[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK_Dg7GK6IHUs_KrBkDSKyTGUU9on5jjhD6N1oxO38x0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":39,"aiDescription":40,"preamble":41,"content":42},620,"Peukaloisen retket villihanhien seurassa","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"620-lagerlof-selma-peukaloisen-retket-villihanhien-seurassa","620__Lagerlöf_Selma__Peukaloisen_retket_villihanhien_seurassa",null,"lastenkirja",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[17],"nobel","fi",1906,1907,153549,921004,false,45052,[26,27,28,29,30,31],"Boys -- Juvenile fiction","Conduct of life -- Juvenile fiction","Fantasy literature","Geese -- Juvenile fiction","Kindness -- Juvenile fiction","Sweden -- Juvenile fiction",[33,34,35,36],"Children & Young Adult Reading","Novels","Science-Fiction & Fantasy","Nobel Prizes in Literature","\"Peukaloisen retket villihanhien seurassa\" by Selma Lagerlöf is a children's novel published in 1906-1907.\n\nWhen fourteen-year-old Nils Holgersson is mysteriously transformed, he embarks on an extraordinary journey across Sweden with a flock of wild geese. Originally commissioned as a geography textbook for Swedish schools, this tale blends adventure and education as young Nils discovers his country's landscapes, legends, and natural wonders from an entirely new perspective. The story has become a beloved classic of children's literature, translated into over forty languages. (This is an automatically generated summary.)",[],423,"Lagerlöfin klassikko kertoo Peukaloiseksi muuttuneesta Niilosta, joka matkustaa villihanhien selässä halki Ruotsin. Alun perin maantiedon oppikirjaksi kirjoitettu teos seuraa pojan kasvua ja seikkailuja luonnon keskellä. Matkan aikana hän oppii eläinten kieltä sekä vastuun ja avuliaisuuden merkitystä.","Selma Lagerlöfin 'Peukaloisen retket villihanhien seurassa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 620. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PEUKALOISEN RETKET VILLIHANHIEN SEURASSA\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEDELLINEN OSA\n\n      I. Poika\n           Kotihaltija\n           Villihanhet\n           Ruudukas vaatepalanen\n     II. Akka Kebnekaiselainen\n           Ilta\n           Yö\n           Hanhileikki\n    III. Villilintujen elämää\n           Övedsklosterin luona\n           Vitskövle\n           Talonpoikaistalossa\n     IV. Glimmingehus\n           Mustia rottia ja harmaita rottia\n           Haikara\n           Rotanpyytäjä\n      V. Suuri kurkitanssi Kullabergin vuorella\n     VI. Sadesäässä\n    VII. Portaat ja kolme askelmaa\n   VIII. Ronnebyn joella\n     IX. Karlskrona\n      X. Matka Öölantiin\n     XI. Öölannin eteläisin niemi\n    XII. Suuri perhonen\n   XIII. Lilla Karlson saari\n           Myrsky\n           Lampaat\n           Helvetinkuilu\n    XIV. Kaksi kaupunkia\n           Meren pohjalla oleva kaupunki\n           Elävä kaupunki\n     XV. Satu Smoolannista\n    XVI. Varikset\n           Saviastia\n           Varisten viemä\n           Tupa\n   XVII. Vanha talonpoikaisvaimo\n  XVIII. Tabergilta Huskvarnaan\n    XIX. Suuri lintujärvi\n           Jarro, heinäsorsa\n           Houkutuslintu\n           Järven laskeminen\n     XX. Ennustus\n    XXI. Sarkapiedin\n   XXII. Tarina Karrista ja Harmaaturkista\n           Kolmården\n           Karri\n           Harmaaturkin pako\n           Avuton\n           Nunnat\n           Suuri nunnasota\n           Kosto\n  XXIII. Kaunis puutarha\n   XXIV. Närkessä\n           Ysäterin Kaisa\n           Markkinoiden aatto\n    XXV. Jäidenlähtö\n   XXVI. Perinnönjako\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA\n\n  XXVII. Bergslagenissa\n XXVIII. Rautatehdas\n   XXIX. Taalainjoki\n    XXX. Parempi osa\n           Vanha kaivoskaupunki\n           Tarina Falunin kaivoksesta\n   XXXI. Valpurinmessu-ilta\n           Vanhan Kirstin kertomus\n  XXXII. Kirkot\n XXXIII. Vedenpaisumus\n           Pikkulinnut\n           Hjälstavikin joutsenet\n           Uusi kahlekoira\n  XXXIV. Taru Uplannista\n   XXXV. Upsalassa\n           Ylioppilas\n           Kevätjuhla\n           Koetus\n  XXXVI. Hienohöyhen\n           Veden päällä kelluva kaupunki\n           Sisarukset\n XXXVII. Tukholma\nXXXVIII. Gorgo, kotka\n           Tunturilaaksossa\n           Vankeudessa\n  XXXIX. Matka Gästriklannin yli\n           Kallisarvoinen vyö\n           Metsän päivä\n     XL. Päivä Helsinglannissa\n           Suuri vihreä lehti\n           Eläinten uudenvuoden yö\n    XLI. Medelbadissa\n   XLII. Aamu Ongermanlannissa\n           Leipä\n           Metsävalkea\n  XLIII. Vesterbotten ja Lapinmaa\n           Viisi tiedustelijaa\n           Vaeltava maa\n           Uni\n           Perille tulo\n   XLIV. Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti\n           Tauti\n           Pikku Matin hautajaiset\n    XLV. Lappalaisten luona\n   XLVI. Etelää kohti! Etelää kohti!\n           Ensimmäinen matkapäivä\n           Östbergin vuorella\n           Satu Jemtlannista\n  XLVII. Härjedalissa\n XLVIII. Vermlanti ja Dal\n   XLIX. Pieni herraskartano\n      L. Merenkarin aarre\n           Matkalla merelle\n           Villihanhien lahja\n     LI. Meren hopeaa\n    LII. Suuri herraskartano\n           Vanha herra ja nuori herra\n           Taru Länsi-Göötanmaasta\n           Laulu\n   LIII. Matka Vemmenhögiin\n    LIV. Holger Niilonpojan luona\n     LV. Jäähyväiset villihanhille\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA\n\n\n\n\nI\n\nPOIKA\n\n\n\nKotihaltija\n\n\nSunnuntaina maaliskuun 20. p:nä.\n\nOli kerran poika. Hän oli noin neljätoistavuotias, pitkä, liinatukka\nhuiskelo. Ei hänestä ollut juuri mihinkään: eniten häntä halutti maata\nja syödä, ja sitten häntä halutti tehdä pahoja.\n\nOlipa nyt sunnuntaiaamu ja pojan vanhemmat valmistautuivat lähtemään\nkirkkoon. Poika itse istui paitahihasillaan pöydän kulmalla ja\najatteli, kuinka hauskaa oli, että isä ja äiti menivät tiehensä ja että\nhän sai olla omin valtoineen pari tuntia. \"Nytpä voinkin ottaa naulasta\nisän haulikon ja ampua pamauttaa, eikä kukaan saa vihiä siitä\", hän\najatteli.\n\nMutta olipa melkein kuin isä olisi arvannut pojan ajatukset, sillä\njuuri ollessaan kynnyksellä lähtövalmiina hän pysähtyi ja sanoi\npojalle: \"Koska et tahdo tulla äidin ja minun kanssa kirkkoon, niin\nsaatat sinä ainakin lukea saarnan kotona. Lupaatko tehdä sen?\"\n\n\"Saatanhan tuon tehdä\", sanoi poika. Ja hän ajatteli, ettei tietenkään\nlukisi enempää kuin häntä halutti.\n\nPojasta näytti, ettei hän koskaan ollut nähnyt äitiä niin\nlähtötouhuissaan kuin nyt. Tuossa tuokiossa tämä oli seinähyllyn luona,\notti sieltä alas Lutherin postillan, asetti sen pöydälle ikkunan eteen\nja avasi päivän saarnan kohdalta. Hän avasi myöskin evankeliumikirjan\nja pani sen postillan viereen. Lopuksi hän veti pöydän eteen suuren\nnojatuolin, joka viime vuonna oli ostettu Vemmenhögin pappilan\nhuutokaupasta ja jossa muuten ei saanut istua kukaan muu kuin isä.\n\nPoika istui ja ajatteli, että turhaa vaivaa siinä äiti näki hänelle\npöytää kattaessaan, sillä ei hän aikonut lukea kuin sivun tai pari.\nMutta oli taas niinkuin isä olisi toisen kerran nähnyt hänen lävitseen,\nsillä hän tuli luo ja sanoi ankaralla äänellä: \"Muistakin lukea oikein\nja järjestään! Sillä kun me tulemme takaisin, kuulustelen sinulta\njok'ikisen sivun, ja jos olet hypännyt yli yhdenkin, niin ei sinun\nhyvin käy.\"\n\n\"Saarnassa on neljätoista ja puoli sivua\", sanoi äiti ikään kuin\ntäyttääkseen mitan. \"Saat istua heti paikalla lukemaan, jos mieli\nehtiäksesi kaikki.\"\n\nNäin sanottuaan he viimeinkin lähtivät, ja seisoessaan ovessa ja\nkatsellessaan heidän jälkeensä poika tunsi melkein kuin joutuneensa\nsatimeen. \"Nyt ne menevät ja ovat mielissään siitä, että keksivät\npistää minut istumaan saarnan ääreen koko siksi ajaksi kun ovat\npoissa\", hän ajatteli.\n\nMutta isä ja äiti eivät suinkaan olleet hyvillä mielin, vaan sen sijaan\nhyvinkin huolissaan. He olivat vaatimattomia pienviljelijöitä, joiden\nmaapalsta ei ollut paljoa suurempi kuin puutarhamaa. Muutettuaan tänne\neivät he ensi alkuun olleet voineet elättää kuin porsaan ja pari kanaa,\nmutta he olivat tavattoman ahkeria ja kunnon ihmisiä, ja nyt heillä oli\nsekä lehmiä että hanhia. He olivat tavattomasti vaurastuneet, ja\ntyytyväisinä ja iloisina he olisivat kulkeneet kirkkoon tänä kauniina\nsunnuntaiaamuna, ellei heidän olisi tarvinnut ajatella poikaa. Isä\nvalitti, että tämä oli veltto ja laiska: ei mitään hän ollut tahtonut\nkoulussa oppia, ja hän oli niin kelvoton, että hänet juuri ja juuri voi\npanna hanhia paimentamaan. Eikä äitikään kieltänyt, että tämä oli\ntotta, mutta enin oli äiti murheissaan siitä, että poika oli raju ja\npahankurinen, kovasydäminen eläimiä kohtaan ja ilkeä ihmisille.\n\"Poistakoon Jumala hänen pahuutensa ja antakoon hänelle toisen mielen!\"\nsanoi äiti. \"Muutoin hän tuottaa onnettomuutta sekä itselleen että\nmeille.\"\n\nPoika seisoi pitkän aikaa ja mietti, lukisiko hän saarnan vai\njättäisikö lukematta. Mutta sitten hän lopulta kuitenkin tuumi, että\ntaitaisi sentään olla parasta totella tällä kertaa. Hän istuutui\npappilan nojatuoliin ja alkoi lukea. Mutta kun hän vähän aikaa oli\npuoliääneen lukea mumissut, niin oli kuin olisi tuo mumina alkanut\nunettaa; ja hän huomasi päänsä nyökähtelevän.\n\nUlkona oli mitä ihanin kevätilma. Vuosi ei ollut vielä kuin maaliskuun\nkahdennessakymmenennessä, mutta poika asui Västra Vemmenhögin\npitäjässä, eteläisimmässä Skoonessa, ja siellä oli kevät jo\ntäysimmillään. Ei vielä vihertänyt, mutta ilma oli raikas ja kaikki\npyrki puhkeamaan. Vesi lirisi puroissa ja varsanjalkakukat kukkivat jo\nojanvarsilla. Pyökkimetsä tuolla taempana ikään kuin paisui ja\ntuuhistui hetki hetkeltä. Taivas oli korkea ja puhtaan sininen. Tuvan\novi oli avoinna, niin että ulkoa kuului sisään leivojen livertely.\nKanat ja hanhet käyskelivät pihamaalla, ja lehmät, tuntiessaan\nkevätilmaa karsinaansa, ammahtivat silloin tällöin.\n\nPoika luki ja pää nyökähteli ja hän taisteli unta vastaan. \"Ei, minä en\nsaa nukkua\", hän ajatteli, \"sillä silloin en pääse tämän päähän koko\nrupeamana.\"\n\nMutta ei aikaakaan, kun hän nukkui.\n\nHän ei tiennyt, oliko nukkunut vähän vai kauan, mutta hän heräsi\nsiihen, että kuuli pientä kolinaa takaansa.\n\nIkkunalaudalla ihan pojan edessä oli pieni kuvastin, johon näkyi\nmelkein koko huone. Samassa kun poika nyt kohotti päätään, sattuivat\nhänen silmänsä kuvastimeen, ja silloin hän näki, että äidin arkun kansi\noli avattu.\n\nÄidillä oli näet suuri, raskas tamminen, raudoitettu arkku, jota ei\nsaanut avata kukaan muu kuin hän itse. Siinä äiti talletti kaiken,\nminkä oli perinyt äidiltään ja josta hän oli erityisen tarkka. Siinä\noli pari vanhaa talonpoikaisnaisen punaverkaista, lyhytliivistä pukua,\njoissa oli paltetut helmat ja helmillä koristettu rintaläpsä. Siinä oli\nkiilloitettuja ja silitettyjä valkeita päähineitä ja raskaita\nhopeasolkia ja käätyjä. Eivät nykyiset ihmiset halunneet kulkea\nsemmoisiin pukeutuneina, ja äiti oli usein aikonut muuttaa rahaksi nuo\nvanhat tavarat, mutta ei sitten kuitenkaan ollut hennonut.\n\nNyt näki poika kuvastimesta ihan selvään, että arkun kansi oli avoinna.\nHän ei voinut ymmärtää, kuinka se oli mahdollista, sillä äiti oli\nsulkenut arkun ennen lähtöään. Ei ollut äiti milloinkaan jättänyt\narkkua avoimeksi, kun poika oli kotona.\n\nPoikaa oikein kammotti. Häntä alkoi pelottaa, että varas oli hiipinyt\ntupaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, istui vain hiljaa ja tuijotti\nkuvastimeen.\n\nSiinä istuessaan ja odottaessaan, että varas tulisi näkyviin, hän alkoi\narvella ja ihmetellä, mikä musta varjo oikein sattui arkun kanteen. Hän\nkatsoi ja katsoi eikä ollut uskoa silmiään. Mutta tuo, mikä alussa\nnäytti varjolta, selveni selvenemistään, ja pian hän huomasi, että se\noli jotakin todellista. Totta tosiaan, haltijahan se siinä istui ja\nratsasti kahdareisin arkun reunalla.\n\nPoika oli kyllä kuullut haltijoista puhuttavan, mutta ei ollut koskaan\nosannut kuvitella, että ne voisivat olla niin pieniä. Se ei ollut kuin\nkämmenen korkuinen, tuo, joka istui arkun reunalla. Hänellä oli vanhat,\nkurttuiset, parrattomat kasvot, ja hän oli sonnustautunut mustaan\npitkään takkiin ja polvihousuihin; ja päässä hänellä oli leveälierinen,\nmusta lakki. Hyvin siro ja hieno hän oli, kaulassa ja ranteissa oli\nvalkoiset pitsit ja kengissä soljet ja sukkanauhat oli solmittu\nruseteille. Hän oli ottanut arkusta kirjaillun läpsän ja istui ja\nkatseli tuota vanhanaikaista kapinetta niin hartaasti, ettei huomannut\npojan heränneen.\n\nPoika hämmästyi aika tavalla nähdessään haltijan, mutta ei pelästynyt\nkovinkaan. Oli mahdotonta pelätä ketään noin pientä. Ja koska haltija\nistui siinä niin omissa ajatuksissaan, ettei kuullut eikä nähnyt, tuumi\npoika, että olisi hauskaa tehdä hänelle pieni kepponen, sysätä hänet\narkkuun ja paiskata kansi kiinni hänen päälleen tai muuta semmoista.\n\nMutta niin rohkea ei poika kuitenkaan ollut, että olisi uskaltanut\nkoskettaa häntä käsillään, vaan alkoi katsella, eikö tuvassa olisi\nmitään, jolla voisi pudottaa hänet salaa. Hänen katseensa kulki\nmakuusohvasta laskupöytään ja pöydästä uuniin. Hän katseli patoja ja\nkahvipannuja, jotka olivat hyllyllä uunin vieressä, katsoi oven suussa\nolevaa vesisäiliötä ja kapustoita ja veitsiä ja haarukoita ja vateja ja\nlautasia, joita näkyi raollaan olevasta kaapin ovesta. Hän katseli isän\nhaulikkoa, joka riippui seinällä Tanskan kuningasperheen kuvien\nvieressä, ja pelargonioita ja verenpisaroita, jotka kukkivat ikkunalla.\nKaikkein viimeksi hänen silmänsä sattuivat vanhaan kärpäshaaviin, joka\nriippui ikkunanpielessä.\n\nTuskin hän oli huomannut kärpäshaavin, kun jo tempaisi sen käteensä,\nhyppäsi ylös ja pyyhkäisi sillä pitkin arkun reunaa. Häntä ihmetytti\nitseäänkin hyvä onnensa. Hän tuskin ymmärsi, miten oli käynyt, mutta\nhän oli kuin olikin saanut haltijan haaviinsa. Se raukka makasi pitkän\nhaavin pohjalla pää alaspäin eikä päässyt pystyyn.\n\nEnsin poika ei laisinkaan tiennyt, mitä tekisi saaliilleen. Sen varan\nhän kuitenkin piti, että heilutti haaviaan edestakaisin estääkseen\nhaltijaa kiipeämästä siitä pois.\n\nHaltija alkoi puhua ja pyysi hyvin kauniisti, että pääsisi vapaaksi.\nSanoi tehneensä heille hyvää monen vuoden kuluessa; ei häntä pitäisi\nnoin pahoin pidellä. Jos nyt poika päästäisi hänet pois, niin poika\nsaisi lahjaksi vanhan taalarin rahan, hopealusikan ja kultarahan, joka\noli yhtä suuri kuin hänen isänsä hopeakello.\n\nPojan mielestä tämä ei ollut paljon tarjottu, mutta hänen oli käynyt\nniin, että kun hän oli saanut haltijan valtaansa, hän oli alkanut sitä\npelätä. Hän huomasi joutuneensa tekemisiin semmoisen kanssa, joka oli\nhänestä vierasta ja kamalaa ja joka ei kuulunut hänen maailmaansa, ja\nhän oli hyvillään, kun pääsi siitä.\n\nHän suostui sentähden heti kauppaan ja pysähdytti haavin, että haltija\nvoisi ryömiä siitä ulos. Mutta kun haltija oli melkein pääsemäisillään\nhaavista, tuli poika ajatelleeksi, että hänen olisi pitänyt vaatia\nsiltä isoja rikkauksia ja kaikenlaista muuta hyvää. Ainakin olisi hänen\nollut pantava se ehto, että haltijan olisi pitänyt iskeä saarna hänen\npäähänsä. \"Kylläpä olin tyhmä, kun päästin hänet vapaaksi!\" hän\najatteli ja alkoi puistaa haavia saadakseen haltijan siihen uudestaan\nputoamaan.\n\nMutta samassa kun poika sen teki, sai hän niin kauhean korvapuustin,\nettä luuli päänsä palasiksi menevän. Hän lensi ensin yhteen seinään ja\nsitten toiseen, lopuksi hän vaipui maahan ja jäi siihen tajuttomana\nmakaamaan.\n\nKun hän heräsi, hän oli yksin tuvassa. Hän ei nähnyt jälkeäkään\nhaltijasta. Arkun kansi oli kiinni ja kärpäshaavi riippui tavallisella\npaikallaan ikkunan pielessä. Ellei hän olisi tuntenut, kuinka oikeaa\nposkea kirveli korvapuustin jäljiltä, hän olisi ollut taipuvainen\nuskomaan, että kaikki oli ollut unta. \"Olkoonpahan kuinka tahansa, niin\nainakin isä ja äiti väittävät, ettei se ollut muuta kuin unta\", hän\najatteli. \"Eivät ne ainakaan anna saarnasta mitään anteeksi haltijan\ntähden. Parasta, että istuudun taas lukemaan.\"\n\nMutta lähtiessään kävelemään pöydän luo hän pani merkille ihmeellisen\nseikan. Eihän voinut mitenkään olla niin, että tupa olisi kasvanut.\nMutta mistä johtui, että hänen piti kulkea niin monta askelta enemmän\nkuin tavallisesti, tullakseen pöydän luo? Ja mitä oli tapahtunut\ntuolille? Se ei näyttänyt suuremmalta kuin äsken, mutta hänen piti\nensin nousta jalkain välissä olevalle poikkipuulle ja vasta sitten\nkiivetä päästäkseen istuimelle. Ja samalla tavalla oli käynyt pöydän.\nHän ei voinut nähdä pöydän yli kiipeämättä käsinojalle.\n\n\"Mitä ihmettä tämä on?\" sanoi poika. \"Onko haltija lumonnut sekä\nnojatuolin että pöydän ja tuvan?\"\n\nPostilla oli pöydällä ja entisensä näköinen, mutta jotenkin hullusti\noli senkin laita, koska hän ei voinut ylettyä siitä sanaakaan lukemaan\nnousematta ihan kirjan itsensä päälle.\n\nHän luki pari riviä, mutta silloin hän sattui katsahtamaan ylös. Hänen\nsilmänsä sattuivat peiliin, ja silloin häneltä pääsi huudahdus: \"Kas,\nsiinä on vielä toinen!\"\n\nSillä peilistä hän näki ihan selvään pienen pikkaraisen pojan naskalin,\njolla oli suippolakki ja nahkahousut.\n\n\"Tuohan on puettu aivan kuin minäkin!\" hän sanoi ja löi kämmeniään\nyhteen hämmästyksestä. Mutta silloin hän näki, että pojan naskali\npeilissä teki samoin.\n\nHän alkoi kiskoa tukkaansa ja nyppiä käsivarsiaan ja pyörähdellä, ja\nsamassa teki sitä perässä se, joka näkyi peilissä.\n\nPoika juoksi peilin ympäri pari kertaa nähdäkseen, seisoiko sen takana\npiilossa jokin pikku mies. Mutta ei hän sen takaa ketään löytänyt, ja\nsilloin hän alkoi vapista kauhusta. Sillä nyt hän ymmärsi, että haltija\noli hänet loihtinut ja että tuo pieni naskali, jonka kuvan hän näki\npeilistä, oli hän itse.\n\n\n\nVillihanhet\n\n\nPoika ei ollut mitenkään uskoa, että oli muuttunut haltijaksi. \"Se on\nkai vain unta ja kuvittelua\", hän ajatteli. \"Jos odotan pari hetkeä,\nniin muutun kyllä takaisin ihmiseksi.\"\n\nHän asettui peilin eteen ja sulki silmänsä. Hän avasi ne vasta parin\nminuutin kuluttua ja toivoi silloin kaiken jo palautuneen ennalleen.\nMutta eipä ollutkaan; hän oli ja pysyi yhtä pienenä. Muuten hän oli\nentisensä kaltainen, aivan semmoinen kuin oli ollut ennenkin. Valkoinen\nliinatukka ja kesakot nenän päällä ja paikat nahkahousuissa ja reiät\nsukissa, kaikki oli niinkuin ennenkin, se vain eroa, että kaikki oli\npienentynyttä.\n\nEi, ei tässä ollut mitään apua seisomisesta ja odottamisesta, sen hän\nhuomasi. Täytyi koettaa jotakin muuta. Ja viisainta, mitä hän\nmielestään voisi tehdä, oli etsiä käsiinsä haltija ja sopia sen kanssa.\n\nHän hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä. Hän etsi tuolien ja kaappien\ntakaa ja sohvan alta ja uunin takaa. Vieläpä hän ryömi pariin\nrotanreikäänkin, mutta ei vain löytänyt haltijaa.\n\nEtsiessään hän itki ja pyysi ja lupasi jos jotakin. Ei koskaan hän\nsöisi enää sanaansa kenellekään, ei koskaan hän enää olisi ilkeä, ei\nkoskaan hän nukkuisi saarnaa lukiessaan. Jos hän vain pääsisi takaisin\nihmiseksi, niin hänestä tulisi ihmeen hyvä, siivo ja tottelevainen\npoika. Mutta vaikka hän olisi luvannut mitä hyvänsä, niin se ei\nauttanut yhtään mitään.\n\nYht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että äiti oli sanonut pikku väen\nasuvan navetassa, ja hän päätti heti mennä sinne katsomaan, eikö sieltä\nlöytäisi haltijaa. Oli onni, että tuvan ovi oli raollaan, sillä hän ei\nolisi ulottunut lukkoon sitä avatakseen; mutta nyt hän pääsi ulos\nesteettömästi.\n\nTultuaan porstuaan hän rupesi etsimään puukenkiään, sillä huoneessa hän\noli tietysti kulkenut sukkasillaan. Hän ihmetteli, kuinka voisi panna\njalkaansa suuret, kömpelöt puukengät, kun jo samassa näki pienet kengät\nkynnyksen vieressä. Kun hän huomasi, että haltija oli pitänyt huolta\nhänen kenkiensäkin muuttamisesta, kävi hänen mielensä vieläkin\nmurheellisemmaksi. Näkyi olevan tarkoitus, että tätä surkeutta tulisi\nkestämään kauan.\n\nVanhalla tammilaudalla, joka oli porstuan oven edessä, hyppeli\nvarpunen. Tuskin se oli huomannut pojan, kun se alkoi huutaa: \"Katsos\nNiilo hanhipoikaa! Katsos Peukaloista! Katsos Niilo Holgerinpoika\nPeukaloista!\"\n\nHeti käänsivät sekä hanhet että kanat katseensa poikaan, ja siitä\nsyntyi kauhea kaakatus. \"Kukkelikuu\", kiekui kukko, \"se on parahiksi\nhänelle, kukkelikuu, hän on repinyt minua heltasta!\" -- \"Ka, ka, ka, se\noli parahiksi hänelle!\" huusivat kanat, eikä huutamisesta tullut\nloppua. Hanhet juoksivat tiheään ryhmään ja pistivät päänsä yhteen ja\nkysyivät: \"Kuka on mahtanut tuon tehdä? Kuka on mahtanut tuon tehdä?\"\n\nMutta merkillisintä oli tässä se, että poika ymmärsi, mitä ne sanoivat.\nHän hämmästyi niin, että jäi portaille seisomaan ja kuuntelemaan. \"Se\nmahtaa johtua siitä, että minut on loihdittu haltijaksi\", hän sanoi.\n\"Sentähden minä ymmärrän lintujen kieltä.\"\n\nHänestä oli sietämätöntä, kun kanat eivät lakanneet hokemasta, että se\noli parahiksi hänelle. Hän heitti kiven niitä kohti ja huusi: \"Suunne\nkiinni, senkin ilkiöt!\"\n\nMutta hän oli unohtanut, ettei hän enää ollut semmoinen, jota kanojen\nolisi tarvinnut pelätä. Kanat karkasivat häntä vastaan ja asettuivat\nhänen ympärilleen ja huusivat yhä: \"Ka, ka, ka, se oli parahiksi\nsinulle! Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle!\"\n\nPoika koetti päästä pakoon, mutta kanat juoksivat perässä ja huusivat,\nniin että häneltä oli korvat haljeta. Tuskinpa hän olisi niistä koskaan\npäässyt, ellei kissa olisi ilmaantunut pihalle. Niin pian kuin kanat\nnäkivät kissan, ne vaikenivat eivätkä näyttäneet ajattelevan muuta kuin\nmatojen penkomista.\n\nPoika juoksi heti kissan luo. \"Rakas Mirri\", hän sanoi, \"sinähän tiedät\nkaikki loukot ja piilopaikat tässä talossa. Ole nyt hyvä ja sano\nminulle, mistä minä löytäisin haltijan.\"\n\nKissa ei vastannut heti. Hän istahti, kiversi häntänsä kauniisti\njalkojen eteen ja tuijotti poikaan. Se oli suuri, musta kissa, jolla\noli valkoinen pilkku rinnassa. Sileä karva kiilteli auringon\npaisteessa. Kynnet olivat piilossa, silmät olivat tasaisen harmaat,\nkeskellä vain pieni, kaitainen rako. Kissa näytti oikein siivolta ja\nhyvänsuovalta.\n\n\"Kyllä minä tiedän, missä haltija asuu\", hän sanoi pehmeällä äänellä.\n\"Mutta ei ole sanottu, että minä tahdon sen sinulle ilmaista.\"\n\n\"Rakas Mirri, kuule, sinun pitää auttaa minua\", sanoi poika. \"Etkö näe,\nkuinka hän on loihtinut minut!\"\n\nKissa aukaisi vähän silmiään, niin että vihreä ilkeys alkoi vähän\nnäkyä. Hän kehräsi ja hyrräsi hyvästä mielestä ennen kuin vastasi.\n\"Pitäisikö minun ehkä auttaa sinua sentähden, että vähän väliä olet\nminua hännästä kiskonut?\" hän sanoi viimein.\n\nSilloin poika suuttui ja unohti ihan, kuinka pieni ja voimaton hän nyt\noli. \"Voin minä sinua vieläkin hännästä kiskoa\", hän sanoi ja juoksi\nkissaa päin.\n\nSamassa oli kissa niin muuttunut, että poika tuskin osasi uskoa sitä\nsamaksi eläväksi. Jok'ikinen karva sen ruumiissa seisoi pystyssä. Selkä\noli köyryssä, jalat olivat pidenneet, kynnet repivät maata, häntä oli\nkäynyt lyhyeksi ja paksuksi, korvat kääntyneet taaksepäin, suu sähisi,\nsilmät seisoivat suurina päässä ja leiskuivat punaista tulta.\n\nPoika ei tahtonut antaa mokoman kissan pelottaa itseään, vaan astui\nvielä askelen eteenpäin. Mutta silloin kissa teki hyppäyksen, osui\nsuoraan pojan päälle, kaatoi hänet kumoon ja asettui hänen päälleen,\netukäpälät rinnan päällä ja kita avoinna kurkun kohdalla.\n\nPoika tunsi, kuinka kynnet tunkivat liivien ja paidan läpi ihoon ja\nkuinka terävät etuhampaat kutittivat hänen kurkkuaan. Hän huusi apua,\nminkä kurkustaan kykeni.\n\nMutta kukaan ei tullut hätään ja hän luuli totisesti jo viimeisen\nhetkensä tulleen. Silloin hän tunsi, että kissa veti kyntensä sisään ja\npäästi kurkun puristuksesta.\n\n\"No niin\", hän sanoi, \"olkoon täksi kerraksi, annan sinun nyt mennä\näitisi tähden, joka minua ruokkii. Tahdoin vain, että tietäisit\nkummallako meistä on valta.\"\n\nSen sanottuaan kissa meni tiehensä ja näytti yhtä sileältä ja\nlaupiaalta kuin äsken tullessaan. Poika oli niin häpeissään, ettei\nsanonut sanaakaan, vaan riensi navettaan etsimään haltijaa.\n\nSiellä oli vain kolme lehmää. Mutta kun poika tuli sisään, syntyi siinä\nsemmoinen mylvintä ja melu, että niitä hyvin olisi voinut luulla olevan\nkolmekymmentäkin. \"Muu, muu, muu!\" ammui Ruusu. \"Onpa toki hyvä, että\non oikeutta maailmassa.\"\n\n\"Muu, muu, muu!\" säestivät kaksi muuta. Hän ei voinut kuulla, mitä ne\nsanoivat, niin ne huusivat toistensa kilvalla.\n\nPoika olisi tahtonut kysyä, missä haltija oli, mutta ei voinut saada\nääntänsä kuuluville siksi, että lehmät olivat aivan suunniltaan. He\nkäyttäytyivät niin kuin heidän oli tapana aina silloin, kun hän päästi\nvieraan koiran navettaan. He potkivat takajaloillaan, pudistelivat\nkytkyitään, käänsivät päänsä ulospäin ja tapailivat häntä sarvillaan.\n\n\"Tule tänne vain sinä\", sanoi Ruusu, \"niin saat potkun, jota et ikänäsi\nunohda!\"\n\n\"Tulehan tänne\", sanoi Kulta-Lilja, \"niin saat tanssia sarvieni\npäällä!\"\n\n\"Tule tänne, niin saat tuntea, miltä maistui, kun nakkasit minua\npuukengällä, niinkuin tapasi oli tehdä kesällä\", karjui Tähdikki.\n\n\"Tule tänne, niin saat maksun ampiaisesta, jonka päästit korvaani!\"\nmölisi Kulta-Lilja.\n\nRuusu oli heistä vanhin ja viisain ja hän oli kaikista äkäisin. \"Tule\ntänne\", hän sanoi, \"että saan antaa sinulle maksun kaikista niistä\nkerroista, kun olet riuhtaissut lypsinjakkaran äitisi alta, ja kaikista\nniistä jalkakammeista, joita olet pannut hänen eteensä, kun hän on\nkantanut maitokiuluja, ja kaikista niistä kyynelistä, joita hän on\ntäällä sinun tähtesi vuodattanut!\"\n\nPoika tahtoi sanoa heille katuvansa sitä, että oli ollut heille paha ja\ntästä lähtien tahtovansa aina olla hyvä, jos he vain sanoisivat\nhänelle, missä haltija oli. Mutta lehmät eivät kuulleet häntä. Ne\ntelmivät yhä, ja häntä alkoi pelottaa, että niistä joku saisi\nriuhtaistuksi itsensä irti, niin että hänestä oli viisainta hiipiä\nnavetasta pois.\n\nKun hän pääsi ulos, oli hänen mielensä melko lailla masentunut. Hän\nymmärsi nyt, ettei kukaan talossa tahtoisi auttaa häntä löytämään\nhaltijaa. Ja vähän kai tuo taitaisi auttaa, jos hänet löytäisikin.\n\nHän kiipesi leveälle kiviaidalle, joka kulki tarhan ympäri ja jonka\npäällä kasvoi orjantappuroita ja karhunmarjapensaita. Siihen hän\nistuutui miettimään, kuinka hänen kävisi, jos ei hänestä enää ihmistä\ntulisikaan. Kyllä kai siinä alettaisiin ihmetellä, kun isä ja äiti\ntulisivat kirkosta kotiin, ja kyllä tätä päiviteltäisiin koko maassa,\nja kansaa tulisi sekä Östra Vemmenhögistä että Torpista ja Skurupista;\nkoko Vemmenhögin kihlakunnasta tultaisiin häntä katsomaan. Ja kuka\ntietää, ehkä isä ja äiti ottaisivat hänet mukaansa ja näyttelisivät\nhäntä markkinoilla.\n\nOli kauheata sitä ajatella. Hän olisi kernaimmin suonut, ettei kukaan\nihminen enää koskaan saisi häntä nähdä. Kauheata, kuinka onneton hän\noli! Ei kukaan tässä maailmassa ollut niin onneton kuin hän. Eihän hän\nollut enää ihminen, vaan epäluoma.\n\nHän alkoi vähitellen käsittää, mitä merkitsi, ettei hän enää ollut\nihminen. Hänet oli nyt erotettu kaikesta. Ei hän voinut leikkiä muiden\npoikien kanssa, ei voinut ottaa torppaa haltuunsa vanhempiensa jälkeen,\neikä hän milloinkaan voisi saada ainoaakaan tyttöä menemään kanssaan\nnaimisiin.\n\nHän istui ja katseli kotiaan. Se oli pieni, valkoiseksi maalattu,\nristikkopuusta tehty talo, ja se oli kuin painunut maahan korkean,\njyrkän olkikaton painosta. Ulkohuoneetkin olivat pienet, ja peltotilkut\nolivat niin kaitaiset, että hevonen tuskin voi kääntyä niillä. Mutta\nvaikka paikka olikin pieni ja köyhä, se oli kuitenkin aivan liian hyvä\nhänelle. Ei hän nyt voinut vaatia itselleen parempaa asuntoa kuin\njonkin kolon navetan lattian alta.\n\nOli ihmeen kaunis ilma. Kaikkialla hänen ympärillään porisi ja puhkeili\nja viserteli. Mutta hän oli vaipunut syvään suruun. Ei hän enää koskaan\nvoisi mistään iloita.\n\nEi koskaan hän ollut nähnyt taivasta niin sinisenä kuin tänään. Ja\nmuuttolintuja lensi lentämistään. Ne tulivat ulkomailta ja ne olivat\nmatkustaneet Itämeren yli, ohjaten kulkuaan suoraan Smyge Hukia kohti,\nja nyt ne olivat matkalla pohjolaan. Niitä oli kai monta eri lajia,\nmutta hän ei tuntenut muita kuin villihanhet, jotka tulivat lentäen\nkahdessa pitkässä, kiilamaisesti yhtyvässä rivissä.\n\nUseita hanhiparvia oli jo kulkenut ohi. Ne lensivät korkealla, mutta\nhän kuuli kuitenkin, kuinka ne huusivat: \"Nyt mennään tuntureille! Nyt\nmennään tuntureille!\"\n\nKun villihanhet näkivät kesyt hanhet pihamaalla tepastelemassa, he\nlaskeutuivat maata kohti ja huusivat: \"Tulkaa mukaan! Tulkaa mukaan!\nNyt mennään tuntureille!\"\n\nKesyt hanhet eivät voineet olla kurottelematta päätään ja\nkuuntelematta. Mutta he vastasivat varsin järkevästi: \"Meidän on hyvä\nniinkuin on, meidän on hyvä niinkuin on!\"\n\nOli, kuten sanottu, ihmeen ihana päivä, ja ilma cli niin raitis ja\nkevyt, että mahtoi olla ilo siinä lentää. Ja kuta useampi parvi\nvillihanhia lensi ohi, sitä levottomammaksi kesyt hanhet kävivät. Pari\nkertaa he räpyttivät siipiään niinkuin heitä olisi haluttanut lähteä\nmukaan. Mutta silloin sanoi aina vanha hanhimuori: \"Älkää nyt olko\nhulluja! Nuo saavat nähdä nälkää ja vilua.\"\n\nJoukossa oli nuori hanhikukko, jossa tuo huutaminen oli herättänyt\noikean matkahalun. \"Jos vielä tulee parvi, niin minä lähden mukaan\",\nhän sanoi.\n\nTuli uusi parvi ja huusi niinkuin muut. Silloin kirkaisi nuori\nhanhikukko:\n\n\"Odottakaa! Odottakaa! Minä tulen!\"\n\nHän levitti siipensä ja kohosi ilmaan, mutta oli niin tottumaton\nlentämään, että putosi takaisin maahan.\n\nVillihanhet lienevät kuitenkin kuulleet hänen huutonsa. He kääntyivät\nja lensivät hiljaa takaisin nähdäkseen tulisiko hän.\n\n\"Odottakaa! Odottakaa!\" hän huusi ja yritti uudelleen.\n\nKaiken tämän poika kuuli kiviaidalla loikoessaan. \"Olisi suuri\nvahinko\", hän ajatteli, \"jos tuo suuri hanhikukko menisi tiehensä.\nOlisi suuri suru isälle ja äidille, jos hän olisi poissa, kun he\ntulevat kirkosta.\"\n\nTätä ajatellessaan hän taaskin ihan unohti, että oli pieni ja voimaton.\nHän hyppäsi aidaltaan suoraan hanhiparveen ja kietaisi kätensä\nhanhikukon kaulaan. \"Sinä olet lentämättä tiehesi siinä\", hän huusi.\n\nMutta juuri samassa oli hanhikukko huomannut, kuinka hänen olisi\nmeneteltävä päästäkseen kohoamaan maasta. Hän ei voinut pysäyttää\nitseään pudistaaksensa poikaa pois, vaan tämä sai seurata mukana\nilmaan.\n\nSiinä kohottiin niin nopeasti, että poika kauhistui. Ennen kuin hän\nehti yrittää irroittaa käsiään hanhikukon kaulasta, oli tämä jo niin\nkorkealla, että hän olisi murskautunut kuoliaaksi, jos olisi\npudottautunut maahan.\n\nAinoa, mitä hän voi tehdä päästäkseen parempaan asentoon, oli se, että\nkoetti keinotella itseään ylös hanhen selkään. Ja sinne hän\nkimpuroikin, vaikkei suinkaan vaivattomasti. Eikä ollut helppoa\npysytellä sileällä selälläkään, räpyttävien siipien välissä. Hänen piti\nmolemmin käsin tarrautua syvälle höyheniin ja untuviin, ettei putoaisi\nalas.\n\n\n\nRuudukas vaatepalanen\n\n\nPojan pää meni niin pyörälle, ettei hän pitkään aikaan tiennyt tuon\ntaivaallista. Ilma vinkui ja vihelsi häntä vastaan, siivet suhisivat ja\nhöyhenissä kohisi kuin myrsky ikään. Kolmetoista hanhea lenteli hänen\nympärillään, kaikki räpyttivät ja kaakattivat. Maailma pyöri hänen\nsilmissään, ja hänen korvissaan humisi. Hän ei tiennyt, lensivätkö he\nkorkealla vaiko alhaalla, eikä sitä minne he menivät.\n\nViimein hän tuli sen verran tajuihinsa, että ymmärsi välttämättömäksi\nottaa selkoa siitä, mihin hanhet veivät häntä. Mutta sepä ei ollutkaan\nniin helppoa, sillä hän ei tiennyt, kuinka saisi rohkeutta katsoa alas.\nHän oli aivan varma siitä, että hänen päätään alkaisi huimata, jos hän\nkoettaisi. Viimein hän kuitenkin pakottautui katsahtamaan maahan.\n\nVillihanhet eivät lentäneet aivan korkealla sentähden, että vastatullut\nvieras ei voinut hengittää kaikkein ohuimmassa ilmassa. Hänen tähtensä\nhe myöskin lensivät hiukan hitaammin kuin tavallisesti.\n\nKatsahtaessaan alas näytti pojasta, että hänen allensa oli levitettynä\nsuuri huivi, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin ja suuriin\nruutuihin.\n\n\"Mihin ihmeeseen minä nyt olen joutunut?\" kummaili hän.\n\nHän ei nähnyt muuta kuin ruutua ruudun vieressä. Muutamat olivat\nvinoja, muutamat suunnikkaanmuotoisia, mutta kaikkialla oli kulmia ja\nsuoria reunoja. Ei mikään ollut pyöreätä, ei mikään väärää.\n\n\"Mikä se on tuo suuri ruudukas vaatepalanen, jota minä katselen?\" sanoi\npoika itsekseen, odottamatta, että kukaan vastaisi.\n\nMutta hanhet, jotka lensivät hänen ympärillään, huusivat heti: \"Peltoja\nja niittyjä! Peltoja ja niittyjä!\"\n\nSilloin hän ymmärsi, että tuo suuri ruudukas vaatepalanen oli laakea\nSkoonen maa, jonka yli hän kulki. Ja hän alkoi ymmärtää, kuinka se voi\nnäyttää niin moniväriseltä ja ruudukkaalta. Nuo heleänvihreät ruudut\nhän ensiksi tunsi: ne olivat ruispeltoja, jotka oli kylvetty viime\nsyksynä ja jotka olivat pysyneet vihreinä lumen alla. Keltaisen harmaat\nruudut olivat sänkipeltoja, joissa viime kesänä oli kasvanut viljaa,\nruskeahkot olivat vanhoja apilasvainioita, ja mustat olivat tyhjiä\njuurikasmaita tai kynnettyjä kesantoja. Ruskeat keltareunaiset olivat\nvarmaan pyökkimetsiä, sillä keskellä metsää kasvavat suuret puut olivat\nniissä talvella paljaat, mutta pienet pyökit, jotka kasvavat metsän\nreunassa, pysyttävät kuivat, kellastuneet lehtensä kevääseen saakka.\nOli myös mustia ruutuja, joiden keskessä oli harmaata: ne olivat\nsuuria, yhteen rakennettuja taloja, joiden katot olivat mustat ja\npihamaat kivetyt. Ja sitten oli ruutuja, jotka olivat keskeltä vihreitä\nja joiden reunat olivat ruskeita: ne olivat puutarhoja, joissa nurmi\nalkoi vihertää, vaikka pensaat ja puut ympärillä vielä olivat ruskealla\nkaarnalla.\n\nPoika ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka ruudukasta kaikki\noli.\n\nMutta kun hanhet kuulivat hänen nauravan, he huusivat kuin toruen:\n\"Hedelmällistä ja hyvää maata. Hedelmällistä ja hyvää maata.\"\n\nPoika oli jo käynyt totiseksi. \"Että vielä voit nauraa sinä\", hän\najatteli, \"sinä, joka olet joutunut kauheimpaan, mihin ihminen voi\njoutua.\"\n\nHän pysyttelihe totisena vähän aikaa, mutta sitten hän taas tuli\nnaurahtaneeksi.\n\nMitä enemmän hän oli tottunut ratsastukseen ja menon vauhtiin, niin\nettä jo kykeni ajattelemaan muutakin kuin miten pysyisi hanhen selässä,\nsitä enemmän hän alkoi huomata, kuinka täynnä ilma oli lintuparvia,\njotka lensivät pohjoista kohti. Se oli yhtä huutamista ja hoilaamista\nparvesta toiseen. \"Vai niin, että olette tekin tänään tulleet yli\",\nhuusivat muutamat. \"Niinpä olemme\", vastasivat hanhet. \"Kuinka luulette\nolevan kevään laita?\" -- \"Ei lehteäkään puissa ja vesi kylmää\njärvissä\", tuli vastaukseksi.\n\nKun hanhet lensivät erään paikan yli, jossa oli kesyä siipikarjaa\nulkona, he huusivat: \"Mikä on talon nimi? Mikä on talon nimi?\" Silloin\nkukko ojensi kaulansa ja vastasi:\n\n\"Talon nimi on Pikku-Pelto nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin\nennenkin.\"\n\nUseampia tupia sanottiin kyllä omistajainsa nimen mukaan niinkuin on\ntapana Skoonessa, mutta sen sijaan, että olisivat vastanneet, että tämä\noli Pietari Matinpojan tai Ola Bonpojan tupa, keksivät kukot nimiä,\njotka heidän mielestään sopivat paremmin. Ne, jotka asuivat köyhissä\ntorpissa ja pikkupaikoissa, huusivat: \"Tämän talon nimi on Puutekylä.\"\nJa ne, jotka asuivat kaikkein köyhimmissä, huusivat: \"Tämän talon nimi\non Tyhjälä, Tyhjälä, Tyhjälä.\"\n\nSuuret, vauraat talonpoikaistalot saivat kauniita nimiä kukoilta,\nniinkuin Onnenpelto, Munamäki, Rahala.\n\nMutta herraskartanojen kukot olivat liian ylpeitä keksiäkseen jotakin\nleikillistä, he vain huusivat ja kiekuivat semmoisella voimalla kuin\nolisivat tahtoneet äänensä kuulumaan aina aurinkoon asti. \"Tämä on\nDybekin herraskartano. Nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin ennenkin.\"\n\nJa vähän kauempana seisoi muuan ja huusi: \"Tämä on Svaneholm. Koko\nmaailma sen tietää.\"\n\nPoika huomasi, että hanhet eivät lentäneet suoraan eteenpäin. Ne\nleijailivat sinne tänne yli koko Söderslättin tasangon ikään kuin\nolisivat olleet iloissaan siitä, että olivat taas Skoonessa ja olisivat\ntahtoneet tervehtiä joka taloa.\n\nNe tulivat paikkaan, jossa oli suuria jykeviä rakennuksia ja korkeita\nsavutorvia ja niiden ympärillä joukko pienempiä huoneita. \"Tämä on\nJordebergan sokeritehdas\", huusivat kukot. \"Jordebergan sokeritehdas.\"\n\nPoika säpsähti istuessaan hanhen selässä. Hänenhän olisi pitänyt tuntea\ntämä paikka. Se ei ollut kaukana hänen kodistaan, ja täällä hän jo\nviime vuonna oli ollut hanhipaimenena. Mutta oli kyllä niin, ettei\nmikään ollut oikein näköistään, kun sitä katseli näin ylhäältäpäin.\n\nJa ajatteles, ja ajatteles! Oosa hanhityttö ja Pikku Matti, jotka\nolivat hänen tovereitaan viime vuonna! Poika olisi tahtonut tietää,\nkulkivatko he täällä vielä. Ja mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat\naavistaneet, että hän lensi korkealla heidän päänsä päällä?\n\nJordeberga häipyi sitten näkyvistä ja he kulkivat Svedalaan ja\nSkabersjöhön ja takaisin yli Börringenin luostarin ja Häckebergan.\nPoika sai nähdä tänä yhtenä päivänä enemmän kuin oli nähnyt ennen koko\nelinaikanaan.\n\nKun villihanhet tapasivat kesyjä hanhia, oli heillä kaikkein hauskinta.\nHe lensivät silloin hyvin hitaasti ja huusivat: \"Nyt mennään\ntuntureille! Tuletteko mukaan? Tuletteko mukaan?\"\n\nMutta kesyt hanhet vastasivat: \"Talvi on vielä maassa. Olette liian\naikaisin liikkeellä. Palatkaa takaisin! Palatkaa takaisin!\"\n\nVillihanhet laskeutuivat alas, jotta ääni kuuluisi paremmin, ja\nhuusivat: \"Tulkaa mukaan, niin opetamme teitä lentämään ja uimaan.\"\n\nSiitä kesyt hanhet suuttuivat eivätkä vastanneet.\n\nMutta villihanhet laskeutuivat vielä alemma, niin että melkein hipoivat\nmaata, ja sitten he kohosivat niin nuolen nopeasti, kuin olisivat\nkauheasti säikähtäneet. \"Oi joi joi!\" huusivat he. \"Eiväthän ne\nolleetkaan hanhia. Nehän olivat vain lampaita.\"\n\nMaassa olijat raivostuivat ja huusivat: \"Kuula teihin sattukoon,\njok'ainoaan, jok'ainoaan!\"\n\nKun poika kuuli kaiken tämän leikinlaskun, hän nauroi. Silloin hän\nmuisti, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja nyt hän itki. Mutta hetken\npäästä hän taas nauroi.\n\nEi koskaan hän ollut mennyt niin hyvää vauhtia, vaikka hän aina oli\nmielellään ratsastanut nopeasti ja hurjasti. Eikä hän tietysti koskaan\nollut ajatellut, että ylhäällä ilmassa voisi tuntua niin raittiilta\nkuin siellä tuntui ja että sinne kohoaisi maasta niin hyvä mullan ja\npihkan tuoksu. Eikä hän ollut ajatellut sitäkään, miltä tuntuisi kulkea\nnäin korkealla maasta. Mutta oli niinkuin olisi lentänyt pois suruista\nja murheista kaikenmoisista, mitä vain ajatella voi.\n\n\n\n\nII\n\nAKKA KEBNEKAISELAINEN\n\n\n\nIlta\n\n\nSuuri kesy hanhikukko, joka oli seurannut villihanhia ilmaan, oli hyvin\nylpeä siitä, että sai lentää edestakaisin Söderslättin yli villihanhien\nseurassa ja tehdä kesyistä pilaa. Mutta kuinka onnellinen hän olikin,\nei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että häntä iltapäivällä alkoi\nuuvuttaa. Hän koetti hengittää syvempään ja liikuttaa siipiään\nnopeammin, mutta sittenkin hän jäi useita hanhenpituuksia muita\njäljemmäksi.\n\nKun ne hanhet, jotka lensivät viimeisinä, huomasivat, että kesy hanhi\nei voinut seurata mukana, he alkoivat huutaa sille hanhelle, joka kulki\nkiilan kärjessä ja johti kulkuetta: \"Akka Kebnekaiselainen!\" -- \"Mikä\nhätänä?\" kysyi johtajahanhi. \"Valkoinen jää perään. Valkoinen jää\nperään.\" -- \"Sanokaa, että on helpompi lentää nopeasti kuin hitaasti\",\nhuusi johtajahanhi ja painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.\n\nHanhikukko koetti kyllä seurata neuvoa ja lisätä vauhtia, mutta siitä\nhän uupui niin, että vaipui leikattujen piilipuiden latvojen tasalle,\njotka reunustivat peltoja ja niittyjä.\n\n\"Akka! Akka! Akka Kebnekaiselainen!\" huusivat silloin ne, jotka\nlensivät viimeisinä ja huomasivat, kuinka tukalassa tilanteessa toinen\noli. \"Mitä te nyt taas tahdotte?\" kysyi silloin johtajahanhi ja hänen\näänensä kuulosti kauhean kärttyiseltä. \"Valkoinen vaipuu maahan.\nValkoinen vaipuu maahan.\" -- \"Sanokaa hänelle, että on helpompi lentää\nylhäällä kuin alhaalla\", huusi johtajahanhi. Eikä hän hiljentänyt\nvähääkään vauhtiaan, vaan painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.\n\nHanhikukko koetti seurata tätäkin neuvoa, mutta kun hän yritti kohota\nkorkeuteen, hän hengästyi niin, että rinta oli haljeta.\n\n\"Akka! Akka!\" huusivat silloin ne, jotka lensivät viimeisinä. \"Ettekö\nvoi antaa minun lentää rauhassa?\" kysyi johtajahanhi, ja se vaikutti\nvielä kärsimättömämmältä kuin ennen. \"Valkoinen kohta putoaa. Valkoinen\nkohta putoaa.\" -- \"Sanokaa hänelle, että se, joka ei jaksa seurata\nmukana, saa palata kotiinsa!\" huusi johtajahanhi. Eikä hänelle suinkaan\njuolahtanut mieleenkään hiljentää vauhtia, vaan hän painalsi eteenpäin\nniinkuin ennenkin.\n\n\"Vai niin, vai niinkö on laita\", sanoi hanhikukko. Hän ymmärsi samassa,\nettä villihanhilla ei ollut ajatustakaan ottaa häntä mukaansa Lappiin.\nNe olivat vain leikillä houkutelleet hänet mukaansa.\n\nHäntä harmitti aika tavalla, että voimat nyt pettivät eikä hän saanut\nnäyttää noille maankulkijoille, että kesykin hanhi saattaa johonkin\nkelvata. Ja kaikista harmillisinta oli, että hän oli joutunut yhteen\nAkka Kebnekaiselaisen kanssa. Sillä vaikka hän olikin kesy hanhi, hän\noli kuitenkin kuullut puhuttavan johtajahanhesta, jonka nimi oli Akka\nja joka oli lähes sadan vuoden vanha. Häntä pidettiin niin suuressa\narvossa, että kaikkein parhaiden villihanhien oli tapana liittyä hänen\nseuraansa. Mutta kukaan ei halveksinut kesyjä hanhia niinkuin Akka ja\nhänen parvensa, ja mielellään hän olisi tahtonut näyttää heille, että\nhän oli heidän vertaisensa.\n\nHän lensi hiljaa muiden perässä ja mietti itsekseen, kääntyisikö vai\njatkaisi. Silloin sanoi yht'äkkiä tuo peukalopää, jota hän kantoi\nselässään: \"Kuuleshan, Martti hanhikukko, sinä kai ymmärrät, että\nsinun, joka et koskaan ennen ole lentänyt, on mahdotonta seurata\nvillihanhia aina Lappiin saakka. Etkö käänny kotiin, ennen kuin itsesi\nturmelet?\"\n\nMutta tuo peukaloinen oli pahinta, mitä hanhikukko tiesi, ja tuskin hän\noli käsittänyt, ettei se raukka uskonut hänen voivan tehdä tuota\nmatkaa, kun hän jo päätti kestää. \"Jos sinä vielä sanot sanankaan, niin\nminä heitän sinut ensimmäiseen savikuoppaan, jonka yli kuljemme\", hän\nsanoi ja sai samassa suuttumuksestaan semmoiset voimat, että alkoi\nlentää melkein yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista muista.\n\nKauan hän ei kuitenkaan olisi voinut jatkaa tällä tavalla, mutta sitä\nei tarvittukaan, sillä nyt laski aurinko nopeasti ja juuri auringon\nlaskiessa hanhet painautuivat suoraan maahan. Ja ennen kuin poika ja\nhanhikukko tiesivätkään, he olivat tulleet Vombsjön rannalle.\n\n\"On kai tarkoitus yöpyä tähän\", ajatteli poika ja hyppäsi hanhen\nselästä.\n\nHän seisoi kaitaisella hiekkarannalla, ja hänen edessään oli sangen\nsuuri järvi. Järvi oli ruman näköinen, sillä se oli melkein kokonaan\njääkuoren peitossa, joka oli mustunut ja epätasainen ja täynnä\nhalkeamia ja reikiä, niinkuin kevätjää tavallisesti on. Jää veteli\nkyllä viimeisiä virsiään. Se oli jo irti maasta ja sen ympärillä oli\nleveä vyö mustaa, kirkasta vettä. Mutta siinä se kuitenkin vielä oli ja\nuhosi ympärilleen kylmyyttä ja talven kaameutta.\n\nToisella puolen järveä näkyi olevan aukeata ja valoisaa seutua, mutta\nsiinä, mihin hanhet olivat laskeutuneet, oli synkkää kuusimetsää. Ja\nnäytti siltä kuin olisi kuusimetsällä ollut voimaa sitoa talvi itseensä\nkiinni. Muualla kaikkialla oli maa paljaana, mutta havuisten\nkuusenoksien alla oli lunta, joka oli sulanut ja jäätynyt, niin että se\noli kovaa kuin lasi.\n\nPojasta tuntui kuin hän olisi tullut erä- ja talvimaahan, ja häntä\nalkoi pelottaa niin, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa täyttä\nkurkkua.\n\nHänen oli nälkä. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Mutta mistä\nhän saisi ruokaa? Maaliskuussa ei kasva mitään syötävää maassa eikä\npuissa.\n\nNiin, mistä hän saisi ruokaa ja kuka antaisi hänelle yösijaa, ja kuka\nvalmistaisi hänelle vuoteen, ja kuka lämmittäisi häntä takkansa\nääressä, ja kuka suojelisi häntä pedoilta? Sillä nyt oli aurinko\nlaskenut, ja järvi alkoi huokua kylmää ja taivaalta laskeutui pimeyttä\nja hämärän kintereillä tuli kaameutta ja metsästä alkoi kuulua ritinää\nja ratinaa.\n\nPoissa oli nyt pojan ylhäällä ilmassa tuntema iloinen mieli, ja\nhädissään hän alkoi katsella matkatovereitaan. Eihän hänellä ollut\nketään, johon turvautuisi.\n\nSilloin hän näki, että hanhikukon laita oli vielä kehnommin kuin hänen.\nSe makasi samalla paikalla mihin oli laskeutunut ja näytti siltä kuin\nolisi tehnyt kuolemaa. Kaula oli retkallaan maata pitkin, silmät olivat\nkiinni ja hengitys oli vain hiljaista sihinää.\n\n\"Rakas Martti hanhikukko\", sanoi poika, \"koeta saada jotakin juotavaa.\nEihän veteen ole kuin pari askelta.\"\n\nMutta hanhikukko ei hievahtanutkaan.\n\nPoika oli kyllä ollut ennen maailmassa ilkeä hanhikukolle ja kaikille\nmuille eläimille, mutta hänestä tuntui kuin hanhikukko olisi ollut\nhänen ainoa turvansa, ja hän alkoi hirveästi pelätä kadottavansa hänet.\nHän alkoi heti survia ja työntää häntä saadakseen hänet alas veteen.\nHanhikukko oli suuri ja raskas, niin että siinä oli pojalla aikamoinen\ntyö, mutta viimein hän onnistui.\n\nHanhikukko tuli veteen pää edellä. Hetken aikaa hän makasi hiljaa\nliejussa, mutta pian hän pisti päänsä ylös, pudisti veden silmistään ja\npäristi. Sitten hän ui ylpeästi ruohikkoon.\n\nVillihanhet olivat jo vedessä ennen häntä. Niin pian kuin he olivat\nlaskeutuneet alas ilmasta, he olivat rientäneet veteen. Eivät olleet\nvälittäneet hanhikukosta eivätkä hänen kannettavastaan. He olivat\nkylpeneet ja puhdistautuneet, ja nyt he särpivät itseensä\npuolimädännyttä vesiheinää ja vesiapilasta.\n\nValkoinen hanhikukko sattui huomaamaan pienen ahvenen. Hän otti sen\nnopeasti kiinni, ui rantaan kantaen sitä ja asetti sen pojan eteen.\n\"Siinä saat palkkasi siitä, että autoit minut veteen\", hän sanoi.\n\nEnsimmäisen kerran koko päivänä poika sai kuulla ystävällisen sanan.\nHän tuli niin iloiseksi, että olisi tahtonut kietoa kätensä hanhikukon\nkaulaan, mutta ei tullut sitä tehneeksi. Ja lahjastakin hän tuli\niloiseksi. Ensin hänestä tuntui kuin hänen olisi ollut mahdotonta syödä\nraakaa kalaa, mutta sitten hänen kuitenkin teki mielensä koettaa.\n\nHän tunnusteli, oliko tuppiveitsi tullut mukaan, ja aivan oikein, se\nriippui takana housun napissa, vaikka oli niin pienentynyt, ettei ollut\ntulitikkua suurempi. No, saattoihan sillä suomustaa ja perata kalan,\neikä kestänyt kauan, ennen kuin ahven oli syöty.\n\nKun poika oli ravittu, hän häpesi sitä, että oli voinut syödä raakaa\nkalaa. \"Näkyy, etten ole enää ihminen, vaan oikea haltija\", hän\najatteli.\n\nPojan syödessä hanhikukko seisoi hänen vieressään koko ajan, ja kun hän\noli nielaissut viimeisen palan, hanhi sanoi hiljaa: \"Niin nyt kävi,\nettä jouduimme ylpeiden hanhien seuraan, jotka halveksivat kaikkia\nkesyjä lintuja.\" -- \"Niin, olen kyllä huomannut sen\", poika sanoi. --\n\"Olisi ollut suuri kunnia minulle, jos olisin voinut seurata heitä aina\nLappiin saakka ja näyttää heille, että kesy hanhikin voi kelvata\njohonkin.\" -- \"Ni-iin\", sanoi poika ja venytteli sanaa, sillä ei\nhänkään uskonut, että hanhikukko siinä onnistuisi, mutta hän ei\ntahtonut kuitenkaan sanoa vastaankaan. -- \"Mutta minä en usko voivani\ntulla toimeen itsekseni sellaisella matkalla\", sanoi hanhikukko, \"ja\nminä olisin kysynyt, etkö sinä tahtoisi seurata mukana ja auttaa\nminua.\"\n\nPoika ei tietysti ollut muuta ajatellut kuin palata kotiin niin pian\nkuin suinkin, ja hän hämmästyi niin, ettei tiennyt mitä vastaisi. \"Minä\nluulin, että olimme vihamiehiä, sinä ja minä\", hän sanoi. Mutta sen\nnäkyi hanhikukko kokonaan unohtaneen. Hän muisti vain, että poika juuri\noli pelastanut hänen henkensä.\n\n\"Minun kai pitäisi palata kotiin isän ja äidin luo\", poika tuumi. --\n\"Minä kyllä vien sinut aikanaan heidän luokseen takaisin\", sanoi\nhanhikukko. \"En jätä sinua, ennen kuin voin laskea sinut kotikynnyksesi\neteen.\"\n\nPoika ajatteli, että olisi parasta olla näyttäytymättä vanhemmille\nvielä jonkin aikaa. Hän ei ollut taipumaton ehdotukseen, ja hän aikoi\njuuri sanoa suostuvansa siihen, kun kuuli kovan kohauksen takaansa.\nVillihanhet olivat nousseet järvestä kaikki yht'aikaa ja pudistivat\nvettä päältään. Sitten he järjestyivät pitkään riviin ja tulivat,\njohtajahanhi etunenässä, heidän luokseen.\n\nKun valkoinen hanhikukko katseli villihanhia, ei hänen ollut oikein\nhyvä olla. Hän oli odottanut, että he olisivat enemmän kesyjen hanhien\nnäköisiä ja että he tuntuisivat hänestä enemmän sukulaisilta. He olivat\npaljoa pienempiä kuin hän, eikä kukaan heistä ollut valkoinen, vaan he\nolivat kaikki harmaita ja vähän ruskealle vivahtavia. Ja heidän\nsilmänsä melkein pelottivat häntä. Ne olivat keltaiset ja loistivat\nniinkuin niiden takana olisi tuli palanut. Hanhikukkoa oli aina\nopetettu, että oli sopivinta kulkea hiljaa ja hyllytellen, mutta nämä\neivät näkyneet voivan kävellä, vaan kulkivat puolijuoksua. Mutta enin\nhäntä pelotti nähdessään heidän jalkansa. Ne olivat suuret ja\njalkapohjat olivat kuluneet ja repaleiset. Näki selvään, ettei\nvillihanhilla ollut koskaan aikaa katsoa mihin astuivat. He eivät\nkoskaan kiertäneet. He olivat hyvin siroja ja hyvässä kunnossa, mutta\njaloista näki, että he olivat köyhiä erämaan lapsia.\n\nHanhikukko tuskin ennätti kuiskata pojalle: \"Vastaa nyt pian\npuolestasi, mutta älä sano kuka olet\", kun ne jo olivat luona.\n\nVillihanhet seisoivat heidän edessään ja niiailivat kauloillaan monta\nkertaa, ja hanhikukko teki samalla tavalla vielä useamman kerran kuin\nhe. Kun oli tarpeeksi tervehditty, sanoi johtajahanhi: \"Nyt tahtoisimme\nkuulla, keitä te olette.\"\n\n\"Eihän minusta ole paljoa puhuttavaa\", sanoi hanhikukko. \"Olen syntynyt\nSkanörissä viime keväänä. Syksyllä minut myytiin Holger Niilonpojalle\nVästra Vemmenhögiin, ja siellä olen ollut siitä pitäen.\" -- \"Et näy\nolevan sukua suurta\", sanoi johtajahanhi. \"Mikä sitten tekee sinut niin\nylpeäksi, että tahdot päästä villihanhien seuraan?\" -- \"Voihan olla,\nettä tahdon näyttää teille villihanhille, että me kesytkin johonkin\nkelpaamme\", sanoi hanhikukko. -- \"Niin, hyväpä olisi, jos voisit sen\nmeille näyttää\", sanoi johtajahanhi. \"Olemme jo nähneet, kuinka taitava\nolet lentämään, mutta sinä olet ehkä taitavampi muussa urheilussa.\nVoihan olla, että olet etevä uimari.\" -- \"Ei ole siitäkään kehumista\",\nsanoi hanhikukko. Hän luuli huomanneensa, että johtajahanhi jo oli\npäättänyt lähettää hänet kotiin, eikä välittänyt siitä kuinka vastaisi.\n\"En ole koskaan uinut pitemmältä kuin savihaudan yli\", hän jatkoi. --\n\"Sitten mahdat olla mainio juoksija\", sanoi johtajahanhi. -- \"En ole\nkoskaan nähnyt kesyn hanhen juoksevan, enkä ole sitä itsekään\nyrittänyt\", sanoi hanhikukko ja teki asian pahemmaksi kuin se olikaan.\n\nSuuri valkoinen odotti nyt saavansa kuulla johtajan sanovan, ettei hän\nmitenkään voisi ottaa häntä mukaansa. Hän hämmästyi kovin kun kuuli:\n\"Sinä vastaat rohkeasti kysymyksiin, ja siitä jolla on rohkeutta voi\ntulla hyvä matkatoveri, vaikka olisikin alussa kokematon. Mitäs\nsanoisit siitä, jos jäisit joukkoomme pariksi päiväksi, että saamme\nnähdä mihin kelpaat?\" -- \"Siihen olen hyvin tyytyväinen\", sanoi\nhanhikukko ja oli oikein hyvillään.\n\nSitten johtajahanhi osoitti nokallaan ja sanoi: \"Mutta kuka on tuo,\njoka on mukanasi? Tuommoista en ole koskaan ennen nähnyt.\" -- \"Hän on\nminun toverini\", sanoi hanhikukko. \"Hän on ollut hanhipaimen kaiken\nelinaikansa. Hänestä on kyllä oleva apua matkalla.\" -- \"Niin,\nsaattaahan tuo olla hyvä kesylle hanhelle\", vastasi villi. \"Miksi häntä\nkutsut?\" -- \"Hänellä on useita nimiä\", sanoi hanhikukko epäröiden eikä\ntiennyt, mitä vastaisi, sillä hän ei tahtonut ilmaista, että pojalla\noli ihmisen nimi. \"Niin, hänen nimensä on Peukaloinen\", hän sanoi\nviimein. -- \"Onko hän haltijain sukua?\" kysyi johtajahanhi. -- \"Mihin\naikaan teillä villihanhilla on tapana asettua levolle?\" sanoi\nhanhikukko nopeasti ja koetti päästä vastaamasta viimeiseen\nkysymykseen. \"Minun silmäni menevät itsestään kiinni tähän aikaan\npäivästä.\"\n\nOli helppo huomata, että se hanhi, joka puhui hanhikukon kanssa, oli\nhyvin vanha. Koko höyhenpuku oli jäänharmaa ilman mustia juovia. Pää\noli suurempi, sääret olivat paksummat ja jalat kuluneemmat kuin\nkenenkään muun. Höyhenet olivat kankeat, hartiat ryhmyiset ja kaula\nhieno. Kaikki se oli iän työtä. Silmiin vain ei ollut ikä mitään\nvaikuttanut. Ne loistivat kirkkaammin, ikään kuin nuorekkaammin kuin\nkenenkään muun.\n\nHän kääntyi nyt ylpeästi hanhikukon puoleen. \"Tiedä nyt, hanhikukko,\nettä minä olen Akka Kebnekaiselainen ja että se, joka lentää lähinnä\nminua, oikealla puolellani, on Yksi Vassijaurelainen, ja se joka lentää\nvasemmalla puolellani, on Kaksi Nuoljalainen. Tiedä myöskin, että\ntoinen oikean puolen hanhi on Kolme Sarjektjakkolainen ja toinen\nvasemmanpuolen hanhi Neljä Suappavaaralainen, ja heidän takanaan\nlentävät Viisi, joka on kotoisin Oviksfjällenistä, ja Kuusi,\nSjangelista. Ja tiedä, että nämä, samoin kuin ne kuusi hanhea, jotka\nlentävät viimeisinä, kolme oikealla ja kolme vasemmalla puolella, ovat\ntunturihanhien parasta sukua. Älä sinä pidä meitä maankulkijoina, jotka\nliittyvät kenen seuraan tahansa, äläkä sinä luule, että annamme\nkenenkään semmoisen nukkua kanssamme, joka ei tahdo sanoa, mistä\nsuvusta hän on lähtöisin.\"\n\nKun Akka, johtajahanhi, näin puhui, astui poika äkkiä esiin. Häntä oli\nsurettanut, että hanhikukko, joka vastasi niin reippaasti omasta\npuolestaan, antoi niin vältteleviä vastauksia, kun oli hänestä kysymys.\n\"En tahdo pitää salassa kuka olen\", hän sanoi. \"Nimeni on Niilo\nHolgerinpoika ja minä olen mäkitupalaisen poika, ja aina tähän päivään\nasti olen minä ollut ihminen, mutta tänään aamupäivällä --.\"\n\nEdemmäksi poika ei päässyt, sillä ei kukaan häntä enää kuullut. Tuskin\nhän oli sanonut olevansa ihminen, kun johtajahanhi peräytyi kolme\naskelta taaksepäin ja muut vielä enemmän. Ja he ojensivat kaulansa\nhäntä kohti ja sähisivät äkäisesti...\n\n\"Tuota olen epäillyt aina siitä alkaen, kun näin sinut ensin tässä\nrannalla\", sanoi Akka. \"Ja nyt mene pian tiehesi! Me emme kärsi ihmisiä\nseurassamme.\"\n\n\"Eihän toki liene mahdollista, että te villihanhet voisitte pelätä\ntuommoista, joka on noin pieni\", sanoi hanhikukko. \"Huomenna hän\nvarmaan lähtee kotiinsa, mutta yötä antanette hänen toki olla\nkanssanne. Ei kukaan meistä voi vastata siitä, että annamme tuommoisen\nraukan viettää yönsä yksin kärppien ja kettujen uhkaamana.\"\n\nVillihanhi tuli nyt lähemmäksi, mutta näkyi selvään, että hänen oli\nvaikea voittaa pelkoaan. \"Minua on opetettu pelkäämään kaikkea, mikä\nihmisen nimeä kantaa, olkoon sitten suurta tai pientä\", hän sanoi.\n\"Mutta jos sinä, hanhikukko, vastaat tämän puolesta, ettei hän tee\nmeille mitään pahaa, niin jääköön hän sitten yöksi luoksemme. Mutta\nminä pelkään, että yösijamme ei miellytä sinua eikä häntä, sillä me\naiomme asettua nukkumaan tuolle irtonaiselle jäälle.\" Akka kyllä\najatteli, että tuo alkaisi arveluttaa hanhikukkoa. Mutta tämä ei ollut\nmillänsäkään. \"Te olette viisaita, kun ymmärrätte valita niin\nturvallisen nukkumapaikan\", hän sanoi.\n\n\"Mutta sinä vastaat siitä, että hän huomenna lähtee kotiinsa.\" --\n\"Silloin täytyy minunkin jättää teidät\", sanoi hanhikukko. \"Olen\nluvannut olla häntä jättämättä.\" -- \"On omassa vallassasi lentää minne\ntahdot\", sanoi johtajahanhi.\n\nSen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi jään yli, ja villihanhet\nseurasivat häntä toinen toisensa perästä.\n\nPoikaa suretti, että hänen Lapin-matkastaan ei voisi tulla mitään, ja\nsitten häntä pelotti kylmä yösija. \"Tämä käy yhä pahemmaksi,\nhanhikukko\", hän sanoi. \"Ensiksikin me palellumme kuoliaiksi jäällä.\"\n\nMutta hanhikukko oli hyvällä tuulella. \"Ei hätää mitään\", hän sanoi.\n\"Keräähän nyt pian kokoon pehkuja ja ruohoa niin paljon kuin jaksat\nkantaa.\"\n\nKun pojan syli oli täynnä kuivaa ruohoa, tarttui hanhikukko häntä\nkaulukseen, nosti hänet ylös ja lensi jäälle, jossa villihanhet jo\nnukkuivat nokka siiven alla.\n\n\"Levitä ruoho jäälle, että minulla on jotakin, jonka päällä voin seisoa\nenkä jäädy kiinni. Auta sinä minua, niin minä autan sinua\", sanoi\nhanhikukko.\n\nPoika teki niin, ja niin pian kuin hän oli valmis, tarttui hanhi häntä\nvielä kerran kaulukseen ja pisti hänet siipensä alle. \"Siinä sinulla\npitäisi olla hyvä ja lämmin nukkua\", hän sanoi ja painoi siivellään,\nettei poika liukuisi alas.\n\nPoika oli niin untuvain peitossa, ettei voinut vastata, mutta lämmin ja\nhyvä hänen oli maata, ja väsynyt hän oli ja tuossa tuokiossa hän\nnukkui.\n\n\n\nYö\n\n\nOn vanha totuus, että jää on aina petollista ja ettei siihen ole\nvähääkään luottamista. Keskellä yötä muuttautui Vombsjön irtain jää\nniin, että se eräästä paikasta joutui koskettamaan rantaa. Tapahtui nyt\nniin, että Smirre, kettu, joka siihen aikaan asui järven itäpuolella\nÖvedsklosterin puistossa, huomasi tuon paikan ollessaan yöllisellä\nmetsästysretkellään. Smirre oli nähnyt villihanhet jo illalla, mutta ei\nollut odottanut voivansa päästä heihin käsiksi. Hän lähti nyt heti\njäälle.\n\nKun Smirre oli hanhia aivan lähellä, livetti hänen jalkansa niin, että\nkynnet vähän rapsahtivat jäähän. Hanhet heräsivät ja räpäyttivät\nsiivillään heittäytyäkseen ilmaan. Mutta Smirre oli heitä nopeampi. Hän\nheittihe eteenpäin niinkuin nakattuna, tarttui muuatta hanhea\nsiipipankkoon ja hyökkäsi takaisin rantaan päin.\n\nMutta tänä yönä eivät villihanhet olleet yksin jäällä, vaan heidän\nmukanaan oli ihminen, vaikkakin pieni. Poika oli herännyt siitä, että\nhanhikukko oli levittänyt siipensä. Hän oli pudonnut jäälle ja jäänyt\nsiihen istumaan unenpöpperössä. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään kaikesta\nlevottomuudesta, ennen kuin oli nähnyt matalajalkaisen pienen koiran\njuoksevan pois jään yli hanhi suussa.\n\nPoika juoksi heti jäljestä ottaakseen hanhen tuolta koiralta. Hän kuuli\nkyllä hanhikukon huutavan jälkeensä: \"Varo itseäsi, Peukaloinen! Varo\nitseäsi!\" -- \"Mutta noin pientä koiraa ei minun toki tarvinne pelätä\",\najatteli poika ja syöksyi eteenpäin.\n\nVillihanhi, jota Smirre kettu laahasi perässään, kuuli pojan puukenkien\nläiskeen jäätä vasten, ja hän uskoi tuskin korviaan. \"Aikooko tuo\nnaskali ottaa minut ketulta?\" hän ihmetteli. Vaikka hänen tilansa\nolikin niin surkea, alkoi syvällä hänen kurkussaan kaakattaa niin\nhauskasti, että oli melkein niinkuin hän olisi nauranut.\n\n\"Kyllä se heti paikalla kaatuu johonkin jään halkeamaan\", ajatteli\nhanhi.\n\nMutta vaikka yö olikin pimeä, poika näki selvästi kaikki halkeamat ja\nreiät jäässä, ja hän teki rohkeita hyppäyksiä niiden yli. Se johtui\nsiitä, että hänellä nyt oli haltijain hyvät yösilmät ja että hän voi\nnähdä pimeässä. Hän näki sekä järven että rannat niin selvästi kuin jos\nolisi ollut päivä.\n\nSmirre kettu hyppäsi jäältä maihin, mutta juuri silloin kun hän pyrki\nylös rantatörmää, huusi poika: \"Pane alas hanhi, sen rakkari!\" Smirre\nei tiennyt, kuka huusi; se ei joutanut katsahtamaan taakseen, vaan\nkiihdytti yhä kulkuaan.\n\nKettu meni nyt suuria komeita pyökkejä kasvavaan metsään, ja poika\nseurasi mukana ollenkaan ajattelematta, että häntä voisi uhata mikään\nvaara. Sitä vastoin hän koko ajan ajatteli, kuinka ylenkatseellisesti\nvillihanhet olivat ottaneet hänet eilen illalla vastaan, ja hän halusi\nkernaasti osoittaa heille, että ihminen kuitenkin on hiukan enemmän\narvoinen kuin mikään muu jumalan luoma.\n\nKerta toisensa perästä hän huusi tuolle koiralle, saadakseen hänet\npäästämään irti saaliinsa. \"Mikä koira sinä olet, joka et häpeä\nvarastaa kokonaista hanhea?\" hän sanoi. \"Pane se hetikohta maahan,\nmuuten saat nähdä, millaisen selkäsaunan saat. Pane se maahan, muuten\nminä puhun isännällesi, miten sinä käyttäydyt!\"\n\nKun Smirre kettu huomasi, että häntä luultiin selkäsaunaa pelkääväksi\nkoiraksi, se oli hänestä niin hassua, että hän oli vähällä päästää\nhanhen. Smirre oli suurryöväri, joka ei tyytynyt pyydystelemään vain\nrottia ja hiiriä pelloilta, vaan uskalsi tulla aina taloihin saakka\nvarastamaan kanoja ja hanhia. Hän tiesi olevansa pelätty koko seudulla.\nNoin hullua ei hän ollut kuullut sitten kuin penikkana ollessaan.\n\nMutta poika juoksi niin, että hänestä näytti siltä kuin paksut pyökit\nolisivat liukuneet takaperin hänen ohitseen, ja hän läheni Smirreä.\nViimein hän oli häntä niin lähellä, että sai hännästä kiinni. \"Nyt minä\notan sinulta sittenkin hanhen\", hän huusi ja piti vastaan minkä voi.\nMutta hän oli liiaksi voimaton pysäyttääkseen Smirren. Kettu tempoi\nhäntä mukanaan niin, että kuivat pyökinlehdet tuiskusivat ympärillä.\n\nMutta nyt näkyi Smirre päässeen selville siitä, kuinka vaaraton se oli,\njoka seurasi häntä. Hän pysähtyi, pani hanhen maahan ja asettui sen\npäälle etujalkoineen, ettei se voisi lentää tiehensä. Hänen piti juuri\npuraista hanhelta kurkku poikki, mutta sitä ennen hän ei malttanut olla\nvähän härnäämättä poikaa. \"Juokse pian kantelemaan isännälle, sillä nyt\nminä puraisen hanhen kuoliaaksi\", hän sanoi.\n\nKovin poika hämmästyi nähdessään, miten terävä kuono ja kuinka käheä ja\näkäinen ääni sillä koiralla oli, jota hän oli seurannut. Mutta samalla\nhäntä myös niin suututti se, että kettu teki hänestä pilaa, ettei hän\najatellutkaan pelästyä. Hän tarttui lujemmin kiinni häntään, ponnisti\njaloillaan puunjuuresta, ja juuri kun kettu aukaisi kitansa hanhen\nkurkun päällä, hän tempaisi minkä suinkin voi. Smirre hämmästyi siitä\nniin, että antoi vetää itseään pari askelta, ja villihanhi pääsi\nvapaaksi. Hän lensi raskaasti ylöspäin. Hänen toinen siipensä oli\nhaavoittunut niin, että hän tuskin voi sitä käyttää, ja sitten hän ei\nnähnyt mitään pimeässä metsässä, vaan oli niin avuton kuin sokea. Hän\nei siksi voinut antaa pojalle mitään apua, vaan pyrki ulos oksakaton\naukosta ja lensi takaisin järvelle.\n\nMutta Smirre heittäytyi poikaa vastaan. \"Jos en saa toista, niin saan\nkai toisen\", hän sanoi, ja äänestä kuului, kuinka vihainen hän oli.\n\n\"Älä luulekaan saavasi\", sanoi poika ja hän oli oikein hyvällä\ntuulella, kun oli pelastanut hanhen. Hän pysyttelihe yhä kiinni ketun\nhännässä ja pyörähti sen kanssa toiselle puolelle, kun kettu koetti\nsaada häntä kiinni toiselta.\n\nSiitä tuli metsässä tanssi semmoinen, että lehdet tuiskusivat. Smirre\npyöri pyörimistään, mutta häntä pyöri myös ja poika piteli siitä\nkiinni, eikä kettu voinut päästä häneen käsiksi.\n\nPoika oli niin iloissaan menestyksestä, että alussa vain hyppi ja teki\npilkkaa ketusta, mutta Smirre oli uupumaton, niinkuin vanhat\nmetsästäjät tavallisesti ovat, ja poika alkoi pelätä lopulta sittenkin\njoutuvansa kiinni.\n\nSilloin hän keksi nuoren pyökin, joka oli kasvanut kaitaisena kuin\ntikku ehtiäkseen pian vapaaseen ilmaan vanhain pyökkien muodostaman\noksakaton yläpuolelle. Hän päästi yht'äkkiä ketun hännän ja kiipesi\npyökkiin. Smirre kettu oli niin innoissaan, että yhä jatkoi tanssiaan\nja tanssi vielä hyvän aikaa häntänsä perässä. \"Älä viitsi enää\ntanssia\", sanoi poika.\n\nMutta Smirre ei voinut kärsiä sellaista häpeää, ettei saisi voitetuksi\nniin pientä naskalia, ja hän paneutui puun juurelle vartioidakseen\nhänet uuvuksiin.\n\nPojan ei ollut lainkaan hyvä istua siinä ratsain heikolla oksalla.\nNuori pyökki ei vielä ulottunut korkeaan oksaholviin. Ei hän voinut\npäästä toiseen puuhun, eikä hän uskaltanut laskeutua maahan.\n\nHäntä paleli niin, että hän oli vähällä kontistua ja päästää kätensä\noksan ympäriltä, ja häntä nukutti kauheasti, mutta hän ei uskaltanut\nnukkua, koska pelkäsi putoavansa maahan.\n\nUskomatonta, kuinka kamalaa oli istua noin yön aikana metsässä. Hän ei\nollut koskaan ennen tiennyt, mitä yö on. Oli niinkuin kaikki olisi\nkivettynyt eikä koskaan enää heräisi henkiin.\n\nNiin alkoi aamu sarastaa ja poika tuli iloiseksi siitä, että kaikki\nmuuttui taas entisensä näköiseksi, vaikka kylmyys tuntui vieläkin\npistävämmältä kuin yöllä.\n\nKun aurinko viimein nousi, ei se ollut keltainen, vaan punainen.\nPojasta näytti siltä kuin se olisi ollut vihainen, ja hän ihmetteli,\nminkä tähden se oli vihainen. Ehkä sen tähden, että yö oli tehnyt\nmaailman niin kylmäksi ja kamalaksi sillä aikaa kun aurinko oli ollut\npoissa.\n\nAuringon säteet ajoivat esiin suurissa kimpuissa nähdäkseen, mitä yö\noli saanut aikaan, ja näkyi, kuinka kaikki esineet punastuivat,\nniinkuin niillä olisi ollut paha omatunto. Pilvet taivaalla,\nsilkinsileät puiden rungot, metsäkaton pienet yhteen palmikoidut oksat,\nkuura, joka peitti maassa pyökkien lehdet, kaikki leimahti punaiseksi.\n\nMutta yhä useammat ja useammat säteet ajoivat esiin avaruuden halki, ja\nkohta oli kaikki yön kamaluus poissa. Lamaannus oli poissa, ja esiin\ntuli ihmeen paljon elämää. Musta, punaniskainen palokärki alkoi takoa\nnokallaan puun runkoon. Orava suikahti pesästään pähkinä hampaissa,\nasettui oksalle ja alkoi kuoria sitä. Kottarainen tuli lentäen, suussa\njuurikuitu, ja peippo visersi puun latvassa.\n\nSilloin poika ymmärsi, että aurinko oli sanonut kaikille näille\npienoisille: \"Herätkää nyt ja tulkaa ulos pesistänne! Nyt minä olen\ntäällä! Nyt ei teidän enää tarvitse mitään pelätä!\"\n\nJärveltä kuului villihanhien huuto, kun he järjestyivät lentämään.\nKohta sen jälkeen tulivat kaikki neljätoista hanhea lentäen metsän yli.\nPoika koetti huutaa heille, mutta he lensivät niin ylhäällä, ettei\nhänen äänensä voinut saavuttaa heitä. He kai luulivat, että kettu oli\njo aikoja sitten syönyt hänet suuhunsa. Eivät viitsineet edes tulla\nhäntä etsimään.\n\nPoika oli vähällä ruveta itkemään pelosta, mutta aurinko oli nyt\ntaivaalla kullankeltaisena ja iloisena ja antoi rohkeutta koko\nmaailmalle. \"Ei maksa vaivaa, Niilo Holgerinpoika, olla mistään\nhädissään ja levoton niin kauan kuin minä olen olemassa\", sanoi\naurinko.\n\n\n\nHanhileikki\n\n\nMaanantaina maaliskuun 21. p:nä.\n\nKaikki pysyi metsässä muuttumattomana melkein niin kauan kuin hanhi\ntarvitsi syödäkseen aamiaista, mutta juuri silloin kun aamu oli\nmuuttumassa puolipäiväksi, tuli yksinäinen villihanhi lentäen tiheän\noksakaton alla. Hän kulki haparoiden runkojen ja oksien välissä ja\nlensi hyvin hiljaa. Niin pian kuin huomasi hänet Smirre kettu jätti\npaikkansa pikkupyökin alla ja hiipi häntä vastaan. Hanhi ei paennut\nkettua, vaan lensi sangen lähelle häntä. Smirre teki korkean hyppäyksen\nhänen jälkeensä, mutta ei osunut, ja hanhi lensi edelleen järvelle\npäin.\n\nEi kestänyt kauan, ennen kuin uusi hanhi läheni lentäen. Hän tuli samaa\ntietä kuin ensimmäinen ja lensi vielä matalammalla ja vielä hitaammin.\nHänkin hipaisi Smirre kettua, ja kettu hyppäsi niin korkealle hänen\njälkeensä, että korvat koskivat hänen jalkoihinsa, mutta lintu pääsi\nmenemään vahingotta ja livahti kuin varjo järvelle päin.\n\nKului hetkinen ja taas tuli hanhi. Hän lensi vielä alempana ja vieläkin\nhitaammin, ja hänen näytti olevan vielä vaikeampi päästä puiden\nrunkojen lomitse. Smirre teki mahtavan hyppäyksen, ja puuttui vain\nhiuskarvan verta, ettei lentäjä joutunut kiinni, mutta tämäkin hanhi\npelastui.\n\nHeti tämän kadottua tuli neljäs hanhi. Vaikka hän lensi niin hitaasti\nja huonosti, että Smirre katsoi voivansa saada hänet ilman mitään\nerityistä vaivaa, hän pelkäsi nyt epäonnistuvansa ja aikoi antaa hänen\nlentää ohi ahdistamatta. Mutta tulija lensi samaa tietä kuin muut, ja\njuuri kun hän oli tullut Smirren kohdalle, laskeusi hän niin alas, että\nkettu viehättyi hyppäämään hänenkin jälkeensä. Hän ylettyi niin\nkorkealle, että kosketti lintua käpälällään, mutta tämä heittihe\nsyrjään ja pelasti henkensä.\n\nEnnen kuin Smirre oli läähättänyt tarpeekseen, näkyi kolme hanhea\nrivissä. Ne lensivät niinkuin muutkin, ja Smirre teki hyppäyksen heidän\nkaikkien jälkeen, mutta hänen ei onnistunut saada kiinni heistä\nainoatakaan.\n\nSitten tuli viisi hanhea, mutta ne lensivät paremmin kuin edelliset, ja\nvaikka nekin näyttivät koettavan houkutella Smirreä hyppäämään, hän\nvoitti kuitenkin tällä kertaa kiusauksen.\n\nJokseenkin pitkän ajan kuluttua tuli muuan yksinään. Se oli\nkolmastoista. Se oli yksin, ja se oli niin vanha, että oli aivan\nharmaa, eikä hänellä ollut ainoatakaan mustaa juovaa ruumiissaan. Hän\nei näyttänyt oikein voivan käyttää toista siipeään ja lensi surkean\nhuonosti ja vinosti, niin että melkein hipoi maata. Smirre ei\nainoastaan tehnyt korkeaa hyppäystä hänen jälkeensä, vaan seurasi häntä\njuosten ja hyppien järvelle saakka, mutta ei hän tälläkään kerralla\nsaanut mitään palkkaa vaivoistaan.\n\nKun neljästoista hanhi tuli, hän näytti hyvin kauniilta, sentähden että\nhän oli valkoinen, ja tumma metsä välkkyi valkealle, kun hän heilutti\nsuuria siipiään. Kun Smirre näki hänet, hän ponnisti kaikki voimansa ja\nhyppäsi puoliväliin oksakattoa, mutta valkoinen meni ohi yhtä\nvahingoittumattomana kuin muutkin.\n\nNyt oli vähän aikaa hiljaista pyökkien alla. Näytti siltä kuin koko\nhanhiparvi olisi mennyt ohi.\n\nYht'äkkiä Smirre muisti vankinsa ja katsahti nuoreen pyökkipuuhun. Hän\nei ollut joutanut häntä ajattelemaan sen jälkeen kun oli keksinyt\nensimmäisen hanhen. Niinkuin oli odotettavissa, oli poika mennyt\ntiposen tiehensä.\n\nMutta Smirrellä ei ollut aikaa ajatella peukaloista, sillä nyt tuli\nensimmäinen hanhi takaisin järveltä ja lensi niinkuin ennenkin hiljaa\neteenpäin oksakaton alla. Huonosta onnestaan huolimatta Smirre oli\niloinen, että hanhi tuli takaisin, ja hyökkäsi hänen jälkeensä pitkään\nhypähtäen. Mutta hänellä oli ollut liian kiire, eikä hän ollut ehtinyt\nlaskea laukkaansa, vaan sattui syrjään hanhesta.\n\nTämän hanhen jälkeen tuli vielä yksi ja sitten kolmas, neljäs, viides,\nkunnes kierros päättyi vanhaan jäänharmaaseen ja suureen valkoiseen. Ne\nlensivät kaikki hiljaa ja matalalla. Juuri liidellessään Smirre ketun\nyli ne laskeutuivat aivan kuin olisivat kutsuneet häntä heitä ottamaan.\nJa Smirre ajoi heitä ja teki hyppyjä, jotka olivat monta metriä\nkorkeita, mutta ei kyennyt saamaan heistä ainoatakaan kynsiinsä.\n\nTämä oli kauhein päivä Smirren elämässä. Hanhet lensivät lentämistään\nhänen päänsä päällitse, tulivat ja menivät, tulivat ja menivät. Suuria\nihania hanhia, jotka olivat syöneet itsensä lihaviksi Saksan pelloilla\nja aroilla, leijaili koko päivän metsän läpi niin lähitse häntä, että\nhän monta kertaa kosketti heitä, mutta ei saanut tyydyttää nälkäänsä\nainoallakaan heistä.\n\nTalvi oli tuskin mennyt, ja Smirre muisti päiviä ja öitä, jolloin hänen\noli täytynyt harhailla toimettomana, sillä ei ollut mitään riistaa\npyydettävänä, kun muuttolinnut olivat poissa ja rotat piileksivät\njäätyneen maanpinnan alla ja kanat oli salvattu huoneisiin. Mutta\ntalven pitkä nälkä oli ollut helpompi kestää kuin tämän päivän\npettymys.\n\nSmirre ei ollut enää nuori kettu. Hänellä oli monta kertaa ollut koirat\nkintereillään ja hän oli kuullut kuulain vinkuvan korvissaan. Hän oli\nmaannut piilossa syvällä pesässään, kun mäyräkoirat olivat olleet\nkäytävissä hänet löytämäisillään. Mutta kaikki hätä, minkä Smirre oli\ntuntenut ajon aikana, ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän tunsi\njoka kerta kun hänen ei onnistunut saada kiinni villihanhea.\n\nAamulla leikin alkaessa oli Smirre ollut niin korea, että hanhet\nhämmästyivät hänet nähdessään. Smirre rakasti komeutta ja hänen\nturkkinsa oli kiiltävän punainen, rinta valkoinen, nenä musta ja häntä\ntuuhea kuin töyhtö. Kauneinta oli Smirressä kuitenkin hänen\nliikkeittensä joustavuus ja hänen silmiensä loisto. Mutta kun tuli\ntämän päivän ilta, riippui Smirren turkki takkuisena, hän oli hiestä\nlikomärkä, silmät olivat sameat, kieli roikkui pitkällä hänen\nläähättävästä kurkustaan ja suusta valui vaahtoa.\n\nKoko iltapäivän oli Smirre niin uupunut, että houraili. Hän näki vain\nlentäviä hanhia silmissään. Hän teki hyppäyksiä auringon kuvajaisia\nvastaan, joita näki maassa, ja muuatta nokkosperhosta kohti, joka liian\nvarhain oli päässyt kotelostaan.\n\nVillihanhet lensivät lentämistään uupumatta. He kiusasivat Smirreä koko\npäivän. Ei heidän sydämensä heltynyt siitä, että Smirre oli aivan\nmenehtynyt, mielipuoli. He jatkoivat säälimättä, vaikka ymmärsivät,\nettä hän tuskin näkikään heitä, että hän vain hyppeli heidän varjojensa\njälkeen.\n\nVasta sitten kun Smirre kettu vaipui lehtikasan päälle aivan\nvoimattomana ja väsyneenä, melkein henkensä heittämäisillään, he\nlakkasivat häntä pilkkaamasta.\n\n\"Nyt sinä tiedät, kettu, kuinka käy sen, joka uskaltaa käydä Akka\nKebnekaiselaiseen kiinni\", he huusivat silloin hänen korvaansa, ja sen\nsanottuaan he jättivät hänet rauhaan.\n\n\n\n\nVILLILINTUJEN ELÄMÄÄ\n\n\n\nÖvedsklosterin luona\n\n\nTiistaina maaliskuun 28., keskiviikkona maaliskuun 29. p:nä.\n\nEnsimmäisinä päivinä, jotka poika vietti villihanhien seurassa, hän oli\naivan kuin huumautunut. Oli niinkuin hän nyt vasta olisi käsittänyt,\nkuinka kauheaa oli se, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi semmoista\nsurua siitä, että hänet oli loihdittu, ja semmoista koti-ikävää ja\nsemmoista kiukkua siitä, että hänen täytyi elää yhtä köyhästi ja\nkurjasti kuin kesyttömän eläimen, että hän melkein oli mennä\njärjiltään. Onnettomuus oli kokonaan vallannut hänet, hän ei huomannut\njuuri mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän kulki kuin\nhorroksissa.\n\nMyöhemmin, tätä aikaa ajatellessaan, hänen oli vaikea muistaa, kuinka\npäivät olivat kuluneet ja mitä hän oli toimittanut. Osan hän muisti,\nmutta osa oli kuin joutunut kadoksiin. Hän muisti, että hanhet eivät\nolleet jatkaneet matkaansa heti, vaan pysähtyneet Vombsjön luo koko\nviikoksi saatuaan tietää, että maassa oli ollut pitkä ja kova talvi\ntänä vuonna; he pelkäsivät, että järvet ja virrat olisivat jäässä\npohjoisempana.\n\nMikäli hän voi muistaa, ei koskaan enää ollut puhetta siitä, että hänen\nja hanhikukon olisi pitänyt jättää villihanhet, vaan kettuseikkailun\njälkeen pidettiin itsestään selvänä, että he seuraisivat mukana\nLappiin. Hän luuli myöskin muistavansa, että villihanhet ikäänkuin\narkailivat ja ujostelivat häntä eivätkä tahtoneet puhua hänen kanssaan.\nSuuri kesy hanhi sitä vastoin liittyi häneen hyvin läheisesti. Hän\nauttoi poikaa kaikessa ja muuttui hänelle välttämättömäksi ystäväksi.\n\nPoika muisteli myöskin, että villihanhet joka aamu lensivät yli\nÖvedsklosterin herraskartanon, joka oli ihanassa puistossa järven\nitäpuolella ja näytti hyvin komealta suurine linnoineen ja kauneine,\nkivellä laskettuine linnanpihoineen, joita matalat muurit ja\npaviljongit ympäröivät, ja siellä oli hieno vanhanaikainen puutarha\nleikattuine pensasaitoineen ja katettuine lehtikujineen, lampia,\nvesisuihkuja, ihania puita ja suoriksi leikattuja ruohomattoja, joiden\nreunat olivat kirjavinaan kevätkukkia.\n\nKun villihanhet lensivät herraskartanon yli aamulla ani varhain, ei\nsiellä vielä ollut ketään liikkeellä. Otettuaan siitä tarkan selon he\nlaskeutuivat koirankoppia kohti ja huusivat: \"Mikä koppipahanen se tuo\non? Mikä koppipahanen se tuo on?\"\n\nHeti tuli kahlekoira ulos kopista, ja vihoissaan ja raivoissaan se\nhaukkui ilmaan.\n\n\"Sanotteko tätä kopiksi, te maankulkijat? Ettekö näe, että tämä on\nkorkea kivilinna? Ettekö näe, kuinka kauniit seinät tässä on, ettekö\nnäe, kuinka monta ikkunaa ja kuinka monta suurta porttia ja kuinka\nkomea pengermä, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe\ntaloa, ettekö näe puutarhaa, ettekö kasvihuoneita, ettekö marmorikuvia?\nSanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe puistoa, jossa on sekä\npyökkimetsää että pähkinäpensaita ja lehtoniittyjä ja tammilehtoja ja\nkuusimetsää ja eläintarha, joka on täynnä kauriita, vou, vou, vou?\nSanotteko tätä kopiksi, te? Oletteko nähneet koppeja, joilla on\nympärillään niin monta ulkohuonetta, että ne muodostaisivat kokonaisen\nkylän? Kai te tiedätte montakin koppia, joilla on oma kirkko ja\noma pappila ja jotka hallitsevat sekä herraskartanoita että\ntalonpoikaistaloja ja arentitaloja ja torppia, vou, vou, vou? Sanotteko\ntätä kopiksi, te? Tähän koppiin kuuluu suurin maatila Skoonessa, te sen\nkerjäläiset. Ette voi sieltä pilven palteelta nähdä kaistalettakaan\nmaata, joka ei kuuluisi tähän koppiin, vou, vou, vou!\"\n\nKaiken tämän koira sai huudetuksi yhdessä hengenvedossa, ja hanhet\nlensivät edestakaisin kartanon yllä ja kuuntelivat häntä, kunnes hänen\ntäytyi vetää henkeä, mutta silloin he huusivat: \"Mistä sinä noin\nsuutut? Emmehän me kysyneet linnaa, kysyimme vain sinun\nkoirankoppiasi.\"\n\nTämän kaiken poika muisti, sillä se uudistui samalla tavalla joka aamu,\nniin kauan kuin hanhet viipyivät Vombsjön tienoilla.\n\nHän muisti myös villihanhien näinä päivinä eläneen sillä tavalla, että\nhe ensin söivät pari tuntia heinän juurta suurilla vainioilla\nherraskartanon takana. Sitten he leikkivät jonkin aikaa, ja puolen\npäivän aikaan he lensivät joelle lepäämään. Iltapäivän he viettivät\nmelkein samalla tavalla. Ensin parin tunnin syönti, sitten leikki ja\nkylpyjä vedessä jään reunalla auringon laskuun saakka, jolloin he heti\nasettuivat levolle.\n\nMutta mitä hän itse teki sillä aikaa kun hanhet söivät ja leikkivät,\nsitä hänen oli vaikeampi muistaa. Hän muisti hämärästi harhailleensa\nÖvedsklosterin puistossa ja etsineensä pähkinöitä, joita hänen oli\nollut hyvin vaikea löytää. Hän muisti myös, että häntä pelotti olla\nyksin, ja sentähden hän istui pitkät hetket valkean hanhikukon selässä.\n\nOli hän muistavinaan sitäkin, että villihanhet koettivat opettaa\nhanhikukkoa lentämään, uimaan ja juoksemaan ja tekemään paljon muuta,\nkuten löytämään tietä, tuntemaan kasveja ja eläimiä, antamaan\nhoukuttelu- ja varoitusääniä.\n\nSitten oli hanhikukko koettanut antaa pojalle ainakin niin paljon\nopistaan, että poika saisi selkoa kaikista vihamiehistä, joita hänen\ntulisi varoa. Sillä sen hän muistakoon, että hänellä, joka oli niin\npieni, oli vihollisia kaikkialla. Kun hän meni metsään, piti hänen\nvaroa kettua ja näätää, kun tuli järven rantaan, tuli hänen muistaa\nsaukkoja; jos hän istui kiviaidalla, älköön unohtako kärppää, joka voi\npujahtaa esiin pienimmästäkin kolosta, ja jos hän aikoi panna maata\nlehtikekoon, tuli hänen ensin tarkastaa, ettei kyykäärme nukkunut\ntalviuntaan samassa keossa. Niin pian kuin tuli aukealle vainiolle,\nhänen oli pidettävä silmällä haukkaa, joka liiteli pilvissä.\nPähkinäpensastossa hän voi joutua kanahaukan saaliiksi, harakoita ja\nvariksia oli kaikkialla, ja heihin ei hänen pitänyt liiaksi luottaa, ja\nniin pian kuin alkoi hämärtää, hänen oli parasta pitää korvat avoinna\nja kuulostaa suuria huuhkaimia, jotka lentävät niin äänettömästi, että\nvoivat päästä ihan lähelle, ennen kuin hän heidät huomaisi.\n\nKun poika kuuli, että oli niin paljon niitä, jotka väijyivät hänen\nhenkeään, hän arveli, ettei saisi henkeään pitää. Ei hän juuri niin\nerittäin pelännyt kuolemaa, mutta ei hän olisi tahtonut tulla syödyksi,\nja sentähden hän kysyi hanhikukolta, mitä hän voisi tehdä säilyäkseen\npetoeläimiltä. Ja hanhikukko oli kysynyt villihanhilta ja nämä olivat\nvastanneet, että pojan pitäisi koettaa asettua hyvälle kannalle metsien\nja vainioiden pikkuväen kanssa, orava- ja jäniskansan, Sirkkujen ja\ntiaisten ja tikkojen ja kiurujen kanssa. Jos hän pääsisi heidän\nystäväkseen, niin he voisivat varottaa häntä vaaroista, hankkia hänelle\npiilopaikkoja, ja suurimmassa hädässä he voisivat liittyä yhteen häntä\npuolustamaan.\n\nPoika ymmärsi nyt, ettei häntä voisi mikään pelastaa, koska\npikkueläimet eivät olleet hänelle suosiollisia. Ne näkyivät kaikki\nkarttavan häntä, ja eräänä päivänä, kun hän pyysi Sirleltä, oravalta,\npähkinää, sanoi tämä hänelle suoraan vasten silmiä: \"Älä sinä ollenkaan\nodota apua meikäläisiltä. Etkö luule meidän hyvin tietävän, että sinä\nolet Niilo hanhipoika, joka viime vuonna revit pääskyjen pesiä, särjit\nkottaraisten pönttöjä, heittelit variksen poikia savikuoppaan,\npyydystelit rastaita rihmoilla ja panit oravat häkkiin? Auta vain\nitseäsi niin hyvin kuin voit ja ole iloinen, ettemme me liity sinua\nvastaan ja aja sinua takaisin kotiisi.\"\n\nTämä oli semmoinen vastaus, jota poika ennen maailmassa ollessaan Niilo\nhanhipoika ei olisi jättänyt rankaisematta, mutta nyt hän oli surusta\nniin tylsistynyt, ettei voinut edes suuttua. Saivat kai olla auttamatta\nhäntä, jos eivät tahtoneet auttaa. Sama se, kuinka hänen kävisi. Eihän\nhän voinut joutua pahempaankaan kuin se, mikä hänelle jo oli\ntapahtunut.\n\nTästä epätoivon horrostilasta herätti pojan seikkailu, johon hän joutui\nVitskövlessä.\n\n\n\nVitskövle\n\n\nTorstaina maaliskuun 24. p:nä.\n\nKaksi vuorokautta olivat hanhet saaneet olla rauhassa Smirre ketulta.\nMutta kun he torstaiaamuna tulivat vainioille, hän oli heitä väijymässä\nja ahdisteli heitä pellolta toiselle, niin etteivät he saaneet lainkaan\nruokarauhaa. Kun Akka huomasi, ettei hän aikonut jättää heitä rauhaan,\nhän teki reippaan päätöksen ja kohosi ilmaan ja lensi parvensa\nseuraamana useita peninkulmia pois, yli Färin kihlakunnan tasankojen ja\nLinderödsoosin katajamäkien. He eivät laskeutuneet maahan ennen kuin\nVitskövlen seudulla.\n\nHe eivät olleet kaukana Itämerestä, ja pellolla, johon hanhet olivat\nlaskeutuneet, oli maa hiedan sekaista, niinkuin se tavallisesti on\nmeren rannalla. Näytti siltä kuin näillä seuduin olisi ennen ollut\nliikkuvaa lentohiekkaa, jota oli pitänyt sitoa, sillä useilla tahoilla\nnäkyi istutettuja petäjämetsiä.\n\nKun hanhet olivat syöneet vähän aikaa, tuli muutamia lapsia käyden\npellon pientarella. Se hanhi, joka seisoi vartioimassa, heittihe heti\nlentoon läiskyvin siivin, jotta koko parvi kuulisi vaaran uhkaavan.\nKaikki muut hanhet lähtivät lentoon, mutta valkoinen käveli\nrauhallisesti maassa. Nähdessään toisten pakenevan hän nosti päätään ja\nhuusi heidän jälkeensä: \"Eihän teidän tarvitse lentää noita pakoon.\nNehän ovat vain lapsia.\"\n\nPoika istui juuri mättäällä metsän reunassa ja murenteli rikki männyn\nkerkkää saadakseen käsiinsä siemeniä. Lapset olivat häntä niin lähellä,\nettei hän uskaltanut juosta pellon yli valkoisen luo. Hän piilottautui\nnopeasti suuren kuivan ohdakelehden alle ja päästi samassa\nvaroitushuudon.\n\nMutta onnettomuudeksi oli nyt hanhikukko saanut päähänsä, että hänen\ntäytyi joka tilaisuudessa villihanhille näyttää olevansa heitä\nrohkeampi, eikä hän nyt tahtonut ottaa varoitusta varteen. Pojan\nsanomattomaksi kauhuksi hän yhä vain käveli pellolla eikä edes\nkatsonut, minne lapset menivät.\n\nLapset kääntyivät kuitenkin tieltä, oikaisivat pellon yli ja\nlähestyivät hanhikukkoa. Kun tämä vihdoinkin nosti päänsä, he olivat\nhäntä ihan lähellä, ja nyt hän hämmästyi ja sekaantui niin, että unohti\nosaavansa lentää ja lähti pakenemaan juosten. Lapset seurasivat\nperässä, ajoivat hänet ojaan ja ottivat hänet siinä kiinni. Muuan suuri\npoika pisti hänet kainaloonsa ja kantoi hänet pois.\n\nKaiken tämän Peukaloinen näki piilotellessaan ohdakkeen lehden alla, ja\nensi innossaan hän aikoi juosta lasten perään ja ottaa heiltä hanhen.\nMutta sitten hän muisti, kuinka pieni ja voimaton hän oli, ja hän\nheittihe sen sijaan mättäälle pitkäkseen ja itki.\n\nHän kuuli, kuinka hanhikukko huusi häntä: \"Peukaloinen, tule ja auta\nminua! Peukaloinen, tule ja auta minua!\" Mutta tämän kuullessaan poika\nalkoi nauraa epätoivoissaan. Hänpä vasta oli mies ketään auttamaan,\nhän. Ei, nyt hän ymmärsi heti, että hanhikukko oli mennyttä kalua.\n\nHän ei ollut tiennyt ennen kuin nyt vasta, kuinka paljon hän rakasti\nhanhikukkoa. Suru siitä, että hän nyt oli kadottanut ystävänsä, oli\nniin suuri, että se sai hänet voittamaan suuren velttoutensa ja\nvälinpitämättömyytensä, ja hän hyppäsi yht'äkkiä ylös ja alkoi juosta\nlasten jälkeen. \"Enhän minä voi auttaa hanhikukkoa\", hän ajatteli,\n\"mutta minä tahdon ainakin nähdä, mitä ne sille tekevät.\"\n\nLapset olivat hyvän matkaa edellä, mutta pojan oli helppo pitää heitä\nsilmällä, kunnes tuli notkopaikkaan, jossa kevätpuronen kohisi. Se ei\nollut suuren suuri eikä mahtava, mutta kuitenkin hänen täytyi kotvan\naikaa juosta sen reunaa pitkin, ennen kuin hän löysi paikan, josta\npääsi hyppäämään yli.\n\nKun hän tuli ylös notkosta, olivat lapset kadonneet. Hän voi kuitenkin\nnähdä heidän askelensa kaitaisella polulla, joka vei metsään, ja hän\nalkoi kulkea sitä.\n\nMutta pian hän tuli tienristeykseen, ja tässä lienevät lapset eronneet,\nsillä siitä lähti jälkiä kahdelle taholle. Nyt poika taas joutui\nsurusta epätoivoon.\n\nMutta samassa hän näki kanervamättäällä pienen valkoisen höyhenen. Hän\nymmärsi heti, että hanhi oli heittänyt sen tiepuoleen näyttääkseen\nhänelle, mihin suuntaan häntä oli kannettu, ja poika jatkoi kulkuaan.\nHän seurasi sitten lapsia halki koko metsän. Martti hanhikukkoa hän ei\nnähnyt, mutta missä hän vain olisi voinut erehtyä tiestä, siinä oli\nvalkoinen höyhen johtamassa häntä oikeaan.\n\nPoika kulki urhoollisesti, vaikka nuo höyhenet veivät häntä yhä\nvaarallisemmille teille. Ne veivät hänet pois metsästä, jossa hänellä\nkuitenkin oli ollut hiukan suojaa, yli muutamain peltojen ja viimein\nläpi herraskartanon puistokujan. Käytävän päässä näkyi punaisesta\ntiilestä tehtyjä päätyjä ja torneja; ne oli koristettu valkoisilla\nreunoilla ja koristeilla, ja poika ymmärsi, että se oli herraskartano.\n\"Varmaankin ovat lapset kantaneet hanhen herraskartanoon\", hän\najatteli, \"ja myyneet sen sinne. Ja jos niin on, niin minä kai saatan\nkääntyä takaisin, sillä silloin on Martti hanhikukko jo teurastettu.\nVoi minua raukkaa, millaisia ystäviä minulla on: milloin tahansa ne\nsaattavat joutua teurastettaviksi ja syötäviksi!\" Mutta hän ei voinut\ntyytyä saamatta täyttä selkoa, ja hän juoksi eteenpäin yhä\ninnokkaammin. Oli toki onni, ettei häntä vastaan tullut ainoatakaan\nihmistä. Hän sai juosta suoraan eteenpäin tarvitsematta piiloutua.\n\nHerraskartano, johon hän tuli, oli komea vanhanaikainen rakennus, ja\nsiinä oli neljä huoneriviä, jotka ympäröivät linnanpihaa. Voi kyllä\nymmärtää, että poika rakasti hanhikukkoa, sillä hän juoksi aina\nsuurelle pihalle saakka, vaikkei hän mitään pelännyt niin kuin ihmisten\nkäsiin joutumista. Mutta kun hän tuli syvän porttiholvin luo, joka vei\nlinnanpihalle, hän pysähtyi. Edemmäksi hän ei sittenkään uskaltanut, ja\nhän koetti kiireimmiten miettiä, mitä hänen nyt olisi tehtävä\nsaadakseen selkoa siitä, kuinka hanhikukon oli käynyt.\n\nMutta ennen kuin poika oli ehtinyt tehdä mitään päätöstä, hän kuuli\naskelia takanaan, ja kun hän kääntyi, hän näki ison joukon ihmisiä\ntulevan käytävää pitkin. Hän pujahti nopeasti vesitynnyrin taakse, joka\nsattui olemaan porttiholvin luona, ja piiloutui.\n\nTulijoita oli parisenkymmentä kansanopiston oppilasta, jotka olivat\nretkeilemässä. Heillä oli opettaja mukanaan, ja kun he olivat tulleet\nporttiholvin alle, pyysi opettaja heitä odottamaan sillä aikaa kun hän\nmenisi kysymään, saisivatko he katsella vanhaa Vitskövlen linnaa.\n\nOppilailla oli kuuma ja jano, niinkuin he olisivat tehneet pitkän\nmatkan. Yhtä heistä janotti niin, että hän meni vesitynnyrin luo ja\nkumartui juomaan. Hänen kaulassaan riippui peltinen kasvisäiliö, ja se\noli kai tiellä, koska hän nakkasi sen maahan. Silloin sen kansi aukeni,\nniin että voi nähdä, että siinä oli muutamia kevään kukkia.\n\nKasvisäiliö putosi ihan pojan eteen, ja hän älysi heti, että tässä oli\nmainio tilaisuus päästä linnaan ja saada tietää, minne hanhikukko oli\njoutunut. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt mitään\nniin uhkarohkeaa, mutta ei ollut aikaa epäilyihin ja neuvotteluihin.\nHän pujahti pian kasvisäiliöön ja piiloutui niin hyvin kuin taisi\nvuokkojen ja leskenlehtien alle.\n\nTuskin hän oli piilossa, kun oppilas otti maasta kasvisäiliönsä,\nripusti sen olalleen ja paiskasi kannen kiinni.\n\nOpettaja palasi nyt takaisin ja sanoi oppilaille, että he olivat\nsaaneet luvan mennä linnaan. Aluksi hän ei kuitenkaan vienyt heitä\nlinnan pihaa edemmäksi. Hän pysähtyi siihen ja alkoi puhua heille tästä\nvanhasta rakennuksesta.\n\nHän muistutti oppilaitaan siitä, että ensimmäiset ihmiset, joita oli\nasunut tässä maassa, olivat saaneet asua kallioluolissa ja maakuopissa,\nnahkateltoissa ja risumajoissa ja että oli kulunut pitkä aika ennen\nkuin he olivat oppineet rakentamaan huoneita puiden rungosta. Ja\nsitten, kuinka kauan he olivatkaan saaneet tehdä työtä ja ahertaa,\nennen kuin he yksihuoneisesta puupirtistä olivat kehittyneet\nrakentamaan linnaa, jossa oli sata huonetta, niinkuin Vitskövlessä.\n\nKolmesataa viisikymmentä vuotta sitten rakensivat rikkaat ja mahtavat\nitselleen tämmöisiä linnoja, jatkoi hän sitten. Näkyi kyllä, että\nVitskövle oli rakennettu aikana, jolloin sota ja ryövärit tekivät\nelämän turvattomaksi Skoonessa. Sen ympärillä oli vedellä täytetty\nvallihauta, jonka yli ennen vanhaan johti nostosilta. Porttiholvin\npäällä oli vielä tänäkin päivänä vahtitorni, linnan sivuja pitkin kulki\nvartiokäytäviä ja kulmissa oli lujia torneja, joiden seinät olivat\nmetrin paksuisia. Ei tämä linna kuitenkaan ollut rakennettu kaikkein\nhurjimpana sota-aikana, vaan oli Jens Bracke, joka sen rakensi, pitänyt\nhuolta siitä, että siitä tuli komea ja siro talo. Jos he saisivat nähdä\nsuuren ja lujatekoisen Glimmingenin kivilinnan, joka oli rakennettu\nvain miespolvea aikaisemmin, he pian huomaisivat, että Jens\nHolgerinpoika Ufstrand, joka oli sen rakentaja, ei ollut välittänyt\nmuusta kuin sen suureksi ja lujaksi rakentamisesta, vähääkään\nvälittämättä kauneudesta tai mukavuudesta. Mutta jos he taas näkisivät\nsemmoisia linnoja kuin Marsvinsholm ja Snogeholm ja Övedskloster, jotka\nolivat syntyneet joitakin vuosisatoja myöhemmin kuin Vitskövle, niin he\nhuomaisivat, että ajat silloin olivat käyneet rauhallisemmiksi, sillä\nne herrat, jotka olivat rakentaneet nämä paikat, eivät olleet\nvarustaneet niitä linnoituksilla, vaan olivat yksinomaan koettaneet\nsaada itselleen suuria ja komeita asuntoja.\n\nOpettaja puhui pitkään ja perusteellisesti, ja alussa oli poika sangen\nkärsimätön piilossaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin, jota\nhän ei ollut ennen ymmärtänyt: että näet ensimmäisillä ihmisillä, jotka\nolivat tässä maassa asuneet, ei ollut paljon parempi olla kuin\nhänelläkään. Ei ollut heillä asuinsijoja eikä ollut heillä muuta ruokaa\nkuin mitä voivat löytää metsästä ja järvistä, eikä heidän ollut paljoa\nhelpompi suoriutua karhuista ja villihäristä ja suurista nälkäisistä\nsusilaumoista kuin hänen pelastua kettujen ja kärppien kynsistä. Mutta\nhe olivat siitä kuitenkin suoriutuneet, koska ihmiset ovat semmoisia,\nettä he voivat tulla toimeen kaikenlaisissa oloissa. Eikä hänen siis\npitänyt unohtaa, että hänkin oli ihminen, hänkin, vaikka olikin pieni.\n\nLopuksi opettaja ja oppilaat menivät linnaan ja nyt poika taas tuli\najatelleeksi hanhea ja toivoi saavansa tilaisuuden hiipiä\nkasvisäiliöstä. Mutta oppilas kantoi sitä olallaan ja pojan täytyi\nseurata kaikkien huoneiden läpi.\n\nSiitä tuli pitkä kävely. Opettaja pysähtyi vähän väliä selittämään ja\nopettamaan.\n\nEräässä huoneessa oli vanha takka, ja opettaja pysähtyi sen eteen\npuhuakseen erilaisista tulisijoista, joita ihmiset olivat käyttäneet.\nEnsimmäinen tulisija oli ollut keskellä tuvan lattiaa sijaitseva\nkivipaasi ja katossa oleva savureikä, joka päästi sisään sekä sadetta\nettä tuulta, toinen oli ollut suuri muurattu savutorveton uuni, ja se\noli kyllä tehnyt tuvan lämpimäksi, mutta päästänyt savua ja häkää.\nSiihen aikaan kun Vitskövle rakennettiin olivat ihmiset juuri alkaneet\nkäyttää avotakkoja, joissa oli avara savutorvi, mutta jotka myöskin\nantoivat enimmän lämpimän mennä savun mukana ilmaan.\n\nOpettajan tätä kertoessa alkoi poika ajatella, ettei hänen tilansa aina\ntarvitsisi olla niin huono kuin se nyt oli. Kyllä hän voisi valmistaa\nitselleen tuvan johonkin yksinäiseen paikkaan, eikä hänen olisi\nmahdotonta saada käsiinsä muutamia tulitikkuja tulentekoa varten, ja\ntyökaluja ja aseita hän tekisi itse itselleen. Olisi oikein hauskaa\npanna toimeen kaikkea omin päin ja itse ajatella kaikkea.\n\nSeuraavassa huoneessa opettaja pysähtyi vanhan sängyn eteen, jonka yllä\noli korkea katos ja ympärillä komeat uutimet. Ja hän alkoi heti puhua\nentisaikain sängyistä ja makuupaikoista, mutta nyt poika taas muisti\nhanhen, jonka siiven alla hän oli nukkunut joka yö, ja hänelle tuli\nniin paha mieli, että hän oli valmis aukaisemaan kasvisäiliön kannen ja\njuoksemaan tiehensä.\n\nOpettaja ei pitänyt kiirettä. Tullessaan huoneeseen, jossa oli\nkullatusta nahasta tehdyt seinäverhot, hän puhui siitä, kuinka ihmiset\nalkuajoista lähtien olivat peittäneet seinänsä, ja tullessaan vanhan\nperhemuotokuvan luo hän kertoi vaatteiden monista vaiheista, ja\njuhlasaleissa hän kertoi entisaikain elintavoista. Pojan mielestä oli\nelämä ollut hirveän epämukavaa ja vaikeaa ja tukalaa ennen vanhaan. Oli\noikein lohdullista sitä kuunnella. Hän kyllä osaisi järjestää olonsa\nparemmin kuin vanhat olivat osanneet. Ensin kai hän menisi Lappiin,\nniin että saisi nähdä maan ja tuumia, mihin olisi paras asettua. Sitten\nhän voisi ruveta tekemään työtä ja hankkimaan semmoista, jota ihminen\ntarvitsee elääkseen.\n\nLopuksi opettaja puhui myös hiukan niistä monista kunnon miehistä\nja naisista, jotka olivat asuneet linnassa, vanhojen Brahe- ja\nBarnekov-sukujen jäsenistä, Kristian Barnekovista, joka oli antanut\nkuninkaalle hevosensa keskellä pakoa, Margareta Aschebergista, joka oli\nollut naimisissa Kjell Barnekovin kanssa ja leskenä hallinnut kartanoa\nja koko seutua 53 vuotta, pankinomistaja Hagermannista, joka oli ollut\ntorpanpoika Vitskövlestä ja tullut niin rikkaaksi, että oli ostanut\nkoko kartanon, ja Stjärnsvärdeistä, jotka olivat hankkineet Skoonen\nkansalle paremmat aurat, niin että voitiin luopua vanhoista puu-aurain\nkummituksista, joita kuusi härkää tuskin oli saanut hievahtamaan.\n\nKaikkea tätä poika kuunteli maaten pitkällään kasvisäiliössä, ja hän\nteki lupauksia. Jos hän vain löytäisi hanhikukon, niin ei hän enää\nviitsisi surra onnettomuuttaan, vaan koettaisi elää sitä elämää, joka\noli tullut hänen osakseen. Ihmisten oli ollut vaikea elää kaikkina\naikoina, hän kuuli opettajan kertovan. Hänellä, peukaloisella, oli\ntuskin sen pahempi kuin monella muullakaan.\n\nLopuksi opettaja meni takaisin linnanpihalle, ja siellä hän puhui\noppilailleen, kuinka pitkällinen työ ihmiskunnalla oli ollut\nhankkiessaan itselleen työkaluja ja aseita, huonekaluja ja koristeita.\nHän sanoi, että semmoinen vanha linna kuin Vitskövle oli kuin\npeninkulmapatsas tiellä. Siitä voi nähdä, kuinka pitkälle ihmiset\nolivat ehtineet kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten, ja sitten sopi\nitse päätellä, oliko sen jälkeen menty eteen- vai taaksepäin.\n\nMutta tästä puheesta ei poika paljoakaan kuullut, sillä oppilasta, joka\nhäntä kantoi, oli taas alkanut janottaa ja hän pujahti keittiöön\npyytääkseen vettä juodakseen. Poika koetti tietysti etsiä silmillään\nhanhikukkoa. Kannessa oli rako, jonka läpi voi katsoa. Innoissaan\nhän silloin painoi kantta niin kovasti, että se rämähti auki.\nKasvisäiliöiden kannethan aina aukeilevat, eikä oppilas ajatellut asiaa\nsen enempää, painoi vain kannen takaisin kiinni, mutta silloin\nkeittäjätär kysyi, oliko hänellä käärme säiliössään.\n\n\"Ei, minulla on vain muutamia kasveja\", vastasi oppilas. -- \"Kyllä\nsiinä oli jotakin, joka liikahti\", sanoi keittäjätär. Oppilas avasi\nsilloin kannen näyttääkseen keittäjättärelle, että hän oli erehtynyt.\n\"Katsokaa nyt itse --.\"\n\nMutta edemmäksi hän ei ehtinyt, sillä nyt poika ei enää uskaltanut\nviipyä kauemmin paikallaan, vaan oli yhdellä hyppäyksellä lattialla ja\nsyöksyi ulos. Piiat ja oppilaat ehtivät tuskin nähdä, mikä oikein\njuoksi, mutta he riensivät kuitenkin perässä.\n\nOpettaja seisoi vielä puhumassa, kun kova huuto keskeytti hänet.\n\"Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!\" huusivat ne, jotka tulivat\nkeittiöstä, ja kaikki nuoret miehet hyökkäsivät Peukaloisen jälkeen,\njoka livisti tiehensä nopeammin kuin rotta. He koettivat ehtiä ennen\nhäntä portille, mutta ei ollut helppo saada kiinni semmoista, joka oli\nniin pieni, ja hän pääsi onnellisesti ulos.\n\nNyt ei poika uskaltanut juosta suoraan avonaista käytävää myöten, vaan\nkääntyi toiselle taholle. Ei hän juuri tiennyt minnepäin juoksi. Hän\noli puutarhassa ja hän tuli takapihalle ja hän juoksi ohi monen suuren\nrakennuksen. Koko ajan ihmiset ajoivat häntä takaa huutaen ja nauraen.\nHänestä näytti, että ne tulivat häntä lähemmäksi, ja hän alkoi katsella\npaikkaa, johon voisi piiloutua. Hän juoksi juuri pienen työmiehen tuvan\nohi, kun kuuli hanhen kaakatusta ja näki valkoisen höyhenen rappusilla.\nSiellä, siellä se nyt oli hanhikukko! Hän oli ollut väärillä jäljillä.\nEikä poika enää ajatellut piikoja eikä oppilaita, jotka häntä ajoivat,\nvaan kiipesi rappusia myöten eteiseen. Edemmäksi hän ei voinut päästä,\nsillä tuvan ovi oli kiinni. Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi ja\nvalitti siellä sisällä, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka saisi oven\nauki. Hänen takaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja sisällä tuvassa\nhuusi hanhi yhä surkeammin. Tässä äärimmäisessä hädässään poika viimein\nrohkaisi mielensä ja kolkutti oveen minkä suinkin jaksoi.\n\nLapsi tuli ja avasi oven, ja poika näki huoneeseen. Keskellä lattiaa\nistui nainen ja piteli kiinni hanhikukkoa leikatakseen hänen\nkynähöyhenensä. Ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat löytäneet\nhanhikukon, eikä hän tahtonut tehdä sille mitään pahaa. Hän aikoi\npäästää linnun omien hanhiensa joukkoon, kunhan vain oli saanut\nleikatuksi sen siivet, niin ettei se pääsisi lentämään tiehensä. Mutta\nsuurempaa onnettomuutta tuskin voisi tapahtua hanhikukolle, ja hän\nhuusi ja vaikeroi minkä jaksoi.\n\nJa onni oli, ettei nainen ollut alkanut leikkuutaan aikaisemmin. Nyt\noli vain kaksi kynää katkaistu, kun ovi aukeni ja pieni peukaloinen\nseisoi kynnyksellä. Mutta semmoista miestä ei vaimo ollut koskaan\nnähnyt. Hän ei voinut muuta luulla kuin että se oli itse Hyvä-Haltija,\nja hän pudotti sakset, löi kämmeniään yhteen ja unohti pitää kiinni\nhanhikukkoa.\n\nNiin pian kuin hanhikukko tunsi olevansa vapaa, hän juoksi ovelle. Hän\nei joutanut pysähtymään, mutta ohi mennessään hän tarttui poikaa\nkaulukseen ja otti hänet mukaansa. Ja portailla hän levitti siipensä ja\nlensi ilmaan. Hän teki samalla kauniin kaaren kaulallaan ja asetti\npojan sileäuntuvaiseen selkäänsä.\n\nJa niin noustiin ilmaan, ja koko Vitskövle seisoi ja töllisteli heidän\njälkeensä.\n\n\n\nTalonpoikaistalossa\n\n\nLauantaina maaliskuun 26. p:nä.\n\nJuuri niinä päivinä sattui Skoonessa tapaus, josta puhuttiin paljon ja\njoka tuli sanomalehtiinkin, mutta jota monet ovat luulleet saduksi\nsentähden, etteivät ole osanneet sitä selittää.\n\nSattui nimittäin niin, että naarasorava oli saatu kiinni Övedsklosterin\npuistosta pähkinäpensaasta ja viety talonpoikaistaloon, joka oli siinä\nlähellä. Koko talonväki, sekä vanhat että nuoret, ihastuivat tuohon\npieneen kauniiseen eläimeen, jolla oli niin suuri häntä, niin älykkäät,\nuteliaat silmät ja niin pienet somat jalat. He aikoivat huvitteleida\nkatselemalla sen vikkeliä liikkeitä, sen sievää tapaa kuoria pähkinöitä\nja sen hauskoja leikkejä. He laittoivat sille heti kuntoon\nvanhan oravahäkin, jossa oli pieni vihreäksi maalattu huone ja\nrautalankapyörä. Pientä huonetta, jossa oli ovi ja ikkuna, orava saisi\nkäyttää sekä ruoka- että makuuhuoneenaan, ja sentähden he panivat\nsiihen lehtivuoteen ja kupin maitoa ja muutamia pähkinöitä.\nRautalankapyörää hän saisi käyttää leikkitupanaan, jossa voisi juosta\nja kiivetä ja pyörähdellä. Ihmiset luulivat asettaneensa kaikki hyvin\norava-emon olla ja elellä ja kummastelivat, kun hän ei näyttänyt\nviihtyvän. Hän vain istui murheellisena ja ärtyisenä kammionsa\nnurkassa, ja tuon tuostakin pääsi häneltä vihlaiseva valitushuuto. Hän\nei maistanut ruokaa eikä pyörähdellyt pyörän sisässä yhtä ainoata\nkertaa. \"Se johtuu vain siitä, että se pelkää\", sanoi talonpoikaistalon\nväki. \"Kunhan perehtyy, niin kyllä se huomenna sekä syö että leikkii.\"\n\nTapahtui sitten niin, että talon naiset juuri valmistivat pitoja, ja\njuuri sinä päivänä, jona orava oli otettu kiinni, oli heillä\nleivontapäivä. Ja oliko nyt tapahtunut jokin onnettomuus, niin että\ntaikinat eivät tahtoneet nousta, vai olivatko he muuten olleet hitaita,\njoka tapauksessa heidän täytyi tehdä työtä vielä kauan pimeän tulon\njälkeen.\n\nOli tietysti hirveätä touhua ja kiirettä keittiössä, eikä siellä\nsuinkaan ollut ketään, joka olisi joutanut katsomaan, miten oravan\nlaita oli. Mutta talossa oli vanha emäntä, joka oli liian vanha\nollakseen leipomassa. Sen hän kyllä itsekin ymmärsi, mutta hän ei\nkuitenkaan olisi malttanut olla poissakaan. Hän tunsi olevansa\nsuruinen, ja sentähden hän ei mennyt maata, vaan istui ikkunassa ja\nkatseli ulos. Keittiössä olivat he lämpimän tähden avanneet ikkunan ja\nsiitä tulvi kirkasta valoa pihalle. Se oli umpipiha ja se valkeni niin,\nettä mummo voi rähdä raot ja reiät vastapäätä olevan seinän\nrappauksessa. Hän näki myös oravan häkin, joka riippui juuri siinä,\nmihin valo sattui kirkkaimmin, ja hän huomasi, kuinka orava koko yön\njuoksi kammiostaan pyörään ja pyörästä kammioon levähtämättä\nhetkeäkään. Eläin oli hänen mielestään merkillisen rauhaton, mutta hän\najatteli tietysti, että tuo räikeä valo piti sitä hereillä.\n\nTallin ja navetan välissä oli tässä talossa leveä, katettu portti, ja\nse oli siinä niin, että valo sattui siihenkin. Ja kun oli kulunut yötä\nvähän, niin vanha mummo näki, että porttiholvista tuli hiljaa ja\nvarovasti hiipien pihamaalle pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmentä\nkorkeampi, mutta kulki puukengissä ja nahkahousuissa niinkuin muukin\ntyömies. Vanha mummo ymmärsi heti, että se oli haltija eikä pelästynyt\nvähääkään. Hän oli aina kuullut, että semmoinen oleskeli tässä talossa,\nvaikkei hän koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja haltijahan tuo aina\nonnea tullessaan missä näyttäytyykin.\n\nNiin pian kuin oli tullut kivellä lasketulle pihalle haltija juoksi\nsuoraan oravan häkin luo, ja kun se riippui niin korkealla, ettei hän\nvoinut siihen ulottua, hän meni liiteriin ja toi sieltä kepin, asetti\nsen häkkiä vasten ja kiipesi sitten ylös samalla tavalla kuin merimies\nkiipeää köysistössä. Päästyään häkille hän pudisti pienen vihreän\nhuoneen ovea, niinkuin olisi tahtonut avata sen, mutta vanha mummo\nistui rauhallisena, sillä hän tiesi, että lapset olivat panneet\nmunalukon ovelle peläten, että naapurin pojat koettaisivat varastaa\noravan. Mummo näki, että kun haltija ei voinut saada ovea auki, tuli\norava rautalankapyörään. Siinä se ja haltija keskustelivat pitkään. Ja\nkun haltija oli kuullut kaiken, mitä vangitulla eläimellä oli hänelle\nsanottavaa, hän luisui keppiä myöten alas ja juoksi portista ulos.\n\nEukko luuli, ettei hän näkisi haltijaa enää tänä iltana, mutta jäi\nkuitenkin istumaan ikkunaan. Hetken kuluttua haltija tuli takaisin.\nHänen oli niin kiire, että näytti kuin eivät jalat olisi\nkoskettaneetkaan maata, ja oravan häkille hän riensi. Eukko näki hänet\nselvästi pitkänäköisillä silmillään, ja hän näki senkin, että\nmiekkosella oli jotakin käsissään, mutta mitä se oli, sitä hän ei\nvoinut ymmärtää. Sen, mitä hän kantoi vasemmassa kädessään, hän asetti\nmaahan, mutta sen, mikä oli oikeassa kädessä, hän otti mukaansa\nhäkkiin. Sinne päästyään hän potkaisi puukengällään pienen ikkunan\nrikki ja säretyn ruudun läpi hän antoi oravalle sen, mikä hänellä oli\nkädessään. Sitten hän luisui taas alas, otti ylös sen, minkä oli\njättänyt maahan, ja kiipesi senkin kanssa häkkiin. Sen tehtyään hän\nlivisti vielä kerran tiehensä semmoista vauhtia, että mummo tuskin voi\nseurata häntä silmillään.\n\nMutta nyt ei muori enää malttanut istua tuvassa, vaan meni hyvin hiljaa\npihalle ja asettui varjoon odottamaan haltijaa. Ja oli siinä vielä\ntoinenkin, joka oli huomannut haltijan ja tullut uteliaaksi. Se oli\nkissa. Hän tuli hiljaa hiipien ja pysähtyi seinän viereen juuri pari\naskelta kirkkaimman valojuovan ulkopuolelle.\n\nHe seisoivat ja odottivat hyvän aikaa kylmässä maaliskuun yössä, ja\nmummo alkoi jo miettiä sisäänmenoa, kun pieni peukaloinen tulla\nlaahusti vielä kerran. Nyt niinkuin aikaisemminkin hänellä oli kantamus\nkummassakin kädessä ja se, mitä hän kantoi, piipitti ja potki. Ja nyt\nselvisi mummolle jotakin. Hän ymmärsi, että haltija oli juossut\nlehmihakaan ja tuonut orava-emon pojat ja että hän nyt kantoi niitä sen\nluokse, etteivät ne kuolisi nälkään.\n\nVanha muori seisoi hiljaa ettei häiritsisi, eikä haltijakaan näyttänyt\nhäntä huomanneen. Se aikoi juuri laskea toisen pojan maahan voidakseen\nkantaa toisen häkkiin, kun se näki kissan viheriäisten silmien\nsäkenöivän ihan vieressään. Hän jäi seisomaan ihan neuvottomana\noravanpoikanen kummassakin kädessä.\n\nHän pyörähti ympäri, katsoi kaikille tahoille ja huomasi nyt vanhan\nmummon. Silloin hän ei enempää arvellut, vaan meni ja ojensi toisen\noravanpojan hänelle.\n\nEikä vanha muori tahtonut pettää hänen luottamustaan, vaan kumartui\nalas ja otti poikasen ja seisoi ja piti sitä, kunnes haltija oli vienyt\ntoisen häkkiin ja tuli ja haki sen, jonka oli mummolle uskonut.\n\nKun talonväki seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, oli mummon\nmahdotonta olla kertomatta, mitä hän oli nähnyt edellisenä yönä. Ja\nkaikki tietysti nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli vain nähnyt\nunta. Ei oravilla näin varhain keväällä ole poikia. Mutta hän oli varma\nasiastaan ja pyysi, että he menisivät katsomaan oravan häkkiä, ja he\nmenivätkin. Ja siinä makasi lehtivuoteella neljä pientä puolialastonta\nja puolisokeaa oravanpoikaa, jotka olivat ainakin parin päivän vanhat.\n\nKun talon isäntä sen näki, hän sanoi: \"Olkoon nyt sen asian miten\ntahansa, mutta se on varma, että me tässä talossa olemme käyttäytyneet\nniin, että saamme hävetä sekä eläimiä että ihmisiä.\" Ja sen sanottuaan\nhän poimi oravan ja kaikki sen pojat häkistä ja pani ne vanhan mummon\nesiliinaan. \"Vie ne nyt lehmihakaan\", hän sanoi, \"ja anna niiden saada\ntakaisin vapautensa.\"\n\nTämä tapaus se oli, josta puhuttiin niin paljon ja joka tuli\nsanomalehtiinkin, mutta jota useimmat eivät tahtoneet uskoa siksi,\netteivät he voineet sitä selittää. Mutta jos yksi ainoakin niistä\nihmisistä, jotka näinä päivinä vaelsivat Övedsklosterin puiston läpi,\nolisi ymmärtänyt lintujen kieltä, hänen olisi ollut helppo ratkaista\narvoitus, sillä ei ollut koko puistossa sitä pensasta, jossa peipot\neivät olisi visertäneet siitä, kuinka julmat ryövärit olivat vieneet\nSirle oravan vaimon pois hänen pienten poikainsa luota ja kuinka Niilo\nhanhipoika oli uskaltanut mennä ihmisten ilmoille ja kantaa pienet\noravalapset äitinsä luo.\n\n\"Kukapa on nyt niin juhlittu Övedsklosterin puistossa\", he lauloivat,\n\"kuin Peukaloinen, hän, jota kaikki pelkäsivät siihen aikaan, kun hän\noli Niilo hanhipoika? Sirle orava antaa hänelle pähkinöitä, köyhät\njänikset leikkivät hänen edessään, kauriit ottavat hänet selkäänsä ja\npakenevat hänen kanssaan, kun Smirre kettu lähestyy, tiaiset varottavat\nhäntä varpushaukalta, ja sirkut ja leivot laulavat hänen urotyöstään.\"\n\n\n\n\nIV\n\nGLIMMINGEHUS\n\n\n\nMustia rottia ja harmaita rottia\n\n\nLounaisessa Skoonessa, lähellä meren rantaa, on vanha linna, jonka nimi\non Glimmingehus. Se on korkea, suuri ja luja kivirakennus, joka näkyy\npeninkulmamääriä tasangon yli. Se ei ole kuin nelikerroksinen, mutta\nkuitenkin niin valtava, että tavallinen, samalla pihalla seisova\nasuinhuone on niinkuin pieni lasten leikkimökki sen rinnalla.\n\nSuuressa kivilinnassa on niin paksut ulkoseinät ja väliseinät ja\nkattoholvit, että sen sisässä tuskin on tilaa millekään muulle kuin\nnoille paksuille muureille. Porraskäytävät ovat ahtaat, eteiset pienet\nja huoneita vähän. Jotta seinät pysyisivät lujina, on vain pieni määrä\nikkunoita tehty yläkertoihin ja alakerroissa ei ole ollenkaan\nikkunoita, ainoastaan aukkoja. Entisinä sota-aikoina olivat ihmiset\nyhtä iloissaan saadessaan sulkeutua tuommoiseen vahvaan ja mahtavaan\nrakennukseen kuin me nyt olemme kömpiessämme turkin sisään paukkuvassa\npakkasessa, mutta kun hyvä rauhan aika taas tuli, he eivät enää\ntahtoneet asua vanhan linnan pimeissä ja kylmissä kivisaleissa. He\nolivat jo aikoja sitten hylänneet suuren Glimmingehusin ja muuttaneet\nasuntoihin, jotka ovat semmoisia, että valo ja ilma voi päästä niihin.\n\nSiihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien\nseurassa, ei siis ollut ihmisiä Glimmingehusissa, mutta silti ei sieltä\npuuttunut asukkaita. Katolla asui haikarapari suuressa pesässä,\nullakolla eleli pari kissapöllöä, salakäytävissä riippui yökköjä,\nkeittiön uunissa asui vanha kissa, ja alhaalla kellarissa oli parisataa\nvanhaa mustaa rottaa.\n\nMuut eläimet eivät juuri anna suurta arvoa rotille, mutta\nGlimmingehusin mustat rotat olivat poikkeuksena. Heistä puhuttiin aina\nkunnioittavasti, sentähden että he olivat osoittaneet suurta\nurhoollisuutta taistellessaan vihollisiaan vastaan ja suurta\nkestävyyttä niissä onnettomuuksissa, jotka olivat heidän kansaansa\nkohdanneet. He kuuluivat näet rottakansaan, joka kerran oli ollut hyvin\nlukuisa ja mahtava, mutta joka nyt oli kuolemassa sukupuuttoon. Monet\nmonituiset vuodet olivat mustat rotat omistaneet Skoonen ja koko maan.\nNiitä oli ollut jok'ainoassa kellarissa, jok'ainoalla ullakolla,\nkaikissa ladoissa ja riihissä, aitoissa ja leipomoissa, navetoissa ja\ntalleissa, kirkoissa ja linnoissa, polttimoissa ja myllyissä,\njokaisessa ihmisten rakentamassa huoneessa, mutta nyt ne oli karkotettu\nja melkein hävitetty sukupuuttoon. Ainoastaan muutamassa vanhassa ja\nyksinäisessä paikassa voi niitä vielä tavata joitakin harvoja, eikä\nniitä ollut missään niin paljon kuin Glimmingehusissa.\n\nKun jokin eläinkansa kuolee, niin on siihen useimmiten syynä jokin\nihmisten toimenpide, mutta niin ei tällä kertaa ollut laita. Ihmiset\nolivat kyllä taistelleet mustia rottia vastaan, mutta eivät olleet\nvoineet tehdä heille mitään huomattavampaa vahinkoa. Heidän voittajansa\noli heidän omaa sukuaan oleva eläinkansa, jota sanotaan harmaiksi\nrotiksi.\n\nNämä rotat eivät olleet asuneet maassa ikimuistoisista ajoista saakka,\nniinkuin mustat rotat. He polveutuivat parista köyhästä siirtolaisesta,\njotka sata vuotta sitten olivat nousseet maihin Malmössä eräästä\nlyypekkiläisestä laivasta. He olivat kodittomia, nälkiintyneitä\nraukkoja, jotka pysyttelivät satamassa, uiskennellen siltapaalujen\nvälissä ja syöden veteen viskattuja jätteitä. He eivät kertaakaan\nuskaltaneet mennä kaupunkiin, jonka mustat rotat omistivat.\n\nMutta vähitellen, kun olivat lisääntyneet, harmaat rotat rohkaisivat\nmielensä ja lähtivät kaupunkiin. Ensi aluksi he muuttivat muutamiin\nautioihin ja purettavaksi tuomittuihin rakennuksiin, jotka mustat rotat\nolivat hylänneet. He hakivat ruokansa katuojista ja rikkaläjistä ja\ntyytyivät kaikkeen siihen roskaan, josta mustat rotat eivät\nvälittäneet. He olivat sitkeitä, tyytyväisiä ja pelottomia ja muutamien\nvuosien kuluessa he olivat tulleet niin mahtaviksi, että ryhtyivät\nkarkottamaan mustia rottia Malmöstä. He ottivat heiltä ullakot,\nkellarit ja tavara-aitat, tappoivat heitä nälällä ja purivat heitä\nkuoliaiksi, sillä he eivät ollenkaan pelänneet taistelua.\n\nJa kun Malmö oli valloitettu, he lähtivät pienissä ja suurissa\nlaumoissa valloittamaan koko maata. On aivan mahdotonta ymmärtää, miksi\nmustat rotat eivät kokoontuneet suureen yhteiseen sotalaumaan ja\ntuhonneet harmaita rottia silloin kun näitä oli vielä vähän. Mutta\nmustat olivat kai niin varmat vallastaan, etteivät he uskoneet voivansa\njoutua häviölle. He elivät rauhassa tiluksillaan, ja sillä aikaa\nharmaat rotat ottivat heiltä talon talon, kylän kylän ja kaupungin\nkaupungin perästä. Heitä tapettiin nälällä, heitä tungettiin pois,\nheitä hävitettiin. Skoonessa he eivät olleet voineet pysytellä missään\nmuualla kuin Glimmingehusissa.\n\nTuossa vanhassa kivitalossa oli niin vahvat muurit, ja niiden läpi\nkulki vain niin harvoja rotankäytäviä, että mustat rotat olivat\nonnistuneet säilyttämään ne ja estämään harmaita rottia tunkeutumasta\nsisään. Vuosi vuoden, yö yön jälkeen oli taistelua kestänyt hyökkääjäin\nja puolustajain välillä, mutta mustat rotat olivat pitäneet\nuskollisesti vartiota ja osoittaneet taistelussaan mitä suurinta\nkuoleman halveksumista, ja vanhan linnan avulla he olivat aina päässeet\nvoitolle.\n\nOn myönnettävä, että niin kauan kuin mustat rotat olivat olleet\nvallassa, olivat kaikki muut elävät olennot halveksineet heitä yhtä\npaljon kuin harmaita rottia nyt halveksittiin, ja syystä kyllä. He\nolivat hyökänneet vankiraukkojen kimppuun ja kiduttaneet heitä, he\nolivat syöneet ruumiita parhaina herkkuinaan, varastaneet viimeisen\nnauriin köyhän kellarista, purreet jalkoja poikki nukkuvilta hanhilta,\nryöstäneet munia ja poikia kanoilta ja tehneet tuhannen tuhatta\nilkityötä. Mutta kun he olivat joutuneet onnettomuuteen, näytti kaikki\nolevan unohdettua eikä kukaan voinut olla ihailematta suvun viimeisiä\njäseniä, jotka olivat jaksaneet niin kauan vastustaa harmaita rottia.\n\nHarmaat rotat, jotka asuivat Glimmingehusissa, jatkoivat taistelua ja\nkoettivat käyttää jokaista sopivaa tilaisuutta saadakseen linnan\nhaltuunsa. Olisi luullut heidän antavan mustain rottain pienen lauman\nrauhassa omistaa Glimmingehusin, koska he itse olivat saaneet haltuunsa\nkoko muun maan, mutta se ei suinkaan pistänyt heidän päähänsä. Heidän\noli tapana sanoa, että heidän kunnia-asianaan oli kerran kukistaa\nmustat rotat, mutta ne, jotka tunsivat mustat rotat, tiesivät kyllä\noikean syyn, nimittäin sen, että ihmiset käyttivät Glimmingehusia\njyvämakasiinina, ja sentähden harmaat eivät voineet rauhoittua, ennen\nkuin olisivat sen valloittaneet.\n\n\n\nHaikara\n\n\nMaanantaina maaliskuun 28. pnä.\n\nVarhain eräänä aamuna heräsivät villihanhet, jotka nukkuivat Vombsjön\njäällä, siihen että kuulivat ilmasta kovia huutoja: \"Kurkluu! Kurkluu!\"\nhuudettiin siellä. \"Kurki tervehtii Akkaa, villihanhea ja hänen\nlaumaansa. Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella.\"\n\nAkka ojensi heti kaulansa ja vastasi: \"Terveisiä ja kiitoksia!\nTerveisiä ja kiitoksia!\"\n\nSitten kurjet lensivät edelleen, mutta villihanhet kuulivat vielä\nkauan, miten he huusivat joka pellon, joka metsäkummun kohdalla: \"Kurki\ntervehtää! Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella.\"\nVillihanhet ilostuivat kovin tämän sanoman kuultuaan. \"Sinulla on onni\nmatkassasi\", he sanoivat valkoiselle hanhikukolle, \"kun saat olla\nmukana suurissa kurkitansseissa.\" -- \"Onko sitten niin ihmeellistä\nnähdä kurkien tanssivan?\" kysyi hanhikukko. \"Se on jotakin, jota et ole\nedes unissasi nähnyt\", vastasivat villihanhet.\n\n\"Täytyy nyt miettiä, mihin me huomenna panemme Peukaloisen, niin ettei\nhänelle tapahdu mitään onnettomuutta, sillä aikaa kun me matkustamme\nKullabergiin\", sanoi Akka. \"Ei Peukaloisen tarvitse olla yksin\", sanoi\nhanhikukko. \"Jos eivät kurjet salli hänenkin nähdä tanssiaan, niin jään\nminä hänen luokseen.\" -- \"Ei kukaan ihminen ole vielä saanut olla läsnä\neläinten kokouksessa Kullabergissa\", sanoi Akka, \"enkä minä uskalla\nottaa Peukaloista mukaani sinne. Mutta me voimme puhua asiasta\npäivemmällä. Nyt meidän ensin täytyy ajatella aamiaistamme.\"\n\nSamassa Akka antoi lähtömerkin. Tänäkin päivänä hän Smirre ketun tähden\nhaki ruokapaikkansa kaukaa eikä laskeutunut maahan ennen kuin vetelille\nniityille vähän matkaa eteläänpäin Glimmingehusista.\n\nKoko sen päivän poika istui pienen lammikon reunalla ja puhalteli\nruohopilleihin. Hän ei puhunut sanaakaan hanhikukolle eikä muillekaan.\nHän ei ollut oikein mielissään siitä, ettei saisi nähdä kurkitanssia,\nja hän mietti, miten saisi Akan taivutetuksi ottamaan hänet mukaan.\n\nHän kyllä ymmärsi, että vaikka Akka antoikin hänen seurata mukana, ei\nhän eivätkä muutkaan villihanhet häntä voineet oikein sietää. He eivät\ntunteneet luottamusta häneen. He olivat kai hekin kuulleet puhuttavan\nNiilo hanhipojan ilkeydestä, ja he kai ajattelivat, että hän ehkä\nilmaisisi ihmisille, missä eläimillä oli kokouspaikkansa.\n\n\"Minun täytyy sanoa Akalle ja muille, etten minä heitä koskaan petä\",\nhän ajatteli, mutta tunti tunnin perästä kului, eikä hän saanut\npäätetyksi, kuinka asettaisi sanansa.\n\nToisella puolella sitä vetelää niittymaata, missä hanhet söivät\naamiaistaan, oli leveä kiviaita. Ja tapahtui nyt, että kun poika\nillemmällä kohotti päätään puhuaksensa Akan kanssa, sattuivat hänen\nsilmänsä aitaan. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja kaikki hanhet\nkohottivat päänsä ja alkoivat tuijottaa samaan suuntaan kuin hänkin.\nEnsi katsauksella näytti heistä samoin kuin pojastakin siltä kuin\nkaikki harmaat mukulakivet, joista aita oli rakennettu, olisivat\nsaaneet jalat alleen ja alkaneet juosta, mutta pian he näkivät, että\nsiinä olikin rottalauma, joka juoksi sitä pitkin. Ne liikkuivat hyvin\nnopeasti ja juoksivat kyljikkäin, rivi rivissä kiinni, ja niitä oli\nniin paljon, että ne pitkän aikaa peittivät koko aidan.\n\nPoika oli pelännyt rottia jo silloin kun oli ollut suuri, voimakas\nihminen. Miten hän sitten pelkäsikään nyt, kun oli niin pieni, että\nkaksi tai kolme niistä olisi kyennyt hänet voittamaan! Hänen\nselkäpiitään karmi hänen seisoessaan ja katsellessaan niitä.\n\nMutta oli ihmeellistä, että hanhilla näkyi olevan sama inho rottia\nkohtaan kuin hänelläkin. He eivät puhutelleet niitä, ja kun ne olivat\nmenneet ohi, he pudistivat itseään niinkuin olisivat saaneet liejua\nhöyheniensä väliin.\n\n\"Noin paljon harmaita rottia liikkeellä\", sanoi Yksi Vassejaurilainen,\n\"se ei tiedä hyvää.\"\n\nNyt poika aikoi käyttää tilaisuutta sanoakseen Akalle, kuinka suuresti\nhänen teki mieli seurata mukana Kullabergiin, mutta siitä hänet esti\nsuuri lintu, joka yht'äkkiä laskeutui hanhien keskelle.\n\nKun näki tämän linnun, olisi voinut luulla, että hän oli lainannut\nruumiin, kaulan ja pään pieneltä valkealta hanhelta, mutta kaiken sen\nlisäksi hän oli hankkinut itselleen suuret mustat siivet, pitkät,\npunaiset jalat ja pitkän, paksun nokan, joka oli liian suuri pienelle\npäälle ja painoi sitä alas, niin että hänen ulkonäköönsä oli tullut\njotakin surullista.\n\nAkka pani kohta siivenpeittäjän paikoilleen ja niiasi monet monituiset\nkerrat kaulallaan mennessään haikaraa vastaan. Hän ei ollut erittäin\nkummastellut sitä, että näki hänet Skoonessa näin varhain keväällä,\nsillä hän tiesi, että haikarakukkojen on tapana lentää sinne hyvissä\najoin katsomaan, onko pesä talvella vahingoittunut; ja vasta sitten\ntulevat naarashaikarat lentäen Itämeren yli. Mutta se Akkaa\nkummastutti, että haikara tuli hänen puheilleen, koskapa haikarat\nmieluimmin seurustelevat vain omien heimolaistensa kanssa.\n\n\"Ei kai liene pesälle mitään vahinkoa tapahtunut, herra Ermenrich?\"\nsanoi Akka.\n\nOsoittautui todeksi nytkin, että haikara harvoin voi avata nokkaansa\nvalittamatta. Sen, mitä haikara sanoi, teki vielä surkeammaksi se,\nettei hän tahtonut saada sanoja suustaan. Hän seisoi pitkän aikaa ja\nloksutti nokallaan ja puhui sitten käheällä ja heikolla äänellä. Hän\nvalitteli kaikenmoista: pesän, joka oli Glimmingehusin harjalla, olivat\ntalvimyrskyt aivan hävittäneet, eikä hän löytänyt ruokaa mistään.\nIhmiset olivat anastamaisillaan kaiken hänen omaisuutensa. Ne ojittivat\nhänen nevansa ja viljelivät hänen suonsa. Hän aikoi muuttaa pois koko\nSkoonesta eikä milloinkaan tulla takaisin.\n\nHaikaran valitellessa vaivojaan ei Akka, villihanhi, jolla ei missään\nollut turvaa eikä suojaa, voinut olla itsekseen ajattelematta: \"Jos\nminun tilani olisi niin hyvä kuin teidän, herra Ermenrich, niin enpä\nviitsisi noin valitella. Te olette pysynyt vapaana ja villinä lintuna,\nja kuitenkin olette niin hyvissä väleissä ihmisten kanssa, ettei kukaan\nteitä ammu eikä varasta munia pesästänne.\" Mutta kaikesta tästä ei hän\nmitään virkkanut haikaralle, sanoihan vain, ettei hän uskonut haikaran\ntahtovan muuttaa pois talosta, jossa haikaroita oli asunut aina siitä\npitäen kun se oli rakennettu.\n\nSilloin haikara nopeasti kysyi, olivatko hanhet nähneet harmaita\nrottia, jotka olivat matkalla Glimmingehusiin, ja kun Akka sanoi\nnähneensä ne ilkiöt, alkoi haikara kertoa hänelle urhoollisista\nmustista rotista, jotka niin monen vuoden aikana olivat puolustaneet\nlinnaa. \"Mutta ensi yönä tulee Glimmingehus joutumaan harmaiden rottien\nvaltaan\", sanoi haikara huoaten.\n\n\"Miksi juuri ensi yönä, herra Ermenrich?\" kysyi Akka.\n\n\"Sentähden\", sanoi haikara, \"että melkein kaikki mustat rotat eilen\nillalla lähtivät Kullabergiin, luottaen siihen, että kaikki muutkin\neläimet rientäisivät sinne. Mutta te näette, että harmaat rotat ovat\njääneetkin kotiin ja kokoontuvat nyt tunkeutuakseen ensi yönä linnaan,\nnyt, kun sen vartiona on vain pieni joukko vanhoja raukkoja, jotka\neivät ole jaksaneet seurata Kullabergiin muiden mukana. Ne saavuttavat\nkyllä tarkoituksensa, mutta nyt olen minä elänyt niin monta vuotta\nnaapurisovussa mustien rottien kanssa, ettei minua miellytä ruveta\nseurustelemaan heidän vihamiestensä kanssa.\"\n\nAkka ymmärsi nyt, mikä haikaralla oli mielessä; se oli niin suuttunut\nharmaiden rottien menettelystä, että oli hakenut hänet käsiinsä\nsaadakseen kannella heistä hänelle. Mutta haikarain tavan mukaan ei hän\nvarmaankaan ollut tehnyt mitään estääkseen onnettomuutta tapahtumasta.\n\"Oletteko lähettänyt sanan mustille rotille, herra Ermenrich?\" kysyi\nAkka. \"En ole\", vastasi haikara, \"sillä ei se mitään hyödyttäisi. Ennen\nkuin he ehtivät takaisin, on linna valloitettu.\" -- \"Älkää olko siitä\nniin varma, herra Ermenrich\", sanoi Akka. \"Minä luulen tuntevani erään\nvanhan villihanhen, joka mielellään tahtoisi estää semmoisia ilkitöitä\ntapahtumasta.\"\n\nKun Akka tämän sanoi, nosti haikara päätään ja katsahti ylpeästi\nhäneen. Eikähän sitä sovi kummastella, sillä vanhalla Akalla\nei ollut kynsiä eikä nokkaa, jotka olisivat taisteluun kelvanneet. Ja\npäälle päätteeksi hän oli päivälintu, joka pimeän tultua vaipui\nauttamattomasti uneen, kun taas rotat taistelivat juuri yön aikana.\n\nMutta Akka oli nähtävästi päättänyt auttaa mustia rottia. Hän kutsui\nesille Yksi Vassijaurelaisen ja käski hänen viedä hanhet Vombsjön\nrannalle, ja kun hanhet narisivat vastaan, hän sanoi käskevästi:\n\"Luulen olevan parasta meille kaikille, että tottelette minua. Minun\ntäytyy lentää tuohon suureen kivitaloon, ja jos te seuraatte minua,\nniin näkee talonväki meidät aivan varmaan ja ampuu meidät. Ainoastaan\nPeukaloisen minä otan mukaani. Hän voi olla minulle suureksi hyödyksi,\nsillä hänellä on hyvät silmät ja hän voi pysyä valveilla yölläkin.\"\n\nKun poika kuuli tämän, hän ilostui kyllä siitä, että Akka suvaitsi\nottaa hänet avukseen, mutta toiselta puolen hänestä oli kauheaa\ntaistella rottia vastaan, ja hän astui esiin sanoakseen Akalle, ettei\nhän uskaltanut seurata häntä.\n\nMutta samassa kun poika tuli näkyviin, alkoi haikara liikkua. Tähän\nasti hän oli, niinkuin haikarain on tapana, seisonut pää alaspäin,\nnokka painettuna kaulaa vasten. Mutta nyt alkoi hänen kurkussaan\nkurista, niinkuin hän olisi nauranut. Hän laski nuolennopeasti nokkansa\nalas, tarttui poikaan ja heitti pari metriä ilmaan. Tämän taitotempun\nhän teki seitsemän kertaa peräkkäin, vaikka poika kirkui ja parkui ja\nhanhet huusivat: \"Mitä teette, herra Ermenrich? Eihän se ole mikään\nsammakko! Eihän se ole mikään sammakko! Sehän on ihminen, herra\nErmenrich.\"\n\nViimein haikara asetti pojan maahan ihan vahingoittumattomana. Sen\ntehtyään hän sanoi Akalle: \"Minä lennän nyt takaisin Glimmingehusiin,\nAkka muori. Kaikki, jotka siellä asuvat, olivat hyvin huolissaan, kun\nminä lähdin. Te voitte olla varmat siitä, että he ilostuvat suuresti,\nkun minä kerron heille, että Akka, villihanhi, ja Peukaloinen,\nihmisnaskali, tulevat heitä pelastamaan.\"\n\nSen sanottuaan haikara oikaisi kaulansa ja levitti siipensä ja tuikaisi\nmenemään kuin nuoli, kun se lähtee tiukasti jännitetystä jousesta. Akka\nymmärsi toisen pilkkaavan häntä, mutta ei ollut milläänkään. Hän\nodotti, kunnes poika oli löytänyt puukenkänsä, jotka haikara oli\npudistanut hänen jaloistaan, sitten hän asetti hänet selkäänsä ja\nseurasi haikaraa. Eikä poika puolestaan vastustellut eikä sanonut\nsanaakaan siitä, että häntä pelotti. Hän oli vihainen haikaralle ja\ntahtoi näyttää tälle, ettei ansainnut hänen halveksimistaan.\n\nPari minuuttia sen jälkeen oli Akka haikaran pesässä Glimmingehusin\nkatolla. Se oli suuri ja komea pesä. Sen alustana oli pyörä, jonka\npäällä oli useita kerroksia cksia ja turpeita. Pesä oli niin vanha,\nettä monet pensaat ja heinät olivat siihen juurtuneet, ja kun\nhaikaramuori hautoi muniaan keskellä pesää olevassa kuopassa, oli\nhänellä silmäinsä iloksi ihana näköala yli suuren osan Skoonen maata,\nsekä myöskin ruusunkukkia ja kattolaukkoja katseltavanaan.\n\nSekä poika että Akka saattoivat heti nähdä, että täällä tapahtui\njotakin, joka käänsi ylösalaisin kaiken vanhan järjestyksen. Haikaran\npesän reunalla istui nimittäin kaksi kissapöllöä, vanha harmaajuovainen\nkissa ja tusina iänikuisia rottia, joilla oli liian pitkiksi kasvaneet\nhampaat ja vettä tihkuvat silmät. Tuommoisia eläimiä ei juuri muuten\nsaada nähdä rauhallisessa seurustelussa.\n\nEi kukaan heistä kääntynyt katsomaan Akkaa tai lausumaan häntä\ntervetulleeksi. He eivät muuta kuin tuijottivat pitkiä harmaita viivoja\nkohti, joita vilahteli siellä täällä talvenpaljailla pelloilla.\n\nKaikki mustat rotat olivat vaiti. Heistä voi nähdä, että he olivat\nsuuresti epätoivoissaan ja että he hyvin tiesivät, etteivät voisi\npuolustaa omaa henkeään eikä linnaa. Molemmat pöllöt istuivat ja\nmulkoilivat suurilla silmillään, vääntelivät silmärenkaitaan ja\npuhuivat terävällä äänellä harmaiden rottien suuresta julmuudesta ja\nettä heidän noiden ilkitöiden tähden pitänee muuttaa pois pesästään,\nsillä he olivat kuulleet, etteivät ne säästäneet munia eivätkä\nuntuvapoikasia. Vanha juovikas kissa oli varma siitä, että rotat\npurisivat hänet kuoliaaksi, kun ne niin suurella joukolla\ntunkeutuisivat linnaan, ja hän riiteli lakkaamatta mustille rotille:\n\"Kuinka saatoitte olla niin typeriä, että annoitte parhaiden\nsotilaittenne lähteä pois?\" hän sanoi. \"Kuinka voitte luottaa harmaihin\nrottiin? Se on aivan anteeksiantamatonta.\"\n\nEi ainoakaan noista kahdestatoista mustasta rotasta vastannut\nsanaakaan, mutta surustaan huolimatta ei haikara voinut olla tekemättä\nkiusaa kissalle. \"Älähän hätäile, Maunu kotikissa\", sanoi hän. \"Etkö\nnäe, että Akka muori ja Peukaloinen ovat tulleet pelastamaan linnaa?\nSaat olla varma siitä, että he onnistuvat. Nyt minun täytyy nukkua ja\nminä voin tehdä sen huoletta. Huomenna kun herään ei varmaankaan ole\nainoatakaan harmaata rottaa Glimmingehusissa.\"\n\nPojan olisi tehnyt kovasti mieli tyrkätä haikara maahan siitä, mihin se\nnyt asettui nukkumaan pesän äärimmäiselle reunalle, toinen jalka ylös\nvedettynä, mutta Akka ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta. Sen sijaan hän\nsanoi tyytyväisellä äänellä: \"Olisivat huonosti asiat, jos ei\nsemmoinen, joka on niin vanha kuin minä, voisi selviytyä pahemmastakin\npulasta kuin tämä. Jos vain Pöllöukko ja pöllöakka, jotka voivat pysyä\nvalveilla koko yön, tahtovat lähteä viemään minulta viestiä, niin\niuulen, että kaikki käy hyvin.\"\n\nKissapöllöt suostuivat ja Akka pyysi nyt, että pöllöukko menisi\netsimään pois lähteneitä mustia rottia ja kehoittaisi heitä heti\nkiiruhtamaan kotiin. Pöllöakan hän lähetti tornipöllö Flammean luo,\njoka asui Lundin tuomiokirkossa, ja antoi hänelle niin salaisen\ntehtävän, että Akka vain kuiskaten uskalsi sen hänelle ilmaista.\n\n\n\nRotanpyytäjä\n\n\nOli puoliyön aika, kun harmaat rotat pitkän etsimisen jälkeen\nonnistuivat löytämään kellarin luukun, joka oli avoinna. Se oli sangen\nylhäällä seinässä, mutta rotat asettuivat toistensa olkapäille, eikä\nkestänyt kauan ennen kuin rohkein heistä oli luukussa, valmiina\ntunkeutumaan Glimmingehusiin, jonka muurien ulkopuolella niin moni\nhänen esi-isistään oli kaatunut.\n\nHarmaa rotta istui hetken aikaa hiljaa luukussa ja odotti hyökkäystä.