[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgWslfeDlOyMtx2yUC75WUHwFq23U_cGxs87zGQceGYA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},62,"Anna Liisa; Kotoa pois","Canth, Minna",1844,1897,"62-canth-minna-anna-liisa-kotoa-pois","62__Canth_Minna__Anna_Liisa;_Kotoa_pois",null,"naytelma",[],[],"fi",1895,25925,144569,false,13173,[22],"Finnish drama",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Anna Liisa; Kotoa pois\" by Minna Canth is a drama in three acts written in the late 19th century. The play revolves around Anna Liisa, a young woman poised to marry Johannes, but is soon confronted by her troubled past when Mikko, an ex-lover, returns with claims to their former engagement. The narrative explores themes of love, societal expectations, and the weight of past decisions.  The opening of the play introduces Anna Liisa as she works on her wedding garment while her fiancé Johannes expresses his eagerness for their upcoming nuptials. Their tender exchanges reveal a relationship filled with affection, but this budding joy is soon disrupted by the intrusion of Husso, who carries unsettling news of Mikko's imminent return. As the banter unfolds, Anna Liisa's anxiety about Mikko's reappearance foreshadows deeper conflicts involving her past choices and their potential to unravel her future plans. The atmosphere shifts from light-hearted anticipation to a palpable tension reflecting Anna Liisa's inner turmoil as she grapples with her emotions against the expectation of her impending marriage. (This is an automatically generated summary.)",[],732,"Canthin koskettava murhenäytelmä kertoo Anna Liisasta, jonka onnea varjostaa nuoruudessa tehty salattu rikos. Menneisyyden varjot palaavat vaatimaan tiliä juuri kun hän on solmimassa avioliittoa. Nide sisältää myös kertomuksen Kotoa pois, joka käsittelee naisen itsenäisyyttä ja vapautta.","Minna Canthin 'Anna Liisa' sekä 'Kotoa pois' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 62. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANNA LIISA; KOTOA POIS\n\nKirj.\n\nMinna Canth\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1920 (1895).\n\n\n\n\n\n\nANNA LIISA\n\nNäytelmä kolmessa näytöksessä\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nKORTESUO, tilallinen.\nRIIKKA, hänen vaimonsa.\nANNA LIISA,  |  heidän tyttäriään.\nPIRKKO,      |\nJOHANNES KIVIMAA, Anna Liisan sulhanen.\nMIKKO, tukkimies, Kortesuon entinen renki.\nHUSSO, hänen äitinsä.\nROVASTI,   |\nLÄÄKÄRI,   |  kirkonkylän herroja.\nNIMISMIES, |\nKAUPPIAS.  |\nRISTOLAN EMÄNTÄ.\nHEIMOSEN EMÄNTÄ.\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ y.m. kyläläisiä.\n\n\n\n(Tupa Kortesuon talossa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Etulavalla\nvasempaan ristikkojalkainen pöytä, oikeaan korkeat luomapuut. Penkkiä\nseinämillä ynnä pöydän ympäri. Vasemmalla seinällä kaksi ikkunaa,\noikealla yksi.\n\nAnna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen,\nsurumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea;\nhänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken\npäästä tulee Johannes sisään.)\n\nJOHANNES. Päivää, Anna Liisa.\n\nANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa.\n\nJOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä\nnyt alotat kangasta?\n\nANNA LIISA. Vielä.\n\nJOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös?\n\nANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki.\n\nJOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää\nkiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä?\n\nANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla.\n\nJOHANNES. Ehei! -- Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen\ntärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron.\n\nANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan?\n\nJOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään.\n\nANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua?\nTurhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät. -- Istu sinä penkille tuohon,\nminä otan jakkaran.\n\nJOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas?\nTulisit ennemmin tänne polvelleni.\n\nANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi\njuuressa on niin hyvä olla.\n\nJOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan.\n\nANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule.\n\nJOHANNES. Et tule? Miksi et tule?\n\nANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran.\n\nJOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten?\n\nANNA LIISA. No, ehkäpä.\n\nJOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi.\n\nANNA LIISA. Mutta mitä sinulla nyt on sitten mielessäsi?\n\nJOHANNES. Sitä vaan, että panemma kuulutuksiin ensi pyhänä. Ja kolmen\nviikon päästä pidämme häät.\n\nANNA LIISA. Niinkö pian?\n\nJOHANNES. Niin, mitäs niistä enää viivyttelee. Kuta likempänä se aika\non, sitä parempi. Vai kuinka sinusta?\n\nANNA LIISA. Minusta samoin. Mutta mitähän siitä arvelee isä ja äiti?\n\nJOHANNES. Minä heiltä kysyn. Ovatko he kotosalla?\n\nANNA LIISA. Kyllä luulen. Eivätkö liene siellä jossain kartanolla.\n\nJOHANNES. Sitten saamme heti kuulla. Mutta nyt syliini ensin.\n\nANNA LIISA. Elähän vielä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, Johannes.\n\nJOHANNES. Voimme sen tehdä, vaikka istut tässä polvellanikin.\n\nANNA LIISA. Ei siitä tule mitään. Tiedäthän sen ennestäänkin.\n\nJOHANNES. No, puhutaan sitten pian. -- hyvin pian.\n\nANNA LIISA. Minä vaan en tiedä, kuinka alkaisin.\n\nJOHANNES. Ala lopusta.\n\nANNA LIISA. Ei, eläpäs laske leikkiä. Puhutaan ihan vakavasti.\n\nJOHANNES. Puhu sinä, minä kuuntelen, enkä naura ensinkään.\n\nANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta,\nJohannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?\n\nJOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?\n\nANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki\nkestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?\n\nJOHANNES. Eikä koskaan sammu. Juuri sillä, tyttöseni. Ja nyt on minun\nvuoroni puhua.\n\nANNA LIISA. Puhu.\n\nJOHANNES. Minä sanon nyt ensinnäkin, että --?\n\nANNA LIISA. Että --?\n\nJOHANNES. Että sinä olet niin -- niin ihmeen kaunis, Anna Liisa.\n\nANNA LIISA. Sitäkö vaan?\n\nJOHANNES. Ei, vielä minä sanon muutakin. Sanon senkin, ettei koko\nmaailmassa ole toista sinun vertaistasi tyttöä, ei missään suhteessa.\n\nANNA LIISA. Voi, Johannes, tuohan se minua juuri -- \n\nJOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun. -- Ei missään suhteessa,\nniinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna\nLiisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän -- paljon,\npaljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo\nhiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin\nmuut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla\nolisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään.\nJa niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita -- \n\nANNA LIISA. Ei -- ei! Johannes, lopeta jo.\n\nJOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja\nsiveellisesti -- \n\nANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.\n\nJOHANNES. Mikä on totta, se on totta.\n\nANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi -- huonompi,\npäinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin\nliian paljon hyvää.\n\nJOHANNES. Kas nyt! Luuletkos, että olisin sinuun rakastunut, ellen olisi\nuskonut sinusta hyvää?\n\nANNA LIISA. Sehän se on!\n\nJOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos\nolisin tullut muuta kokemaan?\n\nANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä\nparastani.\n\nJOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et\nosaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo\nhäntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet\nsilmissäsi?\n\nANNA LIISA. Eikös mitä!\n\nJOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.\n\nANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.\nOnkosta?\n\nJOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka!\n(Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan\nkatsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi\nmieli pusertaa sinut -- mäsäksi.\n\nANNA LIISA. No, no, Johannes -- tyydyhän sentään vähempään.\n\nJOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.\n\nANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?\n\nJOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?\n\nANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?\n\nJOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.\n\nANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten?\n\nJOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.\n\nANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.\n\nJOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi\nuudelleen ja yhä uudelleen. -- Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt\nvähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan\nsinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen\nmies, johon sinä rakastuit?\n\nANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?\n\nJOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.\n\nANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?\n\nJOHANNES. Niin -- eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin --!\nSittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on?\nMinulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En\nsoisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.\n\nANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.\n\nJOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?\n\nANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä\nhiljan täytin kaksikymmentä vuotta.\n\nJOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen,\nvakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka\ntunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et\nketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta\nvertaa onnellisempi?\n\nANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes -- \n\nJOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano?\n\nANNA LIISA. Kyllä -- mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes.\n\nJOHANNES. Mihin sinulla on kiire?\n\nANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä\ntavoin.\n\nJOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon\nperästä on häät! Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole\nkuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske sinua pois, ennenkuin kiedot\nkätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan minua\nhyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu.\n\nANNA LIISA. Johannes -- voi, minkälainen sinä olet!\n\nJOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja\ntoinenkin käsi, noin ikään. Ja purista nyt kovasti -- muuten puristan minä\nsinua niin että älähdät. Kolmen viikon perästä minä sinut vien omaan\nkotiini -- uskotko sen!\n\nHUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha,\ntummanverinen nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta\nnäkyy paksu, musta, kampaamaton tukka). Voi, surma, sitä rakkautta!\n\nANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso!\n\nHUSSO. Niin, Hussohan minä olen.\n\nJOHANNES. Mitä te siellä?\n\nHUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen.\n\nJOHANNES. Menkää tiehenne! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä.\n\nHUSSO. Mistä sen tiedät?\n\nJOHANNES. No -- arvaanhan minä.\n\nHUSSO. Erehdyt. -- Minulla on tärkeätä puhuttavaa tälle nuorelle\nmorsiamelle.\n\nANNA LIISA. Minulle? Mitä sitten?\n\nHUSSO. Semmoista vaan kahdenkeskistä.\n\nJOHANNES. Voitte heittää toiseen kertaan. Anna Liisalle ei nyt sovellu.\n\nHUSSO. Jospa kuitenkin soveltuisi? Niinkuin sanoin: minulla on tärkeätä\npuhuttavaa.\n\nJOHANNES (Anna Liisalle). Ajanko minä hänet ulos?\n\nHUSSO. Minutko ulos? -- Ehei! -- Vai mitä sanoo siihen Anna Liisa?\n\nJOHANNES. Minä sen teen!\n\nANNA LIISA. Elä, Johannes, elä. Voinhan ensin kuulla, mitä hänellä on\nasiaa.\n\nHUSSO. Siinä kuulit! Jopa minä tuon noin arvasin.\n\nANNA LIISA. Käykää sisään. Mitä seisotte siellä ovessa?\n\nJOHANNES. Niinpä lähden minä sillä välin puhuttelemaan vanhempiasi.\nMutta laitakin, että tuo akka pian hupenee tiehensä.\n\nHUSSO. Kuinka sanoit?\n\nJOHANNES. Syrjään siitä! (Töyttää hänet tieltään ja menee.)\n\nHUSSO. Elä ylpeile liiaksi. Vähissä musta sika syö sinulta eväät.\n\nANNA LIISA. Husso, -- mitä tämä tietää?\n\nHUSSO (lähenee häntä; viekkaasti). Minä tuon sinulle terveisiä.\n\nANNA LIISA. Keneltä?\n\nHUSSO. Vielä häntä kysyy. -- Mikolta tietysti.\n\nANNA LIISA. Ne terveiset olisitte huoletta voinut heittää toiseen\nkertaan.\n\nHUSSO. Odotahan, kun kuulet. Siinä on vielä muutakin.\n\nANNA LIISA. Mitä muuta?\n\nHUSSO. Mikko palajaa tänne kotipuolelleen tuossa paikassa.\n\nANNA LIISA. Palajaako hän tänne? Ja tähän aikaan! Miksi juuri tähän\naikaan?\n\nHUSSO. Niin, arvaappas miksi juuri tähän aikaan.\n\nANNA LIISA. Kaiketi vaan sattumalta. Eikös niin?\n\nHUSSO. Ehei! Ei ensinkään sattumalta. Sinua hän tulee perimään,\nennenkuin muut ehtivät viedä.\n\nANNA LIISA. Minua perimään? Nytkö vasta!\n\nHUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken\nparhaan tukkiliikkeen.\n\nANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa?\n\nHUSSO. Tietää, tietää! Minähän siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi\nhän juuri kiirehtiikin.\n\nANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä.\n\nHUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut.\n\nANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä\nsitä enää pureta.\n\nHUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen,\nettä sen pitäisi kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä\ntoisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai kuinka?\n\nANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin -- (Kääntyy\nharmistuneena pois.)\n\nHUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet\ntahdo. Oli miten oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää\nkiinni entisistä lupauksistasi.\n\nANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan\nviidentoista vuotias. Mitä niistä enää puhuukaan.\n\nHUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin\nennenkin.\n\nANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua.\n\nHUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut\nsinuun yli silmien ja korvien. Muistat kai sen itsekin.\n\nANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin\noman onneni nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei\nsäälinyt nuoruuttani, eikä kokemattomuuttani -- ooh, Herra Jumala, kuinka\narmoton hän oli minua kohtaan!\n\nHUSSO. Elä nyt siinä joutavia! Mikä hänellä, poika paralla, oli muu\nedessä kuin pako? Isäsi ei millään ehdolla maailmassa olisi antanut\nsinua rengilleen, sen hyvin tiedät. Ja jos olisi tullut ilmi, että\nsinulle oli käynyt noin hullusti, niin hänen syykseen se kaikki olisi\npantu. Huutaneet olisivat yhteen suuhun, että hän sinut vietteli. Niin\nolisivat tehneet, tietäähän sen.\n\nANNA LIISA. Ja sen vuoksi hän näki hyväksi pelastaa nahkansa. No niin!\nSiinä hän teki viisaasti.\n\nHUSSO. Eikä sinulla ollut mitään hätää täällä sillä aikaa. Minä Mikon\npuolesta sinua autoin, minkä suinkin voin. Ei vielä tänäkään päivänä ole\nkellään ei niin pienintä vihiä koko asiasta. Se on ja pysyy salassa\nmeidän kolmen välillä.\n\nANNA LIISA. Unohdetaan se pois mielestä mekin. Ollaan niinkuin ei mitään\nsemmoista olisi tapahtunutkaan.\n\nHUSSO. Ei löytynyt sikiökään. Niin syvälle minä sen kaivoin maahan.\n\nANNA LIISA. Niin, niin! Ei nyt siitä sen enempää.\n\nHUSSO. Painukoon vaan siihen minun puolestani. Mutta Mikolle sinun\ntäytyy mennä. Elä ajattelekaan muuta. Nyt kyllä isäsikin suostuu. Mikko\non ansainnut paljon rahoja siellä Saarijärvellä tukkitöissä. Isäsi käy\nvanhaksi, ei jaksa enää yksinään hoitaa taloa, mielelläänkin hän nyt\nottaa kotivävyn. Ja mistä luulet, että paremman saa kuin Mikko on? Niin\nrivakkaa työntekijää ei ole toista, sen takaan.\n\nANNA LIISA. Heretkää, elkää vaivatko itseänne turhaan. Ei siitä\nkumminkaan tule mitään.\n\nHUSSO. Tulee! Minä sanon että tulee!\n\nANNA LIISA. Ei tule. Vaikka suostuisikin isä, niin minä en suostu.\n\nHUSSO. Sinä? Sinäkö et suostuisi? Sepä kumma!\n\nANNA LIISA. Kuinka voisin suostua, kun en hänestä enää vähääkään välitä.\nEnkä ole sen koomin välittänyt.\n\nHUSSO. Sitä et voi tietää. Neljään vuoteen et ole häntä nähnyt, tuskin\nmuistat enää, minkä näköinenkään hän on. Annahan olla, kun Mikko\nilmestyy eteesi, niin pian sydämesi lämpenee uudelleen. Ei vanha rakkaus\nruostu.\n\nANNA LIISA. Minä en ikinä ole häntä rakastanutkaan. Lapsellisuutta se\nvaan oli ja ymmärtämättömyyttä. Niin -- lapsellisuutta vaan -- ei mitään\nmuuta.\n\nHUSSO. No noh, -- ei väitetä. Pian se nähdään. Pian nähdään, kuinka tytön\nkäy. Vai sinä muka luulet kylmenneesi Mikolle! Semmoiselle pulskalle\npojalle! Niin, vaikka olenkin oma äiti, niin uskallan sanoa, ettei tämä\ntoinen ole kuin joutavanpäiväinen kyhnys hänen rinnallaan. Niin juuri:\njoutavanpäiväinen kyhnys -- vanha tallukka! ja hänen tähtensä sinä sitten\nhylkäisit oman kultasi, sorjan ja kauniin Mikko pojan? Ehei, tyttöseni,\nelä luule luuta lihaksi. Kyllä sinut Mikko aina Johannekselta valtaa,\nsiitä ei puhettakaan. Ja vaikkapa niitä olisi kymmenen Johannesta, niin\npian hän ne täältä pois hätistää. Ei siihen paljoa tarvita.\n\nANNA LIISA. Ja minä sanon teille, ettei se tapahdu. Elköön tulkokaan\nMikko tänne sitä varten, elköön ryhtykö niihin puuhiin, minä kiellän\nsen. Jos hän vaan matkaansaa Johannekselle ikävyyksiä, niin -- \n\nHUSSO. Niin, mitä sitten?\n\nANNA LIISA. Minä en ikinä anna hänelle sitä anteeksi.\n\nHUSSO. Annat mielelläsikin. Mikko kun sinua vähän hyväilee, niin sulaa\nharmisi siihen paikkaan.\n\nANNA LIISA. Hänkö hyväilee minua? Ei koskaan! Ei koskaan!! Kuuletteko:\nei koskaan!!!\n\nHUSSO. Aijotko sinä sitten tosiaan olla noin itsepintainen?\n\nANNA LIISA. Aijon!\n\nHUSSO. Anna Liisa -- minä varoitan sinua. Ajattele ensin vähän suhteitasi\nja päätä sitten vasta mitä teet. Saattaisi muuten kaikki käydä päin\nmäntyyn.\n\nANNA LIISA. Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?\n\nHUSSO. Tarkoitan niitä entisiä seikkoja.\n\nANNA LIISA. Mihin te tahdotte oikeastaan tulla? Mitä ne tähän kuuluvat?\n\nHUSSO. Hyvinkin paljon. -- Etkös jo käsitä?\n\nANNA LIISA. En. En ollenkaan käsitä.\n\nHUSSO. Jos salaiset asiat tulisivat ilmi?\n\nANNA LIISA. Ilmi --? Kuinka ne nyt enää tulisivat ilmi. Johan siitä on\nkulunut niin pitkä aika -- neljä vuotta!\n\nHUSSO. Vaikka neljäkymmentä. Ei se siitä riipu.\n\nANNA LIISA. Mutta millä tavalla ne tulisivat ilmi? Kun niistä ei tiedä\nmuut kuin me kolme -- te molemmat ja minä.\n\nHUSSO. Siinähän sitä onkin.\n\nANNA LIISA. Ettäkö te --? Ei, sehän on mahdotonta.\n\nHUSSO. Miksikä niin mahdotonta? Sillähän me ainakin saisimme naimisesi\nestymään Johanneksen kanssa. Luuletko, että hän huolii sinusta sitten\nenää, kun kuulee minkälaisissa väleissä sinä olet ollut rengin kanssa?\nNiin ylpeäluontoinen mies kuin Kivimaan nuori isäntä on.\n\nANNA LIISA. Ja te saattaisitte sen tehdä? Te saattaisitte mennä hänelle\nsitä kertomaan? Teillä olisi sydäntä särkeä minun onneni?\n\nHUSSO. Toisen ja paremman onnen saat sijaan. Usko pois, Mikko pitää\nsinua kuin kultaa kämmenellä. Eikä tarvitse sinun silloin pelätä\nilmitulemista eikä mitään. Siinäkin suhteessa saat olla ja elää rauhassa\nkoko ikäsi. Niin että mene sinä vaan Mikolle, ja tee se heti, niin\nvältät ikävyyksiä.\n\nANNA LIISA. Minä en voi! Ymmärrättehän sen itsekin, että minä en voi,\nkun minä kerran rakastan toista enkä häntä. Hyvä Husso, minkätähden\nminua kiusaatte suotta? Ette te kumminkaan missään tapauksessa menisi\nsitä ilmoittamaan enempää Johannekselle kuin muillekaan. Sehän olisi\nhirveän ilkeästi tehty. Ettekä te sillä mitään voittaisi. Sillä jos\nJohannes minut heittäisi, en menisi ikinä naimiseen kenenkään\nkanssa. -- Eikö totta, te vaan uhkailette ilman aikojanne, koetatte minua\nsillä säikyttää? Voi teitä, vanha mummo, kylläpä luulitte olevanne\nviisas. Mutta minua ette saa narratuksi.\n\nHUSSO. En, jumaliste, minä narraa. Tulet sen kohta näkemään, ellet vaan\nhyvällä taivu.\n\nANNA LIISA. Minä en usko teitä, en sittenkään. Mikkokaan ei anna teidän\nsitä tehdä. Odottakaahan, kun hän tulee, niin saatte kuulla.\n\nHUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun\ntarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä\nkiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen\nmukaan kuin asian haarat vaativat.\n\nANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia\nitsellennekin. Niin juuri -- ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa.\n\nHUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa\ntulisikin, niin -- yks' hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko\nilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi\nkäy.\n\nANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon,\netten mene Mikolle kumminkaan. Ennen --, ennen vaikka lopetan itseni.\n\nHUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä\nlopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee\nnytkään.\n\nANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta\nnyt minulla on.\n\nHUSSO. Sepähän sitten nähdään.\n\nANNA LIISA. Te olette kauhea ihminen, teillä ei ole sydäntä eikä\nomaatuntoa.\n\nHUSSO. Sinäkö puhut sydämestä ja omastatunnosta? Sinä, joka olet\nmurhannut lapsesi ja nyt kumminkin tahdot käydä kunniallisesta naisesta.\nPetät sulhasesi, petät koko maailman. Ja puhut sitten vielä sydämestä ja\nomastatunnosta. -- Ha, ha, ha! Oikein minua naurattaa. Entä jos minun\nomatuntoni pakottaa minua ilmituomaan totuutta? Mitäs siihen sanot?\n\nANNA LIISA. Menkää! Tehkää kuin tahdotte. Te tiedätte päätökseni.\n\nHUSSO. Ja sinä siinä muka pysyt?\n\nANNA LIISA. Pysyn.\n\nPIRKKO (tulee juosten sisään, paljain jaloin. Hän on noin 12-vuotias,\nterävä ja vilkas). Anna Liisa, onko se totta? Sano pian, onko se totta?\n\nANNA LIISA. Mikä niin?\n\nPIRKKO. Että sinua kuulutetaan ensi pyhänä? Isä ja Johannes siitä\npuhuvat tuolla ulkona.\n\nHUSSO. Ohoo -- vai ollaan sitä jo niin pitkällä! No, no! tänäpäivänä on\nvasta perjantai. Vielä on matkaa pyhään. Hyvästi, Anna Liisa, hyvästi!\n(Menee.)\n\nPIRKKO. Sano nyt, sano! Onko se totta?\n\nANNA LIISA. Voih --! Enhän minä tiedä. (Menee luomapuille, pyörähyttää\nniitä muutamia kertoja.)\n\nPIRKKO. Tiedätpäs, elä narraa. Koska kuulin, kun Johannes sanoi, että\nolette yhdessä tuumanneet. -- Tuleeko tänne sitten paljon vieraita, Anna\nLiisa? Tuleeko? Vastaa sinä!\n\nANNA LIISA. Anna minun olla rauhassa. Sinä rupatat aina niin kauheasti.\n(Heittää luomapuut, menee ikkunaan oikealle.)\n\nPIRKKO. Ka, mitä sinä olet niin pahalla tuulella? Riitelittekö te Husson\nkanssa?\n\nANNA LIISA. Pirkko! Juoksepa katsomaan, minne päin Husso meni. -- Ja\nkuule -- tuo minulle heti sana, jos näet, että hän puhelee Johanneksen\nkanssa.\n\nPIRKKO. Kyllä! (Juoksee ulos ja palajaa hetimmiten takaisin.)\n\nANNA LIISA. Noo --?\n\nPIRKKO. Metsäpolkua tuo mennä touhutti omalle mökilleen.\n\nANNA LIISA. Eikä puhutellut Johannesta?\n\nPIRKKO. Ei puhutellut. Johannes oli järkiään toisella puolen pihaa.\n\nANNA LIISA. Jumalan kiitos! (Menee takaisin luomapuille.)\n\nPIRKKO. Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Mitä?\n\nANNA LIISA. Elä kysele kaikkia.\n\nPIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi\njuoruja?\n\nANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin.\n\nPIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän\npääse Johannesta likellekään.\n\nANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen.