä. Levottomana, melkein hämmennyksissään hän\ntarttui nuoren miehen käteen ja vei hänet isoisänsä luo.\n\nValentinen rauhattomuus johtui niistä huhuista, jotka Morcerfin juttu\noli pannut liikkeelle. Oopperan tapaus tunnettiin jo, ihmisethän\ntiesivät aina kaiken. Villefort'in talossa olivat kaikki varmoja siitä,\nettä tapausta seuraisi kaksintaistelu. Naisen vaistolla Valentine oli\narvannut, että Morrelista tulisi Monte-Criston todistaja, ja kun hän\ntunsi nuoren miehen suuren rohkeuden ja kiintymyksen kreiviin, pelkäsi\nhän, ettei Morrel olisikaan tyytynyt vain tyynesti katselemaan\ntaistelua, niin kuin todistajan olisi pitänyt.\n\nArvaahan, kuinka kiihkeästi kysyttiin yksityiskohtaisia tietoja, ja\nMorrel sai nähdä rakastettunsa silmien säihkyvän riemusta, kun tämä\nkuuli, kuinka onnellisesti ja samalla odottamattomasti juttu oli\npäättynyt.\n\n-- Nyt, sanoi Valentine viitaten Morrelia istumaan vanhuksen viereen ja\nistahtaen itse jakkaralle, jolla Noirtier'n jalat lepäsivät, --\npuhukaamme hiukan omista asioistamme. Tiedättehän, että isoisäni aikoi\njokin aika sitten lähteä Villefort'in talosta ja vuokrata itselleen\nasunnon kaupungista?\n\n-- Tiedän kyllä, sanoi Maximilien, -- muistan varsin hyvin tämän\nehdotuksen ja omasta puolestani pidän sitä oivallisena.\n\n-- Pitäkää edelleenkin, sanoi Valentine, -- sillä isoisäni pysyy\npäätöksessään.\n\n-- Hyvä! sanoi Maximilien.\n\n-- Ja tiedättekö, minkä syyn nojalla isoisäni aikoo lähteä tästä\ntalosta?\n\nNoirtier katsahti nuoreen tyttöön saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta\nValentine ei katsonutkaan Noirtier'hen, hänen silmänsä, katseensa,\nhymynsä oli suunnattu Morreliin.\n\n-- Olkoon herra Noirtier'n syy mikä tahansa, huudahti Morrel, -- niin\npidän sitä oikeana.\n\n-- Mainiota, sanoi Valentine. -- Hän väittää, että tämän kaupunginosan\nilma ei ole minulle terveellinen.\n\n-- Se on totta, sanoi Morrel. -- Kuulkaahan, Valentine, herra Noirtier\nvoi olla oikeassa. Kahden viikon aikana on terveytenne mielestäni\nhuonontunut.\n\n-- Niin onkin hiukan, vastasi Valentine, -- sen vuoksi isoisäni on\nmäärännyt minulle lääkkeitä, ja kun hän tietää kaiken, niin luotan\nhäneen aivan täydellisesti.\n\n-- Oletteko siis todellakin sairas? kysyi Morrel levottomana.\n\n-- Hyvä Jumala, sitä ei voi sanoa varsinaiseksi sairaudeksi; voin vain\nyleensä pahoin, siinä kaikki. Minulla ei ole ruokahalua, ja tuntuu\naivan kuin vatsani yrittäisi totuttautua johonkin, joka on sille\nvierasta.\n\nNoirtier kuunteli tarkkaan jokaista Valentinen sanaa.\n\n-- Entä millä tavoin hoidatte tätä kummallista tautia?\n\n-- Hyvin yksinkertaisella tavalla, sanoi Valentine, -- nielen joka aamu\nlusikallisen isoisälle tuotua lääkettä. Alussa nielin lusikallisen, nyt\nolen jo päässyt neljään. Isoisäni väittää, että se on hyvä turvakeino.\n\nValentine hymyili, mutta hänen hymynsä oli hiukan surullinen ja\nkärsivä.\n\nMaximilien katseli häntä äänettömänä. Valentine oli hyvin kaunis, mutta\ntavallista kalpeampi ja hänen silmänsä hehkuivat entistä kirkkaammin;\nhänen kätensä, jotka ennen olivat olleet simpukankuoren väriset, olivat\nnyt vahankalpeat, sitä väriä, joka ajan mittaan tulee keltaiseksi.\n\nValentinesta nuori mies suuntasi katseensa Noirtier'hen; tämä tarkasti\nkummallisella, älykkäällä katseellaan nuorta tyttöä, joka oli kokonaan\nrakkautensa lumoissa. Hänkin samoin kuin Morrel näki tytössä oudon\ntaudin jäljet, jotka olivat niin vähäpätöiset, ettei kukaan muu kuin\nisoisä ja rakastava nuori mies ollut niitä huomannut.\n\n-- Mutta minä luulin, että tuo lääke, jota jo nautitte päivässä neljä\nlusikallista, oli määrätty herra Noirtier'lle, sanoi Morrel.\n\n-- Se on hyvin katkeran makuista, sanoi Valentine, -- niin katkeraa,\nettä kaikki, mitä sen jälkeen juon, tuntuu maistuvan samalta.\n\nNoirtier loi poikansa tyttäreen kysyvän katseen.\n\n-- Niin, isä, sanoi Valentine, -- niin on asian laita. Äsken ennen\ntänne tuloani join lasillisen sokerivettä ja jätin toisen puolen\njuomatta, niin katkeralta se tuntui.\n\nNoirtier kalpeni, hän ilmaisi haluavansa puhua.\n\nValentine nousi mennäkseen noutamaan sanakirjaa.\n\nNoirtier seurasi häntä levottomin katsein.\n\nVeri oli noussut nuoren tytön päähän, ja hänen poskensa tulivat\npunaisiksi!\n\n-- Kas, sanoi hän menettämättä mitään iloisuudestaan, -- kummallista,\nminua pyörryttää! Onkohan auringonvalo häikäissyt silmiäni.\n\nJa hän tarttui ikkunan hakaan pysyäkseen pystyssä.\n\n-- Eihän nyt aurinko paista, sanoi Morrel levottomana sekä Noirtier'n\nkatseesta että Valentinen pahoinvoinnista.\n\nHän riensi Valentinen luo. Nuori tyttö hymyili.\n\n-- Rauhoittukaa, isä, sanoi hän Noirtier'lle, -- rauhoittukaa,\nMaximilien, ei se ole mitään, se on jo ohi. Mutta kuulkaahan, eivätkö\nvaunut aja pihaan?\n\nHän avasi Noirtier'n huoneen oven, juoksi käytävän ikkunaan ja palasi\nnopeasti.\n\n-- Rouva Danglars ja hänen tyttärensä tulevat tervehtimään meitä, sanoi\nhän. -- Hyvästi, minä menen, muuten minua voidaan tulla täältä\nhakemaan; tai näkemiin vain, jääkää tänne isä Noirtier'n luo,\nMaximilien, lupaan, etten pidätä vieraita kauan.\n\nMorrel seurasi häntä katseillaan, meni sulkemaan oven ja kuunteli,\nmiten hän asteli portaita, joita myöten päästiin sekä Valentinen että\nrouva Villefort'in huoneistoon.\n\nHeti hänen lähdettyään Noirtier käski Morrelia noutamaan sanakirjan.\nMorrel totteli, hän oli Valentinen opastamana heti oppinut ymmärtämään\nvanhuksen toiveet.\n\nMutta vaikka hän tiesikin, mitä piti tehdä, kävi kuitenkin vaikeaksi\npäästä vanhuksen mielipiteestä selville, sillä hänen täytyi luetella\nkaikki aakkoset ja löytää joka sana sanakirjasta. Kymmenen minuutin\npäästä oli vanhuksen tahto selvillä:\n\n\"Noutakaa vesilasi ja karahvi, jotka ovat Valentinen huoneessa.\" Morrel\nsoitti kelloa; palvelija, joka oli tullut Barrois'n sijaan, tuli\nhuoneeseen, ja Noirtier'n nimessä Morrel antoi tälle määräyksensä.\n\nPalvelija palasi vähän ajan päästä.\n\nKarahvi ja lasi olivat tyhjät.\n\nNoirtier ilmaisi haluavansa puhua.\n\n-- Miksi lasi ja karahvi ovat tyhjät? kysyi hän. -- Valentine sanoi\njuoneensa vain puolet lasista.\n\nViisi minuuttia tarvittiin tämän uuden kysymyksen selvittämiseksi.\n\n-- En tiedä, sanoi palvelija, -- mutta kamarineiti on neiti Valentinen\nhuoneessa. Hän on varmaankin tyhjentänyt ne.\n\n-- Kysykää häneltä, sanoi Morrel, joka Noirtier'n katseesta oli\nymmärtänyt hänen tahtonsa.\n\nPalvelija meni ja palasi melkein heti.\n\n-- Valentine-neiti meni oman huoneensa kautta rouva Villefort'in luo,\nsanoi hän. -- Kun hänen oli jano, niin hän joi loput lasista. Veden\nkarahvista otti Edouard-herra tehdäkseen ankoille lammen.\n\nNoirtier loi taivaaseen yhtä palavan katseen kuin pelaaja, joka panee\nkoko omaisuutensa yhden kortin varaan.\n\nSitten vanhuksen katse suuntautui oveen eikä enää siirtynyt muualle.\n\nValentine oli ollut oikeassa, rouva Danglars tyttärineen oli tullut\ntervehdyskäynnille. Heidät oli viety rouva Villefort'in huoneeseen.\nValentine oli mennyt oman huoneensa kautta, sillä se oli samassa\nkerroksessa kuin rouva Villefort'inkin huone; välillä oli ainoastaan\nEdouardin huone.\n\nMolemmat naiset astuivat salonkiin niin juhlallisen jäykkinä, että heti\narvasi heidän asiansa tärkeäksi.\n\nHienon maailman ihmiset ymmärtävät heti tällaiset pienet seikat. Rouva\nVillefort vastasi juhlallisuuteen juhlallisuudella.\n\nSilloin saapui Valentine, ja kumarrukset alkoivat uudelleen.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi paronitar nuorten tyttöjen kätellessä toisiaan,\n-- olen Eugénien kanssa rientänyt teille ensimmäisenä ilmoittamaan,\nettä tyttäreni ja prinssi Cavalcantin kihlaus julkaistaan kohta.\n\nDanglars oli ottanut käytäntöön prinssi-nimen. Kansanmielisen\npankkiirin korvissa se kaikui paremmalta kuin kreivi.\n\n-- Sallikaa minun sydämestäni onnitella teitä, vastasi rouva Villefort.\n-- Prinssi Cavalcanti näyttää olevan harvinaisen oivallinen nuori mies.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi paronitar hymyillen, -- puhukaamme vapaasti\nkuin hyvät ystävät ainakin. Minun täytyy tunnustaa, että prinssi ei\nvielä ole se, miksi hänen täytyy tulla. Hänessä on jotakin outoa,\njosta me ranskalaiset heti tunnemme saksalaisen ja italialaisen\naatelismiehen. Mutta hänellä on hyvin hyvä sydän, hän on sukkela, ja\nmitä varallisuuteen tulee, niin herra Danglars väittää sitä\nmajesteetilliseksi; juuri sitä sanaa hän käyttää.\n\n-- Ja toisekseen, sanoi Eugénie selaillen rouva Villefort'in albumia,\n-- lisätkää vielä, että te pidätte erikoisen paljon tuosta nuoresta\nmiehestä.\n\n-- Ja, sanoi rouva Villefort, -- minun ei kai tarvitse kysyäkään, että\nte siinä suhteessa olette aivan samanlainen?\n\n-- Minäkö! vastasi Eugénie suorasukaisesti kuten aina. -- Minä, en\nvähääkään. Minun kutsumukseni ei ollut sitoa itseäni talouteen ja\nmieheen, olkoon hän kuka tahansa. Minun kutsumukseni oli tulla\ntaiteilijaksi, siis olla vapaa vallitsemaan sydäntäni, itseäni ja\najatuksiani.\n\nEugénie lausui nämä sanat niin varmasti ja voimakkaasti, että puna\nnousi Valentinen poskille. Arka nuori tyttö ei voinut ymmärtää tätä\nvoimakasta luonnetta, jossa ei näyttänyt olevan hituistakaan\nnaisellista arkuutta.\n\n-- Sitä paitsi, jatkoi Eugénie, -- koska vastoin tahtoani olen määrätty\nmenemään naimisiin, niin saan luvan kiittää kohtaloa, joka saattoi\nAlbert de Morcerfin halveksimaan minua. Olisinhan muuten tällä hetkellä\nkunniattoman miehen puoliso.\n\n-- Se on totta, sanoi paronitar osoittaen kummallista avomielisyyttä,\njota joskus näkyy hienoston naisissa ja joka ei kokonaan häviä edes\nheidän seurustellessaan alempisäätyistenkään kanssa, -- se on aivan\ntotta. Elleivät Morcerfit olisi viivytelleet, olisi tyttäreni mennyt\nnaimisiin Albertin kanssa. Kenraali tahtoi sitä, ja hän kävi jo\npyytämässäkin tyttäreni kättä herra Danglars'ilta. Me pelastuimme\nonnellisesti.\n\n-- Mutta, sanoi Valentine arasti, -- kohdistuuko koko tämä isän häpeä\npoikaan? Albert-herra on mielestäni aivan syytön kaikkiin kenraalin\npetoksiin.\n\n-- Anteeksi, sanoi Eugénie säälimättömästi, -- Albert tahtoo saada\nsiitä osansa ja hän sen hyvin ansaitseekin. Kun hän eilen oli\noopperassa haastanut kreivi Monte-Criston kaksintaisteluun, niin hän\ntänään taistelupaikalla kuuluu pyytäneen häneltä anteeksi.\n\n-- Mahdotonta! sanoi rouva Villefort.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi rouva Danglars avomielisesti, -- asian laita on\ntodellakin niin. Kuulin sen herra Debrayltä, joka oli tilaisuudessa\nläsnä.\n\nValentinekin tunsi totuuden, mutta ei puuttunut puheeseen. Rouva\nDanglars oli johdattanut muuta hänen mieleensä, ja hän oli\najatuksissaan Noirtier'n huoneessa, jossa Morrel häntä odotti.\n\nÄkkiä rouva Danglars laski kätensä Valentinen käsivarrelle ja\nhavahdutti hänet mietteistään.\n\n-- Mitä nyt? sanoi Valentine tuntiessaan rouva Danglars'in sormien\nkosketuksen, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.\n\n-- Rakas Valentine, sanoi paronitar, -- voitte varmaankin pahoin.\n\n-- Minäkö? sanoi nuori tyttö pyyhkäisten kädellään polttavaa otsaansa.\n\n-- Niin, katsokaahan kuvaanne peilistä, olette kolme neljä kertaa\nkalvennut ja punastunut minuutin kuluessa.\n\n-- Sinä olet todellakin hyvin kalpea, huudahti Eugénie.\n\n-- Älä suotta ole levoton, Eugénie, minä olen ollut tällainen jo\nmuutamia päiviä.\n\nJa vaikkei ollutkaan luonnostaan viekas, huomasi hän, että hänellä nyt\nolisi tilaisuus lähteä. Rouva Villefort tuli vielä auttamaan häntä.\n\n-- Lähtekää, Valentine, sanoi hän. -- Voitte todellakin pahoin, ja\narvoisat vieraat varmaankin suovat teille anteeksi. Juokaa lasillinen\npuhdasta vettä, se tekee teille hyvää.\n\nValentine suuteli Eugénieta, kumarsi rouva Danglars'ille, joka oli jo\nnoussut lähteäkseen, ja poistui.\n\n-- Lapsi parka, sanoi rouva Villefort Valentinen lähdettyä, -- hän\nhuolestuttaa minua todellakin, enkä laisinkaan ihmettelisi, vaikka\njokin onnettomuus kohtaisi häntä.\n\nSill'aikaa oli Valentine jonkinmoisen itselleenkin selittämättömän\nkiihkon vallassa mennyt Edouardin huoneen läpi, kuulematta pojan\nlausumia ilkeyksiä, ja oman huoneensa kautta päässyt pienille\nportaille. Jäljellä oli enää vain kolme askelmaa, hän kuuli jo Morrelin\näänen, kun äkkiä maailma pimeni hänen silmissään, hänen jalkansa\nkangistui eikä löytänyt porrasta, hänen kätensä tulivat niin\nvoimattomiksi, ettei hän voinut pitää kiinni kaidepuusta, ja horjahtaen\nseinää vastaan hän putosi viimeiset kolme askelmaa.\n\nMorrel syöksyi käytävään ja löysi Valentinen maasta portaitten edestä.\n\nNopeasti kuin salama hän nosti tytön syliinsä ja vei hänet tuoliin\nistumaan.\n\nValentine avasi silmänsä.\n\n-- Kylläpä minä olen kömpelö, sanoi hän kuumeisen kiihkeästi, -- enhän\nosaa enää oikein kävelläkään; unohdan, että kolme askelmaa oli vielä\njäljellä!\n\n-- Loukkasitteko itsenne? huudahti Morrel. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\nValentine katsoi ympärilleen, hän näki kamalan kauhun kuvastuvan\nNoirtier'n silmissä.\n\n-- Rauhoitu, isoisä, sanoi hän koettaen hymyillä, -- ei se ole mitään,\nei se ole mitään ... päätäni vain pyörrytti, ei muuta.\n\n-- Joko teitä taas pyörrytti, sanoi Morrel pannen kätensä ristiin. --\nMinä pyydän, rukoilen, olkaa varuillanne.\n\n-- Ei se ole mitään, sanoi Valentine, -- ei se ole mitään, johan\nsanoin, että se on mennyt ohi eikä ollut mitään. Antakaa minun nyt\nkertoa teille uutisia: viikon päästä Eugénie menee naimisiin, ja kolmen\npäivän päästä on suuret juhlat, jonkinmoiset kihlajaiset. Meidät on\nkaikki kutsuttu sinne, isäni, rouva Villefort ja minä ... ainakin minä\nniin ymmärsin.\n\n-- Milloinkahan meidän aikamme on huolehtia sellaisesta? Oi, Valentine,\nkun teillä on niin suuri vaikutusvalta isoisäänne, niin saattakaa hänet\nsanomaan: kohta!\n\n-- Turvaudutte siis minuun, sanoi Valentine, -- jouduttaaksenne asiaa\nja muistuttaaksenne isoisää?\n\n-- Niin, huudahti Morrel. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kiirehtikää.\nNiin kauan kuin ette ole omani, Valentine, tunnen aivan kuin\nmenettäisin teidät.\n\n-- Todellakin, sanoi Valentine tehden suonenvedontapaisen liikkeen, --\nMaximilien, olette liian arka ollaksenne upseeri ja sotilas, joiden ei\nsanota pelkäävän mitään. Hahaha!\n\nHän purskahti kimakkaan ja tuskaisaan nauruun, hänen käsivartensa\njäykistyivät, pää kolahti tuolin selkänojaa vastaan, ja hän jäi aivan\nliikkumattomaksi.\n\nKiljahdus, jonka Jumala ei sallinut tulevan Noirtier'n huulilta, tuli\nhänen katseestaan.\n\nMorrel ymmärsi, että hänen oli kutsuttava apua.\n\nNuori mies tarttui kellon nuoraan. Valentinen huoneistossa oleva\nkamarineiti ja Barrois'n sijaan tullut kamaripalvelija riensivät\nmolemmat yht'aikaa saapuville.\n\nValentine oli niin kalpea, kylmä ja eloton, että vaikka heille ei\nsanottukaan mitään, he joutuivat kauhun valtaan ja ryntäsivät käytävään\nhuutaen apua.\n\nRouva Danglars ja Eugénie olivat juuri silloin lähdössä, ja ennättivät\nkuulla, mikä oli syynä hälinään.\n\n-- Sanoinhan minä teille! huudahti rouva Villefort. -- Tyttö parka!\n\n\n\n\n94. Tunnustus\n\n\nSamassa kuului herra Villefort'in ääni hänen työhuoneestaan:\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\nMorrel kysyi neuvoa Noirtier'lta, joka oli taas tullut kylmäveriseksi.\nTämä viittasi katseellaan pieneen huoneeseen, jonne Morrel jo kerran\nennen samanlaatuisessa tapauksessa oli paennut.\n\nHän otti kiireesti hattunsa ja riensi piiloonsa. Käytävästä kuului\nkuninkaallisen prokuraattorin askelten ääni.\n\nVillefort syöksyi huoneeseen, juoksi Valentinen luo ja otti hänet\nsyliinsä.\n\n-- Lääkäri! Lääkäri...! Herra Avrigny! huusi hän. -- Ei, minä menen\nitse häntä noutamaan.\n\nHän riensi ulos.\n\nMorrel kiiruhti toisesta ovesta sisään.\n\nKamala muisto oli johtunut hänen mieleensä: Villefort'in ja lääkärin\nvälinen keskustelu, jonka hän oli kuullut samana yönä, jolloin rouva\nSaint-Méran kuoli. Taudin merkit olivat samat kuin Barrois'llakin ennen\nhänen kuolemaansa.\n\nSamassa hän oli kuulevinaan korvissaan Monte-Criston sanat, jotka tämä\noli hänelle lausunut tuskin kaksi tuntia sitten:\n\n-- Jos joudutte pulaan, Morrel, tulkaa luokseni, minä voin paljon.\n\nNopeammin kuin ajatuksensa hän kiiti Saint-Honorésta Matignon-kadulle\nja sitä myöten Champs-Elysées'lle.\n\nTällä välin saapui Villefort ajurin vaunuissa herra Avrignyn ovelle.\nHän soitti kelloa niin voimakkaasti, että portinvartija riensi\nkauhuissaan avaamaan. Villefort syöksyi portaita ylös voimatta sanoa\nsanaakaan. Portinvartija tunsi hänet ja antoi hänen mennä, huutaen\nvain:\n\n-- Työhuoneessaan, herra kuninkaallinen prokuraattori, työhuoneessaan!\n\nVillefort jo avasi tai pikemmin kiskaisi oven auki.\n\n-- Tekö siinä olette! sanoi lääkäri.\n\n-- Niin, vastasi Villefort sulkien oven järjestään, -- niin, minä tulen\nvuorostani kysymään, olemmeko kahden. Tohtori, minun taloni on kirottu\ntalo!\n\n-- Mitä? sanoi lääkäri näennäisen tyynesti, mutta sisällisen\nmielenliikutuksen vallassa. -- Joko talossanne taas on joku sairaana?\n\n-- On, tohtori! huudahti Villefort tarttuen suonenvedontapaisesti\ntukkaansa, -- on!\n\nAvrignyn katse sanoi:\n\n-- Ennustinhan sitä teille.\n\n-- Kuka nyt talossanne kuolee? kysyi hän. -- Kuka on uhri, jonka tähden\nJumala syyttää meitä heikkoudestamme?\n\nTuskainen nyyhkytys nousi Villefort'in rinnasta, hän lähestyi lääkäriä\nja tarttui hänen käteensä:\n\n-- Valentine, sanoi hän. -- Nyt on Valentinen vuoro!\n\n-- Tyttärenne! huudahti Avrigny surun ja hämmästyksen vallassa.\n\n-- Näettehän, että erehdyimme, sopersi prokuraattori. -- Tulkaa häntä\nkatsomaan ja pyytäkää hänen kuolinvuoteellaan häneltä epäilyksenne\nanteeksi.\n\n-- Joka kerta kun olette tullut minua noutamaan, olen saapunut liian\nmyöhään. Tulen yhtä kaikki. Mutta pitäkäämme kiirettä; teidän\ntalossanne liikkuvien vihamiesten suhteen ei saa viivytellä.\n\n-- Tällä kertaa, tohtori, ei teidän tarvitse syyttää minua\nheikkoudesta. Nyt otan syyllisestä selon ja rankaisen.\n\n-- Pelastakaamme uhri, ennen kuin ajattelemme kostoa, sanoi Avrigny.\n-- Tulkaa.\n\nAjoneuvot, joissa Villefort oli tullut, saattoivat hänet ja tohtori\nAvrignyn täyttä laukkaa perille samalla hetkellä, kun Morrel kolkutti\nMonte-Criston oveen.\n\nKreivi oli työhuoneessaan ja luki hyvin huolestuneena Bertuccion\nhänelle lähettämää kirjettä.\n\nKun palvelija ilmoitti Morrelin, jonka seurasta kreivi tuskin kaksi\ntuntia sitten oli eronnut, hän hämmästyneenä kohotti päätään.\n\nHänellekin oli tänä väliaikana tapahtunut paljon, sillä nuori mies,\njoka oli lähtiessään nähnyt hänen hymyilevän, näki nyt hänen\nkasvoillaan huolestuneen ilmeen.\n\nKreivi nousi ja riensi Morrelia vastaan.\n\n-- Mitä on tapahtunut, Morrel? kysyi hän. -- Olette kalpea, ja\notsaltanne valuu hiki.\n\nMorrel ei istahtanut, vaan vaipui nojatuoliin.\n\n-- Tulin kovalla kiireellä, sillä minun täytyy saada puhella kanssanne.\n\n-- Voivatko kaikki omaisenne hyvin? kysyi kreivi niin osaaottavasti,\nettä hänen tunnettaan ei kukaan voinut epäilläkään.\n\n-- Kiitos, kreivi, kiitos, sanoi nuori mies, jonka oli vaikea aloittaa\nkertomustaan. -- Omaiseni voivat kaikki hyvin.\n\n-- Sitä parempi. Teillä on kuitenkin minulle jotakin sanottavaa? totesi\nkreivi levottomampana.\n\n-- On, sanoi Morrel. -- Se on totta. Tulen talosta, jonne kuolema juuri\non astunut sisään. Tulen saamaan teiltä apua.\n\n-- Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- En, sanoi Morrel. -- Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?\n\n-- Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.\n\n-- Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. -- Kuollut\nisä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois\nhäpeän.\n\n-- Kreivitär parka! sanoi Maximilien. -- Häntä eniten säälin, hän on\njalo nainen!\n\n-- Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on\näitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte\nkovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin\nauttaa teitä?\n\n-- Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön\nuskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin\nvoi antaa avun.\n\n-- Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- En tiedä, empi Morrel, -- sopiiko minun ilmaista sellaista\nsalaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.\n\nHän vaikeni uudelleen.\n\n-- Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren\nmiehen käden hellästi omien käsiensä väliin.\n\n-- Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä -- ja\nMorrel pani kätensä sydämelleen, -- etten saa salata teiltä mitään.\n\n-- Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne\npuhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.\n\n-- Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne\nkuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?\n\n-- Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat\npalvelijani.\n\nMorrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa.\nKamaripalvelija lähti heti.\n\n-- Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren\nmiehen palaavan.\n\n-- Olen ja olen hiukan rauhallisempi.\n\n-- Tiedättehän, että odotan, sanoi Monte-Cristo hymyillen.\n\n-- Ja minä kerron kaiken. Kuulkaa minua, eräänä iltana olin erään talon\npuistossa. Olin piilossa pensaikossa, eikä kukaan voinut epäilläkään,\nettä olisin siellä. Kaksi miestä kulki ohitseni. Sallikaa minun vielä\nolla mainitsematta heidän nimiään. He puhuivat hiljaa, ja kuitenkin\nhalusin niin kiihkeästi kuulla kaiken, ettei sanaakaan mennyt minulta\nhukkaan.\n\n-- Tämä ennustaa kamalaa, päättäen kalpeudestanne ja vapisemisestanne.\n\n-- Niin, kamalaa kylläkin, ystäväni! Talossa oli kuollut eräs henkilö.\nToinen keskustelijoista oli talon isäntä ja toinen lääkäri. Isäntä\nilmaisi lääkärille pelkonsa ja huolensa, sillä jo toisen kerran oli\nkuolema äkkiä tullut tähän taloon. Hävityksen enkeli näytti määränneen\ntalon Jumalan vihan esineeksi.\n\n-- Ah, sanoi Monte-Cristo katsoen terävästi nuoreen mieheen ja käänsi\nhiukan tuoliaan, jolloin hän itse jäi varjoon, mutta valo osui\nkirkkaana Maximilieniin.\n\n-- Niin, jatkoi tämä, -- kuolema oli käynyt talossa kaksi kertaa\nkuukauden kuluessa.\n\n-- Ja mitä lääkäri vastasi? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Hän vastasi ... hän vastasi, ettei kuolema ollut luonnollinen ... ja\nettä sen aiheuttaja oli...\n\n-- Mikä?\n\n-- Myrkky!\n\n-- Todellako! sanoi Monte-Cristo ja yskäisi hiukan. Se oli hänen\ntapansa salata joko punastumisensa tai kalpeutensa taikka sen, että hän\nkuunteli tarkkaan. -- Todellako, Maximilien? Te kuulitte siis sen?\n\n-- Kuulin, rakas kreivi, kuulin sen, ja tohtori sanoi, että jos\nsellainen tapaus uusiintuu, niin hänen täytyy ilmoittaa siitä\ntuomioistuimelle.\n\nMonte-Cristo kuunteli tai näytti kuuntelevan aivan tyynesti.\n\n-- No niin, sanoi Maximilien, -- kuolema tuli kolmannen kerran, eivätkä\ntohtori ja talon herra ole sanoneet mitään. Kuolema tulee ehkä\nneljännenkin kerran. Mikä on teidän mielestänne velvollisuuteni, kun\nolen perillä tällaisesta salaisuudesta?\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Monte-Cristo, -- kerrotte asioita, jotka\njokainen meistä tuntee. Talon, jossa tämä on tapahtunut, tunnen, tai\nainakin tunnen sen kaltaisen talon. Siellä on puutarha, talon isäntä,\nlääkäri, ja siellä on tapahtunut kolme odottamatonta, kummallista\nkuolemantapausta. Katsokaahan minua, en ole kuullut mitään\nkeskusteluja, mutta tiedän kaiken yhtä hyvin kuin tekin. Onko minulla\ntunnonvaivoja? Ei, se ei kuulu minuun. Sanoitte, että hävityksen enkeli\nnäyttää määränneen tämän talon Jumalan vihan esineeksi. Ehkäpä tämä\nteidän otaksumanne onkin oikea? Älkää nähkö asioita, koska niitä eivät\nnäe nekään, joiden pitäisi. Jos Jumalan tuomio liikkuu tässä talossa,\nniin kääntäkää päänne poispäin ja antakaa Jumalan tuomion tapahtua.\n\nMorrel värisi. Kreivin ääni kaikui kamalana, juhlallisena, pelottavana.\n\n-- Sitä paitsi, jatkoi kreivi nyt kokonaan toisella äänellä, -- sitä\npaitsi, kuka väittää, että tapaus vielä uusiintuu?\n\n-- Sehän on uusiintunut, huudahti Morrel, -- ja sen vuoksi olenkin\ntullut luoksenne.\n\n-- Minkä minä sille voin, Morrel! Pitäisikö minun teidän mielestänne\nehkä ilmoittaa asiasta kuninkaalliselle prokuraattorille?\n\nMonte-Cristo lausui nämä viimeiset sanat niin selvästi ja painokkaasti,\nettä Morrel hypähti pystyyn huudahtaen:\n\n-- Kreivi, kreivi, tehän tiedätte, kenestä puhun?\n\n-- Täydellisesti, ystäväni, ja todistan sen. Kävelitte eräänä iltana\nherra Villefort'in puistossa. Sanoistanne päättäen se tapahtui samana\niltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Kuulitte herra Villefort'in\nkeskustelevan herra Avrignyn kanssa herra Saint-Méranin kuolemasta ja\nsitä seuranneesta markiisittaren kuolemasta, joka oli yhtä kummallinen.\nHerra Avrigny sanoi, että oli tapahtunut myrkytys, jopa kaksikin\nmyrkytystä. Ja te, joka olette täydellisesti kunnon mies, olette siitä\nasti tutkinut sydäntänne ja vaivannut omaatuntoanne kysymällä,\npitäisikö teidän ilmaista kaikki vai olla vaiti. Emme elä enää\nkeskiajalla, hyvä ystävä, ei ole enää fehm-oikeuksia eikä salaista\ntuomioistuinta. Mitä tekemistä teillä on noiden ihmisten kanssa?\nOmatunto, mitä sinä tahdot minusta? niin kuin Sterne sanoi. Hyvä\nystävä, antakaa heidän nukkua jos nukkuvat, antakaa heidän kalpeina\nvalvoa jos valvovat, ja Jumalan nimessä nukkukaa te, koska teillä ei\nole omantunnonvaivoja, jotka veisivät unenne.\n\nKamala tuska kuvastui Morrelin kasvoilla, hän tarttui Monte-Criston\nkäteen ja huusi:\n\n-- Mutta sitähän jatkuu! Kuuletteko!\n\n-- Entä sitten! sanoi kreivi kummastellen tätä kiihkeyttä, jonka syytä\nhän ei ymmärtänyt, ja katsellen tarkkaavasti Maximilienia, -- antakaa\nsen jatkua. He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja\nhe saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat\nkorttitalot, kun Jumalan henkäys osuus heihin -- vaikka heitä olisi\nsatamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän\nmyöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha\nNoirtier tai nuori Valentine.\n\n-- Te siis tiesitte sen? huudahti Morrel niin suurella kauhulla,\nettä Monte-Cristo vavahti, hän, joka taivaan sortuessa ei olisi\nhievahtanutkaan. -- Te siis tiesitte sen ettekä sanonut minulle mitään!\n\n-- Mitä se minuun kuuluu? jatkoi Monte-Cristo kohauttaen olkapäitään.\n-- Enhän minä heitä tunne, pitäisikö minun syöstä toinen turmioon\npelastaakseni toisen? En suinkaan, sillä minä en tee erotusta syyllisen\nja uhrin välillä.\n\n-- Mutta minä, huusi Morrel tuskasta vaikeroiden, -- minä rakastan\nhäntä!\n\n-- Te rakastatte, ketä! huudahti Monte-Cristo hypäten pystyyn ja\ntarttuen Morrelin molempiin käsiin.\n\n-- Minä rakastan mielettömästi, hurjasti, olen valmis vuodattamaan\nvereni säästääkseni häneltä kyynelen, rakastan Valentine de\nVillefort'ia, joka tällä hetkellä surmataan, kuuletteko, rakastan häntä\nja kysyn Jumalalta ja teiltä, millä tavoin voin hänet pelastaa!\n\nMonte-Cristo karjaisi niin hurjasti, että vain ne, jotka ovat kuulleet\nhaavoittuneen leijonan karjuvan, voivat kuvitella, miltä se kuulosti.\n\n-- Sinä onneton! huusi hän väännellen vuorostaan käsiään. -- Sinä\nonneton, sinä rakastat Valentinea, sinä rakastat tuon kirotun suvun\ntytärtä!\n\nMorrel ei ikinä ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla sellaista\nilmettä, ei niin pelottavaa säihkyä silmissä. Taistelutantereiden,\nAlgerian surmanöiden kauhunhaltija kalpeni sen rinnalla.\n\nHän peräytyi kauhistuneena.\n\nMonte-Cristo sitä vastoin sulki silmänsä ja kokosi kaiken voimansa\nhillitäkseen itsensä. Vähitellen hänen rintansa pauhu tyyntyi, niin\nkuin myrskyn jälkeen kuohuvat laineet talttuvat päivän säteiden\nvaikutuksesta.\n\nTätä taistelua kesti tuskin kahtakymmentä sekuntia.\n\nSitten kreivi kohotti kalpean otsansa.\n\n-- Nyt näette, sanoi hän, -- nyt näette, kuinka Jumala rankaisee\nsuurisanaisia ja kylmiä ihmisiä heidän välinpitämättömyytensä tähden.\nMinä, joka tunteettomasti ja uteliaasti katselin, miten tämä hirvittävä\nmurhenäytelmä kehittyi, ja turman enkelin tavoin nauroin kaikelle sille\npahalle, mitä ihmiset tekevät toisilleen salaisuuden varjossa -- ja\nrikkaitten ja mahtavien on niin helppo säilyttää salaisuus --, minä\ntunnen nyt vuorostani, kuinka tuo käärme, jonka kiemurtelevia liikkeitä\nkatselin, pureekin minua ja puree suoraan sydämeen!\n\nMorrel huokasi raskaasti.\n\n-- Jo riittävät valitukset, jatkoi kreivi. -- Olkaa mies, olkaa\nvoimakas, täynnä toivoa, sillä minä olen läsnä ja valvon puolestanne.\n\nMorrel pudisti alakuloisena päätään.\n\n-- Käskin teitä toivomaan, ymmärrättekö? huudahti Monte-Cristo. --\nTietäkää, että en koskaan valehtele, en koskaan erehdy. Kello on\nkaksitoista, Maximilien, kiittäkää taivasta, ettette tullut\niltapäivällä, ettette tullut huomenna. Kuulkaa siis, mitä teille sanon,\nMorrel: ellei Valentine ole kuollut tällä hetkellä, ei hän kuolekaan.\n\n-- Hyvä Jumala, valitti Morrel, -- hän oli kuolemaisillaan, kun lähdin.\n\nMonte-Cristo painoi kädellään otsaansa.\n\nMitä tapahtuikaan näissä aivoissa, jotka hallitsivat suuria\nsalaisuuksia? Mitä sanoikaan kirkkauden tai pimeyden enkeli tälle\nsäälimättömälle ja samalla inhimilliselle sielulle? Jumala yksin sen\ntietää! Monte-Cristo kohotti päänsä ja nyt oli hänen otsansa kirkas\nkuin heräävän lapsen otsa.\n\n-- Maximilien, sanoi hän, -- palatkaa rauhassa asuntoonne. Ette saa\nmennä mihinkään, ette toimia mitenkään ettekä saa päästää otsallenne\nhuolen varjoakaan. Minä annan teille kyllä tietoja. Menkää.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Morrel, -- kylmäverisyytenne kauhistuttaa minua.\nVoitteko siis jollakin tavoin vastustaa kuolemaa? Oletteko ihmisiä\nvoimakkaampi? Oletteko enkeli? Oletteko Jumala?\n\nJa nuori mies, joka ei minkään vaaran edessä ollut peräytynyt, väistyi\nsanomattoman kauhun vallassa loitos Monte-Cristosta.\n\nMutta Monte-Cristo katsoi häneen hymyillen niin alakuloisesti ja\nhellästi, että Maximilien tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.\n\n-- Minä voin paljon, ystäväni, vastasi kreivi. -- Minun täytyy nyt\nsaada olla yksin. Menkää.\n\nMorrel tunsi kreivin ihmeellisen vaikutuksen, jonka alaisiksi kaikki\nhänen lähellään joutuivat, eikä yrittänytkään vastustaa. Hän puristi\nkreivin kättä ja lähti.\n\nPortilla hän pysähtyi odottamaan Baptistinia, joka juoksujalkaa näkyi\ntulevan Matignon-kadun kulmassa.\n\nTällä välin olivat Villefort ja Avrigny pitäneet kiirettä. Heidän\npalatessaan oli Valentine vielä tainnoksissa, ja lääkäri tutki sairasta\nniin huolellisesti, kuin tämän tila vaati. Häntä auttoi vielä se, että\nhän oli perillä salaisuudesta.\n\nVillefort odotti kiihkeästi tutkimuksen tulosta. Noirtier odotti myös,\nkalpeampana kuin nuori tyttö ja janoten totuutta vielä kiihkeämmin kuin\nVillefort, ja hänen katseestaan kuvastui voimakasta älyä ja tunnetta.\n\nLopulta Avrigny sanoi hitaasti:\n\n-- Hän elää vielä!\n\n-- Vielä! huudahti Villefort. -- Tohtori, minkä kamalan sanan\nlausuittekaan!\n\n-- Niin, sanon sen kerta vielä, lausui lääkäri. -- Hän elää vielä, ja\nse kummastuttaa minua suuresti.\n\n-- Mutta onhan hän pelastettu? kysyi isä.\n\n-- On, koska hän elää.\n\nTänä hetkenä sattui lääkärin katse kohtaamaan Noirtier'n katseen. Siitä\nvälkkyi niin tavaton ilo, niin rikas ja hedelmällinen ajatus, että\ntohtori kerrassaan hämmästyi.\n\nHän laski Valentinen nojatuoliin -- tytön huulet olivat niin kalpeat,\nettä ne tuskin erottuivat kasvoista -- ja katseli Noirtier'ta, joka oli\ntarkkaan seurannut lääkärin jokaista liikettä.\n\n-- Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne neiti Valentinen kamarineiti, sanoi\nAvrigny Villefort'ille.\n\nVillefort irroitti kätensä tyttärensä päästä, jota hän oli kannatellut,\nja lähti itse etsimään kamarineitiä.\n\nHeti kun Villefort oli sulkenut oven, Avrigny lähestyi Noirtier'ta.\n\n-- Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle? kysyi hän.\n\nVanhus räpytti silmiään. Muistammehan, että se oli hänen tapansa\nilmaista halunsa puhua.\n\n-- Minulleko yksin?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä on, jään luoksenne.\n\nSamassa saapui Villefort kamarineidin seurassa. Kamarineidin jäljestä\ntuli rouva Villefort.\n\n-- Mitä tuolle rakkaalle lapselle onkaan tapahtunut? huudahti hän. --\nHän läksi huoneestani ja valitti kyllä pahoinvointia, mutta en koskaan\nolisi luullut häntä näin sairaaksi.\n\nJa rouva Villefort lähestyi kyynelsilmin Valentinea, tarttui hänen\nkäteensä ja osoitti kaikin tavoin äidillisiä tunteitaan.\n\nAvrigny katsoi yhä Noirtier'hen, hän näki vanhuksen silmien laajenevan\nja pyöristyvän, poskien kalpenevan ja vapisevan ja hien valuvan pitkin\nhänen otsaansa.\n\n-- Ah, huudahti hän äkkiä seuratessaan vanhuksen katsetta. Se kohdistui\nrouva Villefort'iin, joka samassa sanoi:\n\n-- Tyttö on vietävä vuoteeseensa. Tulkaa auttamaan, Fanny, me viemme\nhänet levolle.\n\nHerra Avrigny, joka huomasi, että hän saisi tilaisuuden jäädä\nNoirtier'n kanssa kahden, ilmaisi nyökkäämällä, että se oli viisainta,\nmutta kielsi antamasta tytölle mitään muuta kuin mitä hän määrää.\n\nHe kantoivat huoneesta Valentinen, joka oli tullut tajuihinsa, mutta ei\nvoinut liikkua, koska kouristus oli heikontanut hänen jäsenensä. Mutta\nhänellä oli voimia tervehtiä katseellaan isoisäänsä, joka näytti siltä,\nkuin häneltä olisi sielu riistetty, kun Valentine vietiin pois.\n\nAvrigny seurasi sairasta, käski Villefort'in itse ajaa apteekkiin ja\nodottaa siellä, kunnes lääkkeet olivat valmiit, tuoda ne kotiin ja\nodottaa häntä tyttärensä huoneessa.\n\nUusittuaan vielä määräyksensä, että Valentinelle ei saanut antaa\nmitään, hän palasi Noirtier'n luo, sulki huolellisesti oven ja\ntarkastettuaan, ettei kukaan ollut heitä kuulemassa, sanoi:\n\n-- Tiedätte varmaankin jotakin poikanne tyttären sairastumisesta?\n\n-- Tiedän, ilmaisi vanhus.\n\n-- Meillä ei ole aikaa heittää hukkaan, kysyn siis teiltä ja te\nvastaatte.\n\nNoirtier ilmaisi olevansa valmis vastaamaan.\n\n-- Oletteko edeltäpäin aavistanut, että tällaista tapahtuisi?\n\n-- Olen.\n\nAvrigny mietti hetkisen ja sanoi sitten lähestyen Noirtier'ta:\n\n-- Suokaa anteeksi sanani, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään\nyksityiskohtaa tässä kamalassa tapauksessa, jonka olemme nähneet.\nNäittekö Barrois'n kuolevan?\n\nNoirtier kohotti silmänsä taivasta kohden.\n\n-- Tiedättekö, mihin tautiin hän kuoli? kysyi Avrigny laskien kätensä\nNoirtier'n olalle.\n\n-- Tiedän, vastasi vanhus.\n\n-- Oliko tämä kuolema mielestänne luonnollinen?\n\nNoirtier'n liikkumattomille huulille näytti ilmestyvän hymy.\n\n-- Heräsikö teissä ajatus siitä, että Barrois oli myrkytetty?\n\n-- Heräsi.\n\n-- Luuletteko, että myrkky, joka hänet surmasi, oli häntä varten\nvalmistettu?\n\n-- En.\n\n-- Arveletteko nyt, että sama henkilö, joka surmasi Barrois'n, on\ntahtoessaan surmata toisen henkilön surmannutkin Valentinen?\n\n-- Arvelen.\n\n-- Hänenkin siis täytyy kuolla? kysyi Avrigny luoden terävän katseen\nNoirtier'hen.\n\nHän odotti, minkä vaikutuksen tämä lause tekisi vanhukseen.\n\n-- Ei, vastasi Noirtier sellaisella riemun ilmeellä, että se olisi\nvoinut saattaa parhaimmankin arvaajan ymmälle.\n\n-- Toivotte siis? kysyi Avrigny hämmästyneenä.\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä toivotte?\n\nVanhus ilmaisi silmillään, ettei hän kyennyt vastaamaan.\n\n-- Sehän on totta! mutisi Avrigny.\n\nSitten hän jälleen kääntyi Noirtier'n puoleen sanoen:\n\n-- Toivotteko, että murhaaja väsyy?\n\n-- En.\n\n-- Toivotte siis, että myrkky ei tee Valentineen mitään vaikutusta.\n\n-- Niin.\n\n-- Enhän toki ilmaise teille mitään uutta sanomalla, että hänet on\naiottu myrkyttää? sanoi Avrigny.\n\nVanhus ilmaisi katseellaan, että hän oli myrkytysyrityksestä täysin\nvarma.\n\n-- Millä tavoin siis luulette Valentinen pelastuvan tästä?\n\nNoirtier'n katse kiintyi määrättyyn kohtaan. Avrigny seurasi hänen\nkatsettaan, ja näki pullon, jolla joka aamu tuotiin vanhukselle\nlääkettä.\n\n-- Ahaa, välähti Avrignyn mielessä, -- olisitteko ehkä huomannut...\n\nNoirtier ei antanut hänen edes puhua loppuun.\n\n-- Olen, vastasi hän.\n\n-- Että hänet voidaan turvata myrkkyä vastaan...\n\n-- Niin.\n\n-- Totuttamalla hänet vähitellen siihen...\n\n-- Niin, niin, niin, vastasi Noirtier ihastuen huomatessaan toisen\nhäntä ymmärtävän.\n\n-- Kuulitte minun varmaankin sanovan, että lääkkeessänne on brusiinia?\n\n-- Kuulin.\n\n-- Ja totuttamalla hänet siihen olette karaissut hänen ruumiinsa\nmyrkkyä vastaan?\n\nSama riemun ilme näkyi Noirtier'ssa.\n\n-- Ja olette todellakin onnistunut! huudahti Avrigny. -- Ilman tätä\nvarokeinoa olisi Valentine epäilemättä tänään surmattu, auttamattomasti\nsurmattu, säälimättä surmattu. Kouristus oli voimakas, mutta hän vain\nheikontui siitä eikä kuollut.\n\nYliluonnollinen ilo välkkyi vanhuksen silmistä, jotka hän sanomattoman\nkiitollisena loi taivasta kohden. Tänä hetkenä Villefort palasi.\n\n-- Tässä on pyytämänne lääke, tohtori.\n\n-- Valmistettiinko se teidän nähtenne?\n\n-- Valmistettiin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori.\n\n-- Se ei ole välillä ollut kenenkään muun käsissä?\n\n-- Ei.\n\nAvrigny otti pullon, kaatoi muutaman pisaran siitä kämmenelleen ja\nnieli ne.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän, -- menkäämme Valentinen luo, annan määräykseni\nkaikille, ja te itse, herra Villefort, saatte valvoa, että niitä\nnoudatetaan.\n\nSamana hetkenä, jolloin Avrigny astui Valentinen huoneeseen\nVillefort'in seurassa, vuokrasi eräs juhlallisesti käyttäytyvä,\ntyynesti ja varmasti puhuva italialainen pappi itselleen talon\nVillefort'in talon vierestä.\n\nKukaan ei tiedä, mitä keinoja käyttämällä hän sai talon kolme\nvuokralaista kaksi tuntia myöhemmin muuttamaan, mutta kaupunginosassa\nyleisesti liikkunut huhu, ettei talo ollut rakennettu aivan varmalle\npohjalle ei estänyt uutta vuokralaista muuttamasta sinne vaatimattomine\nhuonekaluineen saman päivän iltana kello viisi.\n\nVuokrasopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, ja vuokraaja maksoi omistajan\nvaatimuksesta ensimmäisen puolen vuoden vuokran heti. Tämän uuden,\nitalialaisen vuokralaisen nimi oli signor Giacomo Busoni.\n\nTyömiehiä tuotiin paikalle heti, ja myöhäiset kulkijat näkivät samana\niltana hämmästyksekseen, miten puusepät ja muurarit ryhtyivät\nvahvistamaan horjuvan talon alakertaa.\n\n\n\n\n95. Isä ja tytär\n\n\nEdellisessä luvussa näimme rouva Danglars'in käyvän ilmoittamassa rouva\nVillefort'ille siitä, että hänen tyttärensä pian solmisi avioliiton\nAndrea Cavalcantin kanssa.\n\nTästä ilmoituksesta olisi voinut päättää, että sopimus oli tehty\nkaikkien asianomaisten suostumuksella, mutta ennen sitä oli kuitenkin\nsattunut kohtaus, josta meidän on kerrottava lukijoillemme.\n\nPyydämme siis heitä astumaan ajassa taaksepäin saman päivän aamuun ja\nsiirtymään tuohon kuvaamaamme liiaksi kullattuun salonkiin, josta sen\nomistaja paroni Danglars ylpeili.\n\nKello oli kymmenen, ja paroni oli jo jonkin aikaa kävellyt salongissa\nedestakaisin miettiväisenä ja levottomana katsellen jokaista ovea ja\npysähtyen pienimmänkin kolinan kuullessaan.\n\nKun hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, hän soitti palvelijaa.\n\n-- Etienne, sanoi hän, -- menkää kysymään, miksi Eugénie-neiti on\npyytänyt saada tavata minua salongissa ja miksi hän antaa minun odottaa\nnäin kauan.\n\nSaatuaan hiukan purkaa huonoa tuultaan paroni taas tyyntyi.\n\nNeiti Danglars oli heti herättyään pyytänyt saada keskustella isänsä\nkanssa ja oli määrännyt keskustelupaikaksi kullatun salin. Tämä oli\nsiinä määrin omituista ja tuntui siksi juhlalliselta, että pankkiiri\noli melko hämmästynyt, ja hän olikin sen vuoksi kiiruhtanut täyttämään\ntyttärensä pyynnön saapumalla ensimmäisenä salonkiin.\n\nEtienne palasi pian toimitettuaan asiansa.\n\n-- Neidin kamarineiti ilmoitti, että neiti pukeutuu parhaillaan ja on\nkohta valmis, sanoi hän.\n\nDanglars nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi. Ihmisten ja varsinkin\npalvelijoitten läsnä ollessa hän esiintyi hyväntahtoisena miehenä ja\nheikkona isänä. Tämä oli yksi puoli sitä osaa, jota hän näytteli\nelämässä. Hänen asenteensa oli kuin antiikin maailman näytelmien isien\nnaamiot: oikean puolen huuli oli ylöspäin ja ilme naurava, mutta\nvasemman puolen huulet alaspäin ja ilme itkevä.\n\nSanokaamme kuitenkin heti alussa, että kotioloissa naurava huuli\nlaskeutui itkevän tasalle; hyväntahtoinen henkilö katosi, ja sijaan\ntuli raaka aviomies ja jyrkkä isä.\n\n-- Miksi hiidessä tuo hupakko, joka sanoo haluavansa puhutella minua,\nei tule työhuoneeseeni? sanoi Danglars. -- Ja miksi hän yleensä tahtoo\npuhutella minua?\n\nHänen aivoissaan liikkui jo kahdettakymmenettä kertaa sama rauhaton\najatus, kun ovi aukeni ja Eugénie astui sisään. Hänellä oli yllään\nmusta silkkipuku himmeän kuviollista kangasta; hänen tukkansa oli\nkäherretty, ja kädessään hänellä oli hansikkaat, aivan kuin hän olisi\nollut menossa oopperaan.\n\n-- Mikä nyt on asiana, Eugénie, huudahti pankkiiri, -- ja miksi\nkeskustelemme tässä juhlallisessa salongissa, kun työhuoneessani on\npaljon kodikkaampaa?\n\n-- Olette aivan oikeassa, sanoi Eugénie viitaten isäänsä istumaan, --\nja lausuitte jo alussa kaksi kysymystä, joihin sisältyy koko\nkeskustelumme. Vastaan siis molempiin, ja vastoin tavallisuutta ensin\njälkimmäiseen, koska siihen on helpompi vastata. Valitsin\nkeskustelupaikaksemme salongin välttääkseni kaikki pankkiirin\ntyöhuoneen vastenmieliset tunnelmat ja vaikutelmat. Nuo monet\nkassakirjat, niin kullalla koristetut kuin ne ovatkin, ovat aivan kuin\nlinnoituksen portit, suljetut laatikot, setelit, jotka tulevat herra\nties mistä, monet kirjeet, jotka ovat lähtöisin Englannista,\nHollannista, Espanjasta, Intiasta, Kiinasta tai Perusta, vaikuttavat\nyleensä omituisesti isän mielentilaan ja saavat hänet unohtamaan, että\nmaailmassa on jotain pyhempääkin kuin yhteiskunnallinen asema ja\nliiketuttavien mielipiteet. Valitsin sen vuoksi tämän salongin, jonka\nseinillä näette hymyilevät ja onnellisen näköiset kuvat itsestänne,\näidistäni ja minusta sekä kaikenlaisia maisemia ja paimenkuvia. Luotan\npaljon ympäristön vaikutusvoimaan. Ehkä erehdyn teidän suhteenne, mutta\nminkä sille voin, enhän olisi taiteilija, ellei minulla olisi\nilluusioita.\n\n-- Hyvä on, sanoi Danglars, joka oli kuunnellut tätä puhetulvaa aivan\nkylmästi ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän näet etsi yleensä toisen\nlauseista omien ajatustensa johtolankaa, kuten ainakin viekkaat\nihmiset.\n\n-- Olen siis melkein täydellisesti selittänyt tämän toisen kohdan,\nsanoi Eugénie joutumatta vähääkään hämilleen ja miehekkään pontevasti,\n-- ja te näytätte olevan tyytyväinen selitykseeni. Palatkaamme nyt\nensimmäiseen kohtaan. Kysyitte, miksi olen tahtonut puhua kanssanne.\nSen sanon muutamalla sanalla: en tahdo mennä naimisiin herra Andrea\nCavalcantin kanssa.\n\nDanglars hypähti tuolissaan ja tämän odottamattoman iskun vaikutuksesta\nnosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden.\n\n-- Niin juuri, jatkoi Eugénie yhä rauhallisena. -- Olette kummastunut,\nsen huomaan kyllä, sillä siitä asti, kun tämä pikkuinen asia pantiin\nalulle, en ole sitä vähääkään vastustanut, vaikka yleensä aina olen\nratkaisevana hetkenä valmis vastustamaan järkähtämättömästi ja suoraan\nniitä henkilöitä, jotka eivät ole kysyneet mielipidettäni, ja niitä\nasioita, jotka eivät minua miellytä. Mutta tällä kertaa tämä\nrauhallisuus, tämä passiivisuus, niin kuin filosofit sanovat johtui\naivan toisesta seikasta, nimittäin siitä, että nöyränä ja alistuvana\ntyttärenä ... (kepeä hymy väikkyi nuoren tytön purppuranpunaisilla\nhuulilla) koetin totella.\n\n-- Entä sitten? kysyi Danglars.\n\n-- Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, -- mutta nyt,\nkun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla\ntahdollanikaan voi totella.\n\n-- Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli\nkeskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka,\npitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi\nhänet.\n\n-- Syykö, vastasi nuori tyttö, -- hyvä Jumala, ei suinkaan se, että\ntämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku\ntoinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat\nihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En\nmyöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista\ntekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta\nketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää\nelämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: \"Ei mitään\nliikaa\", ja sen lisäksi: \"Kantakaa kaikki mukananne.\" Olen nämä\nmolemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on\nmuistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän\nsuuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme\nhaaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää\nainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan\nvapaana.\n\n-- Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä\nkokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä\nilmaantuneet esteet olivat.\n\n-- Onneton, jatkoi Eugénie, -- sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton\nen suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että\nteeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä\nonnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki\nottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä\nsiitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta.\nMinulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen\nvuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina\nhalkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on\nsuuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä,\njotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät\ntahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on\nsen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan\nkokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua\nmenemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs\nja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin\nsehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?\n\nNähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti\nylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta\ntyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet\nkääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden\nlannistamana.\n\n-- Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, -- olette todellakin\nkaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta\nkerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän\nmieluummin arvata.\n\nEugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia\nniitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään\noikeina.\n\n-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- olette täydellisesti selittänyt\nkaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei\ntahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella\nolen tahtonut tyttäreni naittaa.\n\nEugénie kumarsi, ei niin kuin nöyrä tytär, joka on valmis kuuntelemaan,\nvaan kuin vastustaja, joka on valmis väittelemään.\n\n-- Tyttäreni, jatkoi Danglars, -- kun isä pyytää tytärtään menemään\nnaimisiin, hänellä on aina tällaiseen pyyntöön jokin syy. Muutamilla on\näsken mainitsemanne into saada sukunsa jatkumaan lapsenlapsissaan.\nMinulla ei ole tätä heikkoutta, sanon sen jo heti alussa, sillä\nperheilot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Tunnustan sen suoraan\ntyttärelleni, koska tiedän hänet kyllin suureksi filosofiksi, että hän\nymmärtää tämän välinpitämättömyyteni eikä pidä sitä minään rikoksena.\n\n-- Hyvä on, sanoi Eugénie. -- Puhukaamme suoraan, siitä minä pidän.\n\n-- Näette siis, että vaikka en yleensä kannatakaan tuota mielipidettä,\nsanoi Danglars, -- enkä teidän tavallanne ihaile suoruutta, niin\nalistun siihen, kun katson sen välttämättömäksi. Jatkan siis. Kehotin\nteitä menemään naimisiin, en suinkaan teidän oman itsenne tähden, sillä\ntoden totta en sinä hetkenä ajatellut laisinkaan teitä, -- pidätte\nsuoruudesta, tässä sitä nyt kuulette, -- vaan koska mahdollisimman\npikainen avioliittonne kyseessäolevan miehen kanssa on minulle\nvälttämätön eräiden raha-asioiden tähden, jotka teille kohta selitän.\n\nEugénie liikahti.\n\n-- Asian laita on niin kuin minulla on kunnia teille sanoa, eikä minuun\nsaa sen tähden suuttua, sillä pakotatte minut tähän. Ymmärrättehän,\netten omasta tahdostani ryhdy näihin laskuopillisiin selityksiin\nkaltaisenne taiteilijan kanssa, joka pelkää tulla pankkiirin\ntyöhuoneeseen, koska hän siellä voi saada vastenmielisiä ja\nepärunollisia vaikutelmia. Mutta tuossa samassa pankkiirin huoneessa,\njonne kuitenkin toissa päivänä saavuitte pyytämään niitä muutamia\ntuhansia, jotka kuukausittain annan oikkujenne tyydyttämiseksi, tuossa\nhuoneessa saa oppia yhtä ja toista sellaistakin, joka avioliittoon\nhaluttomallekin nuorelle tytölle on terveellistä kuulla. Oppii\ntietämään, ja sanonkin sen vuoksi tässä huoneessa säästääkseni arkoja\nhermojanne, oppii tietämään, että luotto on pankkiirin fyysillinen ja\nmoraalinen elämä, että luotto pitää ihmisen pystyssä aivan samoin kuin\nhengitys ruumiin, ja eräänä päivänä kreivi Monte-Cristo antoi minulle\ntämän johdosta opetuksia, joita en koskaan unohda. Oppii näkemään, että\nsen mukaan kuin luotto vähenee, ruumis muuttuu elottomaksi, ja\nsellainen voi hyvinkin pian tapahtua pankkiirille, jolla on niin\nloogillinen tytär kuin minulla.\n\nMutta Eugénie ei lannistunut, vaan suoristi ryhtinsä.\n\n-- Siis vararikko! sanoi hän.\n\n-- Löysitte oikean sanan, tyttäreni, aivan oikean sanan, sanoi Danglars\npainaen kyntensä rintaansa, samalla kun hänen kasvoillaan säilyi\nsydämettömän mutta ei tyhmän miehen hymy, -- niin, vararikko! Juuri\nniin.\n\n-- Ah! sanoi Eugénie.\n\n-- Niin, vararikko! Nyt siis tuo kaamea salaisuus on tullut tietoon,\nniin kuin runoilija sanoo. Kuulkaa siis, tyttäreni, miten teidän\nkauttanne tämä onnettomuus voi tulla vaarattomammaksi, en sano\nitselleni, vaan teille.\n\n-- Olette huono ihmistuntija, sanoi Eugénie, -- jos kuvittelette, että\nsurisin teitä uhkaavaa vaaraa. Mitä minä vararikosta välitän! Onhan\nminulla laulunlahjani jäljellä. Enkö voi Pastan, Malibranin tai\nGrisin tavoin hankkia itselleni omaisuutta, jonka veroista ette\nolisi voinut minulle antaa, vaikka olettekin rikas: sadan- tai\nsadanviidenkymmenentuhannen korot vuodessa! Hankin ne itse ja saan ne\ntoisin kuin nuo vaivaiset kaksitoistatuhatta frangia, jotka te surkean\nnäköisenä ja moittien tuhlailevaisuuttani annatte minulle; saan ne\nhyvä-huutojen, kättentaputusten ja kukkien säestyksellä. Ja ellei\nminulla olisi näitä lahjoja, kuten hymystänne päättäen epäilette,\njäähän aina jäljelle riemuisa riippumattomuudentunne, joka korvaa\nkaikki aarteet ja joka minussa on niin voimakas, että se vetää vertoja\nitsesuojeluvaistolleni... Ei, omasta puolestani en sure, sillä\nsuoriudun aina jollakin tavoin maailmassa, jääväthän minulle kynäni,\npianoni, jotka eivät paljoakaan maksa ja jotka aina voin hankkia\nitselleni. Luulette kenties, että suren rouva Danglars'in tähden;\nsiinäkin erehdytte, sillä luullakseni äitini on ryhtynyt kaikkiin\nvarokeinoihin tällaisen onnettomuuden varalta, eikä se siis vaikuta\nhäneen mitään. Toivoakseni hän on turvannut asemansa, eikä minun\nkasvattamiseni ole suinkaan estänyt häntä pitämästä huolta\nraha-asioistaan, sillä Jumalan kiitos hän on antanut minun olla aivan\nrauhassa muka sen tekosyyn nojalla, että rakastan vapauttani.\nLapsuudestani asti olen nähnyt kodissani tapahtuvan yhtä ja toista;\nolen kaiken sen ymmärtänyt siksi hyvin, ettei onnettomuus tee minuun\nenää sanottavaa vaikutusta. Siitä asti kuin muistan, ei kukaan ole\nminua rakastanut, ja tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten\nomasta puolestani rakasta ketään. Sitä parempi minulle. Nyt olette\nkuullut uskontunnustukseni.\n\n-- Siis, sanoi Danglars kalpeana suuttumuksesta, joka ei suinkaan\njohtunut loukatusta isänrakkaudesta, -- tahdotte siis ehdottomasti\njouduttaa vararikkoani?\n\n-- Vararikkoanne! Minäkö jouduttaisin vararikkoanne, mitä sillä\ntarkoitatte? En ymmärrä.\n\n-- Sitä parempi, minulle jää siis edes toivonsäde. Kuulkaahan!\n\n-- Minä kuuntelen, sanoi Eugénie katsoen isäänsä niin terävästi, että\ntämän täytyi ponnistaa voimansa kestääkseen hänen katseensa.\n\n-- Herra Cavalcanti, jatkoi Danglars, -- tuleva puolisonne, tuo pesään\nkolme miljoonaa ja sijoittaa ne minun liikkeeseeni.\n\n-- Hyvä, sanoi Eugénie tavattoman halveksivasti, silittäen toista\nhansikasta toisella.\n\n-- Arvelette ehkä, että hävittäisin nuo kolme miljoonaa? sanoi\nDanglars. -- En suinkaan, nämä kolme miljoonaa voivat kasvaa\nkuudeksi. Olen erään pankkiiritoverini kanssa saanut oikeuden\nrakentaa rautatien, ainoa ala, jolla meidän aikanamme voidaan saada\nsatumaisen suuret tulot, samanlaiset kuin aikoinaan Law sai\nhoukuttelemalla pariisilaiset, nuo ainaiset keinotteluhullut, ostamaan\nMississippi-yhtiön arvopapereita. Laskelmieni mukaan voin omistaa\nmiljoonasosan rautatietä aivan samoin kuin ennen omistettiin kapanala\nviljelemätöntä maata Ohion rannalla. Se on rahan sijoittamista\nhypoteekkeihin, siis se on edistysaskel, ymmärrättehän, koska kuka\ntahansa saa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä, sata naulaa\nrautatiekiskoja rahojensa vakuudeksi. No niin, muutaman päivän kuluttua\npitää minun omasta puolestani suorittaa neljä miljoonaa! Nuo neljä\nmiljoonaa tulevat ajan mittaan tuottamaan kymmenen tai kaksitoista\nmiljoonaa!\n\n-- Mutta käydessäni toissapäivänä luonanne, sanoi Eugénie, -- josta\nkäynnistä äsken huomautitte, näin teidän ottavan kassaan ... sitähän\nsanamuotoa käytetään, eikö niin...? viisi ja puoli miljoonaa. Näytitte\nminulle tuon rahamäärän kahtena valtionrahaston shekkinä ja\nhämmästyitte, kun en sokaistunut niistä kuin salaman leimahduksesta.\n\n-- Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia\nrahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen\ntullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut\nsairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen\nrahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun\ntiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä.\nMilloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen\nkäyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko.\nYmmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan\nniitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme\nmiljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu\nluottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin\nkuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?\n\n-- Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?\n\n-- Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä\nkäsitätte oman arvonne.\n\n-- Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte\nherra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse\npääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin\nhienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan\nrikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.\n\n-- Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, -- että noilla kolmella\nmiljoonalla...\n\n-- Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen\nmiljoonaan?\n\n-- Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto\nvahvistaa luottoani.\n\n-- Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia,\njotka olette luvannut myötäjäisikseni?\n\n-- Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.\n\n-- Hyvä on!\n\n-- Kuinka niin? Mitä tuolla hyvä-sanalla tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, että vaikka vaadittekin minun allekirjoitustani,\nniin annatte minulle täyden vapauden oman persoonani suhteen.\n\n-- Aivan täyden.\n\n-- Siinä tapauksessa: _hyvä on_, niin kuin jo äsken sanoin. Lupaan\nmennä naimisiin herra Cavalcantin kanssa.\n\n-- Mutta mitä aiotte tehdä?\n\n-- Siinähän juuri onkin salaisuuteni. Enhän olisi teitä viisaampi, jos\nsalaisuutenne vastineeksi ilmaisisin omani.\n\nDanglars puri huuleensa.\n\n-- Olette siis valmis menemään muutamille virallisille vierailuille,\njotka ovat aivan välttämättömiä? sanoi hän.\n\n-- Olen, Eugénie vastasi.\n\n-- Ja allekirjoittamaan kolmen päivän päästä avioliittosopimuksen?\n\n-- Niin.\n\n-- Silloin minä vuorostani sanon: hyvä on!\n\nJa Danglars tarttui tyttärensä käteen puristaen sitä molemmin käsin.\nMutta kummallista kyllä, tämän kättelyn aikana ei isä uskaltanut sanoa:\n\"Kiitos, lapseni!\" eikä tyttären huulilla ollut hymyä.\n\n-- Joko neuvottelu on loppunut? kysyi Eugénie.\n\nDanglars nyökkäsi ilmaistakseen, ettei hänellä ollut enää mitään\nsanottavaa.\n\nViittä minuuttia myöhemmin kaikui piano neiti d'Armillyn soittaessa, ja\nneiti Danglars lauloi Othello-oopperasta sitä kohtaa, missä Brabantio\nkiroaa Desdemonan.\n\nJa laulun loputtua Etienne ilmoitti neiti Eugénielle, että hevoset oli\nvaljastettu vaunujen eteen ja että paronitar odotti lähteäkseen neidin\nkanssa vierailulle.\n\nNäimme molemmat naiset Villefort'ien luona, josta he lähtivät jatkamaan\nkiertokulkuaan.\n\n\n\n\n96. Avioliittosopimus\n\n\nKolme päivää edellä kuvatun kohtauksen jälkeen kello viisi\niltapäivällä, samana päivänä, jolloin neiti Eugénie Danglars'in ja\nAndrea Cavalcantin -- jota herra Danglars itsepäisesti nimitti\nprinssiksi -- avioliittosopimus piti allekirjoittaa, liikutti raikas\ntuulenpuuska kaikkia lehtiä kreivi Monte-Criston talon edessä olevassa\npuutarhassa. Kreivi oli juuri lähtöaikeissa, hevoset kuopivat\nlevottomina maata, ja ajaja oli jo neljännestunnin ajan niitä\nkuskipenkiltään käsin hillinnyt, kun komeat ajoneuvot, joihin jo\naikaisemmin olemme tutustuneet varsinkin Auteuilissa pidettyjen juhlien\naikana, ajoivat nopeasti portista sisään pääoven eteen ja Andrea\nCavalcanti pikemmin lennähti kuin astui portaille niin säteilevänä,\nkuin olisi ollut menossa naimisiin prinsessan kanssa.\n\nHän kysyi tuttavalliseen tapaansa, miten kreivi voi, riensi portaita\nylös toiseen kerrokseen ja tapasi Monte-Criston portaitten yläpäässä.\n\nNähdessään nuoren miehen kreivi pysähtyi. Andrea Cavalcanti oli kerran\npäässyt vauhtiin, ja silloin ei häntä enää mikään voinut pidättää.\n\n-- Hyvää päivää, rakas herra Monte-Cristo, sanoi hän kreiville.\n\n-- Kas, herra Andrea, sanoi tämä puolittain ivallisella äänellä. --\nMiten voitte?\n\n-- Verrattomasti, niin kuin näette. Minulla on teille paljon\nsanottavaa. Mutta sanokaa ensiksi, oletteko tulossa vai menossa?\n\n-- Menossa.\n\n-- Jotta en viivyttäisi teitä, tulen, jos sallitte, teidän vaunuihinne,\nja Tom saa tuoda omat ajoneuvoni jäljestä.\n\n-- Ei suinkaan, sanoi kreivi tuskin huomattavan ivallisesti hymyillen,\nsillä hän ei tahtonut olla nuoren miehen seurassa. -- Ei, mieluummin\notan teidät täällä vastaan, rakas herra Andrea. Huoneessa keskustelee\nmukavammin, eikä ajaja ole kuuntelemassa puhettamme.