\nPuolustajain pääjoukko oli tosin poissa, mutta hän otaksui, että ne\nmustat rotat, jotka olivat jääneet linnaan, eivät antautuisi ilman\ntaistelua. Pamppailevin sydämin hän kuunteli pienintäkin ääntä, mutta\nkaikki oli hiljaista. Silloin rottien johtaja rohkaisi mielensä ja\nhyppäsi pilkkopimeään kellariin.\n\nToinen rotta toisensa perästä seurasi johtajaa. Kaikki he pysyttelivät\nhyvin hiljaa ja kaikki odottivat väijytystä mustien rottain puolelta.\nVasta sitten kun heitä oli tunkeutunut kellariin niin paljon, ettei\nlattialle enää enempää mahtunut, he uskalsivat mennä edemmäksi.\n\nVaikkeivät he koskaan ennen olleet käyneet rakennuksessa, ei heidän\nollut vaikea löytää tietä. He saivat hyvin pian selville ne muurien\nkäytävät, joita myöten mustat rotat olivat kulkeneet yläkertoihin.\nEnnen kuin alkoivat kiivetä näitä ahtaita ja jyrkkiä polkuja he\nkuuntelivat hyvin tarkasti. He olivat paljoa enemmän peloissaan siitä,\nettä mustat rotat tällä tavoin pysyivät poissa kuin jos he olisivat\nkohdanneet heidät avoimessa taistelussa. He voivat tuskin uskoa\nonneaan, kun pääsivät ensimmäiseen kerrokseen aivan vahingotta.\n\nHeti sisään tultuaan harmaat rotat tunsivat viljan hajun tuoksahtavan\nvastaansa. Viljaa säilytettiin siellä suurissa hinkaloissa. Mutta ei\nollut heidän vielä aika ruveta nauttimaan voittonsa hedelmiä. He\ntarkastelivat ensin mitä huolellisimmin noita synkkiä, alastomia\nhuoneita. He juoksivat uuniin, joka oli keskellä lattiaa vanhassa\nlinnan keittiössä, ja he olivat vähällä syöksyä kaivoon sisemmässä\nhuoneessa. Jok'ainoan kaitaisimmankin valoaukon he tarkastivat, mutta\neivät vieläkään löytäneet yhtään mustaa rottaa. Kun tämä kerros oli\nkokonaan heidän vallassaan, he ryhtyivät yhtä varovaisesti tarkastamaan\nseuraavaa. Taas täytyi heidän uskaltautua vaivalloiseen ja vaaralliseen\nmuurien läpi suoritettavaan kiipeämiseen, samalla kun he tuskallisesti\nja henkeään pidätellen odottivat, että vihollinen karkaisi heidän\nkimppuunsa. Ja vaikka heitä houkutteli mitä ihanin jyvähinkaloiden\nhaju, he pakottautuivat mitä parhaimmassa järjestyksessä tarkastamaan\nmuinaisten sotilaiden pilarien tukemaa asuintupaa, heidän kivipöytäänsä\nja uuniaan, syviä ikkunakomeroita ja lattiassa olevaa reikää, joka\nentisinä aikoina oli tehty siihen sitä varten, että siitä voitaisiin\nkaataa kiehuvaa pikeä sisään tunkeutuvan vihollisen päälle.\n\nYhä vain pysyivät mustat rotat näkymättömissä. Harmaat hiipivät\nkolmanteen kerrokseen, jossa oli linnan herran suuri juhlasali, yhtä\nautio ja alaston kuin kaikki muutkin vanhan talon huoneet, ja he\nkiipesivät lopulta aina ylimpäänkin kerrokseen, joka oli vain yksi\nainoa suuri kolkko huone. Ainoa paikka, jota he eivät tulleet\ntarkastaneeksi, oli katolla oleva suuri haikaran pesä, jossa juuri\nsamaan aikaan pöllöakka herätti Akan ja ilmoitti hänelle, että Flammea\ntornipöllö oli suostunut hänen pyyntöönsä ja lähettänyt hänelle sen,\nmitä hän oli pyytänyt.\n\nVasta kun harmaat rotat näin tunnollisesti olivat tarkastaneet koko\nlinnan, he rauhoittuivat. He ymmärsivät, että mustat rotat olivat\npaenneet eivätkä aikoneet tehdä vastarintaa, ja he juoksivat kevein\nsydämin jyvähinkaloihin.\n\nMutta tuskin harmaat rotat olivat nielleet ensimmäiset vehnänjyvät, kun\nalhaalta pihalta linnan edustalta kuului pienen kimeän pillin terävä\nvihellys. Harmaat rotat kohottivat päätään jyvähinkaloista, kuulostivat\nlevottomasti, juoksivat pari askelta kuin olisivat aikoneet jättää\nhinkalon, mutta kääntyivät takaisin ja alkoivat syödä uudelleen.\n\nTaas kuului pillin kimakka läpitunkeva ääni, ja nyt tapahtui jotakin\nihmeellistä. Yksi rotta, kaksi rottaa, niin, kokonainen lauma rottia\nlakkasi syömästä, hyppäsi pois hinkalosta ja riensi suorinta tietä\nkellariin päästäkseen pois talosta. Vielä oli kuitenkin monta rottaa\njäljellä. He ajattelivat sitä vaivaa, mikä heillä oli valloittaessaan\nGlimmingehusia, eivätkä tahtoneet sitä jättää. Mutta pillin sävelet\nkuuluivat vielä kerran heidän korviinsa ja heidän täytyi seurata niitä.\nHe hyppäsivät kuin hulluina hinkaloista, laskivat mäkeä läpi muurin\nreikien ja myllertelivät toistensa yli kiirehtiessään ulos.\n\nKeskellä pihamaata seisoi pieni Peukaloinen pilliä puhaltaen. Hänen\nympärillään oli kokonainen piiri rottia, jotka hämmästyneinä ja\nhurmautuneina kuuntelivat häntä, ja uusia tuli joka hetki. Kerran hän\notti pillin huuliltaan ainoastaan sekunniksi voidakseen näyttää pitkää\nnenää rotille, ja silloin näytti siltä kuin olisi rotilla ollut halu\nheittäytyä hänen päälleen ja purra hänet kuoliaaksi, mutta niin pian\nkuin hän puhalsi, he olivat taas hänen vallassaan.\n\nKun Peukaloinen oli soittanut kaikki rotat ulos Glimmingehusista, hän\nalkoi hiljaa astella pihalta maantielle, ja kaikki harmaat rotat\nseurasivat häntä siksi, että tuon pillin sävelet soivat niin suloisesti\nheidän korvissaan, että heidän oli mahdotonta niitä vastustaa.\n\nPeukaloinen kulki heidän edellään ja houkutteli heitä kanssaan Vallbyn\ntielle. Hän kuljetti heitä kaikenmoisia kiertoteitä läpi pensaiden ja\nalas ojiin, ja minne hän meni, sinne täytyi heidän seurata häntä. Hän\nsoitteli lakkaamatta pilliään, joka näytti olevan tehty eläimen\nsarvesta, vaikka sarvi oli niin pieni, ettei ole meidän päivinämme\nmitään elävää, jonka otsasta se olisi voitu lohkaista. Ei kukaan\ntiennyt sitäkään, kuka sen oli valmistanut. Mutta Flammea, tornipöllö,\noli löytänyt sen eräästä komerosta Lundin tuomiokirkon tornista, ja hän\noli näyttänyt sitä Batakille, korpille, ja he olivat molemmat\ntuumineet, että se oli juuri semmoinen sarvi, joita ennen maailmassa\nvalmistivat ne, jotka tahtoivat saada valtaansa hiiret ja rotat. Mutta\nkorppi oli Akan ystävä ja häneltä Akka oli saanut tietää, että\nFlammealla oli semmoinen aarre.\n\nJa totta oli, etteivät rotat voineet vastustaa pilliä, poika kulki\nheidän edellään ja soitti niin kauan kuin tähdet näkyivät taivaalla, ja\nkoko ajan rotat seurasivat häntä. Hän soitti aamun koitteessa, hän\nsoitteli päivän noustessa ja yhä seurasi häntä harmaiden rottien\nääretön lauma, ja hän houkutteli heitä yhä kauemmas Glimmingehusin\nsuurista jauhohinkaloista.\n\n\n\n\nV\n\nSUURI KURKITANSSI KULLABERGIN VUORELLA\n\n\nTiistaina maaliskuun 29. p:nä.\n\nOn myönnettävä, että vaikka Skoonessa on monta komeata rakennusta, ei\nole ainoatakaan, jolla olisi niin kauniit seinät kuin vanhalla\nKullabergilla.\n\nKullabergin vuori on pitkä ja loiva. Se ei suinkaan ole mikään suuri ja\nmahtava vuori. Leveällä vuorikatolla on metsiä ja peltoja ja jokin\nkanervakangas. Siellä täällä kohoaa pyöreitä kanervakukkuloita ja\nalastomia vuoren nystyröitä. Siellä ylhäällä ei ole kaunista eikä\nmuutenkaan merkillistä, siellä on samannäköistä kuin millä muulla\nylängöllä tahansa Skoonessa.\n\nSe joka kulkee vuoren keskitse vievää maantietä ei voi olla tuntematta\npientä pettymystä. Mutta jos hän sattuu poikkeamaan tieltä ja menemään\nvuoren kupeelle ja katsomaan alas jyrkänteiltä, silloin hän yht'äkkiä\nhuomaa niin paljon katsottavaa, että tuskin tietää, kuinka ennättäisi\nsitä kaikkea katsella.\n\nSillä seikka on se, että Kullaberg ei seiso maalla tasankojen ja\nlaaksojen keskessä, niinkuin muut vuoret, vaan on karannut mereen niin\npitkälle kuin on suinkin vain voinut päästä. Ei ole pienintäkään\nkaistaletta maata vuoren alla suojelemassa sitä meren aalloilta, vaan\nne ulottuvat aina vuoren seiniin saakka ja ne voivat kuluttaa ja\nmuodostaa niitä mielensä mukaan.\n\nSenpä tähden vuoren seinät kohoavat siinä niin runsaasti koristeltuina\nkuin meri ja sen apulainen tuuli suinkin voivat taiteilla. Siellä on\njyrkkiä rotkoja, syvälle vuoren kylkiin uurretuita, ja mustia\nkallioniemiä, jotka ovat kuluneet kiiltäviksi tuulen niitä alinomaa\npiestessä. Siellä on yksinäisiä kalliopilareita, jotka nousevat suorina\nvedestä, ja pimeitä luolia ahtaine sisäänkäytävineen. Siellä on\nkohtisuoria alastomia jyrkänteitä ja pehmoisia lehtoisia rinteitä.\nSiellä on pieniä niemiä ja pieniä lahtia ja pieniä mukulakiviä, joita\njokainen aalto kalistelee rantaa vasten. Siellä on komeita\nkallioportteja, veden yli kaareutuvia, siellä on teräviä kiviä, joita\nvalkoinen vaahto alinomaa huuhtelee, ja toisia, jotka kuvastuvat mustan\nvihreään, liikkumattomaan tyyneen veteen. Siellä on hiidenkirnuja,\nvuoreen koverrettuja, ja valtavia halkeamia, jotka houkuttelevat\nmatkamiestä tunkeutumaan vuoren syvyyteen aina Kullamiehen luolaan\nsaakka.\n\nJa ylös ja alas kaikkia näitä rotkoja ja kallioita luikertelee pensaita\nja köynnöksiä. Puita kasvaa siellä myös, mutta tuulen voima on niin\nsuuri, että puiden täytyy muuttua köynnöksiksi voidakseen pysyä kiinni\njyrkänteissä. Tammet matavat maata pitkin, ja niiden lehdet ovat niiden\npäällä kuin ahdas holvi, ja pitkärunkoiset pyökkipuut seisovat\nrotkoissa kuin suuret lehtimajat.\n\nNämä merkilliset vuorenseinät sekä aava, sininen meri ja kimmeltävä,\nvoimakas ilma tekevät Kullabergin niin rakkaaksi ihmisille, että he\nsuurissa parvissa menevät sinne niin kauan kuin kesää kestää. Vaikeampi\non sanoa, mikä sen tekee niin houkuttelevaksi eläimille, että he joka\nvuosi kerääntyvät sinne suureen leikkikokoukseen. Mutta se on tapa,\njota on noudatettu aina ammoisista ajoista, ja jos tahtoisi selittää,\nmiksi juuri tämä paikka ennen muita kaikkia valittiin kokouspaikaksi,\nniin olisi pitänyt olla mukana jo silloin, kun ensimmäinen meren aalto\nmurtui vaahdoksi Kullabergia vasten.\n\nKun kokousta aiotaan pitää, silloin hirvet, kauriit, jänikset, ketut ja\nmuut nelijalkaiset tulevat Kullabergiin jo edellisenä yönä, etteivät\nihmiset heitä huomaisi. Kohta ennen auringon nousua he kaikki\nkokoontuvat kisakentälle, jona on kanervakangas vasemmalla puolen\ntietä, melko lähellä vuoren äärimmäistä niemeä.\n\nLeikkipaikan ympärillä on joka puolella pyöreitä kivimäkiä, jotka\npeittävät sen jokaisen silmältä, ken ei satu tulemaan aivan lähelle.\nEikähän ole luultavaa, että sinne maaliskuussa kukaan eksyisikään. Jo\nmonta kuukautta sitten ovat syysmyrskyt ajaneet sieltä pois kaikki ne\nmuukalaiset, jotka muuten kuljeksivat siellä kukkuloilla ja kiipeilevät\nvuoren rinteitä pitkin. Majakanvartija niemen nenässä, Kullan kartanon\nvanha rouva ja Kullan isäntä ja hänen talonväkensä kulkevat tavallisia\nteitään eivätkä juoksentele ympäri autioilla kanervakankailla.\n\nKun nelijalkaiset ovat tulleet leikkipaikalle, he asettuvat noille\npyöreille vuoren kukkuloille. Kukin eläinlaji on omassa ryhmässään,\nvaikka luonnollisesti tämmöisenä päivänä yleinen rauha vallitsee, eikä\nkenenkään tarvitse pelätä, että hänen päällensä hyökättäisiin. Tänä\npäivänä saisi pieni jäniksenpoikakin kulkea kyykkiä kettujen kukkulain\nyli menettämättä edes toista pitkistä korvistaan. Mutta eläimet\nasettuvat kuitenkin eri ryhmiin. On vanha tapa semmoinen.\n\nKun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, he alkavat katsella, eikö\nlintuja alkaisi näkyä. On tavallisesti aina kaunis ilma tänä päivänä.\nKurjet ovat hyviä ilman ennustajia eivätkä he kutsuisi kokoon eläimiä,\njos odottaisivat sadetta. Mutta vaikka ilma on kirkas eikä mikään\nhäiritse näköalaa, eivät nelijalkaiset kuitenkaan näe mitään lintuja.\nSe on merkillistä. Aurinko on jo korkealla taivaalla, ja johan lintujen\npitäisi olla matkalla.\n\nEläimet Kullabergin vuorella huomaavat kuitenkin muutamia pieniä mustia\npilviä, jotka hiljalleen liikkuvat tasangon yli. Ja katso! Yksi näistä\npilvistä alkaa nyt yht'äkkiä tulla Öresundin rannikkoa pitkin\nKullabergia kohti. Tultuaan kisakentän kohdalle se pysähtyy ja samassa\nalkaa koko pilvi helistä ja visertää, niinkuin se olisi kokoonpantu\nvain sävelistä. Se nousee ja laskee, nousee ja laskee, mutta yhä se\nvain helisee ja visertää. Viimein putoaa koko pilvi jonkin kukkulan\npäälle, koko pilvi yht'aikaa, ja samassa on kukkula täydellisesti\nharmaiden leivojen, koreiden punaharmaa-valkoisten peippojen, kirjavien\nkottaraisten ja vihreän-harmaiden tiaisten peitossa.\n\nKohta tämän jälkeen kulkee vielä toinen hattara tasangon yli. Se\npysähtyy joka talon kohdalle, käy joka työmiehen tuvalla, joka\nlinnassa, joka kauppalassa ja joka kaupungissa, joka rautatieasemalla,\nkäy kalastajakylissä ja sokeritehtaissa. Joka kerta kun se pysähtyy, se\nimee itseensä alhaalta maasta pienen pyörteen pieniä harmaita\ntomuhiukkasia. Sillä tavalla se kasvamistaan kasvaa, ja kun se vihdoin\non koossa ja ohjaa kulkuaan Kullabergia kohti, ei se enää ole hattara,\nvaan pilvi, niin suuri, että se varjostaa maan Höganäsistä aina\nMölleen. Kun se pysähtyy leikkipaikalle, niin se jo pimittää auringon\nja pitkän aikaa täytyy sataa alas eräälle kukkulalle harmaita varpusia,\nennen kuin ne jotka olivat lentäneet pilven sisimmässä taas saavat\nnähdä vilahduksen päivänvaloa.\n\nMutta suurin näistä lintupilvistä on kuitenkin se, joka nyt näyttäytyy.\nSe on muodostunut parvista, jotka ovat tulleet lentäen kaikilta\ntahoilta ja liityneet siihen. Se on harmaansininen ja raskas, eikä\nainoakaan auringon säde pääse tunkeutumaan sen läpi. Se tulee synkkänä\nja uhkaavana kuin ukkospilvi. Se on täynnä mitä kauheinta melua,\nhirveintä huutoa, halveksivinta naurua ja mitä pahaa ennustavinta\nrääkytystä. Leikkipaikalla ilostuvat kaikki, kun se vihdoinkin hajoaa\nja maahan sataa räpyttäviä ja räkättäviä variksia, naakkoja, korppeja\nja peltovariksia.\n\nSen jälkeen ei taivaalla näy pilviä, vaan joukko viivoja ja merkkejä.\nNiinpä näkyy suoria pilkutettuja viivoja koillisessa. Ne ovat Göingen\nkihlakuntien metsälintuja; ja metsoja, jotka tulevat lentäen pitkissä\nriveissä, pari metriä kunkin linnun väliä. Ja vesilinnut, jotka\nasustavat Måkläppenillä Falsterbon ulkopuolella, tulevat nyt leijaillen\nyli Juutinrauman monenlaisessa lentojärjestyksessä: kolmioissa ja\npitkissä mutkissa, vinokulmissa ja puoliympyröissä.\n\nSiihen suureen kokoukseen, joka pidettiin sinä vuonna, jolloin Niilo\nHolgerinpoika lenteli ympäri villihanhien kanssa, tulivat Akka ja hänen\nparvensa myöhemmin kuin muut kaikki, eikähän sitä sopinut ihmetellä,\nsillä Akan oli täytynyt lentää yli koko Skoonen tullakseen\nKullabergille. Sitä paitsi hänen oli herättyään heti täytynyt lähteä\nlentämään ja etsimään Peukaloista, joka oli monta tuntia kulkenut\nja soitellut harmaille rotille ja houkutellut heidät kauas\nGlimmingehusista. Pöllöukko oli palannut ja tuonut mukanaan tiedon,\nettä mustat rotat olisivat kotona kohta auringon nousun jälkeen, eikä\nollut siis mitään vaaraa siitä, että annettiin tornipöllön pillin\nvaieta ja harmaiden rottien mennä minne tahtoivat.\n\nMutta ei Akka keksinyt poikaa, kun tämä kulki pitkän seurueen kanssa,\nvaan haikarapa, herra Ermenrich, se nopeasti laskeutui hänen luokseen\nja kohosi hänen kanssaan ilmaan. Sillä herra Ermenrichkin oli lähtenyt\nhäntä etsimään ja vietyään pojan haikaran pesään hän pyysi häneltä\nanteeksi, että oli edellisenä iltana kohdellut häntä halveksivasti.\n\nSiitä poika ilostui kovin, ja haikarasta ja hänestä tuli hyvät ystävät.\nAkkakin oli hänelle hyvin ystävällinen ja silitteli useita kertoja\nvanhaa päätään hänen käsivarteensa ja ylisteli häntä siitä, että hän\noli auttanut niitä, jotka olivat hädässä.\n\nMutta se on sanottava pojan kunniaksi, ettei hän tahtonut ottaa vastaan\nkunniaa, jota hän ei ollut ansainnut. \"Ei, Akka muori\", hän sanoi,\n\"älkää luulko, että minä houkuttelin harmaita auttaakseni mustia. Minä\ntahdoin vain näyttää herra Ermenrichille, että minäkin kelpaan\njohonkin.\" Tuskin hän oli sen sanonut, kun Akka kääntyi ja kysyi\nhaikaralta, luuliko tämä, että olisi viisasta viedä Peukaloista muiden\nmukana Kullabergille. \"Minä tarkoitan, että me voimme luottaa häneen\nniinkuin itseemme\", hän sanoi. \"Varmaankaan ei hän ole antava meitä\nilmi ihmisille.\" Haikara kehoitti heti hyvin innokkaasti ottamaan\nmukaan Peukaloisen. \"Totta kai teidän pitää ottaa Peukaloinen mukaanne\nKullabergiin, Akka-muori\", hän sanoi. \"Onhan onni, että voimme palkita\nhäntä kaikesta siitä vaivasta, mitä hän viime yönä näki meidän\ntähtemme. Ja koska minua vielä harmittaa, että minä eilisiltana en\nkohdellut häntä sopivalla tavalla, niin minä itse kannan hänet\nselässäni kokouspaikalle.\"\n\nEi ole juuri mitään, joka maistuisi makeammalle kuin saada kiitosta\nsemmoisilta, jotka itse ovat viisaita ja eteviä, eikä poika varmaankaan\nkoskaan ollut tuntenut itseään iloisemmaksi kuin nyt, kun villihanhi ja\nhaikara puhuivat hänestä tällä tavalla.\n\nPoika matkusti siis Kullabergiin ratsastaen haikaran selässä. Vaikka\nhän pitikin sitä suurena kunniana, se tuotti kuitenkin hänelle suurta\npelkoa sentähden, että herra Ermenrich oli ylen mainio lentäjä ja antoi\nmennä aivan toista vauhtia kuin villihanhet. Kun Akka lensi tietään\nsuoraan ja tasaisesti, teki haikara huvikseen kaikenlaisia\nlentotemppuja. Hän milloin lepäsi liikkumattomana äärettömässä\nkorkeudessa siivet levällään, milloin heittihe alaspäin semmoista\nvauhtia, että tuntui siltä kuin hän syöksyisi maahan avuttomasti kuin\nkivi, milloin hän huvittelihe lentämällä Akan ympäri suurissa ja\npienissä ympyröissä niinkuin tuulispää. Poika ei ollut koskaan ennen\nollut mukana semmoisessa, ja vaikka hän istui jatkuvan kauhun vallassa,\ntäytyi hänen kuitenkin myöntää, ettei hän ollut ennen tiennyt, mitä\nhyvä lento on.\n\nAinoastaan yhden kerran pysähdyttiin matkan kestäessä, ja se tapahtui\nsilloin, kun Akka Vombsjön luona yhtyi matkatovereihinsa ja huusi\nheille, että harmaat rotat oli voitettu. Sitten he lensivät suorinta\ntietä Kullabergiin.\n\nSiellä he asettuivat sen kukkulan laelle, joka oli varattu\nvillihanhille, ja kun poika nyt antoi katseensa vaeltaa kukkulalta\nkukkulalle, hän näki, että yhdeltä kohosivat hirvien monihaaraiset\nsarvet ja toiselta harmaiden haikarain niskatupsut. Yksi kukkula oli\npunaisenaan kettuja, toinen mustanaan ja valkoisenaan merilintuja,\nkolmas harmaanaan rottia. Mikä oli täynnä mustia korppeja, jotka\nhuusivat yhtä mittaa, mikä leivosia, jotka eivät mitenkään malttaneet\npysyä yhdessä kohti, vaan alinomaa heittäytyivät ilmaan ja lauloivat\nilosta.\n\nNiinkuin aina oli ollut Kullabergilla, niin nytkin korpit aloittivat\npäivän leikit ja kujeet lentotanssillaan. He jakautuivat kahteen\nparveen, jotka lensivät toisiaan vastaan, kohtasivat toisensa,\nkääntyivät ja alkoivat uudestaan. Tässä tanssissa oli monta vaihetta,\nja se tuntui katsojista liian yksitoikkoiselta, kun he eivät tunteneet\ntanssin sääntöjä. Varikset olivat tanssistaan hyvin ylpeitä, mutta\nkaikki muut olivat hyvillään, kun se loppui. Se oli eläimistä yhtä\nsynkkää ja mieletöntä kuin talvimyrskyn leikki lumihiutaleiden kanssa.\nHe tulivat alakuloisiksi sitä katsoessaan ja odottivat maltittomina\njotakin, joka antaisi heille hiukan iloa.\n\nEi heidän tarvinnutkaan turhaan odottaa, sillä niin pian kuin varikset\nolivat lopettaneet, tulivat jänikset juosten. He tulvivat esiin\npitkässä rivissä ilman erityistä järjestystä. Muutamissa riveissä tuli\nvain yksi ainoa, toisissa juoksi niitä kolme tai neljä rinnakkain.\nKaikki olivat nousseet kahdelle jalalle, ja he ryntäsivät esiin\nsemmoisella vauhdilla, että pitkät korvat heilahtelivat joka taholle.\nJuostessaan he pyörähtelivät ympäri, tekivät pitkiä hyppyjä ja\nmätkäyttelivät etukäpälillään kylkiluihinsa, niin että kumisi. Muutamat\ntekivät pitkän sarjan kuperkeikkoja, toiset kääriytyivät kokoon ja\npyörivät eteenpäin kuin väkkärät, muuan seisoi yhdellä jalalla ja\npyörähteli ympäri, muuan käveli etujaloillaan. Siinä ei ollut mitään\njärjestystä, mutta hyvin hullunkurista ja hauskaa oli tämä jäniksien\nleikki, ja monet eläimet, jotka seisoivat ja katselivat heitä, alkoivat\nhengittää nopeammin. Nyt oli kevät, ja ilo ja riemu oli tulossa. Talvi\noli lopussa. Kesä lähestyi. Kohta olisi eläminen vain leikintekoa.\n\nKun jänikset olivat aikansa riehuneet, oli suurten metsälintujen vuoro\nesiintyä. Satakunta metsokukkoa kiiltävän mustassa puvussa ja\nsilmäkulmat kirkkaan punaisina lentää pamahti suureen tammeen, joka oli\nkeskellä karkelokenttää. Se, joka istui ylimmällä oksalla, pörrötti\nhöyhenensä, laski alas siipensä ja levitti pyrstönsä, niin että\nvalkoiset höyhenet tulivat näkyviin. Sitten hän ojensi kaulansa ja\npäästi pari syvää ääntä paksunneesta kurkustaan. \"Tjäk, tjäk, tjäk\",\nhän pani. Enempää hän ei voinut saada esille. Kurkussa vain kulahteli\nuseita kertoja. Sitten hän sulki silmänsä ja kuiskasi: \"Sis, sis, sis!\nKuulkaa, kuinka kaunista! Sis, sis, sis!\" Ja samalla kertaa hän vaipui\nsemmoisen ihastuksen valtaan, ettei enää tiennyt, mitä hänen\nympärillään tapahtui.\n\nKun ensimmäinen metsokukko vielä sissitteli, alkoivat ne kolme, jotka\nistuivat häntä lähinnä alemmalla oksalla, samalla tavalla laulaa, ja\nennen kuin he olivat ehtineet laulun loppuun, alkoivat ne kymmenen,\njotka istuivat alempana, ja niin jatkui oksalta oksalle, kunnes kaikki\nsata metsokukkoa lauloi, kulahutteli ja sissitteli. He joutuivat kaikki\nsaman innostuksen valtaan laulaessaan, ja juuri se vaikutti muihin\neläimiin kuin tarttuva humala. Veri oli äsken virrannut hauskasti ja\nkeveästi, nyt se alkoi pulputa raskaasti ja kuumasti. \"Niin, nyt on\ntoden totta kevät\", ajattelivat kaikki nuo eläinkansat. \"Talven kylmyys\non mennyt. Kevään tuli palaa maailman päällä.\"\n\nKun teeret huomasivat, että metsoilla oli semmoinen menestys, eivät\nhekään enää voineet pysyä vaiti. Kun ei ollut puuta, johon he olisivat\nvoineet lentää, he hyökkäsivät alas kisakentälle, missä kanerva\nkasvoi niin korkeana, että vain heidän kauniisti kaareutuvat\npyrstöhöyhenensä ja heidän paksut nokkansa näkyivät, ja alkoivat\nlaulaa: \"Kurr-rurr-rurr.\"\n\nJuuri silloin kun teeret alkoivat kilpailla metsojen kanssa, tapahtui\njotakin arvaamatonta. Kettu hiipi nyt, kun eläimet eivät ajatelleet\nmuuta kuin teerten leikkiä, aivan hiljaa villihanhien kukkulalle. Hän\nkulki hyvin varovasti ja pääsi melkein kukkulan laelle, ennen kuin\nkukaan huomasi häntä. Yht'äkkiä keksi hänet kuitenkin muuan villihanhi,\nja kun hän ei voinut uskoa, että kettu oli hiipinyt hanhien joukkoon\nmissään hyvässä tarkoituksessa, hän alkoi laulaa: \"Varokaa itseänne,\nvillihanhet! Varokaa itseänne!\" Kettu iski häntä kurkkuun, ehkä\nenimmäkseen sentähden, että tuo pitäisi suunsa kiinni, mutta\nvillihanhet olivat kuulleet huudon ja kohosivat kaikki ilmaan. Ja kun\nhe olivat lentäneet ylös, näkivät kaikki eläimet Smirre ketun seisovan\nvillihanhien kukkulalla, suussaan kuollut hanhi.\n\nMutta sentähden, että näin oli rikkonut leikkipäivän rauhaa, sai Smirre\nkettu niin kovan rangaistuksen, että hänen kaiken elinaikansa täytyi\nkatua sitä, ettei ollut voinut hillitä kostonhaluaan, vaan oli tällä\ntavalla koettanut vihdoinkin päästä Akan ja hänen parvensa kimppuun.\nJoukko kettuja piiritti hänet heti ja hänet tuomittiin vanhan tavan\nmukaan, joka käskee, että kuka tahansa häiritsee suuren leikkipäivän\nrauhaa, hänen on mentävä maanpakoon. Ei kukaan kettu tahtonut lieventää\ntuomiota, koska kaikki tiesivät, että sinä hetkenä kun he jotakin\nsemmoista yrittäisivät, karkotettaisiin heidät leikkipaikalta eikä\nheidän sallittaisi enää koskaan sinne jalallaan astua. Smirren\nmaanpakotuomio siis julistettiin vastalauseitta. Häntä kiellettiin\noleskelemasta Skoonessa. Hänet karkotettiin vaimon ja sukulaisten\nluota, karkotettiin metsästysmailtaan, asunnostaan, lepopaikoistaan ja\npiiloistaan, joita hän tähän saakka oli omistanut, ja hänen täytyi\nlähteä koettamaan onneaan vierailla mailla. Ja jotta kaikki ketut\nSkoonessa tietäisivät, että Smirre oli siinä maakunnassa henkipatto,\npuraisi vanhin ketuista häneltä pois oikean korvan huipun. Niin pian\nkuin tämä oli tehty, alkoivat kaikki nuoret ketut ulvoa verenhimosta ja\nkarkasivat Smirren kimppuun. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä\npakoon, ja hän riensi pois Kullabergista kaikki nuoret ketut\nkintereillään.\n\nKaikki tämä tapahtui sillä aikaa kun teeret ja metsot kilpailivat\nkeskenään. Mutta nämä linnut syventyvät siinä määrin lauluunsa,\netteivät kuule eivätkä näe mitään muuta. Eivätkä he olleetkaan antaneet\nhäiritä itseään.\n\nTuskin oli metsälintujen kilpailu päättynyt, kun Häckabergan hirvet\nastuivat esiin näyttämään sotaleikkiään. Siinä oli monta hirviparia,\njotka taistelivat samalla kertaa. He karkasivat toisiaan vastaan\nsuurella voimalla, iskivät kalisten sarvensa yhteen, niin että piikit\ntakertuivat toisiinsa, ja koettivat pakottaa toisiaan taaksepäin.\nKanervamättäät repesivät heidän sorkkiensa alla, heidän henkensä\nsavusi, kurkuista tunkeutui kauheata mörinää ja vaahto valui kylkiä\npitkin.\n\nKaikilla kukkuloilla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun\ntaistelutaitoiset hirvet näin ottelivat. Ja kaikissa eläimissä heräsi\nuusia tunteita. Jok'ikinen tunsi olevansa rohkea ja voimakas, täynnä\npalaavia voimia, jotka kevät oli uudelleen synnyttänyt; reipas ja\nvalmis kaikenlaisiin seikkailuihin. He eivät tunteneet mitään vihaa\ntoisiaan kohtaan, mutta kuitenkin kaikitenkin kohosi kaikkialla siipiä,\nniskahöyheniä nousi, kynsiä hiottiin. Jos hirvet olisivat jatkaneet\nvielä hetkenkään aikaa, olisi kaikilla tahoilla syntynyt hurja\ntaistelu, sentähden että kaikissa oli syttynyt palava halu näyttää,\nettä hekin olivat eloa täynnä, että talven taintumus oli ohi, että\nvoima kiehui ruumiissa.\n\nMutta hirvet herkesivät taistelemasta juuri oikealla hetkellä, ja heti\nkulki kuiskaus kukkulalta kukkulalle: \"Nyt tulevat kurjet.\"\n\nJa niin tulivat nyt nuo harmaat, hämypukuiset linnut töyhtöisin siivin\nja punatupsuisin niskoin. Nuo korkeajalkaiset, solakkakaulaiset ja\npikkupäiset suuret linnut tulivat liukuen kukkulan rinnettä\nsalaperäisessä huumeessa. Liukuessaan eteenpäin he pyörähtelivät ympäri\npuoleksi lentäen, puoleksi tanssien. Siivet somasti koholla he\nliikkuivat käsittämättömän nopeasti. Oli jotakin ihmeellistä ja outoa\nheidän tanssissaan. Oli niinkuin olisi harmaita varjoja kiitänyt\nkarkelossa, jota silmä tuskin taisi seurata. Oli niinkuin he olisivat\noppineet sen usvapilviltä, jotka leijailevat yli autioiden soiden. Se\noli kuin loihdittua tuo tanssi, ja kaikki jotka olivat ensi kertaa\nKullabergilla ymmärsivät, miksi koko kokous oli saanut nimensä kurkien\ntanssista. Siinä oli hurjuutta tuossa tanssissa, mutta se tunne, jonka\nse herätti, oli suloista kaipuuta. Ei kukaan nyt enää ajatellut\ntaistelua. Sen sijaan tahtoivat kaikki, sekä siivekkäät että ne, joilla\nei siipiä ollut, kohota äärettömään korkeuteen, yletä yläpuolelle\npilvien, etsiä mitä oli siellä kaukana, jättää raskaan ruumiin, joka\nveti heitä maata kohti, ja leijailla pois taivasten taa.\n\nSellaista ikävää siihen, joka on saavuttamatonta, siihen, joka on\npeitossa tämän elämän takana, tunsivat eläimet ainoastaan kerran\nvuodessa, ja sen he tunsivat sinä päivänä, jona he katselivat kurkien\nsuurta karkeloa.\n\n\n\n\nVI\n\nSADESÄÄSSÄ\n\n\nKeskiviikkona maaliskuun 30. p:nä.\n\nOli ensimmäinen sadepäivä tämän matkan aikana. Niin kauan kuin\nvillihanhet olivat oleskelleet Vombsjön seuduilla, oli ollut kaunis\nilma, mutta samana päivänä, kun he alkoivat matkansa pohjoista kohti,\nrupesi satamaan ja useita tunteja sai poika istua hanhen selässä\nläpimärkänä ja vilusta väristen.\n\nKun he aamulla lähtivät liikkeelle oli ollut kirkas ja tyyni.\nVillihanhet olivat lentäneet korkealla ilmassa tasaisesti ja\nkiirehtimättä, ankarassa järjestyksessä, Akka etunenässä ja muut\nkahdessa vinossa rivissä hänen takanaan. Heillä ei nyt ollut aikaa\nhuutaa pilkkasanoja maassa oleville eläimille, mutta kun he eivät\nkuitenkaan voineet pysyä aivan vaiti, he lauloivat alinomaa siipiensä\ntahdissa tuota tavallista houkutteluhuutoaan: \"Miss' olet sa? Tääll'\nolen ma. Miss' olet sa? Tääll' olen ma.\"\n\nKäikki ottivat osaa tähän loputtomaan joikuun, ja he keskeyttivät sen\nvain silloin tällöin, näyttääkseen valkoiselle hanhelle tien viittoja,\njoiden mukaan he kulkivat. Merkkinä olivat tällä matkalla Linderödsåsin\nkarut kukkulat, Ovesholmin herraskartano, Kristiansstadin kirkontorni,\nBäckaskogin kuninkaan kartano kapealla kannaksella Oppmannasjön ja\nIvösjön välillä, ja Ryssbergin jyrkkä rinne.\n\nMatka oli ollut yksitoikkoinen, ja kun sadepilviä alkoi ilmaantua, se\noli pojasta ollut oikein hauskaa vaihtelua. Ennen maailmassa, kun poika\noli nähnyt sadepilviä vain alhaalta päin, ei hän ollut niistä muuta\najatellut kuin että ne olivat harmaita ja ikäviä, mutta aivan toista\noli olla niiden keskessä ylhäällä. Poika näki selvästi, että pilvet\nolivat äärettömän isoja kuormavaunuja, jotka kuljettivat taivaalla\nsuunnattoman suuria kuormia: muutamiin niistä oli lastattu valtavia\nharmaita säkkejä, toisiin tynnyreitä, jotka olivat niin suuria, että\nniihin saattoi mahtua kokonainen järvi, muutamiin taas ammeita ja\npulloja, jotka oli pinottu kauhean korkealle päällekkäin. Ja kun niitä\noli ajanut esille niin paljon, että ne täyttivät koko avaruuden, oli\nniinkuin joku olisi antanut niille merkin, sillä ne alkoivat kaikki\nyht'aikaa ammeista, tynnöreistä, pulloista ja säkeistä kaataa vettä\nmaahan.\n\nSamalla kun ensimmäiset kevään sadekuurot ropisivat maahan, pääsi\nkaikkien pikkulintujen suusta lehdoista ja hakamaista ilohuutoja, niin\nettä koko ilma niitä kaikui, ja poika säpsähti istuessaan hanhikukon\nselässä. \"Nyt saamme sadetta, sade antaa meille kevään, kevät antaa\nmeille kukkia ja vihreitä lehtiä, vihreät lehdet ja kukat antavat\nmeille matoja ja hyönteisiä, madot ja hyönteiset antavat meille ruokaa;\nhyvä ruoka ja paljon ruokaa on parasta mitä maailmassa on\", lauloivat\nlinnut.\n\nVillihanhetkin tulivat iloisiksi sateesta, joka saapui herättämään\nkasveja niiden unesta ja lyömään reikiä järvien jääkattoon. He eivät\njaksaneet pysyä niin totisina kuin tähän saakka, vaan alkoivat\npäästellä hauskoja huutoja yli seudun.\n\nLentäessään yli suurten perunamaiden, joita oli paljon Kristianstadin\ntienoilla ja jotka vielä olivat mustalla mullalla, he huusivat:\n\"Herätkää ja olkaa hyödyksi! Täällä tulee se, joka teidät herättää.\nOlette jo tarpeeksi laiskotelleet.\"\n\nNähdessään ihmisiä, jotka riensivät kattojen alle sadetta pakoon, he\ntoruivat heitä ja sanoivat: \"Minne teillä on semmoinen kiire? Ettekö\nnäe, että teille sataa hapanlimppuja ja reikäleipiä, hapanlimppuja ja\nreikäleipiä?\"\n\nSuuri, paksu pilvi kulki nopeasti pohjoista kohti ja näytti seuraavan\nhanhien mukana. He näkyivät kuvittelevan, että he vetivät pilveä\nperässään, ja kun he juuri nyt huomasivat allansa puutarhoja, he\nhuusivat oikein ylpeinä: \"Tässä me tuomme teille vuokkoja, tässä tuomme\nteille ruusuja, tässä tuomme teille omenankukkia ja kirsimarjan\nnuppuja, tässä tuomme teille herneitä ja papuja ja nauriita ja kaalia.\nKen tahtoo se ottakoon, ken tahtoo se ottakoon.\"\n\nNäin oli kuulunut laulu, kun ensimmäiset kuurot putosivat, kun kaikki\nvielä iloitsivat sateesta. Mutta kun satoi koko iltapäivän, kävivät\nhanhet kärsimättömiksi ja huusivat janoisille metsille Ivösjön\nympärillä: \"Ettekö jo ole saaneet tarpeeksenne? Ettekö jo ole saaneet\ntarpeeksenne?\"\n\nTaivas kävi yhä enemmän tasaisen harmaaksi ja aurinko piilottautui niin\nhyvin, ettei kukaan voinut aavistaakaan missä se oli. Sade ropisi yhä\nrankemmin, takoi raskaasti siipiin ja tunkihe öljyttyjen ulkohöyhenien\nvälitse ruumiiseen saakka. Maa peittyi sateen savuun, järvet, vuoret,\nmetsät juoksivat kokoon yhdeksi ainoaksi sekasotkuksi ja tien viitat\nkatosivat näkymättömiin. Matkanteko kävi yhä hitaammin, iloiset huudot\nvaikenivat, ja pojasta tuntui kylmyys yhä karvaammalta.\n\nNiin kauan kuin kuljettiin ilmassa, hän oli kuitenkin pysynyt\nreippaana. Eikä hän vielä iltapäivälläkään ollut antanut mielensä\nmasentua. Oli asetuttu pienen vaivaisen petäjän alle keskelle suurta\nnevaa, jossa kaikki oli kylmää, jossa muutamat mättäät vielä olivat\nlumen peitossa ja toiset pistivät esiin vesirapakosta, jossa vielä\nuiskenteli jääpalasia. Hän oli juoksennellut ympäri hyvällä tuulella ja\npoiminut karpaloita ja jäätyneitä puolukoita. Mutta sitten tuli ilta ja\npimeys putosi alas niin paksuna, etteivät semmoiset silmät kuin pojan\nvoineet nähdä sen läpi, ja erämaa muuttui kamalaksi ja hirmuiseksi.\nPoika makasi hanhen siiven alla, mutta ei voinut nukkua siksi, että\nhänen oli vilu ja että hän oli märkä. Ja hän kuuli taukoamatonta\nritinää ja ratinaa ja hiipiviä askelia ja uhkaavia ääniä, hän tunsi\nsemmoista kauhua, ettei tiennyt minne menisi. Hänen täytyi päästä\nsinne, missä oli tulta ja valoa, muuten hän pelästyisi kuoliaaksi.\n\n\"Kunpa vain uskaltaisin mennä ihmisten luo edes täksi yöksi\", ajatteli\npoika. \"Vain sen verran, että saisin kuivata itseäni tulen ääressä ja\nsaisin vähän ruokaa. Voisinhan sitten palata villihanhien luo auringon\nnoustessa.\"\n\nHän kömpi siiven alta pois ja solahti maahan. Herättämättä hanhikukkoa\nja muitakaan hanhia hän hiipi hiljaa ja huomaamatta pois suon yli.\n\nHän ei oikein tiennyt, missä maanpaikassa hän oli, Skoonessako vai\nSmoolannissa vai Blekingissä. Mutta juuri vähää ennen kuin hän oli\nlaskeutunut suolle, hän oli nähnyt vilahduksen suuresta kylästä, ja\nsinnepäin hän nyt lähti tallustelemaan. Ei kestänytkään kauan ennen\nkuin hän löysi tien, ja pian hän oli kylän kadulla, joka oli pitkä ja\njonka kahden puolen oli puita ja taloja toinen toisessaan kiinni.\n\nPoika oli tullut tuollaiseen suureen kirkonkylään, jommoisia tapaa niin\nusein sisempänä maassa, mutta joita ei ollenkaan näe tasangoilla.\n\nAsuinhuoneet olivat puusta ja hyvin sirosti rakennetut. Useimpien\npäädyt ja otsikot oli koristettu leikellyillä listoilla ja niissä oli\nlasikuisteja, joissa näkyi siellä täällä jokin värillinen lasi. Seinät\noli maalattu vaalealla öljyvärillä, ovet ja ikkunanpielet loistivat\nsinisinä ja vihreinä, jopa joskus punaisinakin. Käydessään ja\nkatsellessaan taloja poika kuuli tielle asti, kuinka ihmiset, jotka\nistuivat siellä lämpimissä tuvissaan, puhelivat ja nauroivat. Sanoja\nhän ei voinut erottaa, mutta hänestä oli viehättävää kuulla ihmisääniä.\n\"Olisipa soma tietää mitä he sanoisivat, jos minä kolkuttaisin ovelle\nja pyytäisin päästä sisään\", hän ajatteli.\n\nSenhän hän oli aikonutkin tehdä, mutta nyt oli pimeän pelko mennyt ohi,\nkun hän oli nähnyt valaistut ikkunat. Sen sijaan valtasi hänet taas\nuudelleen tuo pelko, joka aina ahdisti häntä ihmisten läheisyydessä.\n\"Katselenpahan vielä kylää vähän aikaa\", hän ajatteli, \"ennen kuin\npyydän päästä sisään jonnekin.\"\n\nEräässä talossa oli ulkoparveke. Ja juuri kun poika kulki ohi, lensivät\nparvekkeen ovet auki ja keltaista valoa tunkeutui hienojen, keveiden\nuutimien läpi. Sitten tuli kaunis, nuori rouva parvekkeelle ja nojautui\nkaiteen yli. \"Sataa, nyt tulee pian kevät\", hän sanoi. Kun poika näki\nhänet, hän tunsi omituista ahdistusta. Oli kuin hän olisi tahtonut\nitkeä. Ensimmäisen kerran hän tuli hiukan levottomaksi siitä, että oli\njoutunut pois ihmisten seurasta.\n\nKohta sen jälkeen hän kulki kauppapuodin ohi. Puodin edessä oli\nkylvökone. Hän pysähtyi ja katseli sitä ja kiipesi viimein ajajan\nistuimelle ja istahti siihen. Sitten hän maiskautti huuliaan ja oli\najavinaan hevosta. Hän ajatteli, mikä onni olisi olla oikea ihminen ja\nsaada ajaa tuommoista koreata konetta pitkin peltoa. Hetkeksi hän oli\nunohtanut, mimmoinen hän nyt oli, mutta sitten hän muisti sen, ja\nsilloin hän hyppäsi nopeasti koneen päältä maahan. Yhä suurempi\nlevottomuus ahdisti häntä. Paljon menetti se, jonka täytyi elää\neläinten lailla. Ihmiset olivat kyllä hyvin ihmeellisiä ja kykeneviä.\n\nHän kulki postikonttorin ohi ja ajatteli kaikkia niitä sanomalehtiä,\njotka joka päivä tuovat uutisia eri puolilta maailmaa. Hän näki\napteekin ja lääkärin asunnon, ja hän ajatteli, että ihmisten mahti oli\nniin suuri, että he kykenivät taistelemaan tauteja ja kuolemaa vastaan.\nHän tuli kirkolle ja ajatteli, että ihmiset olivat rakentaneet sen\nsaadakseen kuulla siellä puhuttavan maailman ulkopuolella olevasta\nmaailmasta ja Jumalasta ja ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta\nelämästä. Ja mitä kauemmin hän siinä käveli, sitä enemmän hän rakasti\nihmisiä.\n\nLapset ovat semmoisia, etteivät he ajattele pitemmälle kuin nenä\nulottuu. Sen, mikä on lähinnä heidän tiellään, sen he tahtovat heti\nsaada, välittämättä siitä, mitä se voi heille maksaa. Niilo\nHolgerinpoika ei ollut ymmärtänyt, mitä hän menetti valitessaan\nhaltijan osan, mutta nyt hän pelkäsi kauheasti sitä, ettei ehkä koskaan\ntulisi entisensä kaltaiseksi. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä\ntullakseen ihmiseksi? Sen hän olisi kovin kernaasti tahtonut tietää.\n\nHän kiipesi eräille portaille ja istahti rankkasateeseen ja mietti. Hän\nistui siinä tunnin, kaksi tuntia, ja ajatteli niin, että otsa meni\nryppyyn. Mutta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Oli niinkuin\nolisivat ajatukset vain pyörineet hänen päässään. Mitä kauemmin hän\nsiinä istui, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui löytää mitään\nratkaisua.\n\n\"Tämä on varmaan aivan liian vaikeata semmoiselle, joka on oppinut niin\nvähän kuin minä\", hän ajatteli lopuksi. \"Käy niin, että minun täytyy\nmennä takaisin ihmisten luo joka tapauksessa. Minun täytyy kysyä\npapilta ja tohtorilta ja koulunopettajalta ja kaikilta, jotka ovat\noppineita ja tietävät, kuinka tämmöisestä paranee.\"\n\nNiin, hän päätti tehdä sen heti, ja hän nousi ja pudisteli itseään,\nsillä hän oli märkä kuin koira, joka oli rypenyt vesirapakossa.\n\nJuuri samassa hän näki, että suuri pöllö tuli lentäen ja istahti\nerääseen kylän kadun varrella olevaan puuhun. Samassa alkoi kissapöllö,\njoka istui räystään alla, liikkua ja huusi: \"Kivitt, kivitt. Oletko\nkotona taas, suopöllö? Millaista on ollut olla ulkomailla?\"\n\n\"Kiitos kysymästä, kissapöllö! Hyvä on ollut olla\", sanoi suopöllö.\n\"Onko tapahtunut mitään merkittävämpää täällä kotona sillä aikaa kun\nolen ollut poissa?\"\n\n\"Ei täällä Blekingissä, mutta Skoonessa on tapahtunut, että kotihaltija\non noitunut pojan ja tehnyt hänet niin pieneksi kuin orava, ja sitten\non poika mennyt Lappiin erään kesyn hanhen kanssa.\"\n\n\"Sepä oli ihmeellinen uutinen, ihmeellinen uutinen. Eikö hän enää\nkoskaan voi tulla ihmiseksi? Eikö hän enää koskaan voi tulla\nihmiseksi?\"\n\n\"Se on salaisuus, suopöllö, mutta sinä saat kuitenkin sen tietää.\nKotihaltija on sanonut, että jos poika pitää huolta kesystä hanhesta,\nniin että se tulee vahingoittumattomana kotiin ja...\"\n\n\"Ja mitä vielä, kissapöllö? Mitä vielä? Mitä vielä?\"\n\n\"Lennä kanssani kirkontorniin, suopöllö, niin saat tietää kaikki. Minä\npelkään, että täällä kylän kadulla voi olla joku joka kuuntelee.\"\n\nPöllöt lensivät tiehensä, mutta poika heitti hattunsa korkealle ilmaan.\n\"Jos minä vain pidän huolta kesystä hanhesta, niin että hän tulee\nvahingoittumattomana kotiinsa, niin minä saan tulla ihmiseksi. Eläköön!\nEläköön! Niin saan tulla ihmiseksi!\"\n\nHän huusi eläköötä niin, että oli ihme ja kumma, etteivät ne tuolla\nhuoneissa häntä kuulleet. Mutta ne eivät kuulleet, ja hän riensi\nvillihanhien luo märäile suolle niin nopeasti kuin jalat kantoivat.\n\n\n\n\nVII\n\nPORTAAT JA KOLME ASKELMAA\n\n\nTorstaina maaliskuun 31. p:nä.\n\nSeuraavana päivänä villihanhet tahtoivat matkustaa pohjoiseen päin\nSmoolannissa olevan Allbon kihlakunnan kautta. He lähettivät sinne\nYhden ja Kahden tiedustelulle, mutta tultuaan takaisin nämä kertoivat,\nettä kaikki vesi oli jäässä ja kaikki maa lumen peitossa. \"Jäädään\nsitten siihen missä ollaan!\" sanoivat villihanhet. \"Emme voi matkustaa\nmaan yli, jossa ei ole vettä eikä ruokaa.\" -- \"Jos jäämme tähän, missä\nnyt olemme, joudumme ehkä odottamaan kokonaisen kuun kierroksen\", sanoi\nsilloin Akka. \"On parempi mennä itäänpäin Blekingen kautta ja koettaa,\nemmekö sitten voisi kulkea Smoolannin yli Mören kihlakunnan kautta,\njoka on lähellä meren rannikkoa ja jossa on aikainen kevät.\"\n\nSillä tavalla poika tuli seuraavana päivänä kulkeneeksi koko Blekingen\nyli. Oli sangen huono ilma, mutta oli valoisaa. Hän oli taas oikealla\ntuulellaan eikä voinut ymmärtää, mikä hänen oli ollut eilen illalla.\nNyt hän ei suinkaan tahtonut luopua matkastaan ja erämaan elämästä.\n\nLevisi paksu sadesumu Blekingen ylle. Poika ei voinut nähdä, miltä\ntäällä näytti. \"Mahtaneeko tämä olla hyvä vai huono maa, jonka yli minä\nratsastan?\" hän ajatteli ja koetti kaivaa esille muistostaan, mitä oli\nlukenut koulussa tästä maasta. Mutta samalla hän ajatteli, ettei tuo\ntaitaisi maksaa vaivaa, koska hän ei koskaan ollut viitsinyt lukea\nläksyjään.\n\nSamassa poika näki koko koulun edessään. Lapset istuivat pienten\npulpettiensa ääressä ja viittasivat käsillään, opettaja istui\nkatederissa ja näytti tyytymättömältä, ja itse Niilo seisoi kartan\nääressä ja hänen piti vastata jotakin Blekingestä, mutta hänellä ei\nollut sanaakaan sanottavana. Opettajan kasvot synkkenivät\nsynkkenemistään joka hetki, ja poika tiesi, että opettaja ei ollut\nmistään niin tarkka kuin siitä, että he taitaisivat maantieteensä. Nyt\nhän tulikin alas katederista ja tempaisi karttakepin pojan kädestä ja\nlähetti hänet takaisin paikalleen. \"Tämä ei tule päättymään hyvin\", oli\npoika ajatellut. Mutta opettaja oli mennyt ikkunan luo, seisonut siinä\nhetken aikaa ja katsellut ulos, ja sitten hän oli viheltänyt vähän\naikaa. Sitten hän oli noussut katederiin ja sanonut kertovansa heille\njotakin Blekingestä. Ja se mitä hän silloin oli kertonut oli ollut niin\nhauskaa, että poika oli kuunnellut. Kun hän nyt oikein ajatteli, niin\nhän muistikin joka sanan.\n\n\"Smoolanti on korkea talo, jonka katolla kasvaa kuusia\", sanoi\nopettaja, \"ja sen edessä on leveät kolmiaskelmaiset portaat, joita\nsanotaan Blekingeksi.\n\n\"Ne portaat ovat aikamoiset. Ne ulottuvat kahdeksan peninkulmaa pitkin\nSmoolantitalon etusivua, ja se joka tahtoo kulkea näitä rappuja alas\naina Itämeren rantaan, hän saa vaeltaa neljä peninkulmaa.\n\n\"On siitä aika paljon aikaa kulunut, kun nämä raput rakennettiin. On\nkulunut päiviä ja vuosia siitä, kun ensimmäiset portaat hakattiin\nharmaasta kivestä ja asetettiin maahan tasaisina ja sileinä mukavaksi\nkulkutieksi Smoolannin ja Itämeren välille.\n\n\"Kun portaat ovat noin vanhat, voi hyvin ymmärtää, etteivät ne enää ole\nsen näköiset kuin silloin, kun ne olivat uudet. En tiedä, miten paljon\nne semmoisesta siihen aikaan välittivät, mutta sen kokoisia portaita\ntuskin voitiin millään luudalla pitää puhtaina. Parin vuoden kuluttua\nalkoi niiden päälle kasvaa sammalta ja jäkälää, syksyllä ajoi tuuli\nniiden päälle kuivia lehtiä ja rupaa, ja keväällä rapisi niiden päälle\nirtautuneita kiviä ja soraa. Ja kun kaikki tämä sai jäädä paikoilleen,\nniin kokoontui lopuksi niin paljon multaa portaille, ettei niihin\njuurtunut ainoastaan kasveja ja heiniä, vaan myös pensaita ja suuria\npuita.\n\n\"Mutta samalla oli syntynyt suuri eroavaisuus kolmen askelman välillä.\nYlin, joka on lähinnä Smoolantia, on suurimmaksi osaksi laihan maan ja\nkivien peittämää, eikä siellä tahdo juuri muita puita kasvaa kuin\nkoivuja, tuomia ja kuusia, jotka kestävät kylmää tuolla ylhäällä ja\novat vähään tyytyväisiä. Kaikista parhaiten ymmärtää, kuinka karua ja\nköyhää tuolla ylhäällä on, kun näkee, kuinka pienet ne peltotilkut\novat, jotka on raivattu metsämaasta, ja kuinka pieniä tupia rahvas\nrakentaa itselleen ja kuinka pitkälti on kirkkojen väliä.\n\n\"Keskimmäisellä askelmalla on taas parempaa maata, eikä se ole niin\nkovan kylmän kahleissa; sen näkee heti siitä, että puut ovat pitemmät\nja kuuluvat jalompien laatuihin. Siellä kasvaa vaahteroita ja tammia ja\nlehmuksia ja riippakoivuja ja pähkinäpuita, mutta ei juuri ollenkaan\nhavupuita. Ja vielä paremmin huomaa sen siitä, että siellä on hyvin\npaljon viljeltyä maata, kuin myös siitä, että ihmiset ovat rakentaneet\nitselleen kauniita suuria taloja. Keskimmäisellä askelmalla on monta\nkirkkoa, ja niiden ympärillä on suuria kyliä, ja tämä askelma näyttää\nkaikin puolin paremmalta ja komeammalta kuin ylempi.\n\n\"Mutta alin askelma on kuitenkin paras. Se on hyvän ja runsaan mullan\npeitossa, ja kun se on meren hengessä, ei siihen tunnu vähääkään\nSmoolannin kylmä. Täällä alhaalla viihtyvät pyökit ja kastanjat ja\nsaksanpähkinät, ja ne kasvavat niin suuriksi, että ulottuvat yli kirkon\nkattojen. Täällä ovat myös suurimmat vainiot, mutta täällä ei kansa elä\nainoastaan metsänviljelyksestä ja maanviljelyksestä, vaan harjoittaa\nmyös kalastusta ja kauppaa ja merenkulkua. Sentähden on täällä myös\nvauraimmat asunnot ja kauneimmat kirkot, ja kirkonkylät ovat kasvaneet\nkauppaloiksi ja kaupungeiksi.\n\n\"Mutta ei ole vielä sanottu kaikkea, mitä voidaan sanoa näistä kolmesta\naskelmasta. Sillä on muistettava, että kun suuren Smoolannin talon\nkatolla sataa tai kun siellä ylhäällä lumi sulaa, täytyy veden tietysti\npäästä jonnekin, ja silloin siitä tietysti osa syöksyy noita suuria\nportaita myöten alas. Alussa se kyllä juoksi niiden koko leveydellä,\nmutta sitten syntyi halkeamia, ja niin on vesi nyt vähitellen tottunut\njuoksemaan sen yli itse uurtamissaan uomissa. Ja vesi on vettä minne\nsen paneekin. Se ei koskaan lepää. Yhdessä paikassa se kaivaa ja hioo\nja vie pois ja toista paikkaa se täyttää. Nuo uomat se on kaivanut\nlaaksoiksi, laakson seinät se on täyttänyt maalla, ja sitten ovat\npensaat ja köynnökset ja puut takertuneet niihin kiinni niin taajasti\nja runsaasti, että ne melkein peittävät vesivirran, joka kulkee\nsyvyydessä. Mutta kun virrat tulevat askelmien välisille laskeumille,\nniiden täytyy päistikkaa heittäytyä alas, ja siitä joutuu vesi\nsellaiseen kuohuvaan vauhtiin, että se saa voimaa pyörittää\nmyllynrattaita ja koneita, ja niin on kasvanut semmoisiakin joka kosken\nympärille.\n\n\"Mutta ei ole vieläkään sanottu kaikkea tästä kolmen askelman maasta.\nOn sanottava sekin, että tuolla ylhäällä Smoolannissa, siinä suuressa\ntalossa, asui kerran jättiläinen, joka oli elänyt vanhaksi. Ja häntä\nsuututti, että hänen vanhoilla päivillään oli pakko kulkea noita pitkiä\nportaita voidakseen onkia merestä lohia. Hänestä näytti paljoa\nsopivammalta, että lohi tulisi hänen luokseen sinne missä hän asui.\n\n\"Sentähden hän meni suuren talonsa katolle heittääkseen suuria kiviä\nItämereen. Hän heitti niin voimakkaasti, että kivet lensivät yli koko\nBlekingen ja putosivat mereen. Ja kun kivet polskahtivat mereen,\npelästyi lohi niin, että nousi merestä ja pakeni Blekingen virtoihin,\nkarkasi koskista, heittäytyi pitkin potkauksin ylös putouksista eikä\npysähtynyt ennen kuin oli kaukana Smoolannissa jätti-äijän luona.\n\n\"Ja kuinka totta tämä on, näkyy niistä monista saarista ja kareista,\njoita näkee pitkin Blekingen rannikkoa ja jotka eivät ole mitään muuta\nkuin niitä monia ja suuria kiviä, joita jättiläinen heitteli.\n\n\"Sen huomaa siitäkin, että lohi yhä vieläkin nousee Blekingen virtoihin\nja koskien ja suvannoiden kautta kiipeää aina Smoolantiin saakka.\n\n\"Mutta tuo jättiläinen ansaitsee paljon kiitosta ja kunniaa\nblekingeläisiltä siksi, että lohenpyynti virroissa ja kivenhakkaus\nsaaristossa antaa työtä monelle heistä vielä tänäkin päivänä.\"\n\n\n\n\nVIII\n\nRONNEBYN JOELLA\n\n\nPerjantaina huhtikuun 1. p:nä.\n\nEivät villihanhet eikä Smirre kettu olleet uskoneet, että he enää\nkoskaan tulisivat tapaamaan toisiaan lähdettyään Skoonesta. Mutta nyt\noli niin, että villihanhet tulivat tehneeksi matkan Blekingen yli, ja\nsinne oli myös Smirre kettu mennyt. Hän oli tähän saakka oleskellut\nmaakunnan pohjoisessa osassa eikä ollut siellä vielä nähnyt ainoatakaan\nherraskartanon puistoa, ei kesyjä hanhia, ei eläintarhoja, joissa olisi\nollut kauniita ja makeita kauriiden vasikoita. Hän oli hyvin tyytymätön\nelämäänsä.\n\nEräänä iltapäivänä, kun Smirre kuljeskeli autiossa metsäseudussa\nMellanbygdenissä lähellä Ronnebyn jokea, joka on ylimmän ja alimman\nSkoonen välillä, hän näki lauman villihanhia lentävän ilmassa. Hän\nhuomasi heti, että yksi hanhista oli valkoinen, ja tiesi oitis keiden\nkanssa oli joutunut tekemisiin.\n\nSmirre alkoi heti ajaa takaa hanhia yhtä paljon hyvän aterian halusta\nkuin kostaakseen heille kaikesta siitä kiusasta, jota he olivat hänelle\ntehneet. Hän näki, että he menivät itäänpäin, kunnes tulivat Ronnebyn\njoelle. Sitten he muuttivat suuntaa ja seurasivat jokea etelään päin.\nHän ymmärsi, että he aikoivat hakea itselleen nukkumapaikan joen\nrannalla, ja hän tajusi, että hän voisi saada jonkin tai pari heistä\nkäsiinsä ilman suurta vaivaa.\n\nMutta kun Smirre viimein löysi sen paikan, johon hanhet olivat\nlaskeutuneet, hän huomasi, että he olivat valinneet niin suojaisan\npaikan, ettei hän voinut päästä heihin käsiksi.\n\nRonnebyn joki ei tosin ole mikään suuri ja mahtava virta, mutta se on\nkuitenkin kuuluisa kauniista rannoistaan. Tuon tuostakin se tunkeutuu\njyrkkien vuorenseinäin vähin, jotka kohoavat kohtisuorina vedestä ja\novat aivan kokonaan tuomien ja orapihlajien ja leppien ja pihlajien ja\npajujen peitossa, eikä voi olla juuri hauskempaa kuin kauniina\nkesäpäivänä soutaa pitkin tuota mustaa jokea ja katsella kaikkea tuota\npehmoista ja vihreää, joka on takertunut kiinni vuoren seiniin.\n\nMutta nyt, kun hanhet ja Smirre tulivat joelle, oli kylmä ja räppeinen\nkevättalvi, puut olivat paljaat, eikä siellä ollut ketään, joka\nvähänkin olisi ajatellut, oliko rantaäyräs ruma vai kaunis. Mutta\nvillihanhet olivat hyvin iloissaan siitä, että he tuommoisen jyrkän\nvuorenrinteen alta olivat löytäneet kaitaisen rantakaistaleen, juuri\nniin leveän, että he siihen mahtuivat. Heidän edessään kuohui joki,\njoka näin lumen sulamisen aikana oli virtava ja voimakas, ja heidän\ntakanaan oli alaspääsemätön kallioseinä, ja alasriippuvat oksat\nsuojasivat heitä. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet löytää.\nHanhet nukkuivat heti, mutta poika ei saanut unta silmiinsä. Niin pian\nkuin aurinko oli kadonnut, alkoi häntä pimeä pelottaa ja erämaa\nkauhistuttaa, ja hän ikävöi ihmisten luo. Kyyröttäessään siinä hanhen\nsiiven alla hän ei voinut mitään nähdä ja kuuli huonosti, ja jos\nsilloin tapahtuisi jotakin hanhikukolle, ei hän voisi häntä auttaa.\nRitinää ja ratinaa kuului taaskin joka taholta, ja hän tuli niin\nlevottomaksi, että hänen täytyi kömpiä pois hanhensiiven alta ja\nistuutua maahan hanhien viereen.\n\nSmirre seisoi vuoren kukkulalla naama pitkänä ja katseli villihanhia.\nHän sydämistyi siinä maatessaan niin, että toivoi kuolemaa\nvillihanhille, vaikkei saisikaan itse syödä heitä. \"Tämän takaa-ajon\nsaat sinä heti jättää sikseen\", hän sanoi itselleen. \"Sinä et voi\nlaskeutua alas tuommoista jyrkännettä, sinä et voi uida noin hurjassa\nvirrassa, eikä vuoren alla ole kaitaisintakaan maakaistaletta, joka\nveisi heidän nukkumapaikalleen. Nämä hanhet ovat sinua viisaammat. Älä\nviitsi enää koskaan ajaa heitä takaa.\"\n\nMutta Smirren niinkuin muidenkin kettujen oli vaikea jättää sikseen\naloitettua yritystä, ja sentähden hän paneutui pitkäkseen vuoren\näärimmäiselle reunalle ja katseli lakkaamatta villihanhia. Heitä\nkatsellessaan hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä he olivat hänelle\ntehneet. Niin, se oli heidän syynsä, että hänet oli karkotettu\nSkoonesta ja että hänen oli täytynyt muuttaa köyhään Blekingeen. Hän\nyllytti siinä maatessaan itseään vihaan niin, että toivoi kuolemaa ja\nkadotusta hanhille, vaikkei itse saisikaan syödä heitä.\n\nKun Smirren harmi oli kohonnut näin korkealle, hän kuuli risahduksen\nsuuresta petäjästä, joka kasvoi häntä lähellä, ja hän näki oravan\npuittavan alas puusta, näädän ahdistamana. He eivät kumpainenkaan\nhuomanneet Smirreä, ja hän istui hiljaa ja katseli ajoa, joka kulki\npuusta puuhun. Hän katseli oravaa, joka liikkui puissa niin keveästi\nkuin lentotaitoinen. Hän katseli näätää, joka ei ollut niin taitava\nkiipeämään kuin orava, mutta kuitenkin juoksi puiden runkoja myöten\nylös ja alas niin keveästi kuin jos ne olisivat olleet tasaisia metsän\npolkuja. \"Jos minä osaisin kiivetä puoleksikaan niin hyvin kuin nuo\",\nkettu ajatteli, \"niin eivät nuo tuolla alhaalla saisi kauankaan maata\nrauhassa.\"\n\nNiin pian kuin orava oli saatu kiinni ja ajo päättynyt, meni Smirre\nnäädän luo, mutta pysähtyi parin askelen päähän merkiksi siitä, ettei\nhän tahtonut riistää häneltä saalista. Hän tervehti näätää hyvin\nystävällisesti ja toivotti hänelle onnea saaliin johdosta. Smirre\nasetti sanansa kauniisti, niinkuin ketut aina tekevät. Näätä sitä\nvastoin, jonka solakka ruumis, hieno pää, pehmoinen nahka ja vaalean\nruskea kaulapilkku saavat sen näyttämään oikealta kauneuden ihmeeltä,\non oikeastaan vain raaka metsäläinen, ja hän tuskin vastasi Smirren\ntervehdykseen. \"Se minua vain ihmetyttää\", sanoi Smirre, \"että\nsemmoinen metsästäjä kuin sinä tyydyt ajamaan oravia, kun on niin\npaljon parempaa riistaa saatavana.\" Tässä hän pysähtyi ja odotti\nvastausta, mutta kun näätä vain irvisti hänelle ihan häpeämättä ja\nmitään vastaamatta, hän jatkoi: \"Onko mahdollista, ettet näe\nvillihanhia, jotka ovat tuolla vuoren seinän alla? Vai etkö ole niin\nhyvä kiipeämään, että voisit päästä heidän luokseen?\"\n\nTällä kertaa Smirren ei enää tarvinnut odottaa vastausta. Näätä karkasi\nhäntä vastaan selkä koukussa ja jokainen karva pystyssä. \"Oletko nähnyt\nvillihanhia?\" sähisi hän. \"Missä ne ovat? Sano heti, tai minä puraisen\nkurkkusi poikki.\" -- \"So, so, muistahan toki, että minä olen puolta\nsuurempi kuin sinä, ja ole hiukan kohteliaampi. Enhän minä muuta toivo\nkuin saadakseni näyttää sinulle villihanhet.\"\n\nSamassa näätä oli matkalla jyrkännettä alas, ja kun Smirre istui ja\nkatseli, kuinka hän keikautteli käärmemäistä ruumistaan oksalta\noksalle, hän ajatteli: \"Tuolla kauniilla puissa pyydystäjällä on julmin\nsydän koko luomakunnassa. Minä luulen, että villihanhet saavat kiittää\nminua verisestä heräämisestä.\"\n\nMutta juuri kun Smirre odotti saavansa kuulla hanhien kuolonkirkunan,\nhän näki näädän polskahtavan jokeen, niin että vesi räiskähti\nkorkealle. Heti kuului kova siipien pamaus ja kaikki hanhet lähtivät\nkiireesti lentoon.\n\nSmirre aikoi heti rientää hanhien jälkeen, mutta hän oli niin utelias\ntietämään, kuinka he olivat pelastuneet, että hän istui paikoillaan,\nkunnes näätä kiipesi takaisin. Se raukka oli märkä ja liejuinen ja\npysähtyi silloin tällöin hieromaan päätään etukäpäliään vastaan.\n\"Sitähän minä jo ajattelin, että sinä olet köntys mieheksesi ja putoat\nvarmasti jokeen\", sanoi Smirre ylenkatseellisesti.\n\n\"En minä köntystellyt. Älä sinä yhtään hauku\", sanoi näätä. \"Istuin jo\nmiltei alimmalla oksalla ja mietin, kuinka saisin revityksi heitä\noikein monta, kun muuan pieni naskali, joka ei ollut oravaa suurempi,\nhyppäsi ylös ja heitti päähäni kiven niin voimakkaasti, että hoiperruin\njokeen.\"\n\nNäädän ei tarvinnut kertoa enempää. Hänellä ei ollut enää kuulijaa.\nSmirre oli jo kaukana, matkalla hanhien jälkeen.\n\nEtsiessään uutta makuupaikkaa Akka oli lentänyt etelään päin. Oli vielä\nhiukan hämärä ja puolikuu oli korkealla taivaalla, niin että hän voi\nnähdä jotakuinkin. Onneksi oli, että hän tunsi hyvin nämä seudut, kun\noli sattunut usein, että tuuli oli ajanut hänet Blekingeen, kun hän oli\nmatkustanut Itämeren yli.\n\nHän seurasi jokea niin kauan kuin näki sen mustankiiltävänä käärmeenä\nmutkittelevan kuun valaisemassa maisemassa. Sillä tavalla hän tuli aina\nDjupaforsiin, jossa joki ensiksi piilottautui maanalaiseen ränniin ja\nsitten kirkkaana ja läpikuultavana kuin jos olisi lasista, syöksyy\nahtaaseen rotkoon, jonka pohjaa vasten se särkyy kimmeltäviksi\npisaroiksi ja pärskyväksi vaahdoksi. Valkoisen putouksen alapuolella on\nmuutamia kiviä, joiden välitse vesi kuohuu hurjana koskena, ja siihen\nasettui Akka. Se oli taaskin hyvä nukkumapaikka, varsinkin näin myöhään\nillalla, kun ei ollut ihmisiä liikkeellä. Auringon laskun aikana hanhet\neivät olisi voineet asettua siihen, sillä Djupafors ei ole missään\nerämaassa. Toisella puolen koskea kohoaa suuri paperimassatehdas, ja\ntoisella puolella, joka on jyrkkä ja puiden peittämä, on Djupadalin\npuisto, jossa ihmisiä aina on liikkeellä kävelemässä liukkailla ja\njyrkillä poluilla ja ihailemassa jalkainsa alla olevan kosken kuohuvaa\nkulkua.\n\nTäälläkään ei kukaan matkamiehistä vähääkään ajatellut tulleensa\nkauniiseen ja maankuuluun paikkaan. Pikemminkin he vain ajattelivat,\nettä oli kamalaa ja vaarallista maata liukkailla, märillä kivillä\nkeskellä koskea, joka ehkä voisi paisua ja temmata heidät mukaansa.\nMutta he saivat olla tyytyväisiä, kunhan olivat suojassa pedoilta.\n\nHanhet vaipuivat heti uneen, mutta poika ei saanut unta silmiinsä, vaan\nistui heidän vieressään voidakseen vartioida hanhikukkoa.\n\nHetken kuluttua Smirre tuli juosten joen rantaa pitkin. Hän huomasi\nhanhet tuolla kuohujen keskessä ja älysi kohta, ettei hän nytkään\nsaavuttaisi heitä. Mutta ei hän tahtonut jättääkään heitä, vaan istahti\nrannalle ja katseli heitä. Hän oli hyvin häpeissään ja hänen mielestään\nalkoi hänen metsästäjänmaineensa olla mennyttä kalua.\n\nNäin istuessaan hän näki saukon kämpivän koskesta kala suussa. Smirre\nmeni häntä vastaan, mutta pysähtyi parin askelen päähän näyttääkseen,\nettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. \"Oletpa sinäkin, kun\ntyydyt pyytämään kalaa, vaikka kivet ovat villihanhia täynnä\", sanoi\nSmirre. Hän oli niin kiihtynyt, ettei saanut asetetuksi sanojaan niin\nhyvin kuin hänen tapansa oli. Saukko ei edes kääntänyt päätään koskelle\npäin. Hän oli maankulkija, kuten kaikki saukot ja oli monta kertaa\nkalastellut Vombsjön rannoilla, ja hän tunsi hyvin Smirre ketun. \"Emme\ntapaa toisiamme ensi kertaa, Smirre\", hän sanoi. \"Tiedän kyllä, mitä\npeliä pidät viekoitellaksesi itsellesi lohen mullosia.\" -- \"Vai niin,\nsinähän oletkin Purija, näen mä\", sanoi Smirre ja ilostui, sillä hän\ntiesi, että tämä saukko oli rohkea ja taitava uimari. \"En ollenkaan\nihmettele, ettet sinä tahdo nähdä villihanhia, kun et kuitenkaan kykene\npääsemään heidän luokseen.\" Mutta saukko, jolla oli uimanahka varpaiden\nvälissä ja jäykkä häntä, joka oli yhtä hyvä kuin airo mikään, ja turkki\nvedenpitävä, ei sallinut sanottavan, että oli koski, jota hän ei voisi\nvoittaa. Hän käännähti koskeen päin ja heti kun hän oli keksinyt\nvillihanhet, hän syöksyi jyrkkää rantaa jokeen.\n\nJos olisi ollut keväämpi, niin että satakielet Djupadalin puistossa\nolisivat olleet kotona, he olisivat jo monena yönä laulaneet Purijan\ntaistelusta kosken kanssa. Sillä monta kertaa aallot tempaisivat saukon\nmukaansa ja veivät hänet koskesta alas, mutta hän taisteli joka kerta\nylös suuria kiviä kohti. Hän ui akanvirrassa kivien alla ja tuli yhä\nlikemmä hanhia. Se oli vaarallinen matka, josta satakielten kyllä olisi\nkannattanut laulaa.\n\nSmirre seurasi silmillään saukon kulkua niin hyvin kuin taisi. Hän\nnäki, että saukko varmasti läheni villihanhia ja hän oli näkevinään jo\nsenkin, että saukko oli kiipeämässä heidän kivelleen. Mutta juuri\nsilloin hän kirkaisi kimeästi ja äkäisesti. Smirre näki, kuinka hän\nretkahti taaksepäin veteen ja meni virran mukana niinkuin olisi ollut\nsokea kissanpoika. Heti pamahtivat taas hanhien siivet, ne lähtivät\nlentoon kaikki ja riensivät etsimään itselleen toista nukkumapaikkaa.\n\nSaukko kämpi kohta maihin; hän ei sanonut mitään, hän alkoi vain\nnuoleksia toista etujalkaansa. Kun Smirre pilkkasi häntä siitä, ettei\nhän ollut onnistunut, hän huudahti: \"Ei ollut mitään vikaa minun\nuimataidossani, Smirre. Olin ehtinyt aina hanhien luo ja olin juuri\nkiipeämässä heidän luokseen, kun pieni naskali tuli juosten ja löi\nminua jalkaan jollakin terävällä raudalla. Se koski niin kipeästi, että\nminun täytyi päästää irti, ja silloin vei minut koski.\"\n\nHänen ei tarvinnut kertoa enempää. Smirre oli jo matkainsa päässä\nhanhien jäljessä.\n\nVielä kerran Akan ja hänen laumansa oli täytynyt lähteä yölliselle\nlentoretkelle. Onneksi oli kuu vielä ylhäällä, ja sen valon avuin hänen\nonnistui päästä toiseen niistä makuupaikoista, jotka hän tunsi näillä\nseuduin. Hän seurasi taas välkkyvää jokea etelään päin. Yli Djupadalin\nherraskartanon ja yli Ronnebyn kaupungin mustien kattojen ja valkoisten\nvesiputousten hän leijaili laskeutumatta alas. Mutta vähän matkaa\nkaupungista eteläänpäin, meren lähistöllä, on Ronnebyn terveyslähde\nuima- ja kylpyhuoneineen, suurine hotelleineen ja kesähuviloineen.\nKaikki nuo ovat autioina ja tyhjinä talven ajan, ja sen tietävät hyvin\nkaikki linnut, ja lukemattomat ovat ne lintulaumat, jotka kovilla\nmyrskyillä hakevat suojaa suurten rakennusten parvekkeilta.\n\nTäällä laskeutuivat villihanhet eräälle parvekkeelle ja nukkuivat heti.\nPoika sitä vastoin ei voinut nukkua sentähden, ettei hän tahtonut\npiiloutua yöksi hanhen siiven alle.\n\nHän istui parvekkeelle, joka oli eteläänpäin, niin että siitä oli\nnäköala merelle. Ja kun hän ei saanut unta, hän istui ja katseli,\nkuinka kauniilta näytti, kun meri ja maa yhtyivät täällä Blekingessä.\n\nNähkääs, se on nyt niin, että meri ja maa voivat yhtyä monella eri\ntavalla. Monessa paikassa tulee maa meren luo alavin, mättäisin\nrannoin, ja meri tuo sitä vastaan lentohiekkaa, jonka se pinoaa\nvalleiksi ja nietoksiksi. On niinkuin olisivat ne molemmat niin\nhuonossa sovussa keskenään, että tahtovat näyttää toisilleen vain\nhuonointa mitä heillä on. Mutta voi myöskin tapahtua, että kun maa\ntulee meren luo, se nostaa eteensä vuorimuurin, niinkuin meri olisi\njotakin vaarallista, ja kun maa tekee niin, menee meri sitä vastaan\nvihaisin tyrskyin, ruoskii ja karjuu ja lyö kallioita vastaan, ja\nnäyttää siltä kuin se tahtoisi repiä palasiksi maan.\n\nMutta täällä Blekingessä käy aivan toisin, kun maa ja meri tapaavat\ntoisensa. Täällä hajoaa maa niemiksi ja saariksi, ja meri jakaantuu\nseliksi ja lahdiksi ja salmiksi, ja se kai aiheuttaa sen, että näyttää\nsiltä kuin ne kohtaisivat toisensa ilossa ja yksimielisyydessä.\n\nAjatellaanhan ensiksi merta! Kaukana ulapalla se lepää siinä niin\nautiona ja tyhjänä ja suurena eikä tee mitään muuta kuin vyöryttelee\nharmaita aaltojaan. Kun se tulee maata lähemmäksi, se tapaa siellä\nensimmäisen karin. Sen se kohta ottaa valtaansa, riistää pois kaiken\nvihreyden ja tekee sen yhtä alastomaksi ja harmaaksi kuin se itsekin\non. Sitten se tapaa toisenkin karin. Sen käy samalla tavoin. Ja vielä\nyhden. Niin, senkin käy samalla tavoin. Se riisutaan ja ryöstetään,\nniinkuin se olisi joutunut ryövärien käsiin. Mutta sitten tulevat karit\nyhä tiheämmin ja meri ymmärtää varmaan, että maa lähettää häntä vastaan\npienet lapsensa taivuttaakseen hänet lempeyteen. Se muuttuukin yhä\nystävällisemmäksi mitä sisemmäksi se tulee, vyöryttää aaltojaan\nmatalampina, hillitsee myrskyjään, jättää vihreyttä halkeamiin ja\nrakoihin ja jakautuu pieniin salmiin ja lahtiin ja muuttuu lopulta\nlähellä maata niin vaarattomaksi, että pienetkin veneet uskaltavat\nsoutaa sen selällä. Se ei varmaankaan voi itsekään tuntea itseään, niin\nvaloisaksi ja ystävälliseksi se on käynyt.\n\nJa ajatellaan sitten maata! Se on yksitoikkoinen ja kaltaisensa melkein\nkaikkialla. Se on vain alavaa peltomaata, ja peltojen välissä on jokin\nkoivulehto tai myös pitkulainen metsäharju. Se on siinä niinkuin se\najattelisi vain kauraa ja naurista ja perunaa ja kuusia ja petäjiä.\nMutta tulee meren lahti, joka viiltää syvälle sen sisään. Se ei siitä\nvälitä, vaan reunustelee sitä koivuilla ja lepillä niinkuin se olisi\nvain tavallinen sisäovi. Sitten tulee toinenkin lahti pujahtaen sisään.\nEi sitäkään maa huoli kursailla, se vaatettaa sen samalla tavalla kuin\nensimmäisen. Mutta sitten alkavat selät laajeta ja murtautua. Ne\npirstovat rikki pellot ja metsät, ja niinpä ei maa voi olla niitä\nhuomaamatta. \"Taitaapa sieltä tulla itse meri\", sanoo maa ja alkaa\nkoristautua. Se somistautuu kukilla, tekee mäkiä ja kukkuloita ja\nnakkelee saaria mereen. Se ei enää tahdo tietää petäjistä tai kuusista,\nse riisuu ne pois kuin vanhat arkivaatteet ja komeilee sitten suurissa\ntammipuissa ja vaahteroissa ja pähkinäpuissa ja kukkivissa lehdoissa ja\nkäy niin koreaksi kuin herraskartanon puisto. Ja kun se kohtaa meren,\nse on niin muuttunut, ettei enää tunne itse itseään. Kaikkea tätä ei\nvoi oikein nähdä ennen kuin tulee kesä, mutta poika huomasi kuitenkin,\nkuinka lempeä ja ystävällinen luonto oli, ja hän alkoi tuntea itsensä\nrauhallisemmaksi kuin aikaisemmin tänä yönä.\n\nSilloin hän kuuli yht'äkkiä kovan ja kamalan ulvahduksen alhaalta\nkylpylaitoksen puistosta. Ja kun hän nousi, hän näki ketun seisovan\nvaljussa kuutamossa parvekkeen alla olevalla aukeamalla. Sillä Smirre\noli seurannut hanhia vielä kerran. Mutta kun hän oli löytänyt paikan,\nmihin he olivat asettuneet, hän oli ymmärtänyt, että nyt ei hän saisi\nheitä käsiinsä millään tavalla, ja silloin hän ei voinut olla\nulvahtamatta kiukusta.\n\nKun kettu ulvoi tällä tavalla, heräsi vanha Akka, johtajahanhi, ja\nvaikkei hän voinutkaan mitään nähdä, hän oli kuitenkin tuntevinaan\näänen. \"Sinäkö, Smirre, siellä yötä myöten kuljeksit?\" hän kysyi.\n\n\"Minä\", sanoi Smirre, \"minä täällä kuljeksin, ja minä tahdon nyt kysyä,\nmitä te hanhet ajattelette yöstä tämmöisestä, jonka minä olen teille\ntoimittanut.\" -- \"Onko tarkoituksesi sanoa, että sinä olet lähettänyt\nmeitä vastaan sekä näädän että saukon?\" kysyi Akka. -- \"Hyvää urotyötä\nei ole kiellettävä\", sanoi Smirre. \"Te olette kerran leikkineet\nhanhileikkiä kanssani. Nyt olen minä alkanut leikkiä kettuleikkiä\nteidän kanssanne, enkä ole taipuvainen lakkaamaan niin kauan kuin\nyksikään teistä on hengissä, vaikka minun pitäisi seurata teitä halki\nkoko maan.\" -- \"Sinun pitäisi, Smirre, kuitenkin ajatella, onko oikein,\nettä sinä, jolla on aseenasi sekä hampaat että kynnet, tällä tavalla\nahdistelet meitä, jotka olemme aivan avuttomia\", sanoi Akka. Smirrestä\ntuntui nyt, että Akka pelkäsi, ja hän sanoi nopeasti: \"Jos sinä, Akka,\nheität alas tänne minulle tuon Peukaloisen, joka niin monta kertaa on\nminua vastustanut, niin lupaan tehdä rauhan kanssasi. Minä en sitten\nmilloinkaan tee pahaa sinulle enkä kenellekään sinun hanhistasi.\" --\n\"En voi antaa sinulle Peukaloista\", sanoi Akka. \"Nuorimmasta vanhimpaan\nannamme me kernaasti henkemme hänen tähtensä.\" -- \"Koska hän on teille\nniin rakas\", sanoi Smirre, \"niin lupaan minä, että hän on oleva\nensimmäinen teistä, jolle minä kostan.\"\n\nAkka ei enää vastannut, mutta kun Smirre oli päästänyt vielä pari\nulvahdusta, oli kaikki hiljaa. Poika valvoi yhä, ja nyt valvottivat\nhäntä Akan ketulle sanomat sanat. Ei koskaan hän ollut uskonut saavansa\nkuulla jotakin niin suurta, kuin että joku tahtoi uskaltaa elämänsä\nhänen tähtensä. Siitä pitäen ei enää voitu sanoa Niilo Holgerinpojalle,\nettei hän ketään rakastanut.\n\n\n\n\nIX\n\nKARLSKRONA\n\n\nLauantaina huhtikuun 2. p:nä.\n\nOli kuutamoilta Karlskronassa. Ilma oli kaunis ja tyyni, mutta\nedellisenä päivänä oli myrskynnyt ja satanut ja ihmiset kai luulivat,\nettä pahaa ilmaa kesti yhä, koska tuskin ainoakaan heistä oli\nuskaltautunut kadulle.\n\nKaupungin ollessa näin autiona tulivat Akka ja villihanhet lentäen\nVämmön ja Pantarholmin saarien yli Karlskronaa kohti. He olivat\nliikkeellä myöhään illalla etsiäkseen itselleen varmaa turvallista\nmakuupaikkaa ulkosaaristosta. Maissa he eivät voineet yöpyä, koska\nSmirre kettu heitä häiritsi mihin he laskeutuivatkin.\n\nKun nyt poika ratsasti korkealla ilmassa ja katseli merta ja saaristoa,\noli hänestä kaikki kummallisen kamalaa ja aavemaista. Taivas ei enää\nollut sininen, vaan se kaareutui hänen yllään kuin vihreästä lasista\ntehty holvi. Meri oli maidon valkea. Niin kauas kuin hänen silmänsä\nkantoivat, vyöryivät hopeaharjuisina valkoiset pienet laineet. Keskellä\ntätä valkoista olivat monennäköiset saaristosaaret aivan nokimustat.\nOlivatpa ne suuria tai pieniä, olivatpa ne tasaisia kuin niityt tai\ntäynnä kallioita, he näyttivät yhtä mustilta. Jopa talot, kirkot ja\nmyllytkin, jotka muuten tavallisesti ovat valkoisia tai punaisia,\nnäkyivät nyt mustina vihreää taivasta vasten. Pojasta tuntui kuin maa\nhänen allaan olisi ollut lumottu ja kuin hän olisi tullut toiseen\nmaailmaan.\n\nHän ajatteli, että tänä yönä hän pysyy reippaana eikä pelkää, mutta\nsitten hän sai nähdä jotakin, joka oikein pelotti häntä. Se oli korkea\nkalliosaari, joka oli suurten kulmikkaiden möhkäleiden peitossa, ja\nmustien möhkäleiden välitse loisti kirkkaasti kiiltäviä kultapilkkuja.\nHän ei voinut olla ajattelematta Maglestenin kiveä Trolle-Ljungbyssä,\njonka haltijat välistä nostavat korkeille kultapilareille, ja hän\nmietiskeli, oliko tämä ehkä jotakin samanlaista.\n\nMutta nuo kivet ja tuo kulta olisivat vielä menneet mukiin, ellei vesi\nsaaren ympärillä olisi ollut täynnä suuria meren kummituksia. Ne\nnäyttivät valaskaloilta ja haikaloilta ja muilta suurilta\nmerieläimiltä, mutta poika ymmärsi, että meren kummitukset olivat\nkokoontuneet saaren ympärille ja aikoivat kiivetä saareen\ntaistellakseen siinä asuvia maan kummituksia vastaan, Ja maalla olevat\nkyllä olivat peloissaan, sillä hän näki, kuinka suuri jättiläinen\nseisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja kohotti kätensä kuin\nepätoivoissaan kaikesta siitä onnettomuudesta, joka tulisi kohtaamaan\nhäntä ja hänen saartaan.\n\nPoika säikähti aika tavalla huomatessaan, että Akka alkoi laskeutua\njuuri tähän saareen. \"Älkäähän toki! Emme kai me sinne laskeudu?\" hän\nsanoi.\n\nMutta hanhet vain laskeutuivat, ja nyt poika hämmästyi aika tavalla\nhuomatessaan silmäinsä pettäneen. Ruskeat, suuret kivimöhkäleet\nolivatkin vain taloja. Koko saari olikin kaupunki, ja kiiltävät\nkultapilkut olivat lyhtyjä ja valaistuja ikkunarivejä. Jättiläinen,\njoka seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja ojensi käsiään ilmaan,\noli kirkko, jossa oli kaksi litteää tornia, ja kaikki nuo meren\nkummitukset ja eläimet, joita hän oli luullut näkevänsä, olivat veneitä\nja laivoja kaikenmoisia, jotka olivat ankkurissa saaren ympärillä.\nSillä puolen saarta, joka oli mantereen puolella, oli enimmäkseen\nsoutu- ja purjeveneitä ja pieniä saaristolaivoja, mutta toisella\npuolella, joka oli merelle päin, oli panssaroituja sotalaivoja, joista\ntoiset olivat leveitä ja joilla oli äärettömän paksut, taaksepäin\nnojautuvat savutorvet, mutta toiset ohuita ja kaitaisia ja niin\nrakennettuja, että voisivat liukua veden läpi kuin kalat.\n\nMikähän kaupunki tämä mahtanee olla? Niin, sen sai poika selville\nnähtyään nuo monet sotalaivat. Hän oli ollut kiinnostunut laivoista\nkaiken ikänsä, vaikkei hänellä ollutkaan ollut tekemistä muiden kuin\nsemmoisten veneiden kanssa, joita oli purjehdituttanut maantien ojassa.\nHän tiesi hyvin, että kaupunki, jossa oli niin monta sotalaivaa, ei\nvoinut olla mikään muu kuin Karlskrona.\n\nPojan äidinisä oli ollut vanha laivaston matruusi ja niin kauan kuin\nhän oli elänyt, hän oli joka päivä kertonut Karlskronasta, merestä ja\nkaikesta muusta, mitä tuossa kaupungissa oli nähtävänä. Täällä tunsi\npoika olevansa aivan kuin kotonaan, ja hän ilostui, kun nyt saisi nähdä\nkaiken sen, mistä oli kuullut niin paljon puhuttavan.\n\nHän ennätti nähdä vain vilahduksen niistä torneista ja linnoituksista,\njotka sulkivat sataman suun, ja monista telakan rakennuksista, sillä\nnyt laskeutui Akka toiselle kirkon litteistä torneista. Se oli kyllä\nturvallinen paikka niille, jotka tahtoivat päästä kettua pakoon, ja\npoika alkoi arvella, eikö hän ehkä uskaltaisi hiipiä hanhikukon siiven\nalle täksi yhdeksi yöksi. Niin, sen hän varmaankin tekisi, ja olisipa\nmakeaa saada nukkuakin kerran hiukkasen. Päivän valossa hän sitten\nkoettaisi nähdä vähän enemmän telakasta ja laivoista.\n\nPojasta tuntui itsestäänkin vähän kummalliselta, ettei hän voinut pysyä\npaikoillaan ja siirtää laivojen näkemistä tuonnemmaksi. Hän ei\nvarmaankaan ollut nukkunut viittä minuuttia enempää, kun hän jo livahti\npois siiven alta ja laskeutui ukkosen johdinta ja vesirännejä myöten\nmaahan asti.\n\nHän seisoi pian suurella torilla, joka oli kirkon edessä. Se oli\nlaskettu mukulakivillä, ja hänen oli yhtä vaikeata siinä kävellä kuin\nihmisten mättäisellä niityllä. Semmoisten, jotka asuvat erämaassa ja\nkaukana maaseudulla, on aina vähän vaikea olla jouduttuaan kaupunkiin,\njossa talot seisovat suorina ja kankeina ja kadut ovat aukinaiset, niin\nettä kuka tahansa voi nähdä sen, joka siellä kävelee. Ja kun suurista\nihmisistä tuntuu siltä, niin voihan ymmärtää, että mahtoi tuntua vielä\npahemmalta semmoisesta, joka oli niin pieni kuin Peukaloinen. Kun hän\nseisoi suurella Karlskronan torilla ja katseli Saksankirkkoa ja\nRaatihuonetta ja isoa kirkkoa, josta juuri oli laskeutunut alas, niin\nhän ei osannut muuta kuin toivoa, että olisi jälleen tornissa hanhien\nluona.\n\nOli onni, että kadut olivat ihan autiot. Siellä ei ollut ainoatakaan\nihmistä, jos ei lukenut ihmiseksi kuvapatsasta, joka seisoi siinä\nkorkealla jalustalla. Poika katseli kauan patsasta ja pohdiskeli, mikä\nmahtoi olla tuo suuri, järeä mies, jolla oli kolmikulmainen lakki,\npitkä takki, polvihousut ja suuret kengät. Hänellä oli kädessä pitkä\nkeppi ja hän näytti osaavan sitä käyttääkin, sillä hänellä oli kauhean\nankarat kasvot, koukkunenä ja ruma suu. \"Mitä on tuolla pitkähuulella\ntäällä tekemistä?\" sanoi poika viimein. Hän ei koskaan ollut tuntenut\nitseään niin pieneksi ja surkeaksi kuin tuona iltana. Hän koetti\nrohkaista mieltään ja sanoa reippaan sanan. Sitten ei hän enää\najatellut koko patsasta, vaan kääntyi leveälle kadulle, joka vei\nmerelle päin.\n\nMutta ei ollut poika kulkenut pitkältä, kun hän kuuli, että hänen\ntakanaan tultiin. Hänen takanaan kulki joku, joka polki kivikatuun\nraskain jaloin ja iski maahan rautapääkepillä. Kuulosti siltä kuin itse\nse suuri pronssimies, joka seisoi ylhäällä torilla, olisi lähtenyt\nliikkeelle.\n\nJuostessaan katua poika kuunteli askeleita ja yhä varmemmaksi hän tuli\nsiitä, että se oli pronssimies. Maa vavahteli ja rakennukset tutisivat.\nEi varmaankaan kukaan muu voinut kävellä niin raskaasti, ja poikaa\nalkoi pelottaa, kun hän ajatteli, mitä äsken juuri oli sanonut hänelle.\nHän ei uskaltanut kääntää päätään katsoakseen, oliko se todella hän.\n\n\"Hän on ehkä vain huvikseen kävelemässä\", ajatteli poika. \"Ei kai se\nnyt voi olla minulle vihainen niiden sanojen tähden, joita hänelle\nsanoin. Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut.\"\n\nSen sijaan, että olisi kulkenut suoraan eteenpäin ja koettanut päästä\ntelakalle, poika kääntyi kadulle, joka vei itään päin. Hän yritti\npäästä pakoon tuota, joka astui hänen perässään.\n\nMutta samassa hän kuuli, että pronssimies poikkesi samalle kadulle.\nSilloin pojalle tuli semmoinen hätä, ettei hän tiennyt minne pakenisi.\nJa oli vaikeaa löytää piilopaikkoja kaupungista, jossa kaikki portit\nolivat suljetut. Silloin hän näki oikealla puolen vanhan puukirkon,\njoka oli vähän matkaa kadulta suuren puiston keskellä. Hän ei\nvitkastellut hetkeäkään, vaan riensi kirkkoa kohti. \"Kunhan vain pääsen\nsinne, niin olen kai turvassa kaikelta pahalta\", hän ajatteli.\n\nJuostessaan eteenpäin hän näki yht'äkkiä miehen, joka seisoi muutamalla\nhiekkakäytävällä ja viittasi häntä luokseen. \"Siinä on varmaankin joku,\njoka tahtoo auttaa minua\", ajatteli poika, riemastui ja riensi hänen\nluokseen. Häntä pelotti todellakin niin että sydän jyskytti rinnassa.\n\nMutta kun hän tuli miehen luo, joka seisoi hiekkakäytävän reunalla\npienen jakkaran päällä, hän ihan hämmästyi. \"Ei kai se voi olla tuo,\njoka minua viittoi luokseen\", hän ajatteli, sillä hän näki, että koko\nmies oli puusta.\n\nHän jäi seisomaan ja tuijottamaan siihen. Se oli järeä mies,\nlyhytjalkainen, kasvot leveät ja punakat, tukka kiiltävän musta, samoin\nparta. Päässä hänellä oli musta puuhattu, yllä ruskea puutakki, vyöllä\nmusta puuvyö, jalassa leveät harmaat puupolvihousut ja puusukat ja\nmustat puukengät. Hän oli vasta maalattu ja vasta vernissattu, niin\nettä välkkyi ja kiilsi kuutamossa, ja se kai sekin osaltaan teki hänet\nniin hyväntahtoisen näköiseksi, että poika heti kohta tunsi luottavansa\nhäneen.\n\nVasemmassa kädessään hänellä oli kivitaulu ja siitä poika luki:\n\n    Nöyrimmästi teiltä anon,\n    Vaikka heikoll' äänellä sen sanon:\n    Lantti tähän laskekaa\n    Ja lakkiani nostakaa.\n\nVai niin, mies olikin vain vaivaisukko. Poika meni noloksi. Hän oli\nodottanut, että tämä olisi jotakin oikein merkillistä. Ja nyt hän\nmuisti, että ukki oli kertonut tästäkin puu-ukosta ja sanonut, että\nkaikki lapset Karlskronassa olivat häneen kovasti ihastuneita. Ja totta\nse oli, sillä hänenkin oli vaikeata erota puu-ukosta. Hänessä oli\njotakin niin vanhanaikaista, että häntä hyvin saattoi luulla monen\nsadan vuoden vanhaksi, mutta samalla hän näytti niin voimakkaalta,\ntuimalta ja elämänhaluiselta kuin ihmiset ennen vanhaan lienevät\nolleetkin.\n\nPojan oli niin hauska katsella puu-ukkoa, että hän ihan unohti toisen,\njota hän pakeni. Mutta nyt hän kuuli sen tulevan. Ei, mutta sehän\nkääntyi kadulta ja tuli kirkkomaalle. Tuli tännekin. Minne poika nyt\njoutuisi?\n\nJuuri silloin hän näki puu-ukon kumartuvan häntä kohti ja ojentavan\nhänelle suuren, leveän kätensä. Oli mahdotonta uskoa hänestä muuta kuin\nhyvää, ja poika hypähti kädelle. Ja puu-ukko nosti hänet hattuunsa ja\npisti hänet sen alle.\n\nJuuri ja juuri oli poika päässyt piiloon, ja juuri ja juuri oli\npuu-ukko saanut kätensä oikealle paikalle takaisin, kun pronssimies\npysähtyi hänen eteensä ja iski keppinsä maahan, niin että puumies\ntutisi jakkarallaan. Sitten pronssimies sanoi kovalla ja helisevällä\näänellä: \"Mikä sinä olet?\"\n\nPuumiehen käsi lensi ylöspäin, niin että vanha puulaitos natisi, ja hän\nkosketti hatun reunaan ja vastasi: \"Rosenbom, teidän majesteettinne.\nEnnen maailmassa merisotilas Dristighetenin linjalaivalla,\nsotapalveluksen päätyttyä Amiraliteetin kirkon vartija, lopulta puusta\nleikattu, kirkkomaalle asetettu -- vaivaisukko.\"\n\nPoika vavahti, kuullessaan puu-ukon sanovan: \"teidän majesteettinne.\"\nSillä kun hän nyt oikein ajatteli, niin tiesihän hän kyllä, että\ntorilla oleva patsas esitti kaupungin perustajaa. Hän oli joutunut\nitsensä Kaarle yhdennentoista kanssa tekemisiin.\n\n\"Sinä osaat hyvin selittää, mitä sinulta kysytään\", sanoi pronssimies.\n\"Osaatko nyt myös sanoa minulle, oletko nähnyt pientä poikasta, joka\njuoksentelee tänä yönä kaupungissa? Se on suupaltti kanalja, ja jos\nminä vain saan hänet käsiini, niin minä kyllä opetan hänelle\nihmistapoja.\" Sen sanottuaan hän vielä kerran iski keppinsä maahan ja\nnäytti kauhean äkäiseltä.\n\n\"Minä olen nähnyt hänet, teidän majesteettinne\", sanoi puu-ukko, ja\npoikaa pelotti niin, että hän alkoi vapista istuessaan kyykyllään hatun\nalla ja katsellessaan raosta pronssimiestä. Mutta hän rauhoittui, kun\npuu-ukko jatkoi: \"Teidän majesteettinne on väärillä jäljillä. Tuo\npeijakas aikoi varmaankin juosta laivaveistämölle ja puikkia sinne\npiiloon.\"\n\n\"Sanotko niin, Rosenbom? Älä sitten enää seiso siinä jakkarallasi, vaan\ntule kanssani ja auta minua saamaan hänet kiinni. Neljä silmää näkee\nparemmin kuin kaksi, Rosenbom.\"\n\nMutta puu-ukko vastasi surkealla äänellä: \"Pyytäisin alamaisimmasti\nsaada seisoa tässä missä seison. Minä näytän terveeltä ja kiiltävältä\nmaalauksen ansiosta, mutta minä olen vanha ja lahonnut enkä saata\nliikkua paikaltani.\"\n\nPronssimies ei ollut niitä, jotka sietävät vastaväitteitä. \"Mitä\nmetkuja nämä ovat? Tule nyt vain, Rosenbom!\" Ja hän kohotti pitkän\nkeppinsä ja lyödä kumautti toista olkapäälle. \"Näetkö, että kestät,\nRosenbom?\"\n\nSen sanottuaan he lähtivät liikkeelle ja kulkivat suurina ja mahtavina\npitkin Karlskronan katuja, kunnes tulivat korkealle portille, joka vei\nveistämöön. Sen ulkopuolella käveli laivaston matruusi vartijana, mutta\npronssimies kulki vain ohi ja potkaisi auki portin matruusin siitä\nmitään välittämättä.\n\nNiin pian kuin he olivat tulleet portista sisään, he näkivät edessään\navaran sataman, joka oli jaettu paalusilloilla eri osiin; ja eri\nsatamasäiliöissä olivat sotalaivat, vielä suuremmat ja hirmuisemmat\nnähdä näin läheltä kuin äsken, kun poika oli nähnyt ne ylhäältä päin.\n\"Eihän ollutkaan niin hullua luulla, että ne näyttivät merihirviöiltä\",\npoika ajatteli.\n\n\"Mistä arvelet viisaimmaksi ruveta etsimään, Rosenbom?\" sanoi\npronssimies.\n\n\"Hänen kokoisensa mies on ehkä voinut helpoimmin piilottautua\nmallisaliin\", vastasi puu-ukko.\n\nKaitaisella maakaistaleella, joka ulottui oikealle päin portista pitkin\nsataman koko pituutta, oli vanhanaikaisia rakennuksia. Pronssimies meni\nkohti matalaa rakennusta, jossa oli neliskulmaiset ikkunat ja melkoisen\nkorkea katto. Hän iski kepillään oveen, niin että se lensi auki, ja\nastua kolkutteli kuluneita portaita ylöspäin. Sen jälkeen he tulivat\nsuureen saliin, joka oli täynnä takiloituja ja täysissä purjeissa\nolevia pikkulaivoja. Poika ymmärsi, kenenkään sitä hänelle\nselittämättä, että ne olivat niiden laivojen malleja, joita oli\nrakennettu Ruotsin laivastoa varten.\n\nSiinä oli laivoja monenmoisia. Oli vanhoja linjalaivoja, joiden kyljet\nolivat täpösen täynnä kanuunoita ja keulassa ja perässä suuria korkeita\nkorokkeita ja mastoissa sikin sokin purjeita ja nuoria. Siinä oli\nlaivojen kupeella pieniä saaristolaivoja soututuhtoineen, kannettomia\nkanuunapursia ja ylellisesti kullattuja fregatteja, semmoisten malleja,\njoita kuninkaat käyttävät matkoillaan. Olipa siellä myös niitä\nraskaita, leveitä panssarilaivoja, joiden kannella on torneja ja\nkanuunoita ja jotka ovat käytännössä tätä nykyä, ja kapeita, kiiltäviä\ntorpedoveneitä, jotka olivat kuin pitkiä solakoita kaloja.\n\nKun poikaa kannettiin kaiken tämän keskessä, hän ihan hämmästyi.\n\"Ettäkö noin suuria ja kauniita laivoja on rakennettu täällä\nRuotsissa\", hän ajatteli itsekseen.\n\nHänellä oli hyvää aikaa katsella kaikkea, jota oli tuolla sisällä,\nsillä kun pronssimies sai nähdä mallit, hän unohti kaiken muun. Hän\nkatseli niitä kaikkia suurimmasta pienimpään ja kyseli niistä. Ja\nRosenbom, Dristighetenin linjalaivan merisotilas, kertoi kaikesta mitä\ntiesi, laivojen rakentajista ja niistä, jotka olivat niitä kuljettaneet\nja mitä vaiheita niillä oli ollut. Hän kertoi Chapmannista ja Pukesta\nja Trollesta ja Höglandista ja Svensksundista, aina vuoteen 1809, sillä\nsen jälkeen hän ei ollut enää ollut mukana.\n\nSekä hän että pronssimies pitivät enemmän vanhoista koreista laivoista.\nNoita uusia panssarilaivoja he eivät näyttäneet oikein ymmärtävän.\n\n\"Minä kuulen, ettei Rosenbom tiedä mitään näistä uusista\", sanoi\npronssimies. \"Mennään sentähden katsomaan jotakin muuta, sillä se\nhuvittaa minua, Rosenbom.\"\n\nNyt hän oli varmaan kokonaan unohtanut etsivänsä poikaa, ja poika tunsi\nolevansa huoleton ja rauhallinen istuessaan puuhatun sisässä.\n\nSitten miehet kulkivat suurten verstaiden läpi: purjeenompeluverstaan\nja ankkuripajan, kone- ja puusepänverstaiden. He näkivät nostokoneet ja\ntelakat, suuret varastohuoneet, tykkipihan, asehuoneen, pitkän\nköysipunomon ja suuren aution vanhan telakan, joka oli porattu\nkallioon. He menivät paalusilloille, missä sotalaivat seisoivat\nankkurissa, nousivat laivoihin niinkuin kaksi vanhaa merikarhua,\nihmetellen ja moittien, hyväksyen ja suuttuen.\n\nPoika istui hyvässä turvassa puuhatun alla ja kuuli puhuttavan siitä,\nkuinka tällä paikalla oli tehty työtä ja taisteltu niiden laivastojen\nvarustamiseksi, jotka olivat täältä lähteneet. Hän kuuli, kuinka veri\nja henki oli pantu alttiiksi, kuinka viimeinenkin ropo oli uhrattu\nsotalaivain rakentamiseksi, kuinka nerokkaat miehet olivat ponnistaneet\nkaikki voimansa parantaakseen ja täydellistääkseen näitä laivoja,\njoissa oli ollut isänmaan turva. Kihosipa pojan silmään pari kertaa\nkyynelkin, kun hän kuuli kaikesta tästä puhuttavan. Ja hän oli iloinen,\nettä sai siitä niin hyvin selkoa.\n\nKaikkein viimeksi he menivät avonaiselle pihalle, jossa vanhojen\nlinjalaivain keulakuvat olivat asetetut näytteille. Ja merkillisempää\nnäkyä poika ei ollut koskaan nähnyt, sillä kuvien kasvot olivat\nuskomattoman mahtavat ja pelottavat. Ne olivat täynnä sitä samaa\nhenkeä, joka oli varustanut nuo suuret laivat. Ne edustivat toista\naikaa kuin mitä hän itse eli. Hän tunsi kutistuvansa kokoon niiden\nedessä.\n\nMutta kun he tulivat sinne, sanoi pronssimies puu-ukolle: \"Ota lakki\npäästäsi, Rosenbom, niiden edessä, jotka seisovat tässä. Ne ovat kaikki\nolleet taistelussa isänmaan puolesta.\"\n\nJa Rosenbom oli samoin kuin pronssimieskin unohtanut, minkä vuoksi hän\noli lähtenyt tälle retkelle. Sen enempää ajattelematta hän nosti\npuuhatun päästään ja huusi:\n\n\"Nostan hattuani sille, joka valitsi sataman ja perusti veistämön ja\nuudisti laivaston, sille kuninkaalle, joka herätti eloon kaiken tämän.\"\n\n\"Kiitoksia, Rosenbom! Se oli hyvin sanottu. Rosenbom on rehti mies.\nMutta mikä tuo on, Rosenbom?\"\n\nSillä siinä seisoi Niilo Holgerinpoika keskellä Rosenbomin kaljua\npäälakea. Mutta hän ei nyt enää pelännyt, vaan nosti valkoista lakkiaan\nja huusi: \"Eläköön pitkähuuli!\"\n\nHän huusi niin, että heräsi. Ja silloin han huomasi suureksi\nhämmästyksekseen, että kaikki oli ollutkin unta ja että hän yhä makasi\nhanhien luona kirkon katolla.\n\n\n\n\nX\n\nMATKA ÖÖLANTIIN\n\n\nSunnuntaina huhtikuun 3. p:nä.\n\nSeuraavana aamuna villihanhet lensivät meren saarelle syömään. He\nyhtyivät siellä muutamiin harmaihin hanhiin, ja nämä hämmästyivät\nnähdessään heidät, sillä he tiesivät hyvin, että heidän heimolaisensa\nvillihanhet mieluimmin kulkevat sisämaan yli. He olivat uteliaita ja\nkyselivät kaikkea eivätkä tyytyneet vähempään kuin että villihanhet\nkertoivat siitä vainosta, jota olivat saaneet kärsiä Smirre ketun\ntaholta. Kun he olivat lopettaneet, sanoi muuan harmaa hanhi, joka\nnäkyi olevan yhtä vanha kuin itse Akka: \"Oli suuri onnettomuus teille,\nettä kettu karkotettiin pois omasta maastaan. Hän tulee varmaankin\npitämään sanansa ja seuraamaan teitä aina Lappiin saakka. Jos minä\nolisin teidän sijassanne, en kulkisi pohjoista kohti Smoolannin kautta,\nvaan ulkotietä Öölantiin, niin että hän kokonaan haihtuu teidän\njäljiltänne. Haihduttaaksenne hänet oikein pois on teidän viivyttävä\npari päivää Öölannin eteläisessä niemessä. Siellä on riittävästi ruokaa\nja riittävästi seuraa. En luule teidän katuvan, jos lennätte sinne.\"\n\nSe oli todellakin viisas neuvo ja villihanhet päättivät seurata sitä.\nNiin pian kuin he olivat syöneet mahansa oikein täyteen, he alkoivat\nmatkansa Öölantiin. Ei kukaan heistä ollut siellä ennen käynyt, mutta\nharmaa hanhi neuvoi heille hyviä tienviittoja. Heidän oli vain mentävä\nsuoraan etelään, kunnes he tapaisivat suuren muuttolintutien, joka\nkulki Blekingen rannikon ulkopuolella. Kaikki linnut, jotka olivat\ntalvehtineet lännen merissä ja joilla oli kesäasuntonsa Suomessa ja\nVenäjällä, lensivät sitä tietä, ja ne kävivät kaikki Öölannissa\nlepäämässä. Tienneuvojia ei tulisi puuttumaan.\n\nSe päivä oli aivan tyven ja lämmin niinkuin kesäpäivä, ja sää oli siis\nmitä parhain merimatkan tekemistä varten. Ainoa arveluttava seikka oli\nse, että ilma ei ollut aivan kirkas, vaan että taivas oli harmaa ja\npilvessä. Siellä täällä oli suuria pilvijoukkoja, jotka riippuivat aina\nveden pintaan saakka ja peittivät näköalan.\n\nKun matkamiehet tulivat saariston ulkopuolelle, levisi meri siinä niin\ntasaisena ja kirkkaana, että kun poika sattui katsahtamaan alas,\nhänestä näytti, että vesi oli kadonnut. Hänen allaan ei ollut enää\nmitään maata. Hänellä ei ollut ympärillään muuta kuin pilviä ja\ntaivasta. Hänen päänsä meni aivan pyörälle ja hän puristautui hanhen\nselkään suuremman pelon valtaamana kuin silloin, kun hän istui siinä\nensimmäistä kertaa. Oli niinkuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä\npaikoillaan: hänen täytyi pudota jollekin taholle.\n\nHänen tuli vielä pahempi olla, kun he tulivat suurelle lintutielle,\njosta harmaa hanhi oli puhunut. Sieltä tuli todellakin lauma lauman\nperästä ja kaikki lensivät aivan samaan suuntaan. Ne ikään kuin\nseurasivat viitoitettua väylää. Sieltä tuli sorsia ja harmaita hanhia,\nmeriteeriä ja riskilöitä ja kuikkia ja alleja ja koskeloita ja uikkuja\nja rantaharakoita ja mustatelkkiä. Mutta kun poika kumartui siihen\nsuuntaan, missä meren olisi pitänyt olla, hän näki koko lintujonon\nkuvastuvan veteen. Mutta hän oli totta totisesti niin pyörällä\npäästään, ettei ymmärtänyt mitä näkemänsä oli, vaan hänestä tuntui,\nettä kokonainen lintulauma tuli lentäen vatsa ylöspäin. Hän ei sitä\nkuitenkaan niin kovin ihmetellyt, sillä hän ei tiennyt itsekään, mikä\noli ylöspäin ja mikä oli alaspäin.\n\nLinnut olivat uuvuksissa ja halukkaita joutumaan perille. Ei heistä\nainoakaan huutanut eikä sanonut hauskaa sanaa, ja se aiheutti, että\nkaikki tuntui niin merkillisen epätodelliselta.\n\n\"Ajatteles, jos me olemme matkustaneet pois maailmasta\", hän sanoi\nitselleen. \"Ajatteles, jos me olemme matkalla taivaaseen.\"\n\nHän ei nähnyt muuta kuin pilviä ja lintuja ympärillään. Hänestä alkoi\nnäyttää mahdolliselta, että he kulkivat taivasta kohti. Hän ilostui ja\naprikoi, mitä saisi nähdä tuolla ylhäällä. Huimaus katosi samassa. Hän\nilostui niin ihmeesti siitä, että oli menossa taivaaseen ja että oli\njättämässä maan.\n\nSamassa hän kuuli pari laukausta pamahtavan ja näki pari pientä\nvalkoista savupatsasta nousevan ilmaan.\n\nHeti linnut tulivat levottomiksi. \"Ampujia! Ampujia! Ampujia veneissä!\"\nhe huusivat. \"Lentäkää ylös! Lentäkää pois!\" Silloin poika vihdoinkin\nnäki, että he yhäkin kulkivat merenpintaa pitkin ja että he eivät\nollenkaan olleet taivaassa. Pitkässä rivissä oli pieniä veneitä, täynnä\nampujia, jotka ampuivat laukauksia toinen toisensa perästä.\nEdellimmäiset lintulaumat eivät olleet huomanneet heitä ajoissa. He\nolivat kulkeneet liian alhaalla. Useita mustia ruumiita putoili mereen,\nja joka kerta kun ruumis putosi, päästivät eläimet surkeita\nvalitushuutoja.\n\nOli outoa sen, joka äsken oli luullut olevansa taivaassa, herätä\nsemmoiseen kauhuun ja surkeuteen. Akka ampui korkeutta kohti niin\nsuoraan kuin vain pääsi, ja sitten painoi lauma menemään nopeinta\nvauhtiaan. Villihanhet pääsivät eheinä pakoon, mutta poika ei tahtonut\nvoida tointua hämmästyksestään. Ajatella, että oli niitä, jotka voivat\nampua semmoisia kuin Akka ja Yksi ja Kaksi ja hanhikukko ja kaikki\nmuut. Ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä tekivät.\n\nSitten kuljettiin taas eteenpäin tyynessä ilmassa, ja oli hiljaista\nniinkuin äsken, paitsi että muutamat uupuneet linnut vain silloin\ntällöin huusivat: \"Emmekö ole kohta perillä? Oletteko varmat siitä,\nettä menemme oikeaan suuntaan?\" Tähän vastasivat ne, jotka lensivät\netunenässä: \"Me menemme suoraan Öölantiin, suoraan Öölantiin.\"\n\nHeinäsorsat olivat uuvuksissa ja kuikat lensivät heidän ohitseen.\n\"Älkää pitäkö niin kiirettä!\" huusivat sorsat. \"Te syötte meiltä kaiken\nruoan.\" -- \"Sitä riittää sekä teille että meille!\" vastasivat kuikat.\n\nEnnen kuin he vielä olivat ehtineet niin pitkälle, että näkivät\nÖölannin, tuli heitä vastaan heikko tuuli. Se toi tullessaan jotakin,\njoka oli kuin äärettömän valkoista savua, aivan kuin jossakin olisi\nollut suuri tulipalo.\n\nKun linnut näkivät ensimmäisten valkoisten savupilvien pullahtelevan\nvastaan, he hätääntyivät ja lisäsivät vauhtiaan. Mutta se, mikä oli\nkuin savua, tulvi esiin yhä sakeampana ja kietoi heidät viimein aivan\nkokonaan. Ei mitään hajua tuntunut, eikä savu ollut mustaa ja kuivaa,\nvaan valkeaa ja kosteata. Poika ymmärsi pian, että se ei ollut muuta\nkuin sumua.\n\nKun sumu sakeni niin, ettei voinut nähdä hanhen pituutta eteensä,\nalkoivat linnut käyttäytyä kuin hassut. Kaikki nämä, jotka ennen olivat\nkulkeneet niin hyvässä järjestyksessä, alkoivat leikkiä sumussa. He\nlensivät edestakaisin houkutellakseen toisiaan eksyksiin. \"Varokaa\nitseänne!\" huusivat he. \"Te kuljette vain kierroksessa! Kääntykää\nkaikin mokomin! Ette tule Öölantiin tuolla tavalla.\"\n\nKaikki tiesivät vallan hyvin, missä saari oli, mutta he tekivät\nparastaan eksyttääkseen toisiaan. \"Katsos noita alleja!\" kuului sumun\nläpi. \"He menevät takaisin Pohjanmereen.\" -- \"Varokaa itseänne, harmaat\nhanhet!\" huusi joku toiselta taholta. \"Jos jatkatte noin, joudutte\nRyygeniin.\"\n\nEi ollut, niinkuin sanottu, mitään pelkoa siitä, että vieraat linnut\nantaisivat eksyttää itseään hulluun suuntaan. Mutta villihanhilla oli\nvaikeuksia. Pilantekijät huomasivat, että nämä eivät olleet varmat\ntiestä, ja ne tekivät kaiken voitavansa johtaakseen heidät harhaan.\n\n\"Mihin te aiotte, ystävät?\" huusi muuan joutsen. Hän tuli aivan Akan\nluo ja näytti totiselta ja osanottavalta.\n\n\"Me olemme matkalla Öölantiin, mutta emme ole olleet täällä koskaan\nennen\", sanoi Akka. Hänestä näytti, että tähän lintuun saattoi luottaa.\n\n\"Jopa nyt on hullusti\", sanoi joutsen. \"Nehän ovat houkutelleet teidät\naivan väärään. Tehän olette matkalla Blekingeen. Tulkaa nyt kanssani,\nniin näytän teidät oikeaan.\"\n\nJa niin hän tempasi heidät mukaansa ja kun hän oli vienyt heidät niin\nkauas lintutiestä, etteivät he mitään huutoja kuulleet, hän katosi\nusvaan.\n\nNyt he lentelivät jonkin aikaa aivan umpimähkään. Tuskin heidän oli\ntaas onnistunut löytää muut linnut, kun sorsa tuli heidän luokseen. \"On\nparasta, että laskeudutte veteen siksi kunnes sumu menee tiehensä\",\nsanoi sorsa. \"Näkyyhän, ettette ole tottuneet tulemaan toimeen\nmatkoilla.\"\n\nVain vähän puuttui, että niiden veitikkain ei onnistunut panna Akan\npäätä pyörälle. Mikäli poika voi ymmärtää, he lensivät pitkän aikaa\nkehässä.\n\n\"Varokaa itseänne! Ettekö näe, että lennätte ylös ja alas?\" huusi\nkuikka kiitäessään ohitse. Poika puristihe vaistomaisesti hanhikukon\nkaulaan. Sitähän hän oli jo kauan sitten pelännyt.\n\nEi kukaan tiedä, milloin he olisivat tulleet perille, ellei jostakin\nkaukaa olisi kuulunut kumeasti jyrähtävä laukaus.\n\nSilloin Akka ojensi kaulansa suoraksi, paukautti kovasti siivillään ja\npainoi eteenpäin täyttä vauhtia. Nyt oli hänellä jotakin, jonka mukaan\nkulkea. Olihan harmaa hanhi äsken juuri sanonut, ettei hänen tulisi\nlaskeutua Öölannin saaren eteläisimpään kärkeen, sentähden että niemen\nnenässä oli kanuuna, jolla ihmisillä oli tapana ampua sumua. Nyt hän\ntiesi suunnan, ja nyt ei mikään maailmassa enää voisi vietellä häntä\nharhaan.\n\n\n\n\nXI\n\nÖÖLANNIN ETELÄISIN NIEMI\n\n\nSunnuntaina huhtikuun 3. -- keskiviikkona 6. p:nä.\n\nÖölannin eteläisimmällä puolella on vanha kuninkaan kartano nimeltään\nOttenby. Se on aika suuri maatila, se ulottuu näet läpi saaren rannasta\nrantaan, ja se on merkillinen siitä, että se aina on ollut suurten\neläinlaumain pesäpaikkana. Kuudennellatoista sataluvulla, kun\nkuninkaiden oli tapana matkustaa Öölantiin metsästämään, ei koko\nmaatila ollut muuta kuin suuri hirvipuisto. Seitsemännellätoista\nsataluvulla oli täällä siitoslaitos, jossa kasvatettiin jalorotuisia\nhevosia, ja lammastarha, jossa elätettiin useita satoja lampaita.\nMeidän päivinämme ei siellä ole jalorotuisia hevosia eikä lampaita. Sen\nsijaan siellä elää suuria hevoslaumoja, joita käytetään Ruotsin\nratsuväessä.\n\nTuskin on koko maassa tilaa, joka olisi parempi eläinten olinpaikka\nkuin tämä. Pitkin itäistä rannikkoa on vanha lammasniitty, joka on\nneljännespeninkulman pituinen, suurin niitty koko Ruotsissa, jossa\neläimet voivat syödä ja leikkiä ja piehtaroida yhtä vapaasti kuin\nerämaassa. Ja siellä on kuuluisa Ottenbyn lehto satavuotisine\ntammineen, jotka suojaavat auringolta ja ankaralta Öölannin tuulelta.\nEikä pidä unohtaa pitkää Ottenbyn muuria, joka kulkee saaren läpi ja\nerottaa Ottenbyn muusta saaresta, niin että eläimet voivat tietää,\nkuinka kauas vanha kuninkaan kartano ulottuu ja varoa menemästä muulle\nmaalle, jossa heillä ei ole oikeutta olla.\n\nMutta ei siinä kyllin, että Ottenbyssä on paljon kesyjä eläimiä. Voisi\nmelkein luulla, että villeilläkin eläimillä on tunne siitä, että\nvanhalla kruununtilalla sekä villien että kesyjen on oikeus saada\nsuojaa ja että ne sentähden niin suurissa laumoissa uskaltavat tänne.\nPaitsi sitä, että siellä on vielä jäljellä vanhaa kaurissukua ja että\njänikset ja sorsat ja peltopyyt mielellään asuvat siellä, on se\nkeväällä ja syksykesällä monen tuhannen muuttolinnun lepopaikka.\nVarsinkin laskeutuvat muuttolinnut syömään ja lepäämään lammasniityn\nalla olevalle itäiselle rannalle.\n\nKun villihanhet ja Niilo Holgerinpoika vihdoin viimeinkin olivat\nosuneet Öölantiin, he laskeutuivat niinkuin kaikki muutkin rantaan\nlammasniityn alle. Sumu lepäsi sankkana saaren yllä niinkuin äsken\nmeren yllä. Mutta poika hämmästyi kuitenkin sitä lintujen paljoutta,\njonka hän näki vain sillä pienellä ranta-alueella, minkä yli voi\nkatsoa.\n\nSe oli pitkä hietaranta, jossa oli kiviä ja vesilätäköitä ja läjittäin\nmerestä maalle heitettyä meriruohoa. Jos poika olisi saanut valita,\nniin hän ei koskaan olisi ajatellut laskeutua siihen, mutta linnuista\nvarmaankin se oli oikea paratiisi. Sorsia ja harmaita hanhia\nkäyskenteli syömässä niityllä, rannalla juoksenteli rantasipejä ja\nmuita rantalintuja. Kuikat olivat meressä ja kalastelivat, mutta eniten\nelämää oli vähän matkaa rannikosta olevilla kaislariutoilla. Siellä oli\nlintuja vieri vieressään ja kaikki poimivat matosia, joita lienee ollut\näärettömät määrät, koska ei koskaan huomattu, että olisi syntynyt\nmitään valitusta ruoan puutteen tähden.\n\nKaikkein useimmat aikoivat matkustaa edelleen ja olivat laskeutuneet\nmaahan ainoastaan levähtääkseen, ja niin pian kuin jonkin lauman\njohtaja arveli, että toverit olivat virvoittautuneet tarpeeksi, hän\nsanoi: \"Jos olette valmiit, niin lähdetään kai taas.\" -- \"Ei, odota! Me\nemme ole vielä syöneet kylliksemme, emme vielä hetikään\", sanoi\nseurajoukko.\n\n\"Ette kai luule, että minä annan teidän syödä niin kylliksenne, ettette\npääse paikaltanne liikahtamaan?\" sanoi johtaja ja läiskäytti siipiään\nja lähti menemään. Mutta tapahtui useammin kuin kerran, että hänen\ntäytyi kääntyä takaisin, kun ei saanut toisia seuraamaan mukana.\n\nUlommaisten kaislariuttojen takana lepäsi joutsenlauma. He eivät\nvälittäneet mennä maihin, vaan levähtivät keinuen veden pinnalla.\nSilloin tällöin he pistivät kaulansa veteen ja ottivat ruokaa meren\npohjasta. Saatuaan jotakin oikein hyvää he päästivät huutoja niinkuin\ntorven toitahduksia.\n\nKun poika kuuli, että matalikolla oli joutsenia, hän riensi\nkaislariutoille. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt villijoutsenia\nläheltä. Hänen onnistuikin päästä aivan heidän luokseen.\n\nPoika ei ollut ainoa, joka oli kuullut joutsenien äänen. Sekä\nvillihanhia että harmaahanhia ja sorsia ja kuikkia uiskenteli riuttojen\nvälissä ja asettui piiriin joutsenlauman ympärille heihin tuijottamaan.\nJoutsenet pullistivat höyheniään ja kohottivat kaulojaan korkealle\nilmaan. Välistä joku heistä ui hanhen tai kuikan tai telkän luo ja\nsanoi jotakin. Ja silloin näytti siltä kuin puhuteltu tuskin olisi\nuskaltanut nostaa nokkaansa vastatakseen.\n\nMutta sitten oli siinä muuan pikkukuikka, musta koiranleuka, joka ei\nenää jaksanut nähdä kaikkea tätä juhlallisuutta. Hän sukelsi yht'äkkiä\nvedenpinnan alle. Samassa kirkaisi yksi joutsenista ja ui pakoon niin\nnopeasti, että vesi takana kuohui. Sitten se pysähtyi ja alkoi\nuudelleen näyttää majesteettiselta. Mutta sitten kirkaisi toinen\nsamalla tavalla kuin ensimmäinen ja sitten kirkaisi kolmas.\n\nNyt ei pikkukuikka enää jaksanut pysyä veden alla, vaan näyttäytyi sen\npinnalla ja oli pieni ja musta ja pahankurisen näköinen. Joutsenet\nhyökkäsivät häntä kohti, mutta nähdessään, millainen pieni raukka se\noli, he kääntyivät samassa, niinkuin olisivat olleet mielestään liian\nhyviä ruvetakseen tuommoisen kanssa rettelöimään. Mutta pikkukuikka\nsukelsi uudelleen ja nipisti heitä jalkoihin. Se koski varmaankin\nkipeästi ja pahinta oli, etteivät joutsenet voineet ylläpitää\narvokkuuttaan. Yht'äkkiä he tekivät päätöksensä. He alkoivat piestä\nilmaa siivillään, niin että kumisi, liukuivat pitkän aikaa niinkuin\njuosten veden pinnalla, saivat vihdoin ilmaa siipiinsä ja kohosivat\nlentoon.\n\nHeidän lähdettyään syntyi suuri kaipuu ja ne, jotka äsken olivat\nnauraneet pikkukuikan tempuille, toruivat nyt häntä hänen\nhävyttömyydestään.\n\nPoika kulki nyt taas maalle päin. Siellä hän asettui katselemaan\nviklojen karkeloita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, ne olivat\nkuin hyvin, hyvin pieniä kurkia, niillä oli samanlaiset pienet ruumiit\nkuin näillä, korkeat jalat, pitkät kaulat ja keveät, keijuvat liikkeet,\nmutta ne eivät olleet harmaita, vaan ruskeita. Ne seisoivat pitkässä\nrivissä rannalla, jossa aallot niitä huuhtelivat. Niin pian kuin aalto\ntulvahti rantaan, juoksi koko rivi taaksepäin. Mutta kun aalto imeytyi\ntakaisin, seurasivat he mukana. Ja sitä iloaan he pitivät tuntikausia.\n\nKauneimmat kaikista linnuista olivat ristisorsat. He olivat kyllä sukua\ntavallisille sorsille, sillä heillä oli samoin kuin niilläkin raskas\nmatala ruumis, leveä nokka ja uimajalat, mutta he olivat paljon\nkomeammin koristetut. Höyhenpuku oli valkoinen, mutta kaulan ympärillä\noli heillä keltainen ja musta nauha, siipipeili kimalteli vihreänä,\npunaisena ja mustana, siipien kärjet olivat mustat ja pää oli\nmustanvihreä ja välkkyi kuin silkki.\n\nNiin pian kuin joku heistä näyttäytyi rannalla, sanoivat muut linnut:\n\"Katsokaapa tuota. Kylläpä se osaa ryysytellä itseään.\" -- \"Jos ne\neivät olisi niin koreita, ei niiden tarvitsisi kaivaa pesiään maahan,\nvaan ne voisivat maata näkyvissä niinkuin muutkin\", sanoi ruskea\nheinäsorsa. \"Koettakoon kuinka paljon tahansa, niin se ei voi tulla\nkoskaan miltään näyttämään, semmoinen nenä kuin sillä on\", sanoi\nharmaahanhi. Ja se olikin totta. Ristisorsilla oli iso kuhmu nenän\njuuressa, se pilasi niiden ulkonäön.\n\nRannan ulkopuolella lentelivät lokit ja tiirat edestakaisin vettä\npitkin ja kalastivat. \"Mitä kaloja te pyydätte?\" kysyi muuan\nvillihanhi. \"Kituspiikkejä. Öölannin kituspiikkiä. Se on paras kala\nmaailmassa. Tahdotko maistaa?\" sanoi muuan lokki, ja lensi hanhea\nvastaan suu täynnä noita pieniä kaloja ja tahtoi antaa niitä hänelle.\n\"Hyi kaikkiakin! Luuletko sinä, että minä tahdon syödä tuommoista\nmoskaa?\" sanoi villihanhi.\n\nSeuraavana aamuna oli yhtä sumuista. Villihanhet käyskentelivät\nniityllä ja söivät, mutta poika oli mennyt rantaan kokoamaan raakkuja.\nNiitä oli siellä viljalti, ja kun hän ajatteli, että hän huomenna ehkä\nolisi semmoisessa paikassa, jossa ei voisi saada minkäänlaista ruokaa,\nniin hän päätti koettaa tehdä pienen pussin, jonka voisi täyttää\nraakuilla. Hän löysi niityltä vanhaa saraheinää, joka oli sitkeää ja\nlujaa, ja siitä hän alkoi palmikoida itselleen konttia. Siitä riitti\nhänelle työtä moneksi tunniksi, mutta hän olikin oikein tyytyväinen,\nkun kontti oli valmis.\n\nPuolenpäivän aikaan kaikki villihanhet tulivat juosten ja kysyivät,\noliko hän nähnyt valkoista hanhikukkoa. \"En, en minä ole ollut hänen\nkanssaan\", sanoi poika. -- \"Hän oli meidän kanssamme vielä aivan\näsken\", sanoi Akka, \"mutta nyt emme enää tiedä, missä hän on.\"\n\nPoika hypähti pystyyn ja pelästyi kovasti. Hän kysyi, oliko näkynyt\nkettua tai kotkaa, vai oliko joku ihminen huomattu läheisyydessä. Mutta\nei kukaan ollut huomannut mitään vaarallista. Hanhikukko oli ehkä vain\neksynyt sumussa.\n\nMutta pojasta oli yhtä suuri onnettomuus, olipa hanhikukko kadonnut\ntavalla millä tahansa, ja hän lähti heti etsimään häntä. Sumu suojeli\nhäntä niin, että hän voi juosta kenenkään huomaamatta mihin tahtoi,\nmutta se esti myöskin häntä näkemästä. Hän juoksi eteläänpäin rannikkoa\npitkin aina majakalle ja usvakanuunan luo saakka saaren äärimmäiseen\nniemeen. Kaikkialla vilisi lintuja, mutta valkoista hanhikukkoa ei vain\nnäkynyt. Hän uskaltautui aina Ottenbyn kartanoon saakka, ja hän tutki\njok'ainoan vanhan onton tammen Ottenbyn lehdossa, mutta ei löytänyt\njälkeäkään hanhikukosta.\n\nHän etsi siksi kunnes alkoi hämärtää. Silloin hänen täytyi palata\nitäiselle rannalle. Hän astui raskain askelin ja oli kauhean synkkänä.\nMihin hän joutuisikaan, jos ei hanhikukkoa löytyisi? Ilman häntä hän ei\nmitenkään voisi tulla toimeen.\n\nMutta kun hän asteli lammasniittyä myöten, niin mikä se oli tuo suuri\nvalkoinen, joka tuli häntä vastaan sumun keskitse. Kas, sehän oli\nhanhikukko! Hän oli aivan vahingoittumaton ja hyvin iloissaan siitä,\nettä oli osunut toisten luo. Sumu oli pannut hänen päänsä niin\npyörälle, sanoi hän, että hän oli kiertänyt koko päivän tuota suurta\nniittyä. Poika kietaisi iloissaan kätensä hänen kaulaansa ja pyysi\nhäntä olemaan varuillaan eikä menemään muiden näkyvistä. Ja hanhikukko\nlupasi, ettei hän enää koskaan tekisi niin. Ei koskaan!\n\nMutta seuraavana päivänä, kun poika käveli rannalla ja etsi raakkuja,\ntulivat hanhet juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt hanhikukkoa.\n\nEi, hän ei ollut nähnyt. No niin, silloin oli hanhikukko taaskin\npoissa! Hän oli varmaankin eksynyt sumussa niinkuin edellisenäkin\npäivänä.\n\nPoika juoksi pois suuresti hädissään ja alkoi etsiä. Hän löysi paikan,\njossa Ottenbyn muuri oli sortunut, niin että hän kykeni kiipeämään sen\nyli. Sitten hän kierteli sekä alhaalla rannalla, joka vähitellen leveni\nja tuli niin suureksi, että siellä oli sijaa sekä pelloille että\nniityille ja talonpoikaistaloille -- että käyskenteli ylhäällä\ntasaisella ylängöllä, joka muodosti saaren keskustan, jossa ei ollut\nmuita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja jossa kasvipeite oli niin ohut,\nettä valkoinen kalkkivuori paistoi sen alta.\n\nMutta hanhikukkoa hän ei löytänyt, ja kun alkoi illastaa ja pojan\ntäytyi palata rantaan, ei hän voinut muuta luulla, kuin että\nmatkatoveri oli hävinnyt. Hän oli niin alakuloinen, ettei tiennyt mihin\nryhtyisi.\n\nHän oli jo päässyt muurin yli, kun kuuli kiven rapisevan vieressään.\nKääntyessään katsomaan mitä se oli, hän luuli erottavansa jotakin, joka\nliikkui aivan muurin vieressä olevassa rauniossa. Hän hiipi lähemmäksi\nja näki silloin valkoisen hanhikukon tulevan vaivalloisesti vaeltaen\nylös kivirauniota, suussaan useita pitkiä juurikaistaleita. Hanhikukko\nei nähnyt poikaa eikä tämäkään huutanut hänelle, vaan ajatteli, että\noli syytä ottaa selkoa siitä, mitä varten hanhikukko tällä tavalla\nkatosi kerta toisensa perästä.\n\nPian hän saikin tietää syyn. Ylhäällä rauniolla makasi nuori harmaa\nhanhi, joka huusi ilosta hanhikukon tullessa. Poika hiipi lähemmäksi,\nniin että kuuli mitä he sanoivat, ja hän sai tietää, että harmaan\nhanhen toinen siipi oli vahingoittunut niin, ettei hän voinut lentää ja\nettä hänen laumansa oli lentänyt tiehensä ja jättänyt hänet yksin. Hän\noli ollut nälkään kuolemaisillaan, kun valkoinen hanhikukko edellisenä\npäivänä oli kuullut hänen huutonsa ja mennyt hänen luokseen. Aina siitä\npitäen hän oli kantanut hänelle ruokaa. Molemmat he olivat toivoneet,\nettä hän paranisi, ennen kuin hanhikukko jättäisi saaren, mutta harmaa\nhanhi ei kyennyt vieläkään lentämään tai kävelemään. Hän oli siitä\nhyvin huolissaan, mutta hanhikukko lohdutti häntä sanoen, etteivät he\nlähtisi täältä vielä moneen päivään. Ja viimein hän sanoi sairaalle\nhyvää yötä ja lupasi tulla seuraavana päivänä takaisin.\n\nPoika antoi hanhikukon mennä, ja niin pian kuin tämä oli poissa, hän\nhiipi vuorostaan kivirauniolle. Hän oli suuttunut siitä, että häntä oli\nnarrattu, ja nyt hän aikoi näyttää tuolle harmaalle hanhelle, että\nhanhikukko oli hänen omaisuuttaan. Tämän täytyisi viedä hänet Lappiin,\neikä voisi tulla kysymykseenkään, että se saisi jäädä tuota harmaata\nhoitamaan, mutta kun hän nyt tarkasteli lähempää tuota nuorta hanhea,\nniin hän ymmärsi sekä sen, miksi hanhikukko oli kantanut hänelle ruokaa\nkahtena päivänä, että senkin, miksi hän ei ollut tahtonut ilmoittaa\nhäntä auttaneensa. Harmaalla oli mitä kaunein pieni pää, höyhenpuku oli\nkuin pehmoista silkkiä, ja silmät olivat lempeät ja rukoilevat.\n\nKun hän näki pojan, hän tahtoi juosta tiehensä. Mutta vasen siipi oli\nsijoiltaan ja laahusti maata pitkin, niin että se esti kaikki hänen\nliikkeensä.\n\n\"Ei sinun tarvitse minua pelätä\", poika sanoi eikä näyttänyt ollenkaan\nniin vihaiselta kuin miltä oli aikonut näyttää. \"Minä olen Peukaloinen,\nMartti hanhikukon matkatoveri\", hän jatkoi. Ja sitten hän jäi seisomaan\neikä tiennyt mitä sanoa.\n\nEläimissä voi olla välistä jotakin, joka aiheuttaa, että ihmetellen\nkysymme itseltämme, mitä olentoja ne oikeastaan ovat. Meitä melkein\npelottaa, että kun eivät vain olisi muuttuneita ihmisiä. Jotakin\nsemmoista oli harmaassa hanhessa. Niin pian kuin Peukaloinen sanoi,\nkuka hän oli, taivutti hanhi kaulaansa ja kumarsi päätään hyvin\nviehättävästi hänen edessään ja sanoi äänellä, joka oli niin kaunis,\nettä poika tuskin saattoi uskoa häntä hanheksi: \"Olen hyvin iloinen,\nettä olet tullut minua auttamaan. Valkoinen hanhikukko on sanonut\nminulle, ettei ole toista niin viisasta ja hyvää kuin sinä.\"\n\nHän sanoi sen niin arvokkaalla tavalla, että poikaa oikein ujostutti.\n\"Tuo ei nyt voine olla mikään hanhi\", hän ajatteli. \"Se on varmaankin\nloihdittu prinsessa.\"\n\nHän tahtoi hirveän mielellään auttaa häntä ja pisti pienet kätensä\nhöyhenien alle ja tunnusteli siipiluuta. Luu ei ollut poikki, mutta\nnivelessä oli jotakin hullusti. Hän sai pistetyksi sormensa tyhjään\nnivelreikään. \"Ole varuillasi nyt\", hän sanoi ja puristi lujasti\nsiipiluuta ja sovitti sen siihen, missä sen oli oltava. Hän teki sen\noikein reippaasti ja hyvin siihen nähden ettei ollut ennen semmoista\nkoettanut, mutta se lienee koskenut kovin kipeästi, sillä hanhiparka\npäästi pitkän surkean parahduksen ja sitten se vaipui kivirauniolle\nkivien keskeen antamatta itsestään vähintäkään elonmerkkiä.\n\nPoika pelästyi kauheasti. Hän oli vain tahtonut auttaa toista, ja nyt\ntämä kuoli. Poika loikkasi kivirauniolta ja juoksi tiehensä. Hänestä\ntuntui siltä, kuin hän olisi tappanut ihmisen.\n\nSeuraavana aamuna oli ilma kirkas ja sumuton, ja Akka sanoi, että nyt\nolisi jatkettava matkaa. Kaikki muut olivat taipuvaisia lähtemään,\nmutta valkoinen hanhikukko teki vastaväitteitä. Poika ymmärsi kyllä,\nettei hanhikukko tahtonut jättää harmaata hanhea. Mutta Akka ei ollut\nkuulevinaankaan, vaan lähti.\n\nPoika hyppäsi valkoisen hanhen selkään, ja tämä seurasi laumaa, vaikka\nhitaasti ja vastahakoisesti. Poika oli vain hyvillään siitä, että pääsi\npois saarelta. Hänellä oli omantunnon vaivoja harmaan hanhen tähden,\neikä hän tahtonut sanoa hanhikukolle, kuinka oli käynyt, kun hän oli\nkoettanut sitä parantaa. Olisi kai parasta, ettei Martti hanhikukko\nkoskaan saisi sitä tietää, hän ajatteli. Samalla hän ihmetteli\nkuitenkin, että valkoisella oli sydäntä jättää harmaa hanhi.\n\nMutta yht'äkkiä hanhikukko kääntyi. Kun hän ajatteli nuorta\nhanhineitoa, niin hän ei voinutkaan lähteä. Käyköön Lapinmatkan kuinka\ntahansa. Hän ei voinut seurata muita, kun tiesi että se raukka makasi\nsiellä yksin ja sairaana ja kuolisi nälkään.\n\nMuutamia kertoja siipiä räpäytettyään hän oli kiviraunion luona. Mutta\nhanhineitoa ei ollutkaan kivien välissä. \"Hieno-Höyhen, Hieno-Höyhen!\nMissä olet?\" kysyi hanhikukko.\n\n\"Kettu on kyllä ollut täällä ja ottanut hänet\", ajatteli poika. Mutta\nsamassa hän kuuli kauniin äänen vastaavan hanhikukolle: \"Olen täällä,\nhanhikukko, olen täällä. Olen vain kylpenyt aamukylpyni.\" Ja ylös\nvedestä tuli pieni harmaahanhi aivan terveenä ja ehjänä ja kertoi, että\nPeukaloinen oli vetänyt hänen siipensä sijoilleen ja että kaikki oli\nvallan mainiosti ja että hän oli valmis seuraamaan heitä.\n\nVesipisarat kimmeltelivät kuin helmet hänen silkinhohtavissa\nhöyhenissään, ja Peukaloinen ajatteli taas, että se oli kuin olikin\noikea pieni prinsessa.\n\n\n\n\nXII\n\nSUURI PERHONEN\n\n\nKeskiviikkona huhtikuun 6. p:nä.\n\nHanhet lensivät suuntana se pitkä saari, joka näkyi selvästi heidän\nallansa. Pojan mieli oli iloinen ja keveä heidän kulkiessaan. Hän oli\nnyt yhtä tyytyväinen kuin edellisenä päivänä oli ollut synkkä ja\nalakuloinen harhaillessaan alhaalla saarella ja etsiessään hanhikukkoa.\n\nHän huomasi nyt, että saaren sisäosa oli kaljua ylänköä, jonka rantoja\npitkin oli leveä kaistale hyvää ja hedelmällistä maata, ja hän alkoi\nymmärtää, mikä oli sen tarkoituksena, jota hän oli kuullut edellisenä\niltana.\n\nHän oli näet juuri istunut ja levännyt erään tuulimyllyn luona, joita\noli sangen monta ylängöllä, kun pari lammaspaimenta oli tullut koirat\nkupeellaan ja suuri lammaskarja perässään. Poika ei ollut pelästynyt,\nsillä hän oli istunut myllyn rappujen alla. Mutta sitten oli sattunut\nniin, että paimenet olivat istuutuneet samoille rappusille, eikä pojan\nollut silloin auttanut muu kuin pysyä hiljaa.\n\nToinen paimenista oli nuori ja sen näköinen kuin ihmiset yleensä ovat,\nmutta toinen oli vanha ja merkillisen näköinen. Ruumis oli suuri ja\nryhmyinen, mutta pää oli pieni ja kasvojen piirteet olivat pehmeät ja\nlempeät. Pää ja ruumis eivät näyttäneet tahtovan ollenkaan sopia\nyhteen.\n\nHetken aikaa hän istui äänettömänä ja tuijotti sumuun tavattoman\nuupuneesti katsellen. Sitten hän alkoi puhua toverinsa kanssa. Tämä\notti silloin pussistaan leipää ja juustoa ja alkoi syödä. Hän vastasi\ntuskin mitään, mutta kuunteli sen sijaan hyvin tarkkaavasti, aivan\nniinkuin olisi ajatellut: \"Saatanpahan suoda sinulle sen ilon, että\nannan sinun soittaa suutasi vähän aikaa.\"\n\n\"Nyt minä kerron sinulle jotakin, Erik\", sanoi vanha paimen. \"Olen\nmiettinyt, että ennen vanhaan, kun sekä ihmiset että eläimet olivat\nsuurikokoisempia kuin nyt, kasvoivat myöskin perhoset aivan kauhean\nsuuriksi. Ja kerran oli perhonen, joka oli monta peninkulmaa pitkä ja\njonka siivet olivat leveät kuin järvet. Nuo siivet olivat siniset ja\nhopeanhohtavat ja niin koreat, että kun perhonen oli lentelemässä,\nseisoivat kaikki muut eläimet ja tuijottivat hänen jälkeensä.\n\n\"Sillä oli tietysti se vika, että se oli liian suuri. Siivet eivät\ntahtoneet sitä kannattaa. Mutta sen olisi kuitenkin käynyt hyvin, jos\nsillä olisi ollut älyä pysyä maan kohdalla. Mutta sillä ei ollut sitä\nälyä, vaan se lähti lentämään yli Itämeren. Eikä se päässytkään\npitkälle, ennen kuin myrsky tuli sitä vastaan ja alkoi repiä sen\nsiipiä. Ja kai arvaat, kuinka kävi, kun Itämeren myrsky pääsi\nretuuttamaan hauraita perhon siipiä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin ne\nolivat pois temmatut ja pois pyörretyt, ja silloin perhoparka tietysti\nputosi mereen. Aluksi sitä laineet heittelivät sinne tänne, mutta\nsitten se ajautui muutamille kiviriutoille Smoolannin ulkopuolelle. Ja\nsiihen se jäi.\n\n\"Nyt ajattelen minä niin, että jos perhonen olisi jäänyt makaamaan\nmaahan, niin se olisi pian mädäntynyt ja hajonnut. Mutta koska se\nputosi mereen, niin se alkoi kalkkiutua ja muuttui kovaksi kuin kivi.\nSinä tiedät kyllä, että olemme löytäneet rannalta kiviä, jotka eivät\nole olleet muuta kuin kovettuneita matoja. Ja nyt luulen minä, että sen\nsuuren perhosen ruumiin kävi samalla lailla. Minä luulen, että se\nmuuttui suureksi kaitaiseksi kallioksi Itämeressä. Etkö sinäkin luule\nsamaa?\"\n\nHän lakkasi puhumasta, vaikeni odottaakseen vastausta, ja toinen\nnyökäytti hänelle päätään. \"Kerro sinä vain, että saan kuulla, mihin\noikein pyrit\", sanoi hän.\n\n\"Ja huomaa nyt, Erik, että tämä Öölanti, jossa sinä ja minä elämme, ei\nole mitään muuta kuin se vanha perhosen ruumis. Kun vain vähän\najattelee, niin huomaa, että saari on perhonen. Pohjoisessa näkyy\nkaitainen eturuumis ja pyöreä pää, ja etelässä näkyy takaruumis, joka\nalussa levenee ja sitten kapenee terävään kärkeen.\"\n\nTässä hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi toveriaan, ikään kuin vähän\nhuolissaan siitä, mitä tämä sanoisi tästä väitteestä. Mutta nuori mies\njatkoi syöntiään kaikessa rauhassa ja nyökäytti hänelle päätään\nmerkiksi, että hän jatkaisi.\n\n\"Niin pian kuin perhonen oli muuttunut kalkkikivikallioksi, tuli\nsiemeniä lentäen ilmojen halki, ja ne tahtoivat ruveta siihen\njuurtumaan. Mutta niiden oli vaikea saada jalansijaa kaljulla ja\nsileällä vuorella. Kesti kauan, ennen kuin siinä rupesi kasvamaan muuta\nkuin saraheinää. Sitten tulivat ahonata ja orjantappura. Mutta ei vielä\ntänäkään päivänä ole täällä ylängöllä niin paljon kasvillisuutta, että\nse peittäisi kokonaan vuoren, vaan vuori pistää esiin siellä ja täällä.\nEikä kukaan voi ajatella täällä kyntämistä, kun maan kamara on niin\nohut.\n\n\"Mutta jos sinä nyt myönnät, että ylänkö on muodostunut perhosen\nruumiista, niin on sinulla kai oikeus kysyä, mistä on tullut se maa,\njoka on alhaalla rannoilla.\"\n\n\"Niin, siinäpä se on\", sanoi se joka söi. \"Sen minä tahtoisin tietää.\"\n\n\"Niin, sinun tulee muistaa, että Öölanti on maannut meressä sangen\nmonta vuotta, ja sinä aikana on kaikki semmoinen, joka ajelehtii\naaltojen mukana: lieko, hiekka, raakut, kerääntynyt sen ympärille ja\njäänyt siihen. Ja sitten on kiviä ja soraa rapissut alas sekä itäiseltä\nettä läntiseltä rinteeltä. Sillä tavalla on saari saanut leveät rannat,\njoilla voi kasvaa viljaa ja kukkia ja puita.\"\n\n\"Täällä ylhäällä kovalla perhosen selällä käy ainoastaan lampaita ja\nlehmiä ja pikkuhevosia, täällä asuu vain riekkoja ja kuireja, eikä\ntäällä ole mitään muita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja muutamia\nkivimajoja, joihin me paimenet kömmimme säätä pitämään. Mutta alhaalla\nrannalla on suuria talonpoikaiskyliä ja kirkkoja ja pappiloita ja\nkalastajakyliä ja kokonainen kaupunki.\"\n\nHän katseli kysyvästi toiseen. Tämä oli herennyt syömästä ja sitoi\nkiinni ruokasäkkinsä suuta. \"Minä vain tuumin, että mitä sinä oikein\ntarkoitat\", hän sanoi.\n\n\"Niin, katsos, minä vain tahtoisin tietää yhden asian\", sanoi paimen\nmadaltaen ääntään, niin että hän melkein kuiskasi, ja katseli sumuun\npienillä silmillään, jotka näkyivät uupuneen tähystäessään kaikkea\nsitä, jota ei ole olemassa, \"minä tahtoisin vain tietää, eivätkö\ntalonpojat, jotka asuvat tuolla rannalla, tai kalastajat, jotka\npyytävät silakoita merestä, tai Borgholmin kauppiaat tai kylpyvieraat,\njotka tulevat tänne joka kesä, tai matkustajat, jotka käyskentelevät\nBorgholmin linnan raunioilla, tai metsästäjät, jotka syksyllä tulevat\ntänne ja ampuvat peltopyitä, tai taiteilijat, jotka istuvat täällä\nylängöllä ja maalaavat lampaita ja tuulimyllyjä -- minä tahtoisin\ntietää, ymmärtääkö kukaan heistä, että tämä saari on ollut perhonen,\njoka on lennellyt ympäri suurin, kiiltävin siivin.\"\n\n\"Kyllä kai\", sanoi nuori paimen yht'äkkiä, \"kyllä kai sen olisi pitänyt\nselvitä jollekulle heistä, jotka ovat jonakin iltana istuneet ylängön\nreunalla ja kuulleet satakielen laulavan lehdossa allaan ja katselleet\nKalmarin salmelle päin, ettei tämä saari ole voinut syntyä samalla\ntavoin kuin kaikki muut saaret.\"\n\n\"Tahtoisin kysyä\", jatkoi vanhus, \"eikö ainoakaan ole toivonut voivansa\nantaa tuulimyllyille niin suuria siipiä, että ne ulottuisivat aina\ntaivaaseen asti, niin suuria, että ne voisivat nostaa koko saaren ylös\nmerestä ja antaa sen lentää niinkuin perhosen perhosten joukossa.\"\n\n\"Saattaa olla, että puheessasi on jotakin perää\", sanoi nuori, \"sillä\nkesäöinä, kun taivas kaareilee korkeana ja avonaisena meren yllä, on\nminusta väliin tuntunut, kuin se tahtoisi kohottautua merestä ja lentää\ntiehensä.\"\n\nMutta kun vanha vihdoinkin oli saanut nuoren puhumaan, ei hän häntä\npaljoakaan kuunnellut. \"Minä tahtoisin tietää\", hän sanoi vielä\nmatalammalla äänellä, \"voiko kukaan selittää, miksi täällä ylängöllä\nasuu suuri ikävä ja kaipuu. Minä olen tuntenut sitä elämäni jok'ainoa\npäivä ja luulen, että se pureutuu jok'ainoan rintaan, jonka täytyy\ntäällä kulkea. Mutta minä tahtoisin tietää, eikö kukaan ole ymmärtänyt,\nettä kaikki se kaipuu tulee siitä, että koko saari on perhonen, joka\nikävöi siipiään.\"\n\n\n\n\nXIII\n\nLILLA KARLSÖN SAARI\n\n\n\nMyrsky\n\n\nPerjantaina huhtikuun 8. p:nä.\n\nVillihanhet olivat olleet yötä Öölannin pohjoisimmassa niemessä ja\nolivat nyt matkalla mannermaalle. Tuuli aika kovasti etelästä yli\nKalmarin salmen, niin että he olivat kantautuneet pohjoista kohti. He\nlähenivät kuitenkin hyvää vauhtia maata. Mutta kun he lähenivät\nensimmäisiä kareja, he kuulivat kovan kohahduksen, niinkuin joukko\nnopealentoisia lintuja olisi tullut lentäen vastaan, ja vesi heidän\nallansa kävi yht'äkkiä aivan mustaksi. Akka pysähdytti siipensä niin\npian, että hän melkein seisoi paikoillaan ilmassa. Sitten hän laskeutui\nalas päästäkseen meren pintaan. Mutta ennen kuin hanhet olivat ehtineet\nvedenpintaan, ennätti länsimyrsky heidän luokseen. Jo ajoi se edellään\ntomupilviä, suolavaahtoa ja pikkulintuja, nyt tempaisi se mukaansa\nvillihanhetkin, heitti heidät nurin ja lakaisi heidät merelle.\n\nSiitä tuli kauhean kova myrsky. Villihanhet koettivat kääntyä kerta\ntoisensa perästä, mutta eivät voineet; he ajautuivat Itämerelle. Myrsky\noli heittänyt heidät jo Öölannin ohi ja edessä oli vain autiota ja\ntyhjää merta. He eivät voineet muuta tehdä kuin mennä myötätuuleen.\n\nKun Akka huomasi, etteivät he voineet kääntyä, hän arveli, että oli\ntarpeetonta antaa myrskyn ajaa heitä yli koko Itämeren. Hän laskeutui\nsentähden veteen. Aaltoilu oli jo ankara ja kasvoi joka hetki. Aallot\nvyöryivät merenvihreinä ja vaahtopäisinä.\n\nToinen kohosi aina korkeammalle kuin toinen. Oli niinkuin ne olisivat\nkilpailleet siitä, kuka voisi nousta ylemmäksi, kuka vaahdota\nvihaisimmin. Mutta villihanhet eivät pelänneet aaltoilua; se näkyi\npäinvastoin tuottavan heille suurta huvia. He eivät uuvuttaneet itseään\nuimisella, vaan antoivat huuhdella itseään ylös aaltojen harjalle ja\nalas aaltojen väliin, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin lapsilla\nkeinussa. Heidän oli vähän aikaa oikein hyvä olla. Heidän ainoa\nhuolensa oli, etteivät hajaantuisi. Maalinturaukat, jotka kantautuivat\nohi myrskyssä, huusivat kateellisina: \"Hätäkös teidän, kun osaatte\nuida!\"\n\nMutta kaikesta huolimatta vaara väijyi villihanhia. Ensiksikin\nkeinuminen teki heidät ihan kauhean unisiksi. Alinomaa teki heidän\nmielensä kääntää pää taapäin ja pistää nokka siiven alle ja nukkua.\nMutta ei mikään ollut vaarallisempaa kuin tällä tavoin uneen vaipuminen\nja Akka huusi yhtä mittaa: \"Älkää nukkuko, villihanhet! Joka nukkuu,\njoutuu pois parvesta. Joka joutuu pois parvesta, on hukassa.\"\n\nHuolimatta kaikista ponnistuksistaan vastustaa unta nukkui heistä\ntoinen toisensa perästä ja itse Akkakin oli vähällä vaipua uneen, kun\nhän yht'äkkiä näki jotakin pyöreää ja tummaa kohoavan laineen harjalla.\n\"Hylkeitä! Hylkeitä! Hylkeitä!\" huusi Akka voimakkaalla, kimeällä\näänellä ja kohosi ilmaan paukkuvin siivin. Se tapahtuikin viime\nhetkessä. Ennen kuin viimeinen villihanhi oli ehtinyt ylös vedestä,\nolivat hylkeet jo niin lähellä, että yrittivät haukata heidän\njalkojaan.\n\nNiin olivat villihanhet taas myrskyssä, joka ajoi heitä edellään ulos\nmerelle. Ei suonut se mitään lepoa itselleen eikä heille. Eivätkä he\nnähneet lainkaan maata, ainoastaan autiota merta. He laskeutuivat taas\nveteen heti kun uskalsivat. Mutta kun he olivat vähän aikaa keinuneet\naalloilla, alkoi heitä taas nukuttaa. Ja niin pian kuin he nukkuivat,\ntulivat hylkeet uiden. Ellei vanha Akka olisi ollut niin valpas ja\nälykäs, ei ainoakaan heistä olisi päässyt hengissä pakoon.\n\nKoko päivän kesti myrsky ja se teki kauheita tuhoja kaikkien niiden\nlintujen joukossa, jotka tähän vuoden aikaan olivat muuttomatkoilla.\nMuutamat ajautuivat suunnastaan vieraille maille ja kuolivat siellä\nnälkään, muutamat uupuivat niin, että vajosivat mereen ja hukkuivat.\nMonet murskautuivat kallioseiniä vasten ja monet joutuivat hylkeiden\nsaaliiksi.\n\nKoko päivän kesti myrsky, ja Akka alkoi jo lopulta pelätä, että hän ja\nhänen laumansa joutuisivat hukkaan. He olivat aivan näännyksissään\nuupumuksesta, eikä hän keksinyt mistään paikkaa, jossa he olisivat\nsaaneet levähtää. Illemmällä hän ei enää uskaltanut laskeutua mereen\nsentähden, että se nyt yht'äkkiä täyttyi suurilla jäälautoilla, jotka\ntörmäsivät toisiinsa, ja hän pelkäsi, että he musertuisivat niiden\nväliin. Pari kertaa villihanhet koettivat laskeutua jäälauttain päälle,\nmutta toisella kertaa lakaisi julma myrsky heidät veteen ja toisella\nkerralla tulivat nuo säälimättömät hylkeet ja kömpivät jäälle.\n\nAuringon laskun aikana olivat hanhet vielä kerran ylhäällä ilmassa. He\nlentelivät eteenpäin, huolissaan yönsä viettämisestä. Pimeäkin näytti\ntulevan liian nopeasti tänä iltana, joka oli täynnä vaaroja.\n\nOli kauheata, etteivät he vielä nähneet maata. Kuinka olisi heidän\nkäyvä, jos heidän täytyisi yöpyä merelle? He joko murskautuisivat\njäälauttain väliin tai joutuisivat hylkeiden saaliiksi tai myrsky\najaisi heidät hajalleen.\n\nTaivas oli pilvessä, kuu oli piilossa ja pimeä tuli pian. Samalla tuli\nluonto täyteen kamaluutta, joka pani rohkeimmankin sydämen\nkauhistumaan. Hätääntyneiden muuttolintujen huutoja oli koko päivän\nkuulunut meren yli, mutta nyt kun ei enää nähnyt, kuka huusi,\nvaikuttivat huudot synkiltä ja pelottavilta. Alhaalla meressä\ntörmäsivät ajojäälautat toisiinsa suurella pauhinalla. Hylkeet\nvirittelivät julmia sotalaulujaan. Oli niinkuin taivas ja maa olisivat\nolleet luhistumaisillaan kokoon.\n\n\n\nLampaat\n\n\nPoika oli vähän aikaa istunut ja katsonut alas mereen. Yht'äkkiä\nhänestä tuntui kuin meri olisi alkanut kohista kovemmin kuin äsken. Hän\nkatsahti ylös. Suoraan hänen edessään ainoastaan parin metrin päässä\nkohosi jyrkkä kallio. Sen juurella murskautuivat laineet korkealle\nkohoavaksi vaahdoksi. Aivan hänen edessään oli ryhmyinen ja alaston\nkallioseinä ja sitä kohti lensivät villihanhet. Poika ei voinut muuta\nymmärtää kuin että heidän täytyi murskautua sitä vasten, ja hän luuli\nviimeisten hetkiensä tulleen.\n\nTuskin hän ehti kummastella, ettei Akka ajoissa ollut huomannut tätä\nvaaraa, kun he jo olivat perillä. Silloin hän huomasi myöskin, että\nheidän eteensä aukeni luolan puolipyöreä suu. Siihen lensivät hanhet,\nja seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat turvassa.\n\nEnsimmäinen asia, jota jokainen ajatteli, ennen kuin asettui rauhaan\nriemuitsemaan omasta pelastuksestaan, oli se, olivatko matkatoveritkin\npelastuneet. Siellä olivat Akka, Yksi, Kolme, Neljä, Viisi, Kuusi,\nkaikki kuusi nuorta hanhea, hanhikukko, Hieno-Höyhen ja Peukaloinen,\nmutta Kaksi Nuoljalainen, ensimmäinen vasemman sivustan hanhi oli\nkadonnut, eikä kukaan tiennyt mitään hänen kohtalostaan.\n\nKun villihanhet huomasivat, että ainoastaan Kaksi oli haihtunut\nlaumasta, he eivät olleet milläänkään. Kaksi oli vanha ja viisas. Hän\ntunsi heidän tapansa ja tiensä ja hän osaisi kyllä heidän luokseen.\n\nSitten villihanhet alkoivat tarkastella vuoren luolaa. Tuli niin paljon\nvaloa sisään aukosta, että he voivat nähdä, että luola oli sekä syvä\nettä avara. He olivat iloissaan löydettyään niin hyvän yösijan, kun\nyksi heistä huomasi muutamia loistavia vihreitä pisteitä välkähtelevän\neräästä pimeästä nurkasta. \"Ne ovat silmiä!\" huusi Akka silloin.\n\"Täällä sisällä on suuria eläimiä.\" He hyökkäsivät käytävää kohti,\nmutta Peukaloinen, joka näki pimeässä paremmin kuin villihanhet, huusi\nheille: \"Ei tarvitse paeta. Siellä on vain muutamia lampaita, jotka\nmakaavat luolan seinämällä.\"\n\nKun villihanhien silmät olivat tottuneet luolan heikkoon valoon,\nnäkivät hekin lampaat. Täysikasvuisia saattoi olla yhtä monta kuin\nheitäkin, sitäpaitsi oli siellä muutamia vuonia. Suuri pitkä- ja\nkäyräsarvinen pässi näkyi olevan lauman ensimmäinen. Villihanhet\nmenivät häntä kohti yhtä mittaa niiaten. \"Hyviksi yhtymisiksi\nerämaassa!\" tervehtivät he, mutta pässi makasi liikkumatonna eikä\nvastannut tervehdykseen.\n\nVillihanhet luulivat silloin, että lampaat olivat tyytymättömiä siitä,\nettä he olivat tulleet heidän luolaansa. \"Teille ei ehkä ole oikein\nmieleen, että me olemme tulleet taloonne\", sanoi Akka. \"Mutta me emme\nvoineet sille mitään, sillä tuuli ajoi meidät tänne. Olemme lentäneet\nmyrskyssä koko päivän, ja kyllä olisi hyvä, jos saisimme jäädä tänne\nyöksi.\" Kului melkoisesti aikaa, ennen kuin yksikään lammas vastasi\nsanallakaan, mutta sensijaan kuului selvästi, että pari heistä huokasi\nsyvään. Akka tiesi kyllä, että lampaat aina ovat ujoja ja kummallisia,\nmutta näillä ei näkynyt olevan ensinkään käsitystä siitä, kuinka heidän\ntuli käyttäytyä. Vihdoin sanoi vanha emolammas, jolla oli pitkulaiset\nja surulliset kasvot ja valittava ääni: \"Ei meistä kukaan kiellä teitä\njäämästä, mutta tämä on surun ja murheen paikka, emmekä me voi ottaa\nvastaan vieraita niinkuin ennen muinoin.\" -- \"Ei teidän tarvitse siitä\nhätäillä\", sanoi Akka. \"Jos tietäisitte, mitä me olemme saaneet kokea\ntänään, te kyllä ymmärtäisitte, että olemme hyvillämme, kunhan vain\nsaamme turvallisen yösijankin.\"\n\nKun Akka sen sanoi, nousi vanha emolammas. \"Minä luulen, että teidän\nolisi parempi lennellä kovimmassa myrskyssä kuin jäädä tänne. Mutta ei\nteidän nyt kuitenkaan pidä lähteä täältä, ennen kuin olemme saaneet\ntarjota teille mitä hyvää talossa on tarjottavana.\"\n\nHän näytti heille maassa kuopan, joka oli vettä täynnä. Sen vieressä\noli suuteita ja pehkuja ja niitä hän pyysi heidän pitämään hyvänään.\n\"Meillä on ollut ankara lumitalvi täällä saarella tänä vuonna\", hän\nsanoi. \"Talonpojat, joiden omat me olemme, toivat meille heiniä ja\nkauranolkia, ettemme kuolisi nälkään. Ja nuo pehkut siinä on kaikki,\nmitä on jäljellä.