\n\nPIRKKO. Luota siihen. Minä sen mokoman akan kyörään täältä tiehensä, jos\nhän tänne vielä ilmestyy ennen sunnuntakia. -- Mutta kuulehan nyt, Anna\nLiisa. Milloinka ne sitten vietetään häät? Hetikö kun on kolme kertaa\nkuulutettu?\n\nANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen.\n\nPIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti\ntanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi. -- Minunkin täytyy opetella\nsiksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja\npolskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan?\nSitä en osaa enkä polkkaa -- mutta opetathan sinä, eikö niin?\n\nANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle,\nkatsoo ulos.)\n\nPIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei\njälelleen katsonut.\n\nANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää.\n\nPIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne\nolivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä\nnytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan\nrauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee\njalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)\n\nANNA LIISA (itsekseen). Perjantai -- lauantai -- sunnuntai! Kun vaan nämä\nkaksi päivää menisivät onnellisesti ohi, -- en sitten enää pelkäisi. Ei\nhän sitten enää -- kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan -- nämä\nkaksi päivää!\n\nPIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?\n\nANNA LIISA. Ilman minä vaan -- itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)\n\nPIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.\nSinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.\nVoi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo\nitkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.\n\nANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?\n\nPIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää\npuoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten -- kun en enää saa sinua\nnähdä, sehän se on pahinta.\n\nANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole\npitkä matka.\n\nPIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja\nminä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen,\nniin minä sitä hoidan.\n\nANNA LIISA. Lapsen? -- Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen\nvai en.\n\nPIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka\novat naimisissa. Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen\nkuin Ristolan emännälläkin tässä tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon\nkokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään pystyssä, noinikään se vaan\nnyökytti, katsopas, noinikään, noin -- noin. Mutta sitäpä varten ei pientä\nlasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella.\nJa niskan alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa\nsemmoista pikkuista, etkö usko?\n\nANNA LIISA. Uskon.\n\nPIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan?\n\nANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko\nkenellekään.\n\nPIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi\nistua sen ääressä. Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin,\nehkä vähän paremmin vielä, minä kun niin paljon pidän pikkuisista\nlapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka ollenkaan.\n\nANNA LIISA. Mistä sen tiedät?\n\nPIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et\nmennyt katsomaan Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi.\nJa kerran kun emäntä väkisen pani hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit\nja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä arvon ehti\nsiepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos\nJumala sille itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa.\n\nANNA LIISA. Niinkö sanoivat?\n\nPIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että\nolkaahan huoletta, kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin. -- Se sitten on\nsomaa, kun ne oppivat puhumaan ja sanovat minua tädiksi. \"Pirkko täti,\nPirkko täti, ota 'ylliin.\" 'Ylliin' se sanoi Ristolan Elsakin, ei\nosannut sanoa ässää.\n\nANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko.\nKatselet vaan tänne. Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole\nhuomannutkaan.\n\nPIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan.\n\nANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta.\n\nPIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja\näiti ja Johannes tulevat.\n\nANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää\nhuolessasi, Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat\ntäällä?\n\nPIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta -- taikka\nsitten vahtaan häntä tuolla ulkona.\n\nANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa. -- Hiljaa! He\ntulevat. (Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.)\n\nRIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette\ntuumanneet, että ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät!\nKuinka tässä vaan jouduttanee valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin\nvasta kangas alulla.\n\nKORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja\nottakaa apua, ellette kerkiä itse kaikkea tekemään.\n\nRIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun\ntulelle. Se kiehuu tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin.\n\nJOHANNES. Ei minua varten suinkaan.\n\nKORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin.\n\nJOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka?\n\nKORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista.\nMuut tarpeet kyllä saadaan omalta kauppiaalta.\n\nRIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti?\n\nKORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan.\n\nRIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin?\n\nKORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa\nviedään, niin se tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut\nminun silmäteräni pienestä pitäen.\n\nJOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan.\n\nKORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa\nyhtäkaikki sanoa, että semmoista tyttöä saa hakea.\n\nANNA LIISA. Isä kulta.\n\nKORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi.\n\nJOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin\nansaitset. Ei pahat kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan\nsijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina muista tytöistä kuulee milloin\nmitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää.\n\nRIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen\niällään huvittelevat ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan,\nei vaikka käskisi.\n\nKORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava ja tasaluontoinen nuoreksi\nihmiseksi, sen täytyy jokaisen myöntää. Aina ahkera, aina työssä. Mutta\ntoista on tuo rasavilli tuolla.\n\nJOHANNES. Niin Pirkkoko?\n\nKORTESUO. Ei totta tosiaan luulisi noita molempia sisariksi. Semmoinen\nero heillä on.\n\nPIRKKO. Nyt se alkaa taas. (Aikoo puikahtaa tiehensä.)\n\nRIIKKA. Seis! Mihinkä matka?\n\nPIRKKO. Hevosia menen viemään hakaan.\n\nRIIKKA. Se on renkien tehtävä. Ota sinä sukanneule käteesi.\n\nPIRKKO. Minäpä lupasin äsken Matille.\n\nRIIKKA. Lupasit! Juuri kuin Matti olisi sinua pyytänyt.\n\nPIRKKO. Kyllä minä sitten tulen.\n\nKORTESUO. Tee niinkuin äitisi käskee, taikka minä sinua opetan.\n\nPIRKKO (etsii pitkin penkkiä). Enhän tuota tiedä missä koko neule\nonkaan. Kuka lienee vienyt.\n\nRIIKKA. Kuka sen on vienyt. Omilla jäljilläsi. Hae vaan ylös heti\npaikalla, muuten tulee tukkapöllyä.\n\nPIRKKO (ryömyllään lattialla). Tuonnepahan ovat viskanneet penkin\nalle. -- Ja puikot on reväisty kaikki irti. Kissa, pakana --! Taikka\noliskohan Husso ilkeyksissään?\n\nJOHANNES. Niin, en muistanut kysyäkään. Mitä asiaa sillä Hussolla sitten\noli?\n\nANNA LIISA. Ei mitään. Ilman hän vaan aikojaan -- \n\nKORTESUO. Joko se eukko taas kävi täällä? Mokomakin heittiö! Minä\nen häntä voi suvaita, ajan pois joka kerran kun satun näkemään.\nMutta hänestä vaan ei pääse erilleen, kun nämä häntä täällä\nsuosittelevat.\n\nRIIKKA. Minä en suosittele! Moneen aikaan en ole sanaa vaihtanut hänen\nkanssaan.\n\nKORTESUO. Kukas häntä sitten tänne vetää aina? Anna Liisako?\n\nRIIKKA. Tokkopa se Anna Liisakaan. Eikö tuo päässe ilman kenenkään\nvetämättäkin.\n\nPIRKKO. Äskenkin kun olivat ihan riidassa Anna Liisan kanssa. Ja Anna\nLiisa juuri pyysi minut kyöräämään hänet tiehensä, niin pian kuin näen\ntulevaksi.\n\nKORTESUO. Sen saat tehdäkin, sillä häntä ei täällä tarvita. Hän on niitä\nmaailman lopun ihmisiä.\n\nPIRKKO. Niin, ja Anna Liisa pelkää -- \n\nANNA LIISA. Pirkko --!\n\nPIRKKO. Mitä se tekee? Saahan sen sanoa. -- Anna Liisa pelkää, että Husso\nvielä sotkee Johanneksen ja hänen välinsä.\n\nJOHANNES (hymyillen). Oho? Vai semmoisia sinä pelkäät, Anna Liisa?\nSiihen hän nyt ei kumminkaan ikinä maailmassa pysty. Ei, vaikka --!\n\nKORTESUO. Ei tietystikään. (Mikko tulee sisään.)\n\nRIIKKA. Siunaa ja varjele -- Mikkohan se on!\n\nMIKKO. Päivää!\n\nKORTESUO. Päivää, päivää!\n\nRIIKKA. Milloinkas Mikko on palannut kotipuoleen? Kun minä en ole\nkuullut siitä mitään.\n\nMIKKO. Nythän minä juuri tulen. Pistäännyin sivukulkiessani tervehtimään\nentistä isäntäväkeäni.\n\nKORTESUO. Siinä teit oikein. Terve, terve! Käy tänne istumaan, eukko\ntarjoo meille kahvia. Siitä on pitkä aika, kun sinua on nähty näillä\ntienoilla,\n\nMIKKO. Neljä vuotta. Päivää, Pirkko! Kylläpä sinä olet kasvanut. Vieläkö\nmuistat renki-Mikkoa?\n\nPIRKKO. Muistanhan minä. Sinä sitä opetit minua ensin hevosen selässä\najamaan.\n\nMIKKO. Eipäs ole Pirkko unohtanut. -- No, ja mitäs tänne muuta kuuluu?\n\nKORTESUO. Eipä kuulukaan.\n\nMIKKO. Johanneksen naama on yhtä sileä kuin ennenkin. Eikö sinulle ala\nvielä edes partaa kasvaa?\n\nJOHANNES. Miksei kasva, jos kasvatetaan.\n\nMIKKO. Antaisit, velikulta, tuon sitten nousta, että näyttäisit vähän\nmiehekkäämmältä.\n\nJOHANNES. Mitäs se oikeastaan sinuun kuuluu?\n\nKORTESUO. On siinä Johanneksessa miestä siltä, vaikkei ole partaa. -- \nMutta kerropa meille nyt jotain retkistäsi, Mikko. Hyvinkö sinua\nsiellä veteli?\n\nMIKKO. Hyvin vallan. Rahaa tuli kuin roskaa.\n\nKORTESUO. Vai niin? Taidat olla jo rikas mies?\n\nMIKKO. Onhan niitä kertynyt muutamia tuhansia.\n\nJOHANNES. Ehkä tulitkin tänne talon ostoon?\n\nMIKKO. Mitäs tahdot Kivimaasta?\n\nJOHANNES. Ei sitä myydä.\n\nMIKKO. Enkä minä sitä haluakaan. Suurempi se pitää olla, jos kerran\nostamaan rupean.\n\nKORTESUO. Ohoh? Suurempiko kuin Kivimaa?\n\nMIKKO. Suurempi ja parempi kaikin puolin. Eihän Kivimaassa ole kunnon\nmetsääkään.\n\nJOHANNES. Talon tarpeiksi riittää.\n\nMIKKO. Se on liian vähän. Mitä semmoisella talolla tekee, jossa ei\nmetsää ole muuta kuin talon tarpeeksi.\n\nRIIKKA (tuo kahviverstaat pöydälle). Tehkää hyvin ja juokaa kahvia.\nAnna Liisa, tule pitämään puoliasi, sinäkin.\n\nMIKKO. Anna Liisako se siellä piiloitteleiksen luomapuitten takana? Näin\nkyllä, että puut pyörivät, ja arvasin, että joku siellä mahtaa olla\nniiden toisella puolen.\n\nRIIKKA. Tule nyt, tule! Juomaan kahvia ja tervehtimään vanhoja tuttuja.\n\nMIKKO (Mikko menee Anna Liisaa tervehtimään). Ei pidä ujostella.\n\nJOHANNES. Sinuako hän ujostelisi?\n\nMIKKO. Niin -- ketäpäs hän tässä muitakaan?\n\nJOHANNES. Entistä renkiään.\n\nMIKKO (ottaa Anna Liisaa kädestä). Niinpä niin. Entistä renkiään, josta\nnyt on tullut isäntämiehen veroinen. -- Mitä kuuluu?\n\nANNA LIISA. Ei mitään erinomaista. (Hän tapaa Mikon katseen, vetää\nkätensä pois.)\n\nKORTESUO. Mutta tuskin sinä, Mikko, tältä seudulta mieleistäsi taloa\nsaat, koska sinulla tuntuu olevan noin suuret vaatimukset.\n\nMIKKO (kääntyy takaisin pöydän luokse). Kukas on sanonut, että minä olen\ntäällä talon ostossa?\n\nKORTESUO. No, niinhän minä luulin ymmärtäneeni.\n\nMIKKO. Ei, minulla on vallan toiset meinat.\n\nRIIKKA. Ehkä on Mikolla naimahommat?\n\nMIKKO. Sinnepäin se pikemminkin kallistuu.\n\nKORTESUO. Vai niin! Vai naimahommat. Joko se oli tyttö täällä valmiiksi\nkatsottu ennen lähtöä, neljä vuotta sitten?\n\nMIKKO. Jo se oli.\n\nRIIKKA. Kas vaan! Eihän siitä silloin mitään kuultu. Se on sitten asia\njo pantu alkuun?\n\nMIKKO. Silloin se pantiin hyvään alkuun.\n\nANNA LIISA. Johannes -- lähdemmekö kävelemään?\n\nRIIKKA. Ei, anna Johannes juo kahvia ensin.\n\nKORTESUO. Mitäs nyt kävelemään? Kuunnelkaahan tekin, kun Mikko tässä\nkertoo tuumistaan.\n\nJOHANNES. Niin, kuunnellaan häntä.\n\nANNA LIISA. Täällä on niin tukehuttavan kuuma.\n\nKORTESUO. Täällä kuuma? Elä horise.\n\nRIIKKA. Mutta sitä minä ihmettelen, että Mikko on jaksanut pitää tytön\nmielessään näin kauvan. Kokonaista neljä vuotta. Lieneekö hän puolestaan\nollut yhtä uskollinen?\n\nMIKKO. Siitäpä minä juuri tulin ottamaan selkoa.\n\nKORTESUO. Sinä et sitä tiedä? Ohho! Sitten on asiasi hyvin epävarmalla\npohjalla.\n\nRIIKKA. Entäpä kun hän jo on mennytkin toiselle? Mitäs sitten?\n\nMIKKO. Hän saa purkaa.\n\nKORTESUO. Vaikkako olisi jo vihittykin?\n\nMIKKO. Vaikka.\n\nKORTESUO. Mutta ellei hän tahdo?\n\nMIKKO. Niin minä hänet siihen pakotan.\n\nKORTESUO. Elä, elä? Käykö se laatuun?\n\nMIKKO. Sitä minä en kysy, käykö laatuun vai ei. Mutta omani minä tahdon\ntakaisin.\n\nANNA LIISA. Johannes, lähtään! Johan sinä olet juonut kahvisi.\n\nRIIKKA. Tuohan nyt on tuossa! Ei ensinkään saa Johannes mennä, ennenkuin\non juonut toisen kupin. Siinä on sinullekin. (Työntää täytetyn kupin\nAnna Liisan eteen.)\n\nKORTESUO. Kyllä kuulee, että Mikko on ollut tukkimiehenä. Ei täällä\nmeidän rauhallisessa maakylässä noin rajusti menetellä.\n\nRIIKKA. Eikä ole pakko Mikonkaan tehdä, niinkuin uhkaa, jos tyttö\nhyvinkin on pitänyt hänet mielessään.\n\nMIKKO. Mitä luulette? Onko hän pysynyt minulle uskollisena?\n\nKORTESUO. Meiltäkö sitä kysyt?\n\nMIKKO. Niin, teiltä minä kysyn.\n\nRIIKKA (hymyillen). Kun sanoisit tytön nimen edes, ehkä tuohon sitten\nvoisi vastata.\n\nMIKKO. Eikö muuten voi?\n\nKORTESUO. Mahdotontahan se on.\n\nMIKKO. Eikö kukaan osaa muuten vastata? Eikö Anna Liisakaan?\n\nJOHANNES. Anna Liisa? Miksi juuri Anna Liisa?\n\nMIKKO. Hän jos sattuisi tietämään.\n\nRIIKKA. Mitä? Tiedätkö sinä, ketä Mikko on ajatellut? Etkä ole siitä\nminulle hiiskunut sanaakaan.\n\nMIKKO. Mitäs Anna Liisa minulle vastaa?\n\nRIIKKA. Niin, -- antaapas kuulla.\n\nANNA LIISA. Tietäähän Mikko itsekin. -- Ilman vaan kujeilee.\n\nMIKKO. Sano suoraan. Elä kiertele. Luuletko, että se tyttö minua vielä\nrakastaa?\n\nANNA LIISA. En luule.\n\nMIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua\nenää rakastaisi?\n\nANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut.\n\nJOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista.\n\nRIIKKA. Siltä kuuluu.\n\nMIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle\nuskollinen ja nyt tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut\nhänen rakkauttaan?\n\nANNA LIISA. Et.\n\nJOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden.\n\nMIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt.\n\nANNA LIISA. Sitten selitän -- toisen kerran.\n\nRIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua\nhurskaammaksi.\n\nKORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt\nhäneltä. Mistäpä sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja\nkolmannen korvapuusti.\n\nMIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin\nuskon että hän minuun vielä taipuu.\n\nRIIKKA. Miks'ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on.\n\nKORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään?\n(Anna Liisa menee luomapuilleen.)\n\nMIKKO. Sen hyvin tietää kuulemattakin. Vai luulitteko hänen jäävän\nvanhaksi piiaksi?\n\nKORTESUO. Niin, niin, mutta minä tarkoitan, että hän viedään nyt jo.\nEnsi pyhänä kuulutetaan.\n\nMIKKO. Paljon mahdollista.\n\nKORTESUO. Tähän Johannekseen, näes.\n\nMIKKO. Johannekseen? Tähän parrattomaan Johannekseen? Sitä minä en usko.\n\nJOHANNES. Eipähän se mikään uskonkappale lienekään, mutta voi se siltä\ntapahtua.\n\nMIKKO. Ei taivaan päivinä. Anna Liisako nyt menisi tuommoiselle\npiimäsuulle?\n\nJOHANNES. Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat, mies? Minusta tuntuu, että\nsinä kaiken aikaa olet tahtonut minua tässä ärsytellä.\n\nKORTESUO. No, no -- ei riidellä. -- Mikko laskee vaan leikkiä.\n\nMIKKO. En, jumaliste, minä laske leikkiä.\n\nKORTESUO. Saat sitten nähdä ensi sunnuntaina. Tervetulemasta tänne\nsilloin kuulisiin.\n\nMIKKO. Tästä on vielä aikaa sunnuntaihin.\n\nRIIKKA. Ei tarvitse odottaakaan niin kauvan. Onhan Anna Liisa läsnä,\nsanokoon itse, onko asia tosi vai ei.\n\nJOHANNES. Niin, sano Anna Liisa.\n\nANNA LIISA (toiselta puolen luomapuita). Uskoneeko hän minuakaan?\n\nMIKKO. Enpä paljon. Nuoren tytön mieli on kuin vesi kaukalossa, se\nhäilyy sinne ja tänne. Anna Liisankin ajatukset voivat muuttua vielä\ntoisaanne päin, ennenkuin hän tästä on niin pitkälle päässyt, että\nkuulutetaan.\n\nANNA LIISA. Ei muutu. Ole varma siitä: minun ajatukseni eivät muutu.\n\nJOHANNES. Mitäs sanot siihen?\n\nMIKKO. Niin siihenkö? Sanon, että ellei Anna Liisan mieli muutu, niin -- \nmuuttuu sinun mielesi.\n\nJOHANNES. Sen valehtelet!\n\nMIKKO. Minä valallani vannon: ellei muutu Anna Liisan mieli tästä\nsunnuntaihin, niin muuttuu sinun mielesi.\n\nRIIKKA. Elkää, hyvät ihmiset, kinailko suotta. Pianhan sen näkee. -- \nAntakaa kun kaadan teille kahvia vähän lisää. Vielä täältä pannusta\nheruu.\n\nPIRKKO (menee Anna Liisan luokse). Anna Liisa, kuules, kun minä en saa\nnäitä silmiä ylös.\n\nANNA LIISA. Toimita tuo mies täältä ulos, Pirkko. Keksi joku keino.\n\nPIRKKO. Niin Mikkoko?\n\nANNA LIISA. Hän juuri. Toimita nyt heti.\n\nPIRKKO. Kudotko sinä sitten minun sukkani valmiiksi?\n\nANNA LIISA. Kudon, kudon!\n\nPIRKKO. Hyvä juttu! (Pistää sukankutimen Anna Liisan käteen,\npuikkelehtii salavihkaa ovelle ja hiippasee ulos.)\n\nKORTESUO. Niin, -- minä sanon samaa kuin Riikkakin, mitä tuosta suotta\nkinailette, pianhan se nähdään.\n\nJOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana.\n\nKORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki,\ntai -- korkeintaan joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni.\n\nRIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut\npoissa, tulee vasta tänne -- ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua\nkiusottaakseen.\n\nPIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi!\n\nMIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni?\n\nPIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!\n\nMIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?\n\nPIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista, -- ajattelin vaan pikkuisen\nkoetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät\nulos.)\n\nRIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä\nsinua opetan. -- Äläjähän siinä vielä, -- selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten\njälkeen.)\n\nPIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta\nmuistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)\n\nANNA LIISA. Johannes -- ethän ole minulle vihanen?\n\nJOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?\n\nANNA LIISA. Minä vaan ajattelin -- kun olet niin totisen näköinen.\n\nJOHANNES. Mikko minua vähän harmitti -- mokomakin reuhaaja. -- Mutta ei se\nmitään. Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne\nsemmoiset mielestä haihtuvat.\n\nANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin,\nJohannes. Voi, jos sen lupaisit!\n\nJOHANNES. No, lupaan -- lupaan jo edeltäpäin, ellei se mitään mahdotonta\nole.\n\nANNA LIISA. Ei ole mahdotonta. Minä vaan pyytäisin sinua -- niin,\nJohannes, minä niin hartaasti pyydän: vältä Mikkoa. Elä antaannu hänen\nseuraansa, elä salli hänen tulla likellekään! Eläkä ole kuulevinasi, jos\nhän sinulle jotakin sanoo, ja koeta, minkä suinkin voit, ettei hän\npääsisi sinua ollenkaan tapaamaan. Teetkö sen, Johannes? Rakas kulta,\nteetkö sen, sano?\n\nJOHANNES (hymyillen). Mutta Anna Liisa, sinähän olet kuin hengen\nhädässä. Hän taisi sinut säikyttää pahanpäiväisesti?\n\nANNA LIISA. Hän on ilkeä ihminen. Voi, sinä et tiedäkään, kuinka ilkeä\nhän on.\n\nJOHANNES. Kyllä minä uskon, että hän on ilkeä. Mutta minkäpä hän\nilkeydellään meille voi?\n\nANNA LIISA. Eihän sitä tiedä. Ei tiedä, mikä hänen päähänsä pistää.\nMutta lupaathan pysyä hänestä erilläsi, Johannes?\n\nJOHANNES. Pelkäätkö, että meille syntyisi riitaa -- ja kenties\ntappeluakin?\n\nANNA LIISA. Pelkään. Pelkään sitäkin.\n\nJOHANNES. Ja luulet varmaan, että minä siinä tapauksessa joutuisin\nalakynteen?\n\nANNA' LIISA. Saattaisi käydä niinkin. Mikko on väkevä, tarttuisi ehkä\npuukkoon.\n\nJOHANNES. Mikko ei ole väkevämpi kuin minäkään, vaikka hän minua haukkui\npoikanulikaksi. No, no. Ei suuret sanat suuta halkaise.\n\nANNA LIISA. Parasta kumminkin häntä välttää, eikö niin, Johannes?\nHuomaathan sen itsekin.\n\nJOHANNES. Enpähän oikein tiedä.\n\nANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta,\nsanoit. Eikähän tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä,\njos vaan tahdot.\n\nJOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi\npian luulla, että minä häntä pelkään.\n\nANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä.\n\nJOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait', mieleni kurittaa häntä vähäisen\näskeisistä puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi.\n\nANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua\nusko -- \n\nJOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole\nniin juuri leikkiminen.\n\nANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi\nkerran minä sinulta jotain pyydän -- etkä sinä tahdo tehdä minulle\nmieliksi.\n\nJOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta\nmerkitystä.\n\nANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen.\n\nJOHANNES. Eikös mitä! -- Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot,\nniin voinhan minä pysyä hänestä erillänikin.\n\nANNA LIISA. Sinä lupaat?\n\nJOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen?\n\nANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes, -- sydämen\npohjasta sinua kiitän!\n\nJOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua?\n\nANNA LIISA. Rakastan! Sinua rakastan yli kaiken.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.\n\nRiikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos\noikeaan. Kortesuo tulee sisään.)\n\nKORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin\nkuulutuksiin.\n\nRIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko?\n\nKORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se\nmeidän rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista.\n\nRIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen?\n\nKORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna\nLiisaa. Sanoi, että se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä\nesimerkkinä muille. Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin\nkuin Anna Liisa, ei ennen eikä jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä\nvaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä.\n\nRIIKKA. Vai niin kiitteli. -- Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä\nkertoo?\n\nANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen.\n\nRIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö!\n\nKORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään.\nKyllä oli Johannes siihen sijaan mielissään.\n\nRIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme\njuoneet kirjaanpanemis-kahvit?\n\nKORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä.\nNiin -- rovastiahan minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin.\n\nRIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi?\n\nKORTESUO. Kiitti hyvin nöyrästi ja uhkasi tulla. Ja arvatkaas, ketä\nmuita kävin käskemässä.