\n\nKreivi meni toisen kerroksen pieneen salonkiin, istuutui ja laskien\njalkansa ristiin viittasi nuorta miestä vuorostaan istumaan. Andrea\nkatsoi hymyillen kreiviin.\n\n-- Tiedättehän, että tänä iltana on avioliittosopimuksen allekirjoitus;\nse tapahtuu kello yhdeksältä appeni luona.\n\n-- Todellako? sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Mitä! Oliko tämä teille odottamaton uutinen? Eikö herra Danglars ole\nkutsunut teitä juhlatilaisuuteen?\n\n-- On kyllä, sanoi kreivi, -- sain eilen häneltä kutsukirjeen. Mutta en\nmuista, oliko siinä mainittu kellonmäärää.\n\n-- Se on mahdollista. Appiukko arveli, että se oli yleisesti tunnettu\nasia.\n\n-- No, sanoi Monte-Cristo, -- nythän olette onnellinen, herra\nCavalcanti. Tämä avioliitto on erinomaisen edullinen. Ja sen lisäksi\nneiti Danglars on kaunis.\n\n-- On kyllä, vastasi Cavalcanti vaatimattomasti.\n\n-- Hän on hyvin rikas, ainakin minun luullakseni, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Oletteko varma siitä, että hän on hyvin rikas? kysyi nuori mies.\n\n-- Olen kyllä. Sanotaan, että herra Danglars salaa toisen puolen\nomaisuuttaan.\n\n-- Hän sanoo omistavansa viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa, sanoi\nAndrea ilosta säteilevin silmin.\n\n-- Lukuun ottamatta sitä, että hän kohta ryhtyy liikeyritykseen, joka\nkyllä jo on Amerikassa ja Englannissa tunnettu, mutta Ranskassa uusi.\n\n-- Niin, niin, kyllä tiedän mistä puhutte, rautatiestä, jonka\nrakentamisoikeuden hän on saanut. Sitähän tarkoitatte?\n\n-- Aivan oikein! Hän voittaa laskelmieni mukaan tässä puuhassa\nvähintään kymmenen miljoonaa.\n\n-- Kymmenen miljoonaa! Niinkö luulette? Sehän on suurenmoista, sanoi\nCavalcanti, jota aivan huumasi tämä kultaisten sanojen helinä.\n\n-- Ja tämä omaisuushan joutuu kerran teille, jatkoi Monte-Cristo, --\nsillä onhan neiti Danglars hänen ainoa tyttärensä. Sitä paitsi on\nteidän omaisuutenne, sen mukaan mitä isänne mainitsi, yhtä suuri kuin\nmorsiamenkin. Mutta jättäkäämme nämä rahakysymykset. Suoraan sanoen,\nherra Andrea, olette ajanut tämän asian hyvin taitavasti ja nopeasti.\n\n-- Jokseenkin, jokseenkin nopeasti, sanoi nuori mies. -- Olen syntynyt\ndiplomaatiksi.\n\n-- No, nyt pääsette kyllä diplomaattiuralle. Tiedättehän, että\ndiplomatiaa ei opita, se on veressä... Sydämenne on siis vallattu?\n\n-- Melkeinpä minun niin on käynyt, vastasi Andrea sellaisella äänellä,\njota oli teatterissa kuullut rakastajien käyttävän.\n\n-- Rakastaako hän teitä?\n\n-- Eiköhän, sanoi Andrea voitonvarmana hymyillen, -- koska menee\nkanssani naimisiin. Mutta älkäämme unohtako erästä hyvin tärkeätä\nasiaa.\n\n-- Mitä?\n\n-- Että minulla on tässä asiassa ollut paljon apua...\n\n-- Olosuhteistako?\n\n-- Ei, vaan teistä.\n\n-- Minustako? Älkää puhukokaan sellaista, prinssi, sanoi Monte-Cristo\npannen erityistä painoa arvonimelle. -- Mitä minä olisin voinut tehdä\nteidän hyväksenne? Totta kai nimenne, yhteiskunnallinen asemanne ja oma\narvonne riittävät?\n\n-- Eivät, sanoi Andrea, -- eivät, ja sanokaa mitä tahansa, herra\nkreivi, niin väitän kuitenkin, että teidänkaltaisenne miehen asema on\nsaanut enemmän aikaan kuin nimeni, arvoni ja ansioni.\n\n-- Erehdytte aivan täydellisesti, sanoi Monte-Cristo, joka ymmärsi\nnuoren miehen viekkaan petollisuuden ja arvasi, minne hän puheillaan\npyrki. -- Suojelustani en antanut teille, ennen kuin olin ensin saanut\ntietoja isänne vaikutusvallasta ja rikkaudesta; sillä kuka tuotti\nminulle kunnian saattamalla minut tutuksi kanssanne, vaikka en ollut\nnähnytkään teitä enkä kuuluisaa isäänne? Hyvät ystäväni lordi Wilmore\nja apotti Busoni. Mikä minua rohkaisi, ellei juuri takaamaan\npuolestanne, niin ainakin suosittelemaan teitä? Isänne nimi, joka\nItaliassa on tunnettu ja kunnioitettu. Mieskohtaisesti en teitä\ntuntenut.\n\nTämä tyyneys, tämä täydellinen joustavuus sai Andrean ymmärtämään, että\nhäntä piti tänä hetkenä vallassaan mies, joka oli häntä voimakkaampi,\nja että näistä kourista ei ollut helppo päästä.\n\n-- Sanokaahan, herra kreivi, isäni on siis todellakin hyvin rikas?\nkysyi Andrea.\n\n-- Näyttää olevan, vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Tiedättekö, onko se rahamäärä saapunut, jonka piti minulle tulla\nnaimisiin mennessäni?\n\n-- Olen saanut siitä ilmoituskirjeen.\n\n-- Mutta itse rahat, nuo kolme miljoonaa?\n\n-- Kaikesta päättäen nuo kolme miljoonaa ovat matkalla tänne.\n\n-- Minä siis todellakin saan ne?\n\n-- Totta kai! vastasi kreivi. -- Mutta mielestäni ei teillä tähänkään\nasti ole ollut rahasta puutetta.\n\nAndrea oli niin hämmästynyt, ettei kyennyt vähään aikaan sanomaan\nsanaakaan.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi hän sitten havahtuen unelmistaan, -- ei\nminulla ole muuta jäljellä kuin pyytää teiltä erästä seikkaa, ja\nymmärrättehän, että minun täytyy se tehdä, vaikka se olisikin teille\nvastenmielistä.\n\n-- Puhukaa, sanoi Monte-Cristo.\n\n-- Olen rikkauteni vuoksi tullut tekemisiin useiden ylhäisten\nhenkilöitten kanssa, ja minulla on ainakin tällä hetkellä joukko\nystäviä. Mutta mennessäni naimisiin koko Pariisin hienoston läsnä\nollessa, täytyy minun tukenani olla kuuluisa nimi, ja koska isääni ei\nole täällä, täytyy mahtavan käden taluttaa minut alttarille, sillä\nisänihän ei tule Pariisiin?\n\n-- Hän on vanha ja monesti haavoittunut, ja sitä paitsi hän on aivan\nkuolemansairas joka kerta, kun hänen täytyy matkustaa.\n\n-- Ymmärrän kyllä. Teen siis teille erään pyynnön.\n\n-- Minulleko?\n\n-- Niin, teille.\n\n-- Ja mikä se on?\n\n-- Se, että astutte hänen sijaansa.\n\n-- Mutta hyvä herra, kuinka se voisi olla mahdollista? Olettehan\njoutunut siksi paljon tekemisiin minun kanssani, että teidän tulisi jo\ntuntea minut eikä esittää tuollaista pyyntöä. Pyytäkää minulta puoli\nmiljoonaa lainaksi, niin en joudu niin suureen pulaan kuin nyt.\nTietäkää siis, että kreivi Monte-Cristo, joutuessaan tekemisiin tämän\nseurapiirin tapojen kanssa, on aina osoittanut itämaalaisen epäilyksiä,\njopa taikauskoakin. Minäkö, jolla on haaremi Kairossa, Smyrnassa ja\nKonstantinopolissa, esiintyisin huomattavassa asemassa häissä, en\nkoskaan!\n\n-- Hylkäätte siis pyyntöni?\n\n-- Hylkään. Vaikka olisitte poikani, vaikka olisitte veljeni!\n\n-- Onko se mahdollista! huudahti Andrea pettyneenä. -- Mutta miten nyt\nmenettelisin.\n\n-- Sanoittehan itse, että teillä on satoja ystäviä.\n\n-- On, mutta tehän olette minut herra Danglars'ille esitellyt.\n\n-- En suinkaan! Minä vain kutsuin teidät syömään päivällistä Auteuiliin\nsamalla kertaa kuin hänetkin, ja te esittelitte itsenne hänelle. Sehän\non aivan eri asia.\n\n-- On, mutta mitä tulee avioliittooni, niin olette auttanut...\n\n-- Minäkö! En millään tavoin, olkaa siitä varma. Muistakaahan, mitä\nvastasin silloin, kun tulitte pyytämään minua puhemieheksenne. Minä en\nkoskaan järjestele avioliittoja, hyvä prinssi, se on minun\nperiaatteeni.\n\nAndrea puri huuleensa.\n\n-- Mutta tulettehan toki tilaisuuteen?\n\n-- Koko Pariisihan sinne tulee.\n\n-- Niin kyllä.\n\n-- Minä olen siellä kuten muutkin.\n\n-- Allekirjoitatte todistajana avioliittosopimuksen?\n\n-- Siihen ei nähdäkseni ole mitään esteitä. Niin pitkälle ei\nvarovaisuuteni mene.\n\n-- Koska ette suostu tekemään sen enempää puolestani, täytyy minun\ntyytyä tähän. Mutta vielä sananen, kreivi.\n\n-- Olkaa niin hyvä.\n\n-- Pyydän neuvoa.\n\n-- Olkaa varuillanne. Neuvo on pahempi kuin palvelus.\n\n-- Tämän neuvon voitte antaa panematta millään tavoin itseänne vaaraan.\n\n-- Sanokaa se.\n\n-- Vaimoni myötäjäiset ovat viisisataatuhatta frangia.\n\n-- Sen summan ilmoitti herra Danglars itse minulle.\n\n-- Otanko ne vastaan vai jätänkö ne notaarin haltuun?\n\n-- Katsokaahan, ne asiat järjestetään seuraavalla tavalla,\njos ne tahdotaan hienosti järjestää. Avioliittosopimuksen\nallekirjoitustilaisuudessa päättävät molemmat notaarit tavata toisensa\njoko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin he ottavat\ntoisiltaan vastaan myötäjäiset, ja antavat kuitit niistä. Häiden\njälkeen he sitten antavat miljoonat teille, joka olette perheen\npäämies.\n\n-- Kysyn sitä sen vuoksi, että kuulin appeni maininneen, että hän aikoo\nsijoittaa rahamme äskenmainittuihin rautatiekeinotteluihin, sanoi\nAndrea salaten huonosti levottomuutensa.\n\n-- Kaikki ihmiset vakuuttavat, että sitä tietä voitte saada\nomaisuutenne kasvamaan kolminkertaiseksi, sanoi Monte-Cristo. -- Paroni\nDanglars on hyvä isä ja oivallinen rahamies.\n\n-- Kaikki on siis hyvin, sanoi Andrea, -- lukuun ottamatta\nkieltäytymistänne, joka minua suuresti surettaa.\n\n-- Älkää luulko, että kieltäytymiseni johtuu muusta kuin tällaisissa\ntapauksissa aivan luonnollisista arveluista.\n\n-- Tapahtukoon niin kuin tahdotte, sanoi Andrea. -- Tänä iltana kello\nyhdeksän siis tavataan.\n\n-- Niin tavataan.\n\nJa huolimatta Monte-Criston heikosta vastustelusta -- hänen huulensa\nvaalenivat, vaikka niillä säilyikin kohtelias hymy -- Andrea tarttui\nkreivin käteen, puristi sitä, hyppäsi vaunuihinsa ja poistui.\n\nNeljä viisi jäljellä olevaa tuntia Andrea käytti ajeluihin ja\nvierailuihin, kehottaen \"ystäviään\" saapumaan koko vaunuloistoineen\npankkiirin taloon ja häikäisten heitä lupaamalla heille osakkeita,\njotka sittemmin saivat niin monen pään pyörälle, mutta joiden\nalkulähteenä tällä hetkellä oli Danglars.\n\nPuoli yhdeksästä asti illalla olivat Danglars'in suuri salonki, sen\nviereinen galleria ja kolme muuta saman kerroksen salonkia täynnä\nhienoa yleisöä. Sitä ei kylläkään houkutellut saapuville erikoinen\nsympatia, vaan vastustamaton tarve olla läsnä siellä, missä jotakin\nuutta oli nähtävänä. Akatemian jäsen sanoisi, että hienoston kutsut\novat kukkapenkereitä, jotka houkuttelevat luokseen kepeitä perhosia,\nnälkäisiä mehiläisiä ja surisevia ampiaisia.\n\nTietysti salongit oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä, joiden valo\nheijasteli kultauksista ja silkkitapeteista, ja salonkien koko mauton\nsisustus loisti kaikessa komeudessaan.\n\nNeiti Eugénie oli pukeutunut komean yksinkertaisesti. Valkoinen,\ntyylikäs silkkipuku, valkoinen ruusu pikimustassa tukassa, mutta ei\nainoatakaan jalokiveä. Hänen silmistään loisti ylväs itsetietoisuus,\njolla hän tahtoi lieventää omasta mielestään aivan liian neitseellisen\npukunsa vaikutusta.\n\nVähän matkan päässä hänestä keskusteli rouva Danglars Debrayn,\nBeauchampin ja Château-Renaud'n kanssa. Debray oli palannut taloon\nottaakseen osaa tähän suureen juhlatilaisuuteen. Hänellä ei ollut\nmitään erikoista asemaa, vaan hän oli ainoastaan kutsuvieras niin kuin\nmuutkin.\n\nDanglars'in ympärillä oli edustajakamarin jäseniä ja rahamiehiä, ja hän\nselitti näille omaa verotussuunnitelmaansa, jonka hän aikoi toteuttaa,\nkun hallituksen oli pakko kutsua hänet ministeriksi.\n\nAndrea oli työntänyt kätensä erään keikarin käsikynkkään ja\nkuvaili hänelle hyvin suurellisesti tulevaisuudentuumiaan ja\nmitä uudistuksia Pariisin muodeissa hän aikoi saada aikaan\nsadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuisilla koroillaan.\nHänen täytyi esiintyä hieman röyhkeästi tunteakseen olonsa\nkotoisemmaksi.\n\nSuuri vierasjoukko lainehti salongeissa kuin turkooseista,\nsmaragdeista, rubiineista ja timanteista muodostunut vuoksi ja luode.\nTäällä niin kuin kaikkialla muuallakin huomasi, että vanhimmat naiset\nolivat eniten koristeltuja ja että rumimmat eniten pyrkivät näyttämään\nitseään. Jos läsnä oli joku valkoinen lilja tai suloinen tuoksuva\nruusu, niin täytyi häntä etsiä nurkasta turbaanipäisen tai\nparatiisilinnun höyhenillä koristetun tädin takaa.\n\nKeskellä tätä tungosta, puheen hälinää ja naurua lausui ovenvartija\ntavan takaa jonkun rahamaailmassa tunnetun, armeijassa kunnioitetun tai\nkirjallisuudessa kuuluisan nimen. Eri ryhmät ottivat silloin tulokkaan\nvastaan hiukan liikahtamalla.\n\nMutta jos jokunen nimi saikin aikaan pienen väreilyn tässä\nihmismeressä, niin kuinka moni otettiinkaan vastaan halveksivasti, jopa\nivallisestikin!\n\nJuuri kun iso kello, jonka koristuksena oli nukkuva Endymion, näytti\nkultataulullaan yhdeksää ja kun lyöntilaitos, koneiston ajatuksen\nuskollinen ilmaisija, helähti yhdeksän kertaa, ovenvartija lausui\nkreivi Monte-Criston nimen, ja aivan kuin sähkökipinän vaikutuksesta\nkaikki kääntyivät oveen päin.\n\nKreivi oli pukeutunut mustaan pukuun ja tapansa mukaan\nyksinkertaisesti, valkoinen liivi oli hänen leveän ja komean rintansa\nmukainen, musta kaulus näytti erikoisen loistavalta, niin selvästi se\nerottautui hänen miehekkään kalpeita kasvojaan vastaan; koristuksena ei\nhänellä ollut mitään muuta kuin niin hienot kellonperät, että ne tuskin\nerottuivat hänen valkoista liiviään vasten.\n\nOven lähelle muodostui heti paikalla piiri.\n\nKreivi näki ensi silmäyksellä rouva Danglars'in salongin toisessa\npäässä, herra Danglars'in toisessa ja neiti Eugénien aivan edessään.\n\nHän lähestyi ensin rouva Danglars'ia. Tämä keskusteli rouva\nVillefort'in kanssa, joka oli tullut yksinään, sillä Valentine oli yhä\nvielä sairaana. Vähääkään väistelemättä -- sillä jokainen antoi heti\nhänelle tietä -- kreivi sitten lähti paronittaren luota neiti Eugénien\nluo ja onnitteli tätä niin lyhyesti ja hillitysti, että ylpeä\ntaiteilijatar siitä hämmästyi.\n\nEugénien vieressä oli neiti Louise d'Armilly, ja tämä kiitti kreiviä\nsuosituskirjeistä, joita hän aivan kohta aikoi käyttää hyväkseen.\n\nSitten kreivi kääntyi ja joutui lähelle Danglars'ia, joka oli astunut\nmuutaman askelen antaakseen hänelle kättä.\n\nSuoritettuaan nämä kolme seuraelämän vaatimaa tervehdystä Monte-Cristo\npysähtyi ja loi ympärilleen terävän katseen. Se oli tyypillinen\nhuomatussa asemassa olevan, hienon maailman miehen katse ja näytti\nsanovan: \"Olen tehnyt tehtäväni, tehkööt nyt muut mitä he ovat\nvelvolliset minulle tekemään.\"\n\nAndrea, joka oli ollut viereisessä salongissa, huomasi tuon erikoisen\nkohinan, minkä kreivi sai seurapiirissä aikaan, ja kiiruhti häntä\ntervehtimään.\n\nKreivin ympärillä oli suuri joukko ihmisiä. Kaikki tahtoivat kuunnella\nhäntä, niin kuin aina kuunnellaan ihmisiä, jotka puhuvat vähän eivätkä\nkoskaan mitään tarpeetonta.\n\nNotaarit astuivat sisään ja laskivat valmiiksi laatimansa\navioliittosopimuksen kullalla kirjaillulle samettiliinalle, joka\nverhosi tähän tarkoitukseen valittua kullattua pöytää.\n\nToinen notaari istui, toinen jäi seisomaan.\n\nAiottiin lukea avioliittosopimus, jonka todistajiksi oli kutsuttu\npuolet Pariisin hienostoa.\n\nJokainen asettui paikoilleen, tai oikeammin sanoen naiset muodostivat\npiirin, ja miehet heidän takanaan lausuivat huomautuksiaan Andrean\nkuumeentapaisesta esiintymisestä, Danglars'in odotuksesta, Eugénien\nvälinpitämättömyydestä ja siitä kepeästä ja iloisesta tavasta, jolla\nparonitar käsitteli tätä tärkeätä asiaa.\n\nSopimus luettiin ääneen yleisen hiljaisuuden vallitessa. Mutta heti\nlukemisen päätyttyä alkoi hälinä salongeissa kahta kiihkeämpänä;\npuhuttiin niistä monista miljoonista, jotka vyöryisivät nuorenparin\nelämään ja täydensivät sivuhuoneeseen järjestettyä häälahjaesittelyä,\nmissä esillä olevat kapiot ja morsiamen jalokivet olivat herättäneet\nnaisten kateutta.\n\nNeiti Danglars'in sulous oli nuorten miesten mielestä entistä suurempi\nja aivan himmensi auringon loiston.\n\nMitä naisiin tulee, niin vaikka he kadehtivatkin miljoonia, tiesivät he\nolevansa kauniita ilman niitäkin.\n\nYstävät tunkeilivat Andrean ympärille, kättelivät ja mairittelivat\nhäntä niin, että hänen päänsä meni pyörälle ja hän alkoi uskoa\nunelmansa toteutuvan.\n\nNotaari tarttui juhlallisesti kynään, nosti sen päänsä yläpuolelle ja\nsanoi:\n\n-- Hyvät herrat, allekirjoittaminen alkaa.\n\nParonin piti kirjoittaa ensin, sitten isä Cavalcantin edustajan, sitten\nparonittaren ja lopuksi molempien nuorten.\n\nParoni kirjoitti ensin, sitten isän sijainen. Paronitar lähestyi rouva\nVillefort'in seurassa.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi hän tarttuen kynään, -- tämä on todellakin ikävä\nsattuma. Eräs odottamaton seikka, joka on ilmaantunut tuossa kreivi\nMonte-Cristoa vastaan suunnatussa murha- ja varkausyrityksessä, estää\nmeitä saamasta nauttia herra Villefort'in seurasta.\n\n-- Oh, sepä ikävää! sanoi Danglars aivan kuin olisi sanonut: \"Toden\ntotta, se on minusta aivan yhdentekevää!\"\n\n-- Valitan, sanoi Monte-Cristo lähestyen, -- että pelkään vastoin\ntahtoani olevani syypää tähän prokuraattorin poissaoloon.\n\n-- Tekö, kreivi? sanoi rouva Danglars kirjoittaessaan nimensä. -- Jos\nniin on asian laita, niin olkaa varuillanne; minä en anna sitä koskaan\nanteeksi.\n\nAndrea alkoi kuunnella tarkkaavasti.\n\n-- Eikä syy kuitenkaan ole minun, sanoi kreivi, -- pyydän saada\ntodistaa viattomuuteni.\n\nKaikki kääntyivät kuuntelemaan.\n\n-- Muistattehan, sanoi kreivi täydellisen hiljaisuuden vallitessa, --\nettä minun luonani kuoli tuo onneton mies, joka oli tullut talooni\nvarkaisiin ja kaikesta päättäen sai poistuessaan surmansa\nrikostoverinsa kädestä?\n\n-- Muistamme, sanoi Danglars.\n\n-- No niin, kun häntä yritettiin lääkitä, riisuttiin vaatteet hänen\nyltään ja heitettiin erääseen puutarhan nurkkaan, josta oikeuslaitos ne\nsitten kokosi. Mutta se otti vain takin ja housut antaakseen ne\nyleiselle syyttäjälle ja unohtikin liivin.\n\nAndrea kalpeni huomattavasti ja siirtyi hiljalleen ovea kohden. Hän\nnäki pilven nousevan taivaalleen ja arvasi myrskyn piilevän pilvessä.\n\n-- No niin, tämä liivi löydettiin tänään, se oli aivan verinen ja\nsydämen kohdalla oli reikä.\n\nNaiset kirkaisivat, ja pari kolme valmistautui pyörtymään.\n\n-- Ne tuotiin minulle. Kukaan ei voinut aavistaa, mistä nämä ryysyt\nolivat tulleet talooni. Vain minä ymmärsin epäillä niitä murhatun\nliiveiksi. Palvelijani tutki taskut varovaisesti ja inhoten, tunsi\npaperin kahisevan ja otti taskusta kirjeen. Arvaatteko, kenelle se oli\nosoitettu? Teille, herra paroni.\n\n-- Minulleko? huudahti Danglars.\n\n-- Niin juuri teille. Minun onnistui saada selville nimenne, vaikka\nveri olikin tahrinut kirjeen, vastasi Monte-Cristo kaikkien\nhuudahtaessa hämmästyksestä.\n\n-- Mutta, kysyi rouva Danglars katsellen levottomana miestään, -- millä\ntavoin tämä voi estää herra Villefort'ia tulemasta?\n\n-- Aivan yksinkertaisesti siten, että liivi ja kirje olivat\ntodistuskappaleita, vastasi Monte-Cristo. -- Lähetin sekä liivin että\nkirjeen kuninkaalliselle prokuraattorille. Tiedättehän, rakas paroni,\nettä laillista tietä pääsee varmemmin rikollisen perille. Ehkä tämän\ntakana piili salajuoni teitä vastaan.\n\nAndrea katsoi terävästi Monte-Cristoon ja hävisi toiseen salonkiin.\n\n-- Se voi kyllä olla mahdollista, sanoi Danglars. -- Eikö tuo murhattu\nollut entinen rangaistusvanki?\n\n-- Oli kyllä, vastasi kreivi, -- entinen rangaistusvanki, ja hänen\nnimensä oli Caderousse.\n\nDanglars kalpeni hiukan. Andrea poistui toisesta salongista ja meni\neteiseen.\n\n-- Kirjoittakaahan nimenne, sanoi Monte-Cristo. -- Huomaan, että olen\nkertomuksellani tehnyt kaikki levottomiksi ja pyydän nöyrimmästi\nanteeksi teiltä, herra paroni, rouva paronitar ja neiti Danglars.\n\nParonitar, joka oli jo kirjoittanut nimensä, ojensi kynän notaarille.\n\n-- Herra prinssi Cavalcanti, sanoi notaari, -- herra prinssi\nCavalcanti, missä olette?\n\n-- Andrea, Andrea! huusivat useat nuoret miehet, jotka olivat jo\ntulleet italialaisen kanssa niin hyviksi tuttaviksi, että sinuttelivat\nhäntä.\n\n-- Kutsukaahan prinssi tänne, ilmoittakaa hänelle, että hänen vuoronsa\non kirjoittaa nimensä, sanoi Danglars ovella olevalle palvelijalle.\n\nMutta samassa kaikki läsnäolijat ryntäsivät isoon salonkiin, aivan kuin\njokin kamala kummitus olisi tullut taloon etsiäkseen kenen nielisi.\nPeräytymiseen, kauhistukseen ja huutoihin oli todellakin syytä.\nPoliisiupseeri asetti kaksi santarmia salonkien oville ja astui\nDanglars'ia kohden edellään virkapukuinen poliisikomissaari.\n\nRouva Danglars kiljaisi ja pyörtyi.\n\nDanglars, joka luuli, että häntä uhattiin (muutamien omatunto ei\nkoskaan ole rauhallinen), seisoi kauhistuneena vieraittensa keskellä.\n\n-- Mikä on asianne? kysyi Monte-Cristo astuen komissaaria vastaan.\n\n-- Kuka läsnäolijoista on nimeltään Andrea Cavalcanti? kysyi komissaari\nvastaamatta kreiville mitään.\n\nSalongin joka puolelta kuului hämmästyksen huudahduksia. Etsittiin ja\ntiedusteltiin.\n\n-- Mutta kuka tuo Andrea Cavalcanti siis on? kysyi Danglars melkein\nsuunniltaan säikähdyksestä.\n\n-- Entinen rangaistusvanki, joka on karannut Toulonin vankilasta.\n\n-- Ja minkä rikoksen hän on tehnyt?\n\n-- Häntä syytetään siitä, vastasi komissaari virallisella äänellä, --\nettä hän on surmannut Caderousse-nimisen miehen, entisen\nrikostoverinsa, tämän poistuessa kreivi Monte-Criston asunnosta.\n\nMonte-Cristo katsoi nopeasti ympärilleen. Andrea oli kadonnut.\n\n\n\n\n97. Matkalla Belgiaan\n\n\nMuutama minuutti sen hälinän jälkeen, joka oli syntynyt Danglars'in\nsalongissa poliisikomissaarin tulon ja hänen tekemiensä paljastusten\njohdosta, oli laaja talo tyhjentynyt, aivan kuin rutto tai kolera olisi\nilmestynyt vieraitten joukkoon. Muutamassa minuutissa vieraat olivat\nsyöksyneet ulos joka ovesta, joka portaita myöten, joka aukosta,\nsuorastaan paenneet, sillä moiseen tapaukseen eivät soveltuneet\ntavanomaiset osanotonilmaukset, jotka tekevät parhaimmatkin ystävät\nsietämättömiksi.\n\nTaloon jäivät vain Danglars, jota poliisiupseeri kuulusteli\ntyöhuoneessa, rouva Danglars, joka oli kauhuissaan paennut\nbudoaariinsa, ja Eugénie, joka ylpeänä ja halveksiva hymy huulillaan\noli vetäytynyt huoneeseensa eroamattoman ystävänsä neiti d'Armillyn\nseurassa.\n\nPalvelijakuntaa oli juhlan tähden paljon lisätty Café de Paris'n\nsokerileipureilla, kokeilla ja tarjoilijoilla, ja he olivat kaikki muka\nloukkaantuneita ja suuntasivat vihansa herrasväkeensä. Heitä oli\nryhmittäin tarjoiluhuoneissa, keittiössä, asuinhuoneissaan, ja tarjoilu\noli hyvin ymmärrettävistä syistä saanut jäädä sikseen.\n\nKaikkien näiden joukossa, jotka eri syistä olivat kiihdyksissään,\nkannattaa meidän kääntää huomiomme ainoastaan kahteen, neiti Eugénie\nDanglars'iin ja neiti Louise d'Armillyhin.\n\nOlemme maininneet, että nuori morsian oli poistunut salongista ylpeänä\nja halveksivasti hymyillen, kuin loukattu kuningatar. Ystävätär seurasi\nhäntä ja oli paljon kalpeampi ja säikähtyneemmän näköinen.\n\nTultuaan huoneeseensa Eugénie sulki oven sisäpuolelta, Louisen\nvaipuessa tuolille.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä kamala tapaus! sanoi Louise. --\nKuka olisi tätä voinut aavistaakaan? Herra Andrea Cavalcanti ...\nmurhamies ... karannut vanki ... kuritushuonevanki!\n\nIvallinen hymy nousi Eugénien huulille.\n\n-- Toden totta, sanoi hän, -- tämä on oikein kohtalon vainoa. Kun\npääsen Morcerfista, niin joudun Cavalcantiin!\n\n-- Älä sekoita heitä toisiinsa, Eugénie.\n\n-- Ole vaiti, kaikki miehet ovat kurjia olentoja, ja olen iloinen, kun\nvoin tuntea heitä kohtaan vielä pahempaa kuin halveksumista. Inhoan\nheitä.\n\n-- Mitä nyt teemme? kysyi Louise.\n\n-- Mitäkö teemme?\n\n-- Niin.\n\n-- Samaa kuin aioimme tehdä kolmen päivän päästä ... lähdemme pois.\n\n-- Tahdot siis kuitenkin lähteä, vaikka et menekään naimisiin?\n\n-- Kuulehan, Louise, minua väsyttää tämä elämä, joka on yhtä\nsäännöllistä, järjestettyä ja muodollista kuin nuottipaperimme. Minä\nolen aina toivonut, kaihonnut, tahtonut taiteilijaelämää, vapaata,\nriippumatonta elämää, jossa ihminen pääsee eteenpäin omasta ansiostaan,\nsaa luottaa ainoastaan itseensä. Miksi jäisin tänne? Senkö vuoksi, että\nkuukauden kuluttua minua koetettaisiin uudelleen naittaa? Ehkä herra\nDebrayn kanssa, sillä onhan siitäkin aikaisemmin ollut kysymys. Ei,\nLouise, tämäniltainen seikkailu on puolustuksenani, en etsinyt sitä, en\ntoivonut sitä, Jumala lähetti sen minulle, ja olen siitä kiitollinen.\n\n-- Kuinka voimakas ja urhoollinen sinä olet! sanoi vaalea hento tyttö\ntummalle toverilleen.\n\n-- Etkö vielä tuntenut minua? Mutta nyt asiaan. Postivaunut...\n\n-- Olen kaikeksi onneksi vuokrannut jo kolme päivää sitten.\n\n-- Passimme?\n\n-- Ne ovat tässä!\n\nEugénie otti paperin, avasi sen tapansa mukaan hyvin varmasti ja luki:\n\n-- \"Herra Léon d'Armilly, kaksikymmenvuotias, ammatiltaan taiteilija,\ntukka musta, silmät mustat, matkustaa sisarensa seurassa.\"\n\n-- Mainiota! Kenen välityksellä sait tämän passin?\n\n-- Ollessani kreivi Monte-Criston luona pyytämässä häneltä\nsuosituskirjeitä Rooman ja Napolin teatterien johtajille kerroin\nhänelle, että pelkäsin matkustaa naisena. Hän ymmärsi heti minua ja\nlupasi toimittaa minulle miehen passin. Ja kahta päivää myöhemmin sain\ntämän, johon itse olen lisännyt: \"matkustaa sisarensa seurassa\".\n\n-- Hyvä on, sanoi Eugénie iloisesti, -- meillä ei ole siis muuta\ntehtävää kuin pakata tavaramme. Lähdemme vain samana iltana, jona\navioliittosopimus piti allekirjoittaa, sen sijaan että olisimme\nlähteneet hääiltana, siinä ero.\n\n-- Mietihän asiaa tarkoin, Eugénie.\n\n-- Olen jo miettinyt. Olen väsynyt kuulemaan aina puhuttavan\nsiirroista, lopputileistä, noususta ja laskusta, Espanjan\nvaltiopapereista ja Haitin osakkeista. Kaiken sen sijaan saan ilmaa,\nvapautta, lintujen laulua, näen Lombardian tasangot, Venetsian\nkanaalit, Rooman palatsit, Napolin rannikon. Paljonko meillä on rahaa,\nLouise?\n\nNuori tyttö otti norsunluulla koristetun pöydän laatikosta lukollisen\nsalkun, avasi sen ja otti sieltä kaksikymmentäkolme seteliä.\n\n-- Kaksikymmentäkolmetuhatta frangia, sanoi hän.\n\n-- Ja helmiä, timantteja ja koruja, jotka ovat ainakin yhtä suuren\nsumman arvoiset, sanoi Eugénie. -- Olemme rikkaita. Kun meillä on\nneljäkymmentäviisituhatta frangia, voimme elää kuin prinsessat kaksi\nvuotta ja vaatimattomasti neljä. Mutta kuuden kuukauden päästä olemme\nkartuttaneet pääomamme kaksinkertaiseksi, sinä soitollasi ja minä\nlaulullani. Pidä sinä huolta rahasta, minä jalokivilaatikosta. Jos\ntoinen sattuu hukkaamaan oman aarteensa, niin jäähän ainakin toinen.\nNyt pakkaamaan, kiireesti pakkaamaan!\n\n-- Odotahan, sanoi Louise, -- meidän täytyy ensin mennä kuuntelemaan\nrouva Danglars'in ovelle.\n\n-- Mitä pelkäät?\n\n-- Pelkään, että joku yllättää meidät.\n\n-- Ovi on lukossa.\n\n-- Joku voi vaatia avaamaan.\n\n-- Vaatikoot, me emme avaa.\n\n-- Sinä olet oikea amatsoni, Eugénie.\n\nJa tytöt ryhtyivät tavattoman innokkaasti sullomaan matkalaukkuun\nkaikkia niitä esineitä, joita luulivat tarvitsevansa.\n\n-- Kas niin, sanoi Eugénie, -- sillä välin kun muutan pukua, sulje sinä\nmatkalaukku.\n\nLouise painoi heikoilla käsivarsillaan kaikin voimin kantta kiinni.\n\n-- Minä en jaksa painaa kyllin kovasti, sanoi hän. -- Sulje sinä.\n\n-- Sehän on totta, sanoi Eugénie nauraen. -- Unohdin aivan, että minä\nolen Herkules ja sinä vain kalpea Omfale.\n\nJa nuori tyttö painoi polvensa matkalaukun päälle ja ponnisti\nvoimakkain käsivarsin, kunnes matkalaukun molemmat puoliskot painuivat\nyhteen ja neiti d'Armilly pujotti lukon paikalleen kummastakin\nsilmukasta.\n\nTämän tehtyään Eugénie avasi kaapin, jonka avain oli hänen taskussaan,\nja otti sieltä vuorillisen, sinertävän matkaviitan.\n\n-- Näethän, että olen ajatellut kaikkea. Kun sinulla on tämä viitta\nylläsi, ei sinun tule vilu.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Mitä minusta, tiedäthän, ettei minun koskaan ole vilu. Sitä paitsi\nmiehen vaatteissa...\n\n-- Aiotko täällä muuttaa pukua?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Ennätätkö?\n\n-- Ole aivan rauhassa, pelkuri. Kaikki tässä talossa ovat nyt pyörällä\npäästään. Sitä paitsi, eihän kukaan ihmettele, että minä epätoivoissani\nolen sulkeutunut huoneeseeni, vai mitä sanot?\n\n-- Ei, siinä olet oikeassa.\n\n-- Sukkelaan, auta minua.\n\nJa samasta kaapista, josta oli ottanut neiti d'Armillyn matkaviitan,\nhän otti nyt täydellisen miehen puvun kengistä takkiin asti ja\nliinavaatteita niin paljon, ettei niistä tulisi puutetta, mutta ettei\nniitä ollut liikaakaan.\n\nJa niin nopeasti, että huomasi hänen jo ennenkin pukeneen leikillään\nylleen miehen puvun, Eugénie nyöritti kenkänsä, veti housut jalkaansa,\nsitoi kaulahuivinsa, napitti kaulaan asti ulottuvan liivin ja otti\nylleen takin, joka oli kuin valettu hänen sorean vartalonsa ja\nkauniitten muotojensa mukaan.\n\n-- Sopii mainiosti, toden totta, aivan mainiosti, sanoi Louise\nkatsellen häntä ihastuneena. -- Mutta mahtuvatko nuo paksut mustat\npalmikot, joita naiset aina ovat kadehtineet, miehen hatun alle.\n\n-- Saatpahan nähdä, sanoi Eugénie.\n\nJa hän tarttui vasemmalla kädellään mustaan palmikkoon, jonka ympäri\nhänen kätensä tuskin ulottui, ja oikealla pitkiin saksiin, ja pian\nolivat kiharat poikki, ja palmikot putosivat hänen jalkoihinsa. Sitten\nhän yhtä säälimättä leikkasi otsatukkansa, ja hänen silmänsä näyttivät\nloistavan entistään kirkkaampina ja iloisempina mustien kulmien alta.\n\n-- Komea tukkasi! huokasi Louise surkutellen.\n\n-- Olenhan minä tällaisena sata kertaa kauniimpi! huudahti nuori tyttö\nravistaen tukkaansa, joka nyt oli tullut aivan miesmäiseksi, -- ja enkö\nmielestäsi ole paljon komeampi?\n\n-- Sinä olet kaunis, sinä olet aina kaunis! huudahti Louise. -- Minne\nnyt lähdemme?\n\n-- Brysseliin, jos tahdot, sehän on lähin raja. Matkustamme Brysseliin\nLiègen ja Aix-la-Chapellen kautta, kuljemme Rhein-virtaa Strassburgiin\nasti, menemme Sveitsin läpi ja tulemme Sankt-Gotthardin kautta\nItaliaan. Sopiiko matkasuunnitelma?\n\n-- Sopii.\n\n-- Mitä katsot?\n\n-- Katselen sinua. Olet tuollaisena todellakin ihailtavan komea. Voisi\nsanoa, että olet ryöstänyt minut.\n\n-- Se väite olisikin oikea, hitto vieköön!\n\n-- Sinähän kiroilet, Eugénie.\n\nJa tytöt, joista toisen olisi luullut itkevän kohtaloaan ja toisen\nystävänä säälivän häntä, purskahtivat nauruun ja alkoivat siivota\nhuonetta, joka oli pakoretken valmistelussa mennyt hiukan sekaisin.\n\nSitten he sammuttivat kynttilät, kuulostivat ja avasivat kaulat ojossa\noven pieneen pukeutumishuoneeseen, josta päästiin palvelusväen\nportaille ja pihaan. Eugénie asteli edellä kannattaen toisella\nkädellään matkalaukkua kädensijasta; neiti d'Armilly jaksoi tuskin\nmolemminkaan käsin pitää vastaavasta kädensijasta matkalaukkua koholla.\n\nPiha oli tyhjä. Kello löi kaksitoista.\n\nPortinvartijan huoneesta näkyi vielä valo.\n\nEugénie lähestyi varovaisesti ja näki portinvartijan nukkuvan huoneensa\nperällä tuolissaan.\n\nHän palasi Louisen luo, tarttui matkalaukkuun, jonka hän oli vähäksi\naikaa laskenut maahan, ja molemmat menivät seinän varjossa\nporttiholviin.\n\nEugénie piilotti Louisen portin nurkkaan, ettei portinvartija, jos\nsattuisi heräämään, näkisi muita kuin yhden.\n\nSitten hän astui pihalyhdyn valokehään ja naputtaen ikkunaan huusi\nkauneimmalla kontra-alttoäänellään:\n\n-- Avatkaa portti!\n\nPortinvartija nousi, niin kuin Eugénie oli otaksunut, astuipa muutaman\naskelen lähemmäksikin nähdäkseen, kuka kolkutti, mutta huomatessaan\nnuoren miehen, joka kärsimättömänä pieksi kenkäänsä kepillä, hän avasi\nheti.\n\nLouise pujahti kuin sisilisko raollaan olevasta portista ja riensi\nkadulle. Eugénie seurasi häntä näköjään tyynesti, vaikka hänen\nsydämensä epäilemättä sinä hetkenä löi kiivaammin kuin koskaan ennen.\n\nEräs kantaja sattui kulkemaan ohitse, hänelle annettiin matkalaukku\nkannettavaksi. Käskettyään häntä viemään sen Victoire-kadun 36:een he\nläksivät astelemaan miehen jäljestä. Kantajan läsnäolo rauhoitti\nLouisea; Eugénie oli voimakas kuin Judith tai Delila.\n\nHe saapuivat määräämänsä talon kohdalle. Eugénie käski kantajaa\nlaskemaan matkalaukun maahan ja annettuaan hänelle muutaman kolikon ja\nnaputettuaan ikkunaan lähetti hänet pois.\n\nEugénie oli kolkuttanut erään ompelijattaren ikkunaan. Tälle oli\nilmoitettu asiasta edeltäpäin, hän ei ollut vielä mennyt levolle ja\navasi heti.\n\n-- Neiti, sanoi Eugénie, -- käskekää portinvartijaa vetämään vaunut\nvajasta ja lähettäkää heti noutamaan hevosia kyytiasemalta. Tässä on\nviisi frangia vaivojenne palkaksi.\n\n-- Toden totta, sanoi Louise, -- minä ihailen sinua ja melkein\nkunnioitankin.\n\nOmpelijatar katsoi heihin kummastuneena, mutta kun hänelle oli luvattu\nkaksikymmentä frangia, ei hän tehnyt mitään huomautusta.\n\nNeljännestunnin kuluttua portinvartija palasi tuoden kyytimiehen ja\nhevoset, jotka nopeasti valjastettiin vaunujen eteen. Portinvartija\nsitoi matkalaukun nuoralla vaunuihin kiinni.\n\n-- Minnepäin mennään, nuori herra? kysyi kyytimies.\n\n-- Fontainebleauhon, vastasi Eugénie melkein miesmäisellä äänellä.\n\n-- Mitä sinä sanoit? kysyi Louise.\n\n-- Tahdon hiukan sotkea asiaa, selitti Eugénie. -- Tuo nainen, jolle\nannoimme kaksikymmentä frangia, voi meidät ilmaista saadessaan\nneljäkymmentä. Kun pääsemme bulevardille, muutamme suuntaa.\n\nJa tyttö hyppäsi vaunuihin, jotka oli niin varustettu, että niissä\nmukavasti saattoi nukkua.\n\n-- Sinä olet aina oikeassa, Eugénie, sanoi laulunopettajatar istahtaen\nystävänsä viereen.\n\nNeljännestunnin kuluttua kyytimies, jota oli käsketty ajamaan toiseen\nsuuntaan, ohjasi piiskaansa läjäyttäen hevosensa ulos Saint-Martinin\ntulliportista.\n\n-- Nyt olemme siis päässeet Pariisin ulkopuolelle! sanoi Louise\nhengähtäen syvään.\n\n-- Niin olemme, rakkaani, ja ryöstö on mainiosti onnistunut, vastasi\nEugénie.\n\n-- Niin, väkivallatta, sanoi Louise.\n\n-- Tämän minä voin tuoda esiin lieventävänä asianhaarana, vastasi\nEugénie.\n\nSanat hukkuivat vaunujen räminään heidän ajaessaan pitkin Villetten\nkivettyä tietä.\n\nHerra Danglars oli menettänyt tyttärensä.\n\n\n\n\n98. \"Kellon ja Pullon\" majatalo\n\n\nJättäkäämme neiti Danglars ja hänen ystävättärensä jatkamaan matkaansa\nBrysseliin ja palatkaamme Andrea Cavalcantin luo, jonka menestyksen\ntoiveet olivat särkyneet.\n\nAndrea Cavalcanti oli ikäisekseen hyvin viisas ja ovela nuori mies.\n\nMuistammehan, miten hän huomatessaan vaaran uhkaavan, oli heti alkanut\nväistyä ovea kohden, kulkenut kahden huoneen kautta ja lopuksi\nkadonnut.\n\nErästä seikkaa emme ole maininnut, mutta sitä ei sentään saa jättää\nhuomioonottamatta. Toisessa niistä huoneista, joiden kautta Cavalcanti\nkulki, oli nähtävänä morsiamen kapiot, jalokiviä, kashmir-shaaleja,\nvalencienne-pitsejä, englantilaisia harsoja ja suuri joukko\nkaikenlaisia esineitä, joiden pelkkä mainitseminenkin saa nuoren tytön\nsydämen kiivaasti sykkimään.\n\nKulkiessaan näiden huoneiden kautta Andrea toimi tavalla, josta huomasi\nhänet sekä ovelaksi että tulevaisuudestaan huolehtivaksi nuorukaiseksi:\nhän sieppasi taskuunsa kaikki kalleimmat esineet.\n\nSaatuaan täten itselleen matkavaroja Andrea oli entistä valmiimpi\nhyppäämään ikkunasta tai pujahtamaan ties millä tavalla poliisien\nkäsistä.\n\nKookas ja voimakas kun oli ja väkevä kuin spartalainen, oli Andrea\njuossut jo neljännestunnin ajan tietämättä, minne oikeastaan suuntasi\nmatkansa. Hän pyrki vain niin loitolle kuin mahdollista talosta, jossa\noli ollut vähällä joutua kiinni.\n\nNiin kuin vaisto vie varkaat kaupunginportille ja jäniksen koloonsa,\noli Andreakin kääntyessään Mont-Blanc-kadulta tullut La Fayette -kadun\npäähän. Siihen hän pysähtyi huohottamaan. Ketään ei näkynyt. Hänen\nvasemmalla puolellaan oli Saint-Lazaren autio aidattu alue, oikealla\npuolella Pariisi koko laajuudessaan.\n\n-- Olenko hukassa? mietti hän. -- En, jos olen vihamiehiäni nopeampi.\nPelastukseni riippuu siis kokonaan vauhdistani.\n\nSamassa hän näki kaukana Faubourg-Poissonnièran puolella ajurin,\njoka synkkänä piippu hampaissaan istui kuskipukillaan pyrkien\nFaubourg-Saint-Denis'hin päin, missä varmaankin oli hänen asuntonsa.\n\n-- Hei, ystävä! huusi Benedetto.\n\n-- Mitä asiaa? kysyi ajuri.\n\n-- Onko hevosenne uupunut?\n\n-- Uupunut, totta kai, kun ei koko siunattuna herran päivänä ole tehnyt\nyhtään mitään. Neljä lyhyttä ajoa ja frangi juomarahoja, yhteensä\nseitsemän frangia, ja isännälleni minun pitää suorittaa kymmenen!\n\n-- Tahdotteko ansaita lisää kaksikymmentä?\n\n-- Mielelläni, kyllähän kaksikymmentä frangia jokainen ottaa. Millä\ntavoin minä voin ne ansaita?\n\n-- Ajakaa hiukan, ellei hevosenne ole aivan kuitti.\n\n-- Se lentää kuin tuuli, sen takaan, sanokaa vain, minne päin mennään.\n\n-- Louvres'iin päin.\n\n-- Kyllä tiedän, siellähän saa juoda hyvää kirsikkalikööriä.\n\n-- Juuri niin. Minun pitää saada kiinni eräs ystäväni, jonka kanssa\naion huomenna mennä metsästämään Chapelle-en-Servaliin. Hänen piti\nodottaa minua täällä puoli kahteentoista asti. Nyt on puoliyö. Hän on\nvarmaankin väsynyt odottamaan ja on lähtenyt yksinään.\n\n-- Luultavasti.\n\n-- Tahdotteko koettaa saada hänet kiinni?\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Ellen saa häntä kiinni ennen Bourget'ta, saatte kaksikymmentä\nfrangia, ellen saa häntä kiinni ennen Lourves'ia, saatte kolmekymmentä.\n\n-- Ja jos saamme kiinni?\n\n-- Saatte neljäkymmentä! sanoi Andrea, joka hetkisen mietti asiaa,\nmutta huomasi, ettei tämä lupaus merkinnyt mitään.\n\n-- Sovittu asia, sanoi ajuri. -- Astukaa rattaille! Hei!\n\nAndrea astui ajoneuvoihin, jotka hyvää kyytiä kulkivat\nFaubourg-Saint-Denis'n läpi, Faubourg-Saint-Martinin ohitse, sitten\ntulliportin läpi ja pitkin loppumatonta Villetten tietä.\n\nEtsittyä ystävää ei tietysti tavattu, vaikka Cavalcanti tuon tuostakin\nkysyi ohikulkijoilta ja niistä majataloista, joissa vielä oltiin\nvalveilla, oliko tiellä nähty vihreitä ajoneuvoja ja ruskeaa hevosta.\nJa kun Alankomaihin vievää tietä pitkin ajaa paljon rattaita, joista\nyhdeksän kymmenesosaa on vihreitä, niin hän sai kaikkialta myöntäviä\nvastauksia.\n\nJokainen väitti etsityn ajaneen ohitse, milloin viidensadan, milloin\nkahdensadan, milloin sadan askelen päässä. Mutta kun kohdalle tultiin,\nei ajaja ollutkaan se, jota Andrea tavoitteli.\n\nKerran ajoivat hänen ajoneuvojensa ohitse hyvää kyytiä vaunut, joita\nveti kaksi postihevosta.\n\n-- Olisipa minulla nuo vaunut, huokasi Cavalcanti, noin hyvät hevoset\nja ennen kaikkea passi, joka täytyy olla, ennen kuin ne saa tilata!\n\nJuuri niissä vaunuissa ajoivat neiti Danglars ja neiti d'Armilly.\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin! hoputti Andrea. -- Me saamme hänet varmasti\nkohta kiinni!\n\nJa hevosraukka jatkoi jälleen hurjaa vauhtiaan, jonka se oli alkanut\ntulliportilla. Se oli aivan märkä, kun tultiin Louvres'iin.\n\n-- Kaikesta päättäen en tavoitakaan ystävääni, sanoi Andrea, -- tapan\nvain hevosenne. Parasta pysähtyä. Tässä on kolmekymmentä frangianne,\nmenen nukkumaan \"Punaisen Hevosen\" ravintolaan ja jatkan matkaani\nensimmäisissä vaunuissa, joissa on tilaa. Hyvästi, ystäväni.\n\nJa Andrea hyppäsi kepeästi kadulle annettuaan ajajalle kuusi viiden\nfrangin rahaa.\n\nAjuri pisti iloissaan rahat taskuunsa ja läksi käymäjalkaa ajamaan\nPariisiin päin. Andrea oli menevinään \"Punaisen Hevosen\" ravintolaan.\nHän pysähtyi hetkiseksi portin suojaan, kuuli ajajan vaunujen kolinan\nyhä loittonevan ja läksi reippaasti astumaan eteenpäin. Näin hän kulki\npysähtymättä kokonaisen peninkulman.\n\nVasta sitten hän lepäsi. Hän arveli olevansa aivan Chapelle-en-Servalin\nläheisyydessä, jonne hän oli sanonutkin aikovansa.\n\nVäsymyksestä ei Andrea Cavalcanti pysähtynyt, mutta hänen täytyi tehdä\npäätös, laatia matkasuunnitelma.\n\nHän ei voinut matkustaa diligenssillä eikä postivaunuillakaan.\nKumpaakin matkustamistapaa varten hän olisi välttämättömästi tarvinnut\npassin.\n\nEi hän voinut jäädä Oisen maakuntaankaan, joka oli Ranskan metsättömin\nja parhaiten vartioitu maakunta, sillä olihan hän sekaantunut siksi\nmoneen rikosasiaan.\n\nAndrea istahti ojan reunalle, painoi päänsä käsiensä nojaan ja mietti.\n\nKymmenen minuutin päästä hän nosti päänsä, hän oli tehnyt päätöksensä.\n\nHän tahrasi tomuun koko toisen puolen päällystakistaan, jonka hän oli\nennättänyt siepata eteisestä peittääkseen juhlapukunsa, ja saavuttuaan\nChapelle-en-Servaliin hän meni rohkeasti kolkuttamaan ainoan majatalon\novelle.\n\nIsäntä tuli avaamaan.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Andrea, -- ratsastin Montrefontainesta Senlisiin,\nkun virma hevoseni säikähti jotakin ja heitti minut selästään. Minun\ntäytyy vielä tänä yönä päästä Compiègneen, etteivät omaiseni tulisi\nlevottomiksi. Voinko saada täältä hevosen?\n\nMajatalon isännällä on aina hevonen, hyvä tai huono.\n\nChapelle-en-Servalin isäntä käski renkipojan satuloida hevosen ja\nherätti seitsenvuotiaan poikansa, jotta tämä istuutuisi herran taakse\nsatulaan tuodakseen sitten ratsun kotiin.\n\nAndrea antoi majatalon isännälle kaksikymmentä frangia ja ottaessaan ne\ntaskustaan pudotti tahallaan permannolle käyntikortin.\n\nSe oli erään hänen pariisilaisen tuttavansa käyntikortti. Kun majatalon\nisäntä Andrean mentyä ottaa kortin maasta, niin hän on varma siitä,\nettä oli antanut hevosensa kreivi Mauléonille, joka asui Pariisissa\nSaint-Dominique-kadun 25:ssä. Se nimi ja osoite oli näet\nkäyntikortissa.\n\nHevonen ei juossut nopeasti, mutta hölkötti kuitenkin tasaisesti.\nKolmessa ja puolessa tunnissa Andrea oli päässyt neljän ja puolen\npeninkulman päässä olevaan Compiègneen. Raatihuoneen kello löi juuri\nneljä, kun hän ratsasti torille, jolle diligenssit pysähtyvät.\n\nCompiègnessa on oivallinen hotelli. Joka vain kerrankin on siellä\nyöpynyt, muistaa sen varmasti.\n\nAndrea, joka tehdessään huviretkiä Pariisin ympäristöön oli pysähtynyt\nsinne, muisti \"Kellon ja Pullon\" majatalon. Hän lähetti pojan pois\nannettuaan hänelle kaiken taskussaan olevan pikkurahan, ja meni\nkolkuttamaan majatalon oveen. Hän tuumiskeli, että koska hänellä vielä\noli noin neljä tuntia aikaa, oli viisainta vahvistaa ruumistaan\nvastaisten ponnistusten varalta hyvällä unella ja oivalla aterialla.\n\nTarjoilija tuli avaamaan.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Andrea, -- saavun Saint-Jean-au-Bois'ta syötyäni\nsiellä päivällistä. Aioin päästä puoliyön aikana meneviin\nmatkavaunuihin, mutta eksyinkin ja olen aivan kuin hullu harhaillut\nneljä tuntia metsässä. Antakaa minulle jokin hauska pihanpuoleinen\nhuone ja tuokaa minulle kylmää kanaa ja pullo bordeaux-viiniä.\n\nTarjoilija ei epäillyt mitään, Andrea puhui aivan tyynesti, hänellä oli\nsikari suussa ja kädet palttoon taskussa, hänen vaatteensa olivat\nhienot, partansa hyvin hoidettu ja kenkänsä moitteettomat; hän näytti\nmyöhästyneeltä pitovieraalta.\n\nTarjoilijan pannessa huonetta kuntoon oli emäntä herännyt. Andrea\ntervehti häntä herttaisesti hymyillen ja pyysi saada huoneen numero 3,\njoka hänellä oli ollut edellisellä kerralla käydessään Compiègnessa.\nPahaksi onneksi oli siinä huoneessa eräs nuori mies, joka matkusti\nsisarensa kanssa.\n\nAndrea näytti olevan aivan epätoivoissaan. Hän rauhoittui vasta sitten,\nkun emäntä vakuutti, että hänelle annettu huone numero 7 oli aivan\nsamanlainen kuin numero 3:kin. Andrea lämmitteli jalkojaan ja\nkeskusteli Chantillyn viimeisistä kilpa-ajoista odotellen huoneensa\nkuntoonjoutumista.\n\nEipä Andrea ollut suotta puhunut pihanpuoleisista huoneista. \"Pullon\"\nmajatalon piha, jossa on kolme riviä parvekkeita aivan kuin teatterin\nkatsomossa ja sen lisäksi jasmiinipensaita sekä pylväitä kiertäviä\nköynnöksiä, on maailman kaunein majatalonpiha.\n\nKana oli tuoretta, viini vanhaa, tuli kirkas ja lämmittävä.\nHämmästyksekseen Andrea huomasi syövänsä niin suurella ruokahalulla,\nkuin hänelle ei olisi suorastaan mitään tapahtunut.\n\nSitten hän meni levolle ja vaipui syvään uneen, jota\nkaksikymmenvuotiailla eivät edes omantunnonvaivat häiritse. Ja sitä\npaitsi: Andrealla ei niitä ollutkaan. Hän oli keksinyt oivallisen\ntuuman ja oli aivan rauhallinen.\n\nAamulla hän lähtisi majatalosta maksettuaan laskunsa. Metsäseudulle\npäästyään hän asettuisi jonkun talonpojan luo muka harrastamaan\nmaalausta. Hän hankkisi halonhakkaajan puvun ja kirveen ja muuttuisi\ntyömieheksi. Hän likaisi kätensä, kampaisi tukkansa lyijykammalla\nsaadakseen sen tummaksi, ruskettaisi kasvonsa käyttämällä erästä\ntoveriensa neuvomaa ainetta. Sitten hän kulkisi metsästä metsään rajaa\nkohden, kulkisi öisin ja nukkuisi päivisin metsässä ja poikkeaisi\nihmisasuntoihin vain ostaakseen leipää.\n\nPäästyään rajan yli hän vaihtaisi jalokivet rahaksi ja saisi hyvän\nlisän niihin kymmeneen tuhannen frangin seteliin, jotka hänellä aina\noli vaaran varalta taskussaan. Varmaan hän saisi kokoon noin\nviisikymmentätuhatta frangia. Kohtalo ei tuntunut hänestä laisinkaan\nkovalta.\n\nHän luotti myöskin paljon siihen, että Danglars'it kaikin tavoin\nkoettaisivat tukahduttaa tämän seikkailun aiheuttaman hälinän.\n\nTämä ajatuksenkulku yhdessä väsymyksen kanssa vaivutti Andrean syvään\nuneen.\n\nHerätäkseen varhain aamulla Andrea ei ollut sulkenut ikkunaluukkuja,\nlukinnut vain oven ja pannut pöydälle vuoteensa viereen hyvin terävän\npuukon, joka hänellä aina oli mukanaan ja usein käytössä.\n\nKello seitsemän aamulla Andrea heräsi siihen, että auringonsäde alkoi\nleikkiä hänen kasvoillaan.\n\nKaikissa hyvin järjestyneissä aivoissa on vallitseva ajatus nukahtaessa\nviimeisenä ja herätessä ensimmäisenä.\n\nAndrea ei vielä ollut aivan kokonaan avannut silmiään, kun hänen\nvallitseva ajatuksensa jo kuiskasi, että hän oli nukkunut liian kauan.\n\nHän hyppäsi vuoteeltaan ja juoksi ikkunaan.\n\nSantarmipoliisi astui pihan poikki.\n\nSantarmi on rauhallisenkin ihmisen mielestä maailman huomiota\nherättävin olento. Mutta kun ihminen tietää itsensä syylliseksi,\nmuuttuu santarmin puvun keltainen, sininen ja valkoinen väri hänen\nsilmissään pelottavaksi.\n\n-- Miksi täällä on santarmi? tuumi Andrea.\n\nMutta sitten hän vastasi itselleen loogilliseen tapaansa:\n\n-- Santarmin ilmestyminen majataloon ei ole mitenkään ihmeteltävää.\nParasta kuitenkin pukeutua.\n\nJa nuori mies pukeutui tavattoman joutuisasti, mitä ominaisuutta hänen\nkamaripalvelijansa ei ollut voinut häneltä viedä muutaman kuukauden\nylhäisen elämän aikana.\n\n-- Hyvä on, sanoi Andrea, -- odotan kunnes hän on lähtenyt, ja sitten\nlivistän.\n\nSaatuaan kengät jalkaansa ja sidottuaan kaulahuivinsa hän lähestyi\nuudelleen ikkunaa ja kohotti musliiniverhoa.\n\nSantarmi oli paikallaan, mutta nuori mies näki lisäksi toisen santarmin\nniiden portaiden juurella, joita myöten hänen oli mentävä pihalle ja\nkolmannen ratsain ladattu musketti kädessään portilla, josta hänen\ntäytyi kulkea päästäkseen pois majatalosta.\n\nTämä kolmas santarmi oli vaarallisin, sillä hänen ympärilleen oli\nkokoontunut suuri joukko uteliasta väkeä, joka aivan täytti\nporttiaukon.\n\n-- Minua ajetaan takaa! oli Andrean ensimmäinen ajatus. -- Perhana!\n\nNuoren miehen kasvot kalpenivat, hän katsoi levottomana ympärilleen.\nHänen huoneestaan samoin kuin kaikista muistakin saman kerroksen\nhuoneista pääsi pois vain yhtä tietä, pihanpuoleisen parvekkeen kautta.\n\n-- Olen hukassa! oli hänen seuraava ajatuksensa.\n\nAndrean asemassa olevalle miehelle merkitsi kiinnijoutuminen vankeutta,\ntuomiota ja kuolemaa, ehdotonta kuolemaa.\n\nHän puristi suonenvedontapaisesti molemmilla käsillään päätään ja luuli\njo tulevansa pelosta hulluksi.\n\nMutta pian syttyi hänessä toiveikas mielijohde. Heikko hymy nousi\nkalvenneille huulille ja kauhusta vääntyneille poskille.\n\nHän katsahti ympärilleen. Pöydällä oli marmorinen kirjoitusteline,\nmustetta ja paperia.\n\nHän koetti hillitä kätensä vapisemista ja kirjoitti päällimmäiselle\npaperiarkille:\n\n    Minulla ei ole rahaa, millä maksaisin, mutta en ole epärehellinen\n    mies; jätän korvaukseksi tämän neulan, jonka arvo on kymmenen\n    kertaa suurempi kuin velkani on. Suonette anteeksi, että poistuin\n    ennen aamunkoittoa, häpeän niin kovin, etten voinut jäädä!\n\nHän otti kaulahuivistaan neulan ja laski sen paperille.\n\nTämän tehtyään hän ei jättänytkään ovea lukkoon, vaan avasi teljen,\njopa jätti oven raolleenkin, aivan kuin olisi lähtiessään unohtanut sen\nsulkea, ja pujahti sukkelasti takan sisään, veti sen eteen paperisen\nsuojustimen, johon oli kuvattu Akilleuksen ja Deidameian taistelu,\nhävitti jalallaan tuhasta askeltensa jäljet ja alkoi kiivetä\nuuninpiippua ylös, sillä vain sitä tietä hän saattoi päästä pakoon.\n\nSamassa se santarmi, jonka Andrea ensimmäiseksi oli huomannut, nousi\nportaita komissaarin jäljestä. Toinen santarmi jäi vartioimaan\nportaita.\n\nSeuraavat syyt olivat aiheuttaneet tämän vieraskäynnin, jota Andrea\nkoetti kaikin tavoin välttää.\n\nAamulla varhain olivat lennätinlaitokset lähettäneet tietoja joka\nsuuntaan ja joka seudulle, panneet virastot liikkeelle ja toimittaneet\njärjestysvallan ajamaan takaa Caderoussen murhaajaa.\n\nCompiègnessa, varuskuntakaupungissa ja kuninkaan asuinkaupungissa,\njonka lähistöllä usein pantiin toimeen kuninkaallisia metsästysretkiä,\noli runsaasti viranomaisia, poliiseja ja muita järjestyksenvalvojia.\nLennätinsanoman tultua oli heti ryhdytty tutkimuksiin, ja kun \"Kellon\nja Pullon\" ravintola oli kaupungin huomattavin majatalo, aloitettiin\nsiitä.\n\nVartija, joka oli raatihuoneen lähellä -- raatihuone oli aivan\nmajatalon vieressä -- oli kertonut, että useita matkustajia oli yön\naikana poikennut majataloon. Se vartija, joka oli astunut toimeensa\nkello neljältä, muisti heti paikalleen tultuaan nähneensä miehen\nratsastavan torille valkoisen hevosen selässä pieni poika satulassa\ntakanaan. Mies oli hypännyt maahan, lähettänyt pois hevosen ja pojan\nsekä mennyt kolkuttamaan \"Kellon\" majatalon porttia, joka oli hänelle\navattu.\n\nEpäluulot kohdistuivat nyt tähän nuoreen mieheen, joka oli saapunut\nniin kummallisen myöhäiseen vuorokauden aikaan. Ja niinpä astuivat nyt\npoliisikomissaari ja santarmikorpraali Andrean ovea kohden. Ovi oli\nraollaan.\n\n-- Oho, sanoi korpraali, valtion palveluksessa viisastunut vanha kettu,\n-- huono merkki, kun ovi on raollaan. Olisin mieluummin nähnyt sen\nmonessa lukossa.\n\nPieni kirjelippu ja siihen kiinnitetty neula tukivat surullista\ntotuutta, Andrea oli paennut.\n\nSanomme tukivat, sillä korpraali ei tyytynyt yhteen todistukseen. Hän\nkatsoi ympärilleen, kurkisti vuoteen alle, avasi verhot, tarkasti\nkaapit ja pysähtyi lopuksi lieden eteen. Andrea oli ollut varovainen,\ntuhassa ei näkynyt mitään jälkiä.\n\nSe oli kuitenkin pakotie, ja tällaisissa tapauksissa täytyi jokaista\npakotietä huolellisesti tarkastaa. Korpraali käski sen vuoksi tuoda\nrisuja ja olkia, pani pesän niin täyteen, kuin olisi ladannut kanuunaa,\nja sytytti tulen.\n\nTiilet oikein paukkuivat kuumuudesta, paksu savupilvi kohosi piipusta\nja nousi taivasta kohden kuin tulivuoren musta sauhu, mutta hän ei\nnähnyt vangin putoavan huoneeseen, niin kuin oli odottanut.\n\nAndrea oli koko elämänsä ajan saanut taistella yhteiskuntaa vastaan ja\npystyi kyllä kilpailemaan santarmin kanssa, vaikka tämä olikin\nylennetty korpraalin arvoon. Hän arvasi, että tämä turvautuisi savuun\nja seisoi sen vuoksi katolla savupiipun suojassa.\n\nHetkisen hän jo luuli pelastuneensa, sillä hän kuuli korpraalin\nhuutavan santarmeille:\n\n-- Hän ei ole enää siellä.\n\nMutta kurottaessaan kaulaansa hän näki santarmien jatkavan etsimäänsä\nentistä kiihkeämmin. Hänkin puolestaan katseli ympärilleen. Raatihuone,\nkuudennellatoista vuosisadalla rakennettu jättiläiskokoinen rakennus,\nkohosi hänen edessään kuin synkkä muuri, ja sen oikeanpuoleisista\nullakkoikkunoista näki katon joka kolkkaan niin kuin vuoren harjalta\nlaaksoon.\n\nAndrea ymmärsi, että vähän ajan päästä korpraalin pää pistäisi esiin\njostakin näistä aukoista. Silloin hän olisi hukassa. Kattoja pitkin hän\nei pääsisi pakoon.\n\nNiinpä hän päätti palata, ei samaa tietä kuin oli tullut, mutta\nsamanlaista.\n\nHän tarkasti, mistä savupiipusta ei tullut sauhua, ryömi kattoa pitkin\nsen luo ja katosi piipun aukosta kenenkään näkemättä.\n\nSamassa aukeni pieni ikkuna raatihuoneessa ja korpraalin pää tuli\nnäkyviin. Se pysyi hetkisen paikoillaan liikkumattomana kuin jokin\nrakennusta koristavista kivikuvista. Sitten kuului pettymyksen huokaisu\nja pää hävisi.\n\nKorpraali palasi majataloon tyynenä ja kylmänä kuin laki, jonka\nedustaja hän oli. Hän ei vastannut mitään torilla seisoskelevien\nkysymyksiin.\n\n-- No? kysyivät vuorostaan molemmat santarmit.\n\n-- Poikani, vastasi korpraali, -- näyttää siltä, kuin rosvo olisi\ntodellakin tänä aamuna varhain päässyt pakoon. Mutta me lähetämme\ntarkastajia Villers-Coteret'n ja Noyonin tielle ja tutkimme koko\nmetsän. Saamme hänet varmasti kiinni.\n\nKunnianarvoisa virkamies oli töin tuskin ennättänyt\nsantarmikorpraaleille ominaisella äänenpainolla lausua tämän viimeisen\nsanan, kun majatalon pihaan kuului pitkä kauhunkirkaisu ja siihen\nliittyi kiivasta kellonsoittoa.\n\n-- Mitä tämä tietää? huudahti korpraali.\n\n-- Näyttääpä sillä matkustajalla olevan kova kiire, sanoi isäntä. --\nMistä numerosta soitetaan?\n\n-- Kolmesta.\n\n-- Juoskaa katsomaan, tarjoilija!\n\nHuudot ja kellonsoitto kiihtyivät. Tarjoilija lähti juoksemaan.\n\n-- Odottakaahan, sanoi korpraali pidättäen häntä. -- Tuo kellonsoittaja\nnäyttää tarvitsevan muuta kuin tarjoilijaa, lähetämme hänen luokseen\nsantarmin. Kuka asuu numero kolmessa?\n\n-- Eräs nuori mies, joka yöllä saapui sisarensa seurassa postivaunuilla\nja pyysi saada kahden hengen huoneen.\n\n-- Tulkaa jäljestäni, komissaari, huusi korpraali, -- seuratkaa minua\nja pitäkää kiirettä.\n\n-- Odottakaahan, sanoi isäntä, -- numero kolmeen pääsee kahta tietä,\nulkoportaiden ja sisäportaiden kautta.\n\n-- Hyvä, sanoi korpraali, -- minä menen sisätietä, se kuuluu virkaani.\nOvatko karbiinit ladatut?\n\n-- Ovat, korpraali.\n\n-- Vartioikaa te toiset täällä ulkopuolella. Ja jos hän aikoo paeta,\nniin ampukaa. Lennätinsanoma ilmoitti, että hän on suuri pahantekijä.\n\nNumero kolmessa oli tällävälin tapahtunut seuraavaa:\n\nAndrea oli jo laskeutunut kaksi kolmannesta savupiipusta, kun hänen\njalkansa pettivät, ja hän putosi alas nopeammin ja kovemmalla kolinalla\nkuin olisi tahtonut. Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut, jos huone\nolisi ollut asumaton, mutta pahaksi onneksi siellä oli matkustajia.\n\nKaksi naista nukkui vuoteella, he heräsivät kolinaan.\n\nHeidän katseensa suuntautui sinne, mistä kolina kuului, ja he näkivät\nmiehen astuvan esiin liedestä.\n\nToinen näistä naisista, vaaleatukkainen, oli päästänyt kiljahduksen,\njoka oli kuulunut kautta koko talon; toinen, tummatukkainen, oli\ntarttunut soittokellon nauhaan ja kiskonut siitä kaikin voimin.\n\nAndreaa seurasi huono onni, niin kuin huomaamme.\n\n-- Armahtakaa! huusi hän kalpeana, säikähtyneenä, näkemättä kenen\nkanssa oli tekemisissä, -- armahtakaa, älkää soittako, pelastakaa\nminut, en tahdo teille tehdä mitään pahaa.\n\n-- Andrea, murhaaja! huusi toinen nainen.\n\n-- Eugénie! Neiti Danglars! sopersi Cavalcanti, ja hänen kauhunsa\nvaihtui kummastukseksi.\n\n-- Auttakaa, auttakaa! huusi neiti d'Armilly siepaten kellonnuoran\nEugénien hervottomista käsistä ja soittaen vielä voimakkaammin kuin\ntoverinsa.\n\n-- Pelastakaa minut, minua ajetaan takaa! sanoi Andrea pannen kätensä\nristiin. -- Armahtakaa, säälikää, älkää heittäkö minua heidän käsiinsä!\n\nNaiset etsivät turvaa toisistaan peitteisiinsä kietoutuneina eivätkä\nensin vastanneet mitään tähän pyyntöön, sillä pelko ja vastenmielisyys\nolivat lamauttaneet heidät.\n\n-- Olkoon niin! sanoi Eugénie sitten. -- Palatkaa samaa tietä kuin\nolette tullutkin, onneton. Menkää, me emme ilmaise mitään.\n\n-- Hän on täällä, hän on täällä! huusi ääni porraskäytävästä. -- Minä\nnäen hänet!\n\nKorpraali oli kurkistanut avaimenreiästä ja nähnyt Andrean neitosten\nedessä. Voimakas isku pyssynperällä särki lukon, toinen irroitti\nsalvat, ja ovi kaatui huoneeseen.\n\nAndrea syöksyi toiselle ovelle, jonka kautta päästiin pihanpuoleiselle\nparvekkeelle, ja aikoi paeta sitä tietä.\n\nSiellä olivat santarmit vahdissa ja tähtäsivät häneen karbiineillaan.\n\nAndrea pysähtyi heti. Hän puristi kalpeana kouraansa hyödytöntä\ntikariaan.\n\n-- Paetkaa! huusi neiti d'Armilly, jonka sydämessä sääli sai vallan\npelon haihtuessa. -- Paetkaa!\n\n-- Tai surmatkaa itsenne! sanoi Eugénie sillä äänellä ja tavalla, jolla\nvestaalit entisajan sirkuksessa painamalla peukalonsa alaspäin käskivät\nvoittoisaa gladiaattoria surmaamaan kaatuneen vastustajansa.\n\nAndrea vavahti ja katsoi nuoreen tyttöön niin halveksivasti, että siitä\nhuomasi moisen kunnianvaatimuksen olevan hänen turmeltuneelle\nsielulleen aivan vierasta.\n\n-- Surmaisin itseni! sanoi hän heittäen tikarin pois. -- Miksi?\n\n-- Mutta teidäthän tuomitaan kuolemaan ja mestataan aivan kuin pahin\nrikollinen! huudahti neiti Danglars.\n\n-- Mitä vielä! sanoi Cavalcanti pannen käsivartensa ristiin rinnalleen.\n-- Onhan minulla ystäviä!\n\nKorpraali lähestyi häntä miekka paljaana.\n\n-- Pistäkää miekka tuppeen, sanoi Cavalcanti, -- ei tässä tarvita\nsellaisia juhlallisuuksia. Näettehän, että antaudun.\n\nJa hän ojensi kätensä käsirautoihin pantaviksi.\n\nNuoret tytöt katselivat kauhuissaan tätä kamalaa muutosta: hieno herra\nriisui yltään komean pukunsa ja muuttui rangaistusvangiksi.\n\nAndrea kääntyi heihin hymyillen röyhkeästi.\n\n-- Onko teillä asiaa isällenne, Eugénie-neiti? kysyi hän, -- sillä\nkaikesta päättäen tapaan hänet Pariisissa?\n\nEugénie peitti molemmilla käsillään kasvonsa.\n\n-- Oho, sanoi Andrea, -- ei sitä tarvitse hävetä, enkä moiti teitä\nvähääkään siitä, että olette ajanut jäljestäni postivaunuilla...\nOlinhan minä melkein aviomiehenne.\n\nJa heitettyään tämän sutkauksen Andrea läksi. Naiset jäivät häpeissään\nhuoneeseen läsnäolijoiden lausuillessa heistä kaikenlaisia arveluita.\n\nTuntia myöhemmin he astuivat matkavaunuihin molemmat naisen puvussa.\n\nMajatalon portti oli suljettu, etteivät ihmiset pääsisi heitä\nkatselemaan, mutta kun portti avattiin, täytyi heidän kuitenkin ajaa\nläpi ihmisjoukon, joka uteliaana töllötti heitä ja puheli keskenään.\n\nEugénie laski verhot alas, mutta vaikka hän ei enää nähnytkään mitään,\nhän kuitenkin kuuli kaikki pilkkapuheet.\n\n-- Miksi maailma ei ole erämaa? huudahti hän heittäytyen neiti\nd'Armillyn syliin, ja hänen silmänsä loistivat varmasti yhtä\nraivokkaasti kuin aikanaan Neron, kun tämä toivoi, että Roomalla olisi\nvain yksi ainoa pää, jotta hän voisi katkaista sen.\n\nSeuraavana päivänä he saapuivat Brysseliin Hôtel de Flandreen. Andrea\noli edellisenä iltana suljettu Conciergerie-vankilaan.\n\n\n\n\n99. Laki\n\n\nOlemme nähneet, kuinka helposti neiti Danglars'in ja neiti d'Armillyn\nonnistui pukeutua valepukuun ja toteuttaa pakoretkensä, sillä jokainen\noli niin kiinni omissa asioissaan, ettei ehtinyt välittää heistä.\n\nJättäkäämme pankkiiri laskemaan otsansa hiessä vararikon kummituksen\nedessä pitkiä sarakkeitaan ja seuratkaamme paronitarta, joka oltuaan\nhetkisen lamassa tästä odottamattomasta iskusta oli mennyt tapaamaan\nentistä neuvonantajaansa Lucien Debraytä.