\"\n\nHanhet hyökkäsivät ruoan kimppuun. He olivat mielestään yhtyneet hyvään\npaikkaan ja olivat parhaalla tuulellaan. He huomasivat kyllä, että\nlampaat olivat huolestuneen näköisiä, mutta he tiesivät, että lampaat\naina ovat arkoja, eivätkä uskoneet, että mitään todellista vaaraa oli\nolemassa. Niin pian kuin he olivat syöneet, he aikoivat käydä levolle.\nMutta silloin nousi suuri pässi ja tuli heidän luokseen. Hanhet\najattelivat, etteivät he milloinkaan olleet nähneet lammasta, jolla oli\nniin pitkät ja paksut sarvet. Muutenkin hän oli merkillisen näköinen.\nHänellä oli suuri kupera otsa, viisaat silmät ja hyvä ryhti, ikään kuin\nolisi ollut jalo ja rohkea eläin.\n\n\"En voi ottaa vastuulleni sitä, että annan teidän nukkua täällä\nilmoittamatta, kuinka vaarallista täällä on\", hän sanoi. \"Me emme voi\nenää ottaa vastaan yövieraita.\"\n\nNyt vasta Akka alkoi ymmärtää, että tässä oli tosi kysymyksessä. \"Me\nkyllä menemme tiehemme, koska te välttämättä tahdotte\", hän sanoi.\n\"Mutta ettekö ensin tahtoisi puhua meille, mikä teitä oikein kiusaa?\nMeillä ei ole tietoa mistään. Emme edes tiedä, mihin olemme tulleet.\"\n-- \"Tämä on Lilla Karlsön saari\", sanoi pässi. \"Se on Gotlannin\nulkopuolella eikä täällä asu muita kuin lampaita ja merilintuja.\" --\n\"Olette ehkä villilampaita?\" sanoi Akka. -- \"Eipä juuri paljonkaan\npuutu\", sanoi pässi. \"Meillä ei ole juuri mitään tekemistä ihmisten\nkanssa. On olemassa vanha sopimus meidän ja eräiden sisä-Gotlannin\ntalonpoikain välillä, että niiden tulee toimittaa meille rehua, jos\ntulee lumitalvi, ja korvaukseksi siitä he saavat viedä meistä pois ne,\njotka ovat täällä liikaa. Saari on niin pieni, ettei se voi elättää\nmeitä kuin pienen määrän. Mutta muuten me hoidamme itse itsemme läpi\nvuoden emmekä asu huoneissa, joissa on ovet ja ikkunat, vaan oleilemme\ntämmöisissä luolissa.\"\n\n\"Jäättekö te tänne talveksi?\" kysyi Akka kummastellen. \"Jäämme\",\nvastasi pässi. \"Meillä on hyvä laidun täällä vuorella koko vuoden.\" --\n\"Minusta kuulostaa siltä kuin teillä olisi parempi elämä kuin muilla\nlampailla\", sanoi Akka. \"Mutta mikä se nyt on se onnettomuus, joka on\nteitä kohdannut?\" -- \"Oli kova pakkanen viime talvena. Meri jäätyi, ja\nsilloin tuli tänne jäätä myöten kolme kettua, ja ne jäivät tänne.\nMuuten ei koko saarella ole ainoatakaan hengenvaarallista eläintä.\" --\n\"Vai uskaltavat ketut käydä semmoistenkin kimppuun kuin te?\" -- \"Eivät\nne toki päivällä uskalla, silloin voin minä kyllä puolustaa itseäni ja\njoukkoani\", sanoi pässi ja pudisti sarviaan. \"Mutta ne hiipivät meidän\npäällemme yöllä, kun nukumme luolissa. Me koetamme kyllä pysyä\nvalveilla, mutta täytyyhän sentään nukkuakin ja silloin ne käyvät\nkimppuumme. Ne ovat jo tappaneet jok'ainoan lampaan muista luolista, ja\nniissä oli laumoja, jotka olivat yhtä suuria kuin minun laumani.\"\n\n\"Ei ole hauskaa puhua siitä, että olemme näin avuttomia\", sanoi nyt\nvanha emolammas. \"Mutta me emme voi suoriutua sen paremmin kuin jos\nolisimme kesyjä lampaita.\" -- \"Luuletteko, että ne tulevat tänne tänä\nyönä?\" sanoi Akka. -- \"Tuskin voi muutakaan odottaa\", vastasi vanhus.\n\"Ne olivat täällä viime yönäkin ja varastivat meiltä vuonan. Kyllä kai\nne tulevat takaisin niin kauan kuin meistä yksikin on elossa. Niin ne\novat tehneet muuallakin.\" -- \"Mutta jos ne saavat tuolla tavalla\njatkaa, niin tehän kuolette sukupuuttoon?\" -- \"Niin, ei kestä kauan,\nennen kuin kaikki lampaat ovat hävinneet Lilla Karlsön saarelta\", sanoi\nemolammas.\n\nAkka seisoi siinä kahden vaiheilla. Ei ollut hauskaa lähteä myrskyyn\neikä ollut hyvä jäädä taloonkaan, johon odotettiin semmoisia\nvieraita. Tuumittuaan vähän aikaa hän kääntyi Peukaloisen puoleen.\n\"Haluaisitkohan sinä auttaa meitä niinkuin olet tehnyt niin monta\nkertaa ennenkin?\" hän sanoi. -- \"Kyllä\", sanoi poika. Ja hän halusikin\nmielellään. \"Onhan sääli, ettet saa nukkua\", sanoi villihanhi, \"mutta\nminä tahtoisin kysyä, jaksaisitko sinä valvoa siksi kunnes ketut\ntulevat, ja herättää meidät, niin että saamme lentää pakoon.\" Poika ei\ntullut tästä oikein hyvilleen, mutta mikä muu tahansa oli parempi kuin\nlähteä myrskyyn vielä kerran, niin että hän lupasi pysytellä valveilla.\n\nHän meni luolan suulle ja kämpi kiven taakse ollakseen suojassa\nmyrskyltä ja istuutui valvomaan.\n\nKun poika oli istunut vähän aikaa, alkoi myrsky heiketä. Taivas\nkirkastui ja kuun valo alkoi kimallella aalloilla. Poika meni aukon\nsuulle ja katsoi ulos. Luola oli sangen ylhäällä vuoren rinteellä.\nSinne vei kauhean jyrkkä ja kaitainen polku. Sitä myöten kai ketut\ntulisivat, jos tulisivat.\n\nEi hän kuitenkaan nähnyt kettuja, mutta sen sijaan jotakin, josta hän\nensi hetkessä kovin pelästyi. Rantakaistaleella vuoren alla seisoi\nsuuria jättiläisiä, vai mitä nuo lienevät olleet kivipeikkoja, tai ehkä\nne olivat ihan ihmisiä. Ensin hän luuli näkevänsä unta, mutta nyt hän\noli varma siitä, ettei hän ollut nukkunut. Hän näki nuo suuret miehet\nniin selvästi, ettei se voinut olla mikään näköhäiriö. Muutamat\nseisoivat aivan rannalla, toiset ihan vuoren alla, niinkuin ne olisivat\naikoneet kiivetä sitä ylös. Muutamilla oli paksu suuri pää, ja toisilla\nei ollut päätä ollenkaan. Muutamat olivat yksikätisiä, ja toisilla oli\nkyttyrä sekä edessä että takana. Ei hän koskaan ollut nähnyt noin\nkummaa näkyä.\n\nPoika pelotteli itseään noilla peikoilla, niin että melkein unohti\nkettujen tähystämisen. Mutta nyt hän kuuli kynnen raapaisevan kiveen.\nHän näki kolmen ketun tulevan jyrkännettä ylös, ja niin pian kuin hän\ntiesi, että oli tekemisissä jonkin todellisen kanssa, hän rauhoittui\ntaas eikä ollenkaan pelännyt. Hänen mieleensä tuli, että oli sääli\nherättää hanhet ja jättää lampaat oman onnensa nojaan. Hän arveli, että\npiti järjestää asiat jollakin toisella tavalla.\n\nHän juoksi nopeasti luolaan, pudisti suurta pässiä sarvista niin, että\nse heräsi, ja hyppäsi samalla hänen selkäänsä. \"Nouse nyt, ukki, niin\nkoetetaan pelottaa kettuja hiukan!\" sanoi poika.\n\nHän oli koettanut olla niin hiljaa kuin suinkin, mutta ketut lienevät\nkuulleet jotakin kolinaa. Tultuaan luolan suulle ne pysähtyivät\nneuvottelemaan. \"Se oli varmasti joku heistä, joka liikahti\", sanoi\nyksi. \"Mahtaisikohan heistä joku olla hereillä.\" -- \"Eikö mitä, mene\nsinä vain!\" sanoi toinen. \"Eivät ne missään tapauksessa voi tehdä\nmeille mitään.\"\n\nKun ne olivat tulleet sisemmälle luolaan, ne pysähtyivät vainuamaan.\n\"Minkä otamme tänä iltana?\" kuiskasi ensimmäinen. \"Tänään otamme\nitsensä pässin\", sanoi viimeinen. \"Sitten on meidän helppo suoriutua\nmuista.\"\n\nPoika istui vanhan pässin selässä ja näki, kuinka ketut hiipivät\neteenpäin. \"Pukkaa nyt suoraan eteenpäin!\" kuiskasi poika. Pässi\npukkasi, ja ensimmäinen kettu lensi suin päin aukkoa kohti. \"Pukkaa nyt\nvasemmalle!\" sanoi poika ja käänsi pässin suuren pään oikeaan suuntaan.\nPässi teki hirveän puskun, joka sattui toista kettua kylkeen. Tämä\npyörähti useita kertoja ympäri, ennen kuin tuli jaloilleen ja pääsi\npakenemaan. Poika olisi kernaasti antanut iskun vielä kolmannellekin,\nmutta se oli jo korjannut luunsa.\n\n\"Luulen, että ne ovat saaneet tarpeekseen tänä yönä\", sanoi poika.\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi pässi. \"Paneudu nyt selkääni ja pujahda\nvillojeni väliin! Olet ansainnut hyvän ja lämpimän makuupaikan\nmyrskyssä matkustettuasi.\"\n\n\n\nHelvetinkuilu\n\n\nLauantaina huhtikuun 9. p:nä.\n\nSeuraavana päivänä pässi käveli poikaa selässään kantaen ja näytteli\nhänelle saarta. Se oli yksi ainoa mahtava kallio. Se oli kuin yksi\nainoa huone, jossa on kohtisuorat seinät ja litteä katto. Pässi vei\npojan ensiksi katolle ja näytti hänelle siellä olevat laitumet, ja\npojan täytyi myöntää, että saari oli kuin luotu lampaita varten.\nYlhäällä vuorella ei kasvanut juuri muuta kuin ahonataa ja semmoisia\npieniä, kuivia, hyvänhajuisia yrttejä, jotka ovat lampaista hyviä.\n\nMutta oli totta tosiaan muutakin kuin lampaanlaidunta katseltavana\nsillä, joka kerran oli päässyt ylös jyrkänteelle. Siinä oli ensiksikin\nkoko meri, joka nyt oli vihreä ja auringon valaisema ja vyörytteli\nkirkkaita, sileitä maininkejaan. Vain muutamien niemien nenissä se\nruiskahteli vaahtona ilmaan. Suoraan itäänpäin oli Gotlanti tasaisine\nja pitkälle ulottuvine niemineen, ja lounaassa oli Stora Karlsö, joka\noli rakennettu samalla tavalla kuin tämä Lilla Karlsö. Kun pässi meni\nihan vuorikaton reunalle, niin että poika voi nähdä vuoren seinää\npitkin, hän huomasi, että ne olivat ihan täynnä linnunpesiä, ja\nsinisessä meressä hänen allaan uiskenteli meriteeriä ja haahkoja ja\ntaveja ja riskilöitä ja ruokkeja, jotka kauniisti ja rauhallisesti\nkalastelivat silakoita.\n\n\"Tämäpä vasta on oikein luvattu maa\", sanoi poika. \"Teillä on täällä\nhyvin kaunista, teillä lampailla.\" -- \"Niin, kyllähän täällä on\nkaunista\", sanoi pässi. Oli niinkuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin,\nmutta ei sanonut mitään, huokaisi vain. \"Mutta jos sinä kuljeskelet\ntäällä itseksesi, niin saat huolellisesti varoa kaikkia halkeamia,\njoita on vuoressa\", hän jatkoi hetken kuluttua. Ja se oli hyvä\nvaroitus, sillä monessa paikassa oli syviä ja leveitä halkeamia.\n\"Suurin niistä on Helvetinkuilu\", sanoi pässi. \"Se halkeama on monta\nsyltä syvä ja toista syltä leveä. Jos joku putoaa siihen kuiluun, niin\nhän on mennyttä miestä.\" Pojasta tuntui niinkuin pässi olisi\ntarkoittanut jotakin erikoista sanoessaan niin.\n\nSitten hän vei pojan rantaan. Hän sai nyt läheltä katsella noita\njättiläisiä, jotka yöllä häntä olivat niin pelottaneet. Pässi sanoi,\nettä semmoisen kivipatsaan nimi oli \"rauk\". Poika ei voinut kylläkseen\nkatsella niitä. Jos oli milloinkaan ollut peikkoja, jotka olivat\nkiviksi muuttuneet, niin kyllä kai ne olisivat tämän näköisiä.\n\nVaikka oli kaunista alhaalla rannassa, niin oli pojasta kuitenkin\nhauskempaa olla vuoren harjalla. Täällä alhaalla oli kamalaa sen\ntähden, että he kaikkialla tapasivat kuolleita lampaita. Täällä olivat\nketut pitäneet aterioitaan. He näkivät kokonaan puhtaaksi järsityitä\nluurankoja, mutta myöskin vain puoliksi syötyjä ruumiita, ja toisia,\njoita ne eivät olleet viitsineet syödä, vaan jättäneet ne siihen\nkoskematta. Oli aivan kauheata nähdä, että pedot olivat käyneet\nlampaiden kimppuun vain huvin vuoksi, ainoastaan saadakseen ajaa heitä\ntakaa ja raadella heitä.\n\nPässi ei pysähtynyt kuolleiden luo, vaan kulki rauhallisesti heidän\nohitseen. Mutta poika ei tietysti kuitenkaan voinut olla näkemättä tätä\nkauheutta.\n\nNyt meni pässi taas vuoren harjalle, mutta kun hän oli tullut sinne,\nhän pysähtyi ja sanoi: \"Jos joku, jolla on voimaa ja älyä, saisi nähdä\ntämän surkeuden, niin hän ei varmaankaan lepäisi, ennen kuin nuo ketut\nolisivat saaneet rangaistuksensa.\" -- \"Pitäähän kettujenkin elää\",\nsanoi poika. -- \"Niin\", sanoi pässi, \"ne jotka eivät tapa eläimiä\nenemmän kuin mitä tarvitsevat elääksensä, ne eläkööt kernaasti, mutta\nnämä ovat pahantekijöitä.\" -- \"Pitäisihän toki talonpoikain, jotka\nomistavat saaren, tulla tänne teitä auttamaan\", arveli poika. -- \"Ovat\nhe olleet täällä montakin kertaa\", vastasi pässi, \"mutta ketut\npiiloutuvat aina luoliin ja halkeamiin, niin etteivät he saa niitä\nammutuksi.\" -- \"Ette kai suinkaan voi tarkoittaa, ukki, että\nsemmoinen pieni raukka kuin minä mahtaisin niille mitään, kun eivät\ntalonpojatkaan ole niille mitään mahtaneet\", sanoi poika. -- \"Joka on\npieni ja viisas, hän voi asettaa monen asian oikealle tolalle\", sanoi\npässi.\n\nHe eivät puhuneet siitä sen enempää, poika meni ja istuutui\nvillihanhien pariin, jotka nyt söivät ylängön laella. Vaikkei hän ollut\nnäyttänyt sitä pässille, oli hän hyvin murheissaan lampaiden tähden ja\nolisi kernaasti tahtonut auttaa heitä. \"Täytyy ainakin puhua Akan ja\nMartti hanhikukon kanssa asiasta\", hän ajatteli. \"Ehkä he voisivat\nantaa minulle jonkin hyvän neuvon.\"\n\nVähän aikaa sen jälkeen valkoinen hanhikukko otti pojan selkäänsä ja\nmeni vuoren selännettä pitkin Helvetinkuilulle päin.\n\nHän käveli huolettoman näköisenä aukealla vuoren katolla eikä näyttänyt\najattelevan, kuinka valkoinen ja suuri hän oli. Hän ei etsinyt suojaa\nmättäiden eikä muiden korokkeiden takaa, vaan kulki suoraan eteenpäin.\nOli kumma, ettei hän ollut sen varovaisempi, sillä hänelle näkyi\ntapahtuneen vahinko eilisessä myrskyssä. Hän ontui oikeata jalkaansa,\nja vasen siipi riippui ja viisti maassa niinkuin se olisi ollut poikki.\n\nHän käyskenteli niinkuin mitään vaaraa ei olisi ollut olemassa, nokki\nheinänkorren sieltä, toisen täältä eikä katsonut mihinkään suuntaan.\nPoika loikoi pitkänään hanhen selässä ja tähysteli sinistä taivasta.\nHän oli nyt niin tottunut ratsastamaan, että voi sekä seisoa että maata\nhanhen selässä.\n\nKun hanhikukko ja poika olivat näin huolettomia, eivät he tietystikään\nhuomanneet, että nuo kolme kettua olivat tulleet vuoren laelle. Ja kun\nketut tiesivät, että oli melkein mahdotonta päästä hanhen kimppuun\naukealla maalla, eivät ne aluksi aikoneetkaan ajaa takaa hanhikukkoa.\nMutta kun ei niillä ollut mitään muutakaan tekemistä, ne laskeutuivat\nviimein yhteen noista pitkistä halkeamista ja koettivat hiipiä\nhanhikukon luo. Ne tekivät sen niin varovasti, ettei hanhikukko voinut\nnähdä niistä vilahdustakaan. Ne eivät olleet enää kaukana, kun\nhanhikukko yritti päästä lentoon. Hän räpäytti siivillään, mutta ei\nonnistunut pääsemään ylös. Kun ketut tästä ymmärsivät, ettei hanhikukko\nosannut lentää, ne riensivät taas eteenpäin entistä innokkaammin. Ne\neivät enää pysytelleet piilossa halkeamassa, vaan nousivat siitä ylös.\nNe kiiruhtivat minkä kerkesivät mättäiden ja kallioiden suojassa ja\ntulivat yhä lähemmä hanhikukkoa, joka ei vieläkään huomannut, että\nhäntä ajettiin takaa. Viimein olivat ketut niin lähellä, että voivat\ntehdä hyppäyksen. Kaikki kolme heittäytyivät nyt pitkin loikkauksin\nhanhikukon päälle.\n\nViime hetkessä lienee tämä kuitenkin huomannut jotakin, sillä hän\njuoksi pakoon, niin että ketut eivät saaneet häntä kiinni. Hanhikukko\noli vain pari metriä edellä ja sen lisäksi vielä vaivainen, mutta se\nraukka juoksi pakoon minkä pääsi. Ja hanhethan voivat juosta niin\nihmeteltävän nopeasti, että ketunkin on vaikea tavoittaa niitä. Poika\nistui takaperin hanhen selässä ja huusi ketuille: \"Olette syöneet liian\npaljon lampaan lihaa, ketut! Ettehän voi saada kiinni edes hanheakaan.\"\nHän härnäsi niitä niin, että ne aivan hullaantuivat kiukusta ja\najattelivat vain, kuinka pääsisivät eteenpäin.\n\nValkoinen juoksi suurta halkeamaa kohti. Kun hän tuli sen luo, hän\nräpäytti kerran siipiään, niin että pääsi yli. Ketut olivat silloin\naivan hänen kintereillään.\n\nHanhikukko riensi samaa vauhtia eteenpäin vielä sittenkin, kun oli\npäässyt Helvetinkuilun yli. Mutta tuskin hän oli juossut pari metriä,\nkun poika taputti häntä kaulalle ja sanoi: \"Nyt voit pysähtyä,\nhanhikukko.\"\n\nSamassa he kuulivat takaansa muutamia hurjia kiljahduksia ja kynsien\nrapinaa ja raskaita mätkähdyksiä. Mutta ketuista he eivät enää nähneet\njälkeäkään.\n\nSeuraavana aamuna löysi Stora Karlsön majakanvartija palasen kaarnaa\neteisensä oven alta, ja siihen oli piirretty vinoilla, särmikkäillä\nkirjaimilla: \"Lillön ketut ovat pudonneet Helvetinkuiluun. Korjaa ne\nsieltä!\"\n\nJa sen majakanvartija tekikin.\n\n\n\n\nXIV\n\nKAKSI KAUPUNKIA\n\n\n\nMeren pohjalla oleva kaupunki\n\n\nSunnuntaina huhtikuun 9. p:nä.\n\nTuli tyyni ja kirkas yö. Villihanhet eivät viitsineet hakea suojaa\nluolista, vaan seisoivat ja nukkuivat ylängöllä, ja poika oli\npaneutunut lyhyeen, kuivaan ruohoon hanhien viereen.\n\nOli niin kirkas kuutamo tuona yönä, niin kirkas, että pojan oli vaikea\nsaada unta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka kauan hän oli ollut poissa\nkotoa, ja hän laski, että oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän\naloitti matkansa. Samalla hän muisti, että nyt oli pääsiäisiltä.\n\n\"Tänä yönä kaikki noita-akat tulevat takaisin Blåkullasta\", hän\najatteli ja naurahti itsekseen. Sillä hän pelkäsi kyllä vähän sekä\nnäkkiä että haltijaa, mutta noita-akkoihin hän ei uskonut niin\nvähääkään.\n\nJos noita-akkoja olisi ollut liikkeellä tänä iltana, niin hänen olisi\nkai pitänyt nähdä ne. Oli niin heleän valoisaa taivaalla, ettei\npieninkään musta pilkku olisi voinut liikkua ilmassa hänen\nhuomaamattaan.\n\nHänen siinä maatessaan nenä taivasta kohti ja ajatellessaan tätä hän\nnäki jotakin kaunista. Kuun pyörä paistoi kokonaisena ja pyöreänä\njotenkin korkealla, ja sen edessä tuli iso lintu lentäen. Se ei\nlentänyt kuun ohitse, vaan tuli niinkuin se olisi lentänyt siitä ulos.\nLintu näytti mustalta valkoista pohjaa vasten, siivet ulottuivat kuun\ntoisesta laidasta toiseen laitaan. Se lensi niin tasaisesti samaan\nsuuntaan, että näytti siltä kuin se olisi piirretty kuun pintaan.\nRuumis oli pieni, kaula pitkä ja hieno, jalat riippuivat pitkinä ja\nohuina.\n\nPoika huomasi heti, että se ei voinut olla mikään muu kuin haikara.\n\nMuutaman tuokion kuluttua laskeutui haikara, herra Ermenrich, hänen\nviereensä. Hän kumartui pojan yli ja töytäisi häntä nokallaan\nsaadakseen hänet hereille.\n\nPoika nousi heti istumaan. \"Minä en nuku, herra Ermenrich\", hän sanoi.\n\"Mistä johtuu, että te olette liikkeellä keskellä yötä, ja kuinka ovat\nasiat Glimmingehusissa? Tahdotteko puhua Akka muorin kanssa?\"\n\n\"On liian valoisaa nukkua tänä yönä\", vastasi herra Ermenrich.\n\"Sentähden päätin tulla tänne Karlsöhön ja hakea sinut käsiini,\nystäväni Peukaloinen, kun kuulin kalalokilta, että olit täällä tänä\nyönä. En ole muuttanut Glimmingehusiin, vaan asun vielä Pommerissa.\"\n\nPoika ilostui kovin siitä, että herra Ermenrich oli hakenut hänet\nkäsiinsä. He juttelivat vähän aikaa minkä mistäkin niinkuin vanhat\nystävät. Viimein haikara kysyi, eikö poikaa haluttaisi lähteä vähän\nratsastamaan kirkkaassa yössä.\n\nPoikaa halutti hyvinkin, jos haikara vain olisi villihanhien luona\nauringon nousun aikana. Sen haikara lupasi ja niin he lähtivät.\n\nHerra Ermenrich lähti uudelleen lentämään kuuta kohti. He nousivat ja\nnousivat, meri laskeutui syvälle alas, mutta lentäminen kävi niin\nihmeellisen keveästi, että melkein tuntui kuin he olisivat olleet\npaikoillaan ilmassa.\n\nPojasta oli kuin olisi lentäminen kestänyt äärettömän lyhyen ajan, kun\nErmenrich jo laskeutui maata kohti. Matka, minkä haikara oli\nkuljettanut häntä, ei kuitenkaan ollut pienen pieni. Sillä samassa kun\nhän asetti pojan maahan, hän sanoi: \"Tämä on Pommeri. Nyt sinä olet\nSaksassa, Peukaloinen.\" Poika oikein pelästyi, kun kuuli tulleensa\nvieraaseen maahan. Sitä hän ei koskaan olisi odottanut.\n\nHänelle tuli kiire katsella ympärilleen. Hän seisoi autiolla meren\nrannalla, joka oli hienon, tasaisen hiekan peitossa. Maalle päin vei\npitkä rivi lentohiekkakukkuloita, joiden laella kasvoi rantaruista. Ne\neivät olleet perin korkeita, mutta ne estivät poikaa kuitenkin\nnäkemästä mitään sisämaasta.\n\nHerra Ermenrich nousi sillä välin lentohiekkakukkulalle, veti toisen\njalkansa ylös ja taivutti kaulansa taaksepäin pistääkseen nokkansa\nsiiven alle. \"Sinä voit kävellä täällä sillä aikaa kun minä vähän\nlevähdän\", hän sanoi Peukaloiselle. \"Mutta älä mene niin kauas, ettet\nosaa takaisin minun luokseni.\"\n\nPoika alkoi ensin kiivetä lentohiekkakukkulalle nähdäkseen, miltä\nmaailma siellä sisempänä näytti. Mutta kuljettuaan pari askelta hän\nsatutti puukenkänsä johonkin kovaan. Hän kumartui ja näki hiekassa\npienen vaskirahan, joka oli niin ruosteen syömä, että se oli melkein\nläpikuultava. Se oli niin huono, ettei hän edes viitsinyt ottaa sitä\nylös, vaan potkaisi sen syrjään.\n\nMutta kun Peukaloinen taas seisoi suorana, hän ihan hämmästyi, sillä\nkahden askelen päässä hänestä kohosi korkea musta muuri, jossa oli\nsuuri tornilla varustettu portti.\n\nÄsken ikään, kun poika kumartui, oli meri levinnyt kimmeltävänä ja\nkirkkaana hänen edessään, ja nyt sen edessä oli pitkä muuri harjöineen\nja torneineen. Ja aivan hänen edessään aukeni suuri muurin portti.\n\nPoika ymmärsi kyllä, että tämä oli selvää kummittelua. Mutta eihän\nsiinä ollut mitään pelättävää. Siinä, mitä hän näki, ei ollut mitään\nhirmuista tai kamalaa. Sekä muuri että portti oli niin komeasti\nrakennettu, että hänen teki mieli katsoa, mitä niiden takana voisi\nolla. \"Minun täytyy ottaa selko siitä, mitä se voi olla\", hän ajatteli\nja meni portista sisään.\n\nKaitaisessa porttiholvissa istui vartijoita, jotka olivat pukeutuneet\nkirjaviin, pöyhötettyihin vaatteihin ja joilla oli käsissään\npitkävartisia keihäskirveitä. He pelasivat arpapeliä ja ajattelivat\nvain sitä eivätkä huomanneet poikaa, joka nopeasti livahti heidän\nohitseen.\n\nPortin sisäpuolelta hän löysi aukean paikan, joka oli laskettu suurilla\ntasaisilla kiviliuskoilla. Kaikkialla oli suuria komeita taloja, ja\nniiden välitse aukeni pitkiä, kaitaisia katuja.\n\nPortin edustalla olevalla aukealla paikalla vilisi ihmisiä. Miehet\nolivat pukeutuneet pitkiin turkiksilla reunustettuihin kauhtanoihin, ja\nmuut vaatteet olivat silkkisiä, heidän päässään oli vinoon asetettu\ntöyhtölakki, rinnoilla heilahteli komeita käätyjä. Kaikki he olivat\nniin komeasti vaatetettuja, että olisivat voineet olla ruhtinaita.\n\nNaisilla oli huppulakit ja pitkät hameet ja ahtaat hihat. Hekin olivat\nkomeasti pukeutuneita, mutta heidän komeutensa ei mitenkään vetänyt\nvertoja miesten komeudelle.\n\nTämähän oli aivan kuin siinä vanhassa satukirjassa, jonka äiti joskus\notti arkusta näyttääkseen sitä hänelle. Poika ei tahtonut uskoa\nsilmiään.\n\nMutta se, mikä oli vielä ihmeellisempää nähdä kuin miehet ja naiset,\noli itse kaupunki. Jokainen talo oli rakennettu niin, että toinen sen\npäädyistä antoi kadulle. Ja nämä päädyt olivat niin koristetut, että\nolisi voinut luulla niiden tahtovan kilpailla keskenään siitä, kuka\nvoisi näyttää kauneimpia koristeita.\n\nSe, joka yht'äkkiä saa nähdä paljon uutta, ei ehdi heti kohta säilyttää\nkaikkea muistissaan. Mutta jälkeenpäin poika saattoi kuitenkin muistaa\nnähneensä päätyjä, joissa oli kuvia Kristuksesta ja hänen\napostoleistaan, päätyjä, joissa oli kolpperoihin asetettuja kuvia vieri\nvieressä yli koko seinän, päätyjä, jotka oli koristettu väritetyllä\nlasilla, ja päätyjä, jotka olivat raitaisia ja ruudukkaita, valkoisesta\nja mustasta marmorista.\n\nPojan näitä katsellessa tuli hänelle merkillinen kiire. \"Tuommoista\neivät silmäni ole koskaan ennen nähneet. Tuommoisia eivät ne koskaan\nenää saa nähdä\", hän sanoi itselleen. Ja hän alkoi juosta kaupunkiin\npäin, katua sinne, toista tänne.\n\nKadut olivat ahtaat ja kapeat, mutta ne eivät olleet autiot ja synkät\nniinkuin niissä kaupungeissa, joita hän ennen oli nähnyt. Täällä oli\nihmisiä kaikkialla. Vanhoja mummoja istui ovien vieressä, ja he\nkehräsivät ilman rukkia, ainoastaan puukapulan avulla. Kauppiaiden\npuodit olivat kuin markkinakojut avoinna kadulle päin. Kaikki\nkäsityöläiset istuivat ja tekivät työtä kadulla. Eräässä paikassa\nkeitettiin hylkeen rasvaa, toisessa parkittiin nahkoja, eräällä taholla\noli nuoranpunojan rata.\n\nJos pojalla vain olisi ollut aikaa, hän olisi täällä saanut oppia\nvalmistamaan kaikenlaista. Täällä hän näki, kuinka asesepät takoivat\nhienoja rintahaarniskoja, kuinka kultasepät panivat jalokiviä\nsormuksiin ja rannerenkaihin, kuinka sorvarit kuljettivat teriään,\nkuinka suutarit pohjasivat punaisia, pehmeitä kenkiä, kuinka\nkullanpunoja punoi kultanauhaa ja kuinka kutojat kutoivat silkkiä ja\nkultaa kankaihinsa.\n\nMutta pojalla ei ollut aikaa viipyä. Hän vain riensi eteenpäin\nnähdäkseen niin paljon kuin mahdollista, ennen kuin kaikki taas\nkatoaisi.\n\nKaupungin muuri kulki koko kaupungin ympäri, piiritti sen, sulki sen\nniinkuin aita sulkee pellon. Joka kadun päässä hän näki sen ja sen\ntornit ja harjat. Muurin päällä käveli sotamiehiä yllään kiiltävät\nhaarniskat ja kypärät.\n\nJuostuaan läpi koko kaupungin hän tuli vielä eräälle muurissa olevalle\nportille. Sen ulkopuolella oli meri ja satama. Poika näki\nvanhanaikaisia laivoja, joissa oli soututuhtoja keskellä ja korkeita\nrakennelmia kokassa ja perässä. Muutamat lastasivat, muutamat heittivät\njuuri ankkuria. Kantajia ja kauppiaita kiirehti toistensa ohi. Oli\naherrusta ja elämää täällä niinkuin kaikkialla muuallakin.\n\nMutta ei täälläkään ollut hänellä mielestään aikaa viipyä. Hän riensi\ntakaisin kaupunkiin ja tuli nyt Suurelle torille. Siellä oli\nkorkeatorninen tuomiokirkko, jonka portti oli koristettu korkokuvin.\nSeinät olivat kuvanveistäjien niin kirjailemat, ettei ollut kiveäkään,\njolla ei olisi ollut koristetta. Ja sitä komeutta, joka välähti silmään\navonaisesta portista! Siellä oli kultaisia ristejä ja kullattuja\nalttareja ja kultapaitaisia pappeja. Vastapäätä kirkkoa oli talo, jossa\noli solakka, pilvenkorkuinen torni. Se oli kai raatihuone. Ja kirkosta\nraatihuoneelle, koko tornin ympärillä, oli noita kauniita\npäätyhuoneita, jotka oli mitä moninaisimmin koristettu.\n\nPoika oli juostessaan sekä hiestynyt että uupunut, ja hän luuli jo\nnähneensä ihmeellisimmät nähtävät. Sentähden hän alkoi kävellä\nhiljemmin. Katu, jota hän nyt kulki, oli varmaankin se, minkä varrelta\nkaupunkilaiset ostivat komeat vaatteensa. Hän näki pienten puotien\nedustat täynnä kansaa; puodeissa kauppiaat levittelivät pöydälle\nkukikasta, kankeaa silkkiä, paksua kultakangasta, välkkyvää samettia,\nkeveitä nukkahuiveja ja hämähäkinverkon hienoja pitsejä.\n\nSilloin kun poika oli juossut nopeasti, ei kukaan ollut häntä\nhuomannut. Ihmiset olivat kai arvelleet, että taisipa pieni harmaa\nrotta livistää heidän ohitseen. Mutta nyt, kun hän käveli katua aivan\nhiljaa, huomasi hänet muuan kauppias ja alkoi viittoa hänelle.\n\nPoika tuli ensin levottomaksi ja aikoi rientää pakoon, mutta kauppias\nvain viittoili ja hymyili ja levitti pöydälleen ihanan palasen\nsilkkisamettia, ikään kuin houkutellakseen häntä.\n\nPoika pudisti päätään. \"En koskaan tule niin rikkaaksi, että voin ostaa\nitselleni metrin tuota kallista kangasta\", hän ajatteli.\n\nMutta nyt he olivat huomanneet hänet jok'ainoasta puodista pitkin koko\nkatua. Minne hän vain katsoi, siinä seisoi kauppias ja viittilöi\nhänelle. He jättivät rikkaat ostajansa ja ajattelivat vain häntä. Hän\nnäki, kuinka he riensivät puotiensa salaisimpiin soppiin tuodakseen\nsieltä parasta, mitä heillä oli myytävänä, ja kuinka heidän kätensä\nvapisivat innosta ja kiireestä, kun he asettelivat tavaroitaan\npöydälle.\n\nKun poika siitä huolimatta jatkoi matkaansa, heittäytyi muuan kauppias\npöydän yli, juoksi sitten kiinni hänet ja asetti hänen eteensä\nhopeakankaita ja kudottuja seinäverhoja, jotka loistivat\nkaunisvärisinä. Poika ei voinut muuta kuin nauraa hänelle. Pitihän nyt\nkauppiaan ymmärtää, ettei hänenlaisensa köyhä raukka voisi ostaa\nsemmoisia tavaroita. Hän pysähtyi ja levitti tyhjät kätensä\nnäyttääkseen heille, ettei hänellä ollut mitään ja että jättäisivät\nhänet rauhaan.\n\nSilloin kauppias pisti hänen eteensä yhden sormensa ja nyökäytti\npäätään ja työnsi hänen eteensä kokonaisen kasan noita ihania\ntavaroita.\n\n\"Mahtaako se tarkoittaa, että se tahtoo myydä tuon kaiken yhdestä\nkultarahasta?\" arveli Peukaloinen ihmeissään.\n\nKauppias otti esille pienen, kuluneen ja kehnon rahan, kaikkein\npienimmän, mitä olla voi, ja näytti sitä Peukaloiselle. Ja hän oli niin\nkärkäs myymään, että pani kasaansa vielä pari suurta raskasta\nhopeamaljaa.\n\nSilloin poika alkoi kaivella taskujaan. Hän kyllä tiesi, ettei hänellä\nollut lanttiakaan, mutta ei kuitenkaan voinut olla tunnustelematta.\n\nKaikki muut kauppiaat seisoivat ja katselivat, kuinka kauppa päättyisi,\nja kun he huomasivat, että poika alkoi kaivaa taskujaan, he\nheittäytyivät pöytiensä yli, ottivat kahmalonsa täyteen kulta- ja\nhopeakoristeita ja tarjosivat niitä hänelle. Ja kaikki he osoittivat\nhänelle, että he eivät pyytäneet maksuksi muuta kuin yhden ainoan\npienen rahan.\n\nMutta poika käänsi nurin sekä liivinsä että housunsa taskut ja näytti,\nettei hänellä mitään ollut. Silloin heille tulivat kyyneleet silmiin,\nkaikille noille komeille kauppiaille, jotka olivat häntä niin paljon\nrikkaampia. Viimein häntä alkoi säälittää heidän surkeutensa, ja hän\nalkoi tuumia, eikö hän voisi heitä mitenkään auttaa. Ja niin hän muisti\nsen ruostuneen lantin, jonka hän juuri äsken oli nähnyt rannalla.\n\nHän alkoi juosta suoraan katua pitkin, ja onni auttoi häntä, ja hän\ntuli samalle portille, josta ensin oli tullut sisään. Hän syöksyi siitä\nulos ja alkoi etsiä sitä vihreätä, ruosteista vaskirahaa, joka oli\nollut vastikään rannalla.\n\nHän löysikin sen, aivan oikein, mutta kun hän oli ottanut sen maasta ja\naikoi rientää takaisin kaupunkiin se mukanaan, hän näkikin vain meren\nedessään. Ei lainkaän kaupungin muuria, ei vartijoita, ei katuja, ei\ntaloja enää näkynyt, ainoastaan meri.\n\nPoika ei voinut sille mitään, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.\nHän oli alusta pitäen luullut, että se, mitä hän näki, ei ollut muuta\nkuin näköhäiriötä, mutta sen hän oli ehtinyt unohtaa. Hän oli vain\najatellut, kuinka kaunista kaikki oli. Hän tunsi oikein syvää surua\nsiitä, että kaupunki oli kadonnut.\n\nSamassa herra Ermenrich heräsi ja tuli Peukaloisen luo. Mutta poika ei\nkuullut häntä, joten haikaran piti tönäistä häntä nokallaan\nhavahduttaakseen hänet. \"Taidat siinä seisoa ja nukkua niinkuin\nminäkin\", sanoi herra Ermenrich.\n\n\"Voi, voi, herra Ermenrich!\" sanoi Peukaloinen. \"Mikä kaupunki se oli,\njoka äsken ikään oli tässä?\"\n\n\"Oletko sinä nähnyt kaupungin?\" kysyi haikara. \"Olet vain nukkunut ja\nnähnyt unta, niinkuin sanoin.\"\n\n\"Ei, en minä ole nähnyt unta\", sanoi Peukaloinen, ja hän kertoi\nhaikaralle kaikki, mitä oli nähnyt ja kokenut.\n\nSilloin herra Ermenrich sanoi: \"Minä puolestani luulen, että olet\nnukahtanut tässä rannalla ja nähnyt unta tuosta kaikesta. Mutta minä en\ntahdo salata sinulta, Peukaloinen, että Bataki, korppi, joka on\noppinein kaikista linnuista, kerran kertoi minulle, että tällä rannalla\non ennen vanhaan ollut kaupunki, jota sanottiin Vinetaksi. Se oli niin\nrikas ja onnellinen, ettei mikään kaupunki ole milloinkaan ollut\nihanampi, mutta valitettavasti hairahtuivat sen asukkaat ylpeyteen ja\nkopeuteeen. Rangaistukseksi siitä, niin kertoi Bataki, hukutti\nmyrskylaine sen tulvansa alle, ja se upposi meren pohjaan. Mutta sen\nasukkaat eivät voi kuolla eikä heidän kaupunkinsakaan voi hävitä. Ja\nyhtenä yönä kerran sadassa vuodessa se nousee kaikessa komeudessaan\nmerestä ja on maan pinnalla ummelleen tunnin ajan.\"\n\n\"Niin, kyllä sen täytyy olla niin, sillä minä olen sen nähnyt.\"\n\n\"Mutta kun tunti on kulunut, niin se uppoaa taas mereen, ellei joku\nVinetassa sillä välin ole saanut myydyksi jotakin jollekulle elävälle\nolennolle. Jos sinulla, Peukaloinen, olisi ollut kuinka pieni lantti\ntahansa maksaaksesi kauppiaille, olisi Vineta saanut jäädä tähän\nrannalle, ja sen asukkaat olisivat saaneet elää ja kuolla niinkuin\nmuutkin ihmiset.\"\n\n\"Herra Ermenrich\", sanoi poika, \"nyt ymmärrän, miksi te tulitte ja\ntoitte minut tänne keskellä yötä. Sentähden, että uskoitte, että minä\npelastaisin tuon vanhan kaupungin. Voi, herra Ermenrich, minä olen niin\npahoillani siitä, ettei minun onnistunut sitä tehdä.\"\n\nHän pani kädet silmilleen ja itki. Ei ollut helppo sanoa, kumpi oli\nenemmän pahoillaan, poika vai herra Ermenrich.\n\n\n\nElävä kaupunki\n\n\nMaanantaina huhtikuun 11. p:nä.\n\nToisena pääsiäispäivänä iltapäivällä villihanhet ja Peukaloinen\nliitelivät Gotlannin yli.\n\nTämä suuri saari oli tasaisena ja sileänä heidän allaan. Maa oli\nruudukas aivan niinkuin Skoonessakin, ja siellä oli runsaasti sekä\nkirkkoja että kartanoita. Mutta erona oli se, että täällä oli\nvainioiden liepeillä enemmän lehtoniittyjä eivätkä talot olleet\nrakennetut neliöön. Eikä myöskään ollut ollenkaan suuria linnamaisia\nherraskartanoita ja niiden laajoja puistoja.\n\nVillihanhet olivat päättäneet kulkea Gotlannin yli Peukaloisen tähden.\nHän oli nyt pari päivää ollut hyvin alakuloinen. Se johtui siitä, että\nhän aina näki silmiensä edessä tuon kaupungin, joka niin ihmeellisellä\ntavalla oli hänelle näyttäytynyt. Hän ei ajatellut muuta kuin noita\nkauniita rakennuksia ja komeita ihmisiä. \"Voi, että minun kuitenkin\nolisi onnistunut saada se kaikki elämään!\" hän ajatteli. \"Mikä vahinko,\nettä niin paljon kaunista makaa meren pohjassa!\"\n\nSekä Akka että hanhikukko olivat koettaneet vakuuttaa Peukaloiselle,\nettä hän oli nähnyt unta tai että se vain oli ollut näköhäiriö, mutta\npoika ei tahtonut kuulla mistään semmoisesta puhuttavan. Hän oli niin\nvarma siitä, että hän todella oli nähnyt, mitä oli nähnyt, ettei kukaan\nvoinut järkyttää hänen uskoaan siitä. Hän kulki niin suruissaan, että\nhänen matkatoverinsa alkoivat olla levottomia hänen tähtensä.\n\nJuuri kun poika oli alakuloisimmillaan, oli vanha Kaksi tullut takaisin\nlaumaan. Myrsky oli heittänyt hänet Gotlantiin päin ja hänen oli\ntäytynyt lentää yli koko saaren, ennen kuin oli saanut kuulla, että\nmatkatoverit olivat Lilla Karlsön saarella. Kun Kaksi sai tietää, mikä\nPeukaloista vaivasi, sanoi hän yht'äkkiä:\n\n\"Jos Peukaloinen suree vanhaa kaupunkia, niin lohdutamme me hänet pian.\nTulkaa vain mukaan, niin minä vien teidät paikkaan, jonka eilen näin.\nHänen ei tarvitse kauemmin olla suruissaan.\"\n\nKohta sen jälkeen hanhet olivat heittäneet hyvästinsä lampaille, ja nyt\nhe olivat matkalla siihen paikkaan, jonka Kaksi tahtoi näyttää\nPeukaloiselle. Vaikka hän olikin alakuloinen, ei hän kuitenkaan voinut\nolla katselematta maata, jonka yli kuljettiin.\n\nHänestä näytti, että koko saari alun pitäen oli ollut samanlainen\nkorkea ja jyrkkä kallio kuin Karlsö, vaikka tietysti paljon suurempi.\nMutta sitten se oli jotenkin litistynyt. Joku oli suurella kaulimella\nsitä kaulinnut, niinkuin se olisi ollut taikinapalanen. Eipä niin, että\nsiitä olisi tullut tasainen ja sileä kuin leipäkakkara, eipä suinkaan.\nHeidän kulkiessaan rannikkoa pitkin hän oli useissa paikoin nähnyt\nkorkeita valkoisia kalkkiseiniä, luolia ja \"raukoja\", mutta useissa\npaikoin ne olivat hävinneet ja ranta vaipui vähäpätöisenä mereen.\n\nAlhaalla maassa viettivät ihmiset kaunista ja rauhallista juhlapäivän\niltapäivää. Ilma oli parhaiksi lämmin, kuin kesäpäivänä, puitten lehdet\nolivat suurella hiirenkorvalla, lehtoniityillä kukkivat kevätkukat,\npoppelien pitkät hienot riippuoksat huojuivat, ja pienissä\npuutarhoissa, joita oli joka tuvan edessä, olivat karviaismarjapensaat\njo aivan vihreinä.\n\nLämmin ja kevät oli houkutellut ihmisiä teille ja pihoille, ja missä\nvain muutamia heistä oli yhdessä, siellä leikittiin. Eivät vain lapset\nleikkineet, vaan myöskin aikuiset. He heittivät kivillä pilkkaan ja\nlöivät palloja ilmaan niin kauniisti, että ne melkein nousivat\nvillihanhien tasalle. Oli hauskaa ja iloista nähdä suurten ihmisten\nleikkivän, ja poika olisi kyllä iloinnut, jos hänen mielensä ei olisi\nollut niin täynnä murhetta.\n\nHänen täytyi kuitenkin myöntää, että tämä oli kaunis matka. Oli niin\npaljon laulua ja ääntä ilmassa. Pienet lapset leikkivät piirileikkiä ja\nlauloivat. Ja pelastusarmeija oli liikkeellä. Poika näki suuren joukon\nmustapunapukuisia ihmisiä istuvan metsäkukkulalla ja soittavan kitaraa\nja messinkitorvea. Muuatta tietä myöten tuli suuri joukko ihmisiä. Ne\nolivat raittiusväkeä, jotka olivat olleet huviretkellä. Hän tunsi\nheidät suurista lipuista ja kultakirjoituksista, jotka heiluivat heidän\npäänsä päällä. Ja laulun toisensa perästä he lauloivat niin kauan kuin\nhän voi heitä kuulla.\n\nPoika ei sitten kuunaan muistellessaan Gotlantia voinut samalla olla\najattelematta leikkejä ja lauluja.\n\nPitkän aikaa hän oli katsellut alas, mutta nyt sattui hän nostamaan\nsilmänsä. Ei kukaan voi kertoa, kuinka hän hämmästyi. Hänen\nhuomaamattaan hanhet olivat jättäneet saaren sisäisen osan ja lentäneet\nlänteen päin rannikkoa kohti. Nyt hänen edessään oli aava, sininen\nmeri. Mutta ei meri ollut ihmeellinen, vaan meren rannalla oleva\nkaupunki.\n\nPoika tuli idästä päin ja aurinko oli alkanut laskea länttä kohti.\nHänen lähestyessään kaupunkia piirtyivät sen muurit ja tornit ja\nkorkeat päätytalot aivan mustina valoisaa iltataivasta vasten. Hän ei\nsiis voinut nähdä, millaisia ne olivat todellisuudessa, ja hetken aikaa\nhän luuli, että tämä oli aivan samanlainen komea kaupunki kuin se,\nminkä hän oli nähnyt pääsiäisyönä.\n\nKun hän nyt tuli oikein kaupunkiin, hän näki, että se oli samanlainen\nkuin tuo merenpohja-kaupunki, mutta että se siitä myöskin suuresti\nerosi. Siinä oli sama ero kuin jos yhtenä päivänä näkisi miehen\nkullassa ja purppurassa, ja toisena päivänä näkisi hänet kurjana ja\nrepaleisena.\n\nNiin, tämä kaupunki oli kerran ollut samanlainen kuin se, jonka hän oli\nnähnyt Pommerin rannalla. Tätäkin kaupunkia ympäröi muuri torneineen ja\nportteineen. Mutta tornit tässä kaupungissa, joka oli saanut jäädä maan\npinnalle, olivat katottomat ja ontot ja tyhjät. Portit olivat\novettomat, vartijat ja sotamiehet olivat kadonneet. Kaikki komea,\nloistava ylellisyys oli poissa. Täällä oli jäljellä vain alaston,\nharmaa kivipohja.\n\nKun poika kulki kaupungin yli, hän näki vielä, että suurin osa sen\nrakennuksia oli pieniä ja matalia puutaloja, mutta siellä täällä oli\njäljellä muutamia korkeita päätytaloja ja muutamia vanhanaikaisia\nkirkkoja. Päätytalojen seinät oli maalattu valkoisiksi ja ne olivat\naivan koristeettomat, mutta kun poika aivan äsken oli nähnyt tuon\nuponneen kaupungin, hän luuli ymmärtävänsä, kuinka ne olivat olleet\nkoristetut: toiset kuvanveistoksilla, toiset mustalla ja valkoisella\nmarmorilla. Samanlaisia olivat vanhat kirkotkin. Useimmat niistä olivat\nkatottomia ja sisältä tyhjiä. Ikkuna-aukot olivat tyhjät, lattiat\nolivat ruohottuneet ja seiniä myöten kiemurteli vihreitä köynnöksiä.\nMutta nyt hän tiesi, miltä ne kerran olivat näyttäneet: seinät olivat\nolleet kuvien ja maalausten peitossa, kuorissa oli ollut kirjailtu\nalttari ja kultainen risti, siellä oli liikkunut pappeja, joilla oli\nollut yllään kultapuku.\n\nPoika näki myöskin kaitaiset kaupungin kadut, jotka olivat melkein\nautiot juhlapäivän iltana. Hän tiesi, millainen komeiden ihmisten virta\nkerran oli myllertänyt niitä pitkin. Hän tiesi, että ne olivat olleet\nsuuria työpajoja, täynnä kaikenlaisia työmiehiä.\n\nVillihanhet lensivät pari kertaa edestakaisin kaupungin yllä, jotta\nPeukaloinen oikein saisi nähdä kaiken. Sitten he laskeutuivat erään\nrauniokirkon ruohottuneelle lattialle jäädäkseen siihen yöksi.\n\nHanhet olivat jo asettuneet makuulle, mutta Peukaloinen valvoi vielä ja\nkatseli haljenneiden kattoholvien läpi kalpeanpunaiselle iltataivaalle.\nIstuttuaan siinä vähän aikaa hän ajatteli, ettei enää kannattanut surra\nsitä, ettei ollut voinut pelastaa tuota uponnutta kaupunkia.\n\nEi, sitä hän ei tahtonut saatuaan nähdä tämän. Ellei se kaupunki, jonka\nhän oli nähnyt, olisi saanut vaipua meren syvyyteen takaisin, olisi se\nehkä jonkin ajan kuluttua köyhtynyt ja rappeutunut niinkuin tämäkin.\nEhkei se olisi voinut vastustaa aikaa ja hävitystä, vaan pian seisonut\nsiinä katottomine kirkkoineen ja koristeettomine huoneineen ja autioine\ntyhjine katuineen niinkuin tämäkin. Silloin oli parempi, että se oli\ntallella kaikessa ihanuudessaan siellä alhaalla piilossaan. \"Oli\nparasta, että kävi niinkuin kävi\", hän ajatteli. \"Jos minulla olisi\nvalta pelastaa kaupunki, en luule, että sen tekisin.\" Sitten hän ei\nenää surrut sitä asiaa.\n\nJa on kyllä paljon nuoria, jotka ajattelevat samalla tavalla. Mutta kun\nihmiset ovat tulleet vanhoiksi ja saaneet tyytyä vähään, niin he\niloitsevat enemmän siitä Visbystä, joka on olemassa, kuin tuosta\nkomeasta meren pohjaan vaipuneesta Vinetasta.\n\n\n\n\nXV\n\nSATU SMOOLANNISTA\n\n\nTiistaina huhtikuun 12. p:nä.\n\nVillihanhien matka meren yli oli ollut hauska, ja he olivat\nlaskeutuneet Tjustin kihlakuntaan pohjois-Smoolantiin. Tämä kihlakunta\nei näyttänyt voivan päättää, tahtoiko se olla maata vai merta.\nKaikkialla tunkeutuivat meren lahdet mantereeseen ja leikkelivät sen\nrikki saariksi ja niemiksi ja taipaleiksi ja lammikoiksi. Meri rynnisti\nniin, että ainoastaan kukkulat ja vuorennyppylät voivat pysyä\nnäkyvissä. Kaikki alava maa oli kadonnut veden pinnan alle.\n\nOli ilta, kun villihanhet tulivat mereltä, ja kauniina lepäsi tuo\npienikukkulainen maa kimmeltävien selkien keskessä. Siellä täällä\nsaarilla poika näki majoja ja tupia, ja mitä kauemmaksi sisämaahan hän\nennätti sitä suuremmiksi ja kauniimmiksi kävivät rakennukset. Lopulta\nne kasvoivat suuriksi ja valkoisiksi herraskartanoiksi. Puut\nreunustivat rantoja, vähän edempänä oli peltotilkkuja, ja ylhäällä\npienten mäkien kukkuloilla alkoi puuvyöhyke uudelleen. Poika ei voinut\nolla ajattelematta Blekingeä. Tämä oli taas semmoinen paikka, jossa maa\nja meri kohtasivat toisensa noin kauniisti ja hiljaisesti, kuin ne\nolisivat tahtoneet näyttää toisilleen parhaimpansa ja kauneimpansa.\n\nVillihanhet laskeutuivat kaljulle saarelle kauas Gåsfjärdenin selälle.\nSilmäillessään rantaa he huomasivat heti, että kevät oli suuresti\nedistynyt sillä aikaa kun he olivat olleet meren saarilla. Suuret,\nkomeat puut eivät vielä olleet lehdessä, mutta maa niiden alla oli\nkirjavanaan valkoista, vihreää, keltaista ja sinistä, niin että hanhet\nhetken aikaa ihmettelivät, mistä tuo kirjomatto oli tehty. Mutta sitten\nheille selvisi, että maa oli valkovuokkojen, käenrieskojen ja\nsinivuokkojen peittämä.\n\nKun hanhet näkivät kukkaispeitteen, he alkoivat pelätä viipyneensä\nliian kauan maan eteläosissa. Akka sanoi heti, ettei ollut aikaa\nSmoolannista etsiä lepopaikkaa. Jo seuraavana aamuna heidän täytyisi\nrientää pohjoista kohti Itä-Göötanmaan yli.\n\nPoika ei siis saisi nähdä paljoakaan Smoolannista ja se harmitti häntä.\nEi mistään maakunnasta hän ollut kuullut puhuttavan niin paljon kuin\nSmoolannista, ja hän olisi halunnut nähdä sen omin silmin.\n\nViime kesänä, kun hän oli palvellut hanhipoikana erään talonpojan luona\nlähellä Jordbergaa, hän oli melkein joka päivä tavannut pari köyhää\nsmoolantilaislasta, jotka nekin paimensivat hanhia. Ne lapset olivat\nhärnänneet häntä aivan kauheasti tuolla Smoolannillaan.\n\nMutta oli sentään väärin sanoa, että Oosa hanhityttö olisi häntä\nhärnännyt. Hän oli aivan liian viisas tehdäkseen semmoista. Mutta sen\nsijaan hänen veljensä Pikku Matti saattoi härnätä niin että oikein\nsuututti.\n\n\"Oletko kuullut, Niilo hanhipoika, kuinka Smoolanti ja Skoone luotiin?\"\nsaattoi hän kysyä; ja jos Niilo vastasi, ettei hän ollut kuullut,\nkertoi hän heti tuon vanhan pilasadun.\n\n\"Niin, se oli siihen aikaan kun Meidän Herramme parhaillaan loi tätä\nmaailmaa. Hänen työssä ollessaan tuli Pyhä Pietari kävellen. Hän\npysähtyi ja jäi katsomaan ja sitten hän kysyi, oliko työ vaikeata.\n'Onpa niinkin, eipä se ole niinkään helppoa', vastasi Herra. Pyhä\nPietari katseli vielä vähän aikaa, ja kun hän huomasi, kuinka helposti\nHerra asetteli maat toistensa viereen, alkoi hänenkin tehdä mieli\nkoettaa. 'Ehkä sinun tarvitsee vähän levätä', hän sanoi Herralle, 'niin\nsaattaisin minä tehdä työtäsi sillä aikaa.' Mutta siihen Herra ei\nsuostunut. 'En tiedä, oletko niin perehtynyt tähän työhön, että minä\nuskallan antaa sinun jatkaa siitä, mihin minä lopetan', hän vastasi.\nSilloin Pyhä Pietari suuttui ja sanoi, että hän kyllä osaa luoda maita\nyhtä hyvin kuin Herrakin.\n\n\"Nyt sattui niin, että Herra juuri parhaillaan loi Smoolantia. Se ei\nvielä ollut puolivalmiskaan, mutta siitä näytti tulevan ihmeen kaunis\nja hedelmällinen maa. Herran oli vaikea kieltää mitään Pyhältä\nPietarilta ja sitten hän kai ajatteli, ettei kenenkään pitäisi voida\nturmella sitä, mikä oli niin hyvällä alulla. Sentähden hän sanoi: 'Jos\nolet samaa mieltä kuin minä, niin koetetaan, kumpi meistä paremmin\nymmärtää tehdä tällaista työtä. Sinä, joka olet vain vasta-alkaja, saat\nlopettaa sen, minkä minä olen aloittanut, ja minä rupean luomaan uutta\nmaata.' Siihen Pyhä Pietari heti suostui, ja niin he rupesivat työhön\nkumpikin tahollaan.\n\n\"Herra siirtyi vähän etelämmäksi, ja siellä hän rupesi luomaan Skoonea.\nEi kestänyt kauan ennen kuin hänen työnsä oli valmis, ja kohta hän\nkysyi, oliko Pyhä Pietari lopettanut työn ja tahtoiko hän tulla\nkatsomaan hänen työtänsä. 'Työni on jo aikoja sitten ollut valmis',\nsanoi Pyhä Pietari, ja hänen äänestään kävi ilmi, että hän oli\ntyytyväinen siihen, mitä oli saanut aikaan.\n\n\"Kun Pyhä Pietari sai nähdä Skoonen, täytyi hänen myöntää, ettei siitä\nmaasta ollut mitään muuta kuin hyvää sanottavana. Se oli hedelmällinen\nja helposti viljeltävä maa, ja siinä oli suuria tasankoja kaikkialla,\neikä juuri nimeksikään vuoria. Oli selvää, että Herra oli aivan\nerikoisesti tahtonut tehdä siitä sellaisen, että ihmiset siinä\nviihtyisivät. 'Niin, tämä on hyvä maa', sanoi Pyhä Pietari, 'mutta minä\nluulen, että minun maani on parempi.' -- 'No mennään sitä katsomaan',\nsanoi Herra.\n\n\"Maa oli jo ollut valmis pohjoisessa ja idässä Pyhän Pietarin alkaessa\ntyönsä, mutta eteläisen ja läntisen osan ja koko sisämaan hän itse oli\nsaanut luoda. Kun nyt Herra tuli sinne, missä Pietari oli tehnyt työtä,\nsäikähti hän niin, että pysähtyi ja sanoi: 'Millä ihmeen tavalla sinä\nolet menetellyt tätä maata luodessasi, Pyhä Pietari?'\n\n\"Pyhä Pietari seisoi ja katseli ympärilleen aika ihmeissään. Hänellä\noli ollut se aate, ettei mikään voinut olla maalle niin hyödyllistä\nkuin suuri lämpömäärä. Sentähden hän oli vetänyt kokoon äärettömät\nmäärät kiveä ja vuorta ja muurannut niistä ylängön, jotta maa tulisi\nlähelle aurinkoa ja saisi siitä paljon lämmintä. Kiviröykkiöiden päälle\nhän oli levittänyt hienon ruokamultakerroksen, ja sitten hän oli\narvellut, että kaikki oli niinkuin olla pitikin.\n\n\"Mutta nyt oli tullut pari ankaraa sadekuuroa sillä aikaa kun hän oli\nollut Skoonessa, ja enempää ei ollut tarpeen näyttämään, mihin hänen\ntyönsä kelpasi. Kun Herra tuli tarkastamaan maata, oli kaikki\nruokamulta huuhtoutunut pois ja alaston kalliopohja pisti esiin\nkaikkialta. Parhaissa paikoissa oli savea ja soraa kivipaasien päällä,\nmutta se oli niin laihan näköistä, että oli helppo ymmärtää vain\nkatajan, kuusen, sammalen ja kanervan voivan viihtyä siellä. Mutta\nvettä oli runsaasti. Se oli täyttänyt kaikki kallioperustan rotkot, ja\njärviä, jokia ja puroja näkyi kaikkialla, puhumattakaan soista ja\nnevoista, joita levisi suurilla aloilla. Ja harmillisinta oli, että kun\ntoisissa paikoissa oli vettä yllin kyllin, oli toisin paikoin niin\nsuuri veden puute, että isot alat olivat kuivina nummina, joissa hiekka\nja maa pölisivät pilvenä ilmaan vähimmänkin tuulen hengen käydessä.\n\n\"'Mikä sinun tarkoituksesi on mahtanut olla luodessasi tämmöistä\nmaata?' sanoi Herra, ja Pyhä Pietari puolustautui ja sanoi, että hän\noli tahtonut luoda maan näin korkeaksi sentähden, että se saisi paljon\nauringon valoa. 'Mutta sittenhän se myös saa paljon yökylmää', sanoi\nHerra, 'sillä se tulee taivaasta sekin. Minä vain pahoin pelkään, että\nsen vähän, mikä täällä voi kasvaa, panee pakkanen.'\n\n\"Sitä ei Pyhä Pietari tietysti ollut tullut ajatelleeksi.\n\n\"'Niin, tästä tulee karu ja hallanarka maa', sanoi Herra, 'sitä ei voi\nauttaa.'\"\n\nKun Pikku Matti oli ehtinyt kertomuksessaan näin pitkälle, otti Oosa\nhanhityttö sanat hänen suustaan. \"Minä en voi sietää, Pikku Matti, että\nsinä sanot Smoolannissa olevan niin kurjaa\", sanoi hän. \"Sinähän et\nollenkaan muista, kuinka paljon siellä on hyvää maata. Ajattele vain\nMören kihlakuntaa Kalmarin salmen rannalla! Onkohan missään niin\nhedelmällistä viljaseutua? Siellä on peltoa pellon vieressä, aivan\nniinkuin täällä Skoonessakin. Siellä on niin hyvää maata, etten minä\ntiedä, mitä siinä ei voisi kasvaa.\"\n\n\"Enhän minä sille mitään mahda\", sanoi Pikku Matti, \"minä vain kerron,\nmitä olen muilta kuullut.\"\n\n\"Ja minä olen kuullut monen sanovan, että kauniimpaa rannikkoa kuin\nTjustin rannikko ei ole missään. Ajattele vain niitä niemiä ja saaria\nja herraskartanoita ja lehtoja!\" -- \"Niin, se on kyllä totta se\",\nmyönsi Pikku Matti. \"Ja etkö muista\", jatkoi Oosa, \"opettajan sanoneen,\nettä niin kaunista seutua kuin se palanen Smoolantia, joka on\neteläpuolella Vetterin järveä, ei ole koko Ruotsissa? Ajattelehan vain\nsitä kaunista järveä ja niitä keltaisia rantavuoria ja Grennaa ja\nJönköpingiä tulitikkutehtaineen ja Munksjötä, ja ajattele Huskvarnaa ja\nkaikkia niitä laitoksia siellä!\" -- \"Niin, se on kyllä totta se\", sanoi\nPikku Matti vielä kerran. -- \"Ja ajattele Visingötä, Pikku Matti, ja\nsen raunioita ja sitä tammimetsää ja kaikkia muistoja! Ajattele sitä\nlaaksoa, jossa Emån joki juoksee, ja kaikkia niitä kyliä ja puuhiomoita\nja sahoja ja puusepäntehtaita!\" -- \"Niin, se on kaikki totta se\", sanoi\nPikku Matti ja näytti oikein huolestuneelta.\n\nMutta yht'äkkiä hän oli katsahtanut ylös. \"Kylläpä me olemme aika\npöllöjä\", hän sanoi. \"Kaikki tuohan on Meidän Herramme luomassa\nSmoolannissa, siinä osassa maata, joka oli jo valmis, ennen kuin Pyhä\nPietari ryhtyi työhön. Sehän on niinkuin olla pitääkin, että siellä on\nkaunista ja komeaa. Mutta Pyhän Pietarin Smoolannissa on kaikki uusi\nsen näköistä kuin sadussa kerrotaan, eikä ole kumma, että Herra tuli\nmurheelliseksi nähtyään sen. Pyhä Pietari ei kuitenkaan menettänyt\nrohkeuttaan; hän koetti lohduttaa Herraa. 'Älähän pane tuota niin\npahaksesi!' hän sanoi. 'Odotahan vain, kunnes minä ennätän luoda\nihmisiä, jotka voivat viljellä ja raivata peltoja kivimäkiin!'\n\n\"Silloin loppui viimeinkin Herran kärsivällisyys, ja hän sanoi: 'Ei,\nsinä saat mennä Skooneen, josta minä olen tehnyt hyvän ja helposti\nviljeltävän maan, ja luo sinä skoonelainen, mutta smoolantilaisen\ntahdon minä itse luoda.' Ja silloin Herra loi smoolantilaisen ja teki\nhänestä vikkelän ja tyytyväisen ja iloisen ja ahkeran ja yritteliään ja\nkunnollisen sitä varten, että hän voisi hankkia itselleen\ntoimeentulonsa köyhässä maassaan.\"\n\nNyt vaikeni Pikku Matti, ja jos Niilo Holgerinpoikakin olisi ollut\nvaiti, niin olisi kaikki käynyt hyvin, mutta hän ei mitenkään voinut\nolla kysymättä, kuinka Pyhä Pietari oli onnistunut luodessaan\nskoonelaisen?\n\n\"Niin, sanohan itse\", sanoi Pikku Matti ja näytti niin pilkallisen\nnäköiseltä, että Niilo Holgerinpoika karkasi hänen kimppuunsa\nlyödäkseen häntä. Mutta Matti oli vain pieni poika, ja Oosa hanhityttö,\njoka oli vuotta vanhempi, juoksi heti auttamaan häntä. Vaikka tyttö\nolikin lauhkealuontoinen, hän lennähti ylös kuin leijona heti kun joku\nyritti koskea veljeen. Mutta Niilo Holgerinpoika ei tahtonut tapella\ntytön kanssa; hän käänsi heille selkänsä ja lähti tiehensä, eikä mennyt\nsitten noiden pienten smoolantilaisten luo koko sinä päivänä.\n\n\n\n\nXVI\n\nVARIKSET\n\n\n\nSaviastia\n\n\nSmoolannin kaakkoisessa kulmassa on kihlakunta, jonka nimi on Sunnerbo.\nSe on sangen sileää ja tasaista maata, ja jos joku näkee sen talvella\nsen ollessa lumen peitossa, ei voi kuvitella muuta kuin että lumen alla\non kynnettyjä peltoja, vihreitä ruisvainioita ja niitettyjä\napilasniittyjä, kuten tasankomaalla tavallisesti on. Mutta kun lumi\nvihdoinkin sulaa huhtikuun alkupuolella, käykin ilmi, että lumen alla\nei olekaan muuta kuin kuivaa hiekkanummea, alastonta kalliota ja\nsuuria, veteliä soita. Peltoja on kyllä siellä täällä, mutta ne ovat\nniin pieniä, että niitä tuskin huomaa, ja pieniä, harmaita tai punaisia\ntalonpoikaistupia on myöskin, mutta ne ovat tavallisesti piiloutuneet\njohonkin koivulehtoon ikään kuin välttäen näyttäytymistä.\n\nSiinä, missä Sunnerbon kihlakunta sattuu Hallannin rajaan, on niin\nlaaja hiekkanummi, että toisella reunalla seisoja ei voi nähdä nummen\ntoiselle reunalle. Koko nummella ei kasva muuta kuin kanervaa, eikä\nolisi helppoa saada muita kasveja täällä viihtymäänkään. Kaikkein\nensiksi pitäisi silloin hävittää juurineen kanerva, sillä asia on niin,\nettä vaikka sillä on vain pieni vaivainen runko, pienet, vaivaiset\noksat ja kuivat, vaivaiset lehdet, niin se kuitenkin kuvittelee\nolevansa puu. Sentähden se käyttäytyy samalla tavalla kuin oikeat puut,\nlevittäytyy metsinä laajoille aloille, pitää uskollisesti yhtä eikä\ntahdo juuri sietää, että suuret tai pienet kasvit tunkeutuvat sen\nalueelle.\n\nAinoa paikka nummella, jossa kanerva ei ole yksinvaltiaana, on pitkä\nkivikkoharju, joka kulkee sen keskitse. Siinä on sekä katajapensaita\nettä pihlajia ja muutamia suuria, kauniita koivuja. Siihen aikaan kun\nNiilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, oli siellä\nmyöskin tupa ja palanen raivattua maata, mutta ihmiset, jotka kerran\nolivat asuneet siellä, olivat syystä tai toisesta muuttaneet sieltä\npois. Pieni tupa oli tyhjä ja pelto oli viljelemätön.\n\nKun asukkaat olivat lähteneet tuvasta, he olivat sulkeneet uunin\npellin, panneet ikkunat hakaan ja lukinneet oven. Mutta he eivät olleet\najatelleet, että yksi ikkunaruutu oli rikki ja että reikä oli tukittu\nvain rievulla. Parin kesän sadekuurojen vaikutuksesta tuo riepu oli\nmädäntynyt ja luhistunut kokoon, ja viimein oli variksen onnistunut\nkaivaa se siitä pois.\n\nNummen harju ei näet ollut niin autio kuin olisi saattanut luulla:\nsiinä asui suuri variskansa. Koko vuotta ne eivät tietysti siellä\nasuneet. Ne muuttivat talveksi ulkomaille, syksyisin ne vaelsivat\nyhdeltä pellolta toiselle koko Göötanmaassa ja nokkivat viljaa,\nkesäisin ne hajaantuivat Sunnerbon kihlakunnan kartanoihin ja elivät\nmunista, marjoista ja linnunpoikasista, mutta kun saapui kevät, jolloin\nniiden oli rakennettava pesiä ja munittava, ne tulivat takaisin\nkanervanummelle.\n\nSen variksen nimi, joka poimi rievun ikkunasta, oli Maija Valkohöyhen,\nmutta häntä ei koskaan sanottu muuksi kuin joko Kuhnukseksi tai\nTuhmukseksi tai suorastaan Kuhnus-Tuhmukseksi siksi, että hän aina\nkäyttäytyi tuhmasti ja taitamattomasti eikä kelvannut miksikään muuksi\nkuin narrattavaksi. Kuhnus-Tuhmus oli suurempi ja voimakkaampi kaikkia\nmuita variksia, mutta se ei auttanut häntä niin vähääkään, sillä hän\nvain oli ja pysyi kaikkien pilkattavana. Ei auttanut häntä sekään, että\nhän oli hyvin hienoa sukua. Jos kaikki olisi oikein käynyt, niin\nolisipa hänen vielä pitänyt olla koko lauman johtaja, sentähden, että\nse arvo ikimuistoisista ajoista oli kuulunut vanhimmalle Valkohöyhenien\nsuvusta. Mutta jo paljon ennen kuin Kuhnus-Tuhmus oli syntynyt, oli\nvalta siirtynyt hänen suvustaan, ja se oli nyt erään julman ja villin\nvariksen hallussa, jonka nimi oli Vinha-Tuuli.\n\nTuo vallan muutos oli ollut seurauksena siitä, että Varisharjun\nvarikset olivat saaneet halun muuttaa elintapojaan. Voihan olla, että\nmoni luulee kaikkien, joilla on variksen nimi, elävän samalla tavalla,\nmutta se on suuri erehdys. On kokonaisia variskansoja, jotka viettävät\nrehellistä elämää, se on, syövät vain siemeniä, matoja ja kuolleita\neläimiä, ja on toisia, jotka viettävät oikeaa ryövärin elämää, tappavat\njäniksenpoikia ja pikkulintuja ja ryöstävät jok'ikisen löytämänsä\nlinnunpesän.\n\nVanhat Valkohöyhenet olivat olleet ankaria ja kohtuullisia, ja niin\nkauan kuin he olivat johtaneet laumaa, he olivat pakottaneet varikset\nkäyttäytymään niin, ettei muilla linnuilla ollut mitään pahaa heistä\nsanottavana. Mutta varikset olivat monilukuisia, ja köyhyys oli suuri\nheidän keskuudessaan. He eivät ajan pitkään jaksaneet elää näin\nankarasti ja siveellisesti, vaan he tekivät kapinan Valkohöyheniä\nvastaan ja antoivat vallan Vinha-Tuulelle, joka oli pahin pesien\nryöstäjä ja ryöväri mitä ajatella voi, ellei ehkä hänen vaimonsa\nTuulen-Puuska ollut vielä pahempi. Heidän hallituksensa aikana varikset\nolivat alkaneet viettää semmoista elämää, että heitä nyt pelättiin\nenemmän kuin kyyhkyshaukkoja ja huuhkaimia.\n\nKuhnus-Tuhmuksella ei tietysti ollut mitään sanomista varislauman\nasioihin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän vähimmässäkään\nmäärin ollut tullut esi-isiinsä ja ettei hän kelvannut johtajaksi. Ei\nkukaan olisi puhunut hänestä, ellei hän alinomaa olisi tehnyt uusia\ntyhmyyksiä. Muutamat oikein viisaat sanoivat, että oli ehkä onneksi\nKuhnukselle, että hän oli semmoinen saamaton raukka, muuten Vinha-Tuuli\nja Tuulen-Puuska eivät olisi antaneet hänen, vanhan päällikkösuvun\njäsenen, jäädä laumaan.\n\nNyt he sitä vastoin olivat hänelle hyvin ystävällisiä ja ottivat\nkernaasti hänet mukaansa metsästysretkilleen. Silloin voivat kaikki\nnähdä, kuinka he olivat häntä paljon taitavammat ja rohkeammat.\n\nKukaan variksista ei tiennyt, että juuri Kuhnus-Tuhmus oli ottanut\nrievun ikkunasta, ja jos se olisi tullut tietoon, olisi äärettömästi\nhämmästytty. Ikinä ei olisi uskottu, että hän rohkeni lähestyä\nihmisasuntoja. Itse hän ei hiiskunut siitä sanaakaan, ja hänellä oli\nsiihen omat syynsä. Päivällä ja muiden ollessa läsnä Tuuli ja Puuska\nkohtelivat häntä aina hyvin, mutta eräänä hyvin pimeänä yönä, kun\nvarikset jo istuivat yöpuullaan, oli pari varista käynyt hänen\nkimppuunsa ja olivat vähältä surmata hänet. Sen jälkeen hän muutti\npimeän tultua joka ilta tavallisesta makuupaikastaan tyhjään tupaan.\n\nTapahtui nyt eräänä iltapäivänä, kun varikset jo olivat saaneet\npesänsä kuntoon Varisharjulla, että he löysivät merkillisen esineen.\nVinha-Tuuli, Kuhnus-Tuhmus ja pari muuta varista olivat lentäneet\nnummen toisessa laidassa olevaan suureen kuoppaan. Kuoppa oli vain\ntavallinen sorahauta, mutta varikset eivät voineet tyytyä tähän näin\nyksinkertaiseen selitykseen, vaan he lensivät yhtä mittaa sen pohjalle\nja kääntelivät jok'ikistä hiekkajyvää saadakseen selville, miksi\nihmiset olivat sen kaivaneet. Juuri heidän tepastellessaan siinä\nvyörähti iso soralohkare eräältä reunalta alas. He riensivät sen luo ja\nsattuivat alas rapisseiden kivien ja soran seasta löytämään melko ison\nkiviastian, joka oli peitetty puukannella. He halusivat tietysti saada\nselville, oliko sen sisässä mitään, ja he koettivat sekä hakata reikää\nastiaan että vääntää auki sen kantta; mutta he eivät onnistuneet\nkummassakaan yrityksessä.\n\nHe seisoivat neuvottomina ja katselivat saviastiaa kuullessaan jonkun\nsanovan: \"Tulenko minä teitä auttamaan, varikset?\" He katsahtivat ylös.\nSorahaudan reunalla istui kettu ja katseli heitä. Se oli sekä väriltään\nettä ruumiiltaan kauneimpia kettuja, mitä he milloinkaan olivat\nnähneet. Siinä ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että se oli\nmenettänyt toisen korvanhuippunsa.\n\n\"Jos sinä haluat tehdä meille palveluksen\", sanoi Vinha-Tuuli, \"niin\nemme pane vastaan.\" Samassa sekä hän että muut lensivät kuopasta. Kettu\nhyppäsi vuorostaan alas, puri astiaa ja veti kantta, mutta ei saanut\nhänkään sitä auki.\n\n\"Voitko ymmärtää, mitä siinä on?\" sanoi Vinha-Tuuli. Kettu vieritteli\nastiaa edestakaisin ja kuunteli tarkasti. \"Tässä ei voi olla muuta kuin\nhopearahoja\", hän sanoi.\n\nTämmöistä aarretta varikset eivät olleet voineet odottaakaan. \"Luuletko\nsinä, että se todella voi olla hopeaa?\" he sanoivat, ja himo venytti\nheidän naamansa pitkäksi; sillä vaikka tuntuukin kummalliselta, ei ole\nmitään maailmassa, jota varikset niin rakastaisivat kuin hopearahoja.\n\n\"Kuulkaahan vain, kuinka ne helisevät!\" sanoi kettu ja pyöräytti astiaa\nvielä kerran ympäri. \"En vain ymmärrä, miten saamme ne käsiimme.\" --\n\"Ei, se on kai mahdotonta\", sanoivat varikset. Kettu seisoi ja hieroi\npäätään vasempaan jalkaansa ja mietti. Ehkä hänen onnistuisi nyt\nvaristen avulla saada haltuunsa tuo naskali, joka aina pääsi hänen\nkynsistään. \"Kyllä minä tiedän erään, joka voisi avata teille astian\",\nsanoi kettu. \"Sano sitten! Sano sitten!\" huusivat varikset ja olivat\nniin innoissaan, että lensivät kuoppaan. \"Sen minä kyllä sanonkin,\nkunhan te ensin lupaatte suostua minun ehtoihini\", hän sanoi.\n\nKettu kertoi nyt variksille Peukaloisesta ja sanoi heille, että jos he\nvoisivat tuoda hänet tänne nummelle, niin hän kyllä osaisi avata heille\nastian. Mutta palkaksi tästä neuvosta hän pyysi, että he jättäisivät\nPeukaloisen hänelle niin pian kuin tämä oli hankkinut heille\nhopearahat. Variksilla ei ollut mitään syytä säästää Peukaloista, ja he\nsuostuivat heti kauppaan.\n\nTästä kaikesta oli helppo sopia, mutta vaikeampi oli saada selkoa\nsiitä, missä Peukaloinen ja villihanhet oleskelivat. Vinha-Tuuli lähti\nitse liikkeelle viidenkymmenen variksen seurassa ja sanoi, että hän\ntulisi pian takaisin. Mutta päivä toisensa jälkeen kului, eivätkä\nVarisharjun varikset nähneet hänestä vilahdustakaan.\n\n\n\nVaristen viemä\n\n\nKeskiviikkona huhtikuun 13. p:nä.\n\nVillihanhet nousivat ylös aamun sarastaessa ennättääkseen kerätä vähän\nruokaa itselleen, ennen kuin lähtisivät matkalle Itä-Göötanmaahan. Se\nsaari Gåsfjärdenissa, jossa he olivat nukkuneet, oli pieni ja paljas,\nmutta vedessä sen ympärillä oli kasveja, joita voi syödä kyllikseen.\nPojan laita oli pahempi. Hänen oli mahdoton löytää mitään syötävää.\n\nSeistessään siinä nälkäisenä ja ikävystyneenä ja katsellessaan joka\nsuunnalle hän huomasi kaksi oravaa, jotka leikkivät metsäisellä\nniemekkeellä vastapäätä kalliosaarta. Hänen mieleensä juolahti, että\noravilla oli kenties jäljellä entisiä talvisäästöjä, ja hän pyysi\nvalkoista hanhikukkoa viemään hänet vastapäätä olevalle niemekkeelle\nsaadakseen kerjätä heiltä pari pähkinää.\n\nSuuri valkoinen ui heti hänen kanssaan salmen yli, mutta\nonnettomuudeksi oravilla oli niin hauskaa keskenään ajellessaan\ntoisiaan puusta puuhun, etteivät he kuunnelleet poikaa. Sen sijaan he\nvetäytyivät syvemmälle metsään. Poika riensi perässä ja katosi kohta\nhanhikukon näkyvistä, joka istui rannalla odottamassa.\n\nPoika tallusteli valkovuokon varsien lomitse, jotka ylettyivät hänen\nleukaansa asti; silloin hän tunsi jonkun tarttuvan häneen takaapäin ja\nkoettavan nostaa ylös. Hän kääntyi katsomaan ja näki, että varis oli\ntarttunut hänen paidankaulukseensa. Hän koetti irroittautua, mutta\nennen kuin hän pääsi irti, ehätti toinen varis siihen, iski hänen\ntoiseen sukkaansa ja keikautti hänet kumoon.\n\nJos poika olisi heti huutanut apua, olisi valkea hanhikukko varmaankin\nvoinut pelastaa hänet, mutta hän piti kai kunniakkaampana suoriutua\nyksin kahdesta variksesta. Hän potki ja sätki, mutta varikset eivät\nhellittäneet saalistaan ja pääsivät vihdoinkin kohoamaan ilmaan. Ne\nmenettelivät siinä puuhassa niin varomattomasti, että pojan pää kolahti\noksaan. Hän sai kovan iskun päähänsä, hänen silmänsä mustenivat ja hän\nmeni tainnoksiin.\n\nKun hän taas avasi silmänsä, oli hän korkealla maasta. Hän tuli\ntajuihinsa vain vähitellen, eikä hän alussa tiennyt, missä oli eikä\nmitä näki. Katsahtaessaan alaspäin hänestä tuntui kuin siellä olisi\nollut äärettömän suuri, villava matto, joka oli kudottu vihreille ja\nruskeille, suurille, säännöttömille kuvioille. Matto oli hyvin paksu ja\nuhkea, mutta häntä säälitti, että se oli niin huonossa kunnossa. Se oli\nihan repaleinen, pitkiä rakoja kulki sen poikki, ja paikoittain oli\nsuuria palasia poissa. Ja ihmeellisintä oli, että se näytti olevan\nlevällään ison kuvastinlasin päällä, sillä raoista ja rei'istä maton\nalta kiilsi kirkas ja välkkyvä kuvastimen pinta.\n\nSen lisäksi hän vielä huomasi, että aurinko tuli pyörien taivaalle.\nHeti rupesi peilin pinta reikien ja kolojen alla hohtamaan punaiselta\nja kullalta. Se oli oikein komeaa, ja poika iloitsi kauneista\nvärivivahduksista, vaikkei oikein ymmärtänytkään mitä se oli. Mutta nyt\nvarikset laskeutuivat alemmaksi, ja samassa hänelle selvisi, että matto\nhänen alapuolellaan oli maa, jota peittivät vihreät havumetsät ja\nruskea, paljas lehtimetsä, ja että reiät ja kolot olivat kimmeltäviä\njärviä ja lampia.\n\nHän muisti, että hänen ensi kertaa ilmassa kulkiessaan oli skoonelainen\nmaisema näyttänyt hänestä ruudukkaalta kangaspalaselta. Mutta mikähän\nmaa mahtoi olla tämä repaleisen maton näköinen maa?\n\nHän rupesi tekemään itselleen kysymyksiä. Miksei hän ollut istumassa\nvalkoisen hanhikukon selässä? Miksi hänen ympärillään lenteli iso parvi\nvariksia? Ja miksi häntä retuutettiin sinne ja tänne, niin että hän oli\nmennä poikki?\n\nSitten hänelle selvisi kaikki tyynni yht'aikaa. Kaksi varista oli\nryöstänyt hänet. Valkoinen hanhikukko istui rannalla ja odotti ja\nvillihanhien piti tänään matkustaa Itä-Göötanmaahan. Häntä itseään\nvietiin lounaista kohti, sen hän ymmärsi siitä, että aurinko oli\ntakanapäin; ja suuri metsämatto alla oli varmaankin Smoolanti.\n\n\"Mikähän nyt perii valkoisen hanhikukon, kun minä en ole sitä\nhoitamassa?\" ajatteli poika ja alkoi huutaa variksille, että ne\nveisivät hänet heti paikalla villihanhien luo. Hän ei pelännyt\nvähääkään omasta puolestaan. Hän luuli, että varikset vain piloillaan\nkuljettelivat häntä.\n\nVarikset eivät välittäneet vähääkään hänen kehotuksistaan, vaan ne\nlensivät yhä eteenpäin nopeinta vauhtiaan. Mutta hetken päästä yksi\nheistä läiskäytti siipiään sillä tavalla, joka merkitsee: \"Olkaa\nvaruillanne! Vaara!\" Ja heti sen jälkeen ne sukelsivat erääseen\nkuusimetsään, puikkivat piikkisten oksien välitse ihan metsän pohjaan\nja asettivat poikasen maahan tuuhean kuusen alle, jossa hän oli niin\npiilossa, ettei haukkakaan olisi voinut häntä nähdä.\n\nViisikymmentä varista asettui hänen ympärilleen nokat ojossa\nvartioimaan. \"Totta kai minä nyt saan tietää, minne te varikset minua\nviette\", sanoi poika. Mutta hän ei ennättänyt puhua loppuun, kun suuri\nvaris sähähti hänelle: \"Pidä sinä suusi kiinni, muutoin minä puhkaisen\nsilmät päästäsi!\"\n\nOli selvää, että varis tarkoitti mitä sanoi, eikä pojan auttanut muu\nkuin totella. Siinä hän sitten istui ja tuijotti variksiin ja varikset\nhäneen.\n\nKuta enemmän hän niitä katseli, sitä vähemmän ne häntä miellyttivät.\nKauheata, kuinka niiden höyhenpuvut olivat tomuiset ja ryvettyneet,\nihan kuin niitä ei olisi milloinkaan pesty ja voideltu. Kynnet ja\nvarpaat olivat kuivaneessa mullassa ja liassa ja suupielet täynnä\nruoanjätteitä. Hän huomasi, että nämä olivat ihan toisenlaisia lintuja\nkuin villihanhet. Hänestä nämä olivat julman, ahnaan, valppaan ja\nröyhkeän näköisiä, aivan kuin oikeat rentut ja maankuljeksijat.\n\n\"Minä olen varmaankin joutunut oikeaan ryövärisakkiin\", hän ajatteli.\nSamassa hän kuuli villihanhien kutsumahuudot päänsä päältä. \"Miss' olet\nsa?\" -- \"Tääll' olen ma!\" -- \"Miss' olet sa?\" -- \"Tääll' olen ma!\"\n\nHän ymmärsi, että Akka ja ne toiset olivat lähteneet häntä etsimään,\nmutta ennen kuin hän ehti vastata, sähähti iso varis, joka näytti\nolevan joukon johtaja, hänen korvaansa: \"Muista silmäsi!\" Eikä hänen\nauttanut muu kuin olla ääneti. Villihanhet eivät varmaankaan tienneet,\nettä hän oli tässä metsässä, lensivät kai vain sattumalta tätä kautta.\nHän kuuli vielä pari kertaa heidän huutonsa, sitten se hiljeni.\n\n\"Kas niin, nyt sinä Niilo Holgerinpoika saat tulla omin neuvoinesi\ntoimeen\", hän sanoi itsekseen. \"Nyt sinä saat näyttää, oletko oppinut\nmitään näinä viime viikkoina erämaassa.\"\n\nHetken kuluttua varikset näyttivät taaskin aikovan lähteä, ja koska ne\ntaas aikoivat ruveta kantamaan häntä sillä tavalla, että yksi piti\nhäntä paidankauluksesta ja toinen sukasta, sanoi poika: \"Eikö teistä\nvariksista kukaan ole niin vahva, että jaksaisi kantaa minut selässään?\nTe olette jo rääkänneet minua niin, että tuntuu kuin olisin keskeltä\npoikki. Antakaa minun ratsastaa! Minä en heittäydy alas selästä, sen\nlupaan.\"\n\n\"Sinun ei tarvitse luulla, että me ollenkaan välitämme, miltä sinusta\ntuntuu\", sanoi johtaja, mutta silloin tuli se suurin varis, jolla oli\nvalkoinen höyhen siivessä, ja sanoi: \"Vinha-Tuuli, eiköhän olisi\nparempi meille kaikille, jos Peukaloinen tulisi perille kokonaisena\nkuin puoliskona, ja sentähden minä koetan kantaa häntä selässäni.\" --\n\"Jos jaksat, Kuhnus-Tuhmus, niin sama se minusta\", sanoi Vinha-Tuuli.\n\"Mutta älä vain pudota häntä.\"\n\nTällä oli jo paljon voitettu, ja poika oli taas oikein tyytyväinen. \"Ei\ntässä kannata ruveta suremaan, vaikka onkin joutunut variksien\nvarastamaksi\", hän ajatteli. \"Kyllä minä ehkä tulen toimeen noiden\nraukkojen kanssa.\"\n\nVarikset lensivät yhä edelleen lounaista kohti Smoolannin yli. Oli\nihana aamu, päivänpaisteinen ja tyyni, ja maan pinnalla laulelivat\nlinnut parhaillaan kosimalaulujaan. Korkeassa, synkässä metsässä istui\nlaulurastas siivet riipuksissa ja kaula paksuna kuusen latvassa ja\nhelähdytteli lakkaamatta. \"Oi, kuinka olet kaunis!\" se lauloi. \"Kuinka\nkauhean kaunis olet! Ei kukaan ole niin kaunis kuin sinä.\" Ja kun se\noli päässyt tämän laulun päähän, se aloitti sen heti alusta.\n\nMutta poika kulki juuri silloin metsän yli ja kuultuaan laulun pari\nkertaa hän huomasi, ettei rastas muuta osannutkaan; hän pani molemmat\nkätensä torveksi suunsa eteen ja huusi alaspäin: \"Tuon me olemme\nkuulleet jo ennen! Tuon me olemme kuulleet jo ennen!\" -- \"Kuka se\nsiellä pilkkaa minun lauluani?\" kysyi rastas ja koetti nähdä huutajan.\n-- \"Se on varisten ottama, joka tekee pilaa laulustasi\", vastasi poika.\nVaristen päällikkö käänsi samassa päätään ja sanoi: \"Varo silmiäsi,\nPeukaloinen!\" Mutta poika ajatteli: \"Enpä välitäkään. Minä tahdonkin\njuuri näyttää sinulle, etten pelkää sinua.\"\n\nYhä kauemmaksi he lensivät, ja metsiä ja järviä oli kaikkialla. Eräässä\nkoivikossa istui metsäkyyhkynen paljaalla oksalla, ja sen edessä seisoi\nuroskyyhkynen. Se pörrötti höyhenensä, köyristi kaulaansa ja laski\nruumistaan, niin että rintahöyhenet kahisivat oksaa vasten. Samalla se\nkukersi: \"Olet metsän kaunein. Ei kuu- kuu- kukaan ole niin kaunis kuin\nsinä, ei kuu- kuu- kukaan.\"\n\nMutta ylhäällä ilmassa kulki poika ohi, ja kun hän kuuli, mitä\nuroskyyhkynen sanoi, ei hän malttanut olla vaiti. \"Älä usko häntä! Älä\nusko häntä!\" hän huusi.\n\n\"Kuu- kuu- kuka, kuka se on, joka valehtelee minusta?\" kukersi\nuroskyyhkynen ja koetti nähdä sitä, joka oli huutanut hänelle. -- \"Se\non varisten viemä, joka valehtelee sinusta\", vastasi poika. Taas\nkääntyi Vinha-Tuuli ja käski häntä olemaan vaiti. Mutta Kuhnus-Tuhmus,\njoka kantoi häntä, sanoi: \"Anna sen rupattaa, niin pikkulinnut\nluulevat, että meistä variksista on tullut sukkelia ja hauskoja\nlintuja.\" -- \"Emmehän suinkaan tuhmia olekaan\", sanoi Vinha-Tuuli, ja\najatus oli hänestä kai hyvä, sillä sitten hän antoi pojan huutaa niin\npaljon kuin tämä tahtoi.\n\nEnimmäkseen he kulkivat metsien ja metsämaiden yli, mutta olihan siellä\nsentään kirkkojakin ja kirkonkyliä ja mökkejä metsän laidassa.\nMuutamassa paikassa he näkivät vanhan, hauskan herraskartanon. Sen\ntakana oli metsä ja edessä järvi, ja itse rakennus oli punaseinäinen ja\ntaitekattoinen, mahtavia vaahteria kasvoi pihan ympärillä ja suuria\npiikkisiä karviaismarjapensaita puutarhassa. Ylinnä tuuliviirin nenässä\nistui kottarainen ja lauloi niin, että jokainen sävel kuului naaraalle,\njoka hautoi munia pesässään päärynäpuussa. \"Meillä on neljä pientä,\nsievää munaa\", lauloi kottarainen. \"Meillä on neljä pientä, sievää ja\npyöreää munaa. Meillä on koko pesä täynnä kauniita munia.\"\n\nKun kottarainen oli laulamassa lauluaan kahdennettakymmenettä kertaa,\nlensi poika pihan yli. Hän asetti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi:\n\"Harakka ne vie. Harakka ne vie.\"\n\n\"Kuka se noin pelottelee minua?\" kysyi kottarainen ja räpytteli\nlevottomasti siipiään. \"Se on variksella ratsastaja, joka pelottelee\nsinua\", sanoi poika. Tällä kertaa varispäällikkö ei koettanut vaientaan\npoikaa. Se oli koko joukosta niin hauskaa, että he mennessään\nraakkuivat hyväntuulisina.\n\nMitä syvemmälle he tulivat sisämaahan, sitä suuremmiksi kävivät järvet\nja sitä enemmän oli vettä ja niemiä. Ja eräällä rannalla seisoi sorsa\nja keikaili sorsaneidille. \"Minä olen sinulle uskollinen koko elämäni.\nMinä olen sinulle uskollinen koko elämäni\", sanoi sorsa. \"Ei kestä\nkesän loppuunkaan\", huusi poika, joka kulki ohi. \"Mikä sinä olet?\"\nhuusi sorsa. \"Nimeni on Varisten Vanki\", kirkui poika.\n\nKeskipäivän aikaan varikset asettuivat erääseen hakaan. He kuljeksivat\nympäri ja hankkivat ruokaa, mutta kukaan ei ajatellutkaan antaa pojalle\nmitään. Silloin tuli Kuhnus-Tuhmus päällikön luo tuoden ruusupensaan\noksan, jossa oli muutamia punaisia ruusunmarjoja.\n\n\"Tässä on sinulle, Vinha-Tuuli\", hän sanoi. \"Se on kaunista ruokaa,\njoka sopii sinulle.\"\n\nVinha-Tuuli virnisti halveksivasti. \"Luuletko sinä, että minä viitsin\nsyödä vanhoja, kuivuneita ruusunmarjoja?\" hän sanoi.\n\n\"Ja minä kun luulin, että sinä ihastuisit niistä!\" sanoi Kuhnus-Tuhmus\nja heitti pois ruusun oksan ikään kuin pahoilla mielin. Mutta se putosi\naivan pojan eteen, ja tämä ei viivytellyt, vaan sieppasi sen ja\ntyydytti nälkänsä.\n\nKun varikset olivat syöneet, he alkoivat jutella. \"Mitä sinä ajattelet,\nVinha-Tuuli? Sinä et puhu mitään tänään\", sanoi eräs heistä johtajalle.\n\n\"Minä ajattelen, että tällä paikkakunnalla oli kerran kana, joka\nsuuresti rakasti emäntäänsä, ja tehdäkseen hänet oikein iloiseksi se\nmeni ja muni tusinan munia ja kätki ne navetan sillan alle. Koko ajan\nhautoessaan munia se iloitsi siitä, miten emäntä oli ihastuva\npoikasista. Emäntä tietysti ihmetteli, missä kana viipyi niin kauan.\nHän etsi sitä, mutta ei löytänyt. Voitko, Pitkänokka, arvata, kuka\nlöysi sekä hänet että munat?\"\n\n\"Minä luulen, Vinha-Tuuli, että voin sen arvata, mutta koska sinä\nkerroit tämän, niin minäpä kerron samantapaisen jutun. Muistatteko sen\nHinnerydin pappilan suuren mustan kissan? Se vihasi isäntäväkeään\nsiksi, että ne aina ottivat vastasyntyneet poikaset siltä pois ja\nhukuttivat ne. Ainoastaan kerran sen onnistui saada ne piilotetuiksi,\nja se tapahtui silloin, kun se pani ne olkikupoon pellolle. Se oli\nkyllä aika tyytyväinen poikasiinsa, mutta minä luulen, että minulle\nniistä oli enemmän iloa kuin hänelle.\"\n\nNyt toisetkin innostuivat niin, että puuttuivat puheeseen hekin. \"Mikä\nkumma on varastaa munia ja pieniä poikasia\", sanoi muuan. \"Minä ajoin\nkerran nuorta jänistä, joka oli melkein täysikasvuinen. Sitä täytyi\najaa pensaasta pensaaseen.\" -- Hän ei ennättänyt pitemmälle, kun toinen\nkeskeytti hänet. \"Saattaa kyllä olla hupaista suututella kanoja ja\nkissoja, mutta minusta on vielä merkillisempää, että varis kiusaa\nihmistäkin. Minä varastin kerran hopealusikan.\"\n\nMutta nyt poika ajatteli olevansa liian hyvä istumaan ja kuuntelemaan\nmoisia loruja. \"Kuulkaahaan nyt, varikset\", hän sanoi, \"minusta teidän\npitäisi hävetä kertoessanne moisia. Minä olen elänyt kolme viikkoa\nvillihanhien seurassa ja heiltä en ole kuullut muuta kuin hyvää. Teillä\nmahtaa olla huono päällikkö, koska hän antaa teidän ryöstää ja murhata\ntuolla tavalla. Teidän pitäisi alkaa uusi elämä, sillä minäpä kerron\nteille, että ihmiset ovat niin suuttuneet teidän pahuuteenne, että he\nkaikin keinoin koettavat hävittää teitä. Ja silloin teistä kohta\nvarmaan tulee loppu.\"\n\nKun Vinha-Tuuli ja varikset kuulivat tämän, he suuttuivat niin, että\naikoivat hyökätä pojan kimppuun ja repiä hänet. Mutta Kuhnus-Tuhmus\nnauroi ja räkätti ja asettui hänen eteensä. \"Ei, ei, ei!\" hän sanoi ja\nnäytti aivan kauhistuvan. \"Mitä te luulette Tuulen-Puuskan sanovan, jos\nrevitte Peukaloisen, ennen kuin hän on hankkinut meille hopearahat?\" --\n\"Sinä tietysti pelkäät akkaväkeä\", sanoi Vinha-Tuuli, mutta he jättivät\nkuin jättivätkin Peukaloisen rauhaan.\n\nHetken kuluttua varikset lähtivät taas liikkeelle. Tähän asti poika oli\naina ajatellut, ettei Smoolanti ollutkaan niin köyhä maa kuin miksi hän\noli kuullut sitä sanottavan. Kyllähän se oli metsäistä ja aika\nvuorista, mutta jokien ja järvien varsilla oli viljelyksiä, ja oikeita\nautioita erämaita hän ei ollut nähnyt. Mutta mitä syvemmälle sisämaahan\ntultiin, sitä pitemmiksi tulivat kylien ja mökkien väliset matkat.\nLopulta hänestä tuntui kuin olisi kuljettu oikein erämaassa, jossa ei\nnäkynyt muuta kuin sammalta ja kangasta ja katajikkomäkiä.\n\nAurinko oli alenemassa, mutta vielä oli aivan valoisaa, kun varikset\nsaapuivat suurelle kanervikkokankaalle. Vinha-Tuuli lähetti yhden\nvariksen viemään edeltäpäin sanaa, että hän oli onnistunut, ja kun se\ntuli tiedoksi, lähti Tuulen-Puuska monta sataa varista kerallaan\nVarisharjulta tulevia vastaan. Sen huumaavan rääkynän kestäessä, jota\nvastaantulevat varikset pitivät, sanoi Kuhnus-Tuhmus pojalle: \"Sinä\nolet ollut oikein hauska ja iloinen tällä matkalla, minä ihan pidän\nsinusta. Sen tähden minä annan sinulle hyvän neuvon: niin pian kuin\ntulemme perille, pyydetään sinua tekemään työ, joka voi näyttää hyvin\nhelpolta. Mutta älä suorita sitä!\"\n\nHeti sen sanottuaan Kuhnus-Tuhmus asetti pojan erään hiekkakuopan\npohjaan. Poika retkahti pitkäkseen ja jäi siihen makaamaan aivan kuin\nolisi ollut menehtymäisillään väsymyksestä. Hänen ympärillään lenteli\nniin paljon variksia, että kuului myrskynkaltainen pauhina, mutta hän\nei katsahtanutkaan ylös.\n\n\"Peukaloinen\", sanoi Vinha-Tuuli, \"nousehan nyt! Sinun on tehtävä\nmeille työ, joka on sinulle hyvin helppo.\"\n\nMutta poika ei liikahtanutkaan, vaan oli nukkuvinaan. Sanaakaan\nsanomatta Vinha-Tuuli tarttui häntä käsivarteen ja laahasi hänet hiekan\nyli vanhanaikaisen saviastian luo, joka oli kuopan keskellä. \"Nouse,\nPeukaloinen\", hän sanoi, \"ja aukaise tämä astia!\" -- \"Minä olen niin\nväsynyt, etten jaksa tehdä mitään tänä iltana. Odota huomiseen!\"\n\n\"Aukaise astia!\" sanoi Vinha-Tuuli ja pudisteli häntä. Poika nousi\nsilloin istualleen ja tutkiskeli tarkkaan astiaa. \"Mitenkä minä,\npoikaparka, voisin tuommoisen astian avata? Sehän on yhtä suuri kuin\nminä.\"\n\n\"Aukaise se!\" käski Vinha-Tuuli vielä kerran. \"Muussa tapauksessa\nsinulle käy hullusti.\" Poika nousi, hoiperteli astian luo, koetteli\nkantta ja antoi kätensä hervahtaa alas. \"Enhän minä tavallisesti ole\nnäin heikko\", hän sanoi. \"Ja jos te vain annatte minun nukkua\nhuomiseen, niin minä luulen saavani sen auki.\"\n\nMutta Vinha-Tuuli oli kärsimätön ja nipisti poikaa sääreen. Semmoista\nkohtelua poika ei aikonut varikselta sietää. Hän riuhtaisihe irti,\nhyppäsi pari askelta taaksepäin, vetäisi puukkonsa tupesta ja piti sitä\neteenpäin ojennettuna. \"Varo itseäsi!\" hän huusi Vinha-Tuulelle.\n\nMutta tämä oli niin närkästynyt, ettei välittänyt vaarasta. Ihan kuin\nsokeana hän syöksyi poikaa päin ja niin kohti puukkoa, että se tunki\nhänen silmänsä läpi aivoihin. Poika vetäisi puukon heti pois, mutta\nVinha-Tuuli vain levitti siipensä. Sitten hän kaatui kuolleena maahan.\n\n\"Vinha-Tuuli on kuollut! Vieras on tappanut päällikkömme Vinha-Tuulen!\"\nhuusivat lähimmät varikset, ja silloinkos nousi kauhea meteli. Toiset\nvoivottelivat, toiset huusivat kostoa. Kaikki lensivät tai juoksivat\npoikaa kohti, Kuhnus-Tuhmus etumaisena. Mutta hän käyttäytyi hullusti,\nniinkuin tavallisesti. Hän vain liehui siivet levällään pojan päällä ja\nesti toisia pääsemästä niin lähelle, että olisivat saaneet iskeä\nnokkansa häneen.\n\nNyt alkoivat asiat pojan mielestä olla hullusti. Pakoon hän ei päässyt,\neikä ollut mitään paikkaa, minne olisi voinut piiloutua. Mutta silloin\nhän muisti saviastian. Hän teki voimakkaan ponnistuksen ja sai kannen\nirti. Sitten hän hyppäsi astiaan piiloutuakseen siihen. Mutta se oli\nhuono piilopaikka, sillä se oli melkein reunojaan myöten täynnä pieniä\nohuita hopearahoja. Poika ei päässyt kyllin syvälle. Silloin hän\nkumartui ja rupesi syytämään pois rahoja.\n\nKoko ajan varikset olivat lennelleet hänen ympärillään tiheänä parvena\nja tavoitelleet häntä nokkiakseen, mutta kun hän rupesi viskelemään\nrahoja, he unohtivat kostonhalunsa ja riensivät niitä noukkimaan. Poika\nsyyti rahoja kouramäärin, ja kaikki varikset, yksin Tuulen-Puuskakin\nkeräsivät niitä. Ja jokainen, joka sai rahan nokkaansa, riensi viemään\nsitä pesäänsä.\n\nKun poika oli tyhjentänyt kaikki rahat astiasta, hän katseli\nympärilleen. Yksi ainoa varis oli enää jäljellä hiekkakuopassa. Se oli\nKuhnus-Tuhmus, se, jolla oli valkoinen höyhen siivessä, sama, joka oli\nkantanut häntä. \"Sinä, Peukaloinen, olet tehnyt minulle suuremman\npalveluksen kuin itse ymmärrätkään\", sanoi varis ihan toisella äänellä\nkuin ennen, \"ja minä tahdon pelastaa sinun henkesi. Nouse selkääni,\nniin minä vien sinut semmoiseen piilopaikkaan, jossa voit olla turvassa\nkoko yön. Huomenna minä toimitan sinut ystäviesi luo.\"\n\n\n\nTupa\n\n\nTorstaina huhtikuun 14. p:nä.\n\nKun poika seuraavana aamuna heräsi, oli hän sängyssä. Huomattuaan\nolevansa neljän seinän sisällä ja katon alla hän luuli olevansa kotona.\n\"Saa nähdä, tuoko äiti kohta kahvia\", hän mutisi unenpöpperössä. Mutta\nsitten hän muistikin, että oli autiossa tuvassa Varisvuorella, jonne\nKuhnus-Tuhmus, valkohöyheninen, oli kantanut hänet edellisenä iltana.\n\nPojan ruumis oli hellä eilispäiväisestä matkasta, ja hänestä oli\nhauskaa loikoa hiljaa odottaessaan Kuhnus-Tuhmusta, joka oli luvannut\ntulla häntä hakemaan.\n\nVuoteen ympärillä oli ruudukkaiset pumpuliuutimet, ja hän työnsi ne\nsyrjään nähdäkseen tupaan. Hän huomasi heti, ettei ollut tällaista\nrakennusta ennen nähnyt. Seininä oli pari riviä hirsiä, sitten alkoi\nheti katto. Välikattoa ei ollut ensinkään, joten kurkihirsi näkyi. Koko\ntupa oli niin pieni, että se näytti tehdynkin hänenlaisilleen eikä\ntavallisille ihmisille, mutta silti takka ja uuni olivat niin suuret,\nettei hän muistanut nähneensä suurempia. Ovi oli toisella sivuseinällä\ntakan vieressä, ja se oli niin kapea, että se paremmin muistutti\nluukkua. Toisella sivuseinällä oli matala ja leveä ikkuna, jossa oli\npaljon pieniä ruutuja. Tuvassa ei ollut juuri mitään siirrettäviä\nhuonekaluja, pitkällä seinällä oleva penkki sekä ikkunan alla oleva\npöytä olivat seinässä kiinni, samoin sekin suuri sänky, jossa hän\nmakasi, ja kirjava seinäkaappi niin ikään.\n\nPoika ei voinut olla ihmettelemättä, kenenkä tämä tupa mahtoi olla ja\nmiksi se oli autio. Näytti kyllä siltä kuin asukkaat olisivat aikoneet\ntulla takaisin. Kahvipannu ja puuropata olivat liedellä ja takan\nnurkassa oli vähän puita. Uuniluuta ja leipälapio olivat yhdessä\nnurkassa, rukki oli nostettu penkille, ikkunan yläpuolella olevalla\nhyllyllä oli tappuroita ja pellavia ja pari lankavyyhteä, talikynttilä\nja tulitikkulaatikko.\n\nNiin, ihan näytti siltä, että ne, jotka olivat tuvan jättäneet,\naikoivat tulla takaisin. Sängyssä oli vuodevaatteita, ja seinällä oli\nvielä pitkiä kangassuikaleita, joille oli maalattu kolme hevosen\nselässä ratsastavaa miestä, Kaspar, Melkior ja Baltasar. Samat hevoset\nja samat miehet oli kuvattu moneen kertaan. Ne ratsastivat ympäri\nhuonetta ja jatkoivat matkaansa katto-orsiin asti.\n\nMutta ylhäällä katossa äkkäsi poika jotakin, joka sai hänet siinä\npaikassa jalkeille. Siellä riippui vartaassa pari reikäleipää. Ne\nnäyttivät kyllä vanhoilta ja homehtuneilta, mutta leipä kuin leipä. Hän\npaukautti niitä leipälapiolla, niin että toinen putosi maahan. Hän söi\nja työnsi pussinsa täyteen. Uskomatonta, miten hyvää leipä saattoikaan\nolla!\n\nHän katseli vielä ympärilleen tuvassa toivoen löytävänsä semmoista,\nmitä hänen olisi kannattanut ottaa mukaan. \"Kyllä kai minä saanen ottaa\nmitä tarvitsen, koska eivät muutkaan siitä välitä\", hän ajatteli. Mutta\nmelkein kaikki siellä oleva oli liian isoa ja raskasta. Ainoastaan\nmuutamia tulitikkuja hän voisi ottaa mukaansa.\n\nHän kiipesi pöydälle ja sitten uutimien avulla ikkunahyllylle. Hänen\nsiinä seisoessaan ja työntäessään tulitikkuja taskuunsa tuli\nvalkohöyheninen varis sisään ikkunasta.\n\n\"Kas, tässä minä nyt olen\", hän sanoi ja pysähtyi pöydälle. \"Minä en\nole voinut tulla ennen, sillä me varikset olemme tänään valinneet uuden\npäällikön Vinha-Tuulen sijaan.\" -- \"No, kenen valitsitte?\" kysyi poika.\n\"Niin, me valitsimme erään, joka ei tule sallimaan ryöväystä eikä\nvääryyttä\", sanoi varis ja ojentautui suoraksi, niin että hän näytti\noikein majesteettiselta. \"Me olemme valinneet Maija Valkohöyhenen, jota\nennen sanottiin Kuhnus-Tuhmukseksi.\" -- \"Sepä oli oiva vaali\", sanoi\npoika ja onnitteli häntä. \"Niin, toivota sinä vain minulle onnea\",\nsanoi Maija ja alkoi kertoa pojalle, minkälaiset päivät hänellä ennen\noli ollut Vinha-Tuulen ja Puuskan seurassa.\n\nKesken kertomusta poika kuuli ikkunan takaa äänen, joka tuntui tutulta.\n\"Täälläkö hän on?\" kysyi Smirre kettu. \"Niin, täällä hän on piilossa\",\nvastasi variksen ääni. \"Ole nyt varuillasi, Peukaloinen!\" huusi Maija.\n\"Tuulen-Puuska on tuolla ulkona sen ketun seurassa, joka tahtoo syödä\nsinut.\" Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun Smirre loikkasi ikkunaa\nvasten. Vanhat ikkunanpielet särkyivät, ja Smirre seisoi seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ikkunapöydällä. Maija Valkohöyhenen, joka ei\nennättänyt pakoon, hän puri heti kuoliaaksi. Sitten hän hyppäsi\nlattialle ja alkoi katsella poikaa.\n\nTämä koetti piiloutua suuren tappurakuontalon taakse, mutta Smirre oli\njo nähnyt hänet ja kyykistyi kokoon ottaakseen vauhtia. Ja niin pieni\nja matala oli tupa, että poika ymmärsi joutuvansa ketun saaliiksi\nvähimmättäkään vaivatta. Mutta tällä hetkellä hän ei ollut\npuolustusneuvoitta. Hän raapaisi nopeasti tulta tulitikkuun, vei sen\ntappurakuontaloon, ja kun se leimahti tuleen, hän heitti sen Smirre\nketun päälle. Ja kun tuli leimahti hänen turkissaan, pelästyi Smirre\nkauheasti. Ei hän enää ajatellut poikaa, vaan pakeni suin päin tuvasta.\n\nMutta nyt näytti siltä, että poika oli päässyt yhdestä vaarasta\nheittäytymällä toiseen vielä suurempaan. Tuppurakuontalosta, jonka hän\noli viskannut maahan, levisi tuli vuodeverhoihin. Hän hyppäsi maahan ja\nkoetti tukahuttaa tulen, mutta se leimusi jo liian voimakkaasti. Tupa\ntuli pian savua täyteen, ja Smirre kettu, joka oli pysähtynyt\nulkopuolelle, alkoi aavistaa, miten asiat olivat sisällä. \"No,\nPeukaloinen\", hän huusi, \"kummanko sinä valitset, elävältä\npaistumisenko vai sen, että tulet tänne minun luokseni? Minusta\ntietysti olisi mieluisinta, että saisin syödä sinut, mutta kuolitpa\nmiten tahansa, hauskaa se minusta on.\"\n\nPoika ei voinut uskoa muuta, kuin että repo oli oikeassa, sillä tuli\nlevisi hirvittävän nopeasti. Koko sänky oli jo ilmiliekeissä, lattiasta\nnousi tulta, ja maalattuja kangaskappaleita pitkin riensi tuli\nratsastajasta ratsastajaan. Poika oli hypännyt liedelle ja koetti avata\nleivinuunin luukkua; mutta juuri silloin hän kuuli, että avain pantiin\nlukkoon ja että sitä käännettiin hiljaa. Ihmisiä kai ne olivat, nuo\ntulijat, ja tässä hädässään hän ei ollenkaan pelännyt heitä, tuli\npäinvastoin iloiseksi. Hän seisoi jo kynnyksellä, kun ovi viimeinkin\naukeni. Hän näki kaksi lasta edessään, mutta miltä he näyttivät\nnähdessään tuvan ilmitulessa, sitä hän ei ennättänyt katsoa, vaan\nhyökkäsi heidän ohitseen ulos.\n\nHän ei uskaltanut juosta kauas. Hän arvasi, että Smirre kettu oli häntä\nvaanimassa ja että oli parasta pysyä lasten läheisyydessä. Hän kääntyi\nkatsomaan, mitä väkeä ne olivat, mutta samassa hän jo tunsi heidät,\nryntäsi heitä kohti ja huusi: \"Ai, päivää, Oosa hanhityttö! Ai, päivää,\nPikku Matti!\"\n\nSillä kun poika näki nuo lapset, hän unohti aivan missä oli. Varikset\nja palava tupa ja puhelevat eläimet hävisivät hänen muististaan. Hän\nkulki Västra Vemmenhögin pellolla ja paimensi hanhilaumaa, ja\nviereisellä pellolla kulkivat nuo smoolantilaislapset hanhineen. Ja\nnähtyään heidät hän juoksi kiviaidalle ja huusi: \"Ai, päivää, Pikku\nMatti!\"\n\nMutta kun lapset näkivät semmoisen pienen peukaloisen tulevan kädet\nojossa heitä kohti, he tarttuivat toisiinsa, peräytyivät pari askelta\nja näyttivät olevan kauhean peloissaan.\n\nKun poika näki heidän kauhistuksensa, hän muisti kuka oli. Ja silloin\nhänestä tuntui kuin hänelle ei olisi voinut tapahtua mitään niin pahaa\nkuin se, että juuri nuo lapset näkivät, että hän oli loihdittu. Hänet\nvaltasi häpeä ja suru siitä, ettei hän enää ollut ihminen. Hän kääntyi\npois ja pakeni. Hän ei itse tiennyt minne.\n\nMutta onnenpa kohtasi poika ennätettyään kankaalle. Sillä kanervikossa\nhän näki jotakin valkoista pilkottavan, ja häntä vastaan tuli valkoinen\nhanhikukko Hieno-Höyhenen seurassa. Kun valkoinen hanhikukko näki pojan\njuoksevan semmoista vauhtia, hän luuli, että pahat viholliset ajoivat\nhäntä takaa. Hän keikautti Peukaloisen nopeasti selkäänsä ja lensi\ntiehensä.\n\n\n\n\nXVII\n\nVANHA TALONPOIKAISVAIMO\n\n\nTorstaina huhtikuun 14. p:nä.\n\nKolme väsynyttä matkamiestä oli liikkeellä iltamyöhällä yösijaa etsien.\nHe kulkivat köyhässä ja autiossa osassa pohjois-Smoolantia, mutta\nsemmoisen lepopaikan, jota he toivoivat itselleen, olisi heidän kyllä\nluullut löytävän, sillä he eivät olleet hemmoteltuja vetelyksiä, jotka\nolisivat tarvinneet pehmeitä vuoteita tai hyvin varustettuja huoneita.\n\"Jos jollakin näistä pitkistä vuorenselänteistä olisi huippu, joka\nolisi niin korkea, että kettu ei miltään puolen voisi kavuta sitä ylös,\nniin meillä olisi makuusija\", sanoi yksi heistä. \"Jos yksi ainoakin\nnoista suurista soista olisi sula ja niin vetelä ja syvä, että kettu ei\nuskaltaisi sen pinnalle, niin sekin olisi hyvä yösija\", sanoi toinen.\n\"Jos jää jollakin noista jäätyneistä järvistä, joiden yli lennämme,\nolisi sula rannalta, niin että kettu ei sille pääsisi, silloin me\nolisimme juuri löytäneet sen mitä etsimme\", sanoi kolmas.\n\nPahinta oli se, että kun aurinko oli laskenut, alkoi kahta\nmatkustajista niin nukuttaa, että he joka silmänräpäys olivat pudota\nmaahan. Kolmas, joka kykeni pysymään hereillä, tuli sitä\nlevottomammaksi, mitä enemmän yö läheni. \"Se nyt vasta oli\nonnettomuus\", ajatteli hän, \"että olemme tulleet semmoiseen maahan,\njossa järvet ja suot ovat jäässä, niin että kettu pääsee joka paikkaan.\nJääthän ovat jo muualta sulaneet, mutta me olemme nyt siinä kaikkein\nkylmimmässä Smoolannin osassa, jonne kevät ei vielä ole tullut. Minä en\nymmärrä, mitä minun on tehtävä löytääkseni hyvän nukkumapaikan. Jollen\nlöydä suojaisaa paikkaa, niin Smirre kettu on kimpussamme ennen aamua.\"\n\nHän tähysteli joka puolelle, mutta ei keksinyt semmoista paikkaa, jonne\nolisi voinut mennä. Ja pimeä ja kolkko oli ilta, ja tuuli ja sataa\ntihuutti. Yhä kamalammaksi ja ikävämmäksi kävi ympäristö hetki\nhetkeltä.\n\nSaattaa tuntua kummalliselta, mutta matkustajien ei näyttänyt tekevän\nmieli kysyä yösijaa mistään talosta. He olivat kulkeneet jo monen\nkirkonkylän ohi koputtamatta yhdellekään ovelle. Ja pienistä\nmäkituvista, joihin muut köyhät kulkijat ovat ihastuneet, he eivät\nolleet tietääkseenkään. Teki ihan mieli sanoa, että oli parhaiksi\nheille, kun he eivät onnistuneet, koska eivät pyytäneet apua sieltä,\nmistä sitä oli saatavissa.\n\nMutta viho viimein, kun jo oli tullut niin pimeä, että tuskin oli\nviivan verran valoa taivaalla, ja ne kaksi, jotka kaipasivat unta,\nvaelsivat puolihorroksissa, tapasivat he talonpoikaistalon, joka oli\nerillään, kaukana kaikista naapureista. Eikä sillä hyvä, että se oli\nerillään, vaan lisäksi se näytti aivan autiolta. Ei noussut savua\npiipusta, ei loistanut valoa ikkunoista, ei yhtään ihmistä liikkunut\npihalla. Kun se niistä kolmesta, joka kykeni pysymään valveilla, näki\npaikan, hän ajatteli: \"Käyköön miten tahansa, mutta tähän taloon meidän\npitää koettaa päästä. Parempaakaan emme voi löytää.\"\n\nKohta sen jälkeen kaikki kolme seisoivat pihamaalla. Ne kaksi\nnukahtivat heti saatuaan maata alleen, mutta kolmas katseli tarkasti\nympärilleen saadakseen selville, mistä voisi päästä katon alle. Se ei\nollut suinkaan pieni talo. Paitsi asuinrakennusta ja tallia ja navettaa\noli siinä pitkät rivit aittoja ja vajoja ja latoja ja työkaluvajoja.\nMutta kaikki tyynni oli hirveän köyhän ja rappeutuneen näköistä.\nRakennusten seinät olivat harmaat, sammaltuneet, kallellaan, kumoon\nromahtamaisillaan. Katoissa oli suuria reikiä, ja ovet rempottivat\nkallellaan katkenneissa saranoissaan. Oli ilmeistä, ettei kukaan ollut\npitkiin aikoihin viitsinyt lyödä naulaa seinään tässä paikassa.\n\nSillä välin oli kuitenkin hereilläolija ottanut selville, mikä oli\nnavetta. Hän pudisteli toverinsa hereille ja kuljetti heidät navetan\novea kohti. Tämä oli onneksi pantu kiinni vain koukulla, jonka hän pian\nsai näplätyksi auki varvulla. Hän päästi jo helpotuksen huokauksen\najatellessaan, että he kohta pääsisivät turvapaikkaan. Mutta kun\nnavetan ovi kimeästi vingahtaen aukeni, hän kuuli, että lehmä rupesi\nammumaan. \"Tuletteko nyt viimeinkin, emäntä?\" sanoi lehmä. \"Minä jo\nluulin, ettette antaisikaan minulle ruokaa tänä iltana.\"\n\nHereilläolija pysähtyi säikähtyneenä ovelle huomattuaan, ettei navetta\nollutkaan tyhjä. Mutta kun hän näki, ettei siellä ollut kuin yksi lehmä\nja kolme tai neljä kanaa, hän rohkaisi taas mielensä. \"Meitä on kolme\nköyhää matkamiestä, jotka haluaisimme päästä semmoiseen paikkaan, jossa\nei kettu voi meitä yllättää eivätkä ihmiset saada meitä kiinni\", hän\nsanoi. \"Mahtaisikohan tämä olla meille sopiva paikka?\" -- \"Luulisipa\ntämän olevan\", vastasi lehmä. \"Kyllähän seinät ovat huonot, mutta ei\nkettu vielä pääse niiden läpi, eikä täällä asu muita ihmisiä kuin vanha\neukko, joka varmaankaan ei kykene ottamaan ketään kiinni. Mutta keitä\nte sitten olette?\" hän jatkoi ja kääntyi parressaan nähdäkseen tulijat.\n\"Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä, ja minut on\nloihdittu haltijaksi\", vastasi ensimmäinen sisääntulija, \"minulla on\nmukanani muuan kesy hanhi, jolla ratsastan, ja harmaa hanhi.\" -- \"Niin\nharvinaisia vieraita ei minun seinieni sisällä ole ennen ollutkaan\",\nsanoi lehmä, \"ja olkaa tervetullut, vaikka kyllä minä olisin mieluummin\nhalunnut, että emäntäni olisi tullut antamaan minulle illallista.\"\n\nPoika vei nyt hanhet jokseenkin isokokoiseen navettaan ja saattoi\nheidät tyhjään parteen, johon ne heti nukkuivat. Itselleen hän teki\noljista vuoteen ja toivoi heti vaipuvansa unen helmaan hänkin.\n\nMutta siitä ei tullut mitään, sillä lehmäraukka, joka ei ollut saanut\nillallistaan, ei pysynyt hetkeäkään hiljaa. Hän kalisteli kaulaintaan,\nmuuttelihe parressaan ja valitteli, että hänen oli nälkä. Poika ei\nvoinut saada unen hiventä silmiinsä, hän vain loikoi ja mietti kaikkea,\nmitä hänelle oli tapahtunut viime päivinä.\n\nHän muisteli Oosa hanhityttöä ja Pikku Mattia, jotka hän oli tavannut\nniin äkkiarvaamatta, ja hän päätteli, että se pieni tupa, jonka hän oli\nsytyttänyt, oli mahtanut olla heidän vanha kotinsa Smoolannissa. Hän\nhiukan muisteli heidän puhuneen juuri semmoisesta tuvasta ja siitä\nsuuresta kanervikkonummesta, joka oli sen luona. Nyt he olivat tulleet\nkotiaan katsomaan, ja kun he pääsivät perille, oli se tulessa! Suuren\nsurun hän oli heille tuottanut, ja hän oli siitä pahoillaan. Jos hän\nvain vielä kerran tulisi ihmiseksi, hän koettaisi korvata heille\nvahingon ja pettymyksen.\n\nSitten hänen ajatuksensa siirtyivät variksiin, ja kun hän ajatteli\nKuhnus-Tuhmusta, joka oli pelastanut hänet ja saanut surmansa samassa\nhetkessä kun hänet oli valittu päälliköksi, tuli hänen niin paha olla,\nettä kyyneleet kihahtivat silmiin.\n\nHänellä oli ollut paljon vaikeuksia viime päivinä. Mutta oli toki ollut\nsuuri onni, että hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet hänet.\n\nHanhikukko oli kertonut, että heti kun villihanhet olivat huomanneet\nPeukaloisen kadonneen, he olivat tiedustelleet häntä metsän pikku\neläimiltä. He olivat heti saaneet kuulla, että ne, jotka olivat vieneet\nhänet, olivat smoolantilaisia variksia, mutta varikset olivat jo\nnäkymättömissä, eikä kukaan tiennyt, minnepäin ne olivat menneet.\nLöytääkseen pojan niin pian kuin mahdollista oli Akka silloin\nkomentanut villihanhet kaksittain häntä etsimään. Mutta kahden päivän\nperästä, olivatpa sitten löytäneet hänet tai ei, piti heidän kokoontua\nkoillis-Smoolantiin eräälle korkealle vuorenhuipulle, joka oli\ntypistetyn tornin näköinen ja jota sanottiin Tabergiksi. Ja kun Akka\noli neuvonut heille parhaat tienviitat ja tarkkaan kertonut heille,\nmiten he osaisivat Tabergille, olivat he eronneet.\n\nValkoinen hanhikukko oli valinnut Hieno-Höyhenen toverikseen, ja he\nolivat lennelleet sinne tänne kovin levottomina Peukaloisesta.\nHarhaillessaan he olivat kuulleet rastaan, joka istui puun latvassa,\nhuutavan ja haukkuvan erästä, joka oli sanonut itseään Varisten\nViemäksi ja joka oli pilkannut häntä. He olivat ruvenneet puheisiin\nhänen kanssaan, ja hän oli näyttänyt, mihin suuntaan tuo Varisten Viemä\noli mennyt. Sitten he olivat tavanneet kyyhkyskukon, kottaraisen ja\nheinäsorsan, jotka kaikki olivat valitelleet ilkiöstä, joka oli\nhäirinnyt heidän lauluaan ja jonka nimi oli ollut Varisten ottama,\nVaristen kantama ja Varisten varastama. Tällä tavalla he olivat\nseuranneet Peukaloisen jälkiä aina kanervikkokankaalle Sunnerbon\nkihlakuntaan.\n\nNiin pian kuin hanhikukko ja Hieno-Höyhen olivat löytäneet Peukaloisen,\nhe olivat lähteneet pohjoista kohti tullakseen Tabergin vuorelle. Mutta\nsinne oli pitkä matka, ja yö oli yllättänyt heidät, ennen kuin vuori\nalkoi näkyä. \"Mutta kunhan pääsemme sinne huomenna, niin kyllä kai\nkaikki huolet loppuvat\", ajatteli poika ja painautui olkien sisään\nlämmitäkseen.\n\nLehmä oli koko ajan seisonut ja reuhtonut parressaan. Nyt se alkoi\nyht'äkkiä puhella pojalle: \"Minusta tuntuu, että yksi niistä, jotka\ntulivat tänne, sanoi olevansa haltija. Jos niin on, niin totta kai hän\nsitten ymmärtää hoitaa lehmää.\" -- \"Mitä sinulta puuttuu?\" kysyi poika.\n\"Minulta puuttuu kaikenmoista\", sanoi lehmä. \"Minua ei ole lypsetty\neikä puhdistettu. En ole saanut ruokaa yöksi enkä vuoteita alleni.\nEmäntäni tuli tänne hämärissä minua hoitamaan, mutta hän tunsi itsensä\nniin sairaaksi, että hänen piti heti mennä pois, eikä hän ole tullut\nsen koommin takaisin.\" -- \"On surkeaa, että olen niin pieni ja\nvoimaton\", sanoi poika. \"Minä luulen, etten kykene sinua auttamaan.\" --\n\"Älä sinä yhtään kuvittele olevasi voimaton sentähden, että olet\npieni\", sanoi lehmä. \"Kaikki haltijat, joista minä olen kuullut\npuhuttavan, ovat olleet niin väkeviä, että ovat vetäneet kokonaisia\nheinäkuormia ja voineet lyödä lehmän kuoliaaksi nyrkillään.\" -- Poika\nei voinut olla naurahtamatta. \"Kyllä ne ovat olleet toisenlaisia\nhaltijoita kuin minä\", hän sanoi. \"Mutta minä irroitan kaulaimesi ja\naukaisen sinulle oven, niin saat mennä juomaan jostakin vesilätäköstä\npihalta, ja sitten minä koetan kiivetä ylisille ja laskea heiniä\nseimeesi.\" -- \"No, olisihan sekin joksikin avuksi\", sanoi lehmä.\n\nPoika teki niinkuin oli sanonut, ja kun lehmä seisoi täysinäisen seimen\nääressä, hän ajatteli, että nyt hän vihdoinkin saisi nukkua. Mutta hän\nennätti tuskin kömpiä tilalleen, kun lehmä taas alkoi puhella hänelle.\n\n\"Sinä varmaankin aivan suutut minuun, jos minä vielä pyydän sinulta\nyhtä asiaa\", sanoi lehmä. -- \"En toki, jos se vain on semmoista, johon\nminä kykenen\", sanoi poika. -- \"Minä pyytäisin, että menisit tuonne\ntupaan ja katsoisit, miten emäntä jaksaa. Pelkään, että hänelle on\ntapahtunut jokin onnettomuus.\" -- \"Ei, sitä minä en voi\", sanoi poika.\n\"Minä en uskalla näyttäytyä ihmisille.\" -- \"Et suinkaan sinä pelänne\nvanhaa sairasta mummoa\", sanoi lehmä. \"Mutta ei sinun tarvitse\nmennäkään hänen luokseen tupaan. Asetu vain oven taakse ja tirkistä\nraosta!\" -- \"No, jos et tahdo muuta, niin voinhan minä sen tehdä\",\nsanoi poika.\n\nSitten hän aukaisi navetan oven ja meni pihalle. Yö oli kaameaa.\nEi kuuta, ei tähtiä valaisemassa; tuuli vinkui ja sataa lotisi.\nMutta pahinta oli, että seitsemän suurta pöllöä istui rivissä\nasuinrakennuksen katon harjalla. Oli jo kamalaa kuullakin heitä kun he\nistuivat ja valittivat pahaa säätä, ja vielä kamalampaa kun ajatteli,\nettä jos yksikin heistä keksisi hänet, se olisi hänen loppunsa.\n\n\"Onneton se, joka on pieni!\" sanoi poika lähtiessään kulkemaan pihamaan\nyli. Ja kyllä hänellä olikin syytä niin sanoa. Tuuli kaatoi hänet kaksi\nkertaa ennen kuin hän pääsi asuinrakennukselle, ja toisella kertaa\nvihuri pyöräytti hänet vesilätäkköön, joka oli niin syvä, että hän oli\nhukkua. Mutta perille hän kumminkin pääsi.\n\nHän kiipesi parin portaan yli, kompuroi kynnyksen yli ja tuli\nporstuaan. Tuvan ovi oli kiinni, mutta yhdestä alanurkasta oli suuri\npala poissa, jotta kissa pääsisi siitä kulkemaan. Pojan ei siis ollut\nollenkaan vaikea nähdä, miten oli tuvassa laita.\n\nTuskin hän oli vilkaissut sisään, kun hän vavahti ja veti päänsä\ntakaisin. Hän näki, että vanha, harmaapäinen nainen makasi pitkällään\nlattialla. Se ei liikkunut eikä valittanut, ja sen kasvot näyttivät\nomituisen valkeilta. Oli niinkuin näkymätön kuu olisi valaissut niitä\nkalpealla valollaan.\n\nPoika muisti, että kun hänen isoäitinsä kuoli, olivat tämänkin kasvot\nnäyttäneet noin omituisen valkeilta. Ja hän ymmärsi, että tuo vanha\nihminen, joka makasi tuvan lattialla, mahtoi olla kuollut. Hän oli\nvarmaankin saanut halvauksen. Kuolema oli tullut niin äkkiä, että hän\nei edes ollut ennättänyt ruveta sänkyynsä.\n\nHän alkoi kauheasti pelätä ajatellessaan, että hän oli pimeässä yössä\nyksin kuolleen kanssa. Hän syöksähti suin päin kynnyksen ja rappujen\nyli ja riensi takaisin navettaan.\n\nKun hän kertoi lehmälle, mitä oli nähnyt tuvassa, tämä herkesi\nsyömästä. \"Vai on emäntä kuollut\", sanoi hän. \"Sitten taitaa minustakin\npian tulla loppu.\" -- \"Aina kai on joku, joka pitää sinusta huolen\",\nsanoi poika lohduttaen. -- \"Sinä kun et tiedä\", sanoi lehmä, \"että minä\nolen kaksi kertaa niin vanha kuin lehmä tavallisesti on silloin, kun se\npannaan teurastuspenkille. Mutta en minä haluakaan elää kauemmin, koska\nhän sieltä sisältä ei voi enää tulla minua hoitamaan.\"\n\nHän ei virkkanut mitään vähään aikaan, ja poika kyllä huomasi, että hän\nei nukkunut eikä syönyt. Ei kestänytkään kauan, ennen kuin hän taas\nalkoi puhella. \"Makaako hän lattialla?\" kysyi hän. -- \"Makaa\", sanoi\npoika. -- \"Hänellä oli tapana tulla navettaan\", jatkoi lehmä,\n\"kertomaan kaikesta, mikä häntä painoi. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän\nsanoi, vaikken voinut vastata hänelle. Näinä viime päivinä hän puhui\nsiitä, että häntä pelotti se, että jos hän sattuisi kuolemaan, ei olisi\nketään hänen luonaan. Häntä pelotti se, ettei kukaan olisi painamassa\nkiinni hänen silmäluomiaan tai panemassa hänen käsiään ristiin rinnan\npäälle hänen kuoltuaan. Etköhän sinä menisi sitä tekemään?\"\n\nPoika oli kahden vaiheilla. Hän muisti, että kun hänen isoäitinsä\nkuoli, äiti oli pitänyt tärkeänä asettaa hänet oikeaan asentoon. Hän\ntiesi, että kysymyksessä oli semmoista, jota ei saanut jättää\ntekemättä. Mutta toiselta puolen hän tunsi, että hän ei voisi memrä\nkuolleen luo, koska yö oli niin kamala. Hän ei kieltäytynyt, mutta hän\nei myöskään lähtenyt liikkeelle.\n\nHetkisen seisoi vanha eläin ääneti, kuin vastausta odottaen. Mutta kun\npoika ei sanonut mitään, ei lehmäkään uudistanut pyyntöään. Sen sijaan\nhän rupesi kertomaan pojalle emännästään.\n\nSiinä riittikin puhumista. Ensiksikin oli kerrottava kauniista\nlapsista, jotka hän oli kasvattanut. Nehän olivat olleet navetassa joka\npäivä, ja kesällä ne olivat olleet karjaa paimentamassa soilla ja\nhaassa, niin että vanha lehmä tunsi ne tarkkaan. Ne olivat olleet\nkaikki hyviä ja iloisia ja ahkeria. Lehmä kyllä tietää, minkälaisia sen\nhoitajat ovat. Ja samaten oli hänen talostaankin paljon kertomista.\n\nEi se ollut aina ollut niin köyhä kuin nyt. Se oli hyvin avara-alainen,\nvaikka siinä enimmäkseen oli soita ja kivikkoisia hakamaita. Ei ollut\nniissä paljon sijaa pelloille, mutta hyvää laidunmaata oli kaikkialla.\nYhteen aikaan oli navetassa ollut lehmä joka parressa, ja härkätalli,\njoka nyt oli tyhjä, oli ollut täynnä härkiä. Ja silloin oli ollut iloa\nja elämää sekä tuvassa että navetassa. Avatessaan navetan oven emäntä\nhyräili ja lauloi, ja kaikki lehmät ammuivat ilosta kuullessaan hänen\ntulevan.\n\nMutta isäntä oli kuollut, ja kun lapset vielä olivat pieniä eivätkä\nvoineet ensinkään auttaa töissä, oli emännän täytynyt ottaa koko talo\nja kaikki työt yksin hoitaakseen. Hän oli ollut vahva kuin mies, ja hän\noli sekä kyntänyt että leikannut. Iltaisin kun hän tuli navettaan\nlypsämään, oli hän toisinaan niin väsynyt että itki.\n\nMutta kun hän ajatteli lapsiaan, hän tuli taas iloiseksi. Silloin hän\npyyhkäisi pois kyyneleensä ja sanoi: \"Ei se mitään. Kyllä minulle tästä\nvielä tulee hyvät päivät, kunhan lapseni kasvavat suuriksi. Niin,\nkunhan ne vain kasvavat suuriksi.\"\n\nMutta niin pian kuin lapset kasvoivat suuriksi, tuli niihin kumma halu\nja ikävä. Ne eivät tahtoneet jäädä kotiin, vaan ne lähtivät vieraille\nmaille. Ei heistä koskaan ollut äidille mitään apua. Pari lasta ennätti\nmennä naimisiin ennen lähtöään, ja ne olivat jättäneet pienet lapset\nkotiin. Ja ne lapset kulkivat nyt emännän kanssa navetassa, kuten hänen\nomat lapsensa ennen olivat tehneet. Ne paimensivat lehmiä, ja ne olivat\nhyviä ja kilttejä lapsia. Ja iltaisin, kun emäntä oli niin väsynyt,\nettä nukahti kesken lypsyn, hän virkistyi uudelleen heitä\najatellessaan. \"Kyllä minullekin vielä tulee hyvät päivät\", hän sanoi\nja pudisti unet pois, \"kunhan ne vain kasvavat suuriksi.\"\n\nMutta kun nämä lapset kasvoivat suuriksi, matkustivat he vanhempiensa\nluo vieraaseen maahan. Ei kukaan tullut takaisin, ei kukaan jäänyt\nkotiin. Vanha emäntä jäi yksin taloon.\n\nHän ei kyllä pyytänytkään heitä koskaan jäämään luokseen. \"Pitäisikö\nminun, Punikki, pyytää heitä jäämään tänne, kun he voivat päästä\nmaailmassa paremmille päiville\", hän sanoi aina seistessään vanhan\nlehmän parressa. \"Eihän niillä täällä Smoolannissa olisi muuta kuin\nköyhyyttä odotettavana!\"\n\nMutta kun viimeinen lapsenlapsi matkusti pois, silloin oli emäntäkin\nlopussa. Hän tuli yht'äkkiä kumaraksi ja harmaaksi ja hoiperteli\nkulkiessaan, ikään kuin ei enää olisi jaksanut liikkua. Ja hän oli\nherennyt tekemästä työtä. Hän ei viitsinyt pitää huolta talosta, vaan\nantoi kaiken rappeutua. Hän ei enää korjannut huoneita, ja hän möi sekä\nhärät että lehmät. Ainoa, jonka hän piti, oli se vanha lehmä, joka nyt\npuhui Peukaloisen kanssa. Hän antoi sen elää sentähden, että kaikki\nlapset olivat olleet sitä paimenessa.\n\nHän olisi kyllä voinut ottaa palvelukseensa piikoja ja renkejä, jotka\nolisivat auttaneet häntä töissä, mutta hän ei sietänyt nähdä\nympärillään vieraita, kun hänen omansa kerran olivat hylänneet hänet.\nJa ehkäpä hänestä olikin mieluisinta, että talo meni rappiolle, kun ei\nkukaan lapsista voinut sitä ottaa. Ei hän välittänyt siitä, että itse\nköyhtyi siksi, ettei hoitanut omaisuuttaan. Mutta häntä pelotti, että\nehkä lapset saisivat tietää, kuinka huonosti hänen laitansa oli.\n\"Kunhan vain lapset eivät saisi tietää tätä! Kunhan vain lapset eivät\nsaisi tietää tätä!\" hän huokaili hoippuessaan navetassa.\n\nLapset kirjoittivat alinomaa ja houkuttelivat häntä tulemaan heidän\nluokseen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut nähdä tuota maata,\njoka oli ottanut heidät häneltä. Hän vihasi sitä. \"Tyhmäähän se on,\netten voi pitää siitä maasta, joka on ollut niin hyvä heille\", hän\nsanoi. \"Mutta minä en tahdo nähdä sitä.\"\n\nHän ei koskaan ajatellut muuta kuin lapsiaan ja sitä, että niiden oli\ntäytynyt matkustaa. Kun kesä tuli, talutti hän lehmän laitumelle\nsuurelle suolle. Itse hän istui päivät pitkät suon reunalla kädet\nsylissä, ja kun hän meni kotiin, hän sanoi: \"Katsohan, Punikki, jos\ntäällä olisi ollut näiden hedelmättömien soiden sijasta suuria\nhedelmällisiä peltoja, niin ei heidän olisi tarvinnut mennä.\"\n\nHäntä voi suututtaa suo, joka levittäytyi niin isona eikä tuottanut\nmitään hyötyä. Hän voi istua ja jutella, että oli suon syy, että lapset\nolivat lähteneet hänen luotaan.\n\nTänä viimeisenä iltana hän oli tutissut enemmän ja ollut heikompi kuin\nmilloinkaan ennen. Hän ei ollut jaksanut edes lypsää. Hän oli seisonut\nnojautuneena partta vasten ja jutellut, että hänen luonaan oli käynyt\nkaksi talonpoikaa pyytämässä, että hän möisi suon. He aikoivat ojittaa\nsen ja kylvää ja korjata siitä viljaa. Tämä oli saanut hänet sekä\nlevottomaksi että iloiseksi. \"Kuulehan, Punikki\", hän oli sanonut,\n\"kuuletko sinä, että ne sanoivat suon voivan kasvaa ruista? Nyt minun\npitää mennä kirjoittamaan lapsille, että niiden pitää tulla kotiin. Nyt\nniiden ei tarvitse jäädä sinne kauemmaksi aikaa, ne voivat saada\nleipänsä täältäkin.\"\n\nSitä kirjettä hän sitten oli mennyt tupaan kirjoittamaan.\n\nPoika ei enää kuullut, mitä vanha lehmä jutteli. Hän oli avannut\nnavetan oven ja mennyt pihan poikki tupaan kuolleen luo, jota hän äsken\noli niin pelännyt.\n\nAluksi hän seisoi hetken aikaa hiljaa ja katseli ympärilleen.\n\nTuvassa ei näyttänytkään niin köyhältä kuin hän oli kuvitellut. Siellä\noli paljon sellaisia kapineita, joita on niillä, joilla on sukulaisia\nAmerikassa. Eräässä nurkassa oli amerikkalainen keinutuoli,\nikkunanaluspöydällä oli korea plyysiliina, sängyn päällä kaunis peite,\nseinillä riippui koreissa, kaiverretuissa puitteissa poismatkustaneiden\nlasten ja lastenlasten valokuvia, laatikkokirstun päällä oli korkeita\nmaljakoita ja pari kynttilänjalkaa, joissa oli paksut kierretyt\nkynttilät.\n\nPoika etsi käsiinsä tulitikkulaatikon, ei sitä varten, että olisi\nnähnyt paremmin, vaan sentähden, että hän luuli tällä tavalla\nkunnioittavansa vainajaa. Sitten hän meni vainajan luo, sulki hänen\nsilmänsä, pani kädet ristiin rinnan päälle ja pyyhki hienon harmaan\ntukan silmiltä.\n\nHän ei enää muistanut ollenkaan pelätä kuollutta. Hän suri niin\nsydämestään sitä, että vainajan oli täytynyt elää vanhuutensa\nsemmoisessa tyhjyydessä ja kaipauksessa. Nyt hän aikoi valvoa tämän yön\nhänen ruumiinsa ääressä.\n\nHän etsi virsikirjan ja istuutui lukemaan ja luki siitä pari virttä\npuoliääneen. Mutta kesken lukemista hän pysähtyi, sillä hän tuli\najatelleeksi omaa isäänsä ja äitiään.\n\nAjatella, että vanhemmat voivat niin kaivata lapsiaan! Sitä hän ei\nollut koskaan tiennyt. Ajatella, että niiden elämä voi olla lopussa,\nkun lapset ovat poissa! Ajatella, jos ne siellä kotona kaipaavat häntä\nsamalla tavalla kuin tämä vanhus oli kaivannut omia lapsiaan!\n\nSe ajatus teki hänet iloiseksi, mutta hän ei uskaltanut uskoa siihen.\nEi hän ollut ollut semmoinen, että kukaan kaipaisi häntä.\n\nMutta vaikka hän ei ollutkaan semmoinen, niin voisihan hän semmoiseksi\ntulla.\n\nJoka paikassa ympärillään hän näki poismuuttaneiden valokuvia. Siinä\noli suuria, vahvoja miehiä ja totisennäköisiä naisia. Siinä oli\npitkähuntuisia morsiamia ja hienopukuisia herroja, ja siinä oli lapsia,\njoilla oli käherretty tukka ja hienot, valkoiset vaatteet. Ja hänestä\nnäytti, että ne tuijottivat kaikki sokeina, mitään näkemättömin silmin,\ntahtomattakaan nähdä.\n\n\"Voi teitä raukkoja\", sanoi poika valokuville. \"Äitinne on kuollut. Te\nette voi enää korvata sitä, että lähditte hänen luotaan. Mutta minun\näitini elää.\"\n\nTässä hän pysähtyi, nyökkäsi ja hymyili itsekseen. \"Minun äitini elää\",\nhän sanoi. \"Sekä isä että äiti elävät.\"\n\n\n\n\nXVIII\n\nTABERGILTA HUSKVARNAAN\n\n\nPerjantaina huhtikuun 15. p:nä.\n\nPoika istui ja valvoi melkein koko yön, mutta aamulla hän nukahti, ja\nsilloin hän näki unta isästä ja äidistä. Hän oli tuskin tuntea heitä.\nMolempien tukka oli harmaantunut, ja heidän kasvonsa olivat vanhat ja\nryppyiset. Hän kysyi syytä siihen, ja he vastasivat vanhentuneensa niin\npaljon sentähden, että olivat häntä ikävöineet. Hän tuli sekä\nliikuttuneeksi että ihmetteli sitä, sillä hän ei koskaan ollut luullut\nmuuta kuin että he olisivat iloinneet hänestä päästessään.\n\nKun poika heräsi, oli aamu ja ilma kaunis ja kirkas. Hän söi ensiksi\npalan leipää, jonka löysi tuvasta, antoi sitten ruokaa sekä hanhille\nettä lehmälle ja avasi navetan oven, että lehmä voisi päästä lähimpään\ntaloon. Kun lehmä tulisi yksinään kävellen, niin naapurit kyllä\nymmärtäisivät, että emännän laita oli huonosti. He rientäisivät autioon\ntaloon nähdäkseen, miten hän voi, ja sitten he löytäisivät hänen\nruumiinsa ja hautaisivat sen.\n\nTuskin poika ja hanhet olivat kohonneet ilmaan, kun he näkivät korkean\nvuoren, jonka seinät olivat melkein kohtisuorat ja huippu typistetty,\nja he ymmärsivät, että sen täytyi olla Taberg. Ja Tabergin huipulla\nseisoivat Akka ja Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi ja\nkaikki nuoret hanhet heitä odottamassa. Kun he näkivät, että hanhikukon\nja Hieno-Höyhenen oli onnistunut löytää Peukaloinen, syntyi siitä ilo\nja kaakatus ja räpyttäminen ja huutaminen, jota ei kukaan taida kertoa.\n\nKasvoi jotenkin paljon metsää Tabergin reunoilla, mutta ylin huippu oli\npaljas, ja siitä voi nähdä kauas ympärilleen kaikille tahoille. Jos\nkatseli itään, etelään tai länteen, niin ei voinut nähdä juuri mitään\nmuuta kuin karua ylänköä ja tummia kuusimetsiä, ruskeita soita,\njäätyneitä järviä ja sinertäviä vuorenselänteitä. Pojankin mielestä oli\ntotta, että se joka oli luonut tämän, ei ollut nähnyt paljon vaivaa,\nvaan veistänyt sen hät'hätää. Mutta kun katseli pohjoiseen, niin oli\nasian laita aivan toinen. Sielläpä näytti maa olevan luotu mitä\nsuurimmalla rakkaudella ja huolella. Hän näki vain pelkkiä kauniita\nvuoria, pehmeitä laaksoja ja polveilevia jokia aina suureen Vetterin\njärveen saakka, joka oli vapaa jäistä ja helottavan kirkas ja loisti\nniinkuin ei se olisi ollut täynnä vettä, vaan sinistä valoa.\n\nJuuri Vetteri aiheutti sen, että oli niin hauskaa katsella pohjoista\nkohti, sentähden että näytti siltä kuin järvestä olisi noussut sinistä\nkimmeltelyä ja sitä levinnyt myöskin maille. Lehdot ja kukkulat ja\nJönköpingin kaupungin katot ja ristit, jotka häämöttivät Vetterin\nrannalla, olivat kietoutuneet vaalean vihertävään, joka hiveli silmää.\nJos olisi taivaassa maita, niin olisivat ne kai noin sinisiä, ajatteli\npoika, ja hänestä oli kuin hän olisi saanut pienen aavistuksen siitä,\nmimmoiselta oli paratiisissa näyttänyt.\n\nKun hanhet päivemmällä jatkoivat muuttomatkaansa, he kulkivat tuota\nsinistä laaksoa pitkin. He olivat mitä parhaimmalla tuulella, huusivat\nja mekastivat, niin ettei kukaan, jolla oli korvat, voinut olla heitä\nhuomaamatta.\n\nNyt sattui olemaan ensimmäinen oikein kaunis kevätpäivä tällä\npaikkakunnalla. Aina tähän saakka oli kevät tehnyt työtään sateen ja\npahanilman merkeissä, ja kun nyt aivan yht'äkkiä oli tullut kaunis\nilma, täyttyi alhaalla maassa olevien ihmisten mieli semmoisella\nkesälämmön ja vihreiden metsien kaipauksella, että heidän oli vaikea\ntehdä töitään. Ja kun villihanhet kulkivat ohi vapaina ja iloisina\nylhäällä ilmassa, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi lakannut työstä\nja katsonut heidän jälkeensä.\n\nEnsimmäiset ihmiset, jotka näkivät villihanhet sinä päivänä, olivat\nTabergin kaivostyömiehet, jotkat parhaillaan louhivat malmia vuoren\npinnasta. Kuullessaan villihanhien äänen he lakkasivat poraamasta\nräjähdysreikiään, ja yksi heistä huusi linnuille: \"Minne menette? Minne\nmenette?\" Hanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika\nkumartui hanhen selän yli ja vastasi heidän puolestaan: \"Sinne missä ei\nole kuokkaa eikä vasaraa.\" Kun kaivostyömiehet kuulivat nuo sanat, he\nluulivat, että heidän oma ikävänsä oli saanut hanhen kaakatuksen\nkuulumaan ihmispuheelta. \"Antakaa meidän seurata mukana! Antakaa meidän\nseurata mukana!\" he huusivat. \"Ei tänä vuonna!\" huusi poika. \"Ei tänä\nvuonna!\"\n\nVillihanhet seurasivat Taberginjokea Munksjötä kohti, ja yhä he pitivät\nsamaa ilvettä. Täällä Munksjön ja Vetterin välisellä kapealla\nkannaksella oli Jönköping suurine tehdaslaitoksineen. Villihanhet\nlensivät ensiksi Munksjön suuren paperitehtaan yli. Päivällislepo oli\njuuri päättynyt, ja suuret työmieslaumat tulvivat tehtaan porttia\nkohti. Kuullessaan villihanhien äänen he pysähtyivät hetkeksi heitä\nkuuntelemaan.\n\n\"Minne menette? Minne menette?\" huusi muuan työmies. Vilhhanhet eivät\nymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika vastasi heidän puolestaan:\n\"Sinne missä ei ole koneita eikä höyrypannuja.\" Kun työmiehet kuulivat\nvastauksen, he luulivat, että heidän oma ikävänsä sai hanhien\nkaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. \"Antakaa meidän seurata mukana!\"\nhuusivat heistä monet. \"Antakaa meidän seurata mukana!\" -- \"Ei tänä\nvuonna\", vastasi poika. \"Ei tänä vuonna.\"\n\nSen jälkeen hanhet lensivät kuuluisan tulitikkutehtaan yli,\njoka Vetterin rannalla suurena kuin linnoitus kohottaa pitkiä\nsavupiippujaan korkeutta kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt\npihoilla, mutta suuressa salissa istui nuoria työläisnaisia täyttämässä\ntulitikkulaatikoita. Kauniin ilman vuoksi he olivat avanneet ikkunan,\nja siitä tunkeutui villihanhien huuto heidän korviinsa. Ikkunaa lähinnä\nistuva nojautui ulos kädessään tulitikkulaatikko ja huusi: \"Minne\nmenette? Minne menette?\" -- \"Siihen maahan missä ei tarvita kynttilöitä\neikä tulitikkuja\", sanoi poika. Tyttö luuli kyllä, että se, mitä hän\noli kuullut, oli vain hanhien kaakatusta, mutta koska hän oli ollut\nerottavinaan pari sanaa, hän huusi vastaukseksi: \"Antakaa minun tulla\nmukaan! Antakaa minun tulla mukaan!\" -- \"Ei tänä vuonna\", vastasi\npoika. \"Ei tänä vuonna!\"\n\nTehtaiden itäpuolella kohoaa Jönköping paikalla, jota kauniimmalla ei\nmikään kaupunki voi olla. Kaitaiselia Vetterillä on korkeat, jyrkät\nhiekkarannat sekä itä- että länsipuolellaan, mutta etelässä ovat\nhiekkamuurit repeytyneet ikään kuin antaakseen tilaa suurelle portille,\njonka kautta pääsee järvelle. Ja keskellä porttia oikealla ja\nvasemmalla puolella olevien vuorten välissä, takanaan Munksjö ja\nedessään Vetteri, on Jönköping.\n\nHanhet kulkivat tuon pitkän ja kapean kaupungin yli ja pitivät\nsamanlaista ilvettä kuin maaseudullakin. Mutta kaupungissa ei ollut\npitkään aikaan ketään, joka olisi heille vastannut. Eihän voinut\nodottaakaan, että kaupunkilaiset pysähtyisivät kadulle huutamaan\nvillihanhille. Mutta sitten he tulivat kulkeneeksi sen puiston yli,\njossa on Viktor Rydbergin kuvapatsas. Puisto oli autio ja tyhjä eikä\nkorkeiden puiden alla näkynyt ainoatakaan kävelijää. Mutta yht'äkkiä\nvoimakas ääni huusi villihanhille: \"Minne te menette? Minne te\nmenette?\" -- \"Siihen maahan, jossa ei ole toreja eikä katuja!\" huusi\npoika. -- \"Antakaa minun tulla mukaan!\" huusi tuo voimakas ääni. Se\nkuului niin kovalta kuin olisi tullut malmikurkusta. \"Ei tänä vuonna\",\nhuusi poika. \"Ei tänä vuonna.\"\n\nHanhet lensivät edelleen Vetterin rantaa pitkin ja hetken kuluttua he\ntulivat Sannan sairaskodin kohdalle. Sairaista olivat muutamat menneet\nparvekkeelle iloitakseen kevätilmasta, ja he kuulivat siis hanhien\nhuudon. \"Minne te menette? Minne te menette?\" kysyi yksi heistä niin\nheikoin äänin, että sitä tuskin kuuli. -- \"Siihen maahan missä ei ole\nsuruja eikä tauteja\", vastasi poika. -- \"Antakaa meidän seurata\nmukana!\" sanoivat sairaat. -- \"Ei tänä vuonna\", vastasi poika. -- \"Ei\ntänä vuonna.\"\n\nKuljettuaan vielä vähän aikaa he tulivat Huskvarnaan. Se oli laaksossa.\nVuoret kohosivat jyrkkinä ja kaunismuotoisina sen ympärillä. Joki\nsyöksyi jyrkänteitä alas pitkinä, kapeina putouksina. Suuria tehtaita\noli vuorenseinien alla, laakson pohjassa oli työmiesten asuntoja,\njoiden ympärillä oli puutarhamaita, ja keskellä laaksoa oli koulutalo.\nJuuri kun villihanhet tulivat lentäen, soi kello ja joukko lapsia\nriensi pihalle. Niitä oli niin monta, että koko piha täyttyi. \"Minne te\nmenette? Minne te menette?\" huusivat lapse kuultuaan villihanhien\näänen. -- \"Sinne missä ei ole kirjoja eikä läksyjä\", vastasi poika. --\n\"Ottakaa meidät mukaan!\" huusivat lapset. \"Ottakaa meidät mukaan!\" --\n\"Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna\", huusi poika. \"Ei tänä vuonna,\nmutta ensi vuonna.\"\n\n\n\n\nXIX\n\nSUURI LINTUJÄRVI\n\n\n\nJarro, heinäsorsa\n\n\nVetterin itärannalla on Omberg, Ombergin itäpuolella on Dagsmosse,\nDagsmossen itäpuolella on Tookernin järvi. Tookernin ympärillä leviää\nsuuri, lakea Itä-Göötanmaan tasanko.\n\nTookern on jokseenkin iso järvi, ja ennen aikaan se on tainnut olla\nvielä isompi. Mutta sitten ihmisiä harmitti, että se peitti niin suuren\nosan hedelmällistä tasankoa, ja he koettivat laskea siitä veden\npäästäkseen kylvämään ja niittämään järven pohjalle. He eivät\nkumminkaan kyenneet kuivaamaan koko järveä, kuten kai oli ollut\ntarkoitus, vaan se anastaa vieläkin suuren maa-alan. Mutta laskemisen\njälkeen järvi tuli niin matalaksi, että se ei missään paikassa ole\nmetriä syvempi. Rannat ovat käyneet lietteisiksi ja liejuisiksi, ja\nylt'yleensä kohoaa pieniä mutasaaria vedenpinnan ylle.\n\nNyt on olemassa eräs, jonka mielestä on hauskaa seisoa jalat vedessä,\nkunhan vain saa pitää ruumiin ja pään ilmassa, ja se on kaisla. Se ei\nvoi löytää parempaa kasvupaikkaa kuin Tookernin matalat rannat ja\npienten mutasaarien ympärykset. Se viihtyy niin hyvin, että se kasvaa\nmiestä korkeammaksi ja niin tiheäksi, että on melkein mahdotonta\ntyöntää venhettä sen läpi. Se muodostaa leveän, vihreän aitauksen koko\njärven ympärille, niin että siihen pääsee vain muutamista paikoista,\njoista ihmiset ovat nyhtäneet pois kaislat.\n\nMutta jos kaislikko onkin ihmisille tyly, antaa se sensijaan suojaa\nmonelle muulle. Kaislikon sisässä on monenlaisia pieniä lammikoita ja\nkanavia, joissa on vihreää, seisovaa vettä, missä veden vesa ja\nmeriheinä versovat ja hyttystoukkia ja kalanpoikia syntyy ja kasvaa\näärettömiä määriä. Ja näiden pienten lammikkojen ja kanavien rannoilla\non paljon hyviä piilopaikkoja, jonne vesilinnut munivat ja joissa ne\nelättävät ja kasvattavat poikasiaan vihollisten tai ruokahuolien\nhäiritsemättä.\n\nSiellä Tookernin kaislikossa asuukin suunnaton määrä lintuja; ja yhä\nuseampia sinne kertyy vuosi vuodelta, sitä mukaa kuin tulee tunnetuksi,\nkuinka mainio olinpaikka se on. Ensimmäiset, jotka sinne asettuivat,\nolivat heinäsorsat, ja niitä asuu siellä nyt tuhansittain. Mutta niillä\nei enää ole koko järvi hallussaan, vaan niiden on täytynyt luovuttaa\nosia joutsenille, uikuille, nokikanoille, kuikille, lapasorsille ja\nmonille muille.\n\nTookern on varmaan koko maan suurin ja paras lintujärvi, ja linnut\nsaavat kiittää onneaan niin kauan kuin heillä on semmoinen piilopaikka.\nMutta epätietoista on, miten kauan he saavat olla kaislikkojen ja\nliejurantojen isäntinä, sillä ihmiset eivät saa pois mielestään, että\njärvi peittää suuret alat hyvää ja hedelmällistä maata, ja kerta\ntoisensa jälkeen he tekevät ehdotuksia sen kuivaamiseksi. Jos nämä\nsuunnitelmat toteutuisivat, olisi tuhansien vesilintujen pakko muuttaa\npois paikkakunnalta.\n\nSiihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien\nseurassa, oli Tookernissa heinäsorsa, jonka nimi oli Jarro. Hän oli\nnuori lintu ja oli elänyt vasta kesän, syksyn ja talven. Nyt oli hänen\nensimmäinen keväänsä. Hän oli juuri tullut kotiin Pohjois-Afrikasta ja\njoutunut Tookernille niin aikaisin, että järvi oli vielä jäässä.\n\nEräänä iltana hänen ja muiden nuorten sorsain huviksensa liidellessä\nedestakaisin järven yllä ampui metsästäjä heihin pari laukausta, ja\nJarroa sattui rintaan. Hän luuli kuolevansa, mutta ettei se, joka oli\nhäntä ampunut, saisi häntä syödäkseen, hän lensi niin kauas kuin vain\nsuinkin voi. Hän ei ajatellut minne joutui, hän koetti vain päästä\nhyvin kauas. Kun voimat pettivät, niin ettei hän enää jaksanut lentää\nedemmäksi, ei hän ollut enää järven kohdalla, vaan vaipui suuren järven\nrannalla olevan talonpoikaistalon portaiden eteen.\n\nKohta sen jälkeen nuori renki kulki pihan poikki. Hän huomasi Jarron ja\nnosti sen ylös. Mutta Jarro, joka ei toivonut muuta kuin kuolemaa,\nkokosi viimeiset voimansa ja nipisti lujasti renkiä sormeen, jotta tämä\npäästäisi hänet.\n\nEihän Jarro kyennyt irroittautumaan, mutta siitä yrityksestä oli\nkuitenkin se hyvä seuraus, että renki huomasi hänen olevan hengissä.\nHän kantoi Jarron hyvin varovasti tupaan ja näytti emännälle, joka oli\nlempeäkasvoinen nuori nainen. Emäntä otti Jarron heti rengiltä, silitti\nsen selkää ja pyyhki veren, jota tippui kaulauntuvien välistä. Hän\nkatseli sitä hyvin tarkkaan ja nähdessään, kuinka kaunis se oli\ntummanvihreine, välkkyvine päineen, valkoisine kaulanauhoineen,\npunaisenruskeine selkineen ja sinisine siipipeileineen, kävi hänen\nvarmaan sääliksi, että sen piti kuolla. Hän pani nopeasti kuntoon vasun\nja asetti Jarron siihen lepäämään.\n\nJarro oli koko ajan räpisköinyt ja temponut päästäkseen irti, mutta kun\nhän nyt huomasi, että ihmiset eivät aikoneetkaan tappaa häntä, hän\nasettui mielihyvin vasuun. Nyt vasta huomattiin, kuinka uupunut hän oli\ntuskista ja verenvuodosta. Emäntä kuljetti vasun lattian poikki\nasettaakseen sen uunin nurkkaan, mutta jo ennen kuin hän laski sen\nmaahan, painuivat Jarron silmät kiinni ja hän vaipui uneen.\n\nHetken kuluttua Jarro heräsi siihen, että joku kosketti häntä hiljaa.\nKun hän aukaisi silmänsä, hän säikähti niin kauheasti, että oli mennä\ntainnoksiin. Nyt hän varmaan oli hukassa, sillä siinä seisoi sellainen,\njoka oli vaarallisempi kuin sekä ihmiset että petolinnut. Se ei ollut\nkukaan muu kuin itse Cesar, pitkäkarvainen lintukoira, joka uteliaasti\nnuuski häntä.\n\nKuinka surkeasti häntä viime kesänä, kun hän vielä oli pieni keltainen\npoikanen, oli pelottanut joka kerta kun kaislikkojen yli kajahti huuto:\n\"Cesar tulee! Cesar tulee!\" Nähdessään silloin ruskea- ja\nvalkopilkkuisen koiran tulevan kita avoinna kaislikon halki hän oli\nluullut näkevänsä itse kuoleman. Hän oli aina toivonut, ettei hänen\ntarvitsisi nähdä Cesaria silmästä silmään.\n\nJa nyt lienee hän onnettomuudekseen pudonnut juuri siihen taloon, josta\nCesar oli kotoisin, sillä tuossa se nyt seisoi hänen päänsä kohdalla.\n\n\"Mikäs otus sinä olet?\" murisi hän. \"Miten sinä olet tupaan tullut?\nEtkö sinä kuulu niihin kaislikkolaisiin?\"\n\nJarro voi tuskin vastata peloltaan.\n\n\"Älä ole vihainen minulle, Cesar, että olen tullut tupaan!\" hän sanoi.\n\"Ei se ole minun syyni. Minua on ammuttu. Ihmiset itse ovat panneet\nminut tähän vasuun.\"\n\n\"Vai niin, vai ovat ihmiset itse panneet sinut siihen\", sanoi Cesar.\n\"Silloin ne kaiketi aikovat parantaa sinut, vaikka minusta ne tekisivät\nviisaimmin, jos söisivät sinut suuhunsa, kun kerran olet heidän\nvallassaan. Mutta joka tapauksessa sinä olet tuvassa rauhoitettu. Ei\nsinun tarvitse olla noin pelästyneen näköinen. Nyt ei olla\nTookernilla.\"\n\nSen sanottuaan Cesar meni makaamaan leimuavan takkavalkean ääreen. Niin\npian kuin Jarro ymmärsi, että tuo hirmuinen vaara oli ohitse, valtasi\nhänet suuri voimattomuus ja hän vaipui uudelleen uneen.\n\nKun Jarro seuraavan kerran heräsi, huomasi hän vadillisen ryynejä ja\nvettä edessään. Hän oli vielä hyvin sairas, mutta hänen oli nälkä ja\nhän rupesi syömään. Kun emäntä näki hänen syövän, tuli hän luo ja\nsilitteli häntä ja näytti iloiselta. Sitten Jarro taas nukahti. Moneen\npäivään hän ei tehnyt muuta kuin söi ja nukkui.\n\nEräänä aamuna Jarro tunsi itsensä niin terveeksi, että nousi vasusta ja\nkäveli lattialla. Mutta hän ei päässyt pitkälle ennen kuin jo kaatui ja\njäi siihen. Silloin tuli Cesar, aukaisi ison kitansa ja tarttui häneen.\nJarro luuli tietysti, että koira aikoi purra hänet kuoliaaksi, mutta\nCesar kantoi hänet vasuun vahingoittamatta häntä. Tästä Jarro rupesi\nluottamaan Cesariin niin, että hän seuraavalla kävelyretkellään meni\nkoiran luo ja rupesi maata hänen viereensä. Tämän jälkeen Cesarista ja\nhänestä tuli hyvät ystävät, ja Jarro makasi joka päivä monet tunnit\nCesarin käpälien välissä.\n\nVielä suurempaa luottamusta kuin Cesariin tunsi Jarro emäntäänsä. Hän\nei enää ollenkaan pelännyt, vaan hieroi päätään hänen käteensä, kun\ntämä tuli hänelle antamaan ruokaa. Emännän mennessä pois tuvasta Jarro\nhuokasi surusta, ja hänen tultuaan takaisin lintu huusi omalla\nkielellään hänet tervetulleeksi.\n\nJarro unohti aivan, kuinka hän ennen maailmassa oli pelännyt koiria ja\nihmisiä. Nyt ne hänestä olivat lempeitä ja hyviä, ja hän rakasti niitä.\nHän toivoi olevansa terve voidakseen lentää Tookernille kertomaan\ntoisille heinäsorsille, että heidän entiset vihollisensa eivät olleet\nvaarallisia ja ettei heidän ensinkään tarvinnut niitä pelätä.\n\nHän oli huomannut, että sekä ihmisillä että Cesarilla oli rauhalliset\nsilmät, joihin oli mieluista katsella. Ainoa tuvassa olija, jonka\nsilmiin hän ei kernaasti katsonut, oli Klorina, tupakissa. Eihän sekään\ntehnyt hänelle mitään pahaa, mutta ei hän voinut luottaa siihen. Ja\nsitä paitsi se aina härnäsi häntä siksi että hän rakasti ihmisiä.\n\n\"Sinä luulet niiden vaalivan sinua siksi, että ne pitävät sinusta\",\nsanoi Klorina. \"Odotahan, kunnes lihot tarpeeksi! Silloin ne vääntävät\nsinulta niskat nurin. Minä kyllä tunnen ne.\"\n\nJarrolla oli hellä ja rakastavainen sydän kuten kaikilla linnuilla, ja\nhän tuli äärettömän pahoilleen tämän kuultuaan. Hän ei voinut uskoa,\nettä emäntä tahtoisi vääntää nurin hänen niskansa, eikä hän voinut\nuskoa sitä hänen pojastaankaan, pienokaisesta, jonka oli tapana istua\nja rupatella tuntikausia hänen vasunsa ääressä. Hänestä tuntui siltä\nkuin he molemmat rakastaisivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.