\n\nRIIKKA. Ehkä vallesmannia?\n\nKORTESUO. Vallesmannia ja tohtoria.\n\nANNA LIISA. Mitä varten niin paljon vieraita? Olisitte kutsunut sitten\nvasta häihin, isä.\n\nKORTESUO. Häihin ne tietysti käsketään myöskin. Kaikki nämä, jotka\nkuuliaisiinkin, ja paljon muita lisäksi.\n\nRIIKKA. Mitäs niille sitten tarjotaan? Kun ei vielä ole mitään hommattu.\n\nKORTESUO. Vai ei ole hommattu! Kun juomatavaratkin olen jo toimittanut\ntulemaan kaupungista.\n\nRIIKKA. Millä tavalla sinä ne --?\n\nKORTESUO. Kauppiaan pyysin telehvoonaamaan, että laittaisivat\npostimiehen mukana Liknellistä.\n\nRIIKKA. Hyvä on. Muut tarpeet kyllä saadaan täältäki n.\n\nKORTESUO. Luullakseni hän ne jo on tuonutkin sinne kauppiaalle. Olisi\nsinulla nyt ruoka valmiina, niin söisin ensin ja läksisin sitten niitä\nhakemaan. Muut ostokset tekisin samalla.\n\nRIIKKA. Kohta tämä tästä joutuukin. Mutta kiire meitä tapaa vielä tänä\npäivänä. Ala joutua, Anna Liisa, tupaa siistimään. Mitä sinä vahtaat\nsiellä ikkunassa alituiseen?\n\nANNA LIISA. Enhän minä mitään.\n\nRIIKKA. Koko päivän hän on seisonut siellä. Ja eilenkin jo. Ei joudu\nenää muuta tekemäänkään. Ja morsiuskiireet hänellä on olevinaan.\n\nKORTESUO. Ei suinkaan hän siellä mitä vahtaa. Ilman vaan seisoo\naatoksissaan.\n\nRIIKKA. Mikä sinua nyt sitten niin aatteluttaa? Sanoisit häntä\nmuillekin.\n\nKORTESUO. Kysy sitä! Elämän muutos tietysti.\n\nRIIKKA. Vast' aika sitä nyt harkita, kun asia niin pitkällä on, että\nhuomenna kuulutetaan.\n\nKORTESUO. Eikä sinun tarvitse katua, Anna Liisa. Hyvän miehen saat\nJohanneksesta.\n\nRIIKKA. No, se nyt on varma. Siitä ei mies enää parane. Saat vaan\nkiittää onneasi, tyttö.\n\nANNA LIISA. Hän on liiankin hyvä minulle.\n\nKORTESUO. Sitä en tahdo sanoa. Mutta tyytyväisiä meidän sopii olla\nkaikessa tapauksessa. Ja sen vuoksi meille tuleekin huomenna ilojuhla.\n\nANNA LIISA. Kuka sen tietää edeltäpäin. Minua niin pelottaa tuo\nhuomispäivä, kun isä käski Mikkoakin tänne. Hän jos vielä minkä tekee.\n\nRIIKKA. Pelkäätkö että syntyy riitaa ja tappelua?\n\nANNA LIISA. Eihän sekään ole mahdotonta.\n\nRIIKKA. Niin, ei siihen takeita ole. Kovin hän tuntui riidanhaluiselta\neilenkin.\n\nKORTESUO. On käynyt vähän raakaluontoiseksi siellä tukkimiehenä\nollessaan. Mutta ei se mitään. Huomenna hän kyllä aisoissaan pysyy, kun\nrovastikin on saapuvilla ja vallesmanni. Eikä miehet sitä pait' selvällä\npäällä tappele, ja juomia taas ei niin paljoa tarjota, että humalaan\ntulevat.\n\nRIIKKA. Sehän, Mikko, muuten kävi eilen illalla taas täällä ja kysyi\nsinua, Anna Liisa, mutta et sattunut olemaan kotosalla. Istui täällä\nkotvan aikaa ja odottelikin. Läksi sitten viimein tiehensä, kun sinua ei\nkuulunut.\n\nKORTESUO. Mitä hän Anna Liisasta?\n\nRIIKKA. Sanoi olevan jotain puhuttavaa.\n\nANNA LIISA. Uhkasiko tulla uudestaan?\n\nRIIKKA. Kyllä arveli, että tänäpäivänä.\n\nANNA LIISA. Tulisiko vielä tänäpäivänä?\n\nRIIKKA. Niin minä olin kuulevinani. Mutta jos hän nyt tulee, niin\nsilloin ne sattuvat yhteen Johanneksen kanssa ja syntyy ehkä taaskin\nkina.\n\nKORTESUO. Entäs tätä sitten! Kun kinaavat, niin kinaavat. Eihän tuosta\ntuommoisesta pienestä sanasodasta kukaan pahene. -- Eikö se keittos ole jo\nkiehunut tarpeeksi?\n\nRIIKKA. Jo on. Ala vaan mennä toiseen tupaan, minä tuon padan sinne.\n(Kortesuo menee. Riikka seuraa häntä kantaen pataa.)\n\nRIIKKA (mennessään). Lähde pois syömään sinäkin, Anna Liisa.\n\nANNA LIISA. Tulee vielä tänäpäivänä! Saattaa olla täällä tuossa\npaikassa. -- Herra Jumala, mikä minut pelastaa hänen käsistään?\n\nPIRKKO (avaa hiljaa oven, puhuu kuiskaamalla). Anna Liisa, Anna Liisa --!\n\nANNA LIISA (säikähtäen.) Mikä on?\n\nPIRKKO. Hän on täällä.\n\nANNA LIISA. Kuka niin?\n\nPIRKKO. Mikko on, ja Husso on hänellä matkassa. Kysyivät sinua, ja minä\nsanoin, että voivat lähteä matkaansa ja tulla toisen kerran, pyhän\njälestä, ettet sinä nyt ole kotona. Mutta Husso katsoi minua silmiin ja\nsanoi: valehtelet. Uhkasi itse tulla katsomaan. Nyt, jos tahdot heitä\nvälttää, niin pakene pian uunille tuonne.\n\nANNA LIISA. Ei, antaa heidän tulla. Täytyy kait heitä puhutella, ei he\nkumminkaan päästä minua vähemmällä.\n\nPIRKKO. Käskenkö heidät sitten tupaan, tänne?\n\nANNA LIISA (vaipuu masentuneen penkille). Käske!\n\nPIRKKO (tulee lähemmäksi). Mutta kuule -- ellet sinä tahdo heitä nähdä,\nniin minä heidät lähetän täältä tiehensä, vaikka millä konstilla.\n\nANNA LIISA. Ei, ei. Ei se pitkälle auta. He olisivat takaisin samaa\npäätä. Tulkoot vaan heti, että ehtivät pois, siksi kuin Johannes on\ntäällä.\n\nPIRKKO. Minä pidän varalta siellä ulkona, enkä päästä Johannesta sisään,\nennen kuin ovat menneet tiehensä.\n\nANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko.\n\nPIRKKO. Kyllä! (Aukaisee oven, lähteäkseen ulos.) Kas, täällähän se\nMikko jo vahtiikin oven takana. Käy vaan sisään, kotona näkyy olevan\nAnna Liisa.\n\n(Mikko tulee.)\n\nMIKKO. Hyvää iltaa!\n\nANNA LIISA. Sinä olet käynyt minua hakemassa?\n\nMIKKO. Kävinhän minä eilen iltapäivällä. Ja odottelin täällä hyvät\naikaa, mutta sinua ei vaan kuulunut kotiin. Arvelin jo, että tahallasi\nminua välttelit.\n\nANNA LIISA. Mitä sinä minusta tahdot?\n\nMIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. Onhan äiti jo käynyt sinulle siitä\npuhumassa.\n\nANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut.\nSaamme jättää ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran\nolemme selvillä molemmin puolin.\n\nMIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä\nminua tunnet.\n\nANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa?\n\nMIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit\nminun kanssani neljä, viis' vuotta sitten.\n\nANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut\nsitä liittoa, silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne\nonnettomuuteen.\n\nMIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen\ntäällä, niinkuin näet.\n\nANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen\nkanssa naimisiin.\n\nMIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle\nuskollinen.\n\nANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio.\n\nMIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja\nsen varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut.\n\nANNA LIISA. Lapsellisuutta -- pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä\nsilloin vielä rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut\nansoihisi ja vietellä minut.\n\nMIKKO. Tarvittiinko siinä paljon viettelemistä? Muistelepas oikein!\n\nANNA LIISA. Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mikä siitä\nkaikesta seuraisi. Mutta sinä vaan käytit hyväksesi nuoruuttani ja\nkokemattomuuttani.\n\nMIKKO. Vai minun syykseni sinä sen nyt kaikki lykkäät? Kuka se oli, joka\niltasilla aina karkasi kammaristaaan, kun muut jo nukkuivat, ja tuli\nluokseni tuonne niemen kärkeen? Ei tarvinnut minun kahdesti pyytää,\nkerran vaan suihkasin korvaasi, silloin sinä heti lupasit. Niin, voitko\nkieltää? Kyllä sinua oma halusi veti enemmän kuin minun houkutukseni,\njos tarkemmin ajattelet.\n\nANNA LIISA. Paha henki minua lienee riivannut!\n\nMIKKO. Rakkaus se oli, Anna Liisa, eikä mikään paha henki.\n\nANNA LIISA. Ei, ei! Ei se ollut rakkautta, mitä lieneekään ollut. Kun\nsaisin elää uudelleen sen ajan, niin toisin menettelisin. Kun saisin sen\npois pyyhityksi, pestyksi niinkuin lian, ettei näkyisi jälkeäkään enää.\nMutta ei -- minä en saa, en vaikka katuisin ja itkisin itseni sokeaksi.\nElämäni tahrana se on ja pysyy aina, ijän kaiken.\n\nMIKKO. Eläkä tuossa höpise turhia! Mitä tahraa siinä oli? Hauskoja\naikoja ne olivat, ei niitä tarvitse katua. Sitten olimme typeriä\njäljestäpäin, kun emme suoraan sanoneet isällesi, että niin on asiat,\nanna meidän mennä vihille, ei auta muu. Mutta sinäkin pelkäsit isääsi\nkuin kuolemaa.\n\nANNA LIISA. Niin, pelkäsinhän minä. Sekä isää että äitiä -- isää eniten.\n\nMIKKO. Eikä ollut minullakaan silloin tarpeeksi rohkeutta. Tiesin hyvin,\nmikä mellakka siitä syntyisi.\n\nANNA LIISA. Et olisi kumminkaan lähtenyt pois ja heittänyt minua yksin.\nEhk'ei olisi käynyt, niinkuin kävi, jos olisi ollut jokukaan, jolle\nolisin voinut surujani valittaa. Mutta kun minulla ei ollut ketään -- ei\nketään koko maan päällä.\n\nMIKKO. Saatoinko aavistaa, että sinä tulisit semmoista tekemään. Arvelin\ntulla takaisin sitten, kun kaikki oli ohitse, ja pyytää sinua isältäsi.\nHän ehkä silloin olisi myöntynytkin ja siihen se juttu olisi loppunut.\nMutta sinä kun turhanpäin niin hätäännyit, että otit lapsen hengiltä -- \nniin minkä minä sitten enää voin.\n\nANNA LIISA. En minä ollut järjessäni silloin, voi, en minä ollut\njärjessäni. Huolesta ja surusta olin mennyt aivan sekaisin. Enkä minä\najatellut ottaa häntä hengiltä -- Jumala tietää, etten sitä ajatellut.\nOman elämäni kyllä olin tahtonut lopettaa. Monet kerrat seisoin jo\nHuuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin\nmustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten\nse oli jo liian myöhäistä.\n\nMIKKO. Luojan lykky! Vai jo sinä sitäkin ajattelit. Kaiken näköisiä --!\nSehän nyt olisi ollut järin hullumpaa.\n\nANNA LIISA. En ymmärtänyt, että aika oli niin lähellä. Sen vuoksi se\ntuli niin äkkiarvaamatta. Hädissäni en tiennyt mitään neuvoa. Koetin\npäästä äitisi luokse, mökkiin tuolta metsän poikki. En ennättänyt sinne\nsaakka, vielä oli jonkun verran matkaa, kun se syntyi -- voi, Herra\nJumala sitä hetkeä!\n\nMIKKO. Ja se eli? Oletko varma, että se eli?\n\nANNA LIISA. Elihän se raukka. Liikutti käsiään ja jalkojaan ja huusi.\nSilloin minä, voi, Jumala, Jumala, Jumala -- \n\nMIKKO. Minä arvaan lopun. Elä kerro enää.\n\nANNA LIISA. Painoin kädelläni suuta -- en tiedä kuinka kauvan. Olin\npuolipyörryksissä ja maailma musteni silmissäni, mutta yhä minä vaan\npidin kättäni siinä. Silloin -- voi, hyvä Jumala -- \n\nMIKKO. Herkiä jo. -- Kiusaat itseäsi suotta.\n\nANNA LIISA. Niin, silloin tunsin, kuinka tuo pieni ruumis nytkähti\nkäteni alla, ja sitten se oli hiljaa. Otin käteni pois, -- ei se enää\näännähtänyt, henki oli mennyt. En muista enempää, heräsin tajuntaan\nvasta siinä, kun putosin pitkälleni äitisi tuvan lattialle.\n\nMIKKO. No, ja sitten sinulla ei enää ollut mitään hätää. Äitihän oli\npitänyt sinusta hyvän huolen.\n\nANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin\nkauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta\nkuoli ja metsään haudattiin.\n\nMIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi\nolla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda\nolla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa\njärkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut\nmitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään\nkellään. Pääsit kerrassa rauhaan.\n\nANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!\n\nMIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua\nhätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.\n\nANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä\nsitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin.\nEtten tullut hulluksi tykkänään.\n\nMIKKO. Hulluksi? Kuinka niin? Mitä se sitten oli?\n\nANNA LIISA. Minulla ei ollut yön lepoa, ei päivän rauhaa vuosikausiin\nsen jälkeen. Elin alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Päivillä aina,\nkun kuulin askeleita, tai kun ovi kävi, säpsähdin niin, että veret\nseisahtuivat. Luulin aina vallesmannin tulevan minua kiinni ottamaan.\nTai kun näin, että joku ihminen hiljaa puhui jotain toiselle, pelkäsin\nheti että hän oli saanut vihiä asiasta ja sitä kertoi. Semmoista se oli\nminun rauhani siihen aikaan.\n\nMIKKO. No niin, -- tuohon oli vaan oma arkuutesi syynä. Tarvitsiko sinun\npelätä turhan takia.\n\nANNA LIISA. Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja\nminä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos\nunenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin\nsamaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin\nhänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut\nettä se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä\nolisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!\n\nMIKKO. Olisin minä ollut täällä, kyllä piankin olisin saanut tuommoiset\nharhanäyt pakenemaan. Uskotko sen?\n\nANNA LIISA. Nyt ne eivät pitkään aikaan ole minua enää vaivanneetkaan.\nJa pois minä olen karkoittanut kaikki nuo tukalat muistotkin. Mikä niitä\ntaas lienee johdattanut mieleen. Ei puhuta niistä enää.\n\nMIKKO. Ei puhuta, ei. Ei ne puheesta kumminkaan parane. Me alotamme\nuudelleen, Anna Liisa, eikös niin? Unohdamme pois kaikki ikävät asiat,\naivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, ja vietämme iloisia päiviä\nyhdessä. Herran poika, ei sinulla ole hätäpäivää enää, minä sinua pidän\nniin hyvänä, niin hyvänä, ettet voi ajatellakaan. Pistän vaikka\nlasikaappiin, jos tahdot.\n\nANNA LIISA. Kuinka voit tuommoisia puhua? Tiedäthän sinä, että minua\nhuomenna jo kuulutetaan toiseen.\n\nMIKKO. Ei se mitään. Rahalla siitä päästään.\n\nANNA LIISA. Minäpä kun en tahdo siitä päästä. Heitä pois nuo tuumat,\nMikko. En minä niihin kumminkaan ikinä suostu.\n\nMIKKO. Ei sinun ensinkään tarvitse huolehtia Johanneksen eikä isäsi\ntakia, minä kyllä heidän kanssaan asiat selvitän, kun vaan tiedän, että\nsinä olet puolellani.\n\nANNA LIISA. Hyvä Jumala -- etkö sinä sitten lainkaan käsitä, että minä\nrakastan Johannesta, enkä sinua. Enkä minä ikinä tahdo purkaa hänen\nkanssaan, en sinun enkä kenenkään houkutuksista. Uskotko minua nyt\nviimeinkin?\n\nMIKKO. Minäpä rakastan sinua, Anna Liisa, ja tahdon saada sinut\ntakaisin, ja minä sinut otan neuvolla millä hyvänsä. Minä en anna sinua\ntoiselle, en jumaliste annakaan!\n\nANNA LIISA. Tuoko rakkautta!? Kaikkea muuta vaan ei rakkautta.\n\nMIKKO. Se on rakkautta, tulisinta rakkautta, mitä maailmassa löytyy.\nKuule minua, Anna Liisa. Koko ajan sinä olet ollut mielessäni siellä\nSaarijärvellä, ja vahvasti olin päättänyt, että vielä kerran tulisin\nsinut perimään. Kun sitten kuulin, että Johannes täällä oli pistääntynyt\nväliin, ja että sinä olit aikeessa mennä hänelle, niin jouduin\nsemmoiseen raivoon, etten tiennyt mitä tehdä. Jätin kaikki siihen\npaikkaan ja läksin suoraa päätä tänne. Enkä lähde täältä, ennenkuin\nasiat ovat selvillä. Sen toisen ajan tieltäni pois, vaikka surma minut\nnielköön.\n\nANNA LIISA. Siihen ei ole sinulla valtaa. Hän rakastaa minua eikä hän\nsinun tähtesi luovu minusta, ole siitä varma.\n\nMIKKO. Rakastaa! Mokomakin maitosuu! Hänkö nyt osaisi rakastaa?\n\nANNA LIISA. Mitä se sinuun kuuluu, osaa tai ei. Minua se tyydyttää, ja\nsillä hyvä.\n\nMIKKO. Tyydyttää, -- kun et tiedä paremmasta. Ja kun et enää muista\nhauskoja puolia niistä entisistä ajoista.\n\nANNA LIISA. Sinä lupasit, ettet niistä enää puhuisi.\n\nMIKKO. Ei, Anna Liisa, toista on, jos minulle tulet. Silloin sinä vasta\nsaat nähdä, minkälaista se oikea miehen rakkaus on. (Lähenee häntä ja\ntavoittaa häntä kiinni.)\n\nANNA LIISA. Pysy erilläsi minusta! Pois, pois --!\n\nMIKKO. Elä huuda! Kuulevat.\n\nANNA LIISA (viskaa hänet menemään). Peto! Luulitko sillä tavalla minut\nvaltaavasi? Mene! Suoriu tiehesi heti! Minä vihaan ja inhoon sinua.\n\nMIKKO. Hiljaa, hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki\ntähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.\n\nANNA LIISA. Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle\nmitään.\n\nMIKKO. Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?\n\nANNA LIISA. Et. Sinä et mahda minulle mitään.\n\nMIKKO. Entäs se lapsenmurha?\n\nANNA LIISA. Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisikin.\nTurha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä,\nkoska itse olet siihen osallinen.\n\nMIKKO. Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan?\n\nANNA LIISA. Ellet suorastaan siihen, niin -- \n\nMIKKO. Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä\nkuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran?\n\n(Anna Liisa vaikenee.)\n\nMIKKO. Mutta murhasta annetaan.\n\nANNA LIISA. Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut\nkuritushuoneesen? Täytyy sanoa -- sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.\n\nMIKKO. Ehk'ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos\nisäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.\n\n(Anna Liisa vaikenee neuvottomana.)\n\nMIKKO. Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?\n\nANNA LIISA. Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.\n\nMIKKO. Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei\nole sen syvempiä juuria.\n\nANNA LIISA. Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan\nsitä kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?\n\nMIKKO. Siltä haaralta sitä et saa.\n\nANNA LIISA. Mikko, sääli minua, olenhan jo kärsinyt niin paljon.\n\nMIKKO. Se on omassa vallassasi. Voit estää minua puhumasta, jos vaan\ntahdot.\n\nANNA LIISA. Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle\nparempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun\nelämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei\nminulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan\nja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää -- en varmaankaan.\n\nMIKKO. Sinulla ei ole mitään hätää, kun vaan teet, niinkuin olen\nsanonut. Että eroot Johanneksesta ja yhdyt minuun.\n\nANNA LIISA. Minä en saata.\n\nMIKKO. Sitten syytä itseäsi.\n\nANNA LIISA. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että näin minua vainoot?\nSinulla ei ole omaatuntoa vähän vähääkään, peto sinä olet, vaan et\nihminen.\n\nMIKKO. Kuule nyt, Anna Liisa, mitä sanon. Kuinka sinä voit ajatellakaan\nmennä miehelle, joka ei tunne, minkälainen salaisuus sinulla on\npeitettävänä? Minä hetkenä hyvänsä se voisi tulla ilmi -- ja mitä seuraisi\nsilloin? Meille se salaisuus on yhteinen ja se meitä sitoo toisiimme\nikuisiksi ajoiksi -- paljon varmemmin kuin mitä papin sanat sen tekevät.\n\nANNA LIISA. Sekö rikos? Ei, se meitä juuri eroittaa, jos mikään.\nKirousta se meille tuottaisi, ei siunausta, etkö sitä ymmärrä? Ja minäkö\nvoisin rakastaa sinua -- sinua, jonka kanssa olen syntiä tehnyt ja jonka\ntähden olen näin onnettomaksi tullut? En ikinä! Mahdotonta se on.\nSitoutua sinuun -- hyvä Jumala -- silloinhan sitoutuisin koko elämäkseni\nnoihin kauhistaviin muistoihin samalla. Ei -- ei -- minä en voi, tulkoon\nvaikka mitä -- \n\nMIKKO. Ajattelehan vielä kerran pääsi ympäri, ennenkuin päätät.\n\nANNA LIISA. Jätä minut rauhaan, Mikko, anna minun mennä Johannekselle.\nHänen kanssaan voisin unohtaa kaikki ja elää vielä onnellisena.\n\nMIKKO. En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä\ntai pahalla -- mutta minulle sinun pitää tulla!\n\nANNA LIISA. Hiljaa --! Taivaan tähden, siellä on joku oven takana.\nHiljaa --! (Pirkon ja Johanneksen äänet kuuluvat ulkoa.)\n\nMIKKO. Niin, että nyt sen tiedät. Menettele sen mukaan. Jos tahdot\nvälttää pahoja seurauksia, niin tee pikainen loppu Johanneksen kanssa.\nJa tee se tällä hetkellä -- muuten käy ohraisesti.\n\nANNA LIISA. Vaiti, kuulethan.\n\nPIRKKO (vielä ulkona). Et saa mennä sisään, et saa, et saa, kun Anna\nLiisa kielsi, sinäpä vasta.\n\nJOHANNES (samoin). Pirkko sinä, mitä tuo tuommoinen on? Päästä minut\nirti, menenhän minä kumminkin. Sinäkö muka minua estäisit, tuommoinen\ntytön tylleröinen. Tule, lähdetään yhdessä. (Molemmat tulevat sisään.\nPirkko koettaa vieläkin vetää häntä takaisin käsivarresta.)\n\nPIRKKO. Mokomakin, kun ei tottele. Ei se ollut minun syyni, Anna Liisa,\nhän pääsi huomaamattani pujahtamaan ohitse, kun minä valjastin hevosta\nisälle.\n\nJOHANNES. Ja sitten, kun hän näki minut, karjasi hän niin, että luulin\npuukon jo olevan hänen kurkussaan, ja hyppäsi käsivarteeni kiinni kuin\ntakkiainen. Eikö liene mustelmina kyntesi jäljet.\n\nPIRKKO. Kunpa edes olisi! Ei se muuta kuin parahiksi, mitäs tulit tänne\nväkisten.\n\nANNA LIISA. Pirkko -- sinua vasta hupakko!\n\nPIRKKO. Minäkö hupakko? Vai niin. Vai olen minä hupakko! Hyvä on. Mutta\nenpä rupeakaan enää vast'edes sinun asioitasi toimittamaan. Vähättelen,\nkoska semmoiset kiitokset saan palkakseni.\n\nANNA LIISA. Ole nyt jo vaiti!\n\nPIRKKO (äkkiä muuttuneena mielellä). Tiedätkös, mihin minä nyt lähden?\nEtpäs arvaa.\n\nJOHANNES. Isäsi kanssa kauppapuotiin ostamaan kuuliaistarpeita.\n\nPIRKKO. Enhän minä sinulta kysynytkään, kun Anna Liisalta. Mitä sinä\nmenet sekaantumaan? Mitä jo vaan?\n\nJOHANNES. Eikö sitä saanut sanoa, joka ensin arvasi?\n\nPIRKKO. Arvasitko sinä? Kun kuulit tuolla ulkona. -- Ei, nyt pitää lähteä.\nHyvästi siksi aikaa.\n\nJOHANNES. Saatko sinä ohjaksetkin käteesi?\n\nPIRKKO. Tietysti!\n\nJOHANNES. Silloin sinä ajat nurin.\n\nPIRKKO. Häpiä!\n\nANNA LIISA. Pirkko, sinä! Kuka tuolla tavalla puhuu.\n\nPIRKKO. Mitäs hän vöhnii joutavia. Sanoo että minä ajan nurin.\nMokomakin! (Paiskaa oven kiinni ja poistuu.)\n\nMIKKO (naurahtaen). Siinä sait!\n\nJOHANNES. Ei se mitään meidän välillä. Hyvää pataa me silti olemme,\nPirkko ja minä.\n\nMIKKO. Olisitkin sitten jäänyt sinne ulos leikkimään hänen kanssaan. -- \nTulit tänne vähän pahaan aikaan.\n\nJOHANNES. Onko niin, Anna Liisa?\n\nANNA LIISA. Voi, ei! Mikko vaan suotta -- \n\nJOHANNES. Luulin että Pirkko ilman aikojaan kujeili, kun ei tahtonut\npäästää minua sisään. Mutta ymmärsin syyn, kun näin Mikon täällä.\n\nMIKKO. Vai ymmärsit sinä? Mahtaa sinulla sitten ollakin hiukan parempi\njärki, kuin voisi uskoa -- noin naamastasi päättäen.\n\nJOHANNES. Elä huoli olla levoton, Anna Liisa, hän saa pieksää suutaan\nniin paljon kuin haluaa, minä en ole siitä millänikään.\n\nANNA LIISA. Etkö? Sepä hyvä! Elä ole kuulevinasikaan, vaikka hän mitä\npuhuisi. Ethän?\n\nJOHANNES (istuutuu selin Mikkoon). Saat olla ihan rauhassa. Minä en\nhäntä näe enkä kuule.\n\nMIKKO. Sittenhän meidän sopii jatkaa tässä entistä keskustelua, Anna\nLiisa. Ehkäpä hän sinunkin suhteesi herkiäisi kuuroksi ja sokeaksi.\n\nANNA LIISA. Mikko -- lopeta! Minä pyydän sinua, lopeta!\n\nJOHANNES. Eläkä häntä rukoile, ei siitä kumminkaan apua lähde.\n\nMIKKO. Kyllä Anna Liisa tietää, mistä apu lähtee. Jahka hän vaan tahtoo\nsiihen keinoon tarttua! Hänestä se riippuu.\n\nANNA LIISA. Tänne on käsketty paljon vieraita, Johannes, huomiseksi.\n\nJOHANNES. Niin kertoi isäsi äsken tuolla pihalla.\n\nANNA LIISA. Aikovat laittaa oikein hauskat pidot. Juomia on isä antanut\ntuoda kaupungista.\n\nJOHANNES. Senkin jo kuulin.\n\nANNA LIISA. Isä on niin hyväntahtoinen. Hän soisi kaikille iloa.\n\nMIKKO. Soisikohan tuo minullekin?\n\nANNA LIISA. Tietysti sinullekin. Ottihan hän sinua eilen niin\nystävällisesti vastaan kuin suinkin voi.\n\nMIKKO. Minäpä en tyydy niin vähään. Suurempaa iloa minä vaadin.\n\nANNA LIISA. Ja pyysi sinua kuuliaisiin heti samassa.\n\nMIKKO. Sinä arvatenkin toivoisit, etten tulisi? Vai kuinka?\n\nANNA LIISA. Voi, kun vaan olisit ihmisiksi, et kiusottelisi alituiseen,\netkä tuottaisi minkäänlaista häiriötä, niin näkisin sinut mielelläni\ntäällä muiden joukossa.\n\nMIKKO. Mutta et rinnallasi?\n\nJOHANNES. Ohoh? Vai rinnalle pyrkisit?\n\nMIKKO. Kah! Johan sinä sait kuulosi jälleen. Pianpa!\n\nANNA LIISA. Tuolla tavalla kun jatkat, turmelet ilon sekä itseltäsi että\nmuilta.\n\nMIKKO. Minä kysyin, jos sallit minun olla rinnallasi huomenna.\n\nJOHANNES. Se paikka on minulla, niinkuin tiedät.\n\nMIKKO. Niin tätä nykyä. Mutta on se ollut aikoinaan muillakin.\n\nJOHANNES. Mitä sanoit?\n\nANNA LIISA. Johannes, sinä lupasit olla välittämättä hänen puheistaan.\n\nJOHANNES. Niinhän minä lupasin, mutta -- \n\nMIKKO. Se on vähän vaikeata, niinkö?\n\nJOHANNES. Ei, puhu sinä vaan, kyllä minä kestän.\n\nANNA LIISA. Ei se ole sinulta kauniisti tehty, Mikko, että laitat\nikävyyksiä semmoiseen taloon, jossa sinua aina on kohdeltu hyvyydellä.\nTäytyy sinun itsesikin se myöntää, jos tarkemmin ajattelet.