\n\nParonitar oli todellakin toivonut Eugénien joutuvan naimisiin\npäästäkseen holhoamasta hänenkaltaistaan vaikeasti käsiteltävää\nolentoa. Perheissä vallitsevan salaisen lain mukaan on äidillä\nvaikutusvaltaa tyttäreensä vain siinä tapauksessa, että hän on\ntyttärensä silmissä viisauden ja täydellisyyden perikuva. Rouva\nDanglars pelkäsi Eugénien terävää huomiokykyä ja neiti d'Armillyn\nneuvoja. Hän oli muutaman kerran huomannut tyttärensä luovan\nhalveksivia katseita Debrayhen: tytär ilmeisesti tiesi, millä tunne- ja\nrahasiteillä hänen äitinsä oli liittynyt ministerinsihteeriin. Jos\nparonittarella olisi ollut terävämpi huomiokyky, olisi hän nähnyt,\nettei Eugénie halveksinut Debraytä siksi, että tämä oli heidän\nkodissaan loukkauskivenä ja riidanaiheena, vaan siksi, että Debray\nhänen mielestään oli niitä olentoja, joita Diogenes koetti olla enää\nsanomatta ihmisiksi ja jotka Platon määritteli kaksijalkaisiksi\nhöyhenettömiksi eläimiksi.\n\nTässä maailmassa on jokaisella oma kantansa, joka estää häntä näkemästä\ntoisen kantaa, ja rouva Danglars oli siis omalta kannaltaan katsoen\nhyvin pahoillaan siitä, että Eugénien avioliitosta ei ollut tullutkaan\nmitään. Hän ei välittänyt siitä, oliko avioliitto kaikin puolin sopiva,\narvokas, ja tuliko hänen tyttärensä onnelliseksi. Ei, hän halusi vain\npäästä vapaaksi.\n\nHän riensi siis, niin kuin olemme kertoneet, Debrayn luo, joka oltuaan\nläsnä avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa ja sitä\nseuranneessa hälinässä oli mennyt klubiinsa keskustellakseen siellä\nmuutamien ystäviensä kanssa samasta asiasta kuin kolme neljäsosaa tämän\njuoruavan kaupungin asukkaista, jota sanotaan maailman pääkaupungiksi.\n\nSamaan aikaan kun rouva Danglars mustassa puvussa ja paksu harso\nsilmillään astui Debrayn huoneistoon vieviä portaita, vaikka\nportinvartija oli ilmoittanut, että herra Debray oli poissa kotoaan,\nsamaan aikaan koetti Debray torjua erään ystävän todistelua, jonka\nmukaan hänen, Debrayn, velvollisuus perheen ystävänä oli moisen räikeän\nhäväistysjutun jälkeen mennä heti naimisiin Eugénien ja hänen kahden\nmiljoonansa kanssa.\n\nDebray koetti puolustautua kuin mies, joka mielellään antaa voittaa\nitsensä, sillä tämä ajatus oli usein johtunut hänen mieleensä. Mutta\nkun hän tunsi Eugénien riippumattomuutta rakastavan ja ylpeän luonteen,\nasettui hän toisinaan vastustavalle kannalle ja selitti, että tämä\navioliitto oli aivan mahdoton. Kuitenkin hän samalla antoi vallan\nkiusaukselle, joka moralistien mielipiteen mukaan valvoo taukoamatta\npuhtaimman ja kunnollisimmankin miehen sielun pohjalla, aivan samoin\nkuin saatana valvoo ristin takana. Teenjuontia, kortinpeluuta ja\ninnokasta keskustelua kesti kello yhteen asti yöllä.\n\nTällä välin rouva Danglars, jonka Lucienin palvelija oli saattanut\nsisään, odotti harso kasvoillaan ja sykkivin sydämin vihreässä\nsalongissa kahden kukkalaitteen välissä, jotka hän itse samana aamuna\noli lähettänyt. Ne oli Lucien itse asettanut paikoilleen, järjestänyt\nja laitellut, ja tämä huolellisuus sai rouva Danglars'in antamaan\nanteeksi hänen viipymisensä. Kahtakymmentä vailla kaksitoista hän\nkuitenkin väsyi odottamaan, astui vaunuihinsa ja ajoi kotiinsa.\n\nHienon maailman naiset ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin\nrikastuneet ilotytöt, että he eivät tavallisesti saavu kotiinsa jälkeen\npuoliyön. Siksi paronitar palasi kotiin yhtä varovaisesti kuin Eugénie\nsieltä oli lähtenyt, hän astui varpaillaan ja sydän kurkussa portaita\nhuoneistoonsa, joka oli, niin kuin tiedämme, Eugénien huoneiston\nvieressä. Hän ei mitenkään tahtonut antaa aihetta huomautuksiin. Tämä\nainakin siinä suhteessa kunnioitettava naisparka uskoi varmasti, että\ntytär oli aivan viaton ja kunnioitti täydellisesti kotiaan.\n\nPalattuaan huoneeseensa hän kuunteli Eugénien ovella; kun hän ei\nkuullut mitään ääniä, hän koetti avata oven, mutta se olikin lukossa.\n\nRouva Danglars luuli, että Eugénie uupuneena kaikista\nmielenliikutuksista oli mennyt vuoteeseensa ja nukkui. Hän kutsui\nkamarineidin luokseen ja tiedusteli asiaa häneltä.\n\n-- Neiti Eugénie meni huoneeseensa neiti d'Armillyn seurassa, selitti\nkamarineiti. -- Sitten he joivat teetä yhdessä ja lähettivät minut pois\nsanoen, etteivät minua tarvitse.\n\nKamarineiti oli siitä asti ollut tarjoiluhuoneessa ja luuli niin kuin\nmuutkin, että Eugénie-neiti nukkui.\n\nRouva Danglars meni siis levolle mitään epäilemättä, mutta alkoi\nkuitenkin mielessään pohtia illan tapauksia. Sitä mukaa kuin hänen\najatuksensa kirkastuivat, saivat illan tapaukset myöskin suuremman\nmuodon. Heitä ei ollutkaan kohdannut skandaali vaan oikea häväistys, ei\nhäpeä, vaan täydellinen maineen menettäminen.\n\nVastoin tahtoaan paronitar tuli muistelleeksi, kuinka säälimättömästi\nhän oli ajatellut Mercedeksestä, jota oli kohdannut suuri onnettomuus.\n\n-- Eugénie on hukassa, sanoi hän, -- ja niin mekin. Kun tämä tapaus\ntulee tietoon, tuottaa se meille täydellisen häpeän, sillä siinä\nyhteiskunnassa, missä elämme, tällainen naurettavaksi joutuminen\nmerkitsee ikuisesti avointa haavaa. Mikä onni, että Jumala on antanut\nEugénielle sellaisen kummallisen luonteen, jota toisinaan olen\nvavistuksella ajatellut!\n\nJa hän katsahti kiitollisena taivaaseen, jonka salaperäinen kaitselmus\nedeltäpäin järjestää kaiken tulevien tapausten varalta ja voi viasta,\npaheestakin tehdä ansion.\n\nSitten hänen ajatuksensa lentäessään linnun tavoin syvyyksien yli\npysähtyivät Cavalcantiin.\n\n-- Tuo Andrea oli konna, varas, murhaaja, ja kuitenkin hänellä oli\nominaisuuksia, joista voi päätellä, että hän oli saanut ainakin\npuolinaisen kasvatuksen, ellei täydellistä. Hänhän esiintyi\nseurapiirissä suuren rikkauden ja kunniallisen nimen tukemana.\n\nMiten päästä selvyyteen tässä sokkelossa? Kenen puoleen kääntyä\npäästäkseen tästä kamalasta tilanteesta?\n\nHän oli ensi hädässään juossut Debrayn luo, niin kuin nainen yleensä\netsii turvaa rakastetultaan -- mikä teko hänet usein tekee\nonnettomaksi. Mutta Debray ei voinut muuta kuin antaa hänelle neuvoja.\nPaljon mahtavamman puoleen hänen täytyi kääntyä.\n\nVillefort'inko? Mutta Villefort'han oli tahtonut vangita Cavalcantin ja\ntuottanut heidän perheeseensä sekaannuksen, aivan kuin se olisi ollut\nhänelle outo perhe.\n\nKuninkaallinen prokuraattori ei kylläkään ollut säälimätön ihminen, hän\noli vain velvollisuuksiensa orja, uskollinen ja luotettava ystävä, joka\nsäälimättä mutta varmasti oli iskenyt leikkausveitsensä mätäkohtaan.\nHän ei ollut pyöveli vaan taitava lääkäri, joka oli tahtonut leikata\nDanglars'in kunnian erilleen tämän nuoren miehen häpeästä. Villefort'in\nmenettely oli siis paronittaren silmissä sellainen, että se katsoi\nheidän molempien etua.\n\nMutta siihen saikin kuninkaallisen prokuraattorin taipumattomuus\nloppua. Rouva Danglars päätti seuraavana päivänä mennä hänen luokseen\nja saada hänet käsittelemään asiaa kaikin tavoin hienotunteisesti.\n\nParonitar aikoi vedota heidän yhteiseen menneisyyteensä, rukoilla häntä\ntuon onnellisen, joskin rikollisen ajan nimessä. Herra Villefort\nantaisi silloin asian jäädä sikseen tai antaisi ainakin -- ja sitä\nvarten hänen tarvitsi vain kääntää silmänsä pois -- Cavalcantin paeta\nja tuomitsisi hänet poissaolevana kuolemaan. Vasta tähän päätökseen\ntultuaan paronitar nukkui rauhallisesti. Seuraavana aamuna hän nousi\nkello yhdeksän ja soittamatta kamarineitoaan luokseen, antamatta mitään\nelonmerkkiä itsestään, pukeutui yhtä yksinkertaisesti kuin\nedellisenäkin päivänä, astui portaita alas, käveli Provence-kadulle\nasti, otti ajurin ja läksi Villefort'in kotiin.\n\nKuukauden ajan oli tämä talo ollut kuin sairashuone, jonne oli\nilmestynyt rutto. Osa taloa oli sekä ulkoa että sisältäpäin suljettu,\nikkunaluukut avattiin vain hetkeksi tuulettamista varten, jolloin\nikkunasta näkyivät palvelijan kauhistuneet kasvot. Sitten ikkuna\njälleen sulkeutui kuin hautaholvin kivilaatta, ja naapurit\nkuiskailivat:\n\n-- Kannetaankohan taas tänään ruumisarkku kuninkaallisen prokuraattorin\ntalosta?\n\nRouva Danglars värisi nähdessään kolkon talon; hän astui ajoneuvoista,\nlähestyi horjuvin polvin suljettua porttia ja soitti.\n\nVasta kuullessaan kolmannen kerran kellonsoiton, portinvartija avasi\nportin niin paljon raolleen, että voi keskustella. Hän näki edessään\nhienon maailman naisen, mutta ei avannut porttia enempää.\n\n-- Avatkaahan toki! sanoi paronitar.\n\n-- Ensiksikin, kuka olette? kysyi portinvartija.\n\n-- Kukako olen? Tunnettehan te minut aivan hyvin.\n\n-- Me emme tunne enää ketään.\n\n-- Tehän olette hullu! huudahti paronitar.\n\n-- Kuka teidät on lähettänyt?\n\n-- Tämä on jo liikaa!\n\n-- Suokaa anteeksi, noudatan ainoastaan saamiani ohjeita. Mikä on\nnimenne?\n\n-- Paronitar Danglars. Olettehan nähnyt minut monta kymmentä kertaa?\n\n-- Se on kyllä mahdollista. Mitä asiaa teillä on?\n\n-- Olettepa te kummallinen! Minä valitan herra Villefort'ille, miten\nhävyttömästi hänen palvelijansa kohtelevat vieraita.\n\n-- Tämä ei ole hävyttömyyttä vaan varovaisuutta. Kukaan ei pääse tänne\nmuuten kuin herra Avrignyn luvalla tai halutessaan puhutella\nkuninkaallista prokuraattoria.\n\n-- Kuninkaalliselle prokuraattorille minulla juuri onkin asiaa.\n\n-- Kiireellistäkö asiaa?\n\n-- Tietysti, koska en ole vielä palannut ajoneuvoihini. Mutta tehkäämme\ntästä loppu. Tässä on käyntikorttini, viekää se herrallenne.\n\n-- Odottaako rouva siksi, kunnes palaan?\n\n-- Odotan, menkää!\n\nPorttivahti sulki oven jättäen rouva Danglars'in kadulle.\n\nParonittaren ei tarvinnut kauankaan odottaa; vähän ajan kuluttua portti\naukeni niin paljon, että hän voi astua sisään. Pihalle tultuaan vahti\notti vihellyspillin taskustaan ja puhalsi.\n\nHerra Villefort'in kamaripalvelija ilmestyi portaille.\n\n-- Armollinen rouva suokoon anteeksi portinvartijalle, sanoi tämä, --\nmutta hän on saanut jyrkät määräykset, ja herra Villefort on pyytänyt\nminua sanomaan armolliselle rouvalle, että mies ei voinut tehdä toisin.\n\nPihalla oli eräs talon ruokatavaroitten hankkija, joka oli päästetty\nsisään aivan yhtä varovaisesti ja jonka tavaroita parhaillaan\ntutkittiin.\n\nParonitar nousi portaita, ja talossa vallitseva alakuloisuus synkensi\nhänen omaa mielialaansa. Palvelija, joka ei hetkeksikään päästänyt\nhäntä näkyvistään, ohjasi hänet prokuraattorin työhuoneeseen.\n\nVaikka rouva Danglars'in mieltä askarruttivatkin ne asiat, joiden\ntähden hän oli saapunut, oli palvelijoiden menettely ollut niin\nloukkaavaa, että hän aikoi tehdä sen johdosta valituksia.\n\nMutta kun hän näki Villefort'in kohottavan häntä kohden huolista\nraskaan päänsä ja katsovan häneen surullisesti hymyillen, sammuivat\nsyytökset hänen huulilleen.\n\n-- Antakaa anteeksi palvelijoilleni, sillä he ovat kauhun vallassa. Kun\nheitä on epäilty, ovat he itse alkaneet epäillä.\n\nRouva Danglars oli kyllä kuullut puhuttavan tällaisesta kauhusta, mutta\nhän ei koskaan olisi voinut uskoa, että se olisi voinut paisua näin\nsuureksi.\n\n-- Oletteko tekin siis onneton? kysyi hän.\n\n-- Olen, vastasi prokuraattori.\n\n-- Silloin varmaankin ymmärrätte minua ja arvaatte, miksi tulen tänne?\n\n-- Ymmärrän. Tulette puhumaan kanssani eilisestä?\n\n-- Niin, tästä kamalasta onnettomuudesta.\n\n-- Aioitte kai sanoa ikävyydestä.\n\n-- Ikävyydestä! huudahti paronitar.\n\n-- Niin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori järkähtämättömän\ntyynesti.\n\n-- En ole lopulta tottunut sanomaan onnettomuudeksi muuta kuin sitä,\nmikä on auttamatonta.\n\n-- Luuletteko siis, että tämä voisi unohtua...?\n\n-- Kaikki unohtuu, sanoi Villefort. -- Tyttärenne joutuu naimisiin\nhuomenna, ellei tänään, viikon päästä, ellei huomenna. Ettekä te\nsuinkaan aio surkutella neiti Eugénien entistä sulhasta.\n\nRouva Danglars katsoi kummastuneena Villefort'iin nähdessään, että hän\npuhui melkein leikkisästi.\n\n-- Olenko lainkaan tullut ystävän luo? kysyi hän arvokkaasti ja samalla\nsurullisesti.\n\n-- Tiedättehän, että olen ystävänne, vastasi Villefort, ja hänen\nposkilleen nousi heikko puna.\n\n-- Olkaa siis hiukan sydämellisempi, sanoi rouva Danglars. --\nPuhutelkaa minua ystävänä älkääkä prokuraattorina, ja kun olen\ntavattoman onneton, niin älkää sanoko, että minun pitää olla iloinen.\n\nVillefort kumarsi.\n\n-- Kuullessani puhuttavan onnettomuudesta, sanoi hän, -- on minulla jo\nkolmen kuukauden ajan ollut paha tapa ajatella itseäni. Minua\nkohdanneiden onnettomuuksien rinnalla tuntuvatkin teidän\nonnettomuutenne vain ikävyyksiltä; minun kamalan asemani rinnalla\ntuntuu teidän asemanne kadehdittavalta. Mutta tämähän pahoittaa\nmieltänne, jättäkäämme siis se sikseen. Mitä sanoittekaan...?\n\n-- Tulen kysymään teiltä, hyvä ystävä, sanoi paronitar, -- kuinka\npitkällä on tuon hävyttömän petturin asia?\n\n-- Petturin! kertasi Villefort. -- Toden totta, hyvä rouva, te näytätte\npienentävän muutamia asioita ja suurentavan toisia. Andrea Cavalcanti,\ntai oikeammin sanoen Benedetto, petturi! Erehdytte, Benedetto on\nmurhaaja.\n\n-- Myönnän kyllä, että oikaisunne oli paikallaan, mutta mitä ankarammin\nmenettelette tämän miehen suhteen, sitä pahemmin iskette meidän\nperheeseemme. Unohtakaa hänet hetkiseksi, sen sijaan että vainoaisitte\nhäntä. Antakaa hänen paeta.\n\n-- Tulette liian myöhään, määräykset on jo annettu.\n\n-- Ja jos hänet saadaan kiinni -- olen kyllä aina kuullut puhuttavan,\nettä vankilat ovat tungokseen asti täynnä -- niin antakaa hänen jäädä\nvankilaan.\n\nKuninkaallinen prokuraattori teki epäävän liikkeen.\n\n-- Ainakin siihen asti, kunnes tyttäreni on päässyt naimisiin, lisäsi\nparonitar.\n\n-- Mahdotonta. Tuomioistuimen täytyy noudattaa määrättyjä muotoja.\n\n-- Minunkin suhteeni? sanoi paronitar puoliksi hymyillen, puoliksi\nvakavasti.\n\n-- Kaikkien suhteen, vastasi Villefort, -- niin minun kuin muidenkin.\n\n-- Ah! sanoi paronitar, ja hänen huudahduksensa ilmaisi enemmän kuin\nsanat.\n\nVillefort loi häneen tutkivan katseen.\n\n-- Tiedän, mitä tuolla tarkoitatte, sanoi hän. -- Te viittaatte noihin\nkamaliin kuolemantapauksiin, jotka kolmen kuukauden ajan ovat\npakottaneet minut käyttämään surupukua, tarkoitatte, että nämä\nkuolemantapaukset, joiden lukua Valentine kuin ihmeen kautta säästynee\nlisäämästä, eivät ole luonnollisia.\n\n-- Sitä en toki ajatellut, sanoi rouva Danglars nopeasti.\n\n-- Ajattelitte kyllä, ja olihan teillä siihen oikeus. Ettehän voi muuta\nkuin sanoa itseksenne: Sinä, joka rikollista vainoat, vastaa: Miksi\nasunnossasi tapahtuu rikoksia, joita ei rangaista?\n\nParonitar kalpeni.\n\n-- Niinhän te ajattelitte?\n\n-- Ajattelin kyllä, sen myönnän.\n\n-- Minä vastaan teille.\n\nVillefort siirsi tuolinsa rouva Danglars'in tuolin lähelle, sitten hän\nnojaten käsivarttaan pöytään ja hiljentäen ääntään sanoi:\n\n-- On olemassa rikoksia, jotka jäävät rankaisematta, koska rikollisia\nei tunneta ja pelätään, että syyllisen sijasta rangaistaisiin syytöntä.\nMutta kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia -- Villefort ojensi\nkätensä pöytänsä yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden -- kun\ntulee tietoon, ketkä ovat rikollisia, niin elävän Jumalan kautta,\nolkoot he keitä tahansa, he saavat surmansa! Nyt, kuultuanne valani,\nuskaltakaa vieläkin pyytää armoa tuolle rikolliselle!\n\n-- Oletteko varma siitä, että hän on niin syyllinen kuin hänen\nväitetään olevan? sanoi rouva Danglars.\n\n-- Katsokaa, tässä ovat häntä koskevat asiapaperit. Benedetto, tuomittu\nkuusitoistavuotiaana kaleerivankeuteen väärennyksestä. Nuori mies oli\nlupaava, niin kuin näette. Sitten hän karkasi ja teki murhan.\n\n-- Ja kuka tuo onneton Benedetto on?\n\n-- Kuka sen tietää! Maankiertäjä, korsikalainen!\n\n-- Eikö siis kukaan ole tullut häntä puolustamaan?\n\n-- Ei kukaan. Hänen vanhemmistaan ei ole tietoa.\n\n-- Mutta kuka sitten oli tuo mies, joka tuli tänne Luccasta?\n\n-- Samanlainen väärentäjä kuin hänkin, epäilemättä hänen\nrikostoverinsa.\n\nParonitar pani kätensä ristiin.\n\n-- Villefort! sanoi hän niin lempeällä ja hyväilevällä äänellä kuin\nsuinkin taisi.\n\n-- Jumalan nimessä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori varmasti ja\nsamalla hieman tylystikin, -- Jumalan nimessä, älkää koskaan pyytäkö\nminua armahtamaan syyllistä. Mikä minä olen? Laki. Onko lailla silmiä\nteidän surullenne? Onko lailla korvia teidän lempeälle äänellenne? Onko\nlailla muistia ottaakseen varteen hienon viittauksenne? Ei, laki\nkäskee, ja kun se käskee, niin se iskeekin... Sanotte varmaan minulle,\nettä olen elävä olento enkä mikään kuollut kirjain, ihminen enkä kirja.\nMutta katsokaahan minua, ovatko ihmiset kohdelleet minua veljenään?\nOvatko he minua rakastaneet? Ovatko he minua säälineet? Ovatko he minua\nsäästäneet? Onko kukaan pyytänyt armoa herra Villefort'in puolesta ja\nonko kukaan antanut armoa hänelle? Ei, ei, ei, aina vain on iskettyjä\nlyöty...! Te yhä vielä, nainen, lumooja, luotte minuun tuon hurmaavan\nja ilmeikkään katseen, joka muistuttaa, että minun pitäisi punastua.\nNiin, minun pitäisi punastua siitä, mitä tiedätte, ehkä vielä muustakin\nsyystä. Mutta kun itse olin langennut ja ehkä syvemmälle kuin moni muu,\naloin etsiä myös muista mätähaavaa. Ja aina minä sen löysin ja olin\nonnellinen, olin iloinen, kun näin tämän todistuksen ihmisen\nheikkoudesta ja huonoudesta. Sillä jokainen ihminen, jonka näin\nsyylliseksi, jokainen syyllinen, johon iskin, tuntui elävästi\ntodistavan, etten itse ollut mikään pelottava poikkeus! Niin, niin,\nniin, koko maailma on paha, todistakaamme se ja iskekäämme syylliseen!\n\nVillefort lausui nämä viimeiset sanat kuumeentapaisella kiihkolla, joka\nantoi hänen puheelleen hurjan tenhovoiman.\n\n-- Mutta, ponnisteli rouva Danglars viimeiseen asti, -- sanoittehan,\nettä tuo nuori mies on maankiertäjä, orpo, kaikkien hylkäämä?\n\n-- Sitä pahempi, sitä pahempi, tai sitä parempi. Sallimus on tehnyt\nhänet sellaiseksi, jotta toisten ei tarvitsisi surra hänen puolestaan.\n\n-- Mutta avutonta ei saa ahdistaa.\n\n-- Avutonta, joka tekee murhan!\n\n-- Hänen häpeänsä kohdistuu minun perheeseeni.\n\n-- Vallitseehan minun perheessäni kuolema.\n\n-- Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan\nsäälimättömiä teitäkin kohtaan!\n\n-- Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta\nkohden.\n\n-- Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän\njoutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään\nunohtaa.\n\n-- En, sanoi Villefort. -- Minulla on vielä viisi päivää aikaa.\nTutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin\ntarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista?\nNo niin, kun teen työtä -- ja minä teen työtä yötä päivää -- tulee\nhetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen\nonnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään\nsuloisempaa kuin kärsiminen.\n\n-- Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti\nosoittaa laupeutta.\n\n-- Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli\nlennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä...\n\n-- Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, -- eräs ratsumies\ntoi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.\n\nVillefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi\nkauhusta, Villefort vavahti ilosta.\n\n-- Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. -- Hän on joutunut\nkiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.\n\nRouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.\n\n-- Hyvästi, sanoi hän.\n\n-- Hyvästi, vastasi kuninkaallinen prokuraattori saattaen hänet melkein\niloisena ovelle asti.\n\nSitten hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen.\n\n-- Kas niin, sanoi hän lyöden oikealla kädellään kirjeeseen, -- minulla\noli jo väärennysjuttu, kolme varkautta, kolme murhapolttoa, ei\npuuttunut muuta kuin murha, ja tässä se on. Istunnosta tulee loistava.\n\n\n\n\n100. Haamu\n\n\nValentine ei ollut vielä toipunut. Hän oli väsynyt ja makasi\nvuoteellaan. Rouva Villefort'in välityksellä hän sai tiedon kaikesta\nsiitä, minkä olemme kertoneet, Eugénien paosta, Cavalcantin\nvangitsemisesta ja tämän asettamisesta syytteeseen murhasta.\n\nMutta Valentine oli niin heikko, että kertomus ei tehnyt häneen niin\nsyvää vaikutusta, kuin se epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi ollut\nterve. Se lisäsi vain epämääräisiä aatoksia, hajanaisia mietelmiä\nniihin kummallisiin kuviin ja haihtuviin näkyihin, jotka syntyivät\nhänen sairaissa aivoissaan tai häilyivät hänen silmiensä edessä.\n\nPäivällä Valentine pysyi vielä todellisuudentajuisena ollessaan\nNoirtier'n seurassa, joka kannatutti itsensä pojantyttärensä huoneeseen\nvalvoakseen häntä isällisellä katseellaan. Palattuaan oikeuspalatsista\nherra Villefort istui tunnin tai pari isänsä ja tyttärensä välissä.\nKello kuudelta Villefort palasi työhuoneeseensa, kello kahdeksalta\nsaapui tohtori Avrigny, joka itse toi yöjuoman nuorta tyttöä varten.\nSitten kannettiin herra Noirtier huoneeseensa.\n\nSairaanhoitajatar, jonka tohtori Avrigny itse oli valinnut, lähti\nhuoneesta vasta kello yhdeltätoista, jolloin Valentine oli vaipunut\nuneen. Poistuessaan hän sulki Valentinen huoneen ja vei avaimen herra\nVillefort'ille, joten Valentinen huoneeseen ei enää päässyt muuta tietä\nkuin rouva Villefort'in huoneiston kautta ja pikku Edouardin huoneesta.\n\nJoka aamu tuli Morrel herra Noirtier'n luo kuulemaan uutisia\nValentinesta. Ja päivä päivältä hän myös näytti tulevan yhä\nrauhallisemmaksi. Sillä Valentine, vaikka häntä vaivasikin suuri\nhermostuneisuus, alkoi voida yhä paremmin. Olihan Monte-Cristo sitä\npaitsi sanonut Morrelille, että ellei Valentine kahden tunnin kuluessa\nkuole, hänet voidaan pelastaa. Valentine eli vielä, ja neljä päivää oli\njo kulunut.\n\nTuo mainitsemamme hermostuneisuus vainosi Valentinea unessakin tai\npikemmin sanoen siinä horrostilassa, joka seurasi valveillaoloa. Yön\nhiljaisuudessa ja puolihämärässä, yölampun palaessa lieden reunalla\nalabasterikupunsa sisällä, hän näki noita haamuja, jotka liikkuvat\nsairaan huoneessa ja astuvat kuumeen siipien alta esiin.\n\nHän oli näkevinään äitipuolensa uhkaavan häntä, Morrelin ojentavan\nhänelle kätensä, toisinaan hän näki melkein outojakin henkilöitä,\nsellaisia kuin kreivi Monte-Cristo. Huonekalutkin näyttivät tällaisina\nkuumeen hetkinä liikkuvan ja leijailevan. Ja tätä jatkui noin kello\nkahteen saakka, jolloin hän vaipui raskaaseen, aamuun asti kestävään\nuneen.\n\nSaman päivän iltana, jolloin Valentine oli kuullut Eugénien paosta ja\nCavalcantin vangitsemisesta, tapahtui tässä huolellisesti suljetussa\nhuoneessa jotakin hyvin omituista. Mainitut seikat olivat hetkiseksi\nsekaantuneet Valentinen persoonallisiin aistimuksiin, mutta\nloittonivat vähitellen hänen ajatuksistaan sen jälkeen, kun Villefort,\nAvrigny ja Noirtier olivat kukin vuorostaan poistuneet, ja kun\nSaint-Philippe-du-Roulen kirkonkello löi yksitoista, laski\nsairaanhoitajatar yöpöydälle lääkärin tuoman juoman, sulki oven, vei\navaimen herra Villefort'ille ja meni sitten palvelijain huoneeseen\nkuulemaan kamalia juttuja tapauksista, joita talossa oli kolmen\nkuukauden aikana sattunut.\n\nSairaanhoitajatar oli ollut jo kymmenen minuuttia poissa, ja Valentinea\nvaivasi jälleen kuume, joka palasi joka yö.\n\nYölampun säteet välkkyivät tuhansin värein, kun Valentine äkkiä oli\nhuomaavinaan, että uunin luona syvennyksessä oleva kirjakaappi\näänettömästi aukeni.\n\nJos Valentine olisi ollut täysin tajuissaan, hän olisi tarttunut\nsilkkiseen kellonnuoraan ja kutsunut apua, mutta nykyisessä tilassa ei\nmikään häntä kummastuttanut. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen\nympärillään liikkuvat näyt olivat hänen oman kuumehoureensa tuotetta.\nEihän niistä aamulla koskaan ollut jäänyt pienintäkään merkkiä. Ovesta\nastui ihmisolento.\n\nKuumeensa ansiosta Valentine oli jo niin tottunut tällaisiin haamuihin,\nettei hän vähääkään kauhistunut. Hän avasi vain suuret silmänsä toivoen\nnäkevänsä Morrelin.\n\nOlento lähestyi hänen vuodettaan, pysähtyi ja näytti kuuntelevan hyvin\ntarkkaan.\n\nTällä hetkellä osui yölampun valo salaperäisen vieraan kasvoihin. -- Se\nei olekaan hän! mutisi Valentine.\n\nJa varmasti uskoen näkevänsä unta hän odotti, että olento häviäisi tai\nmuuttuisi toiseksi.\n\nHän tunnusteli valtimoaan. Se löi kiivaasti. Hän tiesi, että virkistävä\njuoma karkottaisi hänen silmistään häiritsevät näyt. Lääkäri oli\nvalmistanut tuon juoman poistaakseen Valentinen rauhattomuuden, se sai\nkuumeen laskemaan ja vaikutti elvyttävästi aivojen toimintaan. Juotuaan\ntyttö voi aina jonkin aikaa paremmin.\n\nValentine ojensi sen vuoksi kätensä ottaakseen lasin, joka oli\nkristallivadilla. Mutta silloin astui haamu pari askelta häntä kohden\nja tuli niin lähelle nuorta tyttöä, että tämä oli tuntevinaan hänen\nhenkäisynsä ja kätensä kosketuksen.\n\nTällä kertaa unikuva tai oikeammin sanoen todellisuus sai voiton\nValentinen kaikista aikaisemmista kokemuksista. Hän alkoi todellakin\nuskoa olevansa valveilla, hän huomasi ajatuskykynsä kirkkaaksi ja alkoi\nväristä.\n\nValentinen tunteman kosketuksen tarkoituksena oli ollut pidättää hänen\nkättään. Tyttö vetikin kätensä hitaasti pois.\n\nSilloin tämä olento, joka vaikutti suojaavalta eikä uhkaavalta, tarttui\nlasiin, lähestyi yölamppua ja tarkasti juomaa, aivan kuin olisi\ntahtonut nähdä, kuinka kirkasta ja puhdasta se oli.\n\nMutta tämä ensimmäinen tarkastus ei riittänyt.\n\nTämä mies tai pikemminkin haamu, sillä hän astui niin hiljaa, että\naskelten ääntä ei kuulunut matoilla peitetyllä permannolla, otti\nlusikalla lasista juomaa ja pisti sen suuhunsa. Valentine katseli tätä\nkaikkea hämmästyneenä.\n\nHän uskoi, että näky kohta katoaisi tai vaihtuisi, mutta mies lähestyi,\nojensi lasin Valentinelle ja sanoi sydämellisellä äänellä:\n\n-- Nyt, juokaa...!\n\nValentine värisi.\n\nEnsi kerran tuollainen haamu puhui hänelle ihmisäänellä. Hän avasi\nsuunsa kirkaistakseen. Mies pani sormen huulilleen.\n\n-- Kreivi Monte-Cristo! sopersi Valentine.\n\nHänestä oli mahdotonta, että kreivi Monte-Cristo tällaisena vuorokauden\naikana olisi tullut hänen luokseen selittämättömällä, kummallisella,\nsalaperäisellä tavalla läpi seinän.\n\n-- Älkää huutako, älkää kauhistuko, sanoi kreivi, -- karkottakaa\nsielustanne epäilyksen siemenkin ja levottomuuden varjo. Mies, jonka\nnäette edessänne -- sillä tällä kertaa olette oikeassa, tämä ei ole\nmikään näköhäiriö -- on hellin isä ja uskollisin ystävä, mitä voitte\nkuvitellakaan.\n\nValentine ei osannut vastata mitään. Hän pelkäsi niin, ettei tohtinut\näännähtääkään, mutta hänen kauhistunut katseensa sanoi: Jos teillä on\npuhtaat aikeet, niin miksi olette täällä?\n\nKreivi huomasi heti, mitä nuoren tytön sielussa liikkui.\n\n-- Kuulkaahan minua, sanoi hän, -- tai oikeammin katsokaahan minuun.\nSilmäni ovat tavallista punaisemmat ja otsani tavallista kalpeampi. Se\njohtuu siitä, että neljään yöhön en ole silmiäni ummistanut. Neljä yötä\nolen vartioinut, suojannut teitä, pelastaakseni teidät ystävällemme\nMaximilienille.\n\nSairaan poskille nousi nopeasti veri, sillä tuo nimi karkotti\nviimeisetkin epäluulot.\n\n-- Maximilien...! kertasi Valentine. -- Maximilien! Hän on siis\nkertonut teille kaiken?\n\n-- On. Hän sanoi, että hänen elämänsä riippuu teidän elämästänne, ja\nminä lupasin, että jäätte eloon.\n\n-- Oletteko luvannut hänelle, että jään eloon?\n\n-- Olen.\n\n-- Puhuitte äsken valvomisesta ja suojaamisesta. Oletteko siis lääkäri?\n\n-- Olen, ja uskokaa minua, paras lääkäri minkä taivas tänä hetkenä voi\nluoksenne lähettää.\n\n-- Sanoitte valvoneenne? kysyi Valentine levottomana. -- Minä en ole\nteitä nähnyt.\n\nKreivi viittasi kädellään kirjakaappiin päin.\n\n-- Olin tuon oven takana piilossa, sanoi hän; -- tuosta ovesta päästään\nviereiseen taloon, jonka olen vuokrannut.\n\nHäveliäisyytensä pakottamana Valentine teki torjuvan liikkeen, kääntyi\npoispäin ja sanoi kauhuissaan:\n\n-- Minusta tekonne on ollut suunnattoman mieletön, ja mainitsemanne\nsuojelus muistuttaa suuresti häväistystä.\n\n-- Valentine, sanoi kreivi, -- koko tänä pitkänä vartioaikana olen vain\npitänyt silmällä, keitä kävi luonanne, mitä ruokia nautitte ja mitä\njuomia teille tuotiin. Kun huomasin nämä juomat vaarallisiksi, astuin\nsisään niin kuin nytkin, tyhjensin lasinne ja panin myrkyn sijaan\nterveellisen juoman, joka kuoleman sijasta saikin elämän virtaamaan\nsuonissanne.\n\n-- Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa\nkuumehoureiden valtaan. -- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa\nhuulilleen, -- puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman\nvielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen\npullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja\nkun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään\nmuuta.\n\nValentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän\nveti kauhuissaan kätensä takaisin.\n\nMonte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sitten\nValentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.\n\n-- Niin, niin, sanoi hän, -- nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi\nviileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!\n\n-- Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. --\nMutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän\ntähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun\nnäin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta,\nettä ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen\nsisällyksen uuniin.\n\n-- Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan\nlasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. -- Mutta silloin kai näitte\nsamalla kuka sen teki?\n\n-- Näin.\n\nValentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi\nkoruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon\nnyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.\n\n-- Näitte siis hänet?\n\n-- Näin, sanoi kreivi toisen kerran.\n\n-- Te kerrotte kamalia asioita minulle, te tahdotte saada minut\nuskomaan jotakin helvetillistä. Mitä, isäni talossa, omassa\nhuoneessani, sairasvuoteella viruessanikin koetetaan minut surmata?\nMenkää, te kiusaatte omaatuntoani, pilkkaatte taivaallista hyvyyttä! Se\nei voi olla mahdollista, se ei ole totta!\n\n-- Oletteko te ensimmäinen, johon tämä isku osuu? Ettekö ole nähnyt\nherra Saint-Méranin, rouva Saint-Méranin, Barrois'n kuolevan? Ettekö\nolisi nähnyt herra Noirtier'n kuolevan, ellei hän totuttautumalla\nvuosien kuluessa myrkkyyn olisi voinut vastustaa sen vaikutusta?\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Valentine, -- siis sen vuoksi isoisäni on\nkuukauden ajan vaatinut minua juomaan samoja lääkkeitä kuin hänkin.\n\n-- Ja tämä lääke maistuu karvaalta niin kuin puoliksi kuivuneen\nappelsiinin kuori? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Niin maistuu.\n\n-- Silloin kaikki selviää, sanoi Monte-Cristo. -- Hänkin tietää, että\ntäällä myrkytetään ja tietää kuka myrkyttää. Hän on turvannut teidät,\nrakkaan lapsensa, myrkkyä vastaan, ja myrkyn voima taittui, kun\nruumiinne oli siihen vähitellen tottunut. Sen vuoksi te vielä elätte,\nmitä ihmettä en voisi muuten selittää, sillä neljä päivää sitten saitte\nmyrkkyä, joka tavallisesti heti surmaa.\n\n-- Mutta kuka on tuo murhaaja, tuo myrkyttäjä?\n\n-- Nyt kysyn vuorostani: Ettekö koskaan yöllä ole nähnyt kenenkään\ntulevan huoneeseenne?\n\n-- Olen kyllä. Toisinaan olen nähnyt varjojen liikkuvan, lähestyvän,\nloittonevan ja katoavan, mutta pidin niitä kuumenäkyinä, ja kun te\näsken tulitte sisään, en pitkään aikaan tietänyt, olinko kuumeessa vai\nnäinkö unta.\n\n-- Ette siis tiedä, kuka tahtoo teidät surmata?\n\n-- En, sanoi Valentine. -- Miksi kukaan tahtoisi surmata minut?\n\n-- Kohta saatte hänet nähdä, sanoi Monte-Cristo kuulostellen.\n\n-- Millä tavoin? kysyi Valentine katsoen kauhuissaan ympärilleen.\n\n-- Tänä iltana ei teillä ole kuumetta ettekä houraile, tänä iltana\nolette aivan valveillanne; kohta kello on kaksitoista, ja sinä hetkenä\nmurhaajat liikkuvat.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Valentine kuivaten hikeä otsaltaan.\n\nKello löi kaksitoista hitaasti ja juhlallisesti, ja jokainen lyönti\nosui aivan kuin vasaranisku nuoren tytön sydämeen.\n\n-- Valentine, jatkoi kreivi, -- ponnistakaa kaikki voimanne, hillitkää\nsydäntänne, pysäyttäkää äänenne kurkkuunne, teeskennelkää unta, ja te\nsaatte nähdä, te saatte nähdä!\n\nValentine tarttui kreivin käteen.\n\n-- Olen kuulevinani askelten ääntä, sanoi hän, -- lähtekää.\n\n-- Hyvästi, tai oikeammin sanoen näkemiin, lausui kreivi.\n\nJa hymyillen niin surullisesti ja isällisesti, että tytössä heräsi syvä\nkiitollisuus, hän meni varpaillaan kirjakaapin ovelle.\n\nHän kääntyi, ennen kuin sen sulki, ja sanoi:\n\n-- Ei liikettäkään, ei sanaakaan, muuten teidät ehkä surmataan, ennen\nkuin ehdin tulla apuun.\n\nLausuttuaan tämän kamalan varoituksen kreivi katosi ovesta, joka hiljaa\nsulkeutui hänen jäljestään.\n\n\n\n\n101. Myrkyttäjä\n\n\nValentine jäi yksin.\n\nKaksi kelloa, jotka kävivät hiukan jäljessä Saint-Philippe-du-Roulen\nkellosta, löi eri tahoilla keskiyönlyöntinsä.\n\nKaukaa kuului rattaiden kolinaa, mutta muuten oli kaikki hiljaista.\n\nSilloin Valentinen huomio kohdistui kokonaan huoneessa olevaan kelloon,\njossa oli sekuntiviisari.\n\nHän alkoi laskea sekunteja ja huomasi, että ne olivat puolta hitaammat\nkuin hänen sydämensä sykintä. Mutta vielä hän epäili. Viaton Valentine\nei voinut kuvitellakaan, että kukaan toivoi hänen kuolemaansa. Miksi?\nMissä tarkoituksessa? Mitä pahaa hän oli tehnyt, kun oli saanut\nitselleen vihamiehen?\n\nEi tarvinnut pelätäkään, että hän olisi nukahtanut.\n\nYksi ainoa ajatus, kamala ajatus, jännitti hänen mieltään. Maailmassa\noli olento, joka oli aikonut surmata hänet ja aikoi vieläkin.\n\nJos tämä ihminen nähdessään, ettei myrkystä ollutkaan apua,\nkäyttäisikin nyt tikaria, niin kuin Monte-Cristo oli vihjaissut! Ellei\nkreivi ennättäisikään apuun! Oliko hänen viimeinen hetkensä nyt tullut!\nEikö hän enää saisikaan nähdä Morrelia!\n\nTämä ajatus sai hänet kalpenemaan ja pani kylmän hien valumaan pitkin\nhänen ruumistaan. Hänen teki mielensä tarttua soittokellon nuoraan ja\nhuutaa apua.\n\nMutta hän oli näkevinään kirjakaapin oven läpi kreivin silmät, ja hän\nmuisti asioita, joita ajatellessaan hän kysyi itseltään, voiko syvä\nkiitollisuus koskaan hälventää sitä tuskallista vaikutusta, jonka\nkreivin tunkeileva ystävyys oli saanut aikaan.\n\nKaksikymmentä minuuttia, pitkää kuin ikuisuus, kului, sitten vielä\nkymmenen minuuttia. Kello, joka sekuntia ennen alkoi surista, löi\nheleällä äänellä. Samassa kuului kirjakaapista heikkoa raaputusta.\nKreivi ilmaisi valvovansa ja kehotti Valentineakin valvomaan.\n\nVastaiselta puolelta, Edouardin huoneen puolelta, Valentine oli\nkuulevinaan lattialaattojen ratinaa. Hän kuunteli henkeään pidättäen,\nniin että oli vähällä tukehtua. Oven ripa vingahti hiukan, ja ovi\nkääntyi saranoillaan.\n\nValentine oli noussut käsivartensa nojaan, hän painautui kiireesti\nvuoteelleen ja peitti käsivarrellaan kasvonsa. Hän odotti vapisten,\nlevottomana, hirveä kauhu sydämessään.\n\nJoku lähestyi vuodetta ja siirsi sen verhoja syrjään.\n\nValentine ponnisti kaiken voimansa ja alkoi hengittää tasaisesti niin\nkuin rauhallisesti nukkuva ihminen tekee.\n\n-- Valentine! sanoi ääni aivan hiljaa.\n\nNuori tyttö värisi sydänjuuriaan myöten, mutta ei vastannut.\n\n-- Valentine! lausui sama ääni uudelleen.\n\nSama äänettömyys. Valentine oli luvannut olla nukkuvinaan sikeästi.\n\nSitten oli kaikki hiljaista. Mutta hetken kuluttua Valentine kuuli\nheikon äänen, kun kaadettiin nestettä lasiin, jonka hän juuri äsken oli\ntyhjentänyt.\n\nSilloin hän uskalsi käsivartensa suojassa raottaa silmiään.\n\nNainen, yllään valkoinen yöpuku, kaatoi hänen lasiinsa pullosta\nnestettä. Valentine teki silloin ehkä jonkin pienen liikkeen tai\npidätti hengitystään, sillä nainen kääntyi levottomana hänen puoleensa\ntarkastamaan, nukkuiko hän todellakin. Se oli rouva Villefort.\n\nKun Valentine tunsi äitipuolensa, alkoi hän vapista niin kovasti, että\nse tuntui vuoteessakin.\n\nRouva Villefort siirtyi silloin heti seinän suojaan ja vuoteen verhojen\ntakaa piti ääneti silmällä Valentinen pienintäkin liikettä.\n\nNuori tyttö muisti Monte-Criston kamalat sanat. Hän oli näkevinään\nnaisen toisessa kädessä pitkän ja terävän tikarin. Hän ponnisti silloin\nviimeisetkin voimansa ja koetti sulkea silmänsä, mutta tämän arimman\naistimemme herkin toiminta, joka tavallisissa oloissa on niin perin\nyksinkertainen, tuntui tällä hetkellä melkein mahdottomalta.\n\nKun kaikki oli hiljaista ja Valentine taas hengitti tasaisesti, oli\nrouva Villefort vakuutettu siitä, että tyttö nukkui. Hän ojensi\nuudelleen kätensä ja pysytellen vuoteen pääpuolen verhojen suojassa\npuoliksi piilossa hän tyhjensi loput pullosta Valentinen lasiin.\n\nSitten hän vetäytyi pois, eikä pieninkään ääni ilmaissut Valentinelle,\nettä hän oli lähtenyt.\n\nTyttö oli vain nähnyt käsivarren katoavan, ei muuta,\nviisikolmattavuotiaan nuoren, kauniin naisen pyöreän, siromuotoisen\nkäden, joka oli kaatanut myrkkyä.\n\nMahdotonta on kuvailla, mitä Valentine tunsi sinä puolentoista minuutin\naikana, jonka rouva Villefort viipyi hänen huoneessaan.\n\nKirjakaapista kuuluva raapaisu havahdutti nuoren tytön\nherpaantumisesta.\n\nHän kohotti vaivalloisesti päätään.\n\nOvi aukeni uudelleen hiljaa, ja Monte-Cristo astui sisään.\n\n-- No, kysyi kreivi, -- epäilettekö vieläkin?\n\n-- Hyvä Jumala! sopersi nuori tyttö.\n\n-- Näittekö hänet?\n\n-- Näin.\n\n-- Ja tunsitteko hänet?\n\nValentine huokasi syvään.\n\n-- Tunsin, sanoi hän, -- enkä kuitenkaan voi sitä uskoa.\n\n-- Tahdotte siis mieluummin kuolla ja surmata Maximilieninkin...!\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö melkein suunniltaan tuskasta, --\nenkö siis voi lähteä talosta, paeta...?\n\n-- Valentine, se käsi, joka teitä tavoittelee, osuu teihin, olette\nmissä tahansa. Kullan avulla voidaan lahjoa palvelijanne, ja kuolema\nvoi yllättää teidät monessa muodossa, lähdevedessä tai puusta\npoimimassanne hedelmässä.\n\n-- Mutta sanoittehan, että isoisäni varokeino on turvannut minut\nmyrkkyä vastaan.\n\n-- Yhtä myrkkyä vastaan, kun sitä ei käytetä liian suurin annoksin.\nTarvitsee vain muuttaa myrkkyä ja lisätä annoksia.\n\nHän otti lasin ja kostutti sen sisällyksellä huuliaan.\n\n-- Ja katsokaahan, se on jo tapahtunut. Teitä ei enää myrkytetä\nbrusiinilla, vaan aivan tavallisella unijuomalla. Tunnen alkoholin\nmaun, johon myrkky on liuotettu. Jos olisitte juonut sen, mitä rouva\nVillefort on tähän kaatanut, niin Valentine, Valentine, olisitte\nkuollut!\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö, -- miksi minua tällä tavoin\nvainotaan?\n\n-- Oletteko niin hyvä, niin lempeä, niin tietämätön kaikesta pahasta,\nettette ole ymmärtänyt syytä?\n\n-- Olen, sanoi nuori tyttö, -- enhän ole koskaan tehnyt hänelle mitään\npahaa.\n\n-- Mutta te olette rikas, Valentine, teillä on kahdensadantuhannen\nfrangin vuotuiset tulot, ja nämä kaksisataatuhatta riistätte hänen\npojaltaan.\n\n-- Kuinka niin? Eihän minun rikkauteni ole hänen, minähän olen sen\nsaanut äidiltäni ja isovanhemmiltani.\n\n-- Olette kyllä, ja siksi herra ja rouva Saint-Méranin täytyikin\nkuolla, jotta saisitte periä heidät, siksi herra Noirtier tuomittiin\nkuolemaan heti, kun hän oli tehnyt teidät perillisekseen, ja siksi\nteidän vuorostanne täytyy kuolla, Valentine, jotta isänne saisi periä\nteidät ja jotta veljenne, hänen ainoa perillisensä, vuorostaan perisi\nisänne.\n\n-- Edouard, lapsiparka, hänenkö tähtensä kaikki nämä rikokset tehdään?\n\n-- Ymmärrätte siis vihdoinkin.\n\n-- Hyvä Jumala, kun hän vain ei saisi kärsiä tämän kaiken tähden.\n\n-- Te olette enkeli, Valentine.\n\n-- Isoisääni ei siis enää aiotakaan surmata?\n\n-- Koska teidän kuoltuanne hänen rikkautensa joutuu veljellenne --\nellei isoisänne tee häntä perinnöttömäksi --, on arveltu, että tämä\nrikos oikeastaan on tarpeeton ja sellaisenaan siis sitäkin\nvaarallisempi.\n\n-- Ja naisenko aivoissa tällainen tuuma on voinut syntyä! Hyvä Jumala,\nhyvä Jumala!\n\n-- Muistatteko Perugian majatalon lehtimajan? Muistatteko\nruskeapukuista miestä, jolta äitipuolenne tiedusteli _aqua tofanasta_?\nSilloin tuo helvetillinen tuuma heräsi hänen aivoissaan.\n\n-- Jos asian laita todellakin on niin, sanoi nuori tyttö purskahtaen\nitkuun, olen kuolemaan tuomittu.\n\n-- Ette, Valentine, ette, sillä minä olen edeltäpäin aavistanut kaiken.\nVihollisemme on voitettu, koska hänet tunnemme ja tiedämme. Te saatte\nelää, Valentine, elää rakastaaksenne ja saadaksenne rakkautta,\ntullaksenne onnelliseksi ja tehdäksenne jalon miehen onnelliseksi.\nMutta voidaksenne elää täytyy teidän ehdottomasti luottaa minuun.\n\n-- Määrätkää, mitä minun tulee tehdä.\n\n-- Teidän tulee sokeasti nauttia kaikkea sitä, mitä minä teille annan.\n\n-- Jumala on todistajani, että jos olisin yksin, mieluummin kuolisin,\nhuudahti Valentine.\n\n-- Ette saa puhua tästä kenellekään, ette isällennekään.\n\n-- Eihän isäni ole osallisena tässä kamalassa liitossa, eihän? sanoi\nnuori tyttö pannen kätensä ristiin.\n\n-- Ei, ja kuitenkin isänne, joka on tottunut käsittelemään\noikeusasioita, varmaankin aavistaa, että nämä monet kuolemantapaukset\neivät ole luonnollisia. Teidän isänne olisi pitänyt suojata teitä,\nhänen olisi pitänyt olla äsken minun paikallani, hänen olisi jo pitänyt\ntyhjentää tuo lasi, hänen olisi jo tullut nousta murhaajaa vastaan.\nKummitus kummitusta vastaan, mutisi hän lopettaen lauseensa.\n\n-- Teen kaiken jäädäkseni elämään, sanoi Valentine, -- sillä maailmassa\non kaksi olentoa, joille kuolemani voisi tuottaa kuoleman: isoisäni ja\nMaximilien!\n\n-- Minä vartioin ja suojaan heitä, niin kuin olen teitä suojannut.\n\n-- Määrätkää siis mitä minun pitää tehdä, sanoi Valentine. Sitten hän\nlisäsi hiljaa: -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten minun käy?\n\n-- Käy teidän kuinka tahansa, Valentine, niin älkää kauhistuko. Jos\nkärsitte, jos kadotatte näkönne, kuulonne, tuntonne, niin älkää\npelätkö. Jos heräätte tietämättä missä olette, niin älkää pelätkö,\nvaikka herätessänne olisittekin hautaholvissa ja arkkuun suljettuna.\nRauhoittakaa silloin mieltänne ja sanokaa itsellenne: Tällä hetkellä\nystävä, isä, joka tahtoo tehdä minut ja Maximilienin onnelliseksi,\nsuojaa meitä.\n\n-- Oi, kuinka kauheita tapahtumia ennustatte!\n\n-- Valentine, tahdotteko mieluummin antaa äitipuolenne ilmi?\n\n-- Mieluummin kuolen sata kertaa, niin, kuolen!\n\n-- Ei, te ette kuole, ja tapahtukoon teille mitä tahansa, niin\nluvatkaa, ettette valita, vaan toivotte.\n\n-- Ajattelen Maximilienia.\n\n-- Olette minun rakas tyttäreni, Valentine, minä yksin voin teidät\npelastaa ja minä pelastan.\n\nValentine pani kauhun vallassa kätensä ristiin, sillä hän tunsi\ntarvetta turvautua tänä hetkenä Jumalan apuun, ja nousi polvilleen\nrukoilemaan sopertaen katkonaisia sanoja. Hän unohti, ettei hänen\nvalkoisten olkapäittensä suojana ollut muuta kuin pitkä tukka ja että\nhänen sydämensä sykinnän huomasi yöpuvun hienojen pitsien läpi.\n\nKreivi laski hiljaa kätensä nuoren tytön käsivarrelle, veti samettisen\npeitteen kaulaan asti ja sanoi isällisesti hymyillen:\n\n-- Tyttäreni, luottakaa minun uskollisuuteeni yhtä lujasti kuin Jumalan\nhyvyyteen ja Maximilienin rakkauteen.\n\nValentine loi häneen kiitollisen katseen, kuin lapsi, joka oli uskottu\nkreivin huostaan. Kreivi otti liivinsä taskusta smaragdirasian, avasi\nsen kultakannen ja pudotti Valentinen oikeaan käteen herneenkokoisen\npillerin.\n\nValentine otti sen toiseen käteensä ja katsoi odottavasti kreiviin;\nhän näki, miten tämän pelkäämättömän suojelijan kasvoilla oli\nmajesteettiuden ja jumalaisen voiman kirkkaus. Katseellaan Valentine\nkysyi häneltä.\n\n-- Niin, vastasi kreivi.\n\nValentine pisti pillerin suuhunsa ja nieli sen.\n\n-- Ja nyt näkemiin, lapseni, sanoi kreivi, -- koetan nukkua, sillä nyt\nolette pelastettu.\n\n-- Menkää, sanoi Valentine. -- Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin\nlupaan olla pelkäämättä.\n\nMonte-Cristo katsoi kauan nuoreen tyttöön, joka vähitellen vaipui uneen\nhänen antamansa unilääkkeen vaikutuksesta.\n\nSitten hän otti lasin, kaatoi siitä kaksi kolmannesta uuniin, ikään\nkuin Valentine olisi juonut siitä, ja laski sen takaisin yöpöydälle.\nSitten hän meni kirjakaapin luo ja loi ennen poistumistaan viimeisen\nkatseen Valentineen, joka nukkui luottavaisena ja puhtaana kuin enkeli\nJumalan jalkojen juuressa.\n\n\n\n\n102. Valentine\n\n\nYölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen\nviimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo\nalkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava\nliekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä\nkuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän\nsammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen\nliinavaatteet opaalinvärisiksi.\n\nKadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli\nkammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin\nolemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort\ntuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.\n\nHän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän\nlähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa\ntyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva\nVillefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste\npikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin,\nkuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.\n\nJos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt,\nkuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja\nkatsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus\nvarmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen.\nMyrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon\nsyrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.\n\nNuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta\nsuustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä\nhänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet\nväräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät\nvalkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan\nreunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.\n\nRouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin\noli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja\ntunnusteli nuoren tytön sydäntä.\n\nSe ei sykkinyt.\n\nHän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti\nkätensä pois.\n\nValentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä\nkyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu,\nmutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen\nranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan.\nKynnenjuuri oli sinertävä.\n\nRouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut,\nhänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.\n\nMyrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän\nperäytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa\nääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen\nnauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin\nse ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.\n\nHetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa,\nvaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella.\nHän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla\nomantunnonvaivoja.\n\nSilloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.\n\nKuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas.\nSamassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.\n\nKeskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.\n\nMyrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat\nvaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan\nhiki valui hänen kasvoiltaan.\n\nPimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.\n\nVähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se\nkirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.\n\nSairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo\nkuppi kädessään.\n\nIsä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine\noli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, -- hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä\nhiukan jäljelläkin.\n\nSitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja\nvaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen\nValentinen unta nukahtaakseen hetkisen.\n\nKello löi kahdeksan.\n\nSilloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui\nnähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei\nollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin\nValentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.\n\nHän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi,\nettä sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.\n\nHän kirkaisi kamalasti.\n\n-- Auttakaa, auttakaa!\n\n-- Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.\n\nTähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.\n\n-- Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. --\nEttekö kuullut avunhuutoa, tohtori?\n\n-- Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, -- menkäämme heti paikalla\nValentinen huoneeseen.\n\nMutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat\njo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet\npalvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja\nliikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja\nhoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.\n\n-- Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi\nkuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt\nuskaltavan mennä.\n\nMutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin\ntohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja\nkohottanut hänet käsivarsilleen.\n\n-- Tämäkin vielä...! mutisi hän laskien hänet alas. -- Jumala, hyvä\nJumala, milloin sinä väsyt?\n\nVillefort syöksyi nyt huoneeseen.\n\n-- Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta\nkohden. -- Tohtori...! Tohtori...!\n\n-- Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti,\nja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.\n\nVillefort lysähti Valentinen vuoteelle.\n\nTohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat;\nhe riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta\nsuurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija\noli lähtenyt kirotusta talosta.\n\nTällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa\nhihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti\ntarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.\n\nÄkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää\nkohden.\n\nHän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan\nlasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.\n\nLasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut\nsilloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.\n\nJos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi\ntehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.\n\nVäri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen\nlasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei\nvoinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin\ntehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi\njälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.\n\nRouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun\nkuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin\nnäkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny\nlähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli\njuomaa kastaen sormensa siihen.\n\n-- Ah, mutisi hän, -- tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia.\nKatsokaamme, mitä tämä on!\n\nHän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu\nlääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli\nrikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka\nheti muuttui veripunaiseksi.\n\n-- Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä\nriemastuen, kun ongelma selvisi.\n\nRouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen\nsilmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja\nkatosi.\n\nVähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.\n\nMutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli\nkemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.\n\nVain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen\näkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki\nEdouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä\nliikkumattomana virui lattialla.\n\n-- Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän\nsairaanhoitajattarelle, -- rouva Villefort voi pahoin.\n\n-- Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.\n\n-- Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, -- neiti\nValentinehan on kuollut.\n\n-- Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli\nsitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi\ntodellista surua.\n\n-- Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. -- Kuka sanoo, että\nValentine on kuollut?\n\nMolemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä\nkalpeana, pelottavana.\n\nNäin oli tapahtunut:\n\nMorrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen\nNoirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän\nastui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun\npalvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.\n\nMutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.\n\nMorrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton.\nMonte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän\nasti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut\nhänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli\ntodistanut oikeiksi.\n\nMutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta\ntulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.\n\nSilloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.\n\nNoirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.\n\nHän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan.\nTämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä\nilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.\n\n-- Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta\nrinnassaan.\n\nMutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.\n\n-- Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. -- Tarvitsette\nvarmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?\n\n-- Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.\n\nMorrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon\ntahansa, ketään ei tullut.\n\nHän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. -- Miksi ei kukaan tule?\nOnko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!...\n\n-- Niin, niin! ilmaisi Noirtier.\n\nMaximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi\ntarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi\nkätensä ovea kohden.\n\n-- Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.\n\nMinuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat\ntyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen\nhuoneeseen.\n\nHänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.\n\nEnsimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon\npolvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi\nhänet kynnykselle.\n\nSilloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen\nkaikuna vastaavan siihen:\n\n-- Kuollut! Kuollut!\n\n\n\n\n103. Maximilien\n\n\nVillefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun\nvallassa.\n\nHänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta,\noli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman\ntai pienemmän.\n\nHänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.\n\n-- Kuka te olette, sanoi hän, -- kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa\nastua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!\n\nMutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään\nvuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.\n\n-- Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen\nhänkin Morrelin pois.\n\nMorrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti\nhetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan,\nvaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi\nlähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny\njoutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa\naivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:\n\n-- Hän on hullu!\n\nMutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat\nraskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan\nNoirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.\n\nKauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen\ntuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse\nkuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.\n\nNämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin\npelottavan ilmestyksen tavoin.\n\nJoka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin\nkamalaa tapahtunut.\n\n-- Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n\ntuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. -- Katsokaa, isä,\nkatsokaa!\n\nVillefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein\noutoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.\n\nVanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin,\njotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat,\nhalvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja\nohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja\noli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.\n\nAvrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta\nrauhoittavaa ainetta.\n\n-- Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä!\nhuudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. -- Tehän sen tiedätte,\nsanokaa se heille, sanokaa!\n\nJa nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.\n\nVanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut\nkuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen\nsilmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun\nnyyhkytti voimatta itkeä.\n\n-- Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, -- sanokaa, että olin\nhänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa\nrakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu\nminulle!\n\nJa nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa\ntakertuivat suonenvedontapaisesti siihen.\n\nTämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi\npoispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä\nnuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että\nsalaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat\nrakastaneet suremiamme olentoja.\n\nMutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään\nkäteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.