\n\nEräänä päivänä, kun Jarro ja Cesar loikoivat tavallisella paikallaan\nuunin edessä, istui Klorina uunin pankolla ja alkoi kiusata\nheinäsorsaa.\n\n\"Mihinkähän te heinäsorsat joudutte ensi vuonna, kun Tookern\ntyhjennetään ja tehdään pelloksi?\" sanoi Klorina. \"Mitä sinä sanot,\nKlorina?\" huudahti Jarro ja hypähti kauhistuneena seisoalleen. -- \"Minä\naina unohdan, ettet sinä, Jarro, ymmärrä ihmisten puhetta niinkuin\nCesar ja minä\", vastasi kissa. \"Muutenhan sinä olisit kuullut, että ne\nmiehet, jotka eilen olivat tuvassa, juttelivat siitä, että kaikki vesi\nlaskettaisiin pois Tookernista ja että järven pohja ensi vuonna olisi\nkuiva kuin tuvan lattia. Minnehän te heinäsorsat silloin joudutte?\"\n\nKuultuaan tämän Jarro suuttui niin, että sähisi kuin kyykäärme. \"Sinä\nolet yhtä ilkeä kuin nokikana\", hän huusi Klorinalle. \"Sinä vain koetat\närsyttää minua ihmisiä vastaan. Minä en usko, että ne tahtovat tehdä\nsellaista. Tietäneväthän ne, että Tookern on heinäsorsien oma. Mitä\nvarten ne tekisivät niin monet linnut kodittomiksi? Sinä olet varmaan\nkeksinyt tämän kaiken pelottaaksesi minua. Minä toivon, että Gorgo\nkotka repii sinut palasiksi. Minä toivon, että emäntä leikkaa\nkuonokarvasi.\"\n\nMutta Jarro ei saanut Klorinaa vaikenemaan tällä hyökkäyksellään. \"Vai\nniin, vai luulet sinä minun valehtelevan\", hän sanoi. \"Kysy sitten\nCesarilta! Hänkin oli tuvassa eilen illalla. Cesar ei valehtele\nkoskaan.\"\n\n\"Cesar\", sanoi Jarro, \"sinä ymmärrät ihmisten puhetta paljon paremmin\nkuin Klorina. Sano, että hän on kuullut väärin! Ajattelepas, miten\nsilloin kävisi, jos ihmiset kuivaisivat Tookernin ja muuttaisivat\njärvenpohjan pelloksi! Silloin ei siellä olisi meriheinää isoille\nsorsille eikä kalanpoikia eikä sammakonpoikia eikä hyttysen toukkia\nsorsanpoikasille. Silloin häviäisivät kaislapensaikotkin, joissa\nsorsanpoikaset nyt voivat piileksiä, kunnes kykenevät lentämään.\nKaikkien sorsien olisi pakko muuttaa täältä pois ja etsiä itselleen\ntoinen olinpaikka. Mutta mistä ne löytävät semmoisen olinpaikan kuin\nTookern? Cesar, sano, että Klorina on kuullut väärin!\"\n\nOli merkillistä seurata Cesarin käytöstä tämän keskustelun aikana. Hän\noli ollut aivan hereillä koko ajan, mutta nyt, kun Jarro kääntyi hänen\npuoleensa, haukotteli hän, pani pitkän kuononsa etukäpäliensä päälle ja\nnukkui heti sikeään uneen.\n\nKissa katseli Cesaria ivallisesti hymyillen. \"Minä luulen, ettei Cesar\nviitsi vastata sinulle\", hän sanoi Jarrolle. \"Hän on niinkuin kaikki\nmuutkin koirat: ne eivät koskaan tahdo tunnustaa, että ihmiset voivat\ntehdä vääryyttäkin. Mutta sinä saat uskoa sittenkin minun sanoihini.\nMinä sanon sinulle, miksi ihmiset tahtovat kuivata Tookernin juuri nyt.\nNiin kauan kuin te heinäsorsat olitte valtiaina Tookernilla, eivät ne\ntahtoneet sitä kuivata, sillä teistä niillä oli sentään jotakin hyötyä.\nMutta nyt ovat uikut ja nokikanat ja muut ruoaksi kelpaamattomat linnut\nanastaneet melkein kaikki kaislikot, ja ihmiset ajattelevat, ettei\nheidän tarvitse ylläpitää järveä niiden tähden.\"\n\nJarro ei viitsinyt vastata Klorinalle; hän kurkotti kaulaansa ja huusi\nCesarin korvaan: \"Cesar! Sinä tiedät, että Tookernissa on vielä niin\npaljon sorsia, että ne täyttävät ilman kuin pilvi. Sano, ettei ole\ntotta, että ihmiset aikovat tehdä heidät kaikki kodittomiksi!\"\n\nSilloin Cesar hyppäsi pystyyn ja hyökkäsi Klorinaa kohti, niin että\ntämän täytyi pelastautua hyllylle. \"Kyllä minä opetan sinut olemaan\nhiljaa, kun minä tahdon nukkua\", karjui Cesar. \"Kyllä minä tiedän, että\non ollut puhetta järven kuivaamisesta tänä vuonna. Mutta siitä on\npuhuttu monta kertaa ennenkin, eikä siitä milloinkaan ole tullut\nmitään. Ja tuo kuivattaminen on asia, jota minä en hyväksy. Sillä\nmitenkä sitten kävisi linnustuksen, jos Tookern kuivattaisiin? Sinä\nolet pöllö, kun semmoisesta iloitset. Millä sinä ja minä sitten\nhuvittelemme, jos ei Tookernissa enää ole lintuja?\"\n\n\n\nHoukutuslintu\n\n\nSunnuntaina huhtikuun 17. p:nä.\n\nParin päivän kuluttua Jarro oli niin terve, että hän voi lentää koko\ntuvan läpi. Silloin emäntä hyväili häntä ja pieni poika juoksi ja haki\nhänelle ensimmäiset ruohonalut, joita oli noussut maasta. Kun emäntä\nhyväili häntä, ajatteli Jarro, että vaikka hän onkin nyt niin vahva,\nettä voisi lentää Tookernille milloin tahansa, ei hän erkanisi\nihmisistä. Hän halusi jäädä heidän luokseen koko eliniäkseen.\n\nMutta varhain eräänä aamuna emäntä pani Jarron ympärille päitset, jotka\nestivät häntä käyttämästä siipiä, ja antoi hänet sitten sille rengille,\njoka oli löytänyt hänet pihalta. Renki pisti hänet kainaloonsa ja lähti\nhänen kanssaan Tookernille.\n\nJäät olivat sulaneet sillä aikaa kun Jarro oli sairastanut. Vanha\nkuivunut, viimevuotinen kaislikko huojui vielä rannoilla, mutta kaikki\nvesikasvit olivat syvyydessä alkaneet työntää vesoja ja niiden vihreät\nlatvat olivat ennättäneet veden pintaan. Ja nyt olivat melkein kaikki\nvesilinnut tulleet kotiin. Viklojen käyrät nokat pistivät esiin\nkaislikosta. Uikkuja uiskenteli kaulassaan suuri höyhenkaulus, ja\nsuokurpat olivat kokoamassa korsia pesikseen.\n\nRenki astui ruuheen, pani Jarron sen pohjalle ja alkoi hiljalleen\nsoutaa järvelle päin. Jarro, joka oli tottunut saamaan ihmisiltä\nosakseen vain hyvää, sanoi Cesarille, joka myöskin oli mukana, että hän\noli hyvin kiitollinen rengille, kun se vei häntä järvelle. Mutta ei sen\ntarvitsisi pitää häntä niin lujissa siteissä, sillä ei hän aikonut\nlentää ihmisten luota. Siihen ei Cesar vastannut mitään. Hän oli tänä\npäivänä hyvin harvapuheinen.\n\nAinoa, mikä tuntui Jarrosta vähän kummalliselta, oli se, että renki oli\nottanut haulikon mukaansa. Hän ei voinut uskoa, että kukaan talon\nhyvistä ihmisistä tahtoisi ampua lintuja. Cesar oli sitä paitsi sanonut\nhänelle, että ihmiset eivät metsästä tähän aikaan vuodesta. \"Nyt on\nrauhoitusaika\", oli hän sanonut, \"vaikka se tietysti ei koske minua.\"\n\nSillä välin renki nousi pienelle, kaislarantaiselle liejusaarelle.\nSiellä hän nousi ruuhesta, kokosi vanhoja kaisloja isoksi röykkiöksi ja\nrupesi sen taakse kyykylleen. Jarro sai, hihna siipien yli pantuna ja\nnuoralla veneeseen kiinnitettynä, tepastella ympäri saarta.\n\nYht'äkkiä Jarro huomasi parven nuoria sorsia, joiden kanssa hän ennen\nmaailmassa oli lennellyt edestakaisin järvellä. Ne olivat kaukana,\nmutta Jarro kutsui niitä luokseen pari kertaa äänekkäästi huutaen. Ne\nvastasivat, ja suuri kaunis parvi lähestyi heitä. Jo ennen kuin ne\npääsivät luo, Jarro alkoi kertoa niille ihmeellisestä pelastuksestaan\nja ihmisten hyvyydestä. Samassa paukahti hänen takanaan kaksi\nlaukausta. Kolme sorsaa putosi kuolleena kaislikkoon ja Cesar\nheittäytyi veteen ja nouti ne maalle.\n\nSilloin Jarro ymmärsi. Ihmiset olivat pelastaneet hänet saadakseen\nkäyttää häntä houkutuslintunaan. Ja se oli onnistunutkin. Kolme sorsaa\noli kuollut hänen tähtensä. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi\nkuoltava häpeästä. Hänen hyvä ystävänsä Cesarkin näytti katselevan\nhäntä ylenkatseellisesti, ja kun he tulivat kotiin ei hän uskaltanut\nruveta koiran viereen nukkumaan.\n\nSeuraavana aamuna Jarro vietiin uudestaan matalikolle. Tälläkin kertaa\nhän huomasi heti muutamia sorsia. Mutta kun hän näki, että ne lensivät\nhäntä kohti, huusi hän niille: \"Pois, pois! Olkaa varuillanne! Menkää\ntoisaanne! Kaislaröykkiön takana on metsästäjä piilossa! Minä olen vain\nhoukutuslintu!\" Ja hänen onnistui tosiaan estää niitä tulemasta\nampumamatkan päähän.\n\nJarro ennätti tuskin syödä yhtä ainoata ruohonkortta; hänen aikansa\nmeni kokonaan vartioimiseen. Hän huusi varoitushuutonsa niin pian kuin\nvain joku lintu lähestyi. Hän varoitti uikkuja ja nokikanojakin, vaikka\nhän inhosi niitä siksi, että ne häätävät sorsat pois parhaista\npiilopaikoista. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan lintu joutuisi\nonnettomuuteen hänen tähtensä. Ja Jarron valppauden syyksi on luettava,\nettä rengin täytyi mennä kotiin saamatta kertaakaan laukaista\nhaulikkoaan.\n\nSiitä huolimatta Cesar ei tänään ollut niin tyytymättömän näköinen kuin\nedellisenä päivänä, ja kun ilta tuli, otti hän Jarron hampaisiinsa,\nkantoi hänet takan luo ja antoi hänen nukkua etukäpäliensä välissä.\n\nMutta Jarro ei viihtynyt enää tuvassa, vaan hän oli hyvin onneton.\nHänen sydämensä kärsi siitä ajatuksesta, että ihmiset eivät olleet\nkoskaan häntä rakastaneet. Kun emäntä ja pikku poika tulivat häntä\nhyväilemään, hän pisti nokkansa siiven alle ja oli nukkuvinaan.\n\nUseita päiviä Jarro oli saanut toimittaa ikävää varottajan virkaa, ja\nhänet tunnettiin jo koko Tookernilla. Silloin tapahtui eräänä aamuna,\nkun hän tavallisuuden mukaan oli huutamassa: \"Varokaa, linnut! Älkää\n£ulko minua lähelle! Minä olen vain houkutuslintu!\" -- että uikun pesä\ntuli uiden sitä matalikkoa kohti, johon hänet oli sidottu. Siinä ei\nollut mitään erittäin merkillistä. Se oli viimevuotinen pesä, ja koska\nuikkujen pesät on rakennettu niin, että ne voivat kulkea veden pinnalla\nveneitten lailla, niin ne usein joutuvat vesiajolle. Mutta Jarro jäi\nkuitenkin seisomaan ja katsomaan pesää, sillä se tuli niin kohti\nsaarta, että näytti siltä kuin joku olisi ohjannut sen kulkua veden\npinnalla.\n\nKun pesä tuli lähemmäksi, näki Jarro, että pieni ihminen, pienin mitä\nhän milloinkaan oli nähnyt, istui perässä ja souti sitä eteenpäin\nkahdella tikulla. Ja pieni ihminen huusi hänelle: \"Mene niin lähelle\nvettä kuin voit, Jarro, ja ole valmiina lentämään! Sinut pelastetaan\nkohta.\"\n\nMuutaman hetken kuluttua uikun pesä oli rannassa, mutta pieni soutumies\nei noussut siitä pois, vaan istui hiljaa kyyristyneenä oksien ja\nkorsien väliin. Jarrokin pysyi liikkumattomana. Hän oli aivan\nhuumautunut siitä ajatuksesta, että kohta pääsisi vapauteen ja pois\nonnettomuudesta.\n\nSitten tapahtui, että parvi villihanhia tuli lentäen. Jarro heräsi\nsilloin tajuihinsa ja varoitti muita äänekkäästi huutaen, mutta siitä\nhuolimatta ne lentelivät useita kertoja edestakaisin matalikon yllä. He\npysyttäytyivät ampumamatkan yläpuolella, mutta renki viehättyi\nkuitenkin laukaisemaan pari laukausta niitä kohti.\n\nLaukaukset olivat tuskin pamahtaneet, kun pieni miekkonen juoksi\nmaalle, vetäisi pienen veitsen tupesta ja parilla reippaalla\nleikkauksella katkaisi Jarron hihnan. \"Lennä nyt tiehesi, Jarro, ennen\nkuin mies ennättää ladata uudelleen!\" huusi hän ja juoksi itse uikun\npesään ja työnsi sen irti rannasta.\n\nMetsästäjä oli katsellut hanhia eikä huomannut, että Jarro oli päässyt\nirti, mutta Cesar oli seurannut tapahtumia paremmin, ja juuri kun Jarro\nlevitti siipensä, syöksähti hän Jarron luo ja tarttui sitä niskaan.\n\nJarro parahti surkeasti, mutta pikku mies, joka oli hänet vapauttanut,\nsanoi hyvin levollisesti Cesarille: \"Jos sinun luonteesi on yhtä jalo\nkuin ulkomuotosi, niin et suinkaan tahtone pitää ketään niin\nhäpeällisessä toimessa kuin houkutuslintuna.\"\n\nKun Cesar kuuli nämä sanat, hän irvisti pahasti ylähuultaan, mutta\npäästi hetken kuluttua Jarron. \"Lennä, Jarro!\" sanoi hän. \"Sinä olet\ntosiaankin liian hyvä houkutuslinnuksi. En aikonut estää sinua\nmenemästä sen tähden, vaan siksi, että minun tulee ikävä tuvassa sinun\nmentyäsi.\"\n\n\n\nJärven laskeminen\n\n\nKeskiviikkona huhtikuun 20. p:nä.\n\nTuvassa oli tosiaankin hyvin tyhjää Jarron mentyä. Kissasta ja koirasta\nkävi aika pitkäksi, kun ei heillä ollut ketään, josta saivat riidellä,\nja emäntä kaipasi iloista narskutusta, jonka sorsa aina päästi hänen\ntullessaan tupaan. Mutta se, jolla oli kaikista ikävin Jarroa, oli\npikku poika, Pekka. Pekka oli vasta kolmivuotias ja ainoa lapsi, eikä\nhänellä ollut koko elämässään ollut sellaista leikkitoveria kuin Jarro.\nKun Pekka kuuli, että Jarro oli palannut takaisin Tookernille sorsien\nluo, hän ei tyytynyt, vaan mietti alinomaa, miten saisi sen sieltä\ntakaisin.\n\nPekka oli haastellut paljon Jarron kanssa tämän maatessa vasussa, ja\nhän oli varma siitä, että sorsa ymmärsi hänen puheensa. Hän pyysi\näitiä, että äiti veisi hänet järvelle, jotta hän saisi tavata Jarroa ja\nhoukutella hänet palaamaan takaisin. Äiti ei ollut kuulevinaankaan,\nmutta Pekka ei silti hylännyt aiettaan.\n\nSeuraavana päivänä Jarron katoamisen jälkeen Pekka leikki pihalla. Hän\nleikki yksin, kuten tavallisesti, mutta Cesar lojui portailla, ja kun\näiti laski Pekan ulos, sanoi hän: \"Pidä nyt silmällä Pekkaa, Cesar!\"\n\nJos nyt kaikki olisi ollut kuten tavallisesti, olisi Cesar totellut\nkäskyä, ja Pekkaa olisi vartioitu niin hyvin, ettei hänellä olisi ollut\nvähintäkään vaaraa. Mutta Cesar ei ollut entisensä kaltainen näinä\npäivinä. Hän tiesi, että ne talonpojat, jotka asuvat Tookernin\nympärillä, olivat tuhkatiheään neuvotelleet järven laskemisesta ja että\nne nyt olivat melkein päättäneet sen. Sorsat lähtisivät pois, eikä\nCesar saisi enää koskaan linnustaa. Hän mietti tätä onnettomuutta niin,\nettei muistanutkaan vartioida Pekkaa.\n\nJa tuskin Pekka oli yksin kartanolla, kun hän ymmärsi, että nyt oli\ntullut otollinen hetki mennä Tookernille puhumaan Jarron kanssa. Hän\naukaisi portin ja kulki rantaan kapeata polkua myöten, joka vei\nniittyjen halki. Niin kauan kuin hänet voitiin nähdä kotoa, hän kulki\nhitaasti, mutta sitten hän lisäsi vauhtia. Häntä pelotti kuvin, että\näiti tai joku muu voisi huutaa hänelle, ettei hän saa mennä. Hän ei\ntahtonut tehdä mitään pahaa, ei muuta kuin houkutella vain Jarroa\ntulemaan takaisin, mutta hän tunsi, etteivät toiset hyväksyisi hänen\nyritystään.\n\nKun Pekka tuli järven rannalle, huusi hän useita kertoja Jarroa. Sitten\nhän seisoi kauan aikaa ja odotti, mutta Jarroa ei näkynyt. Pekka näki\nmonta lintua, jotka olivat heinäsorsan näköisiä, mutta ne lensivät ohi\nvälittämättä hänestä, ja siitä hän arvasi, ettei kukaan niistä ollut\nJarro.\n\nKun Jarro ei näyttäytynyt, ajatteli pikku poika, että hän varmaankin\nlöytäisi Jarron paremmin, jos menisi järvelle. Rannassa oli useita\nhyviä veneitä, mutta ne olivat kaikki lukossa. Ainoa, joka oli\nirrallaan, oli vanha ja ravistunut ruuhi, joka oli niin huono, ettei\nkukaan sitä käyttänyt. Mutta Pekka kömpi siihen huolimatta siitä, että\npohja oli veden vallassa. Hän ei osannut käyttää airoja, mutta sen\nsijaan hän rupesi kiikkumaan ja heilumaan ruuhessa. Varmaankaan ei\nkukaan aikaihminen olisi saanut ruuhta sillä tavalla Tookernille, mutta\nkun vesi on korkealla ja paha onni vaanii, on pikkulapsilla\neriskummallinen taito päästä vesille. Pekka oli pian Tookernilla ja\nhuuteli Jarroa.\n\nKun vanha ruuhi sillä tavalla liikkui järvellä, aukenivat sen raot yhä\nenemmän ja vettä ihan tulvasi sisään. Pekka ei välittänyt siitä\nvähääkään. Hän istui pienellä kokkatuhdolla, huusi jokaiselle linnulle,\njonka näki, ja ihmetteli, ettei Jarro näyttäytynyt.\n\nMutta viimein Jarro tosiaankin näki Pekan. Hän kuuli pojan huutelevan\nhäntä samalla nimellä, joka hänellä oli ollut ihmisten luona ollessaan,\nja hän ymmärsi, että poika oli lähtenyt Tookernille häntä etsimään.\nJarro tuli sanomattoman iloiseksi siitä, että sentään yksi ihminen\nrakasti häntä. Hän ampaisi Pekan luo kuin nuoli, istuutui hänen\nviereensä ja antoi hänen hyväillä itseään. Molemmat olivat hyvin\nonnellisia tavatessaan toisensa.\n\nMutta yht'äkkiä Jarro huomasi, miten ruuhen laita oli. Se oli\npuolillaan vettä ja uppoamaisillaan. Jarro koetti selittää Pekalle,\nettä koska tämä ei osannut lentää eikä uida, oli hänen koetettava\npäästä maihin, mutta Pekka ei ymmärtänyt häntä. Silloin ei Jarro\nviivytellyt silmänräpäystäkään, vaan riensi hankkimaan apua.\n\nHetken kuluttua Jarro tuli takaisin ja toi selässään pienen miehen,\njoka oli paljoa pienempi kuin Pekka.\n\nEllei tämä olisi osannut sekä puhua että liikkua, olisi Pekka luullut\nhäntä nukeksi. Ja pikku mies komensi Pekan heti ottamaan pitkän kapean\nseipään, joka oli ruuhen pohjalla, ja koettamaan sen avulla sauvoa\nruuhi jollekin kaislikkosaarelle. Pekka totteli häntä, ja hän ja pikku\nmies kuljettivat yhdessä tuumin ruuhta eteenpäin. Parin vetäisyn\nperästä he pääsivät pienen kaislojen ympäröimän saaren luo, ja siinä\nkoetti Pekka nousta maihin. Ja samassa hetkessä kun Pekka astui\njalkansa maalle, täyttyi ruuhi ja vajosi pohjaan.\n\nKun Pekka näki sen, oli hän varma siitä, että isä ja äiti suuttuisivat\nhäneen kovin. Hän olisi ruvennut itkemään, ellei hän heti olisi saanut\nmuuta ajattelemista. Tuli nimittäin parvi suuria harmaita lintuja, ja\nne laskeutuivat saarelle, ja pikku mies vei hänet heidän luokseen ja\nkertoi hänelle, mitkä heidän nimensä olivat ja mitä he sanoivat. Ja se\noli niin hauskaa, että Pekka unohti kaiken muun.\n\nJarro, heinäsorsa, lensi heti taloon kertomaan Cesarille, missä Pekka\noli. Cesar seurasi häntä järvelle ja meni yksin uiden ja kahlaten\nliejusaarelle, jossa Pekka istui kuivista kaisloista tehdyllä vuoteella\nvillihanhien ja heinäsorsien keskellä ja nauroi ääneen ilosta.\n\nCesar viipyi kauan aikaa saarella, eikä ainoastaan Pekan tähden. Tämä\noli ensi kerta koko hänen elämässään, kun hän oli joutunut rauhallisiin\ntekemisiin Tookernin lintujen kanssa, ja hän ihmetteli heidän\nviisauttaan. Ne kysyivät häneltä, oliko totta, mitä Jarro heinäsorsa\noli kertonut, että Tookern aiottiin kuivat^. \"Se ei ole vielä\npäätetty\", sanoi Cesar. \"Mutta huomenna rantojen omistajat kokoontuvat\npäättämään asiasta. Minä pelkään, että tuumasta tällä kertaa tulee\ntosi. Käy sääliksi teitä, mutta ei se ole hauskaa minustakaan. Minä\nmenetän parhaan metsästysalueen, mitä millään koiralla on koskaan\nollut.\"\n\nLinnut tulivat äärettömän pahoilleen kuullessaan Cesarin vahvistavan\nJarron väitteet. Viesti vietiin kaislikosta kaislikkoon ympäri koko\njärven, ja kaikkialta kuului valitusääniä. Uljaat joutsenet valittivat\nyhtä paljon kuin pienet kaislakertut, ja sorsat ja nokikanat, jotka\ntavallisesti inhoavat toisiaan, olivat yksimielisiä siitä, että tämä\noli kauhea onnettomuus.\n\nKun Cesar vihdoin nousi lähteäkseen takaisin kotiinsa, sanoi vanha\nAkka, johtajahanhi, hänelle: \"Sama se minusta, sillä olen ohilentävä\nmuuttolintu, mutta jos sinä tahdot pitää linnut Tookernissa, niin ei\nsinun pitäisi vielä antaa vanhempien tietää, missä lapsi on.\"\n\nCesar jäi seisomaan ja tuijottamaan villihanhea. \"Sinä olet merkillinen\nvanha hanhi\", hän sanoi. -- \"Olenhan minä kokenut minkä mitäkin\neläissäni\", sanoi Akka, \"ja minä tiedän, että meidän luontomme pehmiää,\nkun menetämme lapsemme.\" -- \"Minä seuraan neuvoasi\", sanoi Cesar,\n\"mutta teidän on vastattava siitä, ettei Pekalle tapahdu mitään\nvahinkoa.\"\n\nSillä välin talossa oli huomattu, että Pekka oli poissa, ja häntä\nalettiin etsiä. Talonväki etsi ulkohuoneet, katsoi kaivosta ja tutki\nkellarin. Sitten se meni teille ja kujille, juoksi naapuritaloon\ntiedustamaan, oliko hän joutunut sinne, ja etsi häntä Tookernin\nrannalta. Mutta vaikka kuinka etsittiin ei löydetty.\n\nCesar, koira, ymmärsi hyvin, että isäntäväki etsi Pekkaa, mutta hän ei\ntehnyt mitään auttaakseen heitä oikeille jäljille. Sen sijaan hän\nmakasi hiljaa, ikään kuin koko asia ei olisi liikuttanut häntä\nvähääkään.\n\nMyöhemmin päivällä huomattiin Pekan askelten jälkiä venevalkamassa. Ja\nsilloin he näkivät, ettei vanha ravistunut ruuhi enää ollutkaan\nrannassa. Nyt alettiin ymmärtää, miten kaikki oli tapahtunut.\n\nIsäntä ja hänen renkinsä työnsivät heti veneitä vesille ja lähtivät\netsimään poikaa. He soutelivat Tookernilla iltamyöhään näkemättä\njälkeäkään pojasta. He eivät voineet ajatella muuta kuin että vanha\nalus oli uponnut ja että Pekka oli kuoliaana järven pohjalla.\n\nIltasella Pekan äiti kuljeksi rantoja pitkin. Kaikki muut olivat\nvarmoja, että Pekka oli hukkunut, mutta hän ei voinut sitä uskoa, vaan\netsi häntä yhä. Hän etsi kaislojen ja ruohojen seasta ja kulki\nlietteistä rantaa ajattelematta, miten syvälle hänen jalkansa vajosivat\nja miten märäksi hän oli tullut. Hän oli sanomattoman epätoivoinen.\nSydäntä oikein pakotti rinnassa. Hän ei itkenyt, mutta hän väänteli\nkäsiään ja huuteli poikaansa korkealla, valittavalla äänellä.\n\nYmpärillään hän kuuli kaikkialla joutsenten ja sorsien ja suokuirien\nhuutoja. Hänestä näytti, että ne seurasivat häntä ja että ne valittivat\nja voivottelivat nekin. \"Niillä mahtaa olla jokin suru, koska ne niin\nvalittavat\", ajatteli hän. Mutta sitten hän muisti itsensä. Nehän\nolivat vain lintuja. Ei suinkaan niillä ollut mitään huolia.\n\nKummallista, etteivät ne vaienneet auringonlaskun jälkeenkään. Hän\nkuuli Tookernin lukemattomien lintujen vain huutavan ja huutavan. Monet\nniistä seurasivat häntä, minne hän vain meni, toiset suhauttelivat ohi\nnopein siivin. Kaikki voivottelivat ja valittelivat.\n\nMutta tuska, joka häntä itseään painoi, avasi hänen sydämensä. Hänestä\ntuntui, ettei hän ollutkaan niin kaukana muista elävistä olennoista\nkuin ihmiset tavallisesti ovat. Hän ymmärsi paremmin kuin koskaan\nennen, minkälaista lintujen elämä on. Niillä oli niilläkin alituinen\nhuoli kodistaan ja lapsistaan, niillä niinkuin hänelläkin. Ero niiden\nja hänen välillä ei ehkä ollutkaan niin suuri kuin hän tähän asti oli\nluullut.\n\nSitten hän tuli ajatelleeksi, että oli jo melkein päätetty asia, että\nkaikki nämä tuhannet joutsenet ja sorsat ja kuikat menettäisivät\nkotinsa täällä Tookernilla. \"Se tulee olemaan niille raskasta\",\najatteli hän. \"Missähän ne sitten elättävät poikasensa?\"\n\nHän jäi seisomaan ja aprikoimaan tätä. Saattaa ehkä olla hyvä työ\nmuuttaa järvi pelloksi ja niityksi, mutta olkoon se jokin toinen järvi\neikä Tookern, jokin toinen järvi, joka ei ole niin monen tuhannen\neläimen koti.\n\nHän ajatteli, että huomenna piti päätös tehtämän järven laskemisesta,\nja hän arveli, että eiköhän Pekka ollut juuri sentähden joutunut\nkateisiin tänä päivänä. Jospa se olikin Jumalan tarkoitus, että suru\ntulisi avaamaan hänen sydämensä armahtavaisuuteen juuri tänä päivänä,\nennen kuin oli liian myöhäistä estää julmaa tekoa tapahtumasta.\n\nHän meni nopeasti taloon ja alkoi puhua tästä kaikesta miehelleen. Hän\npuhui järvestä ja linnuista ja sanoi hänelle, että hän uskoi Pekan\nkuoleman olevan Jumalan rangaistuksen heille. Ja hän huomasi kohta,\nettä hänen miehensä oli samaa mieltä.\n\nHeidän talonsa oli jo nyt iso, mutta jos järven laskeminen pantaisiin\ntoimeen, joutuisi niin suuri osa järvenpohjaa heidän taloonsa, että\nheidän omaisuutensa tulisi melkein toista puolta suuremmaksi. Siksi he\nolivat olleetkin innokkaimpia ajamaan asiaa kuin kukaan muu rannan\nomistajista. Toiset olivat pelänneet suuria kustannuksia ja sitä, ettei\nkuivaaminen onnistuisi paremmin kuin edelliselläkään kerralla. Pekan\nisä tiesi, että oli hänen ansiotaan, että toiset olivat taipuneet. Hän\noli käyttänyt kaiken vaikutusvaltansa voidakseen jättää pojalleen\nperinnöksi kaksi kertaa suuremman talon kuin hänen isänsä oli jättänyt\nhänelle.\n\nHän seisoi nyt siinä ja mietti, oliko ehkä jokin Jumalan tarkoitus\nsiinä, että järvi oli ottanut häneltä pojan päivää ennen kuin hän oli\naikonut allekirjoittaa sopimuksen sen laskemisesta. Vaimon ei tarvinnut\nsanoa montakaan sanaa, ennen kuin mies vastasi:\n\n\"Saattaa olla, ettei Jumala tahdo, että me rikomme hänen järjestystään.\nMinä puhun tästä huomenna toisille, ja minä uskon, että me teemme\nsemmoisen päätöksen, että kaikki saa olla ennallaan.\"\n\nIsäntäväen tätä tuumiessa Cesar loikoi takan edessä. Hän nosti päätään\nja kuunteli hyvin tarkkaan. Kun hän luuli olevansa asiasta varma, hän\nmeni emännän luo, tarttui hänen hameeseensa ja veti häntä ovelle päin.\n\"No, kah, Cesar!\" sanoi emäntä ja koetti päästä irti. \"Tiedätkö sinä,\nmissä Pekka on?\" huudahti hän sitten. Cesar haukahti iloisesti ja\nryntäsi ovea kohti. Emäntä oli niin varma siitä, että Cesar tiesi,\nmissä Pekka oli, että hän vain juoksi perässä. Ja tuskin he olivat\ntullet rantaan, kun hän kuuli lapsen itkua järveltä.\n\nPekalla oli ollut elämänsä hauskin päivä Peukaloisen ja lintujen\nseurassa, mutta nyt hän oli alkanut itkeä, sillä hänen oli nälkä ja\nhäntä pelotti pimeä. Ja hän tuli loiseksi, kun isä ja äiti ja Cesar\ntulivat häntä noutamaan.\n\n\n\n\nXX\n\nENNUSTUS\n\n\nPerjantaina huhtikuun 22. p:nä.\n\nPoika makasi eräänä yönä muutamalla Tookernin saarella, mutta heräsi\näkkiä airojen loiskeeseen. Hän sai tuskin avatuksi silmänsä ja\nkäännetyksi ne järvelle, kun niin kirkas valo välähti häntä vastaan,\nettei siihen voinut katsoa.\n\nEnsin hän ei voinut ymmärtää, mikä se niin kirkkaasti loisti täällä\njärvellä, mutta pian hän näki, että kaislikon laidassa oli ruuhi, jonka\nperässä oli rautapuikkoon kiinnitetty iso, palava tervasoihtu. Soihdun\npunainen liekki kuvastui kirkkaasti mustaan järveen, ja korea valo oli\nkai houkutellut luokseen kaloja, koska liekin kuvaimen ympärillä\nsyvyydessä näkyi joukko mustia viivoja, jotka alituisesti olivat\nliikkeessä ja muuttelivat paikkaa.\n\nRuuhessa oli kaksi vanhaa miestä. Toinen istui soutamassa, toinen\nperätuhdolla pidellen lyhyttä väkärautaa. Soutaja näytti olevan köyhä\nkalastaja. Hän oli pieni päivettynyt ukonkäppyrä, ja hänellä oli yllään\nohut ja kulunut takki. Hänestä näki, että hän oli niin tottunut olemaan\nulkona kaikenlaisissa säissä, ettei hän välittänyt kylmästä. Toinen oli\nhyvinvoipa ja hyvin pukeutunut ja näytti pönäkältä itsetietoiselta\nisännältä.\n\n\"Älähän souda!\" sanoi isäntä, kun he olivat sen saaren kohdalla, jossa\npoika makasi. Samassa hän syöksi väkäraudan veteen. Nostettuaan sen\ntuli pitkä, komea ankerias syvyydestä ylös.\n\n\"Siin' on!\" sanoi hän, päästäessään ankeriasta irti atraimesta. \"Se\nvasta on poikaa! Nyt me minun mielestäni olemme jo saaneet niin paljon,\nettä voimme kääntyä kotiin.\"\n\nMutta toveri ei nostanut airojaan, istui vain ja katseli ympärilleen.\n\"Täällä järvellä on kaunista tänä iltana\", hän sanoi. Ja niin olikin.\noli aivan tyyntä, niin että koko muu vedenpinta oli liikkumaton paitsi\nruuhen tekemä jälki. Se kimmelteli kuin kultainen tie tulen valossa.\nTaivas oli kirkas ja heleän sininen ja tiheässä tähdessä. Rannat olivat\nkaislojen peitossa kaikilla muilla puolilla paitsi lännessä. Siellä\nkohosi Ombergin vuori korkeana ja mustana, paljon mahtavampana kuin\ntavallisesti, ja leikkasi ison, kolmikulmaisen palan taivaanrannasta.\n\nToinen käänsi päätään, niin että sai tulen valon pois silmistään ja\nkatseli ympärilleen. \"Niin, täällä Itä-Gyllenissä on kaunista\", hän\nsanoi, \"mutta parasta tässä maakunnassa ei kuitenkaan ole sen kauneus.\"\n-- \"Mikä siinä sitten on parasta?\" kysyi soutaja. -- \"No se, että tämä\naina on ollut kunniassa ja arvossa pidetty maakunta.\" -- \"Voihan se\nolla niin, tietysti.\" -- \"Ja sitten se, että tietää, että se aina pysyy\nsellaisena.\" -- \"Mistä ihmeestä sen voi tietää?\" kysyi airoissa istuja.\n\nTalonpoika suoristautui seisoessaan ja nojautui väkäraudan varteen. \"On\nvanha tarina, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle minun\nsuvussani, ja siinä sanotaan, miten Itä-Göötanmaalle tulee käymään.\" --\n\"Saisitpa kertoa minulle tuon tarinan\", sanoi soutaja. -- \"Me emme\njuuri kerro sitä kenelle tahansa, mutta en minä tahdo salata sitä\nvanhalta toveriltani.\"\n\n\"Ulvoosassa täällä Itä-Göötanmaalla\", hän aloitti, ja kuuli jo äänestä,\nettä hän kertoi semmoista, jota oli kuullut muilta ja jonka hän osasi\nulkoa, \"asui monta vuotta sitten eräs rouva, jolla oli semmoinen lahja,\nettä hän osasi katsoa tulevaisuuteen ja sanoa ihmisille, mitä näille\ntulisi tapahtumaan, yhtä tarkasti ja varmasti kuin se jo olisi\ntapahtunut. Hän tuli tämän tähden hyvin kuuluisaksi ja on hyvin\nymmärrettävää, että ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa hänen luokseen\nkuulemaan, mitä heille oli tapahtuva, hyvää vai pahaa.\n\n\"Eräänä päivänä, kun Ulvoosan rouva istui salissaan ja kehräsi,\nniinkuin ennen vanhaan oli tapana, tuli köyhä talonpoika huoneeseen ja\nistuutui penkille ovensuuhun.\n\n\"'Minä mietin, mitä te istutte ja ajattelette, rakas rouva', sanoi\ntalonpoika hetken kuluttua.\n\n\"'Minä istun ja ajattelen pyhiä ja korkeita asioita', vastasi hän. --\n'Sitten kai ei sovi, että minä kysyn teiltä, mikä minun sydäntäni\npainaa', sanoi talonpoika.\n\n\"'Sinun sydäntäsi ei mahtane painaa muu kuin se, että saisit paljon\nohria pellostasi. Mutta minä saan keisarilta kysymyksiä, miten hänen\nkruununsa käy, ja paavilta, miten hänen avaimiensa käy.'\n\n\"'Niin, semmoisiin ei mahtane olla helppoa vastata', sanoi talonpoika.\n'Olenpa kuullut, ettei kukaan kuulu lähtevän täältä tyytyväisenä\nsaamiinsa vastauksiin.'\n\n\"Sanottuaan tämän talonpoika näki, että Ulvoosan rouva puri huultaan ja\nkohentautui ylemmäksi rahillaan. 'Vai niin, vai sellaista sinä olet\nminusta kuullut', hän sanoi. 'Voit koetella minua kysymällä jotakin,\nminkä tahdot tietää, niin saat nähdä, enkö voi vastata niin, että olet\ntyytyväinen.'\n\n\"Tämän jälkeen talonpoika ei enää vitkastellut esittää asiaansa. Hän\nsanoi tulleensa kysymään, miten Itä-Göötanmaalle olisi käyvä\ntulevaisuudessa. Hänestä ei mikään muu ollut niin rakas, ja hän sanoi,\nettä hän oli oleva onnellinen viimeiseen hetkeensä asti, jos vain saisi\nhyvän vastauksen kysymykseensä.\n\n\"'Jos et tahdo tietää muuta', sanoi viisas rouva, 'niin olet tuleva\ntyytyväiseksi. Sillä minä voin varmasti sanoa sinulle, että\nItä-Göötanmaan on käyvä niin, että se aina on oleva edellä muita\nmaakuntia.'\n\n\"'Niin, se oli hyvä vastaus, rakas rouva', sanoi talonpoika, 'ja nyt\nminä olisin aivan tyytyväinen, jos vain voisin ymmärtää, miten se on\nmahdollista.'\n\n\"'Miksei se olisi mahdollista?' sanoi Ulvoosan rouva. 'Etkö tiedä, että\nItä-Göötanmaa on nyt jo kuulu kautta maailman? Vai luuletko, että\nRuotsissa on mitään muuta maakuntaa, joka voi kehua omistavansa kaksi\nsellaista luostaria kuin Alvastra ja Vreta, ja niin komeata\ntuomiokirkkoa kuin Linköpingin?'\n\n\"'Saattaa olla', sanoi talonpoika, 'mutta minä olen vanha mies ja\ntiedän, että ihmisten mielet ovat vaihtelevat. Pelkään pahoin, että on\ntuleva aika, jolloin ne eivät anna meille mitään arvoa Alvastran\nenemmän kuin Vretankaan tai tuomiokirkkomme vuoksi.'\n\n\"'Siinä voit olla oikeassa', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta ei sinun\nsilti tarvitse epäillä minun ennustustani. Minä rakennutan nyt uuden\nluostarin Vadstenan kartanoon, ja siitä taitaa tulla pohjolan\nkuuluisin. Sinne tulevat sekä ylhäiset että alhaiset tekemään\npyhiinvaelluksiaan ja kaikki tulevat ylistämään tätä maakuntaa siksi,\nettä sillä on semmoinen pyhä paikka rajojensa sisällä.'\n\n\"Talonpoika vastasi, että se oli hänestä hauskaa kuulla. Mutta hän\ntiesi, että kaikki on katoavaa, ja hän mietti, että mikähän sitten\nantaisi maalle arvoa, jos Vadstenan luostari kerran joutuisi huonoon\nmaineeseen.\n\n\"'Sinuapa ei ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta minä\nnäen kyllä niin kauas tulevaisuuteen, että voin sanoa sinulle, että\nennen kuin Vadstenan luostari ennättää menettää loistonsa, rakennetaan\nsen viereen linna, josta tulee aikansa komein. Kuninkaat ja ruhtinaat\nvierailevat siinä ja koko maakunnalle luetaan kunniaksi, että sillä on\nsellainen koristus.'\n\n\"'Tämähän on hyvin hauskaa kuulla', sanoi talonpoika. 'Mutta minä olen\nvanha mies, ja minä tiedän, miten kaiken tämän maailman koreuden käy.\nJos linna joutuu rappiolle, niin mikähän silloin voinee vetää kansan\nsilmät tähän maakuntaan?'\n\n\"'Etpä sinä vaadikaan vähää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta voin minä\nkatsoa niinkin kauas tulevaan aikaan että näen, minkälaista elämää ja\nliikettä syntyy Kolmården metsiin Finspongin ympärille. Minä näen,\nkuinka sinne rakennetaan sulatusuuneja ja rautapajoja, ja minä luulen,\nettä koko maakunta pääsee kunniaan siksi, että sen alueella\nvalmistetaan rautaa.'\n\n\"Talonpoika ei tahtonut kieltää, että hänestä oli äärettömän hauska\nkuulla tätä. Mutta jos kävisi niin huonosti, että Finspongin rautakin\nalenisi arvossa, niin ei suinkaan enää mahtaisi ilmestyä mitään uutta,\njosta Itä-Göötanmaa voisi ylpeillä.\n\n\"'Ei sinua ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta kyllä\nminä voin katsoa niinkin kauas eteenpäin, että näen, kuinka herrat,\njotka ovat käyneet sotaa vierailla mailla, rakentelevat kartanoita,\nsuuria kuin linnoja. Minä luulen, että ne herraskartanot tuottavat\nmaakunnalle yhtä paljon kunniaa kuin kaikki muu, josta olen puhunut.'\n\n\"'Mutta jos tulee aika, jolloin kukaan ei kiitä suuria\nherraskartanoita?' intti talonpoika.\n\n\"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva. 'Minä\nnäen nyt, miten terveyslähteitä pulppuaa esiin Medevin niityiltä,\nlähellä Vetterin rantaa. Minä luulen, että Medevin lähteet tulevat\nhankkimaan maalle yhtä paljon kunniaa kuin yksikään edellä\nmainitsemistani.'\n\n\"'Olihan hyvä saada tietää tuokin', sanoi talonpoika. 'Mutta jos tulee\nsellainen aika, jolloin ihmiset etsivät terveyttä muista lähteistä?'\n\n\"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva.\n'Sillä minä näen, kuinka ihmisiä vilisee työtä tehden Motalasta Memiin\nsaakka. Ne kaivavat kulkuväylän läpi maan, ja silloin kaikuu taas\nItä-Göötanmaan kunnia kaikkien huulilta.'\n\n\"Mutta talonpoika oli kuitenkin levottoman näköinen.\n\n\"'Minä näen, että kosket Motalan virrassa alkavat pyörittää rattaita',\nsanoi Ulvoosan rouva, ja hänen poskilleen kohosi pari punaista pilkkua,\nsillä nyt hän alkoi tulla kärsimättömäksi. 'Kuulen vasaroiden pauketta\nMotalasta ja kangaspuiden helskettä Norrköpingistä.'\n\n\"'Niin, se on hyvä kuulla', sanoi talonpoika, 'mutta kaikki on\nkatoavaista, ja minä pelkään pahoin, että sekin vielä unohtuu.'\n\n\"Mutta kun talonpoika ei vieläkään ollut tyytyväinen, loppui rouvan\nkärsivällisyys. 'Sinä sanot, että kaikki on katoavaista', hän sanoi,\n'mutta nyt minä mainitsen jotakin, joka tulee aina olemaan. Semmoisia\nylpeitä ja itsepäisiä talonpoikia kuin sinä, semmoisia tulee tässä\nmaakunnassa olemaan aina maailman loppuun saakka.'\n\n\"Tuskin Ulvoosan rouva oli sanonut tämän, kun talonpoika nousi iloisena\nja tyytyväisenä ja kiitti häntä hyvistä tiedoista. Nyt hän viimeinkin\nsanoi olevansa tyytyväinen.\n\n\"'En totta tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitat', sanoi Ulvoosan rouva.\n\n\"'Minä tarkoitan, rakas rouva, sitä', sanoi talonpoika, 'että kaikki,\nmitä kuninkaat ja luostariväki ja herrat ja kaupunkilaiset rakentavat\nja valmistavat, se kestää vain muutamia vuosia. Mutta kun te sanotte\nminulle, että Itä-Göötanmaalla aina tulee olemaan talonpoikia, jotka\novat kunniastaan arkoja ja kestäviä ja sitkeitä, niin tiedän minä\nmyöskin, että silloin pysyy maakuntakin kunniassa. Sillä ainoastaan ne,\njotka maassa möyrivät, ne ne vain voivat kautta aikojen ylläpitää tämän\nmaan hyvinvointia ja kunniaa.'\"\n\n\n\n\nXXI\n\nSARKAPIEDIN\n\n\nLauantaina huhtikuun 23. pnä.\n\nPoika lensi korkealla ilmassa. Hänen allaan oli suuri Itä-Göötanmaan\ntasanko, ja hän laski valkeita kirkkoja, jotka kohosivat pienten\nmetsikköjen keskeltä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän jo pääsi\nviiteenkymmeneen. Sitten hän sekaantui eikä muistanut pitää järjestystä\nlaskemisessaan.\n\nUseimmissa taloissa oli suuret, kaksikerroksiset rakennukset, niin\nkomeannäköiset, että poika ei voinut olla niitä ihmettelemättä. \"Tässä\nmaassa ei taida asuakaan talonpoikia\", hän ajatteli itsekseen.\n\"Täällähän ei ole muuta kuin herraskartanoita.\"\n\nSilloin kaikki villihanhet huusivat: \"Täällä asuvat talonpojat kuin\nherrat. Täällä asuvat talonpojat kuin herrat.\"\n\nTasangolta oli jää ja lumi hävinnyt, ja kevättyöt olivat alkaneet.\n\"Mitä pitkiä rapuja tuolla pelloilla kömpii?\" kysyi poika hetken\nkuluttua.\n\n\"Auroja ja härkiä. Auroja ja härkiä\", vastasivat villihanhet.\n\nHärät liikkuivat pelloilla niin hitaasti, ettei voinut huomata niiden\nollenkaan kulkevan eteenpäin, ja hanhet huusivat niille: \"Te ette pääse\nperille ennen kuin ensi vuonna. Te ette pääse perille ennen kuin ensi\nvuonna!\" Mutta eivät härätkään jääneet vastausta vaille. Ne nostivat\nturpansa ilmaan ja mylvivät: \"Me teemme enemmän hyötyä tunnissa kuin\nteidänlaisenne koko elämässänne.\"\n\nMuutamin paikoin vetivät auroja hevoset. Ne kulkivat eteenpäin paljon\ninnokkaammin kuin härät, mutta hanhet eivät malttaneet olla niitäkään\nhärnäämättä. \"Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?\" ne huusivat\nhevosille. \"Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?\" -- \"Eikö itseänne\nhävetä hoitaa laiskurin virkaa?\" hirnuivat hevoset vastaan.\n\nSillä aikaa kun hevoset ja härät olivat ulkona työssä, kuljeksi\ntallipässi pihamaalla. Se oli vasta keritty ja vikkeläliikkeinen,\npuskeskeli kumoon pikkupoikia, ajoi kahlekoiran koppiinsa ja kävellä\npökästeli sitten niinkuin olisi ollut yksin herrana talossa. \"Pässi,\npässi, minne villasi olet pannut?\" kysyivät villihanhet, lentäessään\nohi ylhäällä ilmassa. \"Ne minä lähetin Dragin tehtaihin Norrköpingiin\",\nvastasi pässi pitkästi määkäisten. \"Pässi, minne olet pannut sarvesi?\"\nkysyivät hanhet. Mutta sarvia ei pässillä hänen suureksi surukseen\nollut koskaan ollut, eikä mikään suututtanut häntä niinkuin se, että\nniitä kysyttiin. Hän juoksenteli pitkän aikaa edestakaisin ja puski\nsuutuksissaan ilmaa.\n\nMaantiellä oli mies, joka ajoi edellään skoonelaisia porsaita, jotka\neivät olleet kuin muutamien viikkojen vanhoja ja joita vietiin\nmyytäväksi sisämaahan. Ne juosta vikittivät reippaasti, vaikka\nolivatkin pieniä, ja ne pakkautuivat toisiinsa kiinni ikään kuin suojaa\netsien. \"Nöh, nöh, nöh, me olemme joutuneet liian aikaisin pois emon\nluota, miten meille poloisille mahtaakaan käydä?\" sanoivat pikkupossut.\nEivät edes villihanhet hennoneet pilkata semmoisia pieniä raukkoja.\n\"Teille käy paremmin kuin aavistattekaan\", huusivat he ohi lentäessään.\n\nVillihanhet eivät olleet koskaan niin hyvällä tuulella kuin\ntasankoseudun yli lentäessään. Silloin he eivät pitäneet kiirettä, vaan\nlensivät talosta taloon ja soittivat suutaan kesyjen elukoiden kanssa.\n\nKun poika ratsasti tasangon yli, muistui hänen mieleensä satu, jonka\nhän oli kuullut kerran, kauan sitten. Hän ei muistanut sitä ihan\ntarkkaan, mutta siinä oli jotakin hameesta, jonka toinen puoli oli\ntehty kullalla kirjaillusta sametista ja toinen puoli harmaasta\nsarasta. Mutta hameen omistaja koristi sarkapietimen semmoisella\nhelmien ja jalokivien paljoudella, että se näytti kauniimmalta ja\nkallisarvoisemmalta kuin kultakangas.\n\nKatsellessaan Itä-Göötanmaata hän muisti sarkapietimen siksi, että maa\noli suuri lakeus, joka oli puristettu kahden vuoriseudun väliin, joista\ntoinen oli etelässä, toinen pohjoisessa. Molemmat metsäiset ylängöt\nhohtivat kauniisti siniselle ja kimmelsivät aamuauringossa niinkuin\nolisivat olleet kultahuntujen peitossa; ja tasanko, jossa levisi toinen\ntalven paljastama pelto toisensa vieressä, ei ollut juuri kauniimpi\nkatsella kuin sarka.\n\nMutta ihmiset olivat viihtyneet hyvin tasangolla siksi, että se oli\nantelias ja hyvä, ja he olivat koettaneet koristella sitä parhaansa\nmukaan. Pojan lentäessä ylhäällä tuntuivat hänestä kaupungit ja talot,\nkirkot ja tehtaat, linnat ja rautatieasemat sen pinnalle sirotelluilta\npieniltä ja suurilta koristuksilta. Tiilikatot loistivat ja ikkunat\nhohtivat kuin jalokivet. Keltaiset maantiet, kirkkaat rautatiekiskot ja\nsiniset kanavat halkoivat seutuja kuin silkillä ommellut kiemurat.\nLinköping oli tuomiokirkkonsa ympärillä kuin helmikoristus kalliin\nkiven ympärillä, ja talot maalla olivat kuin rintaneuloja ja nappeja.\nKuvioissa ei ollut paljonkaan järjestystä, mutta komeaa se oli, niin\nettä sitä ei väsynyt katselemaan.\n\nHanhet olivat jättäneet Ombergin seudun ja lensivät nyt itäänpäin\npitkin Götan kanavaa. Sekin valmistautui kesäkuntoon. Työmiehet\nlaittoivat kanavan reunoja ja tervasivat isoja sulkuportteja.\n\nNiin, joka paikassa tehtiin työtä kevään vastaanottamiseksi,\nkaupungeissakin. Siellä seisoi maalareita ja muurareita telineillään\nhuoneiden seinämillä laittamassa niitä hienonnäköisiksi;\npalvelijattaret riippuivat avonaisissa ikkunoissa ja pesivät ruutuja.\nAlhaalla satamassa siistittiin purjeveneitä ja höyrylaivoja.\n\nNorrköpingissä hanhet erosivat tasangosta ja lensivät Kolmårdenia\nkohti. He olivat jonkin aikaa seuranneet vanhaa, mäkistä maantietä,\njoka kiemurteli vuoriseinien ja rotkojen vieritse, kun poika yht'äkkiä\npäästi huudon. Hän oli istuessaan heiluttanut jalkaansa edestakaisin ja\ntoinen puukenkä oli luiskahtanut jalasta.\n\n\"Hanhikukko, hanhikukko, minä pudotin kenkäni!\" huusi poika.\n\nHanhikukko kääntyi ja laskeutui maata kohti, mutta silloin poika näki,\nettä kaksi lasta, jotka olivat kävelleet tietä myöten, olivat ottaneet\nhänen kenkänsä maasta.\n\n\"Hanhikukko, hanhikukko!\" huusi poika kiireesti, \"lennä takaisin ylös!\nOn liian myöhäistä. En voi saada kenkääni takaisin.\"\n\nMutta alhaalla tiellä seisoivat Oosa hanhityttö ja hänen veljensä,\nPikku Matti, ja katselivat pientä puukenkää, joka oli tipahtanut\ntaivaasta. \"Se putosi villihanhilta\", sanoi Pikku Matti. Oosa\nhanhityttö seisoi kauan sanaakaan sanomatta ja mietti, katsellen\nlöytämäänsä. Viimein hän sanoi hitaasti ja arvelevasti:\n\n\"Muistatko, Pikku Matti, että kun kuljimme Övedsklosterin ohi, kuulimme\nkerrottavan, että eräässä talonpoikaistalossa oli nähty haltija, jolla\noli nahkahousut ja puukengät niinkuin jollakin työmiehellä? Ja\nmuistatko, että kun tulimme Vitskövleen, kertoi eräs tyttö nähneensä\npuukengissä kulkevan hyvän haltijan, joka lensi tiehensä hanhen\nselässä? Ja kun me itse tulimme kotiin omaan tupaamme, Pikku Matti,\nnäimme siellä pikkaraisen, joka oli samanlaisissa pukimissa ja joka\nsekin kiipesi hanhen selkään ja lensi tiehensä. Kenties se sama haltija\nratsasti tuolla ilmassa hanhella ja pudotti puukenkänsä.\"\n\n\"Niin, se se varmaankin oli\", sanoi Pikku Matti. He kääntelivät\npuukenkää ja tutkivat sitä tarkkaan, sillä eihän sentään joka päivä\nlöydä kotihaltijan puukenkää maantieltä.\n\n\"Malta, malta, Pikku Matti!\" sanoi Oosa hanhityttö. \"Tähän on\nkirjoitettu jotakin toiselle puolelle.\"\n\n\"Niinhän on. Mutta kirjaimet ovat niin kovin pieniä.\"\n\n\"Annas, kun minä katson! Niin, niinhän on -- --. Siihen on kirjoitettu:\nNiilo Holgerinpoika V. Vemmenhögistä.\"\n\n\"Enpä ole eläessäni kummempaa kuullut\", sanoi Pikku Matti.\n\n\n\n\nXXI\n\nTARINA KARRISTA JA HARMAATURKISTA\n\n\n\nKolmården\n\n\nBrovikenin pohjoispuolella, siellä, missä kulkee raja Itä-Göötanmaan ja\nSörmlannin välillä, kohoaa vuori, joka on useita peninkulmia pitkä ja\ntoista peninkulmaa leveä. Jos sen korkeus vastaisi sen pituutta, olisi\nse kaikkein komeimpia vuoria, mutta nyt ei ole niin laita.\n\nTapaamme välistä rakennuksia, jotka alun pitäen on suunniteltu niin\nsuuriksi, ettei omistaja ole jaksanut saada niitä valmiiksi. Kun\ntulemme semmoisen luo, näemme paksuja perusmuureja, lujia kaariholveja\nja syviä kellareita, mutta seiniä ja kattoja ei ole: se kohoaa vain\njonkin jalan verran maasta. Kun näkee tämän rajavuoren, niin tulee kuin\ntuleekin ajatelleeksi tuollaista hylättyä rakennusta, sillä näyttää\nmelkein siltä, kuin se ei olisi mikään valmiiksi rakennettu vuori, vaan\nainoastaan vuoren perustus. Se kohoaa tasangosta äkkijyrkin seinin, ja\nkaikkialla on ylväitä kallioröykkiöitä, jotka näyttävät olevan aiotut\nkantamaan korkeita, äärettömiä vuorisaleja. Kaikki on suunniteltu\nsuureksi ja jylhäksi ja mahtavaksi, mutta kokonaisuus ei ota oikein\nkohotakseen. Rakennusmestari on uupunut ja lähtenyt työstään ennen kuin\noli ehtinyt kohottaa tuollaisia pitkiä jyrkänteitä ja teräviä huippuja\nja harjuja, jotka ovat niinkuin valmiiksi rakennettujen vuorien seiniä.\n\nMutta ikään kuin korvaukseksi olemattomista huipuista ja rinteistä on\ntämä suuri vuoriseutu kaikkina aikoina ollut korkeiden ja mahtavien\npuiden kasvupaikka. Tammia ja lehmuksia on kasvanut ulko-osissa ja\nlaaksoissa, koivuja ja leppiä järvien rannoilla, petäjiä jyrkillä\nrinteillä ja kuusia kaikkialla, missä ne vain ovat löytäneet\nhivenenkään multaa kasvaakseen. Kaikki nämä puut yhdessä muodostivat\nsuuren Kolmårdenin metsän, joka ennen maailmassa oli niin pelätty, että\njokainen, jonka täytyi kulkea sen kautta, rukoili Jumalaa ja\nvalmistautui viimeiselle retkelleen.\n\nSiitä, jolloin Kolmården kasvoi, on nyt niin kauan, että on mahdotonta\nsanoa, miten siitä tuli sellainen kuin tuli. Kai sillä oli alussa aika\nvaikea kaljulla kalliopohjalla, ja se karaistui, kun sen oli pakko\nhankkia itselleen jalansijaa kovilta kallioilta ja ruokaa laihasta\nmetsämaasta. Sen kävi niinkuin monen muun, joka saa kokea kovaa\nnuoruudessaan, mutta josta aikaa myöten tulee luja ja voimakas. Kun\nmetsä oli päässyt täysikasvuiseksi, oli siinä puita, jotka olivat kolme\nsyltä ympäri mitaten, puiden oksat olivat palmikoituneet\nläpipääsemättömäksi verkoksi, ja maa oli kudottu täyteen kovia ja\nliukkaita juuria. Se oli mainio petoeläinten ja ryövärien piilopaikka,\nne kun tiesivät, kuinka siinä sen läpi päästäkseen oli ryömittävä ja\nriiputtava ja hiivittävä. Mutta muita se ei paljonkaan houkutellut. Se\noli pimeä ja synkkä, eksyttävä ja tietön, risuinen ja pistelevä, ja\nvanhat puut näyttivät kuin peikoilta, seisoessaan siinä naavapartaisin\noksin ja sammaleisin rungoin.\n\nKun ihmisiä ensin muutti Sörmlantiin ja Itä-Göötanmaahan, olivat\nmelkein kaikki maat metsän peitossa, mutta ne metsät, jotka kasvoivat\nhedelmällisissä laaksoissa ja tasangoilla, raivattiin pian pois.\nKolmården kasvoi laihalla kiviperäisellä maalla ja sentähden ei kukaan\nviitsinyt sitä hakata. Mutta kuta kauemmin se sai seisoa\nkoskemattomana, sitä mahtavammaksi se tuli. Se oli kuin linnoitus,\njonka muurit päivä päivältä paksunevat, ja ken tahtoi tunkea\nmetsämuurin läpi, hänen täytyi ottaa kirves avukseen.\n\nMuut metsät saavat pelätä ihmisiä, mutta Kolmårdenia saivat ihmiset\npelätä. Se oli niin pimeä ja tiheä, että metsämiehet ja risujen\npoimijat kerta toisensa perästä eksyivät ja olivat nääntyä, ennen kuin\npääsivät läpi sen ryteiköistä. Ja matkustajille, joiden täytyi kulkea\nItä-Göötanmaan ja Sörmlannin väliä, se oli ihan hengenvaarallinen.\nHeidän oli pujoteltava kaitaisia metsäneläväin uria, sillä metsän\nreunoilla asuvilla ei ollut edes voimaa pitää teitä auki metsän läpi.\nEi ollut siltoja jokien poikki eikä lauttoja järvien yli eikä\npitkospuita soissa. Eikä koko metsässä ollut ainoatakaan majaa, jossa\nolisi asunut rehellisiä ihmisiä, mutta petojen ja ryövärien luolia oli\nkuinka paljon tahansa. Harva pääsi vahingotta metsän läpi, mutta sitä\nuseammat olivat ne, jotka luisuivat jyrkänteitä alas tai upposivat\nratsuineen soihin ja hetteihin tai joutuivat rosvojen ryöstettäviksi\ntai petojen raastettaviksi. Mutta myöskin niillä, joka asuivat metsän\nreunassa eivätkä koskaan uskaltaneet sen sisään, oli siitä vastusta,\nsillä Kolmårdenista tuli alinomaa karhuja ja susia heidän karjaansa\nrepimään. Eikä voinut hävittää petoeläimiä niin kauan kuin ne\nsaattoivat piiloutua sakeaan metsään.\n\nVarmaa oli, että sekä itägöötanmaalaiset että sörmlantilaiset kernaasti\nolisivat antaneet Kolmårdenin metsän mennä menojaan, mutta siitä ei\nollut helppo päästä niin kauan kuin muuallakin oli viljelyskelpoista\nmaata. Vähitellen se saatiin kuitenkin hiukan kukistetuksi. Vuorten\nrinteille itsensä suuren salon ympärille ilmaantui taloja ja pitäjiä.\nMetsään tehtiin joitakin teitä ja pahimpaan erämaahan, Krokekiin,\nrakensivat munkit luostarin, jossa matkamiehet saivat rauhallisen\nmajapaikan.\n\nMetsä oli kuitenkin yhä edelleen mahtava ja vaarallinen aina siihen\nsaakka, kunnes päivänä muutamana eräs matkamies, joka oli tunkeutunut\nsyvälle salon syvyyteen, sattui keksimään, että metsää kasvavalla\nkalliopohjalla oli malmia. Siinä oli sekä kuparimalmia että\nrautamalmia, ja heti kun asia oli tullut tunnetuksi, riensi\nkaivosmiehiä ja vuorimiehiä metsään ottamaan selkoa sen rikkauksista.\n\nJa nyt murtui viimeinkin metsän voima. Ihmiset tekivät kaivoksia,\nrakensivat sulattoja ja tehtaita entiseen erämaahan. Mutta tästä ei\nmetsän vielä olisi tarvinnut kärsiä vahinkoa, jos ei olisi niin, että\nraudan valmistukseen tarvitaan äärettömät määrät halkoja ja hiiliä.\nHiilenpolttajia ja halonhakkaajia samoili vanhaan, kamalaan\naarniometsään, tehden siitä melkein kokonaan lopun. Tehtaiden\nympäristöt hakattiin miltei paljaiksi ja sinne raivattiin peltoja.\nSinne muutti paljon uudisasukkaita, ja pian oli useita uusia pitäjiä\npappiloineen ja kirkkoineen siellä, missä vähää ennen oli ollut vain\nkarhunpesiä.\n\nSielläkin, missä kaikkea metsää ei ollut hakattu, kaadettiin vanhat\npuut ja raivattiin tiheät viidakot. Teitä tehtiin kaikkialle ja pedot\nja ryövärit ajettiin tiehensä. Kun ihmiset vihdoinkin olivat saaneet\nmetsän valtaansa, he pitelivät sitä kauhean pahasti: hakkasivat ja\nkaskesivat ja polttivat hiiliä hillittömästi. He eivät olleet\nunohtaneet vanhaa vihaansa metsää kohtaan ja nyt he näyttivät aikovan\nhävittää sen perinpohjin.\n\nOli onneksi metsälle, ettei Kolmårdenin kaivoksissa ollut kovin paljon\nmalmia, vaan että vuorityö ja tehdasliike siellä alkoi vähetä. Silloin\nloppui myöskin hiilenpoltto ja metsä sai vähän hengähtää. Monet, jotka\nolivat asettuneet Kolmårdenin pitäjiin, jäivät työttömiksi ja heidän\noli vaikea tulla toimeen, mutta metsä alkoi taas kasvaa ja levisi niin,\nettä talot ja tehtaat sen keskessä olivat kuin saaret meressä.\nKolmårdenilaiset koettivat viljellä maata, mutta huonolla\nmenestyksellä. Vanha metsäsalo kasvoi mieluummin jättiläistammia ja\nikihonkia kuin naurista ja ohraa.\n\nIhmiset loivat synkkiä katseita metsään, joka vain näytti vaurastuvan\nsitä mukaa kuin he köyhtyivät, mutta viimein pisti heidän päähänsä,\nettä ehkä olisi metsässäkin jotakin hyvää. Ehkäpä voisi saada\nelatuksensa metsästäkin? Ehkä kannattaisi ruveta ottamaan siitäkin\nosaansa?\n\nSilloin he alkoivat ottaa hirsiä ja lankkuja metsästä ja möivät niitä\ntasankolaisille, jotka jo olivat hävittäneet oman metsänsä. He\nhuomasivat pian, että viisaasti menettelemällä he voivat saada leipänsä\nmetsästä yhtä hyvin kuin pellosta tai kaivoksesta. Ja silloin he\nalkoivat katsella sitä toisin silmin kuin ennen. He oppivat sitä\nhoitamaan ja rakastamaan. He unohtivat kokonaan vanhat vihansa ja nyt\ntuli metsästä heidän paras ystävänsä.\n\n\n\nKarri\n\n\nNoin kaksitoista vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika oli alkanut\nkiertää maailmaa villihanhien seurassa, tapahtui, että muudan\nKolmårdenin tehtaanomistaja aikoi hävittää erään metsäkoiransa. Hän\nkutsui luokseen metsänvartijansa, sanoi tälle, että oli mahdoton pitää\nkoiraa, kun sitä ei voitu totuttaa ajamasta lampaita ja kanoja, jotka\nsattuivat sen tielle, ja pyysi metsänvartijaa ottamaan koiran mukaansa\nmetsään ja ampumaan sen siellä.\n\nMetsänvartija sitoi koiran taluttaakseen sen metsään samalle paikalle,\njossa oli tapana ampua ja haudata herraskartanon ikäloput koirat. Hän\nei ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hän oli aika hyvillään saadessaan\nampua tämän koiran, sillä hän tiesi, ettei se ajatellut ainoastaan\nlampaita ja kanoja. Tuon tuostakin se pistäytyi metsään ja nitisti\njäniksen tai teerenpojan.\n\nKoira oli pieni ja musta ja sen rinta ja etujalat olivat valkoiset.\nHänen nimensä oli Karri, ja hän oli niin viisas, että ymmärsi ihmisten\npuheen. Metsänvartijan kuljettaessa häntä metsän läpi hän tiesi vallan\nhyvin, mitä oli tulossa. Mutta sitä ei kukaan olisi voinut hänestä\nhuomata. Hän ei riiputtanut päätään eikä häntäänsä, vaan näytti yhtä\nhuolettomalta kuin tavallisesti.\n\nKoira ei tahtonut näyttää hätäiseltä, koska kulki metsässä. Vanhan\ntehtaan ympärillä oli näet suuri ja laaja metsä, ja se metsä oli\nkuuluisa sekä ihmisten että eläinten kesken. Sen omistajat olivat jo\nvuosikausia olleet siitä niin tarkkoja, etteivät edes sallineet\nkaadettavan siitä halkopuita. Eivät he olleet raatsineet edes harventaa\nja siivota sitä, vaan metsä oli saanut kasvaa valtoimenaan. Mutta\nselväähän oli, että semmoisesta metsästä, joka sai seisoa näin\nrauhassa, tulisi mieluinen piilopaikka kaikille metsäneläimille, ja\nkyllä niitä olikin siellä suuret määrät. He kutsuivat keskenään metsää\nRauhankorveksi, ja se oli heistä koko maan paras piilopaikka.\n\nKun koiraa talutettiin metsän läpi, ajatteli hän, mikä hirmu hän oli\nollut kaikille pikku eläville, jotka täällä asuivat. \"Kyllä ne nyt\ntuolla pensaikossa riemuaan pitäisivät, jos tietäisivät mikä sinua\nodottaa.\" Samassa hän heilautti häntäänsä ja haukahti iloisesti, ettei\nvain kukaan luulisi hänen olevan hätäpoikia.\n\n\"Mitäs iloa olisi ollut elämästä, jos ei olisi välistä saanut\nmetsästää\", tuumi hän. \"Katukoon ken tahtoo, tämä poika ei osaa katua.\"\n\nMutta juuri kun koira oli tämän sanonut, tapahtui hänessä merkillinen\nmuutos. Hän nosti päätään ja ojensi kaulaansa niinkuin häntä olisi\nhaluttanut ulvoa. Hän ei enää juossut metsänvartijan rinnalla, vaan\npysytteli hänen perässään. Oli ilmeistä, että hän oli tullut\najatelleeksi jotakin vastenmielistä.\n\nNyt oli kesä juuri alussaan. Naarashirvet olivat vast'ikään poikineet,\nja edellisenä iltana koira oli erottanut tuskin viiden päivän vanhan\nvasikan emosta ja ajanut sen suohon. Siellä hän oli ajanut sitä\nedestakaisin mättäiden välissä, ei oikeastaan sitä tappaakseen, vaan\nnauttiakseen sen kauhusta. Emo tiesi, että suo oli pohjaton näin kohta\nkirren sulamisen jälkeen ja ettei se vielä voinut kantaa hänen\nkokoistaan suurta eläintä, ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin\nmahdollista. Mutta kun Karri ahdisti vasikkaa yhä kauemmaksi, hän lähti\nyht'äkkiä suolle, ajoi pois koiran, otti vasikan mukaansa ja kääntyi\nmaihin. Hirvet osaavat paremmin kuin muut eläimet kulkea vetelillä ja\nvaarallisilla mailla, ja näytti siltä kuin hän pääsisi onnellisesti\nmaalle. Mutta kun hän oli ihan suon reunassa, upposi mätäs, jonka\npäälle hän oli astunut, liejuun, ja hän seurasi mukana syvyyteen. Hän\nkoetti päästä ylös, mutta kun jalka ei pohjannut, upposi hän yhä\nsyvempään ja syvempään. Karri seisoi ja katseli uskaltamatta vetää edes\nhenkeään, mutta kun hän huomasi hirven pelastumisen mahdottomaksi,\njuoksi hän tiehensä minkä kerkesi. Hän oli tullut ajatelleeksi\nselkäsaunaa, jonka saisi, jos kävisi ilmi, että hän oli houkutellut\nhirven onnettomuuteen, ja hän pelästyi niin, ettei uskaltanut pysähtyä,\nennen kuin oli kotona.\n\nTämän koira oli nyt sattunut muistamaan, ja se suretti häntä aivan\ntoisella tavoin kuin mikään muu hanen tähän asti tekemänsä paha. Se kai\njohtui siitä, ettei hän ollut aikonut tehdä mitään pahaa hirvelle eikä\nhänen vasikalleen, vaan oli tuottanut heille tuhon sitä ollenkaan\ntahtomatta.\n\n\"Mutta ne elävät ehkä vielä\", ajatteli hän yht'äkkiä. \"Nehän olivat\nvielä hengissä, kun juoksin tieheni. Ne ovat ehkä pelastuneet.\"\n\nHänet valtasi vastustamaton halu saada tietää tästä jotakin, niin kauan\nkuin vielä voi saada jotakin tietää. Huomattuaan, ettei metsänvartija\npitänyt erittäin lujasti kiinni kahleesta, hän loikkasi reippaasti\nsyrjään ja pääsi todellakin irti. Sitten hän riensi metsän läpi suota\nkohti semmoisella vauhdilla, ettei metsänvartija ehtinyt saada\nhaulikkoa ojennetuksi, ennen kuin koira jo oli kadonnut.\n\nMetsänvartijalla ei ollut muuta neuvoa kuin rientää perässä, ja kun hän\ntuli suolle, hän näki koiran seisovan mättäällä muutamia metriä\nrannasta ja ulvovan kohti kurkkuaan. Täytyi ottaa selko siitä, mitä\ntämä tiesi, ja hän pani pois pyssynsä ja lähti ryömimään nelinkontin\nsuota myöten. Eikä hän ollut ryöminyt kauan ennen kuin näki\nnaarashirven makaavan kuolleena suossa. Se oli sattunut astumaan\nliejuun ja ponnistellessaan siitä irti se oli taittanut selkänsä ja\nkuollut samassa. Aivan emohirven vieressä makasi pieni vasikka. Se eli\nvielä, mutta oli niin uupunut, ettei voinut liikahtaakaan. Karri seisoi\nvasikan vieressä. Milloin hän kumartui sen ylle ja nuoli sitä, milloin\npäästi kurkustaan pitkiä ulvahduksia apua saadakseen.\n\nNyt metsänvartija nosti vasikan mättäältä ja alkoi kiskoa sitä maihin.\nHuomattuaan vasikan pelastuvan Karri tuli ihan hassuksi ilosta. Hän\nhyppeli metsänvartijan ympärillä, nuoleskeli hänen käsiään ja vikisi\niloisena.\n\nMetsänvartija kantoi vasikan kotiin ja telkesi sen karsinaan navetan\nluo. Sitten hänen täytyi hankkia apua vetääkseen kuolleen hirven\nsuosta, ja vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän muisti, että\nKarrihan oli ammuttava. Tämä oli seurannut häntä kaiken aikaa, hän\nkutsui sen luokseen ja lähti uudelleen kuljettamaan sitä metsään.\n\nAluksi metsänvartija kulki suoraan koirahautaa kohti, mutta matkalla\nhän näkyi muuttavan mielensä, eikä aikaakaan, kun hän kääntyi takaisin\nja palasi herraskartanoon.\n\nKarri oli seurannut häntä aivan rauhallisesti, mutta kun metsänvartija\nkääntyi ja Karrin tie lähti viemään hänen vanhaa kotiaan kohti, hän\nkävi levottomaksi. Metsänvartija oli varmaankin saanut selville, että\nhän, Karri, oli syynä hirven kuolemaan, ja nyt se vei häntä\nherraskartanoon rangaistavaksi, ennen kuin ampuisi hänet.\n\nSelkäsauna oli Karrista kaikkein pahinta, ja sitä ajatellessaan hän ei\nvoinut pysyä hyvällä tuulella. Hän käveli pää riipuksissa, ja kun\ntultiin herraskartanoon, ei hän sitä sielläkään nostanut, eikä ollut\nketään tuntevinaan.\n\nTehtaanisäntä seisoi portailla, ja kun hän näki metsänvartijan tulevan,\nsanoi hän: \"Mitä ihmeen koiraa te talutatte? Eihän se vain liene Karri?\nSe on kai jo aikoja sitten ammuttu.\" Vartija alkoi silloin kertoa\nhirvistä, ja Karri kyyristyi niin pieneksi kuin voi ja ryömi\nmetsänvartijan jalkojen taakse kuin piiloutuakseen.\n\nMutta metsänvartija ei puhunutkaan asiasta koiran odotusten mukaisesti.\nHänellä oli suu täynnä Karrin kiitosta. Hän sanoi olevan selvää, että\nkoira oli tiennyt hirvien olevan vaarassa ja tahtonut pelastaa ne.\n\"Herra saa tehdä mielensä mukaan, mutta tätä koiraa minä en voi ampua\",\nsanoi metsänvartija lopuksi.\n\nKoira nousi ja kuulosti. Hän ei ollut uskoa omia korviaan. Vaikkei hän\njuuri tahtonut näyttää, kuinka levoton oli ollut, ei hän kuitenkaan\nvoinut olla vähän vikisemättä. Olisiko mahdollista, että hän saisi\npitää henkensä ainoastaan siksi, että oli ollut niin levoton hirvien\ntähden?\n\nTehtaanisännänkin mielestä Karri oli käyttäytynyt hyvin, mutta kun hän\nei missään tapauksessa tahtonut koiraa takaisin, ei hän aluksi osannut\ntehdä päätöstä. \"Jos metsänvartija tahtoo ottaa sen huostaansa ja\nvastata siitä, että se käyttäytyy paremmin kuin tähän asti, niin\nsaakoon tuo sitten elää\", hän sanoi viimein. Siihen metsänvartija\nsuostui kernaasti, ja sillä tavalla tuli Karri muuttaneeksi\nmetsänvartijan mökille.\n\n\n\nHarmaaturkin pako\n\n\nSiitä päivästä alkaen, jolloin Karri oli tullut metsänvartijan luo, hän\nlakkasi kokonaan harjoittamasta luvatonta metsästystä. Se ei johtunut\nniin paljon siitä, että hän olisi pelännyt, kuin siitä, ettei hän\ntahtonut pahoittaa metsänvartijan mieltä. Sillä sen jälkeen kun\nmetsänvartija oli pelastanut hänen henkensä, rakasti Karri häntä yli\nkaiken. Hän ei muuta ajatellut kuin seurata ja vartioida isäntäänsä.\nJos tämä lähti kotoaan jonnekin, juoksi Karri edellä ja tarkasti tien,\nja jos tämä istui kotona, makasi Karri oven edessä ja piti silmällä\nkaikkia tulevia ja meneviä.\n\nKun metsänvartijan talossa oli hiljaista, kun tieltä ei kuulunut\naskeleita, kun isäntä käyskenteli ja hoiteli puutarhaan istuttamiaan\ntaimia, oli Karrin tapana aikansa kuluksi leikkiä hirvenvasikan kanssa.\n\nAluksi Karri ei ollut välittänyt vähääkään vasikasta. Mutta koska hän\nseurasi isäntäänsä kaikkialle, hän meni tämän kanssa myöskin navettaan.\nKun isäntä antoi vasikalle maitoa, oli Karrin tapana istua karsinan\nulkopuolella ja katsella. Metsänvartija sanoi vasikkaa Harmaaturkiksi,\nkoska se hänen mielestään ei ollut koreamman nimen arvoinen, ja Karri\noli siitä asiasta aivan yhtä mieltä isännän kanssa. Joka kerta\nnähdessään vasikan tuntui hänestä kuin hän ei koskaan olisi nähnyt\nmitään niin rumaa ja epäonnistunutta. Sillä oli pitkät, hontelot jalat,\njotka olivat ruumiissa kiinni kuin irtonaiset puujalat. Pää oli suuri\nja kurttuinen ja riippui aina vinossa. Nahka oli poimuinen niinkuin tuo\nelukka olisi saanut ylleen turkin, joka ei ollut tehty sitä varten.\nAina se oli surullinen ja tyytymättömän näköinen, mutta ihmeellistä\nkyllä se nousi aina nopeasti makuulta joka kerta nähdessään Karrin\nkarsinan ulkopuolella, ikään kuin olisi ilostunut hänet nähdessään.\n\nHirvenvasikka huononi päivä päivältä eikä kasvanut, ja lopulta se ei\nenää jaksanut nousta jaloilleen Karrin saapuessa. Koira hyppäsi silloin\nkarsinaan vasikan luokse, ja silloin sen raukan silmissä välähti ikään\nkuin jokin sen hyvin harras toivomus olisi toteutunut. Siitä pitäen\nKarrin tapana oli tervehtiä sitä joka päivä ja viettää tuntikausia sen\nseurassa nuoleksien sen turkkia, leikkien ja telmien sen kanssa ja\nopettaen sille kaikenlaista, mitä metsäneläimen tulee tietää.\n\nOli ihmeellistä, että siitä lähtien kun Karri oli alkanut käydä\nhirvenvasikan karsinassa, se alkoi viihtyä ja kasvaa. Ja päästyään\nkerran alkuun se kasvoi parissa viikossa niin, ettei se enää\nmahtunutkaan pieneen karsinaansa, vaan oli siirrettävä hakaan.\nKuljeskeltuaan haassa pari kuukautta sillä oli niin pitkät jalat, että\nse voi astua aidan yli mistä halutti. Silloin metsänvartija sai\nisännältään luvan rakentaa hirvelle suuren ja korkean aitauksen. Siinä\ntämä eleli useita vuosia ja siitä kasvoi voimakas ja komea eläin. Karri\nseurusteli hänen kanssaan niin usein kuin voi, mutta ei enää säälistä,\nvaan siksi, että heidän kesken oli syntynyt ystävyys. Hirvi oli aina\nsurullinen ja näytti uneliaalta ja saamattomalta, mutta Karri osasi\nsaada hänet leikkisäksi ja iloiseksi.\n\nHarmaaturkki oli elänyt viisi kesää metsänvartijan mökillä, kun\ntehtaanisäntä sai kirjeen eräästä ulkomaisesta eläintarhasta, jossa\npyydettiin saada ostaa hirvi. Tehtaanisäntä oli suostuvainen,\nmetsänvartija tuli pahoilleen, mutta ei kyennyt panemaan vastaan, ja\nniin päätettiin, että hirvi oli myytävä. Karri sai pian tietää, mitä\noli tekeillä, ja riensi hirven luo kertomaan, että tämä aiottiin\nlähettää pois. Koira oli kovin huolissaan hänen kadottamisestaan, mutta\nhirvi ei ollut milläänkään eikä näyttänyt tulevan iloiseksi eikä\nsurulliseksi. \"Aiotko antaa viedä itsesi pois vastustelematta?\" kysyi\nKarri. -- \"Mitä tässä vastustaminen auttaisi?\" sanoi Harmaaturkki.\n\"Jäisinhän mieluimmin tähän missä olen, mutta jos minut myydään, niin\ntäytyy minun kai lähteä.\"\n\nKarri seisoi ja katseli Harmaaturkkia, oikein mittaili häntä\nkatseillaan. Näkyi kyllä, ettei hirvi vielä ollut oikein\ntäysikasvuinen. Hänen sarvensa eivät vielä olleet niin leveät eikä\nhänen kyttyränsä niin korkea eikä hänen harjansa niin tuuhea kuin\ntäysikasvuisten hirvihärkien, mutta kyllä hänellä oli voimia tarpeeksi\ntaistellakseen vapautensa puolesta. \"Näkyy, että häntä on pidetty\nvankina koko ikänsä\", ajatteli Karri, mutta ei sanonut mitään.\n\nKarri palasi hirvitarhaan vasta puoliyön jälkeen, kun tiesi, että\nHarmaaturkki oli nukkunut tarpeekseen ja alkanut ensimmäisen ateriansa.\n\"Sinä teet kyllä oikein, kun annat viedä itsesi pois\", sanoi Karri ja\nnäytti olevan tyyni ja tyytyväinen. \"Sinua tullaan pitämään vankina\nsuuressa puutarhassa ja sinä saat viettää huoletonta elämää. Minusta on\nkuitenkin vahinko, että sinun täytyy lähteä täältä näkemättä metsää.\nSinä tiedät sukulaisillasi olevan tapana sanoa, että hirvet ja metsä\novat yhtä, mutta sinä et vielä ole edes ollutkaan metsässä.\"\n\nHarmaaturkki nosti päätään apilaskoosta, jonka ääressä hän seisoi ja\nsöi. \"Kyllähän minä mielelläni tahtoisin nähdä metsän, mutta kuinka\nminä pääsen tämän aitauksen yli?\" sanoi hän välinpitämättömästi. -- \"Et\nsuinkaan, sehän on aivan mahdotonta, koska sinulla on niin lyhyet\nkoivet\", sanoi Karri. Hirvi katseli alta kulmainsa Karria, joka hyppäsi\naitauksen yli monta kertaa päivässä, vaikka olikin niin pieni. Hän meni\naitauksen luo, loikkasi yli ja oli vapaudessa melkein tietämättä,\nkuinka se oli tapahtunut.\n\nKarri ja Harmaaturkki lähtivät nyt metsään. Oli kaunis ja kuutamoinen\nyö loppupuolella kesää, mutta puiden alla oli hämärää, ja hirvi kulki\naika hitaasti. \"On ehkä parasta, että käännymme takaisin\", sanoi Karri.\n\"Sinä kun et koskaan ennen ole kulkenut metsässä, saattaisit ehkä\ntaittaa jalkasi.\" Silloin Harmaaturkki alkoi kävellä kiivaammin ja\nrohkeammin.\n\nKarri vei hirven erääseen paikkaan metsässä, jossa kasvoi mahtavia\nkuusia niin tiheässä, ettei tuuli voinut tunkeutua niiden lomitse.\n\"Täällä on sinun heimolaistesi tapana hakea suojaa pakkaselta ja\nmyrskyltä\", sanoi Karri. \"Täällä on heidän tapana seisoa paljaan\ntaivaan alla kaiken talvea. Sinulla on kyllä paljon parempi uudessa\npaikassasi. Saat siellä katon pääsi päälle ja saat seisoa tallissa\nniinkuin härkä.\" Harmaaturkki ei vastannut mitään, seisoi vain ja veti\nsieraimiinsa voimakasta havun tuoksua. -- \"Onko sinulla vielä jotakin\nmuuta minulle näytettävänä vai olenko jo nähnyt metsän?\" kysyi hän.\n\nSilloin Karri johti hänet suolle ja antoi hänen katsella yli mättäiden\nja hetteiden. \"Tämän suon yli on hirvien tapana paeta silloin kun ne\novat vaarassa\", sanoi Karri. \"En tiedä, miten ne oikein tekevät, mutta\nvaikka ne ovatkin niin suuria ja raskaita, ne voivat kuitenkin kävellä\nuppoamatta. Sinä et voisi kulkea niin vaarallisella pohjalla, mutta\neihän sinun tarvitsekaan, sillä eiväthän sinua metsästäjät koskaan\nahdista.\" Harmaaturkki ei vastannut mitään, vaan loikkasi samassa\nsuolle. Hän ilostui huomatessaan, miten mättäät hyllyivät hänen allaan,\nhyökkäsi suon poikki ja palasi Karrin luo putoamatta kertaakaan\nliejuun. \"Olemmeko nyt nähneet koko metsän?\" kysyi hän. -- \"Ei, emme\nvielä\", sanoi Karri.\n\nHän vei nyt hirven metsän ulkoreunoille, missä kasvoi komeita\nlehtipuita: tammia ja haapoja ja niinipuita. \"Täällä on heimolaistesi\ntapana syödä lehtiä ja kaarnaa\", sanoi Karri. \"Se on heistä kaikkein\nmakeinta ruokaa, mutta sinä kai saat ulkomailla parempaa syötävää.\"\nHarmaaturkki hämmästyi mahtavia lehtipuita, joiden vihreät holvit\nkaareutuivat hänen päänsä päällä. Hän maistoi sekä tammen lehtiä että\nhaavan kuorta. \"Tämä on hapanta ja hyvää\", sanoi hän. \"Se on parempaa\nkuin apilas.\" -- \"Olipa hyvä, että sait sitä kerrankin syödä\", sanoi\nkoira.\n\nSitten hän otti hirven mukaansa pienelle metsäjärvelle. Järvi oli aivan\ntyyni, ja hienojen, vaaleiden usvapilvien kietomat rannat kuvastuivat\nsen pintaan. Nähdessään sen Harmaaturkki jäi liikkumattomana seisomaan.\n\"Karri, mitä tämä on?\" kysyi hän. Hän ei ollut ennen nähnyt järveä. --\n\"Se on suuri vesi, se on järvi\", sanoi Karri. \"Sinun heimollasi on\ntapana uida sen yli rannasta rantaan. Eihän tietenkään voi vaatiakaan,\nettä sinä osaisit sen tehdä, mutta pitäisi sinun kuitenkin hiukan mennä\npeseytymään.\" Karri meni itse veteen ja alkoi uida. Harmaaturkki seisoi\nrannalla hetken aikaa. Viimein hänkin meni veteen. Tuntui niin hyvältä,\nettä tuskin sai henkeään vedetyksi, kun vesi pehmeästi ja viileästi\nhyväili ruumista. Hän tahtoi saada veden nousemaan selkänsäkin yli,\npainautui syvemmälle ja päristeli ja tunsi, että vesi kantoi häntä, ja\nalkoi uida. Hän kierteli Karria ja oli vedessä kuin kotonaan. Kun he\ntaas seisoivat rannalla, kysyi koira, lähdettäisiinkö jo kotiin. \"Onhan\nvielä pitkälti aamuun. Voimmehan käydä ja katsella metsää vielä vähän\naikaa\", sanoi Harmaaturkki.\n\nHe menivät taas takaisin havumetsään. Kohta he tulivat pienelle,\naukealle kuun valaisemalle paikalle, jossa ruohot ja kukkaset\nkimaltelivat kastetta. Keskellä metsäniittyä käyskenteli suuria eläimiä\nlaitumella. Siinä oli hirvihärkä, muutamia naarashirviä ja useita\nhiehoja ja vasikoita. Nähdessään heidät Harmaaturkki heti pysähtyi. Hän\ntuskin huomasikaan lehmiä ja nuorta karjaa. Hän vain tuijotti vanhaa\nhärkää, jolla oli leveät, monihaaraiset lapiosarvet, korkea kyttyrä\nlapojen päällä ja pitkäkarvainen nahkakaistale riippumassa kaulan alla.\n\"Mikä tuo on?\" kysyi Harmaaturkki, ja hänen äänensä vapisi\nhämmästyksestä. -- \"Häntä sanotaan Sarvikruunuksi\", sanoi Karri, \"ja\nhän on sinun heimolaisesi. Sinäkin kai saat joskus tuommoiset leveät\nsarvet ja tuommoisen harjan, ja jos jäät metsään, niin saat ehkä\nkarjankin kuljettaaksesi.\" -- \"Jos tuo tuolla on minun heimolaiseni,\nniin tahdon katsella häntä lähempää\", sanoi Harmaaturkki. \"En ole\nkoskaan aavistanut, että eläin voisi olla noin komea.\"\n\nHarmaaturkki meni hirvien luo, mutta palasi melkein samassa Karrin luo,\njoka oli pysähtynyt metsän reunaan. \"Sinua ei nähtävästi otettu\nystävällisesti vastaan?\" sanoi Karri. -- \"Minä sanoin hänelle, että nyt\nvasta ensi kerran tapasin heimolaisiani ja pyysin saada kulkea heidän\nseurassaan niityllä, mutta hän käski minut pois ja uhkasi minua\nsarvillaan.\" -- \"Oli oikein, että väistyit\", sanoi Karri. \"Nuoren\nmullikan, jolla on vain sarvien tyngät, tulee varoa taistelua vanhain\nhirvien kanssa. Joku toinen olisi joutunut pahaan maineeseen koko\nmetsässä siitä, että väistyy tekemättä vastarintaa, mutta sinunhan ei\ntarvitse semmoisesta välittää, sinä kun kuitenkin muutat ulkomaille.\"\n\nKarri oli tuskin sanonut sen, kun Harmaaturkki kääntyi ja meni takaisin\nniitylle. Vanha hirvi tuli häntä vastaan ja he joutuivat heti paikalla\ntappeluun. He asettivat sarvensa vastakkain ja puskivat, ja siinä kävi\nniin, että Harmaaturkki sai peräytyä yli koko niityn. Hän ei näyttänyt\nosaavan oikein käyttää voimiaan. Mutta kun hän tuli metsänreunaan, hän\nasetti jalkansa lujemmin maahan, ponnisti voimakkaasti sarvillaan ja\nalkoi työntää Sarvikruunua taaksepäin. Harmaaturkki taisteli\näänettömänä, mutta Sarvikruunu päästeli kumeita kiljahduksia\nrinnastaan. Vanha hirvi sai nyt vuorostaan perääntyä niityn yli.\nYht'äkkiä kuului kova rusahdus. Oli katkennut kärki vanhan hirven\nsarvesta. Hän tempautui irti Harmaaturkista ja juoksi metsään.\n\nKarri seisoi vielä metsän rannassa, kun Harmaaturkki tuli hänen\nluokseen.\n\n\"Nyt sinä olet nähnyt, mitä metsässä on\", sanoi Karri. \"Lähdetkö\nkotiin?\" -- \"Taitaahan jo olla aika lähteä\", sanoi hirvi.\n\nMolemmat olivat ääneti kotimatkalla. Karri huokaili tuon tuostakin\nikään kuin pettyneenä jostakin, mutta Harmaaturkki käveli pää pystyssä\nja näkyi iloitsevan seikkailusta. Hän käveli arvelematta eteenpäin,\nkunnes tuli aitauksen luo, mutta siinä hän pysähtyi. Hän katseli\nahdasta paikkaa, jossa oli elänyt tähän asti, katseli tallattua maata,\nkuihtunutta rehua, pientä kaukaloa, josta oli juonut vettä, ja pimeätä\nvajaa, jossa oli maannut. \"Hirvet ja metsä ovat yhtä\", huudahti hän,\nheitti päänsä taaksepäin, niin että niska kosketti selkää, ja karkasi\nhurjinta vauhtiaan metsään.\n\n\n\nAvuton\n\n\nSyvälle suureen Rauhankorpeen ilmestyi joka vuosi elokuussa erääseen\nkuusirisukkoon muutamia valkoisia perhosia, sellaisia joita sanotaan\nnunniksi. Ne olivat pieniä, ja niitä oli vähän, eikä juuri kukaan niitä\nhuomannut. Lenneltyään metsän syvyydessä pari yötä ne laskivat muutamia\ntuhansia munia puiden runkoihin, ja kohta sen jälkeen ne vaipuivat\nhengettöminä maahan.\n\nKevään tultua ryömi munista esiin pieniä pilkullisia matoja, ja ne\nrupesivat syömään kuusen kaarnaa. Niillä oli hyvä ruokahalu, mutta ne\neivät saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan, siksi että pienet käärmeet ja\nlinnut ahdistelivat niitä alituisesti. Tavallisesti säilyi niitä\nvainoojilta ainoastaan muutamia satoja.\n\nNe matoparat, jotka ennättivät täysikasvuisiksi, matelivat oksille,\nkehräsivät ympärilleen valkeita rihmoja ja istuivat pari viikkoa\nliikkumattomina koteloina. Sen ajan kuluessa niistä noukittiin jo\ntoinen puoli. Jos satakunta munaa pääsi elokuussa täysiksi perhosiksi\nasti, saattoi sanoa, että niille oli sattunut hyvä vuosi.\n\nTuollaista epävarmaa ja huomaamatonta elämää viettivät ne monta vuotta\nRauhankorvessa. Ei mikään hyönteiskansa koko sillä paikkakunnalla ollut\nniin harvalukuinen kuin tämä. Ja niin voimattomina ja vaarattomina ne\nolisivat pysyneet miten kauan tahansa, elleivät ne yht'äkkiä olisi\nsaaneet auttajaa.\n\nMutta ne saivat auttajan, ja se oli yhteydessä sen kanssa, että hirvi\noli paennut metsänvartijan mökiltä. Harmaaturkki oli näet koko päivän\npakonsa jälkeen käyskennellyt metsässä perehtyäkseen uuteen oloonsa.\nPäivemmällä hän tuli tunkeutuneeksi tiheän ryteikön läpi ja tapasi\ntakana aukean paikan, jossa maa oli irtonaista liejua. Keskellä oli\nmustavetinen rapakko, ja sen ympärillä kasvoi korkeita kuusia, jotka\nolivat melkein lehdettömät vanhuuttaan ja ikävystymistään. Paikka ei\nmiellyttänyt Harmaaturkkia ja hän olisi lähtenyt siitä heti, ellei\nolisi sattunut huomaamaan joitakin kirkkaan vihreitä lahnankukanlehtiä,\njotka kasvoivat rapakon reunalla.\n\nNuuskiessaan lehtiä hän sattui herättämään suuren mustan käärmeen, joka\nnukkui niiden alla. Hirvi oli kuullut Karrin puhuvan myrkyllisistä\nkyykäärmeistä, ja kun käärme nosti päätään ja sähisten ojensi\nhalkinaisen kielensä häntä kohti, luuli Harmaaturkki kohdanneensa\nhirveän vaarallisen elukan. Hän palästyi, nosti jalkansa, polkaisi\nkavioillaan ja musersi käärmeen pään. Sitten hän riensi tiehensä hurjaa\nvauhtia.\n\nNiin pian kuin Harmaaturkki oli poissa, tuli toinen yhtä pitkä ja musta\nkäärme esille rapakosta. Hän hiipi tapetun luokse ja nuoleskeli\nkielellään murskattua päätä.\n\n\"Oletko sinä todellakin kuollut, vanha Vahingoton?\" sähisi käärme. \"Ja\nme kaksi kun elimme niin monta vuotta yhdessä. Meillä kun oli niin hyvä\ntoistemme seurassa ja me kun voimme niin hyvin täällä suossa, että\ntulimme vanhemmiksi kuin mitkään muut tarhakäärmeet tässä metsässä!\nSuurempaa surua ei minulle olisi voinut sattua.\"\n\nTarhakäärme oli niin pahoillaan, että hänen pitkä ruumiinsa kiemurteli\nkuin sitä olisi haavoitettu. Yksin sammakkojenkin, jotka elivät\nainaisessa pelossa hänen tähtensä, tuli häntä sääli.\n\n\"Kyllä mahtaa olla ilkeä se, joka tappaa turvattoman,\npuolustuskyvyttömän tarhakäärmeen!\" sähisi käärme. \"Hän ansaitsee totta\ntotisesti oikein kovan rangaistuksen.\" Hän katseli hetken aikaa\nkuollutta ja kiemurteli suruissaan, mutta yht'äkkiä hän kohotti\npäätään. \"Niin totta kuin nimeni on Avuton ja minä olen metsän vanhin\ntarhakäärme, niin totta minä kostan. En lepää, ennen kuin tuo hirvi\nmakaa kuolleena maassa kuin vanha toverini tuossa.\"\n\nAnnettuaan tämän lupauksen käärme kääriytyi sykkyrälle ja\npaneutui miettimään. Mutta siinäpä olikin kylliksi pulmaa, miten\ntarhakäärmeparka voisi saada kostetuksi suurelle mahtavalle hirvelle,\nja vanha Avuton makasi siinä yötä päivää ja mietti miettimistään, mutta\nei keksinyt mitään keinoa.\n\nMutta eräänä yönä kun tarhakäärme makasi taas kostotuumissaan unta\nsaamatta, hän kuuli rapinaa päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja huomasi\nmuutamia vaaleita nunnaperhosia, jotka karkeloivat puiden välissä. Hän\nseurasi heitä hyvin kauan silmillään, sitten hän alkoi sähistä ääneen\nsiinä itsekseen, mutta lopulta hän nukkui ja näytti olevan tyytyväinen\ntekemäänsä päätökseen.\n\nSeuraavana aamuna tarhakäärme meni Krylen, kyykäärmeen luo, joka asui\nkiviperäisellä ja korkealla maalla eräässä Rauhankorven kolkassa. Tälle\nhän nyt kertoi vanhan tarhakäärmeen kuolemasta ja pyysi, että hän, joka\nosasi purra niin vaarallisia haavoja, suostuisi rupeamaan kostajaksi.\nMutta Kryle ei ollut halukas rupeamaan sotaan hirvien kanssa.\n\n\"Jos minä kävisin hirven kimppuun, niin hän heti potkaisisi minut\nkuoliaaksi. Vanha Vahingoton on kuollut, me emme voi herättää häntä\nenää henkiin. Miksi minä syöksisin itseni onnettomuuteen hänen\ntähtensä?\"\n\nKun vanha tarhakäärme sai tämän vastauksen, kohotti hän päänsä maasta\nkokonaisen jalan verran ja sähisi aivan kauheasti. \"Vish, vash! Vish,\nvash!\" sanoi hän. \"Vahinko, että sinä, jolle on annettu semmoiset\naseet, olet niin pelkuri, ettet uskalla niitä käyttää.\" Tämän kuultuaan\nmyöskin kyykäärme suuttui. \"Mene tiehesi, vanha Avuton!\" sähisi hän.\n\"Myrkky vuotaa jo hampaihini, mutta minä tahdon kuitenkin säästää\nmuuatta, jonka sanotaan muka olevan minun heimolaisiani.\"\n\nMutta tarhakäärme ei liikahtanut paikaltaan, ja pitkän aikaa käärmeet\nmakasivat siinä ja haukkuivat toisiaan. Kun Kryle oli niin vihainen,\nettei enää jaksanut sähistä, ainoastaan pihistä, alkoi tarhakäärme\nyht'äkkiä puhua aivan toisella äänellä.\n\n\"Minulla oli sinulle oikeastaan asiaakin, Kryle\", sanoi hän ja alensi\näänensä lempeäksi kuiskaukseksi, \"mutta nyt minä kai olen suututtanut\nsinut niin, ettet enää tahdo auttaa minua?\" -- \"Jos sinä et vain pyydä\nminulta mitään mieletöntä, niin teen minä kyllä voitavani.\" --\n\"Kuusikossa, lähellä minun suotani\", sanoi tarhakäärme, \"asuu\nperhoskansa, joka lentelee öisin loppukesällä.\" -- \"Minä kyllä tiedän,\nkeitä sinä tarkoitat\", sanoi Kryle. \"Entä sitten?\" -- \"Se on korven\npienin hyönteiskansa\", sanoi Avuton, \"ja vaarattomin kaikista, sillä\nsen toukat tyytyvät syömään vain kuusen neuloja.\" -- \"Minä kyllä\ntiedän\", sanoi Kryle. -- \"Minä pelkään, että tuo perheskansa kohta\nhäviää sukupuuttoon\", sanoi tarhakäärme. \"On niin paljon niitä, jotka\npoimivat niiden toukkia keväällä.\" Nyt luuli Kryle ymmärtävänsä, että\ntarhakäärme tahtoi pidättää toukat itselleen, ja hän vastasi\nystävällisesti: \"Jos tahdot, niin minä kyllä sanon nuorille\nkäärmeilleni, että ne jättävät nuo kuusimadot rauhaan.\" -- \"Se olisi\nminulle suuri apu\", sanoi Avuton.\n\n\"Ehkä minä pyydän huuhkaimia ja rastaitakin säästämään noita neulain\npoimijoita?\" sanoi kyykäärme. \"Minä kyllä kernaasti autan sinua, kun et\nvain pyydä mahdottomia.\" -- \"Nyt olet antanut minulle hyvän lupauksen,\nKryle\", sanoi Avuton, \"ja minä olen iloinen, että tulin tänne\nluoksesi.\"\n\n\n\nNunnat\n\n\nUseita vuosia tämän jälkeen Karri loikoi eräänä aamuna eteisen\nlattialla. Oli alkukesä, lyhyiden öiden aika, ja oli selvä päivä,\nvaikka aurinko ei vielä ollut noussut. Silloin Karri heräsi siihen,\nettä joku huusi häntä nimeltä. \"Sinäkö siinä olet, Harmaaturkki?\" kysyi\nKarri, sillä hän oli tottunut siihen, että hirvi tuli häntä\ntervehtimään melkein joka yö. Hän ei saanut vastausta, mutta kuuli\nuudelleen, että joku kutsui häntä. Hän luuli tuntevansa Harmaaturkin\näänen ja riensi ääntä kohti.\n\nKarri kuuli, että hirvi juoksi hänen edellään, mutta ei saavuttanut\nhäntä. Se mennä rytisti sakeimpaan kuusikkoon, läpi vesakon kulkematta\ntietä tai polkua. Karri sai vaivoin seuratuksi hänen jälkiään. \"Karri,\nKarri!\" kuuli hän taas huudettavan, ja ääni oli Harmaaturkin, vaikka\nsiinä oli sointu, jota koira ei koskaan ennen ollut kuullut. \"Minä\ntulen, minä tulen! Missä sinä piilet?\" vastasi koira. -- \"Karri, Karri,\netkö sinä näe, kuinka täällä putoaa putoamistaan?\" kysyi Harmaaturkki.\n\nKarri huomasi silloin, että kuusista yhtä mittaa putoili kaarnaa kuin\nharvaa sadetta. \"Niin, minä näen, kuinka täällä putoilee\", huusi hän,\nmutta oikaisi samassa metsään hirveä kohti.\n\nHarmaaturkki riensi edellä, läpi vesaikon, ja Karri oli taas vähällä\nhaihtua jäljiltä. \"Karri, Karri\", huusi Harmaaturkki ihan mölisten.\n\"Etkö tunne, kuinka täällä metsässä tuoksuu?\" Karri pysähtyi ja nuuski.\nHän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta nyt hän huomasi,\nettä kuusista levisi tavallista paljon voimakkaampi tuoksu. \"Niin,\nkyllä minä tunnen, että täällä tuoksuu\", sanoi hän, mutta ei malttanut\nottaa selkoa siitä, mistä se johtui, vaan riensi edelleen Harmaaturkin\nperässä.\n\nHirvi juoksi vielä kerran tiehensä niin nopeasti, ettei koira voinut\nsaavuttaa häntä. \"Karri, Karri\", huusi hän hetken kuluttua, \"etkö\nkuule, kuinka kuusissa napsahtelee?\" Nyt ääni oli niin surullinen, että\nse olisi voinut sulattaa kiven. Karri pysähtyi kuuntelemaan, ja hän\nkuuli heikkoa, mutta selvää napsahtelua puista. Se oli kuin kellon\ntikitystä. \"Niin, kyllä minä kuulen, kuinka täällä napsahtelee\", huusi\nKarri eikä enää juossut kauemmaksi. Hän ymmärsi hirven toivovan, ettei\nhän seuraisi tätä, vaan kiinnittäisi huomionsa johonkin metsässä\ntapahtuvaan seikkaan.\n\nKarri seisoi kuusen alla, jonka oksat olivat tuuheat, riippuvat ja\nkarkeat, neulaset tummanvihreät. Hän tarkasteli puuta, ja hänestä\nnäytti silloin, kuin sen havut olisivat liikkuneet. Mennessään vielä\nlähemmäksi hän näki suuren joukon harmaanvaaleita toukkia, jotka\nryömivät puiden oksia myöten ja söivät neulasia. Niitä oli kaikki oksat\ntäynnä ja ne ryömivät ja söivät. Puissa napsahteli lakkaamatta, kun\ntoukkien pienet leuat tekivät työtään. Puhtaaksi syötyjä neulasia\nputoili lakkaamatta maahan, ja kuusiparoista hikoili ilmaan niin\nvoimakas haju, että se vaivasi koiraa.\n\n\"Tuohon kuuseen ei varmaankaan jää monta neulasta\", ajatteli hän ja\nkääntyi katsomaan lähintä puuta. Sekin oli suuri, komea kuusi, mutta se\noli samannäköinen. \"Mitä tämä tietää?\" ajatteli Karri. \"Sääli kauniita\npuita. Niiden kauneus on pian mennyttä.\" Hän kulki puulta puulle ja\nkoki heikoilla silmillään saada selkoa siitä, kuinka niiden laita\noikein oli. \"Tuossa on petäjä. Sen kimppuun ne eivät ehkä ole\nuskaltaneet\", ajatteli hän. Mutta ne olivat käyneet petäjänkin\nkimppuun. \"Ja tuossa on koivu. Niitä on siinäkin, niitä on siinäkin!\nTämä ei ole metsänvartijan mieleen\", ajatteli Karri.\n\nHän juoksi syvemmälle metsään saadakseen tietää, miten kauas hävitys\noli levinnyt. Minne hän vain tuli, kaikkialla kuului samaa tikitystä,\ntuntui samaa tuoksua ja satoi samalla tavalla havunneulasia. Hänen ei\ntarvinnut pysähtyä katsomaan. Hän ymmärsi näistä merkeistä, miten asiat\nolivat. Pieniä toukkia oli kaikkialla. Ne söisivät pian koko metsän.\n\nYht'äkkiä hän tuli seutuun, jossa ei tuntunut mitään tuoksua, ja siellä\noli äänetöntä ja hiljaista. \"Täällä on niiden valta lopussa\", ajatteli\nkoira, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Mutta täällä oli vielä\nhullummin, täällä olivat toukat jo lopettaneet työnsä ja puut olivat\nneulasettomia. Ne seisoivat kuin kuolleina, ja ainoana verhona niiden\nympärillä oli joukko sekaantuneita rihmoja, joita toukat olivat\npunoneet itselleen silloiksi ja teiksi.\n\nTäällä kuolevain puiden keskessä seisoi Harmaaturkki ja odotti Karria.\nHän ei ollut yksin, vaan hänen vieressään seisoi neljä vanhaa metsän\narvokkainta hirveä. Karri tunsi heidät. Siinä oli Köyryselkä, joka oli\npieni hirvi, mutta jolla oli suurempi kyttyrä kuin kellään muulla,\nSarvikruunu, joka oli hirvikansan komein, Karkeaharja, jolla oli hyvin\ntuuhea turkki, ja muudan vanha ja pitkäkoipinen, jonka nimi oli\nSuurivoima ja joka oli ollut kauhean pikainen ja taistelunhaluinen,\nkunnes se viime syysmetsästyksessä oli saanut luodin reiteensä.\n\n\"Mikä ihme on tullut metsälle?\" kysyi Karri tultuaan hirvien luo, jotka\nseisoivat pää riipuksissa ja ylähuuli lerpallaan ja näyttivät hyvin\nmietteisiinsä vaipuneilta. -- \"Sitä ei kukaan voi sanoa\", vastasi\nHarmaaturkki. \"Tuo hyönteiskansa on ollut kaikista voimattomin, eikä se\ntähän saakka ole tehnyt mitään vahinkoa, mutta viime vuosina se on\nkasvanut niin lukuisaksi, että näyttää siltä kuin se hävittäisi koko\nmetsän.\" -- \"Niin, pahalta näyttää\", sanoi Karri, \"mutta minä huomaan,\nettä metsän viisaimmat ovat tulleet yhteen neuvottelemaan, ja he ovat\nehkä keksineet jonkin keinon.\"\n\nKoiran sanottua tämän kohotti Köyryselkä hyvin juhlallisesti raskasta\npäätään, heilautti pitkiä korviaan ja sanoi: \"Olemme kutsuneet sinut\ntänne, Karri, saadaksemme kuulla, tietävätkö ihmiset tästä\nhävityksestä.\" -- \"Eivät\", sanoi Karri, \"näin kaukana metsässä he eivät\nkäy muulloin kuin metsästysaikana. He eivät tiedä mitään tästä\nonnettomuudesta.\" -- \"Me, jotka olemme eläneet kauan metsässä\", sanoi\nsilloin Sarvikruunu, \"emme usko, että me eläimet yksin voimme pitää\npuoliamme tätä hyönteiskansaa vastaan.\" -- \"Meistä tuntuu, kuin toinen\nolisi yhtä suuri onnettomuus kuin toinenkin\", sanoi Karkeaharja. \"Tämän\njälkeen metsän rauha on mennyttä.\" -- \"Mutta emmehän voi sallia, että\nkoko metsä tuhoutuu\", sanoi Suurivoima. \"Meillä ei ole valitsemisen\nvaraa.\"\n\nKarri ymmärsi, että hirvien oli vaikea saada sanotuksi, mitä he\ntarkoittivat, ja hän koetti auttaa heitä. \"Te ehkä tarkoitatte, että\nminun olisi ilmaistava ihmisille, mitä täällä tapahtuu?\" Silloin he\nalkoivat kaikki nyökytellä päätään. \"On suuri onnettomuus, kun täytyy\npyytää apua ihmisiltä, mutta muuta neuvoa ei ole.\"\n\nHetken kuluttua oli Karri kotimatkalla. Hänen juostessaan hyvin\nsuruissaan kaikesta siitä, mitä oli saanut tietää, tuli suuri musta\ntarhakäärme häntä vastaan. \"Hyvää päivää!\" sähisi käärme. -- \"Päivää,\npäivää!\" haukahti Karri ja riensi ohitse pysähtymättä. Mutta käärme\nkääntyi ja koetti saavuttaa hänet. \"Ehkä sinäkin olet levoton metsän\ntähden\", ajatteli Karri ja pysähtyi. Tarhakäärme alkoi heti puhua\ntuosta suuresta hävityksestä.\n\n\"Täältä kyllä kaikki rauha häviää, jos ihmiset kutsutaan tänne\", sanoi\nhän.\n\n\"Sitä samaa minäkin pelkään\", sanoi Karri, \"mutta metsän vanhimmat kai\ntietävät mitä tekevät.\" -- \"Minä luulen tietäväni paremman keinon\",\nsanoi käärme, \"jos minä vain saisin sen palkan, jota pyydän.\" --\n\"Eivätkös ne nimitä sinua Avuttomaksi?\" kysyi koira pilkallisesti. --\n\"Olen vanha metsän asukas\", sanoi tarhakäärme. \"Minä tiedän, kuinka\ntämmöisistä syöpäläisistä päästään.\" -- \"Jos sinä vain saat ne\nhäviämään\", sanoi Karri, \"niin ei sinulta kai kukaan pyytämääsi\npalkintoakaan kieltäne.\"\n\nKun Karri oli sanonut tämän, solahti käärme puun juuren alle eikä\njatkanut keskustelua, ennen kuin oli hyvässä suojassa ahtaassa kolossa.\n\"Sano sitten terveisiä Harmaaturkille\", sanoi hän, \"että jos hän tahtoo\nlähteä pois Rauhankorvesta eikä pysähdy, ennen kuin tulee niin kauas\npohjoiseen, ettei siellä kasva yhtä ainoata tammea metsässä, eikä tule\ntänne takaisin niin kauan kuin tarhakäärme Avuton elää, niin lähetän\nminä taudin ja kuoleman tappamaan kaikki ne, jotka nyt matavat puita\npitkin ja niitä jäytävät!\" -- \"Mitä sinä sanot?\" kysyi Karri ja hänen\nselkäkarvansa alkoivat kohota pystyyn. \"Mitä pahaa Harmaaturkki on\nsinulle tehnyt?\" -- \"Hän on tappanut sen, jota enin kaikista rakastin\",\nsanoi käärme, \"ja minä tahdon kostaa hänelle.\" Ennen kuin tarhakäärme\nehti lopettaa, teki Karri hyökkäyksen häntä vastaan, mutta käärme oli\nhyvässä turvassa puun juuren alla. \"Makaa siinä, missä makaat niin\nkauan kuin tahdot!\" sanoi Karri lopuksi. \"Me kyllä ajamme kuusimadot\ntiehensä ilman sinun apuasi.\"\n\nSeuraavana päivänä tehtaanomistaja ja metsänvartija kulkivat\nmetsäpolkua pitkin. Karri juoksi alussa heidän rinnallaan, mutta hetken\nkuluttua hän katosi ja kohta alkoi kuulua voimakasta haukuntaa\nmetsästä. \"Se on Karri, joka haukkuu\", sanoi tehtaanomistaja.\nMetsänvartija ei tahtonut uskoa sitä todeksi. \"Karri ei ole metsästänyt\nluvattomasti moneen vuoteen\", sanoi hän. Hän juoksi metsään nähdäkseen,\nmikä koira siellä haukkui, ja tehtaanomistaja seurasi mukana.\n\nHe kulkivat haukkua kohti tiheimpään metsään, mutta siellä se taukosi.\nHe pysähtyivät kuulostamaan, ja silloin, hiljaisuudessa, he kuulivat,\nkuinka toukkien leuat tekivät työtä, näkivät, kuinka neulasia sateli\nmaahan, ja tunsivat voimakkaan tuoksun. Silloin he myöskin huomasivat,\nettä kaikki puut olivat täynnä nunnaperhosten toukkia, noita pieniä\npuiden vihollisia, jotka voivat hävittää peninkulmittain metsää.\n\n\n\nSuuri nunnasota\n\n\nSeuraavana keväänä Karri tuli eräänä aamuna juosten metsän läpi.\n\"Karri, Karri!\" huusi joku hänen jälkeensä. Karri katsahti taakseen.\nHän oli kuullut oikein. Vanha kettu seisoi luolan suulla ja huusi.\n\"Sinun pitää sanoa minulle, tekevätkö ihmiset mitään metsän hyväksi\",\nsanoi kettu. -- \"Ole varma siitä!\" sanoi Karri. \"Ne tekevät työtä minkä\nkerkiävät.\" -- \"Ne ovat tappaneet koko minun sukuni ja tulevat kai\ntappamaan ainutkin\", sanoi kettu. \"Mutta olkoon se heille anteeksi\nannettu, kunhan pelastavat metsän.\" Ei sitä kertaa käynyt Karri\nmetsässä sinä vuonna, ettei joku kysynyt häneltä, voisivatko ihmiset\npelastaa metsän. Ei ollut Karrin helppo vastata, sillä ihmiset eivät\ntienneet itsekään, onnistuisiko heidän päästä voitolle nunnista.\n\nKun ajattelee, miten pelätty ja vihattu vanha Kolmårdenin metsä oli\nollut, oli aivan ihmeellistä nähdä, että toistasataa miestä joka päivä\nlähti metsään pelastaakseen sitä häviöstä. He kaatoivat metsää siellä,\nmissä se oli enin vahingoittunutta, raivasivat pois pensaat ja karsivat\nalimmat oksat, etteivät toukat voisi madella puusta toiseen, hakkasivat\nleveitä katuja vahingoittuneen metsän ympärille ja asettivat maahan\nliimalla voideltuja tankoja saartaakseen toukat ja estääkseen niitä\ntunkeutumasta uusille aloille. Tehtyään sen he alkoivat asettaa\nliimarenkaita puiden ympärille. Heidän tarkoituksensa oli sillä tavoin\nestää toukkia pääsemästä puista, jotka jo oli syöty paljaiksi, ja\npakottaa ne pysähtymään siihen missä olivat, ja kuolemaan nälkään.\n\nIhmiset tekivät näitä töitä pitkin kevättä. He olivat hyvin\ntoiveikkaita ja odottivat melkein levottomina, että toukat tulisivat\nmunistaan esiin. He olivat varmat siitä, että olivat aidanneet ne niin\nhyvin, että ainakin suurimman osan toukista täytyi kuolla nälkään.\n\nNiinpä tulivat sitten toukat esiin kesän alkupuolella, ja niitä oli\nmonta vertaa enemmän kuin edellisenä kesänä. Mutta sehän ei tehnyt\nmitään, jos ne vain olivat hyvin aidatut eivätkä voisi hankkia\nitselleen riittävästi ruokaa.\n\nMutta eipä nyt käynytkään aivan niinkuin ihmiset olivat toivoneet.\nKyllähän toukkia tarttui liimatankoihin, ja suuret joukot eivät\nliimarenkailta päässeet alas puista, mutta kukaan ei voinut väittää,\nettä toukat oli saarrettu. Niitä oli aitauksen sisällä ja niitä oli sen\nulkopuolella. Niitä oli kaikkialla. Niitä mateli maanteillä, aidoilla,\nseiniä pitkin. Ne vaelsivat Rauhankorven alueelta muihin Kolmårdenin\nosiin.\n\n\"Ne eivät lakkaa, ennen kuin ovat hävittäneet kaiken metsämme\",\nsanoivat ihmiset. He olivat hyvin pahoilla mielin eivätkä voineet mennä\nmetsään saamatta kyyneliä silmiinsä.\n\nKarria inhotti koko tuo mateleva ja järsivä joukko, niin että hän ei\nvoinut mennä ovesta ulos. Mutta eräänä päivänä hänen oli mielestään\nmentävä katsomaan, miten Harmaaturkki voi. Hän lähti heti hirvien\nasumasijoille ja riensi eteenpäin kuono maassa. Kun hän oli tullut sen\npuun juuren luo, jossa hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Avuttoman,\noli se siinä taas ja kutsui häntä. \"Oletko puhunut Harmaaturkille\nsiitä, mitä minä sanoin sinulle viimeksi tavatessamme?\" kysyi\ntarhakäärme. Karri vain haukahti ja yritti puraista häntä. \"Tee se nyt\nsentään\", sanoi käärme. \"Sinähän näet, etteivät ihmiset tiedä mitään\nkeinoa tätä hävitystä vastaan.\" -- \"Et sinäkään tiedä\", sanoi Karri ja\nriensi pois.\n\nKarri tapasi Harmaaturkin, mutta hirvi oli niin synkällä päällä, että\nvain vaivoin tervehti. Hän alkoi heti puhua metsästä. \"En tiedä mitä\nantaisin, jos tästä surkeudesta tulisi loppu\", sanoi hän.\n\n\"Silloin minun kai pitää sanoa sinulle, että sinä taitaisit voida\npelastaa metsän\", sanoi Karri ja kertoi hänelle tarhakäärmeen\nterveiset. -- \"Jos tuon olisi luvannut joku toinen kuin Avuton, niin\nminä lähtisin heti maanpakoon\", sanoi hirvi. \"Mutta mistä olisi\ntuommoisella käärmepahasella semmoinen voima?\" -- \"Se oli tietysti vain\nturhaa kehumista\", sanoi Karri. \"Tarhakäärmeet ovat aina tietävinään\nenemmän kuin muut eläimet.\"\n\nKun Karri lähti kotiinpäin, seurasi Harmaaturkki mukana. Karri kuuli\nsilloin rastaan kuusen latvasta rätisevän: \"Siinä menee Harmaaturkki,\njoka on hävittänyt metsän! Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt\nmetsän!\"\n\nKarri luuli kuulleensa väärin, mutta eipä aikaakaan, kun tuli jänis\npolun poikki loikaten. Kun jänis näki heidät, se pysähtyi, vilkautti\nkorviaan ja huusi: \"Täällä tulee Harmaaturkki, joka on hävittänyt\nmetsän.\" Sitten se puikki tiehensä niin pian kuin pääsi.\n\n\"Mitä ne sillä tarkoittavat?\" kysyi Karri. -- \"En tiedä oikein\", sanoi\nHarmaaturkki. \"Minä luulen, että metsän pikkukansat ovat minulle\nvihoissaan siitä, että neuvoin hakemaan apua ihmisiltä. Kaikki heidän\npiilopaikkansa ja asuinpaikkansa ovat hävinneet, kun pikkumetsä\nhakattiin.\"\n\nHe kulkivat yhdessä vähän aikaa, ja Karri kuuli huudettavan joka\ntaholta: \"Siinä on Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän.\"\nHarmaaturkki ei ollut kuulevinaankaan, mutta Karri luuli ymmärtävänsä,\nmiksi toinen oli niin alakuloinen.\n\n\"Kuulehan, Harmaaturkki\", sanoi Karri yht'äkkiä, \"mitä tarhakäärme\ntarkoittaa väittäessään, että sinä muka olet tappanut sen, jota hän\nenin rakasti?\" -- \"Mistäs minä sen tietäisin?\" sanoi Harmaaturkki.\n\"Tiedäthän sinä, ettei minun tapanani ole koskaan ketään tappaa.\"\n\nKohta sen jälkeen he tapasivat ne neljä vanhaa hirveä. Ne tulivat\nhitaasti ja mietteissään kävellen toinen toisensa perässä. \"Päivää!\"\nhuusi Harmaaturkki heille. -- \"Päivää\", vastasivat hirvet. \"Tahdoimme\njuuri tavata sinua, Harmaaturkki, neuvotellaksemme kanssasi metsästä.\"\n\n\"Se on nyt niin\", sanoi Köyryselkä, \"että olemme saaneet tietää, että\non tapahtunut ilkityö täällä metsässä ja että koko metsä hävitetään sen\ntähden, että teko on jäänyt rankaisematta.\" -- \"Mikä ilkityö se on?\" --\n\"Joku on tappanut vaarattoman eläimen, jota ei ole voinut syödä. Sitä\npidetään ilkityönä Rauhankorvessa.\" -- \"Kuka on tehnyt semmoisen\nilkityön?\" sanoi Harmaaturkki. -- \"Se taitaa olla joku hirvi, ja me\nkysyisimme nyt sinulta, tiedätkö kuka se mahtaa olla?\" -- \"En minä\ntiedä\", sanoi Harmaaturkki, \"minä en ole koskaan kuullut puhuttavan\nhirvestä, joka olisi tappanut vaarattoman eläimen.\"\n\nHarmaaturkki erosi vanhuksista ja vaelsi eteenpäin Karrin kanssa. Hän\noli käynyt yhä äänettömämmäksi ja käveli pää hyvin riipuksissa. He\ntulivat kulkeneeksi Krylen, kyykäärmeen, ohi, ja käärme loikoi\nkalliopaadellaan. \"Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt\nmetsän\", sähähti Kryle, hän niinkuin kaikki muutkin. Nyt oli\nHarmaaturkin kärsivällisyys lopussa. Hän meni käärmeen luo ja nosti\netujalkansa. \"Aiotko tappaa minutkin, niinkuin tapoit sen vanhan\ntarhakäärmeen?\" sanoi Kryle. -- \"Olenko minä tappanut tarhakäärmeen?\"\nkysyi Harmaaturkki. -- \"Ensimmäisenä päivänä metsään tulosi jälkeen\ntapoit tarhakäärme Avuttoman akan\", sanoi Kryle.\n\nHarmaaturkki lähti nopeasti Krylen luota ja jatkoi matkaansa Karrin\nrinnalla. Yht'äkkiä hän pysähtyi. \"Karri, minähän se olen tehnyt sen\nilkityön. Olen tappanut vaarattoman eläimen. Metsä häviää minun\ntähteni.\" -- \"Mitä sinä sanot?\" keskeytti hänet Karri. -- \"Sano sinä\ntarhakäärme Avuttomalle, että Harmaaturkki lähtee maanpakoon jo tänä\nyönä!\" -- \"Sitä minä en koskaan sano\", sanoi Karri. \"Tuo maa tuolla\npohjoisessa päin on hirville vaarallinen maa.\" -- \"Luuletko sinä,\nettä minä voin jäädä tänne, koska olen saanut aikaan semmoisen\nonnettomuuden!\" sanoi Harmaaturkki. -- \"Älähän nyt hätäile. Odotahan\nhuomiseen, ennen kuin teet mitään!\" -- \"Sinä itse olet opettanut\nminulle, että hirvet ja metsä ovat yhtä\", sanoi Harmaaturkki ja sen\nsanottuaan hän erosi Karrista.\n\nKarri meni kotiin, mutta tämä keskustelu oli saattanut hänet\nlevottomaksi, ja jo seuraavana päivänä hän tuli taas metsään tapaamaan\nhirveä. Mutta hän ei löytänyt Harmaaturkkia mistään eikä etsinytkään\nhäntä kauan. Hän ymmärsi, että Harmaaturkki oli uskonut tarhakäärmettä\nja mennyt maanpakoon.\n\nKotimatkalla Karri oli niin pahalla tuulella, ettei sitä voi sanoin\nselittää. Hän ei voinut ymmärtää Harmaaturkkia, joka oli antanut tuon\ntarhakäärmeen, mokomankin, viekoitella itseään pois. Semmoista\nhullutusta hän ei ollut koskaan kuullut. Mitä tuo Avuton nyt mahtaisi?\n\nKävellessään näissä mietteissään Karri näki metsänvartijan seisomassa\nja osoittelemassa puuhun. \"Mitä sinä siinä katselet?\" kysyi toinen\nmies, joka seisoi hänen vieressään. -- \"On tullut jokin tauti\ntoukkiin\", sanoi metsänvartija.\n\nKarri hämmästyi sanomattomasti, mutta hän suuttui melkein vielä enemmän\nsiitä, että tarhakäärmeellä oli ollut valta pitää sanansa. Nyt kai\nHarmaaturkki saa pysyä poissa iät kaiket, sillä tuo tarhakäärme ei\nvarmaankaan kuole koskaan.\n\nJuuri kun Karri oli enin suruissaan, pälkähti hänen päähänsä jotakin,\njoka häntä hiukan lohdutti. \"Tuon käärmeen ei ehkä tarvitsekaan elää\nniin vanhaksi\", ajatteli hän. \"Ei se ehkä aina ole puun juuren alla\npiilossa. Jahka se on toimittanut pois toukat, niin kyllä minä tiedän,\nkuka sen hengiltä puraisee.\"\n\nOli todellakin ilmaantunut tautia toukkiin, mutta ensimmäisenä kesänä\nse ei ehtinyt paljoakaan levitä. Se oli tuskin puhjennut, kun toukat jo\nalkoivat koteloitua. Niistä syntyi miljoonia perhosia. Ne lentelivät\nöisin puiden ympärillä kuin lumituisku ja munivat lukemattomat määrät\nmunia. Seuraavana vuonna oli odotettavissa vielä suurempi hävitys.\n\nHävitys tuli, mutta se ei kohdannut ainoastaan metsää, vaan myöskin\ntoukkia itseään. Tauti levisi nopeasti metsäseudusta toiseen. Sairaat\ntoukat lakkasivat syömästä, matelivat puiden latvoihin ja kuolivat\nsinne. Syntyi suuri ilo ihmisten kesken, kun he näkivät toukkain\nkuolevan, mutta vielä suurempi metsän eläinten kesken. Karri ajatteli\njoka päivä tuimalla tyydytyksellä sitä hetkeä, jolloin hän voisi\npuraista kuoliaaksi Avuttoman.\n\nMutta toukat olivat levinneet peninkulmittain lähimetsiin, eikä tauti\ntänäkään kesänä saavuttanut heitä kaikkia, vaan monet jäivät eloon,\nkunnes muuttuivat koteloiksi ja perhosiksi.\n\nLentäviltä linnuilta sai Karri terveiset Harmaaturkilta, että tämä oli\nelossa ja voi hyvin. Mutta linnut kertoivat Karrille senkin, että\nsala-ampujat olivat monta kertaa ahdistaneet Harmaaturkkia ja että tämä\noli hädin tuskin päässyt pakoon.\n\nKarri eli suuressa odotuksessa ja ikävässä. Ja hänen täytyisi odottaa\nvielä kaksi kesää. Vasta silloin olisivat toukat lopussa.\n\nTuskin Karri oli kuullut metsänvartijan sanovan, että metsä oli\npelastettu, kun hän lähti etsimään Avutonta. Mutta kun hän tuli\nmetsään, selvisi hänelle jotakin kauheata. Hän ei voinut enää\nmetsästää, hän ei voinut enää juosta, hän ei voinut enää nuuskia\nvihollisensa jälkiä, hän ei voinut nähdä. Pitkä odotusaika oli\nvanhentanut Karrin. Hän oli huomaamattaan tullut vanhaksi. Hän ei enää\njaksanut purra kuoliaaksi tarhakäärmettä. Hän ei voinut vapauttaa\nystäväänsä Harmaaturkkia sen vihamiehestä.\n\n\n\nKosto\n\n\nEräänä iltapäivänä laskeutui Akka Kebnekaiselainen ja hänen laumansa\nmetsäjärven rannalle. He olivat vielä Kolmårdenissa, mutta olivat jo\npoistuneet Itä-Göötanmaalta ja olivat nyt Jönåkerin kihlakunnassa\nSörmlannissa.\n\nKevään tulo oli myöhästynyt, kuten tavallisesti vuoriseudulla, ja järvi\noli vielä jäässä kaikkialta muualta paitsi rannoilta. Hanhet\nhyökkäsivät heti veteen kylpemään ja etsimään ruokaa, mutta Niilo\nHolgerinpoika oli aamulla kadottanut toisen puukenkänsä ja hän\npistäytyi rannalla kasvavaan lepikkoon ja koivikkoon etsiäkseen\njotakin, mitä voisi sitoa jalkaansa.\n\nPoika sai mennä aika pitkälle, ennen kuin löysi siihen sopivaa, ja hän\nkatseli levottomasti ympärilleen, sillä hänen ei ollut ollenkaan hyvä\nolla täällä metsässä. \"Toista on tasangolla tai järvellä\", hän\najatteli. \"Siellä voi nähdä minne menee. Jos tämä olisi edes\npyökkimetsä, niin ainahan se menettelisi, sillä siellä on maa melkein\npaljasta, mutta minä en voi ymmärtää, kuinka ihmiset voivat sietää\ntämmöisiä tiettömiä ja synkkiä koivu- ja kuusimetsiä. Jos tämä olisi\nminun metsääni, niin hakkaisin maahan kaikki tyynni.\"\n\nViimein hän löysi palan tuohta ja seisoi juuri asettelemassa sitä\njalkaansa, kun kuuli rapinaa takaansa. Hän kääntyi ja näki, että käärme\nluikerteli risukossa suoraan häntä kohti. Se oli aivan tavattoman pitkä\nja paksu, mutta poika näki heti, että sillä oli valkoinen pilkku\nkummassakin poskessa, ja hän jäi seisomaan paikalleen. \"Sehän on vain\ntarhakäärme\", hän ajatteli. \"Se ei kai voi tehdä minulle mitään.\" Mutta\nsamassa hän sai käärmeeltä niin kovan töytäyksen rintaansa, että\nkaatui. Poika pääsi jaloilleen heti ja juoksi pakoon, mutta käärme ajoi\nhäntä takaa. Maa oli risuista ja kivistä, eikä poika päässyt erittäin\npian pakoon, vaan käärme seurasi hänen kintereillään.\n\nYht'äkkiä poika näki edessään suuren jyrkkäreunaisen kiven, ja hän\nrupesi kiipeämään sen päälle. \"Tänne ei käärme voine tulla\", ajatteli\nhän, mutta kun hän päästyään kivelle katsahti taakseen, hän näki, että\nkäärme koetti seurata häntä sinnekin.\n\nAivan pojan vieressä kiven päällä oli toinen kivi, melkein pyöreä ja\nmiehen pään kokoinen. Se lepäsi aivan irrallaan kaitaisen reunan\nvarassa. Oli käsittämätöntä miten se oli voinut jäädä siihen. Kun\nkäärme tuli lähemmäksi, juoksi poika pyöreän kiven taakse ja sysäsi\nsitä. Se pyörähti suoraan käärmettä kohti, vetäisi sen maahan ja jäi\nsen pään päälle.\n\n\"Tuopa teki tehtävänsä mainiosti\", ajatteli poika ja huokasi\nhelpotuksesta nähdessään, miten käärme nytkähteli pari kertaa kiivaasti\nja jäi sitten liikkumattomaksi. \"Enpä luule koskaan tällä matkalla\nolleeni suuremmassa vaarassa.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt tointua, kun kuuli suhauksen ilmassa ja näki\nlinnun laskeutuvan maahan ihan käärmeen viereen. Se oli kooltaan ja\nrakenteeltaan kuin varis, mutta sillä oli kaunis metallinkiiltävä\nhöyhenpuku. Poika vetäytyi varovasti piiloon kivessä olevaan\nhalkeamaan. Hänellä oli tuoreessa muistissaan se seikkailu, jolloin\nvarikset olivat vieneet hänet, eikä hän tahtonut näyttäytyä suotta\naikojaan.\n\nMusta lintu kävellä koikkelehti edestakaisin pitkin käärmeen ruumista\nja käänteli sitä nokallaan. Viimein se räpäytti siipiään ja huusi niin\nkimeällä äänellä, että korvia vihloi: \"Se on varmaankin Avuton,\ntarhakäärme, joka tässä lepää hengetönnä.\" Hän tepasteli vielä kerran\npitkin käärmeen ruumista ja jäi sitten seisomaan syviin mietteisiin\nvaipuneena, raaputtaen niskaansa jalallaan.\n\n\"On mahdotonta, että olisi kaksi näin suurta käärmettä tässä metsässä\",\nsanoi hän. \"Se on varmasti hän.\"\n\nHän näytti juuri aikovan työntää nokkansa käärmeen ruumiiseen, kun\nyht'äkkiä pysähtyi. \"Älä ole pöllöpää, Bataki\", sanoi hän. \"Et kai sinä\naio ikinä syödä käärmettä, ennen kuin olet kutsunut tänne Karrin. Hän\nei usko, että Avuton on kuollut, ellei itse saa sitä nähdä.\"\n\nPoika koetti pysytellä hiljaa, mutta lintu oli niin naurettavan\njuhlallinen kävellessään siinä ja haastellessaan itsekseen, ettei hän\nvoinut pidättää nauruaan.\n\nLintu kuuli sen ja lennähti kivelle. Poika nousi kiireesti ylös ja meni\nhäntä vastaan. \"Etkös sinä ole se, jota sanotaan Batakiksi, korpiksi,\nja etkös sinä ole hyvä ystävä Akka Kebnekaiselaisen kanssa?\" kysyi\npoika. Lintu katseli häntä tarkkaan, ja sitten hän nyökäytti kolme\nkertaa päätään. \"Ethän sinä vain liene se, joka lentelee villihanhien\nseurassa ja jota ne sanovat Peukaloiseksi?\" -- \"Vaikkapa olisinkin\",\nsanoi poika.\n\n\"Oli hirveän hyvä, että tapasin sinut. Sinä ehkä voit sanoa minulle,\nkuka on tappanut tämän tarhakäärmeen.\" -- \"Se oli tuo kivi, jonka minä\nvyörytin häntä vastaan\", sanoi poika ja kertoi, miten kaikki oli\nkäynyt. \"Se oli reipas teko semmoisen teoksi, joka on niin pieni kuin\nsinä\", sanoi korppi. \"Minulla on täällä metsässä näillä seuduin ystävä,\njoka ilostuu kovasti, kun saa kuulla, että tarhakäärme on tapettu, ja\nminä tekisin sinulle kernaasti vastapalveluksen.\" -- \"Kertokaa sitten\nminulle, miksi olette niin iloisia tarhakäärmeen kuolemasta!\" sanoi\npoika. -- \"Se on pitkä juttu\", sanoi korppi. \"Et sinä jaksa sitä\nkuunnella.\"\n\nMutta poika sanoi kyllä jaksavansa, ja nyt kertoi korppi koko tarinan\nKarrista ja Harmaaturkista ja tarhakäärmeestä ja Avuttomasta. Kun hän\noli lopettanut, istui poika hetkisen aikaa äänetönnä ja tuijotti\neteensä. -- \"Kiitän sinua\", sanoi hän sitten. \"Saatuani kuulla tämän on\nminusta kuin ymmärtäisin metsää paremmin kuin ennen. Mahtaneeko\nsuuresta Rauhankorvesta olla enää mitään jäljellä?\" -- \"Suurin osa on\nkyllä turmeltunut\", sanoi Bataki. \"Puut ovat niinkuin kulon polttamat.\nNe on kaadettava, ja kestää kauan, ennen kuin tästä metsästä tulee\nsemmoinen kuin se oli.\" -- \"Tuo käärme on ansainnut kuolemansa\", sanoi\npoika, \"mutta onko mahdollista, että hän oli niin viisas, että voi\nlähettää taudin toukkiin.\" -- \"Ehkä hän tiesi, että ne tavallisesti\nsairastuvat sillä tavalla\", sanoi Bataki. -- \"Niin, saattaahan olla,\nmutta kyllä minun täytyy sanoa, että viisas eläin se sittenkin oli.\"\n\nPoika oli ääneti ja korppi hyppäsi kiveltä ja riensi rantaan. Siellä\nolivat kaikki hanhet nousseet vedestä ja seisoivat ja puhelivat vanhan\nkoiran kanssa, joka oli niin heikko ja raihnainen, että hänen olisi\nluullut voivan kaatua kuolleena maahan millä hetkellä hyvänsä.\n\n\"Siinä on Karri\", sanoi Bataki pojalle. \"Anna hänen nyt ensin kuulla,\nmitä villihanhilla on hänelle kerrottavaa! Sitten sanomme me hänelle,\nettä tarhakäärme on kuollut.\"\n\nHe riensivät lähemmä ja kuulivat, kuinka Akka puhui Karrille. \"Se\ntapahtui viime vuonna, kun me olimme kevätmatkallamme\", sanoi\njohtajahanhi. \"Olimme lentäneet Yksi, Kaksi ja minä eräänä aamuna\nTaalainmaan Siljanista ja kuljimme suurten rajametsäin yli Taalainmaan\nja Helsinglandin välillä. Emme nähneet allamme mitään muuta kuin\nruskeaa havumetsää. Lunta oli vielä paksulti puiden välissä, joet\nolivat jäässä, siellä täällä vain jokin musta suvanto, ja joen\nrannoilta oli lumi osaksi sulanut. Tuskin näimme ainoatakaan kylää tai\ntaloa, ainoastaan harmaita karjamajoja, jotka ovat autioina talven\naikana. Siellä täällä luikerteli kaitaisia metsäteitä, joita pitkin\nihmiset talvella olivat ajaneet hirsiä. Jokien varsilla oli suuria\nhirsikasoja.\n\n\"Lentäessämme näimme yht'äkkiä kolme metsästäjää alhaalla metsässä. Ne\nhiihtivät, ja niillä oli kahlekoirat matkassaan ja puukot vyöllä, mutta\nei pyssyjä. Oli kova hankiainen, ja ne eivät seuranneet luikertelevia\nmetsäteitä, vaan hiihtivät suoraan eteenpäin. Näytti siltä kuin ne\nolisivat hyvin tienneet, minne niiden oli mentävä löytääkseen sen, jota\netsivät.\n\n\"Lensimme korkealla ja näimme koko metsän allamme. Kun olimme keksineet\nmetsästäjät, teki mielemme ottaa selkoa riistasta. Aloimme lentää\nedestakaisin ja tähystellä puiden väliin. Näimme silloin tiheässä\npensaikossa kuin suuria sammaltuneita kiviä. Ne eivät kuitenkaan olleet\noikein kivien näköisiä, sillä niiden päällä ei ollut lunta.\n\n\"Me laskeusimme nyt nopeasti alas ja istahdimme keskelle vesaikkoa.\nSilloin liikahtivat nuo kivilouhut. Siinä oli kolme hirveä lepäämässä\nmetsän hämärässä: härkä ja kaksi lehmää. Härkä liikahti kuullessaan\nmeidän tulomme; ja se tuli meitä vastaan. Se oli suurin ja komein\neläin, minkä milloinkaan olimme nähneet. Mutta kun hän huomasi, että\nne, jotka olivat hänet herättäneet, olivat vain mitättömiä villihanhia,\nlaskeutui hän takaisin levolle. 'Älkäähän asettuko nukkumaan, vaari!'\nsanoi minä hänelle. 'Paetkaa niin pian kuin voitte! Metsässä on\nmetsämiehiä, ja ne hiihtävät suoraan tänne teidän makuupaikallenne.'\n\n\"'Kiitoksia paljon, hanhimuori', sanoi hirvi ja minusta näytti, kuin\nhän olisi ollut nukkumaisillaan puhuessaan, 'mutta te kai tiedätte,\nettä me hirvet olemme rauhoitettuja tähän aikaan vuodesta. Nuo\nmetsämiehet ovat kai lähteneet ketunajoon.'\n\n\"'Metsä on täynnä ketunjälkiä, mutta metsämiehet eivät olleet niistä\ntietävinäänkään. Uskokaa minua! Nyt ne tulevat tänne teitä tappamaan.\nNiillä ei ole pyssyjä, ainoastaan keihäät ja puukot, sentähden että ne\neivät uskalla ampua metsässä tähän aikaan vuodesta.'\n\n\"Härkä makasi yhä levollisena, mutta lehmät tulivat levottomiksi. 'On\nehkä niinkuin hanhet sanovat', sanoivat he ja rupesivat nousemaan. --\n'Maatkaa te vain rauhassa!' sanoi härkä. 'Tähän metsään ei tule\nmetsämiehiä. Siitä saatte olla huoleti.'\n\n\"Eihän siihen voinut sen enempää, ja me villihanhet lähdimme taas\nlentoon. Mutta me lentelimme edestakaisin saman paikan yllä\nnähdäksemme, miten hirvien kävisi.\n\n\"Tuskin olimme nousseet tavalliseen lentokorkeuteen, kun näimme härän\ntulevan metsästä. Hän veti ilmaa sieraimiinsa ja meni sitten suoraan\nmetsämiehiä vastaan. Mennessään hän astui kuivien risujen päälle, jotta\nne rusahdellen katkeilivat. Suuri paljas suo oli hänen edessään. Hän\nmeni sinne ja asettui keskelle suota, jotta näkyisi joka taholle. Siinä\nseisoi hirvi, kunnes metsämiehet tulivat metsän reunaan. Silloin hän\nkääntyi ja pakeni toisaanne kuin mistä oli tullut. Metsämiehet\npäästivät koiransa irti, ja itse he hiihtivät jälkeen niin nopeasti\nkuin suinkin voivat.\n\n\"Hirvi oli laskenut päänsä selkää vasten ja juoksi, minkä suinkin\npääsi. Hän pyrytti pilvenä lunta ympärilleen. Sitten hän pysähtyi ikään\nkuin odottaakseen heitä, ja kun he taas olivat näkyvissä, puhalsihen\nhän uudestaan menemään. Me ymmärsimme, että hänen tarkoituksensa oli\nhoukutella metsämiehet pois niiltä seuduin, missä lehmät makasivat.\nMeistä oli hauskaa, että hän oli niin urhoollinen, että asettui itse\nvaaralle alttiiksi, jotta ne, jotka olivat hänen omansa, saisivat olla\nrauhassa. Ei kukaan meistä olisi tahtonut lähteä siitä paikasta, ennen\nkuin olimme saaneet nähdä, kuinka tämä kaikki päättyisi.\n\n\"Ajo jatkui tällä tavoin pari tuntia. Meitä ihmetytti, että metsästäjät\nviitsivät seurata hirveä, kun heillä ei ollut pyssyjä. Eivät ne kai\nkuvitelleet jaksavansa uuvuttaa semmoista juoksijaa, kuin hän oli.\n\n\"Mutta sitten me huomasimme, ettei hirvi enää paennutkaan yhtä nopeasti\nkuin alussa. Hän asetteli jalkojaan varovaisemmin lumeen. Ja kun hän\nveti ne ylös, näkyi jalansijoissa verta.\n\n\"Silloin ymmärsimme, miksi metsämiehet olivat olleet niin\nitsepintaisia. Ne toivoivat apua lumelta. Hirvi oli raskas ja joka\naskeleella hän upposi kinoksen pohjaan. Mutta lumen kova kuori kulutti\nrikki hänen jalkansa. Se repi pois karvan ja viilsi nahkaa, ja hän\nkärsi kovia kipuja. Ja hän uupui kahlatessaan syvässä lumessa.\n\n\"Vihdoin hän menetti malttinsa. Hän pysähtyi antaakseen koirien ja\nmetsämiesten tulla ihan lähelle ja taistellakseen heidän kanssaan.\nSeisoessaan siinä ja odottaessaan hän loi silmäyksen ylös ja nähdessään\nmeidät, kun vaakuimme siinä hänen kohdallaan, hän huusi: 'Jääkää tähän,\nvillihanhet, kunnes kaikki on lopussa! Ja kun ensi kerran kuljette\nKolmårdenin yli, niin hakekaa käsiinne Karri-koira ja sanokaa hänelle,\nettä hänen ystävänsä Harmaaturkki on kuollut niinkuin kuolla pitää!'\"\n\nKun Akka oli ehtinyt tähän, nousi vanha koira ja astui pari askelta\nhäntä lähemmäksi. \"Harmaaturkki eli niinkuin elää pitää\", sanoi hän.\n\"Hän tunsi minut. Hän tiesi, että minä olen urhoollinen koira ja että\nminä ilostuisin kuullessani, että hän on kuollut, niinkuin kuolla\npitää. Kerrohan nyt, kuinka...\"\n\nHän nosti häntäänsä ja kohotti päätään ikään kuin antaakseen itselleen\nreippaan ja jalon asennon, mutta vaipui taas takaisin.\n\n\"Karri se, Karri se!\" huusi nyt ihmisen ääni metsästä.\n\nVanha koira nousi nopeasti. \"Isäntäni siellä huutelee minua\", sanoi\nhän, \"ja minä seuraan häntä mielelläni. Näin äsken, että hän latasi\npyssynsä, ja me molemmat menemme nyt metsään viimeistä kertaa yhdessä.\nKiitoksia, villihanhi. Tiedän kaikki, mitä tarvitsee tietää mennäkseen\ntyytyväisenä kuolemaan.\"\n\n\n\nXXIII\n\nKAUNIS PUUTARHA\n\n\nSunnuntaina huhtikuun 24. pnä.\n\nSeuraavana päivänä villihanhet lensivät pohjoiseen päin Sörmlannin yli.\nPoika istui ja katseli maisemaa ja ajatteli itsekseen, että tämä ei\nollut minkään hänen ennen näkemänsä maiseman näköinen. Ei ollut suuria\ntasankoja, niinkuin Skoonessa ja Itä-Göötanmaalla oii ollut, eikä\nsellaisia suuria metsäseutuja kuin Smoolannissa, vaan kaikki tyynni oli\nsekaisin. \"Täällä ne ovat ottaneet suuren järven ja suuren joen ja\nsuuren metsän ja suuren vuoren ja hakanneet ne palasiksi ja\nsekoittaneet palaset ja levittäneet maanpinnalle ilman mitään\njärjestystä\", ajatteli poika, sillä hän ei nähnyt mitään muuta kuin\npieniä laaksoja ja pieniä järviä ja pieniä kukkuloita ja pieniä\nmetsiköitä. Ei mikään päässyt oikein levittäytymään. Niin pian kuin\ntasanko pyrki suurenemaan, tuli kukkula ja asettui eteen, ja jos\nkukkula tahtoi pidetä harjuksi, alkoi siinä taas tasanko. Niin pian\nkuin järvi laajeni niin suureksi, että se joltakin näytti, kapeni se\njoeksi, eikä jokikaan saanut pitkälti juosta, kun se jo laajentui\njärveksi. Villihanhet lensivät niin lähellä meren rantaa, että poika\nvoi nähdä meren yli, ja hän näki, ettei merikään saanut levittää laajaa\npintaansa monien saarien häiritsemättä, eivätkä saaretkaan erittäin\npaljon suureta, ennen kuin meri taas alkoi. Oli ainaista vaihtelua.\nHavumetsät ja lehtimetsät vuorottelivat, pellot ja suot vuorottelivat,\nherrastalot ja talonpoikaistalot vuorottelivat.\n\nPelloilla ei näkynyt ketään, mutta sen sijaan ihmisiä kulki teillä ja\npoluilla. Niitä tuli ulos pienistä Kolmårdenin rinteillä kyyhöttävistä\nmetsätaloista, pukeutuneina mustiin vaatteisiin, kädessä kirja ja\nnenäliina. \"Tänään on sunnuntai\", ajatteli poika ja katseli\nkirkkoväkeä. Parissa paikassa hän näki hääväkeä, joka ajoi kirkkoon\nsuurena seurueena, ja toisessa paikassa tuli ruumissaattue\nhiljalleen tietä myöten. Hän näki suuria herrasvaunuja ja pieniä\ntalonpoikaisrilloja, ja hän näki järvellä veneitä, jotka kaikki olivat\nmatkalla kirkkoon.\n\nPoika kulki Björkvikin kirkon yli ja yli Bettnan ja Backstan ja\nVadsbron, ja sitten kohti Sköldingeä ja Flodaa. Kaikkialla hän kuuli\nkirkonkellojen soivan. Se tuntui ihmeen kauniilta ylhäältä ilmasta\nkuunnellessa. Oli niinkuin koko kirkas ilma olisi muuttunut ääniksi ja\nsäveliksi.\n\n\"Yksi asia ainakin on varma\", sanoi poika, \"ja se on se, että minne\nminä vain tulenkin tässä maassa, niin tapaan minä aina tämmöisiä\nkelloja soittavia kirkkoja.\" Ja se synnytti hänessä turvallisuuden\ntunteen, sillä vaikka hän nyt olikin toisessa maailmassa, niin oli\nhänestä niinkuin hän ei olisi voinut oikein eksyä niin kauan kuin\nkirkonkellot saattoivat kutsua hänet takaisin kantavalla äänellään.\n\nHe olivat tulleet hyvän matkaa Sörmlannin yli, kun poika huomasi mustan\npilkun, joka liikkui maassa heidän allaan. Hän luuli sitä ensin\nkoiraksi, eikä hän olisi sitä sen enempää ajatellut, jollei se olisi\nkoettanut pysytellä samassa suunnassa kuin he. Se riensi aukeita maita\nja läpi metsien, hyppeli poikki ojien, loikkaili aitojen yli eikä\nsallinut minkään pidättää itseään. \"Näyttää siltä kuin Smirre kettu\ntaas olisi liikkeellä\", sanoi poika, \"mutta miten hyvänsä, me kai\nlennämme hänen näkyvistään.\"\n\nKohta sen jälkeen villihanhet rupesivat lentämään kaikkein kovinta\nvauhtiaan, ja he lensivät sillä tavalla niin kauan kuin kettu oli\nnäkyvissä. Kun hän ei enää voinut heitä nähdä, kääntyivät he ja\nkulkivat suuressa kaaressa länttä ja etelää kohti, melkein niinkuin\nolisivat aikoneet lentää takaisin Itä-Göötanmaahan. \"Se mahtoi\nsittenkin olla Smirre kettu\", ajatteli poika, \"koska Akka näin kääntyy\nsivulle ja kulkee toista tietä.\"\n\nIllan tullessa villihanhet lensivät vanhan sörmlantilaisen herrastalon\nyli, jota sanotaan Suureksi Djulöksi. Suuren valkean asuinrakennuksen\ntakana oli lehtipuupuisto, ja sen edessä oli Suuren Djulön järvi\npitkine niemineen ja kukkulaisine rantoineen. Se oli vanhanaikaisen ja\nviehättävän näköinen, ja pojalta pääsi huokaus, kun hän lentäessään\ntalon yli ajatteli, miltä mahtaisi tuntua käydä semmoiseen taloon\npäättyneen päivämatkan jälkeen, sen sijaan että täytyi laskeutua\nhyllyvälle suolle tai kylmälle jäälle. Mutta semmoista ei tietysti\nvoinut ajatellakaan mahdolliseksi. Villihanhet laskeutuivat vähän\nmatkan päässä talon pohjoispuolella olevalle metsäniitylle, joka oli\nniin tulvillaan vettä, että vain joitakin mättäitä sieltä täältä pisti\nesiin. Näin huonoa yösijaa pojalla tuskin oli ollut koko matkalla.\n\nHän istui vielä vähän aikaa hanhikukon selässä tietämättä miten\ntoimisi. Sitten hän loikki pitkin laukoin mättäältä mättäälle, kunnes\ntuli kovalle maalle, ja riensi sinnepäin, missä vanha talo oli.\n\nNyt sattui niin, että juuri sinä iltana muutamia ihmisiä istui eräässä\nSuureen Djulöhön kuuluvassa torpassa. He istuivat ja juttelivat\ntakkavalkean ääressä. He olivat jutelleet papin saarnasta ja\nkevättöistä ja ilmoista, mutta kun sitten puheenaihe oli alkanut\nloppua, pyysivät he vanhaa mummoa, joka oli torpparin äiti, kertomaan\nkummitusjuttuja.\n\nTiedetäänhän, ettei missään maailmassa ole niin paljon herraskartanoita\nja kummitusjuttuja kuin Sörmlannissa. Mummo oli nuoruudessaan palvellut\nmonessa paikassa, ja hän tiesi niin paljon kaikenlaista kummaa, että\nhäneltä olisi riittänyt juttua vaikka aamuun asti. Hän kertoi niin\nuskottavasti ja hyvin, että niiden, jotka istuivat ja kuulivat häntä,\noli vaikea olla pitämättä sitä totena. He melkein säpsähtivät, kun\neukko pari kertaa keskeytti kertomuksensa ja kysyi, eivätkö he\nkuulleet, että jossakin risahti. \"Että te nyt ette voi kuulla, että\njoku hiiviskelee nurkissa!\" sanoi hän. Mutta toiset eivät huomanneet\nmitään.\n\nKun eukko oli kertonut juttuja Eriksbergistä ja Vibyholmista ja\nJulitasta ja Lagmansösta ja monesta muusta paikasta, kysyi joku, eikö\nkoskaan ollut tapahtunut mitään ihmeellistä Suuressa Djulössä. \"Eipä\ntiedä vaikka olisikin\", sanoi vanhus. Kohta he kaikki tahtoivat kuulla,\nmillaisia tarinoita oli olemassa heidän omasta kartanostaan.\n\nSilloin kertoi eukko, että ennen vanhaan oli kuulemma ollut suuri talo\nSuuren Djulön pohjoispuolella, mäellä, jossa nyt ei ollut muuta kuin\nmetsää, ja sen talon edessä oli ollut kaunis puutarha. Silloin oli\nkerran tapahtunut, että muuan, jota sanottiin Kaarleksi ja joka siihen\naikaan oli hallinnut koko Sörmlantia, oli matkallaan tullut Suureen\nDjulöhön. Ja kun hän oli syönyt ja juonut, oli hän mennyt puutarhaan ja\nseisonut siellä kauan aikaa ja katsellut Suuren Djulön järveä ja sen\nkauniita rantoja. Mutta hänen siinä katsellessaan ja iloitessaan\nnäkemästään ja ajatellessaan itsekseen, ettei missään ollut kauniimpaa\nmaata kuin Sörmlanti, oli hän kuullut jonkun huoahtavan takanaan.\nSilloin hän oli kääntynyt ja nähnyt vanhan työmiehen seisovan lapioonsa\nnojautuneena. \"Sinä huokasit niin syvään?\" oli silloin Kaarle-herra\nsanonut. \"Mitä sinulla on huokaamista?\" -- \"Saaneehan tuota toki edes\nhuoata, kun täytyy tehdä työtä aamusta iltaan joka päivä\", oli työmies\nvastannut. Mutta Kaarle-herra oli kiivas mies eikä häntä miellyttänyt,\nettä ihmiset valittivat. \"Jos ei sinulla ole muuta valittamista\", oli\nhän huudahtanut, \"niin sanon minä sinulle, että minä olisin\ntyytyväinen, jos saisin kaivaa Sörmlannin maata kaiken aikani.\" --\n\"Mahtakoon hänen armollensa käydä niinkuin hän toivoo!\" oli työmies\nvastannut.\n\nMutta sitten ihmiset sanoivat, että Kaarle-herra kuolemansa jälkeen ei\nollut saanut rauhaa haudassaan, vaan että hän joka yö tuli Suureen\nDjulöhön kaivamaan puutarhassaan. Todellisuudessa ei ollut enää mitään\npuutarhaa; siinä, missä sen olisi pitänyt olla, oli nyt vain tavallinen\nmetsäinen mäki. Mutta jos joku sattui kulkemaan metsän läpi pimeänä\nyönä, niin saattoi tapahtua, että hän sai nähdä sen.\n\nTässä mummo keskeytti taas tarinansa ja katsoi tuvan pimeään nurkkaan.\n\"Eikö siellä joku liikahtanut?\" kysyi hän.\n\n\"Ei siellä mikään liikahtanut, mummo kertoo vain\", sanoi pojan vaimo.\n\"Näin eilen, että rotat olivat tehneet suuren reiän tuohon nurkkaan,\nmutta minulla oli niin paljon muuta tekemistä, että se jäi minulta\ntukkeamatta. Sanokaahan meille nyt, onko kukaan nähnyt sitä puutarhaa.\"\n\n\"Sen minä kyllä saatan sanoa\", sanoi mummo, \"että minun oma isänikin\nkerran näki sen. Hän käveli metsässä eräänä kesäyönä ja yht'äkkiä hän\nnäki edessään korkean puutarhanmuurin ja sen yli hän näki mitä\nharvinaisimpia puita, jotka olivat niin täynnä kukkia ja hedelmiä, että\noksat riippuivat pitkälle muurin yli. Isä käveli hiljalleen metsässä ja\nkummaili, mistä tämä puutarha yht'äkkiä oli ilmaantunut. Silloin aukeni\nmuurissa oleva portti ja siitä tuli puutarhuri ja kysyi, tahtoiko isä\nnähdä hänen puutarhansa. Miehellä oli lapio kädessä ja hänellä oli\nsuuri esiliina kuten muillakin puutarhureilla, ja isä aikoi juuri\nseurata häntä, kun tuli tarkastaneeksi hänen kasvojaan. Samassa isä\ntunsi puutarhurin suippenevasta otsatukasta ja suippoparrasta. Se oli\nitse Kaarle-herra, aivan sellainen, millaiseksi hän oli nähnyt hänet\nkuvattuna kaikissa niissä herraskartanoissa, joissa oli...\"\n\nTässä kertomus keskeytyi uudelleen. Halko oli räsähtänyt palamaan, niin\nettä kipinöitä ja paakkuja lensi lattialle. Tuli hetkeksi ihan valoisaa\ntuvan kaikkiin nurkkiin, ja mummo oli näkevinään vilahduksen pienestä\npeukaloisesta, joka istui reiän vieressä ja kuunteli kertomusta, mutta\nnyt kiireesti livahti lattian alle.\n\nPojan vaimo otti luudan ja kihvelin, lakaisi pois hiilet ja istuutui\ntaas. \"Nyt voitte jatkaa, mummo,\" hän sanoi. Mutta mummo ei tahtonut.\n\"Olkoon täksi illaksi\", sanoi hän ja hänen äänensä kuulosti vähän\noudolta. Toiset tahtoivat kuulla enemmän, mutta pojan vaimo näki, että\nmummo oli käynyt kalpeaksi ja että hänen kätensä vapisivat. \"Ei, mummo\non uupunut ja hänen täytyy päästä levolle\", sanoi hän.\n\nHetken kuluttua poika palasi taas metsään villihanhien luo. Hän\npureskeli porkkanaa, jonka oli löytänyt kellarin edestä; hänestä tuntui\nkuin hän olisi syönyt komean illallisen, ja hän oli hyvillään siitä,\nettä oli saanut istua monta tuntia lämpimässä tuvassa. \"Kun nyt saisin\nhyvän yösijan!\" hän ajatteli. Hänen päähänsä pisti silloin, että olisi\nparasta, jos hän valitsisi itselleen makuusijakseen tuuhean kuusen,\njoka kasvoi tien vieressä. Hän keikauttihe puuhun ja palmikoi yhteen\nmuutamia pikku oksia vuoteekseen.\n\nSiinä hän nyt loikoi vähän aikaa ja ajatteli sitä, mitä oli kuullut\ntuvassa, ja ennen muuta tuota Kaarle-herraa, joka kuljeskeli täällä\nDjulön metsässä, mutta hän nukkui pian ja olisi kai nukkunut aamuun\nasti, ellei olisi herännyt siihen, että kuuli rautasaranain\nvingahduksen aivan allaan.\n\nPoika herää samassa, hieroo unen silmistään ja katselee ympärilleen.\nAivan hänen vieressään on miehen korkuinen muuri, ja muurin yli\nhäämöttää puita, jotka nuokkuvat hedelmien painosta.\n\nEnsin se on hänestä hyvin ihmeellistä. Eihän täällä ollut mitään\nhedelmäpuita silloin kun hän nukkui. Mutta hetken kuluttua muisti\npalaa, niin että hän ymmärtää, mikä puutarha tämä on. Mutta\nihmeellisintä kaikesta on ehkä se, ettei häntä ollenkaan pelota, vaan\npäinvastoin hän tuntee aivan vastustamatonta halua mennä puutarhaan.\nKuusessa, jossa hän makaa, on pimeää ja koleaa, mutta puutarhassa on\nvaloisaa, ja hän on näkevinään hedelmien ja ruusujen hehkuvan\nkirkkaassa päivänpaisteessa. Olisipa hauskaa saada tuntea vähän\nkesälämmintäkin, kun on kulkenut niin kauan kylmässä ja pahassa\nilmassa.\n\nNäyttää olevankin hyvin helppo päästä puutarhaan. Korkeassa muurissa on\nportti aivan kuusen vieressä ja vanha puutarhuri on juuri avannut\nsuuret rautaportit. Nyt hän seisoo portilla ja tähystelee metsään kuin\nodottaisi jotakin.\n\nTuossa tuokiossa poika on maassa. Hän menee puutarhurin luo lakki\nkädessä, kumartaa ja kysyy, olisiko mahdollista saada katsella\npuutarhaa.\n\n\"Saaneehan tuota katsella\", vastaa puutarhuri karhealla äänellä. \"Astu\nvain sisään!\"\n\nHän vetää sitten portit kiinni ja sulkee ne raskaalla avaimella, jonka\npistää vyöhönsä. Poika seisoo ja katselee häntä. Hänellä on karkeat\nkasvot ja suuret viikset, terävä suippoparta ja terävä nenä. Jollei\nhänellä olisi ollut sinistä puutarhurin esiliinaa ja kädessä raskasta\nlapiota, olisi poika voinut luulla häntä sotamieheksi.\n\nPuutarhuri kulkee puutarhaan niin pitkin askelin, että pojan täytyy\njuosta voidakseen pysytellä hänen kintereillään. He kulkevat kaitaista\npolkua ja poika sattuu astumaan ruoholle. Mutta silloin hän heti saa\nmuistutuksen, ettei pidä tallata ruohoa, ja sitten hän juoksee\nopastajansa perässä.\n\nPoika ajattelee, että puutarhuri luulee olevansa liian hyvä opastamaan\nhäntä ja näyttelemään puutarhaansa hänenlaiselleen eikä uskalla kysyä\nhäneltä mitään, juoksee vain perässä. Silloin tällöin puutarhuri sanoo\nhänelle jonkin sanan. Aivan muurin vieressä on tiheä pensasaita, ja kun\nhe ovat tulleet sen läpi, sanoo hän kutsuvansa sitä Kolmårdeniksi.\n\"Niin, se on niin suuri, että sitä kyllä saattaa sanoa Kolmårdeniksi\",\nsanoo poika, mutta puutarhuri ei viitsi kuunnella, mitä hänellä on\nsanomista.\n\nSitten he tulevat pensaikosta ja poika voi nähdä suurimman osan\npuutarhaa. Hän huomaa heti, ettei se ole aivan iso, ainoastaan pari\ntynnyrinalaa. Korkea muuri suojaa sitä etelässä ja lännessä, mutta\npohjoisessa ja idässä se on vesien ympäröimä, niin ettei siinä tarvita\nmitään aitauksia.\n\nPuutarhuri on pysähtynyt sitoakseen kiinni jonkin köynnöksen, ja\npojalla on siis aikaa katsella ympärilleen. Hän ei ole eläessään nähnyt\nmontakaan puutarhaa, mutta tämä on hänen ymmärtääkseen kuitenkin aivan\ntoisenlainen kuin kaikki muut. Se mahtaa olla tehty johonkin vanhaan\nmalliin, sillä nykyisin ei enää harrasteta noin suunnattoman paljon\npieniä kukkuloita ja pieniä kukkaiskenttiä ja pieniä pensaikkoja. Eikä\nmyöskään semmoista pienten lampien ja luikertelevien kanavien vilinää\nkuin täällä joka taholla on.\n\nKaikkialla on mitä komeimpia puita ja ihanimpia kukkia, ja vesi\npienissä kanavissa on kirkasta, tumman vihreää ja päilyilevää. Ja pojan\nmielestä on kaikki kuin paratiisissa. Hän lyö kätensä yhteen ja\nhuudahtaa: \"Enpä elämässäni ole nähnyt mitään näin kaunista! Mikä\nihmeen puutarha tämä on?\" Sen hän huudahtaa aivan ääneensä, ja heti\nkääntyy puutarhuri häntä kohti ja sanoo karkealla äänellä; \"Tämän\npuutarhan nimi on Sörmlanti. Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä? Tätä on\naina pidetty valtakunnan kauneimpana.\"\n\nPoika alkaa vähän miettiä tätä vastausta, mutta hänellä on niin paljon\nkatselemista, ettei hän ennätä saada selville, mitä se merkitsee.\nVaikka kaikki kukat ja luikertelevat vesistöt ovatkin kauniita, niin on\nsiinä vielä jotakin, joka on hänestä vieläkin hauskempaa, nimittäin\nkaikki nuo pienet huvimajat ja leikkituvat, joita on rakennettu\npuutarhaan. Niitä on kaikkialla, mutta enin niitä on lammikkojen ja\nkanavien reunoilla. Eivät ne ole oikeita taloja. Ne eivät ole sen\nsuurempia kuin että ne voisivat olla rakennettuja semmoisten\nasuttaviksi kuin hän, mutta ne ovat uskomattoman siroja ja sieviä.\nNiitä on kaiken kokoisia: muutamat ovat kuin linnoja torneineen ja\nsivusiipineen, toiset ovat kuin kirkkoja ja toiset kuin myllyjä ja\ntalonpoikaistaloja.\n\nNe ovat niin sirotekoisia, että pojan tekisi mieli pysähtyä katselemaan\njokaista, mutta hän ei uskalla olla seuraamatta puutarhuria. Mutta\nkohta he tulevat paikkaan, joka on muita suurempi ja komeampi. Se on\nkolmikerroksinen talo, ja siinä on pääty ja ulkonevat sivurakennukset.\nSe seisoo keskellä kukkaistutuksia ja sinne vievä tie kulkee useiden\nkaunissiltaisten kanavien yli.\n\nPoika ei uskalla muuta kuin seurata puutarhurin kintereillä, mutta kun\nhänen täytyy kulkea kaiken tämän ohi, huoahtaa hän niin haikeasti, että\nankara herra kuulee sen ja pysähtyy. \"Tätä paikkaa minä nimitän\nEriksbergiksi\", sanoo hän. \"Jos tahdot mennä sisään, niin mene, mutta\nvaro Pintorpan rouvaa!\"\n\nSiihen ei poikaa tarvitse monta kertaa kehoittaa. Hän juoksee puiden\nreunustamaa käytävää, yli pienten siltojen, ylös kukkaistutuksille ja\nportista sisään. Kaikki näyttää olevan hänen mitallaan tehtyä. Portaat\novat parhaan korkuiset, ja hän ylettyy avaamaan jokaisen lukon. Mutta\nikinä hän ei olisi luullut saavansa nähdä näin paljon kaunista.\nTammilattiat loistavat puhtaina ja kiilloitettuina, katot on kipsattu\nja maalattu kuvia täyteen. Seinillä riippuu taulu taulun vieressä.\nHuonekalut on kullalla koristettu ja silkillä verhoiltu. Hän näkee\nhuoneita, joiden seinät ovat kirjojen peitossa, ja hän näkee huoneita,\njoissa pöydät ja kaapit ovat kalleuksia täynnä.\n\nVaikka hän kuinka rientää, hän ei ehdi nähdä puoltakaan talosta, ennen\nkuin puutarhuri huutaa häntä, ja kun hän tulee ulos, seisoo ukko ja\npureskelee kärsimättömästi huuliaan.\n\n\"No, kuinka kävi?\" kysyy puutarhuri. \"Näitkö Pintorpan rouvan?\" Mutta\npoika ei ole nähnyt yhtä ainoata elävää olentoa, ja kun puutarhuri\nkuulee tämän, vääntyvät hänen kasvonsa. \"Onko Pintorpan rouva päässyt\nlepoon, enkä minä?\" sanoo hän, eikä poika koskaan olisi uskonut, että\nihmisääni voisi värähtää niin epätoivoisena.\n\nSitten puutarhuri kulkee taas edellä pitkin askelin, ja poika juosta\nkipittää perässä koettaen nähdä kaikista ihmeellisyyksistä niin paljon\nkuin suinkin. He kiertävät lammikon, joka on muita hiukan suurempi.\nPitkiä valkoisia paviljonkeja kuin herrastaloja pistää esiin\npensaikoista ja kukkasryhmistä. Puutarhuri ei pysähdy, mutta\nkulkiessaan eteenpäin hän heittää silloin tällöin sanan pojalle. \"Tätä\nlampea me nimitämme Yngariksi. Tässä on Danbyholm. Tämä on Hagbyberga.\nTässä Hovsta. Tämä on Åkerö.