\n\nMIKKO. Sinäpä kun et kohtele minua samalla hyvyydellä kuin ennen.\nSiinähän se on.\n\nANNA LIISA. Minä annan sinulle rauhan, tee sinä samoin minun suhteeni.\n\nMIKKO. Viis' rauhasta! Rakkautta minä vaadin sinulta.\n\nJOHANNES. Hävytön! -- Jo minä sen arvasin. Sinne hän tähtää.\n\nANNA LIISA. Johannes!\n\nJOHANNES. No, no, minä en suutu. -- Niin, puhu sinä päälle vaan, minä en\nuhallakaan suutu.\n\nMIKKO. Suutut tai et. Se on minulle se ja sama. Mutta Anna Liisasta sinä\nsaat luopua. Ja parasta kun teet sen ajoissa.\n\nJOHANNES. Sinunko käskystäsi? -- Odotahan, vaan elä pitkästy.\n\nANNA LIISA (istuutuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä). Johannes,\nhän tahtoo särkeä meidän välimme.\n\nJOHANNES. Mutta siinä hän ei onnistu. Ei kuuna kullan valkeana.\n\nANNA LIISA. Kun vaan sinä pysyisit lujana, Johannes. Ettet hylkää minua,\ntuli mitä tuli.\n\nJOHANNES. Minäkö hylkäisin sinut? Ja Mikon juonien tähden? Jopa jo!\n\nANNA LIISA. Voi, jos uskaltaisin luottaa siihen, ettet sinä tee minusta\neroa! Ettet sinä missään tapauksessa tee minusta eroa!\n\nJOHANNES. Mutta, herran nimessä, kuinka voit semmoista kysymykseenkään\npanna. Tiedäthän, että minä rakastan sinua todenperään. Kuinka sitten\ntekisin sinusta eroa.\n\nANNA LIISA. Johannes -- oletko minulle tukena, -- jos jotain oudon outoa\nsattuisi?\n\nJOHANNES. Luota siihen. Mutta mitäpä meille semmoista oudon outoa\nsattuisikaan.\n\nANNA LIISA. Näes, minulla ei ole ketään muuta koko maailmassa, johon\nvoisin turvaantua.\n\nJOHANNES. Rakas kulta! Niinhän sinä olet kuin pieni säikähtynyt\nkananpoika.\n\nMIKKO. Kuherrelkaahan siinä nyt hetkinen. Se onkin teidän\nloppukuherruksenne.\n\nJOHANNES. Sinä yhä vaan pelkäät häntä tuolla?\n\nANNA LIISA. Pelkään.\n\nJOHANNES. Suotta vallan. Jos tahdot, minä hyvin pian hänet täältä\nkuittaan.\n\nANNA LIISA. Ei, ei, elä nosta riitaa. Silloin olemme hukassa.\n\nJOHANNES. En käsitä tuota arkuutta. Eikä se mihinkään auta. Hän siitä\nvaan yltyy kahta pahemmin.\n\nANNA LIISA. Koetetaan saada hänet hyvällä talttumaan, Usko minuun,\nse on ainoa keino.\n\nMIKKO. Riittää jo.\n\nJOHANNES. Mikä riittää?\n\nMIKKO. Tuo jäähyväisten otto.\n\nJOHANNES. Sinä erehdyt. Ei tässä jäähyväisiä oteta.\n\nMIKKO. Sitten ne saavat jäädä ottamatta, sillä nyt sinun on lähdettävä\ntäältä tiehesi.\n\nJOHANNES. Kuinka sanoit?\n\nMIKKO. Että sinun nyt on lähdettävä täältä tiehesi.\n\nJOHANNES. Minun? Sinäkö käsket minua lähtemään tieheni? Kuinka se on\nymmärrettävä?\n\nMIKKO. Meillä on kahdenkeskistä puhuttavaa Anna Liisan kanssa. Sinä\näsken tulit meitä keskeyttämään.\n\nJOHANNES. Tyhjää vouhkit! Mitä kahden keskistä teillä on -- mitä jo vaan?\n\nMIKKO. Anna Liisa, sinä laitat hänet nyt menemään, taikka tästä tulee\ntoinen kurssi.\n\nJOHANNES. Oletko sinä hulluna, mies?\n\nMIKKO. Kuulitkos, mitä minä sanoin?\n\nANNA LIISA. Tee hänelle mieliksi, Johannes. Mene vähäksi aikaa toiseen\ntupaan.\n\nJOHANNES. En ymmärrä sinua. Eikö minun pitänyt olla täällä sinulle\ntukena?\n\nANNA LIISA. Ei, enhän minä sitä tarkoittanut.\n\nJOHANNES. Vaan mitä sitten?\n\nANNA LIISA. Muuta se oli. Selitämmähän joskus toiste.\n\nMIKKO. No, kuinka käy? Suoriutuuko hän täältä hyvällä, vai --?\n\nJOHANNES. Ei, tämä menee tosiaan liian pitkälle.\n\nANNA LIISA. Mene, hyvä mies, mene!\n\nJOHANNES. Sinä yhdyt häneen ja ajat minut pois?\n\nANNA LIISA. Enhän minä aja -- pyydän vaan.\n\nJOHANNES. Yhdentekevä. Sinä kumminkin tahdot jäädä hänen kanssaan\nkahdenkesken. Ja sitä minä suuresti ihmettelen.\n\nANNA LIISA. Menisit vähäksi aikaa vaan. Että hän saa sanoa sanottavansa\nEikö niin, Mikko? Vähäksi aikaa -- tyydythän siihen?\n\nMIKKO. Viipyköön vaan yksin tein.\n\nJOHANNES. Minä en lähde.\n\nMIKKO. Etkö lähde?\n\nJOHANNES. En.\n\nANNA LIISA. Johannes --!\n\nJOHANNES. Elä pyydäkään. Minä en lähde. En hievahda paikaltani. Mikolla\nei ole sinulle semmoista puhuttavaa, jota en minä voisi kuulla.\n\nANNA LIISA. Heitä toiseen kertaan, Mikko. Ensi viikoksi -- onhan\nsilloinkin vielä päiviä.\n\nJOHANNES. Sinäkö estelet häntä puhumasta asiataan minun kuullen? En\ntotta totisesti kohta tiedä, mitä tästä pitää ajatteleman.\n\nANNA LIISA. Ei -- enhän minä estä --. Arvelin vaan, ettei sillä niin\nkiirettä olisi. Malta mieltäsi, Mikko, jätä tuonnemmaksi.\n\nMIKKO. Ei sitä jätetä tuonnemmaksi. Minä tahdon selvyyttä aivan tänä\npäivänä, tällä hetkellä.\n\nJOHANNES. Selvyyttä mistä?\n\nMIKKO. Siitä, onko tyttö sinun vai minun?\n\nJOHANNES. Kuka tyttö?\n\nMIKKO. Anna Liisa, tietysti. Ei suinkaan tässä nyt muista ole puhetta.\n\nJOHANNES. Se sinulla mahtanee olla selvillä kysymättäkin.\n\nANNA LIISA. Elkää riidelkö! Voi, elkää riidelkö!\n\nMIKKO. Ratkaise, kummalleko meistä tahdot kuulua?\n\nJOHANNES. Sen hän jo on tehnyt. Mene kirkkoon huomenna, niin saat\nkuulla.\n\nMIKKO. Seuraukset tiedät. Ratkaise!\n\nANNA LIISA. Hyvä Jumala!\n\nJOHANNES. Voithan sen hänelle sanoa, koska hän välttämättä niin tahtoo.\n\nANNA LIISA. Elkää kiusatko minua. Jättäkää minut rauhaan.\n\nJOHANNES. Oma syysi. Olisit antanut minun tehdä mieleni mukaan, niin\naikoja sitten olisin ajanut tuon miehen ulos.\n\nMIKKO. Ohoh? Sinäkö olisit ajanut minut ulos? Sinä, kiisken poika? Jopa\nsinä sitten mies olisitkin.\n\nJOHANNES. Nyt herkiä, taikka minä sinulle näytän.\n\nANNA LIISA. Elkää, hyvä miehet, elkää! Johannes, sinä lupasit --!\n\nMIKKO. Tule koettamaan, jos uskallat. Minä sinut nutistan yhdellä\nkertaa -- ja sen teen oikein suurella halulla.\n\nANNA LIISA. Ei tappelua, ei, ei! Johannes, Mikko! (Hevonen pysähtyy\nportaiden eteen, ääniä ja askeleita kuuluu ulkoa.) Kuulkaa -- Jumalan\nkiitos, isä tulee. (Kortesuo, Riikka ja Pirkko tulevat kantaen\njuomatavaraa, sokuritoppia ynnä muuta. Pirkko hinaa selässään suurta\njauhopussia, jonka laskea tössähyttää penkille.)\n\nPIRKKO. Ahhah! sanoi akka, kun hautaan laskettiin.\n\nKORTESUO. Täällä sitä tuodaan muonaa huomiseksi.\n\nPIRKKO. Ja vieläpä häiksi asti. Näetkös, Anna Liisa, näin paljon\nvehnäjauhoja? Syntyy sinun leipoa niistä suuria rinkeliä ja jos mitä.\n\nRIIKKA. Se meidän olisi pitänyt tehdä jo kuuliaisiakin varten. Nyt meni\nvakaiset rahat leipuriin.\n\nKORTESUO. Luuletkos, että ne vehnäjauhot sitten ilmaiseksi tulevat? -- \nPitäisi kait näiden riittämän, vai mitä arvelette, miehet? Näiden\njuomain, tarkoitan? Eipähän sitä nykyaikana enää ryypittäne niinkuin\nennen.\n\nRIIKKA. Raittiuskestithän nuo kuuluvat olevan muodissa. Ei tarjota\nväkijuomia minkäänlaisia.\n\nKORTESUO. Olkoot vaan. Viis' niistä kaikista uusista muodeista. Meillä\non ja meillä tarjotaan. Muutamia ryyppyjä ainakin, että vieraat tulevat\niloiselle tuulelle. Pikkuinen humala ei se haittaa.\n\nPIRKKO. Isä, saankos minä nyt riisua hevosen ja viedä hakaan?\n\nKORTESUO. Saat.\n\nPIRKKO. Ja saanko ajaa ensin hevosen selässä pikkusen maantiellä?\n\nKORTESUO. No saat, koska mielesi tekee.\n\nPIRKKO (kirkasee ja hyppii ilosta). Ai, ai, kuinka hauskaa! Nyt katsokaa\nikkunasta kaikki, kun minä annan ruunan mennä täyttä laukkaa. (Juoksee\nulos.)\n\nRIIKKA. Et olisi antanut. Hän ei tasaannu ikinä tällä tavoin.\n\nKORTESUO. No, tämän kerran jos hän nyt saakin vielä!\n\nRIIKKA. Mikähän siitä tytöstä lopulta paneksen? Ihmistä hänestä vaan ei\ntule milloinkaan maailmassa.\n\nKORTESUO. No, miehet, mitäs te niin totisen näköisiä olette? Ettehän\nvaan liene täällä kinailleet taaskin?\n\nANNA LIISA. Kuinkas sitten! Jumalan onni, että tulitte kotiin, isä. Ei\ntiedä, mitä täällä muuten olisi tapahtunutkaan.\n\nRIIKKA. Ettäkö yritti jo tappelu tulla?\n\nANNA LIISA. Ei paljonkaan puuttunut. Minä täällä jo olin pahemmassa kuin\npulassa heidän kanssaan. Niin, -- ettekös ole nyt vähän hämillänne\nmolemmat koko jutusta?\n\nKORTESUO. Vai tappelua hieroitte? Jopa te nyt vallan! Järkevät miehet.\n\nANNA LIISA. Kuuletteko, mitä isäkin sanoo. Järkevät miehet eivät sillä\ntavoin menettele. Ja olettehan te järkeviä molemmat, ettekä mitään\ntappelupukaria, eikös niin?\n\nRIIKKA: Mistä ihmeeltä teille on tullut tuo viha väliin? Neljä vuotta on\nMikko ollut seutuvilta poissa -- jos jotain vanhaa rettelöä on ollutkin,\nniin johan sen olisi pitänyt unohtua.\n\nMIKKO. Ei se mitään vanhaa vihaa ole, nyt se vasta on syntynyt.\n\nKORTESUO. Vanhaa tai uutta, niin sopikaa pois. Suuttukaa ja leppykää,\nelkääkä antako auringon laskea vihanne yli, sanoo apostoli Paavali.\n\nJOHANNES. Minä puolestani en riitaa halua.\n\nKORTESUO. Mikosta se lähtee, minä arvaan. Kuulepas, veli hopea, sinussa\ntaitaa olla vähän äitisi luontoa. Suo anteeksi, mutta minä tunnustan\nsuoraan, että sitä eukkoa minä en koskaan ole oikein kärsinyt. Siellä\nhän muuten taaskin näkyi seisoskelevan kartanolla.\n\nMIKKO. Mitä pahaa hän teille on tehnyt, kosk'ette voi häntä kärsiä?\n\nKORTESUO. Ei mitään pahaa, eipä siltä, ei mitään pahaa.\n\nMIKKO. Mutta hyvää. -- Niin juuri, hyvää hän teille on tehnyt, mutta siitä\nte ette edes tiedäkään.\n\nKORTESUO. Enpä tosiaan tiedä, että hyvääkään.\n\nMIKKO. Tahdotteko kuulla, niin kerron.\n\nANNA LIISA. Mikko -- tiedätkös että täällä huomenna tanssitaankin?\nVieläkö osaat? Sinähän ennen olit siinä niin mainio. Me molemmat -- \nmeidän täytyy koetella, käykö meiltä yhtä hyvin kuin silloin.\n\nMIKKO. Sinä tahdot --? Ymmärränkö sinua oikein --?\n\nANNA LIISA. Niin -- minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna.\n\nJOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia\nehdottelet? Sitä en olisi uskonut.\n\nANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja\nunhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä\nystäviä ollaan taas.\n\nMIKKO. Niin sinäkö ja minä?\n\nJOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse\nolla vihassa -- eikä ystävyydessä liioin.\n\nANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa,\nniinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai\nkuinka?\n\nMIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse.\nToista taikka toista -- mutta ei molempia.\n\nJOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.\n\nANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen\nvaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.\n\nMIKKO. Ahaa -- minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla\nviisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä,\njoita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin\nsuora puhe.\n\nANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä -- ylihuomenna vasta!\n\nMIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.\n\nANNA LIISA. Mikko!\n\nJOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät?\n\nANNA LIISA. En mitään -- en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se\ntulee -- \n\nKORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä\nsinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu\nminulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti.\n\nANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta\ntukkia hänen suunsa.\n\nJOHANNES. Mitä varten --? Selitä!\n\nMIKKO. Asian laita on semmoinen, isäntä, että Anna Liisa oli minun\nmorsiameni noin neljä vuotta sitten. Minä tulin häntä nyt hakemaan.\nMutta tuo tuolla on sillä aikaa sotkenut meidän välimme.\n\nKORTESUO. Anna Liisa sinun morsiameni? Sen sinä valehtelet.\n\nRIIKKA. Herra tule ja siunaa! Kaikkea minun pitää kuullakin. Anna Liisa,\njoka silloin oli vasta viidentoista vanha. Elä usko, Johannes, semmoisia.\nEi ne ole kuin joutavia lörpötyksiä. Minä takaan, ettei niissä ole mitään\nperää. Sen olisi kyllä huomanneet muutkin, jos heidän välillään jotain\nsentapaista olisi ollut.\n\nMIKKO. Ettepäs huomanneet. Me osasimme sen niin hyvin peittää, ettei\nollut kellään ei aavistustakaan.\n\nKORTESUO. Herkiä, Mikko, hyvällä, taikka minä suutun. Minunko tyttäreni\nolisi ollut salaisissa suhteissa rengin kanssa? Hyi, häpeä! Häpeä\nsemmoisia valheita levitellessäsi. Ja olisi se sitten jostakusta muusta\ntyttöhäiläkästä. Mutta Anna Liisasta, jonka kaikki ihmiset tietävät ja\ntuntevat vakavimmaksi ja siivoimmaksi tytöksi koko tällä paikkakunnalla.\nEttä sinä ilkiätkin! Häpeä vähän, sanon vielä kerran.\n\nMIKKO. Kysykää Anna Liisalta, olenko puhunut totta vai valhetta.\n\nRIIKKA. Etkö sinä saa suutasi auki, tyttö? Tuolla tavalla annat itseäsi\nherjata.\n\nKORTESUO. Puolusta itseäsi, Anna Liisa.\n\nJOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua.\n\nANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala!\n\nJOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää.\nLuota meihin.\n\nKORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko\nvai hänen tuolla?\n\nANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta.\nSilloin olin vaan lapsi -- ymmärtämätön lapsi -- vasta viisitoistavuotias.\n\nRIIKKA. Siinä sen nyt kuulette.\n\nANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää!\n\nJOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi.\n\nKORTESUO. Minä otin sinut vastaan täällä, Mikko, niinkuin vanhan\ntuttavan ainakin, ja entisen palvelijan. Mutta tänlaisia juonia kun\nrupeat pitämään, täytyy minun kieltää sinulta taloni. Sillä minä en\nniitä siedä semmoisia.\n\nMIKKO. Anna Liisa -- jatkatko sinä, vai onko minun vuoroni puhua? Vielä\nvoit antaa asialle toisen käänteen, jos tahdot. Se on omassa vallassasi.\n\nRIIKKA. Mitä, herran nimessä, ne tarkoittavat nuo uhkaukset? Et suinkaan\nsinä häntä väkisen saa, sen mahtanet toki käsittää.\n\nMIKKO. Minä en luovu Anna Liisasta. Minä en anna häntä toiselle, sillä\nhän on niin hyvä kuin minun vaimoni -- jos kohta ei olekaan vielä papin\nedessä seisottu.\n\nJOHANNES. Hänen vaimonsa? Anna Liisa onko se totta? Sano pian!\n\nRIIKKA. Sinä hävytön mies!\n\nKORTESUO. Ota takaisin nuo sanat heti paikalla. Taikka tässä ei\nkunnian kukko laula. Ota takaisin nuo sanat, kuuletko sinä? Ja sitten\npolvillesi! Maahan tuohon pyytämään anteeksi, Anna Liisalta ensin,\nsitten meiltä. -- muuten -- muuten -- \n\nMIKKO. Joko nyt taivut, Anna Liisa? Vai ilmoitanko kaikki?\n\nANNA LIISA. Peto! Tapa minut yksin tein!\n\nMIKKO. Eikö vieläkään? Niinkö sinulla on kova luonto? Sitten ei auta muu\nkuin lyödä viimeinen valtti pöytään. Mutta syytäkin itseäsi! (Menee\novelle.)\n\nANNA LIISA. Mitä aiot --?\n\nMIKKO (aukaisee oven, huutaa ulos). Äiti -- sisään!\n\nRIIKKA. Hussoko? Häntä täällä vielä tarvittiin! Kuuluttaa ympäri kylän\nkaikki, mitä tapahtuu, ja lisää kanssa.\n\nANNA LIISA. Nyt se on lopussa, Johannes.\n\nJOHANNES. Mikä on lopussa?\n\nANNA LIISA. Kaikki, kaikki!\n\nJOHANNES. Sinä et vastannut minulle. Oliko totta, mitä hän äsken sanoi?\n\nANNA LIISA. Voi, että maa minut nielisi!\n\nJOHANNES. Anna Liisa. -- vastaa, taikka minä tulen hulluksi.\n\nMIKKO. Sisään, sisään!\n\nHUSSO. Tulenhan minä, kun joudun. Joko täällä sitten ollaan selvillä?\n\nMIKKO. Ei vielä. Mutta kohta. Saatte kertoa nyt, mitä tiedätte.\n\nHUSSO. Siihenkö sitä tultiin kumminkin? Enkös minä jo sanonut. Ei se\nanna hevillä perään.\n\nKORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja\nminä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä.\n\nHUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat\nminua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä.\nSemmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut\nhäpeästä ja kuritushuoneesta.\n\nRIIKKA. Hyvä Jumala -- ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat!\n\nKORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen\nlupaan.\n\nRIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä!\nAntaapas olla, mitä tästä vielä tulee.\n\nKORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen!\n\nHUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä\nniinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna\ntänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua\njuuri, -- minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla\njalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään. -- ei\nkerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä\nkaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat!\n\nKORTESUO. Sinä olet pelotellut häntä tuolla konnan koukulla ja kiskonut\nhäneltä lahjoja? Hyvä että tuli tiedokseni -- \n\nHUSSO. Jonkun vaaterepaleen, niinkuin sanoin, ei mitään muuta. Ja näin\nkauvan, neljä vuotta, minä yhtäkaikki olen pitänyt sitä salassa, en\nhenkeä ole vetänyt koko jutusta yhdellekään ihmiselle. Anna Liisa on\nsaanut käydä kunniallisesta talontyttärestä, eikä hän ole\ntietävinäänkään, vaikka lapsi, jonka hän hengiltä otti, makaa kuusen\nalla metsässä, vähän matkaa täältä.\n\nRIIKKA. Tuommoisia hän uskaltaa sanoa meille vasten silmiä! -- Ajakaa\nhänet ulos, miehet. Tarttukaa käsikynkistä kiinni ja viekää pellolle\nmokoma heittiö.\n\nMIKKO. Ei, niin kauvan kuin minä olen tässä.\n\nHUSSO. Ajakaahan minut vaan ulos, ajakaahan! Silloin menen suoraa päätä\nvallesmanniin ja ilmoitan hänelle paikan. Kaivettakoon ruumis ylös, niin\nnähdään, olenko valehdellut.\n\nRIIKKA. Jos sieltä lapsen ruumis löytyykin, niin on se jonkun muun, ei\nAnna Liisan.\n\nHUSSO. Siitä vallesmanni ja korkea oikeus kyllä ottaa selvän, ellei Anna\nLiisa hyvällä tunnusta. Mutta eipä hän kykene tässäkään väittämään\nvastaan. Siinä seisoo vaan kuin tuomittu. Niin, olisit uskonut minua ja\npysynyt kiinni Mikossa, ettet olisi ruvennut riiailemaan toisten\nkanssa, niin et olisi tähän pulaan joutunut. Ei milloinkaan maailmassa\nolisi mitään tullut ilmi.\n\nJOHANNES. Sinä kuulet, mistä he sinua syyttävät, etkä virka sanaakaan.\nEihän siinä ole mitään perää -- ei pienintä alkuakaan, eihän ole?\n\nMIKKO. Nyt tiedätte, kuinka asian laita on. Antakaa Anna Liisa suosiolla\nminulle, isäntä. Ei siinä muu tule neuvoksi kumminkaan. Silloin kaikki\nvielä voi kääntyä hyvin päin.\n\nANNA LIISA. Hänelle? Ei ikinä! Ennen vaikka mitä -- \n\nRIIKKA. Mitä sinä sanoit, Anna Liisa? Puhu kovempaa, että muutkin\nkuulevat. Elä pelkää, lapsikulta, elä ensinkään pelkää. Ei noita\nvalheita hullukaan usko.\n\nKORTESUO. Sinä olet viaton, Anna Liisa, minä tiedän, että sinä olet\nviaton. Tahdon vaan kuulla sen omasta suustasi, ennenkuin toimitan\nheille ansaitun rangaistuksen. Sinä olet aivan viaton, eikö niin?\n\nJOHANNES. Vastaa, Jumalan tähden, vastaa!\n\nRIIKKA. Mitä tuota kysyykään. Kiusaatte häntä vaan suotta.\nPuolipyörryksissä on raukka muutenkin, näettehän sen.\n\nKORTESUO. Vaiti, ja anna minun puhua. Rohkaise mieltäsi, Anna Liisa, ei\nsaa noin hämmentyä. Tulet sinä vielä oikeuden edessäkin vastaamaan\npuolestasi, saatikka nyt tässä.\n\nANNA LIISA. Voi, armollinen Jumala!\n\nKORTESUO. Onhan se pelkkää valhetta kaikkityyni, alusta loppuun? Sano\nvaan: on, en sinulta sen pitempiä selityksiä pyydä.\n\nRIIKKA. Hyvä, rakas lapsi, etkö sinä kuule, mitä isä pyytää. \"On\nvalhetta\" -- ne sanat kun vaan saisit esille.\n\nJOHANNES (raskaasti). Hän ei saa niitä sanotuksi!\n\nKORTESUO. Anna Liisa, mitä tämä on? Etkö kuule, vai etkö tajua?\n\nANNA LIISA. Isä -- anteeksi, isä!\n\nKORTESUO. Sinua ei syyttömästi tuomita, ole ihan huoleti. Ja\nedesvastaukseen he tulevat.\n\nANNA LIISA (vaipua polvilleen). Äiti -- isä -- Johannes, armahtakaa!\n\nKORTESUO. Armahtakaa? Mitä armahtakaa? Jos sinä kerran olet syytön,\nniin. -- (vaipuu vavisten penkille), mitäs minä ajattelinkaan sanoa?\nRiikka -- onhan hän syytön?\n\nRIIKKA. Herra Jumala -- elä sitä epäile!\n\nKORTESUO. Tule tänne, lapseni, tänne! Elä ole siellä maassa. Ei se ole\nsinun paikkasi. Et sinä ole semmoisia tehnyt. Meidän, vanhempiesi\nsilmien alla sinä olet elänyt. Tule tänne, tule! Elä pelkää noita. Minä\najan heidät pois. (Nousee). Valehtelijat, roistot, ulos! Tuolla ovi,\nulos molemmat!\n\nANNA LIISA. Isä, isä -- antakaa heidän olla. Ei he ole valehdelleet. Se on\nkaikki totta.\n\nKORTESUO. Totta? Mikä?\n\nANNA LIISA. Kaikki on totta, mitä he tässä ovat kertoneet.\n\nRIIKKA. Sekinkö, että -- että olet tappanut lapsesi?\n\nANNA LIISA. Niin, niin! Sekin on totta. Tehkää minulle nyt mitä\ntahdotte.\n\nRIIKKA. Herra hyvästi siunaa ja varjele.\n\nJOHANNES. Sinä? Sinä, Anna Liisa?\n\nKORTESUO. Kuinka hän sanoi? Minä varmaan olen sekaisin päästäni. Mitä\nhän puhui? Sanoiko, että on -- että hän on murhannut lapsensa?\n\nANNA LIISA. Isä --! kuulkaa minua, isä -- \n\nKORTESUO. Murhannut lapsensa? -- Murhannut! Ja kaikki nämä vuodet\nteeskennellyt edessäni. Pettänyt minut, pettänyt meidät kaikki!\nKäärme! (Hapuilee kirvestä penkiltä.)\n\nANNA LIISA. Äiti -- äiti!\n\nKORTESUO. Käärme, minä tapan sinut!\n\nRIIKKA. Isä --! Jumalan tähden, miehet, auttakaa!\n\nMIKKO. No noh! Hillitkääpä mieltänne, isäntä! Kirves tänne!\n\nKORTESUO. Minä tapan sinutkin. Molemmat minä tapan.\n\nRIIKKA (tarttuu Anna Liisaan). Pois, onneton, pois, siksi kuin hänen\nvihansa lauhtuu. Pois, pois! (Vie hänet ulos.)\n\nMIKKO (vääntää kirveen hänen käsistään ja viskaa sen lattiaan). Te ette\ntapa Anna Liisaa, ettekä minua liioin. Asia ei sillä parane.\n\n(Kortesuo putoo penkille istumaan.)\n\nJOHANNES. Ei parane enää millään. Kaikki on lopussa!\n\nEsirippu alas.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Sama tupa. Riikka seisoo ikkunassa oikeaan ja tähystelee ulos.)\n\nRIIKKA. Niin istuu kuin kuvapatsas. Ei niin että kättä liikuttaisi.\n\nKORTESUO (tulee sisään). Lähetin hakemaan sekä Johannesta että Mikkoa.\nJotain selvyyttä tästä pitää tuleman, illalla kun jäi kaikki kesken.\n\nRIIKKA. Anna Liisa vaan ei paikaltaan hievahda. Koko yön hän nyt on\nistunut tuolla rannalla yhtämittaa.\n\nKORTESUO. Hae hänet sisään sieltä.\n\nRIIKKA. Voi, kun olen käynyt houkuttelemassa monet kerrat, mutta enhän\ntuota saa tulemaan.\n\nKORTESUO. Mitä hän sanoo?\n\nRIIKKA. Ei mitään. Katsoa tuijottaa vaan eteensä silmät levällään\neikä tajua, vaikka hänelle mitä puhelisi. Jotain hän siellä hautoo\nmielessään.\n\nKORTESUO. Mitä se olisi?\n\nRIIKKA. Kun ei vaan hyppäisi järveen lopulta. Sitä tässä olen seisonut\nja vahtinut kaiken aikaa eilisestä saakka, niin etten ole silmiäni\nummistanut.\n\nKORTESUO. Se se vielä puuttuisi! Itsemurhan kun tekisi onneton, kaiken\nmuun hyvän lisäksi.\n\nRIIKKA. Sinäkin hänet säikytit niin pahasti illalla. Miltähän sinusta\ntuntuu, jos tyttö raukka vielä menee sekaisin päästään.\n\nKORTESUO. Kas niin! Minunko syykseni se nyt käännetään kaikki?\n\nRIIKKA. Eipä niin sinunkaan syyksesi. Mutta olisit sinä saanut häntä\nhiukan ihmisiksi kohdella yhtäkaikki. Oma lapsesi hän kumminkin on.\n\nKORTESUO. Sen vuoksihan minun juuri tulee häntä kurittaa. Mitä\nvälittäisin minä hänen rikoksestaan, jos hän olisi ventovieras? Mitä jo\nvaan!\n\nRIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina.\nEi siinä sinun kuritustasi enää kaivata.\n\nKORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin\nsalannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä\najattelen --!\n\nRIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.\n\nKORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!\n\nRIIKKA. Luulenpa melkein.\n\nKORTESUO. Sinä ehkä tiesit asiasta? Hän varmaankin oli sinulle kertonut?\nMinua vaan vedettiin nenästä yksissä tuumin. Tunnustapa -- tunnusta heti -- \ntaikka minä --!\n\nRIIKKA. No niin! Alahan nyt pauhata taas. Niinkuin ei tässä olisi ikävää\nmieltä yltäkyllin jo muutenkin.\n\nKORTESUO. Etkös tiennyt siitä? Sano!\n\nRIIKKA. Enkä tiennyt, kah! En tiennyt enempää kuin sinäkään. Eläkä\ntuossa nyt intoile turhanpäin.\n\nKORTESUO. Mutta äitinä sinun olisi pitänyt tietää, millä jäljillä\ntyttäresi on.\n\nRIIKKA. Mistäpä minä osasin semmoista ajatellakaan.\n\nKORTESUO. Huomaahan sitä, kun kerran on silmät päässä.\n\nRIIKKA. Etpä tuota huomannut sinäkään. Yhden verran hän oli sinun\nnähtävissäsi kuin minunkin.\n\nKORTESUO. Mutta sinun asiasi oli pitää huolta tytöstä eikä minun.\nYmmärrätkös?\n\nRIIKKA. Ymmärrän, ymmärrän! Ja lopeta nyt, hyvä ihminen. Ellet herkiä\nkiukkuilemasta, niin ei tule parempaa selvyyttä nyt kuin eilenkään, sen\nminä sanon. Suotta vaan laitoit hakemaan Johannesta ja Mikkoa.\n\nKORTESUO. Kuka tässä kiukkuilee, sinä vai minä?\n\nRIIKKA. Ei riidellä. Asia ei sillä parane kumminkaan.