\n\nVähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia\nja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova\nhengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä\nvielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.\n\nVillefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:\n\n-- Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa.\nEn tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen\nisänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri,\npuhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei\nole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte\nsaavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten\nihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset\nhänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte\nsaavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa\nnyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.\n\n-- Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään\nentistä vihlovamman tuskan, -- erehdytte, Valentine ei kaipaa\nainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää\nnoutamaan pappia, minä olen kostaja.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.\n\n-- Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. -- Isä\non jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt\ntehtävänsä.\n\nNoirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.\n\n-- Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden\nmielessä liikkui, -- tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin\nkuin minäkin: Valentine on murhattu!\n\nVillefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen\nlähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.\n\n-- Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, -- ei maailmasta katoa ainoakaan\nolento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine,\nei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että\nkysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen\nprokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, -- ette saa\nosoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!\n\nJa hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apua\nNoirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen\ntahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, -- olette erehtynyt, minun\ntalossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua\nkoettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!\n\nNoirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel\nojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.\n\n-- Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni\nhiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. -- Minä sanon,\nettä tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että\njo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja\nettä yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen\ntähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista\nmyrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte\ntämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä\nteille sekä lääkärinä että ystävänä.\n\n-- Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä\nvapaaksi.\n\n-- Minäkö hourailen! huudahti Morrel. -- Vetoan herra Avrigny'hin!\nKysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman\ntalon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte\nkahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte\ntuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala -- jota\nsyyttä syytitte -- ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on\nluonut Valentinen murhaajan.\n\nVillefort ja Avrigny katsoivat toisiinsa.\n\n-- Niin, niin, muistelkaahan sitä, sanoi Morrel, -- sillä nuo sanat,\njotka luulitte vain hiljaisuuden ja yksinäisyyden kuulevan, tulivatkin\nminun korviini. Kun tuona iltana näin, kuinka rikollisen suopea herra\nVillefort oli omaisiaan kohtaan, olisi minun pitänyt heti ilmaista asia\ntuomioistuimelle, silloin en olisi kanssasyyllinen sinun kuolemaasi,\nValentine, armas Valentineni! Mutta kanssarikollisesta tulee kostaja.\nTämä neljäs murha on ilmeinen, ja jos isäsi sinut hylkää, Valentine,\nniin minä, sen vannon, minä vainoan murhaajaa.\n\nJa aivan kuin luonto tällä kertaa olisi säälinyt voimakasta luonnetta,\njoka oli omaan tarmoonsa sortumaisillaan, viimeiset sanat tukahtuivat\nMorrelin kurkkuun, hänen rintansa nousi raskaasti, ja kyynelet\npuhkesivat viimeinkin esiin; hän vaipui jälleen polvilleen ja itki\nValentinen vuoteen ääressä.\n\nNyt oli Avrignyn vuoro puhua.\n\n-- Minäkin, sanoi hän voimakkaalla äänellä, -- minäkin yhdyn herra\nMorreliin ja vaadin rikosta rangaistavaksi, sillä sydämeni nousee\nkapinaan ajatellessani, että raukkamaisella suvaitsevaisuudellani olen\nrohkaissut murhaajaa.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sopersi Villefort aivan masentuneena.\n\nMorrel kohotti päänsä ja näki vanhuksen silmistä leimahtavan\nyliluonnollisen säteen.\n\n-- Katsokaa, sanoi hän, -- katsokaa, herra Noirtier tahtoo puhua.\n\n-- Niin, ilmaisi Noirtier, ja hänen katseensa oli sitä pelottavampi,\nkun tämän voimattoman vanhuksen kaikki henkiset ilmaisukeinot olivat\nkeskittyneet silmiin.\n\n-- Tunnetteko murhaajan? sanoi Morrel.\n\n-- Tunnen, vastasi Noirtier.\n\n-- Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. -- Kuulkaa! Herra\nAvrigny, kuulkaa!\n\nNoirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien\nhymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti\nsillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.\n\n-- Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.\n\n-- Pitää, ilmaisi Noirtier.\n\n-- Armahtakaahan toki minua!\n\nVanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.\n\n-- Saanko edes palata? kysyi Morrel.\n\n-- Saatte.\n\n-- Pitääkö minun lähteä yksin?\n\n-- Ei.\n\n-- Kuka seuraa minua? Kuninkaallinen prokuraattoriko?\n\n-- Ei.\n\n-- Tohtoriko?\n\n-- Niin.\n\n-- Tahdotteko jäädä herra Villefort'in kanssa kahden?\n\n-- Tahdon.\n\n-- Mutta voiko hän ymmärtää teitä?\n\n-- Voi.\n\n-- Ah, sanoi Villefort melkein iloiten siitä, että tutkimus tapahtui\nkahden kesken, -- olkaa rauhassa, ymmärrän varsin hyvin mitä isäni\ntarkoittaa!\n\nMutta samalla kun hän tunsi miltei iloa, kalisivat hänen hampaansa\npelosta. Avrigny tarttui nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet\nviereiseen huoneeseen.\n\nNeljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi\nsen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen\nmietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.\n\n-- Tulkaa, sanoi hän.\n\nJa hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.\n\nMorrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.\n\nKuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja\noli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka\nmoneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille,\n-- antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän\nvälillämme!\n\n-- Mutta, sanoi Morrel, -- syyllinen...! murhaaja...! myrkyttäjä...\n\n-- Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. -- Isäni on\nilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten\ntekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen\nsalaisuuden. Eikö niin, isä?\n\n-- Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.\n\nMorrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.\n\n-- Oh! huudahti Villefort tarttuen Maximilienin käsivarteen. -- Jos\nisäni pyytää teiltä tätä, niin hän tietää varsin hyvin, että Valentinen\nkuolema tulee kamalalla tavalla kostetuksi. Eikö niin, isä?\n\nVanhus vastasi myöntävästi. Villefort jatkoi:\n\n-- Hän tuntee minut, ja olen antanut hänelle sanani. Olkaa siis\nrauhassa, hyvät herrat, pyydän teiltä aikaa kolme päivää, vain kolme\npäivää, siis vähemmän kuin tuomioistuin teiltä pyytäisi, ja kolmen\npäivän päästä lapseni murhaajaa rangaistaan tavalla, joka saa\ntylyimmätkin ihmiset värisemään sydänjuuriaan myöten. Eikö niin, isä?\n\nTätä sanoessaan hän puri hammasta ja ravisti vanhuksen hervotonta\nkättä.\n\n-- Pidetäänkö kaikki nämä lupaukset, herra Noirtier? kysyi Morrel, ja\nAvrigny yhtyi hänen kysymykseensä.\n\n-- Pidetään, vastasi Noirtier, ja hänen katseensa ilmaisi pelottavaa\niloa.\n\n-- Vannokaa siis, sanoi Villefort tarttuen Avrignyn ja Morrelin käsiin,\n-- vannokaa, että säälitte sukuni kunniaa ja jätätte koston minun\nhuostaani.\n\nAvrigny kääntyi poispäin ja vastasi mutisten myöntävästi, mutta Morrel\nriuhtaisi kätensä prokuraattorin kädestä, riensi vuoteen luo, painoi\nhuulensa Valentinen jääkylmille huulille ja pakeni raskaasti valittaen,\nepätoivosta menehtymäisillään.\n\nOlemme jo maininneet, että kaikki palvelijat olivat kadonneet. Herra\nVillefort'in täytyi siis pyytää tohtoria pitämään huolta niistä\nmoninaisista ja arkaluontoisista asioista, jotka kuolemantapaus\nnykyajan suurissa kaupungeissa vaatii, varsinkin näin epäilyttävä\nkuolemantapaus.\n\nMitä Noirtier'hen tulee, niin oli suorastaan kamalaa katsella hänen\njäykkää tuskaansa, liikkumatonta epätoivoaan ja valituksettomia\nkyyneliään.\n\nVillefort palasi huoneeseensa. Avrigny meni piirilääkärin luo, jonka\ntehtävänä on antaa kuolintodistus ja jota sen vuoksi sanotaan\nkuolleitten lääkäriksi. Noirtier ei tahtonut lähteä Valentinen luota.\n\nPuolen tunnin päästä Avrigny palasi virkaveljensä seurassa. Portti oli\nsuljettu, ja kun portinvartija oli karannut muiden palvelijoitten\nmukana, täytyi Villefort'in itse mennä avaamaan.\n\nMutta hän pysähtyi portaille, hänellä ei ollut enää rohkeutta mennä\nkuolinhuoneeseen. Lääkärit menivät sinne keskenään.\n\nNoirtier oli vuoteen vieressä, yhtä kalpeana, liikkumattomana ja\nmykkänä kuin vainajakin.\n\nKuolleitten lääkäri lähestyi välinpitämättömästi, niin kuin ainakin\nmies, joka puolet elämästään viettää kuolleitten seurassa, nosti nuoren\ntytön päällä olevaa peitettä ja avasi vain hiukan huulia.\n\n-- Oh, sanoi Avrigny huoaten, -- tyttöparka, hän on todellakin kuollut.\n\n-- Niin on, vastasi lääkäri lyhyesti laskien peitteen jälleen\nValentinen kasvoille.\n\nNoirtier'n rinnasta nousi kumea korina.\n\nAvrigny kääntyi, vanhuksen silmät kipinöivät. Tohtori ymmärsi, että\nvanhus tahtoi nähdä tyttärensä. Hän lähestyi vuodetta, ja sillä välin\nkuin kuolleitten lääkäri pisti klooriveteen sormensa, joilla hän oli\nkoskettanut vainajan huulia, paljasti Avrigny tyynet ja kalpeat kasvot,\nkauniit kuin nukkuvan enkelin.\n\nNoirtier'n silmäkulmaan ilmestyvä kyynel oli vanhuksen kiitos.\n\nKuolleitten lääkäri kirjoitti todistuksensa pöydänkulmalla Valentinen\nhuoneessa, ja täytettyään tämän muodollisuuden hän lähti pois tohtorin\nsaattamana.\n\nVillefort kuuli heidän astuvan portaita alas ja ilmestyi työhuoneensa\novelle. Hän kiitti muutamin sanoin lääkäriä ja sanoi sitten kääntyen\nAvrignyn puoleen:\n\n-- Ja nyt on kai hankittava pappi?\n\n-- Tahdotteko saada jonkun erityisen kirkonmiehen rukoilemaan\nValentinen ruumiin ääressä? kysyi Avrigny.\n\n-- En, vastasi Villefort, -- noutakaa lähin.\n\n-- Lähin on eräs kunnon italialainen apotti, joka on muuttanut\nviereiseen taloon asumaan, sanoi piirilääkäri. -- Annanko hänelle\nohimennessäni tiedon?\n\n-- Avrigny, sanoi Villefort, -- olkaahan niin ystävällinen ja saattakaa\nherra lääkäriä. Tässä on portin avain, joten voitte tulla ja mennä\nmilloin haluatte. Noudatte papin ja pyydätte häntä tulemaan\nlapsiparkani huoneeseen.\n\n-- Tahdotteko puhutella häntä, ystäväni?\n\n-- Tahdon olla yksin. Suottehan sen anteeksi? Papin täytyy ymmärtää\nkaikki surut, isänkin surut.\n\nJa Villefort jätti Avrignylle avaimen, kumarsi viimeisen kerran\nvieraalle lääkärille ja meni omaan huoneeseensa tekemään työtä.\n\nMuutamille luonteille työ on ainoa tuskien lääke.\n\nTullessaan kadulle he näkivät pappispukuisen miehen seisovan viereisen\ntalon ovella.\n\n-- Tuossa on mainitsemani pappi, sanoi kuolleitten lääkäri Avrignylle.\n\nAvrigny lähestyi pappia.\n\n-- Hyvä herra, olisitteko halukas tekemään palveluksen isälle, joka on\nmenettänyt tyttärensä, kuninkaalliselle prokuraattorille herra\nVillefort'ille?\n\n-- Kyllä tiedän, sanoi pappi italianvoittoisella murteella, -- kuolema\non tullut hänen taloonsa.\n\n-- Minun ei siis tarvitse ilmoittaa teille, mitä palvelusta hän teiltä\npyytää.\n\n-- Aioin juuri mennä tarjoutumaan, sanoi pappi, -- meidän\nvelvollisuutemmehan on rientää täyttämään tehtävämme.\n\n-- Vainaja on nuori tyttö.\n\n-- Tiedän kyllä, kuulin sen palvelijoilta, jotka pakenivat talosta.\nSain tietää, että hänen nimensä on Valentine, ja olenkin jo rukoillut\nhänen puolestaan.\n\n-- Kiitos, kiitos, sanoi Avrigny, -- ja koska jo olette alkanut hoitaa\npyhää tehtäväänne, niin suvaitkaa sitä jatkaakin. Tulkaa istumaan\nkuolinvuoteen ääreen, ja koko sureva perhe on teille kiitollinen.\n\n-- Minä tulen, sanoi apotti, -- ja uskallan sanoa, ettei kukaan voi\nrukoilla hartaammin kuin minä.\n\nAvrigny tarttui apotin käteen ja tapaamatta Villefort'ia, joka oli\nsulkeutunut huoneeseensa, vei papin Valentinen ruumiin ääreen.\nArkkuunpanijoiden piti tulla noutamaan sitä vasta seuraavana yönä.\n\nNoirtier'n katse kiintyi heti apottiin, kun tämä astui huoneeseen, ja\nepäilemättä hän näki miehessä jotakin erikoista, koska ei kääntänyt\nenää silmiään hänestä pois.\n\nAvrigny uskoi papin huostaan sekä vainajan että elossaolevan, ja pappi\nlupasi rukoilla Valentinen puolesta ja hoidella Noirtier'ta.\n\nApotti lupasi sen juhlallisesti ja jottei kukaan häiritsisi hänen\nrukouksiaan eikä Noirtier'n surua, hän heti Avrignyn lähdettyä telkesi\nsekä sen oven, josta tohtori oli poistunut, että sen, josta mentiin\nrouva Villefort'in huoneistoon.\n\n\n\n\n104. Danglars'in nimikirjoitus\n\n\nSeuraava päivä koitti synkkänä ja pilvisenä.\n\nArkkuunpanijat olivat edellisenä yönä toimittaneet työnsä. Ruumis\nommeltiin kääreliinoihin, jotka verhoavat kuolleet ja tekevät heidät\ntavallaan yhdenvertaisiksi kuoleman edessä, mutta samalla antavat\nheille tilaisuuden siihen ylellisyyteen, jota ovat elämässään\nrakastaneet.\n\nKääreliina oli tavattoman hienoa palttinaa, jonka Valentine itse oli\nostanut pari viikkoa aikaisemmin.\n\nIltapäivällä kantoivat sitä varten kutsutut miehet Noirtier'n\nValentinen huoneesta. Kummallista kyllä ei vanhus vähääkään\nvastustellut, kun hänet vietiin poikansa tyttären ruumiin luota.\n\nApotti Busoni oli valvonut aamuun asti ja päivän koittaessa mennyt\nasuntoonsa kaikessa hiljaisuudessa.\n\nKello kahdeksan aikaan aamulla palasi Avrigny. Hän tapasi Villefort'in,\njoka aikoi mennä isänsä luo, ja seurasi häntä saadakseen tietää, miten\nvanhus oli yönsä viettänyt.\n\nHe tapasivat hänet isossa nojatuolissaan, jota hän käytti vuoteenaan,\nnukkumassa rauhallisesti ja melkein hymyillen.\n\nMolemmat pysähtyivät kummastuneina kynnykselle.\n\n-- Katsokaa, sanoi Avrigny Villefort'ille, joka katseli nukkuvaa\nisäänsä. -- Katsokaa, kuinka luonto tyynnyttää suurimmatkin tuskat.\nKukaan ei voi väittää, ettei herra Noirtier rakastanut poikansa\ntytärtä, ja hän nukkuu kuitenkin.\n\n-- Niin, olette oikeassa, vastasi Villefort kummastuneena. -- Hän\nnukkuu, ja se on tosiaan omituista, sillä pienenkin mielipahan tähden\nhän on saattanut valvoa yökausia.\n\n-- Suru on hänet herpaissut, vastasi Avrigny.\n\nJa molemmat menivät miettiväisinä kuninkaallisen prokuraattorin\ntyöhuoneeseen.\n\n-- Katsokaa, minä en ole nukkunut, sanoi Villefort osoittaen\nkoskematonta vuodettaan. -- Suru ei minua herpaise, kahteen yöhön en\nole nukkunut. Mutta katsokaahan työpöytääni, olen näinä kahtena päivänä\nja yönä kirjoittanut...! Kuinka uutterasti olenkaan tehnyt\nmuistiinpanoja ja tarkastanut tuon Benedetton syytöskirjaa...! Oi työ,\ntyö, intohimoni, iloni, nautintoni, sinä yksin voit herpaista kaikki\ntuskani!\n\nJa hän puristi suonenvedontapaisesti Avrignyn kättä.\n\n-- Tarvitsetteko minua? kysyi tohtori.\n\n-- En, sanoi Villefort, -- mutta palatkaahan kello yksitoista ... sillä\nkello kaksitoista ... lähdetään... Hyvä Jumala, tytärparkani,\ntytärparkani!\n\nKuninkaallinen prokuraattori, joka jälleen oli tullut ihmiseksi, nosti\nsilmänsä taivasta kohden ja huokasi.\n\n-- Aiotteko itse ottaa vastaan hautajaisvieraat?\n\n-- En, serkkuni pitää huolta tästä surullisesta velvollisuudesta. Minä\nteen työtä, tohtori. Työtä tehdessäni kaikki muu unohtuu.\n\nTohtori ei vielä ollut ennättänyt ovelle, kun kuninkaallinen\nprokuraattori jo oli istuutunut työpöytänsä ääreen.\n\nPortailla Avrigny kohtasi Villefort'in mainitseman sukulaisen, sekä\ntässä kertomuksessa että perheessäkin vähäpätöisen henkilön, tuollaisen\nolennon, joka jo syntymästään asti on luotu olemaan tässä maailmassa\nhyödyllinen.\n\nHän oli täsmällinen, hänellä oli musta puku, suruharso käsivarren\nympärillä, ja hän oli saapunut serkkunsa luo kasvoillaan asianmukainen\nilme, jonka aikoi säilyttää niin kauan kuin tarvittiin ja sitten\nhylätä.\n\nKello yksitoista ajoivat ruumisvaunut pihaan, ja Faubourg-Saint-Honorén\nkatu täyttyi uteliaista ihmisistä, jotka ovat yhtä ahneita katselemaan\nrikkaitten iloja kuin surujakin ja rientävät yhtä innokkaina\njuhlallisiin hautajaisiin kuin herttuattaren häihinkin.\n\nVähitellen hautajaissalonki täyttyi; ensiksi saapui entisiä\ntuttaviamme, nimittäin Debray, Château-Renaud, Beauchamp, sitten\noikeuslaitoksen, kirjallisen maailman ja armeijan kuuluisuudet, sillä\nherra Villefort'illa oli huomattava asema Pariisissa, enemmän\nyhteiskunnallisen arvonsa kuin oman persoonallisuutensa ansiosta.\n\nSerkku seisoi ovella ja otti kaikki vastaan, ja kaikille\nvälinpitämättömille ihmisille oli suoranainen helpotus nähdä hänen\nvälinpitämättömät kasvonsa, jotka eivät pakottaneet kutsuvieraita\nteeskentelemään surua ja kyyneliä, niin kuin isä, veli tai sulhanen\nolisi pakottanut.\n\nTutut loivat toisiinsa tervehtivän katseen ja asettuivat ryhmiin. Erään\nryhmän muodostivat Debray, Château-Renaud ja Beauchamp.\n\n-- Tyttöparka! sanoi Debray surkutellen niin kuin jokainen muukin hänen\nkuolemaansa. -- Tyttöparka, niin rikas, niin kaunis! Kukapa olisi\ntällaista voinut kuvitella silloin ... kolme viikkoa sitten, kuukausi\nenintään, kun tulimme allekirjoittamaan tuota avioliittosopimusta,\njosta ei mitään tullutkaan?\n\n-- Niin, kukapa sitä olisi voinut kuvitella, toisti Château-Renaud.\n\n-- Tunsitteko hänet?\n\n-- Keskustelin kerran tai pari kertaa hänen kanssaan rouva Morcerfin\ntanssiaisissa. Hän oli mielestäni herttainen, vaikka hiukan\nalakuloinen. Missä hänen äitipuolensa on? Tiedättekö?\n\n-- Hän on mennyt viettämään tätä päivää tuon herran puolison luo, joka\nmeidät otti vastaan.\n\n-- Kuka on tuo herra, joka meidät otti vastaan? Onko hän edusmies?\n\n-- Ei, sanoi Beauchamp. -- Olen tuomittu joka päivä näkemään meidän\nkunnioitettavat edusmiehemme, mutta hänen kasvojaan en tunne.\n\n-- Oletteko maininnut tästä kuolemantapauksesta sanomalehdessänne?\n\n-- En ole itse kirjoittanut artikkelia, mutta kyllä sellainen on\nlehdessä. Luulisin, että se on herra Villefort'in mieleen. Siinä\nsanotaan, että jos jossakin muualla kuin kuninkaallisen prokuraattorin\ntalossa olisi tapahtunut neljä kuolemantapausta perätysten, niin\nkuninkaallinen prokuraattori olisi epäilemättä ollut paljon\njärkyttyneempi.\n\n-- Tohtori Avrigny, joka on äitini lääkäri, väittää, että herra\nVillefort on aivan epätoivoissaan, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Mutta ketä etsitte, Debray?\n\n-- Etsin kreivi Monte-Cristoa, vastasi nuori mies.\n\n-- Tapasin hänet bulevardilla tänne tullessani. Onkohan hän aikeissa\nmatkustaa, koska oli menossa pankkiirinsa luo, sanoi Beauchamp.\n\n-- Pankkiirinsako luo? Eikö herra Danglars ole hänen pankkiirinsa?\nkysyi Château-Renaud Debrayltä.\n\n-- Luultavasti on, vastasi ministerinsihteeri hieman hämillään. --\nMutta ei yksin Monte-Cristo ole täältä poissa. En näe Morrelia.\n\n-- Morrelia! Oliko hän perheen tuttava? kysyi Château-Renaud.\n\n-- Luulin, että hänet oli esitelty vain rouva Villefort'ille.\n\n-- Samapa se, hänen olisi kuitenkin pitänyt tulla tänne, sanoi Debray.\n-- Mistä hän muuten saa puheenaihetta? Nämä hautajaisethan ovat päivän\nkeskustelunaihe. Mutta vaiti, tuolla tulee oikeusministeri, hän katsoo\nvarmaankin velvollisuudekseen pitää puheen surevalle serkulle.\n\nJa nuoret miehet lähestyivät ovea kuullakseen oikeusministerin puheen.\n\nBeauchamp oli ollut oikeassa. Monte-Cristo oli matkalla Danglars'in luo\nChaussée-d'Antin-kadun varrelle. Pankkiiri oli ikkunastaan nähnyt\nkreivin vaunujen ajavan talonsa pihaan ja oli rientänyt häntä\nvastaanottamaan surullisen mutta samalla ystävällisen näköisenä.\n\n-- No niin kreivi, sanoi hän ojentaen kätensä Monte-Cristolle, --\nsaavutte varmaankin surkuttelemaan minua. Onnettomuus on todellakin\nvainonnut taloani, ja nähdessäni teidät tulin kysyneeksi itseltäni,\nenköhän vain ollut toivonut onnettomuutta Morcerfille. Ja tiedättehän:\nken pahaa tahtoo, hänelle pahaa tapahtuu! Mutta kautta kunniani, en\ntahtonut mitään pahaa Morcerfille. Hän oli tosin ehkä liian ylpeä\nalhaissyntyiseksi, mutta kullakin on omat vikansa. Olkaa varuillanne,\nkreivi, meidän ikäluokkamme ... anteeksi, ettehän te ole meidän\nikäisemme, tehän olette nuori mies ... mutta meidän ikäluokkamme ei\ntänä vuonna ole onnellinen; todistuksena siitä on tuo puritaaninen\nprokuraattorimme, jonka tytär on kuollut. Lyhyesti sanoen: Villefort\nkadottaa kummallisella tavalla koko sukunsa, Morcerf menettää kunniansa\nja ampuu itsensä, minut tekee tuo rikollinen Benedetto naurettavaksi,\nja sitä paitsi...\n\n-- Mitä vielä sen lisäksi? kysyi kreivi.\n\n-- Ettekö siis tiedä?\n\n-- Onko jokin uusi onnettomuus sattunut?\n\n-- Eugénie on jättänyt meidät.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä kerrottekaan!\n\n-- Pelkkää totta. Olette onnellinen, kun teillä ei ole vaimoa eikä\nlapsia!\n\n-- Sanoitte, että neiti Danglars...\n\n-- Hän ei voinut kestää tuon konnan meille tuottamaa häpeää ja pyysi\nlupaa saada matkustaa pois.\n\n-- Ja milloin hän läksi?\n\n-- Toissa yönä.\n\n-- Rouva Danglars'inko seurassa?\n\n-- Ei, vaan erään sukulaisen... Olemme hänet menettäneet, sillä sikäli\nkuin tunnen Eugénien luonnetta, ei hän koskaan palaa Ranskaan.\n\n-- Nämä tällaiset perhesurut voisivat aivan masentaa miehen, jonka\nainoana rikkautena olisi hänen lapsensa, mutta miljoonamies voi aina\nsellaisen kestää, sanoi Monte-Cristo. -- Sanokoot filosofit mitä\ntahansa, käytännölliset ihmiset todistavat aina heidän väitteensä\nvääriksi: raha lohduttaa niin monessa asiassa, ja teitä pikemmin kuin\nmuita, jos kerran tunnustatte tämän balsamin tehoisuuden, sillä\nolettehan kuningas rahamaailmassa, joka on kaiken vallan alkulähde.\n\nDanglars vilkaisi kreiviin nähdäkseen, laskiko tämä leikkiä vai puhuiko\ntotta.\n\n-- Niin, sanoi hän, -- jos raha voi lohduttaa, niin minun täytyy\nsilloin olla tyytyväinen, sillä minähän olen rikas.\n\n-- Niin rikas, rakas paroni, että omaisuutenne on kuin pyramidi; jos\nsen tahtoisikin hävittää, ei uskaltaisi, ja jos uskaltaisi, niin ei\npystyisi.\n\nDanglars hymyili kreivin luottavaiselle tyhmyydelle.\n\n-- Tästä johtuu mieleeni, sanoi hän, -- että juuri tullessanne aioin\nkirjoittaa viisi pientä maksumääräystä. Olin jo allekirjoittanut kaksi,\nsallitteko, että hoidan loputkin?\n\n-- Tehkää se, rakas paroni, tehkää se.\n\nOli hetkisen hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pankkiirin kynän rapina\nMonte-Criston katsellessa katon kullattuja koristuksia.\n\n-- Ovatko ne espanjalaisia, haitilaisia vai napolilaisia\nvaltiopapereita? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Eivät, sanoi Danglars tyytyväisenä nauraen, -- ne ovat haltijalle\nsiirrettyjä maksuosoituksia Ranskan valtiopankkiin. Katsokaahan, herra\nkreivi, te, joka olette keisari rahamaailmassa, niin kuin minä olen\nkuningas, onko teillä paljonkin tällaisia paperiliuskoja, joiden\njokaisen arvo on miljoona?\n\nMonte-Cristo otti käteensä Danglars'in ylpeästi ojentamat liuskat,\naivan kuin punnitakseen ne, ja luki niistä:\n\n\"Pankkihallitus maksakoon tämän esittäjälle sijoittamistani rahoista\nmiljoonan puhtaassa rahassa. Paroni Danglars.\"\n\n-- Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, laski Monte-Cristo. -- Viisi\nmiljoonaa. Kylläpä te käytätte suuria summia, herra Kroisos!\n\n-- Sillä tavoin minä raha-asioita ajan, sanoi Danglars.\n\n-- Mainiota, varsinkin jos rahat maksetaan käteisellä, mitä en\nepäilekään.\n\n-- Ne maksetaan, sanoi Danglars.\n\n-- Mainiota, kun ihmisellä on sellainen luotto. Vain Ranskassa\ntällaista saa nähdä. Viisi paperiliuskaa, joiden arvo on viisi\nmiljoonaa. Täytyy saada ne nähdä, ennen kuin voi uskoa.\n\n-- Epäilettekö?\n\n-- En.\n\n-- Sanotte sen kuitenkin omituisella äänellä... Tehkäähän mielikseni,\nseuratkaa rahastonhoitajaani pankkiin, niin näette, että hän tuo\nminulle tämän määrän valtion obligaatioina.\n\n-- Asia on todellakin siksi merkillinen, että tahdon itse sitä koettaa,\nsanoi Monte-Cristo taittaen paperiliuskat. -- Luottoni teidän luonanne\noli kuusi miljoonaa. Olen käyttänyt siitä yhdeksänsataatuhatta.\nJäljellä on siis vielä viisi miljoonaa satatuhatta. Otan nämä viisi\npaperiliuskaa, jotka hyväksyn pelkän nimikirjoituksenne tähden, ja\nannan teille kuitin kuudesta miljoonasta, jolloin tilimme on selvä.\nOlin kirjoittanut sen jo edeltäpäin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa\njuuri tänään.\n\nJa Monte-Cristo pisti toisella kädellään viisi maksuosoitusta taskuunsa\nojentaen toisella pankkiirille kuitin.\n\nJos salama olisi iskenyt Danglars'in eteen, ei hän olisi enempää\nkauhistunut.\n\n-- Kuinka, herra kreivi, kuinka! sopersi hän. -- Otatteko te nuo rahat?\nMutta anteeksi, anteeksi, olen velkaa nämä rahat sairaaloille, ne\nolivat luonani säilytettävinä, ja olin luvannut maksaa ne tänä aamuna.\n\n-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- se on eri asia! En minä\nvälttämättömästi tahdo saada näitä viittä pankkiosoitusta, antakaa\nminulle muita arvopapereita. Otin nämä vain erikoisuutena, voidakseni\nkaikkialla kertoa, että Danglars'in pankkiliike maksoi minulle yhdellä\nkertaa viisi miljoonaa, saamatta edeltäpäin mitään ilmoitusta. Se olisi\nollut suurenmoista! Mutta tässä ovat paperinne, sanon kerta vielä,\nantakaa toisia niiden sijaan.\n\nJa hän ojensi todellakin nuo viisi osoitusta Danglars'ille, joka aikoi\nsiepata ne aivan kuin haukka häkin rautojen välistä ojentaa kyntensä\npidättääkseen lihapalaa, joka siltä aiotaan riistää.\n\nMutta äkkiä hän muutti mielipidettään ja ponnisti kaiken voimansa\nhillitäkseen levottomuuttaan ja hymyilläkseen.\n\n-- Tarkemmin ajatellen, onhan teidän kuittinnekin rahaa.\n\n-- Tietysti onkin, ja jos olisitte Roomassa, maksaisi Thomson &\nFrenchin liike summan yhtä siekailematta kuin te minulle maksoitte.\n\n-- Anteeksi, herra kreivi, anteeksi.\n\n-- Saan siis pitää nämä rahat?\n\n-- Saatte, sanoi Danglars pyyhkien hikeä, joka helmeili tukan rajassa,\n-- pitäkää ne, pitäkää ne.\n\nMonte-Cristo pisti nuo viisi maksuosoitusta taskuunsa, ja hänen\nkasvojensa ilme näytti sanovan:\n\n-- Tuumikaahan asiaa; jos kadutte, niin vielä on aika peruuttaa.\n\n-- Ei, sanoi Danglars, -- ei, pitäkää nimikirjoitukseni. Mutta\ntiedättehän, että rahamiehet ovat tavattoman muodollista väkeä.\nMinäkin aioin luovuttaa nämä rahat sairaaloille ja olin aivan kuin\nvarastavinani ne, kun en antanut asianomaisille juuri näitä, ikään kuin\ntoinen raha ei olisi yhtä hyvää kuin toinenkin. Suokaa anteeksi!\n\nJa hän alkoi nauraa ääneen mutta hermostuneesti.\n\nKohteliaasti kumartaen Monte-Cristo pisti maksuosoitukset lompakkoonsa.\n\n-- Mutta teidänhän on saatava minulta vielä satatuhatta frangia, sanoi\nDanglars.\n\n-- Sehän on pieni asia. Korot nousevat jotakuinkin siihen summaan.\nPitäkää ne, niin olemme kuitit.\n\n-- Kreivi, sanoi Danglars, -- puhutteko täyttä totta?\n\n-- En koskaan laske leikkiä pankkiirien kanssa, vastasi kreivi\nhävyttömyyteen vivahtavalla vakavuudella.\n\nJa hän astui ovea kohden juuri samassa, kun palvelija ilmoitti:\n\n-- Herra Boville, sairaalahallituksen rahastonhoitaja.\n\n-- Näyttää todellakin siltä, kuin olisin ajoissa tullut noutamaan\nallekirjoitustanne, sanoi Monte-Cristo, -- siitähän oikein riidellään\ntänään.\n\nDanglars kalpeni toistamiseen ja sanoi kiireesti kreiville hyvästi.\n\nKreivi kumarsi juhlallisesti herra Bovillelle, joka seisoi viereisessä\nsalongissa ja saatettiin heti Monte-Criston mentyä Danglars'in\ntyöhuoneeseen.\n\nKreivin vakaville kasvoille tuli hetkiseksi hymy, kun hän näki\nsairaalahallituksen rahastonhoitajan kädessä ison salkun.\n\nUlko-oven edessä odottivat hänen vaununsa, hän nousi niihin ja ajoi\nsuoraa päätä pankkiin.\n\nTällä välin Danglars hilliten levottomuuttaan otti rahastonhoitajan\nvastaan.\n\n-- Hyvää päivää, rakas velkojani, sanoi hän, -- sillä otaksun, että\ntulette luokseni velkojana.\n\n-- Arvasitte aivan oikein, herra paroni, sanoi Boville, -- sairaalat\ntulevat minun muodossani teidän luoksenne. Lesket ja orvot tulevat\nminun välitykselläni pyytämään viiden miljoonan almua.\n\n-- Ja vielä väitetään, että orpojen elämä on surkuteltavaa, sanoi\nDanglars jatkaen leikinlaskuaan. -- Lapsiraukat!\n\n-- Olen siis tullut heidän nimessään, sanoi Boville. -- Saitte\nvarmaankin eilen kirjeeni?\n\n-- Sain.\n\n-- Olen tuonut kuitin.\n\n-- Rakas herra Boville, sanoi Danglars. -- Teidän leskenne ja orponne\nsaavat luvallanne odottaa kaksikymmentäneljä tuntia, sillä kreivi\nMonte-Cristo, jonka näitte täältä lähtevän... Näittehän hänet?\n\n-- Näin, entä sitten?\n\n-- No niin, kreivi Monte-Cristo vei heidän viisi miljoonaansa!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kreivillä oli liikkeessäni rajaton luotto, jonka oli hänelle antanut\nThomson & French Roomassa. Hän tuli yhdellä kertaa pyytämään minulta\nviittä miljoonaa. Annoin hänelle osoituksen valtionpankkiin, jonne\nrahani on sijoitettu, ja pelkään, että pankinjohtajasta tuntuisi\nkummalliselta, jos yhtenä päivänä ottaisin sieltä kymmenen miljoonaa...\nKahtena päivänä, lisäsi Danglars hymyillen -- se ei herätä mitään\nhuomiota.\n\n-- Mitä! huudahti Boville voimatta oikein uskoa korviaan. -- Viisi\nmiljoonaa tuolle herralle, joka läksi täältä ja tervehti minua, aivan\nkuin olisi minut tuntenut.\n\n-- Ehkä hän tunteekin teidät, vaikka te ette tunne häntä. Kreivi\nMonte-Cristo tuntee kaikki ihmiset.\n\n-- Viisi miljoonaa!\n\n-- Tässä on hänen kuittinsa. Tehkää niin kuin pyhä Tuomas, katsokaa ja\nkoettakaa.\n\nHerra Boville otti Danglars'in hänelle ojentaman paperin ja luki:\n\n\"Vastaanottanut paroni Danglars'ilta viisi miljoonaa satatuhatta\nfrangia, jotka hän saa periä Thomson & Frenchiltä Roomassa.\"\n\n-- Se on todellakin totta! sanoi Boville.\n\n-- Tunnetteko Thomson & Frenchin pankkiliikkeen?\n\n-- Tunnen kyllä, sanoi herra Boville, -- minulla oli kerran\nkahdensadantuhannen frangin kauppa-asia heidän kanssaan, mutta\nsittemmin en ole kuullut siitä liikkeestä puhuttavan.\n\n-- Se on Euroopan luotettavin pankkiliike, sanoi Danglars heittäen\nhuolettomasti pöydälleen Bovillen kädestä ottamansa kuitin.\n\n-- Ja hänellä oli siis viisi miljoonaa teiltä saatavaa? Mutta tuo\nkreivi Monte-Cristohan on oikea nabob!\n\n-- En todellakaan tiedä, mikä hän on, mutta hänellä oli kolme rajatonta\nluottokirjaa: minulle, Rothschildille ja Laffittelle, ja, lisäsi\nDanglars aivan kuin ohimennen, -- näettehän, että hän antoi minulle\netusijan ja maksoi satatuhatta hyvitystä.\n\nHerra Boville ilmaisi kaikin tavoin rajatonta ihailuaan.\n\n-- Minun täytyy mennä häntä tapaamaan saadakseni hänet lahjoittamaan\njotakin.\n\n-- Saatte aivan varmasti, hänen antamansa almut nousevat kuukaudessa\nkahteenkymmeneentuhanteen frangiin.\n\n-- Sehän on suurenmoista. Puhun hänelle rouva Morcerfin ja hänen\npoikansa antamasta esimerkistä.\n\n-- Mistä esimerkistä?\n\n-- He ovat lahjoittaneet koko omaisuutensa sairaaloille.\n\n-- Minkä omaisuuden?\n\n-- Oman omaisuutensa, kenraali Morcerf-vainajan perinnön.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Siksi, että he eivät huolineet sellaisella tavalla hankitusta\nomaisuudesta.\n\n-- Millä he sitten aikovat elää?\n\n-- Äiti menee maalle ja poika sotaväkeen.\n\n-- Kas, kas, sanoi Danglars, -- kylläpä heillä on arka omatunto!\n\n-- Eilen laillistutin lahjakirjan.\n\n-- Ja kuinka paljon heillä oli?\n\n-- Ei paljoakaan, noin miljoona kaksi- tai kolmesataatuhatta frangia.\nMutta palatkaamme miljooniimme.\n\n-- Mielelläni, sanoi Danglars aivan luonnollisella äänellä. --\nTarvitsette siis kipeästi rahaa?\n\n-- Tarvitsen. Huomenna kassa tarkastetaan.\n\n-- Huomenna! Miksi ette sanonut sitä aikaisemmin, huomiseenhan on vielä\npaljon aikaa. Mihin aikaan on tarkastus?\n\n-- Kello kaksi.\n\n-- Lähettäkää kello kaksitoista noutamaan, sanoi Danglars hymyillen.\n\nHerra Boville ei vastannut mitään. Hän vain nyökkäsi ja väänteli\nsalkkuaan.\n\n-- Johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi Danglars; -- toinen tapa on vielä\nviisaampi.\n\n-- Mikä?\n\n-- Kreivi Monte-Criston kuitti on rahan arvoinen. Viekää se\nRothschildille tai Laffittelle. He lunastavat sen heti paikalla.\n\n-- Vaikka se on Roomassa maksettava?\n\n-- Vaikka. Menetätte siten vain viisi-, kuusituhatta.\n\nRahastonhoitaja säpsähti.\n\n-- Ei, siinä tapauksessa odotan mieluummin huomiseen. Kylläpä te\nkäsittelette rahasummia kevytmielisesti!\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi Danglars tavattoman hävyttömästi, -- mutta\nluulin ensi hetkessä, että teillä olisi pieni vaillinki täytettävänä.\n\n-- Mitä! sanoi rahastonhoitaja.\n\n-- Onhan sellaista nähty, ja siinä tapauksessa tehdään pieniä\nuhrauksia.\n\n-- Jumalan kiitos, minulla ei ole sellaista syytä, sanoi Boville.\n\n-- Siis huomiseen, eikö niin, herra rahastonhoitaja?\n\n-- Niin, huomiseen. Mutta saanhan rahat silloin varmasti?\n\n-- Totta kai, laskette varmaankin leikkiä kysyessänne sellaista!\nLähettäkää noutamaan puolenpäivän aikaan, niin pankki on saanut siitä\ntiedon.\n\n-- Tulen itse.\n\n-- Sitä parempi, silloin saan ilon nähdä teidät.\n\nHe puristivat toistensa kättä.\n\n-- Asiasta toiseen, sanoi Boville, -- ettekö mene onnettoman neiti\nVillefort'in hautajaisiin? Ruumissaatto tuli bulevardilla vastaani.\n\n-- En, sanoi pankkiiri, -- olen tuon Benedetton jutun tähden vielä\nhieman naurettavassa asemassa ja pysyn sen vuoksi syrjässä.\n\n-- Aivan suotta, eihän se millään tavoin ollut teidän syytänne.\n\n-- Kuulkaahan, herra rahastonhoitaja, kun miehellä on niin tahraton\nnimi kuin minulla, tulee hän arkatuntoiseksi.\n\n-- Kaikki ihmiset surkuttelevat teitä, olkaa siitä varma, ja kaikki\nsurkuttelevat varsinkin tytärtänne.\n\n-- Eugénie-parka! sanoi Danglars huoaten syvään. -- Oletteko kuullut,\nettä hän menee luostariin?\n\n-- En.\n\n-- Se on valitettavasti totta. Heti seuraavana aamuna tämän tapauksen\njälkeen hän päätti lähteä erään tuttavansa nunnan seurassa; hän läksi\netsimään jotakin ankaraa luostaria Italiasta tai Espanjasta.\n\n-- Sehän on kamalaa!\n\nJa tämän sanottuaan herra Boville poistui esittäen isälle kaikenlaisia\nsurunvalitteluja.\n\nMutta hän oli tuskin ennättänyt sulkea oven, kun Danglars teki niin\nvoimakkaan liikkeen, että sen voivat mielessään kuvitella vain ne,\njotka ovat nähneet Frédérickin näyttelevän Robert Macairea, ja\nhuudahti:\n\n-- Tyhmeliini!!!\n\nJa pistäen Monte-Criston kuitin pieneen salkkuun hän lisäsi:\n\n-- Tule huomenna kello kaksitoista, silloin minä olen jo tipotiessäni.\n\nSitten hän telkesi ovet, tyhjensi kaikki laatikkonsa, kokosi noin\nviisikymmentätuhatta frangia seteleitä, poltti eräitä papereita ja pani\ntoisia esille sekä kirjoitti kirjeen, sulki sen sinetillä ja pani\nosoitteeksi: \"Rouva paronitar Danglars.\"\n\n-- Tänä iltana panen sen itse hänen pukeutumispöydälleen, mutisi hän.\n\nSitten hän otti passin laatikosta ja sanoi:\n\n-- Hyvä, se on vielä kaksi kuukautta voimassa.\n\n\n\n\n105. Père-Lachaisen hautausmaa\n\n\nHerra Boville oli nähnyt hautaussaaton, joka vei Valentinea hänen\nviimeiseen leposijaansa.\n\nPäivä oli synkkä ja pilvinen. Tuuli oli kyllä vielä lämmin, mutta se\nrepi kellastuneita lehtiä jo ennestäänkin harventuneista puidenoksista\nja heitteli niitä bulevardeilla seisoskelevan suuren ihmisjoukon\npäälle.\n\nTäydellisenä pariisilaisena herra Villefort piti Père-Lachaisen\nhautausmaata ainoana kylliksi arvokkaana lepopaikkana pariisilaiselle\nperheelle; muut olivat hänen mielestään maalaishautausmaita,\nkuolleitten majataloja. Ainoastaan Père-Lachaisen hautausmaalla saattoi\njalosukuinen henkilö asua aivan kuin omassa talossaan.\n\nHän oli ostanut sieltä ainaisiksi ajoiksi maa-alan ja rakennuttanut\nholvin, jonne lyhyessä ajassa olivat joutuneet kaikki hänen ensimmäisen\nperheensä jäsenet.\n\nHautaholvin päädyssä oli kirjoitus: _Saint-Méranin ja Villefort'in\nperheet_. Näin oli tapahtunut Renée-raukan, Valentinen äidin\ntoivomuksesta.\n\nPère-Lachaisen hautausmaata kohden siis kulki\nFaubourg-Saint-Honorésta lähtenyt komea saattue. Se kulki koko Pariisin\nhalki, Faubourg-du-Templen kautta ja uloimpia bulevardeja pitkin\nhautausmaalle asti. Suruvaunuja oli kaksikymmentä, muita hienoja\nvaunuja enemmän kuin viisikymmentä ja näitä seurasi ainakin viisisataa\nhenkeä jalkaisin.\n\nSaattajien joukossa oli suuri määrä nuoria miehiä, joihin Valentinen\nkuolema oli vaikuttanut aivan kuin salamanisku, ja vaikka aikakauden\nhenki olikin kylmä ja käytännöllinen, tuntui tämän kauniin, siveän,\nihaillun, elämänsä kukkeudessa kuolleen neitosen kohtalo heistäkin\nrunolliselta.\n\nKun ruumissaattue oli tullut Pariisin ulkopuolelle, ajoivat sen\njäljestä neljän hevosen vetämät vaunut täyttä laukkaa ja pysähtyivät\näkkiä, jolloin hevoset jännittivät nilkkojaan aivan kuin niissä olisi\nollut teräsjouset. Vaunuissa istui Monte-Cristo. Hän nousi ja liittyi\njalan kulkevaan saattojoukkoon.\n\nChâteau-Renaud huomasi hänet. Hän astui heti vaunuistaan ja meni\nkreivin luo. Beauchamp jätti myöskin ajurinsa.\n\nKreivin silmät tarkastivat joukkoa. Hän näytti etsivän jotakuta.\nLopulta hän ei enää voinut olla kysymättä:\n\n-- Missä on Morrel? Tietääkö kukaan herroista, missä hän on? -- Teimme\ntämän saman kysymyksen jo vainajan kodissa, sanoi Château-Renaud, --\nsillä kukaan meistä ei ollut nähnyt häntä.\n\nKreivi vaikeni, mutta katseli yhä ympärilleen.\n\nLopulta he saapuivat hautausmaalle.\n\nMonte-Criston terävä silmä tarkasti kaikki kuusi- ja mäntyryhmät, ja\nkohta hänen rauhattomuutensa oli kadonnut. Eräs mies oli hiipinyt\npaikalle valkopyökkipensaitten suojassa, ja kreivi oli varmaankin\ntuntenut hänet etsimäkseen.\n\nJokainen tietää, mitä hautajaiset ovat tällä hautausmaalla: tummia\nihmisryhmiä siellä täällä pitkin valkoisia teitä, hiljaista ilmassa ja\nmaan päällä, ei kuulu muuta kuin jonkin oksan taittuminen, kun joku\ntunkeutuu pensasaidan läpi, sitten kaikuu pappien surunvoittoinen\nlaulu, ja sen keskeltä kuuluu toisinaan nyyhkytys kukkakummun luota,\nmissä on nainen polvillaan kädet ristissä.\n\nMonte-Criston huomaama varjo kulki nopeasti Héloïsen ja Abélard'in\nhautojen luo istutetun pensaikon taitse, asettui ruumiinkantajien\nseuraan ruumisvaunujen eteen ja astui sen rinnalla hautauspaikalle\nasti. Muut tuskin huomasivat häntä, mutta Monte-Cristo piti häntä koko\najan silmällä ja astui kaksi kertaa rivistä ulommaksi nähdäkseen,\netsikö mies pukunsa suojasta asetta.\n\nHautaussaaton pysähdyttyä tunnettiin mies Morreliksi, joka takki\nnapitettuna kaulaan asti, otsa kelmeänä, posket kuopalla, rypistäen\nhattua käsissään nojautui nyt puunrunkoon pienellä kukkulalla\nhautaholvin läheisyydessä nähdäkseen hautajaismenojen jokaisen\nyksityiskohdan.\n\nKaikki kävi kuten tavallisesti. Puheita pitivät ne, jotka olivat\nvähimmin heltyneitä. Toiset valittivat tätä varhaista kuolemaa, toiset\nsäälivät isän surua, kekseliäimmät kuvittelivat tämän nuoren tytön\nusein rukoilleen isältään kuolemaantuomittujen armahtamista; he\nkäyttivät kauniita vertauksia ja surullisilta kaikuvia lauseita.\n\nMonte-Cristo ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, tai oikeammin sanoen,\nhän ei nähnyt mitään muuta kuin Morrelin. Nuoren upseerin tyyneys ja\njäykkyys vaikutti tärisyttävästi jokaiseen, joka osasi lukea, mitä\nhänen sielussaan liikkui.\n\n-- Kas, sanoi äkkiä Beauchamp Debraylle, -- tuolla on Morrel! Mitä\nhittoa hän tuonne on kiivennyt!\n\nHe osoittivat Château-Renaud'lle, missä hän seisoi.\n\n-- Kuinka kalpea hän on! sanoi tämä väristen.\n\n-- Hänen on vilu, sanoi toinen.\n\n-- Ei, sanoi Château-Renaud, -- hän on liikuttunut. Maximilien on hyvin\ntunteellinen ihminen.\n\n-- Joutavia! sanoi Debray. -- Sanoittehan itse, että hän tuskin\ntunsikaan neiti Villefort'ia.\n\n-- Se on kyllä totta. Mutta muistan, että hän tanssi Morcerfin\ntanssiaisissa kolme kertaa hänen kanssaan, muistattehan, kreivi, noissa\nsamoissa tanssiaisissa, joissa te herätitte tavattoman suurta huomiota.\n\n-- En muista, vastasi Monte-Cristo tietämättä, mitä tai kelle hän\nvastaisi, hän kun koko ajan tarkasti Morrelia.\n\n-- Puheet ovat loppuneet, hyvästi, hyvät herrat, sanoi kreivi äkkiä ja\nlähti.\n\nHautajaiset olivat päättyneet, läsnäolijat poistuivat Pariisiin.\n\nChâteau-Renaud etsi Morrelia, mutta tämäkin oli jo lähtenyt.\n\nMonte-Cristo oli mennyt erään pensasaidan suojaan ja piti sieltä\nsilmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Kun muut olivat poistuneet,\nlähestyi nuori mies hautaholvia ja polvistui. Kreivi hiipi lähemmäksi\nkaula ojossa, katse terävänä ja polvet koukussa, aivan kuin valmiina\nmilloin tahansa hyökkäämään esiin.\n\nMorrel painoi päänsä maahan asti, tarttui käsillään holvin ristikkoon\nja sopersi:\n\n-- Valentine!\n\nKreivin sydäntä vihlaisi tämä huudahdus. Hän astui vielä askelen\nlähemmäksi ja löi Morrelia olalle sanoen:\n\n-- Siinähän olette, ystävä! Etsin teitä!\n\nMonte-Cristo odotti hänen kiivastuvan ja alkavan moittia, mutta\nerehtyi. Morrel kääntyi häneen ja sanoi näköjään tyynesti:\n\n-- Niin kuin näette, minä rukoilin.\n\nKreivi katsoi tarkkaavasti Morrelia kiireestä kantapäähän.\n\n-- Saatanko teidät Pariisiin? kysyi hän.\n\n-- Ei kiitos.\n\n-- Mitä siis haluatte?\n\n-- Antakaa minun rukoilla.\n\nVastustelematta kreivi loittoni toiseen paikkaan, josta saattoi pitää\nsilmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Lopulta tämä nousi, puhdisti\nkivestä likaantuneet polvensa ja läksi astelemaan Pariisia kohden\nkääntämättä kertaakaan päätään.\n\nHän kulki hitaasti Roquette-katua pitkin.\n\nKreivi lähetti vaununsa kotiin ja seurasi häntä sadan askelen päässä.\nMaximilien meni kanavan yli ja palasi Meslay-kadulle bulevardeja\npitkin.\n\nViisi minuuttia sen jälkeen, kun portti sulkeutui Morrelin jälkeen, se\naukeni Monte-Criston astuessa sisään.\n\nJulie seisoi puutarhan portin luona katsellen tarkkaavaisena, miten\nPenelon, joka hoiti puutarhurintointaan suurella innolla, otti\nistukkaita bengalilaisista ruusuista.\n\n-- Ah, kreivi Monte-Cristo! huudahti hän riemuissaan, niin kuin kaikki\nmuutkin joka kerta, kun kreivi Monte-Cristo ilmestyi Meslay-kadun\nvarrella olevaan taloon.\n\n-- Palasihan Maximilien äsken kotiin? kysyi kreivi.\n\n-- Olin näkevinäni hänen menevän ohitseni, jatkoi nuori nainen. --\nMutta kysyn Emmanuelilta.\n\n-- Anteeksi, hyvä rouva, mutta minun täytyy mennä heti paikalla\nMaximilienin luo, minulla on hänelle tavattoman tärkeitä asioita\nilmoitettavana.\n\n-- Menkää siis, sanoi Julie, seuraten hurmaavalla hymyllään kreiviä,\nkunnes tämä oli kadonnut porraskäytävään.\n\nKreivi oli piankin noussut ne kaksi kerrosta, jotka erottivat\nMaximilienin huoneiston alakerrasta. Tultuaan hänen ovensa eteen hän\nkuunteli. Ei kuulunut mitään ääntä.\n\nHuoneiston ja portaiden välissä oli lasiovi, kuten useimmissa vanhoissa\ntaloissa. Mutta ovessa ei ollut avainta. Maximilien oli sulkeutunut\nhuoneistoonsa, eikä lasioven sisäpuolella olevien punaisten\nsilkkiverhojen läpi nähnyt mitään.\n\nKreivin tuska näkyi siinä, että hänen kasvoilleen nousi puna,\nharvinainen mielenliikutuksen ilme tässä muuten rauhallisessa miehessä.\n\n-- Soitanko kelloa? tuumi hän. -- En, en. Usein ovikellonsoitto, siis\nvieraan tulo, jouduttaa päätöksen tekoa. Maximilien on nyt epäilemättä\nsellaisessa mielentilassa, että ovikellonsoittoon liittyisi heti toinen\nääni.\n\nMonte-Cristo vapisi kiireestä kantapäähän asti, mutta teki sitten\nnopean päätöksen ja iski kyynärpäänsä ruutuun, joka meni säpäleiksi.\nSitten hän kohotti verhoa ja näki pöydän ääressä istuvan Maximilienin\nsäpsähtävän kilahduksen kuullessaan.\n\n-- Ei se ole mitään, sanoi kreivi, -- suokaa anteeksi, rakas ystävä,\njalkani luiskahti ja kyynärpääni osui ruutuun. Koska se kerran on\nmennyt rikki, käytän sitä hyväkseni ja tulen luoksenne. Älkää antako\nhäiritä itseänne, älkää antako häiritä itseänne!\n\nJa pistäen kätensä rikkimenneestä ikkunasta kreivi avasi oven. Morrel\nnousi silminnähtävästi tyytymättömänä ja tuli Monte-Cristoa kohden\npikemmin ajaakseen hänet pois kuin ottaakseen hänet vastaan.\n\n-- Se on palvelijoittenne syy, sanoi kreivi hieroen kyynärpäätään, --\nteidänhän permantonne ovat liukkaat kuin peili.\n\n-- Loukkasitteko itsenne? kysyi Morrel kylmästi.\n\n-- En tiedä? Mutta mitä teitte täällä? Kirjoititteko?\n\n-- Minäkö?\n\n-- Onhan sormissanne mustetta.\n\n-- Se on totta, vastasi Morrel, -- minä kirjoitin. Sellaista tapahtuu\nminulle toisinaan, niin sotilas kuin olenkin.\n\nMonte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin. Maximilienin täytyi\npäästää hänet kulkemaan, mutta hän seurasi jäljestä.\n\n-- Kirjoititte siis? kysyi Monte-Cristo uudelleen luoden terävän ja\ntutkivan katseen häneen.\n\n-- Johan minulla oli kunnia vastata myöntävästi, sanoi Morrel.\n\nKreivi katsahti ympärilleen.\n\n-- Pistoolinne ovat mustepullon vieressä! sanoi hän osoittaen\nsormellaan kirjoituspöydällä olevia pistooleja.\n\n-- Lähden matkalle, sanoi Maximilien.\n\n-- Rakas ystävä! sanoi Monte-Cristo, ja hänen äänensä oli tavattoman\nhellä.\n\n-- Herra kreivi!\n\n-- Ystäväni, rakas Maximilien, minä rukoilen, älkää ryhtykö mihinkään\nväkivaltaisiin tekoihin.\n\n-- Minäkö väkivaltaisiin tekoihin, sanoi Morrel kohauttaen olkapäitään.\n-- Missä suhteessa matka on väkivaltainen teko?\n\n-- Maximilien, sanoi Monte-Cristo, -- riisukaamme molemmin puolin\nnaamiomme. Te ette petä minua tuolla näennäisellä tyyneydellänne enkä\nminä teitä pintapuolisella levottomuudellani. Ymmärrättehän, että ennen\nkuin olen tehnyt tämän kaiken, rikkonut ikkunan, tunkeutunut\nhuoneeseenne, on minun täytynyt todellakin olla hyvin levoton tai\npikemminkin kamalalla tavalla varma. Morrel, te aioitte surmata\nitsenne!\n\n-- Jopa nyt jotakin! Morrel vavahti. -- Mistä tällaiset ajatukset\ntulevat mieleenne, herra kreivi?\n\n-- Minä sanon, että te aioitte surmata itsenne, jatkoi kreivi samalla\näänellä, ja tässä on todistus.\n\nHän lähestyi kirjoituspöytää ja tarttui valkoiseen arkkiin, jonka nuori\nmies oli heittänyt aloittamansa kirjeen päälle.\n\nMorrel syöksyi riistämään sen hänen kädestään.\n\nMutta Monte-Cristo tarttui Maximilienin ranteeseen toimien kuin\nteräsketju, joka estää kellon jousta laukeamasta.\n\n-- No niin, huudahti Morrel ja muuttui näennäisen tyynestä äkkiä\nhillittömän kiivaaksi, -- vaikka niin olisikin, vaikka olisinkin\npäättänyt kääntää pistoolin suun omaa itseäni kohden, kuka voi minua\nsiitä estää? Kenellä on rohkeutta estää minua, kun sanon hänelle:\n\"Kaikki toiveeni ovat särkyneet, sydämeni murtunut, elämäni sammunut,\nympärilläni ei ole enää muuta kuin surua ja inhoa, maa on muuttunut\ntuhaksi, jokainen ihmisääni vihloo mieltäni\", kun sanon: \"Säälistä\ntäytyy antaa minun kuolla, menetän järkeni, tulen hulluksi.\"\nSanokaahan, vastaako silloin kukaan minulle: \"Olette väärässä!\" Estääkö\nkukaan minua pääsemästä onnettomasta elämästäni vapaaksi? Sanokaahan,\nkreivi, sanokaahan, olisiko kellään siihen rohkeutta!\n\n-- Olisi, Morrel, sanoi Monte-Cristo tyynesti. -- Minulla olisi.\n\n-- Teilläkö? huudahti Morrel, ja hänen äänessään soi suuttumus ja\nmoite.\n\n-- Teilläkö, joka herätitte minussa järjettömän toivon, teilläkö, joka\npidätitte, tyynnytitte, hillitsitte minua turhilla lupauksilla, vaikka\nolisin voinut voimakeinoin pelastaa hänet saadakseni ainakin nähdä\nhänen kuolevan syliini? Teilläkö, joka leikittelitte tai olitte ainakin\nleikkivinänne kohtaloa ettekä pystynyt edes antamaan vastamyrkkyä\nmyrkytetylle tyttöraukalle! Säälisin teitä toden totta, ellen teitä\nkauhistuisi!\n\n-- Morrel!...\n\n-- Niin, käskitte minua riisumaan naamion, ja minä riisun. Kun tulitte\nluokseni hautausmaalla, vastasin vielä teille, sillä sydämeni on hyvä;\nkun astuitte sisään, päästin teidät tänne asti... Mutta koska uhmaatte\nminua vielä tässäkin huoneessa, johon olin paennut kuin hautaani, kun\ntuotatte uuden tuskan minulle, joka luulin jo kaikki kokeneeni, kreivi\nMonte-Cristo, otaksuttu hyväntekijäni, kreivi Monte-Cristo, maailman\npelastaja, olkaa tyytyväinen, saatte omin silmin nähdä ystävänne\nkuolevan!\n\nJa hulluuden nauru huulillaan Morrel syöksyi toistamiseen pistooleja\nkohden. Kalmankalpeana mutta säihkyvin silmin Monte-Cristo ojensi\nkätensä pistoolien päälle ja sanoi:\n\n-- Ja minä sanon teille kerta vielä: te ette surmaa itseänne!\n\n-- Koettakaa estää jos voitte! sanoi Morrel ja ryntäsi taas eteenpäin,\nmutta jälleen kreivin rautainen käsi pidätti häntä.\n\n-- Mutta kuka te siis olette, kun anastatte tuollaisen tyrannivallan,\njolla tahdotte hallita vapaita ja ajattelevia olentoja? huudahti\nMaximilien.\n\n-- Kukako olen? lausui Monte-Cristo. -- Kuulkaa! Minä olen ainoa olento\nmaailmassa, jolla on oikeus sanoa teille: Morrel, minä en tahdo, että\nisäsi poika kuolee tänään!\n\nJa majesteetillisena, kirkastuneena, juhlallisena, käsivarret\nrinnallaan ristissä Monte-Cristo astui nuorta miestä kohden, joka tästä\nmiehestä säteilevän melkein jumalaisen voiman pakotuksesta väistyi\naskelen.\n\n-- Miksi puhutte minulle isästäni? sopersi hän. -- Miksi sekoitatte\nhänen nimensä siihen, mitä tänään tapahtuu.\n\n-- Siksi, että minä olen se, joka pelastin isäsi hengen sinä päivänä,\njolloin hän aikoi surmata itsensä samoin kuin sinäkin tänään; siksi,\nettä olen se, joka lähetin kukkaron nuorelle sisarellesi ja Pharaonin\nvanhalle Morrelille; siksi, että olen Edmond Dantès, jonka polvella\nsinä lapsena leikit!\n\nMorrel peräytyi vielä askelen, horjuen, läähättäen, tukehtumaisillaan;\nsitten hänen voimansa pettivät ja hän vaipui polvilleen Monte-Criston\neteen.\n\nJa elämän voima syntyi uudelleen tässä jalossa luonteessa; hän nousi,\nsyöksyi portaille ja huusi täydellä äänellä:\n\n-- Julie! Julie! Emmanuel! Emmanuel!\n\nMonte-Cristo aikoi vuorostaan syöksyä huoneesta, mutta Maximilien olisi\nennen vaikka antanut surmata itsensä kuin hellittänyt oven\npuoliskoista. Hän painoi niitä koko ruumiillaan estääkseen kreiviä.\n\nMaximilienin huudon kuultuaan ryntäsivät Julie, Emmanuel, Penelon ja\nmuutamat palvelijat kauhuissaan saapuville.\n\nMorrel tarttui heidän käsiinsä ja avaten oven huusi heille kyynelten\ntukahduttamalla äänellä:\n\n-- Polvillenne! Polvillenne! Hän on isämme hyväntekijä, pelastaja, hän\non... Hän aikoi sanoa: \"Hän on Edmond Dantès!\"\n\nKreivi esti sen tarttumalla hänen käsivarteensa.\n\nJulie riensi suutelemaan kreivin kättä, Emmanuel syleili häntä aivan\nkuin suojelusjumalaa, Morrel vaipui uudelleen polvilleen ja löi otsansa\nlattiaan.\n\nSilloin rautainen mies tunsi sydämen laajenevan, sulattava liekki nousi\nsieltä hänen silmiinsä, hänen päänsä painui kumaraan ja hän itki!\n\nTässä huoneessa kuului nyt nyyhkytystä ja itkua, jotka varmaan olisivat\nJumalan rakkaimpiakin enkeleitä ilahduttaneet.\n\nHeti kun Julie oli hiukan tointunut mielenliikutuksestaan, hän juoksi\nhuoneesta, riensi alempana olevaan kerrokseen, kiiruhti lapsellisen\niloisena salonkiin ja nosti syrjään kristallikuvun, jonka alla oli\ntuntemattoman hyväntekijän antama kukkaro.\n\nTällä välin Emmanuel lausui kreiville katkonaisin sanoin:\n\n-- Miksi ette ole ilmaissut itseänne aikaisemmin, herra kreivi,\nvaikka olette kuullut meidän niin usein puhuvan tuntemattomasta\nhyväntekijästämme ja nähneet meidän säilyttävän muistoja hänestä. Miksi\nolette odottanut tähän päivään asti? Olette siinä menetellyt julmasti\nmeitä kohtaan ja, uskallan sanoa, omaa itseännekin kohtaan.\n\n-- Kuulkaahan, ystäväni, sillä siksihän rohkenen teitä sanoa, koska\ntietämättänne olette kaksitoista vuotta ollut ystäväni, -- tänään on\ntapahtunut sellaista, mikä on pakottanut minut ilmaisemaan\nsalaisuuteni, vaikka Jumalan nimessä olisin tahtonut haudata sen koko\nelinajakseni sieluni syvyyteen. En voi puhua teille tästä tapauksesta\nenempää, sanon vain, että lankonne riisti salaisuuteni käyttämällä\nväkivaltaa, jota hän epäilemättä nyt katuu.\n\nMaximilien oli siirtynyt hiukan syrjään ja oli nyt polvillaan\nnojatuolin edessä.\n\n-- Pitäkää häntä silmällä, sanoi kreivi hiljaa, puristaen lujasti\nEmmanuelin kättä.\n\n-- Miksi? kysyi nuori mies kummastuneena.\n\n-- Sitä en voi teille sanoa, mutta pitäkää häntä silmällä.\n\nEmmanuel loi tutkivan katseen huoneeseen ja huomasi Morrelin pistoolit.\nHän katsoi niihin kauhistuneena ja nosti hitaasti sormensa,\nMonte-Cristo nyökkäsi. Emmanuel astui askelen pistooleita kohden.\n\n-- Antaa niiden olla, sanoi kreivi.\n\nSitten hän meni Morrelin luo ja tarttui hänen käteensä. Myrsky nuoren\nmiehen sydämessä oli talttunut, ja hän oli nyt aivan kuin herpaantunut.\n\nJulie palasi, hänen kädessään oli silkkikukkaro, ja kaksi kirkasta\nilonkyyneltä kimalteli hänen silmissään kuin kastehelmet.\n\n-- Tässä on kalleutemme, sanoi hän. -- Älkää luulko, ettei se olisi\nminulle enää yhtä rakas, kun tunnen pelastajamme.\n\n-- Rakas lapsi, sanoi kreivi punastuen, -- sallikaa minun ottaa tuo\nkukkaro. Kun kerran tunnette minut, muistatte minua ilman tätäkin.\n\n-- Ei, ei, sanoi Julie painaen kukkaron rintaansa vastaan, -- antakaa\nminun se pitää, sillä jonakin päivänä voitte lähteä luotamme.\n\n-- Olette arvannut oikein, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Viikon\npäästä olen jättänyt tämän maan, missä niin monet ihmiset, jotka\nolisivat ansainneet taivaan koston, elivätkin onnellisina, samalla kun\nisäni kuoli nälkään ja suruun.\n\nMonte-Cristo katsahti Morreliin, mutta huomasi, että sanat: \"olen\njättänyt tämän maan\", eivät herättäneet nuorta miestä hänen\nherpaantuneesta mielentilastaan. Hän huomasi, että hänen oli vielä\ntaisteltava viimeinen taistelu ystävänsä surua vastaan, ja tarttuen\nJulien ja Emmanuelin käsiin hän sanoi isän hellästi käskevällä äänellä:\n\n-- Rakkaat ystävät, jättäkää minut Maximilienin kanssa kahden.\n\nTällä tavoin Julie saattoi viedä pois kallisarvoisen kukkaron, josta\nkreivi ei muistanut toistamiseen puhua. Kreivi jäi kahden Morrelin\nkanssa.\n\n-- Kas niin, sanoi kreivi koskettaen sormellaan hänen olkapäähänsä, --\njoko nyt jälleen muutut mieheksi?\n\n-- Jo, sillä alan taas kärsiä.\n\nKreivin otsaan tuli ryppy, ja hän näytti hetkisen epäröivän.\n\n-- Maximilien, Maximilien, sanoi hän, -- kristityn ei sovi vaipua\ntuollaisiin ajatuksiin.\n\n-- Rauhoittukaa, ystävä, sanoi Morrel nostaen päänsä ja katsoen\nkreiviin tavattoman surullisesti hymyillen, -- minä en enää aio surmata\nitseäni.\n\n-- Siis aseet jäävät syrjään ja epätoivo on haihtunut, sanoi\nMonte-Cristo.\n\n-- Ei, sillä minulla on parempi keino pelastua tuskasta kuin kuula tai\ntikarin kärki.\n\n-- Mieletön mies parka...! Mikä se on?\n\n-- Minulla on suruni, joka minut surmaa.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Monte-Cristo yhtä alakuloisesti kuin hänkin, --\nkuule minua! Eräänä päivänä, kun olin yhtä epätoivoissani kuin sinä,\npäätin minäkin surmata itseni; ja saman päätöksen teki aikanaan\nisäsikin. Jos joku olisi sanonut isällesi sinä hetkenä, kun hän\nsuuntasi pistoolin otsaansa kohden, tai minulle sinä hetkenä, kun\nsiirsin vankilassa syrjään leivän, johon en ollut kolmeen päivään\nkoskenut, jos joku olisi meille sanonut: \"Eläkää! Kerran koittaa päivä,\njolloin olette onnellisia ja siunaatte elämää!\" -- olisi vastauksenamme\nollut epäilyksen hymy ja vähäuskoisuuden tuska, ja kuinka monta kertaa\nkuitenkin isäsi syleillessään sinua on siunannut elämää, ja kuinka\nmonta kertaa minäkin...\n\n-- Mutta te olitte menettänyt vain elämänne, huudahti Morrel. -- Isäni\nkadotti vain omaisuutensa, mutta minä olen kadottanut Valentinen.\n\n-- Katso minuun, Morrel, sanoi Monte-Cristo, ja hänen olemuksessaan oli\nvakuuttavaa juhlallisuutta, -- katso minuun, silmissäni ei ole\nkyyneliä, veressäni ei ole kuumetta, eikä sydämeni jyskytä kolkosti, ja\nkuitenkin näen, että sinä kärsit, Maximilien, sinä, jota rakastan aivan\nomana poikanani. Etkö siitä ymmärrä, että suru on samanlainen kuin\nelämäkin ja että kaiken takana on jotakin meiltä salattua? Jos siis\npyydän, jos käsken sinua elämään, niin olen varmasti vakuutettu siitä,\nettä kerran tulee päivä, jolloin kiität minua henkesi pelastamisesta.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti nuori mies, -- hyvä Jumala, mitä minulle\nsanottekaan! Punnitkaa sananne, sillä ette varmaankaan ole koskaan\nrakastanut!\n\n-- Lapsi! vastasi Monte-Cristo.\n\n-- Täydellä rakkaudella rakastanut, sitä tarkoitan, jatkoi Morrel. --\nKatsokaahan, olen ollut sotilas siitä asti kuin kehityin mieheksi,\ntulin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaaksi, ennen kuin rakastuin, sillä\nsitä, mitä siihen asti olin tuntenut, ei voi rakkaudeksi sanoa. No\nniin, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana näin Valentinen, kaksi vuotta olen\nhäntä rakastanut, kahden vuoden ajan hän on avannut minulle sydämensä\nja minä olen lukenut siitä kaikki nuoren tytön ja naisen hyveet, sillä\nJumala oli ne siihen kirjoittanut. Kreivi, jos olisin saanut omakseni\nValentinen, olisin saanut loppumattoman, äärettömän, määräämättömän,\nliian suuren, liian täydellisen, tätä maailmaa varten liian\ntaivaallisen onnen. Maailma ei ole sitä minulle antanut, ja minun\ntäytyy sanoa teille, että ilman Valentinea ei maailma tarjoa minulle\nmuuta kuin epätoivoa ja tuskaa.\n\n-- Olen käskenyt teitä toivomaan, sanoi kreivi.\n\n-- Punnitkaa sananne, sanon kerran vielä, vastasi Morrel, -- te\nkoetatte lohduttaa minua, mutta jos minua lohdutatte, saatte minut\nmenettämään järkeni, koska herätätte minussa toivon nähdä Valentinen\njälleen.\n\nKreivi hymyili.\n\n-- Ystäväni, isäni, huudahti Morrel kiihkeästi, -- punnitkaa sananne,\nsillä kauhistun sitä vaikutusvaltaa, jota tahdotte minun suhteeni\nkäyttää. Punnitkaa sananne, sillä katsokaa, miten silmäni jälleen\nkirkastuvat, miten sydämeni jälleen voimistuu, punnitkaa sananne, sillä\nvoitte saada minut uskomaan ihmeisiin... Tottelisin teitä, vaikka\nkäskisitte minua nostamaan kiven Jairuksen tyttären haudalta; kävelisin\nlaineilla apostolin tavoin, jos viittaisitte minua lähtemään. Punnitkaa\nsananne!\n\n-- Toivo, ystäväni, sanoi kreivi vielä kerran.