\"\n\nSitten astuu puutarhuri pari pitkää askelta ja tulee uuden pienen\nlammikon luo, jota hän kutsuu Booveniksi, mutta tässä pääsee pojalta\nhämmästyksen huudahdus ja puutarhuri pysähtyy. Poika on jäänyt\nseisomaan pienelle sillalle, joka vie lammessa olevaan saareen.\n\n\"Saat juosta Vibyholmia katselemaan, jos sinua haluttaa\", sanoo hän.\n\"Mutta varo Valkoista rouvaa.\"\n\nPoika tottelee käskemättä. Siellä on niin paljon muotokuvia seinillä,\nettä hänestä tuntuu kuin hän katselisi suurta kuvakirjaa. Hänellä on\nniin hauskaa, että hänen tekisi mielensä kävellä siinä vaikka koko yö,\nmutta ei kestä kauan, kun hän jo kuulee puutarhurin huutavan ja\nkutsuvan.\n\n\"Tulehan jo, tulehan jo!\" huutaa hän. \"On kai minulla muutakin\ntekemistä kuin seisoa sinua odottamassa, senkin nulikka.\"\n\nKun poika tulee juosten sillan yli, huutaa puutarhuri hänelle: \"No,\nkuinka kävi? Näitkö Valkoisen rouvan?\" Poika ei ole nähnyt ainoatakaan\nelävää olentoa ja sanoo sen. Silloin äijä iskee lapion kiveen niin\nvoimakkaasti, että se halkeaa, ja sanoo mitä epätoivoisimmalla äänellä:\n\"Onko Vibyholmin Valkoinen rouva päässyt lepoon, enkä minä?\"\n\nTähän saakka he ovat vaeltaneet puutarhan eteläisessä osassa, mutta nyt\nmenee puutarhuri läntistä osaa kohti. Täällä laitokset ovat\ntoisenlaisia. Maa on tasoitettu leveiksi nurmikentiksi, joita\nrajoittavat mansikkamaat, kaalipenkit ja marjapensaat. Sielläkin on\npieniä huvimajoja, mutta useimmat niistä on maalattu punaisiksi ja ovat\ntalonpoikaistalojen näköisiä, ja niiden ympärillä on humalatarhoja ja\nkirsikkalehtoja.\n\nTäällä puutarhuri ei pysähdy eikä anna pojan astua mihinkään sisälle.\nHän vain tokaisee hänelle ohimennen: \"Tätä seutua minä nimitän\nVingookeriksi.\"\n\nKohta sen jälkeen hän pysähtyy pienen rakennuksen eteen, joka on tehty\npaljon yksinkertaisemmin kuin muut ja on lähinnä pajan näköinen. \"Tämä\non suuri työkalutehdas\", hän sanoo. \"Tätä minä nimitän Eskilstunaksi.\nVoit mennä sisään katselemaan, jos sinua haluttaa.\" Poika menee sisään\nja näkee suunnattoman määrän hurisevia pyöriä, takovia vasaroita,\nviilaavia sorveja. Oli niin paljon näkemistä, että hän olisi voinut\nkulkea siinä yökauden, ellei puutarhuri olisi kutsunut häntä pois.\n\nSitten he kulkevat järven rantaa puutarhan pohjoispuolella. Ranta on\ntäynnä saaria ja niemiä, saaria ja niemiä kautta koko puutarhan.\nNiemien ulkopuolella on pieniä saaria, joita kaitaiset, ahtaat salmet\nerottavat maasta. Nuo pienet saaretkin kuuluvat puutarhaan. Ne ovat\nyhtä huolellisesti hoidettuja kuin kaikki muutkin paikat.\n\nPoika sivuuttaa siinä kulkiessaan kauniin paikan toisensa jälkeen,\nmutta ei pysähdy ennen kuin erään komean, punaisen kirkon kohdalla. Se\non aika iso ja se on rakennettu niemelle, jota hedelmäpuut varjostavat.\nPuutarhuri aikoo mennä ohi kuten tavallista, mutta poika rohkaisee\nmielensä ja pyytää saada mennä sisään.\n\n\"No, menehän sitten\", vastaa hän. \"Mutta varo piispa Roggea. Voi olla\nhyvin mahdollista, että hän on täällä Strängnäsissä vielä tänäkin\npäivänä.\"\n\nNiinpä poika juoksee kirkkoon ja katselee vanhoja hautapatsaita ja\nkauniita alttarikaappeja. Etenkin hän ihailee kullatuissa varusteissa\nolevaa ritaria, joka on eteisen viereisessä kammiossa. Täälläkin on\nniin paljon katsomista, että hän voisi jäädä sinne koko yöksi, mutta\nhänen täytyy rientää, ettei puutarhurin tarvitsisi odottaa.\n\nTultuaan ulos hän huomaa puutarhurin seisovan ja katselevan\nhuuhkainta, joka ajelee leppälintua korkealla ilmassa. Äijä viheltää\nleppälinnulle, se tulee hänen luokseen ja istahtaa pelkäämättä hänen\nolkapäälleen, ja kun huuhkaja ajoinnossaan lentää perässä, hätistää hän\nsen pois lapiollaan. \"Ei tuo mies ole niin vaarallinen kuin miltä\nnäyttää\", ajattelee poika, nähdessään miten hellästi hän suojelee\nlaululintuparkaa. Mutta niin pian kuin puutarhuri huomaa pojan, hän\nkääntyy tämän puoleen ja kysyy, näkikö hän piispa Roggen. Ja kun poika\nvastaa, ettei hän ollut nähnyt, sanoo hän hyvin harmissaan: \"Onko\npiispa Rogge päässyt lepoon, enkä minä!\"\n\nKohta sen jälkeen tulevat he suureen nukketaloon. Se on tiilistä tehty\nlinna ja siinä on kolme lujaa pyöreätä tornia, joita yhdistävät\ntoisiinsa pitkät huonerivit.\n\n\"Menehän katsomaan, jos sinua haluttaa!\" sanoo puutarhuri. \"Se on\nGripsholm, ja täällä täytyy sinun varoa joutumasta tekemisiin kuningas\nEerikin kanssa.\"\n\nPoika menee syvän porttiholvin alitse ja tulee suurelle,\nkolmikulmaiselle, matalien talojen ympäröimälle pihalle. Talot eivät\nnäytä kovinkaan hienoilta, eikä poika viitsi mennä sisään. Hän vain\nhyppää hajasäärin parin pitkän kanuunan yli ja juoksee eteenpäin. Hän\nkulkee vielä yhden syvän porttiholvin alitse ja tulee linnanpihalle,\njonka ympärillä on komeita rakennuksia, Ja menee sisään. Hän tulee\nsuuriin vanhanaikaisiin huoneisiin, joiden kattoja kannattavat\npoikkihirret, ja kaikki katot on peitetty korkeilla, tummilla\ntauluilla, joissa on kuvattu omituisiin, kankeihin pukuihin puettuja\ntotisia herroja ja naisia.\n\nToisessa kerroksessa hän tapaa valoisampia ja iloisempia huoneita. Nyt\nhän huomaa olevansa oikein kuninkaallisessa linnassa, sillä hän ei näe\nmuuta kuin koreita kuninkaiden ja kuningattarien muotokuvia. Mutta yhtä\nkerrosta ylempänä on vielä suuri ullakko, ja sen ympärillä on\nmonenmoisia huoneita. Siellä on valoisia huoneita, joissa on kauniita\nvaaleita huonekaluja, ja siellä on pieni teatteri, ja aivan sen\nvieressä oikea vankikammio, jossa on paljaat, alastomat kiviseinät ja\nseinissä rautaristikkoreikiä, ja lattia on kulunut vankien raskaista\naskelista.\n\nSiellä on niin paljon nähtävää, että pojan mielestä hänen olisi pitänyt\njäädä sinne moneksi päiväksi, mutta puutarhuri kutsuu häntä, ja hänen\ntäytyy totella.\n\n\"Näitkö kuningas Eerikin?\" kysyy hän, kun poika tulee ulos. Mutta poika\nei ole ketään nähnyt, ja silloin puutarhuri sanoo niinkuin hänen\ntapansa on, vaikka vieläkin epätoivoisemmin kuin ennen: \"Onko kuningas\nEerik mennyt levolle, enkä minä!\"\n\nSitten he menevät puutarhan itäiseen osaan. He ovat kulkeneet\nkylpylaitoksen ohi, jota puutarhuri kutsuu Södertäljeksi, ja vanhan\nlinnan ohi, jota hän kutsuu Hörningholmaksi. Täällä ei muuten ole juuri\npaljon näkemistä. Se on täynnä kallioita ja kareja, jotka käyvät yhä\nautiommiksi ja kaljummiksi, kuta kauempana ne ovat.\n\nHe kääntyvät nyt etelää kohti; ja poika tuntee taas tuon pensasaidan,\njonka nimi on Kolmården, ja ymmärtää, että he lähestyvät porttia.\n\nHän iloitsee kaikesta näkemästään ja lähestyessään ristikkoporttia hän\ntahtoo kiittää puutarhuria. Mutta ukko ei ole häntä kuulevinaankaan,\nmenee vain suoraan porttia kohti. Siellä hän kääntyy poikaa kohti ja\ntarjoaa hänelle lapiotaan. \"Kas tässä\", sanoo hän, \"pidähän tätä sillä\naikaa kun minä avaan portin.\"\n\nMutta poika on jo niin pahoillaan kaikesta siitä vaivasta, jota on\ntuottanut tuolle tuimalle äijälle, että hän tahtoo säästää häntä\nenemmistä vaivoista. \"Ei sinun tarvitse avata tätä raskasta porttia\nminun tähteni\", hän sanoo, ja samassa hän pujahtaa ristikon läpi. Se\nkäy häneltä hyvin helposti, kun hän on niin pieni.\n\nSen hän tekee mitä parhaassa tarkoituksessa ja hämmästyy kovin\nkuullessaan puutarhurin karjaisevan vihaisena takanaan, polkevan maahan\nja ryskyttävän rautaristikkoporttia.\n\n\"Mitä nyt? Mitä nyt?\" sanoo poika. \"Minähän vain tahdoin olla\nvaivaamatta puutarhuria. Miksi olette noin vihainen?\"\n\n\"Enkö olisi vihainen?\" sanoo vanhus. \"Ei olisi tarvinnut muuta kuin\nettä olisit ottanut minun lapioni, niin sinä olisit joutunut tänne\nhoitamaan puutarhaa, ja minä olisin päässyt vapaaksi. Nyt en tiedä,\nmiten kauan minun on pakko olla täällä.\"\n\nHän seisoo siinä ja ryskyttää porttia ja näyttää kauhean vihaiselta,\nmutta pojan on häntä sääli, ja hän tahtoo lohduttaa vanhaa miestä.\n\n\"Älkää olko siitä pahoillanne, herra Sörmlannin Kaarle\", sanoo hän,\n\"sillä ei ole ketään, joka hoitaisi teidän puutarhaanne yhtä hyvin kuin\nte itse.\"\n\nKun poika sanoo niin, vaikenee vanha puutarhuri, ja pojasta näyttää\nsiltä kuin hänen ankarat kasvonsa vähän kirkastuisivat. Mutta hän ei\nvoi sitä oikein nähdä, sillä samassa kalpenee koko tuo olento ja\nhaihtuu kuin usva. Eikä vain hän, vaan koko puutarha vaalenee ja katoaa\nkukkineen ja hedelmineen ja päivänpaisteineen, ja siinä, missä se oli\nollut, ei näy mitään muuta kuin karua ja köyhää metsämaata.\n\n\n\n\nXXIV\n\nNÄRKESSÄ\n\n\n\nYsäterin Kaisa\n\n\nNärkessä oli ennen vanhaan jotakin, jonka vertaista ei ollut missään\nmuualla, siellä oli peikko, jonka nimi oli Ysäterin Kaisa. Nimensä hän\noli saanut siitä, että hänellä oli paljon tekemistä tuulen ja myrskyn\nkanssa, ja tuollaisia tuulipeikkojahan aina on tapana kutsua Kaisaksi,\nja liikanimensä hän oli saanut siitä, että hänen sanottiin olevan\nkotoisin Ysäterin karilta Askerin pitäjästä.\n\nNäyttää siis siltä kuin hänellä olisi ollut varsinainen kotinsa\nAskerissa, mutta hänellä oli tapana näyttäytyä myöskin muualla. Melkein\nmissä tahansa saattoi hänet tavata.\n\nKaisa ei ollut mikään musta ja synkkä peikko, vaan hauska ja iloinen;\nja enin kaikista hän rakasti kunnon tuulispäätä. Niin pian kuin tuuli\ntarpeeksi, hän lähti tanssimaan Närken tasangolle.\n\nNärke onkin oikeastaan vain yksi ainoa tasanko, jota kaikkialla ympäröi\nmetsäinen vuoriseutu. Ainoastaan koillisessa kulmassa, jossa Jelmari\neroaa maakunnasta, on aukko vuoriaidassa.\n\nKun nyt tuuli jonakin aamuna on kerännyt voimia Itämerellä\npuhaltaakseen sisämaahan, kulkee se jokseenkin hillittömästi Sörmlannin\nkukkuloiden välitse ja saapuu miltei vaivatta Närkeen Jelmarin\nseuduille. Sitten se hyökkää poikki Närken tasangon, mutta suoraan\nlännessä se kohtaa Kilsbergin korkean vuoriseinän ja siinä sen on pakko\nheittäytyä takaisin. Silloin tuuli taipuu kuin käärme ja hyökkää etelää\nkohti. Mutta siellä tulee vastaan Tiveden ja antaa tuulelle töytäyksen,\nniin että se syöksyy itää kohti. No, idässä on Tylöskogin metsä, ja se\nlähettää tuulen pohjoista kohti Käglaniin. Ja Käglanista menee tuuli\nKilsbergiin ja Tivedeniin ja Tylöskogiin vielä kerran. Se pyörii ja\npyörii yhä pienemmissä kierroksissa, kunnes se lopulta asettuu kuin\nvillikissa keskelle tasankoa ja vain pyörii.\n\nMutta sellaisina päivinä, jolloin pyörremyrskyt kulkivat tasangon yli,\noli Ysäterin Kaisalla hauskaa. Silloin hän seisoi keskellä pyörrettä ja\npyöri. Pitkä tukka teiskui taivaan pilvissä, hameen helmat lakaisivat\nmaata kuin tomupilvi, ja koko tasanko hänen allaan oli kuin suuri\ntanssilattia. Aamuisin Ysäterin Kaisan oli tapana istua jonkin korkean\nhongan latvassa kalliomäellä ja katsella tasankoa. Jos silloin oli\ntalvi ja hyvä keli ja hän näki paljon ajajia teillä, riensi hän\npanemaan pyryä liikkeelle ja ajoi kokoon niin isoja kinoksia, että\nihmiset semmoisena iltana tuskin osasivat kotiinsa. Jos oli kesä ja\nhyvä heinänkorjuuilma, silloin istui Ysäterin Kaisa hiljaa, kunnes\nensimmäiset heinävaunut oli saatu täyteen. Silloin hän tuli tuiskuna\ntuoden pari sadekuuroa, jotka lopettivat työn siksi päiväksi.\n\nEi hän toden totta ajatellut muuta kuin kiusantekoa. Kilsbergin\nhiilenpolttajat uskalsivat tuskin ummistaa silmiään, sillä niin pian\nkuin Kaisa näki vartioimattoman hiilihaudan, hän tuli hiipien ja\npuhalsi siihen niin, että se alkoi palaa ilmiliekissä. Ja jos Laksoon\nja Svartoon malminajajat olivat ulkona illalla myöhään, kietoi Ysäterin\nKaisa tien ja tienoon niin pimeihin usviin, että sekä ihmiset että\nhevoset eksyivät ja ajoivat raskaat rekensä soihin ja hetteihin.\n\nJos Glanshammarin ruustinna oli kattanut kahvipöytänsä puutarhaan\nkesäisenä sunnuntaina ja silloin tuli tuulenpuuska, joka nosti liinan\npöydältä ja kaatoi kumoon sekä kupit että vadit, niin silloin kyllä\ntiedettiin, kuka oli pannut toimeen tämän tepposen. Jos Örebron\npormestarin päästä lensi lakki, niin että hänen täytyi juosta sen\nperässä pitkin toria; jos vinöläiset vihannesvenheineen ajoivat karille\nJelmarilla, ja kuivamaan ripustetut pesuvaatteet lensivät maahan ja\nlikaantuivat; jos savu jonakin iltana tunkeutui pirtteihin eikä\nollenkaan näyttänyt osaavan ulos piipusta, niin ei ollut vaikea tietää,\nkuka oli ulkona huvittelemassa.\n\nMutta vaikka Ysäterin Kaisa mielellään teki kaikenlaisia kujeita, ei\nhäntä kuitenkaan voinut sanoa oikein pahaksi. Voi huomata, että hän oli\nilkein semmoisille, jotka olivat riidanhaluisia ja ahneita ja ilkeitä,\nmutta rehellisiä ihmisiä ja lapsia hän usein suojeli. Ja kerran, kun\nAnkerin kirkko oli vähällä palaa, tuli Ysäterin Kaisa ja iski tulen ja\nsavun keskeen kirkon katolle ja sammutti tulen. Joka tapauksessa\nnärkeläiset olivat monta kertaa sangen kyllästyksissään Ysäterin\nKaisaan, mutta hän ei koskaan väsynyt heitä kiusaamaan. Kun hän istui\npilven reunalla ja katseli Närkeen, joka lepäsi ystävällisenä ja\nhyvinvoipana hänen allaan, ja katseli sen komeita tasangolle\nsijoittuneita talonpoikaistaloja ja rikkaita vuoriseudun kaivoksia ja\nhidaskulkuista Svartoon jokea ja matalia kalaisia tasankojärviä ja\ntuota kunnon Örebron kaupunkia, joka levittäytyi vanhan totisen\nkolmitornisen linnan ympärillä, niin lienee hän ajatellut: \"Täällä\nolisi ihmisten aivan liian hyvä elää, ellei minua olisi. Niistä tulisi\nunteloita ja ikäviä. Täällä tarvitaan minunlaistani, joka pudistelee\nheitä ja pitää heitä hyvällä tuulella.\"\n\nJa sitten hän nauroi hurjasti ja ilkkuen kuin harakka, tanssien ja\ntupruten tasangon laidasta toiseen. Ja kun närkeläinen näki, kuinka hän\nveteli pölyhelmojaan tasangon yli, ei hän voinut olla hymyilemättä.\nSillä härnätä ja kiusata hän tahtoi, mutta hyvällä tuulella hän oli\naina. Talonpoikien oli yhtä virkistävää olla tekemisissä Ysäterin\nKaisan kanssa kuin tasangon oli hauskaa olla myrskytuulen\nruoskittavana.\n\nTätä nykyä sanotaan, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja poissa, hän\nkuten kaikki muutkin peikot. Mutta sitä on melkein mahdoton uskoa.\nSellainen väite on samanlainen, kuin jos joku tulisi sanomaan, että\nilman täytyy tämän jälkeen seisahtua tasangon kohdalla ja ettei tuuli\nenää koskaan saa tanssia sen yli suhisten ja kohisten ja tuoda\ntullessaan raitista ilmaa ja sadekuuroja.\n\nJoka luulee, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja kuopattu, kuulkoon,\nkuinka kävi Närkessä sinä vuonna kun Niilo Holgerinpoika lenteli\nilmassa villihanhien seurassa.\n\n\n\nMarkkinoiden aatto\n\n\nKeskiviikkona huhtikuun 27. p:nä.\n\nOli Örebron suurten karjamarkkinoiden aatto ja satoi niinkuin olisi\nsaavista kaatanut. Semmoista sadetta oli aivan mahdoton sietää. Vettä\ntuli pilvistä ihan koskenaan ja moni ajatteli itsekseen: \"Tämähän on\naivan kuin Ysäterin Kaisan aikoina. Ei koskaan sillä ollut niin paljon\nkujeita tekeillä kuin markkina-aikana. Olisi ollut aivan sen tapaista\nsaada aikaan tämmöinen sadesää markkinailtana.\"\n\nKuta pitemmälle aika kului sitä enemmän satoi. Illemmällä tuli oikeita\nkaatosateita, ja tiet tulivat aivan pohjattomiksi, ja ihmiset, jotka\nolivat lähteneet elukkoineen liikkeelle joutuakseen Örebrohon hyvissä\najoin aamulla, olivat pahemmassa kuin pulassa. Lehmät ja härät\ntuskastuivat niin, etteivät tahtoneet askelta astua, ja useat noista\nelukkaparoista heittäytyivät pitkäkseen keskelle tietä näyttääkseen,\netteivät tahtoneet enää kulkea kauemmaksi. Kaikkien tien varrella\nasuvien täytyi avata ovensa markkinamiehille ja antaa heille yösijaa\nvointinsa mukaan. Sekä asuinhuoneet että navetat, tallit ja ladot\ntulivat täpötäyteen.\n\nNe, jotka voivat, koettivat kuitenkin pyrkiä majataloon, mutta sinne\ntultuaan he katuivat, etteivät olleet jääneet yöksi johonkin mökkiin\nmaantien varrelle. Kaikki navetan parret ja kaikki tallin pilttuut\nolivat jo täynnä. Ei auttanut muu kuin jättää hevoset ja lehmät\nsateeseen. Oli hyvä, jos niiden omistajat saivat kattoa päänsä päälle.\n\nKosteus ja lika ja ahdinko pihamailla oli aivan kauhea. Eläinten täytyi\nseisoa rapakoissa voimatta edes panna pitkäkseen. Oli kyllä isäntiä,\njotka hankkivat elukkainsa alle olkia ja levittivät peitteitä niiden\nselkään, mutta oli myöskin niitä, jotka istuivat majatalossa, joivat ja\nlöivät korttia unohtaen kokonaan ne, joista heidän olisi täytynyt pitää\nhuolta.\n\nPoika ja villihanhet olivat sinä iltana tulleet eräälle Jelmarin\nsaarelle. Sen erotti maasta ainoastaan kaitainen ja matala salmi, ja\nvoi kyllä hyvin ajatella, että sinne vähän veden aikana saattoi päästä\nkuivin jaloin.\n\nSaarella satoi yhtä hillittömästi kuin kaikkialla muuallakin. Pojan\npäälle alinomaa rapisevat pisarat eivät antaneet hänen päästä uneen.\nViimein hän lähti kävelemään. Hänen mielestään tuntui sade vähemmän,\nkun hän oli itse liikkeellä.\n\nTuskin hän oli kiertänyt saaren, kun kuuli läiskäyksen vedestä, joka\nerotti saaren mantereesta. Heti sen jälkeen hän näki yksinäisen hevosen\ntulevan pensaikosta. Se oli vanha koni, niin kurja ja surkea, ettei hän\nsemmoista ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli raihnas ja kankeajalkainen\nja niin laiha, että jok'ikinen luu näkyi nahan alta. Eläimellä ei ollut\nsiloja eikä satulaa, ainoastaan vanhat päitset, joista riippui puoleksi\nmädännyt nuoran pätkä. Oli selvää, että sen oli ollut helppo riuhtaista\nitsensä irti.\n\nHevonen meni suoraan sitä paikkaa kohti, missä villihanhet nukkuivat,\nja poika pelästyi, että se astuisi heidän päälleen. \"Minne sinä menet?\nKatsohan eteesi!\" huusi poika. -- \"Olen kulkenut peninkulman sinua\ntavatakseni.\" -- \"Oletko kuullut minusta puhuttavan?\" kysyi poika\nkummastuneena. -- \"On kai korvat minullakin, vaikka olenkin vanha.\nPaljonhan sinusta puhutaan tätä nykyä.\"\n\nHän oli kumartanut päänsä puhuessaan, ja poika näki, että hänellä oli\npieni pää ja kauniit silmät ja hieno, pehmeä turpa. \"Se on varmaankin\nollut hyvä hevonen aikoinaan, vaikka on joutunut noin huonoille\njäljille vanhoilla päivillään\", ajatteli poika.\n\n\"Tahtoisin, että tulisit kanssani ja auttaisit minua eräässä asiassa\",\nsanoi hevonen. Pojan mielestä oli vaikea seurata noin kurjan näköistä\notusta, ja hän syytti huonoa säätä. \"Ei sinun ole parempi maata täällä\nkuin istua minun selässäni\", sanoi hevonen. \"Mutta sinä et kai uskalla\nlähteä tämmöisten hevoshuijarikonien kanssa?\" -- \"Ehkäpä minä\nuskallan\", sanoi poika. -- \"Herätä sitten hanhet, että saamme sopia\nheidän kanssaan siitä, mistä he saavat tulla noutamaan sinua\nhuomenaamuna!\" sanoi hevonen.\n\nKohta sen jälkeen poika istui hevosen selässä. Vanha hevonen juoksi\nparemmin kuin poika olisi voinut odottaakaan, mutta siitä tuli\nsittenkin pitkä matka pimeässä ja sateessa, ennen kuin he pysähtyivät\nsuuren majatalon kohdalle. Siellä näytti olevan kauhean ikävää. Tiehen\nsyntyneet rattaanpyöränjäljet olivat niin syvät, että poika pelkäsi\nhukkuvansa, jos sattuisi semmoiseen astumaan. Aitaukseen, joka kulki\npihan ympäri, oli sidottu kolme- neljäkymmentä hevosta ja nautaa, ilman\nmitään sateensuojaa, ja pihalla oli kärryjä ja korkeita laatikoita,\njoihin oli teljetty vasikoita, porsaita ja kanoja.\n\nHevonen asettui aitauksen ääreen. Poika istui hänen selässään ja\nhyvillä yösilmillään hän näki selvästi, kuinka tukala eläinten oli\nolla.\n\n\"Mistä syystä te seisotte täällä ulkona?\" kysyi hän. -- \"Olemme\nmatkalla Örebron markkinoille, mutta meidän on täytynyt yöpyä tänne\nsateen vuoksi. Tämä on majatalo, mutta tänne on tullut niin paljon\nmatkustajia, ettemme ole mahtuneet huoneisiin.\"\n\nPoika ei vastannut mitään, istui vain hiljaa ja katseli ympärilleen.\nHarvat elukoista nukkuivat, ja kaikkialta kuului valitusta ja\ntyytymättömiä ääniä. Heillä oli syytä valituksiinsa, sillä sää oli vain\npahentunut sitten illan, oli alkanut puhaltaa jäätävän kylmä viima, ja\nsade, joka nyt pieksi ja pisti, oli lumensekaista. Oli helppo ymmärtää,\nmitä apua hevonen toivoi pojalta.\n\n\"Näetkö, että tässä on komea talonpoikaistalo vastapäätä majataloa?\"\nkysyi hevonen. -- \"Minä näen sen\", sanoi poika, \"enkä minä ymmärrä,\nmiksi ne eivät ole pyytäneet teille yösijaa sieltä? Vai ovatko paikat\njo sielläkin täynnä?\" -- \"Ei, siellä ei ole ketään vieraita\", sanoi\nhevonen. \"Sen talon asukkaat ovat niin ahneita ja tylyjä, ettei maksa\nvaivaa mennä pyytämäänkään heiltä yösijaa.\" -- \"Niinkö? Sitten kai\nteidän on pakko jäädä siihen, missä olette.\" -- \"Minä olen syntynyt ja\nkasvanut juuri siinä talossa\", sanoi hevonen. \"Minä tiedän, että siellä\non suuri talli ja navetta ja monta tyhjää pilttuuta ja partta, ja\ntahtoisinpa tietää, etkö luule voivasi hommata niin, että me pääsisimme\nsinne sisään?\" -- \"Siihen minä en taida uskaltaa ryhtyä\", sanoi poika.\nMutta elukat säälittivät häntä niin, että hän kuitenkin päätti koettaa.\n\nHän juoksi vieraan talon pihalle ja huomasi heti, että kaikki\nulkohuoneet oli lukittu ja kaikki avaimet poissa suulta. Hän seisoi\nepäröivänä ja avuttomana, kun hän yht'äkkiä sai odottamatonta apua.\nTuli tuulenpuuska hirmuista vauhtia ja repäisi auki häntä vastapäätä\nolevan ladon oven.\n\nPoika riensi heti hevosen luo. \"En voi päästä talliin enkä navettaan\",\nsanoi hän, \"mutta siellä on suuri tyhjä heinälato, jota ne eivät ole\nmuistaneet sulkea, ja sinne minä voin viedä teidät.\" -- \"Kiitoksia\npaljon!\" sanoi hevonen. \"Onpa hauska vielä kerran saada levätä\nvanhoilla paikoilla. Muuta iloapa en enää voi toivoakaan tässä\nelämässä.\"\n\nMajataloa vastapäätä olevassa rikkaassa talossa oli sinä iltana\nvalvottu tavallista kauemmin.\n\nIsäntä oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän oli pitkä\nja komea, ja hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta synkät. Päivällä hän\noli ollut ulkona sateessa ja kastunut kaikkien muiden lailla ja\nillallista syödessään hän oli pyytänyt vanhaa äitiään, joka vielä oli\nemäntänä talossa, tekemään tulen takkaan, että hän saisi kuivata\nvaatteitaan. Äiti oli silloin tehnyt pienen heikon tulen, sillä siinä\ntalossa ei ollut tapana haaskata puita, ja isäntä oli ripustanut\ntakkinsa tuolille ja asettanut sen tulta vasten. Sitten hän oli\nnostanut toisen jalkansa pankolle ja nojannut kyynärpään polveensa, ja\nsitten hän oli jäänyt siihen seisomaan ja tuijottamaan tuleen. Niin hän\noli seisonut useita tunteja eikä liikahtanut muuta kuin silloin tällöin\nheittääkseen halon tuleen.\n\nEmäntä oli korjannut pois illallisen ja valmistanut hänen vuoteensa ja\nsitten hän oli mennyt omaan pieneen kamariinsa ja istahtanut sinne.\nVälistä hän tuli ovelle ja katseli ihmetellen poikaansa, joka seisoi\ntulen ääressä eikä mennyt maata. \"Ei mitään, äiti, minä vain vähän\najattelin entisiä asioita\", sanoi hän.\n\nSeikka oli se, että kun hän äsken oli kulkenut majatalon ohi, oli muuan\nhevoskauppias tullut ja kysynyt, eikö hän tahtoisi ostaa hevosta, ja\nnäyttänyt hänelle vanhaa konia, joka oli niin pahoin pidelty, että\nhänen täytyi kysyä mieheltä, oliko hän hullu, kun koetti tyrkyttää\nhänelle semmoista ikäloppua. \"Enhän minä, mutta minä vain ajattelin,\nettä kun tämä hevonen on ennen ollut teidän, niin ehkä haluaisitte\ntoimittaa sille huolettoman vanhuuden päivät, sillä niitä se kaipaa\",\noli hevoskauppias vastannut.\n\nSilloin hän oli katsonut hevosta ja tuntenut sen. Niin, hän oli itse\nopettanut ja kasvattanut sen, mutta ei hänen päähänsä pistänytkään\nruveta sentähden ostamaan niin vanhaa ja kelvotonta elukkaa. Eihän\ntoki. Vai hän heittäisi rahansa semmoiseen!\n\nMutta joka tapauksessa hevonen oli herättänyt hänessä monta muistoa, ja\nnämä muistot ne nyt pitivät häntä valveilla niin, ettei hän voinut\nmennä levolle.\n\nNiin, tuo hevonen oli ollut kylläkin kaunis ja hyvä hevonen. Isä oli\nantanut hänen hoitaa sitä varsasta pitäen. Hän oli opettanut sen\njuoksemaan, ja hän oli rakastanut sitä enemmän kuin mitään muuta. Isä\noli valitellut, että hän ruokki sitä liian hyvin, ja hänen oli usein\ntäytynyt viedä sille varkain kauroja.\n\nKun hänellä oli ollut tuo hevonen, ei hän koskaan ollut tahtonut mennä\njalkaisin kirkkoon, vaan aina hän oli ajanut. Sen hän oli tehnyt vain\nsaadakseen ajaa komealla varsallaan. Itsellään hänellä oli kotikutoiset\nja kotitekoiset vaatteet, ja ajopelit olivat yksinkertaiset ja\nmaalaamattomat, mutta hevonen oli komein kirkonmäellä.\n\nKerran hän oli uskaltanut puhua isälle siitä, että hän ostaa itselleen\nverkavaatteet ja maalaa rattaat. Isä oli seisonut kuin kivettyneenä sen\nkuultuaan. Poika oli luullut, että isä saa halvauksen. Hän oli silloin\nkoettanut saada isää ymmärtämään, että kun hänellä kerran on niin\nkaunis hevonen ajettavanaan, niin pitää kai hänen itsensäkin joltakin\nnäyttää.\n\nIsä ei ollut puhunut mitään, mutta pari päivää sen jälkeen hän oli\nvienyt hevosen Örebrohon ja myynyt sen siellä.\n\nSiinä isä oli tehnyt julmasti, mutta selvää oli, että hän oli pelännyt\ntuon hevosen houkuttelevan poikaa turhamaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen,\nja nyt, näin kauan sen jälkeen, täytyi myöntää, että isä oli ollut\noikeassa. Semmoisesta hevosesta olisi varmaan tullut kiusaus. Mutta\nsilloin alussa hän oli surrut aivan kauheasti. Hän oli välistä mennyt\nÖrebrohon seisomaan kadunkulmaan katsoakseen kun hevonen meni ohi, tai\nhiipinyt sen luokse talliin antamaan sokeria.\n\n\"Jos isä kuolee ja minä saan talon\", oli hän ajatellut, \"ostan minä\nensi töikseni takaisin hevosen.\"\n\nNyt isä oli kuollut ja hän oli ollut isäntänä talossaan pari vuotta,\nmutta hän ei ollut vielä yrittänytkään ostaa takaisin hevostaan. Ei hän\nollut tullut sitä ajatelleeksikaan pitkiin aikoihin ennen kuin vasta\ntänä iltana.\n\nOlipa merkillistä, miten hän oli voinut unohtaa sen niin kokonaan.\nMutta isä oli ollut hyvin mahtava ja lujatahtoinen mies, ja kun hän oli\nkasvanut ja kulkenut alinomaa isän mukana töissä, oli isän vaikutus\nhäneen kasvanut hyvin suureksi. Niin hän oli vähitellen joutunut\npitämään oikeana kaikkea, mitä isä teki. Ja kun hän itse oli päässyt\nisännäksi, oli hän vain koettanut kaikessa tehdä samalla tavoin kuin\nisä ennen.\n\nHän tiesi kyllä, että ihmiset olivat sanoneet isää ahneeksi, mutta kai\non oikein kiristää kukkaroaan eikä heittää rahojaan hukkaan. Ei kai hän\nsaa hävittää sitä hyvyyttä, mitä oli saanut. On parempi kantaa saiturin\nnimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään suuria velkoja\nkuten muut tilanomistajat.\n\nNiin pitkälle hän oli päässyt ajatuksissaan, kun säpsähti kuullessaan\njotakin kummallista. Oli kuin olisi kimeä, ilkkuva ääni kerrannut juuri\nsen, mitä hän ajatteli: \"On parasta kiristää kukkaroaan. On parempi\nkantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa\nperässään velkoja kuten muut tilanomistajat.\"\n\nOli kuin joku olisi tahtonut pilkata hänen viisauttaan, ja hän oli\nvähällä suuttua huomatessaan, että se kaikki oli vain kuulohäiriötä.\nOli alkanut tuulla, ja tässä hän seisoi ja oli tullut niin uniseksi,\nettä oli pitänyt tuulen vinkunaa savutorvessa oikeana puheena.\n\nHän katsahti seinäkelloa, ja se löi juuri silloin yksitoista raskasta\nlyöntiä. Kauheata, kuinka myöhä jo oli. \"On aika mennä maata\", ajatteli\nhän. Silloin hän muisti, ettei hän vielä ollut tehnyt kiertokulkuaan\npihan ympäri kuten hänen tapansa oli tehdä joka ilta nähdäkseen, että\nkaikki ovet ja luukut oli suljettu ja kaikki tulet sammutettu. Se ei\nhäneltä koskaan ollut jäänyt tekemättä sen jälkeen kun hän oli päässyt\nisännäksi taloon, Hän heitti takin hartioilleen ja meni ulos\nrajuilmaan.\n\nHän huomasi, että kaikki oli niinkuin olla piti, paitsi että tyhjän\nheinäladon ovi oli lentänyt auki. Hän meni sisään noutamaan avainta,\nlukitsi ladon ja pisti avaimen takkinsa taskuun.\n\nSitten hän meni takaisin tupaan, riisui takkinsa ja ripusti sen tulen\neteen. Mutta hän ei vielä nytkään mennyt maata, vaan alkoi kävellä\nedestakaisin lattialla. Kyliäpä siellä oli kauhea ilma, kun tuuli oli\nniin purevan kylmä ja satoi räntää. Ja hänen vanha hevosensa seisoi\ntuossa ilmassa ulkona eikä sillä ollut edes lointa selässä! Kyllä sille\nnyt sentään olisi pitänyt antaa edes sateensuojaa, kun se kerran oli\ntullut näille tienoille.\n\nVastapäätä majataloa poika kuuli vanhan rämisevän seinäkellon lyövän\nyksitoista lyöntiä. Juuri silloin hän oli päästelemässä elukoita irti\nviedäkseen ne latoon. Kesti aika kauan, ennen kuin hän sai ne\nherätetyksi, mutta vihdoin ne olivat valmiit astumaan pitkässä jonossa\npojan johtamina ahneen talonpojan pihalle.\n\nMutta sillä aikaa kun poika tätä puuhasi, oli isäntä tehnyt\nkierroksensa pihan ympäri ja sulkenut heinäladon, niin että kun poika\ntuli elukoita tuoden, olikin ovi lukossa. Poika jäi seisomaan\nhämmästyksissään. Ei, eläimiä hän ei voinut jättää siihen seisomaan.\nHänen täytyi päästä sisään ottamaan selkoa avaimesta.\n\n\"Viihdyttele niitä täällä sen aikaa kun minä noudan avainta\", sanoi hän\nvanhalle hevoselle ja juoksi tiehensä.\n\nKeskelle pihamaata hän pysähtyi miettimään, miten pääsisi sisään. Siinä\nseisoessaan hän näki kahden pienen matkamiehen tulevan tietä pitkin ja\npysähtyvän majatalon kohdalle.\n\nPoika huomasi heti, että siinä oli kaksi pientä tyttöä. Hän juoksi\nlähemmäksi, sillä hän ajatteli saavansa heiltä apua.\n\n\"Kas niin, Riitta-Maija\", sanoi toinen, \"älä nyt enää itke. Nyt me\nolemme majatalon luona. Täällä me kyllä pääsemme sisään.\"\n\nTuskin tyttö oli sanonut sen, kun poika huusi hänelle:\n\n\"Älkää koettakokaan päästä majataloon. Se on aivan mahdotonta. Mutta\ntuossa toisessa talossa ei ole yhtään vieraita. Sinne teidän pitää\nmennä.\"\n\nPikkutytöt kuulivat sanat selvään, mutta eivät voineet nähdä puhujaa.\nMutta sitä he eivät kovinkaan ihmetelleet, sillä olihan ihan\npilkkopimeä yö. Isompi heistä vastasi heti: \"Me emme tahdo mennä siihen\ntaloon, sillä siellä asujat ovat ahneita ja ilkeitä. On heidän syynsä,\nettä meidän täytyy kulkea kerjuulla.\"\n\n\"Voi olla\", sanoi poika, \"mutta teidän pitää mennä sinne sittenkin.\nSaatte nähdä, että teidän käy hyvin.\"\n\n\"Koetetaan sitten, mutta saattepa nähdä, ettei meitä edes päästetä\nsisään\", sanoivat pikkutytöt ja menivät asuinrakennukselle ja\nkolkuttivat.\n\nIsäntä seisoi vielä tulen ääressä ja ajatteli hevosta, kuullessaan\nkolkutusta. Hän meni katsomaan ja päätti samalla, ettei hän anna\nhoukutella itseään päästämään sisään ketään matkamiestä. Mutta juuri\nhänen raottaessaan porstuan ovea käytti tuulispää tilaisuutta\nhyväkseen. Se repäisi oven hänen kädestään ja paiskasi sen seinään.\nHänen täytyi astua ulos sitä tavoittamaan, ja kun hän tuli tupaan\ntakaisin, olivat tytöt jo sisällä.\n\nNe olivat kerjäläistyttöjä, repaleisia ja nälkäisiä ja likaisia pieniä\ntynkiä, ja ne kulkivat kumarassa pussiensa painosta, jotka olivat yhtä\npitkiä kuin he itsekin.\n\n\"Ketä olette te, jotka kuljette ja kierrätte näin myöhään yöllä?\" kysyi\nisäntä ankaralla äänellä.\n\nLapset eivät vastanneet heti; he laskivat ensin maahan pussinsa. Sitten\nhe menivät hänen luokseen ja ojensivat hänelle pienet kätensä\ntervehdykseksi. \"Me olemme Anna ja Riitta-Maija Engärdetistä\", sanoi\nvanhempi, \"ja me pyytäisimme yösijaa.\"\n\nIsäntä ei ottanut vastaan ojennettuja käsiä ja aikoi juuri ajaa ulos\nkerjäläiskakarat, kun uusi muisto välähti hänen mieleensä. Engärdet,\neikös se ollut pieni mökki, jossa oli asunut köyhä leski viisine\nlapsineen? Mutta leski oli ollut velkaa hänen isälleen muutamia satoja\nkruunuja, ja saadakseen omansa oli isä antanut myydä hänen töllinsä.\nSitten leski oli vanhempien lastensa seurassa lähtenyt työnhakuun\nNorlantiin, mutta kaksi nuorinta lasta oli joutunut kunnan\nelätettäväksi.\n\nHänen tätä ajatellessaan katkeroitui hänen mielensä, hän tiesi, että\nisää oli paljon moitittu siitä, että oli ryöstättänyt nuo rahat, jotka\nkuitenkin olivat hänen rehellisesti ansaittua omaisuuttaan.\n\n\"Mitä te nyt toimitatte tähän aikaan?\" sanoi hän ankaralla äänellä\nlapsille. \"Eikö köyhäinhoito ole ottanut teitä huostaansa? Miksi te\nkuljeksitte kerjäämässä?\"\n\n\"Ei se ole meidän syymme\", vastasi nuorempi tyttö. \"Ne ihmiset, joiden\nluona me asumme, lähettivät meidät kerjuulle.\"\n\n\"No, teidän pussinnehan ovat täynnä\", sanoi talonpoika, \"teillä ei ole\nsyytä valittaa. Nyt on parasta, että otatte esille, mitä teillä on\nmukananne, ja syötte vatsanne täyteen, sillä täältä ette saa ruokaa.\nNaisväki on jo mennyt levolle. Sitten voitte laskeutua nurkkaan uunin\nviereen, niin teille ei tule kylmä.\"\n\nHän teki liikkeen kädellään ikään kuin käskeäkseen heitä luotaan, ja\nhänen silmissään oli melkein kova ilme. Tulihan hänen iloita siitä,\nettä hänellä oli ollut isä, joka oli ollut tarkka tavarastaan. Muuten\nhän ehkä itse olisi saanut lapsuudessaan kiertää mieroa kerjuupussi\nolalla niinkuin nuo.\n\nTuskin hän oli ehtinyt ajatella ajatuksensa loppuun, kun se kimeä ja\nilkkuva ääni, jonka hän oli kuullut jo kerran ennen tänä iltana,\nkertasi sen sanasta sanaan. Hän kuulosti ja ymmärsi heti, ettei se\nollut mitään: ainoastaan tuuli, joka ilvehti uuninpiipussa. Mutta\nihmeellistä oli siinä se, että kun tuuli noin kertasi nuo sanat,\ntuntuivat ne hänestä kauhean tyhmiltä ja kovilta ja valheellisilta.\n\nLapset olivat laskeutuneet toistensa viereen kovalle lattealle. He\neivät kuitenkaan olleet ääneti, vaan mutisivat jotakin maatessaan.\n\n\"Oletteko hiljaa!\" äsähti hän. Hän oli niin kärttyisellä päällä, että\nolisi voinut lyödä heitä.\n\nMutta tuota mutinaa kesti yhä siitä huolimatta, niin että hän vielä\nkerran käski heitä pitämään suunsa kiinni.\n\n\"Kun äiti lähti minun luotani\", sanoi silloin pieni kirkas ääni, \"otti\nhän minulta sen lupauksen, että joka ilta lukisin iltarukoukseni. Ja se\nminun täytyy tehdä ja Riitta-Maijan myös. Kunhan vain olemme lukeneet\n'Jumala, joka lapsia rakastat', niin emme enää hiisku sanaakaan.\"\n\nIsäntä istui nyt aivan hiljaa ja kuunteli, miten pienokaiset lukivat\niltarukoustaan. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin, ja kävellessään\nhän väänteli käsiään, ikään kuin olisi ollut suuressa tuskassa.\n\nHevonen ajettu piloille ja nuo lapset mieroa kiertävinä kerjäläisinä!\nJa kumpikin isän työtä! Isä ei ehkä sittenkään ollut oikeassa kaikessa,\nmitä teki.\n\nHän istahti tuolille ja nojasi päätään käsiinsä. Yht'äkkiä hänen\nkasvonsa alkoivat värähdellä ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hän\nkoetti pyyhkiä niitä, mutta silloin tuli uusia kyyneleitä, ja hän\nriensi pyyhkimään nekin, mutta se ei auttanut. Kyyneliä tulvi\ntulvimalla.\n\nNyt hänen äitinsä avasi pienen kamarin oven, ja hän riensi kääntämään\ntuoliaan niin, että selkä olisi äitiin päin. Mutta äiti lienee\nhuomannut jotakin eriskummaista, sillä hän seisoi kauan aikaa hänen\ntakanaan niinkuin olisi odottanut, että poika sanoisi hänelle jotakin.\nSitten hän ajatteli, miten vaikeaa miesten on puhua siitä, mikä heitä\nraskaimmin painaa. Häntä kai pitäisi auttaa.\n\nHän oli nähnyt kamaristaan, mitä tuvassa oli tapahtunut, niin ettei\nhänen tarvinnut mitään kysyä. Hän meni vain aivan hiljaa nukkuvien\nlasten luo ja kantoi heidät omaan vuoteeseensa pieneen huoneeseensa.\nSitten hän palasi taas poikansa luo.\n\n\"Kuulehan, Lars\", sanoi hän ikään kuili ei olisi huomannut pojan itkua,\n\"anna minun ottaa nuo lapset.\" -- \"Mitä, äiti?\" sanoi poika ja koetti\nhillitä itkuaan. -- \"Minun on ollut vaikeata olla heidän tähtensä monta\nvuotta, aina siitä lähtien, kun isä otti mökin heidän äidiltään. Ja\nniin on sinunkin ollut.\" -- \"Niin on.\" -- \"Minä otan heidät tänne ja\nteen heistä kunnon ihmisiä. He ovat liian hyviä kulkemaan kerjuulla.\"\n\nPoika ei voinut vastata mitään, sillä kyyneleet valuivat virtanaan,\nmutta hän tarttui äitinsä vanhaan, kuluneeseen käteen ja hyväili sitä.\n\nMutta sitten hän hyppäsi pystyyn, ikään kuin olisi pelästynyt jotakin.\n\"Mitä isä olisi sanonut tästä?\" -- \"Isä on saanut aikansa hallita\",\nsanoi äiti, \"nyt on sinun vuorosi. Niin kauan kuin isä eli, täytyi\nhäntä totella. Nyt täytyy sinun olla sellainen kuin sinä olet.\" Poika\nhämmästyi näistä sanoista niin, että lakkasi itkemästä. \"Enkö minä ole\nollut semmoinen kuin olen?\" sanoi hän. -- \"Et\", sanoi hänen äitinsä,\n\"sitä sinä et ole ollut. Sinä olet koettanut olla vain isän kaltainen.\nIsä oli nähnyt kovia aikoja, ja sen tähden hän pelkäsi köyhtyvänsä. Hän\najatteli, että hänen oli pakko ennen muuta ajatella itseään. Mutta sinä\net ole koskaan kokenut mitään kovaa, josta olisit voinut käydä kovaksi.\nSinulla on enemmän kuin tarvitset, ja silloin kai olisi luonnotonta,\njollet ajattelisi toisia.\"\n\nPeukaloinen oli seurannut pieniä tyttöjä tupaan ja pysytellyt piilossa\npimeässä nurkassa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän huomasi ladon\navaimen pistävän esiin isännän taskusta. \"Kun isäntä ajaa ulos lapset,\nsilloin minä sieppaan avaimen ja livistän\", ajatteli hän.\n\nMutta nytpä ei lapsia ajettukaan ulos, ja Peukaloinen istui nurkassa\neikä voinut käsittää, mikä nyt neuvoksi.\n\nÄiti puhui kauan poikansa kanssa, ja kuta kauemmin hän puhui, sitä\nrauhallisemmaksi kävi poika, ja viimein hän istui siinä kasvoillaan\nkaunis ilme ja näytti ihan kuin toiselta ihmiseltä. Hän hyväili yhä\nvanhaa kuihtunutta kättä.\n\n\"Niin, nyt kai voimme mennä levolle\", sanoi äiti nähdessään, että poika\noli rauhoittunut. -- \"Ei\", sanoi tämä ja nousi nopeasti, \"minä en voi\nvielä mennä levolle. On vielä yksi vieras, jolle minun täytyy antaa\nyösija tänä yönä.\"\n\nHän ei sanonut sen enempää, vaan heitti nopeasti takin ylleen, sytytti\nlyhdyn ja meni ulos. Ulkona tuuli ja oli yhtä kylmä kuin äsken, mutta\nkun hän tuli porstuan rappusille, alkoi hän hyräillä. Hän ajatteli,\nmahtaisiko hevonen tuntea hänet ja olisiko siitä ehkä hauskaa päästä\nvanhaan talliinsa.\n\nKulkiessaan pihan poikki hän kuuli oven paukahtelevan tuulessa. \"Se on\ntuo ladon ovi, joka on taas auennut\", ajatteli hän ja meni sitä\nsulkemaan.\n\nKohta hän seisoi ladon ovella ja aikoi juuri panna sen lukkoon, kun oli\nkuulevinaan kahinaa sisästä.\n\nSe johtui siitä, että poika oli livahtanut ulos samalla kun hän ja heti\njuossut ladon luo, minne oli jättänyt elukat. Mutta ne eivät olleetkaan\nenää sateessa. Ankara tuulenpuuska oli temmannut auki ladon oven ja\nauttanut niitä pääsemään katon alle. Mutta nyt isäntä oli kuullut\nkahinan, joka syntyi pojan juostessa latoon.\n\nHän katsoi lyhdyn valossa latoon ja näki, että lattia oli täynnä\nnukkuvia eläimiä. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Elukat eivät olleet\nsidotut, vaan olivat paneutuneet sinne tänne olkien päälle.\n\nHän suuttui moisesta omavaltaisuudesta ja alkoi huutaa ja meluta\nherättääkseen nukkuvat ja ajaakseen ne ulos. Mutta elukat lepäsivät\nliikkumattomina niinkuin eivät olisi ollenkaan aikoneet antaa häiritä\nitseään.\n\nAinoa, joka nousi, oli vanha hevonen, joka hyvin hiljaa astui häntä\nkohti.\n\nIsäntä meni yht'äkkiä aivan sanattomaksi. Hän tunsi hevosen jo\nkäynnistä. Hän valaisi sitä lyhdyllä, ja hevonen tuli ja laski päänsä\nhänen olkapäälleen.\n\nJa isäntä alkoi hyväillä sitä. \"Heppaseni, heppaseni!\" sanoi hän.\n\"Kylläpä ovat sinua pahoin pidelleet! Minä ostan sinut takaisin. Sinun\nei tarvitse enää koskaan lähteä tästä talosta. Saat elää niinkuin\ntahdot. Nuo muut, jotka olet ottanut mukaasi, saavat jäädä tänne, mutta\ntule sinä minun kanssani talliin. Nyt minä voin antaa sinulle kauroja\nniin paljon kuin jaksat syödä tarvitsematta ottaa varkain. Ethän sinä\nvielä taida olla aivan pilalla. Sinusta tulee vielä kirkonmäen korein\nhevonen. Heppaseni! Niin, heppaseni!\"\n\n\n\n\nXXV\n\nJÄIDENLÄHTÖ\n\n\nTorstaina huhtikuun 28. p:nä.\n\nSeuraavana päivänä oli kirkas ja kaunis ilma. Tuuli tosin aika\nnavakasti lännestä, mutta siitä vain iloittiin, sillä se kuivatti\nteitä, jotka olivat aivan vetelöityneet eilisestä ankarasta sateesta.\n\nHyvään aikaan seuraavana päivänä smoolantilaislapset, Oosa hanhipaimen\nja Pikku Matti tulivat kävellen Sörmlannista Närkeen vievää maantietä.\nTie noudatteli Jelmarin eteläistä rantaa, ja lapset kulkivat ja\nkatselivat jäätä, joka vielä peitti suurimman osan järveä. Aamuaurinko\nvalaisi jäätä, eikä se näyttänyt mustalta ja ikävältä, kuten kevätjää\ntavallisesti näyttää, vaan helotti valkeana ja houkuttelevana. Se oli\nkuivaa ja lujaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Sadevesi oli jo\nvalunut reikiin ja rakoihin tai imeytynyt itseensä jäähän. He eivät\nnähneet muuta kuin mitä kauneimman jääkuoren.\n\nOosa hanhipaimen ja Pikku Matti olivat matkalla pohjoista kohti eivätkä\nvoineet olla ajattelematta, että heiltä säästyisi monta askelta, jos he\nvoisivat oikaista suuren järven poikki, sensijaan että kiertäisivät sen\nympäri. He kyllä tiesivät, että kevätjää on vaarallista, mutta tämähän\nnäytti aivan turvalliselta. He näkivät, että se rannasta oli monen\ntuuman paksuista. Tiekin siinä näkyi, ja he voivat seurata sitä, ja\ntoinen ranta näytti olevan niin lähellä, että he arvelivat voivansa\nkulkea yli tunnissa.\n\n\"Tule, niin koetetaan!\" sanoi Pikku Matti. \"Kun vain varomme astumasta\navantoihin, niin kyllä se onnistuu.\"\n\nHe lähtivät siis jäälle. Jää ei ollut erittäin liukasta, vaan hyvin\nmukavaa kävellä. Sen päällä oli enemmän vettä kuin mitä he olivat\nvoineet maalta nähdä, ja siellä täällä oli piikkijäätä, jossa vesi\npurskahteli ylös ja alas. Semmoisia paikkoja oli varottava, mutta sehän\nei ollut vaikeaa keskellä päivää auringon paisteessa.\n\nLapset kulkivat nopeasti ja keveästi eteenpäin eivätkä puhuneet muusta\nkuin siitä, kuinka viisaita he olivat olleet lähdettyään jäälle sen\nsijaan, että olisivat jatkaneet matkaansa sateen särkemällä maantiellä.\n\nKuljettuaan vähän matkaa he tulivat Vinön saaren lähelle. Siellä\nhuomasi heidät ikkunastaan muuan vaimo. Hän tuli tupansa ovelle, huitoi\nheille käsillään ja huusi jotakin, mitä he eivät voineet kuulla. He\nymmärsivät aivan hyvin, että hän varotti heitä jatkamasta matkaansa.\nMutta jäällä olijat näkivät toki paremmin kuin hän, ettei ollut mitään\nhätää. Olisi ollut hyvin tyhmää palata rantaan, kun kaikki kävi niin\nmainiosti.\n\nHe tarpoivat nyt siis Vinön ohi ja heillä oli edessään peninkulman\nlevyinen jääpinta. Täällä selempänä oli niin paljon vesilammikoita\njäällä, että lasten täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Mutta se oli heistä\nvain hauskaa. He koettivat kilvan löytää parhaita paikkoja. Ei heitä\nväsyttänyt eikä heillä ollut nälkä. Olihan heillä koko päivä edessään,\nja he vain nauroivat kohdatessaan uusia vastuksia.\n\nVälistä he katsahtivat toiselle rannalle. Se näytti olevan vielä\nkaukana, vaikka he olivat kulkeneet jo tunnin. Heitä vähän hämmästytti,\nettä järvi oli näin leveä.\n\n\"Näyttää kuin tuo ranta väistyisi meidän tieltämme\", sanoi Pikku\nMatti.\n\nTäällä ulkona heillä ei ollut mitään suojaa länsituulta vastaan. Se\nkävi joka hetki yhä navakammaksi ja painoi vaatteita niin tiukasti\nruumiiseen, että oli vaikea liikkua. Tämä kova tuuli oli ensimmäinen\ntodellinen vastus, minkä he olivat kohdanneet tällä taipalella.\n\nSe heitä kummastutti, että tuuli niin voimakkaasti kohisten kuin sen\nmukana olisi kantautunut suuren myllyn tai konepajan jytinää. Mutta\nsemmoisiahan ei voinut olla tuolla jääaavikolla.\n\nHe olivat kulkeneet suuren Valenin saaren länsipuolitse ja heistä\nnäytti nyt kuin he olisivat huomattavasti lähestyneet pohjoista rantaa.\nMutta samalla tuuli tuli yhä kiusallisemmaksi, ja sitä seuraava kova\npauhu lisääntyi niin, että he alkoivat käydä levottomiksi.\n\nYht'äkkiä he olivat huomaavinaan, että heidän kuulemansa pauhu johtui\nsiitä, että aallot vaahdoten ja kohisten murtuivat rantaa vastaan,\nmutta sehän oli mahdotonta sekin, koska järvi vielä oli jään peitossa.\n\nHe kuitenkin pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Silloin he\nhuomasivat kaukana lännessä, Björnön ja Göksholmin seutuvilla,\nvalkoisen vallin, joka ulottui koko järven yli. Ensin he luulivat, että\nse oli tien kohdalla olevaa lunta, mutta sitten heille selvisi, että se\noli aaltojen vaahtoa, joka murtui jäätä vasten.\n\nHuomattuaan sen he tarttuivat toisiaan käteen ja alkoivat juosta\nsanomatta sanaakaan. Järvi tuolla lännessä oli avoinna, ja heistä oli\nnäyttänyt kuin vaahdon reuna olisi nopeasti siirtynyt itää kohti. He\neivät tienneet, lähtisikö jää samassa kaikkialta, tai mitä tulisi\ntapahtumaan. Mutta sen he tunsivat, että heitä uhkasi vaara.\n\nYht'äkkiä heistä tuntui siltä kuin jää olisi kohonnut juuri siltä\nkohdalta, missä he juoksivat: se kohosi ja laskeutui samassa, niinkuin\njoku olisi jysäyttänyt sitä altapäin. Kuului jään kumea pamaus ja\nsitten haarautui siitä halkeamia joka taholle. Lapset näkivät, miten\nhalkeamat viilsivät läpi jään.\n\nNyt jää oli vähän aikaa hiljaa, mutta sitten alkoi taas tuntua tuo\nkohoileminen ja painuminen. Sitten halkeamat alkoivat levetä railoiksi,\njoista purskahteli vettä. Kohta sen jälkeen jää alkoi jakaantua\nsuuriksi lautoiksi.\n\n\"Oosa\", sanoi Pikku Matti, \"tämä on varmaan jäidenlähtöä.\"\n\n\"Sitä se on, Pikku Matti\", sanoi Oosa, \"mutta me voimme vielä ehtiä\nmaihin. Juokse vain!\"\n\nTuulella ja aalloilla olikin vielä paljon tekemistä, ennen kuin ne\nsaisivat jään pois järvestä. Vaikein työ oli kyllä jo tehty, kun jää\noli halkeillut lauttoihin, mutta kaikki nuo lautat oli vielä\npienennettävä ja heitettävä toisiaan vasten, jotta ne särkyisivät,\nkuluisivat ja sulaisivat. Oli vielä paljon jäljellä kiinteätä,\nsärkymättöminä kenttinä olevaa kovaa ja lujaa jäätä.\n\nMutta suurin vaara oli siinä, etteivät lapset voineet nähdä pitkälle\njäätä myöten. He eivät kyenneet näkemään, missä halkeamat olivat niin\nlaajat, etteivät he pääsisi yli. He eivät tienneet, missä tapaisivat\nniin suuria jäälauttoja, että ne kannattaisivat heitä. Sentähden he\nharhailivat sinne tänne, edes ja takaisin. Kun heidän olisi pitänyt\nmennä rantaan, joutuivat he vain selemmäksi. He hätääntyivät\nhalkeilevalla jäällä niin, että lopulta seisoivat paikoillaan ja\nitkivät.\n\nSilloin suhahti lauma villihanhia nopeasti lentäen heidän päänsä\npäällitse. Ne huusivat kovalla äänellä ja merkillisintä oli, että\nkaakatuksen keskeltä kuului lasten korviin sanat: \"Menkää oikealle,\noikealle, oikealle!\"\n\nHe lähtivät liikkeelle ja seurasivat neuvoa, mutta ei kestänyt kauan,\nennen kuin he uudelleen seisoivat neuvottomina leveän halkeaman luona.\n\nTaas he kuulivat hanhien huudon päänsä päältä ja erottivat kaakatuksen\nkeskeltä pari sanaa: \"Seisokaa paikoillanne! Seisokaa paikoillanne!\"\n\nLapset eivät sanoneet toisilleen sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet,\nvaan tottelivat ja seisoivat paikoillaan. Kohta sen jälkeen\njääkappaleet liukuivat yhteen, niin että he pääsivät aukon yli. Silloin\nhe taas tarttuivat toisiaan käteen ja juoksivat. He eivät olleet\npeloissaan ainoastaan vaarasta, vaan myöskin saamastaan avusta.\n\nHe pysähtyivät pian taas epätietoisina suunnasta, mutta heti he\nkuulivat äänen kantautuvan luokseen. \"Suoraan eteenpäin! Suoraan\neteenpäin!\" sanoi ääni.\n\nTätä kesti kai noin puoli tuntia, mutta silloin he olivatkin pitkän\nLangersuddin niemen nenässä ja voivat nousta jäältä ja kahlata rantaan.\nNäkyi, että he olivat olleet kovin peloissaan, sillä kun he olivat\npäässeet rantaan, eivät he edes pysähtyneet katsomaan järvelle, jossa\naallot nyt alkoivat kohotella jäälauttoja yhä kiivaammin, vaan kulkivat\nyhä edelleen. Mutta kun he olivat tulleet vähän ylemmäksi niemelle,\npysähtyi Oosa yht'äkkiä. \"Odotahan tässä, Pikku Matti!\" sanoi hän.\n\"Minulta unohtui jotakin.\"\n\nOosa hanhipaimen meni takaisin rantaan. Siellä hän alkoi kaivaa\npussiaan ja sai siitä viimein esiin pienen puukengän, ja hän asetti sen\nkivelle, mistä se näkyi hyvin selvästi. Sitten hän meni takaisin pikku\nMatin luo katsahtamatta kertaakaan taakseen.\n\nMutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, kun suuri valkoinen hanhi\nampui kuin salama ilmasta, sieppasi puukengän ja kohosi yhtä nopeasti\ntakaisin korkeuteen.\n\n\n\n\nXXVI\n\nPERINNÖNJAKO\n\n\nTorstaina huhtikuun 28. p:nä.\n\nAutettuaan Oosa hanhipaimenen ja Pikku Matin Jelmarin yli villihanhet\nlensivät pohjoista kohti ja saapuivat Vestmanlantiin. Siellä he\nlaskeutuivat lepäämään ja syömään muutamalle suurelle niitylle\nFellingsbron pitäjään.\n\nPojankin oli nälkä, mutta hän etsi turhaan mitään syötävää.\nTähystellessään joka taholle hän huomasi viereisellä pellolla kaksi\nmiestä kyntämässä. Yht'äkkiä ne herkesivät kyntämästä ja istuutuivat\nsyömään aamiaistaan. Poika riensi heti sinnepäin ja hiipi lähelle\nmiehiä. Eihän ollut mahdotonta, että hän löytäisi joitakin murusia tai\njonkin leivänkuoren, kun miehet olivat lakanneet syömästä.\n\nPellon ohi kulki tie ja sitä pitkin asteli vanha mies. Nähtyään\nkyntömiehet hän pysähtyi, kiipesi aidan yli ja meni heidän luokseen.\n\"Minäkin aioin syödä aamiaista\", sanoi hän, avasi reppunsa ja otti\nsiitä leipää ja voita. \"Ei ole hauska istua ja syödä yksinään\ntiepuolessa\", jatkoi hän.\n\nSiitä lähti juttu luistamaan, ja kyntömiehet saivat pian tietää, että\nhän oli kaivostyömies Norbergin kaivosseudulta. Hän ei ollut työssä nyt\nenää. Hän oli liian vanha kiipeilemään kaivostikapuita, mutta hän asui\nkaivoksen lähellä pienessä töllissä. Hänen tyttärensä oli naimisissa\ntäällä Fellingsbrossa. Oli juuri ollut häntä tervehtimässä, ja tytär\noli pyydellyt häntä muuttamaan tänne, mutta hän ei vain saanut sitä\ntehdyksi.\n\n\"Vai niin, teidän mielestänne täällä ei ole niin hyvä kuin\nNorbergissa\", sanoivat talonpojat ja vetivät huuliaan hiukan hymyyn,\nsillä hehän tiesivät, että Fellingsbro oli koko maakunnan suurimpia ja\nvauraimpia pitäjiä.\n\n\"En minä voi elää tämmöisellä tasangolla\", sanoi ukko ja heilautti\nkättään ikään kuin se ei olisi voinut olla mitenkään mahdollista. He\nalkoivat nyt kaikessa ystävyydessä väitellä siitä, missä paikoin\nVestmanlantia olisi paras asua. Toinen kyntömiehistä oli syntynyt\nFellingsbrossa, ja hän kehui tasankoa, mutta toinen oli Västeråsin\nseuduilta, ja hänen mielestään Määlarin rannat lehtosaarineen ja\nkauniine niemineen olivat maakunnan paras osa. Ukko ei ottanut\nuskoakseen, ja näyttääkseen, että oli oikeassa, hän pyysi saada kertoa\nheille tarinan, jonka oli nuoruudessaan kuullut vanhoilta ihmisiltä.\n\n\"Täällä Vestmanlannissa asui kauan sitten eräs vanha rouva, joka oli\njättiläisten sukua ja niin rikas, että hän omisti koko maan. Hän eleli\nkomeasti, mutta oli kuitenkin ainaisessa huolessa, koska hän ei\ntiennyt, miten jakaisi omaisuutensa kolmen poikansa kesken.\n\n\"Nähkääs, asia oli niin, ettei hän välittänyt kahdesta vanhemmasta\npojastaan paljonkaan, mutta nuorin oli hänen lempilapsensa. Äiti\ntahtoi, että hän saisi parhaan perinnön, mutta samalla hän pelkäsi,\nettä syntyisi riitaa hänen ja veljien välillä, jos nämä huomaisivat,\nettei perintöä ollut jaettu tasan kaikkien kesken.\n\n\"No, eräänä päivänä hän tunsi loppunsa lähenevän, niin ettei hänellä\nenää olisi aikaa miettiä kauemmin. Silloin hän kutsui luokseen kaikki\nkolme poikaansa ja alkoi puhua heidän kanssaan perinnöstä.\n\n\"'Nyt minä olen jakanut kaiken omaisuuteni kolmeen osaan', sanoi hän.\n'Yhteen osaan minä olen pannut kaikki tuomimäkeni ja kukkasniittyni, ja\nne olen liittänyt yhteen Määlarin ympärille. Se, joka valitsee sen\nosan, saa rantaniityiltä hyvän laitumen lampaille ja lehmille, ja\nsaarissa hän voi taittaa kerppuja, ellei tahdo käyttää saaria puutarhan\nviljelykseen. Siellä pistää joukko lahtia ja järviä kauas sisämaahan,\nniin että on hyvä tilaisuus tavaran kuljetukseen ja kaikenlaisen muun\nliikenteen harjoittamiseen. Siellä, missä joet laskevat mereen, on\nhyviä satamapaikkoja, niin että minä luulen, että hänen alueelleen\ntulee kasvamaan sekä kyliä että kaupunkeja. Eikä häneltä tule\npuuttumaan peltomaatakaan vaikka maa onkin repaleista. On vain hyvä,\nettä hänen poikansa jo alun pitäen saavat oppia kulkemaan saaresta\nsaareen, sillä siten heistä tulee hyviä merenkulkijoita, jotka voivat\npurjehtia vieraisiin maihin hankkimaan rikkauksia. -- No niin, se oli\nensimmäinen osa. Mitä siitä sanotte?'\n\n\"Kaikki pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tämä osa oli hyvä osa, ja\nse, joka sen saa, voi olla tyytyväinen.\n\n\"'Niin, sillä ei ole mitään vikaa', sanoi vanha jättiläisrouva, 'eikä\ntoinenkaan ole sen huonompi. Siihen olen koonnut kaikki tasaiset maani\nja valmiit peltoni ja olen pannut peltoa pellon viereen Määlarin\nseuduilta aina Taalainmaahan. Se, joka saa sen maan, ei varmasti tule\nkatumaan kauppojaan. Hän voi viljellä viljaa niin paljon kuin tahtoo\nja rakentaa itselleen suuria taloja, eikä hänellä eikä hänen\njälkeläisillään tarvitse olla päivänkään huolta toimeentulostaan. Ettei\ntasanko joutuisi veden valtaan, olen vetänyt siihen suuria ojia, ja\nniissä on siellä täällä jokin putouskin, että niihin voi rakentaa\nmyllyjä ja pajoja. Ja pitkin ojia minä olen asettanut sorapenkereitä,\njoissa voi kasvaa metsää polttopuuksi. -- Niin, se oli toinen osa, ja\nminun mielestäni voi se, joka sen saa, olla tyytyväinen.'\n\n\"Pojat olivat samaa mieltä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli\npitänyt heistä niin hyvää huolta.\n\n\"'Olenhan koettanut tehdä parastani', sanoi eukko, 'mutta nyt minä\ntulen siihen, joka on tuottanut minulle eniten huolta. Sillä nähkääs,\nkun olin pannut kaikki lehtoniittyni, hakamaani ja tammimäkeni yhteen\nosaan ja kaikki peltoni ja uudisviljelykseni toiseen ja aloin koota\njotakin kolmanteen, niin huomasin, että minulla tilastani ei ollut\njäljellä muuta kuin mäntymäkiä ja kuusimetsiä ja vuorenselänteitä ja\nkallioita ja laihoja katajapensaita ja huonoja koivulehtoja ja pikku\njärviä. Ja tuosta ei tietysti kukaan teistä olisi välittänyt. Olen nyt\nkuitenkin poiminut kokoon kaiken tuon tähteen ja asettanut sen tasangon\npohjois- ja länsipuolitse. Mutta minä pelkään pahoin, että sillä, joka\nvalitsee tuon osan, ei ole odotettavissa muuta kuin köyhyyttä. Hän ei\nvoi pitää muuta karjaa kuin lampaita ja vuohia, ja hänen kai täytyy\npyytää järvistä kalaa tai metsästä riistaa voidakseen elää. Täällä on\nkyllä useita koskia ja putouksia, niin että voi rakentaa miten monta\nmyllyä tahansa, mutta minä pelkään pahoin, ettei niissä ole muuta\njauhattamista kuin puun kuorta. Ja suurena vitsauksena siellä ovat\nsudet ja karhut, sillä niitä tulee erämaassa varmaan olemaan. -- Niin,\nse oli kolmas osa. Minä kyllä tiedän, ettei sitä voi verrata kahteen\nmuuhun, ja ellen minä olisi näin vanha, niin tekisin uuden jaon, mutta\nnyt se on mahdotonta. Ja nyt ei minulla viimeisellä hetkelläni ole\nmitään rauhaa, sillä minä en tiedä, kenelle teistä antaisin huonoimman\nosani. Te olette olleet hyviä poikia jokainen, ja minun on vaikea tehdä\nvääryyttä kenellekään teistä.'\n\n\"Kun vanha jättiläisrouva oli kertonut, miten asiat olivat, katsoi hän\nhuolissaan poikiinsa. Nyt he eivät sanoneet niinkuin taannoin, että hän\noli jakanut oikein ja pitänyt heistä hyvää huolta. He seisoivat\näänettöminä ja näkyi selvästi, että se, joka saisi viimeisen osan, ei\nolisi tyytyväinen.\n\n\"Niin, siinä makasi vanha äiti ja oli levoton, ja pojat näkivät, että\nhän kärsi kuolemantuskia jo edeltäpäin siitä, että hänen täytyi jakaa\nosat heidän keskensä, tietämättä, kenen pojistaan hän tekee\nonnettomaksi antamalla hänelle huonoimman osan.\n\n\"Mutta nuorin heistä rakasti äitiään enemmän kuin muut, ja hän ei\njaksanut nähdä äitinsä näin kärsivän, vaan sanoi: 'Teidän ei pidä surra\nenempää tämän asian tähden; paneutukaa vain kuolemaan levossa ja\nrauhassa. Tuon huonon osan te voitte antaa minulle. Minä koetan tulla\nsillä toimeen, ja kuinka käyneekin, en minä ole teille suutuksissani\nsiitä, että toiset ovat saaneet paremman osan kuin minä.'\n\n\"Niin pian kuin hän oli sanonut tämän, rauhoittui äiti Ja kehui ja\nkiitti häntä. Toisten osien jakaminen kävi sitten helposti, sillä ne\nolivat melkein yhtä hyvät.\n\n\"Kun kaikki oli järjestetty, kiitti vanhus nuorinta poikaansa vielä\nkerran ja sanoi odottaneensakin, että juuri hän auttaisi äitiään. Ja\npyysi, että poika tultuaan erämaahan muistaisi sitä suurta rakkautta,\njota äiti aina oli hänelle osoittanut.'\n\n\"Sen sanottuaan hän sulki silmänsä ja kuoli, ja kun veljet olivat\nlaskeneet hänet maahan, lähtivät he kukin katselemaan saamiaan maita.\nJa vanhimmat pojat olivat tietysti tyytyväisiä ja hyvillä mielin.\n\n\"Kolmas meni erämaahansa ja näki, että äiti oli puhunut totta ja että\nsuurin osa oli kalliota ja järveä. Hän kyllä ymmärsi, että äiti oli\najatellut häntä rakkaudella järjestäessään tämän osan häntä varten,\nsillä vaikka hänellä ei ollutkaan muuta kuin huonoa otettavana, oli hän\njärjestänyt sen niin hyvin, että maa oli mitä kaunein maa. Paikoitellen\nse oli kamalan jylhää, mutta kuitenkin kaunista. Se miellytti häntä,\nmutta ei hän kuitenkaan ollut iloinen.\n\n\"Mutta sitten hän alkoi huomata, että vuoriperä siellä täällä oli niin\nkummallisen näköistä. Ja kun hän katseli tarkemmin, hän näki, että\nsiinä melkein kaikkialla oli malmisuonia. Eniten siinä oli rautaa,\nmutta oli hänen maallaan myöskin hopeaa ja kuparia. Hän aavisti\nsaaneensa enemmän rikkautta kuin veljensä, ja nyt hän alkoi vähitellen\nymmärtää, mitä hänen vanha äitinsä oli oikein ajatellut perintöä\njakaessaan.\"\n\n_Peukaloisen retket_ I, 1906.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nXXVII\n\nBERGSLAGENISSA\n\n\nTorstaina huhtikuun 28. p:nä.\n\nVillihanhien matka oli vaivalloista. Syötyään aamiaisensa Fellingsbron\npelloilla heidän tarkoituksensa oli kulkea suoraan pohjoista kohti\nVestmanlannin yli, mutta länsituuli koveni ja heitti heidät sen sijaan\nitään aina Uplannin rajalle.\n\nHe lensivät korkealla, ja tuuli heitti heitä eteenpäin suurella\nvauhdilla. Poika istui ja katseli saadakseen selville, minkä näköistä\noli Vestmanlannissa, mutta hän ei voinut paljonkaan erottaa. Hän\nhuomasi kyllä, että maakunnan itäisessä osassa oli tasaista ja lakeaa,\nmutta hän ei voinut ymmärtää, mitkä merkilliset juovat ja viivat oikein\nkulkivat pohjoisesta etelään tasangon poikki. Se oli aika kummallisen\nnäköistä, sillä kaikki viivat kulkivat melkein yhtä suoraan ja yhtä\nkaukana toisistaan.\n\n\"Tämä maa on yhtä ruudukasta kuin äidin esiliina\", sanoi poika. \"Tekisi\nmieleni tietää, mitkä kumman juovat kulkevat sen poikki.\"\n\n\"Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä\", vastasivat hanhet. \"Jokia\nja harjuja, maanteitä ja rautateitä.\"\n\nJa se oli totta, sillä kantautuessaan itää kohden hanhet olivat ensin\nkulkeneet Hedströmin joen yli, joka kulkee kahden harjun välitse ja\njota rautatie noudattaa. Sitten heidän tielleen oli sattunut\nKolbäk-joki, jonka toisella puolella on rautatie ja toisella puolella\nharju ja maantie. Sitten he olivat kohdanneet Svartån joen, jota\nmyöskin harjut ja maantiet seuraavat, sitten Lillån joen ja Badelundin\nharjun ja lopuksi Sagån joen, jonka oikealla rannalla on sekä maantie\nettä rautatie.\n\n\"En koskaan ole nähnyt niin monta samalta taholta tulevaa tietä\",\najatteli poika. \"Tämän maan kautta mahdetaan kuljettaa paljon tavaraa\npohjoisesta etelään.\"\n\nSamalla se oli hänestä ihmeellistä, sillä hän luuli, ettei\nVestmanlannin pohjoispuolella enää olisikaan Ruotsia. Jäljellä oleva\nmaa ei voi olla muuta kuin metsää ja erämaata, hän ajatteli.\n\nKun villihanhet olivat kantautuneet Sagåhon, lienee Akka ajatellut,\nettä he olivat tulleet aivan toiseen suuntaan, kuin mihin hän oli\ntoivonut, sillä täällä hän kääntyi ja alkoi kovassa vastatuulessa\npyrkiä takaisin länttä kohti. He kulkivat siis vielä kerran\nruudukkaisen tasangon yli ja jatkoivat sitten matkaansa maakunnan\nläntiseen osaan, joka oli metsäistä vuoriseutua.\n\nNiin kauan kuin oli matkattu tasangon yli, oli poika istunut eteenpäin\nnojautuneena hanhen kaulan varassa katsellen maahan, mutta kun tasanko\nloppui ja hän näki, että hänen edessään oli suuri ja laaja metsäseutu,\nhän asettui istumaan ja päätti lepuuttaa silmiään, sillä missä maa oli\nmetsän peitossa, siellä ei myöskään ollut paljon nähtävää.\n\nKun oli lennetty vähän aikaa metsäisten harjujen ja pikku järvien yli,\nkuuli poika jotakin, joka vinkui ja ikään kuin valitteli alhaalla\nmaassa.\n\nSilloin hän tietysti nojautui eteenpäin ja katsoi. Villihanhet eivät\nlentäneet erittäin nopeasti taistellessaan tuulta vastaan, ja hän voi\nnähdä maan aivan selvästi allaan. Ensiksi hän huomasi mustan reiän,\njoka vei suoraan maan sisään. Reiän päälle oli rakennettu paksuista\nhirsistä nostolaitos, ja se toi juuri vikisten ja vinkuen maan sisästä\nkivillä täytetyn tynnörin. Kaikkialla oli suuria kiviröykkiöitä,\nhöyrykone puuskutti nostolaitoksen vieressä, naisia ja lapsia istui\nmaassa järjestämässä kiviä, kaitaisella hevosraiteella vyöryi joitakin\nharmailla kivillä lastattuja vaunuja, ja metsän reunassa oli pieniä\ntyöväen asuntoja.\n\nPoika ei voinut ymmärtää, mitä se oli, ja hän huusi täyttä kurkkua\nmaahan: \"Mikä paikka tämä on, jossa nostetaan niin paljon kiveä maan\nsisästä?\"\n\n\"Kuules tuota pöllöä! Kuules tuota pöllöä!\" visersivät varpuset, jotka\nasuivat sillä seudulla ja tiesivät kaikki. \"Se ei osaa erottaa\nrautamalmia kivestä. Ei osaa erottaa rautamalmia kivestä.\"\n\nSilloin poika ymmärsi, että hänen näkemänsä oli kaivos. Hän pettyi\npahanlaisesti, sillä hän oli ajatellut, että kaivos on aina korkealla\nvuorella, mutta tämähän olikin tasaisella maalla kahden vuoriharjun\nvälissä.\n\nKohta se oli jäänyt heidän taakseen, ja poika istui taas ja tuijotti\nsuoraan eteensä, sillä tuommoisia kuusimetsäharjuja ja koivulehtoja,\njoita hän näki allaan, oli hän nähnyt monta kertaa ennenkin. Silloin\nhän tunsi, että kova lämmin lehahti maasta häntä vastaan, ja heti hänen\ntäytyi katsoa saadakseen selville, mistä se johtui.\n\nHänen allaan oli suuria hiili- ja malmikekoja, ja niiden keskellä oli\nkorkea, kahdeksankulmainen, punaiseksi maalattu rakennus, josta nousi\nliekkikimppu ilmaan.\n\nEnsin poika luuli sitä tulipaloksi, mutta sitten hän näki ihmisten\naivan rauhallisina kävelevän maassa välittämättä vähääkään tulesta, ja\nsilloin hän ei totisesti voinut ymmärtää mitään.\n\n\"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan ole tietävinäänkään, vaikka talo\npalaa ilmitulessa?\" huusi poika maahan.\n\n\"Kuules tuota, joka pelkää tulta!\" visertelivät peipposet, jotka\nasuivat metsän reunassa ja tiesivät hyvin, mitä heidän lähistössään\ntapahtui. \"Se ei tiedä, kuinka rautaa sulatetaan malmista. Se ei osaa\nerottaa masuunin tulta tulipalosta.\"\n\nKohta oli masuuni jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui taas ja\nkatsoi suoraan eteenpäin, sillä hän ajatteli, ettei tässä metsäseudussa\nliene paljonkaan nähtävää. Mutta hanhet eivät olleet vielä lentäneet\nkauas, kun hän sai kuulla hirmuista melua alhaalta maasta.\n\nKatsahtaessaan alas hän huomasi ensiksikin pienen virran, joka kovana\nkoskena syöksyi vuoren seinää alas. Putouksen vieressä oli suuri\nmustakattoinen ja korkeapiippuinen rakennus ja piipusta tuprusi paksua,\nkipinöitsevää savua. Rakennuksen vieressä oli rautaharkkoja ja\nrautatankoja ja pieniä hiilivuoria. Maa oli ylt'ympäri mustaa, ja joka\ntaholle vei mustia teitä. Rakennuksesta kuului hirveää melua. Siellä\nkumisi ja sähisi. Tuntui siltä, kuin joku voimakkailla iskuilla olisi\nkoettanut puolustautua sähisevää petoa vastaan. Mutta ihmeellisintä\noli, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä tapahtui. Vähän matkan päässä\noli työmiesten asuntoja vihreiden puiden alla, ja vähän kauempana oli\nsuuri valkoinen herraskartano. Työmiesten asuntojen portailla lapset\nleikkivät aivan rauhallisesti, ja herraskartanon puistossa käveli\nihmisiä.\n\n\"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan välitä mitään, vaikka ne tappavat\ntoisiaan rakennuksessa?\" huusi poika maahan.\n\n\"Kik, kak, kak!\" nauroi harakka. \"Siellä menee muuan, joka tietää, mitä\ntapahtuu. Kik, kak, kak! Ei siellä ketään tapeta. Rautahan siellä\npotkii ja sähisee, kun sitä pidellään vasaran alla.\"\n\nKohta oli rautatehdas jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui ja\nkatseli taas suoraan eteenpäin, sillä hän luuli, ettei täällä\nmetsäseudussa olisi paljonkaan näkemistä.\n\nKun he olivat matkanneet vähän aikaa, hän kuuli kellon soivan, ja vielä\nkerran hänen täytyi katsahtaa alas saadakseen selville, mistä ääni\ntuli.\n\nSilloin poika näki allaan talonpoikaistalon, jommoista hän ei koskaan\nennen ollut nähnyt. Asuinrakennus oli pitkä, punaiseksi maalattu,\nyksikerroksinen rakennus, eikä se ollut erittäin suuri; mutta eniten\nhämmästyttivät häntä kaikki nuo suuret, hyvin rakennetut talon\nulkohuoneet. Poika tiesi jotakuinkin, kuinka paljon ulkohuoneita\ntalossa tarvitaan, mutta täällä lienee niillä ollut kahta, kolme vertaa\nenemmän tavaraa kuin muualla. Semmoista rakennusten paljoutta hän ei\nollut missään nähnyt. Ei hän myöskään osannut arvata, mitä niissä\nsäilytettiin, sillä talon ympärillä oli tuskin lainkaan peltoja. Hän\nnäki sisempänä metsässä muutamia peltotilkkuja, mutta ne olivat niin\npieniä, että niitä tuskin voi sanoa pelloiksi, ja jokaisen luona oli jo\noma latonsa, johon mahtui kaikki semmoisen pellon sato.\n\nTallin katolla oli vellikello katoksen alla, ja sieltä juuri kuului\nkellonsoittoa. Isäntä meni renkeineen keittiötä kohti, ja poika näki,\nettä hänellä oli paljon ja komeaa väkeä.\n\n\"Mitä väkeä ne ovat nuo, jotka rakentavat noin suuria taloja keskelle\nmetsää, jossa ei ole mitään peltoja?\" huusi poika maahan. Kukko käveli\nrikkatunkiolla ja vastasi kohta. \"Vanha vuorimiehentalo! Vanha\nvuorimiehentalo!\" kiekui hän. \"Pellot ovat maan alla. Pellot ovat maan\nalla!\"\n\nNyt poika alkoi ymmärtää, ettei tämä suinkaan ollut semmoinen\nmetsäseutu, jonka yli voisi kulkea sitä tarkastamatta. Metsiä ja vuoria\noli kyllä kaikkialla, mutta ihme ja kumma, kuinka monta merkillistä\npaikkaa cli piilossa niiden välissä.\n\nSiellä oli vanha kaivoksen paikka, jossa nostokoneiden kannattimet\nolivat kaatumaisillaan kumoon ja jossa maa oli täynnä kaivosreikiä, ja\nsiellä oli suuria kaivoskenttiä, joissa työ oli käynnissä, joista\nkumeat laukaukset kuuluivat aina villihanhien luo ja joissa näkyi\nmetsän rinnassa kylittäin työmiesten asuntoja. Siellä oli vanhoja\nhylättyjä pajoja, joiden sortuneiden kattojen läpi poika näki mahtavia,\nraudoitettuja vasaran varsia ja kömpelösti tehtyjä uuneja, ja siellä\noli suuria vastarakennettuja rautatehtaita, joissa taottiin ja tehtiin\ntyötä, niin että maa vapisi. Erämaan keskellä oli pieniä hiljaisia\nkaupunkeja, jotka eivät näyttäneet tietävän mitään ympäröivästä\nmelusta. Ilmassa kulki köysiratoja, joita myöten hiljalleen liukui\nmalmilla lastattuja koreja. Kaikissa koskissa surisi rattaita,\nsähköjohtoja oli vedetty hiljaisen metsän läpi ja siellä vyöryi\näärettömän pitkiä rautatiejunia, joissa voi olla kuusi-,\nseitsemänkymmentä vaunua, täynnä malmia, hiiliä, rautatankoja, peltiä\nja teräslankaa.\n\nKun poika vähän aikaa oli istunut ja katsellut kaikkea tätä, ei hän\nenää voinut pysyä vaiti. \"Mikä on tämän maan nimi, jossa kasvaa vain\nrautaa?\" kysyi hän, vaikka tiesi, että linnut alhaalla maassa hänelle\nnauravat.\n\nSilloin heräsi vanha huuhkaja, joka istui ja nukkui hylätyssä\nsulatusuunissa. Hän kohotti pyöreää päätään Ja huusi kaameasti huhuten:\n\"Uhuu, uhuu, uhuu! Tätä maata sanotaan Bergslageniksi. Ellei täällä\nolisi kasvanut rautaa, ei täällä vielä tänäkään päivänä asuisi muita\nkuin huuhkaimia ja karhuja.\"\n\n\n\n\nXXVIII\n\nRAUTATEHDAS\n\n\nTorstaina huhtikuun 28. p;nä.\n\nKesti kovaa tuulta koko sen päivän, jona villihanhet kulkivat\nBergslagenin yli, ja heti kun he koettivat kulkea pohjoista kohti he\ntyöntyivätkin itään. Mutta Akka luuli Smirre ketun kulkevan maan\nitäisen osan kautta. Hän ei sen vuoksi tahtonut mennä sitä tietä, vaan\nponnisteli vaivalloisesti takaisin länteen. Sillä tavalla villihanhet\npääsivät vain hitaasti eteenpäin ja olivat vielä illallakin\nVestmanlannin vuorikaivosseudussa. Iltapäivällä tuuli kyllä yht'äkkiä\ntyyntyi, ja uupuneet matkamiehet toivoivat saavansa ennen auringon\nlaskua lentää hetken aikaa vähemmällä vaivalla. Mutta silloin tuli\nyht'äkkiä tuima tuulenpuuska. Se heitti villihanhia edellään kuin\npalloja ja nosti pojan, joka oli istunut huoletonna aavistamatta\nmistään vaarasta, hanhen selästä ja nakkasi hänet tyhjään avaruuteen,\n\nPoika oli pieni ja kevyt eikä siis voinut näin kovassa tuulessa pudota\nsuoraan maahan: hän seurasi ensin tuulen mukana vähän matkaa ja\nlaskeutui sitten hiljaa ja häilyen kuin lehti pudotessaan puusta\nmaahan.\n\n\"No, tämä ei ole niinkään vaarallista\", ajatteli poika jo pudotessaan.\n\"Minähän laskeudun maahan niin hitaasti kuin olisin paperipalanen.\nMartti hanhikukko rientää kyllä perässä ja ottaa minut kiinni.\"\n\nTultuaan maahan hän ensi töikseen riipaisi lakin päästään ja alkoi\nhuitoa sillä, jotta suuri valkoinen hanhikukko näkisi, missä hän on.\n\"Tääll' olen ma, miss olet sa? Tääll' olen ma, miss' olet sa?\" huusi\nhän ja oli melkein ihmeissään siitä, ettei suuri hanhikukko jo seisonut\nhänen vieressään.\n\nMutta suurta valkoista ei näkynyt eikä hän myöskään nähnyt hanhilaumaa\ntaivasta vasten. Se oli aivan kuin kadonnut.\n\nTämä oli hänen mielestään hiukan kummallista, mutta hän ei kuitenkaan\npelästynyt eikä käynyt levottomaksi. Hänen mieleensä ei hetkeksikään\njohtunut, että semmoiset kuin Akka ja Martti hanhikukko jättäisivät\nhänet. Tuo ankara tuulenpuuska oli kai vienyt heidät mukanaan. Niin\npian kuin he pääsevät kääntymään, tulevat he kyllä takaisin häntä\nnoutamaan.\n\nMutta mitä ihmettä tämä oli? Mihin kummaan hän oli joutunut? Tähän\nsaakka hän oli vain tähystellyt taivaalle etsien hanhia, mutta nyt hän\noli tullut luoneeksi silmäyksen ympärilleen. Hän ei ollut pudonnut\ntasaiselle maalle, vaan syvään ja laajaan rotkoon tai mikä se nyt\nlienee ollut. Se oli huone sen kokoinen kuin kirkko, aivan katoton,\nseinät joka puolelta melkein kohtisuoraa kalliota. Maassa oli muutamia\nsuuria kivilohkareita ja niiden välissä kasvoi sammalta ja puolukan\nvarsikkoa ja pieniä matalia koivuja. Siellä täällä oli seinissä\nulkonemia, ja niistä riippui joitakin repaleisia tikapuita. Yhdellä\npuolella aukeni musta kita, joka näytti vievän syvälle vuoren sisään.\n\nPoika ei ollut turhaan kulkenut Bergslagenin kaivosseudussa kokonaista\npäivää. Hän ymmärsi heti, että tuo suuri aukko oli syntynyt siten, että\nihmiset ennen muinoin olivat louhineet malmia vuoresta tältä kohdan.\n\"Mutta minun täytyy koettaa heti paikalla kiivetä takaisin maan\npinnalle\", hän ajatteli, \"sillä muuten voi käydä niin, etteivät\nmatkatoverini löydä minua.\"\n\nHän oli juuri menossa vuorenseinää kohti, kun joku tarttui häntä\ntakaapäin kiinni; ja hän kuuli karkean äänen murahtavan korvansa\njuuressa: \"Mikäs sinä olet?\"\n\nPoika käännähti ympäri ja ensi hämmästyksessään hän oli näkevinään\nedessään suuren, ruskeaan sammaleeseen verhotun kivimöhkäleen, mutta\nsitten hän huomasi, että kivimöhkäleellä oli leveät jalat, pää, silmät\nja suuri murahteleva suu.\n\nHän ei tullut mitään vastanneeksi, eikä suuri eläin näyttänyt\nodottavankaan sitä. Tämä kaatoi hänet kumoon, kieritteli häntä\nedestakaisin jalallaan ja nuuski häntä. Näkyi juuri aikovan nielaista\nhänet; mutta muuttikin mielensä ja huusi: \"Murre ja Mörri, poikaseni\ntulkaa, niin saatte makeata maistaaksenne!\"\n\nKohta hyökkäsi kaksi takkuista penikkaa esille, ne kävelivät vielä\nhyvin epävarmasti ja olivat veteliä kuin koiran penikat.\n\n\"Mitäs te nyt olette löytänyt, karhumuori? Näyttäkää, näyttäkää!\"\nhuusivat penikat.\n\n\"Vai niin, minä olen joutunut karhujen kynsiin\", ajatteli poika.\n\"Pelkäänpä pahoin, ettei Smirre ketun enää tarvitse nähdä vaivaa minun\ntähteni.\"\n\nKarhu työnsi käpälällään pojan penikkainsa luo ja toinen niistä tempasi\nhänet ja juoksi tiehensä häntä kantaen. Mutta hän ei purrut kovasti,\nsillä hän oli leikkisällä päällä ja tahtoi leikitellä Peukaloisella\nvähän aikaa, ennen kuin tappoi hänet. Toinen tuli perässä riistääkseen\nitselleen pojan, ja heidän siinä kömpelösti telmiessään sattui toinen\nkaatumaan sen pään päälle, joka piti poikaa suussaan. Silloin\nvieriskelivät he toistensa ylitse, pureskelivat ja kynsivät toisiaan ja\nmurisivat.\n\nTappelun tuoksinassa poika pääsi irti, juoksi vuoren seinää kohti ja\nalkoi kiivetä sitä myöten ylöspäin. Silloin molemmat karhunpenikat\nsyöksyivät häntä tavoittamaan, kaatuivat ja kierivät kuin pallot, mutta\nsitten he kiipesivät reippaasti ja vikkelästi vuorta ylös, saavuttivat\nhänet ja heittivät hänet sammalelle kuin pallon. \"Nyt minä tiedän,\nmiltä rottaparasta mahtaa tuntua, kun se on joutunut kissan kynsiin\",\najatteli poika.\n\nHän koetti monta kertaa päästä pakoon. Hän juoksi syvälle vanhan\nkaivoksen suuhun, piiloutui kivien taakse ja kiipesi koivuihin, mutta\nkarhut löysivät hänet, vaikka hän olisi piiloutunut minne tahansa. Niin\npian kuin he olivat ottaneet hänet kiinni, he päästivät hänet irti,\nettä hän juoksisi uudelleen pakoon ja heillä olisi huvia hänen kiinni\nottamisestaan.\n\nViimein poika uupui ja kyllästyi niin, että heittäytyi maahan\npitkäkseen.\n\n\"Juokse pakoon\", murisivat karhunpojat, \"muuten me syömme sinut!\" --\n\"Syökää vain\", sanoi poika, \"en jaksa enää juosta.\" Heti menivät\npenikat emonsa luo. \"Karhumuori, karhumuori, se ei tahdo enää leikkiä\",\nvalittivat ne- -- \"Silloin teidän pitää jakaa hänet tasan keskenänne\",\nsanoi karhumuori. Mutta kun poika kuuli sen, pelästyi hän niin, että\nalkoi leikin uudestaan.\n\nKun tuli nukkuma-aika ja karhu kehoitti penikoitaan kömpimään viereensä\nnukkumaan, oli heidän ollut niin hauska, että he tahtoivat jatkaa samaa\niloa vielä seuraavanakin päivänä. He ottivat pojan väliinsä ja panivat\nkäpälänsä hänen päälleen, ettei hän voisi liikkua herättämättä heitä.\nHe nukkuivat heti, ja poika ajatteli, että hän hetken kuluttua\nkoettaisi hiipiä heidän luotaan. Mutta häntä ei ikinä ennen oltu niin\nheitelty ja pyöritelty ja kieritelty, ja hän oli niin uupunut, että\nnukkui hänkin.\n\nHetken kuluttua ukkokarhu saapui ja laskeutui alas kallion seinää\npitkin. Poika heräsi siihen, että kontio laskeutuessaan vanhaan\nkaivokseen rapisti kiviä ja soraa seinistä. Poika ei uskaltanut paljon\nliikkua, mutta oikaisihe ja kääntyi niin, että voi nähdä karhun. Tämä\noli kauhean roteva ja tanakkatekoinen vanha karhu ja hänellä oli\nmahtavat käpälät, suuret välkkyvät torahampaat ja pienet ilkeät silmät.\nPoikaa puistatti, kun hän näki tuon vanhan korven kuninkaan.\n\n\"Täällä haisee ihmiseltä\", sanoi ukkokarhu tultuaan akkakarhun luo ja\nmörähti kuin ukkonen.\n\n\"Kuinka sinä voit kuvitellakaan niin tyhmää?\" sanoi muori maaten\nrauhallisesti paikallaan. \"Olemmehan sopineet siitä, ettemme enää tee\nihmisille mitään pahaa. Mutta jos niistä joku näyttäytyisi täällä,\nmissä minä oleskelen penikkaini kanssa, niin niistä ei jäisi jäljelle\nedes hajuakaan.\" Ukkokarhu pani maata akkakarhun viereen; mutta ei\nnäyttänyt olevan oikein tyytyväinen vastaukseen, sillä se ei voinut\nolla nuuskimatta ja vainuamatta.\n\n\"Herkeä jo tuosta nuuskimisesta\", sanoi akkakarhu. \"Pitäisihän sinun jo\ntuntea minut niin hyvin, että tiedät, etten minä päästä mitään\nvaarallista lasten läheisyyteen. Kerro sensijaan, mitä olet\ntoimittanut! En ole nähnyt sinua koko viikolla.\"\n\n\"Olen ollut katsomassa itselleni uutta asuinpaikkaa\", sanoi\nukko. \"Ensin menin Vermlantiin kuullakseni Nyskogassa olevilta\nsukulaisiltani, minkälaista niiden oli olla siinä maassa, mutta se oli\nturha matka. Ne olivat kaikki poissa. Koko metsässä ei ollut ainoaakaan\nkarhunpesää.\"\n\n\"Minä luulen, että ihmiset tahtovat jäädä yksin maailmaan\", sanoi\nakkakarhu. \"Vaikka jättää karjan ja ihmiset rauhaan ja elää vain\npuolukoista ja muurahaisista ja kasveista, niin ei sittenkään saa asua\nmetsässä. En tiedä, mihin tässä muuttaisi saadakseen olla hyvässä\nturvassa.\"\n\n\"Onhan meillä ollut hyvä asuinpaikka tässä kaivoshaudassa monta\nvuotta\", sanoi ukkokarhu. \"Mutta en minä voi viihtyä täällä enää sen\njälkeen, kun ne ovat rakentaneet tuon suuren rymisevän laitoksensa\naivan tähän meidän läheisyyteemme. Nyt viimeksi olin katselemassa\npaikkoja Taalainjoen itäpuolella, Garpenbergin puolella. Sielläkin oli\nvanhoja kaivoshautoja ja muita hyviä piilopaikkoja, ja minusta näytti,\nkuin siellä saisi olla jotenkin rauhassa ihmisiltä...\"\n\nUkkokarhu nousi taas ja vainusi ympärilleen. \"On ihmeellistä, että kun\nminä puhun ihmisistä, tunnen minä taas tuon hajun\", sanoi hän.\n\n\"Mene itse katsomaan, ellet usko minua!\" sanoi akkakarhu. \"En\ntodellakaan tiedä, mihin ihminen voisi täällä piiloutua.\"\n\nKarhu kiersi koko luolan ja nuuski. Viimein hän tuli ja pani maata\nakkakarhun viereen sanomatta sanaakaan. \"Sanoinhan minä\", sanoi\nakkakarhu. \"Mutta sinä tietysti luulet, ettei minulla olekaan nenää\neikä korvia.\"\n\n\"Ei voi olla kyllin varovainen semmoisten naapurien läheisyydessä kuin\nmeillä on\", sanoi ukkokarhu hiljaisesti. Mutta sitten hän karkasi\nmörähtäen pystyyn. Oli sattunut niin onnettomasti, että toinen\nkarhunpoika oli tullut panneeksi käpälänsä Niilo Holgerinpojan kasvojen\npäälle, niin ettei se raukka voinut hengittää, vaan oli alkanut\naivastella. Nyt akkakarhu ei enää voinut hillitä ukkokarhua. Tämä\nheitti penikat menemään toisen oikealle, toisen vasemmalle ja äkkäsi\npojan, ennen kuin tämä oli ehtinyt nousta.\n\nHän olisi nielaissut hänet samassa, ellei akkakarhu olisi tullut\nväliin. \"Älä koske siihen! Se on penikkain omaa\", sanoi hän. \"Niillä\noli iloa siitä koko illan niin paljon, etteivät raatsineet sitä\nsyödäkään, vaan säästivät sen huomiseksi.\" Mutta ukkokarhu sysäsi\nsyrjään akkakarhun. \"Älä sekaannu asioihin, joita et ymmärrä!\" karjaisi\nhän. \"Etkö tunne, että hän haisee ihmiselle pitkän matkan päähän! Tuon\nminä syön suuhuni heti paikalla, muuten se voi tehdä meille pahat\nkolttoset.\"\n\nHän aukaisi uudelleen kitansa, mutta nyt poika oli ehtinyt varustautua\nja oli ottanut kiireesti laukustaan ainoat puolustusaseensa,\ntulitikkunsa. Hän raapaisi tulta nahkahousuistaan ja pisti palavan\ntikun karhun kitaan.\n\nUkkokarhu aivasti tuntiessaan tulikiven hajun, ja silloin sammui tuli.\nPojalla oli uusi tikku valmiina, mutta ihmeellistä kyllä ei ukkokarhu\nuudistanutkaan hyökkäystään.\n\n\"Voitko sytyttää monta tuommoista pientä punaista ruusua?\" kysyi hän.\n\"Minä voin sytyttää niitä niin monta, että ne voivat hävittää vaikka\nkoko metsän\", sanoi poika, sillä hän luuli voivansa sillä tavalla\nsäikähdyttää ukkokarhua.\n\n\"Ehkä sinä voit sytyttää huoneita ja talojakin?\" kysyi ukkokarhu.\n\n\"Se nyt ei olisi mikään ihme se\", kehui poika ja toivoi, että karhussa\nheräisi kunnioitusta häntä kohtaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi ukkokarhu. \"Sitten saat tehdä minulle pienen\npalveluksen. Olenpa oikein iloinen, etten syönyt sinua suuhuni.\"\n\nSen sanottuaan karhu otti pojan hellävaroen hampaisiinsa ja alkoi\nkiivetä luolasta. Se kävi häneltä uskomattoman helposti ja keveästi,\nvaikka hän oli suuri ja raskas, ja sitten hän alkoi juosta metsään.\nSielläkin mentiin hyvää vauhtia. Huomasi selvään, että ukkokarhu oli\nkuin luotu tunkeutumaan tiheän metsän läpi. Raskas ruho eteni\npensaikossa kuin vene vedessä. Ei mikään haitannut hänen kulkuaan.\n\nKarhu vaelsi, kunnes tuli eräälle mäelle metsän reunassa, josta hän voi\nnähdä suuren rautatehtaan. Siinä hän pysähtyi, asetti pojan eteensä ja\npiteli häntä kiinni käpäläinsä välissä.\n\n\"Katso nyt tuonne tuota suurta, rytisevää laitosta!\" sanoi hän pojalle.\n\nSuuri rautatehdas monine korkeine ja suurine rakennuksineen oli\nrakennettu vesiputouksen reunalle. Korkeista savupiipuista nousi mustia\nsavupilviä, masuunien liekit leimusivat korkealle ilmaan ja kaikista\nikkunoista ja rei'istä loisti tulia. Sisällä olivat vasarat ja\nvalssilaitokset käynnissä ja tekivät työtä semmoisella voimalla, että\nilmassa pauhasi ja humisi. Tehdasrakennusten ympärillä oli suunnattoman\nsuuria hiilihuoneita, suuria kuonakekoja, varastohuoneita, lautatarhoja\nja kalustoaittoja. Vähän matkan päässä oli rivittäin työväen asuntoja,\nkauniita huviloita, kouluhuoneita, kokoushuoneita ja kauppapuoteja.\nMutta kaikki tuo muu oli hiljaista ja näytti nukkuvan. Poika ei\nkatsonut sinnepäin, vaan tarkasteli tehdasrakennuksia. Maa rautatehtaan\nympärillä oli mustaa, taivas kaareili tumman sinisenä ja kauniina\nmasuuninliekkien päällä, koski kuohui valkeana niiden ohitse ja niistä\nlähti valoa ja tuprusi savua ja tulta ja kipinöitä. Niin mahtavaa näkyä\npoika ei koskaan ollut nähnyt.\n\n\"Et kai sinä tahdo väittää, että voit sytyttää palamaan tämmöisen\nsuuren laitoksen?\" sanoi karhu.\n\nPoika seisoi siinä karhun käpälien puristuksessa ja luuli pelastuvansa\nainoastaan siinä tapauksessa, että karhu uskoi hänellä olevan voimaa ja\nkykyä vaikka mihin. \"On yhdentekevää, onko se suuri vai pieni\", sanoi\nhän sen vuoksi. \"Saan minä sen yhtä kaikki palamaan.\"\n\n\"Kuulehan sitten\", sanoi karhu. \"Esi-isäni ovat asuneet näillä seuduin\naina siitä saakka, kun tässä maassa alkoi kasvaa metsää, ja minä olen\nperinyt heiltä metsästysmaani ja laitumeni ja piilopaikkani ja\npesäpaikkani ja olen elänyt täällä kaiken ikäni rauhassa. Alussa\nihmiset eivät minua paljonkaan häirinneet. Ne kulkivat ja naputtelivat\nvuoria ja poimivat vähän malmia, ja tällä koskella oli niillä\nvasaralaitos ja sulatusuuni. Mutta vasara paukutti vain pari kertaa\npäivässä eikä sulatusuuni ollut käynnissä kuin parin kuun kierroksen\najan kerrallaan. Sen minä vielä saatoin sietää. Mutta ny1 viime\nvuosina, kun ne ovat rakentaneet tuon jymisevän laitoksensa, joka käy\nsamaa vauhtia yönsä päivänsä, en minä enää voi täällä viihtyä. Ennen\ntäällä asui vain tehtaan isäntä ja muutamia seppiä, mutta nyt täällä on\nniin paljon ihmisiä, etten minä koskaan voi kulkea heiltä rauhassa.\nArvelin, että täältä on pakko muuttaa pois, mutta nyt minä olen\nkeksinyt paremman keinon.\"\n\nPoika aprikoi, minkä keinon karhu oli mahtanut keksiä, mutta ei saanut\nsitä kysyneeksi, sillä nyt otti karhu hänet taas hampaihinsa ja\ntallusteli häntä kantaen alas mäen rinnettä. Poika ei nähnyt mitään,\nmutta lisääntyvästä melusta hän ymmärsi heidän lähestyvän\nrautatehdasta.\n\nKarhu tunsi rautatehtaan hyvin. Hän oli kuljeskellut siellä monena\npimeänä yönä, tarkastellut, mitä siellä tapahtui, ja kysellyt\nitseltään, eikö työ koskaan keskeytyisi. Hän oli koetellut seiniä\nkäpälillään ja toivonut olevansa niin voimakas, että olisi voinut\nyhdellä ainoalla iskulla kaataa kumoon koko rakennuksen.\n\nHäntä ei ollut helppo erottaa mustasta maasta, ja kun hän vielä lisäksi\npysyttelihe varjossa seinien suojassa, niin ei ollut suurtakaan pelkoa\nsiitä, että hänet keksittäisiin. Nyt hän meni pelkäämättä tehtaiden\nvälitse ja kiipesi kuonakeon päälle. Siinä hän nousi seisomaan kahdelle\njalalle, pani pojan etukäpäliensä väliin ja ojensi ne suoriksi.\n\"Koetahan nyt katsoa sisään'\" sanoi hän.\n\nRautatehtaassa puhallettiin parhaillaan bessermer-terästä. Isoon,\nmustaan, pyöreään palloon, joka oli kiinnitetty katon rajaan ja oli\ntäynnä sulaa rautaa, puristettiin voimakas ilmavirta. Ja kun ilma\nhirmuisesti pauhaten tunkeutui rauta-aineeseen, singahti siitä\nlaumoittain kipinöitä. Kipinät tulivat kimpuittain suurina terttuina;\nne olivat monenkarvaisia, suuria ja pieniä, lensivät seinää vasten ja\npärskyivät kaikkialle tuohon suureen huoneeseen. Karhu antoi pojan\nkatsella tuota komeata näytelmää niin kauan kuin puhaltamista kesti ja\npunainen, juokseva, kauniisti loistava teräs kaadettiin pyöreästä\npallosta kahteen ämpäriin. Pojasta tämä oli niin komeaa, että hän aivan\nihastui ja unohti melkein olevansa karhunkämmenten välissä.\n\nKarhu antoi pojan katsoa myöskin valssilaitokseen. Siellä vetäisi mies\nlyhyen ja paksun, valkeana hehkuvan rautapalan uunin suusta ja pisti\nsen valssin alle. Kun rautapalanen tuli valssin alle, oli se puristunut\nja pidentynyt. Heti tarttui siihen toinen mies ja pisti Sen ahtaamman\nvalssin alle, joka teki siitä vielä pitemmän ja vielä kaitaisemman.\nSillä tavoin kuljetettiin sitä valssista valssiin, pidennettiin ja\npuristettiin, ja viimein se kiemurteli monta metriä pitkänä punaisena\nhehkuvana lankana lattiaa pitkin. Mutta sill'aikaa kun ensimmäistä\nrautapalasta puristettiin ulos, oli uunista tuotu uusi ja asetettu\nvalssien alle, ja kun tämä oli päässyt vähän matkan päähän, tuotiin\nkolmas. Alinomaa kiemurteli uusia punaisia lankoja kuin sähiseviä\nkäärmeitä lattiaa pitkin. Pojan mielestä rauta oli komeaa, mutta vielä\nkomeampia olivat hänestä työmiehet, jotka vikkelinä ja notkeina\ntarttuivat pihdeillään noihin hehkuviin käärmeisiin ja pakottivat ne\nmenemään valssien alle. Sähisevän raudan käsitteleminen oli heistä kuin\nleikin tekoa.\n\n\"Sen minä sanon, että tämä on oikeaa miehen työtä\", sanoi poika\nitsekseen.\n\nKarhu antoi hänen katsella myöskin sulatusuuniin ja kankivasarapajaan,\nja poika kävi yhä enemmän ihmeisiinsä nähdessään, miten sepät\nkäsittelivät tulta ja rautaa. \"Nämä ihmiset eivät pelkää lämmintä ja\nliekkejä\", ajatteli hän. Nokisia ja mustia he olivat. Pojan mielestä he\nolivat kuin mitä tulikansaa. Sentähdenpä ne osasivatkin taivutella ja\nmuodostella rautaa tahtonsa mukaan. Ei tavallisilla ihmisillä voi olla\nsemmoista voimaa.\n\n\"Tuota menoa ne pitävät siellä yötä ja päivää\", sanoi karhu ja\nlaskeutui maahan. \"Ymmärrät varmaan, että siihen lopulta kyllästyy.\nHyvä, että minä nyt saan tehdyksi siitä lopun.\"\n\n\"Vai niin, saatteko?\" sanoi poika. \"Kuinka aiotte menetellä?\"\n\n\"Niin, minä ajattelin, että sinä sytyttäisit tuleen tämän rakennuksen\",\nsanoi karhu. \"Sillä tavoin mina pääsisin rauhaan tuolta ainaiselta\njytinältä ja voisin jäädä asumaan kotipuoleeni.\"\n\nPoika kävi jääkylmäksi koko ruumiiltaan. Vai niin, vai sitäkö varten\nkarhu oli tuonut hänet tänne.\n\n\"Jos sinä sytytät tuleen tuon jyryn, niin lupaan minä, että saat pitää\nhenkesi\", sanoi karhu. \"Mutta ellet tee niinkuin minä tahdon, niin et\nsiinä kauan kitise.\"\n\nSuuret tehtaat oli rakennettu tiilestä, ja poika ajatteli, että\nkäskeköön karhu kuinka vain, niin ei kuitenkaan ole mahdollista häntä\ntotella. Mutta kohta hän näki, ettei se ehkä olisikaan niin mahdotonta.\nAivan hänen vieressään oli koko olkia ja höylänlastuja, jotka voisi\nhelposti sytyttää, ja lastuko'on vieressä oli lautapino, ja lautapino\noli melko lähellä suurta hiilihuonetta. Mutta hiilihuone ulottui aina\ntehtaille saakka, ja jos se syttyisi palamaan, niin silloin lentäisi\ntuli pian rautatehtaan kattoon. Kaikki, joka voi palaa, syttyisi\ntuleen, seinät halkeaisivat kuumuudesta ja koneet menisivät pilalle.\n\n\"No, suostutko vai etkö?\" sanoi karhu. Poika tiesi, että hänen olisi\npitänyt vastata heti kieltävästi, mutta hän tiesi myöskin, että silloin\nolisivat karhun kämmenet heti rutistaneet hänet kuoliaaksi. \"Minun\ntäytyy vähän miettiä ensin\", sanoi hän.\n\n\"Mieti vain\", sanoi karhu, \"mutta minä sanon sinulle, että nimenomaan\njuuri rauta on saattanut meidät karhut ihmisten vallan alaisiksi, niin\nettä minä senkin tähden tahtoisin tämän työn lopetettavaksi täällä.\"\n\nPoika aikoi käyttää lykkäystä miettiäkseen, millä tavalla voisi päästä\npakenemaan, mutta hän oli niin levoton, ettei voinut ohjata ajatuksiaan\nminne itse tahtoi, vaan alkoi sen sijaan ajatella, miten hyväksi avuksi\nrauta on ihmisille. Hehän tarvitsevat rautaa kaikkeen, Rautaa on\naurassa, joka perkaa peltoa, kirveessä, joka rakentaa talon,\nviikatteessa, joka niittää pellon, veitsessä, jota voi käyttää mihin\ntahansa. Rautaa on kuolaimessa, joka ohjaa hevosta, lukossa, joka\nsulkee oven, nauloissa, jotka pitävät koossa huonekaluja, levyssä, joka\npeittää katon. Ase, joka on hävittänyt petoeläimet, on raudasta, ja\nsamoin kuokka, joka on murtanut kaivoksen. Raudasta olivat sotalaivat,\njotka hän oli nähnyt Karlskronassa, rautakiskoilla vyöryvät veturit,\nraudasta on neula, joka ompelee takin, sakset, jotka tikkaavat villan,\npata, joka keittää ruoan. Niin suuret kuin pienet tarve- ja\nkäyttöesineet ovat raudasta. Karhu oli kyllä oikeassa sanoessaan, että\njuuri rauta se on saattanut karhut ihmisten vallan alaisiksi.\n\n\"No, suostutko vai et?\" sanoi karhu.\n\nPoika säpsähti ajatuksistaan. Tässä hän seisoi ja ajatteli aivan turhia\nasioita eikä vielä ollut ajatellut keinoa, kuinka pelastuisi. \"Älkäähän\nhätäilkö\", sanoi hän. \"Tämä on minulle tärkeä asia ja minun täytyy\nsaada miettimisen aikaa.\"\n\n\"No, mietihän sitten vielä vähän aikaa!\" sanoi karhu. \"Mutta minä sanon\nsinulle, että on raudan syy, että ihmiset ovat tulleet niin paljon\nviisaammiksi kuin me karhut, ja jo senkin tähden minä tahtoisin päästä\nsen kimppuun.\"\n\nKun poika oli saanut tämän uuden lykkäyksen, aikoi hän käyttää sitä\nmiettiäkseen jotakin pelastuskeinoa. Mutta ajatukset kulkivat omia\nteitään sinä yönä ja ne alkoivat taas askarrella raudassa. Hän rupesi\nvähitellen ymmärtämään, kuinka paljon ihmisten olikaan pitänyt miettiä\nja tuumia, ennen kuin olivat keksineet, millä tavalla rauta oli\nmalmista sulatettava, ja hän oli näkevinään vanhoja mustia seppiä ahjon\nääressä miettimässä, kuinka heidän oikein olisi sitä käsiteltävä.\nEhkäpä juuri sen tähden, että ihmiset olivat niin paljon miettineet\nraudan tekemistä, heidän järkensä oli kasvanut niin, että he nyt voivat\nrakentaa tämmöisiä suuria laitoksia. Varmaan on ihmisten kiitettävä\nrautaa enemmästä kuin itsekään tietävät.\n\n\"No, kuinkas käy?\" sanoi karhu. \"Suostutko vai etkö suostu?\"\n\nPoika säpsähti. Tässä hän seisoo ja ajattelee joutavia asioita eikä\nvielä tiedä, miten pääsisi pakoon. \"Ei ole niinkään helppo valita kuin\nte luulette\", sanoi hän. \"Teidän täytyy antaa minulle miettimisen\naikaa.\"\n\n\"Voinhan sinua odottaa vielä vähän aikaa\", sanoi karhu. \"Mutta sitten\net saa enää lykkäystä. Sinun tulee tietää, että on raudan syy, että\nihmiset voivat elää täällä karhumaassa, ja voithan ymmärtää, että\ntahdon päästä sen kimppuun.\"\n\nPoika aikoi käyttää tätä viimeistä lykkäystä miettiäkseen jotakin\npelastuskeinoa, mutta kun hän oli hädissään ja sekaisin, menivät\najatukset omia teitään ja alkoivat nyt tuoda mieleen kaikkea, mitä hän\noli nähnyt lentäessään kaivosseudun yli. Olihan todella ihmeellistä,\nettä täällä erämaassa oli niin paljon elämää, liikettä ja työn touhua.\nKuinka köyhää ja autiota täällä olisikaan, jos ei olisi ollut rautaa!\nHän ajatteli tätä tehdasta, joka oli antanut työtä niin monelle\nihmiselle aina siitä lähtien kun sitä oli alettu rakentaa ja joka nyt\noli koonnut ympärilleen niin monta taloa ja joka oli vetänyt luokseen\nrautateitä ja sähkölankoja ja joka lähetti maailmaan...\n\n\"No, miten käy?\" kysyi karhu. \"Suostutko vai etkö suostu?\"\n\nPoika pyyhkäisi kädellään otsaansa. Ei mitään pelastusta ollut hän\nmiettinyt, mutta sen hän tiesi, ettei hän tahtonut tehdä mitään pahaa\nraudalle, joka oli niin hyväksi avuksi rikkaille ja köyhille ja joka\nantoi leipää niin monelle ihmiselle tässä maassa.\n\n\"En suostu\", sanoi hän.\n\nKarhu puristi häntä vähän kovemmin käpäliensä välissä mitään puhumatta.\n\n\"Te ette voi saada minua hävittämään rautatehdasta\", sanoi poika.\n\"Sillä rauta on niin suureksi siunaukseksi, ettei sille saa tehdä\npahaa.\"\n\n\"Et kai silloin luule saavasi elääkään?\" sanoi karhu.\n\n\"En luulekaan!\" sanoi poika ja katsoi karhua suoraan silmiin.\n\nKarhu puristi vielä kovemmin kämmenillään. Se koski niin, että vedet\ntulivat pojan silmiin, mutta hän seisoi värähdyttämättä jäsentäkään\neikä puhunut mitään.\n\n\"No niin!\" sanoi karhu ja kohotti hitaasti toista kämmentään, sillä hän\ntoivoi viimeiseen saakka, että poika taipuisi.\n\nSamassa poika kuuli, että ihan heidän vieressään napsahti, ja hän näki\nkiväärinpiipun välähtävän parin askelen päässä.\n\n\"Karhuvaari!\" huusi poika. \"Ettekö kuullut, että kiväärin lukko\nnapsahti? Juoskaa! Muuten teidät ammutaan.\"\n\nKarhulle tuli kiire, mutta hän ennätti kuitenkin ottaa pojan mukaansa.\nPari laukausta pamahti hänen jälkeensä ja luodit vinkuivat hänen\nkorvissaan, mutta hän pääsi kuitenkin onnellisesti pakoon.\n\nRiippuessaan karhun suussa poika ajatteli, ettei hän koskaan ollut\ntehnyt niin tyhmästi kuin tänä yönä. Jos hän vain olisi pitänyt suunsa\nkiinni, olisi karhu ammuttu ja hän itse olisi päässyt irti. Mutta hän\noli tottunut auttamaan eläimiä niin, että teki sen ajattelematta mitään\nmuuta.\n\nTultuaan vähän matkaa metsään karhu pysähtyi ja laski pojan maahan.\n\"Kiitoksia, pienokainen!\" sanoi hän. \"Nuo luodit olisivat kyllä\nsattuneet paremmin, ellei sinua olisi ollut. Ja nyt minä teen sinulle\nvastapalveluksen. Jos joskus vielä sattuisit joutumaan karhun kynsiin,\nniin sano hänelle vain se, minkä nyt kuiskaan korvaasi, niin hän ei tee\nsinulle mitään.\"\n\nSitten karhu kuiskasi pojan korvaan pari sanaa ja riensi eteenpäin,\nsillä hän oli kuulevinaan, että hänen kintereillään oli koiria ja\nmetsästäjiä.\n\nMutta poika seisoi metsässä, vapaana ja terveenä, eikä oikein\nymmärtänyt itsekään, miten se oli mahdollista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVillihanhet olivat lentäneet edestakaisin koko illan, tähystelleet ja\nhuutaneet, mutta eivät olleet löytäneet Peukaloista. He etsivät vielä\nsittenkin, kun aurinko jo oli laskenut, ja olivat hyvin pahoillaan, kun\nheidän pimeän tultua täytyi asettua levolle. Ei ainoakaan uskonut muuta\nkuin että poika oli loukkaantunut kuoliaaksi pudotessaan ja että hän\nnyt makasi ruumiina metsässä, josta he eivät olleet voineet häntä\nlöytää.\n\nMutta seuraavana aamuna, kun aurinko saapui vuoren takaa, nukkui poika\naivan kuin ennenkin heidän keskessään eikä voinut olla naurahtamatta,\nkun herättyään kuuli heidän ihmeissään huutavan ja kaakattavan.\n\nHeidän oli niin kiire saada tietää, mitä hänelle oli tapahtunut,\netteivät he tahtoneet mennä laitumelleen, ennen kuin hän oli kertonut\nheille koko tapauksen. Poika kertoi reippaasti ja innokkaasti\nseikkailunsa karhujen parissa, mutta sitten hän ei huolinut enää\njatkaa. \"Tiedätte kai, kuinka minä tulin takaisin teidän\nluoksenne\", hän sanoi. -- \"Emme me mitään tiedä. Luulimme, että olit\nmurskautunut kuoliaaksi.\" -- \"Sepä merkillistä\", sanoi poika. \"Niin,\nkun karhu oli jättänyt minut, kiipesin minä kuuseen ja nukuin. Mutta\naamuhämärissä heräsin siihen, että kotka tuli lentäen pääni päällitse,\notti minut kynsiinsä ja vei minut pois. Ajattelin tietysti, että nyt\noli loppuni tullut, mutta hän ei tehnyt minulle mitään, lensi vain\nsuoraa tietä tänne teidän luoksenne ja heitti minut teidän\nkeskellenne.\"\n\n\"Eikö hän sanonut, kuka hän on?\" kysyi suuri valkoinen.\n\n\"Hän oli poissa, ennen kuin ehdin edes kiittää häntä. Minä luulin, että\nAkka muori oli lähettänyt hänet noutamaan minua.\"\n\n\"Tämäpä on ihmeellistä\", sanoi valkoinen hanhikukko. \"Oletko varma\nsiitä, että se oli kotka?\"\n\n\"En minä ole milloinkaan kotkaa nähnyt\", sanoi poika. \"Mutta hän oli\nniin iso, etten osaa antaa hänelle huonompaa nimeä.\"\n\nMartti hanhikukko kääntyi villihanhien puoleen kuullakseen, mitä he\ntästä ajattelivat. Mutta he seisoivat ja katselivat ilmaan, ja näytti\nsiltä, kuin he olisivat ajatelleet aivan toisia asioita. -- \"Emme kai\naio unohtaa aamiaistamme\", sanoi Akka ja kohosi nopeasti lentoon.\n\n\n\n\nXXIX\n\nTAALAINJOKI\n\n\nPerjantaina huhtikuun 29. p:nä.\n\nTänä päivänä Niilo Holgerinpoika sai nähdä Taalainmaan. Villihanhet\nlensivät Grängesbergin mahtavien kaivosten yli, yli suurten Ludvikan\ntehdaslaitosten, yli Ulvshyttanin rautatehtaan ja Grängshammarin vanhan\nseisovan tehtaan aina Stora Tunan tasangoille ja Taalainjoelle. Matkan\nalussa, nähdessään tehtaiden piippujen pistävän esiin jokaisen harjun\ntakaa, oli pojasta kaikki kuin Vestmanlannissa, mutta tultuaan suuren\nvirran luo hän sai uutta katselemista. Nyt hän näki ensi kerran\neläissään oikean suuren joen, ja hän hämmästyi nähdessään tuon suuren\nleveän vedenpaljouden ujuvan halki maiseman.\n\nSaavuttuaan Tursongin lauttasillalle villihanhet kääntyivät ja lensivät\nluodetta kohti jokea pitkin, ikään kuin olisivat tahtoneet pitää sitä\noppaanaan.\n\nPoika istui ja katseli rantoja, jotka olivat aivan kirjavanaan\nrakennuksia niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän näki Domnarvin ja\nKvarnsvedin suuret putoukset ja niiden käyttämät suuret laitokset. Hän\nnäki lauttasillat, jotka olivat virran yllä, lautat, joita se kantoi\nselässään, tukkipuut, joita se pyöritteli eteenpäin, rautatiet, jotka\nkulkivat sitä pitkin ja sen poikki, ja hän alkci jo vähän ymmärtää,\nkuinka merkillinen vesi tässä oli kysymyksessä.\n\nJoki teki pitkän polvekkeen pohjoista kohti. Polvekkeessa oli autiota\nja asumatonta, ja villihanhet laskeutuivat niitylle syömään. Poika\njuoksi heidän luotaan rantatörmälle voidakseen nähdä joen, joka virtasi\nleveässä uomassa syvällä hänen allaan. Aivan lähellä vei maantie virran\nrantaan, ja matkustajat kulkivat lautalla yli. Se oli uutta pojalle, ja\nhänen oli hauska sitä katsella, mutta yht'äkkiä hänet valtasi hirveä\nuupumus. \"Minun täytyy nukkua vähän. Tuskin sain viime yönä silmiäni\nummistaa\", hän ajatteli ja ryömi tuuheaan mättääseen, piilottautui niin\nhyvin kuin voi heinien ja ruohojen väliin ja nukkui.\n\nHän heräsi kuullessaan ihmisten puhelevan vieressään rantatörmällä. Ne\nolivat matkamiehiä, jotka eivät päässeet virran yli sentähden, että\nsuuria jäälauttoja uiskenteli virtaa myöten estäen lautan kulkua.\nOdottaessaan he olivat nousseet rantatörmälle ja istuivat ja juttelivat\nsiinä, miten vaikea heidän oli tulla toimeen joen kanssa. He\nvalittelivat, että se särkee sillat, tulvii rannoille ja repii lautat.\nKun he olivat jutelleet vähän aikaa, sanoi suuri, komea talonpoika,\njoka näytti olevan sekä viisas että veitikkamainen, laulavalla äänellä:\n\"Saamme varmaan odottaa täällä vielä kauankin, ja jos haluatte, niin\nvoin kertoa teille tarinan.\"\n\nHe kehoittivat häntä kertomaan, ja talonpoika alkoi:\n\n\"Oli tunturijärvi kaukana Norjan rajalla. Siitä lähti puro, joka oli\nvuolas ja innokas alusta alkaen. Vaikka se olikin pieni, mainittiin\nsitä kuitenkin Isojoeksi sentähden, että siitä näytti tulevan oikein\nkunnon joki.\n\n\"Päästyään järvestä ja katsahtaessaan ympärilleen nähdäkseen, mihin\nsuuntaan olisi lähdettävä kulkemaan, ei sitä kohdannut näky suinkaan\nollut mieltä ilahduttava. Oikealla ja vasemmalla ja suoraan edessä ei\nollut muuta kuin metsäisiä harjuja, jotka vähitellen muuttuivat\npaljaiksi vuoriksi, jotka taas vähitellen kohosivat korkeiksi\nhuipuiksi.\n\n\"Isojoki loi silmänsä länteen. Siellä oli Longfjället ja\nDjupgravstöten, Barrfröhogna ja Storvätteshogna. Joki katseli\npohjoiseen. Siellä oli Näsfjället, idässä kohosi Nipfjället ja etelässä\nStädjan. Se alkoi jo arvella eikö ehkä olisi parasta palata takaisin\njärveen. Mutta sitten se kuitenkin ajatteli, että ainakin pitäisi\nkoettaa päästä mereen, ja niin se lähti liikkeelle.\n\n\"Onhan helppo ymmärtää, että sillä oli tuima taival sen edetessä\nerämaan halki. Ellei ollut muuta, niin oli ainakin metsää edessä.\nTäytyi repiä juurineen jokainen tielle sattunut petäjä, jotta pääsisi\nvapaasti liikkumaan. Se oli voimakkain ja mahtavin keväällä, kun ensin\ntuli kotitulva tuoden lumivettä kuusimetsistä, ja sitten vuoritulva toi\nvettä vuorilta. Silloin se käytti tilaisuutta hyväkseen ja riensi\neteenpäin valtoimenaan, työnsi tieltään kiviä ja maata ja kaivoi tien\nhiekkaharjujen läpi. Ja syksyisin se niinikään sai paljon aikaan, kun\nsyyssateet olivat sitä nostaneet.\n\n\"Eräänä kauniina päivänä, kun Isojoki teki tavallista työtään raivaten\nitselleen tietä, se kuuli kohinaa ja lirinää oikealla kädellään kaukana\nmetsässä. Se alkoi kuunnella niin hartaasti, että jäi seisomaan melkein\npaikoilleen. 'Mitä ihmettä tämä on?' se sanoi. Ympärillä kohoava metsä\nei voinut olla hiukan pilkkaamatta jokea. 'Sinä kai luulet olevasi\nyksinäsi maailmassa', se sanoi. 'Mutta sen minä sanon sinulle, että\ntuon kohinan aiheuttaa Gröveljoki, joka tulee Gröveljärvestä. Juuri nyt\nse on kaivautunut kauniin laakson läpi ja tulee kyllä mereen yhtä pian\nkuin sinäkin.'\n\n\"Mutta Isojoella oli omat tuumansa, ja tämän kuultuaan se sanoi\nmetsälle epäröimättä hetkeäkään: 'Tuo Gröveljoki on vain raukka, joka\nei omin voimin pääse mihinkään. Sano sinä sille, että Isojoki, joka\ntulee Vonjärvestä, on matkalla mereen ja että minä autan sitä, jos se\ntahtoo liittyä minun seuraani!'\n\n\"'Olet terhakka, vaikka oletkin pieni', sanoi metsä. 'Kyllä minä vien\nterveisesi perille, mutta enpä usko Gröveljoen niistä sinua kiittävän.'\n\n\"Mutta seuraavana päivänä metsä toi terveisiä Gröveljoelta ja kertoi\nsillä olleen niin vaikeaa, että se oli iloinen saadessaan apua ja että\nse yhtyy Isojokeen niin pian kuin vain suinkin voi.\n\n\"Tämän jälkeen Isojoen matka edistyi tietysti paljon nopeammin, ja\njonkin ajan kuluttua se oli päässyt niin pitkälle, että näki pitkän,\nkaitaisen, kauniin järven, johon kuvastui Idrevuori ja Städjan.\n\n\"'Mitä tämä on?' se sanoi, ja taas se oli vähällä pysähtyä\nhämmästyksestä. 'En kai minä ole kulkenut niin hullusti, että olisin\ntullut takaisin Vonjärveen?'\n\n\"Mutta metsä, jota oli siihen aikaan kaikkialla, vastasi heti: 'Ethän\ntoki, et ole tullut takaisin Vonjärveen. Tämä on Indrejärvi, jonka\nSörjoki on täyttänyt. Se on oikein kelpo joki. Nyt se on saanut järven\ntäyteen ja koettaa juuri päästä siitä ulos.'\n\n\"Tämän kuultuaan Isojoki sanoi heti metsälle: 'Sinä kun ulotut\nkaikkialle, voit viedä terveisiä Sörjoelle, että Isojoki on tullut. Jos\nse antaa minun kulkea järven läpi, niin minä palkinnoksi siitä otan sen\nmukaani mereen, eikä sen tarvitse vähääkään huolehtia eteenpäin\npääsystään, sillä siitä minä pidän huolen.'\n\n\"'Saatanhan esittää hänelle ehdotuksesi', sanoi metsä, 'mutta en minä\nluule Sörjoen siihen suostuvan, sillä se on yhtä mahtava kuin sinäkin.'\n\n\"Mutta seuraavana päivänä metsä kertoi, että Sörjoki oli uupunut\nraivaamaan tietä itsekseen ja että se oli valmis liittymään Isojokeen.\n\n\"Joki kulki nyt suoraan järven läpi ja alkoi sitten taistella metsän ja\nvuorten kanssa kuten ennenkin. Jonkin aikaa taistelu oli voittoisaa,\nmutta yks'kaks' se oli tullut vuorilaaksoon, joka oli niin suljettu,\nettei siitä voinut mitenkään päästä pois. Isojoki kohisi ja kihisi\nvihasta, ja kun metsä kuuli, miten raivoisana joki oli, se kysyi: 'Etkö\npääse enää edemmäksi?'\n\n\"'Kyllä minä vielä pääsen', sanoi Isojoki. 'Minä tässä parhaillani teen\nihmeitä. Minä teen järven minäkin, kuten Sörjoki teki.'\n\n\"Sitten se alkoi täyttää Särnajärveä, ja siitä tuli koko kesän työ.\nSitä mukaa kuin vesi järvessä nousi, kohosi myöskin Isojoki\nkorkeammalle, ja viimein se pääsi murtautumaan etelää kohti.\n\n\"Päästyään onnellisesti tästä pulasta se sai eräänä päivänä kuulla\nkovaa kohinaa ja pauhua vasemmalta päin. Niin mahtavaa kohinaa se ei\nollut koskaan kuullut, ja se kysyi heti, mitä se oli.\n\n\"Metsä oli heti valmis vastaamaan. 'Se on Fjätjoki', sanoi metsä. 'Sinä\nkuulet, miten se pauhaa ja kuohuu koettaessaan raivata itselleen tietä\nmereen.'\n\n\"'Jos ulotut niin pitkälle, että voit puhua tuolle joelle', sanoi\nIsojoki, 'niin voit viedä semmoiset terveiset tuolle poloiselle, että\nVonjärven Isojoki tarjoutuu ottamaan sen mukaansa mereen sillä ehdolla,\nettä se ottaa minun nimeni ja tottelevaisesti seuraa minua uomassani.'\n\n\"'En minä usko Fjätjoen suostuvan toisen talutettavaksi', sanoi metsä.\nMutta seuraavana päivänä sen täytyi myöntää, että myöskin Fjätjoki oli\nuupunut kaivamaan itselleen omaa uomaansa ja että se oli valmis\nyhtymään Isojokeen.\n\n\"Yhä vain kulki Isojoki eteenpäin. Ei se nyt kuitenkaan ollut niin\nsuuri, kuin olisi voinut odottaa sen perusteella, että sillä oli niin\nmonta auttajaa. Mutta sen sijaan se oli ylpeä. Se kulki eteenpäin\nmelkein yhtämittaisena koskena ja kovasti kohisten ja kutsui luokseen\nkaikki metsän ojat ja purot, olipa kysymyksessä sitten vaikkapa vain\nkevätpuronen.\n\n\"Eräänä päivänä Isojoki kuuli kosken kohisevan hyvin kaukana lännessä\npäin. Ja kun hän kysyi metsältä, kuka se oli, vastasi metsä, että se\noli Fulujoki, joka sai vetensä Fuluvaaralta; ja se oli jo ennättänyt\nkaivaa itselleen pitkän ja leveän väylän.\n\n\"Niin pian kuin Isojoki sai tämän tietää, se lähetti vanhat\nterveisensä; ja metsä suostui viemään ne perille. Seuraavana päivänä se\ntoi vastauksen Fulujoelta: 'Sano sinä Isojoelle', oli Fulujoki\nvastannut, 'etten minä suinkaan tarvitse apua. Olisi sopinut paremmin,\nettä minä olisin lähettänyt hänelle semmoiset terveiset, koska minä\nolen mahtavampi meistä kahdesta ja koska minä taidan ensiksi päästä\nmereen.'\n\n\"Tuskin Isojoki oli saanut nämä terveiset, kun sen vastaus jo oli\nvalmis. 'Sano nyt Fulujoelle!' huusi se metsälle, 'että minä haastan\nsen kilpasille. Jos se luulee olevansa minua mahtavampi, niin\ntodistakoon sen juoksemalla kanssani kilpaa. Kumpi ehtii ensiksi\nmereen, on voittanut.'\n\n\"Terveiset kuultuaan vastasi Fulujoki: 'Minulla ei ole mitään riitaa\nIsojoen kanssa, ja minusta olisi ollut hauskempi kulkea rauhassa. Mutta\nminulla on niin paljon apua toivossa Fuluvaaralta, että olisi\npelkurimaista olla suostumatta kilpailuun.'\n\n\"Näin alkoivat joet kilpailunsa. Ne kuohuivat eteenpäin vielä\nkiireemmin kuin ennen lepäämättä sen enempää kesällä kuin talvellakaan.\n\n\"Mutta näytti siltä kuin Isojoki olisi heti saanut katua\nkilpailuhaastettaan, sillä se kohtasi esteen, jota ei ollut saada\nvoitetuksi. Sen tiellä oli vuori, jonka läpi se pääsi kulkemaan\nainoastaan ahtaasta reiästä. Joki puristui kokoon ja kulki eteenpäin\nkuohuvana koskena, mutta monta vuotta sen täytyi kuluttaa ja kihnuttaa,\nennen kuin se sai halkeaman laajenemaan kutakuinkin leveäksi uomaksi.\nTämän kestäessä Isojoki kysyi, ainakin pari kertaa vuodessa, miten\nFulujoen asiat olivat.\n\n\"'Sillä ei ole mitään hätää', vastasi metsä. 'Se on nyt yhtynyt\nGörjokeen, joka saa vetensä Norjan tuntureilta.'\n\n\"Kerran taas Isojoen tiedusteltua Fulujoen asioita vastasi metsä:\n\n\"'Siitä ei tarvitse huolehtia, sillä se on juuri saanut avukseen\nHormundjärven.'\n\n\"Mutta Hormundjärven oli Isojoki itse aikonut anastaa. Kuultuaan, että\njärvi oli joutunut toisen saaliiksi, se suuttui niin, että murtautui\nvihdoinkin Trängsletin puristuksen läpi ja tuli siitä ulos niin\näkäisenä ja kuohuvana, että tempasi mukaansa metsää ja maata enemmän\nkuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Oli juuri kevät, ja se peitti\ntulvansa alle koko seudun Hykjebergin ja Väsabergin välillä, ja ennen\nkuin oli rauhoittunut se oli luonut sen laakson, jota kutsutaan\nÄlvdaliksi.\n\n\"'Olisipa hauska kuulla, mitä Fulujoki sanoo tästä?' sanoi Isojoki\nmetsälle.\n\n\"Fulujoki oli tällä välin kaivanut puhki Transtrandin ja Liman, mutta\nnyt se oli kauan aikaa seisonut paikoillaan Limedin edustalla ja\netsinyt itselleen kiertoteitä, kun se ei uskaltanut heittäytyä jyrkkää\nvuoren rinnettä alas. Mutta kuultuaan, että Isojoki oli murtautunut\nTrängsletin läpi ja kaivanut Älvdalin laakson, se sanoi: Käyköön kuinka\nkäy! Se ei voinut enää pysyä paikoillaan. Ja niin se heittäytyi\nLimedinkoskesta alas.\n\n\"Putous oli korkea, mutta se selviytyi sentään hengissä, ja sitten\nsujui kulku reipasta vauhtia. Se kaivoi Malungin ja Järnan, ja siellä\nsen onnistui houkutella Vanjoki mukaansa, vaikka se olikin kymmenen\npeninkulmaa pitkä ja vaikka se oli omin voimin kaivanut Vänjan\nsuuruisen järven.\n\n\"Silloin tällöin se oli kuulevinaan merkillisen kovaa kohinaa.\n\n\"'Ei kai Isojoki jo syöksy mereen', sanoi se.\n\n\"'Eihän toki', sanoi metsä, 'kuulet kyllä juuri Isojoen kohinan, mutta\nse ei vielä ole meressä. Se on nyt saanut avukseen Skattungenin ja\nOrsajärven, ja siitä se on paisunut niin ylpeäksi, että se täyttää\nparhaillaan koko Siljanin järveä.'\n\n\"Se oli hauska uutinen Fulujoelle. Se ymmärsi, että jos Isojoki on\neksynyt Siljanin laaksoon, se on joutunut kuin vankeuteen. Ja nyt\nFulujoki uskoi varmasti joutuvansa mereen aikaisemmin kuin Isojoki.\n\n\"Tämän jälkeen Fulujoki alkoi kulkea verkkaisemmin. Keväällä se teki\nparhaan työnsä. Se nousi puiden latvusten ja hiekkamäkien tasalle,\nvieläpä ylemmäksikin, ja jälkeensä se jätti myllerretyn laakson. Sillä\ntavalla se kulki Järnasta Noosiin ja Noosista Flodaan. Flodasta se tuli\nGagnefiin. Täällä oli jo ennestään aivan tasaista. Vuoret olivat\nväistyneet kauas, ja Fulujoen oli niin helppo päästä kulkemaan, että se\nheitti kaiken kiireen ja alkoi leikkisästi tehdä polvia ja mutkia aivan\nkuin se olisi ollut aivan nuori pieni puro.\n\n\"Mutta vaikka Fulujoki olikin unohtanut Isojoen, ei Isojoki ollut\nunohtanut Fulujokea. Joka päivä se oli täydessä työssä täyttääkseen\nSiljanin laaksoa ja päästäkseen siitä vapauteen jostakin paikasta,\nmutta laakso oli kuin äärettömän suuri amme, joka ei koskaan ottanut\ntäyttyäkseen. Välistä näytti kuin joen olisi pitänyt panna veden alle\nkoko Gesundavuori päästäkseen vankeudestaan. Se koetti murtautua\nRättvikin kohdalla lävitse, mutta tiellä oli Lerdalinvuori. Viimein se\npääsi läpi Leksandin kohdalla.\n\n\"'Älä sano mitään Fulujoelle, että minä olen päässyt irti!' sanoi\nIsojoki metsälle, ja metsä lupasi olla vaiti.\n\n\"Isojoki otti mennessään mukaansa Injärven, ja sitten se kulki ylpeänä\nja mahtavana Gagnefin läpi.\n\n\"Kun Isojoki tuli lähelle Gagnefin Mjälgeniä, näki se joen, joka\nvirtaili leveänä, komeana ja kirkasvetisenä ja työnsi tieltään metsät\nja hiekkaharjut niin helposti kuin se olisi ollut vain leikintekoa.\n'Mikäs komea joki tuo on?' sanoi Isojoki. Mutta nyt sattui, että\nFulujoki kysyi juuri samaa. 'Mikäs joki se on tuo, joka tulee\npohjoisesta päin niin jalona ja mahtavana? Enpä olisi ikinä uskonut\nsaavani nähdä niin mahtavaa ja voimakasta jokea!'\n\n\"Silloin sanoi metsä niin kovasti, että molemmat joet sen kuulivat:\n'Koska nyt olette kehuneet ja kiittäneet toisianne, niin etteköhän\nyhtyisi ja koettaisi yksissä tuumin pyrkiä merta kohti.'\n\n\"Se näytti miellyttävän molempia jokia. Mutta esteenä oli, ettei\nkumpikaan tahtonut luopua omasta nimestään ja ottaa toisen nimeä. Sen\nvuoksi olisi tuskin tullut mitään niiden yhtymisestä, ellei metsä olisi\nehdottanut, että ne ottaisivat uuden nimen, joka ei ollut\nkumpaisenkaan.\n\n\"Tähän molemmat suostuivat ja ottivat metsän nimenantajakseen.\n\n\"Ja metsä määräsi niin, että Isojoki jättäisi pois nimensä ja kutsuisi\nitseään Itäiseksi Taalainjoeksi ja että Fulujokikin luopuisi vanhasta\nnimestään ja kutsuisi itseään Läntiseksi Taalainjoeksi. Yhtymäpaikasta\nalkaen molempia nimitettäisiin Taalainjoeksi.\n\n\"Ja liityttyään näin yhteen joet alkoivat kulkea eteenpäin niin\nvoimakkaina, ettei kukaan voinut niitä vastustaa. Ne tasoittivat maan\nStora Tunaan saakka, niin että siitä tuli sileä kuin pihamaa. Ne\nsyöksyivät häikäilemättä Kvarnsvedenin ja Domnarvetin putouksista. Kun\nne olivat tulleet lähelle Runnin järveä, ne imaisivat sen kitaansa ja\npakottivat kaikki lähiseudun vesistöt liittymään mukaansa. Sitten ne\nlähtivät itäänpäin merta kohti suurempaa vastustusta kohtaamatta ja\nlevittäytyivät järviksi. Ne niittivät paljon kunniaa Söderforsissa ja\nÄlvkarlebyssä, ja vihdoin ne saapuivat mereen.\n\n\"Syöksyessään mereen ne tulivat ajatelleeksi pitkällistä kilpailuaan ja\nkärsimiään vaivoja.\n\n\"Ne tunsivat olevansa vanhoja ja uupuneita eivätkä voineet ymmärtää,\nettä olivat nuoruudessaan voineet olla innostuneita taisteluun ja\nkilpailuun. Ja ne kysyivat, mitä hyötyä siitä kaikesta oli ollut.\n\n\"Siihen ne eivät saaneet vastausta, sillä metsä oli jäänyt kauas\nrannalle, ja itse ne eivät voineet palata uomaansa näkemään, kuinka\nihmiset olivat tunkeutuneet sinne, missa joet olivat tietä raivanneet,\nkuinka maa oli asuttunut Itäisen Taalainjoen järvien rannoilla ja\nLäntisen Taalainjoen laaksoissa ja kuinka koko maakunnassa oli autioita\nmetsiä ja vuoria kaikkialla muualla paitsi siellä, missä ne olivat\ntuimasti kilpaillen tietään kulkeneet.\"\n\n\n\n\nXXX\n\nPAREMPI OSA\n\n\n\nVanha kaivoskaupunki\n\n\nPerjantaina huhtikuun 29. p:nä.\n\nEi ollut toista paikkaa Ruotsissa, joka Batakin, korpin, mielestä olisi\nollut niin hyvä kuin Falun. Niin pian kuin maa vähänkin keväällä suli,\nhän lähti sinne ja viipyi sitten useita viikkoja vanhan kaivoskaupungin\nlähettyvillä.\n\nFalun on laakson painanteessa, jonka läpi juoksee lyhyt joki. Laakson\npohjoisessa osassa on kirkas ja kaunis Varpan niminen pieni järvi,\njonka rannat ovat vihannat ja niemiset. Laakson eteläisessä päässä on\niso Runnjärven lahti, jonka nimi on Tisken, ja sen vesi on matalaa ja\nlikaista ja rannat rämeiset ja rumat ja täynnä kaikenlaista roskaa.\nLaakson itäpuolella kulkee kaunis ylänkömaa, jonka päällä kasvaa komeaa\npetäjämetsää ja meheviä koivuja, ja koko rinne on tuuheiden puutarhojen\npeitossa. Myöskin kaupungin länsipuolella on harju. Sen selällä kasvaa\nkituvaa kuusimetsää, ja koko rinne on paljasta, alastonta, puutonta ja\nruohotonta, kuin mitäkin erämaata. Maan peittona ei siellä ole muuta\nkuin suuria, pyöreitä, sinne tänne viskautuneita kiviä.\n\nFalunin kaupunki, joka on laaksossa kahden puolen jokea, näyttää olevan\nrakennettu maan laatua silmällä pitäen. Laakson vihreällä puolella ovat\nkaikki ne rakennukset, jotka ovat kauniin ja komean näköiset. Siellä\novat kaupungin molemmat kirkot, raatihuone, vuorikaivoskonttori,\npankit, hotellit, monet koulutalot, sairaala, kaikki kauniit huvilat ja\nasuinrakennukset. Mustalla puolella on taas loputtomasti pieniä\npunaisia yksikerroksisia taloja, pitkiä, yksitoikkoisia lauta-aitoja ja\ntummia tehdasrakennuksia. Tämän kaupunginosan takana keskellä tuota\nsuurta kivierämaata on Falunin kaivos laitoksineen ja nostokoneineen ja\npumppuineen ja vanhanaikaisine rakennuksineen, jotka seistä nököttävät\nkallellaan koverretun maan päällä, ja mustine jyrkkine kuonavuorineen\nja pitkiin riveihin asetettuine paahtouuneineen.\n\nBataki ei edes katsahtanutkaan itäistä kaupunginosaa eikä kaunista\nVarpanin järveä. Mutta sitä enemmän hän suosi läntistä puolta ja pientä\nTiskeniä.\n\nBataki rakasti kaikkea, mikä oli salaperäistä, kaikkea, joka antoi\naihetta mietiskelyyn ja tuumailuun ja pani ajatuksia liikkeelle; ja\nsemmoista hän tapasi paljon kaupungin mustalla puolella. Niinpä hänestä\noli sangen hauskaa koettaa ottaa selkoa siitä, miksi vanha punainen\npuukaupunki ei ollut palanut niinkuin kaikki muut punaiset kaupungit\ntässä maassa. Samoin hän oli ihmeissään tuumiskellut, miten kauan nuo\nkaivoksen reunalla kallellaan olevat talorähjät mahtanevat säilyä. Hän\noli miettinyt suuren Stötenin, tuon mahtavan kaivoskentän keskellä\nolevan aukon arvoitusta, ja lentänyt sen pohjaan ottaakseen selkoa\nsiitä, miten tuo suuri tyhjä paikka oli syntynyt. Hän oli päivitellyt\nnoita korkeita kuonavalleja, joita oli Stötenin ja kaivoshuoneiden\nympärillä ja jotka piirittivät niitä kuin muurit. Hän oli koettanut\nselvittää itselleen, mitä sanoi se pieni merkinantokello, joka läpi\nvuoden yhtä pitkien väliaikojen kuluttua soi lyhyen, synkän soittonsa,\nja hän oli aprikoimistaan aprikoinut, miltä mahtoi näyttää maan alla,\njossa kuparimalmia oli louhittu monta sataa vuotta ja jossa maa oli\ntäynnä käytäviä kuin muurahaispesä. Saatuaan viimein jommoisenkin selon\ntästä kaikesta hän lentää kaahotti kivierämaan yli miettiäkseen, miksi\nkivenmukuloiden välissä ei kasvanut ruohoa; tai hän meni ehkä\nTiskeniin. Tämä järvi oli hänen mielestään kaikkien järvien ihme. Minkä\ntähden se oli ihan kalaton ja miksi sen vesi myrskyn sitä myllertäessä\nmuuttui aivan punaiseksi? Se oli sitä kummallisempaa, kun suuressa,\njärveen laskevassa kaivospurossa oli välkkyvää, kirkkaan keltaista\nvettä. Hän mietti ja tuumi, mitä merkillistä mahtoikaan kätkeytyä\nrannalla olevien hävitettyjen rakennusten raunioihin ja tuohon aution\nkivierämaan ja omituisen järven välillä olevaan pieneen paikkaan,\nTiskenin sahaan, jota vihreät puutarhamaat ympäröivät ja puut\nvarjostivat.\n\nSinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika matkusteli villihanhien\nseurassa, oli Tiskenin rannalla, vähän matkaa kaupungista, vielä vanha\nrakennus, jota sanottiin Rikkikeittiöksi siitä syystä, että siinä\nvalmistettiin rikkiä parin kuukauden aikana joka toinen vuosi. Se oli\nvanha rähjä, joka aikoinaan oli ollut punaiseksi maalattu, mutta joka\nvähitellen oli muuttunut ruskean harmaaksi. Siinä ei ollut ikkunoita,\nainoastaan rivi aukkoja, jotka oli peitetty mustilla luukuilla, ja se\noli melkein aina hyvin tarkasti suljettuna. Sen sisään ei Bataki ollut\nkoskaan päässyt kurkistamaan, ja se kummastutti sentähden häntä enemmän\nkuin mikään muu. Hän tepasteli katolla etsien reikää, josta voisi\nkatsoa sisään, ja hän istui usein korkean piipun nenässä tirkistellen\nsen ahtaasta aukosta.\n\nEräänä päivänä Bataki joutui pahaan pulaan. Hän istui tavallisuuden\nmukaan Rikkikeittiön piipun nenässä ja kiikaroi sisään, mutta suuressa\nuteliaisuudessaan hän tuli kallistuneeksi liian paljon eteenpäin. Hän\nhorjahti ja tipahti piipun läpi suureen uuniin. Onneksi uuni ei ollut\nsuljettu ja Bataki selviytyi ehjin nahoin, vaikkakin nokisena ja\nmustana.\n\nHuoneeseen pääsi joltisenkin verran valoa seinänraoista, ja Batakilla\noli ainakin se ilo, että hän voi nähdä, miltä sisällä näytti. Siellä ei\nkuitenkaan ollut muuta kuin suuri uuni ja pari kiinnimuurattua pataa,\nja pian sai Bataki niistä kyllänsä. Mutta pyrkiessään ulos hän\nhavaitsi, ettei päässytkään. Hän ei voinut lentää ylös samaa tietä kuin\noli tullut alas, ja kaikki luukut ja ovet oli tarkasti suljettu. Korppi\noli joutunut satimeen.\n\nBataki alkoi huutaa apua ja huusi sitä koko päivän. Tuskinpa on\neläintä, joka on niin uupumaton pitämään pahaa elämää kuin korppi, ja\npian kaikkeen maailmaan levisi tieto siitä, että Bataki oli joutunut\nsatimeen. Tiskenin sahan kirjava kissa sai ensiksi tiedon\nonnettomuudesta. Hän puhui siitä kanoille, ja ne huusivat uutisen ohi\nlentäville linnuille. Kohta tiesivät siitä kaikki Falunin kaupungin\nnaakat ja kyyhkyset ja varikset ja varpuset. Ne lensivät kaikki vanhaan\nRikkikeittiöön saamaan tarkempaa selkoa asiasta. Ne tunsivat kaikki\nhyvin suurta myötätuntoa korppia kohtaan, mutta ei kukaan niistä\nkeksinyt keinoa hänen auttamisekseen.\n\nMutta yht'äkkiä Bataki huusi heille terävällä, äreällä äänellä:\n\"Pitäkää suunne kiinni ja kuunnelkaa minua! Koska sanotte haluavanne\nauttaa minua, niin menkää ja ottakaa selkoa vanhasta villihanhesta Akka\nKebnekaiselaisesta ja hänen laumastaan! Minä luulen niiden olevan\nTaalainmaassa tähän aikaan vuodesta. Kertokaa Akalle, kuinka minun\nlaitani on! Minä luulen, että hänellä on mukanaan se, joka voi minua\nauttaa.\"\n\nAgar lähettikyyhkynen, joka oli paras sanansaattaja koko maassa, tapasi\nhanhilauman Taalainjoen rannalta; ja illan hämärtäessä hän ja Akka\ntulivat lentäen ja istahtivat Rikkikeittiön katolle. Peukaloinen istui\nAkan selässä, mutta muut matkatoverit Akka oli jättänyt erääseen\nRunnjärven saareen, sillä hän oli arvellut näiden olevan enemmän\nhaitaksi kuin hyödyksi Falunissa. Keskusteltuaan vähän aikaa Batakin\nkanssa Akka otti Peukaloisen selkäänsä ja lensi taloon, joka oli aivan\nlähellä Rikkikeittiötä. Hän lenteli hiljaa tuota pientä taloa\nympäröivien puutarhojen ja koivuhakojen ylitse, samalla kun hän ja\npoika tähystelivät maata. He huomasivat, että täällä oli lapsia, joiden\ntapana oli leikkiä ulkosalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin he\nlöysivät mitä tarvitsivat. Pienessä iloisessa kevätpurossa takoa\nnakutteli muutamia pieniä vasaralaitoksia, ja siitä läheltä poika löysi\ntaltan. Kahden pukin päällä oli keskentekoinen kanootti ja sen vierestä\npoika löysi vyyhden purjelankaa.\n\nNämä saatuaan he lensivät takaisin Rikkikeittiölle. Poika kiinnitti\nnuoran savupiipun ympärille ja laski sen sisään ja luisui sitä myöten\nalas. Tervehdittyään Batakia, joka monin kaunein sanoin kiitti häntä,\nhän alkoi taltalla iskeä reikää seinään.\n\nRikkikeittiön seinät eivät olleet paksut, mutta Peukaloinen sai joka\niskulla irti ainoastaan niin pienen ja ohuen lastun, että rotta yhtä\nhyvin olisi voinut nakertaa sen hampaillaan. Oli selvää, että hänen\npitäisi ahertaa koko yö ja ehkä vielä enemmänkin, ennen kuin syntyisi\nniin suuri reikä, että korppi voisi tunkeutua siitä läpi.\n\nBatakin teki niin suuresti mieli vapauteen, ettei hän voinut nukkua,\nvaan istui pojan vieressä ja katseli hänen työtään. Alussa poika oli\nhyvin ahkera, mutta hetken kuluttua korppi huomasi, että hän iski yhä\nharvemmin ja lakkasi viimein kokonaan iskemästä.\n\n\"Sinua varmaan uuvuttaa\", sanoi korppi. \"Et ehkä enää jaksa.\" -- \"Ei,\nei minua uuvuta\", sanoi poika ja tarttui taas tasateräänsä, \"mutta minä\nen ole moneen aikaan nukkunut ainoatakaan rauhallista yötä. En ymmärrä,\nkuinka voin pysyä valveilla.\"\n\nTaas sujui työ reippaasti vähän aikaa, mutta sitten iskut harvenivat\nharvenemistaan. Korppi herätti uudelleen pojan, mutta ymmärsi, että\nellei hän keksisi jotakin keinoa pojan valveilla pitämiseksi, hän saisi\njäädä siihen missä oli, ei vain täksi yöksi, vaan koko seuraavaksi\npäiväksikin.\n\n\"Työsi sujuisi ehkä paremmin, jos minä kertoisin sinulle jonkin jutun\",\nhän sanoi. -- \"Ehkäpä sujuisi\", sanoi poika, mutta samassa hän\nhaukotteli ja oli niin uninen, että ase oli pudota kädestä.\n\n\n\nTarina Falunin kaivoksesta\n\n\n\"Minä sanon sen sinulle, Peukaloinen\", sanoi Bataki, \"että minä olen\nelänyt hyvin kauan tässä maailmassa. Minä olen kokenut hyvää jos\npahaakin, ja monta kertaa olen joutunut olemaan ihmisten vankina. Siten\nolen oppinut ymmärtämään heidän kieltään ja muutenkin saanut paljon\nselkoa heidän viisaudestaan. Ja minä uskallan väittää, ettei ole toista\nlintua tässä maassa, joka tuntisi ihmisten asiat niin hyvin kuin minä.\n\n\"Kerran minä istuin monta vuotta häkissä erään vuorimestarin luona\ntäällä Falunissa ja hänen talossaan minä sain kuulla sen, mitä nyt\nsinulle kerron.\n\n\"Kauan aikaa sitten asui täällä Taalainmaassa jättiläinen, jolla oli\nkaksi tytärtä. Kun jättiläinen tuli vanhaksi ja tunsi kuoleman\nlähestyvän, hän kutsui tyttäret luokseen jakaakseen tavaransa näiden\nkesken.\n\n\"Hänen suurinta rikkauttaan olivat muutamat vuoret, jotka olivat täynnä\nkuparia, ja ne hän tahtoi lahjoittaa tyttärilleen. 'Mutta ennen kuin\nminä annan teille perintönne', sanoi hän, 'pitää teidän luvata, että\njos joku vieras keksii kuparivuorenne, on teidän lyötävä hänet\nkuoliaaksi, ennen kuin hän ehtii näyttää löytönsä kenellekään\ntoiselle.' Vanhempi tytär oli julma ja raaka, ja hän lupasi empimättä\ntehdä isänsä tahdon mukaan. Toinen oli lempeäluontoisempi, ja isä näki\nhänen miettivän ennen lupauksen antoa. Sentähden isä antoi hänelle vain\nkolmannen osan perinnöstä, ja vanhempi sai tasan kaksi sen vertaa.\n'Sinuun minä voin luottaa ikään kuin olisit mies', sanoi jättiläinen,\n'ja sentähden sinä saat parhaan osan.'\n\n\"Kohta sen jälkeen vanha jättiläinen kuoli, ja kauan aikaa molemmat\ntyttäret olivat yhtä tarkat pitämään lupauksensa. Moni köyhä\nhalonhakkaaja ja metsämies sattui keksimään kuparimalmin, jota monin\npaikoin oli vuoren pinnassa, mutta tuskin hän oli ehtinyt kotiin ja\npuhunut näkemästään, kun hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Joko\nkelohonka kaatui hänen päälleen tai hän sattui jäämään vuoren vieremän\nalle. Niin ei koskaan kukaan ennättänyt ilmoittaa toiselle, mistä\npaikasta erämaata aarre oli löydettävänä.\n\n\"Tähän aikaan oli tapana kaikkialla maassa, että talonpojat kesäisin\najoivat karjansa kauaksi metsiin. Paimenet seurasivat mukana ottaakseen\ntalteen maidon ja tehdäkseen siitä juustoa ja voita. Ihmisten ja\neläinten suojaksi talonpojat rakensivat raivaamalleen paikalle\nerämaahan pari pientä tupaa, joita he sanoivat karjamajoiksi.\n\n\"Nyt tapahtui, että eräällä Taalainjoen luona Tursongin pitäjässä\nasuvalla talonpojalla oli kesäkartano Runnjärven rannalla, jossa maa\noli niin kiviperäistä, ettei kukaan ollut koettanutkaan sitä viljellä.\nEräänä syksynä lähti talonpoika hevosineen noutamaan elukoita,\nvoipyttyjä ja juustoja kotiin karjamajaltaan. Karjaa lukiessaan hän\nsattui huomaamaan, että erään pukin sarvet olivat ihan punaiset. --\n'Minkälaiset sarvet tuo Koorepukki on saanut?' sanoi talonpoika\nkarjapiialle.\n\n\"'En minä tiedä', sanoi tyttö. 'Sen sarvet ovat olleet punaiset joka\nilta kun se on tullut kotiin tänä kesänä. Kai se on sen mielestä\nkomeata.' -- 'Niinkö luulet', sanoi talonpoika. -- 'Sillä on oma päänsä\nsillä pukilla, ja jos minä hieron punan pois, se menee ja hankkii kohta\nuutta.' -- 'Hierohan vielä kerran', sanoi talonpoika, 'niin saan nähdä,\nmitä tuo tekee!'\n\n\"Tuskin pukin sarvet oli hierottu puhtaiksi, kun se juoksi metsään.\nTalonpoika seurasi sitä, ja kun hän saavutti pukin, se seisoi ja hieroi\nsarviaan punaisiin kiviin. Talonpoika otti käteensä muutaman kiven,\nmaisteli ja haisteli sitä. Hän arveli löytäneensä jonkinlaista malmia.\n\n\"Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään tuli iso kivi vyöryen lähellä\nolevaa rinnettä myöten. Talonpoika hyppäsi syrjään ja pelastui, mutta\nKoorepukki jäi alle ja kuoli. Katsahtaessaan ylös rinnettä talonpoika\nnäki suuren, voimakkaan jättiläisnaisen, joka oli heittämässä\nkivilouhua hänenkin päälleen. -- 'Mitä sinä aiot?' huusi talonpoika.\n'Enhän minä ole tehnyt sinulle enkä kenellekään sinun joukostasi mitään\npahaa.' -- 'Et olekaan, sen minä kyllä tiedän', sanoi jätitär. 'Mutta\nminun täytyy tappaa sinut sen tähden, että olet löytänyt minun\nkuparivuoreni.' Sen hän sanoi murheellisella äänellä, kuin hänen olisi\nollut vaikea häntä tappaa, ja talonpoika uskalsi antautua puheisiin\nhänen kanssaan.\n\n\"Silloin jätitär kertoi hänelle vanhasta jättiläisestä, isästään, ja\ntälle antamastaan lupauksesta, ja sisarestaan, joka oli saanut paremman\nosan. 'Olen niin kyllästynyt tappamaan niitä viattomia raukkoja, jotka\nsattuvat löytämään kuparivuoreni', sanoi hän, 'että olisi ollut\nparempi, etten koskaan olisi ottanut vastaan koko perintöä. Mutta minkä\nolen luvannut, se minun täytyy pitää!' Sen sanottuaan hän rupesi taas\nvääntämään irti kivilouhoa. 'Älähän pidä semmoista kiirettä', sanoi\ntalonpoika. 'Ei sinun tarvitse minua tappaa sen lupauksen tähden.\nPukkihan löysi kuparin enkä minä, ja senhän sinä olet tappanut.' --\n'Tarkoitatko, että minä voisin päästä sillä?' sanoi jätitär epäröiden.\n-- 'Se on varma', sanoi talonpoika. 'Olet täyttänyt lupauksesi niin\nhyvin ettei kukaan voi sinulta enempää vaatia.' Ja talonpoika puhui\nhänen kanssaan niin järkevästi, että sai pitää henkensä.\n\n\"Talonpoika meni nyt ensiksikin kotiin karjoinensa. Sitten hän lähti\nBergslageniin ja pestasi itselleen renkejä, jotka olivat perehtyneet\nvuorityöhön. Ne auttoivat häntä kaivamaan kaivoksen siihen paikkaan,\nmissä pukki oli menettänyt henkensä. Alussa hän pelkäsi, että hänet\ntapettaisiin, mutta jätitär oli väsynyt vartioimaan kuparivuortaan eikä\nhäirinnyt häntä koskaan.\n\n\"Talonpojan löytämä malmisuoni kulki aivan maan pinnalla, niin ettei\nollut ollenkaan vaikeaa louhia malmia. Talonpoika laahasi renkeineen\npuita metsästä, he laittoivat suuren rovion malmivuorelle ja sytyttivät\nsen. Silloin kivet halkeilivat lämpimästä, niin että malmi tuli esiin.\nSitten he kuumensivat malmikappaleita monessa tulessa, kunnes saatiin\nesiin kupari, joka puhdistettiin kuonasta.\n\n\"Ennen vanhaan käyttivät ihmiset kuparia melkein vielä enemmän kuin\nnyt. Se oli haluttua ja hyödyllistä tavaraa, ja kaivoksen omistajasta,\ntalonpojasta, tuli upporikas. Hän rakensi itselleen suuren ja komean\ntalon kaivoksen läheisyyteen ja nimesi sen pukin mukaan Koorarvetiksi.\nKun hän ajoi Tursongin kirkolle, oli hänen hevosensa hopeakengässä; ja\ntyttärensä häihin hän panetti olutta kahdestakymmenestä tynnöristä\nmaltaita ja paistatti vartailla kymmenen suurta härkää.\n\n\"Siihen aikaan ihmisten oli tapana pysyä kotipuolessaan, eivätkä\nuutiset lentäneet ympäri maailmaa niin helposti kuin tätä nykyä. Mutta\nhuhu siitä, että oli löydetty suuri kuparikaivos, tuli kuitenkin monen\ntietoon; ja ne, joilla ei ollut parempaa tekemistä, vaelsivat\nTaalainmaahan. Koorarvetissa otettiin kaikki köyhät matkamiehet hyvin\nvastaan. Talonpoika otti heidät palvelukseensa, maksoi heille hyvän\npalkan ja louhitutti heillä malmia. Sitä oli yllin kyllin, ja kuta\nuseampia palvelijoita hän voi panna työhön, sitä rikkaammaksi hän tuli.\n\n\"Mutta eräänä iltana tapahtui, että neljä reipasta miestä, kullakin\nvuorikuokka olalla, tuli Koorarvetiin. Heidät otettiin ystävällisesti\nvastaan kuten kaikki muutkin, mutta kun talonpoika kysyi, tahtoisivatko\nhe ruveta hänen työhönsä, vastasivat he jyrkästi, etteivät tahtoneet.\n'Me aiomme louhia malmia omaan laskuumme', sanoivat he. -- 'Taitaa\nkuitenkin olla niin, että tämä malmivuori on minun', sanoi talonpoika.\n-- 'Emme aiokaan louhia sinun kaivoksestasi', vastasivat vieraat.\n'Vuori on iso, ja se, mikä on aitaamattomassa erämaassa, on meidän yhtä\nhyvin kuin sinunkin.'\n\n\"Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, ja talonpoika osoitti\nedelleenkin vieraanvaraisuutta vastatulleille. Varhain seuraavana\naamuna nämä lähtivät työhön ja löysivät kuparimalmia vähän kauempaa ja\nalkoivat sitä louhia. Kun he olivat tehneet työtä muutamia päiviä, tuli\ntalonpoika heidän luokseen. 