\n\nKORTESUO. Millä se sitten paranee? Jos tiedät, niin sano.\n\nRIIKKA. Vaiti nyt! Täällä tulee Johannes.\n\nJOHANNES (tulee). Mitäs tänne kuuluu?\n\nRIIKKA. Huonoa vaan, mitäs muuta. Ukko tuossa riitelee, ja Anna\nLiisa -- (pyyhkii kyyneleitään) taitaa olla ihan mennyttä kalua.\n\nJOHANNES. Hän näkyi istuvan rannalla. Ei älynnyt minua, vaikka kuljin\nsiitä ohitse.\n\nRIIKKA. Eihän se, poloinen, näe eikä kuule enää mitään. (Itkee ja\ntähystelee ulos.)\n\nKORTESUO. Kuinkas nyt teemme, Johannes? Sinä, tietystikin, tahdot purkaa\nAnna Liisan kanssa?\n\nJOHANNES (painuneella mielellä). Eihän siinä ole muu edessä. Hän ei ole\nse ihminen, jona häntä pidin.\n\nKORTESUO. Niin, niin! Hän tekeytyi toiseksi, kuin mitä hän oli. Petti\nmeidät kaikki.\n\nJOHANNES. Senpä vuoksi juuri -- senpä vuoksi tämä isku oli niin kova kun\nuskoi hänen olevan parhaimman kaikista. Ja nyt yht'äkkiä tulee\ntietämään, että onkin ihan päinvastoin. Että hän on huonoin ja että\npahin tyttöhäiläkkä on kuin enkeli hänen rinnallaan. Se se tahtoi viedä\nminulta aivan järjen eilen illalla. Enkä tiedä, olenko vieläkään\ntäydessä tolkussani. Tuolla olen kävellyt metsässä kaiken yötä, pieksänyt\npuita ja pieksänyt maata, jos kuka olisi nähnyt, niin hulluksi varmaan\nolisi luullut.\n\nKORTESUO. Onhan se koskenut sinuunkin, kyllä sen ymmärrän. -- Vaikka -- \ntoiselta puolen mikäs sinulla sentään on hätänä. Pääsethän sinä hänestä\nerillesi, saat toisen ja paremman sijaan -- \n\nJOHANNES. En rupea minä niihin puuhiin enää tuon koomin. Tästä\nensimmäisestä yrityksestä sain jo kylläni.\n\nKORTESUO. Rupeat hyvinkin. Annahan olla kun vähän aikaa kuluu, että tämä\nalkaa haihtua mielestäsi.\n\nJOHANNES. Ei se ikinä haihdu.\n\nKORTESUO. Niin sinä nyt luulet, mutta kyllä minä tiedän. Ei, sanon\nvieläkin, ei sinulla ole hätää. Toista meidän, vanhuksien, jotka tähän\nsaakka olemme eläneet rehellisinä ja kunniallisina ihmisinä, emmekä\nsuinkaan ole kenellekään vääryyttä tehneet. Ja nyt loppuiällä saamme\ntämmöisen häpeän -- arvaapas, miltä se tuntuu.\n\nJOHANNES. Niin, mutta syyttömäthän te olette, sen jokainen tietää, joka\nteidät tuntee.\n\nKORTESUO. Syyttömät olemme, sen uskallan sanoa Jumalankin edessä. Emme\nme kumpikaan ole häntä semmoiseen opettaneet. Mutta mitä se auttaa.\nMaailma tuomitsee tapansa mukaan, ei se siihen katso.\n\nJOHANNES. Mutta tarvitseeko maailman tätä tietää? Eihän se asiaa enää\nparanna kumminkaan.\n\nRIIKKA. Voi, jospa sen saisikin vielä siihen painumaan. Että pelastuisi\ntuo onneton vankilasta edes.\n\nJOHANNES. Minun kauttani ei mitään tule ilmi. Siihen saatte luottaa.\n\nKORTESUO. Kiitos siitä lupauksesta! Minä tiedän, että sinä pidät sanasi.\n\nRIIKKA. Mutta kuinkas tehdään tänäpäivänä?\n\nKORTESUO. Niin, sitä vastenhan minä oikeastaan lähetin sinua hakemaan.\nMeidän pitäisi kait mennä estämään kuulutuksia?\n\nJOHANNES. Emme me nyt jaksa, isäntä. Antaa kuuluttaa. Puretaan sitten\njäljestäpäin kaikessa hiljaisuudessa.\n\nRIIKKA. Entäs kun tänne tulee vieraita?\n\nJOHANNES. Tulkoon. Emme ilmoita vielä mitään. Siitä vaan nousisi turhaa\nhölyä. Kyseltäisiin, ihmeteltäisiin -- ja juoruttaisiin loppumattomiin.\n\nKORTESUO. Ja mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Ennättävät he sen\nkuulla sittenkin.\n\nRIIKKA. Ehkei sentään niin pahasti käy kuin miltä ensin näytti. Koska\nnyt Johanneskin meitä näin auttaa.\n\nKORTESUO. Kun tulisi se Mikko, että saisimme tuumata hänenkin kanssaan.\n\nJOHANNES. Mikkoako odotatte? Sitten lähden minä pois.\n\nKORTESUO. Elä lähde. Täytyyhän sinun olla täällä, kun vieraat tulevat,\nettei mitään epäluuloa herää.\n\nJOHANNES. Minä en siedä nähdä sitä miestä. Vihani rupeaa kiehumaan, kun\nvaan ajattelenkin häntä.\n\nKORTESUO. Jospa nyt kumminkin tekisit meille sen hyvän työn, Johannes.\nEttä yhden päivän vielä olisit saman katon alla hänen kanssaan.\n\nJOHANNES. Ja kuuntelisin hänen ilkkumisiaan? Katselisin hänen\nvoitonriemuaan? En, vaikka mikä olkoon! Elkää pyytäkökään.\n\nRIIKKA. Olkaas nyt --! Hän nousi ylös --. Pian, pian -- hän menee järvelle\npäin. Nyt olemme hukassa! (Juoksee ulos.)\n\nJOHANNES. Anna Liisa --?\n\nKORTESUO. Hän hukuttaa itsensä! Herra armahtakoon! -- Voi. -- jalkani\nhervahtuivat -- (Tahtoisi rientää ulos, vaan ei kykene, hervahtaa alas\npolvilleen.)\n\nJOHANNES. Elkää hätäilkö. Minä juoksen avuksi. (Juoksee ulos.)\n\nKORTESUO. Juokse, -- juokse kiiruusti! Ennättävätkö he? (Menee ikkunaan,\npui nyrkkiä.) Anna Liisa! Koetapas! Veneellä hän aikoo päästä\nsyvemmälle. -- Juoskaa -- ottakaa toinen vene! -- No niin, niin! Hyvin käy,\nJumalan kiitos. (Mikko tulee.)\n\nKORTESUO (yhä ikkunassa). Jumalan kiitos, he saivat hänet kiinni. Ei\nhätää enää! (Kääntyy.) Mikko, johan sinä olet täällä.\n\nMIKKO. Te laitoitte minua hakemaan?\n\nKORTESUO. Laitoinhan minä. Minä, näes, ajattelin kysyä sinulta, vieläkö\npysyt eilisessä puheessasi? Että tahdot Anna Liisan vaimoksesi?\n\nMIKKO. Tietysti. En suinkaan minä nyt tällä välin ole mieltäni\nmuuttanut, kun sitä en kerran neljässä vuodessa ehtinyt tehdä.\n\nKORTESUO. Niinpä sinä nyt saat hänet.\n\nMIKKO. No, joko viimeinkin!\n\nKORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään.\nHeti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan\npappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin,\njos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta.\n\nMIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä\nsanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä\nolisi päästy. Mutta kaks' niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin?\n\nKORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en\nminä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa\nalituisessa pelossa jaksaisi elää?\n\nMIKKO. Mitäs pelättävää teillä on? Johannes jos lörpöttelisikin, niin\nkuka uskoo semmoisia juttuja? Ja millä hän ne näyttää toteen? Ei hänen\nole hyvä mennä niitä levittelemään. Selitetään, että hän vaan vihasta,\nkun Anna Liisa antoi rukkaset.\n\nKORTESUO. Se tietopa kumminkin painaa. Enhän minä tästä puolin enää voi\nihmisiä silmiin katsoa.\n\nMIKKO. Joutavia! Tapahtunut, mik' on tapahtunut, mitä sillä mieltänsä\nrasittaa. Ei se mihinkään hyödytä.\n\nKORTESUO. Kun pääsisi edes tämän päivän ohi.\n\nMIKKO. Miksi juuri tämän päivän? Niin -- heitähän kuulutetaan ja tänne on\nkäsketty vieraita! (Viheltää.) Kuinkas siitä pulasta päästään?\n\nKORTESUO. Ajateltiin, ettei virketä purkauksesta vielä mitään. Otetaan\nvieraat vastaan ja ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nPäästäisiin sillä tavoin vähemmällä hälinällä.\n\nMIKKO. Helkkaria! Sehän on kaikkian parasta! Me vietämme kihlajaisia,\nAnna Liisa ja minä, mutta sen pidämme omina tietoinamme. Emme henkeä\nvedä muille koko asiasta. Uskokoot he vaan olevansa kuuliaisissa ja\npitäkööt Johannesta sulhasena. Tuusan jevlat! Syntyy heidän kanssaan\nkujeilla tänä iltana.\n\nKORTESUO. Mitä kujeilla? Siihen tässä vielä olisi halua. -- Tuoltapa ne\ntulevat. (Riikka ja Johannes tuovat Anna Liisaa väkisin sisään.)\n\nANNA LIISA. Antakaa minun olla! Antakaa -- minä en tahdo tulla sisään.\n\nRIIKKA. Sinun täytyy. Me emme jätä sinua enää sinne yksin.\n\nANNA LIISA. Miksi ette antanut minun mennä? Nyt olisin saanut hänet\nsyliini. Hän oli siellä kaukana järvellä ja itki -- itki aivan kuin\nsilloinkin.\n\nKORTESUO. Kuka oli järvellä? Kuka itki?\n\nANNA LIISA. Lapseni. Oma, pieni lapseni. Siellä hän itkee vielä nytkin.\nPäästäkää, antakaa minun mennä hänen luokseen.\n\nRIIKKA. Hyvä lapsi -- usko minua, ei hän siellä ollut. Heikkoudesta vaan\ntuli semmoinen kuva silmiisi, kun siellä syömättä olit valvonut koko\nyön. Harhanäky, ei muuta mitään.\n\nANNA LIISA. Minä näin hänet niin selvään, mutta hän katosi veden alle,\nkun te tulitte. Miksi ette antanut minun mennä? Mitä estitte minua?\n\nRIIKKA. Kun sinä olisit heittäytynyt järveen, poloinen.\n\nANNA LIISA. Niin järveen, lapseni luokse järveen! Eikö minulle\nsitäkään iloa sallita! (Itkee hiljaa.)\n\nKORTESUO. Tyttö, tyttö! Sen surunko meille vielä tekisit.\n\nANNA LIISA. Minä tahtoisin kuolla. Antakaa minun kuolla. Antakaa minun\npäästä sinne, missä lapsikin on.\n\nRIIKKA. Ethän sinä lapsesi luokse pääsisi sillä tavalla.\n\nKORTESUO. Heitä nuo tuommoiset tuumat pois mielestäsi, Anna Liisa.\nTäällä alkaa kaikki kääntyä hyvin päin. Ei sinun tarvitse pelätä enää\nmitään, ei vankeutta eikä muita. Saat olla ja elää ihan rauhassa.\n\nMIKKO. Et sinä jouda kuolemaan, Anna Liisa. Hui, hai -- et ensinkään\nkuolemaan. Nythän meille vasta elämä alkaakin. Sinulle ja minulle. Tokko\nsinä vielä tiedätkään, että meille tänään tulee kihlajaiset?\n\nANNA LIISA. Enkö olisi päässyt lapseni luokse? Mitä, äiti?\n\nMIKKO. Et! Et varmaankaan.\n\nANNA LIISA. Mutta lepoon olisin kumminkin tullut. Siellä makaisin\nrauhassa järven pohjassa. Kaikki olisi lopussa. Kaikki tuskat ja vaivat.\nEn tietäisi mitään enää.\n\nRIIKKA. Entä minkälaiseen tilaan olisit joutunut tulevassa elämässä?\nHerra varjele -- etkö sinä sitä ollenkaan ajattele, lapsi kulta?\n\nANNA LIISA. Niin tulevassako elämässä? En tiedä --. Mutta pois täältä.\nPois, pois! Täällä olen tehnyt vaan syntiä. Olen häväissyt itseni ja\nmuut. Eikä minulla ole täällä enää jalansijaa. Kaikki hylkäävät, kaikki\nvihaavat. Minä olen kuin kuivettunut oksa puussa, tai rikkaruoho\npellossa. Ei minusta ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Voi, äiti, voi\nettä estitte minua hukkumasta. Nyt olisi kaikki ohi, ja te olisitte\nminusta päässeet.\n\nKORTESUO. Elä, elä puhu semmoisia. Ei sinua kukaan vihaa. Ei tarvitse\nkoko asiasta puhuakaan tuon koomin, kun vaan lupaat, ettet mene järveen\netkä muulla tavalla lopeta itseäsi.\n\nMIKKO. Ilon päiviä me vielä vietämme yhdessä, Anna Liisa, -- semmoisia,\nettei niitä monella olekaan. Minä kun vien sinut vihille ja pidän oikein\nhyvänä, niin takaan, että kuoleman halu mielestä pakenee.\n\nANNA LIISA. Ei se pakene. Äiti, päästäkää minut pois, päästäkää. En minä\nsaata elää. Jos ihmiset antavatkin anteeksi, niin ei anna Jumala.\n\nRIIKKA. Antaa! Ole varma siitä, että antaa. Vielähän sinä elät armon\najassa.\n\nANNA LIISA. Mitä hän sitten minulta vaatii? Olen itkenyt ja rukoillut,\nolen madellut hänen jalkojensa juuressa. Mutta yhtä ankara hän on\nvihassaan. Mitä pitää minun tehdä, että syntini poistettaisiin? Sanokaa,\näiti!\n\nRIIKKA. Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi. En minä\nosaa sinua neuvoa, lapsi raukka.\n\nANNA LIISA (hiljaa ja harvaan; katsoo ylös päin). Jumalan pyhä henki?\n\nKORTESUO. Se ei suinkaan käske sinua itsemurhaa tekemään.\n\nANNA LIISA. Ei, ei! Ei käskekään. -- Äiti, nyt lankesi taivaan valo\nsieluuni! Nyt -- tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja\nanteeksiantamista.\n\nRIIKKA. Jumalan kiitos! Hän rauhoittuu.\n\nANNA LIISA. Niin, Jumalalle kiitos ja kunnia. Ja kiitos teille, äiti ja\nJohannes, siitä, että estitte minua uudesta synnistä. Nyt tahdon elää:\nminä olen löytänyt Jumalan. Kuulen hänen äänensä sielussani.\n\nKORTESUO. Kaikki hyvin! Ei tarvitse meidän pelätä enää. Mutta nyt sinä\nsaat mennä aittaan pukeutumaan, Anna Liisa. Kirkonmeno loppuu tuossa\npaikassa ja silloin ovat vieraat täällä.\n\nRIIKKA. Pane parhain juhlapuku päällesi.\n\nANNA LIISA. Kyllä, äiti! Parhaimman juhlapuvun otan ylleni! Voi, kuinka\nnyt elämä on autuasta. Ja näin äkkiä se muuttui! Tuli aivan kuin\npäivännousu idästä.\n\nKORTESUO. Niin, niin! Mutta mene nyt, että ehdit valmiiksi.\n\nMIKKO. Yksi sana, Anna Liisa, ennenkuin lähdet. -- Ethän sinä minua enää\nvihaa, niinkuin eilen väitit?\n\nANNA LIISA. En. En sinua vihaa, Mikko. En sinua, enkä ketään.\n\nMIKKO. Kuulittekos --? Mitä sanoin minä?\n\nKORTESUO. Elä viivyttele enää, Anna Liisa, vaan mene ja tule pian\ntakaisin, juhlapuvussa ja iloisella mielellä.\n\nANNA LIISA. Niin tulenkin, isä. Juhlapuvussa ja iloisella mielellä.\nHyvästi siksi! (Menee.)\n\nRIIKKA. Minäkin menen samalla ottamaan toiset vaatteet. (Menee.)\n\nMIKKO. Hyvästi, hyvästi! Elä ole kauvan poissa. -- Hän oli jo kuin toinen\nihminen. Näittekö kuinka hänen silmänsä loistivat?\n\nJOHANNES. Niin -- ei häntä suinkaan enää suru painanut.\n\nMIKKO. Ennenkuin päivä on lopussa, saan minä hänestä viimeisetkin huolet\nhaihtumaan. Uskotteko sen?\n\nJOHANNES (katkerasti). Paljon mahdollista. Eihän tässä enää tiedä, mitä\nodottaa.\n\nMIKKO. Sinä, Johannes, taidat olla minulle vielä nyreissäsi eilisestä?\nElä viitsi! Ei minullakaan enää ole mitään sinua vastaan, kun kerran\nsain omani takaisin. Mutta Anna Liisasta en olisi luopunut, en millään\nmahdilla.\n\nJOHANNES. Sen kyllä osoitit!\n\nMIKKO. Niin, niin! Te minut pakotitte menemään vähän liian pitkälle.\nMutta ei se mitään. Annetaan niiden unehtua ja painua. Ollaan iloisia\nkaikin miehissä tänä iltana.\n\nHUSSO (tulee sisään). Onko se totta, mitä Riikka suihkasi minulle\nkorvaan sivumennessään?\n\nMIKKO. Ettäkö täällä on sulhasia vaihdettu? Totta on.\n\nHUSSO. No, herra tule ja puserra! Ettäkö sinä sitten tulet Kortesuon\nvävyksi? Siunaa ja varjele! Kuka olisi sitä uskonut ennen aikaan, kun\npiennä poikana sait juosta täällä palasta pyytämässä. Ja pellolle\nkyörättiin monet kerrat! Mutta nyt paisuukin kulkupojasta isäntä taloon.\nSiunaa ja varjele, mä vieläkin sanon! Että minun kumminkin piti tämä\nilopäivä nähdä. Oikeinko nämä mielisuosiolla antoivat sinulle\ntyttärensä?\n\nMIKKO. Oikein ne antoivat mielisuosiolla.\n\nHUSSO. Vai niin! Vai mielisuosiolla antoivat. No, pitääpä minunkin\nkiittää. (Tulee Kortesuon luokse ja kättelee häntä.) Suurkiitosta,\nisäntä, kost' Jumala! Nyt saatte haukkua minua tästä puolin niin paljon\nkuin ikinä haluatte, en ole siitä millänikään. En virka en halaistua\nsanaa. Vähät minusta, iänlopusta, kunhan vaan pojalleni hyvin käy.\n\nMIKKO. No, no, en minä anna äitiäkään pahoin kohdella.\n\nKORTESUO. Enkä minä sitä teekään. Muistathan vaan, ett'et vielä hiisku\ntästä kenellekää mitään.\n\nHUSSO. En hiisku, en. Mitä minä siitä ennen aikojaan. (Katselee Mikkoa\nloistavin silmin.) Mutta mahtaa se Mikkokin nyt olla mielissään! Herra\ntule ja puserra! Ja mitä se nyt sanoo Johannes?\n\nJOHANNES. En mitään. Vapaaehtoisesti olen luopunut.\n\nHUSSO. Vapaaehtoisesti? Vai vapaaehtoisesti! Tokkopa sentään niin\nvapaaehtoisestikaan? En usko.\n\nJOHANNES. Uskot tai et. Se on minulle se ja sama.\n\nKORTESUO. Elkää alkako vaan riitaa, hyvät ihmiset.\n\nHUSSO. Ei suinkaan, ei millään tavalla. Mitäpä se minua liikuttaakaan.\nPääasia, että Mikko sai Anna Liisan. En huoli muusta mistään.\n\nPIRKKO (tulee kirkkopuvussa, virsikirja kädessä). Terveisiä kirkosta!\nNyt ne sieltä pudotettiin alas saarnastuolista että rumahti.\n\nMIKKO. Vai oikein rumahti!\n\nPIRKKO. Olisit ollut kuulemassa, Johannes. Kirkko oli, tiedättekös,\ntäpösen täynnä väkeä, ja niin hiljaa olivat kaikki, kun näiden nimiä\nmainittiin, että olisi kuullut nuppineulan lattiaan kilahtavan.\n\nMIKKO. Jo nyt lasket lipettiä.\n\nPIRKKO. Pidä sinä suusi kiinni! Mitä sinä aina sotket toisen puhetta.\n\nMIKKO. No, no! jatka, jatka. Nuppineulan olisi kuullut lattiaan\nkilahtavan.\n\nPIRKKO (kääntyy muihin). Tuntui niin somalta, minun oikein sydämeni\npamppaili, kun pappi luki, että: \"nuorimies, talollinen Johannes Kivimaa\nja talontytär, siveä, nuori neiti\" -- siveä nuori neiti, se joltakin\nkuuluu, se.\n\nMIKKO. Kukas nyt keskeytti.\n\nPIRKKO. Vaiti, sinä! Minä en puhu sinulle, minä puhun muille. -- Niin;\n\"siveä nuori neiti Anna Liisa Kortesuo, joiden aijottu avioliitto nyt\nensi kerran kuulutetaan\".\n\nMIKKO. Anna Liisaako siellä kuulutettiinkin? Kun minä luulin koko ajan\nettä Pirkkoa.\n\nPIRKKO (pyörähtää Mikkoa kohti kädet selän takana, irvistää ja matkii).\nÄjäijäijäijäi -- \n\nKORTESUO. Pirkko, sinä --!\n\nPIRKKO. Mitäs hän on niin ilkeä, mokoma.\n\nMIKKO.(nauraen). Sitä on tyttöä!\n\nPIRKKO. Missä äiti ja Anna Liisa? Kun eivät olekaan koristelleet tupaa\neivätkä panneet seppeleitä ylös. Tuolla näkyivät olevan kaikki porstuan\nnurkassa, ja minä kun niitä niin uskoa laitoin viime yötä.\n\nKORTESUO. Ennätät sinä ne vielä saada seinille, kun pidät kiirettä.\n\nPIRKKO. Menkää sitten pois täältä joka kynsi, eikä saa tulla sisään,\nennenkuin käsketään.\n\nHUSSO. Saanhan minä jäädä tänne avuksi?\n\nPIRKKO. No, te jos jäätte. Mutta muut kaikki pois, ja väleen!\n\nKORTESUO. Mennään minun kammariini siksi aikaa.\n\nMIKKO. Elähän huoli, Pirkko, minä sinulle vielä näytän!\n\n(Johannes, Mikko ja Kortesuo menevät.)\n\nPIRKKO. Näytät sinä! Minkähän tuota näytät? -- Nyt sukkelasti, Husso.\nNostetaan seppeleet sisään. (Kantavat porstuasta viheriöitä köynnöksiä,\npuita ynnä muita koristeita sisään.)\n\nPIRKKO (kipuaa ylös penkille). Ojentakaa minulle köynnöksiä te, minä\nasetan niitä tänne ylös.\n\nHUSSO. Kyllä. -- Sinä taidat olla kovin mielissäsi tästä Anna Liisan\nnaimisesta, Pirkko?\n\nPIRKKO. Tiettyä se. Niin iloinen kuin -- kuin -- kolmentuhannen markan\nhevonen.\n\nHUSSO. Hei, hei! Sitten sinä mahdat pitää kovasti tulevasta langostasi?\n\nPIRKKO. Niinkö Johanneksesta? Kuinkas muuten. Toista niin hyvää miestä\nei ole koko maailmassa.\n\nHUSSO. Et sinä ehkä antaisikaan Anna Liisaa kenellekään muulle?\n\nPIRKKO. En. En totta totisesti antaisi häntä kenellekään muulle pait\nJohannekselle.\n\nHUSSO. Et Mikollekaan?\n\nPIRKKO. Mikolle? Pyh! Hänelle nyt kaikkian vähimmän.\n\nHUSSO. Minkätähden hänelle kaikkian vähimmän?\n\nPIRKKO. Minkäkötähden? -- Kaikkea te kysytte. Ymmärtäähän nyt tuon.\n\nHUSSO. Kunko Mikolla ei ole taloa?\n\nPIRKKO. Minä vähättelen talosta!\n\nHUSSO. Mikäs hänellä sitten on vikana?\n\nPIRKKO. Sekin on vikana, jos tietää tahdotte, ettei Anna Liisa voi häntä\nkärsiä.\n\nHUSSO. Ooho? Niinkö on hullusti, ettei Anna Liisa voikaan kärsiä Mikkoa?\n\nPIRKKO. Niin se on. -- Mikä teitä naurattaa?\n\nHUSSO. Ilman minä tässä vaan aikojani. -- Voi sun, taivaan tapernaakkeli!\nOnpa tämä sentään hauska juttu.\n\nPIRKKO. Mikä niin? Sanokaa minullekin.\n\nHUSSO. Mitähän sinä virkkaisit, jos Anna Liisa vielä purkaisi\nJohanneksen kanssa ja menisi Mikolle?\n\nPIRKKO. Elkää vouhkiko tyhjää, vanha ihminen.\n\nHUSSO. Mikkopa on paljon pulskempi mies kuin Johannes.\n\nPIRKKO. Menkää suolle!\n\nHUSSO. Etteikö ole sitten?\n\nPIRKKO. Menkää suolle, minä sanon!\n\nHUSSO. Eikä se Anna Liisa ole niinkään hanakkata Johannekselle menemään.\nHyvin kuuluu olleen ikävällä mielellä kaiket aamua, vaikka onkin\nkuuliaispäivä.\n\nPIRKKO. Nyt, jos ette vaikene, niin ajan teidät pellolle.\n\nHUSSO. So, so! Olepas hiljaa. Vieraita ajaa pihaan. (Asettuu keskelle\nikkunaa, nojautuu molemmin käsin ikkunalautaan.) Monta monituista\nhevosta, Ristolan, Heimosen, Katajamäen -- \n\nPIRKKO. Ja ketä muita? (Viskaa Husson syrjään.) Pois tieltä, että\nminäkin näen. Siellähän on -- hei, kaikki viis minun hevostani -- siellähän\non jo pelimannit ja muut! (Juoksee ovelle.)\n\n(Heimosen ja Ristolan emännät, Katajamäen isäntä, Kortesuo, Mikko,\nJohannes ja Riikka tulevat sisään, heitä seuraa paljon muita vieraita,\nnuoria sekä, vanhoja, ynnä pelimanni viulua soittaen.)\n\nRIIKKA, Astukaa peremmälle, tehkää niin hyvin!\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Siinähän se on Pirkkokin. Hyvää päivää. Pitkäksipä sinä\nolet venynyt sitten kun sinut viimeksi näin.\n\nPIRKKO. Alkaahan minussa mittaa olla.\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. No, ei vaan. Kohta täysikasvanut. Kun Anna Liisa\nviedään, niin alkavat sulhaset käydä toisen tyttären luona.\n\nMIKKO. Sittenkö vasta? Minä tässä jo muutamia päiviä olen parastani\nkoettanut.\n\nPIRKKO. Elä valehtele!\n\nRIIKKA. Lapsihan Pirkko vielä on. Ei hänestä ole niihin puuhiin. Käykää\nistumaan, hyvät vieraat.\n\nMIKKO. Niin, tehkää hyvin. Isännät tänne pöydän päähän, emännät\nperäpenkille, ja tyttöhuitukat -- ettekö pakene tuonne karsinaan. Siellä\nse on teidän paikkanne.\n\nPIRKKO. Sinäkö sen määräät? Entä kun emme menekään. Istumme tuonne\nmiesten penkkiin. Mitäs sanot siihen?\n\nRIIKKA. Tyttö hoi, jos et sinä ole hiljaa siellä! Se se on niin suulas,\ntuo elävä.\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Tule sinä vaan tänne, Pirkko, tänne minun rinnalleni.\nTäällä on sijaa.\n\nPIRKKO. Joutuneeko tässä hyvin istumaan. Eiköhän se tanssi jo kohta\nalkane?\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Ei suinkaan nyt ihan heti. Eihän vielä ole\nmorsiantakaan tervehditty.\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin, missä Anna Liisa on, kun häntä ei näy?\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ajattelin juuri kysyä samaa.\n\nRIIKKA. Hän tästä vast'ikään pistääntyi aittaan.\n\nPIRKKO. Hyh --! Vai vast'ikään! Kun minä täällä olen koristellut tuvan,\nolen riidellyt aika lailla Husson kanssa, olen tehnyt vaikka mitä, eikä\nhäntä koko aikana ole näkynyt, ei kuulunut.\n\nRIIKKA. Tottapahan tulee, kun joutuu.\n\nMIKKO. Mitä, jos hyvinkin pistetään polskaksi sillä välin? Minusta\nnäyttää, että tyttöjen varpaita jo kutkuttaa.\n\nPIRKKO. Entä omiasi sitten? Eikö niitä muka ensinkään kutkuta?\n\nMIKKO. No, niitä kutkuttaa niin hiton lailla.\n\nKORTESUO. Mitäs sitten muuta, alkakaa vaan tanssia. Luulen että\nRiikkakin odottaa herroja, ennenkuin tarjoo meille mitään suuhun\npantavaa.\n\nRIIKKA. Niin, jos nuo hyvinkin tulisivat piakkoin.\n\nMIKKO. Pirkko, tuletko sinä minun parikseni.\n\nPIRKKO. Enkä tule. Minä tanssin Johanneksen kanssa.\n\nMIKKO. Sitten täytyy minun ottaa toinen. (Tiirailee tyttöjä.) Kenenkähän\nnoista nyt valitseisin? Yks toistaan somempi. Tässä tulee mies aivan\nymmälle. Mieluummin ottaisin heidät kaikki.\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Mikko taitaa olla täällä niinkuin puhemiehen virassa?\n\nMIKKO. Niin, puhemieshän minä olen. Ei näistä ilman minua olisi mitään\ntullutkaan. Johannes noin hiljainen mies, mitäs hän olisi uskaltanut\nkosia.\n\nKORTESUO. Niin no -- alkakaahan pois.\n\nMIKKO. Entäs isännät ja emännät? Tässä ei auta, joka ikisen pitää\ntanssia tänäpäivänä.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Emmehän me vanhat vielä näin alkuillasta. Sitten vasta\nlopussa.\n\nMIKKO. Minun kanssani katrillia, emäntä? Niinkö? (Menee ja sieppaa yhden\ntytöistä käsikynkkäänsä.)\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Niin, niin! -- Se on aika hulivili, tuo Mikko. Mutta\nkyllä on sulhanen siihen sijaan vakava ja tasainen.\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. Kerrassa kunnon mies. Hyvän vävyn te hänestä saatte.\n\nRIIKKA (hiljaa ja surumielisesti). Kyllähän Johannes hyvä on -- kaikin\npuolin.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Ja semmoinen mainio talo kuin hänellä on. Kelpaa siinä\nAnna Liisan emäntänä pyöriä. -- \n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin sitä on muutamilla iloa lapsistaan. Toisilla taas\nei kuin pelkkää surua.\n\n(Riikka huokaa ja kääntyy pois. Nuoret tanssivat lyhyen polskan.)\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Noin sitä mekin ennen hypättiin. Mutta nyt ovat jalat\njo kangistuneet.\n\nKORTESUO. Jalat kangistuneet ja mieli samoin.\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Illemmällä me yhtäkaikki tanssimme mekin, eikös niin?\n\nKORTESUO. Ei se minulta enää käy.\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ei sitä tiedä, ennen kuin koettaa. Harjoitellaan\npois tänä iltana, että sitten osaamme häissä oikein hyvin. Joko ne\nmilloin pidetään muuten?\n\nKORTESUO. Niinkö häät?\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niin, niin. Anna Liisan ja Johanneksen häät.\n\nKORTESUO. Eipä niistä vielä ole tietoa. -- Ketäs siellä nyt tulee? Rovasti\nja vallesmanni -- \n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ja tohtori ja kauppias. Kaikki kirkonkylän herrat.\nKuuliaisetkin kun jo näin suurellisesti vietetään, niin mitä sitten\nhäät! (Rovasti, vallesmanni, tohtori ja kauppias tulevat. Tanssi\ntaukoaa.)\n\nVALLESMANNI. Kas niin! Täällähän ilot jo ovat ylimmällään. Elkää\nlopettako, jatkakaa vaan, jatkakaa!