\n\n-- Ah, sanoi Morrel vaipuen innostuksensa kukkuloilta surunsa\nrotkoihin, -- ah, te leikitte kanssani. Olette kuin hyvä äiti, tai\noikeammin sanoen itsekäs äiti, joka hellillä sanoilla viihdyttää\nlapsensa tuskat, koska tämän huuto vihloo hänen korviaan. Ei, ystäväni,\ntein väärin käskiessäni teitä punnitsemaan sananne. Ei, älkää pelätkö\nmitään, minä hautaan suruni niin huolellisesti sydämeeni, kätken sen\nniin syvälle, piilotan sen niin tarkoin, ettei teidän tarvitse minua\nsääliäkään... Hyvästi, ystäväni, hyvästi!\n\n-- Päinvastoin, sanoi kreivi, -- tästä hetkestä alkaen, Maximilien,\nelät minun seurassani ja minun luonani, et jätä minua, ja viikon päästä\non Ranska jäänyt taaksemme.\n\n-- Ja kehotatteko minua yhä vain toivomaan?\n\n-- Kehotan, koska tiedän keinon, millä sinut parantaa.\n\n-- Kreivi, teette minut vielä entistäkin surullisemmaksi. Pidätte\nonnettomuuttani vain jokapäiväisenä suruna ja koetatte haihduttaa sen\njokapäiväisellä keinolla, matkustamisella.\n\n-- Mitä sinulle sanoisinkaan? vastasi Monte-Cristo. -- Uskon, että\ntäytän, mitä lupaan; anna minun kokeilla.\n\n-- Kreivi, te vain pitkitätte kuolinkamppailuani, ette muuta.\n\n-- Olet heikko mies, sanoi kreivi, -- ellet voi antaa ystävällesi\nmuutamaa päivää kokeiluaikaa. Tiedätkö, mitä kreivi Monte-Cristo voi\nsaada aikaan? Tiedätkö, että hän hallitsee monia maallisia voimia?\nTiedätkö, että hänellä on niin luja usko, että hän voi vaatia ihmeitä\nJumalalta: onhan Jumala sanonut, että uskon avulla voidaan siirtää\nvuoria? No niin, odota ihmettä, tai...\n\n-- Tai..., kertasi Morrel.\n\n-- Tai sanon sinua kiittämättömäksi.\n\n-- Säälikää minua, kreivi.\n\n-- Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin,\nsäälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut,\ntänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin,\nlasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista\nmyrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä\nValentine sai.\n\n-- Lupaatteko sen minulle?\n\n-- Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni,\nja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen\nsuloisuudesta.\n\n-- Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni\nmukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä\ntahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?\n\n-- Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä\ntunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi,\nettä tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten\npelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.\n\nMorrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.\n\n-- Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja\nsuloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta\nlupaathan odottaa siihen asti?\n\n-- Vannon sen, sanoi Morrel.\n\nMonte-Cristo sulki nuoren miehen syliinsä ja painoi hänet rintaansa\nvastaan.\n\n-- Ja tästä päivästä alkaen muutat asumaan minun luokseni, sanoi hän.\n-- Muutat asumaan Haydéen asuntoon, niin että saan tyttären sijasta\npojan.\n\n-- Haydéen! sanoi Morrel. -- Minne Haydée on joutunut?\n\n-- Hän matkusti pois viime yönä.\n\n-- Hän on jättänyt teidät?\n\n-- Hän odottaa minua... Ole siis valmis muuttamaan luokseni\nChamps-Elysées'n varrelle ja toimita minut kenenkään näkemättä täältä\npois.\n\nMaximilien kumarsi ja totteli aivan kuin lapsi tai apostoli.\n\n\n\n\n106. Jako\n\n\nSaint-Germain-des-Prés'n varrella olevassa hotellissa, jonka Albert de\nMorcerf oli valinnut äitinsä asunnoksi, asui toisen kerroksen pienessä\nhuoneistossa hyvin salaperäinen olento.\n\nSe oli mies, jonka kasvoja portinvartija ei ollut koskaan nähnyt, sillä\ntalvella oli hänellä aina kaulassaan leveä punainen huivi, jollaisia\nrikkaitten perheitten kuskit käyttävät odotellessaan isäntäväkeään\nteattereiden edustalla, ja kesällä hän aina niisti nenäänsä mennessään\nportinvartijan huoneen ohi. Vielä on lisättävä, ettei kukaan vakoillut\ntätä salaperäistä henkilöä, niin kuin olisi voinut otaksua, sillä\nlähistöön oli levinnyt huhu, että hän oli korkeassa arvoasemassa ja\nettä hänellä oli _pitkä käsi_, ja tämä seikka pakotti kaikki jättämään\nhänet rauhaan.\n\nHän kävi huoneistossaan aivan säännöllisesti, vaikkakin tuli toisinaan\nmyöhemmin, toisiaan aikaisemmin. Useimmiten hän kuitenkin ilmestyi\nsinne kello neljän aikaan eikä ollut koskaan siellä yötä.\n\nVaitelias palvelijatar, jonka huolena oli huoneiston kunnossapito,\nsytytti talvisin puoli neljältä tulen pesään ja toi kesäisin samaan\naikaan huoneeseen jäätelöä.\n\nNeljän aikaan salaperäinen henkilö sitten saapui, niin kuin olemme\nmaininneet.\n\nKahtakymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyivät vaunut hotellin eteen.\nMustaan tai tummansiniseen pukuun ja tiheään harsoon verhoutunut nainen\nastui ajoneuvoista, riensi kuin varjo portinvartijan oven ohi ja nousi\ntoiseen kerrokseen niin kepeästi, etteivät portaat vähääkään narisseet\nhänen jalkojensa alla.\n\nKukaan ei koskaan kysynyt häneltä, minne hän aikoi.\n\nHänen kasvojaan enemmän kuin salaperäisen herrankaan kasvoja ei\nportinvartijapariskunta siis koskaan nähnyt, eikä koko suuressa\nkaupungissa varmaankaan ollut toista avioparia, joka olisi voinut\nmoisen salaisuuden säilyttää.\n\nNainen ei tietysti mennyt toista kerrosta ylemmäksi. Hän kolkutti oveen\nerikoisella tavalla, ovi aukeni, sitten se sulkeutui, eikä enää\nkuulunut eikä näkynyt mitään.\n\nJonkin ajan kuluttua hän lähti hotellista yhtä varovaisesti kuin oli\ntullutkin. Hän lähti aina ensimmäisenä, harso silmillään, ja nousi\najoneuvoihin, jotka kääntyivät milloin millekin kadulle. Kahtakymmentä\nminuuttia myöhemmin poistui herra, peittäen kasvonsa joko\nkaulahuiviinsa tai nenäliinansa taakse ja katosi.\n\nSeuraavana päivänä sen jälkeen, kun kreivi Monte-Cristo oli käynyt\nDanglars'in luona ja kun Valentine oli haudattu, saapui salaperäinen\nasukas jo kello kymmenen aamulla eikä kello neljä, niin kuin\ntavallisesti. Melkein heti hänen jälkeensä tuli myös hunnutettu nainen\najurin vaunuissa ja nousi nopeasti portaita ylös.\n\nOvi aukeni ja sulkeutui.\n\nMutta ennen kuin ovi oli ennättänyt mennä kiinni, oli nainen\nhuudahtanut:\n\n-- Lucien, ystäväni!\n\nTällä tavoin portinvartija, joka tahtomattaan oli kuullut huudahduksen,\nsai tietää, että salaperäisen vuokralaisen nimi oli Lucien. Mutta kun\nhän oli mallikelpoinen portinvartija, päätti hän olla mainitsematta\nsiitä mitään vaimolleenkaan.\n\n-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi herra, jonka nimen naisen\nhätääntyminen tai into oli ilmaissut. -- Kertokaa!\n\n-- Ystäväni, voinko luottaa teihin?\n\n-- Varmasti, tiedättehän sen. Mitä on tapahtunut? Kirje, jonka sain\nteiltä tänä aamuna, teki minut hirveän levottomaksi. Se oli häthätää\nkirjoitettu ja sekava. Rauhoittakaa minua tai kertokaa asia koko\nkamaluudessaan.\n\n-- Lucien, suuria on tapahtunut! sanoi nainen luoden Lucieniin kysyvän\nkatseen. -- Herra Danglars on viime yönä lähtenyt pois.\n\n-- Lähtenyt? Herra Danglars lähtenyt pois! Minne hän on lähtenyt?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mitä! Ettekö tiedä? Hän on siis lähtenyt lopullisesti?\n\n-- Epäilemättä! Kello kymmenen illalla hän ajoi vaunuillaan Charentonin\ntulliportille; siellä odottivat postivaunut, hän astui niihin\nkamaripalvelijansa keralla ja ilmoitti kuskilleen menevänsä\nFontainebleauhon.\n\n-- No, mitä siihen sanoitte?\n\n-- Odottakaahan, ystäväni. Hän on jättänyt minulle kirjeen.\n\n-- Kirjeenkö?\n\n-- Niin, lukekaa.\n\nJa paronitar otti taskustaan avatun kirjeen ja ojensi sen Debraylle.\n\nDebray arkaili hiukan, aivan kuin olisi koettanut arvata kirjeen\nsisällystä tai harkinnut, miten menetellä sen johdosta. Sitten hän\nilmeisesti oli tehnyt päätöksensä ja luki:\n\n    Hyvä rouva ja uskollinen puolisoni.\n\nAivan huomaamattaan hän vaikeni ja katsoi paronittareen, joka punastui\nkorviaan myöten.\n\n-- Jatkakaa, sanoi rouva Danglars.\n\nDebray jatkoi:\n\n    Saadessanne tämän kirjeen ei teillä enää ole miestä! Älkää tulko\n    tarpeettoman rauhattomaksi, olette menettänyt miehenne samalla\n    tavoin kuin tyttärennekin. Ajan pitkin jotakin niistä kolmesta- tai\n    neljästäkymmenestä maantiestä, joita myöten päästään Ranskan\n    rajojen ulkopuolelle. Olen velvollinen antamaan teille selityksen,\n    ja koska olette järkevä nainen, selitänkin teille lähtöni syyt.\n\n    Kuulkaa siis:\n\n    Tänään tultiin minulta perimään viisi miljoonaa, suoritin ne;\n    melkein heti sen jälkeen tultiin perimään yhtä suurta summaa,\n    lykkäsin maksun huomiseen; nyt lähden pois välttääkseni\n    huomispäivää, joka voisi käydä liian vastenmieliseksi.\n\n    Ymmärrättehän tämän, rouvani ja kallis puolisoni? Minä sanon:\n    Ymmärrättehän, sillä tunnette raha-asiani yhtä hyvin kuin minä\n    ja paremminkin, sillä minä en voi sanoa, minne on mennyt minun\n    ennen jokseenkin suuri rikkauteni, te sitä vastoin voitte\n    varmaankin antaa siihen tyydyttävän vastauksen.\n\n    Naisillahan on erehtymättömän varma vaisto, ja he voivat itse\n    keksimänsä algebran avulla selittää ihmeenkin. Minä en tuntenut\n    muuta kuin numeroni, ja kun ne alkoivat pettää, en ollut enää\n    mistään selvillä. Oletteko koskaan ihmetellyt, kuinka nopeasti\n    olen sortunut? Eikö teitä koskaan ole häikäissyt sulavien\n    kultatankojeni hehku? Minä puolestani en ole nähnyt muuta kuin\n    tulen; toivottavasti teitä varten on jäänyt tuhkaan hiukan kultaa.\n\n    Tämä on lohdutuksenani lähtiessäni, rouvani ja viisas puolisoni,\n    muuten omatuntoni soimaisi minua siitä, että teidät hylkään.\n    Teille jää ystäviä, tuo mainitsemani tuhka ja ennen kaikkea muuta\n    vapaus, jonka täten annan teille.\n\n    Nyt on sopivaa liittää tähän pieni huomautus, joka koskee\n    yhdyselämäämme.\n\n    Niin kauan kuin toivoin teidän toimivan yhteisen kotimme parhaaksi\n    ja lisätäksenne tyttäremme rikkautta, suljin filosofina silmäni.\n    Mutta kun olette saattanut koko talon rappiotilaan, en tahdo olla\n    toisen miehen varallisuuden tukipylväänä.\n\n    Mennessäni kanssanne naimisiin olitte rikas, mutta maineenne oli\n    huono.\n\n    Suokaa anteeksi suorat sanani, mutta kun luultavasti puhelemme\n    kahden kesken, niin eihän minun tarvitse sanojani kaunistella.\n\n    Olen lisännyt rikkauttamme, joka viidentoista vuoden aikana\n    kasvamistaan kasvoi, siihen hetkeen asti, jolloin merkillinen\n    ja minulle vielä tähän asti selittämätön turmio tarttui siihen\n    ja kaatoi sen.\n\n    Te, rouva, olette toiminut ainoastaan oman varallisuutenne\n    kartuttamiseksi ja olette siinä onnistunutkin, siitä olen\n    aivan varma.\n\n    Jättäessäni teidät olette siis samanlainen kuin silloin, kun\n    teidät otin: rikas, mutta ette kunnioitettu.\n\n    Hyvästi.\n\n    Minäkin alan tästä päivästä alkaen työskennellä omaksi edukseni.\n\n    Olkaa varma siitä, että olen teille syvästi kiitollinen\n    antamastanne esimerkistä, jota tulen noudattamaan.\n\n    Teidän uskollinen aviomiehenne,\n    Paroni Danglars.\n\nParonitar oli silmillään seurannut Debraytä tämän pitkän ja tuskallisen\nlukemisen aikana. Vaikka nuori mies osasikin mainiosti hillitä itsensä,\nnäki rouva Danglars hänen kuitenkin pari kertaa punastuvan.\n\nLuettuaan kirjeen hän käänsi sen kokoon ja seisoi miettiväisenä.\n\n-- No? kysyi rouva Danglars levottomana, minkä mielentilan voi helposti\nymmärtää.\n\n-- No? kertasi Debray konemaisesti.\n\n-- Mitä ajattelette tämän kirjeen johdosta?\n\n-- En muuta kuin sitä, että paroni Danglars lähtiessään on aavistanut\njotakin.\n\n-- Epäilemättä. Mutta siinäkö on kaikki, mitä teillä on minulle\nsanottavaa?\n\n-- En ymmärrä teitä, sanoi Debray jääkylmästi.\n\n-- Hän on lähtenyt! Lähtenyt kokonaan pois! Lähtenyt aikomatta koskaan\npalata!\n\n-- Oh, sanoi Debray, -- älkää sellaista uskoko, paronitar.\n\n-- Hän ei palaa, sen sanon teille. Minä tunnen hänet, hän on\njärkähtämätön kaikissa niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat hänen\nomiin etuihinsa. Jos hän olisi arvellut, että minä voisin jollakin\ntavoin häntä hyödyttää, hän olisi ehdottomasti ottanut minut mukaansa.\nHän jättää minut Pariisiin, koska hänellä voi erostamme olla hyötyä.\nHän ei siis palaa koskaan, ja minä olen aivan vapaa, lisäsi rouva\nDanglars rukoilevalla äänellä.\n\nMutta Debray jätti hänen vetoomuksensa vastausta vaille.\n\n-- Mitä, sanoi paronitar viimein, -- ettekö edes vastaa minulle?\n\n-- Minulla ei ole teille muuta kuin yksi kysymys: mitä aiotte tehdä?\n\n-- Sitä juuri tulin teiltä kysymään, vastasi paronitar sykkivin\nsydämin.\n\n-- Ah, sanoi Debray, -- siis pyydätte minulta neuvoa?\n\n-- Niin, minä pyydän teiltä neuvoa, sanoi paronitar peloissaan.\n\n-- Jos kysytte minulta neuvoa, sanoi nuori mies kylmästi, -- niin\nkehotan teitä matkustamaan.\n\n-- Matkustamaan! sopersi rouva Danglars.\n\n-- Juuri niin. Sanoihan herra Danglars, että olette rikas ja aivan\nvapaa. Minun mielestäni on välttämätöntä, että häviätte Pariisista\nneiti Eugénien kihlauksen purkautumisen ja herra Danglars'in katoamisen\njälkeen. On välttämätöntä antaa ihmisten luulla, että teidät on hylätty\nja että olette köyhä. Kukaan ei antaisi vararikkoisen miehen vaimolle\nanteeksi sitä, että hän on rikas ja elää komeasti. Jääkää kahdeksi\nviikoksi Pariisiin, kertokaa kaikille parhaille ystävillenne, miten\nteidät on hylätty ja miten kaikki tapahtui, he kyllä kertovat\nsen ympäri maailmaa. Sitten jätätte komean kotinne, luovutte\njalokivistänne, luovutte pesäosuudestanne, ja kaikki ylistävät teidän\nsuurta epäitsekkyyttänne. He uskovat, että teidät on hylätty ja että\nolette köyhä, sillä minä yksin tiedän teidän todellisen varallisuutenne\nja olen valmis luovuttamaan teille osuutenne kunnon liittolaisena.\n\nDebray oli puhunut tyynesti ja välinpitämättömästi, mutta paronitar oli\nkuunnellut kauhuissaan ja epätoivoissaan.\n\n-- Hylätty! toisti hän. -- Niin, hylätty olen todellakin... Olette\noikeassa, eikä kukaan aavistakaan, kuinka hylätty olen.\n\nMuuta ei tämä ylpeä ja mielettömästi rakastava nainen saattanut sanoa\nDebraylle.\n\n-- Mutta rikas, hyvin rikas samalla kertaa, jatkoi Debray ottaen\nlompakostaan muutamia papereita ja levittäen ne pöydälle.\n\nRouva Danglars ei häntä pidättänyt, vaan koetti hillitä kiivaasti\nsykkivää sydäntään ja kyyneliään. Ja lopulta voitti oman arvon tunne,\nniin että hän saattoi olla itkemättä.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Debray, -- olemme noin kuusi kuukautta toimineet\nyhdessä. Te panitte liikkeen pohjaksi satatuhatta frangia. Tämän vuoden\nhuhtikuussa teimme liiton. Toukokuussa aloitimme toimintamme.\nToukokuussa voitimme neljäsataaviisikymmentäviisituhatta frangia.\nKesäkuussa voitto nousi yhdeksäänsataantuhanteen. Heinäkuussa tuli\nvoittoon lisää miljoona seitsemänsataatuhatta. Tiedättehän, että\nsilloin olivat kysymyksessä Espanjan valtiopaperit. Elokuun alussa\nmenetimme kolmesataatuhatta frangia, mutta viidentenätoista päivänä\nolimme sen korvanneet ja kuukauden lopussa olimme taas voitolla.\nTilimme liittomme alusta eilispäivään asti, jolloin päätin tilit,\nosoittavat voittoa kaksi miljoonaa neljäsataatuhatta, siis miljoona\nkaksisataatuhatta kummallekin meistä. Tämän lisäksi, sanoi Debray\nlukien tyynesti ja järjestelmällisesti aivan kuin pörssinvälittäjä\nmuistikirjastaan, -- tulee kahdeksankymmentätuhatta frangia korkoja\nedellä mainitusta huostaani uskotusta summasta.\n\n-- Mutta, keskeytti paronitar, -- mitä nuo korot merkitsevät, koska\nette ole koskaan lainannut rahoja muille?\n\n-- Anteeksi, sanoi Debray kylmästi, -- minulla oli täysi valtuutus\ntehdä ne korkoatuottaviksi ja olen sitä valtuutta käyttänyt. Teidän\nosallenne tulee siis korkorahoista neljäkymmentätuhatta frangia, ja kun\ntähän liitetään perustamissumma satatuhatta, niin saatte miljoonan\nkolmesataaneljäkymmentätuhatta frangia. Eilen muutin varovaisuuden\nvuoksi kaiken rahaksi, ne eivät siis kauan ole olleet liikkeestä\npoissa, niin kuin huomaatte; oli aivan kuin olisin aavistanut, että\nvaaditte minulta tilitystä. Rahanne ovat täällä osaksi seteleinä,\nosaksi pankkiosoituksina. Sanoin \"täällä\", ja se on totta, sillä en\npitänyt omaa kotiani kylliksi turvallisena paikkana enkä ketään\nnotaaria täysin luotettavana, ja kiinteimistöt olisivat vieläkin\nselvemmin ilmaisseet kaiken. Kun teillä ei ollut oikeutta ostaa\nmitään eikä omistaa mitään pesän ulkopuolella, säilytin tätä\nrahamäärää, joka nyt on ainoa omaisuutenne, seinään muuratussa\nkirstussa, tässä kaapissa, ja varmuuden vuoksi toimitin muuraustyön\nitse. -- Tässä, jatkoi Debray, avaten kaapin ja kirstun, --\ntässä on ensiksikin kahdeksansataa tuhannen frangin seteliä, jotka\nmuistuttavat isoa, rautakansiin sidottua kirjaa, sen lisäksi\npankkiosoituksia neljänsadantuhannen frangin arvosta. Tähän liitän\nkahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkokupongin ja summan täytteeksi\nsadanviidentoista frangin osoituksen pankkiirilleni, ja koska hän ei\nole herra Danglars, niin se lunastetaan, siitä voitte olla varma.\n\nRouva Danglars otti konemaisesti pankkiosoitukset, korkokupongin ja\nsetelit. Koko suuri omaisuus näytti jokseenkin vähäpätöiseltä pöydällä.\n\nSilmät kuivina, mutta povi aaltoillen pidätetyistä kyynelistä rouva\nDanglars kokosi kaiken, pisti rautakotelon käsilaukkuunsa,\npankkiosoitukset lompakkoonsa ja odotti kalpeana ja mykkänä seisten\njotakin hyvää sanaa lohdutuksekseen.\n\nMutta hän odotti turhaan.\n\n-- Nyt voitte tulla suurenmoisesti toimeen, sanoi Debray, -- teillä on\nnoin kuudenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot, ja se on paljon\nnaiselle, joka ei pariin vuoteen saa elää suurellisesti. Tällaisilla\ntuloilla voitte toteuttaa kaikki oikkunne, ja jos summa tuntuu teistä\nliian vähäiseltä, niin muistellen menneisyyttä annan teille luvan ottaa\nomasta osuudestani niin paljon kuin haluatte ja olen valmis tarjoamaan\nteille -- vaikkapa lainan muodossa -- kaiken osuuteni, nimittäin\nmiljoonan kuusikymmentätuhatta frangia.\n\n-- Kiitos, vastasi paronitar, -- kiitos, ymmärrättehän, että annatte\naivan liian paljon naisraukalle, joka ei aio pitkään aikaan esiintyä\nmuiden joukossa.\n\nDebray oli ensi hetkessä hämmästynyt, mutta tyyntyi ja teki liikkeen,\njoka tuntui kohteliaammalta kuin sanat: \"Tehkää niin kuin itse\nhaluatte!\"\n\nRouva Danglars oli varmaankin siihen asti vielä toivonut jotakin, mutta\nnähdessään Debrayn liikkeen, katseen ja äänettömän kumarruksen, hän\nnosti päänsä pystyyn, avasi oven ja kiivastumatta, panematta toimeen\nmitään kohtausta, mutta myös epäröimättä, hän riensi portaille\nsanomatta edes hyvästi miehelle, joka sillä tavoin antoi hänen lähteä.\n\n-- Kas niin! sanoi Debray hänen poistuttuaan. -- Tehköön kuinka\nkauniita päätöksiä tahansa, hän jää kyllä taloonsa asumaan, lukee\nromaaneja ja pelaa korttia, kun ei voi enää pelata pörssissä.\n\nHän tarttui muistikirjaansa ja pyyhkäisi huolellisesti viivan jokaisen\nmaksamansa rahaerän yli.\n\n-- Minulle jää miljoona kuusikymmentätuhatta frangia, sanoi hän. --\nMikä vahinko, että neiti Villefort on kuollut! Hän olisi joka suhteessa\nsopinut minulle, ja olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin.\n\nJa tapansa mukaan hän odotti rauhallisesti kaksikymmentä minuuttia,\njotta rouva Danglars olisi ennättänyt poistua, ja läksi sen jälkeen\nitse hotellista.\n\nSen huoneen yläpuolella, jossa Debray oli jakanut rouva Danglars'in\nkanssa kaksi ja puoli miljoonaa, oli huone, jossa oli entisiä\ntuttaviamme. Heillä on ollut siksi huomattava sija aikaisemmin\nkuvaamissamme tapauksissa, että lukija heidät varmaankin mielellään\njälleen kohtaa.\n\nHe olivat Mercedes ja Albert.\n\nMercedes oli muutamassa päivässä paljon muuttunut. Hän ei rikkautensa\npäivinä ollut koskaan esiintynyt prameilevalla loistolla, joka painaa\nihmisiin sellaisen leiman, ettei heitä tunnekaan enää samoiksi, kun he\nottavat ylleen yksinkertaisen puvun. Hän ei myöskään ollut joutunut\nniin suureen köyhyyteen, että hänen olisi täytynyt ottaa ylleen\npuutteen viitta; ei, mutta Mercedes oli muuttunut sen vuoksi, etteivät\nhänen silmänsä enää loistaneet, suunsa ei hymyillyt, hän oli tullut\naraksi, eikä hänen kieleltään enää sinkoillut älykkäitä sukkeluuksia.\n\nMercedes oli jättänyt entisen ympäristönsä ja valinnut itselleen uuden,\nmutta ei osannut kotiutua. Hän oli ikään kuin tullut kirkkaasti\nvalaistusta salongista pimeään. Ei kuningatarkaan joutuessaan\npalatsistaan halpaan majaan tunne olevansa kotonaan kantaessaan\nkivivateja pöytään tai mennessään halvalle vuoteelle nukkumaan.\n\nKaunis katalonialainen, ylhäinen kreivitär oli menettänyt ylpeän\nkatseensa ja hurmaavan hymynsä, sillä hän ei nähnyt ympäristössään\nmitään silmälle mieluista. Huonetta verhosivat harmaat seinäpaperit,\njotka isäntä oli valinnut, koska ne parhaiten kestivät lian; lattialla\nei ollut mattoja, huonekalut olivat sellaisia, että ne ehdottomasti\nvetivät huomion puoleensa valheellisen prameutensa vuoksi. Ne\nloukkasivat sellaisen ihmisen silmää, joka oli tottunut elämään\nsopusointuisessa ympäristössä.\n\nRouva Morcerf oli elänyt täällä siitä asti, kun hän lähti kodistaan.\nHänen päätään huimasi tämä ainainen hiljaisuus, niin kuin matkustajan\npäätä huimaa syvänteen reunalla. Huomatessaan Albertin tavan takaa\nkatsovan salaa häneen nähdäkseen, millä mielellä hän oli, hän pakotti\nhuulilleen hymyn, joka ei yltänyt silmiin asti, vaan muistutti vain\nkajastusta, valoa, joka ei lämmitä.\n\nAlbert puolestaan oli huolissaan, kiusaantunut, sillä hänenkin oli\nvaikea mukautua uuteen asemaansa. Hän tahtoi mennä kävelemään ilman\nhansikkaita, mutta huomasi kätensä liian valkeiksi; hän tahtoi käydä\njalkaisin kaupungilla, mutta huomasi kiiltonahkaiset kenkänsä liian\nhienoiksi.\n\nMutta nämä molemmat jalot ja älykkäät olennot, jotka äidin- ja\npojanrakkaus erottamattomasti oli toisiinsa liittänyt, olivat oppineet\nymmärtämään toisiaan sanaakaan sanomatta, ja hyvien ystävien tavoin he\neivät salanneet toisiltaan mitään sellaista, mistä jokapäiväinen elämä\nriippuu.\n\nAlbert olisi rohkeasti voinut sanoa äidilleen:\n\n-- Äiti, nyt meillä ei ole enää rahaa.\n\nMercedes ei koskaan ollut tuntenut puutetta sanan varsinaisessa\nmerkityksessä. Hän oli kyllä joskus nuoruudessaan puhunut köyhyydestä,\nmutta se ei ollut samaa. Catalansissa Mercedes oli yhtä ja toista\nvailla, mutta hän ei kärsinyt mitään puutetta. Kun verkot olivat\nhyvässä kunnossa, sai kaloja; kun myi kaloja, niin voi pitää verkot\nhyvässä kunnossa.\n\nKun hänellä sitä paitsi ei ollut ystäviä, vaan ainoastaan rakkautensa,\njolla ei ollut mitään yhteistä hänen jokapäiväisen toimeentulonsa\nkanssa, ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin omaa toimeentuloaan. Hän\noli kyllä silloin jakanut auliisti siitä vähästä mitä hänellä oli,\nmutta nyt hänen oli pidettävä huolta kahdesta, eikä hänellä ollut\nmitään sitä varten.\n\nTalvi lähestyi. Alastomassa ja kylmässä huoneessaan Mercedeksellä ei\nollut tulta, hänellä, jonka talossa lämmityslaitos lämmitti huoneet\neteisestä budoaariin asti. Hänellä, jolla oli ollut tavattoman\nkallisarvoinen kasvihuone, ei ollut ainoatakaan kukkasta.\n\nMutta olihan hänellä poikansa...!\n\nKuvitteluilla kiihotettu velvollisuudentunto oli tähän asti pitänyt\nheitä jokapäiväisen elämän yläpuolella. Mutta tämä innostus oli\njäähtynyt, ja heidän oli täytynyt vähitellen laskeutua unelmien maasta\ntodellisuuteen.\n\nKun unelmat oli tuhlattu, täytyi ruveta keskustelemaan jokapäiväisistä\nasioista.\n\n-- Äiti, sanoi Albert samana hetkenä, jolloin rouva Danglars astui\nportaita alas, -- laskekaamme, kuinka paljon meillä on. Minun täytyy\nolla selvillä koko summasta voidakseni tehdä suunnitelmani.\n\n-- Paljonko meillä on, -- ei mitään, sanoi Mercedes surullisesti\nhymyillen.\n\n-- On kyllä, äiti, meillä on kaikkiaan kolmetuhatta frangia, ja näillä\nkolmellatuhannella frangilla aion järjestää elämämme suloiseksi.\n\n-- Lapsi! huokasi Mercedes.\n\n-- Pahaksi onneksi olen tuhlannut siksi paljon rahaa, että tunnen,\nminkä arvoista se on, sanoi nuori mies. -- Kolmetuhatta frangia on\ntavattoman paljon, ja olen sen varaan rakentanut tulevaisuuden, joka on\nihmeellisen varma.\n\n-- Niin sinä sanot, ystävä parka, jatkoi äiti. -- Mutta ensiksikin,\notammeko nuo kolmetuhatta frangia vastaan? sanoi Mercedes punastuen.\n\n-- Olemmehan sen jo päättäneet, sanoi Albert varmalla äänellä. --\nOtamme ne vastaan sitä suuremmalla syyllä, kun ne eivät ole vielä\nhallussamme, vaan pienessä puutarhassa Marseillessa Meilhan-kadun\nvarrella. Kahdellasadalla frangilla pääsemme molemmat Marseilleen.\n\n-- Kahdellasadalla frangilla! sanoi Mercedes. -- Kuinka se voi olla\nmahdollista?\n\n-- Olen ottanut selkoa diligenssi- ja höyrylaivakonttoreista ja olen\ntehnyt laskelmani. Te ajatte diligenssillä Châlons'iin. Äiti,\nnäettehän, että kohtelen teitä aivan kuin kuningatarta, olen sitä\nvarten varannut kolmekymmentäviisi frangia.\n\nAlbert tarttui kynään ja kirjoitti:\n\n    Diligenssi 35 fr.\n    Châlons'ista Lyoniin höyrylaivassa 6 fr.\n    Lyonista Avignoniin jälleen laivassa 16 fr.\n    Avignonista Marseilleen 7 fr.\n    Matkakuluja 50 fr.\n    Summa 114 fr.\n\n-- Merkitkäämme satakaksikymmentä, lisäsi Albert nauraen, --\nhuomaattehan, äiti, kuinka antelias olen?\n\n-- Entä sinä, poikaparka?\n\n-- Ettekö ole huomannut, että varaan itseäni varten kahdeksankymmentä\nfrangia. Nuori mies ei kaipaa matkalla mukavuuksia. Sitä paitsi olen\ntottunut matkustamaan.\n\n-- Postivaunuissa ja kamaripalvelija mukanasi.\n\n-- Kaikilla tavoin, äiti.\n\n-- Olkoonpa niin, sanoi Mercedes, -- mutta mistä saamme nuo kaksisataa\nfrangia.\n\n-- Ne ovat tässä, ja niiden lisäksi vielä kaksisataa. Myin kelloni\nsadasta frangista ja vitjat kolmestasadasta. Mikä onni! Vitjat\nolivat kolme kertaa niin kalliit kuin kello! Tässäkin taas näkee, mitä\nylellisyys merkitsee! Olemme siis rikkaita, koska niiden\nsadanneljäntoista frangin sijasta, jotka olisitte tarvinnut matkaanne\nvarten, saattekin kaksisataaviisikymmentä.\n\n-- Mutta olemmehan tähän hotelliinkin velkaa.\n\n-- Kolmekymmentä frangia, mutta ne minä maksan minulle jääneistä\nsadastaviidestäkymmenestä. Asia on siis päätetty. Ja kun en tarvitsisi\nmuuta kuin kahdeksankymmentä frangia matkaani varten, niin näettehän,\nettä elän aivan ylellisesti. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. -- Mitä\nsanotte tästä, äiti?\n\nAlbert otti taskustaan kultalukolla suljettavan muistikirjan, jonka hän\noli joskus ostanut tai jonka oli hänelle lahjoittanut joku noista hänen\noveaan kolkuttaneista salaperäisistä naisista. Albert otti\nmuistikirjasta tuhannen frangin setelin.\n\n-- Mitä tämä on? kysyi Mercedes.\n\n-- Tuhat frangia, äiti. -- Vakuutan, aivan oikea.\n\n-- Mutta mistä tämä seteli on tullut?\n\n-- Kuulkaahan minua tyynesti, äiti.\n\nJa Albert nousi, suuteli äitiään molemmille poskille ja jäi katselemaan\nhäntä.\n\n-- Ette voi kuvitellakaan, äiti, kuinka kaunis te olette mielestäni!\nsanoi nuori mies syvällä pojanrakkaudella. -- Te olette todellakin\nkaunein ja samalla jaloin nainen, minkä olen maailmassa tuntenut!\n\n-- Rakas lapsi, sanoi Mercedes koettaen turhaan pidättää kyyneltä, joka\nkimalteli hänen silmänurkassaan.\n\n-- Ei puuttunut enää muuta kuin että tulitte onnettomaksi, ja\nrakkauteni muuttui jumaloimiseksi.\n\n-- En ole onneton, niin kauan kuin minulla on poikani, sanoi Mercedes.\n-- Minä en tule onnettomaksi, niin kauan kuin saan pitää hänet.\n\n-- Se on kyllä totta, sanoi Albert, -- mutta nyt tulee koettelemus.\nMuistattehan, äiti, mitä olemme sopineet?\n\n-- Olemmeko jotakin sopineet? kysyi Mercedes.\n\n-- Olemme, että te jäätte asumaan Marseilleen ja että minä lähden\nAfrikkaan, jossa teen uuden nimeni kunnioitetuksi.\n\nMercedes huokasi.\n\n-- No niin, äiti, eilisestä asti olen kuulunut spahiväkeen, lisäsi\nnuori mies luoden katseensa alas häveten, tajuamatta, kuinka jaloa oli\nhänen vapaaehtoinen arvonalennuksensa. -- Mielestäni oli ruumiini omani\nja voin sen siis myydä. Eilen astuin toisen sijasta väkeen. Olen myynyt\nitseni, niin kuin sanotaan, jatkoi hän koettaen hymyillä, -- ja sain\nsuuremman hinnan kuin luulinkaan, nimittäin kaksituhatta frangia.\n\n-- Siis nuo tuhat frangia...? sanoi Mercedes vapisten.\n\n-- Ovat puolet summasta, äiti. Toinen puoli maksetaan vuoden päästä.\n\nMercedes loi katseensa taivasta kohden, eikä hänen silmiensä ilmettä\nvoi millään sanoilla kuvata. Kaksi silmänurkkiin pysähtynyttä kyyneltä\nvieri pitkin hänen poskiaan.\n\n-- Veresi hinta! sopersi hän.\n\n-- Niin kyllä, jos minut surmataan, äiti, sanoi Albert nauraen, --\nmutta suoraan sanoen aion puolustaa nahkaani viimeiseen asti. En ole\nkoskaan tuntenut niin suurta elämänhalua kuin juuri nyt.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Mercedes.\n\n-- Ja minkä tähden juuri minun pitäisi kaatua, äiti? Kaatuiko\nLamorcière, tuo Etelä-Ranskan toinen Ney? Kaatuiko Changarnier?\nKaatuiko Bedeau? Kaatuiko Morrel, jonka molemmat tunnemme?\nAjatelkaahan, äiti, kuinka hauskaa on nähdä minun palaavan komeassa\nunivormussani? Minä vakuutan, että aion näyttää siinä asussa komealta\nja olenkin valinnut tämän rykmentin sulasta turhamaisuudesta.\n\nMercedes huokasi koettaen samalla hymyillä. Hellä äiti ymmärsi, ettei\nhänen sopinut antaa poikansa yksin kantaa uhrautumisen taakkaa.\n\n-- Näettehän, äiti, sanoi Albert, -- että tällä tavoin on teille taattu\njo yli neljätuhatta frangia, ja näillä neljällätuhannella frangilla\nelätte kaksi vuotta.\n\n-- Niinkö arvelet? sanoi Mercedes.\n\nMercedes lausui nämä sanat tahtomattaan, ja niissä kaikui niin syvä\ntuska, että Albert sen huomasi. Hän tarttui äitinsä käteen ja pusersi\nsitä hellästi sanoen:\n\n-- Niin, te elätte!\n\n-- Minä elän! huudahti Mercedes, -- mutta ethän sinä lähde, ethän,\npoikani?\n\n-- Äiti, minä lähden, sanoi Albert tyynesti ja varmasti. --\nRakastattehan minua siksi paljon, ettette salli minun viettää\ntoimetonta elämää rinnallanne. Sitä paitsi olen jo kirjoittanut nimeni.\n\n-- Sinä teet niin kuin itse tahdot, poikani; minä teen niin kuin Jumala\ntahtoo.\n\n-- En niin kuin itse tahdon, äiti, vaan niin kuin järki ja\nvälttämättömyys määräävät. Olemmehan me kaksi epätoivon partaalla. Mitä\nmerkitsee elämä meille tänä hetkenä? Mitä merkitsee elämä minulle?\nHyvin vähän, ellei teitä olisi, sen voitte uskoa, sillä ellei teitä\nolisi ollut, olisin lopettanut elämäni sinä päivänä, jolloin kadotin\nuskoni isääni ja luovuin hänen nimestään. Minä elän, jos annatte\nminulle vielä toivon mahdollisuuden. Jos saan pitää huolta\ntulevaisuudestanne, karttuvat voimani kaksinkertaisiksi. Menen Algerian\nkuvernöörin luo, hän on jaloluontoinen mies ja ennen kaikkea sotilas;\nkerron hänelle surullisen elämäntarinani ja pyydän häntä toisinaan\nluomaan silmänsä sinne, missä olen, ja jos hän pitää sanansa, jos hän\nnäkee minun toimivan, niin ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut, olen\njoko upseeri tai kuollut. Jos pääsen upseeriksi, on elämämme turvattu,\nsillä minulla on silloin rahoja meitä molempiakin varten ja samalla\nnimi, josta olemme molemmat ylpeitä, koska se on oikeastaan teidän\nsukunimenne. Jos kaadun ... no niin, jos kaadun, silloin tekin\nkuolette, rakas äiti, ja tuskamme on loppunut.\n\n-- Hyvä on, vastasi Mercedes luoden Albertiin ilmeikkään katseensa, --\nolet oikeassa, poikani. Todistakaamme ihmisille, jotka tarkkaavat meitä\nja seuraavat tekojamme, että olemme ansainneet ainakin sääliä.\n\n-- Mutta heittäkää kaikki synkät ajatukset, äiti! huudahti nuori mies.\n-- Minä vannon, että olemme tai ainakin voimme tulla onnellisiksi.\nOlettehan viisas ja alistuvainen nainen; minä puolestani olen\ntoivottavasti tullut vaatimattomaksi ja päässyt intohimoista. Kun\nkerran olen sotaväessä, olen rikas, ja kun te olette päässyt Dantèsin\nasuntoon, olette turvassa. Koettakaamme, äiti, koettakaamme elää niin!\n\n-- Niin, koettakaamme, sillä sinun pitää saada elää ja tulla\nonnelliseksi, vastasi Mercedes.\n\n-- Olemme siis jakaneet omaisuutemme, jatkoi nuori mies teeskennellen\nsuurta huolettomuutta. -- Voimme vaikka jo tänään lähteä. Menen\ntilaamaan teille paikan.\n\n-- Entä sinä itse, poikani?\n\n-- Minun täytyy jäädä tänne vielä pariksi päivää. Tämä on eromme alku,\nja meidän täytyy tottua siihen. Minun täytyy saada muutamia suosituksia\nja tietoja Afrikasta. Tapaan teidät kyllä Marseillessa.\n\n-- Lähtekäämme siis, sanoi Mercedes kietoutuen mustaan shaaliin,\nainoaan, minkä hän oli ottanut matkaansa; se oli sattumalta mustaa\nkashmiria ja tavattoman kallisarvoinen. -- Lähtekäämme!\n\nAlbert kokosi kiireesti paperinsa, soitti kelloa maksaakseen hotellin\nisännälle kolmekymmentä frangia, tarjosi käsivartensa äidilleen ja\nastui portaita alas. Eräs herra kulki heidän edellään. Hän kuuli\nsilkkihameen kahinan portailla ja kääntyi.\n\n-- Debray! sopersi Albert.\n\n-- Te, Morcerf! vastasi ministerinsihteeri pysähtyen.\n\nUteliaisuus sai Debrayssa voiton halusta pysyä tuntemattomana. Olihan\nAlbert sitä paitsi hänet jo tuntenutkin.\n\n-- Morcerf! huudahti Debray uudestaan.\n\nMutta kun hän huomasi puolihämärässä rouva Morcerfin nuorekkaan\nvartalon ja mustan harson, niin hän jatkoi hymyillen:\n\n-- Anteeksi, en tahdo teitä häiritä, Albert.\n\nAlbert ymmärsi Debrayn ajatuksen.\n\n-- Äiti, sanoi hän kääntyen Mercedeksen puoleen, -- tässä on herra\nDebray, sisäasiainministerin sihteeri, entinen ystäväni.\n\n-- Mitä! Entinenkö? sopersi Debray. -- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, herra Debray, että minulla ei enää ole ystäviä eikä\nsaakaan olla, jatkoi Albert. -- Kiitän teitä siitä, että minut vielä\ntunsitte.\n\nDebray astui pari porrasta ylemmäksi ja pusersi lujasti Albertin kättä.\n\n-- Uskokaa sanojani, rakas Albert, lausui hän heltyen, -- uskokaa\nsanojani, olen ottanut koko sydämelläni osaa teitä kohdanneeseen\nonnettomuuteen ja olen valmis kaikin tavoin auttamaan teitä.\n\n-- Kiitos, sanoi Albert hymyillen, -- mutta keskellä tätä onnettomuutta\nolemme pysyneet siksi varakkaina, ettei meidän tarvitse turvautua\nkehenkään. Lähdemme Pariisista, ja kun olemme päässeet perille, jää\nmeille vielä viisituhatta frangia.\n\nPuna nousi Debrayn otsalle, -- hänellähän oli miljoona taskussaan. Ja\nniin runoton kuin hänen tyyni mielensä olikin, ei hän voinut olla\najattelematta, että tässä samassa talossa oli ollut äsken kaksi naista,\njoista toinen, ansaittuaan täydellisesti häntä kohdanneen häväistyksen,\nlähti täältä köyhänä, vaikka hänen viittansa suojassa olikin\npuolitoista miljoonaa frangia, jota vastoin toinen, joka aivan syyttä\noli saanut kärsiä, otti onnettomuuden vastaan ylevänä ja piti itseään\nrikkaana omistaessaan muutaman rovon.\n\nTämä vertailu tyrehdytti kaikki kohteliaat lauseet hänen huulilleen,\nhän sopersi vain muutamia jokapäiväisiä kohteliaisuuksia ja riensi\nnopeasti portaita alas.\n\nSinä päivänä hänen alaisensa virkamiehet saivat kärsiä hänen huonosta\ntuulestaan.\n\nMutta illalla hän osti Madeleine-bulevardin varrelta hyvin komean\nrakennuksen, joka tuotti hänelle vuosittain viisikymmentätuhatta.\n\nSeuraavana päivänä samaan aikaan kun Debray allekirjoitti kauppakirjan\nkello viisi illalla, rouva Morcerf syleili hellästi poikaansa ja nousi\ndiligenssiin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.\n\nEräs mies oli diligenssitalon pihalla piilossa kaari-ikkunan takana.\nHän näki Mercedeksen astuvan vaunuihin, näki diligenssin loittonevan ja\nAlbertin poistuvan.\n\nSilloin hän painoi kätensä otsalleen, jossa epäilys asui, ja huokasi:\n\n-- Millä tavalla voin palauttaa näille kahdelle viattomalle ihmiselle\nonnen, jonka heiltä olen riistänyt? Jumala auttakoon siinä minua.\n\n\n\n\n107. Leijonanluola\n\n\nSe osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat\nrikolliset, on Saint-Bernard'in piha.\n\nVarkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen\nvuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä\nrautoja ja toisinaan vartijoitakin.\n\nSe on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta\nvertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat\nhuolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja\nkylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu\nvirkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun\nettä viekkauden avulla.\n\nTavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet\nosuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän\nruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta\nvarhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta\nhioo mestauskirvestä.\n\nHeidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon\naurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He\npuhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien\nsilmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan\npois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa\nyhteiskunnan sulatusuunista.\n\nSaint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on\npitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat\nkolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä\nvangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja\nkostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden\nristikkojen lävitse.\n\nMutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin\nvankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on\nluettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin\nharvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle\nkuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.\n\nTässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori\nmies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.\n\nHäntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli\nhänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa\neivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä\neheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä\nsiveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno,\nvaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan\nkulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.\n\nMuutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin\npukuhuolia.\n\n-- Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.\n\n-- Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, -- ja jos hänellä\nvain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista\nvalkohansikkaisista herroista.\n\n-- Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät\nkovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja\nperhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat\nrepineet noin hienon puvun!\n\n-- Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, -- sillä hän on\ntehnyt vaikka mitä ... ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä\nnoin nuori! Se on suurenmoista!\n\nJa tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä\nylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei\nerottanut.\n\nJärjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan\nedessä ja jota vastaan vartija nojasi.\n\n-- Kuulkaahan, herra, sanoi hän, -- lainatkaahan minulle kaksikymmentä\nfrangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän\ntarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia\nmiljoonia kuin teillä ropoja... Kas niin, antakaahan kaksikymmentä\nfrangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa\naamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää\nhännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa... Mikä puku prinssi\nCavalcantille!\n\nVartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes\nnauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien\nmuiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai\noikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.\n\n-- Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, -- minä toimitan teidät\nmenettämään paikkanne.\n\nNämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti\nnauramaan näille sanoille.\n\n-- Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, -- että tällä kurjalla\nsummalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun\nottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.\n\n-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. --\nKaikesta näkyy, että hän on hieno mies.\n\n-- Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija\nnojaten toiseen olkapäähänsä, -- onhan teidän velvollisuutenne auttaa\ntoveria.\n\n-- Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. --\nÄlkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.\n\nVarkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua\nylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden\nkuin Andrean sanojen vuoksi.\n\nVartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian\nkorkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta\ntehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan\nvaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.\n\nVarkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:\n\n-- Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!\n\nTämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa\nepäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.\n\nToiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu\nhiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa,\nsolmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.\n\n-- Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.\n\nMutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan\nkielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista\nmerkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen\nvapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.\n\nHeti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän\njälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että\nvangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.\n\nJoukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui\nheti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä\njohtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.\n\nAndrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.\n\nÄkkiä kuului ristikon luota ääni.\n\n-- Benedetto! huusi tarkastaja.\n\nVartija päästi saaliinsa irti.\n\n-- Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.\n\n-- Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.\n\n-- Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra,\nsallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.\n\nJa Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan\nolevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin\nihmettelemään.\n\nHän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan\nollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori\nmies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt\nvangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.\n\n-- Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. -- Sen\nnäkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle\nannetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on\ntarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut,\nmutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois\nsuojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin,\nkun luulin vaipuvani syvyyteen. -- Miksi nyt menettelisin\najattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän\nvoi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla\npakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut\nsyyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että\nminut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin...\n\nAndrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli\nuhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt\nvankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen\nluonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi\nsiitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian\npitkäksi.\n\nJuuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet\nkeskusteluhuoneeseen.\n\nAndrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut\nsaapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään.\nVierailu oli siis aivan odottamaton.\n\nKeskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja\nsynkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena\nristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.\n\n-- Ah! Andrea sävähti.\n\n-- Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.\n\n-- Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.\n\n-- Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.\n\n-- Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat\nseinillä oli. -- Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.\n\n-- Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoi\nBertuccio.\n\n-- Niin, sanoi Andrea.\n\n-- Hyvä on.\n\nJa Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle\nvahdille ja sanoi:\n\n-- Lukekaa!\n\n-- Mitä se on? kysyi Andrea.\n\n-- Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja\nantaa minun puhua kanssasi.\n\n-- Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.\n\nMutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:\n\n-- Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu!\nTahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella\nkanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani... Tuntematon\nsuosijani on lähettänyt Bertuccion.\n\nVartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten\nmolemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan\npihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.\n\nHuone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet\ntavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja\npöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.\n\nBertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.\n\n-- Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, -- mitä asiaa sinulla on minulle?\n\n-- Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.\n\n-- Puhu sinä ensin...\n\n-- En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut\ntänne minua tapaamaan.\n\n-- Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja\nmurhannut.\n\n-- Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut\ntulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä\ntuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä.\nPuhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?\n\n-- Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.\n\n-- Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme\ntarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?\n\n-- Ei kukaan.\n\n-- Mistä tiesitte, että olin vankilassa?\n\n-- Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka\nratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä...\n\n-- Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla\nsanotaan... Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.\n\n-- Mikä minä sitten olen?\n\n-- Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni... En luule, että te\nannoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut\nmenemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle\nitalialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä\nhienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin\nyhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen\nprokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan,\nsiitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa\nsiihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni...\nPuhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa...\n\n-- Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?\n\n-- Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon\nkasvatusisäni.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.\n\n-- Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö\ntarkoitat?\n\n-- Luultavasti samaa.\n\n-- Kreivi Monte-Cristoa siis?\n\n-- Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen\nsyliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: \"Isäni, isäni!\"\n\n-- Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. -- Se nimi ei\nsaa kuulua tuollaisen miehen huulilta.\n\n-- Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta\nkäytöksestä. -- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla\nsinunkaltaistasi konnaa poikana.\n\n-- Pois kaikki suuret sanat...\n\n-- Ole varuillasi!\n\n-- Vai uhkauksia...! Minä en pelkää ... minä aion sanoa julkisesti...\n\n-- Luuletko, että olet tekemisissä kaltaistesi kääpiöiden kanssa,\nsanoi Bertuccio tyynesti ja katsoi Andreaan niin terävästi, että tämä\nvavahti sielun pohjia myöten, -- luuletko olevasi tekemisissä\nrangaistusvankilassa saamiesi tuttavien taikka ylhäisten maailman\nnarrien kanssa...? Benedetto, olet pelottavan miehen käsissä, tämä käsi\non valmiina aukeamaan sinulle, käytä sitä hyväksesi. Älä leiki\nsalamalla, jonka hän hetkiseksi laskee kädestään, mutta johon hän voi\ntarttua heti, kun koetat estää häntä liikkumasta vapaasti.\n\n-- Isäni ... tahdon tietää, kuka isäni on..., intti nuori mies. --\nTahdon sen tietää, vaikka surma minut perisi. Mitä minä välitän\nhäväistyksestä, hyvästä nimestä, maineesta ... reklaamista ... niin\nkuin Beauchamp sanoo. Hienon maailman ihmiset menettäkööt minun\npuolestani häväistysjutussa korvaamattomia arvoja, vaikka heillä onkin\nrikkautensa ja vaakunakilpensä... Kuka siis on isäni?\n\n-- Olen tullut sitä sinulle ilmoittamaan.\n\n-- Ah, huudahti Benedetto silmät ilosta kiiluen.\n\nSamassa aukeni ovi ja vartija sanoi kääntyen Bertuccion puoleen:\n\n-- Anteeksi, hyvä herra, mutta tutkintotuomari odottaa vangittua.\n\n-- Se on viimeinen kuulustelu, sanoi Andrea arvokkaasti\ntaloudenhoitajalle. -- Hitto periköön tuon häiritsijän.\n\n-- Minä palaan huomenna, sanoi Bertuccio.\n\n-- Hyvä on! sanoi Andrea. -- Herrat vartijat, olen käytettävissänne...\nHyvä herra, jättäkäähän kymmenkunta kultarahaa vankilankonttoriin, että\nsaan hankituksi tänne kaikkea, mitä tarvitsen.\n\n-- Hyvä on, sanoi Bertuccio.\n\nAndrea ojensi hänelle kätensä, mutta Bertuccio piti omansa taskussaan\nja kilisteli kultarahoja.\n\n-- Sitä juuri tarkoitinkin, sanoi Andrea yrittäen hymyillä, vaikkakin\nBertuccion omituinen rauhallisuus masensi häntä. -- Olisinkohan\nerehtynyt! sanoi hän noustessaan pitkänomaisiin ja ristikoilla\nvarustettuihin vaunuihin, joita sanotaan salaattikoriksi. --\nSaammepahan nähdä! Siis huomiseen, lisäsi hän kääntyessään Bertuccioon\npäin.\n\n-- Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.\n\n\n\n\n108. Tuomari\n\n\nMuistammehan, että apotti Busoni oli jäänyt kahden kesken Noirtier'n\nkanssa vainajan huoneeseen, kun he jäivät valvomaan nuoren tytön\nruumiin ääreen. Ehkäpä apotin hurskaus ja suuri ihmisrakkaus ja hänen\nvakuuttavat sanansa olivat antaneet vanhukselle rohkeutta, sillä\nsaatuaan keskustella papin kanssa Noirtier oli päässyt epätoivostaan, ja\nsen sijaan oli tullut suuri alistuminen, rauha. Se ihmetytti kaikkia,\njotka muistivat hänen suuren rakkautensa Valentineen. Herra Villefort\nei ollut nähnyt vanhusta sen aamun jälkeen, jolloin Valentine kuoli.\nPalvelusväki oli uutta, hänellä ja Noirtier'lla oli kummallakin\nkamaripalvelija ja rouva Villefort'in palveluksessa oli kaksi naista.\nTalonväen keskinäinen kylmäkiskoisuus oli entistä suurempi.\nTuomioistuimen piti aloittaa toimintansa kolmen päivän kuluttua, ja\nVillefort tutki kuumeentapaisesti Caderoussen murhaajasta kerääntyneitä\nasiapapereita. Tämä juttu oli Pariisissa herättänyt tavattoman suurta\nhuomiota, niin kuin kaikki muukin, mihin Monte-Criston kreivi oli\nsekaantunut. Todistukset eivät olleet sitovia, sillä ne perustuivat\nkirjoitettuun tiedonantoon, jonka oli laatinut kuoleva rikosvanki,\nsyytetyn entinen rikostoveri, ja hänen syytöksensä pohjana saattoi olla\nvain viha tai kosto. Prokuraattori oli kuitenkin tullut siihen\nkamalaan varmuuteen, että Benedetto todellakin oli syyllinen, ja hän\ntoivoi saavansa vaikeasta oikeudenkäyntikamppailusta tyydytystä\nitserakkaudelleen: mikään muu tunne ei enää olisi saanut hänen\njähmettynyttä sydäntään väräjämään.\n\nAsia alkoi siis selviytyä, sillä Villefort oli tehnyt työtä\nkuumeentapaisesti aloittaakseen tällä jutulla istuntokauden. Hänen\ntäytyikin sulkeutua lukkojen taakse päästäkseen vastaamasta niille\nmonille, jotka rukoilivat häneltä pääsylippuja istuntosaliin.\n\nKoska suru Valentinen kuolemasta oli vielä siksi veres, ei kukaan\nihmetellyt, että isä ryhtyi sellaisella innolla hoitamaan virkaansa,\nkoska se oli ainoa askartelu, joka saattoi tuottaa hänelle huojennusta\nsurussa.\n\nSeuraavana päivänä sen jälkeen, kun Bertuccio oli toisen kerran käynyt\nBenedetton luona ilmoittamassa, kuka hänen isänsä oli, oli\nprokuraattori nähnyt herra Noirtier'n. Päivä oli sunnuntai;\nprokuraattori oli työstä uupunut ja meni puutarhaan ja käveli siellä\nsynkkänä, kumaraisena. Kuten muinoin Tarquinius hän löi kepillään\npisimpien unikoiden siemenkotelot irti ja katkoi tien vieressä\nkasvavien syysruusujen kukat, jotka olivat kuin haamuja menneen\nvuodenajan kukkaloistosta.\n\nHän oli jo useampaan kertaan mennyt puutarhan perälle asti,\nristikkoportin luo ja palannut samaa tietä, kun hänen silmänsä\nkääntyivät taloa kohden, josta kuului hänen poikansa meluavaa leikkiä.\nPoika tuli näet aina sunnuntaiksi ja maanantaiksi koulusta äitinsä luo.\n\nSilloin hän näki Noirtier'n istuvan avoimen ikkunan ääressä. Vanhus oli\nkuljetuttanut tuolinsa siihen nauttiakseen päivän viimeisistä\nlämpöisistä säteistä, jotka paistoivat parvekkeen köynnöskasvien\nkukkiin ja villiviinin kellastuneisiin lehtiin.\n\nVanhuksen katse oli suunnattuna erääseen kohtaan ja oli niin vihaa\nhehkuva, niin hurja, niin tulinen, että kuninkaallinen prokuraattori,\njoka tunsi näiden kasvojen jokaisen ilmeen, väistyi tavalliselta\ntieltään nähdäkseen, kehenkä tämä katse suuntautui.\n\nHän näki rouva Villefort'in istuvan lukemassa lehmuksen suojassa, jonka\noksat jo olivat melkein lehdettömät. Rouva keskeytti tuon tuostakin\nlukemisensa hymyilläkseen pojalleen tai heittääkseen hänelle pallon,\njonka poika salongista tavan takaa heitti puutarhaan.\n\nVillefort kalpeni, sillä hän ymmärsi, mitä vanhus tarkoitti. Äkkiä\nNoirtier'n katse siirtyi vaimosta mieheen, ja nyt Villefort itse sai\ntuntea hyökkäyksen näistä salamoivista silmistä, jotka suuntaa\nmuuttaessaan muuttivat kieltäkin, menettämättä mitään uhkaavasta\nilmeestään.\n\nRouva Villefort, joka ei tiennyt mitään tästä päänsä yli kiitävien\nintohimojen ristitulesta, pidätti poikansa palloa ja viittasi häntä\ntulemaan lunastamaan sen suudelmalla. Mutta Edouard odotutti itseään\nkauan, hänen mielestään ei äidin hyväily ollut kyllin suuri palkinto\nhänen vaivannäöstään. Lopulta hän teki päätöksensä, hyppäsi ikkunasta\nkeskelle heliotrooppi- ja krysanteemipengertä ja juoksi hikisenä\näitinsä luo. Rouva Villefort kuivasi hänen otsaansa, painoi suudelman\nnorsunluunvalkoiselle iholle ja lähetti lapsen leikkimään pallo\ntoisessa kädessä ja toisessa makeisia.\n\nNiin kuin käärme vetää lintua puoleensa, veti salaperäinen voima\nVillefort'iakin taloa kohden. Sitä mukaa kuin hän lähestyi, painui\nNoirtier'n katse alemmaksi seuratessaan häntä, ja sen hehkuva välke\npoltti Villefort'in sydänjuuria. Tästä katseesta voi todellakin lukea\nverisen soimauksen ja kamalan uhkauksen. Sen jälkeen Noirtier'n silmät\nkohosivat taivasta kohden muistuttaakseen poikaa valasta.\n\n-- Hyvä on! vastasi Villefort alhaalta puutarhasta. -- Hyvä on!\nOdottakaa vielä päivä! Minä pysyn sanassani.\n\nNoirtier näytti rauhoittuvan, ja hänen silmänsä kääntyivät\nvälinpitämättöminä toisaanne.\n\nVillefort aukaisi kiireesti takkinsa napit, sillä hän oli\ntukehtumaisillaan, pyyhkäisi kädellään kalmankalpeata otsaansa ja\npalasi työhuoneeseensa.\n\nYö kului tyynesti ja rauhallisesti. Jokainen meni nukkumaan niin kuin\naina ennenkin. Tapansa mukaan Villefort ei mennyt levolle samaan aikaan\nkuin muut, vaan valvoi aamuun kello viiteen asti tarkastaen viimeisten\nkuulustelujen tuloksia, tutkien todistajien lausuntoja ja laatien\nentistään selvemmäksi syytöskirjelmänsä, joka oli voimakkaampi ja\ntaitavammin kokoonpantu kuin mikään hänen tähänastisista\nsyytöskirjelmistään.\n\nSeuraavana päivänä, maanantaina, oli ensimmäinen oikeudenistunto. Päivä\nkoitti Villefort'ille harmaana ja onnettomuutta ennustavana, ja sen\nensimmäiset sinertävät säteet valaisivat syytöskirjelmän punaisella\nmusteella kirjoitettuja rivejä. Prokuraattori oli hetkiseksi nukahtanut\nsammuvan lampun ääreen. Hän heräsi sen viimeisiin leiskahduksiin,\nsormet kosteina ja punaisina, aivan kuin olisi pistänyt ne vereen.\n\nHän avasi ikkunan. Pitkä, punaisenkeltainen valojuova näkyi etäällä\ntaivaanrannassa; sen katkaisivat poppelit, jotka mustina nousivat\ntaivaan kantta kohden. Aitauksesta, kastanjapuiden luona olevan portin\ntoiselta puolen nousi leivonen ilmaan ja heläytti kirkkaan\naamulaulunsa.\n\nAamun kostea ilma hiveli Villefort'in kasvoja ja kirkasti hänen\nmuistiaan.\n\n-- Tänään, sanoi hän ponnistaen ajatuksiaan, -- tänään oikeudenvalvoja\nsiis pitää kädessään miekkaa ja iskee joka taholle syyllisiin.\n\nVaistomaisesti suuntautui hänen katseensa Noirtier'n ikkunaan, joka oli\nsiipirakennuksessa. Ikkunan edessä oli verhot. Mutta isän kuva oli niin\nelävästi Villefort'in mielessä, että hän puhui ikkunaan päin, aivan\nkuin se olisi ollut auki ja hän olisi nähnyt siinä uhkaavan vanhuksen.\n\n-- Niin, mutisi hän, -- niin, ole rauhassa!\n\nHänen päänsä painui rintaa vastaan, ja hartiat kumarassa hän teki\nmuutaman kierroksen huoneessa; sitten hän heittäytyi täysissä pukimissa\nleposohvalle. Hän ei aikonut nukkua, vaan lepuuttaa jäseniään, joissa\nyön kylmyys tuntui luihin asti.\n\nVähitellen koko talo heräsi. Ovia avattiin, kuului miten rouva\nVillefort soitti kamarineitiään luokseen, miten lapsi huusi herätessään\niloisella mielellä, niin kuin tavallisesti siinä iässä herätään.\n\nVillefort nousi ja soitti kelloa. Hänen uusi kamaripalvelijansa astui\nsisään ja toi sanomalehdet. Niiden mukana hän toi kupillisen\nsuklaatakin.\n\n-- Mitä siinä tuotte? kysyi Villefort.\n\n-- Kupillisen suklaata.\n\n-- Enhän ole sitä pyytänyt. Kuka minusta sellaista huolta pitää?\n\n-- Rouva. Hän sanoi, että herra varmaankin joutuu tänään paljon\npuhumaan tuossa rikosjutussa ja että herran siis tarvitsee hankkia\nitselleen voimia.\n\nPalvelija laski kullatun hopeakupin leposohvan vieressä olevalle\npöydälle, jolla oli asiapapereita niin kuin kaikkialla muuallakin.\nSitten hän poistui.\n\nVillefort katseli hetkisen synkkänä kuppia, sitten hän äkkiä tarttui\nhermostuneesti siihen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Hän melkein\ntoivoi, että siinä olisi ollut myrkkyä. Hän olisi tahtonut kuolla ja\npäästä täyttämästä tekoa, joka oli kuolemaakin pahempi. Sitten hän\nnousi ja käveli huoneessa edestakaisin; hänen huulillaan oli\nkauhistuttava hymy.\n\nSuklaa oli vaaratonta, Villefort ei tuntenut mitään myrkytyksen\noireita.\n\nAamiaisen aika tuli. Villefort ei ilmestynyt pöytään. Kamaripalvelija\ntuli työhuoneeseen.\n\n-- Rouva pyytää ilmoittamaan, että kello on lyönyt yksitoista ja että\nistunto alkaa kello kaksitoista.