'Tässä on hyvää malmia tässä vuoressa',\nsanoi hän. -- 'Hyvää on, saa siinä moni mies hikoilla, ennen kuin tämä\naarre on maasta nostettu', sanoi joku vieraista. -- 'Kyllä varmasti',\nsanoi talonpoika, 'mutta on se nyt niinkin, että teidän pitäisi maksaa\nminulle veroa siitä malmista, jota louhitte, minun ansiotani näet on,\nettä täällä voidaan harjoittaa vuoriteollisuutta.' -- 'Emme ymmärrä,\nmitä tarkoitat', sanoivat miehet. -- 'Minä olen älyni avulla\nvapauttanut vuoren', sanoi talonpoika ja kertoi heille jätittäristä ja\ntoisen tyttären paremmasta osasta.\n\n\"Miehet kuuntelivat hyvin tarkkaan kertomusta, mutta näyttivät\nkiinnittävän huomiotaan aivan toiseen kohtaan kertomuksessa kuin\ntalonpoika oli odottanut. 'Onko varmaa, että toinen jätitär on\nvaarallisempi kuin se, jonka sinä kohtasit?' sanoivat he. -- 'En luule\nhänen teitä armahtavan', sanoi talonpoika.\n\n\"Näin sanottuaan hän lähti heidän luotaan, mutta piti heitä silmällä,\nja hetken kuluttua hän näki heidän lakkaavan työstään ja painuvan\nmetsään päin.\n\n\"Kun Koorarvetissa sinä päivänä syötiin illallista, kuului kauheaa\nsusien ulvontaa metsästä. Petojen ulvonnan lomasta kuului ihmisten\nhuutoja. Talonpoika nousi kohta, mutta rengeillä ei näyttänyt olevan\nhalua seurata häntä. 'Saattaa olla parhaiksi sille rosvojoukkueelle,\nettä joutuvat susien saaliiksi', sanoivat palvelijat. 'Kyllä meidän\ntäytyy auttaa hädänalaisia', sanoi talonpoika ja otti mukaansa kaikki\nviisikymmentä renkiään.\n\n\"He näkivät heti kauhean suuren lauman susia, jotka tappelivat\ntoistensa kanssa saaliista. Rengit ajoivat ne tiehensä ja löysivät\nmaasta neljä ihmisruumista, jotka olivat niin pahasti revityt, ettei\nniitä olisi tunnettu, jollei niiden vieressä olisi nähty neljää\nkaivoskuokkaa.\n\n\"Sen jälkeen pysyi kuparivuori yhden miehen käsissä aina talonpojan\nkuolemaan saakka, jolloin se joutui hänen pojilleen. Nämä tekivät\nyhteisesti työtä kaivoksessa, mutta vuosittain louhitun malmin he\njakoivat kokoihin, vetivät niistä arpaa ja sulattivat sitten malmin\nkukin omissa uuneissaan. Heistä tuli kaikista mahtavia vuorimiehiä, ja\nhe rakensivat itselleen suuria ja komeita taloja. Ensimmäinen kaivos\nhylättiin pian, ja louhiminen siirrettiin muihin osiin vuorta. Yhä\nuseammat ja useammat vuorimiehet pääsivät osallisiksi kaivoksesta.\nJotkut asuivat aivan lähellä sitä, toisilla oli talonsa ja\nsulatusuuninsa siellä täällä ympäristössä. Syntyi mahtava yhdyskunta,\njota ruvettiin nimittämään Ison Kuparivuoren kaivosseuduksi.\n\n\"Nyt on huomattava, että se malmi, joka oli pinnalla, niin että sitä\nvoitiin louhia ylhäältä päin niinkuin louhitaan kiviä, alkoi loppua, ja\nkaivosmiesten täytyi etsiä malmia syvältä maan alta. Heidän täytyi\nahtaiden, pitkien, kiemurtelevien käytävien läpi pyrkiä maan pimeihin\nsisuksiin tehdäkseen siellä tulensa ja murtaakseen rikki vuoren.\n\n\"Vuoren louhiminen on aina raskasta ja vaikeaa työtä, mutta nyt tuli\nlisäksi kiusa savusta, joka ei päässyt pois, ja vaikeuksia malmin\nkantamisesta jyrkkiä tikapuita myöten maan pinnalle. Ja kuta syvemmälle\nhe tunkeutuivat, sitä vaarallisemmaksi kävi työ. Väliin tuli\nvoimakkaita vesivirtoja jostakin kaivoksen nurkasta, väliin tapahtui,\nettä kaivoskäytävien katto putosi kaivosrenkien niskaan. Siitä seurasi,\nettä työtä suuressa kaivoksessa alettiin pelätä, niin ettei kukaan\ntahtonut siihen ryhtyä vapaaehtoisesti. Silloin luvattiin kuolemaan\ntuomituille pahantekijöille ja miehille, jotka harhailivat\nhenkipattoina metsissä, että he saisivat anteeksi rikoksensa, jos\nrupeaisivat kaivostyömiehiksi Faluniin.\n\n\"Pitkään aikaan ei kukaan ollut ajatellut ruveta etsimään tuota\nparempaa osaa. Mutta Isolle Kuparivuorelle tulleiden lainsuojattomien\nmiesten joukossa oli useita, jotka rakastivat seikkailuja enemmän kuin\nhenkeään ja alkoivat kulkea ristiin rastiin löytääkseen uutta malmia.\n\n\"Kuinka kaikkien etsijäin kävi, sitä ei kukaan voi sanoa, mutta\nkerrotaan kuitenkin, miten kävi parin kaivosrengin, jotka eräänä iltana\nmyöhään tulivat isännän luo ja sanoivat löytäneensä metsästä mahtavan\nmalmisuonen. He olivat viitoittaneet sinne tien, ja seuraavana päivänä\nhe aikoivat viedä sinne isännänkin. Mutta seuraava päivä oli sunnuntai,\neikä isäntä tahtonut mennä metsään etsimään malmia sinä päivänä, vaan\nlähti sen sijaan väkensä seurassa kirkkoon. Oli talvi ja he kulkivat\nkirkkoon Varpanin järven yli. Mennessä kävi kaikki hyvin, mutta\npaluumatkalla molemmat rengit putosivat avantoon ja hukkuivat. Silloin\nihmiset alkoivat muistella vanhaa tarinaa paremmasta osasta ja arvella,\nettä rengit olivat mahtaneet sen löytää.\n\n\"Suoriutuakseen vaikeuksista vuorimiehet rupesivat kutsumaan\nkaivostyöhön perehtyneitä muukalaisia, ja nämä opettivat heitä\nrakentamaan kaivoslaitoksia, pumppuamaan vettä ja nostamaan malmia.\nNämä ulkomaalaiset mestarit eivät uskoneet satua jätittäristä, mutta\narvelivat kuitenkin lähellä olevan mahtavan malmisuonen ja etsivät sitä\nsuurella innolla. Ja eräänä iltana tuli saksalainen kaivosvouti\nkaivoksen majataloon ja kertoi löytäneensä paremman osan. Mutta\najatellessaan näin saamaansa suurta rikkautta hän tuli aivan\nintoihinsa, pani toimeen suuret pidot, joi, tanssi ja pelasi arpapeliä,\nkunnes viimein joutui riitaan ja tappeluun juomatoveriensa kanssa ja\nsai siinä surmansa.\n\n\"Isosta Kuparivuoresta saatiin yhä edelleen niin paljon malmia, että\nkaivosta pidettiin koko maailman rikkaimpana kuparikaivoksena. Siitä ei\nrikastunut ainoastaan lähiseutu, vaan siitä saadut aarteet olivat koko\nRuotsin valtakunnallekin suureksi avuksi ahtaina aikoina. Kaivoksen\nvuoksi rakennettiin koko Falunin kaupunki, ja sitä on pidetty niin\nmerkillisenä ja hyödyllisenä, että kuninkaiden on ollut tapana\nmatkustaa Faluniin sitä katsomaan, ja he nimittivät sitä Ruotsin\nonneksi ja valtakunnan aarreaitaksi.\n\n\"Ei pidä kummastella, että ihmiset ajatellessaan, miten paljon\nrikkautta he olivat saaneet tuosta vanhasta kaivoksesta, ja uskoessaan\nkahta vertaa niin suuren kupariaarteen olevan lähitienoilla olivat\nharmissaan siitä, etteivät saaneet sitä käsiinsä. Moni uskalsi henkensä\nsitä etsiessään, mutta ei voittanut mitään.\n\n\"Viimeisiä paremman osan nähneitä oli muuan nuori falunilainen\nvuorimies, joka oli hyvää ja rikasta sukua ja omisti talon ja\nsulatusuunin kaupungissa. Hän kosi kaunista leksandilaista\ntalonpoikaistyttöä, mutta tämä kieltäytyi menemästä hänen kanssaan\nnaimisiin sentähden, ettei tahtonut muuttaa Faluniin, jossa paahde- ja\nsulatusuunien savu lepäsi kaupungin yllä niin raskaana ja painavana,\nettä häntä pelotti jo sitä ajatellessaankin.\n\n\"Vuorimies rakasti tyttöä, ja kun hän palasi kotiin, oli hänen mielensä\nhyvin murheellinen. Hän oli asunut Falunissa kaiken elämänsä eikä hän\nollut koskaan tullut ajatelleeksi, että siellä olisi vaikea elää. Mutta\nnyt lähestyessään kaupunkia hän kauhistui. Suuresta kaivosaukosta,\nsadoista sen ympärillä olevista paahdeuuneista nousi raskasta, pistävää\nrikkisavua, joka kietoi koko seudun kuin sumuun. Savu esti kasvit\nviihtymästä, niin että maa oli paljaana pitkien matkojen päähän.\nSulatusuuneja, joista kohosi tulta ja joiden ympärillä oli mustaa\nkuonaa, näkyi kaikkialla, ei ainoastaan kaupungeissa ja sen\nläheisyydessä, vaan koko seudulla. Niitä oli Gryksbossa,\nBengtsarvetissa, Bergsgårdissa, Stennäsissä, Korsnäsissä, Vikassa ja\nAspebuudassa päin. Hän ymmärsi että se, joka on tottunut asumaan\nvalossa ja vihreydessä päilyilevän Siljanin rannalla, ei voi viihtyä\ntäällä.\n\n\"Nähdessään kaupungin hän tuli yhä synkemmälle päälle. Hänestä tuntui\nsiltä kuin hänen ei pitäisi mennä heti kotiin, ja hän kääntyi tieltä ja\nmeni metsään. Siellä hän vaelteli koko päivän ajattelematta minne meni.\n\n\"Illan tullen hän sattui vilkaisemaan vuoreen ja näki, että sen pinta\nkimalteli kuin kulta. Katsoessaan tarkemmin hän huomasi, että se oli\nmahtava kuparimalmisuoni. Ensin hän ilostui löydöstä, mutta tuli sitten\najatelleeksi, että se lienee se parempi osa, jota niin monet ovat\netsineet, ja silloin hän säikähti. 'Tänä päivänä näkyy minua huono onni\nvainoavan', hän ajatteli. 'Pitääköhän minun nyt menettää henkeni\nsentähden, että olen löytänyt tämän rikkauden.'\n\n\"Hän kääntyi heti ja lähti kotiin päin. Hetken kuluttua häntä vastaan\ntuli pitkä, kookas nainen. Hän oli arvokkaan vuorimiehen emännän\nnäköinen, mutta nuori mies ei muistanut häntä ennen nähneensä.\n\n\"'Sanohan, mitä sinulla on täällä metsässä tekemistä?' sanoi nainen.\n'Olen nähnyt sinun kuljeskelevan täällä koko päivän.' -- 'Olen\nkatsellut itselleni asuinpaikkaa', sanoi vuorimies, 'sillä se tyttö,\njota rakastan, ei tahdo asua Falunissa.' -- 'Etkö aio louhia malmia\nkuparivuoresta, jonka löysit vähän aikaa sitten?' kysyi nainen vielä.\n-- 'En', sanoi vuorimies, 'minun täytyy luopua vuorityöstä, muuten en\nsaa sitä, jota rakastan.' -- 'Pidä vain sanasi', sanoi nainen, 'niin ei\nsinulle tapahdu mitään pahaa.'\n\n\"Samassa nainen poistui. Mutta mies riensi toteuttamaan, mitä oli\nluvannut. Hän luopui vuorityöstä ja rakensi itselleen talon kauaksi\nFalunista. Ja sitten se, jota hän rakasti, muutti mielellään hänen\nluokseen.\"\n\nTähän lopetti korppi kertomuksensa. Poika oli todella pysynyt valveilla\nkoko ajan, mutta hän ei ollut käytellyt rautaansa erittäin\nvauhdikkaasti.\n\n\"No, kuinkas sitten kävi?\" kysyi hän korpin vaiettua.\n\n\"Kuparin saanti on vähentynyt päivä päivältä. Falunin kaupunkihan on\nvielä olemassa. Mutta kaikki vanhat sulatusuunit ovat poissa. Koko\nseutu on täynnä vanhoja vuorimiesten taloja, mutta niiden, jotka niissä\nasuvat, on pakko antautua maanviljelijöiksi ja metsänhoitajiksi.\nFalunin kaivoksesta rupeaa malmi loppumaan. Pitäisi välttämättä löytää\nparempi osa.\"\n\n\"Liekö tuo nuori vuorimies ollut viimeinen, joka näki sen?\" sanoi\npoika.\n\n\"Kun olet saanut reiän valmiiksi ja päästänyt minut ulos, niin minä\nsanon sinulle, kuka sen viimeksi on nähdyt\", sanoi Bataki.\n\nPoika säpsähti ja alkoi tehdä työtä reippaammin. Hänestä tuntui kuin\nBataki olisi sanonut sen omituisen merkitsevällä äänellä. Kuin hän\nolisi uskotellut pojalle että hän, korppi, on nähnyt suuren\nmalmisuonen. Oliko hän kertonut tämän jutun tarkoituksellisesti?\n\n\"Sinä kai olet kierrellyt paljonkin näillä seuduilla\", sanoi poika\nsaadakseen vähän selvyyttä asiaan. \"Sinä olet kyllä mahtanut löytää\nyhtä ja toistakin lennellessäsi metsissä ja vuorilla.\"\n\n\"Minä näytän sinulle kaikki, mitä olen löytänyt, jahka olet saanut\ntyösi valmiiksi\", sanoi korppi.\n\nPoika iski niin innokkaasti, että lastut lentelivät hänen ympärillään.\nHän oli varma siitä, että korppi oli löytänyt paremman osan. \"On\nvahinko, ettei korpilla voi olla mitään iloa löytämästään rikkaudesta\",\nsanoi hän.\n\n\"En halua keskustella, miten aion järjestää sen asian, ennen kuin näen,\nettä sinä voit hakata reiän seinään ja päästää minut ulos\", sanoi\nkorppi.\n\nPoika teki työtä niin, että rauta kuumeni. Hän luuli voivansa arvata\nBatakin tarkoituksen. Korppi ei voinut louhia malmia omaan lukuunsa, ja\nsentähden se varmaan aikoi lahjoittaa löytönsä hänelle, Niilo\nHolgerinpojalle. Se on sekä hyvin luultavaa että hyvin kohtuullista.\nMutta jos hän, Niilo, nyt saa tietää salaisuuden, niin heti ihmiseksi\ntultuaan hän palaa ja ottaa selon suuresta rikkaudesta. Ja kun hän on\nansainnut tarpeeksi rahaa, niin hän ostaa koko Västra Vemmenhögin\npitäjän ja rakentaa sinne linnan, niin suuren kuin Vitskövle, ja eräänä\npäivänä hän lähettää kutsun mäkitupalaiselle Holger Niilonpojalle ja\nhänen vaimolleen, että tulisivat katsomaan linnaa. Ja kun he tulla\ntallustelevat sinne, seisoo hän portailla ja sanoo: \"Olkaa hyvät ja\nastukaa sisään ja olkaa täällä kuin kotonanne!\" Ja he eivät tietysti\ntunne häntä, vaan kummastelevat, että mikähän on tuo hieno herra, joka\non kutsunut heidät tänne luokseen. \"Haluttaisiko teitä asua tämmöisessä\npaikassa?\" kysyy hän sitten. -- \"Ainahan voisi haluttaa, mutta eihän\ntämä ole meitä varten tämmöinen\", vastaavat he. -- \"Kyllä se on. On\ntarkoitus, että saatte tämän palkkioksi siitä valkoisesta hanhesta,\njoka lensi pois tuonnoisna vuonna\", sanoo hän.\n\nPoika hoitaa rautaa yhä reippaammin. Sitten hän rakentaa rahoillaan\nuuden tuvan Sunnerbon kanervikkokankaalle Oosa hanhitytölle ja Pikku\nMatille. Mutta tietysti sitä vanhaa paljon suuremman ja hienomman, ja\nsitten hän ostaa koko Tookernin ja antaa sen sorsille ja sitten...\n\n\"Nytpä sinä teet työtä oikein aika vauhdilla\", sanoi korppi. \"Eiköhän\nreikä jo mahda olla tarpeeksi suuri.\"\n\nKorpin onnistui todellakin tunkeutua ulos. Poika seurasi perässä ja\nnäki Batakin istuvan kivellä parin askelen päässä.\n\n\"Minä nyt täytän lupaukseni, Peukaloinen\", sanoi Bataki hyvin\njuhlallisesti, \"ja kerron sinulle, että olen nähnyt paremman osan ja\ntiedän missä se on. Mutta minä en neuvoisi sinua sitä etsimään, sillä\nmonta vuotta minä sain touhuta, ennen kuin sain siitä selon.\"\n\n\"Minä luulin, että sinä ilmoittaisit minulle missä se on palkinnoksi\nsiitä, että autoin sinut vankeudesta\", sanoi poika.\n\n\"Sinä mahdoit olla hyvin unissasi, kun minä kerroin sinulle paremmasta\nosasta\", sanoi Bataki. \"Muuten et kai olisi odottanut minulta mitään\nsemmoista. Etkö huomannut, että kaikki, jotka ovat puhuneet siitä,\nmissä parempi osa on, ovat joutuneet onnettomuuteen? Eihän toki! Bataki\non elänyt maailmassa siksi kauan, että on oppinut pitämään suunsa\nkiinni.\"\n\nSen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi tiehensä.\n\nAkka seisoi Rikkikeittiön katolla ja nukkui, mutta kesti pitkän aikaa,\nennen kuin poika huutaen kutsui häntä. Hän oli pahalla tuulella ja\nalakuloinen sentähden että oli menettänyt suuren rikkauden; eikä\nhänellä mielestään ollut mitään iloitsemisen syytä. \"En minä usko, että\non totta, mitä kerrotaan suurista jätittäristä\", arveli hän itsekseen,\n\"enkä minä usko susiin enkä heikkoihin jäihinkään, mutta sen minä\nuskon, että kun köyhät kaivostyömiehet ovat löytäneet tuon suuren\nmalmisuonen erämaasta, niin on niiden pää mennyt niin pyörälle ilosta,\netteivät ne enää ole muistaneet, missä se oli. Ja minä luulen, että\nheidän pettymyksensä on ollut niin suuri, etteivät he enää ole\njaksaneet elää. Ja siltäpä nyt minustakin tuntuu.\"\n\n\n\n\nXXXI\n\nVALPURINMESSU-ILTA\n\n\nLauantaina huhtikuun 30. p:nä.\n\nOn päivä, jota lapset Taalainmaassa ikävöivät melkein yhtä haikeasti\nkuin jouluiltaa, ja se on vappu eli valpurinmessu-ilta, ja silloin he\nsaavat sytyttää kokkoja palamaan.\n\nViikkoja ennen pojat ja tytöt eivät ajattele muuta kuin kokkoaineiden\nkeräämistä. He menevät metsään poimimaan risuja ja käpyjä, he keräävät\nlastuja puusepiltä ja tikkuja ja tuohta ja käyriä kantoja\nhalonhakkaajilta. He menevät joka päivä kauppiaan luo kerjäämään\nvanhoja laatikoita, ja jos jonkun on onnistunut hankkia tyhjä\ntervatynnöri, hän piilottaa sen kuin parhaan aarteensa eikä uskalla\nottaa sitä esille ennen kuin viime hetkessä, vähää ennen tulien\nsytyttämistä. Herne- ja papukepit ovat aina suuressa vaarassa, ja\nsamoin kaikki tuulen kaatamat aidat, kaikki särkyneet kapineet ja\nniitylle unohtuneet heinäseipäät.\n\nKun nyt tulee tuo merkki-ilta, niin ovat lapset joka kylässä tehneet\nkokon jollekin kukkulalle tai järven rantaan. Muutamissa kylissä on\nkokkoja montakin. On näet voinut sattua, että pojat ja tytöt eivät ole\nvoineet sopia kokkoaineiden keräämisestä tai ovat myöskin lapset, jotka\nasuvat kylän eteläpäässä, tahtoneet tulen omaan puoleensa, mutta siihen\npohjoispääläiset eivät ole tyytyneet, vaan ovat tehneet tulen\nitselleenkin.\n\nKokot ovat tavallisesti valmiina jo hyvissä ajoin iltapäivällä, ja\nsitten lapset kuljeksivat ja odottavat tulitikkulaatikot taskussa\npimeän tuloa. On niin kauhean kauan valoisaa Taalainmaassa tähän\nvuodenaikaan. Kello kahdeksan tienoilla on tuskin vielä alkanut\nhämärtääkään. On kylmä ja kolea kulkea ja odottaa ulkona, sillä\noikeastaan on vielä vain kevättalvi. Peratuilta ja aukeilta mailta on\nlumi kyllä jo sulanut, ja keskellä päivää, kun aurinko paistaa\nkorkealta, voi tuntua oikein lämpimältä, mutta metsissä on vielä syvät\nkinokset, järvet ovat jäässä ja yöllä on usein monen asteen pakkanen.\nSiitä syystä voikin sattua, että jokin tuli syttyy ennen kuin on tullut\noikein pimeä. Mutta vain kaikkein pienimmät ja levottomimmat lapset\nsillä tavoin hätiköivät. Suuremmat odottavat siksi, kunnes on tullut\nniin pimeä, että tulet joltakin näyttävät.\n\nSitten tulee yht'äkkiä oikea hetki. Jokainen, joka vain on kantanut\npienenkin tikun rovioon, on saapuvilla, ja vanhin poika sytyttää\nolkikuvon ja pistää sen rovion alle. Heti alkavat liekit työskennellä,\nja risut sähisevät ja räiskivät, hienoimmat oksat käyvät hehkuvan\npunaisiksi, savu pullahtelee mustana ja uhkaavana ilmaan. Silloin\ntunkeutuu liekki yht'äkkiä kokon latvan läpi korkeana ja kirkkaana ja\nkohoaa useiden metrien korkeuteen ja näkyy yli koko seudun.\n\nKun jonkin kylän lapset ovat saaneet oman kokkonsa oikein syttymään,\nmalttavat he jo katsella ympärilleen. Katsokaa, tuolla palaa tuli,\ntuolla toinen, ja nyt syttyy yksi kukkulalla ja yksi ylinnä vuoren\nhuipulla. Kaikki he toivovat, että heidän tulensa olisi suurin ja\nkirkkain, ja he ovat niin levottomia siitä, ettei heidän kokkonsa ehkä\nolekaan muiden kokkoja komeampi, että he vielä viime hetkessä juoksevat\npyytämään isältä ja äidiltä vielä muutamia laudanpäitä ja halkoja.\n\nKun tuli on palanut vähän aikaa, tulevat aikaihmiset sitä katsomaan.\nMutta tuli ei ole ainoastaan kaunis ja loistava, se levittää myöskin\nherttaista lämpöä ympärilleen, ja se houkuttelee heitä istahtamaan\nkiville ja mättäille kokon ympärille. Siinä he istuvat ja tuijottavat\nliekkeihin, kunnes jonkun mieleen juolahtaa, että olisi keitettävä\nkahvia, kun on niin mainio tuli. Kahvipannun poristessa saattaa joku\nruveta kertomaan tarinoita, ja hänen lopetettuaan jatkaa jo toinen.\n\nAikaihmiset ajattelevat enemmän kahvia ja juttuja, lapset ajattelevat\nsitä, kuinka saisivat tulen palamaan suurena ja pitkän aikaa. Jään ja\nlumen lähtö on käynyt niin kovin hitaasti. Olisi hyvä, jos he tulillaan\nvoisivat vähän jouduttaa kevään työtä. Muuten on mahdotonta, että se\najoissa saisi roudan sulamaan ja lehden puhkeamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVillihanhet olivat asettuneet nukkumaan Siljanin jäälle, ja kun\npohjoisesta päin puhalsi ilkeän kylmä viima, oli pojan täytynyt ryömiä\nvalkoisen hanhikukon siiven alle. Mutta hän ei ollut maannut siellä\nkauan, kun hän heräsi pyssyn pamaukseen. Hän solahti heti siiven alta\nja katseli ympärilleen aivan peloissaan. Mutta miten hän tarkasteli ja\ntähystelikin, hän ei kuitenkaai voinut huomata metsästäjiä.\nKatsahtaessaan maihin hän huomasi jotakin niin merkillistä, että luuli\nsitä joksikin aavenäyksi, samanlaiseksi kuin nähdessään Vinetan tai\ntuon lumotun puutarhan.\n\nIltapäivällä villihanhet olivat useita kertoja lennelleet edestakaisin\ntuon suuren järven yli, ennen kuin olivat voineet päättää, mihin\npaikkaan laskeutuisivat yöksi. Lentäessään he olivat hänelle näyttäneet\njärven rannalla olevia suuria kirkkoja ja kyliä. Hän oli nähnyt\nLeksandin, Rättvikin, Moran, Sollerön. Kirkonkylät olivat kuin\npikkukaupunkeja, ja häntä oli ihmetyttänyt, että täällä kaukana\npohjolassa on näin taajaa asutusta. Koko seutu näytti hänestä\nvaloisalta ja hymyilevältä, paljon enemmän kuin mitä hän oli odottanut,\nmutta hän ei ollut huomannut mitään, joka olisi suurestikaan eronnut\nsiitä, mitä hän oli nähnyt muualla.\n\nMutta nyt leimusi yön pimeässä näillä samoilla rannoilla pitkä kaari\nkorkeita tulia. Hän näki niiden leimuavan järven pohjoispäässä Morassa,\nSollerön huipulla, Vikarbyssä, Sjurbergin yläpuolella olevilla\nvuorilla, Rättvikin kirkkoniemessä ja niin edespäin niemien nenissä ja\nkukkuloilla aina Leksandiin saakka. Hän laski aina sataan tuleen, ja\nhänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä ne olivat tulleet, ja hän\najatteli, että tässä oli noituutta ja kummittelua.\n\nVillihanhetkin olivat heränneet laukauksesta, mutta niin pian kuin Akka\noli katsahtanut rantaan päin, hän oli lausunut: \"Ihmislapset siellä\nleikkivät.\" Ja heti hän ja muut hanhet pistivät päänsä siiven alle ja\nnukkuivat taas.\n\nMutta poika seisoi jäällä ja katseli kokkoja, jotka somistivat rantaa\nkuin pitkä rivi kultakoristeita. Valo ja lämmin houkuttelivat häntä\nsamoin kuin ne houkuttelevat pientä sääskeä, ja hänen teki mielensä\nmennä lähemmäksi, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko jättää hanhet. Hän\nkuuli laukauksen toisensa perästä, ja kun hän nyt ymmärsi, ettei mitään\nvaaraa ollut olemassa, houkuttelivat ne häntä puoleensa nekin. Hänestä\ntuntui kuin ne olisivat tuolla tuliensa ääressä olleet niin\nriemuissaan, ettei heille riittänyt enää nauraminen ja huutaminen, vaan\nettä heidän täytyi ampuakin. Ja nyt ne ampuivat ilmaan raketteja erään\nkokon luona, joka paloi jollakin vuorella. Siellä niillä oli suuri\nkokko ja korkealla se oli, mutta se ei riittänyt. He tahtoivat saada\naikaan vielä komeampaa. Aina taivaan pilviin piti näkymän, kuinka\niloisia he olivat.\n\nPoika oli lähestynyt rantaa hyvin hitaasti, mutta sitten hänen\nkorviinsa sattui laulun säveleitä. Silloin hän alkoi juosta maata\nkohti. Tässä ilossa hänenkin täytyi saada olla mukana.\n\nRättvikin lahden pohjassa on äärettömän pitkä laivasilta, ja sillalla\nseisoi joukko laulajia laulamassa ja kaiuttelemassa säveliä järvelle\nmyöhäiseen yöhön. Tuntui, kuin he olisivat ajatelleet, että kevät\nvillihanhien lailla nukkuu Siljanin jäällä ja että heidän täytyy\nherättää se unestaan.\n\nLaulajat lauloivat lauluja, joissa kaikissa puhuttiin Taalainmaasta.\nLaivasillalla ei palanut tulta, eivätkä laulajat nähneet kauaksi\nympärilleen. Mutta sävelissä kohosi heidän maansa kuva heidän\neteensä ja niiden eteen, jotka heitä kuuntelivat, valoisampana ja\nmiellyttävämpänä kuin jos olisi ollut selvä päivä. Oli kuin he olisivat\ntahtoneet hellyttää kevättä: \"Katso, mimmoinen maa odottaa sinua! Etkö\ntule avuksemme? Aiotko antaa talven vielä kauankin painaen sortaa näin\nkauniita seutuja?\"\n\nLaulun kestäessä Niilo Holgerinpoika seisoi jäällä ja kuunteli, mutta\nlaulun lakattua hän riensi maihin. Lahden pohjukassa ei enää ollut\njäätä, mutta ranta oli niin matala, että hän pääsi onnellisesti erään\nkokon luo, joka paloi aivan rantaäyräällä. Hän hiipi hyvin varovaisesti\nniin lähelle, että voi nähdä ihmiset, joita istui ja seisoi tulen\nääressä, ja kuulla mitä he sanoivat. Ja taas hän alkoi ihmetellä\nkaikkea näkemäänsä ja kysellä itseltään, eikö tämä ollut vain näkyä.\nHän ei koskaan ollut nähnyt tällä tavalla pukeutuneita ihmisiä.\nNaisilla oli päässä mustat suippopäähineet, kaulassa ruusuiset huivit,\nyllä pienet valkoiset turkit, vihreät silkkiliivit ja mustat hameet,\njotka oli päärmetty valkoisella, punaisella ja vihreällä. Miehillä oli\npyöreät, matalat lakit, siniset takit, keltaiset nahkahousut, jotka\nulottuivat polviin ja oli kurottu kiinni punaisilla, tupsuniekoilla\nsukkanauhoilla. Hän ei osannut sanoa, puvuistako johtui, että hänestä\nihmiset olivat täällä aivan toisen näköisiä kuin muualla, paljon\nkomeampia ja arvokkaampia. Hän kuuli heidän puhuvan keskenään, mutta\npitkään aikaan hän ei voinut ymmärtää mitään. Hän muisti ne kauniit\npuvut, joita oli nähnyt äidin kirstussa ja joita ei kukaan tahtonut\nkäyttää, ja hänestä tuntui siltä kuin nämä ihmiset olisivat olleet\njotakin vanhaa kansaa, semmoisia, joita ei enää sataan vuoteen ole\nvaeltanut maan päällä.\n\nMutta nämä ajatukset vain välähtivät hänen päässään ja katosivat\nsamassa, sillä hän näki kyllä, että nuo olivat eläviä ihmisiä. Hän oli\ntullut tätä ajatelleeksi vain siksi, että Siljanin kansa enemmän kuin\nkansa muualla oli puheenparsissaan ja puvuissaan säilyttänyt sitä, mikä\non vanhanaikaista.\n\nPoika huomasi heti, että ne, jotka istuivat tulen ääressä, puhuivat\nvanhoista asioista. He kertoivat, miten olivat eläneet nuoruutensa\naikoina, kun heidän oli täytynyt vaeltaa muihin maakuntiin hankkiakseen\ntyöllään leipää kotiin. Hän kuuli monta kertomusta, mutta parhaiten\nhänen mieleensä tarttui, mitä eräs vanha nainen oli kokenut.\n\n\n\nVanhan Kirstin kertomus\n\n\n\"Isällä ja äidillä oli pieni talo Östbjörkassa, mutta meitä oli monta\nsisarusta; ja ajat olivat kovat, niin että kun minä olin tullut\nkuusitoistavuotiaaksi, täytyi minun lahteä kotoa. Meitä lähti\nliikkeelle parikymmentä tyttöä täältä Rättvikistä. Oli huhtikuun\nneljästoista päivä, kun minä ensi kerran lähdin Tukholmaan. Eväänä oli\nmuutamia leipiä ja vasikan lapa ja vähän juustoa. Rahaa oli\nneljäkolmatta killinkiä. Olin pannut muun ruokani nahkalaukkuun ja\nlähettänyt sen edeltäpäin erään talonpojan mukana, jonka kuormassa\nmenivät myöskin työvaatteeni.\n\n\"Niin astelimme siis kaikki kaksikymmentä tyttöä Falunin tietä.\nTaivalsimme kolme neljä peninkulmaa päivässä, ja Tukholmaan kesti matka\nseitsemän päivää. Se oli toista se kuin istuutua junaan, niinkuin\nsaavat nykyajan tytöt, kun kuljetaan niin kauhean mukavasti\nkahdeksassa, yhdeksässä tunnissa.\n\n\"Kun me tulimme Tukholmaan, huusivat ihmiset toisilleen: 'Kas, tuolla\ntulee Taalain rykmentti.' Kuuluikin siltä kuin kokonainen rykmentti\nolisi marssinut esiin, sillä meillä oli korkeakorkoiset kengät, joihin\nsuutari oli pannut viisitoista isoa naulaa. Sattui niinkin, että moni\nmeistä kompastui ja keikahti kumoon, kun olimme tottumattomia kulkemaan\nmukulakivisillä kaduilla.\n\n\"Menimme taalalaismajataloon, jonka nimi oli 'Valkoinen hevonen' ja\njoka oli Suuren Saunakadun varrella. Moralaiset asuivat saman kadun\nvarrella majatalossa, jonka nimi oli Iso Kruunu. Nyt oli kiireesti\netsittävä työtä, sillä niistä neljästäkolmatta killingistä oli enää\njäljellä vain kahdeksantoista. Yksi tytöistä sanoi minulle, että\nmenisin kysymään työtä erään ratsumestarin luota, joka asuu\nHornstullissa. Sain jäädä sinne ja kaivaa ja istutella hänen\npuutarhassaan neljä päivää. Neljäkolmatta killinkiä sain päivärahaa\nomissa ruoissani. Ei ollut minulla paljon syömistä, mutta kun\nherrasväen pikku tytöt näkivät, miten niukalti sitä oli, he juoksivat\nsisään ja pyysivät minulle keittiöstä ruokaa, niin että sain syödä\nvatsani täyteen.\n\n\"Sitten tulin erään rouvan luo, joka asui Norlanninkadun varrella.\nSiellä sain huonon asunnon ja rotat veivät sekä päähineeni että\nkaulahuivini ja söivät rei'ille nahkalaukkuni, niin että minun täytyi\npaikata se vanhalla kengänvarrella, jonka satuin saamaan. Siellä ei\nollut työtä kuin kahdeksi viikoksi, ja sitten minun täytyi vaeltaa\nkotiin takaisin mukanani säästöinä kaksi riikintaalaria. Kotiin minä\nkuljin Leksandin kautta ja viivyin pari päivää kylässä, jota\nnimitettiin Rönnäsiksi. Siellä muistan ihmisten keittäneen velliä\nkauransekaisista akanajauhoista. Heillä ei ollut mitään muuta, ja\nhyvältä se maistui sekin nälänhädän aikoina.\n\n\"Ei ollut elämä kehuttavaa sinäkään vuonna, mutta minä sain kokea\nvieläkin kovempaa seuraavana vuonna. Nähkääs, minun täytyi taaskin\nlähteä liikkeelle, sillä muutoin ei niillä siellä kotona olisi ollut\nmistä elää. Pääsin kahden tytön mukana Hudiksvalliin, ja sinne oli\nneljäkolmatta peninkulmaa. Koko matkan meidän oli kannettava\nnahkasäkkiä selässämme, sillä nyt ei meillä ollut hevosta. Olimme\ntoivoneet saavamme puutarhatyötä, mutta kun tulimme perille, oli vielä\nlunta joka paikassa, niin ettei ollut saatavana mitään työtä. Silloin\nminä menin maalle ja rukoilin kauniisti talonpoikaistaloissa, että\nantaisivat minulle jotakin tekemistä. Voi, hyvät ystävät, miten minä\nolin uupunut ja nälkäinen, kunnes tulin muutamaan taloon, johon sain\njäädä karttaamaan villoja kahdeksasta killingistä päivältä. Mutta\nkatsos, keväämmällä sain jo puutarhatyötä kaupungissa, ja siellä\nviivyin heinäkuuhun asti. Mutta silloin kävi koti-ikävä liian suureksi,\nja minä lähdin takaisin Rättvikiin. Olin vasta seitsemäntoistavuotias.\nKengät olivat kuluneet, niin että sain astua kaksikymmentäneljä\npeninkulmaa avojaloin. Mutta minä olin kuitenkin sydämestäni iloinen,\nsillä nyt minulla oli viisitoista riikintaalaria, ja pikku siskolleni\noli minulla mukanani muutamia kovia nisuleipiä ja kääröllinen\nsäästämiäni sokerinpaloja. Sillä kun joku oli antanut minulle kahvia\nkahden sokerinpalan kanssa, niin olin aina pannut toisen piiloon.\n\n\"Tässä te nyt istutte, tytöt, ettekä tiedä, miten paljon teidän pitäisi\nkiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut parempia aikoja. Asia on\nniin, että siihen aikaan seurasi toinen nälkävuosi toistaan. Kaikki\nTaalainmaan nuori väki joutui matkustamaan raha-ansiolle. Minä\nmatkustin seuraavana vuonna -- oli vuosi 1847 -- taas Tukholmaan ja\nsain työtä Stora Hornsbergin puutarhassa. Siellä meitä oli useampia\ntyttöjä, ja nyt meillä oli vähän parempi päiväpalkka, mutta säästää me\nsaimme. Poimimme puutarhamaista vanhoja nauloja ja luita ja möimme\nniitä romukauppaan ja sillä rahalla me ostimme kivenkovia kannikoita,\njoita ne leipoivat sotamiehille ruunun leipomoissa. Heinäkuun lopulla\nminä taas lähdin kotiin auttaakseni elonkorjuussa. Sillä kertaa minulla\noli kolmekymmentä riikintaalaria säästöä.\n\n\"Seuraavana vuonnakin täytyi minun lähteä ansaitsemaan. Silloin minä\nmenin Stallmästaregårdiin, joka on Tukholman ulkopuolella. Sinä\nvuonna pantiin toimeen kenttäharjoituksia Lagårdsgärdetissä, ja\nravintolanpitäjä lähetti minut palvelemaan keittiöön, jonka hän oli\nsijoittanut suureen kuormavaunuun. En koskaan unohda, vaikka tulisin\nsadan vuoden vanhaksi, miten sain soittaa paimentorvea kuningas Oskari\nensimmäiselle. Ja hän lähetti minulle palkinnoksi kokonaisen\nriikintaalarin.\n\n\"Sitten minä olin monena kesänä soutajatyttönä Brunnsvikenissä ja\nsoudin Albanon ja Hagan väliä. Se oli minun parasta aikaani. Meillä oli\npaimentorvet veneessä, ja välistä tarttuivat matkustajat itse airoihin\nja antoivat meidän soittaa. Kun sitten soutaminen syksyllä päättyi,\nmenin Uplantiin puimaan talonpoikien riihiä. Joulun aikaan minä\ntavallisesti palasin kotiin taskussani noin sadan taalarin säästö. Ja\nsitten minä olin ansainnut puimisella jyviä, jotka isä kävi noutamassa\ntalvikelillä. Niin, nähkääs, jos emme minä ja sisareni olisi tuoneet\nkotiin rahaa, ei olisi ollut mistä elää. Sillä oman maan vilja oli jo\nlopussa minun kotiin tullessani, ja perunaa viljelivät ihmiset vain\nvähän siihen aikaa.\n\n\"Täytyi ostaa kauppiaalta jyviä, ja kun rukiit maksoivat neljäkymmentä\nriikintaalaria tynnöri ja kaurat kaksikymmentäneljä, niin täytyihän\nolla tarkkana. Minä muistan, että me usein vaihdoimme lehmän\nkauratynnöriin. Siihen aikaan leivottiin kauraleipää ja pantiin mukaan\nhienoksi hakattua olkea. Ei ollut helppoa nieleksiä tuommoista\nkauraleipää. Täytyi ryypätä vettä joka palan painimeksi, että se menisi\nalas.\n\n\"Sillä tavalla minä vaeltelin aina siihen vuoteen asti, jolloin menin\nnaimisiin, ja se tapahtui vuonna 1856. Nähkääs, Jonista ja minusta oli\ntullut ystävät Tukholmassa. Kyllähän minä hiukan niinkuin pelkäsin\nlähtiessäni sinä vuonna kotiin, että kunhan eivät vain Tukholman tytöt\nvieroittaisi hänen ajatuksiaan minusta. Ne sanoivat häntä 'kauniiksi\nJoniksi' ja 'komeaksi taalalaispojaksi', sen minä kyllä tiesin. Mutta\nhänellä ei ollut mitään petosta sydämessään, ja kun hän oli säästänyt\ntarpeeksi, niin vietettiin häät.\n\n\"Sitten ei ollut huolista tietoa moneen vuoteen, mutta onnea ei\nkestänyt kauan. Vuonna 1863 kuoli Jon, ja minä jäin yksin viisine\npienine lapsineni. Mutta ei meillä kuitenkaan ollut kovinkaan suurta\nhätää, sillä nyt oli vähitellen tullut paremmat ajat Taalainmaahan. Nyt\noli riittävästi perunoita ja jyviä. Oli ihan toista kuin ennen\nmaailmassa. Minä hoidin itse niitä pieniä maatilkkuja, jotka olin\nperinyt, ja minulla oli oma tupa. Niin kuluivat vuodet ja lapset\nkasvoivat. Ne, jotka heistä ovat elossa, ovat hyvissä varoissa, Jumalan\nkiitos! He eivät voi oikein ajatellakaan, miten tiukassa taalalaisten\nleipä oli siihen aikaan, kun heidän äitinsä oli nuori.\"\n\nVanhus vaikeni. Hänen puhuessaan oli kokko sammunut, ja nyt nousivat\nkaikki ja sanoivat, että oli aika lähteä. Peukaloinen lähti jäälle\nnoutamaan matkatovereitaan. Pimeässä juostessaan hän muisteli muutamia\nkohtia laulusta, jonka oli äsken kuullut laivasillalta; siinä\nlaulettiin siitä, että vaikka Taalainmaassa elettiin köyhyydessä ja\nsekoitettiin pettua leipään, niin olivat mahtavat miehetkin\nturvautuneet köyhien taalalaisten apuun.\n\nNyt hän muisti, mitä oli lukenut Stuureista ja Kustaa Vaasasta. Hän oli\naina ihmetellyt, miksi he hakivat apua juuri Taalain miehiltä, mutta\nnyt hän sen ymmärsi. Sillä siinä maassa, missä on tuommoisia naisia,\nsiellä ei voi ajatellakaan miesten kukistamista.\n\n\n\n\nXXXII\n\nKIRKOT\n\n\nSunnuntaina toukokuun 1. p:nä.\n\nKun poika seuraavana päivänä heräsi ja solahti jäälle, ei hän voinut\nolla purskahtamatta nauruun. Yöllä oli tuiskuttanut melko lailla lunta\nja tuiskutti yhä. Ilma oli täynnä valkoisia lumihiutaleita, ja ne\nolivat niin suuria, että olisi voinut luulla niitä kuoliaaksi\njäätyneiden perhosten siiviksi. Jäällä oli lunta monen senttimetrin\npaksulta; rannat olivat valkeat, ja villihanhet niin lumen peitossa,\nettä ne näyttivät kuin pieniltä kinoksilta.\n\nSilloin tällöin liikahti Akka ja Yksi tai Kaksi, mutta nähtyään, että\nlumituiskua yhä jatkui, he pistivät pian päänsä siiven alle takaisin.\nHe kai arvelivat, että tällaisella säällä ei voi tehdä muuta kuin\nnukkua; ja pojan mielestä he olivat oikeassa.\n\nMuutamien tuntien kuluttua poika heräsi siihen, että Rättvikin\nkirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen. Nyt oli lakannut\ntuiskuttamasta, mutta pohjoisesta tuuli ankarasti ja jäällä oli pureva\npakkanen. Hän ilostui, kun villihanhet vihdoinkin pudistivat lumen\nyltään ja lensivät maihin etsimään ruokaa.\n\nSinä päivänä oli ripillepäästö Rättvikin kirkossa, ja rippikoululaiset\nseisoivat kirkonmäellä pienissä ryhmissä puhellen keskenään. He olivat\nkaikki pukeutuneet pitäjän pukuun ja heidän vaatteensa olivat niin\nuudet ja kirjavat, että ne loistivat pitkän matkan päähän. \"Rakas Akka\nmuori, lentäkää hitaasti tässä\", huusi poika, kun villihanhet lensivät\nsen paikan yli, \"lentäkää hitaasti, että saan katsella tuota nuorisoa!\"\nSe oli kai johtajahanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän\nlaskeutui niin paljon kuin voi ja lensi kolme kertaa kirkon ympäri. Ei\nole helppo sanoa, kuinka olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika\nnäki nämä nuoret pojat ja tytöt näin ylhäältä päin, oli hänestä kuin ei\nhän koskaan olisi nähnyt näin komeaa nuorisojoukkoa. \"En osaa uskoa,\nettä kuninkaan linnassa on hienompia prinssejä ja prinsessoja\", hän\najatteli.\n\nLunta oli tullut oikein kosolta. Rättvikissä se peitti kaikki vainiot,\neikä Akka keksinyt ainoaakaan peltoa, mihin olisi voinut laskeutua.\nSilloin hän ei miettinyt kauempaa, vaan lensi etelään Leksandia kohti.\n\nLeksandista olivat kuten tavallisesti useimmat nuoret matkustaneet työn\nhakuun. Vanhat olivat jääneet kotiin, ja kun villihanhet tulivat\nlentäen, vaelsi pitkä jono vanhoja vaimoja kirkkoon vievää komeaa\nkoivukujaa. He kävelivät, valkoisella maalla valkorunkoisten koivujen\nvälissä ja olivat pukeutuneet valkoisiin lammasnahkaturkkeihin,\nvalkoisiin nahkahameihin, keltaisiin esiliinoihin ja valkoisiin\npäähineihin, jotka oli kääritty valkoisen tukan ympärille.\n\n\"Rakas Akka muori\", sanoi poika, \"lennä hitaasti tässä, että saan\nkatsella noita vanhuksia!\" Varmaankin se oli johtajahanhen mielestä\nkohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui niin alas kuin uskalsi ja\nlensi kolme kertaa edestakaisin koivujen yli. Ei ole helppo sanoa,\nkuinka olisi käynyt todellisuudessa, mutta poika ei ollut mielestään\nkoskaan nähnyt niin älykkäitä ja viisaita vanhoja vaimoja. \"Nämä\nvanhukset näyttävät siltä kuin heidän poikansa olisivat kuninkaita ja\nheidän tyttärensä kuningattaria\", ajatteli poika.\n\nMutta Leksandissa ei ollut sen parempaa kuin Rättvikissäkään.\nKaikkialla oli paksulti lunta, eikä Akalla ollut muut neuvoa kuin\njatkaa matkaansa etelää kohti Gagnefiin.\n\nGagnefissa oli haudattu ruumis ennen jumalanpalvelusta sinä pyhänä.\nRuumissaatto oli tullut myöhään kirkkoon, ja sitten oli mennyt aikaa\nhautaamiseen. Kun villihanhet tulivat lentäen, eivät kaikki ihmiset\nvielä olleet menneet kirkkoon, vaan useita naisia käyskenteli, vielä\nkirkkomaalla hautoja katsellen. He olivat pukeutuneet vihreihin,\npunahihaisiin liiveihin, ja päässä heillä oli värilliset,\nkirjavatöyhtöiset huivit.\n\n\"Rakas Akka muori, lennä hitaasti tässä, että saan katsella noita\nemäntiä!\" sanoi poika, ja varmaankin se oli villihanhen mielestä\nkohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui hitaasti niin alas kuin\nuskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkkomaan yli. On vaikea\nsanoa miten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika näki naiset\nnäin ylhäältäpäin kirkkomaan puiden välistä, olivat ne hänestä kuin\nmitä ihanimpia kukkia. \"Ne ovat kaikki ikään kuin olisivat kasvaneet\nkuninkaan puutarhassa\", hän ajatteli.\n\nMutta ei ollut Gagnefissakaan ainoaakaan paljasta vainiota, eikä\nvillihanhilla ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaansa etelää kohti\nFlodaan.\n\nFlodassa olivat ihmiset jo kirkossa, kun villihanhet tulivat\nlentäen, mutta sinä päivänä oli morsiuspari vihittävä kirkossa\njumalanpalveluksen jälkeen, ja morsiussaattue oli asettunut\nkirkonmäelle. Morsiamella oli päässään kultakruunu hajallaan olevilla\nhiuksilla, ja siihen oli ripustettu koristeita ja kukkia ja kirjavia\nnauhoja niin paljon, että sitä katsoessa oikein koski silmiin.\nSulhasella oli sininen pitkä takki, polvihousut ja punainen lakki.\nMorsiusneitosten liivit ja hameen helmat oli kirjailtu ruusuin ja\ntulppaanein, ja vanhemmat ja naapurit kulkivat saattueessa pukeutuneina\npitäjänsä kirjaviin vaatteihin.\n\n\"Rakas Akka muori, lennä hitaasti, että ennätän katsella tuota nuorta\nväkeä!\" pyysi poika, ja johtajahanhi laskeutui niin alas kuin uskalsi\nja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkonmäen ylitse. On vaikea sanoa,\nmiten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika katseli heitä\nylhäältä, niin näytti hänestä, että niin ihanaa morsianta ja niin\nuljasta sulhasta ja niin komeata hääväkeä ei voi missään muualla olla.\n\"Tuskinpa kuningas ja kuningatar linnassa käyskennellessään ovat\nhienompia kuin nämä\", ajatteli hän.\n\nMutta täältä Flodasta villihanhet löysivät viimeinkin sulia peltoja,\nniin ettei heidän tarvinnut lentää edemmäksi ruokaa etsimään.\n\n\n\n\nXXXIII\n\nVEDENPAISUMUS\n\n\n\nPikkulinnut\n\n\nToukokuun 1.-4. p:nä.\n\nMonena päivänä peräkkäin oli ollut mitä kauhein ilma Määlarin\npohjoispuolella olevissa seuduissa. Taivas oli tasaisen harmaa, tuuli\nvinkui ja vettä satoi rankasti. Sekä ihmiset että eläimet tiesivät,\nettei kesä tule ilman tämmöistä ilmaa, mutta se oli heistä sittenkin\nmelkein sietämätöntä.\n\nKun oli satanut päivän, alkoivat lumet kuusimetsissä toden teolla\nsulaa, ja kevätpurot lähtivät liikkeelle. Kaikki pihalätäköt, ojien\nhidas vesi, ja vesi, joka nousi esiin mättäiden välistä soista ja\nhetteistä, kaikki oli liikkeellä ja koetti pyrkiä puroihin päästäkseen\nmereen.\n\nPurot riensivät niin pian kuin suinkin Määlarin jokiin, ja joet tekivät\nparastaan viedäkseen veden paljouden Määlariin. Mutta silloin kaikki\npikkujärvet loivat Uplannissa ja Bergslagenissa jääpeitteensä samana\npäivänä, niin että joet tulivat jäälauttoja täyteen ja nousivat\nnopeasti äyräittensä tasalle. Näin suurentuneet joet syöksyivät\nMäälariin, eikä kestänyt kauan, ennen kuin Määlariin oli tullut niin\npaljon vettä kuin siihen suinkin mahtui. Se alkoi virrata voimakkaasti\nlaskuaan kohti, mutta Norrström on ahdas väylä, eikä se voinut päästää\nvettä niin pian kuin olisi tarvittu. Lisäksi oli vielä itätuuli, niin\nettä merivesi vyöryi maata kohti ja seisoi estämässä virtaa, kun se\ntahtoi viedä suolatonta vettä Itämereen. Ja koska joet yhtä mittaa\ntoivat uutta vetta Määlariin eikä Norrströmin virta vielä ehtinyt viedä\nsita pois, ei suuri järvi voinut muuta tehdä kuin tulvia rantojensa\nyli.\n\nSe nousi hyvin hitaasti ja kuin vastenmielisesti, koska olisi tahtonut\nvahingoittaa kauniita rantojaan. Mutta kun ne melkein kaikkialla ovat\nmatalat ja loivat, ei kestänyt kauan, ennen kuin vesi oli noussut monta\nmetriä maalle, ja siinä oli tarpeeksi synnyttämään mitä suurinta\nhäiriötä ja hätää.\n\nMaalari on sangen omituinen järvi. Se on pelkkiä ahtaita selkiä, lahtia\nja salmia: se ei missään levene laajoiksi, myrskyisiksi ulapoiksi; on\nkuin se ei olisi luotu muuta kuin huviretkiä ja purjehdusta ja iloisia\nkalastusmatkoja varten. Ja se on täynnä ihania lehtoisia saaria ja\nniemiä. Ei missään näy paljaita, autioita, tuulisia rantoja; on kuin ne\neivät koskaan olisi ajatelleet kantavansa muuta kuin huvilinnoja,\nkesähuviloita, herrastaloja ja huvittelupaikkoja. Mutta kun se\ntavallisesti esiintyy näin ystävällisenä ja lempeänä, syntyy sitä\nsuurempi meteli, kun se joskus keväällä panee pois hymyilevän ilmeensä\nja näyttää voivansa toden teolla olla vaarallinen.\n\nKun se nyt näytti aikovan panna toimeen vedenpaisumuksen, niin\nruvettiin kaikkia talviteloillaan olleita veneitä ja ruuhia kiireesti\ntilkitsemään ja tervaamaan, että ne olisivat valmiit työnnettäviksi\nvesille niin pian kuin suinkin. Pesulaiturit vedettiin maihin ja\nmaantiesiltoja lujitettiin. Ratavartijat, joiden oli pidettävä silmällä\nsemmoisia rautatielinjoja, jotka kulkivat rantoja pitkin, vaelsivat\nyhtä mittaa ratavallilla eivätkä uskaltaneet nukkua yöllä ei päivällä.\n\nTalonpojat, joilla oli heiniä ja kuivia lehtiä matalissa saarissa,\nriensivät soutamaan ne maihin. Kalastajat ottivat pois rysänsä ja\nrihmansa, ettei tulva huuhtelisi niitä pois. Lauttapaikoissa tunkeili\nmatkustavaisia: kaikkien, joiden oli mentävä kotiin tai kotoa pois,\ntäytyi rientää niin kauan kun vielä voi päästä.\n\nTukholman seudulla, jossa rannat ovat täpösen täynnä kesäasuntoja, oli\nkovin kiire. Useimmat huvilat olivat kyllä niin korkealla, ettei niillä\nollut mitään vaaraa, mutta niillähän oli jokaisella venehuone tai\nuimahuone, Ja ne oli pelastettava.\n\nMutta eivät ainoastaan ihmiset joutuneet sentähden hätään, että Määlari\nuhkasi nousta yli äyräittensä. Pitkin rantaa lenteli laumoittain\npikkulintuja edestakaisin hädissään piipittäen. Kaikki ne, jotka\nasuivat ja pesivät ruohikossa, rantapensaikoissa tai matalilla\nrantaniityillä, olivat aivan suunniltaan hädästä. Toiset niistä olivat\njuuri saaneet pesänsä valmiiksi, toiset olivat jo munineet ja alkaneet\nhautoa, toisilla oli pojat, avuttomat untuvapojat -- ja niiden joukosta\nkuului haikeinta välitusta.\n\nPikkulintujen näin lennellessä Ekolsundin lahdessa ja valitellessa sitä\nsuurta vaaraa, joka uhkasi heidän kotejaan, tuli kettu hiipien rantaa\npitkin. \"Mikä hätänä, sirkut ja västäräkit?\" kysyi kettu ja pysähtyi.\n\n\"Pii, pii, pii! Huonosti on asiat! Hätä on käsissä, tuho on tulemassa\",\npiipittivät pikkulinnut. \"Määlari repii meidän pesämme, Määlari huuhtoo\npois meidän munamme, Määlari hukuttaa meidän poikasemme.\"\n\nKettu rupesi hieromaan nenäänsä etujalkaansa vasten, kuten hänen\ntapansa oli silloin, kun hän mietti jotakin. \"Tunnen kyllä erään, joka\nvoisi auttaa teitä\", sanoi hän yht'äkkiä ja nosti päätään.\n\n\"Pii, pii, pii! Revon neuvo paha neuvo!\" piipittivät kaikki pienet.\n\nKettu ei suuttunut; se vastasi lempeimmällä äänellään: \"Minä kyllä\nymmärrän, ettette te voi luottaa meihin kettuihin. Mutta ajatelkaahan\nnyt, pikkulinnut, ettei minulla ole mitään hyötyä siitä, että järvi\nhävittää teidän pesänne! Tehkää siis sanojeni mukaan. Lähettäkää\nliikkeelle joukostanne joku, joka lentää nopeasti ja näkee hyvin, ja\nantakaa sen hakea käsiinsä vanha villihanhi Akka Kebnekaiselainen, joka\nnäinä päivinä on matkalla pohjoista kohti. Ja kun olette löytäneet\nhänet, niin kertokaa vain, miten on! Saatte nähdä, että hän auttaa\nteitä.\"\n\nPikkulinnut aavistivat kyllä, että ketun neuvoon kätkeytyi jokin ilkeä\njuoni, mutta suuressa hädässään he eivät voineet olla sitä\nnoudattamatta. He lähettivät kaikille tahoille nopeimmat vakoojansa\netsimään vanhaa villihanhea.\n\nMutta Akkaa ei ollut niinkään helppo löytää; ja tuli sekä puolipäivä\nettä ilta, eikä ainoakaan etsijöistä ollut vielä palannut. Ja hetki\nhetkeltä Määlari vain nousi nousemistaan. Osa rantapajujen ja leppien\nrungoista oli jo veden alla. Vesi oli noussut jo puutarhoihinkin ja\nmuokkaili omalla tavallaan hernepenkkejä, ja niissä ruispelloissa,\njoihin se kykeni nousemaan, se teki suurinta vahinkoa. Auringon\nlaskiessa olivat jo matalimmilla paikoilla sijaitsevat pesät joutuneet\nperikatoon. Ja kaiken veden pinnalla keinuvan seassa näkyi myöskin\npieniä harmaanvalkeita tai ruskeankirjavia munankuoria ja särkyneitä\npikkulintujen pesiä.\n\nVesi nousi koko yön. Aamun tultua olivat vetelät niityt Gripsholmin\nympärillä veden alla, niin että maan ja tuon suuren linnan välillä ei\nollut ainoastaan kaitaista väylää, vaan myöskin leveitä salmia.\nSträngnäsissä muuttui kaunis rantakäytävä kuohuvaksi koskeksi, ja\nVästeråsissa valmistautuivat ihmiset kulkemaan venheillä teitä pitkin.\nPari hirveä nähtiin uivan manterelle eräästä Määlarin saaresta, missä\nniiden talvellinen asuinpaikka oli joutunut veden alle. Kokonaiset\nhalkopinot, lukemattomat tukkipuut ja lautat, suuri määrä\nkaljatynnöreitä ja vesiammeita oli joutunut vesiajolle; ja kaikkialla\nsoutelivat ihmiset pelastuspuuhissa.\n\nEkolsundin lahden rannalla asuvat pikkulinnut pyrähtivät vähän väliä\nkorkealle ilmaan nähdäkseen, eikö pelastajaa näkyisi. Viimein\nhuomasikin muuan kiuru villihanhilauman, joka saapui nopeasti lentäen\npohjoisesta päin. Ensin hän tuskin uskalsi puhuakaan siitä peläten\nsilmiensä valehdelleen, mutta niin pian kuin hän oli varma asiastaan,\nremahdutti hän riemulaulun semmoisen, minkä ainoastaan kiuru voi\nlaulaa.\n\nHetken kuluttua villihanhet laskeutuivat lepikkoon, jonka ympärillä\nlainehti harmaata, likaista vettä.\n\nJa nyt tuli Niilo Holgerinpojalle työtä. Valkoinen hanhikukko\nuiskenteli häntä kuljettaen pensaikossa; ja poika päästeli irti\njokaisen linnunpesän, minkä sattui näkemään, ja vei ne maihin. Jollei\nhän ehtinyt pelastaa pesää, hän koetti ainakin pelastaa munat ja pojat.\n\nVoi kuvitella, mikä elämä siitä syntyi rannalla. Pikkulinnut tulivat\nlentäen niin nopeasti, että ilma vinkui heidän ympärillään; ja kaikki\nne huusivat ja pyysivät, että Peukaloinen tulisi pelastamaan heidän\npesänsä. Ne, joiden pesät oli pelastettu, kiinnittelivät niitä minkä\nkerkesivät pensaihin, joiden luo poika oli ne pannut. Toiset rakensivat\njo uusia pesiä pannakseen niihin pelastuneet poikasensa.\n\nTapahtui monta kertaa, kun poika tuli pienen pesän luo, joka oli\njoutumassa tulvan alle, että hän löysi siitä emolinnun, joka hädästä\nläähättäen makasi muniensa päällä ja joka varmaan olisi hukkunut,\njollei poika olisi joutunut häntä pelastamaan.\n\nJa tuon tuosta sattui, että lintupari huusi: \"Ei, älä välitä meistä,\nmene kiurujen luo ja auta heitä! Heillä on pesä täynnä untuvapoikasia!\"\n\nPikkulinnuilla on kyllä vikansa heilläkin, mutta kun on kysymys\npienistä avuttomista poikasista, he voivat osoittaa mitä suurinta\nmielen jaloutta. Tapahtui niinkin, että he kutsuivat luokseen\nPeukaloisen auttamaan rottia tai metsähiiriä, joilla maakoloissaan oli\nkoko parvi alastomia ja sokeita pienokaisia.\n\nPoika juoksi välistä melkein päätään myöten veteen, mutta hänellä oli\nniin paljon tekemistä, että hän pysyi lämpimänä. Päivä meni niin pian,\nettei hän tiennyt, minne se oli huvennut. Vasta kun tuli ilta ja hän\nhuomasi, kuinka uupunut oli, hän ymmärsi, kuinka paljon oli tehnyt\ntyötä.\n\n\"Nyt sinä saat lopettaa täksi päiväksi\", sanoi Akka nähdessään, että\npoika hoiperteli uupumuksesta. \"On toki hyvä, että minulla on sinulle\ntarjottavana hyvä yösija.\"\n\n\n\nHjälstavikin joutsenet\n\n\nTurvallisin nukkumapaikka, minkä Akka tunsi Määlarin seuduilla, oli\nHjälstavik, joka on Ekolsundsvikin sisin perukka.\n\nHjälstavikin lahdella on lakeat rannat ja matala vesi ja siinä on\npaljon ruohoja, kuten Tookernissa. Se ei ole läheskään niin suuri kuin\ntuo kuuluisa lintujärvi, mutta se on hyvä lepopaikka lentäville\nlinnuille, koska se on ollut rauhoitettuna monta vuotta. Siinä näet\nasuu suuri joutsenkansa ja lähellä olevan vanhan kuninkaan kartanon\nEkolsundin omistaja on kieltänyt kaiken metsästyksen lahdessa, etteivät\njoutsenet häiriintyisi ja pelästyisi.\n\nKun villihanhet laskeutuivat Hjälstavikiin, olivat kaikki siellä\nasustavat joutsenet itäisellä rannalla, jossa niillä oli paras tuulen\nsuoja. Koko päivän olivat joutsenet olleet työssä rakentamassa pesiään\nvesikasvien varsista ja juurista, mutta illan hämärtyessä he olivat\nkokoontuneet huvittelemaan ja leikkimään.\n\nHeitä oli monta sataa, ja he olivat asettuneet arvojärjestykseen:\nnuoret ja kokemattomat ulommaiseen kehään, vanhat ja viisaat\nsisemmäksi. Sisimpänä oli Päivärinta, joutsenten kuningas, ja\nLumivalko, joutsenten kuningatar, jotka olivat kaikkia muita vanhemmat\nja joista useimmat muut polveutuivat.\n\nPäivärinta ja Lumivalko voivat kertoa niistä päivistä, jolloin heidän\nheimonsa joutsenia ei vielä elänyt kesyttöminä missään koko Ruotsissa,\nvaan ainoastaan kesyinä linnojen vallihaudoissa ja kanavissa. Mutta\nsitten muuan joutsenpari oli karannut vankeudesta ja asettunut\nHjälstavikiin, ja niistä kahdesta polveutuivat kaikki ne joutsenet,\njotka siellä nyt asuivat. Nyt oli kesyttömiä joutsenia monessa Määlarin\nlahdessa samoin kuin Tookernissa ja Hornborgajärvessä. Kaikki nämä\nuudisasukkaat olivat tulleet Hjälstavikistä, ja siellä asuvat joutsenet\nolivat hyvin ylpeitä siitä, että heidän sukunsa sillä tavalla levisi\njärvestä järveen.\n\nVillihanhet olivat tulleet laskeutuneiksi läntiselle rannalle, mutta\nkun Akka näki, missä joutsenet olivat, lähti hän heti kohta uimaan\nheitä kohti. Hjälstavikissä ovat Päivärinta ja Lumivalko mielestään\nisäntäväkeä; he pahastuvat kovin, jolleivät ne muuttolinnut, jotka\ntahtovat levätä lahdessa, tule heitä tervehtimään ja pyytämään yösijaa.\n\nLähestyessään joutsenia Akka pysähtyi ja kääntyi katsomaan, uivatko\nhanhet suorassa linjassa ja yhtä suurten välimatkojen päässä\ntoisistaan. \"Uikaa nyt reippaasti ja kauniisti!\" sanoi hän. \"Älkää\nkatsoko joutsenia kuin ette koskaan ennen olisi nähneet mitään niin\nkaunista, älkääkä välittäkö siitä, mitä he teille sanovat!\"\n\nEi ollut Akka ensi kertaa tervehtimässä vanhaa joutsenherrasväkeä, ja\ntämä oli aina ottanut hänet vastaan sillä kunnioituksella, jota niin\npaljon matkustellut ja arvossa pidetty lintu kuin Akka on oikeutettu\nsaamaan. Mutta Akkaa ei ollut koskaan miellyttänyt uida kaikkien niiden\njoutsenien lomitse, jotka olivat noiden kahden ympärillä. Ei koskaan\ntuntenut hän olevansa niin pieni ja harmaa kuin sattuessaan joutumaan\njoutsenien keskeen, ja ainahan niistä joku tuli maininneeksi sanan pari\nharmaista ja köyhistä. Mutta viisainta oli olla semmoisesta\nvälittämättä ja kiiruhtaa vain ohi.\n\nTällä kertaa näytti kaikki käyvän aivan tavattoman hyvin. Joutsenet\nvetäytyivät hiljaisesti syrjään, ja villihanhet uivat näiden suurten\nvalkoiselle välkkyvien lintujen reunustamaa kujaa pitkin. Oli hyvin\nkaunista katsella, miten he kelluivat siinä ja levittivät siipensä kuin\npurjeiksi näyttäytyäkseen vieraille oikein edukseen. He eivät tehneet\nainoaakaan huomautusta, ja Akka oli oikein ihmeissään. \"Päivärinta on\nvarmaan saanut tietää heidän tyhmyyksistään ja sanonut heille, että\nheidän pitää käyttäytyä kohteliaasti\", ajatteli johtajahanhi.\n\nMutta juuri kun joutsenet tällä tavoin koettivat parhaansa mukaan\nkäyttäytyä siivosti, he huomasivat valkoisen hanhikukon, joka ui\nviimeisenä hanhirivissä. Silloin kulki hämmästyksen ja harmin kohahdus\nkoko seurueen läpi; ja samassa oli hieno käytöskin tipotiessään.\n\n\"Mitä ihmettä?\" huudahti yksi heistä. \"Aikovatko villihanhet hankkia\nitselleen valkoisia höyheniä?\"\n\n\"Älkää luulkokaan, että teistä silti tulee joutsenia!\" huudettiin joka\ntaholta.\n\nHe alkoivat huutaa kilpaa helein, voimakkain äänin. Oli mahdotonta\nselittää heille, että tämä oli kesy hanhikukko, joka oli seurannut\nvillihanhia.\n\n\"Tuo on varmaankin itse hanhikuningas\", he ivasivat.\n\n\"Eipä ole hävyttömämpää nähty.\"\n\n\"Ei se ole mikään hanhi, se on vain kesy ankka.\"\n\nSuuri valkoinen muisti Akan käskyn, ettei saa olla tietävinään mistään,\nmitä kuuleekin. Hän oli vaiti ja ui niin reippaasti kuin voi, mutta\nsiitä ei ollut apua. Joutsenet tulivat yhä hävyttömämmiksi. \"Mikä\nsammakko sillä on selässään?\" kysyivät he. \"Ne varmaankin luulevat,\nettemme näe sen olevan sammakko, kun se on ihmisten vaatteissa.\"\n\nJoutsenet, jotka äsken olivat olleet niin kauniissa järjestyksessä,\nuivat nyt sikin sokin ja tunkivat toisia syrjään päästäkseen näkemään\nvalkoista villihanhea.\n\n\"Ainakin tuon valkoisen hanhikukon pitäisi hävetä näyttäytymästä täällä\nmeidän joutsenten joukossa.\"\n\n\"Se on kyllä yhtä harmaa kuin muutkin. Se on vain kastunut jonkun\ntalonpojan maitoammeessa.\"\n\nAkka oli juuri ehtinyt Päivärinnan luo ja alkanut puhua hänen kanssaan,\nkun tämä huomasi häläkän. \"Mitä nyt? Enkö minä ole käskenyt teitä\nolemaan kohteliaita vieraille?\" sanoi hän ja näytti tyytymättömältä.\n\nLumivalko, joutsenten kuningatar, ui pitämään kansaansa kurissa, ja\nPäivärinta kääntyi taas Akan puoleen. Silloin tuli Lumivalko takaisin\nja näytti olevan hyvin kuohuksissaan. \"Etkö voi saada heitä pitämään\nsuutaan kiinni?\" huusi joutsenkuningas hänelle.\n\n\"Siellä on valkoinen villihanhi\", vastasi Lumivalko. \"Onhan häpeä nähdä\nsemmoista. En ollenkaan ihmettele, että he ovat niin suutuksissaan.\"\n\n\"Valkoinen villihanhi!\" sanoi Päivärinta. \"Sepä hullua. Se on liian\nhassua. Semmoista ei voi olla olemassa. Sinä olet varmaan erehtynyt.\"\n\nMartti hanhikukon ympärillä kävi ahdinko yhä suuremmaksi. Akka ja muut\nvillihanhet koettivat uida hänen luokseen, mutta heidät sysättiin\nsyrjään, eivätkä he voineet päästä hänen avukseen.\n\nVanha joutsenkuningas, joka oli voimakkaampi kuin kukaan muu, lähti\nsilloin nopeasti liikkeelle, työnsi kaikki muut syrjään ja tunkeutui\nvalkoisen luo. Mutta kun hän näki, että siinä todellakin oli valkoinen\nhanhi, suuttui hän yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän sahähti\nvihasta, karkasi Martti hanhikukon kimppuun ja repäisi hänestä pari\nhöyhentä. \"Minä opetan sinua, villihanhi, tulemaan joutsenten luo\ntuolla tavalla kummitellen\", sanoi hän.\n\n\"Lennä, Martti hanhikukko, lennä, lennä!\" huusi Akka, sillä hän\nymmärsi, että joutsenet tulisivat kynimään hänet paljaaksi, ja \"Lennä,\nlennä!\" huusi myöskin Peukaloinen. Mutta joutsenet olivat puristaneet\nhanhikukon väliinsä niin, ettei hän voinut siipeään liikauttaa. Ja joka\ntaholta ojensivat joutsenet esiin voimakkan nokkansa repiäkseen hänen\nhöyhenensä.\n\nMartti hanhikukko puolustihe puremalla ja iskemällä parhaan kykynsä\nmukaan, ja muutkin villihanhet ryhtyivät taisteluun joutsenten kanssa.\nMutta onhan selvää, kuinka tämä kahakka olisi päättynyt, elleivät\nvillihanhet yht'äkkiä olisi saaneet apua.\n\nOlipa muuan leppälintu huomannut, että hanhet olivat joutuneet pulaan;\nja kohta hän päästi suustaan sen kimakan huudon, jonka pikkulinnut\npäästävät silloin kun haukka tai muu petolintu on ajettava pois. Ja\ntuskin oli huuto kuulunut kolmea kertaa, kun kaikki seudun pikkulinnut\nkiisivät nuolennopeasti meluavana laumana Hjälstavikiin.\n\nJa nämä pienet voimattomat raukat karkasivat joutsenten kimppuun. Ne\nkirkuivat heidän korvissaan, ne sokaisivat heidän silmänsä siivillään,\npanivat heidän päänsä pyörälle räpytyksellään ja saivat heidät ihan\nsuunniltaan huutaessaan: \"Hävetkää, joutsenet, hävetkää! Hävetkää,\njoutsenet, hävetkää!\"\n\nPikkulintujen hyökkäys kesti vain pari lyhyttä hetkeä, mutta kun he\nolivat poissa ja joutsenet tulivat taas tuntoihinsa, näkivät he, että\nvillihanhet olivat lähteneet lentoon ja leijailivat lahden toisella\nrannalla.\n\n\n\nUusi kahlekoira\n\n\nJoutsenten kunniaksi on kuitenkin mainittava, etta kun villihanhet\nolivat päässeet pakoon, heidän ylpeytensä ei sallinut heidän lähteä\ntakaa-ajoon. Villihanhet voivat siis rauhassa asettua nukkumaan\nkaislamättäälle.\n\nNiilo Holgerinpoika oli kyllä väsynyt, mutta hän oli niin märkä ja\nnälkäinen, ettei sittenkään voinut nukkua. \"Minun täytyy välttämättä\npäästä johonkin tupaan lämmittelemään\", hän ajatteli.\n\nKun niinä päivinä kaikenlaisia kapineita uiskenteli veden pinnalla, oli\nsemmoisen kuin Niilo Holgerinpojan helppo löytää jotakin, jonka päällä\npääsisi maihin. Hän ei vitkastellut kauan, hyppäsi puupalan päälle,\njonka tuuli oli kantanut kaislikkoon, sorkki vedestä kepakon ja alkoi\nmatalassa vedessä työnnellä venettään maata kohti.\n\nTuskin hän oli päässyt rantaan, kun kuuli polskahduksen ihan\nvierestään. Hän oli hiljaa ja huomasi ensin naarasjoutsenen, joka\nhautoi suuressa pesässään ainoastaan muutaman metrin päässä siitä,\nmissä hän oli, sitten hän näki ketun, joka oli astunut pari askelta\nveteen hiipiäkseen joutsenen pesälle. \"Hei, hei, hei! Nouse ylös, nouse\nylös!\" kirkaisi poika ja sivalsi kepillään veteen, joutsen nousi, mutta\nkettu olisi kuitenkin voinut saavuttaa hänet, jos olisi vain tahtonut.\nMutta hän jätti joutsenen rauhaan ja kääntyi sen sijaan poikaa vastaan.\nPeukaloinen näki ketun tulevan ja lähti livistämään maata kohti. Hänen\nedessään oli laajoja, tasaisia niittyjä. Hän ei nähnyt ainoaakaan\npuuta, johon olisi voinut kiivetä, ei reikää, johon olisi voinut\npiiloutua. Ei auttanut muu kuin juosta pakoon. Poika oli hyvä juoksija,\nmutta selväähän oli, ettei hän voisi kilpailla ketun kanssa, koska\ntällä ei ollut mitään kantamista. Vähän matkaa järvestä oli muutamia\npieniä torppia, joiden ikkunoista tuikki tulta. Poika juoksi tietysti\nsinne päin, mutta hän kyllä ymmärsi, että ennen kuin hän ehtisi sinne,\nolisi kettu jo monta kertaa saavuttanut hänet.\n\nKettu oli jo kerran häntä niin lähellä, että jo luuli olevansa varma\nsaaliistaan, mutta silloin heittäytyi poika nopeasti syrjään ja kääntyi\ntakaisin lahdelle päin. Käänteessä meni ketulta vähän aikaa; ja ennen\nkuin hän uudelleen oli saavuttanut pojan, oli tämä jo rientänyt kahden\nmiehen luo, jotka olivat olleet koko päivän järvellä pelastamassa\ntuuliajolle joutuneita tavaroita ja nyt olivat kotimatkalla.\n\nMiehet olivat väsyksissä ja unissaan. He eivät olleet huomanneet poikaa\neikä kettuakaan, vaikka nämä olivat juosseet aivan heidän edellään.\nPoika ei huolinut virkkaa mitään eikä pyytää heiltä apua, kulki vain\nihan lähellä heitä. \"Ei kettu nyt sentään uskaltane tulla ihmisten\nlähelle\", ajatteli hän.\n\nMutta kohta hän kuuli, miten kettu tassutteli hänen takanaan. Se oli\naivan oikein päätellyt, että miehet luulivat sitä koiraksi, koska se\nuskalsi tulla ihan lähelle heitä. \"Mikä koira hiipii meidän\nperässämme?\" sanoikin silloin toinen miehistä. \"Tulee niin lähelle kuin\ntahtoisi purra.\" Toinen pysähtyi ja katsahti taakseen. \"Tiehesi siitä!\nMitä sinulla on täällä tekemistä?\" ärjäisi hän ja potkaisi kettua, niin\nettä tämä lensi tien yli. Sitten pysyttelihe kettu parin askelen\npäässä, mutta seurasi kuitenkin koko ajan mukana.\n\nMiehet saapuivat pian torppien luo ja menivät erääseen tupaan. Poika\noli aikonut livahtaa heidän kanssaan tupaan, mutta tultuaan porstuan\nrappusille hän näki suuren, komean, pitkävillaisen kahlekoiran\nhyökkäävän kopistaan tervehtimään isäntäänsä. Silloin poika äkkiä\nmuutti mielensä ja jäi ulos.\n\n\"Kuulehan, kahlekoira!\" sanoi hän hiljaa niin pian kuin miehet olivat\nvetäneet oven kiinni. \"Mahtaisitkohan sinä auttaa minua pyydystämään\nkettua tänä yönä?\"\n\nKahlekoiralla oli huonot silmät ja hän oli ärtynyt ja äkiintynyt siitä,\nettä häntä pidettiin sidottuna. \"Kuinkas minä voisin pyydystää ketun?\"\nhän haukkui vihoissaan. \"Mikä sinä olet, joka tulet tänne pitämään\nminua pilkkanasi? Tulehan vain lähelle, niin saat nähdä, ettei minun\nkanssani ole hyvä leikkiä laskea!\"\n\n\"En minä pelkää sinua\", sanoi poika ja juoksi koiran luo. Nähdessään\nhänet koira hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan.\n\n\"Minä olen se, jota kutsutaan Peukaloiseksi ja joka matkaa maita\nmantereita villihanhien seurassa\", sanoi poika. \"Etkö ole koskaan\nkuullut minusta puhuttavan?\" -- \"Varpuset ovat kyllä viserrelleet\nsinusta joskus\", sanoi koira. \"Kokoiseksesi olet tainnut toimittaa aimo\nasioita.\" -- \"Onhan minun käynyt hyvin tähän saakka\", sanoi poika,\n\"mutta nyt lienee tuhoni tullut, jollet sina rupea minua auttamaan.\nKettu on kintereilläni. Se seisoo ja kurkistelee tuolla nurkan takana.\"\n-- \"Totta vieköön minä tunnen hänen hajunsa\", sanoi kahlekoira. \"Siitä\nme pian pääsemme.\" Ja kahlekoira hyökkäsi eteenpäin niin pitkälle kuin\nkahleeltaan pääsi ja haukkui ja rähisi pitkän aikaa.\n\n\"Nyt se ei luulemma näyttäydy enää tänä iltana\", sanoi koira. -- \"Ei se\nkettu taida haukusta hätkähtää\", sanoi poika. \"Se on täällä kohta taas,\nja hyvä olisi, jos se palaisi, sillä minä olen päättänyt, että sinun\npitää ottaa se kiinni.\" -- \"Joko sinä taas alat kujeilla minun\nkanssani!\" sanoi koira. -- \"Tulehan kanssani koppiin, niin ettei kettu\nmeitä kuule\", sanoi poika, \"niin sanon, miten sinun on tehtävä!\"\n\nPoika ja kahlekoira ryömivät koppiin ja kuiskailivat siellä.\n\nHetken kuluttua pisti kettu kuononsa nurkan takaa, ja kun kaikki oli\nhiljaista hän hiipi pihalle. Hän seurasi pojan jälkiä aina\nkoirankopille asti ja istuutui sitten vähän matkan päähän miettimään,\nmiten saisi koiran ulos. Yht'äkkiä pisti kahlekoira päänsä kopista ja\nmurisi ketulle. \"Mene tiehesi! Muuten minä tulen ja otan sinut.\" --\n\"Kyllä minä tässä istun niin kauan kuin itse tahdon\", sanoi kettu. --\n\"Mene tiehesi!\" murahti koira vielä kerran. \"Muuten olet tänä yönä\nollut viimeistä kertaa metsästämässä.\" Mutta kettu vain nauraa\nirvisteli eikä väistynyt vähääkään. \"Kyllä minä tiedän, kuinka pitkälle\nsinun kahleesi ulottuu\", hän sanoi. -- \"Minä olen varottanut sinua\nkahdesti\", sanoi koira ja tuli kopista. \"Nyt saat syyttää itseäsi.\"\n\nSamassa hän heittäytyi pitkässä laukassa kettua kohti ja saavutti tämän\naivan helposti, irti kun oli. Poika oli näet avannut hänen\nkaulahihnansa.\n\nSyntyi taistelu, mutta se päättyi pian. Koira voitti, kettu kellotti\nmaassa eikä uskaltanut liikahtaakaan. \"Niin, pysy vain siinä!\" sanoi\nkoira. \"Muuten minä puraisen sinut kuoliaaksi.\" Ja hän tarttui kettua\nniskaan ja kiskoi koppiinsa; ja siellä poika pani kaulahihnan kaksin\nkerroin ketun kaulaan ja tiukotti sitä niin, että otus oli lujasti\nkiinni. Ja hänen sitä tehdessään täytyi ketun maata ihan hiljaa\nuskaltamatta liikahtaakaan.\n\n\"Nyt minä toivon, Smirre kettu, että sinusta tulee hyvä kahlekoira\",\nsanoi poika toimitettuaan tehtävänsä.\n\n\n\n\nXXXIV\n\nTARU UPLANNISTA\n\n\nTorstaina toukokuun 5. p:nä.\n\nSeuraavana päivänä sade oli lakannut, mutta myrskyä kesti koko\naamupäivän. Vedenpaisumus levisi yhä laajemmalle, ja Niilo\nHolgerinpojalla oli kova työ pelastaessaan pesiä ja poikasia.\n\nMutta kohta iltapäivällä tapahtui käänne. Tuli yht'äkkiä mitä kaunein\nilma, lämmintä, tyyntä ja ihanaa. Melkein samaan aikaan lakkasi vesi\nMäälarissa nousemasta; eikä pojan enää tarvinnut mennä järveen\npelastamaan pikkulintuja ja kuljettamaan maihin niiden pesiä.\n\nHän loikoi tyytyväisenä keskellä kukkivaa mätästä ja katseli taivaalle,\nkun kaksi koululasta tuli kirjoineen ja eväskoreineen pientä polkua,\njoka mutkitteli rantaa myöten. He kulkivat hitaasti ja näyttivät hyvin\nmurheellisilta. Tultuaan Niilo Holgerinpojan kohdalle he istahtivat ja\nalkoivat puhua onnettomuudestaan.\n\n\"Äiti suuttuu meille saatuaan kuulla, ettemme ole osanneet läksyjämme\ntänäkään päivänä\", sanoi toinen lapsista. -- \"Niin, ja entä isä\nsitten\", sanoi toinen; ja silloin sai suru heidät niin valtaansa, että\nhe pillahtivat itkemään.\n\nPeukaloinen makasi siinä ja mietti, voisiko hän lohduttaa heitä\njollakin tavalla, kun pieni, koukkuselkäinen eukko, jolla oli\nystävälliset kasvot, tuli polkua pitkin ja pysähtyi heidän eteensä.\n\n\"Mitä ne nämä lapset itkevät?\" kysyi mummo, ja silloin pienokaiset\nkertoivat, että he eivät olleet osanneet läksyjään koulussa, ja nyt\nheitä hävetti niin, etteivät kehdanneet mennä kotiin.\n\n\"No, mikähän nyt mahtoi olla niin vaikeaa, ettette sitä oppineet?\"\nkysyi mummo; ja lapset kertoivat, että heillä oli ollut läksynä koko\nUplanti.\n\n\"Niin, se ei ehkä olekaan niin helppoa oppia kirjoista\", sanoi mummo,\n\"mutta nyt saatte kuulla, mitä minun äitini kerran kertoi minulle tästä\nmaasta. Minä en ole käynyt koulua, minä, niin etten ole koskaan saanut\nkuulla siitä sen enempää, mutta sen, mitä äitini kertoi, minä olen\nmuistanut kaiken ikäni.\"\n\n\"Niin, äiti sanoi\", alkoi mummo ja istuutui kivelle lasten viereen,\n\"äiti sanoi, että kauan, kauan sitten oli Uplanti Ruotsin köyhin ja\nvähäpätöisin maakunta. Ei siinä ollut muuta kuin laihoja savipeltoja,\njoihin oli siroteltu pieniä matalia kivimäkiä, ja lienee niitä monessa\npaikassa vielä tänäkin päivänä, vaikk'emme me, jotka asumme täällä\nMäälarin rannoilla, niitä näe.\n\n\"No niin, mistä lieneekään johtunut, joka tapauksessa on varmaa, että\ntäällä oli köyhää ja surullista. Uplannista tuntui siltä, että muut\nmaakunnat katselivat häntä kuin mitäkin hylkyä, ja sellainen alkaa\nlopulta harmittaa. Eräänä päivänä hän suuttui ja sydäntyi oloonsa ja\nelämäänsä, heitti repun selkäänsä ja otti kepin käteensä ja lähti\nkerjäämään niiltä, joilla oli paremmat päivät.\n\n\"Uplanti kulki ensin etelää kohti aina Skooneen asti; ja sinne tultuaan\nhän alkoi valittaa köyhyyttään ja pyytää maata. 'Eihän tässä enää tiedä\nmitä antaa millekin kerjäläiselle', sanoi Skoone. 'Mutta annahan olla!\nOlen tässä juuri kaivanut pari lantakaivoa. Saat ottaa muutamia\nturpeita kaivon reunalta, mikäli niistä on sinulle hyötyä.'\n\n\"Uplanti kiitti ja otti ja meni sitten Länsi-Göötanmaalle. Sielläkin\nhän ruikutti köyhyyttään ja pyysi maata. 'Maata en sinulle anna', sanoi\nLänsi-Göötanmaa. En anna minä kenellekään kerjäläiselle palaakaan\nlihavista pelloistani. Mutta sinä voit saada jonkin pienen jokeni,\njoita on täällä tasangollani, jos sinulle siitä on vähänkin hyötyä.'\n\n\"Uplanti kiitti ja otti vastaan ja poikkesi nyt Hallantiin. Siellä hän\nalkoi uudelleen valitella köyhyyttään ja pyytää maata. 'Minä en ole\nrikkaampi kuin sinäkään', sanoi Hallanti, 'ja sentähden ei minun\npitäisi sinulle antaa mitään. Mutta sinä voit vääntää maasta joitakin\nkivimäkiä ja viedä mennessäsi, jos luulet sen kannattavan.'\n\n\"Uplanti kiitti ja otti ja ponnisteli Bohuslääniä kohti Siellä hän sai\npoimia säkkiinsä niin monta alastonta karia kuin mieli teki. 'Eiväthän\nnämä juuri miltään näytä, mutta ne ovat hyvät olemassa tuulen suojana',\nsanoi Bohuslääni. 'Niistä voi olla sinulle hyötyäkin, koska olet\nkotoisin meren rannalta kuten minäkin.'\n\n\"Uplanti oli kiitollinen kaikesta siitä mitä sai; eikä hän hylkinyt\nmitään, vaikka joka paikasta sai vain semmoista, jota muut eivät\nluulleet tarvitsevansa. Vermlanti heitti hänelle vähän kallioperäistä\nmaata. Vestmanlanti antoi muutamia harjujaan. Itä-Göötanmaa lahjoitti\npalan jylhää Kolmårdenia, ja Smoolanti poimi pyytäjän säkin täyteen\nsoita ja kiviraunioita ja kanervakankaita.\n\n\"Sörmlanti ei tahtonut antaa muuta kuin pari Määlarin lahtea, ja\nTaalainmaa ajatteli samalla tavalla, ettei sopinut antaa maata, mutta\nlupasi Uplannille palasen Taalainjokea.\n\n\"Viimeksi hän sai Närkeltä muutamia vesiperäisiä niittyjä Jälmarin\nrannalta, ja nyt oli Uplanti saanut säkkinsä niin täyteen, ettei hän\nenää uskonut olevan tarpeellista mennä edemmäksi.\n\n\"Tultuaan kotiinsa ja poimittuaan esiin kaikki mitä oli kerännyt, oli\nUplanti omasta mielestäänkin saanut kauhean paljon tyhjää rojua, ja hän\nhuokasi haikeasti eikä oikein ymmärtänyt, kuinka voisi käyttää\nhyödykseen kaikkia näitä lahjoja.\n\n\"Vuodet vierivät, ja Uplanti käyskenteli kotonaan ja järjesteli ja\nlajitteli, ja viimein hän oli päässyt niin pitkälle kuin oli tahtonut.\n\n\"Siihen aikaan ruvettiin Ruotsissa tuumimaan, missä kuninkaan ja\nkaikkien hänen miestensä oli asuttava, ja kaikki maakunnat kokoontuivat\nsiitä keskustelemaan. Selväähän oli, että jokainen tahtoi kuninkaan\nluokseen ja siitä tuli pitkä jupakka. 'Minun mielestäni on kuninkaan\nasuttava siinä maakunnassa, joka on viisain ja kyvykkäin', sanoi\nUplanti, ja se oli kaikkien mielestä viisas neuvo. He hajaantuivat\ntehtyään sen päätöksen, että se maakunta, joka voi osoittaa olevansa\nviisain ja kyvykkäin, saa kuninkaan luokseen.\n\n\"Tuskin kaikki maakunnat olivat ennättäneet kotiinsa, kun tuli sana\nUplannilta, että he saapuisivat pitoihin hänen luokseen. 'Vähän taitaa\ntuolla olla tarjottavaa', sanoivat muut maakunnat, mutta tulivat\nkuitenkin kesteihin.\n\n\"Mutta kun he tulivat perille, niin he aivan hämmästyivät näkemästään.\nSiinä oli Uplanti, sisämaa täynnä komeita taloja ja kyliä, ja rannikko\ntäynnä kaupunkeja, ja kaikki vedet, jotka sitä ympäröivät, täynnä\nlaivoja.\n\n\"'On häpeä kulkea kerjuulla, kun on itsellään niin paljon hyvää',\nsanoivat muut maakunnat.\n\n\"'Olen kutsunut teidät tänne kiittääkseni teitä lahjoistanne', sanoi\nUplanti ja jatkoi: 'sillä teidän ansiotanne on, että minä voin tulla\ntoimeen.\n\n\"'Ensi töikseni minä kotiin tultuani johdin Taalainjoen omalle\nalueelleni ja toimitin niin, että sen täytyi muodostaa kaksi komeaa\nputousta: toisen Söderforsissa ja toisen Älvkarlebyssä. Joen\neteläpuolelle, Dannemoran luo, minä panin kalliopohjan, jonka olin\nsaanut Vermlannilta, ja silloin minä huomasin, ettei Vermlanti ollut\noikein katsonut, mitä antoi, sillä vuori oli parasta rautamalmia.\nYlt'ympäri minä istutin metsän, jonka olin saanut Itä-Göötanmaalta, ja\nkun nyt samassa paikassa oli sekä malmia että sysimetsää ja vesivoimaa,\nniin tulihan siitä väkisinkin rikas vuorikaivosseutu.\n\n\"'Kun olin saanut kaikki näin hyvään järjestykseen ylhäällä pohjolassa,\noikaisin suoraksi nuo länsigöötanmaalaiset harjut ja venyttelin niitä\nniin, että ne ulottuivat aina Määlariin asti ja muodostivat siellä\nniemiä ja saaria, jotka alkoivat vihertää ja joista on tullut kauniita\nkuin puutarhoja. Mutta järvet, jotka Sörmlanti oli antanut minulle,\nminä vedin kauas sisämaahan, jotta siellä voisi syntyä laivaliikennettä\nja jotta sieltä voitaisiin päästä muun maailman yhteyteen.\n\n\"'Kun olin saanut työni pohjoisessa ja etelässä valmiiksi, menin\nitäiselle rannalle ja otin kaikki ne teiltä saamani paljaat karit ja\nkivimäet ja kanervikkokankaat ja alastomat maat ja nakkasin ne mereen.\nJa niistä syntyivät kaikki saareni, ja niistä on minulla kalastusta ja\nlaivaliikennettä ajatellen ollut niin paljon hyötyä, että pidän niitä\nparhaana omaisuutenani.\n\n\"'Sitten ei minulla ollut lahjoista paljon muuta jäljellä kuin ne\nmättäät, jotka olin saanut Skoonelta, ja ne minä panin alueeni\nkeskelle, ja siitä syntyi tuo viljava Vaksla-tasanko. Ja sen\nhidasjuoksuisen joen, jonka olin saanut Länsi-Göötanmaalta, minä johdin\ntasangon halki, jotta se sitä myöten pääsisi helposti Määlarin vesiin.'\n\n\"Nyt toiset maakunnat ymmärsivät, kuinka kaikki oli käynyt, ja vaikka\nheitä vähän harmitti, täytyi heidän myöntää, että Uplanti oli\ntaitavasti järjestänyt asiansa. 'Olet saanut paljon aikaan pienillä\nkeinoilla', sanoivat maakunnat. 'Sinä olet meistä sekä viisain että\nkyvykkäin.'\n\n\"'Paljon kiitoksia sanoistanne!' sanoi Uplanti. 'Koska noin sanotte,\nniin minä siis saan kuninkaan ja pääkaupungin luokseni.'\n\n\"Taas harmitti toisia maakuntia hiukan, mutta päätöksessä oli\npysyttävä.\n\n\"Ja Uplanti sai kuninkaan ja pääkaupungin ja siitä tuli maakuntien\nensimmäinen; ja se oli oikein ja kohtuullista, sillä äly ja kyky se\ntekee kerjäläisistä ruhtinaita vielä tänäkin päivänä.\"\n\n\n\n\nXXXV\n\nUPSALASSA\n\n\n\nYlioppilas\n\n\nTorstaina toukokuun 5. p:nä.\n\nSiihen aikaan, kun Niilo Holgerinpoika matkasi maita mantereita\nvillihanhien seurassa, oli Upsalassa nuori, reipas ylioppilas. Hän asui\npienessä ullakkokamarissa ja oli niin säästäväinen, että ihmiset\nsanoivat hänen elävän tyhjästä. Hän harjoitti opintojaan suurella\ninnolla ja valmistui pikemmin kuin kukaan muu. Mutta hän ei kuitenkaan\nollut mikään kirjatoukka, vaan osasi pitää hauskaa toveriensa seurassa.\nHän oli juuri semmoinen kuin ylioppilaan tulee olla. Hänessä ei ollut\nmitään muuta vikaa kuin ehkä se, että hän oli hiukan hemmoteltu,\nmenestynyt kun oli. Mutta semmoistahan voi sattua parhaimmallekin.\nOnnea ei ole niinkään helppo kantaa, ei varsinkaan nuoruudessa.\n\nEräänä aamuna herättyään hän loikoi vuoteessaan ja ajatteli, kuinka\nhyvin hänen oli käynyt. \"Kaikki ihmiset suosivat minua, sekä toverit\nettä opettajat\", hän sanoi itsekseen. \"Ja kuinka mainiosti ovatkaan\nopintoni sujuneet! Tänään minä menen viimeiseen tutkintoon, ja sitten\nolen pian valmis. Ja kun vain valmistun aikanani, saan heti paikan ja\nhyvän palkan. On ihmeellistä, miten hyvä onni minulla on. Mutta minähän\nhoidankin asiani niin hyvin, että minun täytyy väkisinkin onnistua.\"\n\nUpsalan ylioppilaat eivät istu luokkahuoneissa lukemassa monta yhdessä\nniinkuin koululapset, vaan he opiskelevat erikseen, kukin kotonaan. Kun\nhe ovat lukeneet yhden aineen valmiiksi, he menevät professorin luo\nkuulusteltaviksi koko aineesta yhdellä kertaa. Sellaista kuulustelua\nsanotaan tutkinnoksi ja tänään oli ylioppilaan suoritettava viimeinen\nja vaikein tutkinto.\n\nPukeuduttuaan ja syötyään aamiaisensa hän istuutui kirjoituspöytänsä\nääreen luodakseen vielä viimeisen silmäyksen kirjoihinsa. \"Olen niin\nhyvin valmistautunut, että tämä katseleminen oikeastaan on aivan\nturhaa\", ajatteli ylioppilas, \"mutta jospa minä nyt pänttään päähäni\nviimeiseen asti, niin ei minulla ole mitään katumista.\"\n\nEi hän ollut kauankaan lukenut, kun koputettiin ovelle, ja sisään astui\nylioppilas, jolla oli paksu käärö kainalossa. Se ylioppilas oli aivan\ntoisenlainen kuin kirjoituspöydän ääressä istuva. Hän oli ujo ja arka\nja näytti nukkavierulta ja köyhältä. Hän oli sellainen, joka ymmärsi\nkirjoja, mutta ei mitään muuta. Hänen sanottiin olevan hyvin oppinut,\nmutta hän oli niin arka ja ujo, ettei hän koskaan uskaltanut mennä\ntutkintoon. Kaikki luulivat, että hänestä tulee sellainen yli-ikäinen\nylioppilas, joka jää Upsalaan vuosikausiksi ja lukee ja lukee eikä\nkoskaan tule miksikään.\n\nNyt hänellä oli semmoista asiaa, että hän pyysi toveriaan lukemaan\nkirjan, jonka hän oli itse kirjoittanut. Se ei ollut painettu, vaan\nainoastaan käsin kirjoitettu. \"Tekisit minulle suuren palveluksen, jos\nvähän vilkaisisit tätä ja sanoisit kelpaako se mihinkään\", sanoi hän.\n\nYlioppilas, se jolla oli niin hyvä onni kaikessa, ajatteli: \"Eikös ole\ntotta niinkuin sanoin, että kaikki minua suosivat? Tuossa tulee nyt\ntuokin erakko, joka ei ole saanut näytetyksi teostaan kenellekään\nmuulle ja tahtoo, että minä sitä arvostelisin.\"\n\nHän lupasi lukea käsikirjoituksen niin pian kuin suinkin, ja toinen\nasetti sen kirjoituspöydälle hänen eteensä. \"Sinun pitää säilyttää tätä\nhuolellisesti\", hän sanoi. \"Minä olen kirjoittanut tätä viisi vuotta,\nja jos se häviää, en voi kirjoittaa sitä uudelleen.\" -- \"Ei sille\ntäällä minun luonani mitään tapahdu\", sanoi ylioppilas, ja vieras\nlähti.\n\nYhoppilas alkoi silmäillä paksua paperikääröä. \"Mitähän se on mahtanut\nnäperrellä ja laitella\", sanoi hän. \"Vai niin, oikein Upsalan kaupungin\nhistorian! Sehän kuuluu oikein komealta!\"\n\nKas, oli niin että tämä yhoppilas rakasti Upsalaa enemmän kuin mitään\nmuuta paikkaa maailmassa, ja hän oli utelias lukemaan, mitä vanha\nylioppilas oli kirjoittanut kaupungista. \"Kun oikein ajattelen, voin\nlukea hänen historiansa heti paikalla\", hän tuumi. \"Ei viime hetkessä\npänttääminen kuitenkaan mitään auta. Ei sitä silti käy sen paremmin,\nkun tulee professorin eteen.\"\n\nYlioppilas luki eikä nostanut silmiään paperiarkeista, ennen kuin oli\npäässyt viimeisen lehden loppuun. Lopettaessaan hän oli varsin\ntyytyväinen. \"Katso vain!\" hän myhäili. \"Onpas se mies oppinut. Tämän\nkirjan ilmestyttyä on hänen tulevaisuutensa taattu. On hauska sanoa\nhänelle, kuinka hyvä se on.\"\n\nKäsikirjoitus oli irtonaisia paperiliuskoja, hän kokosi ne ja asetti\npöydälle. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä kuuli kellon lyövän.\n\n\"Kas vain! On aika lähteä professorin luo\", hän tuumi ja riensi\nnoutamaan mustia vaatteitaan, jotka riippuivat ullakon komerossa. Usein\nsattuu, että silloin kun on kiire, sekä lukot että avaimet tekevät\nkiusaa, ja nytkin kesti kotvan, ennen kuin hän pääsi takaisin.\n\nOvessa häneltä pääsi huudahdus. Ulos mennessään hän oli kiireissään\njättänyt oven auki, ja ikkuna, jonka ääressä kirjoituspöytä oli, oli\nsekin auki. Oli syntynyt voimakas veto, ja nyt ylioppilas näki\nkäsikirjoituksen irtonaisten lehtien lentelevän ulos ikkunasta. Hän\nharppasi lattian yli ja pani kätensä paperien päälle, mutta jäljellä ei\nenää ollut paljonkaan pelastettavaa. Ainoastaan kymmenkunta sivua oli\nenää kirjoituspöydällä. Kaikki muu lenteli tuulen vietävänä talojen ja\nkattojen yli. Ylioppilas kumartui katsomaan ikkunasta nähdäkseen\npaperit. Musta lintu istui katolla ja katseli häntä pilkallisen\njuhlallisesti. \"Eikö tuo ole korppi?\" ajatteli ylioppilas.\n\"Sanotaanhan, että korpit tuottavat onnettomuutta.\"\n\nHän näki katolla muutamia paperiliuskoja; ja varmaankin hän olisi\nvoinut pelastaa ainakin osan käsikirjoituksesta, jollei hänellä olisi\nollut tutkinto mielessä. Mutta hänen oli mielestään ensin ajateltava\nomia asioitaan. \"Tässähän on kysymyksessä koko minun tulevaisuuteni\",\nhän ajatteli.\n\nHän pukeutui kiireesti ja riensi professorin luo. Koko ajan hänellä oli\nhävinnyt käsikirjoitus mielessä. \"Tämä on hyvin harmillinen juttu\", hän\nmietti. \"Oli onnettomuus, että minulla oli semmoinen kiire.\"\n\nProfessori alkoi kuulustella häntä, mutta hän ei voinut saada\najatuksiaan irti käsikirjoituksesta. \"Mitäs se sanoikaan, miesparka?\"\nhän ajatteli. \"Että oli valmistanut kirjaansa viisi vuotta eikä\njaksaisi kirjoittaa sitä enää uudestaan? En tiedä, mistä minä saan\nrohkeutta sanoa hänelle, että se on hävinnyt.\"\n\nHän oli niin kuohuksissaan ja niin onneton siitä, mitä hänelle oli\ntapahtunut, ettei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen tietonsa\nolivat kuin tuuleen haihtuneet. Hän ei kuullut, mitä professori kysyi,\nvielä vähemmän mitä itse vastasi. Professori aivan kauhistui semmoista\ntietämättömyyttä eikä voinut antaa hänelle muuta kuin repposet.\n\nTultuaan taas kadulle tunsi ylioppilas olevansa kauhean onneton. \"Nyt\nminä menetän paikkani\", hän ajatteli, \"ja se on tuon vanhan ylioppilaan\nsyy. Mitä varten hän toi sen käsikirjoituksensa juuri tänään? Mutta\nniin sitä käy, kun tahtoo olla avulias.\"\n\nSamassa ylioppilas näki toisen, juuri ajattelemansa, tulevan vastaansa.\nHän ei tahtonut puhua käsikirjoituksen häviämisestä, ennen kuin oli\nkoettanut tehdä jotakin sen takaisin saamiseksi, ja hän aikoi mennä\nmitään virkkamatta hänen ohitseen. Mutta toinen kulki siinä huolissaan\nja levottomana; hän olisi tahtonut tietää, mitä ylioppilas ajatteli\nhänen teoksestaan, ja kun hän näki tämän rientävän ohitse eikä muuta\nkuin nyökäyttävän epäystävällisesti päätään, hän pelästyi vielä\nenemmän. Hän tarttui ylioppilasta hihasta ja kysyi, oliko tämä lukenut\nmitään. \"Minulla oli tentti\", sanoi ylioppilas ja aikoi jatkaa\nmatkaansa. Mutta toinen luuli, että yliopilas karttoi häntä päästäkseen\nsanomasta, kuinka tyytymätön oli hänen kirjaansa. Hänestä tuntui kuin\nhänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan tuskasta sen vuoksi, että\nteos, jota hän oli valmistanut viisi pitkää vuotta, ei kelvannutkaan\nmihinkään, ja hän sanoi ylioppilaalle tässä suuressa surussaan:\n\"Muista, mitä sanoin sinulle! Ellei työni kelpaa, niin en tahdo sitä\nenää nähdä. Lue se niin pian kuin voit ja sano minulle, mitä siitä\najattelet! Mutta ellei se kelpaa, niin voit polttaa sen. Silloin en\ntahdo sitä enää nähdä.\"\n\nHän meni nopeasti tiehensä. Ylioppilas katseli hänen jälkeensä kuin\nolisi tahtonut kutsua hänet takaisin, mutta ei kuitenkaan kutsunut,\nvaan meni kotiinsa.\n\nSiellä hän pukeutui arkivaatteisiinsa ja lähti sitten ulos etsimään\nkäsikirjoitusta. Hän etsi kaduilta, toreilta ja puistoista. Hän meni\ntalojen pihoihin ja käveli maaseudulle päin. Mutta hän ei löytänyt\nlehteäkään.\n\nEtsittyään näin pari tuntia hän tunsi olevansa niin nälissään, että\npäätti mennä syömään päivällistä. Mutta ruokapaikassa hän tapasi sen\nvanhan ylioppilaan. Tämä tuli heti hänen luokseen kuulemaan jotakin\nkirjastaan.\n\n\"Tulen luoksesi tänä iltana puhumaan siitä\", sanoi ylioppilas lyhyesti\nja ynseästi. Hän ei tahtonut tunnustaa kadottaneensa käsikirjoitusta,\nennen kuin oli aivan varma siitä, ettei sitä löytänyt. Toinen kävi ihan\nkalpeaksi. \"Muista vain, että sinun pitää hävittää se, ellei se\nkelpaa!\" hän sanoi ja lähti ja oli nyt aivan varma siitä, että\nylioppilas oli tyytymätön hänen kirjaansa.\n\nYlioppilas riensi taas kaupungille ja etsi ja etsi pimeään saakka\nmitään löytämättä. Kotimatkallaan hän tapasi pari toveria. \"Missä sinä\nolet ollut, kun et tullutkaan kevätjuhlaan?\" sanoivat toverit. --\n\"Oliko tänään kevätjuhla?\" ihmetteli yhoppilas. \"Sen minä ihan\nunohdin.\"\n\nHänen seisoessaan ja puhellessaan toveriensa kanssa kulki siitä ohitse\nnuori tyttö, johon hän oli rakastunut. Tyttö ei ollut häntä näkevinään,\nvaan käveli ja puheli erään toisen ylioppilaan kanssa ja hymyili tälle\nkovin, kovin ystävällisesti. Silloin ylioppilas muisti pyytäneensä\ntyttöä kevätjuhlaan saadakseen tavata hänet siellä, ja nyt hän itse oli\nollut sinne menemättä. Mitä tyttö mahtoikaan ajatella hänestä?\n\nHän tunsi piston sydämessään ja aikoi rientää tytön perässä, mutta\nsilloin sanoi toinen hänen ystävistään: \"Taitavat olla huonosti sen\nStenberg paran asiat, sen vanhan ylioppilaan -- hän on sairastunut tänä\niltana.\" -- \"Ei kai se ole mitään vaarallista?\" kysyi ylioppiias\nnopeasti. -- \"Taitaa olla vikaa sydämessä. Hänellä oli ollut\npahanlainen kohtaus, ja se voi uudistua milloin hyvänsä. Tohtori\nepäilee, että häntä painaa jokin suru. Hän voi parantua ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että tuon surun aihe saadaan poistetuksi.\"\n\nHetken kuluttua ylioppilas oli vanhan ylioppilaan luona. Tämä makasi\nvuoteessaan hyvin kalpeana ja heikkona ja oli tuskin oikein tajuissaan\nankaran kohtauksen jälkeen. \"Olen tullut puhumaan kanssasi kirjastasi\",\nsanoi ylioppilas. \"Se oli mainio teos. Olen harvoin lukenut mitään niin\nhyvää.\"\n\nVanha ylioppilas nousi istumaan ja tuijotti häneen. \"Miksi olit niin\nkummallinen iltapäivällä?\" -- \"Olin huonolla tuulella, kun olin saanut\nreput tutkinnossa. En luullut sinun välittävän minun mielipiteestäni.\nOlin kovin tyytyväinen teokseesi.\"\n\nSairas katseli häntä tutkien ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että\nylioppilas koetti salata häneltä jotakin. \"Tuon sinä sanot vain siksi,\nettä olet kuullut minun sairastuneen ja tahdot lohduttaa minua.\" -- \"En\nsuinkaan. Se oli mainio teos, siitä voit olla varma.\" -- \"Etkö\ntodellakaan ole hävittänyt sitä, kuten minä pyysin?\" -- \"Enhän minä\ntoki ole hullu.\" -- \"Anna se tänne sitten! Näytä, ettet ole sitä\nhävittänyt, niin minä uskon!\" sanoi sairas ja vaipui tyynylle niin\nheikkona ja uupuneena, että ylioppilas pelkäsi hänen kohtauksensa\nuudistuvan.\n\nYlioppilas tunsi olevansa kerrassaan kurjan kurja. Hän tarttui sairasta\nkäteen ja kertoi hänelle, että tuuli oli vienyt käsikirjoituksen, ja\nsanoi hänelle, kuinka onneton hän oli ollut kaiken päivää sentähden,\nettä oli tuottanut hänelle näin suuren vahingon.\n\nKun hän oli lopettanut, taputti sairas hänen kättään. \"Olet kiltti,\noikein kiltti. Mutta älä huoli sepitellä juttuja minua säästääksesi!\nYmmärrän, että olet totellut minua ja hävittänyt käsikirjoituksen\nsentähden, että se oli niin kehno, mutta et tahdo sitä myöntää.\nPelkäät, etten jaksa sitä kestää.\"\n\nYlioppilas vannoi ja vakuutti puhuneensa totta, mutta toinen oli\nitsepäinen eikä ottanut uskoakseen. \"Jos voisit antaa minulle\nkäsikirjoituksen, niin minä uskoisin\", sanoi hän.\n\nHän tuli yhä sairaammaksi, ja ylioppilaan täytyi lopulta mennä\ntiehensä, kun näki, että toisen tila hänen tähtensä vain paheni.\n\nKun hän tuli kotiin, painosti ja väsytti häntä niin, että hän tuskin\npysyi pystyssä. Hän keitti teetä ja meni sitten nukkumaan. Vetäessään\npeitettä päälleen hän ajatteli, miten onnellinen oli ollut vielä\naamulla. Paljon hän oli itse menettänyt, mutta sen hän vielä voi\nkestää. \"Pahinta on, että minun täytyy elämäni kaiken ajatella sitä,\nettä olen ollut syynä toisen ihmisen onnettomuuteen\", hän mietti.\n\nHän ei uskonut saavansa unta sinä yönä. Mutta merkillistä kyllä hän\nnukkui heti laskettuaan päänsä tyynylle. Ei hän edes ehtinyt ennen\nnukkumistaan sammuttaa lamppua, joka paloi yöpöydällä hänen vieressään.\n\n\n\nKevätjuhla\n\n\nMutta nyt tapahtui niin, että ylioppilaan nukkuessa seisoi pieni\npeukaloinen, joka oli sonnustautunut keltaisiin nahkahousuihin,\nvihreihin liiveihin ja valkoiseen suippolakkiin, katolla hänen\nullakkokamarinsa ikkunan edessä ja ajatteli, että olisi ollut\nonnellinen, jos olisi saanut olla tuon toisen sijassa, joka makasi\nhuoneessa vuoteessaan.\n\nSiihen, että Niilo Holgerinpoika, joka pari tuntia sitten oli selällään\nloikoen lepäillyt muutamalla mättäällä Ekolsundin lahden pohjukassa,\nnyt oli Upsalassa, oli syynä Bataki, korppi, joka oli houkutellut hänet\nseikkailumatkalle.\n\nPoika ei ollut odottanut mitään niin vähän kuin tätä. Hän oli maannut\nmättäällä ja tuijottanut taivaalle ja nahnyt Batakin lentävän ylhäällä\nkiitävissä pilvissä. Poika olisi mieluimmin pysynyt piilossa, mutta\nBataki jo huomannut hänet, ja tuokion kuluttua korppi oli ollut hänen\nluonaan ja alkanut jutella kuin paras ystävä.\n\nVaikka Bataki oli olevinaan hyvin synkkä ja juhlallinen, oli poika\nkuitenkin huomannut, että hänen silmistään välkkyi veitikka. Hänestä\ntuntui kuin korppi olisi tullut tekemään hänestä pilaa, ja hän oli\npäättänyt olla ollenkaan välittämättä siitä, mitä tämä sanoi.\n\nKorppi oli sanonut kyllä ajatelleensa, että hänen pitäisi antaa\nPeukaloiselle jotakin korvaukseksi siitä, ettei voinut ilmaista, missä\nvanhemman jätittären perintöosa oli, ja sentähden hän nyt tuli\nilmoittamaan hänelle toista salaisuutta. Bataki näet sanoi tietävänsä,\nkuinka semmoinen, joka oli loihdittu kuin Peukaloinen, taas voisi tulla\nihmiseksi.\n\nKorppi, tarjottuaan tämmöisen syötin, oli luullut pojan heti tarttuvan\nonkeen. Mutta sen sijaan poika oli vastannut välinpitämättömästi, että\nhän kyllä tiesi pääsevänsä takaisin ihmiseksi, jos vain voi viedä\nvalkoisen hanhikukon vahingoittumattomana ensin Lappiin ja sitten\ntakaisin Skooneen.\n\n\"Sinä tiedät, ettei ole helppoa viedä hanhikukkoa koko maan läpi\", oli\nBataki sanonut. \"Sinun olisi kyllä hyvä tietää toinenkin keino, ellet\nonnistuisi. Mutta jollet tahdo mitään tietää, niin minä kyllä pidän\nsuuni kiinni.\" Ja sitten poika oli vastannut, että Bataki kyllä sai,\njos tahtoi, ilmaista hänelle salaisuuden.\n\n\"Sen minä teenkin\", oli Bataki sanonut, \"mutta vasta sopivassa\ntilaisuudessa. Istu selkääni ja tule kanssani huviretkelle, niin saamme\nnähdä, ilmaantuuko sopivaa tilaisuutta!\" Silloin poika oli taas alkanut\nepäröidä, sillä hän ei oikein luottanut Batakiin. \"Sinä et näy\nuskaltavan antautua minun haltuuni\", sanoi korppi. Mutta poika ei\nsietänyt kuulla sanottavan, että hän pelkää, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän oli korpin selässä.\n\nBataki oli vienyt hänet Upsalaan. Siellä hän oli asettanut hänet\neräälle katolle, kehoittaen häntä katselemaan ympärilleen; ja sitten\nhän oli kysynyt, kenen hän luuli tässä kaupungissa asuvan ja tätä\nhallitsevan.\n\nPoika oli silmäillyt kaupunkia. Se oli aika suuri ja komea ja oli\nkeskellä aavaa, viljeltyä tasankoa. Siina oli monta uljasta, upeaa\ntaloa, ja eräällä harjulla oli luja, kivestä rakennettu linna, jossa\noli kaksi tukevaa tornia. \"Täällä kai asuvat kuningas ja hänen\nmiehensä\", oli hän sanonut.\n\n\"Ei ole aivan huonosti arvattu\", oli korppi vastannut. \"Tämä on ennen\nvanhaan ollut kuninkaan kaupunki, nutta nyt on sen komeus lopussa.\"\n\nPoika oli silmäillyt ympärilleen vielä kerran; ja silloin hän oli\nkatsellut varsinkin suurta tuomiokirkkoa, jonka korkeat tornit, kauniit\novet ja koristellut seinät välkkyivät illan paisteessa. \"Kenties piispa\nja hänen pappinsa asuvat täällä?\" oli hän kysynyt.\n\n\"Ei ole aivan väärin arvattu\", oli korppi vastannut. \"Täällä on kerran\nmaailmassa asunut arkkipiispoja, jotka olivat yhtä mahtavia kuin\nkuninkaat, ja täällä asuu vielä tänäkin päivänä arkkipiispa, mutta ei\nhänkään enää täällä hallitse.\"\n\n\"Silloinpa en tiedä, mitä keksisin\", oli poika sanonut. -- \"Oppi se\nasuu ja hallitsee tässä kaupungissa, ja nuo suuret rakennukset, joita\non kaikkialla, on rakennettu hänelle ja hänen kansalleen\", oli korppi\nsanonut.\n\nPoika ei tahtonut oikein uskoa. \"Tule, niin saat nähdä!\" oli Bataki\nkehoittanut, ja sitten he olivat käyneet katsomassa noita suuria\ntaloja. Ikkunat olivat olleet avoinna monessa paikassa. Poika oli\npistäytynyt useassa talossa, ja hän oli nähnyt, että korppi oli ollut\noikeassa.\n\nBataki oli näyttänyt suuren kirjaston, joka oli täynnä kirjoja\nkivijalasta katon harjaan. Hän oli vienyt hänet uljaaseen\nyliopistorakennukseen ja näyttänyt hänelle komeat luentosalit. Hän oli\nlentänyt sen vanhan rakennuksen ohi, jota nimitetään Gustavianumiksi,\nja poika oli ikkunasta nähnyt täytettyjä eläimiä. He olivat lentäneet\nyli suurten kasvihuoneiden, joissa oli monenlaisia ulkomaan kasveja, ja\nhe olivat kurkistaneet observatorioon, jossa pitkä kaukoputki oli\ntähdättynä taivasta kohti.\n\nHe olivat myöskin leijailleet monen ikkunan ohi ja nähneet monta vanhaa\nherraa silmälasit nenällä istumassa tai kirjoittamassa huoneissa,\njoiden seinät olivat kirjojen peitossa, ja he olivat kulkeneet ohi\nullakkokamarien, joissa ylioppilaat loikoilivat sohvillaan ja hikoilvat\npaksujen nidosten ääressä.\n\nViimein korppi oli laskeutunut katolle. \"Näetkös, että on totta, mitä\nsanoin: oppi se on isäntänä tässä kaupungissa\", oli hän sanonut ja\npoika oli myöntänyt hänen olleen oikeassa. \"Ellen olisi korppi\", oli\nBataki vielä sanonut, \"vaan ainoastaan ihminen, kuten sinä, niin\nasettuisin tänne asumaan. Istuisin päivät päästään huoneessa, joka on\nkirjoja täynnä, ja opettelisin kaiken mitä niissä on. Eikö sinunkin\ntekisi mielesi tehdä sellaista?\" -- \"Minä luulen, että minä mieluummin\nmatkustelen villihanhien kanssa\", oli poika vastannut. \"Eikö sinun\ntekisi mielesi ruveta sellaiseksi, joka voi parantaa tauteja?\" oli\nkorppi kysynyt. -- \"Voisihan tuota koettaa.\" -- \"Eikö sinua haluttaisi\nruveta sellaiseksi, joka tietää kaiken, mitä on tapahtunut maailmassa,\njoka puhuu kaikkia kieliä ja joka tietää, mitä ratoja aurinko ja kuu ja\ntähdet taivaalla kulkevat?\" oli korppi kysynyt. -- \"Saattaisihan tuo\nolla hauskaa.\" -- \"Eikö sinun tekisi mielesi osata sanoa, mikä on hyvä\nja mikä paha, mikä oikein, mikä väärin?\" -- \"Se olisi kyllä hyvin\ntarpeellista tietää\", oli poika sanonut, \"sen olen huomannut monta\nkertaa.\" -- \"Ja etkö tahtoisi lukea papiksi ja saarnata oman pitäjäsi\nkirkossa?\" -- \"Isä ja äiti varmaan ilostuisivat kovin, jos voisin\npäästä niin pitkälle\", oli poika vastannut.\n\nTällä tavalla korppi oli saanut pojan ymmärtämään, että onnellisia\nolivat ne, jotka saivat olla Upsalassa oppimassa, mutta ei Peukaloista\nvielä silloin ollut haluttanut olla yksi heistä.\n\nMutta sitten oli sattunut, että juuri tänä iltana vietettiin sitä\nsuurta juhlaa, jota joka vuosi vietetään Upsalassa kevään kunniaksi. Se\nolisi oikeastaan ollut vietettävä toukokuun ensimmäisenä päivänä, mutta\nsilloin oli satanut, ja juhla oli täytynyt siirtää ensimmäiseen\nkauniiseen päivään.\n\nJa niinpä oli Niilo Holgerinpoika saanut nähdä ylioppilaat näiden\nmarssiessa Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa juhla vietettiin. He\nolivat tulleet pitkänä, leveänä kulkueena, päässä valkoiset lakit, ja\nkoko katu oli ollut kuin musta virta täynnä valkoisia lumpeenkukkia.\nHe olivat kantaneet edellään valkoisia, kullalla kirjailtuja\nsilkkilippuja, ja he olivat kulkiessaan laulaneet kevätlauluja. Mutta\nNiilo Holgerinpojasta oli tuntunut kuin he eivät itse olisi laulaneet,\nvaan kuin laulu olisi leijaillut heidän mukanaan heidän päänsä päällä.\nHän oli ajatellut, että ylioppilaat eivät laulaneet keväälle, vaan että\nkevät oli jossakin piilossa laulamassa ylioppilaille. Hän ei uskonut,\nettä ihmisten laulu voi kaikua noin. Se oli kuin havumetsän huminaa,\nkuin teräksen helinää, kuin villijoutsenten laulua kaukana merellä.\n\nTultuaan puutarhaan, jossa nurmikot jo hiukan vihoittivat ja puiden\nlehdet olivat hiirenkorvalla, ylioppilaat olivat pysähtyneet\npuhujalavan ympärille, ja vanha mies oli noussut lavalle ja puhunut\nheille.\n\nPuhujalava oli rakennettu suuren kasvihuoneen portaille, ja korppi oli\nasettanut pojan kasvihuoneen katolle. Siinä hän oli istunut ja\nkuunnellut. Vanha mies oli sanonut, että parasta maailmassa on olla\nnuori ja saada viettää nuoruutensa ajan Upsalassa. Hän oli puhunut\nrauhallisesta työstä kirjan ääressä ja runsaasta valoisasta nuoruuden\nilosta, jota ei voida nauttia missään niinkuin täällä suuressa\ntoveripiirissä. Kerta kerran perästä hän oli puhunut siitä, miten\nonnellista on, että saa elää iloisten, jalojen toverien seurassa. Se\nteki vaikeudet helpoiksi ja surut ohimeneviksi ja toiveet valoisiksi.\n\nPoika oli istunut ja katsellut ylioppilaita, jotka seisoivat\npuoliympyrässä puhujalavan edessä, ja hän alkoi ymmärtää, että ihaninta\nkaikesta on kuulua heidän piiriinsä. Jokainen tunsi olevansa enemmän\nkuin olisi ollut yksin ollessaan, sentähden että kuului tällaiseen\nparveen.\n\nPuheen jälkeen laulu oli taas kaikunut ja laulun jälkeen oli seurannut\nuusia puheita. Poika ei ollut koskaan uskonut eikä ymmärtänyt, että\nsanoja voitaisiin sovitella niin, että ne kykenisivät liikuttamaan ja\nilahduttamaan mieltä niinkuin nämä.\n\nNiilo Holgerinpoika oli enimmäkseen katsellut ylioppilaita, mutta hän\nhuomasi kyllä puutarhassa olevan muitakin. Siellä oli nuoria neitosia,\njoilla oli valkoiset puvut ja hienot keväthatut, ja myöskin paljon\nmuuta kansaa. Mutta ne, samoin kuin hänkin näyttivät tulleen sinne vain\nkatsomaan ylioppilaita.\n\nVälistä oli ollut lomaa puheiden ja laulujen välillä, ja silloin olivat\nihmislaumat hajaantuneet koko puutarhaan. Mutta kohta oli uusi puhuja\nesiintynyt, ja kohta olivat kuulijat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja\nsitä oli kestänyt aina yöhön asti.\n\nKun kaikki oli lopussa, oli poika huokaissut syvään ja hieraissut\nsilmiään, niinkuin tehdään silloin, kun herätään unesta. Hän oli ollut\nmatkalla maassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikista niistä,\njotka iloitsivat elämästään ja katselivat voiton varmuudella\ntulevaisuuttaan, oli ilo ja onni tarttunut häneenkin, ja hän oli ollut\nilojen maassa niinkuin hekin. Mutta viimeisen laulun kajahdettua oli\npoika tuntenut, kuinka surullista hänen elämänsä oli, ja hänen oli\nollut vaikeaa kaiken tämän jälkeen palata matkatoveriensa hanhiparkain\nluo.\n\nKorppi oli istunut pojan vieressä ja oli nyt alkanut rääkyä hänen\nkorvaansa. \"Nyt minä sanon sinulle, Peukaloinen, kuinka voit tulla\nihmiseksi. Odota siksi kunnes tapaat jonkun, joka sanoo sinulle, että\nhän tahtoisi olla sinun housuissasi ja matkustella villihanhien\nseurassa. Silloin sinun pitää käyttää tilaisuutta hyväksesi ja sanoa\nhänelle näin...\" Ja nyt oli Bataki opettanut pojalle pari sanaa, jotka\nolivat niin voimakkaita ja vaarallisia, ettei niitä voinut lausua\nääneen; ne oli kuiskattava, kunnes tahtoi käyttää niitä todenteossa.\n\n\"Niin, muuta et tarvitse tullaksesi ihmiseksi jälleen\", oli Bataki\nlopulta sanonut.\n\n\"Sen minä kyllä uskon\", sanoi poika, \"sillä enpä taida tavata ketään,\njoka haluaisi vaihtaa osia minun kanssani.\"\n\n\"Ei se ehkä ole niinkään mahdotonta\", oli korppi sanonut, ja sitten hän\noli vienyt pojan kaupunkiin ja asettanut hänet katolle erään\nullakkokamarin eteen. Huoneessa paloi lamppu, ikkuna oli raollaan ja\npoika oli pitkän aikaa seisonut siinä ja miettinyt tuolla sisällä\nnukkuvan ylioppilaan onnea.\n\n\n\nKoetus\n\n\nYhoppilas säpsähti hereille unestaan ja näki lampun palavan pöydällä.\n\"Kas niin, nyt unohdin sammuttaa sen\", hän ajatteli ja kohosi\nkyynärpäilleen vääntääkseen alas liekkiä. Mutta ennen kuin ehti\nsammuttaa hän huomasi, että jotakin liikkui kirjoituspöydällä.\n\nHuone oli hyvin pieni. Ei ollut pitkä matka vuoteesta pöytään, ja hän\nsaattoi selvästi nähdä sen kaikkine kirjoineen, papereineen,\nkirjoitustarpeineen ja valokuvineen. Spriikeittimen ja teetarjottimen\nhän oli jättänyt pöydälle, ja hän näki nekin. Mutta ihmeellisintä oli,\nettä yhtä selvästi kuin hän näki kaiken muun, hän näki myöskin pienen\npeukaloisen, joka seisoi kumartuneena voirasian yli ja parhaillaan\nvalmisti itselleen voileipää.\n\nYlioppilas oli edellisenä päivänä kokenut niin monenmoista, että hän\nmelkein oli tullut välinpitämättömäksi siitä, mitä hänelle tapahtui.\nHän ei pelästynyt eikä hämmästynyt, vaan hänestä oli aivan luonnollinen\nasia, että peukaloinen oli tullut saamaan vähän ruokaa.\n\nHän laskeutui takaisin vuoteeseensa sammuttamatta lamppua ja katseli\npikkaraista, silmät sirrallaan. Tämä oli nyt asettunut kirjepainimen\npäälle ja istui siinä ylen tyytyväisen näköisenä ja syödä maiskutteli\nylioppilaan illallisen tähteitä. Näkyi selvästi, että hän venytteli\nsyömistään niin pitkälle kuin mahdollista. Hän istui ja pyöritteli\nsilmiään ja maiskautteli kieltään joka palan lomassa. Kuiva\nleivänkannikka ja kuiva juustonkuori olivat hänelle harvinaisia\nherkkuja.\n\nYlioppilas ei tahtonut häiritä häntä hänen syödessään, mutta kun vieras\nei näyttänyt jaksavan enempää, hän alkoi puhella hänen kanssaan.\n\n\"Hoi!\" hän sanoi. \"Mikäs sinä olet miehiäsi?\"\n\nPoika säpsähti ja juoksi ikkunaa kohti, mutta huomatessaan ylioppilaan\nmakaavan hiljaa vuoteessaan ajamatta häntä takaa hän pysähtyi. \"Minä\nolen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä\", hän sanoi, \"ja minä\nolen ihminen, minä yhtä hyvin kuin sinäkin, mutta minut on loihdittu\ntontuksi, ja siitä pitäen minä olen matkustellut villihanhien\nseurassa.\"\n\n\"Sepä merkillistä\", sanoi ylioppilas ja alkoi kuulustella poikaa,\nkunnes sai tietää melkein kaiken, mitä tämä oli kokenut kotoa\nlähdettyään.\n\n\"Sinulla on hyvät päivät\", sanoi ylioppilas. \"Ollapa sinun housuissasi\nja matkustella ja heittää huolet hiiteen!\"\n\nBataki seisoi ulkona ikkunalaudalla ja ylioppilaan sanottua tämän\nnapautti nokallaan ikkunaan. Poika ymmärsi, että hän tahtoi huomauttaa\nhäntä siitä, ettei vain myöhästyisi, kun ylioppilas ehkä sanoo ne\noikeat sanat. \"Et sinä taitaisi vaihtaa osia minun kanssani\", sanoi\npoika. \"Se, joka on ylioppilas, ei tahtone olla mitään muuta.\"\n\n\"Sitä samaa ajattelin minäkin tänä aamuna herätessäni\", sanoi\nylioppilas. \"Mutta kunpa vain tietäisit mitä minulle on tapahtunut tänä\npäivänä. Olen ihan mennyttä miestä. Olisi aivan varmasti parasta, jos\nsaisin matkustaa pois villihanhien seurassa.\"\n\nPoika kuuli taas Batakin napauttavan ikkunanruutuun, ja hänen päätään\nhuimasi ja sydäntään kouristi, sillä kuuluihan melkein siltä kuin\nylioppilas tulisi lausumaan oikeat sanat.\n\n\"Olen kertonut sinulle, kuinka minun asiani ovat, kerro sinä nyt\nminulle, kuinka sinun asiasi ovat!\" Peukaloinen kehoitti. Ja ylioppilas\noli iloinen saadessaan jonkun kuulijan; ja hän kertoi, mitä hänelle oli\ntapahtunut. \"Tuo muu nyt vielä menettelisi\", sanoi ylioppilas lopuksi.\n\"Mutta minä en kestä, että olen saattanut toverini onnettomuuteen.\nMinusta olisi paljon parempi, jos olisin sinun housuissasi ja saisin\nkierrellä maailmaa villihanhien seurassa.\"\n\nBataki koputti kiivaasti ikkunanruutuun, mutta poika istui pitkän aikaa\nhiljaa ja mitään puhumatta ja tuijotti vain suoraan eteensä.\n\n\"Odotahan vähän! Minä tulen kohta takaisin\", sanoi hän hiljaisella\näänellä ylioppilaalle, ja sitten hän asteli arvelevin askelin\nkirjoituspöydän yli ja ulos ikkunasta. Juuri hänen katolle tullessaan\nnousi aurinko ja punainen aamuvalo tulvaili Upsalan ylle. Kaikki tornit\nja harjat kimmeltelivät, ja pojan täytyi vielä kerran tunnustaa, että\ntämä oli oikea ilojen kaupunki.\n\n\"Mikäs sinua vaivaa?\" sanoi korppi. \"Nyt sinä menetit tilaisuuden\ntullaksesi ihmiseksi.\" -- \"Minä en välitä vaihtaa tuon ylioppilaan\nkanssa\", sanoi poika. \"Nuo tuulen viemät paperit tuottaisivat minulle\nvain ikävyyksiä.\"\n\n\"Niistä sinun ei tarvitse huolehtia\", sanoi Bataki. \"Ne minä voin\nhankkia sinulle takaisin.\" -- \"Minä kyllä tiedän, että sinä voit\",\nsanoi poika, \"mutta minä en ole varma siitä, että teet niin. Minun\ntäytyy ensin olla varma siitä asiasta.\"\n\nBataki ei sanonut sanaakaan. Hän vain levitti siipensä, lensi tiehensä\nja tuli kohta takaisin tuoden pari lehteä. Hän lenteli kokonaisen\ntunnin edestakaisin niin ahkerasti kuin pääskynen, kun se kantaa savea\npesäänsä, ja toi paperin toisensa perästä pojalle. \"Kas niin, nyt siinä\ntaitaa olla kaikki\", hän sanoi lopuksi ja istahti läähättäen\nikkunanlaudalle.\n\n\"Kiitoksia paljon!\" sanoi poika. \"Nyt minä menen puhelemaan ylioppilaan\nkanssa.\" Samassa Bataki katsahti huoneeseen ja näki, kuinka ylioppilas\nseisoi siellä ja järjesteli papereitaan. \"Sinä olet maailman suurin\ntyhmeliini!\" äsähti hän pojalle. \"Oletko sinä antanut ylioppilaalle\nkäsikirjoituksen? Ei sinun enää maksa vaivaa mennä hänen luokseen. Ei\nkoskaan hän sano tästä lähin tahtovansa olla sinun kaltaisesi.\"\n\nPoika seisoi ja tuijotti ylioppilaaseen, joka oli niin iloinen, että\npaitasillaan hyppi ja tanssi pienessä huoneessaan, ja sitten hän\nkääntyi Batakin puoleen. \"Minä ymmärrän kyllä hyvin, Bataki, että\ntahdoit minut koetukselle\", hän sanoi. \"Sinä luulit, että minä\njättäisin Martti hanhikukon oman onnensa nojaan tällä vaikealla\nmatkalla, niin pian kuin itse olisin päässyt paremmille päiville. Mutta\nkun ylioppilas puhui omista asioistaan, tulin minä ajatelleeksi, kuinka\nrumaa on pettää toverinsa, enkä tahtonut sitä tehdä.\"\n\nBataki alkoi raapia niskaansa jalallaan ja näytti olevan melkein\nhämillään. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan lensi tiehensä ja vei\npojan suoraa päätä villihanhien luo.\n\n\n\n\nXXXVI\n\nHIENOHÖYHEN\n\n\n\nVeden päällä kelluva kaupunki\n\n\nPerjantaina toukokuun 6. p:nä.\n\nEi ollut toista niin lempeää ja hyvää kuin hieno ja pieni harmaahanhi\nHienohöyhen. Hän oli kaikkien villihanhien suosikki, ja valkoinen\nhanhikukko olisi voinut mennä kuolemaan hänen tähtensä. Kun Hienohöyhen\npyysi jotakin, ei edes Akkakaan voinut kieltää.\n\nNiin pian kuin Hienohöyhen tuli Määlarille, alkoivat maisemat näyttää\nhänestä tutuilta. Tuolla oli meri saaristoineen, ja siellä asuivat\nhänen vanhempansa ja siskonsa pienellä saarella. Hän pyysi villihanhia\nlähtemään hänen kotiinsa, ennen kuin matkustavat edemmäksi pohjolaan,\nettä hän saisi näyttää omaisilleen olevansa vielä elossa. Se heitä\nvarmaan suuresti ilahduttaisi.\n\nAkka sanoi suoraan, että hänen mielestään Hienohöyhenen vanhemmat ja\nsiskot eivät olleet osoittaneet hänelle suurtakaan rakkautta\nhyljätessään hänet Öölannissa. Mutta Hienohöyhen ei tahtonut myöntää\nsitä oikeaksi. \"Mitäs he olisivat osanneet tehdä muutakaan, kun\nnäkivät, etten minä osaa lentää?\" sanoi hän. \"Eivät kai ne voineet\njäädä Öölantiin minun tähteni.\"\n\nHienohöyhen rupesi kertomaan villihanhille kodistaan saaristossa\nsaadakseen heidät matkaamaan sinne. Se oli kalliosaari. Jos sitä\nkatseli kaukaa, niin saattoi luulla, ettei siellä ollut muuta kuin\nkiveä, mutta sinne tultuaan havaitsikin, että rotkoissa ja\nsyvennyksissä oli mitä mainiointa laidunmaata. Ja turhaan sai hakea\nparempia pesimäpaikkoja kuin ne, jotka olivat siellä vuorenhalkeamissa\nja pajukoissa. Mutta kaikista paras oli siellä asuva vanha kalastaja.\nHienohöyhen oli kuullut, että hän nuoruudessaan oli ollut mainio\nmetsästäjä ja alinomaa oleskellut ulkosaarissa lintuja ampumassa. Mutta\nnyt vanhoilla päivillään, kun vaimo oli kuollut ja lapset olivat\nlähteneet maailmalle, niin että hän oli yksin mökissään, oli hän\nalkanut pitää huolta saarensa linnuista. Hän ei koskaan ampunut\nlaukaustakaan heitä kohti eikä sallinut muidenkaan sitä tehdä. Hän\nkäyskenteli pesältä pesälle, ja kun naaraat hautoivat muniaan, hän\nkantoi heille ruokaa. Ei kukaan pelännyt häntä. Hienohöyhen oli monta\nkertaa ollut hänen tuvassaan ja saanut leivänmurusia. Mutta kun\nkalastaja oli näin hyvä linnuille, oli niitä muuttanut saareen niin\npaljon, että se alkoi käydä ahtaaksi. Jos sinne saapui liian myöhään\njonakin keväänä, saattoi tapahtua, että kaikki pesimäpaikat oli jo\notettu. Sentähden Hienohöyhenen vanhempien ja siskojen oli ollut pakko\njättää hänet ja rientää eteenpäin.\n\nHienohöyhen pyyteli niin kauan, että hänen pyyntöönsä viimein\nsuostuttiin, vaikka villihanhet kyllä tunsivat olevansa jo myöhässä ja\nheidän siis olisi pitänyt rientää pohjoista kohti. Mutta eihän tuo\nmatka saaristoon kestäisi kauempaa kuin päivän.\n\nHe lähtivät liikkeelle eräänä aamuna, kun ensin olivat vahvistaneet\nitseään hyvällä aterialla, ja lensivät itää kohti Määlarin yli. Poika\nei tiennyt niin tarkkaan, mihin he olivat matkalla, mutta hän huomasi,\nettä kuta idemmäksi he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi vesiliikenne ja\nsitä asutummiksi kävivät rannat.\n\nTäydessä lastissa olevia proomuja ja pursia, veneitä ja kalasumppuja\noli matkalla itäänpäin, ja niitä vastaan tuli tai niiden ohitse kulki\npaljon kauniita valkoisia höyryveneitä. Rantoja pitkin kulki maanteitä\nja rautateitä, aina vain samaa päämäärää kohti. Tuolla idässä oli jokin\npaikka, jonne kaikki pyrkivät nyt aamulla.\n\nEräällä saarella poika näki suuren, valkoisen linnan, ja vähän matkaa\nidempänä alkoivat rannat pukeutua huviloihin. Aluksi ne olivat kaukana\ntoisistaan, sitten tiheämmässä, ja lopulta oli huvila huvilan vieressä\npitkin koko rantaa. Niitä oli jos jonkinlaisia. Tuolla oli linna ja\ntuolla tupanen. Tuolla oli pitkä ja matala herraskartano ja tuolla\nhuvila monine pikku torneineen. Muutamat niistä olivat puutarhan\nympäröimiä, mutta useimmat olivat lehtimetsässä, joka reunusti rantaa.\nMutta vaikka ne olivatkin näin erilaisia, oli niissä kuitenkin\nyhteistäkin: ne eivät olleet totisia ja yksinkertaisia niinkuin muut\nrakennukset, vaan ne olivat koreasti ja räikeästi maalatut vihreiksi ja\nsinisiksi ja punaisiksi, kuin lasten leikkimökit.\n\nPoika istui ja katseli noita kummallisia rantahuviloita, kun\nHienohöyhen yht'äkkiä huudahti. \"Nyt minä tunnen paikat! Tuolla on se\nveden päällä uiva kaupunki.\"\n\nSilloin poika katsahti eteenpäin, mutta ei aluksi huomannut muuta kuin\njoitakin valkoisia sumupilviä, jotka vyöryivät veden päällä. Mutta\nsitten alkoi häämöttää tornien huippuja ja siellä täällä joku talo,\njossa oli monta ikkunariviä. Ne tulivat näkyviin ja katosivat taas aina\nsen mukaan kuin sumu liikkui sinne tänne. Mutta mitään rantaa hän ei\nnähnyt. Kaikki näytti tuolla lepäävän veden päällä.\n\nKun poika lähestyi kaupunkia, ei hän enää nähnyt rannoilla hauskoja\nleikkimökkejä. Sensijaan ne olivat täynnä mustia tehdasrakennuksia.\nKorkeiden lautaaitojen takana oli suuria hiili- ja lautavarastoja, ja\nmustien, likaisten laiturien ääressä oli kömpelöitä lastilaivoja. Mutta\nkun kaiken tuon yli levisi välkkyvää, läpikuultavaa sumua, niin näytti\nse niin suurelta ja mahtavalta, että se melkein oli kaunista.\n\nVillihanhet lensivät tehtaiden ja lastilaivojen ohi ja lähestyivät\nsumun ympäröimiä tornien huippuja. Silloin kaikki sumupilvet yht'äkkiä\nlaskeutuivat vettä kohti, paitsi muutamat, jotka leijailivat vaalean\nsinisinä ja hienoina heidän päittensä päällä. Toiset vyöryivät vesien\nja maan yllä. Huoneiden perustukset ja alaosat kätkeytyivät niihin\nkokonaan, mutta yläkerrat, katot, tornit, päädyt pysyivät näkyvissä.\nMuutamat talot näyttivät tällä tavalla kuin Baabelin torneilta. Poika\nkyllä ymmärsi, että ne oli rakennettu kukkuloille, mutta niitä hän ei\nnähnyt, vaan ainoastaan talot, jotka kohosivat sumusta. Sumu oli\nvalkoista ja kirkasta, ja valot olivat mustia, sillä aurinko paistoi\nidästä eikä valaissut niitä.\n\nPoika ymmärsi kulkevansa suuren kaupungin yli, sillä hän näki sumun\nkeskeltä kaikkialta kattoja ja huippuja. Välistä syntyi aukko\naaltoilevaan sumuun, ja hän näki kuohuvan virran, mutta maata hän ei\nhuomannut missään. Kaikki tämä oli kaunista katsella, mutta hänen\nrintaansa melkein ahdisti, niinkuin tekee silloin, kun näkee jotakin,\njota ei voi käsittää.\n\nNiin pian kuin hän oli kulkenut kaupungin yli, ei maa enää ollut sumun\npeitossa, vaan rannat, vesi ja saaret näkyivät taas selvästi. Hän\nkääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen kaupungin paremmin, mutta ei\nonnistunut siinä. Nyt se näytti vielä enemmän lumotulta. Nyt olivat\nsumut saaneet väriä auringosta, ja ne leijailivat vaaleanpunaisina,\nsinisinä tai keltaisina. Talot olivat valkoiset kuin ne olisivat olleet\nvalosta rakennetut, mutta ikkunat ja tornien huiput välkkyivät tulena.\nJa kaikki kellui veden päällä niinkuin ennenkin.\n\nVillihanhet kulkivat suoraan itää kohti. Alussa oli kaikki melkein\nsamanlaista kuin Määlarissakin. Ensin he lensivät tehtaiden ja\ntyöpajain ylitse. Sitten ilmaantui huviloita rannoille. Täälläkin\nvilisi höyrylaivoja ja purjepursia, mutta nyt ne tulivat idästäpäin ja\nmenivät länteenpäin kaupunkia kohti.\n\nHe kulkivat yhä eteenpäin, mutta kaitaisten Määlarin selkien ja pienten\nsaarien sijasta aukeni heidän allaan laajempia vesiä, suurempia saaria.\nMannermaa väistyi eikä sitä kohta enää ollenkaan näkynyt. Kasvillisuus\nkävi karummaksi, lehtipuita oli harvemmassa ja petäjät pääsivät\nvoitolle. Huvilat loppuivat, ja ilmaantui talonpoikaistaloja ja\nkalastajien majoja.\n\nHe kulkivat vielä edemmäksi itää kohti, ja nyt he eivät enää nähneet\nsuuria, asuttuja saaria, ainoastaan lukemattoman määrän pieniä kareja,\njotka olivat hajallaan veden pinnalla. Maa ei enää ahdistellut\nulapoita, meri avautui heidän eteensä suurena ja rajattomana.\n\nTäällä villihanhet laskeutuivat kalliosaarelle, ja kun he seisoivat\nmaassa, kysyi poika Hienohöyheneltä: \"Mikä se oli se suuri kaupunki,\njonka ylitse me kulimme?\"\n\n\"En tiedä, miksi sitä ihmiset sanovat\", virkkoi Hienohöyhen. \"Me\nharmaat hanhet sanomme sitä veden päällä kelluvaksi kaupungiksi.\"\n\nMe tiedämme, että se kaupunki oli Tukholma.\n\n\n\nSisarukset\n\n\nHienohöyhenellä oli kaksi sisarta: Kaunissiipi ja Kultasilmä. Nämä\nolivat voimakkaita ja älykkäitä lintuja, mutta heidän höyhenpukunsa ei\nollut niin pehmoinen ja loistava kuin Hienohöyhenen, eikä heidän\nluontonsakaan ollut niin lempeä kuin hänen. Aina siitä alkaen kun he\nolivat olleet pieniä keltaisia poikasia, olivat sekä vanhemmat että\nomaiset, jopa vanha kalastajakin selvästi osoittaneet rakastavansa\nHienohöyhentä enemmän kuin heitä, ja sentähden sisaret olivat aina\nvihanneet häntä.\n\nVillihanhien laskeutuessa saarelle olivat Kaunissiipi ja Kultasilmä\nsyömässä pienellä vihreällä nurmikolla vähän matkaa rannasta ja\nhuomasivat heti tulokkaat.\n\n\"Katsos, sisar Kultasilmä, kuinka kauniita, komeita villihanhia laskee\nmeidän saarellemme!\" sanoi Kaunissiipi. \"Olen harvoin nähnyt noin\nryhdikkäitä lintuja. Ja näetkö, että heillä on valkoinen hanhikukko\nseurassaan? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa lintua? Häntä voisi\nmelkein luulla joutseneksi.\"\n\nKultasilmä oli samaa mieltä kuin sisarkin, että tulijat varmaan olivat\nhyvin eteviä muukalaisia. Mutta yht'äkkiä hän keskeytti puheensa ja\nhuusi: \"Sisar Kaunissiipi, sisar Kaunissiipi! Etkö näe, kuka niillä on\nmukanaan?\"\n\nSamassa sattuivat myöskin Kaunissiiven silmät Hienohöyheneen, ja hän\nhämmästyi niin, että pitkän aikaa seisoi nokka avoinna ja sähisi: \"Se\nei voi olla hän! Kuinka hän olisi päässyt semmoiseen seuraan? Mehän\njätimme hänet Öölantiin kuolemaan nälkään.\"\n\n\"Pahinta on, että hän tulee kantelemaan isälle ja äidille ja kertomaan,\nettä me lensimme häntä kohti niin nopeasti, että siipi meni\nsijoiltaan\", sanoi Kultasilmä. \"Saat nähdä, että tämä päättyy vielä\nniin, että meidät ajetaan pois saarelta.\"\n\n\"Ei meillä tuon hemmotellun penikan takaisin tulosta ole muuta kuin\nikävyyksiä odotettavana\", sanoi Kaunissiipi. \"Mutta nyt minä luulen,\nettä on parasta, että aluksi olemme olevinamme niin iloisia kuin\nsuinkin voimme siitä, että hän on tullut takaisin. Hän on niin tyhmä,\nettä tuskin huomasikaan, että tyrkkäsimme häntä tahallamme.\"\n\nKun Kaunissiipi ja Kultasilmä puhelivat tällä tavalla, olivat\nvillihanhet seisoneet rannalla ja järjestäneet höyheniään lennon\njälkeen. Nyt he vaelsivat pitkässä rivissä kaihoista rantaa myöten\nkallionhalkeamaan, jossa Hienohöyhen tiesi vanhempiensa tavallisesti\noleskelevan.\n\nHienohöyhenen vanhemmat olivat erinomaista väkeä. He olivat asuneet\nsaarella kauemmin kuin kukaan muu, ja heillä oli tapana auttaa ja\nneuvoa kaikkia vastatulleita. Hekin olivat nähneet villihanhien\ntulevan, mutta he eivät tunteneet Hienohöyhentä joukosta. \"Onpa\nmerkillistä, että villihanhet ovat laskeutuneet tälle karille\", sanoi\nhanhiukko, Hienohöyhenen isä. \"Se on komea parvi. Sen näkee jo\nlennostakin. Mutta ei ole helppoa löytää asuinpaikkoja niin monelle.\"\n-- \"Ei täällä paikat vielä liene niin täydet, ettemme voisi ottaa\nvastaan niitä, jotka tulevat\", sanoi hänen vaimonsa, joka oli lempeä ja\nhyväluontoinen niinkuin Hienohöyhenkin.\n\nNähdessään Akan joukkoineen tulevan menivät Hienohöyhenen vanhemmat\nheitä vastaan ja aikoivat juuri toivottaa heidät tervetulleiksi\nsaareen, kun Hienohöyhen lensi paikaltaan jonon päästä ja pyrähti\nvanhempiensa väliin. \"Isä ja äiti, nyt minä olen täällä! Ettekö tunne\nHienohöyhentä?\" huusi hän. Ensin eivät vanhukset oikein tahtoneet uskoa\nomia silmiään, mutta sitten he tunsivat tyttärensä ja tulivat tietysti\näärettömän iloisiksi.\n\nKun villihanhet ja Martti hanhikukko ja Hienohöyhen itse kaakattivat\nkiihkeimmillään ja kertoivat siitä, kuinka Hienohöyhen oli pelastunut,\njuoksivat Kaunissiipi ja Kultasilmä esiin. He huusivat tervetuliaisensa\njo kaukaa ja osoittivat niin suurta iloa Hienohöyhenen kotiintulosta,\nettä tämä oli oikein liikuttunut.\n\nSaari miellytti villihanhia, ja niin päätettiin, etteivät he lähtisi\nennen kuin seuraavana aamuna. Hetken kuluttua sisaret kysyivät\nHienohöyheneltä, eikö hänen tehnyt mieli tulla katsomaan, mihin he\nolivat aikoneet laittaa pesänsä. Hän seurasi heitä heti ja näki, että\nhe olivat valinneet itselleen hyvin kätketyt ja suojatut hautomapaikat.\n\"Mihinkäs sinä, Hienohöyhen, aiot asettua?\" kysyivät he. -- \"Minäkö?\"\nsanoi Hienohöyhen. \"Minä en aio jäädä tälle saarelle. Minä aion seurata\nvillihanhien mukana Lappiin.\" -- \"Ikävä, että sinun täytyy lähteä ja\njättää meidät\", sanoivat sisaret. -- \"Olisin kernaasti jäänyt teidän ja\nvanhempien luo\", sanoi Hienohöyhen. \"Mutta minä olen jo luvannut\nsuurelle valkoiselle...\" -- \"Mitä?\" huudahti Kaunissiipi. \"Sinäkö saat\nsen kauniin hanhikukon? Se nyt on...\" Mutta tässä sysäsi Kultasilmä\nkiivaasti sisartaan, ja tämä keskeytti puheensa.\n\nIlkeillä sisaruksilla oli paljon puhumista sinä päivänä. He olivat ihan\nsuunniltaan siitä, että Hienohöyhen oli saanut sulhasekseen valkoisen\nhanhikukon. Heillä oli itsellään sulhaset, mutta ne olivat vain\ntavallisia harmaita hanhia, ja kun he nyt olivat nähneet hanhikukon,\nolivat heidän omansa heistä niin rumat ja vähäpätöiset, että he eivät\ntahtoneet niitä nähdäkään. \"Minä kuolen harmista\", sanoi Kultasilmä.\n\"Kun edes sinä, sisar Kaunissiipi, olisit saanut hänet!\" -- \"Soisin\nennemmin, että hän olisi kuollut kuin että minun täytyy kulkea täällä\nkoko kesä ja ajatella, että Hienohöyhen on saanut valkoisen\nhanhikukon\", sanoi Kaunissiipi.\n\nSisarukset olivat kuitenkin yhä edelleen hyvin ystävällisiä\nHienohöyhenelle, ja iltapäivällä Kultasilmä otti hänet mukaansa\nnäyttääkseen hänelle sulhasensa. \"Hän ei ole niin kaunis kuin tuo sinun\nomasi\", sanoi Kultasilmä. \"Mutta sen sijaan minä voin olla varma siitä,\nettä hän on se, mikä on.\" -- \"Mitä tarkoitat, Kultasilmä?\" sanoi\nHienohöyhen. Kultasilmä ei ensin tahtonut selittää, mitä oli\ntarkoittanut, mutta sitten hän mutisi, että hän ja Kaunissiipi olivat\narvelleet, että kuinkahan oikein mahtoi olla tuon valkoisen laita.\n\"Emme ole koskaan nähneet valkoisen hanhen seuraavan villihanhia\",\nsanoi sisar, \"ja me olemme miettineet, etta kunhan se vain ei olisi\nnoiduttu.\" -- \"Kylläpä te olette tyhmiä! Sehän on kesy hanhi\", sanoi\nHienohöyhen harmissaan. -- \"Hänellä on mukanaan muuan, joka on\nnoiduttu\", sanoi Kultasilmä, \"ja silloin hän voi olla noiduttu itsekin.\nEtkö sinä pelkää, että se voi olla musta merimetso?\"\n\nHän osasi puhua oikein hyvin ja sai Hienohöyhen-paran ihan\nsäikäyksiinsä. \"Sinä et kai tarkoita, mitä sanot\", sanoi pieni harmaa\nhanhi. \"Sinä vain pelottelet minua.\" -- \"Tahdon sinun parastasi,\nHienohöyhen\", sanoi Kultasilmä. \"En voi ajatella mitään kauheampaa kuin\nettä sinä lennät tiehesi merimetson kanssa. Mutta minä sanon sinulle\njotakin. Koeta saada häntä syömään näitä juuria, joita olen poiminut.\nJos hän on loihdittu, niin näkyy se kohta. Ellei ole, niin hän jää\nentiselleen.\"\n\nPoika istui hanhien keskessä ja kuunteli Akan ja vanhan hanhikukon\npuheita, kun Hienohöyhen tuli lentäen. \"Peukaloinen! Peukaloinen!\"\nhuusi hän. \"Minä olen tappanut hänet!\" -- \"Anna minun nousta selkääsi,\nHienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!\" huusi poika. He menivät, ja\nAkka ja muut hanhet seurasivat mukana. Hanhikukko makasi maassa\npitkällään. Hän ei voinut sanoa mitään, ei muuta kuin haukkoa henkeään.\n\"Kutita häntä kurkun alta ja lyö selkään!\" sanoi Akka. Poika teki niin,\nja heti rykäisi suuri valkoinen suustaan paksun juuren, joka oli\ntarttunut hänen kurkkuunsa. \"Näitäkö sinä olet syönyt?\" sanoi Akka ja\nosoitti muutamia maassa olevia juuria. -- \"Niitähän minä\", sanoi\nhanhikukko. -- \"Olipa hyvä, että ne tarttuivat kurkkuusi\", sanoi Akka.\n\"Ne ovat myrkyllisiä. Jos sinä olisit nielaissut ne, olisit varmaan\nkuollut.\" -- \"Hienohöyhen pyysi minua niitä syömään\", sanoi hanhikukko.\n-- \"Minä sain ne sisareltani\", sanoi Hienohöyhen ja kertoi koko asian.\n-- \"Sinun pitää varoa sisariasi, Hienohöyhen\", sanoi Akka, \"sillä he\neivät varmaankaan tarkoita sinun parastasi.\"\n\nMutta Hienohöyhen oli sellainen, ettei hän voinut uskoa pahaa\nkenestäkään, ja kun Kaunissiipi hetken kuluttua tuli ja tahtoi näyttää\nhänelle sulhasensa, seurasi hän heti mukana. \"Niin, eihän hän ole niin\nkomea kuin se, jonka sinä saat\", sanoi sisar, \"mutta hän on kovin\nurhoollinen ja pelkäämätön.\" -- \"Mistä sinä sen tiedät?\" sanoi\nHienohöyhen. -- \"Täällä on ollut, täällä meidän saarellamme, viime\naikoina suurta itkua ja hammasten kiristystä lokkien ja sorsien kesken,\nsillä joka aamupäivän valjetessa tulee tänne vieras petolintu ja vie\npois yhden heistä.\" -- \"Mikä lintu se on?\" kysyi Hienohöyhen. -- \"Sitä\nemme tiedä\", vastasi sisar. \"Hänen näköistään ei ole koskaan nähty\ntällä saarella, ja merkillistä on, ettei hän koskaan käy meidän hanhien\nkimppuun. Mutta nyt on minun sulhaseni päättänyt taistella hänen\nkanssaan huomenaamulla ja karkottaa hänet pois.\" -- \"Kunpa vain kävisi\nhyvin!\" sanoi Hienohöyhen. -- \"Pelkään, ettei käy\", sanoi sisar. \"Jos\nminun hanhikukkoni olisi niin suuri ja voimakas kuin sinun, niin\nsilloin voisi olla jotakin toivoa.\" -- \"Tahdotko sinä, että minä pyydän\nMartti hanhikukkoa menemään sitä vierasta lintua vastaan?\" sanoi\nHienohöyhen. -- \"Tahtoisin kyllä\", sanoi Kaunissiipi. \"Suurempaa\npalvelusta et voisi minulle tehdä,\"\n\nSeuraavana päivänä hanhikukko oli valveilla ennen auringon nousua,\nasettui saaren korkeimpaan paikkaan ja tähysteli joka suunnalle. Pian\nhän näki suuren, tumman linnun tulevan lännestä päin. Sen siivet olivat\ntavattoman pitkät, ja oli helppo nähdä, että se oli kotka. Hanhikukko\nei ollut odottanut sen vaarallisempaa vastustajaa kuin enintään\nhuuhkainta, ja nyt hän tiesi, ettei pääsisi siitä hengissä. Mutta ei\nhänelle juolahtanut päähänkään olla rupeamatta taisteluun, vaikka\nvastustaja oli monta kertaa voimakkaampi kuin hän.\n\nKotka ampui kalalokin niskaan ja iski kyntensä sen ruumiiseen. Ennen\nkuin hän ehti lähteä lentoon, hyökkäsi hanhikukko esiin. \"Heitä irti\nse!\" huusi hän. \"Äläkä tule koskaan takaisin, muuten joudut minun\nkanssani tekemisiin.\" -- \"Mikä houkka sinä olet?\" sanoi kotka. \"Kiitä\nonneasi, etten minä koskaan taistele hanhien kanssa. Muuten olisit pian\nmennyttä miestä.\"\n\nMartti hanhikukko luuli, että kotka oli mielestään liian hyvä\ntaistelemaan hänen kanssaan, ja hän hyökkäsi sen kimppuun vihoissaan,\npuri sitä kurkkuun ja pieksi siivillään. Tuota kotka ei tietysti voinut\nsietää, vaan alkoi taistella, ei kuitenkaan täydellä voimallaan.\n\nPoika makasi samassa paikassa kuin Akka ja villihanhet; he kuulivat\nHienohöyhenen huutavan: \"Peukaloinen! Peukaloinen! Kotka repii Martti\nhanhikukon kuoliaaksi!\" -- \"Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja\nvie minut hänen luokseen!\" sanoi poika.\n\nKun hän tuli perille, oli Martti hanhikukko verissään ja pahoin\nrevittynä, mutta hän taisteli vielä. Poika ei voinut taistella kotkan\nkanssa; eikä ollut muuta keinoa kuin rientää hakemaan parempaa apua.\n\"Pian, Hienohöyhen! Kutsu tänne Akka ja villihanhet!\" huusi hän. Mutta\nsamassa kun hän sen sanoi, lakkasi kotka taistelemasta. -- \"Kuka täällä\npuhuu Akasta?\" kysyi hän. Ja kun hän näki Peukaloisen ja kuuli\nvillihanhien kaakatuksen, hän levitti siipensä ja lähti lentoon. \"Sano\nAkalle, etten minä koskaan ollut odottanut tapaavani häntä enkä ketään\nhänen seurueestaan täällä kaukana merellä!\" sanoi hän ja leijaili pois\nkauniisti ja nopeasti. -- \"Tuo sama kotka kantoi minut kerran takaisin\nvillihanhien luo\", sanoi poika ja katseli kummastellen hänen jälkeensä.\n\nVillihanhet aikoivat lähteä hyvissä ajoin liikkeelle saarelta, mutta\nensin he kuitenkin tahtoivat syödä vähän aikaa. Heidän kävellessään ja\netsiessään ruokaansa tuli sorsa Hienohöyhenen luo. \"Sisaresi käskivät\nsanomaan terveisiä\", sanoi hän. \"Ne eivät uskalla näyttäytyä\nvillihanhille, mutta ne käskivät muistuttamaan sinua siitä, ettei sinun\npidä lähteä saaresta, ennen kuin olet käynyt tervehtimässä vanhaa\nkalastajaa.\" -- \"Niinpä kyllä\", sanoi Hienohöyhen. Mutta hän pelkäsi\nnyt jo niin, että pyysi hanhikukkoa ja Peukaloista tulemaan kanssaan\nkalastajan majalle.\n\nMajan ovi oli auki. Hienohöyhen meni sisään, mutta muut jäivät\nulkopuolelle. Samassa he kuulivat Akan antavan lähtömerkin ja kutsuivat\nHienohöyhentä tulekaan. Harmaahanhi tuli majasta ja lensi villihanhien\nkanssa pois saarelta.\n\nHe olivat lentäneet aika pitkän matkan sisäsaaristoon päin, kun poika\nalkoi ihmetellen katsella harmaata hanhea, joka seurasi heitä.\nHienohöyhenhän lensi äänettömästi ja keveästi. Mutta tämä aherteli\neteenpäin raskain, kohisevin siivin. \"Akka, käänny takaisin! Akka,\nkäänny takaisin!\" huusi hän nopeasti. \"Me olemme joutuneet väärään\nseuraan! Olemme saaneet Kaunissiiven seuraamme!\"\n\nTuskin tämä oli sanottu, kun harmaa hanhi päästi suustaan niin ruman ja\näkäisen huudon, että kaikki ymmärsivät, kuka hän oli. Akka ja muut\nkääntyivät häntä vastaan, mutta harmaahanhi ei paennut heti kohta. Sen\nsijaan hän hyökkäsi suuren valkoisen päälle, sieppasi nokkaansa\nPeukaloisen ja lensi häntä kantaen tiehensä.\n\nSiitä tuli tuima ajo saaristomerellä. Kaunissiipi pakeni nopeasti,\nmutta villihanhet olivat aivan hänen kintereillään eikä hänellä ollut\ntoivoakaan pakoon pääsemisestä.\n\nYht'äkkiä he näkivät pienen valkoisen savun pullahtavan alhaalta\nmerestä ja kuulivat laukauksen. Innoissaan he eivät olleet huomanneet\ntulleensa parin venheen kohdalle, jotka olivat täynnä metsämiehiä.\n\nEi kuitenkaan sattunut kehenkään, mutta juuri venheiden kohdalla\nKaunissiipi avasi nokkansa ja pudotti Peukaloisen mereen.\n\n\n\n\nXXXVII\n\nTUKHOLMA\n\n\nLauantaina toukokuun 7. p:nä.\n\nMuutamia vuosia sitten oli Skansenilla, tuossa suuressa puutarhassa\nlähellä Tukholmaa, johon on koottu niin paljon ihmeellistä, pieni ukko,\njonka nimi oli Klement Larsson. Hän oli kotoisin Helsinglannista ja hän\noli tullut Skansenille soittamaan viulullaan kansantansseja ja muita\nvanhoja lauluja. Tavallisesti hän vasta iltapäivisin esiintyi\nviuluniekkana. Aamupäivällä hän istui ja oli vartijana jossakin noista\nkomeista talonpoikaistuvista, joita oli tuotu Skansenille maan kaikista\nosista.\n\nAlussa oli Klement luullut vanhoilla päivillään päässeensä parempiin\noloihin, kuin mitä hän milloinkaan oli osannut uneksiakaan, mutta\njonkin ajan kuluttua hän alkoi ikävystyä aivan kauheasti, varsinkin\nvartijantoimeensa. Vielähän tuo menetteli, kun tuli ihmisiä tupaa\nkatsomaan, mutta välistä sai Klement tuntikaupalla istua aivan yksin.\nSilloin hän ikävöi kotipuoleen niin haikeasti, että poislähtö tuntui\nvälttämättömältä. Hän oli hyvin köyhä, ja hän tiesi kotona joutuvansa\npitäjän rasitukseksi. Sentähden hän koetti kärsiä niin kauan kuin\nsuinkin voi, vaikka hän tunsikin tulevansa päivä päivältä yhä\nonnettomammaksi.\n\nEräänä iltapäivänä toukokuun alussa Klement oli saanut vapautta pariksi\ntunniksi ja oli laskeutumassa sitä jyrkkää tietä, joka vie alas\nSkansenilta, kun hän tapasi saaristolaiskalastajan, joka tuli kantaen\nverkkopussia selässään. Tämä oli nuori, reipas mies, joka usein tuli\nSkansenille tuomaan vesilintuja, joita hän oli onnistunut saamaan\nkiinni elävinä, ja Klement oli tavannut hänet monta kertaa ennenkin.\n\nKalastaja kysyi Klementiltä, oliko Skansenin johtaja kotona, ja\nvastattuaan siihen Klement kysyi vuorostaan mitä hyvää kalastajalla oli\nverkkopussissaan. \"Saat nähdä, mitä minulla on\", vastasi kalastaja,\n\"jos vuorostasi annat minulle hyvän neuvon ja sanot, mitä tämmöisestä\non pyydettävä.\"\n\nHän ojensi pussin Klementille. Tämä kurkisti sen sisään kerran ja\ntoisenkin ja hypähti sitten pari askelta taaksepäin. \"Voi minun\npäiviäni, Oosbjörn!\" sanoi hän. \"Mistä olet saanut tuommoisen?\"\n\nHän muisti, että hänen pienenä ollessaan äiti oli puhunut pikkuväestä,\njoka asusti tuvan lattian alla. Ei saanut huutaa eikä tehdä pahojaan,\nmuuten suuttui pikkuväki. Kun hän oli kasvanut suuremmaksi, oli hän\nluullut, että äiti oli keksinyt nuo pikkaraiset pitääkseen häntä\nkurissa. Mutta tottapa ne eivät olleetkaan vain äidin keksimiä, koska\ntuossa Oosbjörnin pussissa oli kuin olikin yksi pikkarainen.\n\nKlementissä oli vielä lapsuuden aikaista pelkoa, ja hänen selkäpiitään\nkarmi, kun hän vain katsahti verkkopussiin päinkään. Oosbjörn huomasi\nhänen pelkonsa ja alkoi nauraa, mutta Klement oli hyvin totinen. \"Kerro\nminulle, Oosbjörn, mistä olet saanut tuon käsiisi!\" sanoi hän. -- \"En\nminä ole häntä mitenkään väijynyt\", sanoi Oosbjörn. \"Hän tuli itse\nminun luokseni. Lähdin tänä aamuna varhain liikkeelle ja otin pyssyn\nmukaani veneeseen. En ollut ehtinyt kauas rannasta, kun näin muutamia\nvillihanhia, jotka tulivat idästä päin kauheasti huutaen. Paukautin\nheidän peräänsä, mutta en saanut mitään. Sen sijaan tämä tuli alas ja\nputosi niin lähelle venettä, ettei minun tarvinnut muuta kuin ojentaa\nkäteni ottaakseni hänet.\" -- \"Et vain liene ampunut häntä?\" -- \"Enhän\ntoki, hän oli terve ja vahingoittumaton. Mutta alas tultuaan hän oli\nvähän pyörällä, ja silloin minä sitaisin hänen jalkansa ja kätensä\npurjelangalla, ettei hän pakenisi. Katsos, minä ajattelin heti, että\ntässä on jotakin, joka pitää viedä Skansenille.\"\n\nKalastajan tätä kertoessa Klement näytti hyvin huolestuneelta. Hänen\nmieleensä muistui kaikki se, mitä hän lapsuudessaan oli kuullut\npikkuväestä, heidän kostonhimostaan vihamiehiä kohtaan ja heidän\navuliaisuudestaan ystäviä kohtaan. Ei koskaan ollut käynyt hyvin\nkenellekään, joka oli koettanut pitää heitä vankinaan. \"Teidän olisi\npitänyt päästää hänet heti irti\", sanoi hän. \"Vähällä oli, ettei minun\nollut pakko päästää häntä vapaaksi\", sanoi kalastaja. \"Sillä senhän\narvaatte, Klement, että villihanhet seurasivat minua aina kotiin\nsaakka, ja sitten ne lentelivät saaren päällä koko aamun ja huusivat\nniinkuin olisivat tahtoneet saada hänet takaisin. Eikä sillä hyvä, vaan\nkoko heidän joukkonsa, lokit ja tiirat ja muut, joihin ei kannata\ntuhlata yhtä ainoata panosta ruutia, tulivat ja laskeusivat saarelle\npitämään pahaa elämää, ja kun minä menin ulos, niin lentelivät ne\nympärilläni niin, että minun täytyi mennä takaisin sisään. Eukkoni\npyysi, että päästäisin hänet vapaaksi, mutta minä olin saanut päähäni,\nettä hänet on tuotava tänne Skansenille. Ja sitten minä asetin lasten\nnuken ikkunaan, piilotin pienokaisen verkkopussin pohjaan ja lähdin\ntulemaan. Ja linnut luulivat ikkunassa seisojaa häneksi, koska antoivat\nminun poistua, ajamatta minua takaa.