\n\nROVASTI. Meitäkö säikähditte?\n\nMIKKO. Eipä me juuri säikähdettykään, mutta polska kun juuri sattui\npäättymään.\n\nROVASTI. Päivää, isäntä! Toivotan onnea. Ja emännälle samoin.\n\nKAUPPIAS. Tokko olitte edes kirkossa kuulemassa, kun tytärtänne\nkuulutettiin?\n\nKORTESUO. Eihän me. -- \n\nKAUPPIAS. Minäpä olin. Ja voin vakuuttaa, että kaikki kävi hyvässä\njärjestyksessä. Nuorten miesten mieltä vaan kovasti kirveli.\n\nMIKKO. Vai kirveli? Tuota minä jo ajattelin. Saanko luvan kysyä -- ehkäpä\nvihlasi kauppiaan omaakin sydäntä?\n\nKAUPPIAS. No, ilmankos? Kun paikkakunnan sievin tyttö vietiin noin sivu\nsuun.\n\nROVASTI. Mutta missä morsiuspari?\n\nVALLESMANNI. Sulhasen minä näen tuolla. Tulkaa esille, Kivimaa. Mitä te\nsiellä piileilette muiden takana!\n\nMIKKO. Pelkää varmaan, että häntä kuritetaan, kun meille semmoiset\ntepposet teki.\n\nTOHTORI. Ei kanneta vihaa semmoisesta. Kunnia voittajalle.\n\nKAUPPIAS. Niin, eihän sille mitä mahda. Onnea vaan toivotamme. Mutta\noivalliset häät sinun täytyy pitää, Johannes, siitä hyvästä. Muuten\nkatso eteesi!\n\nMIKKO. Vähälläpä hän pääsee. Minä kun olisin kauppiaan sijassa, niin\nlaudalta hänet löisin pois.\n\nROVASTI. No, noh! Eihän nyt kumminkaan.\n\nMIKKO. Etteikö käy laatuun, arvelee rovasti? Hyvin vallan. Maksaa vaan\npienet sakkorahat -- ei siihen muuta tarvita.\n\nJOHANNES. Mitä pieksät suutasi tyhjään.\n\nMIKKO. Ahaa -- hän käy jo levottomaksi.\n\nROVASTI. Mutta morsian --? Missä morsian?\n\nVALLESMANNI. Niin, häntä emme vielä ole saaneet tervehtiäkään.\n\nKORTESUO. Kyllä hän kohta tulee.\n\nRIIKKA. Pirkko, menepä kiirehtimään! Käske tulemaan sukkelasti! Sano\nettä rovasti ja kaikki muutkin vieraat kaipaavat.\n\nPIRKKO. Kyllä. (Pyörähtää pois.)\n\nMIKKO. Ja me otamme hänet juhlallisesti vastaan, eikö niin? Asetumme\nmolemmin puolin tupaa, -- naiset tuolle puolen, miehet tälle. Näinikään.\nSitten kun hän astuu sisään, niin huudamme \"eläköön\" yhteen ääneen.\n\nKORTESUO. Mikko, mitä sinä taaskin vehkeilet siellä? Anna olla -- \n\nRIIKKA. Elä, herran tähden, semmoisia asettele. Hän säikähtää, ties\nkuinka pahasti.\n\nKAUPPIAS. Eikös mitä! Eikä se niin vaarallista, jos vähän säikähtääkin,\nonpa täällä tohtori saapusalla.\n\nTOHTORI. Kyllä minä vastaan säikähdyksen puolesta.\n\nVALLESMANNI. Hyvä tuuma vallan. Rovasti jos sitten vielä pitää pienen\npuheen -- toivottaa onnea meidän kaikkien puolesta ja niin poispäin.\n\nROVASTI. Mielelläni.\n\nKAUPPIAS. Kuulkaas vielä -- kun sanon. Heti kun rovasti on lopettanut\npuheensa, niin huudamme uudelleen \"eläköön\", ja sitten painamme hänet\ntuoliin ja kannamme ympäri.\n\nMIKKO. Ympäri tupaa ensin, sitten ympäri pihamaan ja taas takaisin\ntupaan. -- Hyvä juttu, sanoi Sumelli, kun selkäänsä sai!\n\nRIIKKA. Voi, voi, minua pelottaa -- \n\nPIRKKO (juoksee sisään). Aitan ovi oli lukossa, mutta minä huusin\navaimen reiästä.\n\nRIIKKA (hätäisesti). Ja mitä hän vastasi? Lupasiko tulla?\n\nPIRKKO. Sanoi olevansa valmis.\n\nHUSSO (ikkunassa). Tuollahan tuo tulee. Voi, kuinka hitaasti astuu!\n\nMIKKO. No, nyt -- olkaa hiljaa kaikki! Äiti, pitäkää varalta ja avatkaa\novi. Mutta äkkiä ja selkiselälleen!\n\nHUSSO. Hyvä, hyvä! Minä teen, niinkuin käsketään. (Seisovat hetken\nhiljaa, Husso paiskaa oven auki, Anna Liisa ilmestyy, hänelle huudetaan\n\"eläköön\".)\n\nANNA LIISA. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki!\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Mitä hän sanoi? Jumalan --?\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. Jumalan pyhä henki.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Onko hän tullut uskovaiseksi?\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. Kuunnellaanhan. -- Rovasti puhuu.\n\nROVASTI. Aivan niin. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki. Ja liha\nkuolkoon, himoineen, haluineen. Siinä korkein päämäärä meille kaikille.\nJa nyt pyytäisin saada lausua morsiamelle pari sanaa sekä omasta että\nläsnäolevain puolesta -- \n\nANNA LIISA. Erehdytte, jos minua morsiameksi luulette. En ole morsian\nkenenkään.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Eikö ole kenenkään morsian?\n\nKORTESUO. Mitä nyt, Anna Liisa?\n\nRIIKKA. Herra siunaa --! Mikä hänelle on pistänyt päähän?\n\nMIKKO. Ujostelee tietysti.\n\nROVASTI (hymyillen). Mitäs te sitä kiellätte? Onhan teitä tänäpäivänä\nkuulutettu, totta silloin olette morsian.\n\nVALLESMANNI. Elkää suotta kainostelko.\n\nKAUPPIAS. Taisitte käydä hämillenne, kun otimme teitä vähän\nerikoistavalla vastaan. Mutta elkää olko millännekään -- \n\nTOHTORI. Kunniaa me vaan tahdoimme osoittaa.\n\nMIKKO. Niin, kunniaahan me vaan, me kuuliaisvieraat -- \n\nANNA LIISA. Minua tosin on kuulutettu tänään. Mutta en ole siltä\nmorsian. Kaikki on rauennut sikseen.\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. No, nyt ei kiitetä! Ohhoh, tämäpä oli ikävää.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Sanopas muuta! Minun menee ihan pääni sekaisin -- en\ntajua kohta mitään.\n\nKORTESUO. Mitä sinä ajattelet, Anna Liisa? Kun näin häiritset vieraiden\niloa.\n\nRIIKKA. En ymmärrä häntä -- (Katsoo avuttomasti Kortesuohon.) Mikä tässä\nnyt tulee eteen?\n\nROVASTI. Te olette siis vakaasti päättänyt purkaa?\n\nANNA LIISA. Se on jo purettu. Se täytyi purkaa.\n\nHUSSO. Siinä nyt kuulet, Pirkko. Mitä olen minä sanonut koko ajan? Anna\nLiisa ei ole Johannesta rakastanutkaan. Mitä sitä niin hämmästytään.\nKerrankos semmoista tapahtuu. Olen minä nähnyt että vihiltäkin vielä\nmorsian peräytyy, saatikka sitten kuulutuksen jälkeen. Sano sinä vaan\ntotuus, Anna Liisa, elä yhtään ujostele.\n\nROVASTI. Mitä sulhanen tähän arvelee?\n\nJOHANNES. Anna Liisa on oikeassa. Meidän välimme on jo rikottu.\n\nPIRKKO (pudistelee Riikkaa hameesta). Äiti, äiti -- eikö Anna Liisa sitten\nmenekään naimisiin? Eikö, äiti?\n\nRIIKKA. Ole hiljaa, sinä.\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niinkö se sitten kävikin? Vähät muusta, mutta lyhyeen\nloppui meiltä ilo. Surma kaikkiakin!\n\nMIKKO. Elkäähän hätäilkö, isäntä. Me jatkamme pitoja. Jos onni oikein\non, niin saamme tästä kihlajaiset kuuliaisten sijaan. Vai kuinka, Anna\nLiisa?\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Yhä kummempaa.\n\nMIKKO. Niin, minä vaan arvelen, että hänellä mahtaa olla joku toinen\nmielessä.\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. No, sitten --!\n\nROVASTI. Niin, -- minä puolestani en osaa tähän mitään sen enempää. Kun\nmolemmat tahtovat eroa -- \n\nANNA LIISA. Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa.\n\nMIKKO. Nyt saamme kuulla!\n\nROVASTI. Etteköhän jättäisi sitä toistaiseksi? Johan tässäkin oli\ntarpeeksi tällä kertaa. Vai mitä arvelevat vanhemmat?\n\nKORTESUO. Kyllä olen samaa mieltä kuin rovastikin. Tässä on jo\ntarpeeksi. Jääköön toistaiseksi loppu.\n\nANNA LIISA. En voi sitä jättää enää. Omaatuntoani painaa. Se kun on\nkitunut tuon syntikuorman alla jo liian kauvan, neljä pitkää vuotta.\n\nKORTESUO. Tule pois nyt sieltä ja ole ihmisiksi. Etkö sinä kuullut, mitä\nrovastikin sanoi?\n\nANNA LIISA. Elkää estäkö minua. Antakaa minun seurata pyhän hengen\nääntä.\n\nRIIKKA. Voithan sen tehdä toisten -- \n\nMIKKO. Niin, sitten kun olet vielä ajatellut pääsi ympäri moneen kertaan\nja kun yhdessä olemme tuumailleet.\n\nHUSSO (nykäisee Mikkoa). Mitä hän aikoo tehdä?\n\nMIKKO. Ettekö sitä ymmärrä? Hän ilmoittaa kaikki.\n\nHUSSO. Herra siunaa ja varjele! Onko hän hullu?\n\nROVASTI. Hänpä aikoo sanoakin jotain muuta, kuin mitä ensin luulin.\nJos omatunto teitä pakottaa puhumaan, niin minä en suinkaan siinä\ntapauksessa tahdo kieltää.\n\nANNA LIISA. Eikä vanhempanikaan, kun he oikein ajattelevat. Eikö totta,\ntekään ette tahdo minua kieltää?\n\nRIIKKA. Minä pyydän vaan, että jätät toistaiseksi ja lähdet nyt aittaan\nlepäämään. Vieraat sen kyllä suovat anteeksi. Hän kun on valvonut koko\nyön, ei ole enää tolkussaan -- \n\nMIKKO. Niin, se on parasta. Viekää hänet, emäntä, aittaan levolle. Ja\ntohtori jos tekisi hyvin ja kirjoittaisi hänelle jotain rauhoittavaa,\nettä hän pääsee uneen kiinni, niin minä juoksen apteekkiin.\n\nANNA LIISA. Ei, antakaa minun puhua. En minä tarvitse rohtoja, näettehän\nettä olen aivan levollinen ja täydessä tolkussani.\n\nROVASTI. Tahdotteko sitten tässä, kaikkien kuullen --?\n\nANNA LIISA. Tahdon. Vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen\nedessä.\n\nHUSSO. Elä hiidessä, Anna Liisa! Pidä nyt ajoissa suusi kiinni, muuten\nkadut. Mitä sinä turhan takeen menet lörpöttelemään.\n\nROVASTI. Hiljaa! Olkaa sekoittumatta tähän, te. -- Jatkakaa, Anna Liisa,\njatkakaa vaan pelkäämättä, -- vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan\nkasvojen edessä.\n\nMIKKO. Jos rovasti sallii -- minä häntä puhuttelisin ensin vähäisen.\n\nROVASTI. Voitte tehdä sen sitten, -- jäljestäpäin.\n\nMIKKO. Tule vilvoittelemaan ulos, Anna Liisa -- pikipäin vaan -- \n\nROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa\nhäiritä, minä sanon! -- Nyt voitte alkaa!\n\nANNA LIISA. Olen tehnyt suuren synnin, jonka minun nyt täytyy tunnustaa.\nTähän saakka olen sen kavalasti peittänyt kaikilta ihmisiltä,\npäästäkseni häpeästä ja rangaistuksesta vapaaksi. Mutta ei se\npeittäminen ole minua onnelliseksi tehnyt.\n\nROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin?\n\nANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa.\nOmantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa.\n\nROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit?\n\nANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja\nminä, poloinen, tapoin hänet.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala!\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako? -- Tappanut lapsensa?\n\nMIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja\npidetään täytenä totena.\n\nHUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa\ntakaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua.\n\nANNA LIISA. Asia on niinkuin olen sanonut. Jos tahdotte, niin näytän\npaikan, mihin hän on haudattu.\n\nVALLESMANNI. Minun pitää virkani puolesta tehdä muutamia kysymyksiä.\nTiesivätkö vanhempanne mitään tästä kaikesta?\n\nANNA LIISA. Ei, he ovat viattomat. He uskoivat minusta pelkkää hyvää. Ei\nheillä ollut pienintä aavistustakaan minun rikoksestani.\n\nHUSSO. Lähtään pois, Mikko. Mitäs me täällä enää.\n\nMIKKO. Kuunnellaanhan, kuinka tässä käy.\n\nVALLESMANNI. Tämä tunnustus tuli sitten vallan odottamatta teille\nvanhemmille?\n\nKORTESUO. Tunnustus? Niin, tunnustus tuli odottamatta.\n\nVALLESMANNI. Mutta rikoksesta tiesitte jo tätä ennen, niinkö?\n\nKORTESUO. Eilen illalla vasta. Siitä saakka olemme olleet kuin\nhuumeessa. Emme ole tienneet paljon sinne eikä tänne.\n\nRIIKKA. Emmehän me voineet ruveta ilmiantajiksi -- oman lapsemme\nilmiantajiksi. Eihän voi lakikaan sitä vaatia.\n\nKORTESUO. Varsinkin, kun niin pitkä aika oli kulunut.\n\nANNA LIISA. Minä yksin olen syyllinen. Elkää vanhempiani ahdistelko, he\neivät mitään tienneet. Olinhan sen salannut heiltä samoin kuin\nmuiltakin.\n\nVALLESMANNI. Voitte olla rauhassa heidän suhteensa, jos asia on niinkuin\nsanotte. Mutta teitä en saa jättää. Minun surullinen velvollisuuteni\nvaatii minut panemaan teidät kiinni.\n\nANNA LIISA. Ja saattamaan minut ansaittuun rangaistukseen. Tehkää se,\nherra vallesmanni, sitä juuri tahdonkin. Tehtyä en millään enää\ntekemättömäksi saa -- en, vaikka kuolemaan asti sitä surisin. Mutta\nantakaa minun kärsiä -- antakaa minun kärsiä kovimmat rangaistukset, että\nedes jossain määrässä voisin rikokseni sovittaa. Tulkaa, minä ilolla\nlähden vankeuteen -- ja kuritushuoneesen -- ja vaikkapa mestattavaksi,\nkaikki, mitä ikinä oikeus minulle määrää, otan mielihyvällä vastaan.\n\nRIIKKA. Lapsi, lapsi -- ooh, rakas taivaallinen isä, vie pois tämä kalkki,\nen kestä sitä juoda! (Vaipuu valittaen ja puoleksi pyörtyneenä alas.)\n\nPIRKKO (itkien). Äiti -- äiti.\n\nKORTESUO (pyyhkii kyyneleitä silmistään). Että minun täytyi tätä nähdä!\nEtten päässyt hautaan ennemmin!\n\nANNA LIISA. Isä ja äiti -- elkää surko minun tähteni! Elkää surko! Ei\nminulla ole mitään hätää. Näettehän, kuinka olen iloinen nyt! En koko\nelämässäni ole tuntenut itseäni näin onnelliseksi.\n\nJOHANNES (liikutettuna). Anna Liisa --!\n\nKORTESUO. Etkö sinä välitä mitään siitä häpeästä, jolla meidän harmaat\nhiuksemme olet tahrannut?\n\nANNA LIISA. Suokaa se minulle anteeksi! Voi, jos jollakin tavoin vielä\nkerran voisin tehdä hyväksi, mitä teitä vastaan olen rikkonut.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Sääli vanhempia.\n\nHEIMOSEN EMÄNTÄ. Tämä heidät musertaa tyyten.\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Voi sentään! Ei sitä ihminen tiedä, mitä surua\nlapsistaan voi saada.\n\nKATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Kylläpä teille nyt kävi ohraisesti. Kävipä\ntosiaankin.\n\nMIKKO (hiljaa Hussolle). Tässä ei auta enää mikään. Täytyy antaa kaikki\nmennä menojaan. Lähtään pois! (Menevät.)\n\nKORTESUO. Hautaan kun pääsisi! En muuta enää toivo.\n\nROVASTI. Ei niin, hyvät ystävät, ei niin! Ei teillä ole syytä suruun\ntällä hetkellä, vaan iloon ja riemuun. Jumalan henki on tehnyt työtä\ntyttäressänne ja päässyt voitolle. Elkää maailman tavoin katselko tätä\nasiaa, ottakaa se korkeammalta kannalta. Tähän asti on Anna Liisa\nvaeltanut eksyksissä. Nyt hän on löytänyt oikean tien. Kiittäkäämme ja\nylistäkäämme taivaan Herraa!\n\nRISTOLAN EMÄNTÄ. Niin -- onhan se niinkin, kun oikein ajattelee. Lihalle\ntämä on kuritus, mutta ei hengelle.\n\nKORTESUO. Me olemme lyhytnäköisiä, me ihmiset. Emme aina ymmärrä\nkaikkivaltiaan tarkoituksia.\n\nRIIKKA. Ja meissä lihallinen mieli aina pyrkii valtaan.\n\nROVASTI. Sitä hartaammin koettakaamme edistyä hengen elämässä ja Jumalan\navulla me pääsemme voitolle samoin kuin Anna Liisakin. (Tarttuu Anna\nLiisan käteen.) Niin, lähde rauhaan, lapseni. Lähde sinne, mihin\nomatuntosi sinua vaatii menemään. Ja vahvistakoon sinua taivaan isä,\nettä loppuun asti lujana pysyisit. Äsken toivotimme sinulle onnea\npieneen maalliseen elämänkäänteesen. Mutta tuhat kertaa innokkaammin\ntoivotamme sinulle nyt onnea sisällisen muutoksen johdosta.\n\nTOHTORI. Minä yhdyn rovastiin. Jääkää hyvästi!\n\nANNA LIISA (lankeaa ensin isänsä, sitten äitinsä kaulaan). Hyvästi, isä!\nHyvästi, äiti -- ja Pirkko, hyvästi! -- Hyvästi kaikki.\n\nKAIKKI. Hyvästi! Ja onnea!\n\nJOHANNES. Anna Liisa -- etkö tahtoisi antaa minullekin kättä!\n\nANNA LIISA. Mielelläni! Hyvästi, Johannes, hyvästi!\n\nJOHANNES. Herran haltuun, Anna Liisa! Yksi sana vielä: sinä olet\nkumminkin se, joksi sinua alunpitäen luulinkin.\n\nANNA LIISA. Kiitos ystävällisyydestäsi! -- Nyt, herra vallesmanni, olen\nvalmis.\n\nVALLESMANNI. Niinpä lähdemme sitten! (Menevät.)\n\nROVASTI. Hän vaeltaa iankaikkisen elämän tietä. Onnellinen hän.\n\nEsirippu alas.\n\n[1895.]\n\n\n\n\n\n\nKOTOA POIS\n\nYksinäytöksinen näytelmä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nPENTTINEN, kauppias.\nROUVA PENTTINEN.\nFANNY, heidän tyttärensä.\nRIIKKA, heidän palvelijansa.\nBROBERG, tohtori.\nILMA AHOKAS, postinhoitaja Pöllismäellä.\nAHLBOM, kauppias.\nROUVA AHLBOM.\nLINDEMAN, kultaseppä.\nROUVA LINDEMAN.\nRANK, maalari.\nROUVA RANK.\nFELLMAN, tehtailija.\n\n\n\n(Sali Penttisen asunnossa. Perällä ovet auki etehiseen; molemmin puolin\novea ikkunat. Oikealla ovi sivuhuoneesen, vasemmalla samoin.\n\nRouva Penttinen laittelee uutimia ikkunoihin, sitoo niitä ylös helakan\npunaisilla nauhoilla. Riikka luuttuelee ryömyllään lattiata.)\n\nROUVA PENTTINEN (poistuu jonkun verran ikkunasta, seisoo kädet puuskassa\nja katselee työtään kallistellen päätään oikeaan ja vasempaan). Katsopas\nnyt sinäkin, Riikka, näitä kartiinia. Ja sano, mitä niistä tykkäät.\n\nRIIKKA (kohottautuu, istuu jaloillaan). Kommeet ovat kerrassa.\n\nROUVA PENTTINEN. Valloovatko mielestäs hyvin?\n\nRIIKKA. Valloovat. Valloovat ihmeen hyvin. Mitenkä se rouva on ne\nsoanunnahi nuin sievästi.\n\nROUVA PENTTINEN. Sitä kun, näes, on ihmisellä makua, niin saahan sitä.\nMutta ovatkohan nämä nyt yhtä kauniit, kuin kauppaneuvoksen kartiinit\ntuolla kadun toisella puolen? Mitä luulet?\n\nRIIKKA. Voi, ne tok' on paljon kauniimmat. Eihän niillä ook' tuommoisia\npunasia silkkinauhojakaan. Ja nehän ne juur' tekkövät paljon assiaan.\n\nROUVA PENTTINEN (lähenee uudelleen ikkunaa, tähystelee ulos). Niin,\nmitä niillä oikeastaan lienee siellä kiinnipitimenä? Kun sitä ei voi\nnähdä ollenkaan.\n\nRIIKKA. Ei kuin valkoista nyöriä! Minä varta vasten sitä katoin kerran,\nkun kyökki-Mari näytti minulle huoneita herrasväen poissa ollessa. Ei\nollut kuin valkoista nyöriä! Oikein minä ihmettelin.\n\nROUVA PENTTINEN. Ooho! Vai valkoista nyöriä?\n\nRIIKKA. Ja kun se oli vielä semmoista paksua pukelota. Ihan kuin tuo\nminun etusormeni.\n\nROUVA PENTTINEN. Mutta mahtoi se olla rumaa?\n\nRIIKKA. No, sen pit' olla niin rummoo, niin rummoo, ettei mihin panna.\n\nROUVA PENTTINEN. Sitä varten ne ne asettavatkin niin alas, ettei näkyisi\nkadulle.\n\nRIIKKA. Sitä varten, tietysti. Ja entäs kun sisässähi ol' pantuna niin\npaljon kasvia etteen, ettei niitä ensinkään sieltä erottanut. Mutta\nminäpä menin sinne taakse ja katoin. Sitten oikein Marille päivittelin,\nettä niinkö ne ovat tarkkoja teijän herrasväk', etteivät sen vertaa\nroahi silkkinauhoo ostoo. Meillä tok' on joka ikkunassa, pihallehi päin.\n\nROUVA PENTTINEN. Mitäs Mari siihen?\n\nRIIKKA. Mitä -- eihän se kun nauroo virnutti.\n\nROUVA PENTTINEN. Kyllä minusta vaan tuo punainen silkkinauha koristaa\nkoko laitoksen. Miltä nyt näyttäisivät meidänkään kartiinit, ellei niitä\nolisi? Ei kerrassa miltään, vaikka kyllä ovat uudet ja kalliit, kaksi\nmarkkaa kun maksoivat meetri.\n\nRIIKKA. Herra jesta -- niinkö paljon? Kaksi markkaa!\n\nROUVA PENTTINEN. Niin, mutta siitä et saa puhua mitään, ettei tule\nkauppiaan korville. Hän luulee minun saaneeni ne markalla, en uskaltanut\nsanoa hänelle oikeata hintaa, hän kun muutamissa kohdin on niin turhan\ntarkka. Niin että muista vaan pitää suusi kiinni.\n\nRIIKKA. Kyllä -- kyllä tok'. Mitäpä sen kauppiaan tarvihtee sitä\ntieteekään, rouvan asia kait se on.\n\nROUVA PENTTINEN. Minun, tietysti. Mutta ne herrat aina tahtovat pistää\nnenänsä joka paikkaan. -- Kas, tuollapa Vannykin jo tulee.\n\nFANNY (heittää etehisessä pois päällysvaatteensa ja tulee kirjoja ja\nvihkoja kädessä saliin). Hyvää päivää!\n\nROUVA PENTTINEN. Päivää, päivää! Mitäs jatkolle kuuluu?\n\nFANNY. Eipä mitään erinomaista. Mutta mitäs te täällä puuhaatte?\nRiikkakin oikein hikipäässä.\n\nRIIKKA. Niin -- nyt sitä pittää soaha puhasta, jos milloin.\n\nROUVA PENTTINEN. Te komma remman. Mykky remman.\n\nFANNY. Soo! Vai tulee tänne vieraita? Ketä sitten?\n\nROUVA PENTTINEN. Arvaapas! Niin, koetapa tosiaankin arvata. Elä virka\nmitään, Riikka.\n\nRIIKKA. En tok'. Mutta ei se nyt arvoo, Vanny neiti. Ei vaikka mikä\noisi.\n\nFANNY. Miksi en arvaisi. Tahdotteko, niin sanon heti?\n\nROUVA PENTTINEN. No, annapa kuulla?\n\nFANNY. Ahlbomin -- \n\nROUVA PENTTINEN. Niin, tuleehan ne Ahlpumminkin. Kauppias Ahlpummin.\nMutta entäs muita?\n\nFANNY. Kultaseppä Lindemanin -- \n\nROUVA PENTTINEN. Lintemanin -- oikein! Ja sitten?\n\nFANNY. Maalari Rankin -- \n\nROUVA PENTTINEN. Sdrankin. Sano sinä Sdrankin -- \n\nFANNY. Hänenpä nimensä on Rank -- \n\nROUVA PENTTINEN. Niin, mutta Sdrank kuuluu paljon viinimmältä. Rank\nRank --? Hyi -- sehän on niin moukkamaista. Sdrank se pitää olla.\n\nRIIKKA. Sr -- Sran -- Tran -- Ei! Ei minun kielen' keäänny.\n\nROUVA PENTTINEN. No, ja vielä? Ketäs vielä tulee?\n\nFANNY. Eivätkö ne siinä jo olleet kaikki?\n\nROUVA PENTTINEN. Eeii! Ei hetikään. Parhaat vielä jäljellä.\n\nRIIKKA. Soapas nähä, arvaattako niitä viimeisiä.\n\nFANNY. En minä nyt enää tiedä.\n\nROUVA PENTTINEN. Patruun Welmanin -- ei sanota, Riikka, sitä kaikkian\nraarimpaa.\n\nRIIKKA. Ei sanota, ei. Kiusataan Vanny neitiä ensin vähäsen.\n\nFANNY (naurahtaa). Voi, sitä Riikkaa. Luuletteko tosiaan, että olen niin\nutelias? Juuri kuin minä niistä välittäisin, tulipa ketä tahansa.\n\nRIIKKA. Välittäisittepä hyvinnii, jos tietäisitte.\n\nROUVA PENTTINEN. Kun tulee nuoria herrasmiehiä -- \n\nRIIKKA. Sulhasia -- sulhasia! Varta vasten teitä kahtomaan.\n\nFANNY. Olkaa nyt --!\n\nROUVA PENTTINEN. Ihan totta. Usko pois.\n\nFANNY. Saattaa tulla nuoria herrasmiehiä, jos kerran on kutsuttu. Mutta\neiväthän ne nyt siltä tule minua katsomaan.\n\nRIIKKA. No, ihan justiin, teitä kahtomaan.\n\nROUVA PENTTINEN. Yksi ainoa tänne sentään vaan tuleekin. Mutta se vastaa\nkymmeniä. Sinä et arvaa, kuka se on, et vaikka ajattelisit pääsi ympäri\nmoneen kertaan.\n\nFANNY. Lieneekö joku Lindemanin kisälleistä?\n\nROUVA PENTTINEN. Oho! Sitäkö varten me nyt tässä sitten niin\npuuhaisimme! Ei -- ylhäisempi se on -- paljoa ylhäisempi --!\n\nFANNY. Sitten se on Ahlbomin konttoristia tai puotilaisia -- \n\nROUVA PENTTINEN. Ei -- ei sinne päinkään!\n\nRIIKKA. Tämä käyp' korkeassa hatussa ja hansikkaissa. Joko nyt arvaatta?\n\nFANNY. Niitä on monta, jotka käyvät sylinterissä ja hansikkaissa.\n\nRIIKKA. Muistattako kuka silloin kulki täältä ohit, kun te niin\npunastuitte kerran?\n\nFANNY (vähän säpsähtäen). Ooh -- mitäs te nyt, Riikka --! Tänne ei tule\nketään, jonka tähden minä punastuisin.\n\nROUVA PENTTINEN. Vaikkako olisi tohtorismiehiä? Niin, jokos ällistyt?\nTohtori Spruuper tänne tulee.\n\nFANNY. Tohtori Broberg? Narraatte!\n\nROUVA PENTTINEN. Enkä narraa, kah! Usko jos tahdot. Kohta sen näet.\n\nRIIKKA. Teistä tehhään pian tohtorinna. Ajatelkoopas: tohtorinna! Ei\nvähä mittään.\n\nROUVA PENTTINEN. Tohtorinna Spruuper! Se joltakin kuuluu, se. Voi, hyvä\nisä, vieläkö häntä ihminen tuonkin ilopäivän näkisi!\n\nFANNY. Kuinka hän tänne tulee? Kun on aivan outo. Mistä saitte sen\ntietää?\n\nROUVA PENTTINEN. Mistäkö saimme tietää? Kun oli luvannut papalle eilen\nillalla Wellmanissa.\n\nFANNY. Ei suinkaan isä häntä kutsunut?\n\nROUVA PENTTINEN. Isä? Muista nyt kerrankin sanoa \"pappa\" eikä aina\n\"isä\". Niin kutsunutko? Totta kait hän kutsui. Kutsututhan ne ovat\nmuutkin.\n\nFANNY. Minkätähden? Voi, minkätähden?\n\nROUVA PENTTINEN. Ja sitä sinä kysyt? Käsketäänhän niitä vieraita\nmuuannekin, mikseikä sitten meille.\n\nFANNY. Kun hän ei ole isän -- kun hän ei ole papan kanssa tuttukaan.\n\nROUVA PENTTINEN. Miks'ei ole tuttu? Illalla kun juuri olivat yksissä\npatruun Wellmanin luona.\n\nFANNY. Niin, vaan sitäpä ennen eivät ole nähneetkään toisiaan.\n\nROUVA PENTTINEN. Entä sitten? Mitä se tekee?\n\nFANNY. Eikä hän ole milloinkaan meillä käynyt. Itsestään hänen olisi\npitänyt tulla ensi kerran.\n\nROUVA PENTTINEN. Itsestään pitänyt tulla ensi kerran?! Ole vaiti. Kuka\non sanonut, että hän olisi tullut itsestään? Kyllä olisimme saaneet\nodottaa.\n\nFANNY. Olisi antanut olla tulematta sitten. Mitää hän nyt ajattelee\ntästä! Voi sentään!\n\nROUVA PENTTINEN. Niin? Etköhän rupea itkemään kuin hyvästäkin asiasta.\nSiinä sen näet, Riikka, -- mitä minä jo sanoin! Eihän tämä taaskaan ole\nhänelle mieleen. Kumma tyttö. Ei ymmärrä omaa etuaan.\n\nRIIKKA. Hupsuhan työ ootta, Vanny neiti. Pappanno teille kosioita hommoo\nja työ siitä vaan pahottelette. Kiitteehän teijän tok' pitäisi.\n\nFANNY. Mitä hän oli vastannut? Tiedättekö, äiti?\n\nROUVA PENTTINEN. Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä milloinkaan opi\nsanomaan pappa ja mamma? Ihme ja kumma! Paremmissa ihmisissä ei kukaan\nsano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan\ntytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, etkä minkään hampuusin.\nKäynyt lisäksi koulut, vihon viimeisetkin ja lukenut ranskat,\nsaksat -- niin pitäishän tuota nyt kielen kääntyä sen verran, että saisi\nsanotuksi pappa ja mamma. Jos silloin ennen -- kun oltiin köyhiä\nvielä -- mutta nyt! Kauppias Penttisen tytär ja sanoo: isä, äiti! Hyvät\nihmiset, johan sille harakatkin nauravat. -- Niin mitäkö hän vastasi?