\n\n-- Entä sitten? kysyi Villefort.\n\n-- Rouva on pukeutunut. Hän on valmiina ja kysyy, tuleeko hän herran\nseurassa?\n\n-- Minne?\n\n-- Oikeuspalatsiin.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Rouva sanoo, että hän olisi mielellään istunnossa läsnä.\n\n-- Ah! sanoi Villefort melkein pelottavalla äänellä. -- Vai haluaa hän\nsitä!\n\nPalvelija peräytyi askelen ja sanoi:\n\n-- Jos herra tahtoo lähteä yksinään, niin menen ilmoittamaan sen\nrouvalle.\n\nVillefort oli hetkisen vaiti. Hän painoi kyntensä kalpeaan poskeensa.\n\n-- Sanokaa rouvalle, että haluan puhutella häntä, ja käskekää hänen\nodottaa minua huoneessaan, vastasi hän viimein.\n\n-- Kyllä, herra.\n\n-- Palatkaa sitten auttamaan minua pukeutumisessa ja ajamaan partani.\n\nPalvelija poistui ja palasi, ajoi Villefort'in parran ja puki hänet\njuhlalliseen mustaan pukuun.\n\nLopetettuaan hän sanoi:\n\n-- Rouva sanoi odottavansa, että herra tulee heti pukeuduttuaan.\n\n-- Minä tulen.\n\nJa Villefort läksi salkku kainalossaan ja hattu kädessään vaimonsa\nhuoneistoa kohden.\n\nOvella hän hetkiseksi seisahtui ja kuivasi nenäliinallaan hiestä\nhelmeilevää, kalpeata otsaansa. Sitten hän avasi oven.\n\nRouva Villefort istui sohvalla selaillen hermostuneesti sanomalehtiä ja\naikakauskirjoja, joita Edouard repi palasiksi, ennen kuin äiti oli\nehtinyt niitä kokonaan lukeakaan. Rouva Villefort oli pukeutunut\nlähteäkseen kaupungille, hattu odotti tuolilla ja hänellä oli\nhansikkaat käsissään.\n\n-- Siinähän te olette, sanoi hän luonnollisella ja tyynellä äänellään.\n-- Hyvä Jumala, kuinka kalpea te olettekaan! Oletteko taas tehnyt työtä\nkoko yön? Miksi ette tullut syömään aamiaista meidän kanssamme?\nOtatteko minut mukaanne, vai menenkö Edouardin seurassa?\n\nRouva Villefort oli, niin kuin huomaamme, tehnyt monta kysymystä\nsaadakseen vastauksen. Mutta Villefort pysyi kylmänä ja mykkänä kuin\nkuvapatsas.\n\n-- Edouard, sanoi hän sitten luoden käskevän katseen lapseen, -- mene\nsalonkiin leikkimään, minun täytyy puhua äitisi kanssa.\n\nRouva Villefort vavahti nähdessään tämän kylmän tyyneyden, kuullessaan\npäättävän äänen ja nämä alkuvalmistelut.\n\nEdouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että\nsiltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi\nleikellä tinasotilaittensa päitä poikki.\n\n-- Edouard! huusi Villefort niin tylysti, että lapsi sävähti. -- Etkö\nkuule mitä sanon? Mene!\n\nLapsi, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, nousi kalpeana.\nVaikeata on sanoa, oliko se suuttumusta vai pelkoa.\n\nIsä meni hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja suuteli häntä\notsalle.\n\n-- Mene, lapseni, mene, sanoi hän.\n\nEdouard lähti.\n\nVillefort meni ovelle ja väänsi sen lukkoon.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi nuori nainen koettaen katsoa miehensä sielun\npohjaan asti ja yrittäen hymyillä. Mutta hymy kuoli miehen tunteettoman\nkatseen edessä. -- Mitä nyt on tapahtunut?\n\n-- Missä pidätte sitä myrkkyä, jota tavallisesti käytätte? kysyi\nprokuraattori lyhyesti ja pitkittä selityksittä asettuen rouvansa ja\noven väliin.\n\nRouva Villefort tunsi olevansa kuin leivonen, joka näkee yläpuolellaan\nhaukan kaartelevan. Hänen huuliltaan pääsi käheä ääni, joka ei ollut\nkirkaisu eikä huokaus. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.\n\n-- Minä ... minä en ymmärrä, sanoi hän.\n\n-- Kysyn, jatkoi Villefort aivan tyynesti, -- missä säilytätte myrkkyä,\njolla olette tappanut appeni markiisi Saint-Méranin, anoppini\nmarkiisitar Saint-Méranin, Barrois'n ja tyttäreni Valentinen.\n\n-- Hyvä Jumala! sanoi rouva Villefort pannen kätensä ristiin. -- Mitä\nsanottekaan?\n\n-- Älkää kysykö. Vastatkaa!\n\n-- Miehelleni vai tuomarille? sopersi rouva Villefort.\n\n-- Tuomarille, rouva, tuomarille!\n\nKauheata oli katsella, kuinka kalpeaksi rouva Villefort tuli, kuinka\nhänen katseensa säikkyi ja kuinka hän vapisi.\n\n-- Ah, sopersi hän, -- ah!\n\n-- Te ette vastaa, huusi pelottava tutkija.\n\nSitten hän lisäsi huulillaan hymy, joka oli pelottavampi kuin hänen\nvihansa.\n\n-- Te ette ainakaan kiellä?\n\nRouva Villefort liikahti.\n\n-- Ettekä voisikaan kieltää, lisäsi Villefort ojentaen kätensä häntä\nkohden, aivan kuin tarttuakseen häneen lain nimessä. -- Suorititte\ntekonne ihmeteltävän taidokkaasti, mutta ette kuitenkaan voinut pettää\nmuita kuin niitä, jotka tunteensa vuoksi olivat sokeita teidän\nsuhteenne. Rouva Saint-Méranin kuoltua tiesin, että talossa oli\nmyrkyttäjä, herra Avrigny sen minulle ilmaisi; Barrois'n kuoleman\njälkeen, Jumala sen minulle antakoon anteeksi, epäilykseni\nsuuntautuivat väärään henkilöön, enkeliin. Mutta Valentinen kuoltua en\nole epäillytkään, eivätkä ole muutkaan. Kun siis kaksi ihmistä jo\ntietää rikoksenne, useat sitä epäilevät, tulee se ilmi, ja niin kuin\näsken teille sanoin, nyt ei puhu teille enää puoliso, vaan tuomari!\n\nNuori nainen peitti molemmin käsin kasvonsa.\n\n-- Minä rukoilen, sopersi hän, -- älkää uskoko arvelujen perusteella.\n\n-- Oletteko ehkä pelkuri? sanoi Villefort halveksivalla äänellä. --\nOlen todellakin aina huomannut, että myrkyttäjät ovat pelkureita.\nOlisitteko pelkuri, te, joka omin silmin olette nähnyt myrkyttämienne\nkahden vanhuksen ja nuoren tytön kuolevan?\n\n-- Herra... Herra...\n\n-- Olisitteko pelkuri, sanoi Villefort kiihtyen, -- te, joka minuutti\nminuutilta olette laskenut uhrienne kärsimykset, suunnitellut\npirulliset juonenne ja sekoittanut myrkkynne ihmeellisen taitavasti?\nEttekö ole laskenut, mihin rikostenne ilmituleminen voi johtaa? Se on\nmahdotonta, ja varmaan olette varannut hienompaa, tehokkaampaa ja\nsurmaavampaa myrkkyä itseänne varten, välttääksenne rangaistuksen...\nAinakin toivon niin.\n\nRouva Villefort väänteli käsiään ja vaipui polvilleen.\n\n-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, sanoi Villefort, -- te tunnustatte,\nmutta tuomarille tehty tunnustus, viimeisellä hetkellä tehty tunnustus,\nkun ei kieltäminen enää auta, se ei vähennä rangaistusta.\n\n-- Rangaistusta! huudahti rouva Villefort. -- Rangaistustako? Lausuitte\ntuon sanan jo toisen kerran.\n\n-- Niin lausuin. Olette nelinkertaisesti syyllinen, luulitteko\nvälttävänne rangaistuksen? Siksikö, että olette rangaistuksen\ntoimeenpanijan vaimo? Ei, ei! Mestauslava odottaa myrkyttäjää, ellei\nhän, niin kuin äsken sanoin, ole säästänyt itseään varten jotakin\ntehoisaa myrkkyä.\n\nRouva Villefort parkaisi kamalasti, ja hirveä, hillitön kauhu kuvastui\nhänen vääntyneillä kasvoillaan.\n\n-- Älkää pelätkö mestauslavaa, sanoi prokuraattori, -- en tahdo teitä\nhäväistä, koska siten häpäisisin itseänikin. Ymmärrättehän varsin\nhyvin, että ette kuole mestauslavalla.\n\n-- Ei, en ole ymmärtänyt. Mitä sillä tarkoitatte? sopersi onneton vaimo\naivan menehtyneenä.\n\n-- Sitä, että pääkaupungin korkeimman lainvalvojan vaimo ei häpeällään\nsaa tahria siihen asti puhtaana pysynyttä nimeä eikä häpäistä miestään\nja lastaan.\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Te kuolette toisin, ja tästä hyvästä työstä kiitän teitä.\n\n-- Kiitätte minua ja mistä?\n\n-- Siitä, mitä sanoitte.\n\n-- Mitä sitten sanoin? Pääni on aivan sekaisin. Minä en ymmärrä enää\nmitään, hyvä Jumala!\n\nJa hän nousi hiukset hajallaan ja suu vaahdossa.\n\n-- Olette vastannut siihen kysymykseen, jonka tänne tullessani tein:\nMissä säilytätte myrkkyä, jota tavallisesti käytätte?\n\nRouva Villefort nosti suonenvedontapaisesti käsivartensa taivasta\nkohden ja pusersi molemmat kätensä yhteen.\n\n-- Ei, ei, vaikeroi hän, -- te ette voi tahtoa sitä?\n\n-- Ainoa, mitä tahdon, on ettette kuole mestauslavalla, ymmärrättekö?\nvastasi Villefort.\n\n-- Armoa, armoa!\n\n-- Minä tahdon, että rangaistus tapahtuu. Olen maan päällä\nrangaistakseni, sanoi Villefort leimuavin silmin. -- Jokaisen muun,\nvaikka hän olisi kuningatar, lähettäisin mestauslavalle, mutta teitä\narmahdan. Teille sanon: Eikö totta, olettehan säilyttänyt muutaman\npisaran parasta, tehoisinta ja varminta myrkkyä itseänne varten?\n\n-- Antakaa minun elää!\n\n-- Olette pelkuri! sanoi Villefort.\n\n-- Muistakaa, että olen vaimonne!\n\n-- Olette myrkyttäjä!\n\n-- Taivaan nimessä!\n\n-- En!\n\n-- Rakkautenne nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan...\n\n-- En! En!\n\n-- Lapsemme nimessä! Lapsemme tähden antakaa minun elää!\n\n-- En, en, en, kuuletteko! Jos antaisin teidän elää, niin jonakin\nkauniina päivänä tappaisitte ehkä hänetkin.\n\n-- Minä! Minäkö surmaisin lapseni! huudahti hurja äiti syöksyen\nVillefort'ia kohden. -- Minä! Tappaisin Edouardin! Hahahaha!\n\nHirvittävä, demonimainen mielipuolen nauru lopetti hänen lauseensa ja\npäättyi korisevaan nyyhkytykseen. Rouva Villefort oli vaipunut\npolvilleen miehensä eteen.\n\nVillefort lähestyi häntä.\n\n-- Muistakaa, sanoi hän, -- ellei rangaistus ole pantu täytäntöön\npalatessani, annan minä itse teidät ilmi ja vangitsen teidät.\n\nRouva Villefort kuunteli hänen sanojaan läähättäen, murtuneena,\nmenehtyneenä. Vain hänen silmissään oli enää eloa, ja niissä välkkyi\npelottava tuli.\n\n-- Kuuletteko, sanoi Villefort, -- menen istuntosaliin hankkimaan\nkuolemantuomion murhaajalle... Jos palatessani olette elossa, saatte\nensi yönne nukkua Conciergerie-vankilassa.\n\nRouva Villefort huokasi syvään, hänen hermonsa laukesivat, ja hän\nvaipui hervottomana lattialle.\n\nKuninkaallinen prokuraattori näytti tuntevan jonkinmoista sääliä häntä\nkohtaan ja loi häneen hellemmän katseen, kumarsi hiukan ja sanoi\nhitaasti:\n\n-- Hyvästi, hyvästi!\n\nTämä sana putosi aivan kuin kuolinisku rouva Villefort'in päälle. Hän\npyörtyi.\n\nKuninkaallinen prokuraattori lähti ja telkesi poistuessaan oven.\n\n\n\n\n109. Tuomioistuin\n\n\nBenedetton juttu, niin kuin sitä siihen aikaan nimitettiin sekä\noikeuspalatsissa että yleisön keskuudessa, oli herättänyt tavattoman\nsuurta huomiota. Väärä Cavalcanti oli liikuskellut joka päivä Café de\nParis'ssa, Boulevard de Gandilla ja Boulognen metsässä ja saanut\nitselleen suuren joukon tuttavia niinä kolmena kuukautena, mitkä hänen\nloistoaikansa oli kestänyt. Sanomalehdet olivat kertoneet hänen\nelämästään Pariisin seurapiireissä ja vankilassa, ja siksi kaikki,\njotka olivat persoonallisesti tunteneet Andrea Cavalcantin, olivatkin\npäättäneet mistä hinnasta tahansa päästä katsomaan Benedettoa,\nvankitoverinsa murhaajaa.\n\nMonen mielestä Benedetto oli jonkinmoinen uhri ja hänen vangitsemisensa\noikeuslaitoksen puolelta tapahtunut erehdys; vanhempi Cavalcanti oli\nollut Pariisissa, ja odotettiin hänen ilmestyvän paikalle vaatimaan\npoikansa vapauttamista. Ihmiset, jotka eivät koskaan olleet kuulleet\nvanhemman Cavalcantin nyöreillä koristetusta takista, joka hänellä oli\nollut yllään ensikäynnillä kreivi Monte-Criston luona, olivat\nmieltyneet hänen arvokkaaseen esiintymiseensä, hienoon käytökseensä ja\nseurustelutottumukseensa. Niiden perustuksella häntä voikin pitää\ntäydellisenä aatelismiehenä, kun hän vain oli puhumatta tai laskematta\nnumeroitaan.\n\nMitä syytettyyn tulee, niin monet muistivat nähneensä hänet niin\nrakastettavana, kauniina ja tuhlailevana, että heistä oli mieluisampaa\nuumoilla kaiken takana vihamiesten juonitteluja. Niitähän aina piilee\ntässä maailmassa, missä suurten rikkauksien avulla voi tehdä paljon\npahaa ja saada suunnattoman suuren vallan käsiinsä.\n\nKaikki siis riensivät oikeusistuntoon, toiset tyydyttääkseen\nuteliaisuuttaan, toiset tehdäkseen huomioita. Aamusta kello seitsemästä\nalkaen oli väkeä ristikon edessä jonossa, ja tuntia ennen istunnon\nalkua oli istuntosali aivan täynnä etuoikeutettuja kuuntelijoita.\n\nKuuluisien rikosjuttujen aikana istuntosali on usein kuin salonki --\nainakin ennen kuin oikeusistuimen jäsenet ovat astuneet sisään, ja\ntoisinaan vielä sen jälkeenkin. Siellä keskustellaan, jos ollaan niin\nlähekkäin, että se käy päinsä, tai viittaillaan tutuille, jos välillä\non liian paljon yleisöä, poliiseja ja asianajajia.\n\nOli suurenmoisen kaunis syyspäivä, niin kuin usein on laita ruman tai\nliian lyhyen kesän jälkeen. Pilvet, joiden Villefort oli aamulla nähnyt\nverhoavan aurinkoa, olivat aivan kuin taikavoimasta haihtuneet, ja\nsyyskuun päivä loisti koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan.\n\nBeauchampilla, sanomalehtikuninkaalla, oli tietysti valtaistuimensa\nkaikkialla, ja hän katseli oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi\nChâteau-Renaud'n ja Debrayn, jotka olivat saaneet poliisin väistymään\nheidän taakseen. Kunnon poliisi oli tuntenut ministerinsihteerin ja\nmiljoonamiehen, hän oli naapureitaan kohtaan hyvin kohtelias, jopa\nsalli heidän mennä tervehtimäänkin Beauchampia, luvaten sillä aikaa\nsäilyttää heidän paikkansa.\n\n-- Kas, sanoi Beauchamp, -- olette siis tulleet katsomaan ystäväämme?\n\n-- Niin olemme, vastasi Debray, -- tuota arvoisaa prinssiä. Hitto\nvieköön kaikki italialaiset prinssit!\n\n-- Mies, jonka suvun Dante tunsi. Sukuhan jatkui Divina Commediaan\nasti!\n\n-- Hirsinuora-aatelistoa, huomautti Château-Renaud kylmäkiskoisesti.\n\n-- Hänet kai tuomitaan kuolemaan? kysyi Debray Beauchampilta.\n\n-- Rakas ystävä, vastasi sanomalehtimies, -- teiltä kai sitä kysyä\npitäisi, tehän tunnette paremmin virastoasiat. Tapasitteko ministerin\nviime vastaanotossa presidentin?\n\n-- Tapasin.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Sellaista, mikä teitä varmasti hämmästyttää.\n\n-- Kertokaa pian, sillä en ole pitkään aikaan kuullut mitään sellaista.\n\n-- No, hän siis sanoi minulle, että Benedetto, jota pidetään viekkauden\nihmeenä ja kavaluuden jättiläisenä, onkin aivan keskinkertainen, typerä\nroisto, jonka aivoja ei hänen kuoltuaan kannata laisinkaan ruveta\ntutkimaan.\n\n-- Loruja! sanoi Beauchamp. -- Näyttelihän hän jokseenkin sujuvasti\nprinssin osaa.\n\n-- Teidän mielestänne kyllä, Beauchamp, sanoi Château-Renaud, --\nsillä te vihaatte prinssejä ja iloitsette, kun he käyttäytyvät\nsopimattomasti. Mutta minua ei petetä, sillä tiedän vaistomaisesti,\nkuka on oikea aatelismies, ja vainuan, milloin vaakunakilpi on oikea.\n\n-- Ette siis koko aikana uskonut häntä oikeaksi prinssiksi?\n\n-- En.\n\n-- Mutta vakuutan, sanoi Debray, -- että hän kaikkien muiden silmissä\nmeni täydestä... Näin hänet ministeriössä.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud. -- Tietävätkö sitten teidän\nministerinne, kuka on prinssi?\n\n-- Se on totta, Château-Renaud, sanoi Beauchamp purskahtaen nauruun.\nLauseenne on lyhyt, mutta sattuva. Pyydän teiltä lupaa saada käyttää\nsitä, kun kirjoitan kuvauksen istunnosta.\n\n-- Käyttäkää, rakas herra Beauchamp, sanoi Château-Renaud, --\nkäyttäkää. Minä lahjoitan lauseeni käytettäväksenne.\n\n-- Mutta, sanoi Debray, -- jos minä olen puhutellut presidenttiä, niin\nte varmaankin olette puhutellut kuninkaallista prokuraattoria?\n\n-- Se on ollut mahdotonta. Viikon ajan on herra Villefort pysytellyt\npiilossa. Onhan se luonnollistakin, kun hänen perheessään on tapahtunut\nniin monta kummallista kuolemantapausta perätysten, ja lopuksi kuoli\nhänen tyttärensäkin...\n\n-- Kummallista kuolemantapausta? Mitä sillä tarkoitatte, Beauchamp?\n\n-- Ettekö muka ole tietoinen tästä tapauksesta, koska se on sattunut\njuridisen aateliston keskuudessa, sanoi Beauchamp painaen lornjetin\nsilmilleen ja pakottaen sen pysymään siinä käden tukematta.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Château-Renaud, -- sallikaa minun sanoa, että\nlornjetin käyttämisessä ette vedä vertoja Debraylle. Debray,\nneuvokaahan hiukan herra Beauchampia.\n\n-- Kas, sanoi Beauchamp, -- en erehtynyt.\n\n-- Mistä?\n\n-- Se on hän.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Väitettiin, että hän oli matkustanut.\n\n-- Neiti Eugéniekö? kysyi Château-Renaud. -- Joko hän on palannut?\n\n-- Ei, mutta hänen äitinsä.\n\n-- Rouva Danglars'ko?\n\n-- Mitä vielä? sanoi Château-Renaud. -- Sehän on mahdotonta! Kymmenen\npäivää tyttärensä karkaamisen ja kolme päivää miehensä vararikon\njälkeen!\n\nDebray punastui hiukan ja katsoi samaan suuntaan kuin Beauchampkin.\n\n-- Sehän on hunnutettu nainen, sanoi hän, -- tuntematon nainen, joku\nulkomaalainen ruhtinatar, ehkä prinssi Cavalcantin äiti. Sanoitte, tai\noikeammin sanoen aioitte kertoa jotakin mieltäkiinnittävää, Beauchamp.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin. Puhuitte Valentine-neidin omituisesta kuolemasta.\n\n-- Sehän on totta. Mutta miksi rouva Villefort ei ole täällä?\n\n-- Naisparka, sanoi Debray, -- hän varmaankin tislaa hunajavettä ja\nvalmistaa kauneuslaastareita itseään ja ystävättäriään varten.\nTiedättehän, että väitetään hänen tuhlaavan moiseen huvitukseen pari\nkolme tuhatta frangia vuodessa. Mutta tosiaan! Miksi rouva Villefort ei\nole täällä? Olisin nähnyt hänet hyvin mielelläni. Pidän paljon tuosta\nnaisesta.\n\n-- Ja minä halveksin häntä, sanoi Château-Renaud.\n\n-- Miksi?\n\n-- En tiedä. Miksi ihminen rakastaa? Miksi halveksii? Halveksin häntä\nantipatian tähden. Mutta palatkaamme siihen, mitä kerroitte, Beauchamp.\n\n-- No, jatkoi Beauchamp, -- ettekö ole uteliaita tietämään, miksi\nVillefort'in talossa kuollaan niin tuhkatiheään?\n\n-- Tuhkatiheään, se on hyvin sanottu, toisti Château-Renaud.\n\n-- Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on\nollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. -- Viimeksi\ntoissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.\n\n-- Mikä rouva...? kysyi Château-Renaud.\n\n-- Ministerinrouva tietysti.\n\n-- Anteeksi, sanoi Château-Renaud, -- minä en seurustele ministerien\nkanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.\n\n-- Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa\nmeitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.\n\n-- En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. -- Mutta armahtakaa te\npuolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia\nsukkeluuksien lausumiseen.\n\n-- Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp.\nMinisterinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa\nminulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.\n\n-- No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään --\nkäytän taas sitä sanaa -- sen vuoksi, että talossa on murhaaja.\n\nKuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut\nheidän mieleensä.\n\n-- Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.\n\n-- Pikku Edouard.\n\nKuulijoitten naurunrähähdys ei vähääkään hämmästyttänyt puhujaa, vaan\nhän jatkoi:\n\n-- Niin, hyvät herrat, pikku Edouard tappaa ihmisiä jo yhtä taitavasti\nkuin isä ja äitikin.\n\n-- Laskette leikkiä?\n\n-- En suinkaan. Eilen otin palvelukseeni miehen, joka oli ollut\nVillefort'illa. (Lähetän miehen muuten huomenna pois, sillä hän syö\naivan liian paljon tointuakseen pelosta, jonka valtaan joutui\nVillefort'in talossa.) No niin, mies kertoi, että Edouard on saanut\nkäsiinsä muutamia myrkkypulloja ja käyttää niitä tappaakseen hänelle\nvastenmielisiä henkilöitä. Ensiksi eivät häntä miellyttäneet vanha herra\nSaint-Méran ja rouva Saint-Méran, ja hän kaatoi kolme tippaa tuota\nnestettä heidän juomaansa, kolme tippaa riittää näet; sitten tuli\nkunnon Barrois'n, Noirtier'n vanhan palvelijan vuoro, joka tuon\ntuostakin hiukan hillitsi tuntemaanne pahankurista vekaraa.\nPahankurinen vekara antoi hänellekin kolme tippaa. Sitten tuli\nValentine-raukan vuoro. Hän ei kylläkään poikaa koskaan torunut, mutta\npoika kadehti häntä. Niinpä Valentine kuoli samoin kuin toisetkin.\n\n-- Mitä kirottua tarinaa te meille syötätte? kysyi Château-Renaud.\n\n-- Järjetöntä puhetta, sanoi Debray.\n\n-- Kas niin, jatkoi Beauchamp, -- te jo väitätte vastaan. Mutta, hitto\nvieköön, kysykää palvelijaltani tai oikeammin sanoen siltä, joka\nhuomenna ei enää ole palvelijani; ainakin talossa sellaista huhuiltiin.\n\n-- Mutta missä tuo myrkky on ja mitä se on?\n\n-- Poika piilottaa sen.\n\n-- Mistä hän sen on saanut?\n\n-- Äitinsä laboratoriosta.\n\n-- Onko hänen äidillään myrkkyä laboratoriossaan?\n\n-- Mistä minä sen tiedän, tehän kyselette minulta kuin kuninkaallinen\nprokuraattori. Kerron vain mitä olen kuullut, siinä kaikki; sanon, kuka\non kertonutkin, muuta en voi tehdä. Miesparka ei lopulta uskaltanut\nsyödä mitään pelkästä pelosta.\n\n-- Tämä on uskomatonta!\n\n-- Se ei ole laisinkaan uskomatonta, hyvät ystävät, muistattehan,\nkuinka viime vuonna muuan lapsi Richelieu-kadun varrella surmasi\nsisarensa ja veljensä pistämällä heidän nukkuessaan neulan heidän\nkorvaansa. Nuori polvi on hyvin varhaiskypsää.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- voin lyödä vaikka vetoa\nsiitä, ettette usko sanaakaan siitä, mitä nyt kerrotte... Mutta en näe\nkreivi Monte-Cristoa, miksi hän ei ole täällä?\n\n-- Hän on kyllästynyt, sanoi Debray. -- Hän ei ole tahtonut astua\nkaikkien nähtäväksi, koska Cavalcantit ovat pettäneet häntä näyttämällä\nhänelle vääriä luottopapereita. Hänellä on sillä tavoin muutaman\nsadantuhannen frangin kiinnityslaina ruhtinaskuntaan.\n\n-- Asiasta toiseen, Château-Renaud, kysyi Beauchamp, -- miten Morrel\nvoi?\n\n-- Olen kolme kertaa käynyt hänen asunnossaan, mutta hänestä ei ole\nnäkynyt jälkeäkään. Hänen sisarensa ei kuitenkaan ollut levoton, vaan\nsanoi hyvin rauhallisen näköisenä, ettei hänkään pariin kolmeen päivään\nollut nähnyt veljeään, mutta uskoi tämän voivan hyvin.\n\n-- Nytpä muistin, eihän kreivi Monte-Cristo voi tullakaan saliin, sanoi\nBeauchamp.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Hänhän on asiassa osallisena.\n\n-- Onko hänkin ehkä surmannut jonkun? kysyi Debray.\n\n-- Ei suinkaan, hänethän aiottiin surmata. Muistattehan, että Benedetto\nsurmasi Caderoussen hänen lähtiessään kreivin luota. Tiedättehän, että\njuuri kreivin luota löytyivät nuo kuuluisat liivit ja niiden taskusta\nkirje, joka sitten keskeytti avioliittosopimuksen allekirjoituksen.\nNäettekö, liivit ovat aivan veriset, ne ovat tuolla tuomarin pöydällä\ntodistuskappaleena.\n\n-- Hiljaa, hyvät herrat, tuomioistuimen jäsenet saapuvat. Paikoillemme!\n\nEteissalista kuului kovaa hälinää, poliisi kutsui rykäisemällä molempia\nsuosikkejaan paikoilleen, ja ovenvartija ilmestyi neuvottelusalin\novelle ilmoittamaan kimeällä äänellä, jota ovenvartijat käyttivät jo\nBeaumarchais'n aikana:\n\n-- Tuomioistuimen jäsenet, hyvät herrat!\n\n\n\n\n110. Syytöskirjelmä\n\n\nSyvän hiljaisuuden vallitessa tuomarit istuutuivat, ja jury asettui\npaikoilleen. Herra Villefort, joka oli kaikkien huomion, voipa sanoa\nyleisen ihailun esineenä, istui hattu päässään nojatuoliinsa ja\nkatsahti rauhallisesti ympärilleen.\n\nJokainen katseli kummastellen ja hiukan kauhuissaan vakavaa ja\njuhlallista miestä, johon tyttären kuolema ei näyttänyt tehneen mitään\nvaikutusta. Oliko hän niin kova, ettei pystynyt tuntemaan inhimillistä\nmielenliikutusta?\n\n-- Tuokaa syytetty sisään! sanoi presidentti.\n\nNämä sanat terästivät yleisön huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät\noveen. Se aukeni ja Benedetto astui näkyviin.\n\nHänen kasvojensa ilmeestä ei voinut erehtyä. Niissä ei ollut syvän\nmielenkuohunnan leimaa, joka vetää veren sydämeen ja tekee otsan ja\nposket kalpeiksi. Hän piteli toisella kädellään sirosti hattuaan,\ntoisen hän oli pistänyt valkoisen pikeeliivinsä aukkoon. Hänen kätensä\neivät vapisseet, ja katse oli rauhallinen, jopa säihkyväkin. Heti\nsaliin saavuttuaan nuori mies alkoi katsella tuomareita ja\nkuuntelijoita, ja hänen silmänsä viivähtivät hiukan kauemmin\npresidentissä ja etenkin kuninkaallisessa prokuraattorissa.\n\nAndrean viereen istui hänen asianajajansa, jonka tuomioistuin oli\nmäärännyt, sillä Andrea ei ollut pitänyt huolta tästä seikasta ja\nnäytti panevan sille hyvin vähän painoa. Asianajaja oli vaaleatukkainen\nnuori mies, ja hänen hehkuvat kasvonsa kuvastivat paljon suurempaa\nmielenliikutusta kuin syytetyn.\n\nPresidentti pyysi saada kuulla syytöskirjelmän, jonka tiedämme\nVillefort'in taitavan ja säälimättömän kynän tuotteeksi. Sen lukeminen\nkesti kauan, ja se olisi masentanut kenet tahansa muun; yleisön huomio\noli kääntynyt Andreaan, joka kesti kaiken spartalaisella tyyneydellä.\n\nTuskinpa koskaan Villefort oli ollut niin terävä ja häikäisevä kuin\ntässä kirjoituksessaan. Rikos oli kuvattu eloisin värein, syytetyn\nmenneisyys, hänen kehityksensä, hänen tekojensa sarja varhaisimmasta\nnuoruudesta asti selvitetty niin loistavan taitavasti kuin vain saattoi\nnerokas kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi elämän ja\nihmissydämen.\n\nTämän esipuheen jälkeen Benedetto oli jo tuomittu yleisön silmissä.\nOdotettiin kuolemantuomion julistamista.\n\nAndrea välitti hyvin vähän kaikista häneen suunnatuista syytöksistä.\nHerra Villefort, joka tuon tuostakin katsoi häneen terävästi ja\nkiinteästi ja epäilemättä jatkoi psykologisia tutkimuksiaan, ei\nkertaakaan voinut pakottaa häntä luomaan silmiään alas.\n\nViimein oli syytöskirjelmä luettu loppuun.\n\n-- Syytetty, sanoi presidentti, -- nimenne ja ikänne?\n\nAndrea nousi.\n\n-- Anteeksi, herra presidentti, sanoi hän aivan tyynesti sointuvalla\näänellään, -- teette kysymykset sellaisessa järjestyksessä, etten voi\nniihin vastata. Koetan myöhemmin todistaa, miksi toivon, että minun\nsuhteeni tehdään poikkeuksia. Suvaitkaa siis, että saan vastata\nkysymyksiinne toisessa järjestyksessä; vastaan joka tapauksessa\nkaikkiin.\n\nPresidentti katsoi hämmästyneenä juryyn, joka vuorostaan katsoi\nkuninkaalliseen prokuraattoriin.\n\nKaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyvän, mutta Andrea ei joutunut\nvähääkään hämilleen.\n\n-- Ikänne? kysyi presidentti. -- Vastaatteko siihen?\n\n-- Olen kaksikymmentäyksivuotias, oikeastaan täytän vasta muutaman\npäivän päästä, sillä olen syntynyt syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä\nyönä vuonna 1817.\n\nVillefort kirjoitti jotakin muistiin, mutta kuullessaan tämän\npäivämäärän hän kohotti kasvonsa.\n\n-- Missä olette syntynyt? jatkoi presidentti.\n\n-- Auteuilissa, lähellä Pariisia, vastasi Benedetto.\n\nVillefort kohotti kasvonsa toisen kerran ja katsoi Benedettoon kuin\nolisi nähnyt medusan pään. Hän tuli kalmankalpeaksi.\n\nBenedetto sitä vastoin kuivasi hienolla palttinanenäliinallaan\nhuuliaan.\n\n-- Ammattinne? kysyi presidentti.\n\n-- Ensin olin kavaltaja, lausui Andrea aivan tyynellä äänellä, -- siitä\nkohosin varkaaksi, ja äskettäin on minusta tullut murhaaja.\n\nMutina tai oikeammin suuttumuksen ja hämmästyksen myrsky kohahti joka\ntaholta salia. Tuomaritkin katsoivat kummastuneina toisiinsa, ja jury\nilmaisi suurta halveksumistaan kuullessaan hienon miehen puhuvan näin\nröyhkeästi.\n\nVillefort laski kätensä otsalleen, joka ensin oli tullut kalpeaksi ja\nsitten punaiseksi ja polttavaksi. Äkkiä hän nousi ja katseli\nympärilleen kuin eksynyt mies. Hän oli tukehtumaisillaan.\n\n-- Etsittekö jotakuta, herra prokuraattori? kysyi Benedetto tavattoman\nystävällisesti hymyillen.\n\nVillefort ei vastannut mitään, istahti tai oikeammin sanoen lysähti\ntuoliinsa istumaan.\n\n-- Entä suostutteko nyt sanomaan nimenne, syytetty? kysyi presidentti.\n-- Olette törkeän häikäilemättömästi luetellut eri rikoksenne\nmääritellen ne ammateiksi, olette osoittanut ylpeyttä, josta\ntuomioistuimen tulee moraalin ja yhteiskunnan arvon nimessä teitä mitä\nankarimmin moittia. Siksipä ette kai halunnutkaan heti sanoa nimeänne:\ntahdoitte antaa sille suuremman kaiun, liittämällä siihen edeltäpäin\nnämä arvonimet.\n\n-- Ihmeellistä, herra presidentti, sanoi Benedetto mitä kohteliaimmalla\näänellä ja sirosti kumartaen, -- kuinka hyvin olette arvannut\nsalaisimmat ajatukseni. Juuri tässä tarkoituksessa tahdoin muuttaa\nkysymysten järjestystä.\n\nHämmästys oli noussut korkeimmilleen. Syytetyn sanoissa ei enää ollut\npelkkää kerskailua ja hävyttömyyttä; kuulijat arvasivat, että tämän\nsynkän pilven sisästä kohta leimahtaa salama.\n\n-- Mikä siis on nimenne? kysyi presidentti.\n\n-- En voi sanoa nimeäni, sillä sitä en tiedä, mutta tiedän isäni nimen\nja sanon sen.\n\nMaailma musteni Villefort'in silmissä. Suuret hikikarpalot putoilivat\nhänen poskiltaan papereille, joita hän selaili suonenvedontapaisesti\nvapisten.\n\n-- Sanokaa siis isänne nimi, kehotti presidentti.\n\nEi kuulunut hiiskahdustakaan, ei henkäystäkään koko suuressa salissa.\nKaikki odottivat.\n\n-- Isäni on kuninkaallinen prokuraattori, vastasi Andrea tyynesti.\n\n-- Kuninkaallinen prokuraattori! huudahti presidentti hämmästyneenä,\nhuomaamatta miten Villefort'in kasvot vääntyivät. -- Kuninkaallinen\nprokuraattori!\n\n-- Niin, ja koska tahdotte tietää hänen nimensä, sanon sen teille:\nhänen nimensä on Villefort!\n\nMielenosoitusten myrsky, joka kunnioituksesta tuomioistuinta kohtaan\noli tähän asti pysynyt aisoissa, pääsi nyt valloilleen, eikä\ntuomioistuinkaan ensi hetkessä ajatellut hillitä kuulijakuntaa.\nBenedettolle huudettiin solvauksia, mutta hän pysyi aivan tyynenä.\nViitisen minuuttia kesti poliisien liikuntaa ja kaikissa suurissa\nkokouksissa hälinän hetkellä pinnalle nousevan roskajoukon rähinää.\nMutta sitten vartijoiden ja tuomarien onnistui saada hiljaisuus\npalautumaan.\n\nMelun keskeltä kuului presidentin ääni:\n\n-- Ilveilettekö tuomioistuimen kanssa, syytetty, ja rohkenetteko tänä\nsuurena turmeluksen aikana antaa kansalaisillenne esimerkin\nhävyttömyydestä, jonka vertaista ei ole ennen kuultu eikä nähty?\n\nKymmenkunta ihmistä riensi kuninkaallisen prokuraattorin luo\nlohduttamaan, rohkaisemaan ja vakuuttamaan ystävyyttään ja\nsympatiaansa.\n\nSalissa oli jälleen rauhallista paitsi eräässä kohdassa, jossa suurehko\njoukko levottomana liikehti ja kuiskaili. Erään naisen kerrottiin\npyörtyneen, mutta tulleen jälleen tajuihinsa.\n\nTämän kaiken aikana Andrea oli hymyillen katsellut yleisöä: sitten hän\nlausui nojaten sirosti kädellään penkkinsä edessä olevaan\ntammiaitaukseen:\n\n-- Hyvät herra, Jumala minua varjelkoon käyttäytymästä millään tavoin\nepäkunnioittavasti tuomioistuinta kohtaan tai haluamasta saada aikaan\ntarkoituksetonta häväistystä. Minulta kysytään ikääni, sanon sen;\nkysytään missä olen syntynyt, vastaan; kysytään nimeäni, en voi sitä\nsanoa, koska vanhempani ovat minut hylänneet. Mutta ellen voi sanoa\nomaa nimeäni, koska minulla sitä ei ole, niin saan kai sanoa isäni\nnimen; sanon siis kerran vielä, että isäni on herra Villefort, ja olen\nvalmis sen todistamaan.\n\nNuoren miehen äänessä oli niin suuri varmuus, vakaumus ja tarmo, että\nhälinä muuttui hiljaisuudeksi. Kaikkien silmät suuntautuivat\nkuninkaalliseen prokuraattoriin, joka istui tuolillaan liikkumattomana,\naivan kuin salaman surmaamana.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Andrea vaatien äänellään ja liikkeellään kaikkia\nvaikenemaan, -- olen velvollinen antamaan teille todistuksen ja\nselittämään sanani.\n\n-- Mutta, huudahti presidentti ärtyneenä, -- kuulustelussa olette\nsanonut, että nimenne on Benedetto, että olette orpo ja että isänmaanne\non Korsika.\n\n-- Olen kuulustelussa sanonut sen, mikä kuulusteluun sopi, sillä en\ntahtonut, että sanojeni juhlallista kantavuutta olisi jollakin tavoin\nheikennetty tai ehkäisty. Nyt sanon toistamiseen, että olen syntynyt\nAuteuilissa syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817 ja\nettä olen kuninkaallisen prokuraattorin Villefort'in poika. Tahdotteko\nnyt kuulla yksityiskohdat? Ilmoitan ne. Synnyin Fontaine-kadun varrella\nolevan talon, numero 28:n toisessa kerroksessa, punaisella silkillä\nverhotussa huoneessa. Isäni otti minut syliinsä sanoen äidilleni, että\nolin kuollut, kietoi minut liinaan, johon oli ommeltu kirjaimet H ja N,\nvei minut puutarhaan ja hautasi minut sinne elävältä.\n\nKaikki kuulijat vavahtivat nähdessään, kuinka syytetty tuli yhä\nvarmemmaksi ja kuinka Villefort'in kauhu lisääntyi.\n\n-- Mutta mistä tiedätte tämän kaiken? kysyi presidentti.\n\n-- Kerron senkin, herra presidentti. Puutarhaan, jonne isäni minut\nelävältä hautasi, oli samana yönä tullut mies, joka vihasi isääni\nrajattomasti ja oli jo pitkän aikaa vaaninut häntä kostaakseen hänelle\nkorsikalaiseen tapaan. Mies oli pensaikossa piilossa, hän näki isäni\nkaivavan kirstun maahan ja iski häntä selkään tikarilla kesken tätä\ntoimitusta; sitten -- luullen, että kirstussa oli aarre hän kaivoi\nkirstun haudasta, avasi sen ja löysi minut elossa. Tämä mies vei minut\nlöytölastenkotiin, jossa sain numeron 57. Kolme kuukautta myöhemmin\ntuli hänen sisarensa Roglianosta Pariisiin minua etsimään, väitti minua\nomaksi lapsekseen ja vei minut mukanaan. Tästä johtuu, että vaikka\nolenkin syntynyt Pariisissa, olen saanut kasvatukseni Korsikassa.\n\nHetken aikaa salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että huonetta\nolisi luullut tyhjäksi. Kaikki pidättivät jännittyneinä hengitystään.\n\n-- Jatkakaa, sanoi presidentti.\n\n-- Kyllä, jatkoi Benedetto. -- Olisin voinut olla onnellinen näiden\nkunnon ihmisten luona, mutta rikollinen luonteeni hävitti kaiken hyvän,\nmitä kasvatusäitini koetti minuun istuttaa. Kasvoin pahuudessa, ja\nlopulta minusta tuli rikollinen. Eräänä päivänä, kun kirosin Jumalaa,\njoka minut oli tehnyt niin pahaksi ja luonut elämäni niin kamalaksi,\ntuli kasvatusisäni luokseni ja sanoi: \"Älä kiroa, onneton, ei Jumala\nvihoissaan ole antanut sinun tulla maailmaan! Rikos johtui isästäsi\neikä sinusta, isästäsi, joka syöksi sinut helvettiin, jos olisit\nkuollut, puutteeseen, jos ihmeen kautta jäisit eloon!\" -- Sen jälkeen\nen enää kironnut Jumalaa, vaan kirosin isääni, ja sen vuoksi olen\ntäällä puhunut tavalla, josta olette minua soimannut, herra\npresidentti, sen vuoksi olen saanut aikaan häväistyksen, jonka\nvaikutuksesta yleisö vieläkin vapisee. Jos se on uusi rikos, niin\nrangaiskaa minua siitä, mutta jos olen voinut saada teidät\nvakuutetuiksi siitä, että syntymästäni asti on kohtaloni ollut onneton,\ntuskaa täynnä, katkera, säälittävä, niin surkutelkaa minua!\n\n-- Mutta kuka on äitinne? kysyi presidentti.\n\n-- Äitini luuli minua kuolleeksi, äitini ei ole syyllinen. En ole\ntahtonut tietää äitini nimeä, enkä tunne häntä.\n\nSamassa kuului kimeä kiljahdus siitä ryhmästä, jonka olemme kertoneet\nympäröineen erästä naista. Nainen sai kovan hermokohtauksen ja vietiin\npois oikeussalista. Häntä vietäessä putosi tiheä harso hänen\nkasvoiltaan, ja läsnäolijat tunsivat hänet rouva Danglars'iksi.\n\nVaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen\nkorvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan,\nhän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.\n\n-- Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. -- Muistakaa, syytetty,\nettä tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.\n\n-- Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. -- Tahdotteko todistuksia?\n\n-- Tahdomme.\n\n-- Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.\n\nJokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden\ntulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka\npörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.\n\nKuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.\n\n-- Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, -- annanko ne?\n\n-- Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, -- ei, se on\ntarpeetonta.\n\n-- Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. -- Mitä sillä\ntarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sillä, huudahti kuninkaallinen prokuraattori, -- että\nturhaan taistelisin sitä murhaavaa ansaa vastaan, joka minua kietoo.\nMinä tunnustan, että Jumalan kostava käsi on osunut minuun. Todistuksia\nei tarvita. Kaikki, mitä tämä nuori mies on sanonut, on totta!\n\nSyvä ja painostava hiljaisuus, aivan kuin ennen ankaraa ukonilmaa,\nverhosi raskaaseen vaippaansa kaikki läsnäolijat. Kuulijain hiukset\nnousivat kauhusta pystyyn.\n\n-- Mitä, herra Villefort! huudahti presidentti. -- Ettehän vain ole\njoutunut mielenhäiriön valtaan? Mitä! Oletteko täysissä järjissänne?\nKyllähän jokainen ymmärtää, että näin kummallinen, odottamaton, kamala\nsyytös voi sekoittaa ajatuksenne. Tointukaa.\n\nKuninkaallinen prokuraattori pudisti päätään. Hampaat kalisivat hänen\nsuussaan aivan kuin kuumetautisella, ja kuitenkin hän oli kalmankalpea.\n\n-- Olen täysissä järjissäni, sanoi hän. -- Vain ruumiini kärsii, ja\nsehän on helposti ymmärrettävissä. Tunnustan olevani syypää kaikkeen\nsiihen, mistä tuo nuori mies on minua syyttänyt, ja pysyn tästä lähin\nasunnossani odottamassa seuraajaani kuninkaallista prokuraattoria.\n\nLausuttuaan nämä sanat heikolla ja melkein sammuneella äänellä\nVillefort meni horjuen ovea kohden, jonka ovenvartija konemaisesti\navasi hänelle.\n\nKuulijat olivat mykkinä kauhistuksesta tämän paljastuksen ja\ntunnustuksen edessä. Näin kauhealla tavalla päättyi niiden tapausten\nsarja, joka viimeisinä kahtena viikkona oli pitänyt pariisilaisten\nmieliä jännityksessä.\n\n-- Kuka nyt enää voi sanoa, ettei elämässä ole draamallisuutta? tuumi\nBeauchamp.\n\n-- Toden totta, yhtyi Château-Renaud, -- paljon mieluummin lopettaisin\nelämäni sillä tavoin kuin Morcerf; kuula otsaan on sittenkin lievempi\ntuska kuin tällainen sortuminen.\n\n-- Joka sekin surmaa lopulta, sanoi Beauchamp.\n\n-- Ja minä kun kerran aioin mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa!\nhuudahti Debray. -- Kyllä teki tyttöparka viisaasti, kun kuoli!\n\n-- Istunto on päättynyt ja juttu lykätty seuraavaan istuntoon! sanoi\npresidentti. -- Asia otetaan uudestaan käsiteltäväksi ja annetaan\ntoisen virkamiehen huostaan.\n\nMitä Andreaan tulee, hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin ja ihmisten\nmielestä entistä mielenkiintoisempi. Hänen lähtiessään salista\npoliisien seuraamana osoittivat nämä vaistomaisesti hänelle enemmän\nkunnioitusta kuin ennen.\n\n-- No, mitä te tästä kaikesta arvelette? kysyi Debray pistäen\npoliisille kultarahan kouraan.\n\n-- Lieventävät asianhaarat otetaan varteen, vastasi tämä.\n\n\n\n\n111. Sovitus\n\n\nVillefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään.\nSuuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta\nkunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi\nhetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet\nmonta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta\nollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.\n\nVillefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin\nvirkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman\ntunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.\n\nOn olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta\njoita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa\ntapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin.\nSuuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se\ntyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.\n\nVaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa\nVillefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa\nvoimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen\nniin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen\nruumiinsa joka kohtaa.\n\nHän hoippui pitkin käytäviä tottumuksen ohjaamana, hän heitti\nhartioiltaan virkaviittansa, ei sovinnaistapojen vaatimuksesta, vaan\nsiksi, että se painoi hänen hartioillaan kuin kiduttava nessos-paita.\n\nHoiperrellen hän saapui Dauphine-pihalle, näki vaununsa, herätti kuskin\navaamalla itse vaunujen oven, heittäytyi vaunujen istuimelle ja\nviittasi sormellaan Faubourg-Saint-Honoréhen päin. Vaunut läksivät\nliikkeelle.\n\nOnnen raunioiden koko taakka oli hänen hartioillaan. Sen raskas paino\nmurskasi hänet, hän ei tietänyt mitä nyt seuraisi, ei koettanutkaan\narvata, hän ei tutkinut syytöskirjelmäänsä, niin kuin kylmäverinen\nmurhaaja tutkii käännellessään ja väännellessään tuttua lakipykälää.\n\nHän tunsi Jumalan sielunsa pohjalla.\n\n-- Jumala! hoki hän tuskin itsekään tietäen, mitä sanoi. -- Jumala,\nJumala!\n\nVaunut vierivät nopeasti eteenpäin. Villefort liikahteli levottomana\nistuimellaan ja tunsi siinä jonkin esineen. Se oli viuhka, jonka rouva\nVillefort oli unohtanut vaunuihin tyynyjen ja selkänojan väliin.\n\n-- Oh! huudahti Villefort, aivan kuin tulisella raudalla olisi pistetty\nhänen sydämeensä. Hän muisti vaimonsa.\n\nHän oli tunnin ajan nähnyt edessään vain yhden puolen\nonnettomuudestaan, ja nyt hänelle selveni sen toinen, vielä kamalampi\npuoli.\n\nVaimonsa edessä hän oli esiintynyt taipumattomana tuomarina ja\ntuominnut hänet kuolemaan. Ja tämä nainen, kauhun ja häpeän vallassa,\nomantunnon tuskien kalvamana, miehensä kerskailtua moitteettomalla\nelämällään, hän, heikko ja turvaton naisparka, joka ei millään voinut\npuolustautua miehen ylivaltaa vastaan, valmistautui ehkä par'aikaa\nkuolemaan! Ehkä hän juuri nyt muisteli rikoksiaan, rukoili Jumalalta\narmoa, kirjoitti kirjeen pyytääkseen polvillaan anteeksi\nmoitteettomalta mieheltään, osti tämän anteeksiannon kuolemallaan.\n\nVillefort huudahti toisen kerran tuskasta ja raivosta.\n\n-- Tuo nainen on tullut rikolliseksi vain siksi, että joutui tekemisiin\nminun kanssani, huudahti hän levottomana liikahdellen vaunujensa\nsilkkityynyillä. -- Minussa on rikos, ja se on tarttunut häneen niin\nkuin lavantauti, kolera, rutto...! ja minä rankaisen häntä...! Minä\nolen uskaltanut sanoa hänelle: Katukaa ja kuolkaa ... minä! Ei, ei ...\nhänen täytyy elää ... hänen pitää seurata minua... Me pakenemme,\njätämme Ranskan, menemme niin pitkälle kuin maan äärtä riittää. Minä\npuhuin hänelle mestauslavasta...! Suuri luoja, kuinka olen tohtinut\nlausua sen sanan! Mutta minuakin odottaa mestauslava...! Me\npakenemme... Minä tunnustan hänelle kaikki, niin, nöyrrytän itseni joka\npäivä ja sanon hänelle, että minäkin olen tehnyt rikoksen... Nyt\nliittyvät tiikeri ja käärme yhteen! Sopiva aviovaimo minunkaltaiselleni\nmiehelle...! Hänen täytyy jäädä eloon, ja minun häpeäni peittää hänen\nhäpeänsä varjoonsa!\n\nVillefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.\n\n-- Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin\nhypähtämään istuimellaan.\n\nSäikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.\n\n-- Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, --\nniin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja\nkasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on\nperheestäni jäänyt eloon -- lukuun ottamatta voimatonta vanhusta.\nVaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka\nrakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä.\nEihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet\nrikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä\najan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne\nsyykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa\nrikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani.\nVaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa\nmielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin\ntehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.\n\nJa kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.\n\nVaunut pysähtyivät talon pihaan.\n\nVillefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän\nnähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista\nhuomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät\npäästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.\n\nHän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta\novesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä\nluona; levottomuus veti häntä toisaanne.\n\n-- Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa\noli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. -- Kas niin,\nmikään ei ole muuttunut.\n\nEnsiksi hän sulki portaille vievän oven.\n\n-- Kukaan ei saa häiritä meitä, sanoi hän. -- Minun täytyy saada puhua\nsuoraan hänen kanssaan, syyttää itseäni hänen edessään, sanoa kaikki...\n\nHän lähestyi ovea, laski kätensä kristalliseen ripaan, ovi aukeni,\n\n-- Ei ole lukossa! Hyvä on, hyvä on, mutisi hän.\n\nHän tuli pieneen salonkiin, jonne illalla tuotiin vuode Edouardia\nvarten, sillä vaikka poika olikin täysihoitolakoulussa, tuli hän yöksi\näitinsä luo, tämä kun ei tahtonut erota pojastaan.\n\nYhdellä silmäyksellä Villefort tarkasti salongin.\n\n-- Ei ketään, sanoi hän. -- Vaimoni on varmaankin makuuhuoneessaan.\n\nHän meni sitä kohden. Ovi oli lukossa. Hän pysähtyi väristen.\n\n-- Héloïse! huusi hän.\n\nHän oli kuulevinaan jonkin huonekalun liikahtavan.\n\n-- Héloïse! huusi hän toistamiseen.\n\n-- Kuka siellä? kysyi rouva Villefort'in ääni.\n\nVillefort'in mielestä ääni oli tavallista heikompi.\n\n-- Avatkaa, avatkaa! huusi Villefort. -- Minä täällä olen!\n\nMutta hänen pyynnöstään ja hätääntyneestä äänestään huolimatta ovi ei\nauennut.\n\nVillefort puhkaisi oven potkaisemalla siihen jalallaan.\n\nRouva Villefort seisoi budoaarinsa kynnyksellä kalpeana, kasvot\nvääntyneinä, ja tuijotti kamalasti häneen.\n\n-- Héloïse! Héloïse! sanoi Villefort. -- Mikä teidän on?\n\nNuori nainen ojensi häntä kohden valkoisen, jäykän kätensä.\n\n-- Se on tapahtunut, sanoi hän ääni koristen. -- Mitä vielä tahdotte?\n\nJa hän kaatui pitkäkseen matolle.\n\nVillefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka\nsuonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva\nVillefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen\novelle.\n\n-- Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. -- Missä poikani on? Edouard.\nEdouard!\n\nHän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät\nsaapuville.\n\n-- Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. -- Hänet täytyy viedä\nkotoa pois, hän ei saa nähdä...\n\n-- Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.\n\n-- Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!\n\n-- Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten\npoikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen\npalannut.\n\nJääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat,\najatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon\nrattaat.\n\n-- Rouvan luona, sopersi hän, -- rouvan luona!\n\nJa hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään\notsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.\n\nVillefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.\n\n-- Edouard, Edouard, sopersi hän.\n\nPoika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä\nluo, mutta ei ollut palannut.\n\nVillefort astui askelen eteenpäin.\n\nRouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen\ntakana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan\novella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy\nhuulilla.\n\nRuumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria,\nflyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.\n\nVillefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan\nsohvalla.\n\nLapsi varmaankin nukkui.\n\nOnneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui\nsiihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli,\nmenisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa\npois, pois.\n\nVillefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt\nkuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet.\nHän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi\neteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan\nnuotion yli.\n\nHän otti pojan syliinsä, painoi lapsen rintaansa vastaan, ravisti sitä,\nkutsui nimeltä. Lapsi ei vastannut. Hän painoi ahnaat huulensa pojan\nposkille, ne olivat jääkylmät ja kalpeat. Hän tunnusteli jäykistyneitä\njäseniä, painoi kätensä sydämelle; sydän ei enää sykkinyt. Lapsi oli\nkuollut.\n\nNeljään osaan laskostettu paperi putosi Edouardin povelta.\nTyrmistyneenä Villefort lysähti polvilleen, lapsi pääsi hänen käsistään\nja vieri äitinsä viereen.\n\nVillefort sieppasi paperin, tunsi vaimonsa käsialan ja luki:\n\n    Tiesittehän, että olin hyvä äiti, koska poikani tähden tein\n    kaikki nämä rikokset!\n\n    Hyvä äiti lähtee poikansa seurassa!\n\nVillefort ei voinut uskoa silmiään, Villefort ei voinut uskoa järkeään.\nPolvillaan hän kulki vielä kerran Edouardin ruumiin luo ja tarkasti\nsitä aivan kuin naarasleijona tarkastaa kuollutta pentuaan.\n\n-- Jumala, sopersi hän, -- tässäkin näen Jumalan!\n\nÄsken häntä oli vielä pitänyt pystyssä raivo, väkevien miesten suuri\nvoimanlähde, ja epätoivo, kuoleman jalo hyve, joka pakotti titaanit\nnousemaan taivasta vastaan ja Ajaxin kohottamaan nyrkkinsä jumalia\nkohden.\n\nNyt hän painoi päänsä kumaraan tuskansa edessä, nousi pystyyn, ravisti\nhiestä kosteita ja kauhusta pystyyn nousseita hiuksiaan, ja tämä mies,\njoka ei koskaan ollut tuntenut sääliä ketään kohtaan, meni etsimään\nvanhusta, isäänsä, jotta hänellä heikkoudessaan olisi joku, jolle voi\nkertoa surunsa, joku, jonka luona voi itkeä.\n\nVillefort'in tullessa Noirtier näytti kuuntelevan tarkkaan apotti\nBusonia, joka oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin tavallisesti.\n\nVillefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi\nhänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin\nmuut laineet.\n\nHän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin\npäivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana\npäivänä, jolloin Valentine kuoli.\n\n-- Te täällä! sanoi hän. -- Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema\non ollut liikkeellä.\n\nBusoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen\nsilmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon\npäättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.\n\n-- Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi\nBusoni.\n\n-- Entä mitä varten olette tänään tullut?\n\n-- Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne,\nja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin\nminäkin.\n\n-- Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. -- Tämä ääni ei\nolekaan apotti Busonin ääni!\n\n-- Ei.\n\nApotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa\npääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen\nmiehekkäitä kasvojaan.\n\n-- Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.\n\n-- Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin,\netsikää kauempaa.\n\n-- Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?\n\n-- Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta\nsitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti\nSaint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.\n\n-- Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä\nJumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava\nviholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa.\nVoi minua onnetonta!\n\n-- Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi\npannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. -- Muistelkaa,\nmuistelkaa!\n\n-- Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä\nrajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole\nenää unta eikä vielä valveillaoloa. -- Mitä minä tein? Puhukaa,\nkertokaa!\n\n-- Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni,\nriistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun\nrakkauteni!\n\n-- Kuka te olette? Kuka olette?\n\n-- Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun\ntämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi\nMonte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette\ntuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.\n\n-- Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen\nprokuraattori. -- Sinä olet...\n\n-- Minä olen Edmond Dantès!\n\n-- Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori\ntarttuen kreivin ranteeseen. -- Tule siis!\n\nJa hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden\nonnettomuuden kohdanneen taloa.\n\n-- Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa\nruumiita, -- tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen\nhyvityksen...?\n\nMonte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa\nsuuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut\nsanoa: \"Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!\"\n\nTuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi\nhänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet\nkiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään...\n\n-- Lapseni! huudahti Villefort. -- Hän riistää lapseni ruumiin! Minä\nkiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!\n\nJa hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin\nunessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat\nkuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes\nkynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka\ntulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen\naivonsa liekkitulvallaan.\n\nHän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.\n\nSilloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita\nalas.\n\nNeljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli\nsieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun\nilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut\nvoinut herättää henkiin.\n\nHän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen,\npää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän\nkysyi palvelijalta:\n\n-- Missä herra Villefort on?\n\nVastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin.\nMonte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa\nympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.\n\n-- Se ei ole täälläkään, sanoi hän, -- se ei ole täälläkään.\n\nJa hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja\nsanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:\n\n-- Poikanne on kuollut, mutta...\n\nVillefort keskeytti hänet.\n\n-- Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. -- Kyllä minä hänet löydän,\nvaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.\n\nMonte-Cristo peräytyi kauhuissaan.\n\n-- Oh, sanoi hän, -- hän on tullut mielipuoleksi?\n\nJa aivan kuin olisi pelännyt kirotun talon seinien kaatuvan päälleen\nhän riensi kadulle epäillen ensi kertaa, oliko hänellä ollut oikeutta\ntehdä niin kuin oli tehnyt.\n\n-- Jo riittää, tämä riittää, sanoi hän, -- pelastakaamme viimeinen.\n\nPalatessaan kotiinsa Monte-Cristo tapasi Morrelin astelemassa\nChamps-Elysées'n varrella olevassa talossa vaiti kuin haamu, joka\nodottaa Jumalan määräämää hetkeä palatakseen hautaansa.\n\n-- Valmistautukaa matkaan, Maximilien, sanoi kreivi hänelle hymyillen,\n-- huomenna jätämme Pariisin.\n\n-- Eikö teillä ole täällä enää mitään tehtävää? kysyi Morrel.\n\n-- Ei, vastasi Monte-Cristo. -- Jumala suokoon, etten olisi tehnyt jo\nliikaa.\n\n\n\n\n112. Lähtö\n\n\nKertomamme tapaukset herättivät mielenkiintoa kaikissa pariisilaisissa.\nEmmanuel ja hänen vaimonsa keskustelivat niistä tietysti hyvin\nhämmästyneinä asunnossaan Meslay-kadun varrella. He liittivät\nMorcerfin, Danglars'in ja Villefort'in perheissä tapahtuneet\nonnettomuudet toisiinsa.\n\nMaximilien, joka oli tullut heidän luokseen vieraisille, kuunteli heidän\npuheitaan tai oikeammin sanoen oli läsnä heidän keskustellessaan,\nvaipuneena tavalliseen alakuloisuuteensa.\n\n-- Eikö todellakin näytä siltä, Emmanuel, sanoi Julie, -- että nämä\nrikkaat, äsken vielä onnelliset ihmiset olivat asemaansa luodessaan\nunohtaneet pahan haltian. Tämä on nyt ilmestynyt kostamaan\nlaiminlyöntiä aivan niin kuin sadun haltiatar, jota ei kutsuttu\nristiäisiin.\n\n-- Mikä onnettomuuksien sarja! huokasi Emmanuel ajatellen Morcerfia ja\nDanglars'ia.\n\n-- Mikä kärsimysten määrä, yhtyi Julie muistellessaan Valentinea, jonka\nnimeä hänen naisenvaistonsa kielsi lausumasta veljensä läsnä ollessa.\n\n-- Jos Jumala on heitä rangaissut, sanoi Emmanuel, -- niin varmaankaan\nei Jumala, joka on itse hyvyys, ole löytänyt heidän menneisyydestään\nmitään lieventäviä asianhaaroja. He olivat siis kirottuja.\n\n-- Etköhän tuomitse liian pikaisesti, Emmanuel? tuumi Julie. -- Jos\njoku olisi sanonut, kun isäsi pistooli kädessään oli valmis surmaamaan\nitsensä: \"Tuo mies on ansainnut rangaistuksensa\", niin eikö hän silloin\nolisi erehtynyt?\n\n-- Olisi kyllä, mutta Jumala ei tahtonut isämme joutuvan turmioon, niin\nkuin hän ei sallinut Abrahaminkaan uhrata poikaansa. Hän lähetti\nmeidänkin luoksemme enkelin, joka leikkasi kuoleman siivet poikki.\n\nMelkein samalla hetkellä aukeni salongin ovi, ja kreivi Monte-Cristo\nastui sisään.\n\nJulie ja Emmanuel huudahtivat ilosta. Maximilien kohotti päänsä ja\nantoi sen jälleen painua alas.\n\n-- Maximilien, sanoi kreivi kiinnittämättä mitään huomiota siihen,\nkuinka eri tavalla huoneessaolijat ottivat hänet vastaan, -- tulen\nteitä noutamaan.\n\n-- Noutamaanko minua? kysyi Maximilien aivan kuin heräten unesta.\n\n-- Niin, sanoi Monte-Cristo. -- Olihan sovittu, että lähdette mukanani,\nja käskinhän teitä olemaan valmiina matkaan.\n\n-- Olen valmis, sanoi Maximilien. -- Tulin vain tänne sanomaan hyvästi.\n\n-- Entä minne lähdette, herra kreivi? kysyi Julie.\n\n-- Ensiksi Marseilleen.\n\n-- Marseilleenko? huudahti nuori pari yht'aikaa.\n\n-- Niin, ja otan veljenne mukaani.\n\n-- Herra kreivi, tuokaa hänet terveenä takaisin! pyysi Julie.\n\nMorrel kääntyi poispäin salatakseen punastumistaan.\n\n-- Oletteko siis huomannut, että hän on sairas? kysyi kreivi.\n\n-- Olemme, vastasi nuori nainen, -- ja olemme pelänneet, että hänen\naikansa käy pitkäksi meidän seurassamme.\n\n-- Kyllä minä häntä huvitan, vakuutti kreivi.\n\n-- Olen valmis, lausui Maximilien. -- Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi.\nEmmanuel, hyvästi, Julie!\n\n-- Mitä, hyvästikö? huudahti Julie. -- Lähdettekö tuolla tavoin heti\npaikalla ilman matkavalmistuksia, vailla passia?\n\n-- Viivyttely tekee eronhetken vain haikeammaksi, sanoi Monte-Cristo,\n-- ja Maximilien on varmaankin pitänyt kaikesta huolta, sillä olen\npuhunut hänelle tästä ajoissa.\n\n-- Passini on valmiina ja matkalaukkuni myös, sanoi Morrel tyynesti.\n\n-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- täsmällisyydestään tuntee\nhyvän sotilaan.\n\n-- Jätättekö meidät nyt heti paikalla? ihmetteli Julie. -- Ettekö jäisi\nvielä päiväksi, tunniksi?\n\n-- Vaununi ovat portin edessä. Minun täytyy olla Roomassa viiden päivän\npäästä.\n\n-- Mutta eihän Maximilien mene Roomaan? tuumi Emmanuel.\n\n-- Menen sinne, minne kreivi minut vie, sanoi Maximilien alakuloisesti\nhymyillen. -- Tottelen häntä ainakin kuukauden ajan.\n\n-- Kuulkaahan, herra kreivi, millä äänellä hän sen sanoo!\n\n-- Maximilien seuraa minua, sanoi kreivi vakuuttavalla\nsydämellisyydellään, -- olkaa siis rauhassa veljenne suhteen.\n\n-- Hyvästi, sisko! lausui Morrel. -- Hyvästi, Emmanuel!\n\n-- Hän tuottaa minulle tuskaa välinpitämättömyydellään, sanoi Julie. --\nOi Maximilien, sinä salaat meiltä jotakin.\n\n-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- saatte nähdä, että hän palaa\nnauravana ja iloisena.\n\nMaximilien loi kreiviin melkein suuttuneen ja ärtyneen katseen.\n\n-- Lähtekäämme! sanoi kreivi.\n\n-- Ennen lähtöänne, herra kreivi, sanoi Julie, -- sallitteko minun\nsanoa teille sen, mitä viime kerralla...