\"\n\n\"Eikö se sano mitään?\" kysyi Klement. -- \"Alussa se kyllä koetti huutaa\nlinnuille, mutta sitä minä en sallinut, vaan pistin kapulan sen\nsuuhun.\" -- \"Mutta Oosbjörn, kuinka voitte semmoista tehdä? Ettekö\nymmärrä, että hän on jotakin yliluonnollista?\" -- \"En tiedä, mitä hän\nlienee\", sanoi Oosbjörn rauhallisesti. \"Siitä saavat muut ottaa selon.\nMinä olen tyytyväinen, kun vain saan hänestä hyvän maksun. Ja sanokaa\nnyt minulle, Klement, mitä luulette Skansenin tohtorin minulle tästä\nantavan.\"\n\nKlement ei vastannut pitkään aikaan. Mutta hän oli tullut kovin\nlevottomaksi Peukaloisen tähden. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä\nolisi seisonut hänen vieressään ja sanonut hänelle, että hänen aina\npitää olla hyvä pikkuväkeä kohtaan. \"En tiedä, mitä tohtori sinulle\nmaksaa, Oosbjörn\", sanoi hän. \"Mutta jos annat hänet minulle, niin saat\nkaksikymmentä kruunua.\"\n\nOosbjörn hämmästyi äärettömästi kuullessaan mainittavan semmoisen\nsumman. Hän ajatteli, että Klement mahtoi luulla Peukaloisella olevan\njonkin salaisen voiman, josta hänellä olisi hyötyä. Ehkei tohtori\npitäisikään häntä yhtä merkillisenä eikä maksaisi hänestä niin suurta\nhintaa. Ja niin hän suostui Klementin tarjoukseen.\n\nSoittoniekka pisti Peukaloisen leveään taskuunsa, palasi takaisin\nSkansenille ja meni erääseen karjamajaan, jossa ei ollut katselijoita\neikä vartijoita. Hän veti oven kiinni perässään, otti esille\nPeukaloisen, jonka kädet ja jalat olivat vielä sidotut ja jonka suussa\noli kapula, ja asetti hänet varovasti penkille.\n\n\"Kuulehan nyt, mitä minä sinulle sanon!\" sanoi Klement. \"Minä tiedän\nkyllä, että sinunlaisesi eivät mielellään näyttäydy ihmisille, vaan\ntahtovat liikkua ja puuhata ja laitella yksikseen. Sentähden minä olen\najatellut päästää sinut vapaaksi, mutta sinun täytyy ensin luvata,\nettet lähde täältä Skansenilta, ennen kuin saat minulta luvan. Jos\nsiihen suostut, niin nyökäytä kolme kertaa päätäsi!\"\n\nKlement katseli odotellen Peukaloista, mutta tämä pysyi\nliikkumattomana.\n\n\"Sinulle tulee täällä hyvä ollaksesi\", sanoi Klement. \"Minä panen\nsinulle ruokaa joka päivä ja minä luulen, että sinulle tulee täällä\nniin paljon tekemistä, ettei aikasi käy pitkäksi. Mutta sinä et saa\nmennä minnekään muuanne, ennen kuin saat siihen minulta luvan. Sovitaan\njostakin merkistä. Niin kauan kuin minä panen ruokaa valkoiseen\nmaljaan, on sinun oltava täällä. Mutta kun minä panen sen siniseen,\nsaat lähteä.\"\n\nKlement vaikeni uudelleen ja odotti, että Peukaloinen antaisi merkin,\nmutta tämä ei liikahtanutkaan.\n\n\"Vai niin\", sanoi Klement, \"silloin ei kai auta muu kuin että minä vien\nsinut tämän talon isännän luo. Ja silloin sinut pannaan lasikaappiin ja\nkaikki ihmiset Tukholman suuresta kaupungista tulevat sinua katsomaan.\"\n\nMutta siitä näytti pikkarainen säikähtävän ja tuskin se oli sanottu,\nkun hän jo antoi merkin.\n\n\"Se on oikein\", sanoi Klement, otti veitsensä ja leikkasi poikki\nnuoran, jolla Peukaloisen kädet oli sidottu. Sitten hän meni nopeasti\novea kohti.\n\nPoika päästeli nuorat jaloistaan ja työnsi pois suukapulan, ennen kuin\nryhtyi mihinkään muuhun. Kun hän sitten kääntyi Klement Larssonin\npuoleen, oli tämä jo poissa.\n\nKlement oli tuskin tullut ulos ovesta, kun hän kohtasi komean vanhan\nherran, joka näytti olevan matkalla lähellä olevalle kauniille\nnäköalapaikalle. Klement ei muistanut ennen nähneensä tätä komeaa\nvanhaa miestä, mutta tottapa herra lienee nähnyt hänet joskus viulua\nsoittamassa, koska hän pysähtyi ja alkoi jutella hänen kanssaan.\n\n\"Päivää, Klement!\" sanoi hän. \"Kuinka voit? Et kai ole sairas? Minusta\nnäyttää kuin olisit vähän laihtunut viime aikoina.\"\n\nVanha herra oli tavattoman ystävällinen, ja Klement rohkaisi mielensä\nja kertoi hänelle, kuinka vaikea hänen oli ollut kestää koti-ikäväänsä.\n\n\"Mitä?\" sanoi komea vanha herra. \"Onko sinulla ikävä, vaikka olet\nTukholmassa? Onko se mahdollista?\"\n\nJa vanha komea herra näytti melkein loukkautuneelta. Mutta sitten hän\nkai ajatteli, että tuo on vain vanha tyhmä ukko, ja muuttui taas\nystävälliseksi.\n\n\"Sinä et varmaankaan ole kuullut, kuinka Tukholman kaupunki on\nsyntynyt, Klement. Jos olisit sen kuullut, niin ymmärtäisit, että sinä\nvain luulet, että sinulla on täällä ikävä. Tule kanssani tuolle\npenkille, niin kerron sinulle jotakin Tukholmasta.\"\n\nKun vanha komea herra oli istuutunut penkille, katseli hän ensin vähän\naikaa Tukholmaa, joka näkyi siihen kaikessa komeudessaan, ja hän\nhengähti syvään kuin olisi tahtonut vetää keuhkoihinsa seudun kaiken\nkauneuden. Sitten hän kääntyi soittoniekan puoleen.\n\n\"Katsos, Klement!\" hän sanoi ja alkoi puhuessaan piirrellä\nhiekkakäytävään pientä karttaa. \"Tässä on nyt Uplanti, ja tässä pistää\netelää kohti niemi, jossa on paljon lahtia. Ja tässä tulee vastaan\nSörmlanti toisena niemenä, jossa siinäkin on paljon lahtia ja joka\nmenee suoraan pohjoista kohti. Ja tässä tulee lännestä päin järvi, joka\non saaria täynnä; se on Määlari. Ja tässä tulee idästäpäin toinen vesi,\njoka tuskin pääsee tunkeutumaan esiin saarien ja karien välitse; se on\nItämeri. Ja tässä, Klement, tässä, missä Uplanti tapaa Sörmlannin ja\nMäälarin järvi tapaa Itämeren, juoksee pieni joki, jota sanotaan\nNorrströmiksi, ja keskellä Norrströmiä on kolme pientä saarta.\n\n\"Nämä saaret olivat alun pitäen vain tavallisia lehtosaaria, semmoisia,\njoita Määlarissa on niin paljon vielä tänäkin päivänä, ja ne olivat\nkauan aikaa aivan asumattomia. Nehän olivat mukavassa paikassa, kahden\nveden ja kahden maakunnan välissä, mutta sitä ei kukaan huomannut.\nVuosia kului. Ihmisiä asettui molemmille puolin Määlarin, saariin ja\nsaaristoon, mutta kukaan ei asettunut noille kolmelle Määlarin\nsaarelle. Joskus sattui, että jokin venemies laski jonkin saaren\nrantaan ja laittoi siihen yöksi telttansa. Mutta ei kukaan asettunut\nniihin asumaan.\n\n\"Eräänä päivänä oli muuan kalastaja, joka asui Lidingössä suolameren\nrannalla, ohjannut purtensa Määlariin ja saanut sieltä niin paljon\nkaloja, ettei ollut muistanut lähteä ajoissa kotiin. Hän ei ollut\nehtinyt edemmäksi kuin noihin saariin, kun jo tuli ihan pimeä, ja\nsilloin hän oli arvellut parhaaksi nousta maihin jollekin saarista ja\nodottaa kuun nousua, sillä hän tiesi, että kuu nousee myöhemmin yöllä.\n\n\"Oli syyskesä ja kaunis ja lämmin sää, vaikka illat jo olivatkin\nalkaneet pimetä. Kalastaja veti venheensä maalle, laskeutui sen viereen\nmaata ja painoi päänsä kivelle ja nukkui. Kun hän heräsi, oli kuu jo\naikoja sitten noussut. Se oli ihan hänen päänsä päällä ja paistoi niin\nkomeasti, että oli melkein niin valoisaa kuin keskipäivällä.\n\n\"Mies hypähti pystyyn ja aikoi juuri ruveta työntämään venhettään\nvesille, kun näki joitakin mustia pilkkuja liikkuvan virrassa. Siinä\noli suuri parvi hylkeitä, jotka täyttä vauhtia uivat saarta kohti. Kun\nkalastaja huomasi, että hylkeet näyttivät aikovan nousta maihin,\nkumartui hän ottamaan keihästään, joka hänellä aina oli venheessään.\nMutta kun hän oikaisihe, ei hän enää nähnytkään hylkeitä, vaan sen\nsijaan seisoi rannalla joukko mitä ihanimpia impiä, joilla oli yllään\nvihreät, maata viistävät silkkihameet ja päässään helmikruunut. Silloin\nkalastaja ymmärsi, että ne olivat merenneitoja, jotka asuvat\nsaaristossa ulkona meressä ja nyt olivat muuttautuneet hylkeiksi\nvoidakseen uida maihin ja huvitellakseen kuutamossa näillä vihreillä\nsaarilla.\n\n\"Hän laski hyvin hiljaa peitsensä maahan, ja kun immet nousivat saareen\nkarkeloimaan, hän hiipi heidän jälkeensä ja katseli heitä. Hän oli\nkuullut, että merenneidot ovat niin kauniita ja suloisia, ettei kukaan\nvoi katsella heitä ihastumatta heidän kauneuteensa, ja hän sanoi\nitselleen, ettei heitä ollut liiaksi kehuttu.\n\n\"Katseltuaan vähän aikaa heidän tanssiaan puiden alta hän meni rantaan,\notti rannalle jätetyistä hylkeen hahmoista yhden ja piilotti sen kiven\nalle. Sitten hän meni takaisin veneen luo, paneutui sen viereen maata\nja oli nukkuvinaan.\n\n\"Kohta hän näki nuorten impien tulevan takaisin rantaan pukeutuakseen\nhylkeenhahmoihin. Alussa siinä iloittiin ja hulluteltiin, mutta sitten\nsyntyi itkua ja valitusta, kun yksi heistä ei löytänytkään hahmoaan. He\njuoksentelivat kaikki edestakaisin rannalla ja etsivät, mutta eivät\nmitään löytäneet. Etsiessään he yht'äkkiä huomasivat, että taivas alkoi\nvaljeta ja päivä oli tulossa. Silloin he eivät näyttäneet voivan viipyä\nkauemmin, vaan lähtivät pois kaikki muut paitsi se, jolla ei ollut\nhylkeenhahmoa. Hän jäi rannalle istumaan ja itkemään.\n\n\"Kalastaja häntä kyllä sääli, mutta malttoi mielensä ja makasi hiljaa\nsiksi, kunnes päivä kokonaan valkeni. Silloin hän nousi ja työnsi\nvenheensä vesille, ja sitten näytti siltä kuin hän aivan sattumalta\nolisi huomannut rannalle jääneen immen aikoessaan lähteä soutamaan.\n'Mikä sinä olet?' huusi hän. 'Oletko jokin haaksirikkoutunut?'\n\n\"Neito juoksi hänen luokseen ja kysyi, oliko hän nähnyt hänen\nhylkeenhahmoansa, mutta kalastaja ei ollut ymmärtävinään, mitä hän\nkysyi. Silloin neito istahti uudelleen itkemään, mutta nyt ehdotti\nkalastaja, että tyttö tulisi hänen venheeseensä. 'Tule kanssani minun\ntupaani', sanoi hän, 'niin ottaa minun äitini sinut turviinsa! Ethän\nsinä voi jäädä tänne saareenkaan, jossa sinulla ei ole makuupaikkaa\neikä ruokaa.' Ja kalastaja puhui tytölle niin kauniisti, että tämä tuli\nhänen veneeseensä.\n\n\"Sekä kalastaja että hänen äitinsä olivat äärettömän hyviä\nmerenneitoparalle, ja hän näytti viihtyvän hyvin heidän luonaan. Hän\ntuli päivä päivältä yhä iloisemmaksi, auttoi vanhusta hänen toimissaan\nja oli kuin mikä muu saaristolaistyttö hyvänsä; mutta hän oli kaikkia\nmuita kauniimpi. Eräänä päivänä kalastaja kysyi, eikö tyttö tahtoisi\ntulla hänen vaimokseen, eikä tytöllä ollutkaan mitään sitä vastaan; hän\nsuostui heti paikalla.\n\n\"Sitten alettiin valmistaa häitä, ja kun merenneidon oli pukeuduttava\nmorsiameksi, hän pani päälleen vihreän, pitkähelmaisen hameen ja\nkimmeltävän helmikruunun, jotka hänellä oli ollut yllään silloin, kun\nkalastaja oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Kun saaristossa ei\nsiihen aikaan ollut pappia eikä kirkkoa, täytyi morsiusparin lähteä\nsoutamaan Määlarille päin saadakseen papin siunauksen jossakin\nkirkossa, jonka siellä tapaisivat.\n\n\"Kalastajalla oli venheessään morsian ja äiti, ja hänen veneensä\npurjehti niin hyvin, että hän pääsi edelle kaikista muista. Tultuaan\nniin pitkälle, että näki saaren, jossa oli tavannut morsiamensa, joka\nnyt komeana ja koristeltuna istui hänen vieressään, hän ei voinut olla\nhymähtämättä itsekseen. 'Mitä sinä hymyilet?' kysyi morsian. -- 'Minä\nvain ajattelen sitä yötä, jolloin piilotin sinun hylkeenhahmosi',\nvastasi kalastaja, sillä hän tunsi nyt olevansa niin varma tytöstä,\nettei enää luullut olevan tarpeellista mitään salata. -- 'Ei suinkaan\nminulla ole ollut mitään hylkeenhahmoa.' Näytti siltä kuin hän olisi\nunohtanut kaiken. -- 'Etkö muista, kuinka tanssit merenneitosten\nkanssa?' kysyi kalastaja. -- 'En tiedä mitä tarkoitat', sanoi morsian.\n'Olet mahtanut nähdä ihmeellistä unta viime yönä.'\n\n\"'Jos minä näytän sinulle hylkeenhahmosi, niin ehkä uskot', sanoi\nkalastaja ja käänsi venheensä maata kohti. He nousivat maihin ja hän\netsi ja löysi hylkeenhaamun kiven alta, jonne oli sen kätkenyt.\n\n\"Mutta tuskin morsian oli nähnyt hylkeenhahmon, kun hän tempasi sen\nkäteensä ja heitti sen päälleen. Se kietoutui hänen ympärilleen\nniinkuin olisi siinä ollut henki, ja neito heittäytyi heti virtaan.\n\n\"Sulhanen näki hänen liukuvan pois, juoksi häntä tavoittaen veteen,\nmutta ei voinut häntä saavuttaa. Epätoivoissaan, nähdessään, ettei\nvoinut häntä muulla tavalla pysähdyttää, hän tarttui keihääseensä ja\nheitti sillä. Se mahtoi sattua hyvin, varmaankin paremmin kuin hän oli\ntarkoittanutkaan, sillä merenneitoparalta pääsi valittava huuto ja hän\nkatosi syvyyteen.\n\n\"Kalastaja seisoi rannalla ja odotti, että neito ilmaantuisi. Mutta\nsitten hän näki, että vesi hänen ympärillään alkoi muuttua lempeän\nnäköiseksi. Se muuttui niin kauniiksi, ettei hän koskaan ennen ollut\nsemmoista nähnyt. Se kimmelteli kuin näkinkuoren sisusta.\n\n\"Kun välkkyilevä vesi loiskahteli rantoja vastaan, näytti kalastajasta\nsiltä kuin rannatkin olisivat alkaneet muuttua. Ne alkoivat kukkia ja\ntuoksua. Niiden yli levisi lempeä loiste, niin että niihin tuli\nsuloutta, jota niissä ei ollut ennen ollut.\n\n\"Ja hän ymmärsi, mistä kaikki tämä johtui. Sillä merenneitojen laita on\nniin, että ne katsojasta näyttävät kauniimmilta kuin kaikki muut, ja\nkun merenneidon veri sekoittui veteen ja vesi huuhtoi rantoja, meni\nhänen kauneutensa rantoihin, ja ne saivat sen häneltä perinnöksensä, ja\nkaikkien, jotka niitä katselevat, täytyy niitä rakastaa ja ikävöidä\nniiden luo.\"\n\nKun tuo komea vanha herra oli ehtinyt näin pitkälle, kääntyi hän\nKlementin puoleen ja katseli häntä, ja Klement nyökäytti totisena\nhänelle päätään, mutta ei puhunut mitään, ettei kertomus keskeytyisi.\n\n\"Nyt on sinun otettava huomioon, Klement\", jatkoi vanha herra, ja\nyht'äkkiä hänen silmissään välähti veitikka, \"että siitä ajasta alkaen\nnäille saarille rupesi muuttamaan ihmisiä. Ensin tuli kalastajia ja\ntalonpoikia, mutta eräänä päivänä tulivat kuningas ja hänen jaarlinsa\nvirtaa pitkin purjehtien. He alkoivat heti puhua näistä kolmesta\nsaaresta ja he huomasivat, että jokaisen laivan, joka pyrki Määlariin,\ntäytyi kulkea näiden saarien ohitse. Ja jaarli arveli, että tähän\npitäisi panna väylän suulle lukko, jota voi avata ja sulkea tarpeen\nmukaan: päästää sisään kauppalaivat ja tukkia tie merirosvoilta.\"\n\n\"Ja siitä tuli tosi, näetkös\", sanoi vanha herra ja nousi ja alkoi\nuudelleen piirrellä kepillään hiekkaan. \"Suurimmalle saarelle, tässä,\nnäetkös, rakensi jaarli linnan ja siihen päätornin, jota kutsuttiin\nKärnaniksi. Ja saaren ympärille hän rakensi muureja, tällä tavalla, ja\ntähän, etelän puolelle, hän teki muuriin portin ja pani sen päälle\nlujan tornin. Hän rakensi siltoja toisiin saariin ja varusti nekin\nkorkeilla muureilla. Ja veteen kaiken sen ympärille hän iski paaluja ja\nteki paaluihin puomeja, joita voitiin avata ja sulkea, niin ettei\nyksikään laiva voinut päästä ohi ilman hänen suostumustaan.\n\n\"Niinpä nyt näet, Klement, että ne kolme saarta, joita ei kukaan siihen\nsaakka ollut huomannut, yht'äkkiä ovat muuttuneet lujiksi\nlinnoituksiksi. Mutta ei sillä hyvä. Nämä rannat ja salmet vetävät\nihmisiä puoleensa, ja kohta tuli kaikkialta kansaa, joka tahtoi asettua\nsaarille asumaan. Näitä ihmisiä varten jaarli alkoi rakentaa kirkkoa,\njota sitten senjälkeen on kutsuttu Suurkirkoksi. Se oli tässä aivan\nlinnan vieressä, ja tässä muurien sisäpuolella olivat ne pienet mökit,\njoita uudisasukkaat rakensivat itselleen. Eivät ne olleet juuri minkään\narvoisia, mutta siihen aikaan ei tarvittu sen enempää päästäkseen\nkaupunkien kirjoihin. Ja kaupunkia ruvettiin nimittämään Tukholmaksi ja\nsiksi sitä sanotaan vielä tänäkin päivänä.\n\n\"Tuli sitten päivä, jolloin jaarlin oli mentävä levolle suuren\npäivätyönsä jälkeen, mutta Tukholma ei kuitenkaan jäänyt\nrakennusmestaria vaille. Tähän maahan tuli munkkeja, joita kutsuttiin\nMustiksi veljiksi, ja Tukholma houkutteli heitä luokseen niin, että he\npyysivät lupaa saada rakentaa sinne luostarin. Se rakennettiinkin\nStadsholmenin saareen, tähän näin, Suurkirkon taakse. Tuli myöskin\nmuita munkkeja, joita kutsuttiin Harmaiksi veljiksi. Hekin pyysivät\nsaada rakentaa luostarin Tukholmaan, mutta heidän luostarinsa ei liene\nmahtunut suurelle saarelle. Se rakennettiin eräälle pienemmälle, tälle,\njoka on Määlariin päin, ja sitä kutsuttiin sitten Gråmunkeholmiksi eli\nHarmaiden veljien saareksi. Kolmannen saaren asuttivat hurskaat miehet,\njoita on kutsuttu Pyhän Hengen veljiksi ja jotka tavallisesti hoitivat\nsairaita. He rakensivat tänne sairashuoneen, ja saarta on siitä lähtien\nkutsuttu Pyhän Hengen saareksi eli Helgeandsholmiksi.\n\n\"Nyt olivat nuo kolme pientä lehtosaarta jo täynnä taloja, mutta\nihmisiä tulvi yhä lisää, sillä nämä rannat ja vedet olivat, niinkuin\nsinä tiedät, Klement, semmoisia, että ne vetivät ihmisiä puoleensa.\nTänne tuli hurskaita naisia Pyhän Klaran sisaruskunnasta, ja he\npyysivät rakennusmaata. Heidän täytyi asettua pohjoiselle rannalle,\nNorrmalmiin, niinkuin sitä nimitettiin. Varmaankaan he eivät olleet\npaikkaan tyytyväisiä, sillä Norrmalmin yli kulki korkea harju, ja siinä\noli kaupungin mestauspaikka, jonka tähden se oli halveksittu paikka.\nKlarasisaret rakensivat kuitenkin kirkkonsa ja pitkät luostarihuoneensa\nrannalle harjun alle. Ja kun he kerran tulivat tähän seutuun, tuli\nmuita perässä. Tänne kauas pohjoiseen, itsensä harjun päälle,\nrakennettiin sairashuone kirkkoineen; ja se pyhitettiin Pyhälle\nYrjänälle, ja tähän harjun alle rakennettiin toinen kirkko Pyhälle\nJaakopille.\n\n\"Ja myöskin Södermalmiin, missä vuori nousee äkkijyrkkänä rannasta,\nalettiin rakentaa taloja. Siellä lahjoitettiin kirkko Pyhälle Marialle.\n\n\"Mutta älä sinä luule, Klement, että ainoastaan luostariväkeä muutti\nTukholmaan. Sinne muutti paljon muitakin. Varsinkin muutti sinne paljon\nkauppamiehiä ja käsityöläisiä. Ne olivat taitavampia kuin ruotsalaiset,\nja heidät otettiin hyvin vastaan. He asettuivat kaupunkiin muurin\nsisään, repivät maahan nuo pienet, kurjat hökkelit, joita siellä oli\nennestään, ja rakensivat korkeita ja komeita kivitaloja. Mutta täällä\noli ahtaat paikat. Heidän täytyi asettaa rakennukset lähelle toisiaan,\npäädyt käännettyinä kaitaisia katuja kohti.\n\n\"Niin, sinä näet, että Tukholma vetää ihmisiä puoleensa.\"\n\nNyt tuli esiin toinen herra, nopeasti käyden heitä kohti. Mutta se,\njoka puhui Klementin kanssa, viittasi kädellään, ja toinen jäi\nseisomaan jonkin matkan päähän. Tuo komea vanha herra istuutui nyt\npenkille soittoniekan viereen.\n\n\"Nyt pitää sinun tehdä minulle mieliksi, Klement\", sanoi hän. \"Minulla\nei ole aikaa puhella kanssasi, mutta minä lähetän sinulle kirjan\nTukholmasta, ja se sinun pitää lukea kannesta kanteen. Nyt minä olen\nniin sanoakseni pannut perustuksen Tukholmallesi, Klement. Tutki itse\nlisää ja ota selkoa siitä, kuinka kaupunki on elänyt ja muuttunut. Lue,\nkuinka tuo pieni, ahdas muurien ympäröimä, saarille rakennettu kaupunki\non laajennut tuoksi rakennusmereksi, jonka näemme jalkaimme alla! Lue,\nkuinka tuo musta torni Kärnan on muuttunut tuoksi kauniiksi valoisaksi\nlinnaksi, ja kuinka Harmaiden veljien kirkosta on tullut Ruotsin\nkuninkaiden hauta! Lue, kuinka saari toisensa jälkeen on tullut\nrakennuksia täyteen! Lue, kuinka kaalimaista etelässä ja pohjoisessa on\ntehty kauniita puistoja ja asutuita kaupunginosia! Lue, kuinka harjuja\non alennettu ja lahtia täytetty! Lue, kuinka kuninkaiden suljetusta\neläintarhasta on tullut kansan mieluisin huvittelupaikka! Sinun pitää\nkotiutua tänne, Klement. Tämä kaupunki ei ole vain tukholmalaisten,\nvaan se on sinun ja koko Ruotsin.\n\n\"Ja kun luet Tukholmasta, Klement, niin muista, että minä olen puhunut\ntotta ja että sillä on voimaa vetää kaikki luokseen! Ensin muutti tänne\nkuningas, sitten rakensivat hienot herrat tänne linnansa. Sitten tuli\ntoinen toisensa perästä, niin että nyt ei Tukholma enää ole kaupunki\nitseänsä varten eikä lähintä ympäristöänsä varten. Se on koko\nvaltakuntaa varten.\n\n\"Sinä tiedät, Klement, että joka pitäjässä pidetään kuntakokouksia,\nmutta Tukholmassa pidetään koko kansan eduskuntakokousta. Sinä tiedät,\nettä joka tuomiokunnassa on tuomari, mutta Tukholmassa on tuomioistuin,\njoka on korkeampi kaikkia muita. Sinä tiedät, että kaikkialla maassa on\nkasarmeja ja sotaväkeä, mutta Tukholmassa ovat ne, jotka komentavat\nkoko sotajoukkoa. Kaikkialla maassa kulkee rautateitä, mutta\nTukholmasta johdetaan koko tämä suuri laitos. Täällä on hallitus\npappeja varten, opettajia, lääkäreitä, vouteja ja nimismiehiä varten.\nTämä on tämän maan keskipiste, Klement. Täältä tulevat rahat, jotka\nsinulla on taskussasi, ja merkit, joita me panemme kirjeisiimme. Täältä\ntulee jotakin kaikille ruotsalaisille ja tänne on jokaisella\nruotsalaisella jotakin asiaa. Täällä ei kenenkään tarvitse tuntea\nolevansa vieras eikä ikävöidä täältä kotiinsa. Täällä ovat kaikki\nruotsalaiset kotonaan.\n\n\"Ja kun luet kaikesta, mitä on koottu tänne Tukholmaan, niin ajattele,\nKlement, silloin myöskin sitä, mitä se viimeksi on vetänyt luokseen:\nnäitä vanhoja tupia täällä Skansenilla! Ja myöskin vanhoja pukuja ja\nvanhoja huonekaluja. Vanhoja soittoniekkoja ja satujen kertojia.\nKaikkea hyvää ja vanhaa se on vetänyt luokseen kunnioittaakseen sitä ja\nnostaakseen sitä uuteen kunniaan kansan silmissä.\n\n\"Mutta ensimmäiseksi ja viimeiseksi muista, Klement, että kun luet\nTukholmasta, niin pitää sinun istua tällä paikalla! Sinun pitää nähdä,\nkuinka laineet kimaltelevat iloisessa karkelossa ja kuinka rannat\nvälkkyvät kauneutta. Sinun täytyy antautua sen lumouksen valtaan,\nKlement.\"\n\nVanha herra oli korottanut ääntään niin, että se kuului voimakkaalta ja\nmahtavan käskevältä, ja hänen silmänsä salamoivat. Nyt hän nousi ja\npoistui Klementin luota tehden pienen liikkeen kädellään. Ja Klement\nluuli samassa ymmärtävänsä, että se mahtaa olla korkea herra, ja hän\nkumarsi niin syvään kuin voi hänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tuli kuninkaan lakeija ja toi kirjan ja kirjeen\nKlementille, ja kirjeessä sanottiin, että kirja oli kuninkaan\nlähettämä.\n\nTämän jälkeen pikku ukko Klement Larsson oli kuin höperönä useita\npäiviä, eikä ollut juuri mahdollista saada hänen suustaan järkevää\nsanaa. Kun viikko oli kulunut, hän meni tohtorin luo ja pyysi päästä\npalveluksestaan. Hänen täytyi välttämättä päästä kotiin. \"Minkä tähden?\nEtkö enää viihdy täällä?\" sanoi tohtori. \"Viihdyn, kyllähän minä\nviihdyn\", sanoi Klement, \"en minä sen puolesta enää, mutta minun pitää\nkuitenkin päästä kotiin.\"\n\nKlement oli ollut pahassa pulassa, sillä kuningas oli sanonut, että\nhänen tuli ottaa selkoa Tukholmasta ja viihtyä siellä, mutta Klement ei\nvoinut päästä rauhaan, ennen kuin oli saanut kotona kertoa siitä, että\nkuningas oli sanonut hänelle tämän. Hän ei voinut kieltäytyä ilosta\nsaada seisoa kotikirkon mäellä ja kertoa ylhäisille ja alhaisille, että\nkuningas oli ollut niin hyvä, että oli istunut hänen vieressään samalla\npenkillä ja lähettänyt hänelle kirjan. Ja että hän oli jouduttanut\nitsensä puhelemaan hänen, vanhan köyhän soittoniekan kanssa kokonaisen\ntunnin parantaakseen hänet koti-ikävästä. Suurta oli kertoa tästä\ntäällä Skansenilla lappalaisukoille ja taalalaisnaisille, mutta ei se\nollut mitään sen rinnalla, että saisi puhua siitä siellä kotona!\n\nVaikkapa joutuisi vaivaistalollekin, niin ei sekään enää olisi niin\nvaikeaa kuin ennen. Hän oli nyt aivan toinen mies kuin ennen, häntä\narvostetaan ja kunnioitetaan aivan toisella tavalla kuin ennen!\n\nJa tämä uusi ikävä kävi voittamattomaksi. Hänen täytyi mennä tohtorin\nluo sanomaan, että hänen oli pakko lähteä kotiin.\n\n\n\n\nXXXVIII\n\nGORGO, KOTKA\n\n\n\nTunturilaaksossa\n\n\nKaukana Lapin tuntureilla oli vanha kotkanpesä pengermällä, joka pisti\njyrkästä vuoren seinästä. Se oli tehty havunoksista, joita oli asetettu\nkerroksittain toinen toisensa päälle. Monen vuoden kuluessa sitä oli\nuudistettu ja vahvistettu, ja nyt se oli siinä vuorenhyllyllä,\nleveydeltään pari metriä ja melkein yhtä korkea kuin lappalaiskota.\n\nVuoren seinä, jossa kotkanpesä oli, kohosi melkoisen suuren laakson\nkupeella, jossa kesäisin asui lauma villihanhia. Tämä laakso oli heille\nmainio piilopaikka. Se oli niin kätkössä vuorten välissä, ettei ollut\nmontakaan, jotka sen tunsivat, ei edes lappalaistenkaan joukossa.\nKeskellä laaksoa oli pieni pyöreä järvi, jossa oli runsaasti ruokaa\npikku hanhenpojille, ja mättäisillä rannoilla, jotka kasvoivat\npajupensaita ja vaivaiskoivuja, oli aivan mainioita pesäpaikkoja.\n\nKaikkina aikoina oli ylhäällä kalliolla asunut kotkia ja alhaalla\nlaaksossa villihanhia. Joka vuosi kotkat veivät heistä joitakuita,\nmutta varoivat kuitenkin ottamasta niin monta, että villihanhet eivät\nuskaltaisi asua laaksossa. Villihanhilla vuorostaan oli aika paljon\nhyötyä kotkista. Ryöväreitähän nämä olivat, mutta he pitivät muut\nryövärit loitolla.\n\nPari vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa\nvillihanhien seurassa, seisoi vanha johtajahanhi Akka Kebnekaiselainen\neräänä aamuna tunturilaakson pohjalla tähystellen kotkanpesää. Kotkien\noli tapana lähteä retkilleen vähän jälkeen auringon nousun, kaikkina\nniinä kesinä, joina Akka oli asunut tässä laaksossa, hän oli joka aamu\ntällä tavalla odottanut heidän lähtöään nähdäkseen, jäisivätkö he\nlaaksoon metsästämään vai lentäisivätkö muille metsästysmaille.\n\nHänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun molemmat komeat linnut lähtivät\nliikkeelle kalliohyllyltään. Kauniina, mutta pelottavina he leijailivat\nilmassa. He lensivät tasangolle päin, ja Akka huokasi helpotuksesta.\n\nVanha johtajahanhi oli lakannut munimasta ja elättämästä poikasia, ja\nkesällä hän kulutti aikansa kulkemalla hanhen pesältä toiselle ja\nantamalla neuvoja hautomisesta ja poikasten hoidosta. Sitä paitsi hän\npiti silmällä ei ainoastaan kotkia, vaan myöskin tunturikettuja,\nhuuhkaimia ja muita vihamiehiä, jotka uhkasivat hanhia ja heidän\npoikasiaan.\n\nKeskipäivän aikaan Akka alkoi uudelleen tähystellä kotkia. Samalla\ntavalla hän oli tehnyt joka päivä kaikkina niinä kesinä, joina oli\nasunut laaksossa. Hän näki heti heidän lennostaan, oliko heidän\nmetsästyksensä onnistunut, ja hänen ei enää tarvinnut olla levoton\njoukkonsa tähden. Mutta tänä päivänä hän ei nähnytkään kotkien\npalaavan. \"Olen mahtanut vanhentua ja tylsistyä\", hän ajatteli, kun oli\nodottanut heitä hetken aikaa. \"Kyllä kai kotkat ovat tulleet kotiin jo\naikoja sitten.\"\n\nHän tähysteli iltapäivällä ylös vuorenseinälle ja toivoi näkevänsä\nkotkat pengermän huipulla, jossa niiden oli tapana istua ja nukkua\nruokaleponsa, ja hän koetti keksiä heitä illalla, kun heidän oli tapana\nkylpeä vuorijärvessä, mutta ei vieläkään hän heitä nähnyt. Taas\nvaikeroi hän vanhuuttaan. Hän oli niin tottunut siihen, että kotkat\nasuivat vuorella hänen päänsä päällä, ettei voinut ajatella\nmahdolliseksi sitä, etteivät he palaisi.\n\nSeuraavana aamuna Akka oli varhain valveilla tähystelläkseen kotkia.\nMutta ei nytkään hän heitä nähnyt.\n\nSitä vastoin hän kuuli aamun hiljaisuudessa huudon, joka oli sekä\näkäinen että valittelevan vaikerteleva, ja se kuului tulevan kotkan\npesästä. \"Voisivatko asiat tuolla kotkalassa todellakin olla hullusti?\"\najatteli hän. Hän kohosi nopeasti ilmaan niin korkealle, että voi nähdä\nkotkanpesään.\n\nHän ei nähnyt siellä uros- eikä naaraskotkaa. Koko pesässä ei ollut\nmuita kuin uninen, puolialaston poikanen, joka huusi ruokaa.\n\nAkka laskeutuu hitaasti ja epäröiden kotkan pesälle. Se oli kamala\npaikka. Näkyi, millaista ryövärijoukkoa täällä asui. Pesässä ja\nkalliohyllyllä oli valkenevia luita, verisiä höyheniä ja nahan palasia,\njäniksen päitä, linnun nokkia ja karvaisia riekon jalkoja. Myöskin\nkotkan poika, joka makasi kaiken tämän keskellä, oli vastenmielisen\nnäköinen suurine ammottavine nokkineen, kömpelöine untuvaruumiineen ja\nkeskenkasvuisine siipineen.\n\nViimein Akka voitti vastenmielisyytensä ja laskeutui pesän reunalle,\nmutta tähysteli samalla levottomasti ympärilleen kaikille tahoille,\nsillä hän odotti joka hetki, että vanhat kotkat palaisivat.\n\n\"Onpa toki hyvä, että joku viimeinkin tulee\", huusi kotkanpoika. \"Tuo\npian ruokaa minulle!\"\n\n\"No, no, ennättää tästä vähemmälläkin!\" sanoi Akka. \"Sanohan ensin,\nmissä isäsi ja äitisi ovat!\"\n\n\"Kunpa vain tietäisin! He lähtivät eilen aamulla ja jättivät minulle\nruoaksi ainoastaan tunturisopulin poissaoloajakseen. Sinä kai ymmärrät,\nettä se on loppunut jo aikoja sitten. On hävytöntä, että äiti antaa\nminun nähdä nälkää tällä tavalla.\"\n\nAkka rupesi nyt arvelemaan, että vanhat kotkat todella oli ammuttu, ja\nhän ajatteli, että jos hän antaisi pojan nääntyä nälkään, hän pääsisi\nkoko ryövärijoukosta vastaisuudessa. Mutta samalla hänestä oli kovin\nvastenmielistä olla auttamatta hylättyä poikaa, mikäli se hänelle oli\nmahdollista.\n\n\"Mitä sinä siinä istut ja tuijotat?\" sanoi kotkanpoika. \"Etkö sinä\nkuullut, että minä tahdon ruokaa.\"\n\nAkka levitti siipensä ja laskeutui pienelle järvelle, joka sijaitsi\nlaakson pohjassa. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kotkan pesälle\nlohenpoikanen nokassaan.\n\nKotkanpoika suuttui pahanpäiväisesti, kun Akka laski kalan hänen\neteensä. \"Luuletko sinä, että minä osaan syödä tuommoista?\" hän sanoi\nja työnsi kalan syrjään ja koetti iskeä Akkaa nokallaan. \"Hanki minulle\nriekko tai sopuli, kuuletko?\"\n\nNyt Akka ojensi kaulansa ja tukisti häntä niskasta. \"Minä sanon\nsinulle\", sanoi vanhus, \"että jos minä hankin sinulle ruokaa, niin\npitää sinun olla tyytyväinen siihen, mitä voin antaa. Isäsi ja äitisi\novat kuolleet, niin että heiltä et voi saada mitään apua, mutta jos\nsinä tahdot kuolla täällä nälkään odottaessasi riekkoja ja sopuleja,\nniin minä en suinkaan tahdo sinua siitä estää.\"\n\nSen sanottuaan Akka lensi nopeasti tiehensä ja näyttäytyi kotkan\npesässä vasta hyvän ajan kuluttua. Kotkanpoika oli syönyt kalan, ja kun\nAkka pani vielä toisenkin hänen eteensä, hän nielaisi sen heti, vaikka\nnäkyikin, että se oli hänestä hyvin vastenmielistä.\n\nAkka sai paljon tekemistä. Vanhat kotkat eivät enää koskaan palanneet,\nja hänen täytyi yksin hankkia kotkanpojalle, mitä tämä tarvitsi. Hän\nkantoi tälle kaloja ja sammakoita, eikä syötettävä näyttänyt ollenkaan\npahenevan siitä mitä sai, vaan kasvoi suureksi ja voimakkaaksi. Hän\nunohti pian vanhempansa ja luuli, että Akka oli hänen oikea äitinsä\nAkka vuorostaan rakasti häntä niinkuin kotkanpoika olisi ollut hänen\noma lapsensa. Hän koetti antaa hänelle hyvän kasvatuksen ja vieroittaa\nhäntä rajuudesta ja ylpeydestä.\n\nKun pari viikkoa oli kulunut, alkoi Akka huomata, että hänelle oli\ntulemassa siipisato, jolloin hän ei voisi lentää. Kokonaisen kuun\nkierroksen aikana hän ei voisi kantaa ruokaa kotkanpojalle, ja tämän\ntäytyisi siis kuolla nälkään.\n\n\"Nyt, Gorgo, ovat asiat niin\", sanoi hän eräänä päivänä kotkanpojalle,\n\"että minä en enää voi tuoda sinulle kalaa. Jos uskallat, on sinun\nkoetettava päästä alas laakson pohjaan, niin että voin tuoda sinulle\nruokaa. Sinun on päätettävä, tahdotko kuolla nälkään täällä ylhäällä\nvai heittäytyä laaksoon, mutta se saattaa sekin maksaa henkesi.\"\n\nHetkeäkään miettimättä kotkanpoika astui pesän reunalle, hän ei\nhuolinut edes mitata välimatkaa alas laaksoon, vaan levitti pienet\nsiipensä ja antoi mennä. Hän pyörähti ilmassa pari kertaa ympäri, mutta\nsai kuitenkin siivistään sen verran apua, että tuli jotakuinkin ehjänä\nmaahan.\n\nTäällä alhaalla Gorgo tuli nyt viettäneeksi kesänsä pienten\nhanhenpoikasten seurassa ja hänestä tuli näiden hyvä toveri. Koska hän\nluuli olevansa hanhen poika, hän koetti elää samalla tavalla kuin\nhekin, ja kun he uivat järvelle, hän meni mukana, kunnes oli vähällä\nhukkua. Häntä nöyryytti kovin, ettei hän voinut oppia uimaan, ja hän\nmeni Akan luo valittamaan. \"Minkätähden minä en osaa uida niinkuin\nmuut?\" kysyi hän. -- \"Sinulle kasvoi liian suuret kynnet ja liian\nkäyrät varpaat maatessasi tuolla ylhäällä kalliohyllyllä\", sanoi Akka.\n\"Mutta älä ole siitä milläsikään! Sinusta tulee kyllä hyvä lintu\nsittenkin.\"\n\nKotkanpojan siivet kasvoivat pian niin pitkiksi, että ne kantoivat\nhäntä, mutta vasta syksyllä, kun hanhenpojat saivat oppia lentämään,\npisti hänenkin päähänsä, että hän voi käyttää niitä lentämiseen.\nHänelle tuli nyt ihana aika, sillä tässä urheilussa hän heti oli\nensimmäinen. Hänen toverinsa eivät koskaan viipyneet ilmassa kauemmin\nkuin oli välttämätöntä, mutta hän asusteli ilmassa melkein koko päivän\nja harjoittelihe lentämään. Hän ei ollut vielä päässyt selville siitä,\nettä hän oli toista sukua kuin hanhet, mutta hän huomasi kuitenkin koko\njoukon asioita, jotka ihmetyttivät häntä, ja hän teki Akalle yhtä\nmittaa jos jonkinlaisia kysymyksiä. -- \"Minkä tähden livistävät riekot\nja sopulit piiloon, kun minun varjoni sattuu vuoren rinteeseen?\" kysyi\nhän. \"Eiväthän ne pelkää muita hanhenpoikia.\" -- \"Sinun siipesi\nkasvoivat liian pitkiksi tuolla kalliohyllyllä\", sanoi Akka. \"Nepä\nsäikäyttävät noita pikku elukoita. Mutta älä ole siitä milläsikään.\nSinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin.\"\n\nOpittuaan lentämään kotka oppi myöskin itse pyydystämään kaloja ja\nsammakoita, mutta kohta hän alkoi kummastella tätäkin. \"Mistä syystä\nminä syön kaloja ja sammakoita?\" kysyi hän. \"Eiväthän muut hanhet kitä\nsyö.\" -- \"Minulla ei ollut sinulle muuta ruokaa annettavana, kun olit\ntuolla kalliohyllyllä\", sanoi Akka. \"Mutta älä ole milläsikään. Hyvä\nlintu sinusta tulee sittenkin.\"\n\nKun villihanhet muuttivat syksyllä, lensi Gorgo heidän parvessaan. Yhä\nhän katsoi olevansa yksi heistä. Mutta ilma oli täynnä lintuja, jotka\nolivat matkalla etelän, ja syntyi suuri hälinä, kun Akka näyttäytyi\nkotkan seurassa. Villihanhien ympärillä lenteli alinomaa laumoittain\nuteliaita, jotka ääneensä ilmaisivat kummastuksensa. Akka käski heidän\nolla vaiti, mutta ei ollut mahdollista kahlehtia niin monia pahoja\nkieliä. \"Miksi he kutsuvat minua kotkaksi?\" kysyi Gorgo lakkaamatta ja\nsuuttui ja närkästyi yhä useammin. \"Ettekö näe, että olen villihanhi?\nMinä en ole mikään linnunsyöjä, joka tappaa vertaisiaan. Kuinka\nrohkenette antaa minulle niin ruman nimen?\"\n\nEräänä päivänä he lensivät talon yli, jossa oli paljon kanoja\nrikkatunkiolla. \"Kotka! Kotka!\" kirkuivat kanat ja alkoivat juosta\npakoon. Mutta Gorgo, joka aina oli kuullut kotkien olevan raakoja\npahantekijöitä, ei voinut hillitä vihaansa. Hän pani siipensä suppuun,\nampui maahan ja iski kyntensä erääseen kanaan. \"Kyllä minä opetan\nsinulle, etten ole kotka!\" huusi hän vihoissaan ja hakkasi häntä\nnokallaan.\n\nSamassa hän kuuli Akan huutavan ilmasta, ja hän totteli ja nousi pois.\nVillihanhi lensi häntä vastaan ja alkoi kurittaa häntä. \"Mitä sinä\nteet?\" hän huusi ja iski häntä nokallaan. \"Oliko ehkä tarkoituksesi\nrepiä kuoliaaksi tuo kanaparka? Häpeäisit toki!\" Mutta kun kotka\nvastaan panematta antoi villihanhen kurittaa itseään, syntyi siitä\nheitä ympäröivissä lintulaumoissa ivan ja pilkkasanojen myrsky. Kotka\nkuuli tämän ja kääntyi vihaisena Akan puoleen ikään kuin olisi tahtonut\nkäydä hänen kimppuunsa. Mutta hän muutti pian mielensä, kohosi\nvoimakkain vedoin ilmaan, nousi niin korkealle, ettei mikään huuto\nvoinut sinne kuulua ja leijaili siellä niin kauan kuin villihanhet\nvoivat hänet nähdä.\n\nKolmen päivän kuluttua hän taas ilmestyi villihanhilaumaan.\n\n\"Minä tiedän nyt, kuka minä olen\", sanoi hän Akalle. \"Koska minä olen\nkotka, täytyy minun elää niinkuin kotkan sopii, mutta minun mielestäni\nme voimme silti olla ystävät. Sinua ja sinun sukulaisiasi minä en\nkoskaan ahdista.\"\n\nMutta Akka oli päättänyt, että hänen täytyi saada kasvatetuksi kotkasta\nlempeä ja vaaraton lintu, ja hän ei voinut sietää, että tämä tahtoi\nelää oman mielensä nukaan. \"Luuletko sinä, että minä tahdon olla\nlinnunsyöjän ystävä?\" sanoi hän. \"Elä niinkuin minä olen neuvonut sinua\nelämään, niin saat seurata laumaani niinkuin ennenkin!\"\n\nHe olivat molemmat itsepäisiä, niin ettei heistä kumpikaan tahtonut\ntaipua. Se päättyi niin, että Akka kielsi kotkaa näyttäytymästä hänen\nläheisyydessään, ja hänen vihansa kotkaa kohtaan oli niin suuri, ettei\nkukaan uskaltanut mainita hänen nimeään Akan kuullen.\n\nSen jälkeen Gorgo kiersi maailmaa yksinään ja vihattuna niinkuin kaikki\nsuurryövärit. Hän oli usein synkällä mielellä, ja varmaankin hän usein\nikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin luuli olevansa villihanhi ja\nleikitteli iloisten hanhenpoikasten seurassa.\n\nEläinten kesken hän oli suuressa maineessa rohkeudestaan. Näiden oli\ntapana sanoa, ettei hän pelännyt ketään muuta kuin kasvattiäitiään\nAkkaa. Hänestä tiedettiin myöskin kertoa, ettei hän koskaan ollut\nahdistanut hanhia.\n\n\n\nVankeudessa\n\n\nGorgo oli vain kolmen vuoden vanha eikä ollut vielä ajatellut ottaa\nitselleen vaimoa eikä asettua mihinkään varmaan paikkaan asumaan, kun\nmetsämies päivänä muutamana sai hänet kiinni ja möi Skansenille. Siellä\noli jo ennestään kaksi muuta kotkaa. Heitä pidettiin vankina häkissä,\njoka oli rakennettu rautatangoista ja teräslangasta. Se oli ulkona ja\nniin suuri, että sen sisään oli voitu istuttaa pari puuta ja laittaa\nkiviraunio, jotta kotkat kotiutuisivat. Mutta siitä huolimatta kotkat\neivät viihtyneet. He istuivat melkein koko päivän liikkumattomina\nsamalla paikalla. Heidän kaunis, tumma höyhenpukunsa kävi takkuiseksi\nja kiillottomaksi, ja heidän silmänsä tuijottivat toivottomina\navaruuteen.\n\nVankeutensa ensimmäisellä viikolla Gorgo vielä oli valpas ja vilkas,\nmutta sitten alkoi raskas raukeus häntä painaa. Hän jäi istumaan hiljaa\npaikalleen niinkuin muutkin kotkat, tuijotti suoraan eteensä mitään\nnäkemättä eikä enää tiennyt, kuinka päivät kuluivat.\n\nEräänä aamuna, kun Gorgo istui tavallisessa horrostilassaan, hän kuuli\njonkun kutsuvan häntä alhaalta maasta. Hän oli niin raukea, että tuskin\nviitsi kääntää katsettaan maahan. \"Kuka minua huutaa?\" kysyi hän. --\n\"Mutta, Gorgo, etkö tunne minua? Minä olen Peukaloinen, joka lenteli\nvillihanhien seurassa.\" -- \"Onko Akkakin vankina?\" kysyi Gorgo\nsemmoisella äänellä kuin olisi selvitellyt ajatuksiaan pitkän unen\njälkeen. -- \"Ei, Akka ja valkoinen hanhikukko ja koko lauma ovat kai jo\nhyvässä turvassa kaukana Lapissa\", sanoi poika. \"Minä vain olen\njoutunut vangiksi.\"\n\nPuhuessaan näin huomasi poika, että Gorgo käänsi pois päänsä ja alkoi\ntuijottaa eteensä avaruuteen samalla tavalla kuin ennen.\n\n\"Lintujen kuningas!\" huusi poika. \"Minä en ole unohtanut, että sinä\nkerran veit minut takaisin villihanhien luo ja että sinä säästit\nvalkoisen hanhikukon hengen. Sano, voinko minä millään tavalla auttaa\nsinua?\"\n\nGorgo tuskin nosti päätään. -- \"Älä häiritse minua, Peukaloinen!\" sanoi\nhän. \"Minä istun ja uneksin, että leijailen vapaana ylhäällä ilmassa.\nMinä en tahdo olla hereillä.\" -- \"Sinun pitää liikkua ja katsoa, mitä\nympärilläsi tapahtuu\", neuvoi poika. \"Muuten sinä käyt yhtä kurjan\nnäköiseksi kuin nuo muut kotkat.\" -- \"Toivon, että olisin niinkuin he.\nHe ovat niin kaukana unelmissaan, ettei mikään enää voi häiritä heitä\",\nsanoi kotka.\n\nYöllä, kun kaikki kotkat nukkuivat, kuului rapinaa teräsverkossa, joka\npeitti heidän häkkinsä katon. Vanhat ja tylsistyneet kotkat eivät\nhäiriytyneet melusta, mutta Gorgo heräsi. \"Kuka siellä? Kuka siellä\nkatossa liikkuu?\" kysyi hän.\n\n\"Se on Peukaloinen\", vastasi poika. \"Minä istun täällä ja viilaan\npoikki teräslankoja, että sinä pääsisit lentämään tiehesi.\"\n\nKotka kohotti päätään ja näki kesäyön valossa pojan istuvan ja\nviilaavan teräslankaverkkoa, joka oli pingoitettu häkin yli. Hänessä\nheräsi hetken toivo, mutta sitten hän taas joutui epätoivon valtaan.\n\"Minä olen suuri lintu, Peukaloinen\", sanoi hän. \"Et sinä jaksa viilata\npoikki niin monta lankaa, että minä mahdun ulos. On parasta, että\nlakkaat ja annat minun olla rauhassa.\" -- \"Nuku sinä vain äläkä välitä\nminusta!\" sanoi poika, \"Minä en saa tätä valmiiksi tänä yönä enkä vielä\nensi yönäkään, mutta minä tahdon kuitenkin koettaa pelastaa sinut,\nsillä täällähän sinä aivan menehdyt.\"\n\nGorgo vaipui uneen, mutta kun hän heräsi seuraavana aamuna, hän näki\nheti, että poika oli viilannut poikki useita teräslankoja. Sinä päivänä\nhän ei enää näyttänyt niin raukealta kuin edellisinä päivinä. Hän\nlevitteli siipiään ja hyppeli puitten oksilla verryttääkseen\njäykistyneitä jäseniään.\n\nEräänä varhaisena aamuna, juuri kun ensimmäinen aamurusko syttyi\ntaivaalla, Peukaloinen herätti kotkan.\n\n\"Koeta nyt, Gorgo!\" sanoi hän.\n\nKotka katsahti ylös. Peukaloinen oli todellakin viilannut poikki niin\nmonta lankaa, että teräslankaverkossa oli suuri aukko. Gorgo liikautti\nsiipiään ja hypähti sinne ylös. Pari kertaa hän yritti turhaan ja\nputosi takaisin häkkiin, mutta viimein hänen onnistui päästä vapauteen.\n\nHän kohosi uljaassa lennossa pilviin. Pikku Peukaloinen istui ja\nkatseli hänen jälkeensä surullisin silmin ja toivoi, että joku\nvapauttaisi hänetkin.\n\nPoika oli nyt kotiutunut Skansenille. Hän oli tutustunut kaikkiin\nsiellä oleviin eläimiin ja tullut hyväksi ystäväksi monen kanssa. Ja\ntäytyihän hänen myöntää, että täällä oli niin paljon opittavaa ja\nnähtävää, ettei hänen ollut vaikea saada aikaansa kulumaan. Mutta kyllä\nhänen ajatuksensa joka päivä kaihoten kulkivat Martti hanhikukkoon ja\nmuihin matkatovereihin. \"Ellei lupaukseni vain sitoisi minua\", ajatteli\nhän, \"niin kyllä kai löytäisin linnun, joka veisi minut heidän\nluokseen.\"\n\nVoihan näyttää kummalliselta, ettei Klement Larsson ollut vapauttanut\npoikaa, mutta tulee muistaa, kuinka pyörällä pienen soittoniekan pää\noli silloin, kun hän lähti Skansenilta. Sinä aamuna, jolloin hän lähti,\nhän kyllä oli aikonut asettaa Peukaloiselle ruokaa siniseen maljaan,\nmutta pahaksi onneksi hän ei ollut löytänyt sinistä maljaa. Sitten\nolivat kaikki skansenilaiset, lappalaiset, taalalaistytöt, työmiehet\ntulleet heittämään hänelle hyvästiään eikä hän ollut ehtinyt hankkia\ntuota sinistä maljaa. Lähtö läheni, eikä hänellä lopuksi olly muuta\nneuvoa kuin pyytää lappalaisukkoa avukseen. \"On nyt niin, että muuan\npikkukansan mies asuu täällä Skansenilla\", sanoi Klement, \"ja minä olen\nantanut hänelle vähän ruokaa joka aamu. Olkaa hyvä ja ottakaa nämä\nlantit, ostakaa niillä sininen malja ja pankaa siihen huomenna vähän\nmaitoa ja puuroa ja asettakaa se Bollnäsin tuvan portaiden alle.\"\nLappalainen näytti vähän ihmettelevän, mutta Klementillä ei ollut aikaa\nsen pitempiin selityksiin, sillä hänen täytyi rientää asemalle.\n\nLappalainen olikin mennyt ostamaan maljaa, mutta kun hän ei nähnyt\nsopivaa sinistä, hän osti valkoisen. Ja valkoiseen maljaan hän pani\ntunnollisesti ruokaa joka aamu.\n\nTällä tavalla poika ei ollut vapautunut lupauksestaan. Hän tiesi, että\nKlement oli poissa, mutta itse hän ei ollut saanut matkalupaa.\n\nSinä yönä ikävöi poika tavallista enemmän vapauttaan, ja se johtui\nsiitä, että nyt toden teolla oli tullut kevät. Hänen oli ollut monta\nkertaa matkallaan vaikea tulla toimeen kylmässä ja pahassa ilmassa, ja\nkun hän ensin tuli Skanseniin, hän oli ajatellut, että ehkä oli hyvä,\nettä matka oli keskeytynyt, sillä varmaankin hän olisi paleltunut\nkuoliaaksi, jos olisi tullut Lappiin toukokuussa. Mutta nyt oli tullut\nlämmin, maa vihersi, koivut ja poppelit olivat verhoutuneet silkille\nvälkkyviin lehtiin, kirsikkapuut ja kaikenlaiset hedelmäpuut olivat\ntäydessä kukassa, marjapensaissa oli jo pieniä raakileita, tammet\nkehittelivät varovasti auki lehtiään, herneet, kaalit ja pavut\nkukoistivat Skansenin kasvimaalla. \"Nyt kai lienee lämmintä ja kaunista\nmyös Lapissa\", ajatteli poika. \"Kovin tekisi mieleni istua Martti\nhanhikukon selässä tällaisena kauniina aamuna. Olisi suloista saada\nratsastaa lämpimässä ja tyynessä ilmassa ja katsella maahan, nyt kun se\non koreana vihreästä ruohosta ja ihanista kukkasista.\"\n\nTätä hän ajatteli siinä istuessaan, kun kotka yht'äkkiä ampui ilmasta\nalas ja istahti häkin katolle. \"Tahdoin koettaa siipiäni nähdäkseni,\nkelpaavatko ne vielä mihinkään\", sanoi Gorgo. \"Et kai sinä luullut,\nettä minä aioin jättää sinut vankeuteen? Nouse nyt minun selkääni, niin\nminä vien sinut takaisin matkatoveriesi luo.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", sanoi poika. \"Minä olen kunniasanallani luvannut\npysyä täällä, kunnes minut vapautetaan.\"\n\n\"Mitä tyhmyyksiä sinä puhut?\" sanoi Gorgo. \"Ensin ne ovat tuoneet sinut\ntänne vastoin sinun tahtoasi ja sitten ne ovat pakottaneet sinua\nlupaamaan, että jäät tänne! Sinä kai käsität, että semmoista lupausta\nei tarvitse pitää.\" -- \"Minun on kuitenkin pakko se pitää\", sanoi\npoika. \"Kiitoksia paljon hyvästä tahdostasi, mutta sinä et voi auttaa\nminua.\"\n\n\"Enkö voi?\" sanoi Gorgo. \"Sen sinä saat pian nähdä.\" Ja samassa hän\ntarttui Niilo Holgerinpoikaan suurella, karvaisella jalallaan, kohosi\nhänen kanssaan taivaan pilviin ja katosi pohjoista kohti.\n\n\n\n\nXXXIX\n\nMATKA GASTRIKLANNIN YLI\n\n\n\nKallisarvoinen vyö\n\n\nKeskiviikkona kesäkuun 15. p:nä.\n\nKotka lensi, kunnes oli päässyt hyvän matkaa Tukholman pohjoispuolelle.\nSiellä hän laskeutui metsämäkeen ja päästi pojan kynsistään.\n\nMutta tuskin poika tunsi olevansa irti, kun hän alkoi juosta kaupunkia\nkohti minkä kerkesi.\n\nKotka hyppäsi silloin pitkän laukan, saavutti pojan ja pani jalkansa\nhänen päälleen. \"Onko sinun aikomuksesi palata vankeuteen?\" kysyi hän.\n-- \"Mitäs sinulla on minun kanssani tekemistä? Minä kai saan mennä\nmihin tahdon, sinulta kysymättä\", sanoi poika ja koetti päästä irti.\nSilloin kotka tarttui häneen kiinni voimakkailla kynsillään, nousi\nilmaan ja lensi taas pohjoista kohti.\n\nNyt kotka lensi pojan kanssa yli koko Uplannin eikä pysähtynyt ennen\nkuin tuli Älvkarlebyn suurelle vesiputoukselle. Hän laskeutui kivelle\naivan tuon kuohuvan kosken alle ja päästi pojan uudelleen irti.\n\nPoika huomasi heti, ettei tässä ollut mitään mahdollisuutta päästä\npakoon kotkan kynsistä. Yläpuolella oli putouksen vaahtoinen seinä ja\nylt'ympäri kuohui joki mahtavana koskena. Hän oli hyvin kiukuissaan\nsiitä että hänestä näin tehtiin sanansa syöjä. Hän käänsi selkänsä\nkotkalle eikä puhunut hänelle sanaakaan.\n\nMutta pantuaan nyt pojan paikkaan, josta tämä ei voinut paeta, kotka\nkertoi olevansa Akka Kebnekaiselaisen kasvattipoika ja että hän oli\njoutunut riitaan kasvattiäitinsä kanssa. \"Ja nyt sinä ehkä ymmärrät,\nmiksi minä tahdon viedä sinut takaisin villihanhien luo\", hän sanoi\nlopuksi. \"Olen kuullut sanottavan, että sinä olet Akan suuressa\nsuosiossa, ja tarkoitukseni oli pyytää, että solmisit rauhan meidän\nvälillemme.\"\n\nYmmärrettyään, että kotka ei ollut vienyt häntä vain itsepäisyydestä,\npoika muuttui heti ystävälliseksi häntä kohtaan. \"Olisin kernaasti\nauttanut sinua tässä asiassa\", sanoi hän, \"mutta antamani sana sitoo\nminut.\" Ja nyt hän vuorostaan kertoi kotkalle, kuinka oli joutunut\nvankeuteen, ja että Klement Larsson oli lähtenyt Skansenilta\npäästämättä häntä vapauteen.\n\nMutta kotka ei kuitenkaan tahtonut luopua aikeistaan. \"Kuulehan nyt,\nPeukaloinen\", hän sanoi. \"Minun siipeni voivat kantaa sinut minne\ntahtonetkin mennä ja minun silmäni saavat selkoa kaikesta, mitä tahdot\nlöytää. Kerro minulle, minkä näköinen tuo mies on, jolle annoit\nlupauksesi, ja minä etsin hänet käsiini ja vien sinut hänen luokseen!\nSitten olkoon sinun asiasi saada hänet päästämään sinut vapaaksi.\"\n\nTämä oli pojan mielestä hyvä ehdotus. \"Minä huomaan kyllä, Gorgo, että\nolet viisaan linnun kasvattama\", hän sanoi. Hän kertoi sitten hyvin\ntarkkaan, minkä näköinen Klement Larsson oli, ja lisäsi kuulleensa\nSkansenilla, että pieni soittoniekka oli kotoisin Helsinglannista.\n\n\"Me etsimme läpi koko Helsinglannin Lingbosta Mellansjöhön ja\nStorbergistä Huurnslantiin\", sanoi kotka. \"Huomenna ennen iltaa pääset\nsen miehen puheille.\"\n\n\"Nyt lupaat varmaan enemmän kuin voit pitää\", sanoi poika. -- \"Kylläpä\nolisin huono kotka, ellen kelpaisi sen enempään\", sanoi Gorgo.\n\nKun Gorgo ja Peukaloinen lähtivät liikkeelle Älvkarlebystä, olivat he\nhyviä ystäviä, ja poika asettui nyt ratsastamaan kotkan selkään. Sillä\ntavalla hän taas tuli nähneeksi niitä paikkoja, joiden yli kuljettiin.\nSilloin kun kotka oli kantanut häntä kynsissään, ei hän ollut mitään\nnähnyt. Se olikin ehkä hyvä, sillä jos hän olisi tiennyt, että oli sinä\naamuna kulkenut semmoisten paikkain kuin Upsalan kukkulain, Österbyn\nsuuren tehtaan, Dannemoran kaivoksen ja Örbyhusin vanhan linnan yli,\nhän olisi varmaan ollut hyvin pahoillaan siitä ettei saanut niitä\nnähdä.\n\nKotka kantoi häntä nyt hyvää vauhtia Gästriklannin yli. Eteläosassa ei\nollut paljonkaan nähtävää. Siellä oli tasanko, joka melkein kaikkialla\noli kuusimetsän peitossa. Mutta pohjoisempana kulki maakunnan poikki\nTaalain rajalta Pohjanlahteen kaunis seutu, jossa näkyi lehtoisia\nkukkuloita, kirkkaita järviä ja kuohuvia koskia. Täällä oli\nväkirikkaita pitäjiä valkoisten kirkkojensa ympärillä, teitä ja\nrautateitä kulki ristiin rastiin, talot olivat vihreiden puiden\nsiimeksessä ja kukkivista puutarhoista nousi ilmaan suloista lemua.\n\nVesien varsilla oli useita suuria rautatehtaita, samanlaisia, joita\npoika oli nähnyt Bergslagenissa. Niitä oli siinä jokseenkin yhtä\npitkien välimatkojen päässä toisistaan aina mereen saakka, jossa oli\niso, valkeataloinen kaupunki. Tämän varakkaan seudun pohjoispuolella\nalkoivat taas synkät salot, mutta siellä ei maa ollut tasaista, vaan\nnousi harjuiksi ja laskeutui laaksoiksi niinkuin myllertelevä meri.\n\n\"Tämä maa on puettu havuhameeseen ja kivipuseroon\", ajatteli poika.\n\"Mutta vyötäisillään sillä on verrattoman kallis vyö, sillä siihen on\nkirjailtu sinertäviä järviä ja kukkivia lehtoja, suuret rautatehtaat\nkoristavat sitä kuin jalokivet, ja solkena on siinä kokonainen kaupunki\nlinnoineen ja kirkkoineen ja taloineen.\"\n\nKun matkustajat olivat kulkeneet vähän matkaa pohjoista metsäseutua\nkohti, laskeutui Gorgo kaljun vuorenhuipun ylimmälle laelle, ja kun\npoika oli hypännyt maahan, sanoi kotka: \"Täällä on riistaa metsässä ja\nminusta tuntuu kuin en voisi unohtaa vankeuttani enkä tuntea itseäni\noikein vapaaksi, ellen ensin saa vähän metsästellä. Ei kai sinua\npelota, jos minä jätän sinut?\" -- \"Eihän minua taida kovin\npelottaakaan\", sanoi poika. -- \"Voit mennä mihin haluat, kunhan olet\ntässä auringon laskun aikana\", sanoi kotka ja lensi tiehensä.\n\nPojasta tuntui vähän yksinäiseltä ja ikävältä, kun hän istui siinä\nkivellä ja katseli alastonta vuorimaata ja ympärillään olevia suuria\nmetsiä. Mutta ei aikaakaan, kun hän kuuli laulua metsästä ja näki\njotakin valkoista vilahtelevan puiden lomasta. Hän näki pian, että se\noli sinikeltainen lippu, ja hän ymmärsi laulusta ja iloisesta\nhälinästä, että lippua kannettiin pitkän ihmisjonon etunenässä, mutta\nkesti kauan, ennen kuin hän saattoi nähdä, keitä kulkijat olivat.\nLippua kannettiin luikertelevia polkuja myöten, ja poika istui ja\nihmetteli, minne niiden, jotka sitä seurasivat, oli aikomus mennä. Hän\nei voinut ajatellakaan, että ne tulisivat tänne rumaan autioon\nvuoristoon, missä hän oli. Mutta sinne ne kuitenkin tulivat. Siinä tuli\nlippu esille metsän rinnasta ja sen perässä tulivat yhtenä vilinänä\nkaikki, joille se oli tietä näyttänyt. Kukkulalla syntyi eloa ja\nhikettä, ja pojalla oli sinä päivänä niin paljon näkemistä, ettei\nhänellä ollut ikävä hetkeäkään.\n\n\n\nMetsän päivä\n\n\nNoin kymmenen vuotta sitten oli kulo polttanut sen vuorenharjanteen,\njohon Gorgo oli jättänyt Peukaloisen. Hiiltyneet puut oli kaadettu ja\nviety pois, ja palanut maa oli alkanut vihertää lähempänä metsää. Mutta\nsuurin osa ylänköä oli kamalan alastonta ja autiota. Kalliopaasien\nvälissä oli mustia kantoja muistuttamassa siitä, että täällä oli ollut\nsuuri ja komea metsä, mutta palaneesta pohjasta ei pistänyt esiin\nnuoria puun taimia.\n\nIhmiset kummastelivat sitä, miksi vuoriylänkö niin hitaasti otti\nmetsää, mutta eivät ajatelleet, että kun metsäpalo oli kulkenut tätä\nkautta, maa oli ollut kuivaa pitkän poudan jälkeen. Sentähden ei ollut\nsillä hyvä, että puut olivat palaneet ja että kaikki, mitä maassa\nkasvoi: kanerva ja pursu ja sammal ja puolukan varsikko, oli mennyt\nsamaa tietä, vaan myöskin itse vuorta peittävä ruokamulta oli palon\njälkeen muuttunut kuivaksi ja irtonaiseksi kuin tuhka. Se tuprusi\nilmaan joka tuulenpuuskan puhaltaessa, ja kun ylänkö oli ilmojen\ntiessä, oli toinen paasi toisensa perästä puhdistunut. Sadevesi\ntietysti sekin osaltaan huuhtoi pois ruokamultaa, ja kun nyt vesi ja\ntuuli olivat puhdistaneet vuorta kymmenen vuotta, oli se niin alastoman\nnäköinen, ettei voinut muuta luulla kuin että se oli pysyvä autiona\nmaailman loppuun asti.\n\nMutta eräänä päivänä kesän alkupuolella kokoontuivat kaikki sen pitäjän\nlapset koulutalonsa edustalle. Jokaisella lapsella oli kuokka tai lapio\nolalla ja eväsnyytti kädessä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, he\nlähtivät pitkässä jonossa metsään. Lippua kannettiin edellä, opettajat\nja opettajattaret kulkivat kupeella ja viimeisenä tuli pari\nmetsänvartijaa ja hevonen, joka veti kuormaa, missä oli petäjäntaimia\nja kuusen siemeniä.\n\nJono ei pysähtynyt taloja lähellä oleviin koivulehtoihin, ei, se pyrki\nkauemmaksi metsään. Se seuraili vanhoja karjan uria, ja ketut\npilkistivät ihmeissään pesistään ja katselivat kummastellen näitä\nkarjankuljettajia. Se kulki vanhojen hiilihautojen ohitse, ja\nristinokat raksuttelivat käyriä neniään ja kysyivät toisiltaan, mitä\nihmeen hiilenpolttaja-ukkoja nämä olivat.\n\nJa niin he viimein tulivat suurelle, palaneelle ylängölle. Siellä\nolivat kivet paljaita, eikä niillä, niinkuin ennen, kasvanut hienoja\nvanamoita, paasien päällä ei ollut kaunista hopeasammalta eikä\nvalkoista, herttaista jäkälää. Rotkoihin ja syvennyksiin kerääntyneen\nveden ympärillä ei ollut käenkaalia eikä lahnankukkia. Pienillä\nmaapälvekkeillä, joita vielä oli joissakin halkeamissa ja kivien\nvälissä, ei ollut kuolleenkouria, ei metsätähtiä, ei valkoista\ntalvikkia, ei mitään tuosta vihreästä ja punaisesta ja keveästä ja\nsirosta, joka verhoaa metsän pohjan.\n\nOli kuin olisi harmaa vuoriylänkö valjennut, kun pitäjän kaikki lapset\nhajaantuivat sen päälle. Siinä oli taas iloa ja kauneutta, tuoreutta ja\npunerrusta. Siinä oi; nuorekkuutta ja kasvunhalua. Ehkä tuo hylätty\nraukka taas herää henkiin.\n\nKun lapset olivat levähtänet ja syöneet, he tarttuivat kuokkiinsa ja\nlapioihinsa ja alkoivat tehdä työtään. Metsänvartijat näyttivät heille,\nmitä heidän oli tehtävä, ja he istuttivat taimen toisensa perästä\njokaiselle maapälvekkeelle minkä sattuivat löytämään.\n\nIstutellessaan lapset käyskentelivät ja juttelivat keskenään siitä,\nkuinka ne pienet taimet, joita he panevat maahan, sitovat vähitellen\nmaan niin, ettei tuuli pääse sitä viemään. Eikä sillä hyvä, vaan puiden\nalle muodostuu uuttakin maata. Ja siihen putoaa siemeniä, ja muutamien\nvuosien päästä he voivat poimia vattuja ja mustikoita täältä, missä nyt\non vain paljasta kalliota, ja ne pienet taimet, joita he istuttavat\nmaahan, kasvavat vähitellen suuriksi puiksi. Niistä rakennetaan vielä\nkerran suuria taloja ja komeita laivoja.\n\nMutta jos lapset eivät olisi tulleet tänne istuttamaan, kun vielä oli\nvähän maata halkeamissa, niin olisi tuuli ja vesi vienyt pois\nviimeisenkin mullan eikä vuori olisi enää koskaan voinut ruveta metsää\nkasvamaan.\n\n\"Olipa toki hyvä, että me tulimme tänne\", sanoivat lapset. \"Tulimme\nviime tingassa.\" Ja he olivat hirveästi olevinaan.\n\nLasten työskennellessä vuorella liikkuivat isät ja äidit\nkotiaskareissaan, ja jonkin ajan kuluttua he alkoivat arvella,\nkuinkahan lapset siellä oikein tulivat toimeen. Tietysti oli ihan\njonninjoutavaa, että semmoiset istuttivat metsää, mutta onhan kuitenkin\nhauskaa mennä katsomaan, miten se käy. Eikä aikaakaan, niin olivat isät\nja äidit matkalla metsään. Tultuaan karjauralle he tapasivat useita\nnaapureita. \"Menettekö tekin kulolle?\" -- \"Niinpä tässä arveltiin.\" --\n\"Lapsiako katsomaan?\" -- \"Niin, katsomaan, mitä ne siellä toimivat.\" --\n\"Se nyt on tietysti vain leikintekoa.\" -- \"Eivät ne semmoiset taida\nsaada montakaan puuta istutetuksi.\" -- \"Olemme ottaneet kahvipannut\nmukaan, että ne saavat vähän lämmintä, kun ovat saaneet koko päivän\nelää kylmällä ruoalla.\"\n\nNiinpä tulivat isät ja äidit vuorelle, ja ensin he ajattelivat vain\nsitä, kuinka kauniilta näyttivät kaikki nuo harmaalle kalliolle\nhajaantuneet rusoposkiset pienokaiset. Mutta sitten he alkoivat\ntarkastella lasten työskentelyä, kuinka toiset istuttelivat taimia ja\nkuinka toiset vetivät vakoja ja kylvivät siemeniä ja kuinka muutamat\nnyhtivät pois kanervaa, että se ei tukehduttaisi pieniä puita. Ja he\nnäkivät, että lapset tekivät työtä tosissaan ja olivat niin innoissaan,\nettä tuskin joutivat nostamaan silmiään maasta.\n\nIsät seisoivat siinä vähän aikaa ja katselivat lasten työtä, mutta\nalkoivat sitten repiä kanervaa maasta. Niin kuin leikillä vain. Lapset\nneuvoivat, sillä he tiesivät, miten oli tehtävä, ja saivat nyt näyttää\ntaitoaan isälle ja äidille.\n\nKävi lopulta niin, että kaikki aikaihmiset, jotka olivat tulleet\nkatsomaan lapsia, osallistuivat työhön. Nyt tuli tietysti vielä\nhauskempaa kuin äsken oli ollut. Ja hetken kuluttua lapset saivat vielä\nenemmän apua.\n\nSiellä ylhäällä tarvittiin työkaluja ja pari pitkäkoipista poikaa\nlähetettiin kylään noutamaan kuokkia ja lapioita. Kun he juoksivat\ntalojen ohi, tulivat kotiin jääneet kysymään: \"Mikä on hätänä? Onko\ntapahtunut jokin onnettomuus?\" -- \"Eikö mitä, mutta koko pitäjä on\ntuolla kulolla istuttamassa metsää.\" -- \"Jos siellä on koko pitäjä,\nniin ei kai meidänkään sovi jäädä kotiin.\"\n\nJa niin tuli ihmisiä tulvimalla palaneelle vuorelle. Ensin he seisoivat\npaikoillaan vähän aikaa ja katselivat, sitten he eivät enää voineet\nolla yhtymättä työtä tekevien joukkoon. Sillä voihan olla hauska kylvää\npeltonsa ja keväällä jo ajatella viljaa, joka maasta kasvaa, mutta tämä\non vieläkin houkuttelevampaa. Tästä kylvöstä ei nouse vain heikkoja\nkorsia, vaan voimakkaita puita, joilla on korkeat rungot ja mahtavat\noksat. Tästä ei kypsy vain vuotuinen vilja, vaan monen vuoden\nkasvillisuus. Siitä herää eloon sääskien surina ja rastaan laulu ja\nmetson soitto ja kaikenlainen elämä autiolla kulolla. Ja sitten se on\nkuin todellinen muistopatsas tuleville sukupolville. Niille olisi voitu\njättää perinnöksi kalju, alaston ylänkö, ja nyt ne sensijaan saavat\nperiä komean metsän. Ja miettiessään tätä kaikkea jälkeentulevat\nymmärtävät esi-isiensä olleen hyviä ja järkeviä ihmisiä, ja he\najattelevat heitä kunnioittaen ja kiitollisina.\n\n\n\n\nXL\n\nPÄIVÄ HELSINGLANNISSA\n\n\n\nSuuri vihreä lehti\n\n\nTorstaina kesäkuun 16. p:nä.\n\nSeuraavana päivänä poika kulki Helsinglannin yli. Sen havumetsät\nvihersivät, koivut olivat nuoressa lehdessä, niityillä kasvoi kevään\nruohoa ja vilja orasti pelloilla. Tämä oli korkeata ja vuorista maata,\nmutta sen keskitse kulki laaja ja valoisa laakso ja siitä lähti\nmolemmille puolin muita laaksoja, toiset ahtaita ja lyhyitä, toiset\nleveitä ja pitkiä. \"Tätä maata voi varmaankin verrata lehteen\",\najatteli poika, \"sillä se on vihreä kuin lehti ja laaksot haarautuvat\nmelkein samalla tavalla kuin suonet lehdessä.\"\n\nSuuresta päälaaksosta kulki ensin kaksi mahtavaa haaralaaksoa toinen\nitään, toinen länteen. Sitten se lähetteli vain pieniä laaksoja, kunnes\ntuli jokseenkin kauas pohjoiseen. Siellä se taas ojensi kaksi\nvoimakasta käsivartta. Tämän jälkeen jatkui sitä vielä vähän matkaa\neteenpäin, mutta sitten se kapeni ja katosi erämaahan.\n\nKeskellä suurta laaksoa virtasi leveä komea joki, joka monin paikoin\nlaajeni järveksi. Lähinnä jokia oli niittyjä, jotka olivat täynnä\npieniä harmaita latoja, niittyjen takana oli peltoja, ja laakson\nrajalla, missä metsä alkoi, olivat talot. Ne olivat suuria ja hyvin\nrakennettuja ja niitä oli melkein katkeamattomassa jonossa.\nJokirannoilla kohoili kirkkoja, ja niiden ympärille olivat talot\nryhmittyneet suuriksi kyliksi. Samaten tunkeutuivat talot toisiinsa\nkiinni rautatieasemien ja sahalaitosten ympärille, joita oli siellä\ntäällä järvien ja jokien rannoilla ja jotka helposti tunsi niiden\nympärillä olevista lautatarhoista.\n\nSivulaaksot olivat samoin kuin keskilaakso täynnä järviä, peltoja,\nkyliä ja taloja. Ne liukuivat valkoisina ja hymyilevinä vuorien väliin,\nkunnes vähitellen puristuivat ja kävivät niin kaitaisiksi, ettei niihin\nmahtunut muuta kuin pienoinen puro.\n\nYlängöllä laaksojen välissä oleili havumetsä. Se ei kasvanut tasaisella\nmaalla, vaan louhuisella pohjalla, mutta pohjan peitti metsä kuin\nmikäkin karvainen nahka, joka on levitetty rosoisen ruumiin yli.\n\nTämä oli kaunista maata pojan katsella. Hän saikin nähdä siitä aika\npaljon, sillä kotka etsi vanhaa pelimannia Klement Larssonia ja lenteli\nlaaksosta laaksoon tähystellen häntä.\n\nKun aamu alkoi koittaa, syntyi taloissa eloa ja liikettä. Navettain\novet avattiin selkoselälleen ja lehmät päästettiin ulos. Navetat tässä\nmaakunnassa olivat suuria ja korkeita, ja niissä oli lakeistorvet ja\nsuuret, leveät ikkunat. Lehmät olivat kauniita, pienikasvuisia ja\nvikkeliä, ketteräjalkaisia ja niin iloisia, että ne tekivät mitä\nhullunkurisimpia hyppyjä. Vasikat ja lampaat tulivat nekin ulos, ja oli\nhelppo nähdä, että ne olivat hyvillä mielin.\n\nHetki hetkeltä vilkastui elämä pihamailla. Pari nuorta\nkonttiselkätyttöä käyskenteli karjan keskessä. Muuan poika piti\nlampaita koossa heilutellen pitkää risua. Pieni koira laukkaili lehmien\nkeskessä ja haukkui niitä, jotka puskivat toisiaan. Isäntä valjasti\nhevosen kärryjen eteen ja pani kärryihin voipyttyjä, juusto-upokkaita\nja kaikenlaista ruokatavaraa. Ihmiset nauroivat ja rallattelivat. Sekä\nhe että elukat olivat iloissaan niinkuin olisivat odottaneet oikeata\njuhlapäivää.\n\nHetken kuluttua olivat kaikki matkalla metsiin. Yksi tytöistä kulki\netunenässä ja houkutteli karjaa kauniisti kajahtelevin huudoin. Hänen\njälkeensä tulivat elukat pitkässä jonossa. Paimenpoika ja paimenkoira\njuoksentelivat sinne tänne katsoakseen, ettei yksikään eläin poikkeaisi\ntieltä. Viimeisenä tuli isäntä ja hänen renkinsä. He kävelivät kärryjen\nkupeella estääkseen niitä kaatumasta, sillä tie, jota he kulkivat, oli\nvain kaitainen, kivinen metsäpolku.\n\nJoko lienee kaikilla Helsinglannin talonpojilla tapana ajaa karjansa\nmetsiin samana päivänä tai sattui nyt sillä tavalla vain sinä vuonna.\nMutta kyllä poika vain näki näitä iloisia kulkueita lähtevän joka\nlaaksosta ja joka talosta ja menevän autioon metsään sitä\nvilkastuttamaan. Metsän mustista syvyyksistä kuului koko päivän\npaimentyttöjen torven toitotusta ja lehmänkellojen kalkatusta.\nUseimmilla oli pitkät matkat taivallettavanaan, ja poika näki, kuinka\nhe vaivalloisesti kulkivat vetelien soiden yli, kuinka heidän täytyi\ntehdä pitkiä kierroksia tuulenkaatamien puiden ympäri ja kuinka sattui\nmonta kertaa, että kärryt kolahtivat kiviin ja kaatuivat kaikkine\npäivineen. Mutta ihmiset vain nauroivat kommelluksille ja olivat\nhyvällä tuulella.\n\nIltapäivällä saapuivat matkamiehet kukin omalle metsäaukealleen, jossa\noli pitkä navetta ja pari pientä harmaata tupaa. Tultuaan pihalle\nlehmät ammahtivat iloisesti kuin paikka olisi ollut heille tuttu ja\nalkoivat heti syödä vihreätä, mehevää heinää. Ihmiset kantoivat\nilakoiden ja leikkiä laskien vettä ja puita suurempaan tupaan; ja sinne\nvietiin kaikki tavarat, jotka oli tänne kärryillä kuljetettu. Kohta\ntuprusi lakeisesta savu. Ja sitten istuutuivat tytöt ja paimenpoika ja\nmiehet litteälle paadelle ja rupesivat syömään.\n\nGorgo kotka luuli varmaankin tapaavansa Klement Larssonin niiden\njoukosta, jotka olivat matkalla metsään, sillä niin pian kuin hän näki\nuuden karjaretkueen, laskeutui hän alas ja tarkasteli sitä terävin\nsilmin. Mutta tunti tunnin perästä kului eikä hän löytänyt etsimäänsä.\n\nKauan aikaa leijailtuaan sinne tänne kotka joutui illan suussa\nvuoriseen ja autioon seutuun, joka oli suuren laakson itäpuolella. Taas\nhän näki karjamajan allaan. Ihmiset ja eläimet olivat saapuneet\nperille. Miehet hakkasivat halkoja ja tytöt lypsivät lehmiä.\n\n\"Katsohan tuonne!\" sanoi Gorgo. \"Tuolla se nyt taitaa viimeinkin olla.\"\n\nHän laskeutui, ja suureksi hämmästyksekseen poika näki, että kotka oli\noikeassa. Siinä oli kuin olikin Klement Larsson hakkaamassa halkoja\nkarjamajalla.\n\nGorgo laskeutui sankkaan metsään vähän matkaa majasta. \"Nyt minä olen\ntehnyt mitä lupasin\", hän sanoi ja kohotti ylpeästi päätään. \"Koeta nyt\nsinä päästä miehen puheille. Minä istun tuon tuuhean petäjän latvaan\nodottamaan sinua.\"\n\n\n\nEläinten uudenvuoden yö\n\n\nKarjamajalla oli työ päättynyt ja illallinen syöty. Oli kauan siitä,\nkun he olivat olleet metsässä kesäisenä yönä ja heistä tuntui, kuin\nheillä ei olisi ollut varaa panna maata. Oli valoisaa kuin päivällä ja\nkarjatytöt tekivät uutterasti käsitöitään, mutta tuon tuostakin he\nkatsahtivat metsään ja hymähtivät. \"Niin, nyt olemme taas täällä\", he\nsanoivat ja levoton kotikylä haihtui heidän mielestään ja metsä sulki\nheidät hiljaiseen, rauhalliseen helmaansa. Kun he kotona ajattelivat,\nettä heidän oli oltava metsässä koko kesä, voivat he tuskin ymmärtää,\nkuinka he jaksaisivat sen kestää, mutta niin pian kuin he olivat\nsaapuneet karjamajalle, he tunsivat, että tämä elämä täällä kuitenkin\noli heidän parasta elämäänsä.\n\nLähellä olevista karjamajoista oli tyttöjä ja nuoria miehiä tullut\nheitä tervehtimään, niin että heitä oli koko joukko, jotka olivat\nistahtaneet nurmikolle tupain eteen; mutta puheen alkuun ei kuitenkaan\ntahdottu päästä. Miesten oli huomenna palattava kotiin, ja tytöt\nantoivat heille pieniä asioita toimitettaviksi ja pyysivät heitä\nviemään terveisiä kotipuoleen. Muusta ei juuri puhuttu.\n\nSilloin vanhin tytöistä nosti päätään ja sanoi iloisesti: \"Eihän täällä\ntarvitsisi olla näin hiljaista tänä iltana, kun täällä on kaksi hyvää\nkertojaa. Toinen on tämä Klement Larsson, joka istuu tässä vierelläni,\nja toinen on tuo Sunnasjön Bernhard, joka seisoo tuolla ja katselee\nBlaksoosenia kohti. Nyt minun mielestäni meidän pitäisi pyytää heitä\nkertomaan meille jotakin; toiselle, jonka juttu meitä enemmän huvittaa,\nminä annan tämän kaulahuivin, jota juuri neulon.\"\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Kertojat, joiden oli määrä\nkilpailla, estelivät tietysti ensin, mutta suostuivat kuitenkin pian.\nKlement pyysi Bernhardia aloittamaan, ja tällä ei ollutkaan mitään sitä\nvastaan. Hän ei tuntenut paljonkaan Klement Larssonia, mutta arveli,\nettä ukko tietysti kertoisi jonkin vanhan sadun peikoista ja hiisistä,\nja kun hän tiesi, että ihmiset mielellään kuuntelevat sentapaisia,\nkatsoi hän viisaimmaksi valita sellaisen jutun.\n\n\"Monta sataa vuotta sitten\", hän sanoi, \"sattui, että muuan rovasti\ntäällä Delsbossa ratsasti eräänä uudenvuoden yönä synkässä metsässä.\nHän istui hevosen selässä turkki yllään, nahkalakki päässään, ja\nsatulan nupissa oli hänellä laukku, jossa oli ehtoollisvälineet,\nkäsikirja ja papin kauhtana. Hänet oli kutsuttu sairaan luo kauas\nmetsäseutuun, ja hän oli istunut ja puhellut sairaan kanssa niin kauan,\nettä oli tullut iltamyöhä. Nyt hän vihdoinkin oli kotimatkalla, mutta\nei uskonut ennättävänsä pappilaan ennen kuin puoliyön jälkeen.\n\n\"Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että ilma oli kohtalainen, kun hänen\nnäin piti matkata hevosen selässä eikä saanut levätä omassa\nvuoteessaan. Oli suvisää ja tyyni ilma ja taivas oli pilvessä. Täysikuu\nvaelsi suurena ja pyöreänä pilvien takana ja valaisi, vaikkei se itse\ntullutkaan näkyviin. Jos ei olisi ollut kuutamoa, olisi hänen ollut\nvaikea erottaa polkua muusta maasta, sillä oli lumeton talvi ja kaikki\noli yhtä ruskeaa ja harmaata.\n\n\"Tuona yönä ratsasti rovasti hevosella, jota hän piti erinomaisena.\nSe oli voimakas, kestävä ja melkein niin viisas kuin ihminen. Muun\nmuassa se osasi kotiinsa, vaikka olisi ollut millä laidalla pitäjää\nhyvänsä. Sen oli rovasti todennut monta kertaa, ja hän luotti siihen\nniin täydellisesti, ettei koskaan huolinut ajatellakaan tietä,\nratsastaessaan sillä hevosella. Niinpä hän nytkin ratsasti pimeässä\nyössä ja eksyttävässä metsässä ja antoi suitsien riippua ja ajatusten\nnoudatella omia latujaan.\n\n\"Rovasti istui ja ajatteli huomista saarnaansa ja ajatteli vielä paljon\nmuutakin, ja kesti kauan, ennen kuin hän tuli ottaneeksi selkoa siitä,\nkuinka pitkälle kotimatka jo oli kulunut. Kun hän viimein katsahti\nympärilleen ja huomasi metsän olevan ympärillään yhtä sakeana kuin\nmatkan alussakin, hän hämmästyi aika tavalla. Hän oli nyt ratsastanut\nniin kauan, että hänen jo olisi pitänyt olla pitäjän viljellyssä\nosassa.\n\n\"Siihen aikaan elettiin Delsbon pitäjässä samaan tapaan kuin nytkin.\nKirkko ja pappila ja kaikki suuret talot ja kylät olivat pitäjän\npohjoisessa osassa Dellenin ympärillä, ja eteläisessä osassa oli vain\nmetsiä ja vuoria. Nähdesään olevansa vielä erämaassa rovasti samalla\ntiesi myöskin sen, että hän oli pitäjän eteläisessä osassa ja että\nhänen täytyi kulkea pohjoista kohti tullakseen kotiin. Mutta nyt\nhänestä näytti siltä, ettei hän tehnyt niin. Hän ei voinut saada johtoa\ntähdistä eikä kuusta, mutta hän oli niitä, joilla on ilmansuunnat\npäässään, ja hänellä oli varma tunne siitä, että ratsasti etelää tai\nehkä itää kohti.\n\n\"Hän aikoi heti kääntää hevosensa, mutta jätti sen sitten tekemättä.\nEihän hevonen ollut koskaan ennenkään eksynyt, eikä se varmaan ollut\nnytkään eksynyt. Oli luultavampaa, että hän itse oli erehtynyt. Hän oli\nharhaillut kaukana ajatustensa maailmoissa eikä ollut tarkastanut\ntietä. Ja sitten hän antoi hevosen kulkea vanhaa suuntaansa ja vaipui\ntakaisin mietteisiinsä.\n\n\"Mutta kohta sen jälkeen iso oksa löi häntä niin kovasti, että hän oli\nvähällä pudota hevosen selästä. Silloin hän ymmärsi, että hänen täytyi\nottaa selko siitä, mihin oli tullut.\n\n\"Hän katseli maahan ja huomasi kulkevansa pehmoisella sammalella, jossa\nei ollut poljettua tietä. Hevonen kulki kuitenkin aika reippaasti eikä\nnäyttänyt yhtään epäröivän. Mutta ihan niinkuin äsken tunsi rovasti\nolevansa varma siitä, että hevonen kulki väärään suuntaan.\n\n\"Tällä kertaa hän heti tarttui päättävästi ohjaksiin, pakotti hevosen\nkääntymään ja saikin sen taas takaisin polulle. Mutta tuskin he olivat\npolulla, kun hevonen taas poikkesi siltä ja lähti menemään metsään.\n\n\"Rovasti oli aivan varma siitä, että mentiin väärään suuntaan, mutta\nkun hevonen oli näin itsepäinen, hän arveli sen pyrkivän paremmalle\ntielle, ja niin hän antoi sen taas jatkaa oman mielensä mukaan.\n\n\"Hevonen suoriutui hyvin, vaikkei sillä ollutkaan tietä mitä kulkea.\nJos tiellä oli kallio, se kiipesi sen yli yhtä vikkelästi kuin vuohi,\nja laskeutuessaan alas se asetti jalkansa yhteen ja laski luisua\njyrkkää rinnettä myöten.\n\n\"'Kun vain joutuisin kotiin ennen kirkonaikaa!' ajatteli rovasti.\n'Kyllä kai delsbolaiset hämmästyisivät aika tavalla, ellen joutuisi\najoissa kirkkoon.'\n\n\"Kauan hän ei ehtinyt tuumia tämmöisiä, sillä hän tuli yht'äkkiä\npaikkaan, jonka tunsi. Se oli pieni, musta lampi, jossa hän viime\nkesänä oli kalastellut. Nyt hän näki, että oli käynyt juuri niinkuin\nhän oli pelännyt. Hän oli kaukana metsäseudussa, ja hevonen pyrki\nkaakkoa kohti. Se näkyi oikein saaneen päähänsä viedä hänet niin kauas\nkirkosta ja pappilasta kuin suinkin.\n\n\"Rovasti hyppäsi nopeasti satulasta. Eihän voinut sallia, että hevonen\ntällä tavoin vei hänet synkkään erämaahan. Hänen täytyi päästä kotiin,\nja koska hevonen väkisinkin tahtoi viedä väärään, rovasti päätti astua\nmaahan ja taluttaa sitä, kunnes tapaisi tutun tien. Hän kääri suitset\nkäsivartensa ympärille ja alkoi kulkea. Ei ollut helppo kulkea metsässä\nraskas turkki päällä, mutta rovasti oli vahva ja karaistunut mies eikä\npelännyt mitään.\n\n\"Hevosesta oli hänellä kuitenkin paljon vastusta. Se ei tahtonut\nseurata häntä, vaan se iski kavionsa maahan ja ponnisti vastaan.\n\n\"Silloin rovasti lopulta suuttui. Hänen ei ollut koskaan tapana lyödä\ntätä hevosta, eikä hän tehnyt niin nytkään. Sen sijaan hän heitti\nohjakset käsistään ja lähti menemään. 'Meidän kai pitää sitten erota,\nkoska sinä tahdot kulkea omia teitäsi.'\n\n\"Hän oli tuskin astunut pari askelta, kun hevonen tuli hänen perässään,\ntarttui häntä varovasti hihaan ja koetti pidättää häntä. Rovasti\nkääntyi silloin siihen päin ja katsoi hevosta silmiin ikään kuin\ntutkiakseen, minkä tähden se käyttäytyi niin kummallisesti.\n\n\"Rovasti ei oikein voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, mutta\nvarmaa on, että vaikka olikin pimeä, hän näki hevosen kasvot aivan\nselvään ja ymmärsi niiden ilmeen aivan kuin ne olisivat olleet ihmisen\nkasvot. Hän näki, että hevonen oli mitä kauheimman levottomuuden ja\npelon vallassa. Se loi häneen katseen, joka oli sekä rukoileva että\nmoittiva. 'Olen palvellut sinua ja täyttänyt tahtosi joka päivä', niin\nse näytti tahtovan sanoa 'Etkö sinä nyt voisi seurata minua tänä\nainoana yönä?'\n\n\"Rovastia liikutti tämä rukous, jonka hän luki eläimen silmistä. Oli\nilmeistä, että hevonen tarvitsi hänen apuaan tavalla tai toisella tänä\nyönä, ja oikea miesten mies kun oli, hän päätti seurata. Sen enempää\nviivyttelemättä hän talutti hevosensa kiven luo ja nousi satulaan.\n'Mene sitten', hän sanoi. 'En minä hylkää sinua, koska kerran tahdot\nminut mukaasi. Ei kukaan saa sanoa Delsbon rovastista, että hän\nkieltäytyy auttamasta ketään, joka on hädässä.'\n\n\"Näin sanoen hän päästi hevosen kulkemaan vapaasti eikä enää ajatellut\nmuuta kuin satulassa pysyttelemistä. Siitä tuli vaivalloinen ja\nvaarallinen retki ja koko ajan kuljettiin ylöspäin. Metsä oli niin\nsakeaa, että hän ei voinut nähdä montakaan askelta eteensä, mutta\nhänestä tuntui kuin olisi noustu korkealle vuorelle. Hevonen\npujottelihe ylös vaarallisen jyrkkiä rinteitä. Jos rovasti itse olisi\nollut ohjaamassa, ei hän koskaan olisi rohjennut viedä hevostaan\ntämmöiseen maastoon. 'Ethän sinä vain aikone kiivetä Blaksoosenin\nharjulle?' sanoi rovasti ja naurahti samalla, sillä hän tiesi, että\nBlaksoosen on Helsinglannin korkeimpia vuoria.\n\n\"Ratsastaessaan rovasti alkoi huomata, etteivät hän ja hänen hevosensa\nolleet ainoita matkamiehiä tänä yönä. Hän kuuli kivien vierivän ja\noksien taittuvan. Oli kuin olisi suuria eläimiä tunkeutunut metsän\nläpi. Hän tiesi, että näillä seuduin oli paljon susia, ja hän jo\najatteli niinkin, että hevonen tahtoo viedä hänet taisteluun\nvillipetoja vastaan.\n\n\"Yhä ylemmäksi vain mentiin, ja kuta ylemmäksi he tulivat, sitä\nharvemmaksi metsä muuttui.\n\n\"Lopulta rovasti ratsasti melkein kaljua vuoren selännettä, josta voi\nnähdä joka taholle. Hän näki äärettömät alat maata, joka nousi ja laski\nja oli kaikkialla synkkien metsien peitossa. Hänen oli vaikeaa saada\ntästä kaikesta selkoa, mutta pian hän oli selvillä siitä, minne oli\njoutunut.\n\n\"'Niinpä niin, minä olen kuin olenkin ratsastanut Blaksoosenille',\najatteli hän. 'Tämä ei voi olla mikään muu vuori. Tuolla lännessä minä\nnäen Järvsön huipun ja idässä kimaltelee meri Agön ympärillä.\nPohjoisessakin minä näen jotakin kiiltävää. Se on Dellen. Ja tuolla\nsyvyydessä jalkaini alla minä näen Niamkosken valkoisen usvan. Niin on,\nminä olen joutunut Blaksoosenin harjalle. Olipa tämäkin seikkailu!'\n\n\"Tultuaan vuoren korkeimmalle laelle hevonen pysähtyi tuuhean kuusen\nsuojaan niinkuin olisi tahtonut kätkeytyä sen taakse. Rovasti kumartui\nvähän ja työnsi pois oksat nähdäkseen tarkemmin.\n\n\"Hänen edessään oli paljas vuoren laki, mutta täällä ei ollut autiota\nja tyhjää niinkuin hän oli luullut. Aukon keskellä oli suuri\nkallionmöhkäle ja sen ympärille oli kokoontunut paljon petoeläimiä.\nRovastista näytti siltä kuin ne olisivat kerääntyneet tänne pitämään\njonkinlaisia käräjiä.\n\n\"Lähinnä suurta kiveä rovasti näki karhut, jotka olivat niin\nraskasmuotoisia ja lujatekoisia, että ne olivat kuin turkkiin puettuja\nkivimöhkäleitä. Ne olivat paneutuneet maahan ja vilkuttivat\nlevottomasti pieniä silmiään. Näki selvästi, että ne olivat nousseet\ntalviunestaan ollakseen mukana käräjillä ja että niiden oli vaikea\npysyä hereillä. Niiden takana oli muutamia satoja susia tiheissä\nriveissä. Ne eivät olleet unisia, vaan olivat näin keskellä talven\npimeyttä vilkkaampia kuin kesällä. Ne istuivat jalkojensa päällä\nniinkuin koirat, pieksivät maata hännällään ja läähättivät kieli suusta\nriipuksissa. Susien takana hiiviskeli ilveksiä, kankeajalkaisia ja\nkömpelöitä, kuin rumia kissoja. Ne näyttivät välttelevän muita eläimiä\nja sähähtivät vihaisesti, kun joku niistä lähestyi. Ilvesten takana oli\nahmoja, joilla on kissan naama ja karhun turkki. Ne eivät viihtyneet\nmaassa, vaan tepastelivat levottomasti leveillä käpälillään ja\nodottivat, milloin pääsisivät puuhun. Ja niiden takana metsän rajaan\nasti vilisi kettuja, kärppiä ja näätiä, jotka kaikki olivat pieniä ja\nerittäin kaunisrakenteisia, mutta näyttivät vieläkin verenhimoisemmilta\nja hurjemmilta kuin suuremmat eläimet.\n\n\"Kaikki nämä eläimet rovasti voi nähdä varsin hyvin, sillä koko paikka\noli valaistu. Korkealla kivellä sen keskessä seisoi näet metsän peikko\nja piti kädessään tervasoihtua, joka paloi suurena punaisena lieskana.\nPeikko oli niin korkea kuin metsän korkein puu, Sen hartioilla oli\nkuusenhavuinen viitta ja päässä naavainen tukka. Se oli aivan hiljaa\nkasvot metsään päin. Se tähysteli ja kuunteli.\n\n\"Vaikka rovasti näkikin kaikki ihan selvään, hän oli niin ihmeissään,\nettä koetti taistella vastaan eikä tahtonut uskoa omien silmiensä\ntodistusta. 'Tämähän on ihan mahdotonta', hän ajatteli. 'Minussa on\njotakin hullusti. Olen ratsastanut liian kauan synkässä metsässä. Olen\njoutunut mielikuvitukseni valtaan.'\n\n\"Mutta siitä huolimatta hän sangen jännittyneenä katseli kaikkea ja\nodotti mitä oli tapahtuva.\n\n\"Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa, kun metsästä kuului kellon\nkalkatusta. Ja heti sen jälkeen hän kuuli uudelleen liikettä ja\naskeleita ja risujen rusahtelemista, niinkuin silloin, kun joukko\neläimiä tunkeutuu metsän läpi.\n\n\"Tuli suuri joukko kotieläimiä vuorelle. Ne astuivat esiin metsästä\nsamassa järjestyksessä kuin ollessaan matkalla karjamajoille. Ensin\nkulki kellokas, sitten härkä, sitten muut lehmät ja sitten hiehot ja\nvasikat. Lampaat seurasivat heitä taajassa katraassa, sitten tulivat\nvuohet ja viimein pari hevosta ja varsat. Paimenkoira kulki karjan\nvieressä, mutta paimenia ei näkynyt.\n\n\"Rovastin mielestä oli sydäntä särkevää nähdä kesyjen eläinten tulevan\nsuoraan petoeläimiä kohti. Ne näyttivät kurjilta ja hätääntyneiltä.\nYksin kellokaskin asteli eteenpäin pää riipuksissa ja pelokkain\naskelin. Vuohien ei tehnyt mieli leikkiä eikä puskea. Hevoset koettivat\npysyä rohkeina, mutta koko niiden ruumis värähteli kauhusta. Kaikkein\nkurjimman näköinen oli paimenkoira. Sillä oli häntä koipien välissä ja\nse melkein mateli maata myöten.\n\n\"Kellokas vei kulkueen aina metsänpeikon eteen, joka seisoi kivellä\nvuoren huipulla. Se kiersi kiven ja kääntyi sitten takaisin metsään.\nPedot eivät koskeneet ainoaankaan. Ja samalla tavalla vaelsi kaikki\nkarja rauhassa petojen ohitse.\n\n\"Eläinten vaeltaessa ohi rovasti näki, että metsänpeikko käänsi\nsoihtuaan alaspäin milloin minkin elukan kohdalla.\n\n\"Joka kerta hänen tehdessään niin pääsi petojen suusta äänekäs ja\niloinen karjunta, varsinkin silloin, kun soihtu laskeutui jonkin lehmän\ntai muun suuremman elukan kohdalla, mutta se eläin, joka näki soihdun\nkääntyvän itseään kohti, parkaisi kovasti ja kimakasti niinkuin sitä\nolisi puukolla pistetty, ja koko se lauma, johon se kuului, puhkesi\nmyöskin valittamaan. Nyt rovasti alkoi ymmärtää mitä näki. Hän oli\nennenkin kuullut puhuttavan siitä, että Delsbon eläimet joka kuutena\nvuotena kokoontuivat Blaksooseniin, jotta metsänpeikko siellä saisi\nmerkitä, mitkä kesyt eläimet seuraavana kesänä joutuvat petoeläinten\nsaaliiksi. Hänen tuli kovin sääli noita eläinparkoja, jotka olivat\npetojen vallassa, vaikkei niillä olisi pitänyt olla muita herroja kuin\nihminen.\n\n\"Tuskin ensimmäinen lauma oli mennyt, kun taas kuului kellon kalkatusta\nmetsästä ja toisen talon karja saapui samalla tavalla vuoren huipulle.\nSe kulki samassa järjestyksessä kuin edellinenkin lauma ja astui\nmetsänpeikon luo, joka seisoi siinä ankarana ja totisena ja merkitsi\neläimen toisensa perästä kuolemaan. Ja tämän jälkeen tuli lauma lauman\nperästä keskeytymättä. Muutamat laumat olivat niin pieniä, että niissä\noli vain yksi ainoa lehmä ja muutamia lampaita. Muutamissa ei ollut\nkuin pari vuohta. Ne tietysti tulivat köyhistä metsätorpista, mutta\nmetsänpeikon eteen täytyi niidenkin tulla, eikä siinä säästetty toista\nenemmän kuin toistakaan.\n\n\"Rovasti ajatteli Delsbon talonpoikia ja heidän suurta\neläinrakkauttaan. Jos he vain tietäisivät tästä, eivät he varmaankaan\nsallisi sen näin jatkua, hän ajatteli. He varmaankin panisivat ennemmin\nhenkensä alttiiksi, kuin antaisivat karjansa vaeltaa karhujen ja susien\nkeskessä saamassa tuomiotaan metsänpeikolta.\n\n\"Viimeinen lauma oli pappilan karja. Rovasti tunsi kellokkaan kellon\näänen jo pitkän matkan päästä, ja hevonenkin sen oli mahtanut tuntea.\nSen joka jäsen rupesi vapisemaan ja se tuli aivan märäksi. 'Vai niin,\nnyt on sinun vuorosi kulkea peikon ohi ja saada tuomiosi', sanoi\nrovasti hevoselle. 'Mutta älä hätäile! Minä ymmärrän kyllä, miksi olet\ntuonut minut tänne, enkä minä jätä sinua.'\n\n\"Pappilan komea karja tuli pitkässä jonossa metsästä ja meni\nmetsänpeikkoa ja petoeläimiä kohden. Viimeisenä oli hevonen, joka oli\nkantanut isäntänsä Blaksooseniin. Rovasti ei ollut astunut alas\nsatulasta, vaan istui siinä yhä ja antoi hevosensa viedä hänet\nmetsänpeikon eteen.\n\n\"Hänellä ei ollut pyssyä eikä veistäkään puolustuksekseen, mutta hän\noli ottanut esille käsikirjan ja painoi sitä rintaansa vasten,\nkäydessään taistelemaan hirviötä vastaan.\n\n\"Ensin ei kukaan näyttänyt häntä huomaavan. Pappilan karja kulki\nmetsänpeikon ohi niinkuin muutkin laumat. Metsänpeikko ei laskenut\ntervasoihtuaan yhdenkään pappilan elukan kohdalla. Vasta kun viisas\nhevonen tuli, hän teki liikkeen ikään kuin merkitäkseen sen kuolemaan.\n\n\"Mutta samassa kohotti rovasti käsikirjaansa ja soihdun valkea sattui\nkirjankannen ristiin. Metsänpeikolta pääsi kimakka kiljahdus ja soihtu\nputosi hänen kädestään maahan.\n\n\"Liekki sammui heti, ja silloin kun valo vaihtui pimeydeksi, ei rovasti\nvoinut mitään nähdä. Ei hän myöskään kuullut mitään. Hänen ympärillään\noli sama hiljaisuus, joka aina on talvella erämaassa.\n\n\"Silloin hajosivat yht'äkkiä raskaat pilvet ja halkeamasta tuli esiin\ntäysikuu ja heitti valonsa maahan. Ja nyt rovasti huomasi seisovansa\nhevosineen yksin Blaksoosenin huipulla. Ei ainoatakaan petoeläintä\nollut näkyvissä. Ei mikään karja näyttänyt maata polkeneen. Mutta itse\nhän istui käsikirja ojennettuna ja hevonen hänen allaan vapisi ja oli\nvaahdossa.\n\n\"Ratsastettuaan vuorelta kotiinsa ei rovasti enää tiennyt, oliko hän\nnähnyt unta vai totta. Mutta hän ymmärsi, että hänen pitäisi ajatella\nnoita eläinparkoja, jotka olivat petoeläinten vallassa. Ja hän saarnasi\nniin tärisyttävästi Delsbon pitäjän talonpojille, että hänen aikanaan\nhävitettiin tästä pitäjästä kaikki karhut ja sudet, vaikka ne sitten\nmyöhemmin lienevät tulleet takaisin.\"\n\nTähän loppui Bernhardin kertomus. Kaikki häntä kiittivät, ja näytti jo\nolevan ratkaistu asia, että hän saisi palkinnon. Useimpien mielestä oli\nmelkein sääli, että Klementin vielä piti kilpailla hänen kanssaan.\n\nMutta Klement alkoi kertoa pelkäämättä. \"Eräänä päivänä, kun minä\nkävelin Skansenilla vähän matkaa Tukholmasta ja minulla oli ikävä\nkotiin\", hän sanoi ja sitten hän alkoi kertoa pikkumiehestä, jonka oli\nostanut vapaaksi, jottei sitä pantaisi häkkiin ja näyteltäisi metsän\npetona. Ja hän kertoi, että tuskin hän oli ehtinyt tehdä tämän hyvän\ntyön, kun hän jo sai siitä palkkansa. Hän kertoi kertomistaan, ja sitä\nmukaa kuin hän kertoi, kasvoi kuulijain hämmästys, ja kun hän viimein\njoutui kuninkaalliseen lakeijaan ja koreaan kirjaan, olivat kaikki\nkarjatytöt laskeneet käsityönsä polvelleen ja istuivat liikkumattomina\nja tuijottivat Klementiin, jolle oli tapahtunut niin merkillisiä\nasioita.\n\nNiin pian kuin Klement oli lopettanut, sanoi tyttö antavansa\nkaulahuivin hänelle. \"Bernhard on kertonut vain semmoista, jota on\ntapahtunut toiselle, mutta Klement on itse ollut sadussa mukana, ja se\non minusta enemmän\", hän sanoi.\n\nMuut olivat samaa mieltä. He katselivat nyt Klementiä aivan toisin\nsilmin kuin ennen saatuaan kuulla, että hän oli puhunut kuninkaan\nkanssa, ja pieni soittoniekka oikein pelkäsi näyttävänsä liian\nylpeältä. Mutta hänen nauttiessaan tätä suurta onneaan sattui joku\nkysymään, mihin hän oli pannut peukaloisen. \"En ennättänyt itse asettaa\nsinistä maljaa\", sanoi Klement. \"Mutta minä pyysin lappalaisukkoa sen\ntekemään. Mihin se sitten on joutunut, sitä en tiedä.\"\n\nTuskin Klement oli tämän sanonut, kun pieni männynkäpy napsahti hänen\nnenäänsä. Se ei tullut puusta, eikä sitä ollut kukaan ihmisistäkään\nheittänyt. Oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä se oli tullut.\n\n\"Aijai, Klement!\" sanoi tyttö. \"Näyttää siltä kuin pikkuväki\nkuuntelisi, mitä täällä puhutaan. Teidän ei olisi pitänyt jättää\nsinistä maljaa kenenkään toisen pantavaksi.\"\n\n\n\n\nXLI\n\nMedelbadissa\n\n\nPerjantaina kesäkuun 17. p:nä.\n\nKotka ja poika olivat liikkeellä ani varhain seuraavana aamuna, ja\nGorgo ajatteli kyllä ehtivänsä kauas Vesterbotteniin sinä päivänä,\nmutta sitten sattui niin hullusti, että hän kuuli pojan sanovan\nitsekseen: \"Tämmöisessä maassa kuin tämä, jonka yli nyt kuljemme, ei\nliene mahdollista kenenkään elää.\"\n\nHeidän allaan oleva maa oli eteläinen Medelbad, eikä siellä ollut\nmitään muuta kuin autioita metsiä. Mutta kuultuaan pojan sanat kotka\nhuusi heti: \"Täällä niillä on metsä peltonaan.\"\n\nPoika ajatteli, kuinka suuresti eroavatkaan toisistaan valoisat\nkellahtavat ruispellot, joiden hennot korret kasvavat yhdessä ainoassa\nkesässä, ja nuo synkät kuusimetsät, joiden lujat rungot tarvitsevat\nvuosikausia kypsyäkseen leikattaviksi. \"Kärsivällisyyttä siinä\ntarvitaan siltä, jonka täytyy saada elatuksensa tämmöisestä pellosta\",\nhän sanoi. Enempää ei puhuttu, ennen kuin tultiin paikkaan, missä metsä\noli hakattu, niin että maassa oli vain kantoja ja risuja. Kun he\ntulivat kannokon yli, kuuli kotka pojan sanovan, että kylläpä tämä oli\nruma ja köyhännäköinen paikka.\n\n\"Se on pelto, joka leikattiin viime talvena\", sanoi kotka heti.\n\nPoika ajatteli, kuinka leikkuumiehet hänen kotipuolessaan kauniina\nkesäaamuna ajavat pelloilleen niittokoneensa ja lyhyessä ajassa\nkaatavat maahan suuren vainion viljan. Mutta metsäpelto leikataan\ntalvella. Kirvesmiehet lähtevät erämaahan lumen ollessa korkeimmillaan.\nYhden ainoankin puun kaataminen jo kysyy kovaa työtä, ja tämmöistä\nmetsäpalstaa hakkaamassa heidän on kai täytynyt olla metsässä monta\nviikkoa. \"Pitää olla voimakasta väkeä tämmöisen pellon korjaamiseen\",\nsanoi hän.\n\nKun kotka oli pari kertaa liikauttanut siipiään, he huomasivat\npienen majan, joka oli kannokon reunassa. Se oli tehty paksuista\nkuorimattomista hirsistä, siinä ei ollut ikkunoita, ja ovena oli siinä\nvain irtonaisia lautoja. Katto oli ollut peitetty kaarnalla ja oksilla,\nmutta nyt se oli pudonnut sisään, niin että poika saattoi nähdä, että\nsisässä oli ainoastaan suuri kivi, joka oli toimittanut tulisijan\nvirkaa, ja pari leveää puupenkkiä. Heidän kulkiessaan majan yli kotka\nkuuli pojan kummailevan, kuka oli mahtanut asua noin kurjassa majassa.\n\n\"Leikkuumiehet, jotka leikkasivat metsäpellon, asuivat täällä\", huusi\nkotka heti.\n\nPoika ajatteli, miten leikkuumiehet hänen kotipuolessaan palaavat\nillalla työstään iloisina ja reippaina ja kuinka heidän eteensä pannaan\nparasta, mitä emäntä on aitastaan löytänyt. Täällä on niiden työnsä\ntehtyään pitänyt mennä koville penkeille majaan, joka on ulkohuonetta\nkehnompi. Ja mitä he söivät, sitä hän ei ollenkaan voinut ymmärtää.\n\"Pelkään pahoin, ettei täällä pidetä työmiehille mitään elojuhlia\", hän\nsanoi.\n\nVähän edempänä he näkivät kauhean kehnon tien luikertelevan metsän\nläpi. Se oli kaitainen ja kivinen ja kuoppainen ja monessa paikassa\njuoksi puroja sen poikki. Kun he kulkivat metsätien yli, kuuli kotka\npojan kummailevan, mitä tämmöisellä tiellä mahdettiin kuljettaa.\n\n\"Tätä tietä viedään viljaa pielekseen\", sanoi kotka.\n\nTaaskin poika ajatteli, mikä iloinen elämä on kotona silloin, kun\nsuuret, kahden hyvän hevosen vetämät vaunut kuljettavat pellolta\nviljaa. Ajaja istuu uljaana kuorman päällä, hevoset ylpeilevät ja\nkyömistävät niskaansa, ja kylänlapset, jotka ovat saaneet luvan kiivetä\nlyhteiden päälle, istuvat siellä ja huutavat ja nauravat, iloissaan ja\npeloissaan. Mutta täällä kuljetetaan raskaita hirsiä mäkiä ylös ja\nalas. Hevonen kiskoo varkaan itsensä pilalle ja ajaja joutuu monta\nkertaa epätoivoon. \"Pelkään pahoin, ettei tällä tiellä ole kuulunut\nisoakaan ilonpitoa\", sanoi poika.\n\nKotka leijaili eteenpäin mahtavin lennoin, ja hetken kuluttua he\nsaapuivat joen rannalle. Täällä he näkivät paikan, joka oli aivan\nlastujen, tikkujen ja kaarnan peitossa. Kotka kuuli pojan kummailevan,\nmiksi tuossa oli niin paha siivo.\n\n\"Tässä on vilja ollut kuhilaalla pieleksessä\", huusi kotka.\n\nPoika ajatteli, kuinka vilja-aumat hänen kotipuolessaan tehdään ihan\ntalojen lähelle, niinkuin ne olisivat niiden paras koristus. Täällä\najetaan vilja autiolle virran rannalle ja jätetään siihen. \"Mahtaneeko\ntäällä kukaan mennä erämaahan lukemaan aumojaan ja vertaamaan niitä\nnaapurin aumoihin\", hän sanoi.\n\nHetken kuluttua he tulivat suuren Junganin virran luo, joka juoksi\nleveässä laaksossa. Heti paikalla oli kaikki muuttunut niin, että olisi\nvoinut luulla tulleensa toiseen maahan. Tumma kuusimetsä oli jäänyt\nlaaksontakaisille jyrkänteille, ja rinteillä kasvoi valkorunkoisia\nkoivuja ja haapoja. Laakso oli niin leveä, että joki monin paikoin\nsaattoi laajeta järveksi. Rannoilla oli suuria vauraita kyliä, joiden\ntalot olivat komeita, hyvin rakennettuja. Kun he kulkivat laakson yli,\nkuuli kotka pojan kummailevan, mahtoivatko nuo pellot ja niityt riittää\nnäin lukuisalle väestölle.\n\n\"Täällä asuu leikkuuväki, joka leikkaa metsäpellon viljan\", huusi\nkotka.\n\nPoika ajatteli Skoonen matalia tupia ja neliöön rakennettuja taloja.\nTäällähän talonpojat asuivat oikeissa herrastaloissa. \"Näyttääpä siltä\nkuin metsässä kannattaisi tehdä työtä\", hän sanoi.\n\nKotka oli aikonut mennä pohjoista kohti suoraan Junganin yli, mutta kun\nhän tuli vähän matkaa joelle, kuuli hän pojan kummailevan, kuka mahtoi\nottaa huostaansa hirret, sitten kun ne oli aumattu joen rannalle.\nSilloin pyörähti Gorgo toisaallepäin ja lensi itää kohti jokea alas.\n\"Joki ottaa ne huostaansa ja ajaa ne myllyyn\", hän huusi.\n\nPoika ajatteli, kuinka tarkkoja kotona oltiin siitä, ettei jyvääkään\nsaisi mennä hukkaan. Täällä uiskenteli nyt tuhansittain tukkeja\nvirrassa, eikä kukaan näyttänyt niistä pitävän huolta. Hän oli varma\nsiitä, ettei puoliakaan puista tullut perille sinne, mihin ne oli\naiottu. Toiset kulkivat keskellä virtaa, ja niillä ei ollut mitään\nhätää, mutta toiset olivat joutuneet rannoille, ja ne törmäsivät\nniemiin tai jäivät lahtien tyyneen veteen. Järviin kokoontui hirsiä\nsemmoiset määrät, että veden pinta oli aivan ummessa. Siinä ne\nnäyttivät olevan ja lepäävän kuinka kauan tahansa. Ne tarttuivat kiinni\nsiltoihin, putouksissa ne saattoivat katketa, koskissa ne pysähtyivät\nkiviin ja kohosivat korkeiksi, huojuviksi ruuhkiksi. \"Kuinkahan kauan\ntämä vilja tarvinnee joutuakseen myllyyn\", sanoi poika.\n\nKotka lensi verkalleen Jungania pitkin. Monen paikan päällä hän\npysyttelihe yhdessä kohti, siivet levällään, että poika saisi oikein\ntarkkaan nähdä, kuinka tässä maassa viljan korjuuta toimitettiin.\n\nHetken kuluttua he tulivat paikkaan, jossa uittajat olivat työssä. Ja\nkotka kuuli pojan kummailevan, että mitähän miehiä mahtoivat olla nuo,\njotka juoksivat rantoja pitkin.\n\n\"Ne ovat niitä, jotka ottavat haltuunsa kaiken sen viljan, joka on\nviivästynyt kulkiessaan\", huusi kotka.\n\nPoika ajatteli, kuinka tyynesti ja rauhallisesti vilja hänen\nkotipuolessaan ajetaan myllyyn. Täällä juoksentelivat miehet jokirantaa\npitkin kädessään pitkät keksit, ja suurella vaivalla he saivat\nautetuksi tukit oikealle tolalle. He kahlasivat vedessä, niin että\nkastuivat kantapäästä kiireeseen. He hyppivät kiveltä kivelle kauas\nkoskeen ja juoksentelivat heiluvien tukkien päällä niin rauhallisesti\nkuin olisivat olleet sileällä maalla. Ne olivat reipasta ja rohkeata\nväkeä. \"Kun näen tämän kaiken, johtuvat mieleeni Bergslagenin sepät,\njotka käsittelivät tulta niinkuin se olisi ollut aivan vaaratonta\",\nsanoi poika. \"Nämä tukkimiehet leikkivät veden kanssa niinkuin olisivat\nsen valtiaita. He näyttävät kukistaneen sen niin, ettei se uskalla\nheitä vahingoittaa.\"\n\nNäin he olivat vähitellen lähestyneet joen suuta, ja heidän edessään\noli Pohjanlahti. Mutta Gorgo ei jatkanut matkaansa suoraan eteenpäin,\nvaan lensi pohjoista kohti rannikkoa pitkin. Ei hän ollut kulkenut\nvielä kauas, kun he näkivät allaan sahalaitoksen, niin suuren kuin\npikkukaupunki. Kotka kuuli leijaillessaan sen päällä pojan mutisevan\nitsekseen, että kylläpä tämä cn suuri ja komea paikka.\n\n\"Tässä nyt on se suuri hirsimylly, jota sanotaan Svartvikiksi\", huusi\nkotka.\n\nPoika ajatteli kotipuolensa tuulimyllyjä, jotka pyörivät hitaasti ja\nrauhallisesti vihreiden puiden ja vainioiden keskessä. Tämä mylly,\njossa metsän viljaa jauhettiin, oli aivan meren rannalla. Veden päällä\nsen läheisyydessä uiskenteli tukkeja, joita rautakettingillä hinattiin\nviettävää siltaa myöten suuren ladon näköiseen huoneeseen. Mitä siellä\nsisällä tapahtui, sitä poika ei voinut nähdä, mutta kovaa pauhua ja\nkolinaa sieltä kuului, ja rakennuksen toisesta päästä tuli ulos pieniä\nvaunuja, jotka olivat täynnä valkeita lankkuja. Vaunut vierivät\nkirkkaita kiskoja myöten lautatarhaan, missä lankut asetettiin\npinoihin, jotka olivat kuin kaupungin taloja. Eräässä paikassa\nrakennettiin uusia pinoja, toisessa purettiin vanhoja ja lankut\nkannettiin pariin suureen laivaan, jotka odottivat lastia. Siellä\nvilisi työmiehiä, ja heidän asuntonsa olivat lautatarhan takana metsään\npäin. \"Täällähän ne tekevät työtä niin, että pian sahaavat kaiken\nmetsän Medelbadista\", sanoi poika.\n\nKotka liikautteli siipiään, ja heti he näkivät uuden suuren\nsahalaitoksen, joka oli melkein samanlainen kuin ensimmäinenkin; siinä\nsaharakennukset, siinä lautatarhat, lastaussillat ja työmiesten\nasunnot.\n\n\"Tässä on toinen suuri mylly. Sen nimi on Kubikenborg\", huusi kotka.\n\n\"Näen, että metsästä tulee enemmän viljaa kuin osasin uskoakaan\", sanoi\npoika. \"Mutta nyt kai hirsimyllyt ovat lopussa.\"\n\nKotka liikautti verkalleen siipiään, lensi vielä parin sahalaitoksen\nohi ja tuli suureen kaupunkiin. Kun kotka kuuli pojan kummailevan, että\nmikähän kaupunki tämä mahtaa olla, huusi hän:\n\n\"Tämä on Sundsvall. Se on tämän seudun suurin talo\", huusi hän.\n\nPoika ajatteli Skoonen kaupunkeja, joiden hän muisti näyttävän\nharmailta ja vanhoilta ja totisilta. Täällä kolkossa pohjolassa oli\nSundsvall kauniin lahden pohjassa ja näytti uudelta ja loistavalta.\nSiinä oli jotakin erityisen hullunkurista, kun sitä katseli ylhäältä\npäin, sillä keskellä oli rykelmä korkeita kivitaloja, niin komeita,\nettei semmoisia ollut edes Tukholmassa. Kivirakennusten ympärillä oli\naukio, ja sitten alkoi kehä puutaloja, joita hauskasti ja kodikkaasti\nympäröivät pienet puutarhat, mutta nämä pikku talot näyttivät tietävän\nolevansa kivitaloja paljon huonommat eivätkä uskaltaneet niitä\nlähestyäkään. \"Tämä on kyllä rikas ja mahtava kaupunki\", sanoi poika.\n\"Voiko olla mahdollista, että tuo karu metsämaa on saanut aikaan kaiken\ntämän?\"\n\nKotka liikautti siipiään ja lensi Alnön saaren yli, joka on vastapäätä\nSundsvallia. Täällä poika joutui aivan ihmeihinsä nähdessään kaikki ne\nsahalaitokset, jotka oli rakennettu saaren rannoille. Niitä oli täällä\nAlnössä toinen toisensa vieressä ja niitä oli vastapäätä olevalla\nmantereella, laitos laitoksessaan, lautatarha lautatarhassaan kiinni.\nHän laski niitä ainakin neljäänkymmeneen, mutta kyllä niitä oli\nenemmänkin. \"Onpa merkillistä, että täällä voi olla tämmöistä\", hän\nsanoi. \"Tämmöistä elämää ja tämmöistä liikettä en ole nähnyt missään\nmuussa paikassa koko matkalla. Tämä on merkillinen maa tämä meidän maa.\nMihin vain tulen, kaikkialla on jotakin, josta ihmiset voivat elää.\"\n\n\n\n\nXLII\n\nAAMU ONGERMANLANNISSA\n\n\n\nLeipä\n\n\nLauantaina kesäkuun 18. p:nä.\n\nKun kotka seuraavana aamuna oli lentänyt vähän matkaa Ongermanlantia\nkohti, hän sanoi, että hänen tänään oli nälkä ja että hänen täytyi\nlähteä hankkimaan ruokaa. Hän pani pojan suureen petäjään, joka oli\nkorkealla harjulla, ja lensi sitten tiehensä.\n\nPoika löysi hyvän istumapaikan kahden oksan haarassa ja istui siinä ja\nkatseli Ongermanlantia. Oli kaunis aamu, aurinko kultaili puiden\nlatvoja, heikko tuuli suhahteli havunneulasissa, mitä ihanin tuoksu\nnousi metsästä, suurenmoinen maisema aukeni hänen allaan ja itse hän\ntunsi olevansa huoleton ja iloinen. Hänen oli aivan erinomaisen hyvä\nolla.\n\nSiitä oli laaja näköala kaikille haaroille. Lännessä päin oleva maa\nkumpuili harjuja ja vuorenhuippuja, jotka kävivät yhä korkeammiksi ja\njylhemmiksi kuta kauempana ne olivat. Idässä oli myös harjuja, mutta ne\nkävivät yhä matalammiksi ja litistyneemmiksi, kunnes maa meren rannalla\noli aivan tasaista. Kaikkialla välkkyi jokia ja virtoja, joiden kulku\nläpi koskien ja putousten oli työlästä niin kauan kuin ne olivat\nvuorten välissä, mutta jotka sitten rannikkoa lähestyessään levenivät\nkirkkaiksi ja suuriksi. Pohjanlahdenkin hän näki. Lähellä maata oli\nmeri kirjavanaan saaria, ja mantereesta pisti siihen niemiä kuin\nhampaita, mutta ulompana se oli kirkas ja tasaisen sininen kuin\nkesäinen taivas. \"Tämä maa on kuin joen ranta sateen jälkeen, kun purot\njuoksevat sitä pitkin ja kaivavat siihen uomiaan, jotka luikertelevat\nja polveilevat ja juoksevat yhteen\", ajatteli poika. \"Ja kovin kaunista\nse on katsella. Muistuu mieleeni, että Skansenin lappalaisukon oli\ntapana sanoa, että Meidän Herramme asettaessaan Ruotsin paikoilleen oli\nsattunut kääntämään sen ylösalaisin. Muut sille nauroivat, mutta hän\nväitti, että jos he vain olisivat nähneet, kuinka kaunista ylhäällä\npohjolassa on, he ymmärtäisivät, ettei alun pitäen oltu voitu\ntarkoittaa, että semmoinen maa olisi niin kaukana maailmasta. Ja minä\nmelkein luulen, että hän oli oikeassa.\"\n\nKun poika oli katsellut kyllikseen maailmaa, hän irroitti repun\nselästään, otti esille palasen valkoista, hienoa leipää ja alkoi syödä.\n\"En ole tainnut ikinä maistaa näin makeata leipää\", hän ajatteli. \"Ja\nkuinka paljon sitä sitten on! Siinä on minulle ainakin pariksi\npäiväksi. Enpä olisi osannut eilen tähän aikaan aavistaakaan, että\ntänään olisin näin rikas.\"\n\nPopsiessaan hän muisteli, kuinka oli saanut leivän. \"Sen syöminen on\nminusta varmaankin niin hauskaa sentähden, että sain sen niin kauniilla\ntavalla\", hän tuumi.\n\nKotka oli jättänyt Medelbadin jo eilisenä iltana, ja tuskin hän oli\nkulkenut Ongermanlannin rajan yli, kun poika oli huomannut laakson ja\njoen.\n\nHarjujen välissä oleva laakso oli ollut niin leveä, että poika oli\najatellut, eikö se ehkä ollut nykyistä paljon suuremman ja leveämmän\njoen kaivama. Kun laakso oli tullut valmiiksi, oli se jotenkuten\nmahtanut tulla täyteen hiekkaa ja maata, ei tosin kokonaan, mutta\npitkän matkaa vuoristoon päin. Ja tämän irtonaisen täytteen läpi oli se\njoki, joka nyt kulki laakson läpi ja joka oli hyvin leveä ja vesirikas\nsekin, kaivanut syvän uoman. Se oli leikellyt itselleen komeat rannat:\nmilloin oli siinä pehmoisia rinteitä, jotka kukkivat niin komeasti,\nettä ne pojan silmään asti loistivat punaisina, sinisinä ja keltaisina;\nmilloin kohosivat ne osat rantatörmää, jotka olivat olleet niin kovia,\nettei vesi ollut voinut niitä kuluttaa, joen rannasta jyrkkinä muureina\nja torneina.\n\nMatkatessaan ylhäällä korkeudessa poika oli ollut näkevinään yht'aikaa\nkolme erilaista maailmaa. Laakson pohjassa, jossa joki virtasi, oli\nyksi maailma. Siellä uitettiin tukkeja, siellä kulki höyrylaivoja\nsillasta siltaan, siellä hyrisivät sahat, siellä lastattiin suuria\nlaivoja, siellä pyydettiin lohia, siellä soudettiin, purjehdittiin,\nsiellä lenteli edestakaisin suuri joukko pääskysiä, joilla oli pesänsä\njoen äyräässä.\n\nMutta yhtä kerrosta korkeammalla, tasaisella maalla, joka ulottui aina\nvuoriseutuun saakka, oli toinen maailma. Siellä oli taloja, kyliä,\nkirkkoja, siellä kylvivät talonpojat peltojaan, kulki karja laitumella,\nsiellä vihersivät niityt, siellä työskentelivät naiset pienissä\nkaalimaissaan, siellä luikerteli maanteitä ja ujui ratoja, joita myöten\njunat mennä jyrisivät.\n\nJa kaiken tämän takana, ylhäällä metsäisillä harjuilla, hän näki\nkolmannen maailman. Siellä hautoivat koppelot muniaan, siellä seisoi\nhirviä tiheissä viidakoissa, siellä väijyivät ilvekset, siellä\nnakertelivat oravat, siellä tuoksui havumetsä, siellä kukkivat mustikan\nvarret, siellä helähdyttelivät laulurastaat.\n\nNähdessään vauraan jokilaakson poika oli alkanut vaikeroida nälkäänsä.\nHän ei ollut saanut syödä kahteen päivään ja nyt hän oli ihan nälkään\nnääntymässä.\n\nGorgo ei tahtonut kuulla sanottavan, että pojalla oli huonompi olo\nseuratessaan häntä kuin matkatessaan villihanhien seurassa, ja hän oli\nheti hiljentänyt vauhtiaan. \"Mikset puhunut siitä ennen?\" hän oli\nsanonut. \"Sinä saat ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei sinun tarvitse\nnähdä nälkää sentähden, että sinulla on kotka matkatoverinasi.\"\n\nKohta oli kotka huomannut talonpojan, joka kylvi peltoaan aivan lähellä\njoen rantaa. Mies kantoi jyviä vasussa, joka riippui hänen rinnallaan,\nja joka kerta kun se tyhjeni, meni hän ottamaan uutta siementä säkistä,\njoka oli pellon pientarella. Kotka oli laskenut, että tuo säkki oli\ntäynnä parasta ruokaa, mitä poika saattoi toivoa syödäkseen, ja hän oli\nlaskeutunut sitä kohti.\n\nMutta ennen kuin kotka oli ehtinyt maahan, oli hänen ympärillään\nsyntynyt hirmuinen meteli. Siinä luulossa, että kotka aikoi iskeä\njohonkin lintuun, oli siihen rientänyt variksia, varpusia ja pääskysiä.\n\"Pois, ryöväri! Pois, linnuntappaja, pois!\" olivat ne huutaneet. Ne\nolivat pitäneet semmoista melua, että talonpoika oli huomannut kotkan\nja rientänyt hätään. Silloin kotkan oli pitänyt paeta. Poika ei ollut\nsaanut ainoatakaan jyvää.\n\nNe olivat kummallisia nuo pikkulinnut. Ne eivät olleet ainoastaan\npakottaneet kotkaa pakenemaan, vaan olivatpa vielä seuranneet häntä\npitkän matkaa laaksoa ylös, ja kaikkialla olivat ihmiset kuulleet\nheidän huutonsa. Naiset olivat tulleet pihamaalle ja räpyttäneet\nkäsiään, niin että ne olivat räiskyneet kuin yhteislaukaukset, ja\nmiehet olivat juosseet haulikkoineen hätään.\n\nNoin oli käynyt joka kerta, kun kotka oli laskeutunut maata kohti.\nPoika oli herennyt toivomasta, että kotka voisi hankkia hänelle ruokaa.\nHän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että Gorgo oli niin vihattu ja\ninhottu. Melkein kävi sääliksi poloinen.\n\nHetken kuluttua he olivat lentäneet suuren talon yli, jossa emännällä\nnäkyi olleen leipomus sinä päivänä. Hän oli nyt asettanut\nvastapaistettuja kakkuja laudalle jäähtymään ja seisoi itse vieressä\nvartioimassa niitä kissoilta ja koirilta.\n\nKotka oli laskeutunut pihan yläpuolelle, mutta ei ollut uskaltanut\nmennä ottamaan ihan emännän edestä. Hän oli lennellyt epäröiden sinne\nja tänne. Pari kertaa hän oli ollut kattojen tasalla, mutta sitten hän\ntaas oli kohonnut.\n\nMutta nyt oli emäntä huomannut kotkan. Hän oli nostanut päätään ja\nseurannut häntä silmillään. \"Tuopa käyttäytyy kummallisesti\", oli hän\nsanonut. \"Näyttää kuin sen tekisi mieli minun vehnäpulliani.\"\n\nNainen oli kaunis, kookas ja vaaleaverinen, ja hänen kasvonsa olivat\niloiset ja avomieliset. Hän oli nauranut sydämensä pohjasta, ottanut\npelliltä pullan ja pitänyt sitä ilmassa päänsä päällä. \"Kun tahtonet,\nniin tule ottamaan!\" oli hän sanonut.\n\nKotka ei ollut ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta oli oitis oivaltanut,\nettä emäntä tahtoi antaa hänelle leivän. Nuolen nopeudella hän oli\nampaissut leipää kohti, tarttunut siihen ja paennut taas takaisin\nkorkeuteen.\n\nKun poika oli nähnyt kotkan pitävän leipää kynsissään, oli hänelle\ntullut vedet silmiin. Osaksi hän oli itkenyt siitä ilosta, että pääsi\nnäkemästä nälkää, mutta häntä oli myös liikuttanut se, että emäntä oli\nantanut leipänsä julmalle petolinnulle.\n\nJa nyt istuessaan siinä hongan latvassa hän saattoi palauttaa\nmuistiinsa tuon kookkaan, vaaleaverisen naisen juuri semmoisena kuin\nhän oli ollut seisoessaan pihamaalla ja ojentaessaan leipää ilmaan.\n\nTuo nainen oli kyllä tiennyt linnun olevan kotkan, rosvon, jota\nihmisten oli tapana laukauksin tervehtiä, ja hän oli kai nähnyt hänen\nselässään olevan kummallisen olennonkin, mutta hän ei ollut ajatellut,\nketä ne olivat, vaan oitis ymmärrettyään niiden olevan nälkäisiä\nantanut heille osan makeasta leivästään.\n\n\"Jos minä kerran tulen takaisin ihmiseksi\", ajatteli poika, \"niin minä\nlähden ja haen käsiini tuon kauniin naisen tuon suuren joen varrelta ja\nkiitän häntä siitä, että hän oli meille niin hyvä.\"\n\n\n\nMetsävalkea\n\n\nSyödessään vielä aamiaistaan poika tunsi yks'kaks' savun hajua\npohjoisesta päin. Hän kääntyi heti sinnepäin ja näki pienen savupatsaan\nkuin valkoisen usvan nousevan eräältä metsäharjulta; ei lähimmältä,\nvaan sen takaiselta. Oli hiukan kummallista nähdä savua metsässä, mutta\nsaattoihan siellä olla karjamaja, ja tytöt kai keittivät aamukahviaan.\n\nOli ihmeellistä, kuinka tuo savu lisääntyi ja levisi. Se ei voinut\ntulla mistään karjamajasta, mutta ehkä oli metsässä hiilenpolttajia.\nSkansenilla hän oli nähnyt hiilimajan ja hiilihaudan, ja hän oli\nkuullut, että niitä oli näissä metsissä. Mutta hiilenpolttajathan\ntaisivat tehdä työtään enimmäkseen syksyllä ja talvella.\n\nSavupilvi suureni hetki hetkeltä. Nyt tupruili sitä koko\nvuorenselänteeltä. Ei ole mahdollista, että hiilihaudasta tulee niin\npaljon savua. Se mahtoi olla jonkinlainen tulipalo, sillä suuri joukko\nlintuja lähti lentoon ja muutti lähimmälle harjulle. Sekä haukat että\nmetsot ja muut linnut, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä voinut\ntuntea, pakenivat paloa.\n\nPieni valkoinen savupatsas oli kasvanut raskaaksi, valkoiseksi\npilveksi, joka vyöryi harjun rinnettä alas ja painui laaksoon. Pilvestä\nlenteli kipinöitä ja nokihiutaleita, ja silloin tällöin näkyi punainen\nliekki savun keskellä. Siellä oli syttynyt mahtava tulipalo, sen näki\nkaikesta. Mutta mikä ihme siellä paloi? Ei suinkaan siellä voinut olla\nmitään suurta taloakaan metsän peitossa.\n\nEikä tuo tuommoinen savun paljous voinut tulla yhdestä talosta. Nyt ei\ntullut savua ainoastaan harjulta; myöskin alhaalta laaksosta, jota\npoika ei voinut nähdä sentähden, että se oli lähimmän harjun peitossa,\ntuprusi savua. Tulipalon vallassa ei saattanut olla mikään muu kuin\nmetsä.\n\nOli vaikea uskoa, että tuore, vihreä metsä saattoi palaa, mutta kyllä\nse sittenkin paloi. Mutta jos todellakin metsä paloi, silloin tuli ehkä\njoutuisi hänenkin luokseen? Ei se tosin näyttänyt kovin luultavalta,\nmutta hyvä kuitenkin olisi, jos kotka tulisi pian takaisin. Olisi\nparasta päästä pois tästä. Jo savun hajukin, jota hänen täytyi\nhengittää, häntä kiusasi.\n\nOli kauheaa tuo tuommoinen rätinä ja pauke, joka nyt yht'äkkiä alkoi\nkuulua. Se tuli lähimmältä harjulta.\n\nSiellä oli ylinnä korkea petäjä, juuri semmoinen kuin se, missä hän\nistui. Se oli niin korkea, että se pisti esiin yli muiden puiden. Äsken\nse oli helottanut korean punaisena aamuvalossa, nyt kimmeltelivät\nkaikki neulaset ja puu syttyi palamaan. Niin kauniilta se ei kyllä\nkoskaan ennen ollut näyttänyt, mutta nytpä se saikin viimeistä kertaa\nnäyttää kauneuttaan. Petäjä oli harjulla ensimmäinen puu, joka syttyi\npalamaan, eikä ollut mahdollista ymmärtää, kuinka tuli oli voinut\npäästä sen kimppuun. Oliko se lentänyt punaisin siivin vai oliko se\nmadellut sinne maata myöten kuin käärme? Niin, sitä ei voinut sanoa,\nmutta siinä se nyt kuitenkin oli. Koko honka suitsusi kuin risukokko.\n\nKas niin! Nyt tuprahteli valkoista savua monesta paikasta. Metsävalkea\noli kyllä sekä lintu että käärme. Se voi sekä heittäytyä ilmojen halki\npitkät matkat että hiipiä maata myöten. Se sytytti koko harjun palamaan\nsamalla haavaa.\n\nLinnuille tuli kiire lähtö. Ne lehahtivat ylös savun sisästä kuin\nsuuret nokihiutaleet, lensivät laakson poikki ja tulivat sille\nharjulle, missä poika istui. Kissapöllö istui hänen viereensä honkaan\nja aivan hänen päänsä päälle asettui kanahaukka. Ne olisivat olleet\nvaarallisia naapureita jonakin toisena päivänä, mutta nyt ne eivät\nkatsahtaneet häneen päinkään. Ne vain tuijottivat tuleen eivätkä\nnähtävästi voineet ymmärtää, mikä metsälle oli tullut. Näätäkin kipaisi\nhongan latvaan, asettui oksan viimeiselle huipulle ja katseli palavaa\nmetsäkukkulaa kirkkain silmin. Ihan näädän vieressä istui orava, mutta\nne eivät näkyneet huomaavan toisiaan.\n\nNyt tuli syöksyi jo laakson rinnettä alas. Se sähisi ja pauhasi\nniinkuin myrsky. Savun läpi näkyi, kuinka liekit lensivät puusta\npuuhun. Ennen kuin jokin kuusi syttyi palamaan, se kietoutui ensiksi\nhienoon savuhuntuun, sitten alkoivat kaikki neulaset yht'aikaa hehkua\nja sitten ne räsähtivät ja syttyivät.\n\nAlhaalla laaksossa, joka oli hänen allaan, juoksi pieni puro, jonka\nreunalla kasvoi leppiä ja koivun vesoja. Näytti siltä kuin tuli\npysähtyisi siihen. Lehtipuut eivät olleet niin herkät syttymään kuin\nhavupuut. Metsävalkea seisoi kuin muurin edessä eikä voinut päästä\nedemmä. Se hehkui ja rätisi, koetti hypätä hongikkoon puron toiselle\npuolelle, mutta ei ulottunut sinne saakka.\n\nHetkeksi pysähtyi tulen kulku, mutta sitten nakkautui pitkä liekki\nkuivaan honkaan, joka seisoi vähän matkaa rinteellä, ja heti oli honka\nilmitulessa. Ja samassa oli tuli päässyt puron poikki. Kuumuus oli niin\nkova, että jokainen puu rinteellä oli valmis syttymään. Ja kohisten ja\npauhaten kuin tuimin koski riensi tuli pojan harjua kohti.\n\nSilloin lähtivät haukka ja kissapöllö lentoon ja näätä livisti alas\npuusta. Tuossa tuokiossa tuli oli saavuttava hongan latvan. Pojan\ntäytyi lähteä liikkeelle hänenkin. Ei ollut helppo sujuttautua alas\npetäjän suoraa pitkää runkoa. Hän piti siitä kiinni niin hyvin kuin\nvoi, liukui oksien välitse ja putosi lopulta suin päin maahan. Mutta ei\nhänellä ollut aikaa katsoa, oliko vahingoittunut. Täytyi vain rientää\npakoon. Tuli iski kuin tuulispää petäjään, maa hänen allaan oli lämmin\nja alkoi suitsuta. Hänen toisella puolellaan juoksi ilves, toisella\nluikerteli pitkä kyykäärme, ja aivan käärmeen vieressä kaakatteli\nnaarasteeri, ajaen edellään pieniä untuvapoikasiaan.\n\nKun pakenevat olivat tulleet rinteen alle, kohtasivat he ihmisiä, jotka\nolivat tulleet sammuttamaan paloa. Ne olivat kyllä jo olleet siellä\npitkän aikaa, mutta poika oli tuijottanut niin herkeämättä sinnepäin,\nmistä tuli lähestyi, ettei ollut heitä huomannut. Tässäkin painanteessa\noli puro ja leveä rivi lehtipuita, ja niiden takana tekivät ihmiset\ntyötään. He kaatoivat lähinnä leppiä olevat havupuut, kantoivat vettä\npurosta ja valoivat sitä maahan, ja kitkivät pois sammaleen ja\nsuopursun, ettei tuli pääsisi hiipimään maata myöten.\n\nIhmisetkin ajattelivat vain kulovalkeaa, joka nyt syöksyi heitä kohti.\nPakenevat eläimet juoksivat heidän jalkojensa lomitse, mutta he eivät\nkatsahtaneet niihin päinkään. He eivät iskeneet kyykäärmettä, he eivät\nkoettaneet ottaa kiinni teertä, kun se juoksenteli edestakaisin puron\nrantaa pienten piipittävien poikastensa kanssa, eivätkä he välittäneet\nPeukaloisestakaan. Heillä oli kädessään purossa kastelemiaan\nhavunoksia, ja niiden avulla heillä näytti olevan aikomus käydä\ntaisteluun tulta vastaan. Heitä ei ollut kovinkaan monta. Oli\nihmeellistä nähdä heidän seisovan siinä valmiina taisteluun, kun kaikki\nmuut pakenivat.\n\nKun tuli laskeutui rinnettä alas pauhaten ja ryskyen ja sietämättömän\nkuumana, valmiina nakkautumaan puron ja lehtipuumuurin yli päästäkseen\ntoiselle rannalle pysähtymättä, silloin väistyivät ihmiset alussa ikään\nkuin eivät olisi voineet enää kestää. Mutta pako ei kestänyt kauan. He\nkääntyivät takaisin.\n\nMetsäpalo teki hyökkäyksensä hirvittävällä voimalla. Kipinät\nheittäytyivät tulisateena lehtipuiden päälle, pitkät liekit\nluikertelivat sähisten savun keskestä, ikään kuin vastapäätä oleva\nmetsä olisi imenyt heitä itseensä.\n\nMutta tuli pysähtyi lehtipuihin, ja niiden takana tekivät ihmiset\ntyötään. Missä maa alkoi höyrytä, siihen he kantoivat vettä\nämpäreillään ja jäähdyttivät sitä. Kun jokin puu kietoutui savuun, he\nkävivät kirveillään sen kimppuun ja kaatoivat sen nopeasti maahan ja\nsammuttivat liekit. Kun tuli hiipi kanervikkoon, he tukahduttivat sen\nmärillä kuusenoksilla.\n\nSavu sakeni niin, että se kietoi sisäänsä kaiken. Ei voinut nähdä,\nkuinka taistelua käytiin, mutta kyllä oli helppo ymmärtää, että kovalle\nsiellä otti ja että palo monta kertaa oli vähällä tunkeutua edemmäksi.\n\nMutta ajatella, että hetken kuluttua tulen kova pauhu heikkeni ja savu\nhaihtui! Silloin olivat lehtipuut menettäneet jok'ikisen lehtensä, maa\nniiden alla oli palanut mustaksi, ihmiset olivat nokisia ja hikisiä,\nmutta metsäpalo oli masennettu. Se oli lakannut palamasta ilmi tulessa.\nSavu mateli valkeana ja pehmoisena maata myöten ja sen keskestä nousi\nmustia runkoja. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kauniista metsästä.\n\nPoika oli kiivennyt kivelle ja seisoi siinä katsellen, kuinka tulta\nsammutettiin. Mutta kun metsä oli pelastettu, alkoi vaara väijyä häntä.\nKissapöllö ja haukka käänsivät yht'aikaa katseensa häneen.\n\nSilloin hän kuuli tutun äänen kutsuvan. Gorgo, ilmojen kuningas, tuli\nsuhahtaen metsästä. Ja kohta keinui poika ylhäällä pilvissä, eikä häntä\nenää mikään vaara uhannut.\n\n\n\n\nXLIII\n\nVESTERBOTTEN JA LAPINMAA\n\n\n\nViisi tiedustelijaa\n\n\nOllessaan Skansenilla oli poika eräänä päivänä istunut Bollnäsin\ntuvassa ja kuunnellut mitä Klement Larsson ja lappalaisukko olivat\npuhelleet Norlannista. Molemmat he olivat olleet selvillä siitä, että\nse oli Ruotsin paras osa, mutta Klement Larssonista olivat Ongermanjoen\neteläpuolella olevat seudut parhaat, jota vastoin lappalaisukko väitti,\nettä tämän joen pohjoispuolella olevat tienoot olivat muita ehommat.\n\nHeidän tässä puhellessaan tulikin yht'äkkiä ilmi, ettei Klement koskaan\nollut käynyt Härnösandia pohjoisempana, ja silloin täytyi lappalaisukon\nnauraa miehelle, joka puhui niin varmasti seuduista, joita ei ollut\nkoskaan nähnyt. \"Minun täytyy varmaankin kertoa sinulle satu, niin että\nsaat tietää, miltä näyttää Vesterbottenissa ja Lapinmaassa, tuossa\nsuuressa Saamemaassa, jossa et ole koskaan käynyt\", hän sanoi. -- \"Ei\nkukaan saa sanoa minusta, että olen kieltäytynyt kuulemasta satua,\nniinkuin ei koskaan ole sanottu sinusta, että olet kieltäytynyt\njuomasta kahvia\", sanoi Klement, ja lappalaisukko alkoi kertomuksensa.\n\n\"Tapahtui kerran, Klement, että linnut, jotka asuvat Ruotsissa etelään\npäin suuresta Saamemaasta, alkoivat huomata asuvansa liian ahtaasti ja\ntuumivat muuttaa pohjoiseen. Ja niin he kokoontuivat neuvottelemaan.\nNuoret ja innokkaat tahtoivat heti lähteä muuttoretkelle, mutta vanhat\nja viisaat saivat ajetuksi asian niin, että ensin lähetettäisiin\ntiedustelijoita tutkimaan vierasta maata. 'Lähettäköön kukin viidestä\nsuuresta lintukansasta tiedustelijansa', sanoivat viisaat, 'niin että\nme kaikki saamme tietää, onko meille pohjoisessa asuinpaikkoja, ruokaa\nja piilopaikkoja!'\n\n\"Viisi hyvää ja viisasta lintua valittiin heti viiden suuren\nlintukansan keskuudesta. Metsälinnut valitsivat metson, niittyjen ja\nvainioiden asujat kiurun, merilinnut lokin, vesilinnut kuikan ja\ntunturien linnut pulmusen.\n\n\"Kun nämä viisi lintua olivat lähdössä matkalle, sanoi metso, joka oli\nsuurin ja mahtavin: 'Meidän edessämme ovat isot alueet. Jos matkustamme\nyhdessä, kestää kauan, ennen kuin olemme lentäneet kaiken sen maan yli,\njoka meidän on tutkittava. Jos taas matkustamme kukin erikseen ja\ntutkimme kukin oman osamme maata, voimme saada koko asian toimitetuksi\nparissa päivässä.'\n\n\"Muut neljä tiedustelijaa olivat sitä mieltä, että tuuma oli viisas, ja\nhe suostuivat siihen. Sovittiin, että metso tutkisi keskimaan, kiuru\nlentäisi vähän idempänä ja kalalokki vieläkin idempänä siellä, missä\nmaa vaipuu mereen. Kuikka suostui lentämään vähän lännempänä kuin metso\nja pulmunen Ruotsin länsirajaa pitkin.\n\n\"Tässä järjestyksessä linnut lähtivät matkaamaan pohjoista kohti niin\npitkälle kuin maata riitti. Sitten he kääntyivät takaisin ja kertoivat\nkokoontuneille linnuille, mitä olivat nähneet.\n\n\"Kalalokki, joka oli lentänyt aavan meren partaalla, sai ensiksi\nsananvuoron.\n\n\"'Tuolla pohjoisessa on hyvä maa. Se on täynnä kalaisia salmia ja\nmetsäisiä niemiä ja saaria. Useimmat niistä ovat asumattomia, ja\nmerilinnut löytävät sieltä riittävästi asuinpaikkoja. Ihmiset siellä\nkyllä jonkin verran kalastelevat ja liikuskelevat salmissa, mutta eivät\nniin paljon, että se häiritsisi meitä lintuja. Jos merilintujen kansa\ntahtoo seurata neuvoani, niin muuttakoon heti pohjoiseen.'\n\n\"Kalalokin jälkeen tuli kiuru, joka oli tutkinut maan läheltä\nrannikkoa.\n\n\"'En ymmärrä, mitä kalalokki tarkoittaa saarillaan ja niemillään', hän\nsanoi. 'Minä olen matkannut suurten vainioiden ja mitä ihanimpien\nkukkasniittyjen yli. En koskaan ole nähnyt maata, jossa olisi niin\npaljon suuria jokia. Oli ilo nähdä niiden leveinä ja mahtavina\nrauhallisesti virtailevan läpi tasaisen lakeuden. Jokivarsilla ovat\ntalot niin tiheässä kuin kaupungin kadun varrella, ja jokien suussa on\nkaupunkeja, mutta niiden välillä on maa hyvin autiota. Jos niittyjen ja\nvainioiden linnut haluavat seurata neuvoani, siirtykööt heti\npohjoiseen.'\n\n\"Kiurun jälkeen tuli metso, joka oli lentänyt maan keskiosassa.\n\n\"'En ymmärrä, mitä kiuru tarkoittaa niityillään, enkä mitä kalalokki\nsaaristollaan', hän sanoi. 'Minä en ole koko matkallani nähnyt muuta\nkuin honkametsiä ja kuusimetsiä. Siellä on myöskin paljon suuria soita\nja monta kuohuvaa ja virtaavaa jokea, mutta kaikki, mikä ei ole suota\ntai jokea, on mustaa, tummaa havumetsää. En ole nähnyt vainioita, en\nole nähnyt ihmisasuntoja. Jos metsälintujen kansa tahtoo seurata\nneuvoani, muuttakoon heti pohjoiseen päin.'\n\n\"Metson jälkeen tuli kuikka, joka oli tarkastanut metsäseudun takaisen\nmaan.\n\n\"'En ollenkaan ymmärrä, mitä metso tarkoittaa metsillään enkä myöskään\ntiedä, missä kiurun ja kalalokin silmät ovat olleet', sanoi kuikka.\n'Siellähän on tuskin ollenkaan maata, tuolla ylhäällä. Eihän siellä ole\nmuuta kuin suuria järviä. Kauniiden rantojen välissä on tummansinisiä\ntunturijärviä, jotka purkautuvat kuohuviksi koskiksi. Näin muutamien\njärvien rannoilla kirkkoja ja suuria kirkonkyliä, mutta toiset olivat\nautioita ja rauhallisia. Jos vesilintujen kansa tahtoo noudattaa\nneuvoani, muuttakoon heti pohjoista kohti.'\n\n\"Viimeksi puhui pulmunen, joka oli lentänyt Ruotsin länsirajaa pitkin.\n\n\"'En ymmärrä, mitä kuikka tarkoittaa järvillään, enkä myöskään, minkä\nmaan metso ja kiuru ja kalalokki ovat mahtaneet nähdä', sanoi hän.\n'Minä löysin tuolta pohjoisesta suuren tunturimaan. En minä nähnyt\ntasankoja enkä suuria metsiä, vain vuorenhuippuja vuorenhuippujen,\nylänköä ylängön jälkeen. Näin jääkenttiä ja lunta ja vuorivirtoja,\njoiden vesi on valkoista kuin maito. En huomannut lainkaan peltoja enkä\nniittyjä, vaan ainoastaan semmoisia maita, joissa kasvaa pajuja,\nvaivaiskoivuja ja jäkälää. En tavannut talonpoikia, en kotieläimiä, en\ntaloja, ainoastaan lappalaisia, poroja ja lappalaiskotia. Jos\ntunturilintujen kansa haluaa seurata neuvoani, muuttakoon se heti\npohjoiseen päin.'\n\n\"Kun nuo viisi tiedustelijaa olivat puhuneet tällä tavalla, he alkoivat\nhaukkua toisiaan valehtelijöiksi ja olivat jo vähällä käydä toistensa\nkimppuun osoittaakseen kukin olevansa oikeassa. Mutta ne vanhat ja\nviisaat linnut, jotka olivat lähettäneet heidät, olivat kuunnelleet\nheidän puhettaan mielihyvin ja rauhoittivat nyt riiteleviä.\n\n\"'Älkää olko vihoissanne toisillenne', he sanoivat. 'Me ymmärrämme\nteidän sanoistanne, että siellä pohjoisessa on sekä suuri tunturimaa\nettä suuri järvimaa ja metsämaa, sekä suuri tasankomaa että suuri\nsaaristomaa. Siellä on maata enemmän kuin odotimmekaan. Siellä on maata\nenemmän kuin monessa kuningaskunnassa.'\"\n\n\n\nVaeltava maa\n\n\nLauantaina kesäkuun 18. p:nä.\n\nPoika oli tullut ajatelleeksi lappalaisukon kertomusta, koska hän nyt\nitsekin kulki sen maan yli, josta tämä oli puhunut. Kotka oli sanonut\nhänelle, että tasainen rannikkoseutu, joka oli heidän allaan, oli\nVesterbotten, ja että sinertävät harjut kaukana lännessä jo olivat\nLapinmaata.\n\nTuntui hauskalta jo sekin, että taas sai istua turvallisena Gorgon\nselässä, kaiken tuon kauhistavan jälkeen, mitä hän oli kokenut\nmetsäpalon aikana, mutta hyvin ihanaa oli tämä matkantekokin. Aamulla\noli tuuli ollut pohjoisessa, mutta nyt se oli kääntynyt etelään, niin\nettä heillä nyt oli myötätuuli, eikä ilmassa tuntunut viimaa.\nMatkanteko kävi niin rauhallisesti, että pojasta välistä tuntui kuin he\nseisoisivat yhdessä kohti ilmassa. Hänestä näytti kuin kotka olisi\nliikutellut siipiään liikahtamatta paikaltaan. Sen sijaan oli kaikki\nheidän allaan liikkeessä. Koko maa ja kaikki mitä siinä oli vetäytyi\nhiljaa etelää kohti. Metsät, talot, niityt, aidat, joet, kaupungit,\nsaaret, sahat, kaikki oli liikkeessä. Hän ihmetteli, minne kaikki tuo\noli matkalla. Olivatko ne kyllästyneet oloonsa niin kaukana pohjoisessa\nja muuttivatko ne nyt etelään?\n\nKaiken sen keskessä, joka vaelsi etelää kohden, näki hän vain yhden,\njoka pysyi paikallaan, ja se oli rautatiejuna. Se oli aivan heidän\nallaan, ja junan laita oli sama kuin Gorgonkin, se ei liikahtanut\npaikaltaan. Veturista tuprusi savua ja kipinöitä; poika kuuli, kuinka\npyörät kalisivat kiskoja vastaan, mutta juna ei liikahtanutkaan. Metsät\nliukuivat sen ohi, ratavartijain asunnot liukuivat sen ohi. Portit ja\nsähkölennätinpylväät liukuivat sen ohi, mutta juna seisoi yhdessä\nkohti. Tuli vastaan leveä joki ja suuri silta, mutta joki ja silta\nliukuivat junan alitse niinkuin ei mitään. Viimein tulla viiletti\nsieltä asema. Asemapäällikkö seisoi asemasillalla ja piti kädessään\npunaista lippuaan ja kulki hiljaa junaa vastaan. Kun hän heilutti\npientä lippua, tuprusi veturin piipusta vielä mustempia savupilviä ja\nse vihelsi hätäisesti niinkuin olisi valitellut sitä, että sen täytyi\nseisoa paikoillaan. Mutta samassa sekin alkoi liikkua. Samalla tavalla\nkuin rautatieasema ja kaikki muukin liukui sekin nyt etelää kohti.\nMutta silloin poika nosti katseensa maasta ja koetti katsoa suoraan\neteensä. Hänestä tuntui kuin hänen päätään olisi pyörryttänyt tuon\nomituisen rautatiejunan katseleminen.\n\nMutta kun poika oli vähän aikaa istunut ja tuijottanut pientä valkoista\npilveä, uuvutti häntä sekin ja hän katsoi taas alas maahan. Yhä hänestä\nvain näytti, että hän ja kotka pysyivät yhdessä kohti paikoillaan ja\nettä kaikki muu kulki etelään. Istuessaan siinä kotkan selässä ja kun\nei ollut muutakaan tekemistä, hän askarteli huvikseen omien ajatusten\nparissa ja kuvitteli, että koko Vesterbotten oli matkalla etelää kohti.\nAjatella, jos tuo pelto, joka nyt kiitää hänen allaan ja joka mahtaa\nolla juuri kylvetty, koska siinä ei näy ainoaakaan vihreää orasta,\nmennä huristaisi Skooneen, missä ruis jo on tähkällä tähän aikaan\nvuodesta.\n\nHavumetsät olivat muuttuneet täällä pohjoisessa. Puut olivat harvassa,\noksat olivat lyhyet, neulaset melkein mustat, monen puun latva oli\npaljas, ja ne näyttivät sairailta. Maa niiden alla oli täynnä vanhoja\nrunkoja, joita ei kukaan ollut huolinut korjata. Jos tuommoinen metsä\njoutuisi niin kauas, että se saisi nähdä Kolmårdenin! Kyllä se varmaan\ntuntisi oman surkeutensa.\n\nJa tuo puutarha, jonka hän näki juuri nyt! Siinä oli kauniita puita,\nmutta ei hedelmäpuita eikä jaloja lehmuksia eikä kastanjoita, vaan\nainoastaan vaahteroita ja koivuja. Siinä oli kauniita pensaita, mutta\nei suinkaan seljoja, ainoastaan tuomia ja sireenejä. Siinä oli myös\nkasvitarhamaata, mutta se ei ollut puhdistettua eikä istutettua.\nAjatella, jos semmoinen puutarha hurahtaisi johonkin herraskartanon\npuutarhaan Sörmlantiin! Kyllä kai sen täytyisi pitää itseään oikeana\nerämaana.\n\nTai tämä niitty, joka on niin täynnä pieniä harmaita latoja, että\nainakin puolet maasta on mennyt niiden tonttipaikoiksi. Jos se lähtisi\nmenemään Itä-Göötanmaahan, niin kyllä varmaan talonpoikien silmät\nsiellä selälleen lentäisivät.\n\nMutta jos tuo suuri petäjäkangas, joka oli hänen allaan ja jossa\npetäjät eivät seisoneet suorina ja kankeina niinkuin tavallisessa\nmetsässä, vaan olivat tuuheaoksaisina ja paksulatvaisina\njärjestäytyneet hauskoihin ryhmiin mitä ihanimmalle jäkälämatolle, jos\ntuo petäjäkangas lähtisi menemään ja pysähtyisi Övedsklosterin\npuistoon, silloin täytyisi sikäläisen komean puistonkin myöntää, että\non se verta verrallakin.\n\nAjatella, jos tuo puukirkko, jonka seinät oli peitetty punaisilla\npuusuomuksilla ja jonka kellotapuli oli kirjavaksi maalattu ja jonka\nympärillä oli pieni kaupunki kirkkomajoja, ajatella, jos se mennä\nkarahuttaisi jonkin lujarakenteisen Gotlannin kirkon ohi! Mahtaisi\nniillä olla puhumista!\n\nMaakunnan ylpeytenä ja kunniana olivat sen mahtavat tummat joet ja\nkomeat laaksot, jotka olivat täynnä taloja, tukkipuita, sahalaitoksia,\nkaupunkeja. Jokien suussa oli lukemattomia höyrylaivoja. Jos tuollainen\njoki näyttäytyisi etelämpänä, niin saisivat kaikki Taalainjoen\neteläpuolella olevat joet häpeissään ryömiä maan alle.\n\nJa ajatella, jos tuommoinen äärettömän suuri tasanko, niin helposti\nviljeltävä ja niin sopivalla paikalla oleva, liukuisi köyhien\nSmoolannin talonpoikien silmien editse! Silloin he varmaan juoksisivat\npois laihoilta kiviperäisiltä pellontilkareiltaan ja alkaisivat\nviljellä tasankoa.\n\nYhtä täällä oli enemmän kuin missään muualla, valoa. Kurkia seisoi ja\nnukkui soilla; taisi jo olla yö, mutta valo viipyi. Aurinko ei ollut\nmennyt etelään niinkuin kaikki muu. Se oli sen sijaan mennyt niin kauas\npohjoiseen, että se nyt paistoi poikaa suoraan silmiin. Eikä se tänä\nyönä näyttänyt aikovankaan laskeutua taivaanrannan taa. Ajatella, jos\ntuo valo ja tuo aurinko helottaisi Västra Vemmenhögissä! Kylläpä\nmaistaisi Holger Niilonpojalle ja hänen vaimolleen saada tehdä työtä\nkaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.\n\n\n\nUni\n\n\nSunnuntaina kesäkuun 19. p:nä.\n\nPoika nosti päätään ja katseli ympärilleen aivan unenpöpperössä. Tämä\noli sangen omituista. Tässä hän nukkui paikassa, jota ei koskaan ollut\nnähnyt. Ei, hän ei ollut koskaan nähnyt laaksoa, jossa nyt makasi, eikä\nmyöskään vuoria, jotka olivat sen ympärillä. Hän ei tuntenut pyöreätä\njärveä, joka oli keskellä laaksoa, eikä hän ollut koskaan nähnyt\nsemmoisia kurjia vaivaisia koivuja kuin ne, joiden alla hän nyt lepäsi.\n\nJa missä oli kotka? Häntä ei näkynyt missään. Gorgo oli mahtanut hylätä\nhänet. Olipa sekin seikkailu.\n\nPoika paneutui taas maahan, sulki silmänsä ja koetti muistella, kuinka\noli ollut silloin, kun hän oli nukkunut.\n\nHän muisti, että niin kauan kuin hän oli kulkenut Vesterbottenin yli,\nhänestä oli tuntunut kuin hän ja kotka olisivat olleet yhdessä kohti\nilmassa ja että maa heidän allaan vaelsi etelää kohti. Mutta sitten\nkotka oli kääntynyt luoteeseen, tuuli oli tullut sivulta, ja hän oli\ntaas tuntenut viiman, ja samassa maa tuolla alhaalla oli pysähtynyt ja\nhän oli huomannut, että kotka kantoi häntä eteenpäin huimaavaa vauhtia.\n\n\"Nyt me tulemme Lappiin!\" oli Gorgo huutanut, ja poika oli kumartunut\neteenpäin nähdäkseen tuon maakunnan, josta oli kuullut niin paljon\npuhuttavan.\n\nMutta hän oli pettynyt nähdessään vain suuria metsiä ja aavoja nevoja.\nMetsä seurasi suota ja suo seurasi metsää. Tuo tavaton yksitoikkoisuus\noli lopulta ruvennut häntä raukaisemaan niin, että hän oli ollut\nvähällä pudota maahan.\n\nHän oli sanonut kotkalle, ettei enää jaksanut istua hänen selässään,\nvaan halusi nukkua vähän aikaa. Gorgo oli heti laskeutunut maahan, ja\npoika oli heittäytynyt sammaleelle, mutta silloin Gorgo oli iskenyt\nkyntensä häneen ja kohonnut hänen kanssaan ilmaan. \"Nuku sinä vain,\nPeukaloinen\", oli hän huutanut. \"Auringon valo pitää minua hereillä, ja\nminä tahdon jatkaa matkaa.\"\n\nJa vaikka poika oli riippunut epämukavasti kotkan kynsien välissä, oli\nhän todellakin nukahtanut, ja nukkuessaan hän oli nähnyt unta.