\nKiittänyt oli vaan ja pokkuroinut ja ollut niin aarttia, että pois\ntieltä.\n\nRIIKKA. Sommoo nähä, mitenkä hän sitten illalla teille pokkailoo. Herra\njesta, jos vielä tänä kevännä soataisiin kihlajaiset ja heäät! Voi,\nihmettä!\n\nFANNY. Heretkää nyt, Riikka -- \n\nROUVA PENTTINEN. Se ei ole mitään mahdotonta. Vanny on kaunis tyttö -- \nminä luulen, että eiköhän liene Spruuper jo katsellutkin häntä niillä\nsilmin.\n\nFANNY. Eikä ole! Voi, mamma hyvä -- \n\nROUVA PENTTINEN. No, no saammehan sitten nähdä. Mutta niinpä oli\nWellmanikin sanonut, ettei ole koko kaupungissa niin sievää tyttöä kuin\nmeidän Vanny.\n\nRIIKKA. Sitä on sanonna monj muu.\n\nROUVA PENTTINEN. Ja nyt kun panet sen uuden punaisen leningin päällesi -- \n\nFANNY. Enhän minä sitä näin kotona, mamma.\n\nROUVA PENTTINEN. Sen sinä juuri panet, sillä siinä sinä olet kaikkian\nnätin.\n\nFANNY. Sepä kun on niin hirveästi koristeltu ja laiteltu. Harmaa pukuni\nolisi paljon sopivampi. Enkö minä saa panna sitä, mamma?\n\nROUVA PENTTINEN. Etkä saa, et ensinkään! Sen punaisen panet, niinkuin jo\nsanoin, ja sillä hyvä. Koristeltu ja laiteltu? Mitä se tekee, jos onkin\nkoristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan on ja komeampi. Paljon\nenemmän siinä toki pitäisi olla särryttimiä, mutta silloinkin panit niin\nvastaan, kun minä niitä olisin tahtonut.\n\nRIIKKA. Elkee tok' harmaaseen ruvetko, siinä olisitta kuin mikähi piika\ntollukka. Kauniiksihan teijän pittää laittoo ihtenne tänä iltana.\n\nROUVA PENTTINEN. Sanos muuta. Pappa tänne varta vasten pyytää nuoria\nherroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että\nviitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa,\nja se uusi rossi.\n\nRIIKKA. Ja hiuksenne piipatkee, se se teitä varsinnii kaunistaa.\n\nROUVA PENTTINEN. Niin, piippaa kaiken mokomin hiukset otalle. Mutta ala\nsinä nyt joutua punkkinesi pois, Riikka, eläkä siellä kuhnaile enää.\nKahvikin pitää jo kiireimmiten panna tulelle.\n\nRIIKKA. Jopa minä tästä jouankin.\n\nROUVA PENTTINEN. Minä menen tästä pukeutumaan, että olen valmis\nvieraiden tulemaan. Tee sinä samoin, Vanny. (Menee vasempaan.)\n\nRIIKKA. Ei, mutta kun teille nyt jo tulloo sulhaset! Voi tokkii!\n\nFANNY. Oih, Riikka! Minä suutun, jos te vielä puhutte semmoisia.\n\nRIIKKA. No, no, minä en virka mittään, pijän suuni kii'! -- Mutta -- mutta\non se lystiä yhtäkaikki, voi, sun Taavetti! (Menee punkkineen etehisen\nkautta.)\n\nILMA (tulee häntä vastaan etehiseen). Päivää! Onkos täällä Fanny neiti\nkotona?\n\nRIIKKA. Tuolla on salissa, mänkee voan sissään.\n\nFANNY. Kuka? Ooh, Ilma! Terve! Milloinka sinä olet tullut?\n\nILMA. Iisalmen laivassa tulin. Ja nyt on niin tulinen kiire, kun vielä\ntänä iltana täytyy mennä takaisin.\n\nFANNY. Minkätähden jo tänä iltana? -- Käy istumaan.\n\nILMA. Kysy sitä minkätähden. Postinhoitaja, semmoinen tärkeä henkilö -- \n\nFANNY. Niin, niin, -- mutta jonkun päivän nyt kumminkin voisit viipyä.\n\nILMA. En, en, en, en! En ainoatakaan. Mutta kuules nyt, minulla on\nsinulle tähellistä asiaa.\n\nFANNY. Minulle? Noo --?\n\nILMA. Lähdetkö meille kansakoulun opettajaksi?\n\nFANNY. Kansakoulun opettajaksi!? Milloinka?\n\nILMA. Nyt heti paikalla. Minun matkassani.\n\nFANNY. Mihinkä teiltä on entinen joutunut?\n\nILMA. Hän kuoli. Sairastui ja kuoli. Koulu on ollut suljettuna kaksi\nviikkoa. Minä johtokunnalle puhuin sinusta ja he suostuivat sinut\nottamaan, mutta sillä ehdolla, että tulet aivan heti. Kuinka sinun\njatko-opistosi? Olethan sinä jo tenttinyt kaikki aineet?\n\nFANNY. Olen. Kyllähän minä sieltä aina pääsisin, mutta -- \n\nILMA. Mutta mitä?\n\nFANNY. En tiedä, mitä vanhempani siihen sanoisivat.\n\nILMA. Suostuvat, tietysti. Ei niitä paikkoja ole joka aika saatavina. Ja\nkuinka he voisivat panna vastaan, jos kerran itse tahdot. Onhan se oma\nasiasi.\n\nFANNY. Niin -- onhan se. Mutta en minä nyt osaa vielä -- \n\nILMA. Tule pois, niin teet viisaasti. Kahdeksan sataa markkaa palkkaa,\nvapaa asunto, lämmin, valo. Niittyä yhdelle lehmälle, peltoa\nperunamaaksi. Ja kaunis paikka järven rannalla, maantien varrella.\n\nFANNY. Asutko sinä likellä?\n\nILMA. Kolmen kilomeetterin päässä. Ei se ole matka eikä mikään. Voisimme\nolla yksissä joka päivä.\n\nFANNY. Ja hyvinkö sinä olet siellä viihtynyt?\n\nILMA. Hyvin vallan. Ja tiedätkö vielä? Sinä, joka olet niin\nihanteellinen ja aina haaveilet tuommoista korkeata päämäärää,\nkasvattamista ja sen semmoista -- niin, sielläpä sinä vasta saisit\nvaikutusalaa. Et usko kuinka kansa siellä on alkuperäisellä kannalla.\nOikein ne ihmiset ovat kuin viime vuosisadalta. Eivät tiedä maailman\nmenosta, ei niin mitään. Niitä kun sinä pääsisit sitten korottamaan -- \n\nFANNY. Se olisi kovasti hauskaa.\n\nILMA. Päätä että tulet!\n\nFANNY. Pitääkö se päättää näin äkkiä?\n\nILMA. Pitää. Laiva lähtee kello kahdeksan ja siinä sinun pitää tulla,\njos mielit, yhtä matkaa minun kanssani.\n\nFANNY. Hyvänen aika! Eihän siihen ole kuin kolme tuntia. Huomiseksi se\ntäytyisi jättää kaikessa tapauksessa.\n\nILMA. Ei huomiseksi. Minä lupasin tuoda sinut mukanani, niillä kun on\nsiellä niin armoton hätä. Arvaat sen, koulu jo kaksi viikkoa ollut\nsuljettuna -- \n\nFANNY. No, no. Minä mietin ja tuumaan vanhempieni kanssa.\n\nILMA. Mietit ja tuumaat! Mitä siinä on miettimistä, hyvä palkka, kaunis\npaikka -- entä sitten se korkea päämäärä. Vai ahaa, Fanny! Kun sinulla ei\nvaan olisi joku salainen este?\n\nFANNY. Ei -- mitä sinä tarkoitat?\n\nILMA. Kuule -- katsopa minua silmiin!\n\nFANNY. Hupsu sinä olet.\n\nILMA. Jospa sinä olet pikiintynyt täällä johonkuhun?\n\nFANNY. Oih, sinua!\n\nILMA. Sinä punastut? Kuule, kuule --! Eihän vaan se tohtori, josta\nkirjoitit -- mikä sen taas olikaan nimi?\n\nFANNY. Jota en ole tavannutkaan sen koomin. Elä nyt joutavia.\n\nILMA. Mutta sanopas, mikä hänen nimensä oli. Bro -- Bro -- \n\nFANNY. Broberg.\n\nILMA. Niin, niin: Broberg. Ja nyt sinä punastut vielä enemmän. Ai, ai,\nai --!\n\nROUVA PENTTINEN (tulee vasemmalta). Hyvät ihmiset -- etkö sinä vielä ole\npukeutunut --?\n\nILMA. Hyvää iltaa? Mitäs rouvalle kuuluu? Olenko minä täällä estänyt\nFannya? Onko teillä jonnekin meno?\n\nROUVA PENTTINEN. Ei ole mihinkään meno, mutta tulee vieraita, Tohtori\nSpruuper, vaprikööri Wellmanin ja -- \n\nILMA (katsoo Fannyyn). Tohtori Broberg --? Soo -- soo --! Sitten minä\nymmärrän.\n\nFANNY. Etpäs ymmärrä. Ihan erehdyt, jos siitä vedät mitään\njohtopäätöksiä.\n\nROUVA PENTTINEN. Ne saattavat olla täällä tuossa paikassa\n\nILMA. Minä menen pois, että Fanny pääsee pukeutumaan.\n\nFANNY. Ei, elä mene, istu täällä niin kauvan, kyllä minä pian olen\nvalmis.\n\nILMA. En jouda, minulla on vielä paljon toimitettavaa. Mieti nyt ja\ntuumaa. Ja tule sitten laivaan, jos päätät ottaa sen viran. Minä odotan\nsinua siellä, Fanny, elä vaan jää pois, muista se. Ja hyvästi nyt siksi\naikaa! Hyvästi, rouva! (Menee.)\n\nROUVA PENTTINEN. Hyvästi, hyvästi! -- Mitä puhetta se oli? Minkä viran\nsinun pitäisi ottaa?\n\nFANNY. Kansakoulun opettajattaren viran Pöllismäellä. Sinne olisi\nlähdettävä heti paikalla, tänä iltana.\n\nROUVA PENTTINEN. Kansakoulun opettajattaren viran? Ja Pöllismäellä!\nOnko hän hullu? Lopen hullu?\n\nFANNY. Ei se olisi niin huono paikka, mamma.\n\nROUVA PENTTINEN. Ole vaiti, siitä nyt ei tule mitään. Sinua ei vaan\nPöllismäelle lähetetä, elä ajattelekaan semmoista. Sinäkö? Kauppias\nPenttisen tytär ja jatko-opiston käynyt? Että he ilkiävätkin. Pyytäkööt\njotakuta seminaarilaista kansakouluunsa, siinä heille opettajatarta\nkylläksi. (Penttinen tulee oikealta.)\n\nROUVA PENTTINEN. Kas, kas, kuinka se pappakin on putsannut itsensä ja\noikein on ruvennut mustiinsa.\n\nPENTTINEN. Tottakai, totta kai! Ettei tyttären tarvitse hävetä isää\nsulhasensa edessä.\n\nROUVA PENTTINEN. Niin, niin! Sitä vartenhan minäkin olen tässä parastani\nkoettanut huoneitten laittamisessa ja muussa. -- Mutta ajattelepas, hyvä\nihminen, mitä tuo Ahokkaan tyttö on käynyt täällä ehdottelemassa.\n\nPENTTINEN. Nooh?\n\nROUVA PENTTINEN. Että Vanny menisi Pöllismäelle kansakoulun\nopettajattareksi. Oletko hassumpaa kuullut? Meidän Vanny Pöllismäelle!\n\nPENTTINEN. Elkööt nuolasko ennenkuin tipahtaa.\n\nFANNY. Mutta kyllä minun tekisi sinne vähän mieleni, pappa. Kuka tietää,\njos en sitten saakaan mitään virkaa.\n\nPENTTINEN. Virasta vähät. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen tehdä työtä,\njaksan minä aina sinut elättää, jos niiks' tulee.\n\nFANNY. Ettäkö olisin sitten laiskana täällä kotona?\n\nPENTTINEN. Kuinka kauvan sinä tulisit laiskana olemaan? Minä sinut\nnaitan tuota pikaa -- \n\nFANNY. Pappa --!\n\nPENTTINEN. Niin, niin! Saatpa nähdä, kun sinä vaan koulusi lopetat,\nniin täällä on sulhasia kuin kirjavia kissoja ympärillä, että on kait\nvara valita -- \n\nROUVA PENTTINEN. Siellä, Pöllismäellä, siellä et saisi miestä ikinä.\nTuskin lienee ainoatakaan herraa koko seudulla.\n\nFANNY. Mitä minä niistä herroista -- \n\nROUVA PENTTINEN. Herra siunaa -- vanhaksi piiaksiko sinä sitten aijot\njäädä? Kun hautaantuisit sinne sydänmaalle! Ei, Vanny, sinua ei vaan ole\nsitä varten kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Ei\nensinkään, niin paljon kuin tiedät. Johan sille nauraisivat kaikki\nihmiset, ja Lintemanska kun pääsisi ilkkumaan.\n\nFANNY. Opettajattarena voisi tuntea itsensä hyvin onnelliseksi.\n\nROUVA PENTTINEN. Mitä onnelliseksi! Ole hupsimatta tyhjää.\n\nPENTTINEN. Tokko se Vanny tietääkään, kuka tänne tulee tänä iltana?\n\nROUVA PENTTINEN. Johan minä kerroin. Mutta luuletkos, että se oli\nhänelle mieleen? \"Minkätähden, voi minkätähden käskettiin. Itsestään\nhänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.\" Semmoiset kiitokset siitä sait.\n\nPENTTINEN. Ulkopuolelta hampaiden. Niinhän ne tytöt aina. Sulhasista\neivät muka ole välittävinään, vaikk'eivät muuta ajattelekaan kuin niitä.\nIlman vaan ovat olevinaan. Ja sinäkin sitten otat kaikki todesta.\n\nROUVA PENTTINEN. Niin, kyllähän ne muut, mutta tämä meidän tyttö on ihan\neri sorttia. Kehen hänestä lienee semmoinen tullutkin.\n\nPENTTINEN. Vähäpä sinä tiedät, mamma parka. Tohtori Ruuperin kanssakin\nhän on ollut luistelemassa, vaikkei ole meille mitään puhunut.\n\nROUVA PENTTINEN. Ole nyt! Ihanko todella?\n\nFANNY. Kuka kertoi?\n\nPENTTINEN. Niin, ähä kutti, jokos tulit kiinni. Kukako kertoi? Ruuperi\nitse, kukas muu. Minä kun käskin häntä meille ja sanoin, että meillä on\nkaunis tytärkin, jota kannattaa käydä katsomassa -- \n\nFANNY. Herranen aika -- niinkö pappa sanoi?\n\nPENTTINEN. Niin hän siihen vastasi, että: kyllä tunnen neiti Penttisen,\nolen tavannut häntä luistinjäällä. Vai niin, sanoin minä, vai minun\nselkäni takana te riiailette -- \n\nFANNY. Voi, Jumala! Minä häpeän silmäni maalle!\n\nPENTTINEN. Häpeät? Mitä pihkaa? Ei siinä häpeemistä ole.\n\nFANNY. Mitä hän sanoi? Voi, mitä hän sanoi?\n\nPENTTINEN. Meni vähän plantiksi, eikä osannut sanoa juuri sitä eikä\ntätä.\n\nFANNY. En minä ilkiä näyttääntyä hänelle enää milloinkaan maailmassa.\nEnkä minä ilkiä tulla sisään tänä iltana, en vaikka!\n\nROUVA PENTTINEN. Et ilkiä tulla sisään? Se nyt vielä puuttuisi. Koetapas\nvaan jäädä pois -- \n\nFANNY. Lupaakos pappa, ettei edes enää puhu semmoisia?\n\nROUVA PENTTINEN. Eikö sitä nyt saa vähän leikkiä laskea, eikö jo vaan?\n\nFANNY. Ei semmoista leikkiä -- ei millään tavalla semmoista leikkiä. Hyvä\npappa, minä olen ihan onneton -- \n\nPENTTINEN. Elä höpise. Minä sinulle koetan miestä hankkia ja sinä -- \n\nFANNY. En huoli miehestä. En mene naimisiin milloinkaan.\n\nPENTTINEN. Menet kyllä Ruuperin kanssa.\n\nFANNY. En mene, pappa, saatte uskoa -- \n\nPENTTINEN. Et mene? Eikö hän kelpaa, vaikka on tohtorismies? Kreiviäkö\nsinä sitten odotat?\n\nFANNY. En kreiviä, enkä ketään.\n\nPENTTINEN. Sitten naitan minä sinut väkisen, ellei muu auta.\n\nFANNY. Voi, antakaa minun olla rauhassa -- ennätän minä vielä\ntuonnempanakin niihin puuhiin. Tämä on minusta niin kauheata, ettei\nkukaan voi aavistaa -- (itkee).\n\nROUVA PENTTINEN. Koetapas nyt itkeä siinä silmäsi veriselle. Miltä sinä\nsitten näytät? Ja mitä tässä turhia kinataan, mene pukemaan päällesi, ja\njoutuun nyt, että olet valmis vieraiden tulemaan. Se punainen leninki\nniinkuin sanoin ja rossi ja kultaketjut -- niin, ja rannerengas, kaiken\nmokomin rannerengas (Fanny menee oikeaan.)\n\nPENTTINEN (naurattelee). Sitä on hupakko. Ei muka mene naimisiin? Ei\nhuoli miehestä? Ja mieli tekee kumminkin, niin saakurin lailla, hänen\nniinkuin muidenkin. Siitä olen varma, että panen vaikka päänikin\npantiksi. Vai, mitä arvelet sinä, eukko?\n\nROUVA PENTTINEN (kävelee ja katselee ympärilleen). Olet ehkä oikeassa.\nMutta sanopas, miltä sinusta nyt näyttää täällä, ukko?\n\nPENTTINEN (katselee ympärilleen hänkin). Onhan täällä niinkuin ihmisissä\nainakin.\n\nROUVA PENTTINEN. Sohvamatto meidän sietäisi saada uusi.\n\nPENTTINEN. Uusi? Kuinkas kauvan siitä on, kuin tuo ostettiin? Tuskin\nvuottakaan.\n\nROUVA PENTTINEN. Sepä kun oli alun alkain niin huono -- hamppuinen vaan,\nei maksanut kuin kaksitoista markkaa. Näkisit minkälainen Ahlpummiin on\ntullut. Se pitää olla niin kaunis, ettei mihin panna. Semmoinen, miksi\nse sitä nyt sanoikaan --? Rössel matto -- vai oliko se Sprössel matto, niin\nSprössel matto se oli. Ja ulkomaalta ne olivat sen tilanneet, sata\nmarkkaa sanoi maksaneen. Katsopas sitä pilan päin ensi kerran kun käyt\nAhlpummissa.\n\nPENTTINEN. Sata markkaa! Tuommoisesta vaan sohvanedusmatosta? Jota ei\npaljon näekään, kun rouvat siinä helmoineen istuvat päällä.\n\nROUVA PENTTINEN. Kyllä se siltä näkyy, sisääntullessa varsinkin. Ja\nparemmissa ihmisissä aina kuuluu olevan semmoiset Sprössel matot.\n\nPENTTINEN. Minusta se on joutavaa. Tuo ajaa ihan saman asian.\n\nROUVA PENTTINEN. Herra jesta, kuinka sinä aina olet itsepäinen.\nAjatteles, jos tässä vielä saadaan niin hieno mies kuin tohtori Spruuper\nvävypojaksi -- ja meillä tuommoinen matto! Kunhan ei vaan säikähtyisi pois\nheti, kun sen näkee. Luulee meitä vielä niin köyhiksi, ettemme jaksa\nsaada parempaa.\n\nPENTTINEN. Ei hän sitä huomaakaan. Ja herrat viis' semmoisista kuin\nmatoista.\n\nROUVA PENTTINEN. Niin sinä luulet, sen vuoksi kun et itse koskaan mitään\nhuomaa. Mutta kyllä minä tiedän herroja, jotka panevat suuren arvon\nkaikelle, mikä näyttää hienolta ja komealta. Ja sitten se niin pistää\nsilmään, kun kaikilla muilla on, eikä meillä.\n\nPENTTINEN. Milloinkahan ne sinun tarpeesi loppuvat? Vastikään sait uudet\nkartiinit, nyt tahdot jo uutta mattoa, ja niin pian kun sen saat,\nilmestyy taas jotain muuta. Konkurssi tässä tulee eteen, jos tätä menoa\npitkitetään.\n\nROUVA PENTTINEN. Kyllä minä sen maton hinnan säästän jossain muussa -- \n\nPENTTINEN. Niin sinä aina sanot, mutta ei se vaan ole tapahtunut tähän\npäivään saakka. Joka kohdassa menot vaan suurenevat.\n\nROUVA PENTTINEN. Kuinka voit sanoa? Meidän huusholli ei maksa sinne\npäinkään kuin muiden. Lintemanni on vaan kultaseppä ja siellä menee\nkolmekymmentä kiloa voita kuukaudessa, meillä vaan kaksikymmentä.\nLaskepa, kuinka paljon siinäkin tulee säästöä vuoden pitkään. Eikö saisi\nsilläkin rahalla jo vaikka kaksikin mattoa.\n\nPENTTINEN. No, no, no, no! jätä minut nyt rauhaan. Luulen, että siellä\njo vieraatkin tulevat.\n\nRIIKKA (tulee juosten vasemmalta). Jo tulloo, jo tulloo!\n\nROUVA PENTTINEN. Herra siunaa! Onko täällä nyt kaikki reilassa? Tuohon\njätti Vannykin kirjansa, korjaa pois, Riikka, vie mennessäsi. Ei -- elä\nmene vielä. Katso ensin, onko myssyni suorassa.\n\nRIIKKA. Ei ook' suorassa, vinossa on vasemmalle.\n\nROUVA PENTTINEN. Laita, hyvä ihminen. Mutta joutuun. Kun eivät ehtisi\nsisään. Ketä kaikkia siellä tulee? Näitkös?\n\nRIIKKA. Ahlpommin, Ss -- Ssr -- \n\nROUVA PENTTINEN. Sdrankin --?\n\nRIIKKA. Niin, ne ja -- Lintemannin. No, nythän tämä taitaa olla kohallaan.\n\nROUVA PENTTINEN. Sitten ei muuta kuin vieraita vastaan. Penttinen,\nmuista ettäs autat rouvien päältä.\n\nPENTTINEN. Kyllä, kyllä. Riikka -- viinakarahviini ja lasit, kaksi lasia\nja sokeri-astia -- tuonne lahville.\n\nRIIKKA. Pittää tuua. (Menee vasempaan, tulee heti takaisin\ntarjottimineen, jonka asettaa määrätylle paikalle, kurkkii salavihkaa\nvieraita, jotka sillä välin ovat tulleet etehiseen ja puikahtaa tiehensä\nvasta sitten, kuin nämä astuvat saliin.)\n\nROUVA PENTTINEN (etehisestä). Joudu, joudu! Ne ovat jo porstuassa.\n\nPENTTINEN (menee etehiseen). Tulenhan minä. (Ahlbom, Rank ja Lindeman\ntulevat rouvineen. Tervehdyksiä molemmin puolin. \"Hyvää iltaa\", \"Ko\nafton, ko afton, hur smoka till?\" \"Tervetulemasta\", \"Mitäs kuuluu?\"\n\"Kiitoksia, eipä erinäistä\". \"Saanko luvan auttaa?\" \"Ei herran tähden,\nkyllähän minä -- no, voi, voi, tuota kauppiasta kun on kohtelias\",\n\"Täytyyhän sitä rouvasväelle\" j.n.e.)\n\nROUVA PENTTINEN. Vasso kuu, komma in! Rouva Sdrank -- \n\nROUVA RANK. Eeieieiei! Kuinka minä nyt ensimmäiseksi! Rouva Lindeman,\ntehkää niin hyvin!\n\nROUVA LINDEMAN. Ei suinkaan, ei millään muotoa, menkää vaan te, rouva\nRank.\n\nROUVA RANK. Hyvänen aika, minä pyydän!\n\nROUVA LINDEMAN. No, mutta -- \n\nROUVA PENTTINEN. Entäs rouva Ahlpum -- jos niinkuin säätyyn katsotaan.\n\nROUVA RANK. Niin -- rouva Ahlbom -- \n\nROUVA LINDEMAN. Olkaa niin hyvä.\n\nROUVA AHLBOM (pöyhkeässä puvussa, selkä suorana, tulee leveänä sisään).\nKruusaaminen on vanhanaikaista. Olisitte vaan menneet, kun kerran\nseisoitte likempänä ovea. En minä sitä olisi paheksinut. (Rouvat Rank ja\nLindeman vielä hetken kursailevat keskenään, kunnes lopulta toinen\ntyöntää toisen väkisen sisään. Kaikki muut tulevat perästä.)\n\n(Rouva Ahlbom katselee kriitillisillä silmillä ympärilleen, pysähtyy\nviimein ivallisella hymyllä tarkastelemaan sohvamattoa.)\n\nROUVA PENTTINEN. Olkaa hyvä ja istukaa sohvaan. Niin -- meillä on\nsemmoinen huono pöydänalusmatto. Penttinen tilasi ulkomailta uuden,\nmutta se ei vielä ole ehtinyt tulla.\n\nROUVA AHLBOM. Vai tilasi ulkomailta? Mistä sitten, jos saan luvan kysyä?\n\nROUVA PENTTINEN. Mistäs se nyt taas olikaan? Kas, kun olen unohtanut.\n\nROUVA AHLBOM. Oliko se Berliinistä tai Pariisista?\n\nROUVA PENTTINEN. Kyllä -- kyllä se oli Pariisista.\n\nROUVA AHLBOM. Sitten hän aivan erehtyi. Eihän Brysseli-mattoja\nmilloinkaan Pariisista tuoda, Berliinistä ne ovat tilattavat.\n\nROUVA PENTTINEN. Vai jos hyvinkin lienee tilannut sen Perliinistä, en\nminä tullut sitä niin tarkkaan kysyneeksi.\n\nROUVA AHLBOM. Leningit minä sitä vastaan aina tilaan Pariisista,\nvalmiiksi neulottuina.\n\nROUVA LINDEMAN. Valmiiksi neulottuina? Ooho! Kuinka ne osaavatkin?\n\nROUVA AHLBOM. Miks'eivät osaa, kun laittaa mitan.\n\nROUVA LINDEMAN. Vaan kumminkin! Ilman koettelematta? Kuinka ne saavat\nistumaan?\n\nROUVA AHLBOM (nousee seisomaan ja näyttelee itseään sekä edestä että\ntakaa). Sopii katsoa. Tämän minä sieltä sain juuri viime viikolla. Näin\nse on edestä -- ja näin se on takaa.\n\nROUVA RANK. Nähkääs! Se on kuin valettu. Selästä varsinkin. Ei täällä\nsaa noin hyvästi istuvia, ei vaikka mitä maksaisi.\n\nROUVA LINDEMAN. Niin täällä? Ei puhettakaan. Tuskin Helsingissäkään.\n\nROUVA RANK. Jospa sentään Helsingissä. Magazin du Nordista?\n\nROUVA AHLBOM. En usko.\n\nROUVA PENTTINEN. Niin -- mistä se olikaan tuo tilattu Parr -- Parr -- \n\nROUVA AHLBOM. Pariisista. Sieltä, josta teidän Bryssel-matto.\n\nROUVA PENTTINEN (jännitettynä). Ja paljonko maksoi?\n\nROUVA AHLBOM. Maksoihan se -- toista sataa markkaa.\n\nROUVA PENTTINEN. Voi, voi, -- vai toista sataa markkaa! Toista\nsataa! -- No -- mutta mitä se tekee. Voihan sitä säästää jossain muussa.\nEikä se kauppiaan rahoissa paljon tunnu. Pitääpä minunkin käydä\nPenttisen kimppuun.\n\nROUVA RANK. Kelpaahan niiden miekkoisten, joilla on varaa. Mutta ei\nsiihen kaikkien kukkarot riitä.\n\nROUVA AHLBOM. Minä vaan en enää ostaisi omasta kaupungista\nleninkivaatetta, en vaikka mikä olisi. Tiedättekö, kuinka minulle\nkerrankin kävi? Laitatin suomalaisen seuran vuosijuhlaan uuden\nleningin paraimmasta ja kalliimmasta villakankaasta, mitä täällä oli\nsaatavana, ja luulin olevani niin varma siitä, ettei kukaan muu raskisi\nsemmoista ostaa -- mutta elkääpäs huolia! Tulen teaatterihuoneen saliin ja\nmitä näen! Siellä istua rehottaa vahtimestari Timosen armo ihka\nsamanlaisessa leningissä, ja iskee kohta silmänsä minuun niin\ntyytyväisen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: ähä kutti,\nolenko minä sinua huonompi. Voitte arvata, kuinka minua harmitti. En\ntotisesti saattanut olla koko juhlassa, kuin siunaaman ajan, vaan läksin\nkotiin niine hyvineni. Ihan piti itkeä sinä iltana, enkä saanut sitten\nunta koko yönä. Ja heti toisena päivänä minä sakset käteeni ja ratkomaan\nhametta. En olisi sen koomin pannut sitä päälleni, en vaikka! Täkin\npäällisenä se nyt on ja siinä se menettelee. Mutta silloin minä lujasti\npäätin, etten kuuna kullan valkeana minä enää täältä leninkivaatetta\nosta, ei niin hyvää tule.\n\nROUVA LINDEMAN. Vai oli Timoskalla samanlainen! Millähän varoilla sekin\npoloinen ostaa. Köyhiähän ne ovat, kuin mitähän.\n\nROUVA PENTTINEN. Velaksi ottaa, ei suinkaan se muuten.\n\nROUVA AHLBOM. Velkaahan ne semmoiset tekevät joka puotiin. Sitten kun\nkiristetään maksua, niin lyödään vanttuut pöytään.\n\nROUVA PENTTINEN. Kyllä se on ihan hirveätä. Mutta siihen se vie, kun\nhuonommat ihmiset pyrkivät parempien rinnalle, niinkuin juuri\nTimoskakin. Mikä hän luulee olevansa? Yks' vahtimestarin vaimo!\n\nROUVA AHLBOM. Toisesta toiseen. Missä Fanny on, kun häntä ei ollenkaan\nnäy?\n\nROUVA PENTTINEN. Missä se viivytellee. Ja' ska koo hemta.\n\nROUVA LINDEMAN. \"Ja' ska koo hemta.\" Sitä on! Ruotsiansa sen vaan pitää\nlasketteleman, vaikka sitten kävisi kuinka hullusti.\n\nROUVA AHLBOM. Tässäkin talossa sitä konkurssia valmistetaan, muistakaa\nminun sanoneeni.\n\nROUVA RANK. No, minähän sitä olen ennustanut aikoja sitten. Ei se\ntänlainen rehenteleminen muuta merkitse.\n\nROUVA LINDEMAN. Ja niin turhamaisiksi kun ne ovat tulleet. Että mattokin\njo tilataan ulkoa. Niinkuin ei heille muka huonompikin kelpaisi.\n\nROUVA AHLBOM. Mitäs siitä. Ei he kumminkaan osaa järjestää eikä laittaa\nhuoneitaan niin että ne joltain näyttäisivät. Katsokaapa lystin vuoksi\nnoita kartiiniakin, millä tavalla ne ovat ylöspantuina? Oletteko\nmaailmassa vielä mokomaa nähnyt?\n\nROUVA LINDEMAN. Minä niitä olen ihmetellyt tässä kaiket aikaa. Moukka on\nmoukka, ja se pistää esille joka paikassa.\n\nROUVA RANK. Mutta miltähän se eukko näyttää Pariisi-leningissä? Syntyy\nsitä siinä katsella, entistä piikaa. Niin, ei ole kovinkaan monta vuotta\nsiitä kun rouva oli piikana ja herra renkinä. Minä vielä vallan hyvin\nmuistan ne ajat.\n\nROUVA LINDEMAN. Muistan tok' minäkin. Makasiinirenkinä oli Penttinen\ntäällä kauppias Nuutisessa. Mutta sanokaas: millä tavalla ne ovat\npäässeet näin hyvään alkuun?\n\nROUVA AHLBOM. Oikealla tavalla se ei ole tapahtunut, sen nyt tietää.\nOletteko kuullut mitä heistä kerrotaan?\n\nROUVA RANK. No, mitä, herran nimessä? Antakaas kuulla! (Rouvat\nlähenevät toisiaan, rouva Ahlbom supattaa hiljaa toisille, kaikkien päät\nmahdollisimman likellä toisiaan.)\n\nRANK (kovalla äänellä). Se olisi suurinta vääryyttä. Kaikilla\nkauppiailla pitää olla oikeus väkijuomain myyntiin. Mitä varten se etu\nannetaan vain muutamille suurkauppiaille? Sitäkö varten, että rikkaudet\nkokoontuisivat yksiin käsiin. Jolla on, sille annetaan. Rikkaita\nkohotetaan, köyhiä poljetaan alas.\n\nAHLBOM. Uuden asetuksen pakosta se tapahtuu. Pikkukauppiaat eivät\nkumminkaan myy sitä tavaraa niin paljon, että heidän kannattaisi sitä\nvarten pitää eri puotia.\n\nRANK. Perustettakoon sitten ennemmin yhtiö ja annettakoon voitto\nvaivaishoidolle, niin tulee siitä koko kunnalle hyötyä.\n\nLINDEMAN. Niin, sillä tavallahan verot vähenisivät meiltä kaikilta.\n\nPENTTINEN (tarjoo viinaa). Terve, hyvät herrat, terve! Otetaan pienet\nryypyt tässä kahvia odottaessamme.\n\nRANK. Mitäs Penttinen tuumaa asiasta?