\n\n-- Hyvä rouva, vastasi kreivi tarttuen hänen molempiin käsiinsä, --\nsananne eivät vastaa sitä, mitä luen silmistänne, mitä sydämenne on\najatellut ja mitä omani on tuntenut. Minun olisi pitänyt lähteä\nilmaisematta itseäni, mutta se meni yli voimieni, sillä olen heikko ja\nturhamainen ihminen ja lähimmäisteni kyyneleinen, hellä ja iloinen\nkatse tekee minulle niin hyvää. Nyt lähden ja olen niin itsekäs, että\nsanon: Älkää unohtako minua, ystäväni, sillä luultavasti ette näe minua\nenää koskaan.\n\n-- Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet\nvaluivat pitkin Julien poskia, -- emme näe teitä enää koskaan! Eikö\nluotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan\nmaan päällä hyvää tekemässä?\n\n-- Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, -- älkää sanoko\nkoskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat\npysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä\nvoimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on\nyhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.\n\nJa Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien\nkädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän\nviittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut\nveltto, tunteeton ja uneksiva.\n\n-- Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.\n\nMonte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut\nkaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.\n\n-- Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.\n\n-- Luotan!\n\n-- Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.\n\nNiin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden\neteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat\nharjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella\nodotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä\nmatkalta.\n\n-- No? kysyi kreivi arabiankielellä, -- olitko vanhuksen luona?\n\nAli nyökkäsi.\n\n-- Ja levitit kirjeen hänen eteensä, niin kuin olin käskenyt?\n\n-- Levitin, ilmaisi orja jälleen nöyrästi.\n\n-- Ja mitä hän sanoi, tai oikeammin, mitä hän teki?\n\nAli matki älykkäillä kasvoillaan vanhuksen ilmeitä ja sulki silmänsä,\nniin kuin Noirtier teki vastatessaan myöntävästi.\n\n-- Hyvä on, hän suostuu, totesi Monte-Cristo. -- Lähtekäämme!\n\nHän oli tuskin ennättänyt nämä sanat lausua, kun vaunut jo läksivät\nliikkeelle ja hevoset lennättivät ilmaan tomupilven. Maximilien asettui\nvaunujen nurkkaan virkkamatta sanaakaan.\n\nNäin kului puoli tuntia. Äkkiä vaunut pysähtyivät; kreivi oli vetänyt\nsilkkinuorasta, joka oli sidottu Alin sormeen.\n\nNubialainen astui maahan ja avasi vaunujen oven.\n\nTaivas oli täynnä tähtiä. He olivat Villejuifin kukkulalla, lakeudella,\nmistä näkyi Pariisi aivan kuin kuohuva meri, jossa tuhannet valot\nvälkkyivät kuin fosforihohde laineilla. Se oli todellakin kuin ulappa,\nmutta kohisevampi, pauhaavampi, liikkuvampi, raivoisampi kuin valtameri\nkuohuessaan, ulappa, jossa ei koskaan ollut tyyntä niin kuin joskus\nmerellä, ulappa, missä laineet aina loiskuivat, löivät ristiin ja aina\nnielivät...\n\nKreivi seisoi yksinään ja viittasi vaunuja siirtymään muutaman askelen\neteenpäin.\n\nSitten hän katseli kauan kädet rinnalla ristissä tuota ahjoa, jossa\nsulavat, kiemurtelevat ja muodostuvat kaikki ne ajatukset, jotka sitten\ntulisesta syvyydestä singahtavat panemaan maailman liikkeelle. Katse\nkiintyneenä tähän Baabeliin, joka saa sekä uskonnolliset runoilijat\nettä materialistiset rienaajat haaveilemaan, hän risti kätensä kuin\nrukoillakseen ja sanoi:\n\n-- Suuri kaupunki! Kuusi kuukautta sitten astuin portistasi sisään.\nJumalan henki minua varmaankin on johdattanut, sillä voittoisena\nlähden. Salaisuuteni uskoin vain Jumalalle, joka näkee sydämeeni; hän\ntietää, että en tällä hetkellä tunne vihaa enkä ylpeyttä, mutta kyllä\nkatumusta; vain hän tietää, etten ole käyttänyt hänen minulle\nantamaansa voimaa oman itseni hyväksi enkä turhaan tarkoitukseen. Oi,\nsuuri kaupunki! Sinun sykkivältä poveltasi löysin, mitä etsin;\nkärsivällisenä kaivajana olen etsinyt sisuksistasi pahan. Nyt on\ntehtäväni täytetty, nyt et enää voi tarjota minulle iloa etkä tuskaa!\nHyvästi, Pariisi, hyvästi!\n\nHän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän\npainoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat\nkukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.\n\nHe ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi,\nMonte-Cristo katseli häntä.\n\n-- Morrel, sanoi kreivi, -- kadutteko, että tulitte mukaani?\n\n-- En kreivi, mutta jättää Pariisi...\n\n-- Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin\njättänyt teidät sinne.\n\n-- Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet\ntoistamiseen.\n\n-- Maximilien, sanoi kreivi, -- kuolleet ystävämme eivät lepää maassa,\nheidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he\nvoisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen\nantoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa.\nKysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan\nsiitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa,\nMaximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin\nmurheellisen näköinen.\n\n-- Ystäväni, sanoi Maximilien, -- sydämeni ääni on hyvin surullinen\neikä lupaa minulle muuta kuin murheita.\n\n-- Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo\nnäköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.\n\n-- Se voi olla totta, sanoi Maximilien.\n\nHän vaipui jälleen mietteisiinsä.\n\nMatka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit\nvilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut,\njoissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan\nheitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.\n\nSeuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin\nhöyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne\njo edeltäpäin.\n\nLaiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet,\njoilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan\nnauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka\nliehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen\notsaltaan.\n\nMitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus\nnäytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka\npääsee isänmaahansa.\n\nPian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä,\neloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri\nheidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä\nnuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n\nlinnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama,\njossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon\nmuistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.\n\nEräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja\nmatkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat\nja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä\nnäkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen\nnäyn.\n\n-- Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, -- tuohon\nisäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies,\njonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen\nvieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt\nyksin, monet itkivät meidät nähdessään.\n\nMonte-Cristo hymyili.\n\n-- Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.\n\nJuuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen\nviittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli\nhunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren\nmielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut,\nellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne,\nnimittäin laivaan.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti Morrel, -- minä en erehdy! Tuo nuori mies,\njoka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!\n\n-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- minä tunsin hänet.\n\n-- Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?\n\nKreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen\nsilmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, -- eikö teillä ole mitään\ntehtävää täällä?\n\n-- Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.\n\n-- Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät\nsieltä.\n\n-- Jätättekö minut?\n\n-- Jätän ... minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.\n\nMorrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun\nvallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.\n\nMonte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä,\nja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme\nalusta alkaen on lukijoillemme tuttu.\n\nPitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa\njoutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan\npäivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät\nviiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja\nhalkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka\noli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä\nenemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat\nkärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen\nliittyisivät yhteen.\n\nTalo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti\nrappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi\noli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.\n\nTänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt\npoistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä\nhetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi\njo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan\nisopäisellä naulalla.\n\nHän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan,\naivan kuin ystävä tai talon isäntä.\n\nTiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa\nsäteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta\nrahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä\nkaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset\npuut.\n\nPortille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti\nmuistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus\nkuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean,\npunakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois,\nja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän\npoikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.\n\nMonte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen\njalkojensa alla.\n\nMercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- en voi teille tarjota onnea, mutta voin\ntuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?\n\n-- Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, -- yksin\nmaailmassa... Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt\nminut.\n\n-- Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, -- ja hän on jalo mies. Hän on\nymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa\nisänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten\nvalvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän\nluoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka\nolisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne.\nTyöttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee\nsuureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan\nmuuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni\nuudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.\n\n-- Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, -- rukoilen\nhänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia.\nNiin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että\ntunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi,\ntoimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut\nonnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.\n\n-- Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi\nMonte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on\ntäysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää.\nÄlkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon\nonnettomammaksi...\n\n-- Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut\npoikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra\nMorcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte\nnähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.\n\nKreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä\nojensi molemmat kätensä häntä kohden.\n\n-- Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. -- Nyt voitte\nhuoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin\nEdmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä\nhänen vanha isänsä asui... Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja\nne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö\nteitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja\nvihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin\nja kohottaen silmänsä taivasta kohden. -- Minkä rangaistuksen olenkaan\nsaanut...! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta\nlahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan\nolemassaoloa!\n\nMonte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti\nkätensä.\n\n-- Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, -- ei, ystäväni,\nälkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin\nsyyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan,\nahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He\nhimoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni,\nEdmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää\nsitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä\nansaitse. Katsokaahan ... hän paljasti kokonaan kasvonsa ...\nkatsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat\nvuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät\nniitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä\nvielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa,\nja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri,\nminä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.\n\nMercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja\nsuuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli\nkiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan\nkättä.\n\n-- Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että\nensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. --\nUskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla,\nsillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen\nsydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta\nviisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että\ntunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi\npitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran\nolin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla.\nMitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen\nkuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä\nmuistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja\nmenetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin\npoikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa\nhänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut\nraukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden\ntavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.\n\n-- Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. -- Ajatelkaa itsestänne\nparempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte\nvoinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön,\nkaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain\nolin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän\nJumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä\npolvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut\nvalmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon\nylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa\nmenneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja\nsaatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli\ntäynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin,\nhylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten\nsain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin\nloistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin\nollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria\ntehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle\npyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta,\njosta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole\nsaanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee\nhävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet\nvaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin\naseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia,\nsieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin\nsilmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin\nnäkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin\nkostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen\nmykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni,\npääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin\ntielläni!\n\n-- Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka\nteidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut\ntiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin\nteitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden\nvälillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on\nvertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne,\nteidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja\nerotkaamme.\n\n-- Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi\nMonte-Cristo.\n\n-- Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.\n\n-- Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää\nkuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.\n\n-- Kiitos, Edmond.\n\n-- Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?\n\n-- Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa\non Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin!\nTämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa\nvielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää\nsydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi;\ntunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.\n\n-- Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.\n\n-- Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.\n\n-- Mutta ... mitä aiotte tehdä?\n\nMercedes hymyili alakuloisesti.\n\n-- Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen\nmuinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain\nrukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen\naarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen,\neivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun\nvälinen asia.\n\n-- Mercedes, sanoi kreivi, -- en tahdo teitä moittia, mutta olette\nuhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta,\nsillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut\nsiihen puolet lisää.\n\n-- Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen\nsuostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.\n\n-- Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei\nhyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta\njos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan,\nmukaudutteko te siihen vastustelematta?\n\n-- Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä\nen osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo\nmitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt,\nettä olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen\nhaukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän\nlähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen\nvastaan.\n\n-- Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. -- Jumala\ntahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen\nvuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.\n\n-- Onneton, huudahti Mercedes, -- älkää puhuko minulle noin. Jos\nuskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä\nsilloin pelastuisin epätoivosta!\n\nMonte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän\ntuskan murtamana.\n\n-- Ettekö tahdo sanoa minulle \"näkemiin?\" kysyi hän ojentaen kätensä.\n\n-- Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen\njuhlallisesti taivasta kohden. -- Toivon siis vielä.\n\nJa kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi\nportaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan\nsatamaan päin.\n\nMercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin\npienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa,\njoka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa\nsopersivat hiljaa:\n\n-- Edmond, Edmond, Edmond...\n\n\n\n\n113. Menneisyys\n\n\nKreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti\nnähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.\n\nPikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri\nmuutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa\nkukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan\nsyvyyden.\n\nJa sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren\nmäärän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen,\nettä jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein\nsoimasi itseään.\n\n-- Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, -- ja olen voinut\nerehtyä. -- Mitä! jatkoi hän. -- Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni\nasetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään\nsuuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että\nhänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin\njumalaton suunnitelma! -- En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi\nminut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden\ntarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa.\nSitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin\nmaisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille,\njotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät\nymmärrä, miten ovat sen saaneet. -- Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä\nsuunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton\nmiljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi,\nkulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille\nonnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian\npaljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa\nMonte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta,\npeitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet\nylösnoussut, etsi ruumista...\n\nNäissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin.\nSamaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä\nkaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja\neloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.\n\n-- Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, -- silloin vain\noli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.\n\nHän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille.\nTässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse\nkangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka\nheti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa\nrikkaan soudettavan.\n\nIlma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja\nloistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili,\nsiellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä\nvihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta.\nTaivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja\nkuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla\nKorsikaan tai Espanjaan.\n\nVaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko\nmaiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa\nkaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta\nyksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai\ntietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa\naikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan\nvoitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se\nrenkaana painui hänen ohimolleen.\n\nJa niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden\nvaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli\nreunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli\ntäyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi\npaisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei\nhäikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna\nkohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi\nnähnyt verivihollisen.\n\nHe saapuivat perille.\n\nVaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti.\nSoutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:\n\n-- Olemme perillä.\n\nSamalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond\nDantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja\nportaita.\n\nDantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui\nhyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia\najatuksia ja muistoja.\n\nHeinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain\ntullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti\nmatkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus\nveti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta,\nhän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi\nsydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka\noli halunnut nähdä.\n\nKetään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa.\nPortinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.\n\nKreivi astui omaan vankilaansa.\n\nKapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän\nnäki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli\nsiirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös\nnäkyvissä, vaikkakin tukittuna.\n\nMonte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui\nsille.\n\n-- Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä\nvankina? kysyi kreivi. -- Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä\nkamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista\nelävää olentoa?\n\n-- Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, -- ja juuri tästä tyrmästä\nvanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.\n\nMonte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli\nmelkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti\nmuisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen\navainnippunsa kalinan.\n\n-- Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.\n\n-- Tahdon, sanoi Monte-Cristo, -- kertokaa.\n\n-- Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, -- asui kauan sitten eräs\nhyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela.\nSamaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu\npappi.\n\n-- Miten hänen hulluutensa ilmeni?\n\n-- Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.\n\nMonte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt\ntaivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli\najatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien\nedessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.\n\n-- Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. -- Mutta he\nuhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.\n\n-- Kumpi heistä kaivoi käytävän?\n\n-- Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. -- Hän oli ovela ja\nväkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin\npäästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.\n\n-- Te sokeat...! mutisi Monte-Cristo itsekseen.\n\n-- Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. -- Millä\naseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on\nvielä jälkikin. Tuolla, näettekö?\n\nHän vei soihdun lähelle muuria.\n\n-- Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.\n\n-- Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan\nyhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja\nkuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija\nkeskeyttäen kertomuksensa.\n\n-- Kertokaahan.\n\n-- Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään\npäin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan\nsäkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?\n\nMonte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli\ntuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen.\nPortinvartija jatkoi:\n\n-- Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet\nvangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta,\nuskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa\nvallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa\ntyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin\nkuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies\nheitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea\nvainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen,\nmitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he\nheittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen\nmukana hukkui veteen.\n\nKreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi\nhänen sydäntään.\n\n-- Ei, sanoi hän itsekseen, -- epäilykseni olikin vain unohduksen\nalkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa\nkostoa.\n\n-- Entä vanki, kysyi hän, -- onko hänestä sittemmin kuultu?\n\n-- Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota\nvain kahdella tavalla: joko vatsalleen -- ja koska hän putosi\nviidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.\n\n-- Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi\nsiis suoraan.\n\n-- Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, -- ja silloin kuula\npainollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!\n\n-- Surkutteletteko häntä?\n\n-- Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri\nja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.\n\n-- Totuus! ajatteli kreivi, -- Jumala on luonut sinut nousemaan\nlaineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien\nmielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija\nvärisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään\nmereen.\n\n-- Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.\n\n-- Ei ole, sanoi vahti, -- kuinka se olisikaan ollut mahdollista?\nHänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.\n\n-- Villefort, Villefort! mutisi kreivi. -- Sitä numeroa olet varmaankin\nusein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.\n\n-- Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.\n\n-- Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.\n\n-- Ahaa, numero 27:n?\n\n-- Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.\n\nHän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi\noman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.\n\n-- Tulkaa.\n\n-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, -- antakaa minun katsella tämän\ntyrmän joka kolkkaa.\n\n-- Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän\navaimen. Jätän teille soihdun.\n\n-- Ei, ottakaa se vain mukaanne.\n\n-- Tehän jäätte pimeään.\n\n-- Minä näen pimeässä.\n\n-- Juuri niin kuin hänkin.\n\n-- Kuka?\n\n-- Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen,\nettä olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.\n\n-- Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi\nkreivi.\n\nOpas poistui ottaen soihdun mukaansa.\n\nKreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän\nerotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän\nvasta oikein tunsikin tyrmän.\n\n-- Niin, sanoi hän, -- tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa,\njonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka\nvuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään...!\nNuo numerot ... muistan ne ... ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin,\nvoisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha\nMercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana... Tehtyäni nämä\nlaskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa... En ottanut lukuun\nnälkää ja uskottomuutta!\n\nJa katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa\nnäkevinään isäänsä vietävän hautaan ... Mercedeksen astuvan\nvihkialttaria kohden.\n\nHän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin\nvaaleana vihertävästä seinästä.\n\n\"_Jumalani_\", luki Monte-Cristo, \"_anna minun pitää muistini_!\"\n\n-- Niin, huudahti hän. -- Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää\npyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin\ntulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää\nmuistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!\n\nTänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.\n\n-- Seuratkaa minua, sanoi hän.\n\nJa hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle\novelle.\n\nTäälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.\n\nEnsimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla\nFaria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla\nvankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen,\nkiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.\n\n-- Täällä, sanoi vahti, -- oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli\nhänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota\ntästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs\ntiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin\nkymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä\nvuotena!\n\nDantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä\nkohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.\n\nVahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta\nsoihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette erehtynyt.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Olette antanut minulle kultaa.\n\n-- Niin olen.\n\n-- Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?\n\n-- On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.\n\nPortinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.\n\n-- Ja _kunnialla_, lisäsi kreivi kuten Hamlet.\n\n-- Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, -- en\nymmärrä teidän anteliaisuuttanne.\n\n-- Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. -- Olen ollut\nmerimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.\n\n-- Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, -- niin lahjoitan teille\njotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.\n\n-- Todellako? huudahti kreivi. -- Mitä se on?\n\n-- Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. -- Ajattelin näin: Huoneesta,\njossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin.\nAloin siis tutkia seiniä.\n\n-- Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.\n\n-- Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja\npaikkoja, jatkoi vahti. -- Nostin kivet ja löysin...\n\n-- Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.\n\n-- Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.\n\n-- En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. -- Tavallisesti\nsellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.\n\n-- Niin, sanoi opas, -- löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.\n\n-- Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.\n\n-- Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille.\nMutta minulla on vielä muuta jäljellä.\n\n-- Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.\n\n-- Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.\n\n-- Oh! huudahti Monte-Cristo, -- onko teillä tuo kirja?\n\n-- En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, -- mutta kyllä se on\nhallussani.\n\n-- Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. --\nSaatte palkkanne.\n\nOppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema\noli muuttanut hänelle alttariksi.\n\n-- Minun toinen isäni, sanoi hän, -- sinä, joka annoit minulle\nvapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona\ntiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan\npäälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin\nosa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja\npaljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella,\nmerkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua\nisällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä\nminulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu\nvakaumukseksi.\n\nKreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.\n\n-- Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.\n\nMonte-Cristo vavahti ja kääntyi.\n\nPortinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli\nkoonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen\nsuuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.\n\nKreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan\npäällysliuskalla olevaan lauseeseen:\n\n\"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi,\nsanoo Herra.\"\n\n-- Ah! huudahti hän, -- siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!\n\nHän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen\nfrangin seteliä, ja sanoi:\n\n-- Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.\n\n-- Annatteko sen minulle?\n\n-- Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen\nlähtenyt.\n\nJa pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin\nsuurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi\nveneeseen ja sanoi:\n\n-- Marseilleen!\n\nKun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi\nitsekseen:\n\n-- Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja\nsitten minut unohtivat!\n\nVoitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.\n\nKulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi\npäänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli\nHaydéen nimi.\n\nAstuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden,\njossa tiesi tapaavansa Morrelin.\n\nKreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta\nhautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen,\nmutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.\n\nMorrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut\nja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt\nlahonneen ristin polttopuuksi.\n\nKunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet\nhänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli\nmennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä\nmarmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi\nsypressi.\n\nMaximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli\nsuuri, melkein mieletön.\n\n-- Maximilien, sanoi kreivi, -- älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan\ntuonne!\n\nJa hän osoitti taivasta.\n\n-- Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, -- niinhän sanoitte minulle,\nkun lähdimme Pariisista.\n\n-- Maximilien, sanoi kreivi, -- matkalla pyysitte minulta lupaa saada\njäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?\n\n-- Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on\ntäällä helpompi odottaa kuin muualla.\n\n-- Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne.\nVoinhan luottaa?\n\n-- Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, -- minä unohdan sen.\n\n-- Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette\nkunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja\nvannotte nyt uudelleen.\n\n-- Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!\n\n-- Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.\n\n-- Mahdotonta.\n\n-- Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi\nMonte-Cristo, -- että jokainen onneton luulee itseään toista\nonnettomammaksi.\n\n-- Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä\nmaan päällä rakasti ja kaipasi?\n\n-- Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä\nnyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui\nkaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli\nnuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän\njumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui\nhänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä,\nellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino,\njonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo\nkohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden,\njosta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa -- sillä hän oli\nsokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen --, ja heitti hänet\nvankityrmään.\n\n-- Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.\n\n-- Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien\nkätensä nuoren miehen olalle.\n\nMaximilien vavahti.\n\n-- Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.\n\n-- Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. -- Näinä neljänätoista vuotena\noli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel,\nettä hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.\n\n-- Mutta?\n\n-- Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen\nvälityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi\nhetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta\nlopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan\nkuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana,\nmahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä.\nHänen isänsä oli kuollut!\n\n-- Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.\n\n-- Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena,\nkunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä,\nepätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa\nkymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan\nhävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: \"Tässä lepää Herrassa se\nmies, joka sinua niin paljon rakasti.\"\n\n-- Oh! sanoi Morrel.\n\n-- Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän\nei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.\n\n-- Mutta, sanoi Morrel, -- olihan hänellä edes rakastamansa nainen.\n\n-- Erehdytte, Morrel, tuo nainen...\n\n-- Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.\n\n-- Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa\nvainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli\nvielä paljon onnettomampi kuin te.\n\n-- Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.\n\n-- Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.\n\n-- Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?\n\n-- Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.\n\nNuoren miehen pää painui kumaraan.\n\n-- Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja\nojentaen kätensä Monte-Cristolle. -- Mutta muistakaa...\n\n-- Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella,\nMorrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian\nsatamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja\nhän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?\n\n-- On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että\nlokakuun viidentenä päivänä...\n\n-- Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on...\nOlen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä\nhaluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.\n\n-- Jätättekö minut?\n\n-- Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun\nsaaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan\nvalittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään\ntaru, Maximilien, se on vertaus.\n\n-- Milloin lähdette?\n\n-- Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo\nloitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?\n\n-- Mielelläni, kreivi.\n\n-- Syleilkää minua.\n\nMorrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä\ntaivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä -- niin kuin kreivi\noli sanonut -- savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana\nidänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.\n\n\n\n\n114. Peppino\n\n\nSamaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen\ntaakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri\nsivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista,\npäästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.\n\nHänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin\nturmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen\nkunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin\npaljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin\nmaasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita\nitaliankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin\nFigaron _goddam_-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia\nkielellisiä hienouksia.\n\n-- Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.\n\n-- Moderato! sanoi hän alamäessä.\n\nJa Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan Roomaan\nAquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.\n\nNe kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti\nhuvittuneita.\n\nKun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja\nei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan\nseisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti\nvain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin,\navasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti\nja sanoi:\n\n-- Hyvä, se on vielä tallella.\n\nVaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja\npysähtyivät London-hotellin eteen.\n\nSignor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella\nvastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi\nThomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman\ntunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella,\nPietarinkirkon lähellä.\n\nRoomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen\nsaapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen\navojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki,\ntoinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli\nmatkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi\nviisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka\nAngelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu\nolemaan vettä.\n\nJa kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa\npariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia\nkieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen\nhuoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin\npankkiliike oli.\n\nTästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista\nvarsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta\nmatkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka\nalkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin\npariisilainen salapoliisi.\n\nRanskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin\npankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut\noli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai\nodottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut\nennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen\neteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman\ntai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee\nRoomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden\nedustalla.\n\nRanskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin\nsisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen\nhuoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.\n\n-- Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.\n\nHuonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti\nvierasta vastaan.\n\n-- Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.\n\n-- Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.\n\n-- Tulkaa, sanoi lakeija.\n\nOvi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in\njäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.\n\nKirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli\naivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän\nnosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden\nsanoi:\n\n-- Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?\n\n-- Niin, vastasi tämä lyhyesti.\n\n-- Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?\n\n-- Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä\nedeltäpäin.\n\n-- Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.\n\n-- Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.\n\n-- Sen saat kohta tietää, ystäväni.\n\n-- Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.\n\n-- Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä\nkolmetuhatta frangia?\n\n-- En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme.\nTarkoitan tuota venäläistä prinssiä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin\nvain kaksikymmentäkaksi.\n\n-- Etsitte huonosti.\n\n-- Luigi Vampa itse oli etsimässä.\n\n-- Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan...\n\n-- Venäläinenkö?\n\n-- Tai tuhlannut rahansa.\n\n-- Se voi kyllä olla mahdollista.\n\n-- Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni,\nranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää,\nkuinka paljon hän on saanut.\n\nPeppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä\nrukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija\nolivat menneet.\n\nKymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.\n\n-- No? kysyi Peppino ystävältään.\n\n-- Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. -- Summa on hyvin suuri.\n\n-- Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?\n\n-- Niin, sinä tiedät siis määrän?\n\n-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.\n\n-- Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. -- Kuinka sinä tiedät kaiken\nniin hyvin?\n\n-- Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.\n\n-- Miksi siis käännyt minun puoleeni?\n\n-- Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.\n\n-- Hän se on ... viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?\n\n-- On.\n\n-- Me emme koskaan saa niin paljoa.\n\n-- Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.\n\n-- Vaiti! Tuossa hän tulee.\n\nKirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen\nkirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.\n\nDanglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.\n\nPeppino poistui Danglars'in jäljestä.\n\nSopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon\nedustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä\nvoi käyttää vaikka mihin.\n\nDanglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki\noven ja hyppäsi ajajan viereen.\n\nPeppino nousi vaunujen takaistuimelle.\n\n-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.\n\n-- Minkä tähden? kysyi paroni.\n\n-- Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?\n\n-- Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars\nääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn\nväikkyessä hänen huulillaan: -- Minä olen tullut nostamaan rahoja.\n\n-- Minne hänen ylhäisyytensä siis menee...\n\n-- Hotelliin.\n\n-- Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.\n\nJa ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja\nPeppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin\nmuutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja\nGracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille\npäin.\n\nDanglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani\nlompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.\n\nPeppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasi _morra_-pelïà kantajien\nkanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.\n\nSeuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain\nlevolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti,\nmikäli ollenkaan.\n\nHän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin\nkuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.\n\nMutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia\nja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello\nkaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.\n\nKaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin\nedustalle suuren joukon joutilaita.\n\nMahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä\nylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli\nkansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään\nainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen\nylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi\nkymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä\n\"teidän korkeudeksenne\" saadakseen saman verran lisää.\n\n-- Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.\n\n-- Anconaan, vastasi paroni.\n\nDanglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan\nrahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen\naikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota\noli kehuttu huvitusten kaupungiksi.\n\nKun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla\npimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin\npitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi\najurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.\n\n-- _Non capisco_,[13] vastasi ajaja.\n\nDanglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:\n\n-- Hyvä on!\n\nVaunut jatkoivat matkaansa.\n\n-- Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.\n\nHän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän\noli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla\njoustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää\nhevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän\ntiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti\ntehnyt vararikon.\n\nDanglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja\ntoisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa\nkiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen\nminuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä\nei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja\nvaipui uneen.\n\nJos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä,\nmutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa,\njolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin\nkivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja\nkun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät\nummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä\noltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin:\n_Non capisco_.\n\nDanglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään\npostiasemalle.\n\nVaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.\n\nDanglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä\nkaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen,\nrappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin\nvarjot.\n\nDanglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää\ntilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi\nyhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet\nvaljastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua.\nKummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi\nsulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.\n\nParoni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.\n\n-- Hoi, sanoi hän ajurille, -- hoi, _mio caro!_\n\nTämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja\nprinssi Cavalcantin kanssa.\n\nMutta _mio caro_ ei vastannut mitään. Danglars avasi silloin\nvaununikkunan.\n\n-- Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.\n\n-- _Dentro la testa!_ huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi\nuhkaava liike.\n\nDanglars ymmärsi että _dentro la testa_ merkitsee samaa kuin: Pää\nsisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.\n\nHän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti\nminuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua\nvallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja\nuneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri\njoukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa\nolevaa matkustajaa valveilla.\n\nHänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden\nvoimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen\nvaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee\ntavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.\n\nDanglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen\noikealla puolella.\n\n-- Varmaankin santarmi, arveli hän. -- Olisikohan Ranskan\nlennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?\n\nHän päätti päästä tästä selvyyteen.\n\n-- Minne minua viette? kysyi hän.\n\n-- _Dentro la testa!_ huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.\n\nDanglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä\nratsasti toinen mies.\n\n-- Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla\nja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei\ntahtonut nukkua, hän mietti.\n\nVähän ajan päästä kuu nousi.\n\nVaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo\nkivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla\npuolella, vaan vasemmalla.\n\nSiitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että\noltiin matkalla Roomaan.\n\n-- Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, -- he ovat varmaankin\nluvanneet luovuttaa minut Ranskalle!\n\nVaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui\nkamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä\nkuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota\nvastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin,\nsivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.\n\n-- Oh, sanoi Danglars itsekseen, -- emme palaakaan kaupunkiin,\noikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he\novatkin...\n\nHänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät\nkertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu.\nAlbert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle\nsiihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen\naviomies.\n\n-- He ovat rosvoja! ajatteli hän.\n\nÄkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie.\nDanglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia.\nMorcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hän\nhuomasi olevansa Via Appialla.\n\nVaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo:\nCaracallan sirkus.\n\nOikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut\npysähtyivät.\n\nSamassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:\n\n-- _Scendi!_ lausui käskevä ääni.\n\nDanglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän\nymmärsi jo sitä.\n\nKamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä,\nlukuun ottamatta ajajaa.\n\n-- _Di quà_, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta\nRooman campagnalle vievää polkua pitkin.\n\nDanglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä\ntietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta\nsitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen\npäähän vartijoiksi.\n\nKuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään\nkukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä\nmuodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.\n\nHän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.\n\n-- _Avanti!_ sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.