\n\nPENTTINEN. Niin minäkö? Annettakoon vaan suurkauppiaille ne oikeudet,\nsama se. Pikkukauppiaasta, näette, voi tuota pikaa kasvaa suurkauppias,\nja silloin hän pääsee nauttimaan samoja etuja, eikös niin?\n\nAHLBOM. Jaa, minä katselen asiaa vallan toiselta kannalta. Niin kauvan\nkuin nykyinen elinkeinolaki on vallalla, täytyy koettaa sen vaikutuksia\nehkäistä kaikilla mahdollisilla keinoilla.\n\nRANK (yhä kovemmalla äänellä.) Siinäpä se on! Sitä sillä juuri\ntarkoitetaan. Minä olen sen aikoja sitten ymmärtänyt. Suurkauppiain\netua se uusi asetus tulee ajamaan, mutta ei raittiutta, niinkuin on\ntarkoitettu -- \n\nAHLBOM. Ja minä luulen, että valtuuskunta on juuri siitä syystä -- \n\nRANK. Tietysti! Juuri siitä syystä! Suurkauppiaat ja suurkauppiain\nystäväthän ne siellä istuvat. Ja tulevat istumaan niin kauvan kuin\nrikkaat saavat äänestää kahdellakymmenellä viidellä äänellä. Mutta\nantakaahan olla, jahka tullaan siihen, että kaikilla on vaan yksi\nääni -- \n\nAHLBOM. Varjele taivas! Silloin ollaan hukassa. Näkeehän jo, mitkä\nseuraukset ovat vapaasta elinkeinolaistakin. Ammattitaito häviää -- \n\nLINDEMAN. Niin, se on totta: ammattitaito häviää.\n\nAHLBOM. Ja kauppasääty sitten? Voimmeko siitä enää puhuakaan? Joukko\nhampuusia täällä rehentelee kauppiaina, sivistymättömiä, raakoja,\nsemmoisia että totta tosiaan täytyy hävetä.\n\nPENTTINEN. Niin, en minä vaan veljen maijaa joisi kaikkien kanssa, jotka\ntäällä kauppiaan nimeä kantavat. Skool!\n\nAHLBOM. Skool, skool!\n\nRANK. Et joisi veljen maijaa? Sinä Penttinen? Semmoiseksiko olet sinäkin\njo paisunut? Sinä --?\n\nLINDEMAN. Ryypätään pois, ei riidellä.\n\n(Rouva Penttinen ja Fanny tulevat.)\n\nROUVA PENTTINEN. Tässähän minä tätä nyt tuon vihdoin ja viimein. Se on\nniin soma tämä meidän Vanny, että sitä ei tahdo millään saada panemaan\nparempaa vaatetta päällensä, vaikka hänellä kyllä on leninkiä, jos\nminkälaisia, toinen toistaan komeampia ja kalliimpia. Nytkin minun\ntäytyi aivan pakottamalla pakottaa, hän vaan soti vastaan ja milt'ei\nitkua pusersi.\n\nROUVA AHLBOM. Minä en ole Fannya nähnyt pitkään aikaan. Sopisihan käydä\nmeilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä. Mutta onhan sen\nsijaan poikia, ja pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös\nniin? No, tunnusta pois, eivätkös ole suolana rokassa?\n\nROUVA PENTTINEN. Eihän se Vanny välitä nuorista herroista, eikö tuo\nmeinanne vanhaksi piiaksi.\n\nROUVA RANK. Vai vanhaksi piiaksi! Ei ne herrat anna tuommoisen tytön\nvanhaksi piiaksi jäädä. Hui, hai!\n\nROUVA PENTTINEN (mielissään). Sitähän minäkin olen sille sanonut. Mutta\nsillä vaan pyörii se opettajatoimi päässä.\n\nROUVA LINDEMAN. Se on hulluutta koko tuo nykyajan koulutus. Ei niillä\nole nuorilla tytöillä halua naimisiin enää ollenkaan. Ei ne joudu sitä\najattelemaankaan, kun niillä on niin paljon muuta mielessä.\n\nAHLBOM (tervehtii Fannya). Mitä ne rouvat puhuvat? Etteikö tytöt enää\nhalua mennä naimisiin, kun niillä on niin paljon muuta mielessä?\n(Puoleksi todella, puoleksi leikillä.) Ai, ai, ai, ai! Tässähän sitten\non menty vallan hulluun suuntaan. Pitääpä toimittaa ensi valtiopäiville\nanomus, että kielletään naisilta pois kaikki virat, yliopistoon pääsy ja\nmuut semmoiset vapaudet. Mitä se on, että nerokkaammat kaikki pyrkivät\nmuille aloille, ja tyhmät heitetään vaan miesten varalle. Ei käy se\nlaatuun, muutos tässä täytyy tulla kiireemmän kautta.\n\nROUVA LINDEMAN. Minä olen aivan samaa mieltä, kuin kauppias Ahlbom. Mitä\ntytöt tekevät liialla opilla? Ja millä viroilla sitten? Tulevat\nsemmoisiksi emanssipeeratuiksi, etteihän niitä kukaan uskalla kosiakaan\nedes.\n\nROUVA AHLBOM. Niin, kuka niistä huolisi vaimokseen.\n\nROUVA PENTTINEN. Minä vaan en anna meidän Vannyn ottaa mitään virkaa.\nNiihin on kyllin kyllä rumiakin tyttöjä, jotka eivät kumminkaan miestä\nsaa, hankkikoot ne leipänsä muulla tavalla.\n\nPENTTINEN. Niin -- ne ne joutavat mennä -- vaikka Pöllismäelle!\n\nROUVA PENTTINEN. Ihme kumma, missä se tohtori Spruuper viipyy? Ja\nWellmannin herrasväki. Käskitkö sinä, pappa, niitä tulemaan kello\nkuus'?\n\nPENTTINEN. Kello kuus' käskin. Muistutin vielä moneen kertaan.\n\nROUVA PENTTINEN. Olisivatkohan saaneet esteitä?\n\nROUVA AHLBOM. Vai tulevat Fellmaninkin? En tiennytkään, että olette\nkanssakäymisessä.\n\nROUVA LINDEMAN (nykäisee toisia, salatulla naurulla). Entäs tohtori\n\"Spruuper\"? Milloinka hän on tehnyt visiittinsä?\n\nROUVA PENTTINEN. Voi, aikoja sitten! Hän on ollut meillä monet kerrat.\n\nROUVA LINDEMAN. Monet kerrat? Soo, soo! Aikooko hän vävypojaksi taloon,\nvai kuinka se on ymmärrettävä?\n\nFANNY. Ei, ei, muuten hän vaan, kun oli tutustunut isään -- \n\nROUVA PENTTINEN. Elä narraa. Sinun tähtesi tulee, sano vaan suoraan.\nMeidän kesken puhuen, hän jo on papalta pyytänyt tytärtä. (Fanny väistyy\nkiusattuna perälle huonetta.)\n\nROUVA LINDEMAN. Ooho? Sitten teillä vietetäänkin kait kihlajaisia tänä\niltana?\n\nROUVA PENTTINEN. Ei -- eihän sitä vielä tänä iltana. Kun Vanny ei vielä\nole antanut varmaa vastuuta. -- No, viimeinkin! Tuollahan ne nyt tulevat!\n(Menee etehiseen vastaan.)\n\n(Fellman ja Broberg tulevat etehiseen.)\n\nROUVA LINDEMAN. Totta tosiaan, eikös tule sitten!\n\nROUVA RANK. No, ei minun päiviäni! Jokohan saavat tohtori Brobergin\nvävykseen? Silloin ne eivät enää mahdu nahkoihinsakaan.\n\nFANNY (erikseen Penttiselle). Pappa, kuulkaa, kun sanon. Mitä varten on\nviinakarahviini esillä? Ettehän vaan tarjoa sitä vieraille?\n\nPENTTINEN. Tarjoon tietystikin. Viinaa ensin, sitten kahvia, sen\njäljestä totia.\n\nFANNY. Ei viinaa. Hyvä pappa, ei viinaa!\n\nPENTTINEN. Miksikäs ei? Mielelläänpä ottivat -- \n\nFANNY. Ei se ole tavallista. Ei missään sivistyneissä -- \n\nPENTTINEN. Ole vait' -- ja päästä minua tervehtimään. -- (Menee etehiseen.)\n\n(Broberg esittelee itsensä rouva Penttiselle.)\n\nROUVA PENTTINEN. Vellkommen, vellkommen, tohtori Spruuper! Vassakuu,\nkäykää sisään.\n\nPENTTINEN. Terve, terve! Me täällä on jo pitkään odotettukin. No -- mutta\nmihinkäs rouva jäi?\n\nROUVA PENTTINEN. Esteitä kuuluu saaneen. Se nyt oli harmillista.\n\nROUVA AHLBOM (nykii toisia). Kuulitteko! Eipä rouva Fellman tullutkaan.\nMitäs hän näiden luona rupeisi visiittiä käymään. En minäkään olisi\ntullut, mutta Ahlbom niin kiusasi, sanoi, että kun Penttinen nyt\nkumminkin on olevinaan kauppias, niin ei sovi loukata -- \n\n(Broberg tervehtii Fannya.)\n\nPENTTINEN (naurahtelee). Ei taida tarvita esitellä, vai kuinka?\n(Salavihkaa toisille.) He ovat jo riiailleet salaa -- minun selkäni\ntakana. No noh, ei se mitään, sillä tavalla sitä aina aljetaan. Niin,\nhyvät vieraat, maistakaapa tätä. Terve, patruun Wellman. Tohtori Ruuper,\ntulkaa tänne vähäisen. Kallistakaa lasia, tehkää hyvin. Skool!\n\nBROBERG. Kiitoksia, ei minua varten. Minä en nauti viinaa.\n\nPENTTINEN. Kas, kas, kuinka on olevinaan. Ottakaa pois, ei sitä Vanny\nnäe. Minä seison edessä. Kippis, vävypojan malja!\n\nBROBERG. Ei, minä en tosiaankaan -- \n\nPENTTINEN. No -- ottakaa te muut sitten! Tässä talossa ei saa pitää pitkiä\nryyppyväliä. Juoda teidän pitää juoda niin että kadut käyvät ahtaiksi\nkotiin mennessä.\n\n(Riikka tuo kahvia sisään.)\n\nROUVA PENTTINEN (Riikalle). Rouva Ahlpummille ensiksi, sitten rouva\nLintemanille ja viimeiseksi rouva Sdrankille, sillä maalari on\nalempiarvoinen kuin kultaseppä -- \n\nPENTTINEN (nykäisee Brobergia). No, -- sopii mennä sinne Vannyn kanssa\npuhelemaan, en minä siitä pahaa tykkää.\n\nFANNY (huomaa isän tarkoituksen, punastuu, aikoo lähteä pois; hiljaa,\ntuskallisesti). Ah -- pappa --!\n\nPENTTINEN. Vanny, Vanny, mihinkä sinä menet? Tulepa vähän tänne -- \n\nFANNY. Ajattelin lähteä kammariini.\n\nPENTTINEN. Mitä sinä siellä kammarissa? Tule vaan tänne. Niin, niin,\ntänne. Elä ujostele suotta.\n\nBROBERG. Elkää pakottako -- \n\nPENTTINEN. Mitä pakottako? Mieleistähän se sille on, vaikka ilman\nteeskentelee. Kas niin, istu siihen nyt, ja tohtori Ruuper rinnalle.\nMinä menen tänne kauvemmaksi, etten kuule mitään.\n\nBROBERG (jää seisomaan, nojautuu tuolin karmiin). Isänne on -- kovin\nleikkisä.\n\nFANNY. Niin, aivan liiaksi leikkisä. Tohtori Broberg -- ettehän siitä\nloukkaannu?\n\nBROBERG. Ei, miksi siitä juuri loukkaantuisin? Minusta on vaan\nikävää. -- näen, että se vaikuttaa teihin kiusallisesti -- \n\nFANNY. Sanomattoman kiusallisesti.\n\nBROBERG. Hyvin ymmärrettävää, sillä se antaa aihetta tyhjänpäiväisiin\njuoruihin -- \n\nFANNY. Eikä se ole ainoastaan sentähden, vaan muutenkin -- \n\nBROBERG. Niin, tietysti se on kaikin puolin ikävää.\n\nFANNY. Ja teistä, tohtori teistäkin ikävää?\n\nBROBERG. Totta puhuen, on. On hyvinkin ikävää.\n\nFANNY. Minä arvasin sen.\n\nBROBERG. Ikävää varsinkin siitä syystä, kun -- saanko puhua suoraan?\n\nFANNY. Pyydän, puhukaa vaan suoraan.\n\nBROBERG. Ne ovat olleet viehättäviä hetkiä, joita olen saanut nauttia\nteidän seurassanne, milloin olemme sattuneet yksiin. Ja nyt -- \n\n(Fanny vaikenee, hillitsee liikutustaan, katselee suoraan eteensä.)\n\nBROBERG. Ja nyt ne ovat lopussa. Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä\nikävyyksiin, niinkuin jo olen tänne tulollani tehnyt.\n\nFANNY (kääntää aran katseen häneen; kyyneleet silmissä.) Elkää siitä\nvälittäkö, tohtori Broberg -- \n\nBROBERG. Enkö välittäisi, vaikka näen, mitä tukalia seurauksia siitä\nteille tulee! Huomaatteko nytkin rouvien katseita? He ovat uskollisesti\nmeitä tarkastaneet kaiken aikaa.\n\nFANNY. Semmoisia he ovat aina.\n\nBROBERG. Semmoisia he ovat. Ja sen kautta he tekevät vapaan ja\nluonnollisen seurustelun nuorten välillä mahdottomaksi. Kuinka paljon\npahaa he ovat mahtaneetkaan aikaan saada. Ei, tuo on tosiaankin\nsietämätöntä. Jospa koettaisimme kääntää heidän huomiotaan toisaanne?\nEttekö tahtoisi tehdä hyvin ja soittaa vähäisen? Oli niin hauskaa kuulla\nteitä viime iltamassa.\n\n[Soiton asemesta voidaan ottaa myöskin lausuntoa.]\n\nFANNY. Mielelläni. (Menee piaanon luokse, selailee nuottia.)\n\nFELLMAN (lähenee Brobergia.) Noo -- miksi olet niin totinen?\n\nBROBERG. Kuule, veli -- minä tahtoisin lähteä täältä pois mitä pikimmin.\n\nFELLMAN. Sinua harmittaa ukon tyhmyydet?\n\nBROBERG. Niin, ajattele kuinka tukalaan asemaan olen saattanut heidän\ntyttärensä tänne tulollani.\n\nFELLMAN. Noo -- eikö hän liene siihen tottunut?\n\nBROBERG. Ei, ei! Hän on hienotunteinen, ja kuta hienotunteisempi hän on,\nsitä enemmän hän siitä kärsii. Pois minun täytyy lähteä -- \n\nFELLMAN. Mutta -- sinullahan oli järkiään toiset tuumat?\n\nBROBERG. Jos oli, niin ne raukesivat sikseen.\n\nFELLMAN. Sääli tyttö raukkaa, ehkäpä hänelläkin -- \n\nBROBERG. St! Kuunnellaan soittoa.\n\n(Fanny soittaa.)\n\nROUVA LINDEMAN (korottaa ääntänsä, kun soitto alkaa.) On minulla ollut\npiikoja jos jonkinlaisia, kaksikymmentä vuotta, kun jo olen niitä\npitänyt. Mutta niin kehnoon, kuin tämä nykyinen, en vielä ikinä ole\nyhtynyt. Ajatelkaas, että soppa-kastrullinkin niine hyvineen panee pois,\ntyöntää johonkin nurkkaan vaan pesemättä.\n\nROUVA RANK. Pesemättä?\n\nROUVA LINDEMAN. Pesemättä niin. Ja kun ensi kerran tarvitaan -- ota sieltä\nsitten.\n\nROUVA AHLBOM (yhä kovemmalla äänellä.) Semmoisiksi ne ovat tulleet\nnykyajan piiat. Huolimattomiksi ja laiskoiksi, ei ne välitä töistään, ei\nmistään. Ja tiedättekö, mikä siihen on syynä?\n\nROUVA LINDEMAN. Miks'ei sitä tietäisi. Nykyajan harrastukset,\nlauluseurat, raittiusseurat ja sen semmoiset. Nehän ne vievät työhalun\npalvelijoilta. Huvitella nyt tahtovat kaikki, joka sunnuntai käydään\niltamissa ja viikon varrella ei muuta tehdä kuin niitä ajatellaan.\n\nROUVA PENTTINEN (yhä kiihkeämmin.) Mutta minäpä en laske meidän Riikkaa,\nen iltamiin, enkä mihinkään. Kirkossa hän saa käydä joka toinen pyhä ja\nsiinä hänelle iloa kylliksi.\n\nROUVA RANK. Riikka kun on maalta, ei ole vielä oppinut kaupungin piikain\npahoja tapoja. Nämäkö tyytyisivät siihen, että joka toinen pyhä\nkirkkoon? Oho? Jokainoa sunnuntai heidän toki pitää päästä ulos, muuten\neivät tule toimeen -- \n\nROUVA AHLBOM. Minusta kaupungin rouvien pitäisi pitää kokous, jossa\nyksissä neuvoin tuumaisivat, mihin keinoon on ryhdyttävä palvelusväen\nsuhteen, millä tavalla heitä olisi pidettävä aisoissa -- \n\nROUVA LINDEMAN. Niin, niin kokous! Se oli hyvä ajatus. Kokous, jossa\npäätettäisiin kerrassa kieltää pois lauluseurat ja iltamissa käynnit.\nSiihen kun kaikki sitoutuisivat, niin pääsisi kuulemasta tuota:\nlasketaanpa siitäkin talosta, ja siitä, ja siitä -- (Keskustelu kiihtyy\nkiihtymistään, lopulta puhuvat kaikki yhtaikaa.)\n\nRANK (kovalla äänellä). Yksi ääni, ei muuta kuin yksi ääni jokaisella!\nSe on oikeus ja kohtuus! Mitä varten kymmenen ääntä? Mitä varten\ntoisella pitää olla kymmenen kertaa enemmän sananvaltaa kuin toisella?\nMillä oikeudella? Minä kysyn: millä oikeudella?\n\nAHLBOM. Milläkö oikeudella? Eivätkö he maksa sata kertaa enemmän veroja?\nEivätkö he ole nerokkaampia, älykkäämpiä? Eivätkö he ymmärrä yleisiä\nasioita paremmin?\n\nRANK. Mitä ymmärtävät? Omaa etuaan he ymmärtävät, ei muuta. Kansan\ntarpeista eivät tiedä hölyn pölyä. Eivätkä välitä -- \n\nAHLBOM. Enemmän aina kuin mitä kansa välittää porvarillisten tarpeista.\nEdut meiltä kyllä otetaan pois, mutta otetaanko rasituksia? Otetaanko\nveroja?\n\nPENTTINEN. Eikös mitä! Niitä vaan lisätään. Ja senvuoksi on\nkaksikymmentä viisi ääntä pysytettävä. Parempi, jos saataisiin\nkohotetuksi.\n\nAHLBOM. Kaksikymmentä viisi ääntä vähintään -- (Fanny taukoaa soittamasta,\nsamassa herkiävät kaikki puhumasta, yleinen hiljaisuus.)\n\nROUVA LINDEMAN (ei ehdi hiljentää ääntänsä, kun soitto taukoaa ja kaikki\nmuut ovat herenneet puhumasta.) Niin, minä sanon sen, piiat pysykööt\npiikoina, elköötkä pyrkikö oikeiden ihmisten vertaisiksi -- (hämmästyy\nomaa kiljuvaa ääntänsä, ja vaikenee; sävyisästi) kas, joko se herkesi\nsoittamasta?\n\nROUVA AHLBOM. Paljon kiitoksia, Fanny! Paljon kiitoksia. Se vaan loppui\nniin lyhyeen. (Kaikki kiittävät.)\n\nAHLBOM. Niin, kiitoksia vaan! Mutta emmekö saisi kuulla vähän enemmän?\n\nROUVA LINDEMAN. Enemmän, enemmän meidän pitää saada kuulla.\n\nROUVA PENTTINEN. Soita sitä kaunista polkkaa.\n\nROUVA AHLBOM. Tulehan ensin tänne likemmäksi kumminkin, että kysyn\nsinulta jotain. Kuulehan --: joko hän kosasi?\n\nROUVA LINDEMAN. Niin, joko hän kosasi?\n\nFANNY. Kuka?\n\nROUVA RANK. Tohtori Broberg tietysti, kukas muu?\n\nROUVA PENTTINEN. Sitäkö luulette, että hän sanoo. Ei meidän Vannylta\nniitä asioita kesken saa tietää -- ei oma mammakaan.\n\nROUVA LINDEMAN. Meille voit sanoa -- \n\nROUVA RANK. Me lupaamme, ettemme virka kenellekään mitään.\n\nROUVA AHLBOM. Saat olla aivan huoletta.\n\nROUVA LINDEMAN. No, tunnusta pois. Hän kosasi, ja sinä myönnyit, eikö\nniin? Niin on, näkyyhän se silmistäsikin. Toivotan onnea!\n\nROUVA RANK. Niin, onnea vaan, onnea, onnea!\n\nROUVA AHLBOM. Onnea saan toivottaa minäkin, sekä tyttärelle että\näidille.\n\nROUVA PENTTINEN (mielissään.) Kiitoksia, he, he, he, paljon kiitoksia.\n\nFANNY (joka turhaan on koettanut saada suunvuoroa.) Ei, ei, minä\nvakuutan, ei siinä ole mitään, ei alkuakaan -- \n\nROUVA LINDEMAN. He eivät tahdo vielä julkaista -- \n\nROUVA RANK. Salakihloissa ensin, sehän on tavallista -- \n\n(Broberg lähenee hattu kädessä.)\n\nROUVA AHLBOM. Hs, hs, hs!\n\nROUVA LINDEMAN. Hs, hs, hs!\n\nROUVA PENTTINEN. Tohtori Spruuper on hyvä ja istuu. Vanny, nosta tuoli!\n\nBROBERG. Kiitoksia, ei minua varten, minun on jo lähteminen, pyydän vaan\nsanoa jäähyväiset.\n\nROUVA PENTTINEN. Poisko nyt jo? Ei, herran tähden, ei millän muotoa.\nVastahan totikin tuotiin sisään. Tokko lienette vielä maistanutkaan.\n\nBROBERG. Kiitoksia, minun täytyy tosiaankin mennä, on vielä töitäkin\ntänä iltana.\n\nROUVA PENTTINEN. Mutta lupaattekos tulla uudestaan hyvin pian -- vaikka\nhuomispäivän jo?\n\nBROBERG. En osaa sanoa. Paljon kiitoksia! Hyvästi!\n\nROUVA PENTTINEN. Ilman teetä -- sepä ikävää.\n\nPENTTINEN. Poisko Ruuperi menee? Mitä hullua! Eihän tässä vielä ole\npäästy kuvalleen alkamaankaan. No, no -- ihanko se nyt tosissaan --?\n(Penttinen ja rouva Penttinen seuraavat Brobergia etehiseen.)\n\nROUVA AHLBOM. Mitäs se tietää? Kun meni pois kesken kaikkea?\n\nROUVA LINDEMAN. Eikä luvannut tulla toiste. Huomasitteko, \"en osaa\nsanoa\", hän vaan vastasi. Se oli yhtä kuin \"en tule\".\n\nROUVA RANK. Hän näki, mitä tarkoituksia näillä oli, ja vetääntyi pois.\n\nROUVA LINDEMAN (nauraen). Taisipa jäädä \"Vanny\" rukka vettä keittämään.\nEi päässytkään \"tohtorinna Spruuperiksi\". (Fanny, joka on kuullut\nkaikki, lähtee pois oikeaan.)\n\nROUVA RANK. Herra jesta -- hän varmaankin kuuli! No, nyt ei kiitetä!\n\nROUVA AHLBOM. Kaikkiakin! Kun emme häntä huomanneet ollenkaan. Seisoikin\nsiinä niin hiljaa ja äänettömänä -- \n\nROUVA LINDEMAN. No, kan tänka! Kun kuuli, niin kuulkoon. Siitä minä\nvähät. Uskallan sen sanoa heille vaikka vast'silmiä.\n\nROUVA RANK. Niin, tosi asiahan se on, ei siitä mihinkään pääse.\n\nROUVA LINDEMAN (syöden kahvileipiä, joita hänellä on suuri kasa\nedessään). Mikä maku tässä sokerikaakussa on?\n\nROUVA AHLBOM (maistelee omasta kasastaan). Se ei ole kystä.\n\nROUVA RANK (samoin). Ei ole kystä ensinkään. Mutta on siinä vielä\nmuutenkin outo maku.\n\nROUVA LINDEMAN. Märännyt muna! Varmaan on taikinassa ollut märännyt\nmuna!\n\nROUVA AHLBOM. Ei ole tämä rinkelikään hyvää.\n\nROUVA RANK. Siitä puuttuu sokeri ja voi.\n\nROUVA LINDEMAN. Se on tehty pelkkään veteen. Uskotteko?\n\nROUVA PENTTINEN (tulee takaisin etehisestä). Mikä sille lienee tullut,\nkun noin äkkiä läksi pois?\n\nROUVA LINDEMAN (nykii kyynärpäillään toisia). Olisikohan \"Vanny\" antanut\nrukkaset?\n\nROUVA PENTTINEN. Sitähän minä juuri pelkään. Ei sen tytön ollenkaan ole\ntakeita. Jos sen hyvinkin pisti päähän (Fanny tulee sadenuttu päällä,\nhattu päässä, laukku kädessä.)\n\nROUVA PENTTINEN. Mitä maailman päivinä? Mihinkä sinä olet menossa?\n\nFANNY. Laivaan. Mamma, minä otan kuitenkin sen viran, jota Ilma kävi\ntarjoamassa!\n\nROUVA PENTTINEN. Sen viran? Pöllismäellä? Ole hupattamatta. Kuulithan\nsinä jo, ettei sinua sinne lasketa.\n\nFANNY. Minä en voi jäädä tänne, mamma, minun täytyy päästä pois.\n\nROUVA PENTTINEN. Herra siunaa, mikä sinulle on tullut? Sano!\n\nFANNY. Ei mikään, mutta antakaa minun mennä, muuten teette minut\nonnettomaksi.\n\nROUVAT (yhteen suuhun). Mitä? Mitä se on?\n\nROUVA PENTTINEN. Hän vältä väkisten tahtoo mennä kansakoulun opettajaksi\nPöllismäelle.\n\nROUVAT (yhteen suuhun). Pöllismäelle!\n\nROUVA PENTTINEN. Pois hyvästä kodistaan!\n\nROUVA LINDEMAN. Elä Fanny kulta! Johan sinä olet päästä vialla.\nPöllismäelle? Sinne sydänmaalle -- jossa ei ole ainoatakaan sivistynyttä\nihmistä, ei kuin pöllöjä -- \n\nROUVA AHLBOM. Semmoiseen kuivaan, yksitoikkoiseen elämään! Jää toki\nennemmin tänne, onhan kaupungin elämä vallan toista. Saat käydä\ntanssista tanssiin, huvista huviin niin paljon kuin ikinä haluat.\n\nROUVA RANK. Ja olla oikeiden ihmisten seurassa.\n\nROUVA PENTTINEN. Siinä nyt kuulet, mitä muutkin sanovat.\n\nFANNY. Ei se auta. Minua ei pidätä mikään maailmassa. Hyvästi, mamma!\nAntakaa anteeksi! On niin vaikeata tehdä vasten teidän mieltänne.\n(Melkein itkussa.) Mutta minä en voi muuten. En voi!\n\nROUVA PENTTINEN. Herra Jumala -- hän aikoo tosiaan mennä! Penttinen,\nkäännypäs vähän tännekin päin. Näetkös, Fanny tekee lähtöä.\n\nPENTTINEN (hiukan humalassa). Mi-mi-mi-mihinkä?\n\nROUVA PENTTINEN. No, sinne Pöllismäelle, josta äsken oli puhe.\n\nFANNY. Hyvästi, pappa! Hyvästi! Minulla on kiire. Laiva kohta lähtee.\n\nROUVA PENTTINEN. Etkö sinä estä häntä, hyvä ihminen? Annatko hänen\nlähteä noin vaan?\n\nPENTTINEN. Ääh -- ei hän sinne mene! Sinua vaan narraa.\n\nROUVA PENTTINEN. Mutta näethän sinä!\n\nPENTTINEN. Ääh -- tulee takaisin -- viiden minutin päästä saat hänet\nsyliisi.\n\nFANNY. En minä tule takaisin, pappa. Elkää odottako turhaan. Hyvästi!\n(Menee.)\n\nROUVA PENTTINEN. Kas niin, nyt hän meni! Etkä sinä ole milläsikään? Voi,\nhyvä Jumala!\n\nPENTTINEN. Elä hätäile. Hän tulee takaisin aika hamppua.\n\nROUVA PENTTINEN. Ei tule, ei! Minä tiedän ettei hän tule, jos kerran\npääsee. (Juoksee vasemmalle, tempaa oven auki.) Riikka, Riikka,\nRiikka -- etkö sinä kuule, Jumalan luoma!\n\nRIIKKA (tulee juosten). Hyvä isä siunoo, mikä teäällä on hätänä?\n\nROUVA PENTTINEN. Pian, pian! Juokse rannalle ja tuo Vanny takaisin. Elä\nanna hänen mennä laivaan. Sano, -- sano, että minä täällä pyörryin -- että\npappa meni lääkäriä hakemaan.\n\nRIIKKA. Kyllä, kyllä! Että rouva pyörtyi että pappa -- \n\nROUVA PENTTINEN. Pappako? Kauppias, sinä tolvana.\n\nRIIKKA. Että kauppias pyörtyi -- \n\nROUVA PENTTINEN. Että kauppias meni lääkäriä hakemaan. Ja ala lapata\nnyt!\n\nRIIKKA. Että rouva pyörtyy -- (Juoksee pois.)\n\nROUVA PENTTINEN (huutaa hänen jälkeensä). Riikka, Riikka, kuule vielä -- \n\nRIIKKA (ulkoa). Hoi? Hoi?\n\nROUVA PENTTINEN. Huivin saat palkaksesi, jos tuot hänet takaisin.\n\nROUVA AHLBOM. Mikähän sille Fannylle oikeastaan tuli? Kun läksi noin\nsuinpäin -- \n\nROUVA LINDEMAN. Ettekö arvaa? Minä toki hoksasin heti paikalla!\n\nROUVA RANK. Niin Broberginko tähden?\n\nROUVA LINDEMAN. Tietysti! Kun näki, ettei Broberg hänestä huoli.\nHs -- hs -- \n\nROUVA PENTTINEN (tulee heidän luokseen). Mutta jos ei se Riikka saa\nhäntä takaisin, niin mikä tulee eteen? Ihan minä silloin kuolen ikävään.\nMitä tästä elämästä on ilman Vannya! (Itkun vaiheilla.)\n\nROUVA AHLBOM. Se oli hyvin pahasti tehty Fannylta, että noin vasten\nvanhempainsa tahtoa -- Enpä minä olisi uskonut hänestä semmoista.\n\nROUVA LINDEMAN. Kyllä -- jos hän olisi ollut minun tyttäreni, niin kyllä\nolisin hänelle näyttänyt. Vanhemmat häntä kouluttaneet ja kasvattaneet.\n\nROUVA RANK. Ja mikä hänellä oli hätänä täällä kodissaan? Sai kaikkea\nmitä vaan tahtoi -- ja omista vanhemmista lähtien kaikki häntä palvelivat\nkuin mitäkin fiiniä daamia.\n\nROUVA PENTTINEN (pyyhkien ja nenäänsä tyrskien). Niin, kyllä me häntä\nolemme pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, ei häneltä kielletty mitään\nmilloinkaan. (Kellon soittoa kuuluu.)\n\nROUVA PENTTINEN (keskeyttää itkunsa). Nyt soittavat. Kuinkahan mones\nkerta? Yks, kaks, kolme! Nyt se läksi laiva. Ukko, kuuletko, nyt se\nläksi?\n\nPENTTINEN. Ja kohta on Vanny täällä takaisin.\n\nROUVA PENTTINEN. Kunpa hän edes olisi! Niin, mitä minun pitikään sanoa?\nOlen vallan sekaisin päästäni.\n\nROUVA LINDEMAN. Ettei Fannylta ole kielletty mitään milloinkaan -- \n\nROUVA PENTTINEN. Niin, niin: ei ole kielletty mitään milloinkaan.\nSilmäteräni olisin hänelle antanut, jos hän sitä olisi vaatinut. Ja nyt\nhän yhtäkaikki meidät jätti -- \n\nPENTTINEN. Ei jättänyt, ei. Takaisin tulee -- ja minä -- minä annan hänelle\nheti rahat uuteen leninkiin. Valmiiksi otan jo rahat kukkarostani.\nPaljonko siihen tarvitaan?\n\nROUVA PENTTINEN (äkkiä lohdutettuna). Sata markkaa.\n\nPENTTINEN. Tuossa on sata viisikymmentä.\n\nROUVAT. Sata viisikymmentä!\n\nROUVA PENTTINEN (pistää kiireesti rahat taskuunsa). Parriisista!\nParriisista se tilataan. Nyt, kun se tyttö vaan joutuisi -- \n\nRIIKKA (tulee läähättäen). Myöhäistä, myöhäistä! Ho, ho, siunaa ja\nvarjele! Juoksin niin että syömmeni halkijaa.\n\nROUVA PENTTINEN. Myöhäistä! Ettäkö et ennättänyt? (Puhkee äänekkääseen\nitkuun.)\n\nRIIKKA. En ennättänyt. Laiva olj' jo hyvän matkaa rannasta. Eivätkä\nkuulleet, vaikka minä seisoin mäellä ja huusin minkä jaksoin: takais!\ntakais! mamma pyörtyi -- \n\nROUVA PENTTINEN (äkkiä tauoten itkusta, kiukustuneena). Mamma? -- Niinkö\nsinä sanoit?\n\nRIIKKA (hämillään). Niin -- niinhän se taisi minulta mennä siinä\nkiireessä -- \n\nROUVA PENTTINEN. Pöllö! Sinä häpäset meidät!\n\nPENTTINEN (ällistyneenä). Mitä? Menikö se Vanny sittenkin?\n\nROUVA PENTTINEN. Menihän se. (Puhkee taaskin itkuun.) Vanny jätti\nmeidät! Ei ole meillä Vannya enää!\n\nPENTTINEN (Harvasteesen, korvallistaan raapien). Saakeli soikoon! Kuka\nsitä olis uskonut?\n\n(Esirippu alas.)\n\n[1895].\n\n\n\n"]