\n\nDanglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen\ntakanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi\nedellään kulkevaan oppaaseen.\n\nTämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä\nkiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat\ntieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen\neteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja\nPeppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat\nnäyttämön permannossa olevista luukuista.\n\nDanglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat\npankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään,\nranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten\nrosvojen käsiin.\n\nDanglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran\nväliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun\nhän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki\nsilmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.\n\nJa päästyään maahan hän avasi silmänsä.\n\nKäytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään\npäästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.\n\nKaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun\nhän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen\nkäytävien risteykseen.\n\nKäytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat\naukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.\n\nEräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. -- Missä kapteeni on?\n\n-- Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa\nsalia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.\n\n-- Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.\n\nJa tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään\naukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.\n\n-- Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri\nSuuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.\n\n-- Hän itse, kapteeni, hän itse.\n\n-- Hyvä on, näyttäkää tänne.\n\nKäskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen\nlähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa\npalaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.\n\n-- Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.\n\n-- Oh, ajatteli Danglars, -- tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu\nhauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä\nkimaltelevista tikareista.\n\nIson salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai\nsudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita,\nmiehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin\nkommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin\nelämäkertaa.\n\nPankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan\nrukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei\ntarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.\n\nHänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään\noli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli\nkammioon, joka oli hakattu kallioon.\n\nKammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä\nmaanpinnan alapuolella.\n\nKammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä\noli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista\npelastumista.\n\n-- Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, -- sehän on oikea vuode!\n\nToisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei\nollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.\n\n-- _Ecco_, sanoi opas.\n\nJa työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.\n\nLukko narisi, Danglars oli vankina.\n\nVaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan\nenkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka\npiti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä\nympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön\nkuuluisaksi Luigi Vampaksi.\n\nDanglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän\nei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa.\nHän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina\nja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.\n\nDanglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi.\nKoska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet\nhäntä laisinkaan surmata.\n\nHänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei\nollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.\n\nHän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria.\nKoska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän\nomat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin\nneljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.\n\nHänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta\nfrangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.\n\nHän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut\nkenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia\nhengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään\npari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka\nelämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.\n\n\n\n\n115. Luigi Vampan ruokalista\n\n\nJokaista unta, ellei se ole sitä unta, jota Danglars pelkäsi, seuraa\nherääminen.\n\nDanglars heräsi.\n\nPariisilaisena hän oli herätessään tottunut näkemään edessään silkkiset\nvuodeverhot, sametinpehmeät seinäpeitteet, tuntemaan uunissa palavista\npuista nousevan lämmön ja katselemaan huoneen silkillä verhottua\nkattoa, ja niinpä hän nyt kalkkikiviluolassa herätessään luuli\nnäkevänsä pahaa unta. Hän kosketteli vuodenahkoja ja luuli näkevänsä\nunta lappalaisista tai samojedeista.\n\nMutta tällaisissa tapauksissa epäilys voi sekunnissa muuttua täydeksi\nvarmuudeksi.\n\n-- Niin, niin, sanoi hän itsekseen, -- minä olen Albert de Morcerfin\nrosvojen vallassa.\n\nAivan ensimmäiseksi hän hengähti syvään, päästäkseen selville siitä,\noliko hän haavoittunut vai eikö. Tämän hän oli oppinut Don Quixotesta,\nja se oli ainoa kirja, josta hän jotakin muisti, vaikka ei ollut sitä\nkokonaan lukenutkaan.\n\n-- Ei, sanoi hän, -- he eivät ole minua surmanneet eivätkä\nhaavoittaneet, mutta ovat ehkä varastaneet minulta.\n\nJa hän pisti nopeasti kätensä taskuihinsa. Kaikki oli paikallaan;\nsata kultarahaa, jotka hän oli varannut matkaansa varten\nRoomasta Venetsiaan, oli housuntaskussa, ja viiden miljoonan\nviidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus hänen takkinsa taskussa.\n\n-- Kummallisia rosvoja! tuumi hän. -- Hehän ovat jättäneet minulle\nkukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että\nhe vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan,\npaljonko kello on.\n\nDanglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n\nmestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi\ntietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.\n\nPitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan\ntahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin\nkysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.\n\nHän odotti puoleenpäivään asti.\n\nKoko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli\ntapahtunut vahdin vaihto.\n\nSilloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä\nvartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista.\nHän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen\nviinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.\n\n-- Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.\n\nPuolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars\nlähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas,\nisosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen\ntukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.\n\n-- Oho, sanoi Danglars, -- tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen\nnäköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään\nmakupala.\n\nKuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea\nleikkiäkin.\n\nSamassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi,\nvartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia\nja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan\nateriaan, -- hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa\nvoi syödä.\n\nJa hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan\nedellisen vartijan viinan hajua.\n\nMutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat\nkäsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset\nalkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.\n\nDanglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää\ntuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto\nvanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka,\nmuistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa\noli valmistanut, kun hän oli sanonut: \"Herra Deniseau, valmistakaahan\nminulle tänään maukasta kotiruokaa.\"\n\nDanglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.\n\nRoisto kohotti päätään.\n\n-- _Che cosa?_ kysyi hän.\n\n-- Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen\noveen, -- minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!\n\nMutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu\nmitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi\nsyömistään.\n\nDanglars tunsi tulleensa nöyryytetyksi, eikä enää tahtonut olla missään\ntekemisissä tuon miehen kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen eikä\nhiiskunut enää sanaakaan.\n\nKului neljä tuntia. Jättiläisen sijaan tuli toinen rosvo. Danglars\ntunsi kamalia tuskia vatsassaan, nousi hiljaa, kurkisti oven raosta ja\ntunsi älykkään oppaansa.\n\nPeppino koetti tehdä vartioimisensa niin mukavaksi kuin mahdollista,\nistui vastapäätä ovea ja laski polviensa väliin kivivadin, jossa oli\nkuumaa ja rasvaisen tuoksuvaa hernekeittoa. Keiton viereen hän vielä\nlaski pienen korillisen Velletrin rypäleitä ja pullollisen\nOrvieto-viiniä.\n\nPeppino oli kaikesta päättäen suuri herkuttelija.\n\nNähdessään nämä valmistelut Danglars tunsi veden valahtavan suuhunsa.\nHän naputti hiljaa oveen.\n\n-- Kyllä tullaan, sanoi rosvo, joka käytyään usein Pastrinin hotellissa\noli oppinut ranskaa.\n\nHän avasi oven.\n\nDanglars tunsi hänet samaksi, joka oli hänelle karjaissut: \"Pää\nsisään!\" Mutta nyt ei ollut sopiva hetki ruveta moittimaan. Päinvastoin\nhän koetti olla mahdollisimman ystävällinen ja hymyili herttaisesti.\n\n-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, -- mutta eikö minullekin anneta\nruokaa?\n\n-- Tietysti, sanoi Peppino. -- Onko teidän ylhäisyydellänne sattumalta\nnälkä?\n\n-- Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; -- en ole\nkahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi\nhän ääneen, -- sangen kova nälkä onkin.\n\n-- Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?\n\n-- Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.\n\n-- Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, -- täällä saa mitä tahansa,\ntietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.\n\n-- Se on selvää, sanoi Danglars, -- vaikka tosin minun mielestäni\nniiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- se ei ole täällä tapana.\n\n-- Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka\nystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, -- mutta mukaudun\nsiihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.\n\n-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?\n\n-- Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.\n\n-- Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat\nkeittäjät.\n\n-- No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan\njotakin syödäkseni.\n\n-- Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis\nkananpaistia?\n\n-- Niin, kananpaistia.\n\nPeppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.\n\n-- Kanaa hänen ylhäisyydelleen!\n\nPeppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka,\npuoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman\nkalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli\nherkullisesti valmistettu.\n\n-- Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.\n\n-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin\nnuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja\nvuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.\n\nDanglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.\n\n-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ojentaen hänelle\ntylsäkärkisen veitsen ja puisen haarukan.\n\nDanglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.\n\n-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä\npankkiirin olalle. -- Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä\njälkeenpäin voisi syntyä riitoja...\n\n-- Ahaa, arveli Danglars, -- täällä ei olla samanlaisia kuin\nPariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme\nanteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa;\nkananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.\n\n-- Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.\n\nPeppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.\n\n-- Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, -- odottakaahan,\nteidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.\n\n-- Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars.\nMutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:\n\n-- Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.\n\n-- Kultarahan velan lyhennykseksikö?\n\n-- Niin, juuri, lyhennykseksi.\n\n-- Hyvä!... Jatkakaa, jatkakaa!\n\n-- Jäljellä on siis vielä neljätuhatta yhdeksänsataa\nyhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa.\n\nDanglars'in silmät menivät selälleen, kun hän kuuli moista\nleikinlaskua.\n\n-- Hyvin hauskaa, toden totta! mutisi hän.\n\nJa hän aikoi jälleen ryhtyä leikkaamaan kanaa. Mutta Peppino tarttui\ntoisella kädellään hänen oikeaan käteensä ja ojensi toisen kätensä.\n\n-- Antakaahan tänne, sanoi hän.\n\n-- Mitä! Tehän laskette kai leikkiä? sanoi Danglars.\n\n-- Me emme koskaan laske leikkiä, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Peppino\naivan vakavasti.\n\n-- Mitä, satatuhatta frangia yhdestä kanasta!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tässä luolassa on niin kovin vaikea kasvattaa\nkanoja.\n\n-- Kas niin, kas niin, sanoi Danglars, -- tämä on todellakin hyvin\nhullunkurista, hyvin huvittavaa, mutta kun minun on nälkä, niin antakaa\nminun syödä. Kas tässä on toinen kultaraha teille, ystäväni.\n\n-- Velkaa jää siis vielä vain neljätuhatta yhdeksänsataa\nyhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa, jatkoi Peppino tyynesti. -- Kun\nkärsivällisesti odotamme, pääsemme lopulta niin pitkälle.\n\nMutta nyt Danglars nousi kapinaan tällaista ilvehtimistä vastaan.\n\n-- Niitä ette saa koskaan, hän huusi. -- Ette tiedä, kenen kanssa\nolette tekemisissä.\n\nPeppino viittasi, nuori poika sieppasi vadin nopeasti pois. Danglars\nheittäytyi vuoteelleen, Peppino sulki oven ja alkoi syödä keittoaan.\n\nDanglars ei voinut nähdä Peppinoa, mutta hän kuuli, että tämä söi, söi\nmaiskuttaen suutaan, niin kuin sivistymätön ihminen ainakin.\n\n-- Tyhmeliini! sanoi Danglars.\n\nPeppino ei ollut sitä kuulevinaan, jatkoi vain hitaasti syömistään.\n\nDanglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien\nruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen.\nHän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä\naika tuntui hänestä ikuisuudelta.\n\nHän nousi ja meni uudelleen ovelle.\n\n-- Älkää kiusatko minua, sanoi hän, -- vaan sanokaa suoraan, mitä\nminulta vaaditte?\n\n-- Sanokaa te itse, teidän ylhäisyytenne, mitä meiltä tahdotte...\nMäärätkää ja me tottelemme.\n\n-- Avatkaa siis ensin ovi.\n\nPeppino avasi.\n\n-- Minä tahdon syödä, hitto vieköön! sanoi Danglars.\n\n-- Ja mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo syödä?\n\n-- Palasen kovaa leipää, koska kananpaisti on tässä kirotussa luolassa\nliian kallista.\n\n-- Leipääkö. Hyvä on, sanoi Peppino. -- Hohoi, leipää, huusi hän.\n\nNuori poika toi pienen leivän.\n\n-- Tässä on! sanoi Peppino.\n\n-- Mitä se maksaa? kysyi Danglars.\n\n-- Neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa.\nOlette maksanut kaksi kultarahaa edeltäpäin.\n\n-- Mitä, leivästä satatuhatta frangia?\n\n-- Satatuhatta frangia, sanoi Peppino.\n\n-- Mutta ettehän kanastakaan pyytänyt muuta kuin satatuhatta frangia!\n\n-- Me emme tarjoile ruokalistan mukaan vaan aterioittain. Voitte pyytää\nkymmenen eri ruokalajia tai yhden, hinta on sama.\n\n-- Joko taas laskette leikkiä! Rakas ystävä, sanon suoraan, että tämä\non järjetöntä, mieletöntä! Sanokaa suoraan, että tahdotte minun\nkuolevan nälkään, niin kaikki loppuu pikemmin.\n\n-- Emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, -- tehän tahdotte itse surmata\nitsenne. Maksakaa ja syökää.\n\n-- Millä minä maksan, senkin elukka! sanoi Danglars. -- Luuletko, että\ntaskussani on satatuhatta frangia?\n\n-- Taskussanne on viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta, teidän\nylhäisyytenne. Tällä rahalla saatte viisikymmentä kokonaista ja yhden\npuolikkaan kanan.\n\nDanglars'ia värisytti. Side putosi viimeinkin hänen silmiltään. Tämä\noli todellakin leikinlaskua, mutta nyt hän sen ymmärsi.\n\nSuoraan sanoen se ei enää ollutkaan hänen mielestään yhtä kömpelöä\nleikinlaskua kuin alussa oli tuntunut.\n\n-- Kas niin, kas niin, sanoi hän. -- Jos maksan nuo satatuhatta\nfrangia, niin saanko silloin edes olla rauhassa, saanko syödä aivan\nniin paljon kuin tahdon?\n\n-- Epäilemättä, sanoi Peppino.\n\n-- Mutta millä ne maksan teille, sanoi Danglars hengähtäen jälleen\nvapaammin.\n\n-- Sehän on helppoa, teillä on avoin luotto Thomson & Frenchin\nliikkeessä Via dei Banchin varrella Roomassa. Antakaa minulle\nnoille herroille osoitettu neljäntuhannen yhdeksänsadan\nyhdeksänkymmenenkahdeksan kultarahan kuitti, niin pankkiirimme käy ne\nperimässä.\n\nDanglars tahtoi edes sen ansion itselleen, että hän muka\nvapaaehtoisesti oli tähän suostunut. Hän tarttui Peppinon ojentamaan\npaperiin ja kynään ja kirjoitti kuitin.\n\n-- Kas niin, sanoi hän, -- tässä on kuitti.\n\n-- Ja tässä on kananpaistinne.\n\nDanglars leikkasi huoaten paistia; se oli hänen mielestään kovin laiha\nniin suurella summalla ostetuksi.\n\nPeppino luki tarkkaan paperin, pisti sen taskuunsa ja ryhtyi taas\nsyömään keittoaan.\n\n\n\n\n116. Anteeksianto\n\n\nSeuraavana päivänä Danglars'in oli jälleen nälkä. Luolan ilma kiihotti\nkovasti ruokahalua. Vanki luuli, ettei hänen tänä päivänä tarvinnut\nmaksaa mitään. Säästäväisenä miehenä hän oli piilottanut puolet\npaistista ja leivästä kammionsa nurkkaan.\n\nMutta tuskin hän oli syönyt, kun hänen jo tuli jano. Sitä hän ei ollut\nottanut lukuun.\n\nHän taisteli janoa vastaan, kunnes tunsi kielensä tarttuvan\nkitalakeensa.\n\nKun hän ei enää voinut janoaan vastustaa, hän huusi vartijaa. Tämä oli\nuusi mies.\n\nDanglars arveli viisaimmaksi keskustella entisen tuttavansa kanssa. Hän\nkutsui Peppinoa.\n\n-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino rientäen kiireesti\npaikalle. -- Mitä haluatte?\n\n-- Juotavaa, sanoi vanki.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- tiedättehän, että viini on\nRooman lähistöllä tavattoman kallista.\n\n-- Antakaa siis minulle vettä, sanoi Danglars koettaen välttää\nkiristystä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, vesi on viiniä harvinaisempaa. Nyt on niin\nkovin kuiva aika!\n\n-- Tuo vanha juttu näyttää siis taas alkavan, sanoi Danglars.\n\nHän hymyili näyttääkseen laskevansa leikkiä, vaikka tunsikin hien\nvaluvan pitkin ohimokaan.\n\n-- Katsokaahan, ystäväni, sanoi Danglars nähdessään Peppinon seisovan\nliikkumattomana paikallaan, -- tahtoisin saada vain lasillisen viiniä.\nEttehän sitä minulta kiellä?\n\n-- Johan olen sanonut teille, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, --\nettä me emme myy vähittäin.\n\n-- No, antakaa siis minulle pullo.\n\n-- Mitä lajia?\n\n-- Huokeinta.\n\n-- Niillä on kaikilla sama hinta.\n\n-- Mikä hinta?\n\n-- Kaksikymmentäviisituhatta frangia pullo.\n\n-- Sanokaahan suoraan, että tahdotte kyniä minut putipuhtaaksi,\nhuudahti Danglars, ja hänen äänensä soi kaameana kuin Harpagonin ääni.\n-- Parempihan se on, kuin että tällä tavoin revitte minut pala palalta\nkappaleiksi.\n\n-- Ehkä se on päällikkömme aikomus, sanoi Peppino.\n\n-- Kuka on päällikkönne?\n\n-- Sama, jonka eteen teidät eilen vietiin.\n\n-- Pyytäkää hänet luokseni.\n\n-- Se käy helposti päinsä.\n\nVähän ajan päästä Luigi Vampa seisoi Danglars'in edessä.\n\n-- Kutsuitteko minua? kysyi hän vangilta.\n\n-- Tekö olette sen joukon päällikkö, joka minut toi tänne?\n\n-- Olen, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Mitä siis vaaditte lunnaiksi, sanokaa?\n\n-- Aivan yksinkertaisesti vain ne viisi miljoonaa, jotka teillä on.\n\nDanglars tunsi kamalan kouristuksen sydämessään.\n\n-- Minulla ei ole mitään muuta kuin se, se on jäännös tavattoman\nsuuresta omaisuudestani. Jos sen minulta riistätte, riistätte elämäni.\n\n-- Meitä on kielletty vuodattamasta vertanne, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Ja kuka sen on kieltänyt?\n\n-- Hän, jota tottelemme.\n\n-- Luulin teitä päälliköksi.\n\n-- Olen kyllä näiden miesten päällikkö, mutta toinen mies on minun\npäällikköni.\n\n-- Totteleeko tämä päällikkö ketään?\n\n-- Tottelee.\n\n-- Ketä?\n\n-- Jumalaa.\n\nDanglars mietti hetkisen.\n\n-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.\n\n-- Se on kyllä mahdollista.\n\n-- Ja tämäkö päällikkö on käskenyt teitä kohtelemaan minua näin?\n\n-- Niin.\n\n-- Mikä on hänen tarkoituksensa?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Kas niin, sanoi Danglars, -- otatteko miljoonan?\n\n-- En.\n\n-- Kaksi miljoonaa?\n\n-- En.\n\n-- Kolme miljoonaa? ... neljä?... Ajatelkaahan, neljä? Annan ne teille\nsillä ehdolla, että päästätte minut vapaaksi.\n\n-- Miksi tarjoatte meille neljä miljoonaa siitä, minkä hinta on viisi?\nsanoi Vampa. -- Tämähän on jo minun ymmärtääkseni kiskomista, herra\npankkiiri.\n\n-- Ottakaa kaikki, ottakaa kaikki, sanon minä! huudahti Danglars, -- ja\ntappakaa minut!\n\n-- Tyyntykää, tyyntykää, teidän ylhäisyytenne, kiihotatte vertanne ja\nsiitä saatte sellaisen nälän, että voitte syödä miljoonalla päivässä.\nOlkaahan hiukan säästäväisempi!\n\n-- Mutta kun minulla lopulta ei ole enää rahaa, millä maksan teille!\nhuusi Danglars epätoivoissaan.\n\n-- Silloin saatte kärsiä nälkää.\n\n-- Nälkää, sanoi Danglars kalveten.\n\n-- Luultavasti, vastasi Vampa tyynesti.\n\n-- Mutta sanoittehan, ettette tahdo surmata minua?\n\n-- Emme tahdo.\n\n-- Ja annatte minun kuitenkin kuolla nälkään.\n\n-- Se ei ole sama asia.\n\n-- Te kurjat raukat! huusi Danglars. -- Minä petän kaikki teidän\ntoiveenne. Kun minun kerran täytyy kuolla, niin sitten kuolen\nmieluummin heti. Kiduttakaa, rääkätkää minua, tappakaa minut, mutta\nkuittia ette minulta enää saa!\n\n-- Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.\n\nHän poistui kammiosta.\n\nKarjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.\n\nMitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä\naikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla\npäästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?\n\nKuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi\npettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta\nsyystä haluavan hänelle kostaa.\n\nEhkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä\nkaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon\nsäälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä\nja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!\n\nDanglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu,\nsitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus\npääsee pakenemaan.\n\nDanglars ajatteli pakoa.\n\nMutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona\nistui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin\nvarjoja.\n\nKaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen\njälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.\n\nHänelle tarjottiin suurenmoinen illallinen ja hänen miljoonansa\notettiin vastaan.\n\nTästä hetkestä alkaen oli onnettoman vangin elämä ainaista horjumista.\nHän oli jo niin paljon kärsinyt, ettei hän tahtonut hankkia itselleen\nuusia tuskia, ja suostui sen vuoksi kaikkiin vaatimuksiin. Kahdentoista\npäivän päästä, eräänä iltapäivänä, syötyään yhtä ylellisesti kuin\nrikkautensa päivinä, hän laski varansa ja huomasi kirjoittaneensa niin\npaljon kuitteja, ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin\nviisikymmentätuhatta frangia.\n\nSilloin hänessä tapahtui kummallinen muutos; hän, joka oli\nluopunut viidestä miljoonasta, koetti pelastaa jäljellä olevat\nviisikymmentätuhatta. Hän päätti ennemmin kärsiä puutetta kuin luopua\nnäistä rahoista, ja hänessä heräsi toiveita, jotka olivat hulluuden\nrajalla. Hän, joka niin pitkät ajat oli unohtanut Jumalan olemassaolon,\najatteli nyt, että Jumala toisinaan tekee ihmeitä: että luola voi\nsortua, että paavin sotilaat voivat löytää tämän kirotun paikan\nja tulla hänet pelastamaan, silloinhan hänellä vielä olisi\nviisikymmentätuhatta frangia, ja tämä rahamäärä voi estää miestä\nkuolemasta nälkään. Hän rukoili Jumalaa säilyttämään hänelle nämä\nviisikymmentätuhatta frangia, ja rukoillessaan hän itki.\n\nNäin kului kolme päivää, jona aikana Jumalan nimi oli aina hänen\nhuulillaan. Välillä hän houraili ja oli näkevinään ikkunasta pieneen\nhuoneeseen, jossa muuan vanhus makasi vuoteellaan kuolemaisillaan.\n\nTämäkin vanhus kuoli nälkään.\n\nNeljäntenä päivänä hän ei enää ollut ihminen, vaan elävä ruumis. Hän\noli koonnut lattialta pienimmätkin edellisten aterioiden jätteet ja\nalkoi kalvaa mattoakin, jolla lattia oli peitetty.\n\nSitten hän rukoili Peppinoa kuin suojelusenkeliä, rukoili, että tämä\nantaisi hänelle hiukan ruokaa. Hän tarjosi tuhatta frangia\nleipäpalasta.\n\nPeppino ei vastannut.\n\nViidentenä päivänä hän laahasi itsensä kammion ovelle.\n\n-- Mutta ettehän te ole kristittyjä, sanoi hän nousten polvilleen. --\nTahdotte surmata miehen, joka on veljenne Jumalan edessä. Voi, minun\nentiset ystäväni, minun entiset ystäväni!\n\nHän vaipui kasvoilleen maahan, mutta nousi sitten ponnistaen\nepätoivoisesti voimiaan.\n\n-- Päällikkö, huusi hän, -- päällikkö!\n\n-- Tässä olen, sanoi Vampa astuen heti esiin, -- mitä tahdotte?\n\n-- Ottakaa viimeinen roponi, sanoi Danglars ojentaen hänelle\nlompakkonsa, -- ja antakaa minun elää täällä, tässä luolassa. En pyydä\nenää vapautta, en muuta kuin ruokaa.\n\n-- Te siis kärsitte kovia tuskia? kysyi Vampa.\n\n-- Niin, minä kärsin, kärsin kamalasti!\n\n-- Ja toiset ihmiset ovat kuitenkin saaneet kärsiä vielä enemmän.\n\n-- Sitä en usko.\n\n-- Ne, jotka ovat kuolleet nälkään.\n\nDanglars ajatteli vanhusta, jonka oli kuumehoureissaan nähnyt\nnälkäkuoleman kynsissä.\n\nHän löi otsansa maahan ja vaikeni.\n\n-- Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän\nkuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.\n\n-- Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset\nnousemaan Danglars'in päässä pystyyn.\n\nHänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki\nrosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.\n\n-- Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.\n\n-- Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.\n\n-- Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.\n\nJa hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.\n\n-- Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään\nja astui eteenpäin tullakseen valoon.\n\n-- Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän\nkuin äsken nälästä ja tuskasta.\n\n-- Erehdytte, minä en ole kreivi Monte-Cristo.\n\n-- Kuka sitten olette?\n\n-- Se, jonka myitte, petitte, häpäisitte; se, jonka morsiamen saatoitte\nkunniattomuuteen; se, jonka tallasitte jalkoihinne noustaksenne\nrikkauteen. Minä olen se, jonka isän te surmasitte nälkään, jonka\ntuomitsitte nälkäkuolemaan ja joka kuitenkin antaa teille anteeksi,\nsillä hän itsekin tarvitsee anteeksiantoa: minä olen Edmond Dantès!\n\nDanglars kiljahti ja kaatui suulleen.\n\n-- Nouskaa, sanoi kreivi, -- henkenne on pelastettu. Sama onni ei ole\nkohdannut rikostovereitanne, joista toinen on mielipuolena ja toinen\nkuollut! Pitäkää jäljellä olevat viisikymmentätuhatta frangia, minä\nlahjoitan ne teille. Mitä tulee sairaaloilta varastamiinne viiteen\nmiljoonaan, niin ne on jo eräs tuntematon maksanut takaisin. -- Ja nyt\nsyökää ja juokaa, tänä iltana olette vieraani. Vampa, kun tämä mies on\ntointunut, pääsee hän vapaaksi.\n\nDanglars pysyi kumarassa, kunnes kreivi oli poistunut. Kohottaessaan\npäänsä hän ei enää nähnyt muuta kuin etäällä häämöttävän varjon, jonka\nkulkiessa ohi kaikki rosvot kumarsivat syvään.\n\nKreivin määräysten mukaan Vampa toimitti Danglars'ille ruokaa, parasta\nviiniä ja oivallisimpia hedelmiä, vei hänet vaunuihin ja jätti hänet\ntielle seisomaan erästä puuta vastaan.\n\nHän oli siinä päivän koittoon asti, tietämättä missä oli.\n\nAamulla hän huomasi seisovansa erään puron lähellä. Hänen oli jano, ja\nhän kulki vaivalloisesti puron luo.\n\nKumartuessaan juomaan hän huomasi tukkansa tulleen valkoiseksi.\n\n\n\n\n117. Lokakuun viides päivä\n\n\nOli kuuden aika illalla; taivaasta hohti kellertävää valoa siniseen\nmereen, johon syksyn aurinko loi kultaisia säteitään.\n\nPäivän helle oli vähitellen haihtunut, ja vieno tuulahdus vilvoitti\nkuin luonnon suloinen henkäys Välimeren rantoja ja kuljetti seudusta\nseutuun puiden tuoksua ja siihen liittyvän meren raikkaan tunnun.\n\nTällä laajalla merellä, joka ulottuu Gibraltarista Dardanelleihin ja\nTunisista Venetsiaan, purjehti siromuotoinen alus illan ensi usvissa.\nSe muistutti joutsenta, joka avaa siipensä ja ui tuulen viemänä veden\npintaa pitkin. Se kiiti nopeasti ja samalla sirosti eteenpäin, jättäen\njälkeensä kimaltelevan juovan.\n\nAurinko, jonka viimeisiä säteitä tervehdimme, katosi lännen\ntaivaanrantaan, mutta valo välkkyi laineilla ja näytti loistavan\ntarumaailman mukaan kertovan, että tulijumala oli vaipunut Amfitriten\nsyliin, joka turhaan koetti peittää rakastajaansa sinisellä viitallaan.\n\nAlus kiiti nopeasti, vaikka tuntui niin tyyneltä, että immen kiharat\ntuskin olisivat tuulessa häilyneet.\n\nAluksen keulassa seisoi kookas, tummaihoinen ja kirkassilmäinen mies,\nkatsellen edessään kohoavaa tumman keilan muotoista saarta, joka\nmuistutti isoa katalonialaista hattua.\n\n-- Tuoko on Monte-Cristo? kysyi hän vakavalla ja surun leimaamalla\näänellä.\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne, vastasi kapteeni, -- tulemme perille.\n\n-- Tulemme perille! toisti matkamies tavattoman alakuloisesti.\n\nSitten hän lisäsi aivan hiljaa:\n\n-- Niin, siellä on satama.\n\nHän vaipui jälleen ajatuksiinsa, ja hänen huulilleen nousi hymy, joka\noli kyyneliä murheellisempi.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin näkyi saaresta valonvälke, ja pyssyn\npaukahdus kuului alukseen asti.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi kapteeni, -- rannalta annetaan merkki,\ntahdotteko itse vastata siihen?\n\nKapteeni viittasi kädellään saarta kohden, jonka reunasta erkani\nyksinäinen valkoinen pilvi, laajeni ja haihtui.\n\n-- Kyllä, kyllä, vastasi hän aivan kuin unesta havahtuen. -- Antakaa\ntänne.\n\nKapteeni ojensi hänelle ladatun karbiinin. Matkustaja tarttui siihen,\nnosti sen hitaasti ja ampui ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin\nlaskettiin purjeet ja alus laski ankkuriin viidensadan jalan päässä\npienestä satamasta.\n\nSoutuvene pantiin heti vesille, siihen meni neljä soutajaa, perämies ja\nmatkustaja. Mutta hän ei istuutunutkaan keulaan häntä varten varatulle\nsiniselle matolle, vaan jäi seisomaan kädet rinnalla ristissä.\n\n-- Soutakaa! kehotti matkustaja.\n\nKaikki kahdeksan airoa putosivat veteen aivan yht'aikaa vesipisarankaan\npirskahtamatta. Sitten vene alkoi nopeasti liukua eteenpäin.\n\nPian vene oli pienessä, luonnon muodostamassa satamassa. Veneen pohja\notti hienoon hiekkaan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- nouskaa kahden soutajan\nolkapäille, he kantavat teidät maihin.\n\nNuori mies vastasi tähän kiipeämällä laidan yli ja astumalla veteen,\njoka ulottui hänen vyötäisiinsä asti.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- teette väärin, ja herramme\ntoruu meitä.\n\nNuori mies kulki rantaa kohti kahden merimiehen jäljessä, jotka etsivät\nparhaimmat kahlauspaikat. Ranta oli noin kolmenkymmenen askelen päässä.\nSiellä matkustaja pudisti jalkojaan ja etsi katseillaan tietä, jota\nvoisi lähteä kulkemaan, sillä oli jo aivan pimeä.\n\nSamassa laskeutui käsi hänen olalleen ja hän kuuli äänen, joka sai\nhänet värähtämään.\n\n-- Hyvää päivää, Maximilien. Olette täsmällinen, kiitos siitä!\n\n-- Tekö, kreivi, sanoi nuori mies tehden liikkeen, joka muistutti iloa,\nja puristi molemmin käsin Monte-Criston kättä.\n\n-- Niin kuin näette, olen yhtä täsmällinen kuin tekin. Mutta tehän\nolette läpimärkä, ystäväni, teidän täytyy muuttaa vaatteita. Täällä on\nerityinen huoneisto varattu teitä varten, ja siellä unohdatte\nväsymyksen ja vilun.\n\nMonte-Cristo huomasi Morrelin kääntyvän. Hän odotti.\n\nNuori mies huomasi hämmästyksekseen, että miehet, jotka hänet olivat\ntuoneet, eivät olleet puhuneet mitään, lähteneet vain pois, vaikkei hän\nollut heille maksanut mitään. Kuului airojen ääni, kun vene palasi\npurren luo.\n\n-- Etsittekö merimiehiä? kysyi kreivi.\n\n-- Niin. En antanut heille mitään, ja he ovat kuitenkin lähteneet pois.\n\n-- Älkää välittäkö siitä, Maximilien, sanoi Monte-Cristo nauraen, --\nolen tehnyt merimiesten kanssa sellaisen sopimuksen, että saareeni tulo\non maksuton.\n\nMorrel katsoi kummastuneena kreiviin.\n\n-- Kreivi, sanoi hän, -- ette ole täällä enää sama kuin Pariisissa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Täällä te nauratte.\n\nMonte-Criston otsa kävi äkkiä synkäksi.\n\n-- Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi\nhän. -- Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että\nkaikki onni on katoavaa.\n\n-- Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin\nkäteen. -- Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei\nelämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette\nhyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni\nteeskentelitte iloisuutta.\n\n-- Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- olin todellakin\nonnellinen.\n\n-- Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin\ngladiaattorit keisarille sirkuksessa: \"Kuolemaan menevät tervehtivät\nsinua!\"\n\n-- Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen\nomituisesti häneen.\n\n-- Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden\nkatkeran katseen kreiviin.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi kreivi, -- ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien?\nEtte pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee\nepämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta,\npuhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis,\nMorrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo\nsama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman\nleijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa?\nVaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen\nelämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden\nvelttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko\nmuisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos\nniin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette\nherpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata\nJumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään\nkaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin\nmahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää\nvalittako.\n\n-- Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, -- kreivi,\nkuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni\ntaivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin.\nOnhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä,\nrakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin,\njoka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni\npurskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo\nkylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja\ntäyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle\nlupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi,\nellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi\nkuoleman portille asti, teettehän niin?\n\n-- Ystävä, sanoi kreivi, -- pieni epäilys vaivaa minua vielä. Oletteko\nehkä niin heikko, että ylpeilette surustanne ja haluatte sitä näyttää?\n\n-- En, katsokaahan, olen tyyni, sanoi Morrel ojentaen kätensä\nkreiville, -- eikä valtimoni syki tavallista kiihkeämmin. Ei, olen nyt\ntullut matkan päähän, pitemmälle en mene. Olette pyytänyt minua\nodottamaan ja toivomaan. Tiedättekö, mitä olette saanut aikaan tuolla\nviisaudellanne. Olen odottanut kuukauden, siis kärsinyt kuukauden. Olen\ntoivonut! -- ihminen on kurja olento raukka -- olen toivonut, mitä en\nitsekään tiedä, jotakin tuntematonta, mieletöntä, uskomatonta, ihmettä,\nJumala yksin tietää, mitä olen toivonut, hän, joka järkeemme on\nliittänyt tuon hulluuden, jota sanotaan toivoksi. Niin, olen odottanut\nja toivonut, kreivi, ja neljännestunnin ajan olette tietämättänne\nkiduttanut, haavoittanut sydäntäni, sillä jokainen sananne on\ntodistanut minulle, ettei minulla ole enää mitään toivottavaa. Oi\nkreivi, kuinka suloista onkaan saada levätä kuolemassa!\n\nMorrel lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeästi ja voimakkaasti,\nettä kreivi vavahti.\n\n-- Ystäväni, sanoi Morrel huomatessaan kreivin vaikenevan, -- olette\nmäärännyt lokakuun viidennen päivän elämäni viimeiseksi... Ystäväni,\ntänään on lokakuun viides päivä...\n\nMorrel otti kellon taskustaan.\n\n-- Kello on yhdeksän, minulla on vielä kolme tuntia aikaa elää.\n\n-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- tulkaa.\n\nMorrel seurasi konemaisesti kreiviä, ja ennen kuin hän huomasikaan, he\nolivat jo saapuneet luolaan. Ovi aukeni, tuoksut tulvehtivat häntä\nvastaan, kirkas valo häikäisi häntä.\n\nMorrel arkaili astua pitemmälle. Hän epäili kaikkea tätä veltostuttavaa\nkomeutta ympärillään.\n\nMonte-Cristo veti häntä hellästi eteenpäin.\n\n-- Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin\nroomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät\nkuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät\nmyrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?\n\nMorrel hymyili.\n\n-- Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. -- Kuolema on aina kuolema, siis\nunhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.\n\nHän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.\n\nHe olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme\nkuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä\npäällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.\n\nMorrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään\nerikoista.\n\n-- Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi\nkreiviin.\n\n-- Puhukaa, vastasi tämä.\n\n-- Kreivi, jatkoi Morrel, -- mielestäni teissä yhtyy kaikki\ninhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta,\ntäydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.\n\n-- Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen\nhymy jalosti hänen kasvojaan. -- Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi\non suru.\n\n-- Uskon sen, vaikka en yritä syventyä sen sisällykseen. Niinpä kun\nkäskitte minua jäämään elämään, jäin, kun käskitte minua toivomaan,\nniin melkein toivoinkin. Uskallan siis kysyä teiltä aivan kuin jos\nkerran olisitte kuollut: Onko kuolema kovin tuskallista?\n\nMonte-Cristo katsoi Maximilieniin sanomattoman hellästi.\n\n-- On, sanoi hän, -- epäilemättä on tuskallista, jos väkivaltaisesti\nsärjette tämän kotelon, joka ehdottomasti tahtoo elää. Jos annatte\nlihan kärsiä tikarin hampaissa, jos lähetätte järjettömän ja helposti\ntieltään eksyvän kuulan aivoihinne, jotka kärsivät pienimmästäkin\nkolauksesta, niin se tuottaa kyllä tuskaa. Kidutte kuollessanne ja\npidätte silloin elämää kalliisti ostamaanne lepoa parempana.\n\n-- Kyllä ymmärrän, sanoi Morrel, -- kuolemassa samoin kuin elämässäkin\non salaiset tuskansa ja nautintonsa. Kaikki riippuu niiden\ntuntemisesta.\n\n-- Juuri niin, Maximilien, sanoitte oikean sanan. Kuolema on, sen\nmukaan, olemmeko hyvässä vai pahassa suhteessa siihen, joko ystävä,\njoka vaivuttaa meidät hellästi uneen kuin imettäjä, tai vihollinen,\njoka väkivaltaisesti riistää hengen ruumiista. Kun maailma on elänyt\nvielä tuhat vuotta, kun on päästy kaikkien luonnon hävittävien voimien\nherraksi ja saatu ne palvelemaan yleistä hyvinvointia, kun ihminen\ntietää, niin kuin äsken sanoitte, kuoleman salaisuuden, silloin kuolema\ntulee yhtä suloiseksi, yhtä suureksi nautinnoksi kuin lepo armaan\nsylissä.\n\n-- Ja jos te tahtoisitte kuolla, kreivi, osaisitteko kuolla sillä\ntavoin?\n\n-- Osaisin.\n\nMorrel ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Nyt ymmärrän, sanoi hän, -- miksi olette käskenyt minua tänne, tähän\nyksinäiseen saareen, keskelle valtamerta, tähän maanalaiseen palatsiin,\nfaaraoidenkin kadehtimaan hautaan. Rakastattehan minua, kreivi, ja\njuuri sen vuoksi annatte minulle tuollaisen äskenmainitsemanne\nkuoleman, jolloin voin kamppailuitta sammua, sopertaen Valentinen nimeä\nja pusertaen teidän kättänne.\n\n-- Olette arvannut oikein, Morrel, sanoi kreivi yksinkertaisesti, --\njuuri sitä olen tarkoittanut.\n\n-- Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu\nsydämessäni sangen suloiselta.\n\n-- Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.\n\n-- En, vastasi Morrel.\n\n-- Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.\n\nMorrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti\nsitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen\nposkeaan hopeisena juovana.\n\n-- Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.\n\n-- Minä rukoilen, huudahti Morrel, -- älkää enää sanoko sanaakaan,\nkreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!\n\nKreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.\n\nTämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka\nhän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.\n\n-- Koetan tehdä tämän miehen onnelliseksi, ajatteli hän. -- Pidän tätä\ntekoa aivan kuin painona, jonka heitän vaakalautaan, kun toiseen olen\nheittänyt tekemäni pahan. Jos nyt petyn, ellei tämä mies olekaan\nkylliksi onneton ansaitakseen onnen, niin kuinka silloin käy minun,\njoka en voi unohtaa pahaa muuten kuin muistelemalla hyvää? --\nKuulkaahan, Morrel, sanoi hän, -- surunne on tavattoman suuri, sen näen\nkyllä, mutta uskottehan Jumalaan ettekä tahdo panna sielunne autuutta\nvaaraan.\n\nMorrel hymyili surullisesti.\n\n-- Kreivi, sanoi hän, -- tiedättehän, etten rakasta imelää\nrunollisuutta, mutta sieluni ei enää kuulu minulle.\n\n-- Kuulkaahan, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- minulla ei ole sukulaisia\nmaailmassa. Olen tottunut pitämään teitä poikanani. No niin,\npelastaakseni poikani olen valmis uhraamaan elämäni ja vielä\nsuuremmalla syyllä rikkauteni.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, Morrel, että tahdotte jättää elämän sen vuoksi,\nettette tunne, mitkä nautinnot suuri rikkaus voi ihmiselle hankkia.\nMorrel, minulla on lähes sata miljoonaa, annan ne teille. Sellaisella\nomaisuudella voitte saavuttaa kaiken, mitä haluatte. Oletteko\nkunnianhimoinen? Kaikki urat ovat teille avoimina. Kääntäkää maailma\nylösalaisin, toimikaa kuin mielipuoli, olkaa rikollinen, jos mielenne\ntekee, mutta eläkää!\n\n-- Kreivi, olette antanut minulle sananne, sanoi Morrel kylmästi. --\nJa, lisäsi hän katsoen kelloaan, -- kello on puoli yksitoista.\n\n-- Morrel, aiotteko tehdä sen minun läsnä ollessani, minun kodissani?\n\n-- Antakaa minun siis lähteä, sanoi Maximilien synkistyen, -- muuten\nluulen, että rakastatte minua vain oman itsenne tähden.\n\nJa hän nousi.\n\n-- Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, jonka kasvot kirkastuivat näiden\nsanojen aikana. -- Te tahdotte sitä, Morrel, ja olette taipumaton.\nOlette täydellisesti onneton, ja, niin kuin itse sanoitte, vain ihme\nvoisi teidät parantaa. Istukaa, Morrel, ja odottakaa!\n\nMorrel totteli. Monte-Cristo nousi, otti kaulassaan riippuvasta\nkultaketjusta avaimen, meni huolellisesti lukitun kaapin luo ja otti\nsieltä taidokkaasti koristellun laatikon, jonka joka kulmassa oli\nkumarassa taivaaseen kaipaava enkeli.\n\nHän laski laatikon pöydälle ja otti siitä kultaisen rasian, jonka kansi\navattiin painamalla salaiseen jouseen. Rasiassa oli öljymäistä,\njokseenkin kiinteätä ainetta, jonka väriä ei voinut määritellä, sillä\nrasian kultareunan safiirit, rubiinit ja smaragdit kuvastuivat siihen.\n\nKreivi otti tätä ainetta pienellä, kullatulla hopealusikalla ja ojensi\nsen Morrelille katsoen häneen pitkään.\n\n-- Tässä on pyytämäänne ainetta, sanoi hän. -- Tässä on se, mitä teille\nlupasin.\n\n-- Nyt, kun vielä elän, sanoi nuori mies ottaen lusikan Monte-Criston\nkädestä, -- kiitän teitä sydämestäni.\n\nKreivi otti toisen lusikan ja otti sillä ainetta rasiasta.\n\n-- Mitä nyt teette, ystävä? sanoi Morrel pidättäen häntä.\n\n-- Toden totta, sanoi kreivi hymyillen, -- Jumala suokoon anteeksi,\nmutta minäkin luulen olevani väsynyt elämään, ja kun kerran on\ntilaisuus...\n\n-- Seis! huusi nuori mies. -- Te, joka rakastatte, jota rakastetaan,\njolla on toivon usko, älkää tehkö niin kuin minä. Te tekisitte siinä\nrikoksen. Hyvästi, jalo ja ylevä ystäväni! Kerron Valentinelle kaiken,\nmitä hyväkseni olette tehnyt.\n\nJa hitaasti, arkailematta, pusertaen vasemmalla kädellään kreivin\nkättä, Morrel nieli tai oikeammin sanoen imi Monte-Criston hänelle\nantaman salaperäisen aineen.\n\nHe vaikenivat. Ali tuli hiljaa sisään, toi tupakkaa ja piiput, tarjosi\nkahvia ja poistui.\n\nVähitellen marmoripatsaiden käsissä olevat lamput himmenivät eikä\nMorrel tuntenut enää suitsutusastioiden höyryjä niin selvästi kuin\nsiihen asti.\n\nMonte-Cristo istui vastapäätä häntä varjossa, ja Morrel näki vain hänen\nsilmiensä kiiluvan.\n\nSuuri tuska valtasi nuoren miehen, hän tunsi piipun putoavan kädestään,\nesineet kadottivat muotonsa ja värinsä, hänen himmenevät silmänsä\nolivat näkevinään ovien ja verhojen aukenevan seinissä.\n\n-- Ystävä, sanoi hän, -- tunnen kuolevani. -- Kiitos.\n\nHän ponnisti viimeisen kerran ojentaakseen kätensä, mutta se putosikin\nvelttona hänen kupeelleen.\n\nSilloin hän oli näkevinään Monte-Criston hymyilevän, ei omituista ja\npelottavaa hymyään, joka toisinaan oli antanut hänelle aavistuksen\ntämän syvän sielun salaisuuksista, vaan hyväntahtoista hymyään, niin\nkuin isä hymyilee kuullessaan lapsensa puhuvan järjettömästi.\n\nSamalla kreivi kasvoi hänen silmissään, hänen vartalonsa kuvastui\nkookkaana punaista verhoa vastaan, hän oli pyyhkäissyt mustan tukkansa\ntaaksepäin ja oli kuin enkeli, joka viimeisellä tuomiolla uhkaa\nkadotettuja.\n\nVoimattomana ja herpaantuneena Morrel retkahti tuoliinsa, suloinen\nuupumus tuntui kaikissa hänen suonissaan. Ajatukset vaihtuivat hänen\naivoissaan niin kuin kaleidoskoopin kuviot. Hän ei tuntenut enää\nitsessään muuta elonmerkkiä kuin unelman: hän oli täysin purjein\nkiitävinään siihen epämääräiseen huumaustilaan, joka käy tuon suuren\ntuntemattoman, kuoleman, edellä.\n\nHän koetti vielä kerran ojentaa kätensä kreiville, mutta tällä kertaa\nhänen kätensä ei liikahtanutkaan. Hän koetti lausua viimeiset hyvästit,\nmutta hänen kielensä kääntyi kurkkuun päin kuin laatta haudan suulle.\n\nHämärtävät silmät sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, mutta\nsilmäluomien takana häilyi kuva, jonka hän tunsi, vaikka luulikin\nolevansa keskellä pimeyttä.\n\nKreivi avasi oven.\n\nViereinen huone loisti kuin satulinna, ja hohde osui sinnekin, missä\nMorrel kulki kohden suloista kuolemaa.\n\nHuoneen ovelle ilmestyi tavattoman kaunis nainen.\n\nKalpeana ja lempeästi hymyilevänä hän oli aivan kuin armahduksen\nenkeli, joka häätää koston enkelin pois.\n\n-- Joko taivas minulle aukenee? ajatteli kuoleva. -- Tuo enkeli\nmuistuttaa häntä, jonka kadotin.\n\nMonte-Cristo osoitti sormellaan nuorelle naiselle sohvaa, jolla Morrel\nlepäsi. Nainen lähestyi häntä kädet ristissä ja hymy huulillaan.\n\n-- Valentine! Valentine! huudahti Morrel sielunsa syvyydessä.\n\nMutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ja aivan kuin kaikki hänen\nvoimansa olisivat sammuneet tähän sisäiseen mielenliikutukseen, hän\nhuokasi syvään ja sulki silmänsä.\n\nValentine riensi häntä kohden. Morrelin huulet liikkuivat yhä.\n\n-- Hän kutsuu teitä, sanoi kreivi. -- Hän kutsuu teitä syvässä\nunessaan, hän, jonka huostaan tahdoitte uskoa kohtalonne, mutta josta\nkuolema aikoi teidät erottaa. Kaikeksi onneksi minä olin saapuvilla ja\nvoitin kuoleman! Valentine, tästälähin ei teidän enää tarvitse erota\ntoisistanne maan päällä, sillä tavatakseen teidät hän syöksyi hautaan.\nIlman minua olisitte molemmat kuolleet, minä annan teidät toisillenne,\npalkitkoon Jumala minut näiden kahden olennon hengen pelastamisesta!\n\nValentine tarttui Monte-Criston käteen ja nosti sen huulilleen\nvastustamattoman ilon vallassa.\n\n-- Kiittäkää minua, sanoi kreivi, -- kiittäkää minua, kiittäkää yhä\nuudelleen, vakuuttakaa, että olen tehnyt teidät onnelliseksi! Ette\ntiedä, kuinka suuresti kaipaan tätä varmuutta!\n\n-- Minä kiitän teitä koko sielustani, sanoi Valentine, -- ja jos\nepäilette sanojani, niin kysykää Haydéelta, tiedustelkaa rakkaalta\nsisareltani Haydéelta, joka on Ranskasta lähdettyämme saanut minut\nkärsivällisesti odottamaan tätä onnen päivää kertomalla minulle teistä.\n\n-- Rakastatte siis Haydéeta? kysyi Monte-Cristo koettaen turhaan salata\nmielenliikutustaan.\n\n-- Koko sielustani.\n\n-- Kuulkaa siis, Valentine, pyydän teiltä suurta palvelusta.\n\n-- Hyvä Jumala, saanko todellakin sellaisen onnen...?\n\n-- Saatte. Olette sanonut Haydéeta sisareksenne. Olkoon hän todellakin\nsisarenne, Valentine. Korvatkaa hänelle kaikki, mitä luulitte olevanne\nminulle velkaa, suojatkaa häntä, te ja Morrel, sillä -- kreivin ääni\ntukahtui -- sillä tästä lähin hän on yksin maailmassa...\n\n-- Yksin maailmassa! toisti ääni kreivin takana. -- Miksi?\n\nMonte-Cristo kääntyi.\n\nHaydée seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, silmissään\nkuolemankauhu.\n\n-- Siksi, että huomenna olet vapaa, tyttäreni, sanoi kreivi, -- ja saat\nmaailmassa sen aseman, mikä sinulle kuuluu. En tahdo omalla\nkohtalollani varjostaa sinun elämääsi. Prinssin tytär! Minä annan\nsinulle takaisin isäsi aarteet ja nimen.\n\nHaydée kalpeni, avasi läpikuultavat kätensä, aivan kuin neito, joka\nvihkii itsensä Jumalalle, ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:\n\n-- Sinä lähdet siis luotani, valtiaani?\n\n-- Haydée, Haydée! Sinä olet nuori, sinä olet kaunis, unohda minun\nnimenikin ja ole onnellinen.\n\n-- Tapahtukoon tahtosi, sanoi Haydée. -- Unohdan nimesikin ja olen\nonnellinen!\n\nJa hän astui askeleen taaksepäin poistuakseen.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti Valentine pitäen Morrelin velttoa päätä\nolkaansa vasten, -- ettekö näe, kuinka kalpea Haydée on; ettekö\nymmärrä, kuinka hän kärsii?\n\nHaydée sanoi hänelle sydäntäsärkevällä äänellä:\n\n-- Miksi hän minua ymmärtäisi, sisareni? Hän on valtias, ja minä olen\norjatar. Hänellä on oikeus olla huomaamatta mitään.\n\nKreivi vavahti kuullessaan tämän äänen soinnun, joka koski hänen\nsielunsa sisimpiin säkeisiin. Hänen silmänsä osuivat nuoren tytön\nsilmiin eivätkä voineet kestää niiden loistoa.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän, -- olisiko siis totta se, mitä\nannoit minun aavistaa! Haydée, olisitko onnellinen, jos sinun ei\nkoskaan tarvitsisi jättää minua?\n\n-- Olen nuori, vastasi Haydée vienosti, -- rakastan elämää, jonka aina\nolet tehnyt minulle suloiseksi, enkä mielelläni kuolisi.\n\n-- Tämä tietää siis sitä, että jos hylkään sinut, Haydée...\n\n-- Niin kuolen, valtiaani!\n\n-- Rakastatko siis minua?\n\n-- Valentine, hän kysyy, rakastanko häntä! Valentine, sano hänelle,\nrakastatko Maximilienia!\n\nKreivi tunsi povensa laajenevan, sydämensä voimakkaasti sykähtävän, hän\navasi sylinsä ja Haydée riensi siihen riemusta huudahtaen.\n\n-- Rakastan sinua, sanoi hän, -- rakastan niin kuin isääni, veljeäni,\npuolisoani, rakastan sinua niin kuin rakastaa elämää, niin kuin\nrakastaa Jumalaa, sillä sinä olet minun mielestäni paras, kaunein ja\nsuurin luomakunnassa!\n\n-- Tapahtukoon siis niin kuin tahdot, rakas enkelini, sanoi kreivi. --\nJumala, joka minut nosti haudasta vastoin vihamiesteni tahtoa ja teki\nminut voittajaksi, Jumala ei tahdo nyt antaa katumuksen seurata\nvoittoani. Tahdoin rangaista, Jumala antaa minulle anteeksi. Rakasta\nminua, Haydée! Ehkä sinun rakkautesi saa minut unohtamaan sen, mikä\nminun on unohdettava.\n\n-- Mitä sinä sanotkaan? kysyi nuori tyttö.\n\n-- Sanon vain, että yksi ainoa sanasi, Haydée, on selittänyt minulle\nenemmän kuin kahdenkymmenen vuoden järkeilyni. Minulla ei ole\nmaailmassa muuta kuin sinut, Haydée. Sinun välitykselläsi kiinnyn\nelämään, sinun välitykselläsi voin kärsiä ja olla onnellinen.\n\n-- Kuuletko, Valentine! huudahti Haydée. -- Hän sanoo voivansa kärsiä\nminun välitykselläni, joka olen valmis uhraamaan henkeni hänen\ntähtensä!\n\nKreivi mietti hetkisen.\n\n-- Olenko nähnyt totuuden? sanoi hän. -- Jumala, jos tämä on\nrangaistuksesi tai palkintosi, otan tämän kohtalon vastaan. Tule,\nHaydée, tule...\n\nJa kietoen kätensä nuoren tytön vyötäisille hän puristi Valentinen\nkättä ja poistui.\n\nKului kokonainen tunti, jona aikana Valentine sanaakaan sanomatta\ntarkasti Morrelia. Lopulta hän tunsi tämän sydämen sykkivän, heikko\nhengitys avasi Morrelin huulet, ja väristys, joka ilmaisi elämän\npalaavan, kulki kautta nuoren miehen ruumiin.\n\nMaximilienin silmät aukenivat, mutta jäivät ensin tuijottamaan kuin\nmielipuolen silmät. Sitten näkö palasi, varmeni ja kirkastui. Näön\nohella palasi tunne ja tunteen ohella tuska.\n\n-- Voi, huudahti hän epätoivoissaan, -- minä elän vielä, kreivi\npettikin minut.\n\nJa hänen kätensä ojentui pöytää kohden tarttuakseen tikariin.\n\n-- Ystävä, sanoi Valentine suloisesti hymyillen, -- heräähän toki ja\nkatso minuun.\n\nMorrel kirkaisi, ja houraillen, epäillen, sokaistuna hän vaipui\npolvilleen kuin taivaallisen näyn edessä...\n\nSeuraavana päivänä heti aamun koittaessa Morrel ja Valentine kävelivät\nkäsitysten rannalla. Valentine kertoi, miten kreivi oli ilmestynyt\nhänen huoneeseensa, ilmaissut kaiken, antanut hänen päästä rikoksesta\ntäyteen selvyyteen, ja pelastanut hänet kuolemasta aivan kuin ihmeen\nkautta, antaen kaikkien luulla hänen kuolleen.\n\nLuolan ovi oli ollut auki, ja he olivat lähteneet liikkeelle.\nAamutaivaan kirkkaudessa loistivat vielä viimeiset yön tähdet.\n\nSilloin Morrel huomasi kallion varjossa miehen, joka odotti viittausta\ntullakseen lähemmäksi. Hän osoitti tätä miestä Valentinelle.\n\n-- Se on Jacopo, purjealuksen kapteeni, sanoi Valentine.\n\nHän viittasi miehen lähemmäksi.\n\n-- Onko teillä meille jotakin asiaa? kysyi Morrel.\n\n-- Minun piti antaa teille kirje kreivin puolesta.\n\n-- Kreivin! sanoivat molemmat nuoret yht'aikaa.\n\n-- Niin, lukekaa.\n\nMorrel avasi kirjeen ja luki:\n\n    Rakas Maximilien!\n\n    Purjealus odottaa ankkurissa teitä. Jacopo saattaa teidät\n    Livornoon, jossa herra Noirtier odottaa poikansa tytärtä,\n    siunatakseen häntä ennen vihkimistä. Kaikki, mitä on tässä\n    luolassa, taloni Champs-Elysées'n varrella sekä pieni linnani\n    Tréport'issa ovat Edmond Dantèsin häälahja entisen isäntänsä\n    Morrelin pojalle. Neiti Villefort suvaitkoon ottaa tästä\n    puolet, sillä pyydän häntä lahjoittamaan Pariisin köyhille\n    kaiken, mitä hän saa periä isänsä puolelta, joka on tullut\n    mielisairaaksi, ja veljensä puolelta, joka kuoli viime\n    syyskuussa yhdessä äitinsä kanssa.\n\n    Pyytäkää enkeliä, joka tästälähin valvoo elämäänne, toisinaan\n    rukoilemaan miehen puolesta, joka saatanan tavoin luuli hetkisen\n    olevansa Jumalan vertainen, mutta on nyt oikean kristityn\n    nöyryydellä huomannut, että Jumalan käsissä on korkein valta ja\n    suurin viisaus. Nämä rukoukset ehkä lieventäisivät hänen\n    sielussaan piileviä tunnonvaivoja.\n\n    Mitä teihin tulee, Morrel, on käytöstäni teitä kohtaan määrännyt\n    tämä: maailmassa ei ole onnea eikä onnettomuutta, ei muuta kuin\n    toisen tilan vertaamista toiseen. Vain se, joka on tuntenut\n    korkeimman onnettomuuden, voi tajuta äärimmäisen onnen. Ihmisen\n    on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka\n    ihanaa on elää.\n\n    Eläkää siis ja olkaa onnellisia, sydämeni rakkaat lapset, älkääkä\n    unohtako, että siihen päivään asti, jolloin Jumala armossaan\n    paljastaa ihmisille tulevaisuuden, kaikki inhimillinen viisaus\n    sisältyy näihin kahteen sanaan:\n\n    _Odota ja toivo!_\n\n    Ystävänne\n\n    EDMOND DANTÈS, _Monte-Criston kreivi.\n\nLukiessaan tätä kirjettä, josta vasta sai tietää isänsä tulleen\nhulluksi ja veljensä kuolleen, Valentine kalpeni, raskas huokaus nousi\nhänen rinnastaan, ja kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli\nsaanut ostaa onnensa kalliilla hinnalla.\n\nMorrel katsahti levottomana ympärilleen.\n\n-- Kreivi on toden totta aivan liian antelias, sanoi hän. -- Valentine\ntyytyy kyllä minun vaatimattomaan omaisuuteeni. Missä kreivi on,\nystäväni? Viekää minut hänen luokseen.\n\nJacopo ojensi kätensä taivaanrantaa kohden.\n\n-- Mitä! Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine. -- Missä kreivi on? Missä\non Haydée?\n\n-- Katsokaa, sanoi Jacopo.\n\nNuorten silmät kiintyivät merimiehen osoittamaan suuntaan, ja sen\ntummansinisen viivan kohdalla, joka erotti taivaan Välimerestä, näkyi\nvalkoinen, kalalokin siiven kokoinen purje.\n\n-- Lähtenyt! huudahti Morrel. -- Lähtenyt! Hyvästi, ystäväni, isäni!\n\n-- Lähtenyt! sanoi Valentine hiljaa. -- Hyvästi, ystäväni! Hyvästi,\nsisareni!\n\n-- Saammekohan häntä enää koskaan nähdä? huokasi Morrel kuivaten\nkyyneliään.\n\n-- Ystäväni, vastasi Valentine, -- sanoihan kreivi, että inhimillinen\nviisaus sisältyy näihin kahteen sanaan: _Odota ja toivo!_\n\nLOPPU\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Kenellä on kumppani, hänellä on herra.\n\n[2] Puhumme kuuroille korville.\n\n[3] Kun paimen oli petollinen.\n\n[4] Onnettomana hetkenä tuot hänet kotiisi.\n\n[5] Sotia, peloittavia sotia!\n\n[6] Luja.\n\n[7] Paeten henki kurkussa.\n\n[8] Oikeamielinen ja periaatteissaan pysyvä mies.\n\n[9] Heikkous, nimesi on nainen!\n\n[10] Rahoista ja pyhyydestä on tingittävä puolet pois.\n\n[11] Kreivi puhuu ns. optillisesta eli valo-opillisesta lennättimestä,\njota käytettiin useissa Euroopan maissa, kunnes sähkölennätin\n1800-luvun puolivälissä sen syrjäytti. -- Suom. huom.\n\n[12] Mahdottomia himoitseva.\n\n[13] En ymmärrä.\n\n\n\n"]