\n\nHän oli kulkevinaan leveää tietä Etelä-Ruotsissa, ja hän mennä kipitti\neteenpäin sen minkä hänen pienet säärensä kantoivat. Hän ei ollut\nyksin, vaan joukko matkamiehiä kulki samaa tietä. Ihan hänen vieressään\ntaivalsi raskastähkäisiä rukiinolkia ja kukkivia ruiskukkia, omenapuita\nmennä puuskutti tietä myöten ja niiden oksat nuokkuivat hedelmien\npainosta, ja niiden perässä tuli papujen painosta notkuvia pavun\nvarsia, laumoittain päivänkakkaroita ja marjapensaita. Suuret\nlehtipuut, sekä pyökit että koivut ja vaahterat, humisivat ylpeästi\neivätkä väistyneet kenenkään tieltä. Hänen jalkainsa alla mennä\nvilistivät pienet kasvit: mansikat, valkovuokot, voikukat, apilaat ja\nlemmikit. Ensin hänestä näytti, ettei siinä ollut muuta kuin kasveja\nnäin kulkemassa, mutta pian hän huomasi, että sekä eläimet että ihmiset\nseurasivat mukana. Hyönteiset surisivat eteenpäin rientävien kasvien\nyllä, maantienojissa ui kaloja, linnut istuivat ja lauloivat\nvaeltavissa puissa, kesyjä ja kesyttömiä eläimiä mennä vilisti kilpaa\neteenpäin, ja kaikkien noiden keskessä kulkivat ihmiset, kuka lapio ja\nviikate olalla, kuka kirves kädessä, kenellä pyssy, kenellä taas\nkalahaavi matkassaan.\n\nKulkue vaelsi tietään iloiten ja riemuiten, eikä hän sitä ollenkaan\nkummastellut nähtyään, kuka sitä johti. Sitä johti itse aurinko.\nAurinko pyöri tietä myöten niinkuin suuri loistava pää, jonka tukka oli\nmonivärisistä säteistä ja jonka kasvot loistivat iloa ja hyvyyttä.\n\"Eteenpäin!\" se huusi lakkaamatta. \"Ei kenenkään tarvitse hätäillä, kun\nminä olen mukana. Eteenpäin! Eteenpäin!\"\n\n\"Mihin ihmeeseen aikonee aurinko meitä viedä?\" sanoi poika. Mutta\nrukiinkorsi, joka kulki hänen vierellään, oli kuullut hänen sanansa ja\nvastasi heti: \"Se aikoo viedä meidät Lappiin taistelemaan suurta\njähmetyttäjää vastaan.\"\n\nPoika huomasi pian, että useat matkamiehet alkoivat epäröidä,\nhiljensivät vauhtiaan ja pysähtyivät lopuksi. Hän näki, että suuri\npyökkipuu pysähtyi, kauris ja vehnä jäivät tiepuoleen ja samaten\nkarhunmarjapensaat, suuret keltaiset voikukat, kastanjat ja peltopyyt.\n\nHän katseli ympärilleen nähdäkseen, miksi niin monet pysähtyivät.\nSilloin hän huomasi, ettei enää oltukaan Etelä-Ruotsissa, vaan oli\nvaellus käynyt niin nopeasti, että he jo olivat Svean maassa.\n\nTäällä alkoi tammi siirtyä eteenpäin yhä enemmän arvellen. Se seisoi\npaikoillaan vähän aikaa, astui muutamia epäröiviä askeleita ja pysähtyi\nviimein kokonaan. \"Miksi ei tammi seuraa tämän edemmä?\" kysyi poika.\n\"Se pelkää sitä suurta jähmetyttäjää\", sanoi nuori vaalea koivu, joka\nkulki etumaisena niin iloisesti ja reippaasti, että sitä oli oikein\nhauska katsella.\n\nMutta vaikka monet olivat keskeyttäneet matkansa, oli kuitenkin vielä\nsuuri joukko niitä, jotka jatkoivat matkaa reippain mielin. Ja aurinko\npyöri yhä vain jonon etunenässä, nauroi ja huusi: \"Eteenpäin!\nEteenpäin! Ei kenenkään tarvitse hätäillä, niin kauan kuin minä olen\nmukana.\"\n\nJono kulki samaa vauhtia. Kohta he olivat Norlannissa, ja nyt ei enää\nauttanut, vaikka aurinko olisi kuinkakin rukoillut ja pyytänyt.\nOmenapuu pysähtyi, kirsikkapuu pysähtyi. Kaura pysähtyi. Kalaparvet\nmaantienojissa harvenivat. Poika kääntyi niiden puoleen, jotka jäivät\ntienoheen. \"Miksi ette tulekaan? Miksi petätte auringon?\" sanoi hän. --\n\"Emme uskalla. Pelkäämme sitä suurta jähmetyttäjää, joka asuu Lapissa\",\nhe vastasivat.\n\nPian poika luuli huomaavansa, että oli tultu kauaksi Lappiin, ja täällä\nharveni harvenemistaan matkamiesten joukko. Rukiin korsi, ohra,\nmansikka, mustikka, herne, viinimarjapensas olivat seuranneet aina\nsinne saakka. Hirvi ja lehmä olivat kävelleet rinnakkain, mutta\nnyt ne kaikki pysähtyivät. Ihmiset tulivat vielä vähän matkaa, mutta\nnyt jäivät nekin seisomaan. Aurinko olisi jäänyt melkein yksin,\nellei olisi tullut uutta saattoväkeä. Pajukot ja kaikenlaiset muut\npikkurisut liittyivät jonoon. Siihen yhtyi lappalaisia ja poroja,\ntunturihuuhkaimia, tunturikettuja ja riekkoja.\n\nPoika kuuli nyt, että heitä vastaan tuli jotakin. Joukko jokia ja\npuroja syöksyi voimakkaina koskina heitä vastaan. \"Miksi noilla on niin\nkiire?\" kysyi hän. -- \"Ne pakenevat suurta jähmetyttäjää, joka asuu\nvuoristossa\", vastasi riekko.\n\nYht'äkkiä poika näki, että heidän edessään kohosi korkea, tumma muuri,\njonka huippu oli terävähampainen. Nähdessään muurin näyttivät kaikki\nsäpsähtävän ja aikovan peräytyä, mutta aurinko käänsi heti loistavat\nkasvonsa sitä kohti ja vuodatti siihen valonsa. Silloin huomattiin,\nettei se, mikä seisoi heidän edessään, ollutkaan mikään muuri, vaan\njono mitä kauneimpia vuoria, jotka kohosivat toinen toisensa takaa.\nHuiput alkoivat punoittaa auringon valossa, rinteet olivat sinisen\nvihreitä ja vivahtelivat kullalle. \"Eteenpäin! Eteenpäin! Ei hätää\nmitään niin kauan kuin minä olen mukana!\" huusi aurinko ja pyöri vuoren\njyrkkää rinnettä.\n\nMutta vuoristoon mentäessä hylkäsi hänet reipas koivu, luja petäjä ja\nitsepäinen kuusikin. Täällä jäivät hänestä poro, lappalainen ja paju.\nLopulta, kun hän oli tullut vuoren huipulle, oli hänellä enää\nseurassaan vain pikku Niilo Holgerinpoika.\n\nAurinko pyörähti rotkoon, jonka seinät olivat jäätä, ja Niilo\nHolgerinpoika tahtoi seurata häntä sinnekin, mutta ei uskaltanut mennä\nluolan suuta edemmäksi, sillä tuolla sisällä hän näki vallan kauheaa.\nLuolan perällä istui vanha peikko, jonka ruumis oli jäätä, tukka\njääpuikkoja ja vaippa lunta. Peikon edessä loikoi muutamia mustia\nsusia, jotka kohosivat seisoalleen ja avasivat kitansa, kun aurinko\nnäyttäytyi. Ja yhden suden suusta tuli pureva pakkanen, toisen suusta\ntuli kirvelevä pohjoistuuli ja kolmannen suden suusta tuli mustaa\npimeyttä. \"Tämä kai nyt on se suuri jähmetyttäjä\", ajatteli poika. Hän\nymmärsi, että hänen oli nyt parasta paeta, mutta hän oli niin utelias\nnäkemään, mitä tapahtuisi, kun aurinko ja peikko kohtaavat toisensa,\nettä jäi siihen seisomaan.\n\nPeikko ei liikahtanut, tuijotti vain aurinkoon kamalin jääsilmin; ja\naurinko seisoi sekin yhdessä kohti eikä tehnyt sekään mitään muuta kuin\nhymyili ja säteili. Sillä tavalla kului jonkin verran aikaa, ja poika\noli huomaavinaan, että peikko alkoi huokailla ja voihkia, lumivaippa\nputosi pois ja nuo kauheat sudet eivät enää ulvoneet niin raivoisasti.\nMutta yht'äkkiä aurinko huusi: \"Nyt on aika lopussa\", ja vyöryi\ntakaperin luolasta. Silloin peikko päästi kolme sutta irti, ja samassa\nhyökkäsivät pohjoismyrsky, pakkanen ja pimeys luolasta ja alkoivat ajaa\naurinkoa takaa. \"Ajakaa se pois! Karkottakaa se kuulumattomiin!\" huusi\npeikko. \"Ajakaa se niin kauas, ettei se koskaan enää tule takaisin!\nOpettakaa sille, että Lapinmaa on minun!\"\n\nMutta kun Niilo Holgerinpoika kuuli, että aurinko ajetaan pois Lapista,\nhän tuli niin pahoilleen, että heräsi omaan huutoonsa.\n\nToinnuttuaan hän huomasi makaavansa suuren vuorilaakson pohjassa. Mutta\nmissä Gorgo oli? Ja kuinka hän pääsisi selville siitä, missä itse oli?\n\nHän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Silloin hänen silmänsä\nsattuivat kummalliseen petäjänoksista tehtyyn rakennelmaan, joka oli\neräällä kallion pengermällä. \"Tuommoisessa kotkanpesässä Gorgo\nvarmaan...\"\n\nHän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Sen sijaan hän tempasi hatun\npäästään, heilutti sitä ilmassa ja hurrasi. Hän ymmärsi, minne\nGorgo oli tuonut hänet. Tämä on se laakso, jossa kotkat asuvat\nkalliohyllyllään ja villihanhet laakson pohjassa. Hän on perillä! Hän\nsaa tavata Martti hanhikukon, Akan ja kaikki matkatoverit tuossa\ntuokiossa.\n\n\n\nPerille tulo\n\n\nPoika käveli hiljalleen eteenpäin ja etsi ystäviään. Laaksossa oli\naivan hiljaista. Aurinko ei vielä ollut noussut kallioseinien yli, ja\nNiilo Holgerinpoika ymmärsi, että oli niin varhaista, etteivät\nvillihanhet vielä olleet valveilla. Hän ei ollut kulkenut vielä kauas,\nkun jo pysähtyi ja hymähti, sillä hän oli nähnyt jotakin hyvin\nkaunista. Villihanhi nukkui pienessä pesässään maassa ja hänen\nvieressään seisoi hanhikukko. Hänkin nukkui, mutta selvää oli, että hän\noli asettunut noin lähelle, ollakseen saapuvilla pienimmänkin vaaran\nuhatessa.\n\nPoika kulki ohi häiritsemättä heitä ja katseli pieneen, mutta tiheään\npajukkoon. Ei aikaakaan kun hän keksi toisen hanhiparin. Ne eivät\nkuuluneet hänen parveensa, vaan olivat vieraita, mutta hän tuli niin\niloiseksi, että alkoi hyräillä vain siitä syystä, että oli tavannut\nvillihanhia.\n\nHän katseli uuteen pajukkoon ja siinä hän viimeinkin keksi parin, jonka\ntunsi. Tuo, joka hautoi, oli varmasti Neljä ja hanhikukko, joka seisoi\nvieressä, oli Kolme. Niitä ne olivat. Se oli aivan varma.\n\nPojalla oli hyvä halu herättää heidät, mutta hän antoi heidän nukkua ja\nkäveli eteenpäin.\n\nSeuraavassa pajukossa olivat Viisi ja Kuusi, ja vähän matkan päässä\nYksi ja Kaksi. Ne nukkuivat kaikki neljä, ja poika kulki heidän\nohitseen herättämättä heitä.\n\nLähestyessään seuraavaa pensaikkoa hän oli näkevinään, jotakin\nvalkoista paistavan pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi\njyskyttää ilosta. Aivan oikein, siinä ne olivat. Siinä makasi\nHienohöyhen niin kauniina höyhenillään, ja hänen vieressään seisoi\nvalkoinen hanhikukko. Pojan mielestä hän näytti nukkuessaankin olevan\nylpeä siitä, että sai seisoa ja vartioida toveriaan täällä kaukana\nLapin tuntureilla.\n\nMutta poika ei tahtonut herättää valkoista hanhikukkoakaan, vaan meni\nohi.\n\nHän sai etsiä aika kauan, ennen kuin muita villihanhia tuli näkyviin.\nMutta sitten hän huomasi pienellä kukkulalla jotakin, joka oli kuin\nharmaa mätäs. Ja tultuaan kukkulan juurelle hän näki, että harmaa mätäs\nolikin Akka Kebnekaiselainen, joka seisoi siinä ihan valveillaan ja\nkatseli ympärilleen niinkuin olisi vartioinut koko laaksoa.\n\n\"Hyvää päivää, Akka muori!\" sanoi poika. \"Onpa hyvä, että olette\nhereillä. Teidän ei pidä vielä herättää muita, sillä minä tahtoisin\nkernaasti puhua teidän kanssanne kahden kesken.\"\n\nVanha johtajahanhi juoksi alas kukkulalta pojan luo. Ensin hän tarttui\npoikaan ja pudisteli häntä, sitten hieroi nokallaan hänen ruumistaan ja\nsitten taas pudisteli häntä. Mutta hän ei sanonut mitään, koska poika\noli pyytänyt, ettei hän herättäisi muita.\n\nPeukaloinen suuteli vanhaa Akka muoria molemmille poskille ja sitten\nhän alkoi kertoa, kuinka hänet oli viety Skansenille ja kuinka häntä\nsiellä oli pidetty vankeudessa.\n\n\"Nyt minun pitää kertoa teille, että Smirre kettu, jolta toinen korva\non puraistu poikki, oli vankina Skansenin kettutarhassa\", sanoi poika.\n\"Ja vaikka hän on ollut meille niin paha, en minä voinut olla häntä\nsäälimättä. Suuressa kettutarhassa oli muitakin kettuja, ja ne\nnäyttivät viihtyvän aika hyvin, mutta Smirre istui vain ja näytti\nolevan alakuloinen ja ikävöivän vapauteen. Olin saanut siellä monta\nhyvää ystävää ja eräänä päivänä minä kuulin, että muuan mies oli tullut\nSkansenille ostamaan kettuja. Hän oli kaukana meressä olevalta\nsaarelta. Olivat tappaneet kaikki ketut siltä saarelta, mutta nyt\nalkoivat rotat päästä siellä valtaan, ja ne toivoivat takaisin\nkettujaan. Kuultuani sen menin Smirren häkin luo ja sanoin hänelle:\n'Huomenna tulee tänne ihmisiä noutamaan kahta kettua. Älä silloin hiivi\npakoon, vaan pysyttele näkyvissä ja toimi niin, että sinut otetaan\nkiinni, niin saat vapautesi takaisin!' Ja hän seurasi minun neuvoani,\nja nyt hän juoksee vapaana saarellaan. Mitä sanotte tästä, Akka muori?\nTeinkö teidän mielenne mukaan?\"\n\n\"Sinä teit niinkuin minäkin olisin tehnyt\", sanoi johtajahanhi.\n\n\"Olipa hyvä, että hyväksyitte sen\", sanoi poika. \"Nyt minun täytyy\nkysyä teiltä vielä erästä toistakin asiaa. Näin eräänä päivänä, että\nGorgo, se kotka, joka tappeli Martti hanhikukon kanssa, tuotiin\nSkansenille ja pistettiin kotkien häkkiin. Hän näytti surkealta ja\nalakuloiselta, ja minä ajattelin välistä, että minun pitäisi viilata\nrikki teräslankakatto ja päästää hänet vapauteen. Mutta sitten minä\nmyöskin ajattelin, että hän on vaarallinen ryöväri ja linnunsyöjä. En\ntiennyt, tekisinkö oikein, jos päästäisin irti semmoisen pahantekijän,\nja minä ajattelin, että olisi ehkä parasta antaa hänen olla siellä,\nmissä oli. Mitä sanotte, Akka muori? Oliko se oikein?\"\n\n\"Ei se ollut oikein\", sanoi Akka. \"Sanottakoon kotkista mitä tahansa,\nmutta ne ovat uljaita lintuja ja rakastavat vapauttaan enemmän kuin\nmitkään muut linnut, eikä heitä sovi pitää vankeudessa. Kuule, mitä\nsinulle ehdotan: Niin pian kuin olet oikein levännyt, me lennämme\ntuohon suureen lintuvankilaan ja vapautamme Gorgon.\"\n\n\"Tuommoista puhetta minä juuri odotin teidän suustanne, Akka\", sanoi\npoika. \"Olen kuullut sanottavan, ettette enää muka rakastaisi häntä,\njonka kasvatitte niin suurella vaivalla, koska hän elää niinkuin\nkotkien täytyy elää. Mutta nyt minä kuulenkin, ettei se ole totta. Minä\nmenen nyt katsomaan, eikö Martti hanhikukko jo ole hereillä, ja jos te\nsillä aikaa tahdotte sanoa sanan kiitokseksi sille, joka on tuonut\nminut tänne teidän luoksenne takaisin, niin minä luulen, että tapaatte\nhänet tuolta ylhäältä kalliohyllyltä, josta kerran löysitte turvattoman\nkotkanpojan.\"\n\n\n\n\nXLIV\n\nOOSA HANHIPAIMEN JA PIKKU MATTI\n\n\n\nTauti\n\n\nSinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika kiersi maailmaa villihanhien\nseurassa, puhuttiin paljon eräästä pojasta ja tytöstä, jotka vaelsivat\nhalki Ruotsin. He olivat Smoolannista, Sunnerbon kihlakunnasta, ja he\nolivat kerran asuneet vanhempiensa ja neljän sisaruksensa kera pienessä\ntuvassa suurella kanervakankaalla. Kun lapset vielä olivat hyvin\npieniä, oli eräänä iltana myöhään köyhä eukko koputtanut ovelle ja\npyytänyt yösijaa. Vaikka tupaan tuskin mahtuivat nekään, jotka siinä\nasuivat, oli hänet päästetty sisään, ja äiti oli tehnyt hänelle vuoteen\nlattialle. Yöllä hän oli rykinyt niin, että lapsista tuntui, kuin koko\nhuone olisi jytissyt, ja aamulla hän oli tullut niin sairaaksi, ettei\nkyennytkään jatkamaan matkaansa.\n\nIsä ja äiti olivat olleet hänelle niin hyviä kuin vain osasivat. He\nolivat antaneet hänelle oman sänkynsä ja itse maanneet lattialla, ja\nisä oli mennyt lääkäriin ja toimittanut hänelle lääkkeitä. Ensimmäiset\npäivät oli sairas ollut kuin hurjistunut, pyydellyt vain ja vaatinut\neikä koskaan sanonut sanaakaan kiitokseksi, mutta sitten hän oli\nheltynyt ja tullut nöyräksi ja kiitolliseksi. Lopuksi hän oli vain\nrukoillut ja pyytänyt, että he kantaisivat hänet pirtistä\nkanervikkokankaalle, jotta hän saisi kuolla siellä. Kun isäntäväki ei\nsuostunut hänen pyyntöönsä, oli hän kertonut heille kuljeskelleensa\nviime vuodet mustalaisten seurassa. Ei hän itse ollut mustalaissukua:\nhän oli talon tytär, mutta hän oli karannut kotoaan ja kulkenut\nkiertolaisten mukana. Nyt hän luuli erään mustalaisakan, joka oli\nsuuttunut häneen, lähettäneen häneen taudin. Mutta ei siinä kyllin,\nmustalaiseukko oli uhannut häntä ja sanonut, että kaikille, jotka\nottavat hänet kattonsa alle ja ovat hänelle hyviä, tulee käymään yhtä\npahoin kuin hänelle oli käynyt. Hän uskoi sen todeksi, ja siksi hän nyt\npyysi, että he heittäisivät hänet tuvasta eivätkä välittäisi hänestä\nsen enempää. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta niin hyville\nihmisille kuin he olivat. Mutta vanhemmat eivät tehneet, mitä hän oli\npyytänyt. Ehkä he hiukan pelästyivät, mutta he eivät olleet sellaisia,\nettä olisivat voineet heittää köyhän, kuolemaisillaan olevan ihmisen\nulos.\n\nVähän senjälkeen hän oli kuollut, ja sitten olivat onnettomuudet\nalkaneet. Siihen asti ei siinä mökissä ollut tiedetty muusta kuin\nilosta. He olivat tietysti olleet köyhiä, mutta eivät kuitenkaan\nkaikkein köyhimpiä. Isä oli pirrantekijä, ja äiti ja lapset olivat\nauttaneet häntä työssä. Isä valmisti kaiteet, äiti ja iso sisko\nsitoivat ne kiinni. Pienemmät lapset höyläsivät piit ja leikkasivat ne\nirti. He tekivät työtä aamusta iltaan, mutta olivat aina iloisia ja\nhyvällä tuulella, varsinkin kun isä kertoi niistä ajoista, jolloin hän\noli vaeltanut kaukana vieraissa maissa ja myyskennellyt pirtoja. Isä\noli ollut niin hullunkurinen, että äiti ja kaikki lapset välistä olivat\nihan katketa nauruun.\n\nSe aika, joka seurasi köyhän kulkijanaisen kuolemaa, oli lasten\nmielessä kuin pahaa unta. He eivät tienneet, oliko se ollut lyhyt vai\npitkä, mutta sen he muistivat, että kotona siihen aikaan oli ollut yhtä\nmittaa hautajaisia. Heiltä olivat kuolleet veljet ja sisaret, ja niitä\noli viety hautaan toinen toisensa perästä. Heitä oli ollut kuusi\nsisarusta, niin että hautajaisiakin siis oli voinut olla vain neljät,\nmutta lapsista niitä oli ollut paljon enemmän. Lopuksi oli mökissä\ntuntunut niin hiljaiselta ja raskaalta kuin siellä olisi aina ollut\nhautajaiset.\n\nÄiti oli pysynyt kutakuinkin ennallaan, mutta isä oli tullut aivan\ntoisenlaiseksi. Hän ei enää osannut laskea leikkiä eikä tehdä työtä;\nhän istui aamusta iltaan pää käsien varassa ja mietiskeli.\n\nKerran -- se tapahtui kolmansien hautajaisten jälkeen -- oli isä\nratkennut puhumaan niin hurjistuneesti, että lapset olivat pelästyneet.\nHän ei voinut ymmärtää, oli hän sanonut, miksi tällaisen onnettomuuden\npiti kohdata heitä. Hehän olivat tehneet hyvän työn auttaessaan\nsairasta. Oliko paha siis voimallisempi kuin hyvä tässä maailmassa?\nÄiti oli koettanut puhua isälle, mutta ei ollut saanut häntä yhtä\nrauhalliseksi ja alistuvaiseksi kuin itse oli.\n\nParin päivän perästä tuli isästä loppu. Ei hän kuollut, vaan meni\ntiehensä. Vanhin sisar oli sairastunut, ja hän oli aina ollut isästä\nrakkain. Ja kun isä näki, että hänkin kuolee, hän pakeni pois tästä\nkurjuudesta. Äiti ei ollut sanonut muuta kuin että isälle oli parasta,\nettä hän oli poissa. Äiti pelkäsi hänen tulevan hulluksi. Isä hautoi ja\naprikoi sitä, kuinka Jumala oli voinut antaa pahan ihmisen lähettää\nheille sellaisen onnettomuuden.\n\nIsän mentyä he olivat kovin köyhtyneet. Alussa hän oli lähettänyt\nheille rahaa, mutta sitten hänelle varmaankin oli käynyt huonosti, ja\nhän oli herennyt lähettämästä rahaa. Ja samana päivänä, jona vanhin\nsisar oli haudattu, oli äiti lukinnut oven ja lähtenyt kotoa kahden\njäljellä olevan lapsensa kanssa. Hän oli kulkenut Skooneen tekemään\ntyötä juurikasvainioilla ja hän oli saanut paikan Jordbergan\nsokeritehtaassa. Äiti oli ollut hyvä työntekijä, ja hän oli iloinen ja\nreipas luonteeltaan. Kaikki olivat mieltyneet häneen. Monet olivat\nihmetelleet, miten hän saattoi olla niin tyyni kaiken kokemansa\njälkeen, mutta äiti oli hyvin luja ja kärsivällinen ihminen. Kun joku\nmainitsi niistä kukoistavista lapsista, jotka kulkivat hänen mukanaan,\nsanoi hän vain: \"Kyllä nekin kohta kuolevat.\" Hän sanoi sen äänen\nvärähtämättä ja silmän vettymättä. Hän oli valmistautunut siihen.\n\nMutta eipä käynytkään niin kuin äiti oli odottanut. Tauti olikin\nsensijaan iskenyt häneen itseensä. Äidin se vei vielä nopeammin kuin\npikku siskot. Hän oli tullut Skooneen alkukesästä, ja ennen syksyä\nolivat lapset jo orpoja.\n\nSairastaessaan äiti monet kerrat käski lapsiaan muistamaan, ettei hän\nkertaakaan ollut katunut sitä, että oli antanut sairaan asua luonaan.\nSillä silloin ei ole vaikea kuolla, kun on tehnyt oikein. Kaikkien\nihmisten on kuoleminen, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kunkin omassa\nvallassa on, tahtooko kuolla hyvällä vai huonolla omallatunnolla.\n\nEnnen kuolemaansa äiti oli koettanut vähän järjestää lastensa\ntulevaisuutta. Hän oli pyytänyt, että lapset saisivat jäädä asumaan\nsiihen kamariin, jossa he kaikki kolme olivat asuneet kesän. Kun\nlapsilla oli asunto, eivät he olleet kenenkään tiellä. He kyllä\nelättäisivät itsensä, sen hän tiesi.\n\nLapset olivat saaneet pitää huoneen, kun olivat luvanneet paimentaa\nhanhia, sillä aina on vaikea löytää lapsia, jotka siihen työhön\nrupeavat. Kävi tosiaankin niinkuin äiti oli sanonut; he elättivät\nitsensä. Tyttö osasi keittää karamelleja, ja poika osasi nikarrella\npuuleluja, joita he myyskentelivät. Heillä oli taipumusta\nkaupankäyntiin, ja kohta he alkoivat ostella talonpojilta munia ja\nvoita, joita he möivät sokeritehtaalaisille. He olivat niin älykkäitä\nja ymmärtäväisiä, että heille voi uskoa mitä tahansa. Tyttö oli\nvanhempi, ja kolmentoista vanhana häneen voi luottaa kuin aikaihmiseen.\nHän oli hiljainen ja vakava, mutta poika oli puhelias ja iloinen, ja\nsisarella oli tapana sanoa, että hän kaakatti kilpaa hanhien kanssa\npelloilla.\n\nKun lapset olivat olleet pari vuotta Jordbergassa, pidettiin eräänä\niltana koululla esitelmä. Esitelmä oli kyllä aiottu aikaihmisille,\nmutta nuo kaksi smoolantilaislasta istuivat kuulijoiden joukossa. He\neivät itse lukeneet itseään lasten joukkoon, eivätkä sitä tehneet juuri\nmuutkaan. Esitelmänpitäjä oli kertonut siitä tuhoisasta taudista,\nkeuhkotaudista, joka tappaa joka vuosi paljon ihmisiä Ruotsissa. Hän\noli puhunut hyvin selvästi, ja lapset olivat ymmärtäneet joka ainoan\nsanan.\n\nEsitelmän jälkeen lapset olivat asettuneet odottamaan koulun pihalle.\nKun esitelmän pitäjä oli tullut ulos, he tarttuivat toisiaan käteen,\nmenivät hyvin juhlallisina häntä vastaan ja pyysivät saada puhua hänen\nkanssaan.\n\nEsitelmän pitäjä kyllä hiukan kummasteli noita kahta, jotka seisoivat\nsiinä kasvot pyöreinä ja punakkoina ja puhuivat niin totisesti, että\nsellainen olisi sopinut heitä kolme kertaa vanhemmille, mutta hän\nkuunteli heitä kuitenkin hyvin ystävällisesti.\n\nLapset kertoivat, mitä heille kotona oli tapahtunut, ja kysyivät nyt\nesitelmänpitäjältä, luuliko hän, että äiti ja siskot olivat kuolleet\nsiihen tautiin, josta hän oli puhunut. Se oli kyllä mahdollista, oli\nesitelmänpitäjä sanonut. Mitäpä muutakaan se olisi voinut olla.\n\nMutta jos äiti ja isä olisivat tietäneet sen, mitä lapset olivat\nsaaneet kuulla tänä iltana, niin että olisivat osanneet olla\nvaruillaan, jos he olisivat pesseet tuvan hyvin puhtaaksi eivätkä olisi\nkäyttäneet kuolleen vuodevaatteita, olisivatkohan olleet hengissä\nkaikki ne, joita lapset nyt surivat? Ja esitelmänpitäjä oli sanonut,\nettei sitä kukaan voi varmasti sanoa, mutta kyllä hän luulee, ettei\nkenenkään heidän perheestään olisi tarvinnut kuolla, jos he olisivat\nosanneet suojella itseään tartunnalta.\n\nNyt lapset vähän viivyttelivät seuraavaa kysymystään, mutta eivät\nkuitenkaan hievahtaneet paikaltaan, sillä se vastaus, jota he siihen\nodottivat, oli kaikista tärkein. Eikö sitten ollutkaan totta, että\nmustalaisakka oli lähettänyt heille taudin siksi, että he olivat\nauttaneet sitä, jota hän vihasi? Eikö heitä kohdannut onnettomuus ehkä\nollutkaan mitään erikoista, joka oli vain heitä kohdannut? -- Ei, sen\nvoi esitelmänpitäjä varmasti vakuuttaa. Ei kenelläkään ihmisellä ole\nvaltaa lähettää tautia toisiin. Ja hehän tiesivät, että tätä tautia oli\nkaikkialla. Se käy melkein joka kodissa, vaikka se ei joka paikassa vie\nniin monta kuin heiltä.\n\nSitten lapset kiittivät ja menivät kotiinsa. He puhelivat sinä iltana\nkauan keskenään.\n\nSeuraavana päivänä he menivät ja pyysivät päästä palveluksestaan. He\neivät voineet paimentaa hanhia sinä vuonna, heidän oli lähdettävä\nmuualle. Minne heidän oli lähdettävä? -- He lähtevät etsimään isää.\nHeidän täytyy sanoa hänelle, että äiti ja siskot olivat kuolleet\ntavalliseen tautiin ja että se ei ollut mitään häijyn ihmisen\nlähettämää. He olivat hyvin iloissaan siitä, että olivat saaneet tietää\ntämän. Ja nyt oli heidän velvollisuutensa kertoa tämä isälle, sillä hän\nvarmaankin kulki ja murehti vielä tänäkin päivänä.\n\nLapset menivät ensin pieneen kotiinsa kanervakankaalle Sunnerbohon, ja\nsuureksi ihmeekseen he näkivät tuvan olevan tulessa. He olivat tulleet\nhirveän pahoilleen, mutta muistellessaan kaikkea, mitä esitelmänpitäjä\noli sanonut tartunnasta, he olivat ajatelleet, että olikin ehkä\nparasta, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.\n\nSitten he olivat menneet pappilaan, ja siellä he olivat saaneet kuulla,\nettä eräs mies, joka oli ollut rautatietyömiehenä, oli nähnyt heidän\nisänsä Malmivaarassa kaukana Lapissa. Hän oli ollut työssä kaivoksessa,\nja ehkä hän oli siellä vieläkin, mutta sitähän ei kukaan tiennyt. Kun\npappi kuuli, että lapset aikoivat etsiä isäänsä, hän otti kartan,\nnäytti, miten pitkä matka Malmivaaralle oli ja kielsi heitä lähtemästä.\nMutta lapset sanoivat, että heidän täytyi lähteä etsimään isää. Isä oli\nlähtenyt kotoa siksi, että oli uskonut semmoista, joka ei ollut totta.\nHeidän täytyi mennä sanomaan hänelle, että hän oli erehtynyt!\n\nLapset olivat ansainneet vähän rahaa kaupallaan, mutta he eivät\ntahtoneet kuluttaa sitä rautatielippujen ostamiseen, vaan päättivät\nkulkea jalkaisin koko matkan. Ja sitä he eivät olleet katuneet. He\nolivat tulleet tehneeksi niin ihmeen kauniin matkan.\n\nEnnen kuin olivat lähteneet Smoolannista he olivat eräänä päivänä\nmenneet muutamaan taloon ostamaan vähän ruokaa. Emäntä oli ollut\niloinen ja puhelias. Hän oli kysellyt lapsilta, keitä he olivat ja\nmistä he tulivat, ja lapset olivat kertoneet hänelle koko\nelämäkertansa. \"Voi hyvänen aika! Voi hyvänen aika!\" oli emäntä\npäivitellyt moneen kertaan heidän kertoessaan. Sitten oli lapsia\nkestitty hyvällä ruoalla eikä maksua ollut lainkaan otettu. Kun he\nnousivat lähteäkseen, oli emäntä kysynyt, eivätkö he tahtoisi mennä\nseuraavassa pitäjässä hänen veljensä luo, ja hän oli sanonut heille,\nmikä veljen nimi oli ja missä hän asui. No, siitä olivat lapset hyvin\nmielissään, se on tietty. \"Sanokaa minulta terveisiä ja kertokaa, mitä\nteille on tapahtunut\", sanoi emäntä.\n\nLapset tekivät niin, ja heitä pidettiin hyvänä veljenkin luona. Hän vei\nheidät hevosellaan muutamaan paikkaan naapuripitäjässä, ja sielläkin\notettiin heidät hyvästi vastaan. Joka kerta, kun he sitten aina\nlähtivät talosta, sanottiin: \"Jos te tulette sinne ja sinne, niin\nmenkää siihen ja siihen taloon ja kertokaa, mitä teille on tapahtunut!\"\n\nNiissä taloissa, joihin lapsia neuvottiin, oli aina joku\nkeuhkotautinen. Ja lapset kulkivat halki maan ja tietämättään opettivat\nihmisille, kuinka vaarallinen se tauti oli, joka oli hiipinyt taloon,\nja kuinka sitä parhaiten oli vastustettava. Kauan aikaa sitten, kun se\nsuuri rutto, jota kutsuttiin hirmukuolemaksi, riehui maassa, kerrottiin\nerään pojan ja tytön kulkeneen talosta taloon.\n\nPojalla oli kädessä harava, ja jos hän tuli ja haravoi jonkun talon\nedessä, niin se merkitsi, että siitä talosta kuolee monta, mutta ei\nkaikki, sillä haravassa on harvat piit, eikä se ota kaikkea. Tytöllä\noli kädessä luuta, ja jos hän lakaisi oven edestä, merkitsi se, että\nkaikki siinä asuvat kuolisivat, sillä luuta on kapine, joka tekee\npuhdasta jälkeä.\n\nOlihan merkillistä, että meidän päivinämme piti tuleman kaksi lasta,\njotka vaelsivat halki maan kovan ja vaarallisen taudin tähden. Mutta\nnämä lapset eivät säikytelleet ihmisiä haravalla eikä luudalla, he\nsanoivat sen sijaan: \"Teidän ei pidä tyytyä ainoastaan pihan\nharavoimiseen ja lattian lakaisemiseen. Teidän on vielä otettava\nhuosian ja harja ja saippuaa ja suopaa. Meidän on puhdistettava oviemme\nulkopuolella ja oviemme sisäpuolella ja meidän on puhdistettava myöskin\noma itsemme. Sillä tavalla me viimein voitamme taudin!\"\n\n\n\nPikku Matin hautajaiset\n\n\nPikku Matti oli kuollut. Se tuntui ihan uskomattomalta kaikista niistä,\njotka olivat nähneet hänet terveenä ja iloisena muutamia tunteja\nsitten, mutta totta se sittenkin oli. Pikku Matti oli kuollut ja hänet\noli haudattava.\n\nPikku Matti oli kuollut eräänä aamuna varhain, eikä huoneessa ollut\nketään muita kuin hänen sisarensa Oosa; ainoastaan hän näki hänen\nkuolevan. \"Älä hae ketään muita\", oli Pikku Matti sanonut, kun loppu\nläheni, ja sisar oli totellut häntä. \"Minä olen iloinen, etten kuollut\n'tautiin', Oosa\", sanoi Pikku Matti. \"Etkö sinäkin ole?\" Ja kun Oosa ei\nvastannut mitään, hän jatkoi: \"Minusta ei tee mitään, vaikka kuolenkin,\nkunhan ei tarvitse kuolla samalla tavoin kuin äiti ja siskot. Jos\nminäkin olisin kuollut siihen, niin en luule, että olisit milloinkaan\nsaanut isää uskomaan, että se oli vain tavallinen tauti, joka heidät\nvei, mutta nyt se onnistuu, saat nähdä.\"\n\nKun kaikki oli ohi, istui Oosa pitkän aikaa ja muisteli, mitä hänen\nveljensä Pikku Matti oli saanut kokea eläessään maailmassa. Hänen\nmielestään Matti oli kantanut kaikki onnettomuudet kuin aikaihminen.\nHän ajatteli hänen viimeisiä sanojaan. Noin rohkea hän oli aina ollut.\nJa hänelle selvisi, että kun Matti lasketaan maahan, pitää hänet\nhaudata yhtä suurella kunnialla kuin aikaihminen.\n\nHän ymmärsi kyllä, että se olisi vaikeaa, mutta hän halusi niin\nhartaasti. Hänen piti tehdä, mitä voi Pikku Matin tähden.\n\nOosa hanhityttö oli siihen aikaan kaukana Lapissa suurella kaivoksella,\njota nimitetään Malmivaaraksi. Se oli kummallinen paikka, mutta ehkä\noli hyvä, että se oli sellainen kuin oli.\n\nPikku Matti ja hän olivat kulkeneet suurien, äärettömien metsien halki,\nennen kuin olivat joutuneet tänne. Moneen päivään he eivät olleet\nnähneet ei peltoja eikä taloja, vaan ainoastaan pieniä kurjia\nkyytiasemia, kunnes yht'äkkiä tulivat isoon Jellivaaran kirkonkylään.\nSiinä oli kirkko ja rautatieasema ja käräjätalo ja pankki ja apteekki\nja hotelli korkean vuoren juurella, jonka rinteillä oli lunta vielä\njuhannuksen aikana, jolloin lapset saapuivat sinne. Melkein kaikki\nJellivaaran talot olivat uusia, mutta ne olivat huolellisesti ja\nsiististi rakennettuja, ja ellei vuorella olisi ollut lunta ja elleivät\nkoivut olisi olleet ilman lehtiä, niin eivät lapset olisi uskoneet\nolevansa kaukana Lapissa. Mutta he eivät etsineet isää Jellivaarasta,\nvaan Malmivaarasta, joka oli kappaleen matkaa pohjoisempana, ja siellä\nei ollutkaan niin järjestetyn näköistä.\n\nNähkääs, asia oli nyt niin, että vaikka ihmiset hyvin kauan olivat\ntienneet, että lähellä Jellivaaraa oli suuri rautamalmialue, oli\nlouhiminen oikein aloitettu vasta muutamia vuosia sitten, kun rautatie\nvalmistui. Silloin oli sinne yht'aikaa tulvannut useita tuhansia\nihmisiä, ja työtä niille kyllä oli ollut, mutta ei asuntoja, ja niin he\nolivat saaneet kyhätä itselleen sellaisia kuin osasivat. Toiset olivat\nrakentaneet itselleen majoja veistämättömistä hirsistä, toiset olivat\ntehneet itselleen hökkeleitä tyhjistä dynamiittilaatikoista, joita he\nolivat latoneet päällekkäin kuin tiiliä. Nyt oli kyllä ennätetty\nrakentaa monta oikeaa taloa, mutta koko seutu oli kuitenkin hyvin\nmerkillisen näköinen. Siellä oli suuria alueita, joissa oli kauniita,\nvaloisia asuntoja, ja niiden välissä törrötti metsää kantoineen ja\nkivineen. Siellä oli suuria, kauniita johtajien ja insinöörien\nhuviloita, ja siellä oli matalia, kummallisia hökkeleitä, jotka olivat\nvanhaa perua. Siellä oli rautatie ja sähkövalo ja suuria konehuoneita,\nja raitiotietä pitkin voitiin ajaa syvälle vuoren sisään tunnelin läpi,\njota pienet hehkulamput valaisivat.\n\nJoka paikassa oli suurenmoista liikettä, ja malmijuna toisensa jälkeen\nlähti asemalta. Mutta ympärillä oli suuri erämaa, jossa ei peltoa\nkynnetty eikä taloja rakennettu ja jossa ei ollut muita kuin\nlappalaisia, jotka kuljeskelivat siellä porolaumoinensa.\n\nNyt Oosa istui ja ajatteli, että elämä oli samanlaista kuin tämä\npaikka. Yleensä kyllä kulki kaikki rauhallisesti, mutta hän oli nähnyt\nyhtä ja toista, joka oli villiä ja kummallista. Hänestä tuntui, että\ntäällä ehkä voisi helpommin kuin muualla saada aikaan semmoista, joka\nei ollut aivan tavallista.\n\nHän muisteli, mitä silloin oli tapahtunut, kun he tulivat Malmivaaraan\nja kysyivät Jon Assarinpoika nimistä työmiestä, jolla oli\nyhteenkasvaneet kulmakarvat. Yhteenkasvaneet kulmakarvat olivat\nmerkillisintä isän ulkomuodossa. Niistä ihmiset muistivat hänet\nhelposti. Lapset saivatkin heti kuulla, että isä oli ollut useita\nvuosia työssä Malmivaarassa, mutta että hän nyt oli kulkusalla. Hänen\noli tapana aina toisinaan lähteä liikkeelle, kun levottomuus sai hänet\nvaltaansa. Eikä kukaan tiennyt, minne hän oli mennyt, mutta kaikki\nolivat varmoja, että hän tulisi muutamien viikkojen kuluttua takaisin.\nJa koska he olivat Jon Assarinpojan lapsia, niin asukoot häntä\nodottaessaan siinä hökkelissä, jossa hän oli elänyt. Joku oli\nkopeloinut avaimen rapun alta ja päästänyt lapset sisään. Ei kukaan\nollut ihmetellyt heidän sinne tuloaan, eikä kukaan näyttänyt\nkummastelevan, että isä toisinaan vetäytyi erämaahan. He olivat\ntottuneet täällä pohjolassa siihen, että kukin teki mielensä mukaan.\n\nOosan ei ollut vaikea kuvitella, minkälaiseksi hän tahtoi hautajaiset.\nHän oli nähnyt, miten eräs kaivosmies oli haudattu viime pyhänä.\nTehtaan johtajan omat hevoset olivat vetäneet hänet Jellivaaran\nkirkolle ja pitkä saattojoukko työmiehiä oli kulkenut arkun jäljessä.\nHaudalla oli soittokunta soittanut ja laulukuoro laulanut. Ja\nhautaamisen jälkeen oli kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, kutsuttu\nkoululle kahvia juomaan. Jotakin sentapaista toivoi Oosa hanhipaimen\nveljelleen Pikku Matille.\n\nHän oli niin hartaasti ajatellut asiaa, että melkein näki silmiensä\nedessä koko hautajaissaaton, mutta sitten hänen mielensä taas masentui\nja hän tuumiskeli, ettei kai se sittenkään voine käydä, niinkuin hän\ntahtoi. Ei siksi, että se tuli liian kalliiksi. He olivat Pikku Matin\nkanssa säästäneet niin paljon rahaa, että hän kykeni toimittamaan tälle\nniin komeat hautajaiset, kuin ikinä halusi. Vaikeus oli siinä, että hän\ntiesi, että isot ihmiset eivät koskaan tahdo suostua lasten tuumiin.\nHän ei ollut enempää kuin vuotta vanhempi Mattia, joka näytti niin\npieneltä ja hennolta maatessaan tuossa hänen edessään. Hänhän oli vain\nlapsi hänkin. Ehkä aikaihmiset vastustaisivat hänen toiveitaan siksi,\nettä hän oli vain lapsi.\n\nEnsimmäinen, jolle Oosa puhui hautajaisista, oli sairaanhoitajatar.\nSisar Hilma oli tullut kohta sen jälkeen kun Matti oli kuollut, ja hän\noli tiennyt jo ennen kuin avasi oven, että poika ei enää voinut olla\nelossa. Pikku Matti oli eilen iltapävällä kuljeksinut kaivoksen\nlähettyvillä. Hän oli seisonut liian lähellä suurta valoaukkoa silloin,\nkun kaivoslaukaus oli laukaistu, ja pari kiveä oli sattunut häneen. Hän\noli ollut yksin, ja hän oli maannut kauan maassa pyörryksissä,\nkenenkään tietämättä onnettomuudesta. Viimein olivat muutamat miehet,\njotka olivat työssä valoaukossa, saaneet siitä tiedon ihmeellisellä\ntavalla. He väittivät pienen peukaloisen, joka ei ollut paljon\nkämmenenleveyttä pitempi, tulleen kaivoksen reunalle ja huutaneen\nheille, että he tulisivat auttamaan Pikku Mattia, joka makasi maassa\nverta vuotavana. Sen jälkeen Matti oli kannettu kotiin ja sidottu,\nmutta se oli tapahtunut liian myöhään. Hänestä oli vuotanut niin paljon\nverta, ettei hän enää voinut elää.\n\nKun sairaanhoitajatar tuli tupaan, ei hän ajatellut niin paljon Mattia\nkuin tämän sisarta. \"Mitä minä teen sille lapsiraukalle?\" sanoi hän\nitsekseen. \"Hän on tietysti aivan suunniltaan surusta.\"\n\nMutta sisar huomasi, että Oosa ei itkenyt eikä voivotellut, vaan auttoi\nhäntä tyynesti siinä, mitä oli tehtävä. Sisar oli ihmeissään, mutta\nasia selvisi hänelle, kun Oosa alkoi puhua hänelle hautajaisista.\n\n\"Kun on ollut tekemisissä sellaisen kuin Pikku Matin kanssa\", sanoi\nOosa, joka mielellään asetti sanansa aikaihmisittäin, \"niin täytyy\nensiksi ajatella hänen kunnioittamistaan niin kauan kuin vielä voi.\nKylläpähän sitten on aikaa surra.\"\n\nJa sitten hän alkoi pyytää, että sisar auttaisi häntä toimittamaan\nPikku Matille kunnialliset hautajaiset. Ei kukaan ansainnut niitä\nparemmin kuin hän.\n\nSairaanhoitajatar ajatteli, että jos vain tuo yksinäinen lapsiparka\nsaisi siitä lohdutusta, olisi se kerrassaan onni. Hän lupasi auttaa\nOosaa, ja tämä oli Oosalle suuri asia. Nyt hänestä oli päämäärä melkein\nsaavutettu, sillä sisar oli hyvin mahtava. Suurella kaivosalueella,\njossa kiviä porattiin joka päivä, tiesi jokainen työmies, että lentävä\nkivi saattoi sattua häneen milloin tahansa tai vuorenkieleke kaatua\nhänen päälleen, ja siksi tahtoi jokainen olla hyvissä väleissä\nsairaanhoitajattaren kanssa.\n\nKun siis sisar ja Oosa kävivät pyytämässä kaivostyömiehiä saattamaan\nensi pyhänä Mattia hautaan, ei monikaan kieltänyt. \"Totta kai me\ntulemme, koska sisar kutsuu meitä\", sanoivat he.\n\nSisar sai aikaan, että torvisoittokunta lupautui soittamaan ja pieni\nlaulukuoro laulamaan haudalla. Kouluhuoneita hän ei koettanutkaan\nsaada, mutta kun vielä oli lämmin ja lauha kesäilma, päätettiin, että\nhautajaisvieraille tarjotaan kahvit ulkona. He lainasivat penkkejä ja\npöytiä raittiustalosta ja kuppeja kauppamiehiltä. Pari kaivostyömiehen\nvaimoa, joilla oli kirstuissaan tavaroita, joita he eivät käyttäneet\ntäällä erämaassa oltaessa, ottivat sisaren tähden esille hienoja\npöytäliinoja levittääkseen ne kahvipöydille.\n\nSitten tilattiin eräältä leipurilta Bodenista korppuja ja rinkilöitä ja\nmustia ja valkeita konvehteja Luulajan sokerileipurilta.\n\nNäiden hautajaisten vuoksi, jotka Oosa tahtoi pitää veljelleen Pikku\nMatille, tuli niin paljon puuhaa, että siitä puhuttiin koko\nMalmivaaralla. Ja viimein itse tehtaanjohtajakin sai tietää, mitä oli\ntekeillä.\n\nKun johtaja kuuli, että viisikymmentä kaivostyöläistä tulee saattamaan\nhautaan kaksitoistavuotiasta poikaa, joka -- mikäli hän tiesi -- ei\nollut muuta kuin kuljeksiva kerjäläinen, oli se hänestä kerrassaan\nhullua. Ja laulua ja soittoa ja kahvikutsut vielä, ja hauta vuorattu\nkuusenoksilla ja konvehteja Luulajasta! Hän kutsui luokseen\nsairaanhoitajattaren ja pyysi, että tämä estäisi moisen hullutuksen.\n\"Onhan ihan väärin antaa tytön näin tuhlata rahansa\", sanoi hän. \"Eihän\nsovi, että aikuiset noin mukautuvat lapsen päähänpistoon. Tehän teette\nitsenne naurettaviksi kaikki tyynni.\"\n\nJohtaja ei ollut vihainen eikä kiivas. Hän puhui aivan tyynesti ja\npyysi sairaanhoitajatarta peruuttamaan laulun ja soiton ja pitkän\nsaattokulkueen. Riittäähän, jos yhdeksän, kymmenen ihmistä tulee\nhaudalle. Ja sairaanhoitajatar ei vastustanut johtajaa yhdellä ainoalla\nsanallakaan, osaksi kunnioituksesta ja osaksi siksi, että hänenkin\nmielestään johtaja oli oikeassa. Olihan tässä liian paljon puuhaa yhden\nkerjäläispojan tähden. Hän oli säälinyt tyttöraukkaa niin, ettei ollut\njoutanut kuulemaan järkensä ääntä.\n\nSairaanhoitajatar meni johtajan huvilasta hökkelikaupunkiin kertomaan\nOosalle, ettei asioita voikaan järjestää aikomusten mukaisesti, mutta\nhän teki sen raskain sydämin, sillä hän tiesi kyllä hyvin, mitä nuo\nhautajaiset merkitsivät lapsirukalle. Tiellä hän tapasi pari työmiehen\nvaimoa ja kertoi surunsa. He sanoivat heti, että heistä johtaja oli\noikeassa. Ei sovi, että kerjäläispojan vuoksi puuhataan semmoista\nkomeutta. Kyllähän tyttöä tietysti on sääli, mutta onhan liikaa, että\nlapsi saa niin komentaa ja määrätä. Oli oikein hyvä, ettei siitä tullut\nmitään.\n\nVaimot menivät sitten kukin omalle haaralleen ja levittivät tietoa\nasiasta. Kohta tiesivät kaikki hökkelikaupungista kaivoskammareihin\nsaakka, että Matille ei tulekaan isoja hautajaisia. Ja kaikki myönsivät\nheti, että se oli oikein. Koko Malmivaaralla oli vain yksi ainoa, joka\noli toista mieltä, ja se oli Oosa hanhityttö.\n\nSairaanhoitajattarella oli tosiaan ollut vaikea hetki puhuessaan\nhänelle asiasta. Oosa ei ollut itkenyt eikä voivotellut, mutta hän ei\nollut tahtonut taipua. Hän sanoi, että koska hän ei ollut pyytänyt\njohtajalta mitään apua, ei tällä siis ollut mitään tekemistä tässä\nasiassa. Ei hän voinut kieltää Oosaa hautaamasta veljeään, niinkuin\nsisar tahtoi.\n\nVasta sitten, kun useita vaimoja oli tullut hänen luokseen sanomaan,\netteivät he tahdo tulla hautajaisiin, kun johtaja on sitä vastaan, hän\nymmärsi, että hänen oli saatava lupa johtajalta.\n\nOosa hanhityttö oli hetken vaiti, sitten hän nousi nopeasti istualtaan.\n\"Minne sinä menet?\" kysyi sairaanhoitajatar. -- \"Minun pitää kaiketi\nmennä puhumaan johtajan kanssa\", sanoi Oosa. -- \"Et suinkaan sinä\nkuvittele, että hän taipuu sinun tahtoosi\", sanoivat vaimot. -- \"Luulen\nPikku Matin toivovan, että menisin\", sanoi Oosa. \"Johtaja ei ehkä ole\nkoskaan kuullut puhuttavan, mikä hän oli miehiään.\"\n\nOosa hanhityttö laittautui nopeasti kuntoon ja oli pian matkalla\njohtajan luo. Mutta nyt on muistettava, että tuntuu ihan\nuskomattomalta, että lapsi koettaa taivuttaa johtajaa, Malmivaaran\nmahtavinta miestä, siitä, mitä tämä kerran oli päättänyt. Ja sekä\nsairaanhoitajatar että toiset naiset eivät voineet olla seuraamatta\nhäntä vähän matkan päässä nähdäkseen, olisiko hänellä rohkeutta mennä\nperille.\n\nOosa hanhityttö kulki keskellä tietä, ja hänessä oli kulkiessaan\njotakin, joka sai ihmiset kääntymään ja katsomaan hänen jälkeensä. Hän\nkulki niin totisena ja arvokkaana kuin nuori neitonen, joka menee ensi\nkertaa pyhälle ehtoolliselle. Päässä hänellä oli suuri, musta\nsilkkihuivi, jonka hän oli perinyt äidiltään, toisessa kädessä hänellä\noli kokoonkääritty nenäliina ja toisessa korillinen puuleluja, jotka\nPikku Matti oli tehnyt.\n\nKun tiellä leikkivät lapset näkivät hänen tulevan, he juoksivat hänen\nluokseen ja huusivat: \"Minne sinä menet?\" Mutta Oosa ei vastannut. Hän\nei edes kuullut, että he olivat kysyneet häneltä. Hän kulki vain\neteenpäin. Ja kun lapset yhä kysyivät ja juoksivat hänen perässään,\ntarttuivat naiset heitä käsivarteen ja pysähdyttivät heidät. \"Antakaa\nhänen mennä!\" sanoivat he. \"Hän menee johtajan luo pyytämään, että\nsaisi isot hautajaiset veljelleen, Pikku Matille.\" Silloin lapsetkin\nkauhistuivat sitä, että hän uskalsi ryhtyä niin rohkeaan tekoon, ja\npieni parvi seurasi perässä nähdäkseen, miten kävisi.\n\nTämä tapahtui kuuden aikaan iltapäivällä, silloin kun työt päättyvät\nkaivoksissa, ja kun Oosa oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli useita\nsatoja työstään kiiruhtavia miehiä häntä vastaan. He eivät muuten\nkatsoneet oikealle tai vasemmalle, mutta kohdattuaan Oosan huomasivat\njotkut heistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja he kysyivät\nhäneltä, mitä se oli. Oosa ei vastannut sanaakaan, mutta toiset lapset\nhuusivat äänekkäästi, mitä hän aikoi tehdä. Silloin se oli muutamista\ntyömiehistä niin rohkea teko lapsen teoksi, että he lähtivät mukaan\nnähdäkseen, miten hänelle kävisi.\n\nOosa meni konttorirakennukseen, jossa johtajan oli tapana istua tähän\nasti. Kun hän tuli eteiseen, avautui ovi, ja johtaja seisoi hänen\nedessään hattu päässä ja keppi kädessä valmiina menemään päivälliselle\nasuntoonsa. \"Ketä sinä tahdot puhutella?\" hän kysyi nähdessään\ntyttösen, joka tuli niin juhlallisena silkkihuiveineen ja\nkokoonkäärittyine nenäliinoineen. -- \"Minä tahdon puhua johtajan\nitsensä kanssa\", sanoi Oosa. -- \"Vai niin, no tule sitten sisään!\"\nsanoi johtaja ja meni huoneeseen. Hän jätti oven auki, sillä hän ei\nvoinut kuvitella, että tytöllä olisi mitään pitkällistä asiaa. Siksi\nkävi niin, että ne, jotka olivat tulleet Oosa hanhitytön mukana ja nyt\nseisoivat eteisessä ja portailla, saivat kuulla, mitä sisällä\nkonttorissa sanottiin.\n\nTultuaan sisälle oikaisihe Oosa hanhityttö ensin, työnsi huivinsa\ntaaksepäin ja katseli johtajaa pyörein lapsensilmin, jotka olivat niin\ntotiset, että sydämeen koski. \"Se on nyt niin, että Matti on kuollut\",\nsanoi hän, ja ääni vapisi niin, että hän ei päässyt pitemmälle.\n\nMutta nyt ymmärsi johtaja, kenen kanssa hän puhui. \"Vai niin, vai sinä\nolet se tyttö, joka tahtoo toimeenpanna ne suuret hautajaiset\", hän\nsanoi ystävällisesti. \"Luovu sinä siitä, lapsi. Se tulee sinulle liian\nkalliiksi. Jos minä olisin saanut kuulla siitä aikaisemmin, olisin heti\nestänyt sen.\"\n\nTytön kasvot värähtivät, ja johtaja luuli hänen rupeavan itkemään,\nmutta sen sijaan hän sanoi: \"Minä kysyisin, saanko minä kertoa\njohtajalle jotakin Pikku Matista?\"\n\n\"Minä olen jo kuullut teidän elämäkertanne\", sanoi johtaja hiljaisella\nja ystävällisellä tavallaan. \"Älä sinä luule, etten sääli sinua. Minä\nvain tahdon sinun parastasi.\"\n\nSilloin Oosa hanhityttö suoristautui vielä enemmän ja sanoi kovalla,\nselvällä äänellä: \"Siitä lähtien kun Matti oli yhdeksänvuotias, ei\nhänellä ole ollut isää eikä äitiä, vaan hänen on täytynyt elättää\nitsensä aivan kuin aikaihminen. Hän on pitänyt itseään liian hyvänä\nkerjäämään yhtä ainoaa ateriaa; hän on aina tahtonut maksaa puolestaan.\nHän sanoi aina, että miehen ei sovi kerjätä. Hän on kulkenut\nmaaseudulla ja ostanut munia ja voita, ja hän hoiti ostokset yhtä hyvin\nkuin vanha kauppamies. Hän ei ole koskaan hävittänyt mitään, eikä hän\nkoskaan ole piilottanut penniäkään; hän on aina antanut minulle kaikki.\nPikku Matilla oli työtä mukanaan pellolla, kun hän oli hanhia\npaimenessa, ja hän oli ahkera kuin aikamies. Skoonen talonpojat\nlähettivät aina suuria rahamääriä Matin mukana hänen kulkiessaan\ntalosta taloon, sentähden että he tiesivät voivansa luottaa häneen kuin\nitseensä, niin että ei ole oikein sanoa, että Pikku Matti oli vain\nlapsi, sillä niitä on paljon suuria -- -- --\"\n\nJohtaja seisoi ja katseli lattiaan, eivätkä hänen kasvonsa\nvärähtäneetkään, ja Oosa hanhityttö vaikeni, sillä hän luuli, ettei\nhänen puheensa vaikuttanut tähän mitään. Kotona ollessa hänestä oli\ntuntunut, että hänellä oli niin paljon sanomista Pikku Matista, mutta\nnyt se näytti hänestä niin vähältä. Kuinka hän saisi johtajan\nymmärtämään, että Pikku Matti ansaitsisi yhtä kunnialliset hautajaiset\nkuin aikaihminen?\n\n\"Katsokaa, minähän tahdon kustantaa hautajaiset itse -- -- --\", sanoi\nOosa ja sitten hän taas oli vaiti.\n\nSilloin nosti johtaja katseensa ja katsoi Oosa hanhityttöä silmiin. Hän\nmittasi häntä ja punnitsi häntä niinkuin täytyy osata sen, jolla on\npaljon ihmisiä alaisinaan. Ja hän ajatteli, että tyttö oli kadottanut\nvanhempansa ja sisaruksensa, mutta seisoi kuitenkin tuossa\nmurtumattomana, ja että hänestä kyllä tulisi kunnon ihminen. Eikä hän\nenää halunnut lisätä toisen kuormaa, sillä voisi sattua, että siitä\ntulisi se oljenkorsi, joka murtaisi hänet. Hän ymmärsi, mitä tyttö oli\ntehnyt, kun oli uskaltanut tulla puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kyllä\nrakastanut tuota veljeä enemmän kuin mitään muuta. Sellaista rakkautta\nei saa palkita kiellolla.\n\n\"Lienee parasta että saat tehdä niinkuin tahdot\", sanoi johtaja.\n\n\n\n\nXLV\n\nLAPPALAISTEN LUONA\n\n\nHautajaiset olivat ohitse. Kaikki Oosa hanhitytön vieraat olivat\nmenneet, ja hän istui yksinään pienessä hökkelissä, joka oli ollut\nhänen isänsä oma. Hän oli lukinnut oven saadakseen istua rauhassa ja\najatella veljeään. Hän muisteli kaikkea, mitä Pikku Matti oli tehnyt,\nja muisteltavaa oli niin paljon, että hän ei tullut ruvenneeksi\nnukkumaan, vaan istui ylhäällä ei ainoastaan koko iltaa, vaan hyvän\nmatkaa yötäkin. Mitä enemmän hän ajatteli veljeä, sitä paremmin hän\nymmärsi, miten vaikeaa elämä oli oleva ilman häntä, ja viimein hän\npainoi päänsä pöytää vasten ja itki katkerasti. \"Mitä minä nyt teen,\nkun ei Mattia enää ole\", hän nyyhkytti.\n\nOli jo myöhäinen yö, ja Oosa hanhitytöllä oli ollut rasittava päivä,\nniin ettei ollut ihme, että uni valtasi hänet heti, kun hän painoi\npäänsä alas. Eikä ollut mikään ihme sekään, että hän uneksi siitä, jota\njuuri muisteli. Hänestä tuntui, kuin Matti olisi tullut elävänä\nhuoneeseen hänen luokseen. \"Nyt sinun, Oosa, pitää mennä etsimään\nisää\", sanoi hän. -- \"Kuinka minä voin, kun en edes tiedä, missä hän\non?\" oli hän vastaavinaan. -- \"Älä siitä hätäile!\" sanoi Pikku Matti\nreippaasti ja iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli. \"Minä lähetän\nluoksesi erään, joka sinua auttaa.\"\n\nSamassa kun Oosa hanhityttö oli kuullut nämä Matin sanat, koputettiin\nhänen kamarinsa ovelle. Se oli oikea koputus, ei mikään unissa kuultu.\nMutta hän oli niin unessaan kiinni, ettei saanut selvää, mikä oli\ntotta, mikä kuvittelua, ja mennessään avaamaan hän ajatteli: \"Nyt tulee\nvarmaankin se, jonka Pikku Matti lupasi lähettää minun luokseni.\"\n\nJos Oosa hanhitytön avatessa oven kynnyksellä olisi ollut sisar Hilma\ntai joku muu oikea ihminen, hän olisi heti ymmärtänyt, että uni oli\nloppunut, mutta nyt ei ollutkaan niin. Koputtaja oli näet pieni\npeukaloinen, joka ei ollut paljon pitempi kämmenen leveyttä. Vaikka oli\nmyöhä yö, oli yhtä valoisaa kuin päivällä, ja Oosa näki heti, että\ntulija oli sama pikkarainen, jonka hän ja Pikku Matti olivat pari\nkertaa matkoillaan tavanneet. Silloin hän oli säikähtänyt häntä ja niin\nhän olisi tehnyt nytkin, jos olisi ollut aivan hereillä. Mutta hän\nluuli vielä uneksivansa ja siksi hän jäi tyynenä seisomaan. \"Minä\nodotin juuri, että tuon Pikku Matti lähettää minulle apulaiseksi isää\netsimään\", ajatteli hän. Eihän hän ihan väärässä ollutkaan, sillä\nPeukaloinen tuli kuin tulikin puhumaan hänen kanssaan isästä. Kun pikku\nmies näki, ettei tyttö pelännyt häntä, hän selitti muutamin sanoin,\nmistä isä oli löydettävissä ja miten tytön oli meneteltävä päästäkseen\nhänen luokseen.\n\nHänen puhuessaan tuli Oosa hanhityttö vähitellen tajuihinsa, ja hänen\nlopettaessaan hän oli jo täysin hereillä. Ja silloin hän pelästyi sitä,\nettä seisoi puhumassa sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen\nmaailmaansa, niin ettei muistanut sanoa edes kiitoksia eikä mitään,\nvaan juoksi sisään ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hän luuli\nnäkevänsä, että pikkarainen tuli siitä pahoilleen, mutta hän ei voinut\nsille mitään. Hän oli aivan suunniltaan pelosta ja riensi sänkyyn ja\nveti peiton silmilleen.\n\nMutta vaikka hän niin pelkäsi pikku miestä, ymmärsi hän hyvin, että se\noli tarkoittanut hänen parastaan, ja seuraavana päivänä hän riensi\ntekemään juuri niinkuin häntä oli neuvottu.\n\nLuossajauren pienen järven pohjoisrannalla, joka oli monta peninkulmaa\nMalmivaarasta pohjoiseen, oli pieni lappalaisleiri. Järven eteläpäässä\nkohosi isohko vuorenmöhkäle, nimeltään Kiirunavaara, jonka sanottiin\nolevan melkein paljasta rautamalmia. Koillispuolella oli toinen vuori,\njonka nimi oli Luossavaara, ja siinäkin oli runsaasti rautaa. Näiden\nvuorten vaiheille rakennettiin parhaillaan rautatietä Jellivaarasta, ja\nKiirunavaaran luo rakennettiin rautatieasemaa, matkustajahotellia ja\nasuntoja kaikille niille insinööreille ja työmiehille, joiden oli\ntultava asumaan sinne, kun malmin louhiminen oli alkava. Näin oli\nkokonainen pieni kaupunki pienine hauskoine taloineen kohoamassa\nseudulle, joka oli niin kaukana pohjoisessa, että pienet maata matavat\nvaivaiskoivut eivät saaneet lehtiään puhkeamaan ennen kuin juhannuksen\njälkeen.\n\nLänteen päin järvestä oli maa autio ja lakea, ja sinne oli, niinkuin\nsanoimme, asettunut kolttalappalaisia. He olivat tulleet sinne jokin\nkuukausi sitten, eivätkä he olleet tarvinneet pitkiä aikoja asuntonsa\nkuntoon saattamiseksi. Eivätkä he olleet poranneet eivätkä muuranneet\nasuntonsa perustusta, vaan valittuaan kuivan mukavan paikan järven\nläheltä he olivat vain hakanneet pari pajupensasta ja tasoittaneet\nmuutamia mättäitä kotapaikan raivaamiseksi. Eikä heidän ollut tarvinnut\nveistää tai hakata monta päivää tukevien puuseinien pystyttämiseksi, ei\nheillä ollut puuhaa katon panosta, ei laudoittamisesta eikä ikkunoiden\nteosta, eikä ovien ja lukkojen laittamisesta. He olivat vain iskeneet\nkodan riu'ut lujasti maahan ja ripustaneet telttakankaan niiden päälle,\nja samassa asunto oli melkein valmis. Eikä heidän ollut tarvinnut nähdä\npaljon vaivaa sisustaessaan ja kalustaessaan. Tärkeintä oli panna\nnahkoja ja vähän katajan oksia lattialle ja ripustaa iso pata, jossa he\nkeittivät poronlihansa, ketjuun, joka kiinnitettiin kotariukujen\nlatvaan.\n\nItäpuolella järveä asuvat uudisasukkaat, jotka puuhasivat kiireen\nvilkkaa saadakseen huoneensa valmiiksi ennen ankaran talven tuloa,\nihmettelivät lappalaisia, jotka olivat kuljeskelleet täällä pohjoisessa\nmonet, monet sadat vuodet eivätkä tarvinneet pakkasta ja myrskyjä\nvastaan parempaa suojaa kuin ohuet kodanseinänsä. Ja lappalaiset\nihmettelivät uudisasukkaita, jotka hankkivat itselleen niin paljon ja\nniin raskasta työtä, koska ihminen elääkseen ei tarvitse muuta kuin\njoitakin poroja ja kodan.\n\nEräänä heinäkuun päivänä satoi Luossajaurella ihan kamalasti, ja\nlappalaiset, jotka eivät muuten ole paljon sisällä kesän aikana, olivat\nkömpineet kaikki yhteen kotaan ja istuivat tulen ympärillä kahvia\njuoden. Lappalaisten parhaillaan pakistessa kahvipannun ympärillä tuli\nvenhe Kiirunan puolelta ja laski lappalaisten rantaan. Venheestä nousi\ntyömies ja tyttö, joka saattoi olla noin kolme-, neljätoistavuotias.\nLappalaiskoirat hyökkäsivät heitä kohti kovasti haukkuen, ja yksi\nlappalaisista pisti päänsä kodanaukosta nähdäkseen, mitä se oli. Hän\nihastui nähdessään työmiehen. Tämä oli lappalaisten hyvä ystävä,\nystävällinen ja puhelias mies, joka osasi puhua lapin kieltä, ja\nlappalainen hoihkaisi häntä tulemaan telttaan. \"Sinä Söderberg tulet\nnyt ihan kuin kutsuttuna\", sanoi hän. \"Kahvipannu on tulella. Eihän\nsateessa voi mitään toimittaa. Tule sisään kertomaan meille jotakin\nuutta.\"\n\nTyömies kömpi lappalaisten luo, ja suurella vaivalla ja nauraen ja\nmeluten tehtiin hänelle ja tytölle tilaa pienessä kodassa, joka jo\nennestään oli täpösen täynnä ihmisiä. Mies alkoi heti puhua lapinkieltä\ntalonväen kanssa. Tyttö, joka oli hänen mukanaan, ei ymmärtänyt\npuheesta mitään, istui vain hiljaa ja katseli ihmeissään pataa ja\nkahvikattilaa, tulta ja savua, lappalaisukkoja ja -akkoja, koiria ja\nlapsia, seiniä ja lattiaa, kahvikuppeja ja piippuja, kirjavia vaatteita\nja koristeltuja työkaluja. Kaikki oli hänelle uutta. Ei mikään ollut\nsellaista, mihin hän oli tottunut.\n\nMutta yht'äkkiä hänen piti lakata katselemasta ja kääntää silmänsä\nalas, sillä hän huomasi kaikkien kodassa olijain katselevan häntä.\nSöderberg oli kai puhunut hänestä jotakin, sillä nyt ottivat miehet ja\nnaiset piippunysänsä suusta ja tuijottivat häneen. Hänen vieressään\noleva lappalainen taputti häntä olalle, nyökytti päätään ja sanoi:\n\"Hyvä, hyvä.\" Eräs lappalaisnainen kaatoi kahvia isoon kuppiin, joka\nojennettiin hänelle touhukkaasti, ja eräs lappalaispoika, joka saattoi\nolla yhtä vanha kuin hän, pujottelihe istuvien välitse, kunnes pääsi\nhänen viereensä. Ja siinä hän loikoi ja katseli vain häntä.\n\nTyttö ymmärsi, että Söderberg kertoi lappalaisille, miten hän oli\nhommannut suuret hautajaiset veljelleen, Pikku Matille, mutta hän olisi\ntoivonut, ettei Söderberg olisi puhunut niin paljon hänestä, vaan sen\nsijaan kysynyt lappalaisilta, tiesivätkö he mitään hänen isästään.\nPeukaloinen oli sanonut, että isä oli niiden lappalaisten luona, jotka\nolivat asettuneet Luossajauren länsipuolelle. Oosa oli pyytänyt ja\nsaanut luvan tulla tänne sorajunalla etsimään isäänsä, sillä oikeita\njunia ei vielä kulkenut tällä radalla. Kaikki, sekä työmiehet että\nteettäjät, olivat auttaneet häntä parhaansa mukaan, ja eräs Kiirunan\ninsinööri oli lähettänyt Söderbergin, joka osasi puhua lapinkieltä,\nhänen kanssaan järven yli isää tiedustelemaan. Hän oli toivonut\ntapaavansa hänet heti tänne tultuaan. Hän oli tarkastellut kaikkia\nkodassa olijoita, mutta kaikki olivat lappalaisväkeä. Isä ei ollut\ntäällä.\n\nHän näki, että lappalaiset ja Söderberg tulivat yhä totisemmiksi, mitä\nkauemmin he puhuivat, ja lappalaiset pudistivat päätään ja\nkoskettelivat otsaansa, niin kuin olisivat puhuneet jostakin, joka ei\nollut oikein täysijärkinen. Silloin hän tuli niin rauhattomaksi, ettei\nenää malttanut istua hiljaa, vaan kysyi Söderbergiltä, mitä lappalaiset\ntiesivät hänen isästään.\n\n\"He sanovat hänen menneen kalastamaan\", sanoi työmies. \"He eivät tiedä,\ntuleeko hän takaisin tänä iltana, mutta niin pian kuin ilma paranee,\nlähtee yksi heistä häntä etsimään.\"\n\nSitten hän kääntyi lappalaisiin päin ja jatkoi innokkaasti keskustelua\nheidän kanssaan. Hän ei näkynyt tahtovan, että Oosa kyselisi häneltä\nsen enempää Jon Assarinpojasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aamu ja kaunis ilma. Itse Ola Serka, lappalaisten ensimmäinen mies,\noli sanonut menevänsä etsimään Jon Assarinpoikaa, mutta hän ei pitänyt\nkiirettä, vaan istui kyykyllään kodan edessä ja ajatteli Jon\nAssarinpoikaa ja mietti, miten hän ilmoittaisi hänelle, että hänen\ntyttärensä oli tullut häntä etsimään. Tämä oli tehtävä niin, ettei Jon\nAssarinpoika pelästyisi ja lähtisi pakoon, sillä hän oli omituinen\nmies, joka ei tahtonut nähdä lapsia. Hänen oli tapana sanoa, että kun\nhän näki lapsia, hänen mielensä tuli niin mustaksi, että hän ei\nkestänyt sitä.\n\nOla Serkan näin tuumiskellessa istuivat Oosa hanhityttö ja Aslak, nuori\nlappalaispoika, joka oli tuijottanut häneen illalla, kodan edustalla ja\njuttelivat. Aslak oli ollut koulussa ja osasi puhua ruotsia. Hän kertoi\nOosalle saamelaisten elämästä ja vakuutti, että heillä oli paremmat\nolot kuin kenelläkään muulla. Oosasta ne olivat hirveät, ja sen hän\nsanoikin. \"Sinä et tiedä, mitä puhut\", sanoi Aslak. \"Jäähän yhdeksi\nviikoksi meille, niin saat nähdä, että me olemme onnellisin kansa\nmaailmassa!\" -- \"Jos minä olisin täällä viikon, tukehtuisin jo kodan\nsavuun\", sanoi Oosa. -- \"Älä sano niin!\" sanoi lappalaispoika. \"Sinä et\ntiedä meistä mitään. Minä kun kerron sinulle jotakin, niin ymmärrät,\nettä mitä kauemmin olet meidän luonamme, sitä paremmin sinä viihdyt.\"\n\nSitten Aslak rupesi kertomaan Oosalle, millaista silloin oli ollut, kun\neräs tauti, hirmukuolema nimeltään, oli kulkenut maassa. Hän ei\ntiennyt, oliko se raivonnut oikeassa Saamemaassakin, jossa he nyt\nolivat, mutta Jemtlannissa se oli liikkunut niin kamalasti, että\nsaamekansasta, joka asui siellä metsissä ja vuorilla, ei ollut jäänyt\njäljelle muita kuin yksi viisitoistavuotias poika, eikä ruotsalaisista,\njotka asuivat jokilaaksoissa, muita kuin tyttö, joka myöskin oli\nviidentoista vuoden vanha.\n\n\"Poika ja tyttö olivat kuljeskelleet autiossa maassa koko talven\nihmisiä etsimässä, ja kevätpuoleen he olivat viimeinkin kohdanneet\ntoisensa\", kertoi Aslak edelleen. \"Silloin ruotsalainen tyttö pyysi\nlappalaispoikaa tulemaan hänen mukanaan etelään, että hän pääsisi oman\nheimonsa luokse. Hän ei tahtonut enää jäädä Jemtlantiin, kun siellä ei\nollut muuta kuin autioita taloja. 'Minä vien sinut minne tahdot', sanoi\npoika, 'mutta vasta talvella. Nyt on kevät, ja minun poroni kulkevat\nlänteenpäin tuntureille, ja sinä tiedät, että meidän, jotka olemme\nsaamekansaa, aina täytyy mennä sinne, minne meidän poromme vievät\nmeitä.'\n\n\"Ruotsalainen tyttö oli rikkaiden vanhempien lapsi. Hän oli tottunut\nasumaan huoneessa, nukkumaan sängyssä ja syömään pöydän ääressä. Hän\noli aina halveksinut köyhää tunturikansaa, ja hän luuli sellaisten,\njotka asuvat paljaan taivaan alla, olevan hyvin onnettomia.\n\n\"Mutta häntä kammotti palata kotiinsa, koska siellä ei ollut muita kuin\nkuolleita. 'Anna minun sitten tulla mukanasi tuntureille', hän sanoi\npojalle, 'ettei minun tarvitse kuljeskella täällä yksin ihmisääntä\nkuulematta!' Tähän poika kernaasti suostui, ja niin tyttö sai tulla\nporojen mukana tuntureille. Porolauma kaipasi hyviä jäkälälaitumia ja\nkulki joka päivä pitkät matkat. Ei ollut aikaa pystyttää kotaa. Piti\nheittäytyä maahan ja maata hangella sillä aikaa kun porot pysähtyivät\nsyömään. Elukat tunsivat etelätuulen nyhtävän turkkiaan, ne tiesivät,\nettä se muutamassa päivässä pyyhkäisee lumen tunturien rinteiltä. Tytön\nja pojan piti rientää niiden perässä sulamaisillaan olevassa lumessa ja\nlähtemäisillään olevia jäitä myöten. Ehdittyään niin ylös vuorille,\nettä havumetsä loppui ja vaivaiskoivut alkoivat, he levähtivät muutamia\nviikkoja ja odottivat, että lumi sulaisi ylemmiltä tuntureilta; sitten\nhe nousivat ylemmäksi. Tyttö valitti ja voihki ja sanoi monta kertaa\nolevansa niin väsynyt, että tahtoi palata jokilaaksoon, mutta hän tuli\nkuitenkin mukana ennemmin kuin jäi yksin.\n\n\"Heidän tultuaan tunturilaitumille poika pystytti tytölle kodan\nkauniille vihreälle paikalle, joka vietti tunturipuroon päin. Illan\ntultua hän otti porot kiinni heittonuoralla, lypsi ne ja antoi hänelle\nmaitoa. Hän kaivoi esiin kuivattua poronlihaa ja poronjuustoa, jota\nsaamelaiset olivat piilottaneet ollessaan siellä viime kesänä. Tyttö\nvaikerteli yhtenään eikä ollut koskaan tyytyväinen. Hän ei tahtonut\nsyödä kuivattua poronlihaa eikä poronjuustoa, eikä juoda poronmaitoa.\nHän ei voinut tottua istumaan kyykyllään kodassa eikä makaamaan\npaljaalla maalla vuoteenaan vain poronnahka tai vähän risuja. Mutta\ntunturikansan poika vain nauroi hänen kaikerruksilleen ja oli yhtä hyvä\nhänelle.\n\n\"Muutamien päivien kuluttua tyttö tuli pojan luo, kun tämä lypsi\nvaatimiaan, ja tarjoutui auttamaan häntä.\n\n\"Hän teki myös tulen padan alle, missä poronliha keitettiin, ja kantoi\nvettä ja toi maitoa. Heillä oli nyt hyvä olla. Ilma oli lämmin ja\nruokaa oli helppo saada. He kävivät yhdessä virittämässä linnunansoja,\nonkivat mullosia koskesta ja poimivat lakkoja suolta.\n\n\"Kesän loputtua he muuttivat niin paljon etelään päin, että tulivat\nhavumetsän ja lehtimetsän rajalle, ja siihen he taas asettuivat\nolemaan. Nyt oli teurastusaika ja heillä oli työtä joka päivä, mutta\nsinä aikana olikin ruokaa vielä enemmän kuin kesällä. Kun lumi tuli ja\njärvet alkoivat jäätyä, siirtyivät he idemmäksi tiheään kuusimetsään.\nKun kota oli saatu pystyyn, he ryhtyivät talvitöihin. Poika opetti\ntytön punomaan rihmaa poronsuonista, valmistamaan nahkoja, ompelemaan\nvaatteita ja jalkineita nahasta, tekemään kampoja ja työkaluja\nporonsarvista, hiihtämään ja ajamaan ahkiolla. Kun pimeä talvi oli\nmennyt ja aurinko paistoi melkein koko päivän, sanoi poika tytölle,\nettä nyt hän saattoi lähteä saattamaan tätä etelään, jotta hän löytäisi\noman heimonsa. Mutta silloin tyttö katsoi häntä ihmeissään. 'Miksi sinä\ntahdot lähettää minut pois?' hän sanoi. 'Haluatko sinä olla yksin\nporojen kanssa?' -- 'Minähän luulin, että sinä halusit pois', sanoi\npoika. -- 'Minä olen nyt elänyt saamekansan elämää melkein koko\nvuoden', sanoi tyttö. 'En minä enää voi palata oman heimoni luo elämään\nahtaissa asunnoissa, kun kerran olen saanut vaeltaa vapaana tuntureilla\nja metsässä. Älä aja minua pois, vaan anna minun jäädä tänne, sillä\nteidän elämänne on parempaa kuin meidän.'\n\n\"Ja tyttö jäi poian luo koko iäkseen eikä kaivannut koskaan\njokilaaksojen kansaa eikä elämää siellä. Ja jos sinä, Oosa, vain jäisit\ntänne yhdeksi kuukaudeksikin, et sinä koskaan enää voisi erota meistä.\"\n\nNäin sanoen päätti Aslak kertomuksensa; ja samassa otti hänen isänsä,\nOla Serka, piipun suustaan ja kömpi pystyyn. Vanha Ola ymmärsi ruotsia\nenemmän kuin mitä tahtoi toisten tietävän, ja hän oli ymmärtänyt pojan\npuheen. Ja kuunnellessaan oli hänelle yht'äkkiä selvinnyt, miten hänen\nolisi meneteltävä sanoessaan Jon Assarinpojalle, että tytär oli tullut\nhäntä etsimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOla Serka meni Luossajauren rannalle ja kulki sitä pitkin, kunnes tuli\nmiehen luo, joka istui kivellä ja onki. Onkijalla oli harmaantunut\ntukka ja kumara selkä. Silmät katselivat väsyneesti, ja hänessä oli\njotakin herpaantunutta ja avutonta, niinkuin sellaisessa voi ajatella\nolevan, joka on koettanut opetella jotakin liian vaikeaa tai miettiä\njotakin liian vaikeaa ja joka on murtunut ja käynyt alakuloiseksi\nsiitä, ettei ole onnistunut.\n\n\"Taidat saada runsaasti kaloja, Jon, koska olet kököttänyt täällä koko\nyön onkimassa?\" sanoi lappalainen lapinkielellä lähestyessään.\n\nToinen säpsähti ja katsoi tulijaan. Ongesta oli syötti poissa, eikä\nhänen vieressään rannalla ollut yhtään kalaa. Hän pani pian uuden\nsyötin ja heitti ongen veteen. Sillä aikaa istahti lappalainen hänen\nviereensä.\n\n\"Minä tahtoisin puhua vähän sinun kanssasi\", sanoi Ola. \"Sinä tiedät,\nettä minulla oli tytär, joka kuoli viime vuonna, ja häntä olemme aina\nikävöineet kodassa.\" -- \"Niin, minä tiedän\", sanoi onkimies kuivasti,\nja hänen kasvojensa yli kulki pilvi, niinkuin hänestä olisi tuntunut\nvastenmeliseltä kuulla puhuttavan kuolleesta lapsesta. Hän puhui hyvää\nlappia. -- \"Mutta elämää ei pidä pilata surulla ja murheella\", sanoi\nlappalainen. -- \"Eihän sitä pidä.\" -- \"Ja nyt minä olen ajatellut ottaa\nluokseni toisen lapsen. Eikö se olisi sinustakin viisasta?\" -- \"Se\nriippuu siitä, minkälainen lapsi se on, Ola.\"\n\n\"Minä kerron sinulle, mitä minä tytöstä tiedän, Jon\", sanoi Ola ja\nkertoi nyt kalastajalle, että juhannuksen aikaan oli kaksi lasta, poika\nja tyttö, tullut Malmivaaralle etsimään isäänsä ja että ne, kuultuaan\nisän olevan poissa, olivat jääneet sinne häntä odottamaan. Mutta heidän\nsiellä odottaessaan oli poika kuollut porauslaukauksesta, ja silloin\ntyttö oli tahtonut valmistaa hänelle suuret hautajaiset. Sitten Ola\nkertoi hyvin kauniisti, kuinka tuo pieni köyhä tyttö oli pakottanut\nkaikki ihmiset auttamaan häntä ja kuinka hän oli ollut niin reipas,\nettä itse oli mennyt puhumaan tehtaanjohtajalle.\n\n\"Senkö tytön sinä tahtoisit ottaa kotaasi, Ola?\" kysyi onkimies. --\n\"Niin\", sanoi lappalainen. \"Kuullessamme sen emme voineet olla\nitkemättä kaikki tyynni, ja me sanoimme toisillemme, että niin hyvästä\nsisaresta tulee hyvä tytärkin ja että me toivoimme hänen tulevan meidän\nluoksemme.\" Toinen istui hetken hiljaa. Oli selvää, että hän jatkoi\nkeskustelua ollakseen vain ystävälleen lappalaiselle mieliksi. \"Hän on\nkai sinun heimoasi?\" -- \"Ei\", sanoi Ola, \"hän ei kuulu saameheimoon.\"\n-- \"Onko hän jonkun uudisasukkaan tytär, niin että hän on tottunut\nelämään täällä pohjoisessa?\" -- \"Ei, hän on kaukaa etelästä\", sanoi Ola\nja oli olevinaan niinkuin tämä ei merkitsisi mitään. Mutta asia näytti\nalkavan huvittaa onkimiestä. -- \"Silloin minä luulen, ettet voi ottaa\nhäntä\", sanoi hän. \"Hän ei varmaankaan voi asua kodassa talvea, kun ei\nole syntymästään siihen tottunut.\" -- \"Hän saa hyvät vanhemmat ja\nsiskot kodassa\", sanoi Ola Serka itsepäisesti. \"Pahempi on olla yksin\nkuin palella.\"\n\nMutta onkimies innostui yhä enemmän estämään asiaa toteutumasta. Näytti\nniinkuin hän ei voisi sietää ajatusta, että lapsi, joka oli\nruotsalaisista vanhemmista, tulisi lappalaisten luo. \"Sanoithan sinä,\nettä hänellä oli isä Malmivaaralla?\" -- \"Hän on kuollut\", sanoi\nlappalainen yksikantaan. -- \"Onko se ihan varma, Ola?\" -- \"Se nyt on\nvarma kysymättäkin\", sanoi lappalainen ylenkatseellisesti. \"Tottahan\nminä sen tiedän. Ei suinkaan tytön ja hänen veljensä olisi tarvinnut\nvaeltaa koko maan halki, jos heillä olisi ollut isä elossa? Ei kai\nlasten olisi tarvinnut itse elättää itseään, jos heillä olisi ollut\nisä? Ei kai tytön olisi tarvinnut itse mennä puhumaan johtajan kanssa,\njos hänen isänsä olisi elänyt? Ei kai hänen tarvitsisi olla yksin nyt\nenää, kun koko saamekansa puhuu hänen reippaudestaan, jollei isä jo\nolisi kuollut? Tyttö kyllä uskoo isänsä elävän, mutta minä sanon, että\nhän on kuollut.\"\n\nRaukeakatseinen mies kääntyi Olaan päin. \"Ola, mikä on tytön nimi?\"\nsanoi hän. Lappalainen mietti. -- \"Sitä minä en muista. Mutta minäpä\nmenen kysymään.\" -- \"Kysymäänkö? Onko hän sitten jo täällä?\" -- \"Hän on\ntuolla kodassa.\" -- \"Mitä, Ola? Oletko sinä sitten ottanut hänet\nluoksesi, ennen kuin tiedät, mitä hänen isänsä siitä sanoo?\" -- \"Ei\nsuinkaan minun tarvitse välittää hänen isästään. Ellei hän ole kuollut,\nniin hän on ainakin sellainen, ettei välitä lapsestaan. Olkoon iloinen,\nettä toinen pitää siitä huolen.\"\n\nOnkimies heitti vapansa ja nousi. Hän liikkui niin rivakasti kuin\nhäneen olisi tullut uutta eloa. \"Minä luulen, ettei se isä mahda olla\nsamanlainen kuin muut ihmiset\", jatkoi lappalainen. \"Hän on ehkä\nsellainen synkän mielensä ajelema mies, joka ei jaksa tehdä työtä. Mitä\ntyttö semmoisella isällä tekee?\"\n\nOlan tätä sanoessa oli onkimies noussut rantatörmälle. \"Minne sinä\nmenet?\" kysyi lappalainen. -- \"Minä lähden katsomaan sinun\nkasvattitytärtäsi, Ola.\" -- \"Se on hyvä\", sanoi lappalainen. \"Tule vain\nhäntä katsomaan! Minä luulen, että sinäkin myönnät, että minä saan\nhyvän tyttären.\"\n\nRuotsalainen käveli niin nopeasti, että lappalainen tuskin voi seurata\nhäntä. Pari askelta kuljettuaan Ola sanoi toverilleen: \"Nyt minä\nmuistankin, että sen tytön nimi, jonka aion ottaa luokseni, on Oosa\nJonintytär.\" Toinen vain kiiruhti kulkuaan, ja Ola Serka oli niin\nhyvillään, että olisi tahtonut nauraa ääneen. Heidän tultuaan niin\npitkälle, että kodat näkyivät, sanoi Ola vielä pari sanaa. \"Hän on\ntullut saameväen luo etsimään isäänsä eikä tullakseen minun\nkasvatikseni, mutta ellei hän löydä isäänsä, niin minä mielelläni otan\nhänet kotaani.\" Toinen riensi eteenpäin vielä kovempaa vauhtia.\n\"Arvasinpas minä, että hän pelästyy, kun minä uhkaan ottaa hänen\ntyttärensä saameheimon huostaan\", sanoi Ola itsekseen.\n\nKun Kiirunan mies, joka oli soutanut Oosa hanhitytön lappalaisten\nleiriin, päivemmällä palasi takaisin, oli hänellä venheessään kaksi\nihmistä, jotka istuivat vierekkäin tuhdolla ja pitelivät toisiaan\nkädestä, ikään kuin eivät enää koskaan tahtoisi erota. Ne olivat Jon\nAssarinpoika ja hänen tyttärensä. Molemmat olivat toisenlaiset kuin\npari tuntia sitten, sillä Jon Assarinpoika ei ollut enää niin\nköyryselkäisen ja väsyneen näköinen, ja hänen silmänsä tuikkivat\nkirkkaina ja lempeinä, niinkuin hän nyt olisi saanut vastauksen siihen,\nmikä kauan oli vaivannut häntä, eikä Oosa hanhityttö katsellut\nympärilleen niin viisaasti ja valppaasti kuin tavallisesti. Hänellä oli\nnyt aikaihminen, johon voi turvautua ja luottaa, ja näytti siltä, kuin\nhän taas olisi tulemassa lapseksi.\n\n\n\n\nXLVI\n\nETELÄÄ KOHTI! ETELÄÄ KOHTI!\n\n\n\nEnsimmäinen matkapäivä\n\n\nLauantaina lokakuun 1. p:nä.\n\nPoika istui valkoisen hanhikukon selässä ja ratsasti ylhäällä pilvissä.\nKolmekymmentäyksi villihanhea lensi järjestyneessä rintamassa\nreippaasti etelää kohti. Höyhenissä humisi ja monet siivet pieksivät\nvinkuen ilmaa, niin että oli vaikea kuulla omaa ääntään. Akka\nKebnekaiselainen lensi etunenässä ja hänen jäljessään Yksi ja Kaksi,\nKolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi, Martti hanhikukko ja Hienohöyhen. Ne\nkuusi nuorta hanhea, jotka viime syksystä alkaen olivat seuranneet\nlaumaa, olivat nyt eronneet siitä koettaakseen tulla toimeen omin\nvoimin. Sen sijaan oli vanhoilla hanhilla mukanaan kaksikymmentäkaksi\nhanhenpoikaa, jotka olivat tänä kesänä kasvaneet tunturilaaksossa.\nYksitoista lensi oikealla ja yksitoista lensi vasemmalla ja ne\nkoettivat parastaan pysyäkseen toisistaan yhtä pitkien välimatkain\npäässä kuin suuretkin.\n\nPoikaparat eivät koskaan olleet tehneet pitempiä matkoja, ja alussa\nniiden oli vaikea seurata mukana tällä nopealla retkellä. \"Akka\nKebnekaiselainen! Akka Kebnekaiselainen!\" ne huusivat surkealla\näänellä. -- \"Mikä hätänä?\" kysyi johtajahanhi. -- \"Meidän siipemme\neivät jaksa liikkua. Meidän siipemme eivät jaksa liikkua\", huusivat\nnuoret hanhet. -- \"Käy sitä paremmin kuta kauemmin lennätte\", vastasi\njohtajahanhi eikä hiljentänyt vauhtiaan vähääkään, vaan jatkoi\nmatkaansa niinkuin ennenkin. Ja näyttipä todellakin siltä, kuin hän\nolisi ollut oikeassa, sillä kun hanhenpojat olivat lentäneet pari\ntuntia, ne eivät enää valittaneet väsymystään. Mutta tunturilaaksossa\nne olivat tottuneet syömään koko päivän, eikä kestänyt kauan, ennen\nkuin niiden alkoi tehdä mieli ruokaa.\n\n\"Akka, Akka, Akka Kebnekaiselainen!\" huusivat hanhenpojat surkealla\näänellä. -- \"Mikäs nyt hätänä?\" kysyi johtajahanhi. -- \"Meidän on niin\nnälkä, ettemme jaksa lentää kauemmin\", huusivat poikaset. --\n\"Villihanhien täytyy oppia syömään ilmaa ja juomaan tuulta\", vastasi\njohtajahanhi eikä pysähtynyt, vaan jatkoi matkaa niinkuin ennenkin.\nNäytti melkein siltä, kuin hanhenpojat olisivat tottuneet elämään\nilmasta ja tuulesta, sillä kun ne olivat lentäneet vähän aikaa, eivät\nne enää valittaneet nälkäänsä. Villihanhilauma oli vielä vuoristossa,\nja vanhat hanhet huusivat jokaisen vuorenhuipun nimen, jonka ohitse he\nkulkivat, jotta ne tarttuisivat nuorten päähän. Mutta kun ne olivat\njonkin aikaa huutaneet: \"Tämä on Porstjokko, tämä on Sarjetjokko, tämä\non Sulitelma\", tuskastuivat nuoret taas.\n\n\"Akka! Akka! Akka!\" huusivat ne sydäntä särkevällä äänellä. -- \"Mikä\nhätänä?\" kysyi johtajahanhi. -- \"Emme saa mahtumaan päähämme useampia\nnimiä\". -- \"Kuta enemmän päähänne pänttäätte, sitä enemmän sinne\nmahtuu\", sanoi johtajahanhi ja huusi niinkuin ennenkin noita\nkummallisia nimiä.\n\nPeukaloinen ajatteli, että jo oli ollutkin aika villihanhien lähteä\nmatkalle etelää kohti, sillä lunta oli satanut niin paljon, että maa\noli valkeana silmän kantamattomiin. Täytyi myöntää, että elämä\ntunturilaaksossa oli viime aikoina ollut sangen kolkkoa. Yhtä mittaa\noli ollut sateista ja tuulista ja sumuista, ja jos ilma joskus oli\nkirkastunut, niin oli heti jäätänyt. Marjat ja sienet, joista poika oli\nkaiken kesää elänyt, olivat paleltuneet tai mädäntyneet, niin että\nhänen viimein oli täytynyt syödä raakaa kalaa, ja se ei ollut hänestä\nollenkaan maistunut hyvältä. Päivät olivat lyhentyneet ja pitkät illat\nja pimeät aamupuhteet olivat alkaneet tuntua aika ikäviltä, kun hän ei\nollut aina jaksanut nukkuakaan niin kauan kuin aurinko oli poissa.\n\nNyt olivat hanhenpoikien siivet vihdoinkin kasvaneet niin pitkiksi,\nettä matka etelää kohti oli voinut alkaa, ja poika oli niin iloinen,\nettä hän sekä nauroi että lauloi ratsastaessaan hanhen selässä. Sillä\nhän ei ikävöinyt pois Lapista ainoastaan sen tähden, että siellä oli\npimeää ja vähän ruokaa, vaan siihen oli muitakin syitä.\n\nEnsimmältä hän ei ollut ollenkaan ikävöinyt sieltä pois. Hän ei ollut\nmielestään koskaan ennen ollut niin kauniissa ja ihanassa maassa, eikä\nhänellä ollut muita huolia kuin miten saisi estetyksi hyttyset syömästä\nhäntä suuhunsa. Hänellä ei ollut suurtakaan iloa Martti hanhikukosta,\nsillä suuri valkoinen ei ajatellut muuta kuin Hienohöyhenen\nvartioimista eikä väistynyt askeltakaan hänen luotaan. Mutta sen sijaan\nhän oli turvautunut vanhaan Akkaan ja Gorgoon, ja näillä kolmella oli\nollut monta hauskaa hetkeä toistensa seurassa. He olivat ottaneet hänet\nmukaansa monelle pitkälle retkelle. Poika oli seisonut Kebnekaisen\nlumisella huipulla ja katsellut jäätiköille, jotka olivat jyrkän,\nvalkean keilan alla, ja hän oli käynyt monella muulla vuorella, joilla\nharva ihminen ennen häntä oli käynyt. Akka oli näyttänyt hänelle\nvuoriston kätkössä olevia laaksoja, joissa villipeura kävi laitumella,\nja antanut hänen silmätä kallioluoliin, joissa sudet kasvattivat\npenikoitaan. Tietysti hän oli tutustunut myöskin kesyihin poroihin,\njoita kävi laumoittain laitumella suuren kauniin Tornion järven\nrannoilla, ja hän oli ollut alhaalla meren rannalla Stora Sjöfalletissa\nja tervehtinyt karhuja ja vienyt siellä asuville karhuille terveisiä\nBergslagenissa olevilta sukulaisilta. Kaikkialla oli maa ollut kaunista\nja komeata. Hän oli hyvin iloinen siitä, että oli sen nähnyt, mutta ei\nhän juuri olisi tahtonut jäädä sinne asumaan. Hänen mielestään Akka oli\nihan oikeassa sanoessaan, että tämän maan olisivat ruotsalaiset\nuudisasukkaat kernaasti voineet jättää rauhaan ja luovuttaa sen\nkarhuille ja susille ja poroille ja villihanhille ja tunturipöllöille\nja sopuleille ja lappalaisille, jotka olivat luodut siellä asumaan.\n\nEräänä päivänä Akka oli vienyt hänet yhteen noista suurista\nkaivosseuduista, ja hän oli löytänyt Pikku Matin makaamassa rikki\nammuttuna erään kaivosaukon suulta. Sitä seuraavina päivinä poika ei\najatellut muuta kuin Oosa paran auttamista, mutta kun tyttö oli\nlöytänyt isänsä eikä pojan enää tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen,\noli hän mieluimmin pysynyt kotona tunturilaaksossa, ja siitä pitäen hän\noli vain ikävöinyt sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin Martti\nhanhikukon kanssa ja muuttua ihmiseksi. Hän halusi päästä ihmiseksi\nvarsinkin sentähden, että Oosa hanhityttö uskaltaisi puhua hänen\nkanssaan eikä paiskaisi ovea kiinni ihan hänen nenänsä edessä.\n\nNiin, hän oli onnellinen, kun nyt viimeinkin oltiin matkalla etelään\npäin. Hän heilutti hattuaan ja huusi eläköötä nähdessään ensimmäisen\nkuusimetsän, ja samalla tavalla hän tervehti ensimmäistä uudisasukkaan\ntupaa, ensimmäistä vuohta, ensimmäistä kissaa ja ensimmäisiä kanoja.\nHän kulki komeiden vesiputousten yli, ja oikealla puolellaan hän näki\nkauniita vuoria, mutta semmoisiin hän nyt oli tottunut niin, että\ntuskin viitsi katsoa sinnepäinkään. Toista oli kun hän heti vuorien\nitäpuolella näki Kvikkjoen kappelin ja sen pienen pappilan ja pienen\nkirkonkylän. Se oli hänestä niin kaunista, että hänelle tuli vedet\nsilmiin.\n\nYhtä mittaa hän tapasi muuttolintuja, joita nyt tuli paljon suuremmissa\nlaumoissa kuin keväällä. \"Minne matka, villihanhet?\" huusivat\nmuuttolinnut. \"Minne matka?\" -- \"Ulkomaille mekin niinkuin tekin!\"\nvastasivat villihanhet. \"Ulkomaille mekin niinkuin tekin!\" -- \"Eiväthän\npoikanne vielä osaa lentääkään\", huusivat toiset. \"Noin pienillä\nsiivillä ei lennetä meren yli.\"\n\nLappalaiset ja porot muuttivat parhaillaan tuntureilta. He vaelsivat\nhyvässä järjestyksessä: jonon etunenässä kulki lappalainen, sitten tuli\nkarja, suuret härät ensimmäisinä, sitten rivi vetoporoja, jotka\nkantoivat lappalaisten telttoja ja tavaroita, ja viimeksi seitsemän\nkahdeksan ihmistä. Nähtyään porot villihanhet laskeutuivat vähän\nalemmaksi ja huusivat: \"Kiitos kesästä! Kiitos kesästä!\" -- \"Onnea\nmatkalle ja tervetuloa takaisin!\" vastasivat porot.\n\nMutta kun karhut näkivät villihanhien menevän, he osoittelivat heitä\npenikoilleen ja murisivat: \"Katsokaas noita, jotka pelkäävät pientä\npakkasta niin, etteivät uskalla jäädä talveksi kotiinsa!\" Mutta\nvanhoilla villihanhilla oli vastaus valmiina, ja he huusivat\npoikasilleen: \"Katsokaas noita, jotka ennemmin nukkuvat puoli vuotta\nkuin viitsivät vaeltaa etelään!\"\n\nKuusimetsässä istuivat metsonpojat kokoon kyyristyneinä, höyhenet\npörröllään ja viluissaan ja katselivat kaikkia noita suuria\nlintulaumoja, jotka iloiten ja riemuiten vaelsivat etelää kohti.\n\"Milloin tulee meidän vuoromme?\" he kysyivät emoltaan, \"milloin tulee\nmeidän vuoromme?\" -- \"Te saatte jäädä isän ja äidin luo\", sanoi emo.\n\"Te saatte jäädä kotiin isän ja äidin luo.\"\n\n\n\nÖstbergin vuorella\n\n\nTiistaina lokakuun 4. p:nä\n\nJokainen, joka on vaeltanut vuoristossa, tietää, kuinka paljon vastusta\non usvista, jotka vyöryvät esiin ja peittävät näköalan, niin ettei saa\nnähdä niin mitään kauniista vuorista, jotka kohoavat ympärillä. Usva\nvoi tulla keskellä kesää, ja syksyllä sitä on mahdoton välttää. Niilo\nHolgerinpojalla oli ollut aika hyvä sääonni niin kauan kuin hän oli\nLapissa; mutta villihanhet ehtivät tuskin huutaa, että nyt oltiin\nJemtlannissa, kun usvat sakenivat hänen ympärilleen, niin ettei hän\nvoinut nähdä mitään siitä maasta. Hän kulki sen yli kokonaisen päivän,\ntietämättä oliko se vuorimaata vaiko tasankoa.\n\nIltapäivällä villihanhet laskeutuivat vihreälle paikalle, joka vietti\njoka taholle, niin että hän ymmärsi oltavan kukkulan laella, mutta\noliko se suuri vai pieni, siitä hän ei päässyt selville. Hän päätteli\noltavan asutuilla seuduilla, koska oli kuulevinaan sekä ihmisten ääniä\nettä tieltä kantautuvaa ajopelien vinkunaa, mutta hän ei ollut\nsiitäkään varma.\n\nHänen olisi kovin tehnyt mieli mennä johonkin taloon, mutta hän pelkäsi\neksyvänsä usvassa, eikä siis uskaltanut lähteä villihanhien luota.\nKaikki oli kosteaa ja likomärkää. Joka heinänkorressa ja joka kasvin\nlehdessä riippui pieniä vesipisaroita, niin että hän sai rankkasateen\nniskaansa joka kerta kun vähänkin liikahti. \"Eipä täällä ole juuri sen\nparempaa kuin vuorilaaksossakaan\", hän ajatteli.\n\nMutta pari askelta hän kuitenkin uskalsi astua, ja nyt hän näki\nrakennuksen häämöttävän edessään. Se ei ollut erittäin iso, mutta siinä\noli monta kerrosta: hän ei kuontunut näkemään sen huippua. Ovi oli\nkiinni ja koko talo näytti olevan asumaton. Hän ymmärsi heti, että se\nolikin vain näkötorni ja ettei sieltä saanut ruokaa eikä lämmintä.\nMutta hän riensi kuitenkin kiireesti hanhikukon luo. \"Hyvä Martti\nhanhikukko\", sanoi hän, \"ota minut selkääsi ja vie tuonne torniin!\nTäällä on niin märkää, etten voi nukkua, mutta sieltä ehkä löydän\nkuivan makuupaikan.\"\n\nMartti hanhikukko oli heti valmis häntä auttamaan. Hän jätti pojan\ntornin parvekkeelle ja siellä tämä nukkui hyvässä rauhassa, kunnes\naamuaurinko herätti hänet.\n\nMutta kun hän nyt avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ei hän aluksi\nvoinut ymmärtää, mitä näki ja missä oli. Hän oli kerran markkinoilla\nollut teltassa ja nähnyt suuren panoraaman, ja hänestä tuntui, kuin hän\nnytkin olisi seisonut semmoisen suuren pyöreän teltan keskessä, jonka\nkatto on korean punainen ja seinät ja lattiat maalattu kauniiksi ja\navaraksi maisemaksi, jossa on suuria kyliä ja kirkkoja, peltoja ja\nteitä, rautatie ja kaupunkikin. Hän kyllä huomasi, ettei tämä ollut\nsemmoinen, vaan että hän seisoi näkötornin huipulla, yllään punainen\naamutaivas ja ympärillään oikea maa. Mutta hän oli niin tottumaton\nnäkemään muuta kuin erämaita, ettei ollut ihme, että hän oli luullut\nsitä, mitä nyt näki ja joka oli oikeata viljelyksen rintamaata,\ntauluksi.\n\nYhtenä syynä siihen, että pojasta oli kuin taulua kaikki se, mitä hän\nnäki, oli myöskin se, ettei millään paikalla maisemassa ollut sen\ntavallista ja oikeaa väriä. Näkötorni, jossa hän oli, oli rakennettu\nvuorelle, vuori oli saaressa, ja saari oli lähellä suuren sisäjärven\nitäistä rantaa. Mutta tämä järvi ei ollut harmaa niinkuin sisäjärvet\ntavallisesti ovat, vaan suuri osa sen pinnasta oli yhtä kirkas kuin\naamutaivas ja sen monet syvät lahdet välkkyivät melkein mustina. Järven\nrannat eivät olleet vihreät, vaan ne loistivat vaalean keltaisina,\nsillä rantapeltojen sänki oli keltainen ja rantalehtojen lehdet olivat\nkeltaiset. Tuon keltaisen ympärillä oli leveä havumetsävyö. Pojasta\ntuntui, kuin havumetsä ei koskaan olisi näyttänyt niin tummalta kuin\ntänä aamuna, mutta kenties se johtui siitä, että sen sisällä oleva\nlehtimetsä oli vaalennut.\n\nTämän mustan takana näkyi idässä vaalean sinertäviä kukkuloita, mutta\npitkin koko läntistä taivaanrantaa oli pingotettu pitkä, välkkyvä kaari\nteräviä, monenmuotoisia vuorenhuippuja, joiden väri oli niin suloinen\nja lempeä ja loistava, ettei poika osannut sanoa, oliko se punaista vai\nvalkoista vaiko sinistä. Sille ei voinut antaa mitään nimeä.\n\nMutta poika käänsi silmänsä vuoristosta ja havumetsästä katsellakseen\ntarkemmin lähintä ympäristöään. Järven rannoilla, tuossa keltaisessa\nvyössä, hän huomasi toisen toisensa perästä punaisia kyliä ja valkoisia\nkirkkoja, ja idässä toisella puolen kapean salmen, joka erotti saaren\nmantereesta, hän näki kaupungin. Se oli rakennettu ihan järven\nrannalle, sen takana oli sitä suojaava vuori ja ylt'ympäriinsä oli\ntiheään asuttua seutua. \"Onpa tämä kaupunki osannut löytää itselleen\nsopivan paikan\", poika ajatteli. \"Mikähän sen nimi mahtanee olla?\"\n\nSamassa hän säpsähti ja kääntyi katsomaan. Hän oli ollut niin kiintynyt\nseudun katselemiseen, ettei ollut huomannut, että torniin oli tullut\nihmisiä. Nämä nousivat hyvää vauhtia portaita. Poika ehti parhaiksi\npistäytyä piiloon, kun he jo olivat tornin huipulla.\n\nTulijat olivat nuoria retkeilijöitä. He puhuivat siitä, että olivat\nkulkeneet ristiin rastiin kautta koko Jemtlannin. He olivat iloissaan\nsiitä, että olivat tulleet Östersundiin juuri edellisenä iltana, sillä\nnyt he saivat nähdä tuon suuren näköalan Östbergin vuorelta täällä\nFrösön saarella näin kirkkaana aamuna. Tästä he saattoivat nähdä\nkolmattakymmentä peninkulmaa kaikille suunnille, niin että he ennen\nlähtöään voivat luoda vielä viimeisen silmäyksen rakkaaseen\nJemtlantiinsa. He osoittelivat ja nimittelivät toisilleen järven\nympärillä olevia monia kirkkoja. \"Tuolla on Sunne\", sanoivat he, \"ja\ntuolla näkyy Marby, ja tuolla Hallen. Tämä, joka näkyy suoraan\npohjoisesta, on Rödön kirkko, ja se, joka on rautatien vieressä, on\nMattmar.\" Sitten he alkoivat puhua vuorista. Lähin oli Oviksfjäll.\nSiitä olivat kaikki samaa mieltä. Mutta sitten he alkoivat arvella,\nmissä Helagsfjäll mahtoi olla ja mitkä mahtoivat olla Hersongstötin\nhuiput ja missä Sylin ja Snasahögin huiput ja missä Ooreskutan. Heidän\ntästä puhuessaan otti nuori tyttö kartan, levitti sen polvelleen ja\nalkoi tutkia sitä. Yht'äkkiä hän nosti silmänsä. \"Kun minä katselen\nJemtlantia tällä tavalla kartalta\", hän sanoi, \"niin on minusta aina\nkuin se olisi suuren komean vuoren näköinen. Minä odotan aina saavani\nkuulla jonkin kertomuksen siitä, että se kerran on seisonut pystyssä ja\ntähdännyt suoraan pilviin.\" -- \"Olisipa se ollut mahtava vuori\", sanoi\neräs toinen ja nauroi hänelle. -- \"Niin, ja sen tähden se kai kaatuikin\nkumoon. Mutta katso nyt itse, eikö se ole oikea vuori, jolla on leveä\njalka ja terävä huippu!\" -- \"Sopii hyvin, että tämmöinen vuorimaa on\nitsekin vuoren näköinen\", sanoi muuan matkailijoista. \"Mutta vaikka\nolen kuullut satuja Jemtlannista, en ole koskaan...\" -- \"Oletko kuullut\nsatuja Jemtlannista?\" huusi nuori tyttö eikä malttanut hänen antaa\npuhua edes loppuun. \"Silloin sinun täytyy heti kertoa. Se ei sovi\nmissään niin hyvin kuin täällä ylhäällä, jonne näkyy koko maa.\"\n\nKaikki muut yhtyivät häneen, ja heidän toverinsa ei houkutteluttanut\nitseään, vaan alkoi heti.\n\n\n\nSatu Jemtlannista\n\n\nSiihen aikaan kun vielä oli jättiläisiä Jemtlannissa, tapahtui kerran,\nettä vanha vuorijätti seisoi pihallaan ja harjasi asuntonsa edessä\nhevosiaan. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä huomasi, että hevoset alkoivat\nvapista pelosta. \"Mikäs teillä nyt on, heppaseni?\" sanoi jättiläinen ja\nkatseli ympärilleen saadakseen selville, mitä hevoset pelkäsivät. Hän\nei voinut huomata karhuja eikä susiakaan läheisyydessä. Ainoa, minkä\nhän näki, oli matkamies, joka ei ollut läheskään niin suuri ja tanakka\nkuin hän, mutta joka kuitenkin oli aika kookas ja näytti olevan varsin\nväkevä; se kiipesi parhaillaan polkua, joka vei jättiläisen\nvuorimajaan.\n\nTuskin vanha jättiläinen oli nähnyt tulijan, kun hänkin alkoi vapista\nkiireestä kantapäähän samalla tavalla kuin hevosetkin. Hän ei malttanut\nlopettaa työtään, vaan riensi tupaan vaimonsa luo, joka istui ja\nkehräsi tappuroita värttinällä.\n\n\"Mikä nyt?\" sanoi jättiläisakka. \"Sinähän olet kalpea kuin lumivuori.\"\n-- \"Ei ole ihme, jos olen kalpea\", sanoi jättiläinen, \"sillä tuolta\ntulee matkämies, joka yhtä varmaan on Oosa-Tuur kuin sinä olet minun\nvaimoni.\" -- \"Sepä ei ollut mikään tervetullut vieras\", sanoi\njättiläisakka. \"Etkö voi kääntää hänen silmiään niin, että hän luulee\ntaloa vuoreksi ja kulkee meidän ovemme ohitse?\" -- \"On myöhäistä enää\nkoettaa sitä taikaa\", sanoi jättiläinen. \"Kuulen hänen jo aukaisevan\nporttia ja astuvan pihalle.\" -- \"Silloin on parasta, että menet piiloon\nja annat minun yksin ottaa hänet vastaan\", sanoi jättiläisen vaimo\npäättävästi. \"Minä koetan toimia niin, ettei sen tee mieli aivan pian\ntulla meitä toista kertaa tervehtimään.\"\n\nTämä ehdotus oli jättiläisukon mielestä aivan erinomainen. Hän meni\npirtin peräkamariin, ja akka istui pirtin karsinapenkillä ja kehräsi\nniin rauhallisesti, kuin ei olisi tiennyt mistään vaarasta.\n\nNyt on huomattava, että Jemtlannissa siihen aikaan oli aivan\ntoisennäköistä kuin meidän päivinämme. Koko maa oli yksi ainoa suuri,\nlitteä ylänkö, joka oli niin paljas ja kalju, ettei sen pinnalla\nkasvanut edes kuusia. Siellä ei ollut järviä, ei jokia, ei maata, mihin\naura voi pystyä. Ei siellä ollut edes niitä vuoriakaan, jotka nyt ovat\nhajallaan mikä missäkin, ne seisoivat silloin vielä rivissä kaukana\nlännessä. Ihmiset eivät voineet elää ainoassakaan paikassa koko tuolla\nlaajalla alueella, mutta jättiläiset viihtyivät siellä sitä paremmin.\nHeillä taisi kyllä olla osansa siinä, että maa oli noin autiota ja\nepäystävällistä, ja jättiläisellä mahtoi kyllä olla syytä\nlevottomuuteensa nähdessään Oosa-Tuurin lähestyvän hänen majaansa. Hän\ntiesi, etteivät Oosat suvaitse niitä, jotka levittävät ympärilleen\nkylmyyttä, pimeyttä ja autiutta ja estävät maata muuttumasta rikkaaksi,\nhedelmällisemmäksi ja ihmisten asuttavaksi ja rakennettavaksi.\n\nJättiläisakan ei tarvinnut odottaa kauan, kun jo kuului rivakoita\naskelia pihalta, ja se sama matkamies, jonka ukko oli nähnyt tiellä,\nkiskaisi oven auki ja astui tupaan. Vieras ei pysähtynyt oven suuhun\nniinkuin matkamiesten on tapana tehdä, vaan lähti heti tulemaan akkaa\nkohti, joka istui karsinassa huoneen perällä. Mutta siitä tuli\nsemmoinen vaellus, että kun kulkija jo luuli kulkeneensa pitkän aikaa,\nhän oli vasta päässytkin pikkuisen matkaa ovesta, ja hänellä oli vielä\nhuikea taival tulisijalle, joka oli keskellä huonetta. Hän pitensi\naskeliaan, mutta kun hän oli harppaillut vielä jonkin aikaa, näytti\nhänestä siltä kuin sekä tulisija että jättiläisakka olisivat olleet\nkauempana kuin silloin, kun hän ensin astui pirttiin. Pirtti ei ollut\nensin näyttänyt hänestä kovinkaan suurelta. Vasta sitten, kun hän oli\ntullut tulisijan kohdalle, hän huomasi, kuinka suuri tämä pirtti\ntodella oli, sillä hän oli niin uupunut, että hänen oli nojauduttava\nsauvaansa vasten lepäämään. Kun jättiläisakka näki hänen pysähtyvän,\nhän pani pois värttinänsä, nousi penkiltään ja oli muutamia askeleita\nastuttuaan hänen luonaan.\n\n\"Me jättiläiset rakastamme suuria tupia\", hän sanoi. \"Ja minun mieheni\nvalittelee, että täällä on ahdasta. Mutta kyllähän minä ymmärrän, että\nniin lyhytjalkaisten kuin sinun on vähän vaikea kulkea tämmöisen\njättiläistuvan perille. Sano minulle, kuka olet ja mitä sinulla on\nasiaa?\" Näytti ensin siltä kuin vieras olisi aikonut vastata kiivaasti,\nmutta varmaankaan hän ei tahtonut ruveta rakentamaan riitaa akan\nkanssa, vaan vastasi heti rauhallisesti: \"Minun nimeni on Lujakätinen,\nja minä olen sankari, ja olen ollut monessa seikkailussa. Nyt olen\nistunut kotonani koko vuoden ja aloin juuri miettiä, eikö minulla enää\nolisikaan mitään tekemistä, kun kuulin ihmisten puhuvan siitä, että te\njättiläiset hoidatte niin huonosti maata täällä ylhäällä, ettei täällä\nvoi asua kukaan muu kuin te itse. Olen nyt tullut puhumaan ukkosi\nkanssa tästä asiasta ja kysymään, eikö hän tahtoisi saada aikaan täällä\nparempaa järjestystä.\"\n\n\"Ukko on mennyt metsälle\", sanoi jättiläisakka, \"ja vastatkoon hän itse\nkysymyksiisi tultuaan kotiin. Mutta minä sanon sinulle, että kun tulee\ntekemään semmoisia kysymyksiä vuorijättiläiselle, niin pitäisi olla\nvähän isompi mies kuin sinä. Olisi varmaankin maineellesi parasta, jos\nmenisit heti tiehesi tapaamatta jättiläistä.\" -- \"Kyllä minä häntä nyt\nodotan, kun olen kerran tullut tänne\", sanoi hän, joka sanoi olevansa\nLujakätinen. -- \"Olen neuvonut sinua parhaan ymmärrykseni mukaan\",\nsanoi akka, \"tee sitten niinkuin itse tahdot. Painahan puuta, niin tuon\nsinulle tervetuliaisjuomat!\"\n\nAkka otti nyt suunnattoman suuren simasarven ja meni huoneen\nperimmäiseen nurkkaan, jossa simatynnöri oli. Ei tuo näyttänyt\nvieraasta niin erittäin suurelta, mutta kun nainen avasi tapin,\npurskahti sima sarveen semmoisella pauhulla, että oli kuin olisi\nvesiputous syöksynyt huoneeseen. Sarvi oli pian täyttynyt, mutta kun\nemäntä nyt koetti panna tappia takaisin reikään, ei se onnistunutkaan.\nSima puhalsi ulos semmoisella vauhdilla, että se heitti tapin hänen\nkädestään ja kuohui lattialle. Jättiläisakka koetti uudelleen, mutta ei\nonnistunut nytkään. Silloin hän kutsui vieraan avukseen. \"Nyt sima\nvaluu hukkaan, Lujakätinen. Tule tänne panemaan tappia tynnyriin!\"\nVieras riensi heti auttamaan. Hän otti tapin ja koetti painaa sitä\nreikään, mutta sima työnsi sen ulos, heitti sen pitkän matkan päähän ja\ntulvaili yhä vain lattialle.\n\nKerta toisensa perästä teki Lujakätinen uuden yrityksen, mutta se ei\nonnistunut, ja viimein hän heitti tapin menemään. Koko tupa oli nyt\nsimaa tulvillaan, ja saadakseen lattian kuivaksi alkoi vieras piirrellä\nsiihen syviä juovia, jotta sima pääsisi valumaan pois. Hän teki simalle\nteitä kovaan kallioon, niinkuin lapset keväällä tekevät tulvavedelle\nteitä hiekkaan, ja siellä täällä hän polki jalallaan syviä reikiä,\njoihin sima voi kokoontua. Jättiläisakka seisoi hiljaa koko ajan ja\nkatseli, ja jos vieras olisi katsahtanut häneen, olisi hän ehkä nähnyt,\nettä emäntä hämmästyen ja kauhistuen katseli työtä. Mutta kun vieras\noli lopettanut työnsä, akka sanoi ivallisella äänellä: \"Minä kiitän\nsinua, Lujakätinen. Näen, että teet mitä osaat. Mieheni on minulle\ntavallisesti apuna tapin sulkemisessa, mutta mistäpähän kaikilla olisi\nhänen voimansa. Kun et siihen kykene, niin lienee parasta, että heti\nmenet tiehesi.\" -- \"En minä lähde, ennen kuin olen esittänyt asiani\",\nsanoi vieras, mutta hän näytti olevan alakuloinen ja häpeissään. --\n\"Paina sitten puuta\", sanoi jättiläisnainen, \"niin panen padan tulelle\nja keitän sinulle puuroa!\"\n\nEmäntä teki sanojensa mukaisesti. Mutta kun puuro oli melkein valmista,\nhän kääntyi vieraan puoleen. \"Huomaan, että jauhot ovatkin lopussa,\nniin että puuro näkyy tulevan hiukan vetelää. Voisitko pyöräyttää pari\nkertaa tuota myllyä, joka on siinä vieressäsi? Siellä on jyviä kivien\nvälissä. Mutta väännä heti paikalla kaikin voiminesi, sillä mylly on\nraskaanpuoleinen.\"\n\nVieras heti kääntämään käsimyllyä. Se ei näyttänyt kovinkaan isolta,\nmutta kun hän tarttui kampiin ja koetti pyöräyttää kiveä, se oli niin\njäykkä, ettei liikahtanutkaan. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa,\nja sittenkin se pyörähti vain yhden kierroksen.\n\nJättiläisakka katseli ääneti ja hämmästyneenä vieraansa työtä. Mutta\nkun vieras herkesi, hän sanoi: \"Kyllä minä saan parempaa apua\nmieheltäni, kun en itse saa myllyä pyörimään. Mutta eihän sinulta\nkukaan voi vaatia enempää kuin mitä jaksat. Näethän nyt itsekin, että\nolisi parasta olla tapaamatta sitä, joka voi jauhaa tällä myllyllä niin\npaljon kuin tahtoo.\" -- \"Täytyy minun sittenkin häntä odottaa\", sanoi\nLujakätinen ja puhui tyynesti ja sävyisästi ja hiljaisella äänellä. --\n\"Painahan sitten puuta, niin minä valmistan sinulle hyvän vuoteen\",\nsanoi jättiläisakka, \"sillä kai sinun täytyy jäädä tänne yöksi!\"\n\nEmäntä teki hänelle vuoteen monista patjoista ja pieluksista ja sanoi\nhyvää yötä vieraalleen. \"Pelkään, että tila tuntuu sinusta vähän\nkovalta, mutta minun ukkoni makaa semmoisessa vuoteessa joka yö.\"\n\nKun Lujakätinen ojensihe tilalle, hän tunsi allaan niin paljon\nnystyröitä ja epätasaisuuksia, ettei voinut ajatellakaan nukkumista.\nHän vääntelihe ja kääntelihe, mutta nukkumisesta ei tullut mitään.\nSilloin hän rupesi nakkelemaan pois vuodevaatteita, patjan sinne,\npieluksen tänne, ja sitten hän nukkui rauhassa aamuun asti.\n\nMutta kun aurinko paistoi sisään tuvan katosta, hän nousi ja lähti pois\njättiläisen asunnosta. Hän astui pihamaan yli ja ulos portista ja\npainoi sen kiinni jälkeensä. Samassa jättiläisakka seisoi hänen\nvieressään. \"Näen, että aiot mennä tiehesi, Lujakätinen\", hän sanoi.\n\"Parastapa taisi ollakin.\" -- \"Jos ukkosi voi nukkua semmoisella\nvuoteella kuin minkä minulle valmistit viime yöksi\", sanoi Lujakätinen\njurosti, \"niin en tahdo tavata häntä. Mies mahtaa olla raudasta, jolle\nei kukaan taida mitään.\"\n\nJättiläisakka seisoi ja nojasi porttiin. \"Kun nyt et enää ole minun\ntalossani, Lujakätinen\", hän sanoi, \"niin minä sanon sinulle, ettei\nsinun matkasi tänne meidän jättiläisten luo ole ollut aivan niinkään\nmaineeton kuin mitä itse näytät luulevan. Ei ollut ihme, että tie\nmeidän tupamme lattian yli tuntui sinusta hieman pitkältä, sillä sinä\nsait kulkea koko sen vuoriylängön yli, jota sanotaan Jemtlanniksi. Ei\nollut sekään ihmeellistä, että sinun oli vaikeaa panna tappi tynnöriin,\nsillä sinua vastaan virtasi kaikki se vesi, joka kuohuu lumivuorilta.\nJa kun sinä johdit veden pois tupamme lattialta, niin teit sinä uomia\nja syvennyksiä, jotka nyt ovat jokia ja järviä. Eikä se ollut aivan\nmitätön voiman näyte sekään, kun pyöräytit käsimyllyä kerta ympäri,\nsillä kivien välissä ei ollut jyviä, vaan kalkkikiveä ja liuskakiveä,\nja sillä yhdellä pyöräyksellä sinä jauhoit niin paljon, että koko\nvuoriylänkö peittyi hyvään ja hedelmälliseen multaan. Ei minua\nollenkaan kummastuta, ettet voinut maata minun valmistamallani\nvuoteella, sillä minä olin pannut siihen suuria, särmikkäitä\nvuorenhuippuja. Ne sinä nyt olet heittänyt huiskin haiskin ja tuskinpa\nihmiset kiittävät sinua siitä niin paljon kuin muusta, mitä olet\ntehnyt. Hyvästi nyt, minä lupaan sinulle, että minä ja ukkoni muutamme\ntäältä toiseen paikkaan, jonne sinun ei ole niin helppo tulla meitä\ntervehtimään.\"\n\nKaikkea tätä kuunteli vieras yhä julmistuneempana, ja kun jättiläinen\noli herennyt puhumasta, hän tarttui vyöllään riippuvaan vasaraan. Mutta\nennen kuin hän oli ehtinyt kohottaa sitä, oli eukko kadonnut, ja siinä,\nmissä jättiläisen talo oli ollut, siinä ei näkynyt mitään muuta kuin\nharmaata vuoren seinää. Mutta sen sijaan siinä oli mahtavia jokia ja\njärviä, joille hän oli raivannut tilaa vuoren ylängöllä, ja oli siinä\nmyöskin se hänen jauhamansa hedelmällinen maa. Siinä olivat myöskin ne\nihanat vuoret, jotka ovat Jemtlannin kaunistuksena ja jotka antavat\nkaikille, jotka siellä käyvät, voimaa, terveyttä, iloa, rohkeutta ja\nelämäniloa, niin ettei Oosa-Tuurin sankaritöistä mikään ole mainiompi\nkuin se, jonka hän teki heittäessään vuoret huiskin haiskin pitkin sen\npintaa.\n\n\n\n\nXLVII\n\nHÄRJEDALISSA\n\n\nTiistaina lokakuun 4. p:nä.\n\nPoika kävi levottomaksi, kun retkeilijät viipyivät niin kauan\nnäkötornissa. Martti hanhikukko ei voinut tulla häntä noutamaan niin\nkauan kuin he olivat siellä, ja hän tiesi, että villihanhilla oli\nkiire. Kesken kerrontaa hän oli ollut kuulevinaan hanhien kaakatusta ja\nsiipien havinaa, aivan niinkuin villihanhet olisivat lentäneet. Mutta\nhän ei uskaltanut mennä kaiteen luo ottamaan selkoa asiasta.\n\nKun retkeilijät vihdoin olivat menneet ja poika saattoi ryömiä\npiilostaan, ei hän nähnyt maassa villihanhia, eikä Martti\nhanhikukkokaan tullut häntä noutamaan. Hän huusi: \"Miss' olet sa?\nTääll' olen ma!\" niin kovasti kuin voi, mutta matkatovereita ei\nnäkynyt. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että he olivat hyljänneet hänet,\nmutta hän pelkäsi, että heille oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja\nmietti, kuinka saisi tietää, missä he olivat, kun Bataki, korppi,\nlaskeutui hänen viereensä.\n\nPoika ei ollut koskaan aavistanut voivansa tervehtiä Batakia niin\niloisesti, kuin hän nyt tervehti. \"Rakas Bataki\", sanoi hän, \"kylläpä\noli hyvä, että tulit tänne! Sinä kai tiedät, minne Martti hanhikukko ja\nvillihanhet ovat joutuneet.\" -- \"Minä tuon juuri terveisiä heiltä\",\nvastasi korppi. \"Akka huomasi, että täällä vuorella hiiviskeli\nmetsämies, ja sentähden hän ei uskaltanut jäädä sinua odottamaan, vaan\nlähti menemään edeltäpäin. Istu minun selkääni, niin vien sinut\nystäviesi luo tuossa tuokiossa!\"\n\nPoika istahti kiireesti korpin selkään ja Bataki olisi piankin\nsaavuttanut villihanhet, ellei sumu olisi estänyt. Aamuaurinko oli\nherättänyt sen uuteen eloon. Järveltä, pelloilta ja metsästä alkoi yhtä\naikaa nousta pieniä keveitä usvahuntuja. Ne sakenivat ja levenivät\nihmeen nopeasti, ja kohta oli maa valkoisten, aaltoilevien usvapilvien\npeitossa.\n\nBataki lensi kirkkaassa ilmassa ja häikäisevässä auringonpaisteessa,\nmutta villihanhet mahtoivat kulkea alhaalla usvan seassa, koska oli\nmahdotonta saada selkoa siitä, missä he olivat. Poika ja korppi\nhuusivat ja kirkuivat, mutta eivät saaneet mitään vastausta. \"Olipa\ntämä nyt harmillinen juttu\", sanoi Bataki viimein. \"Mutta mehän\ntiedämme, että ne menevät etelää kohti, ja niin pian kuin selkenee,\nsaan minä kyllä heidät käsiini.\"\n\nPoika oli kovin pahoillaan siitä, että oli haihtunut Martti\nhanhikukosta juuri nyt, kun oltiin matkalla ja suuri valkoinen voi\njoutua kaikenlaisiin vaaroihin. Mutta istuttuaan ja hätäiltyään pari\ntuntia hän sanoi itselleen, etteihän vielä ollut tapahtunut mitään\nonnettomuutta ja ettei maksanut vaivaa menettää hyvää tuultaan.\n\nSamassa hän kuuli kukon laulavan maassa, ja heti hän kumartui katsomaan\nja huusi: \"Mikä on tämä maa?\" -- \"Täm' on Härjedal, Härjedal,\nHärjedal\", kiekui kukko. -- \"Miltä siellä alhaalla näyttää?\" kysyi\npoika. -- \"Vuorta lännessä, metsää idässä, leveä jokilaakso läpi koko\nmaan\", vastasi kukko. -- \"Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän!\" huusi\npoika kukolle.\n\nKun poika oli matkustanut vähän aikaa, hän kuuli variksen raakuvan\nalhaalla usvan sisässä. \"Minkälaisia ihmiset ovat tässä maassa?\" huusi\npoika. -- \"Hyviä ja kunnon talonpoikia\", vastasi varis, \"hyviä ja\nkunnon talonpoikia.\" -- \"Mitä ne toimittavat päivällä?\" kysyi poika.\n\"Mitä ne toimittavat?\" -- \"Ne hoitavat karjaa ja hakkaavat metsää\",\nraakui varis. -- \"Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän\", huusi poika.\n\nVähän matkaa kuljettuaan hän kuuli ihmisen rallattavan ja laulavan\nalhaalla sumun sisässä. \"Onko tässä maassa mitään suurta kaupunkia?\"\nkysyi poika. -- -- \"Häh ... kuka siellä huutaa?\" kysyi ihminen. --\n\"Onko tässä maakunnassa mitään kaupunkia?\" toisti poika. -- \"Minä\ntahdon ensin tietää, kuka siellä huutaa!\" huusi ihminen. -- \"Tiesinhän\nminä, etten saisi ihmiseltä mitään vastausta\", huusi poika.\n\nEi kestänyt kauan kun usva haihtui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin,\nja poika näki nyt, että Bataki lensi leveän jokilaakson yli. Tämä oli\nkaunista seutua, ja täälläkin oli korkeita vuoria niinkuin\nJemtlannissa, mutta täällä ei ollut vuorien liepeillä suurta ja laajaa\nviljeltyä seutua. Kylät olivat kaukana toisistaan ja pellot pienet.\nBataki seurasi jokea etelää kohti, kunnes he tulivat erään kylän\nläheisyyteen. Siinä hän laskeutui sänkipellolle ja antoi pojan astua\nmaahan.\n\n\"Tällä pellolla kasvoi ohraa tänä kesänä\", sanoi Bataki. \"Katsele nyt\nitsellesi jotakin syötävää!\" Poika totteli neuvoa, eikä aikaakaan kun\nhän löysi tähkäpään. Hänen poimiessaan ja syödessään alkoi Bataki\njutella.\n\n\"Näetkö tuon suuren komean vuoren, joka kohoaa tästä suoraan etelään?\"\nkysyi hän. -- \"Kyllähän minä toki sen näen\", vastasi poika. -- \"Se on\nSonfjället\", jatkoi korppi, \"ja siellä oli aikoinaan paljon susia.\" --\n\"Mahtoi niiden olla hyvä siellä piileksiä\", poika tuumi. -- \"Ihmiset,\njotka asuivat täällä jokilaaksossa, olivat heidän takiaan usein\npahemmassa kuin palassa\", sanoi Bataki. -- \"Ehkäpä sinä muistat jonkin\nhauskan susijutun?\" poika innostui.\n\n\"Olen kuullut kerrottavan, että ennen vanhaan hyvin kauan sitten\nSonfjälletin sudet olivat ahdistaneet miestä, joka oli lähtenyt myymään\npuuastioita\", sanoi Bataki. \"Hän oli kotoisin Heden kylästä, joka on\ntästä muutamia peninkulmia pohjoiseen päin joen varrella. Oli talvi ja\nsudet kävivät hänen kimppuunsa Jusnanin järven jäällä. Niitä oli\nneljätoista, ja kun Heden miehellä oli huono hevonen, ei hänellä ollut\npaljonkaan toivoa pelastumisestaan.\n\n\"Kuultuaan susien ulvovan ja nähtyään, kuinka suuri lauma niitä tuli\nhänen perästään, hän menetti kaiken malttinsa eikä muistanut edes\nheittää reestään pyttyjä, saaveja ja ammeita, keventääkseen kuormaansa.\nHän vain pieksi hevostaan, ja hevonen laukkasi minkä suinkin jaksoi;\nmutta mies huomasi pian, että sudet tulivat yhä lähemmäksi. Rannat\nolivat autiot, ja hänellä oli lähimpään taloon pari peninkulmaa. Hän\nuskoi jo varmasti viimeisen hetkensä tulleen ja tunsi ruumiinsa\nkangistuvan kauhusta.\n\n\"Istuessaan siinä herpaantuneena hän näki jotakin liikkuvan kuusisten\ntienviittojen välissä. Ja kun hän näki, kuka siellä kulki, tuntui\nhänestä kuin hänen kauhunsa olisi kasvanut entistään vielä monta kertaa\nsuuremmaksi.\n\n\"Sieltä ei tullutkaan susia, vaan vanha, köyhä eukko. Hänen nimensä oli\nSuomen-Maija ja hänellä oli tapana alinomaa vaeltaa teitä ja polkuja\npitkin. Hän ontui hiukan ja oli kyttyräselkäinen, niin että hänet tunsi\njo pitkän matkan päähän.\n\n\"Eukko kulki suoraan susia kohti. Reki lienee estänyt häntä niitä\nnäkemästä, ja Heden mies tajusi heti, että jos hän ajaa ohi\nvaroittamatta eukkoa, joutuu tämä petojen suuhun, ja kun ne raatelevat\nhäntä, ehtii hän itse pakoon.\n\n\"Eukko kulki hitaasti keppiinsä nojaten. Oli ilmeistä, että vanhukselle\nkävisi huonosti, ellei mies auttaisi häntä. Mutta jos hän pysähtyisikin\nja antaisi eukon nousta rekeen, ei ollut sanottu, että eukko\npelastuisi. Sillä jos hän ottaisi hänet rekeensä, oli luultavaa, että\nsudet saavuttaisivat heidät ja että sekä hän että hevonen saisivat\nsurmansa. Eiköhän mahtaisi olla oikeinta uhrata yhden henki, jotta\nkaksi pelastuisi.\n\n\"Kaikki tuo välähti hänen mielessään samassa kun hän näki eukon. Mutta\nhänen mielessään välähti samalla sekin, miltä mahtaisi tuntua\nmyöhemmin, tulisiko hän ehkä katumaan, ettei ollut auttanut eukkoa, ja\nsaisivatko ihmiset tietää, että hän oli kohdannut eukon, mutta ei ollut\nauttanut häntä.\n\n\"Hän oli joutunut ankaraan kiusaukseen. 'Olisi ollut parempi, etten\nkoskaan olisi häntä kohdannut', hän ajatteli.\n\n\"Samassa sudet päästivät hurjan ulvonnan. Hevonen säpsähti, puhalsi\nhurjaan laukkaan ja syöksi kerjäläisvaimon ohi. Eukkokin oli kuullut\nulvonnan, ja ohi ajaessaan Heden mies oli huomannut, että eukko tiesi,\nmikä vaara häntä uhkasi. Hän oli pysähtynyt, suu oli auennut huutoon ja\nkädet olivat ojentautuneet kuin apua pyytämään, mutta hän ei ollut\nhuutanut eikä koettanut heittäytyä rekeen. Lienee ollut jotakin, joka\noli kivettänyt hänet. 'Ehkä minä näytin peikolta ajaessani hänen\nohitseen', ajatteli mies.\n\n\"Hän koetti olla tyytyväinen nyt, ollessaan varma siitä, että pääsi\npakoon. Mutta samassa alkoi hänen rinnassaan kirveliä ja koskea. Hän ei\nollut koskaan ennen tehnyt mitään epärehellistä, ja nyt hänestä oli\nkuin hänen koko elämänsä olisi mennyttä. 'Ei, käyköön kuinka hyvänsä',\nhän sanoi ja pysähdytti hevosensa, 'mutta minä en voi jättää häntä\nyksin hurttain keskeen.'\n\n\"Vaivoin hän sai hevosen kääntymään, mutta se onnistui kuitenkin, ja\npian hän tavoitti eukon. 'Tule pian ja heittäydy reen pohjalle!' hän\nsanoi ja puhui tylysti ja oli itselleen suutuksissaan siitä, ettei\nollut antanut eukon mennä. 'Saattaisit sinä, senkin noita-akka, välistä\npysyä kotonasikin', hän torasi. 'Nyt ne syövät suuhunsa sekä Mustan\nettä minut sinun tähtesi.'\n\n\"Eukko ei lausunut sanaakaan, mutta Heden mies pauhasi yhä edelleen.\n'Musta on kulkenut jo viisi peninkulmaa tänä päivänä', hän sanoi, 'niin\nettä kai ymmärrät, että se pian uupuu, eikä kuormakaan siitä kevennyt,\nettä sinä vielä tulit rekeen.'\n\n\"Reen jalakset kitisivät, mutta siitä huolimatta hän kuuli susien\nläähätyksen ja ymmärsi, että nyt olivat hurtat saavuttamassa heidät.\n'Nyt on meidän loppumme tullut', hän sanoi. 'Vähän kai tästä oli iloa\nsinulle niinkuin minullekin, että koetin sinua pelastaa.'\n\n\"Aina tähän saakka oli eukko ollut vaiti niinkuin semmoinen on, joka on\ntottunut haukkumisiin. Mutta nyt hän kuitenkin sanoi pari sanaa. 'En\nymmärrä, miksi et heitä pois noita astioitasi ja kevennä kuormaa.\nVoithan sinä huomenna palata niitä noutamaan.' Mies ymmärsi, että tämä\noli hyvä neuvo ja ihmetteli, kuinka ei ollut sitä ennen ajatellut. Hän\nantoi eukolle ohjakset, päästi irti nuoran, jolla kuorma oli sidottu\nrekeen ja alkoi heitellä astioita tiepuoleen. Hurtat huohottivat ihan\nreen takana. Mutta nyt ne pysähtyivät tarkastelemaan sitä, mitä\nheitettiin jäälle, ja matkamiehet pääsivät taas vähän edelle.\n\n\"'Ellei tästä ole apua, niin minä kyllä heittäyn susien eteen, että\nsinä pääset pakoon', sanoi eukko. Hänen tätä sanoessaan mies oli\nsiirtämässä suurta kalja-ammetta reestä. Siinä puuhatessaan hän\nyht'äkkiä keskeytti työnsä niinkuin ei olisi voinut päättää,\nheittäisikö kalja-ammeen vai olisiko heittämättä. Mutta oikeastaan\nolivat hänen ajatuksensa kiintyneet aivan toisaanne. 'Olisihan nyt koko\nhäpeä, jos hevonen ja mies, joilla ei ole mitään vikaa, syöttäisivät\nsusilla vanhan eukon oman päänsä päästimiksi', hän ajatteli. 'Kai tässä\nnyt vielä on muitakin keinoja. Pulma on vain se, ettei niitä keksi.'\n\n\"Hän alkoi taas työntää kalja-ammetta, mutta sitten hän pysähtyi\nuudelleen ja räjähti nauruun.\n\n\"Eukko katsahti häneen kauhistuneena, luullen, että mies oli tullut\nhulluksi, mutta tämä nauroikin vain itselleen, sentähden että oli ollut\ntyhmä. Eihän tässä ollut kerrassaan mitään hätää. He voivat pelastua\nkaikki kolme. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka tuo ei heti ollut\npälkähtänyt hänen päähänsä.\n\n\"'Kuulehan nyt, Maija, mitä sanon!' sanoi hän. 'Sinä olet kunnon eukko,\nkun tahdoit heittäytyä susien eteen. Mutta sitä ei sinun tarvitse\ntehdä, sillä nyt minä tiedän, kuinka me voimme pelastua kaikki kolme.\nMuista nyt, että mitä ikinä minä teenkin, niin pysyt sinä reessä ja\najat Linsällin kylään! Sinne tultuasi sinä herätät ihmiset ja sanot,\nettä minä olen täällä jäällä yksin neljäntoista hurtan keskessä ja että\nminä pyydän heitä rientämään apuun.'\n\n\"Mies odotti nyt, kunnes sudet tulivat aivan reen taa. Silloin\nvyöräytti hän suuren ammeen jäälle ja hyppäsi itse perässä.\n\n\"'Tee nyt niinkuin sanoin!' huusi hän eukolle. -- 'Kyllä, kyllä',\nvastasi eukko ja ajoi tiehensä taakseen katsahtamatta. -- 'Tuo\nSuomen-Maija on viisaampi kuin luulinkaan', ajatteli mies.\n\n\"Samassa olivat kaikki sudet hänen ympärillään. Juuri sitä hän oli\ntarkoittanutkin. Hän juoksi heidän kanssaan vähän aikaa kilpaa\npoispäin, jotta reki pääsisi pakoon. Sitten hän teki tiukan käänteen ja\njuoksi ammeen luo ja ryömi sen alle.\n\n\"Se oli mahtavan iso amme. Se oli tehty siltä varalta, että siinä\nsaataisiin tehdyksi kaikki joulukaljat. Sudet hyppivät sitä vasten, ne\npurivat vanteita ja koettivat keikauttaa sitä pystyyn. Mutta amme oli\nliian raskas ja liian vakava; ne eivät voineet saada kynsiinsä sen\nsisässä olijaa. Heden mies tiesi olevansa hyvässä turvassa, ja hän\nistui ja nauroi susille. Mutta hetken kuluttua hän kävi totiseksi. 'Kun\nvasta tulen johonkin ahdinkoon', ajatteli hän, 'täytyy minun aina\nmuistaa tätä kalja-ammetta. Minun täytyy muistaa, ettei minun tarvitse\nmenetellä väärin itseäni kohtaan eikä muita kohtaan. On aina olemassa\nkolmas keino, kun vain osaa sen keksiä.'\"\n\nSiihen lopetti Bataki kertomuksensa. Mutta nyt oli niin, että poika oli\nhuomannut, ettei korppi koskaan puhunut mitään ilman jotakin erikoista\ntarkoitusta, ja kuta kauemmin hän kuunteli korpin puhetta, sitä enemmän\nhän vaipui ajatuksiinsa. \"Minkä tähden sinä kerroit minulle tuon\ntapauksen?\" hän kysyi. -- \"Se johtui vain mieleeni, kun tässä katselin\nSonfjälletiä\", vastasi korppi.\n\nHe kulkivat nyt edelleen Jusnania pitkin, ja noin tunnin kuluttua he\nolivat saapuneet Kolsättin kylään, joka on aivan Helsinglannin rajalla.\nTäällä laskeutui korppi maahan pienen majan läheisyyteen. Siinä ei\nollut ikkunaa, ainoastaan luukku. Lakeistorvesta nousi savua ja\nkipinöitä ja huoneesta kuului kovaa taontaa. \"Nähdessäni tuon pajan\",\nsanoi korppi, \"tulin ajatelleeksi, että sinä et ole mahtanut koskaan\nkuulla puhuttavan, että ennen muinoin oli Härjedalissa ja nimenomaan\ntässä kylässä niin hyviä seppiä, että niiden vertoja ei ollut koko\nmaassa.\" -- \"Ehkä sinä muistat niistäkin jonkin jutun\", sanoi poika. --\n\"Olenhan minä kuullut\", sanoi Bataki, \"että ennen vanhaan asui ja eleli\nHärjedalissa seppä, joka kutsui kilpasille naulan tekoon kaksi muuta\nmestaria, toisen Taalainmaasta, toisen Vermlannista. Nuo kolme seppää\ntapasivat toisensa täällä Kolsättissa. Taalalainen alkoi. Hän takoi\ntusinan nauloja niin tasaisia, sileitä ja teräviä, ettei kukaan olisi\nosannut tehdä parempia. Hänen jälkeensä tuli Vermlannin seppä. Hänkin\ntakoi tusinan nauloja, jotka olivat aivan erinomaisia, ja sen lisäksi\nhän oli saanut ne valmiiksi puolta lyhyemmässä ajassa kuin taalalainen.\nKun kilpailun arvostelijat näkivät tämän, he sanoivat Härjedalin\nsepälle, ettei hänen maksanut vaivaa koettaakaan, sillä ei hän voisi\ntakoa parempia kuin taalalainen eikä nopeammin kuin vermlantilainen.\n'En minä antaudu. Eiköhän tässä vielä voi näyttää taitoaan jollakin\nkolmannellakin tavalla', sanoi härjedalilainen. Hän pani raudan\nalasimelle käyttämättä sitä ensin ahjossa, takoi sen lämpimäksi ja\npyöräytti naulan toisensa perästä tarvitsematta hiiliä ja palkeita. Ei\nkukaan ollut nähnyt sepän käyttelevän vasaraa taitavammin ja Härjedalin\nseppä julistettiin maan etevimmäksi sepäksi.\"\n\nBataki vaikeni, mutta poika vaipui vielä enemmän mietteihinsä. \"Mitähän\nsinä oikeastaan tarkoitat kertoessasi minulle kaikesta tästä\", hän\nsanoi. -- \"Johtuihan vain mieleeni tuo juttu, kun näin tuon vanhan\npajan\", sanoi Bataki välinpitämättömästi.\n\nMatkamiehet kohosivat taas ilmaan, ja korppi vei pojan etelään päin\nLillherdalin pitäjään, joka on Taalainmaan rajalla. Siellä hän\nlaskeutui metsittyneelle kummulle, joka oli harjun laella. \"Etpä taida\ntietää, mikä on tämä kumpu, jolla seisot?\" sanoi Bataki. Pojan täytyi\nmyöntää, ettei tiennyt. -- \"Se on hautakumpu\", sanoi Bataki. \"Se on\nluotu siihen miehen muistoksi, jonka nimi oli Härjulf ja joka ensiksi\nasettui Härjedaliin ja alkoi viljellä maata.\" -- \"Sinulla on ehkä jokin\njuttu hänestäkin?\" sanoi poika.\n\n\"En ole kuullut hänestä mitään muuta kuin että hän lienee ollut\nnorjalainen. Ensin hän oli norjalaisen kuninkaan palveluksessa, mutta\nriitaantui tämän kanssa niin, että hänen oli paettava maasta. Hän lähti\nsilloin sen ruotsalaisen kuninkaan luo, joka asui Upsalassa, ja rupesi\nhänen palvelukseensa. Mutta jonkin ajan kuluttua hän pyysi kuninkaan\nsisarta vaimokseen, ja kun kuningas ei tahtonut antaa hänelle niin\nylhäistä morsianta, hän pakeni tytön kanssa. Hän oli nyt ajanut asiansa\nniin, ettei voinut asua Norjassa eikä Ruotsissa, ja ulkomaille hän ei\ntahtonut muuttaa. Mutta jokin keino kai tässä pitää keksiä, hän\najatteli ja lähti palvelijoineen ja aarteineen pohjoista kohti halki\nTaalainmaan, kunnes saapui niille suurille metsäseuduille, jotka ovat\nTaalain rajan takana. Sinne hän asettui, rakensi taloja ja raivasi\nmaata ja oli niin muodoin ensimmäinen, joka asettui asumaan tälle\nseudulle.\"\n\nKuultuaan tämän jutun vaipui poika vielä enemmän mietteihinsä. \"Minä en\nymmärrä, mitä sinä tarkoitat näillä jutuillasi\", hän sanoi vielä\nkerran. Bataki ei vastannut ensin mitään, kääntelihän vain päätään ja\nsiristeli silmiään. \"Koska olemme tässä kahden kesken\", hän sanoi\nlopulta, \"niin kysyn sinulta muuatta asiaa. Oletko milloinkaan ottanut\noikein selkoa siitä, mitä ehtoja se haltija, joka muutti sinut, pani\nsinun ihmiseksi tulemisellesi?\" -- \"En ole kuullut puhuttavan muista\nehdoista kuin siitä, että minun on vietävä valkoinen hanhikukko\nvahingoittumattomana Lappiin ja sieltä takaisin Skooneen.\" -- \"Niinpä\nniin\", sanoi Bataki, \"minä arvasin sen, sillä kun viimeksi tapasimme,\npuhuit sinä niin ylpeästi siitä, ettei ollut mitään sen rumempaa kuin\npettää ystävä, joka luottaa sinuun. Sinun pitäisi tiedustella Akalta\ntuosta ehdosta. Sinähän tiedät, että hän kävi sinun kotonasi puhumassa\nhaltijan kanssa.\" -- \"Akka ei ole sanonut minulle siitä mitään\", sanoi\npoika. -- \"Hän kai ajatteli, että sinun on parempi olla tietämättä,\nmiten haltijan sanat sattuivat. Hän tahtoo tietysti auttaa sinua\nenemmän kuin Martti hanhikukkoa.\" -- \"On merkillistä, miten sinä aina\nsaat minut levottomaksi ja pahalle tuulelle\", sanoi poika. -- \"Se voi\nkyllä näyttää siltä\", sanoi korppi, \"mutta tällä kertaa minä luulen\nsinun tulevan kiittämään minua siitä, että sanon haltijan sanojen\nkuuluneen niin, että sinä saat tulla ihmiseksi, jos voit tuoda Martti\nhanhikukon kotiin niin, että äitisi saa panna hänet teurastuspenkille.\"\n\nPoika kavahti pystyyn. \"Tuo nyt ei voi olla muuta kuin sinun ilkeitä\nkeksintöjäsi!\" hän huusi. -- \"Kysy Akalta itseltään\", sanoi Bataki.\n\"Tuollapa tuo näkyykin tulevan koko laumansa kanssa. Älä nyt unohda\nsitä, mitä olen kertonut sinulle tänään! On kyllä keinoja, kuinka\nkaikista vaikeuksista päästään, kunhan niitä vain keksitään. On hauska\nnähdä, kuinka sinä olet onnistuva.\"\n\n\n\n\nXLVIII\n\nVERMLANTI JA DAL\n\n\nKeskiviikkona lokakuun 5. p:nä.\n\nKun Akka seuraavana päivänä eräässä syöttöpaikassa käyskenteli hiukan\nerillään muista, meni poika hänen luokseen ja kysyi, oliko totta se,\nmitä Bataki oli sanonut, ja Akan täytyi se myöntää todeksi. Silloin\npoika otti johtajahanhelta lupauksen, ettei tämä kertoisi asiasta\nMartti hanhikukolle. Sillä suuri valkoinen oli niin urhoollinen ja\njalomielinen, että poika pelkäsi hänen saavan aikaan jonkin\nonnettomuuden, jos saisi tietää haltijan ehdot.\n\nSitten poika istui nyreissään ja äänettömänä hanhen selässä, pää\nriipuksissa, eikä katsellut ympärilleen. Hän kuuli villihanhien\nhuutavan pojilleen, että nyt mennään Taalainmaahan ja että nyt he\nvoivat nähdä Städjanin pohjoisessa ja että nyt he kulkevat Östedaljoen\nyli ja että nyt he ovat Hormundjärven päällä ja että heillä nyt on\nallaan Västerdalin laakso, mutta hän ei viitsinyt katsoa tuota kaikkea.\n\"Minä kai saan vaeltaa villihanhien seurassa kaiken ikäni\", ajatteli\nhän, \"niin että kyllä minä saan nähdä tätä maata vielä ihan\nkylläksenikin.\"\n\nEikä hänen mielensä suinkaan kohentunut, kun villihanhet huusivat, että\nnyt tultiin juuri Vermlantiin ja että joki, joka kulki etelää kohti,\noli Klarjoki. \"Olen jo nähnyt niin monta jokea\", ajatteli hän, \"ettei\nminun enää tarvitse tästä välittää.\" Vaikka hän olisi ollutkin\nuteliaampi, ei hänellä olisi ollut paljonkaan näkemistä, sillä\npohjoisessa Vermlannissa on vain suuria, yksitoikkoisia metsiä, joiden\nläpi kapea monikoskinen Klarjoki luikertelee. Siellä täällä näkyy\nhiilihauta, kaski, aho tai jokin matala musta tupa, jossa asuu\nsuomalaisia. Mutta yleensä metsä on niin koskematonta, että luulisi\nolevansa kaukana Lapissa.\n\nVillihanhet laskeutuivat nuorelle ruishalmeelle lähelle Klarjoen\nrantaa, ja kun linnut käyskentelivät siinä ja noukkivat tuoretta, vasta\nnoussutta rukiin laihoa, kuuli poika naurua ja iloisia ääniä metsästä.\nSieltä tuli seitsemän reipasta miestä, kontit selässä ja kirveet olalla\nSinä päivänä pojan teki sanomattomasti mieli tavata ihmisiä, ja hän\noikein ilostui, kun työmiehet riisuivat konttinsa ja heittäytyivät joen\nrannalle lepäämään. He puhuivat yhtä mittaa ja poika makasi mättään\nsuojassa ja nautti siitä, että sai kuulla ihmisten ääntä. Hän sai pian\ntietää, että he olivat vermlantilaisia, jotka olivat matkalla\nNorlantiin työn hakuun. Ne olivat iloisia miehiä, ja heillä oli paljon\npuhumista, sillä he olivat olleet työssä eri paikkakunnilla. Mutta\nheidän puhellessaan sattui joku heistä sanomaan, että vaikka hän oli\nvaeltanut kautta koko Ruotsin, ei hän kuitenkaan ollut nähnyt\nainoaakaan seutua, joka olisi ollut kauniimpi kuin läntisessä\nVermlannissa sijaitseva Nordmarken, josta hän oli kotoisin.\n\n\"Saatatpa olla oikeassa, kun vain Nordmarkenin sijasta sanot\nFryksdalen, josta minä olen kotoisin\", virkkoi toinen. -- \"Minä olen\nJössen kihlakunnasta\", sanoi kolmas, \"ja minä sanon, että se on\nkauniimpi kuin sekä Nordmarken että Fryksdalen.\"\n\nNyt kävi selville, että nuo seitsemän miestä olivat kotoisin eri\npaikoista Vermlantia ja että jokaisen mielestä hänen oma kotiseutunsa\noli kauniimpi ja parempi kuin muiden. Siitä syntyi kiivasta väittelyä,\neikä kukaan voinut vakuuttaa toiselle olevansa oikeassa. Näytti melkein\nsiltä kuin heistä jo tulisi vihamiehiä, kun pitkätukkainen ja\ntihrusilmäinen ukko sattui kulkemaan ohi. \"Mitä ne miehet riitelevät?\"\nsanoi hän. \"Niinhän te huudatte, että kuuluu läpi koko metsän.\"\n\nEräs vermlantilaisista kääntyi nopeasti tulijaa kohden. \"Oletko sinä\nsuomalainen, kun käyskentelet näin kaukana metsässä?\" -- \"Saatanpa\nolla\", sanoi ukko. -- \"Se on hyvä se\", sanoi mies. \"Olen aina kuullut,\nettä te suomalaiset olette viisaampia kuin muut ihmiset.\" -- \"Hyvä\nmaine on kultaa kalliimpi\", myönsi suomalaisukko. -- \"Me istumme tässä\nja kiistelemme siitä, mikä Vermlannin osa on paras. Etköhän sinä\nrupeaisi ratkaisemaan meidän riitaamme, niin pääsisimme joutumasta\nvihamiehiksi tämän asian tähden?\" -- \"Koetetaan panna kirkko keskelle\nkylää\", sanoi suomalainen. \"Mutta teidän täytyy malttaa vähän\nmieltänne, sillä minun on ensin kerrottava teille muuan vanha tarina.\"\n\n\"Oli kerran niin\", alkoi suomalainen ja istuutui kivelle, \"että se maa,\njoka on Vennerin pohjoispuolella, oli kovin kaamean näköinen maa. Se\noli niin täynnä paljaita vuoria ja jyrkkiä kukkuloita, että siinä oli\nmahdotonta elää ja asua. Teitä ei voitu tehdä eikä peltoja perata.\nMutta maa, joka oli Vennerin eteläpuolella, oli siihen aikaan yhtä\nhyvää ja helposti viljeltävää kuin se on tänäkin päivänä.\n\n\"Nyt tapahtui niin, että etelässä oli mahtava mies, jolla oli seitsemän\npoikaa. Pojat olivat kaikki reippaita ja voimakkaita miehiä, mutta he\nolivat ylpeitä ja olivat alinomaa riidassa keskenään, kun jokainen\ntahtoi olla toistaan parempi.\n\n\"Isää ei miellyttänyt tämä ainainen kinastelu, ja saadakseen sen\nloppumaan hän kutsui eräänä päivänä poikansa puheilleen ja kysyi\nheiltä, suostuvatko he siihen, että hän panee heidät koetukselle\nsaadakseen selville, kuka heistä on etevin.\n\n\"Johan toki. Juuri sitähän he toivoivatkin.\n\n\"'Silloin tehdään näin', sanoi isä. 'Te tiedätte, että tämän pienen\nlammikon pohjoispuolella, jota nimitetään Venneriksi, on meillä\nulkopalsta, joka on niin täynnä mättäitä ja kiven mukuloita, ettei\nmeillä siitä ole mitään hyötyä. Ottakaa huomenna kukin auranne ja\nmenkää sinne ja kyntäkää niin paljon kuin päivässä ehditte. Illan\ntultua käyn katsomaan, kuka teistä on suorittanut parhaan työn.'\n\n\"Aurinko oli tuskin noussut seuraavana aamuna, kun veljekset seisoivat\nvalmiina hevosineen ja auroineen. Ihan iloissaan katseli, kuinka he\najoivat työmaalleen. Hevoset oli harjattu kiiltäviksi, auran lehdet\nvälkkyivät ja terät oli sileiksi tahkottu. He laskivat täyttä laukkaa,\nkunnes tulivat Vennerin rantaan. Silloin kääntyi heistä pari miestä\nsyrjään, mutta vanhin ajoi suoraan eteenpäin. 'En minä pelkää\ntuommoista pikku rapakkoa', sanoi hän Venneristä.\n\n\"Kun toiset näkivät, että hän oli näin rohkea, eivät hekään tahtoneet\nolla pekkaa pahempia. He asettuivat aurojen päälle ja ajoivat veteen.\nHeillä oli isot hevoset, ja kesti hyvän aikaa, ennen kuin niiden täytyi\nantautua uimasille. Aurat kelluivat veden pinnalla, mutta ei ollut\nhelppoa pysyä niiden päällä. Muuatta veti aura perässään, muutaman\ntäytyi kahlata, mutta kaikki he pääsivät yli ja alkoivat heti kyntää\nulkopalstaa, joka ei ollut mikään muu kuin se maa-alue, jota sittemmin\non ruvettu nimittämään Vermlanniksi ja Daliksi. Vanhimman osaksi joutui\nkeskivaon kyntäminen, häntä lähinnä olevat asettuivat hänen sivuilleen,\nheitä nuoremmat sijoittuivat laitimmaisiksi ja molemmat nuorimmat\nkyntivät kumpikin omaa vakoaan, toinen ulkopalstan läntisellä reunalla,\ntoinen sen itäisellä.\n\n\"Vanhin veli kynti aluksi suoran ja leveän vaon, sillä maa lähellä\nVenneriä oli melko tasaista ja helposti viljeltävää. Mutta pian hänen\ntielleen tuli kivi niin suuri, ettei hän voinut päästä sen ohi, vaan\nhänen täytyi nostaa aura sen päälle. Sitten hän painoi auran kärjen\nmaahan ja avasi leveän ja syvän vaon. Mutta hetken kuluttua hän tuli\nniin kovaan maahan, että hänen oli nostettava auraa. Niin sattui vielä\ntoisenkin kerran, ja häntä harmitti, ettei hän saanut vakoaan joka\nkohdasta yhtä leveäksi ja hyväksi. Viimein maa kävi niin kivikovaksi,\nettä hänen täytyi tyytyä vain sen raapimiseen. Sillä tavoin hän tuli\nkuitenkin ulkopalstan pohjoiselle rajalle ja istuutui siihen odottamaan\nisäänsä.\n\n\"Toinenkin veli alkoi kyntää leveätä ja syvää vakoa ja sattui löytämään\nhyvän paikan mättäiden välissä, niin että voi jatkaa työtään\nkeskeyttämättä. Siellä täällä hän ajoi muutamien luolien läpi, ja mitä\npohjoisemmaksi hän tuli, sitä useampia mutkia täytyi hänen tehdä ja\nsitä kapeammaksi vako kävi. Mutta hän oli päässyt niin hyvään vauhtiin,\nettei pysähtynyt edes rajalle, vaan ajoi hyvän matkaa kauemmaksikin\nkuin olisi tarvinnut.\n\n\"Kolmaskin veli, hän, joka oli vanhimman vasemmalla puolella, onnistui\nalussa hyvin. Hän sai kynnetyksi vaon, joka oli kaikkien toisten vakoa\nleveämpi, mutta pian hän tapasi niin kehnoa maata, että hänen oli pakko\nväistää länteenpäin. Niin pian kuin oli mahdollista hän ajoi taas\npohjoista kohti, kynti sekä leveältä että syvään, mutta sai pysähtyä\npaljon ennen kuin oli päässyt rajalle. Kun hän ei tahtonut jäädä\nsiihen, hän käänsi hevosensa ja poikkesi toisaanne. Mutta hetken\nkuluttua hän oli semmoisessa umpikujassa, että hänen oli pakko\npysähtyä. 'Tästä vaosta varmaankin tuli kaikista kehnoin', hän ajatteli\nistuutuessaan auransa päälle isää odottamaan.\n\n\"Mitäpä heistä kaikista kertomaan. He suoriutuivat kaikki kuin miehet.\nKeskeltä kyntäminen oli ollut vaikeaa, mutta niillä, jotka ahersivat\nidässä ja lännessä, oli vielä vaikeampaa, sillä tuolla loitompana oli\nmaa niin täynnä kiviraunioita ja soita, että oli mahdotonta ajaa suoria\nja tasaisia vakoja. Kahdesta nuorimmasta saattaa sanoa, että he vain\nkääntyivät ja koukkuilivat, mutta hyvää jälkeä siinä syntyi heiltäkin.\n\n\"Illan tultua kaikki seitsemän veljestä istuivat uupuneina ja\nalakuloisina kukin vakonsa päässä odottamassa.\n\n\"Niin tuli isä astellen katsomaan. Hän meni ensin sen luo, joka oli\nkyntänyt lännimmäisenä. 'Iltaa!' sanoi isä tullessaan. 'Kuinka työ on\nsujunut?' -- 'Huonosti', vastasi poika. 'Pahan maan te annoitte\nkynnettäväksemme!' -- 'Sinähän istut selin työmaahasi', sanoi isä.\n'Katsohan taaksesi, niin näet, että olet saanut aikaan enemmän kuin\nluuletkaan.'\n\n\"Ja kun poika katsahti taakseen, niin hän huomasi, että siihen, missä\nhänen auransa oli kulkenut, oli syntynyt komeita laaksoja ja laaksojen\npohjaan järviä, ja kauniita metsäisiä rinteitä. Hän oli mennessään\nkääntänyt nurin hyvän osan Dalin ja Nordmarkin kihlakuntaa Vermlannissa\nja kyntänyt esiin Laksjön ja Lelongin ja Stora Leen järvet ja kaksi\nSilajärveä, niin että isällä oli kyllä syytä olla häneen tyytyväinen.\n\n\"'Mennäänpäs nyt katsomaan, mitä muut ovat toimittaneet', sanoi isä. Se\npoika, jonka luo he tulivat -- hän oli järjestyksessä viides -- oli\nkyntänyt Jössen kihlakunnan ja Glefsfjolenin järven. Kolmas poika oli\nkyntänyt Värmelenin, vanhin Fryksdalin ja Frykenijärvet, häntä lähin\nÄlvdalenin ja Klarjoen. Viides oli saanut ponnistaa kaikki voimansa\nBergslagenissa ja oli kyntänyt Yngenin ja Daglösenin ynnä muita pikku\njärviä. Kuudes oli noudattanut kummallista väylää. Ensin hän oli\nraivannut sijaa suurelle Skagernin järvelle, sitten hän oli kulkenut\nkaitaista uomaa, johon Letälvenin joki oli asettunut, ja sitten hän oli\nsattunut menemään rajan yli ja pistellyt auransa kärjellä joukon pikku\njärviä Vestmanlannin kaivosseutuun.\n\n\"Tarkastettuaan kynnöksen isä sanoi, että he hänen ymmärtääkseen olivat\ntehneet työnsä niin hyvin, että hän voi olla siihen tyytyväinen. Maa ei\nnyt enää ollut erämaata, vaan saattoi sitä hyvin viljellä. He olivat\nluoneet monta kalaista järveä ja hedelmällisiä laaksoja. Jokiin ja\nvirtoihin oli tullut putouksia, jotka voivat pyörittää myllyjä, sahoja\nja pajoja, vakojen välissä harjuilla oli tilaa metsälle, josta sai\npoltto- ja hiilipuita, ja nythän voitiin tehdä teitä Bergslagenissa\noleviin rautamalmiseutuihin.\n\n\"Pojat olivat hyvillään tämän kuullessaan, mutta nyt he tahtoivat\nmyöskin kuulla, kenen vako oli paras.\n\n\"'Tämmöisissä kynnöksissä', sanoi isä, 'on tärkeämpää, että kaikki vaot\nsopivat hyvin toisiinsa kuin että yksi on parempi kuin toinen. Minä\nluulen, että sen, joka joutuu Nordmarkin ja Dalin kaitaisille järville,\ntäytyy myöntää harvoin nähneensä mitään kauniimpaa. Mutta kuitenkin hän\njäljestäpäin ilokseen katselee noita valoisia, hedelmällisiä seutuja\nGlefsfjolenin ja Värmelenin ympärillä. Elettyään siellä aukeassa ja\niloisessa seudussa vähän aikaa hän muuttaa mielellään pitkiin ja\nahtaihin laaksoihin Frykenin ja Klarjoen varsilla, ja jos hän kyllästyy\nniihinkin, hän ilostuu tavatessaan nuo Bergslagenin monenmuotoiset\njärvet, jotka mutkittelevat ja luikertelevat ja joita on niin monta,\nettei kukaan voi niistä lukua pitää. Niiden sokkeloista päästyään hän\nvarmaan ilostuu kohdatessaan niin suuren ja avaran ulapan kuin\nSkagernin. Ja nyt minä sanon teille, että poikien laita on sama kuin\nvakojen. Ei kenenkään isän mieltä ilahduta, että yksi on parempi kuin\ntoinen. Mutta jos hän voi yhtä suuresti iloiten luoda silmänsä\nnuorimmasta vanhimpaan, niin täyttää rauha hänen mielensä.'\"\n\n\n\n\nXLIX\n\nPIENI HERRASKARTANO\n\n\nTorstaina lokakuun 6. p:nä.\n\nVillihanhet seurasivat Klarjokea aina Munkforsin tehtaalle saakka.\nSitten he poikkesivat länteenpäin Fryksdalenia kohti. Ennen kuin he\nolivat ehtineet Frykenin järvelle, alkoi pimetä, ja he laskeutuivat\nvetiselle nevalle erään metsäisen kukkulan laelle. Neva oli kyllä hyvä\nyösija villihanhille, mutta pojasta oli siinä kylmää ja koleaa, ja hän\ntahtoi hakea itselleen paremman nukkumapaikan. Ollessaan vielä ilmassa\nhän oli nähnyt, että harjun alla oli taloja, ja hän riensi sinnepäin.\n\nMatka oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja monta kertaa hän oli jo\nkääntyä. Mutta viimein metsä harveni hänen ympärillään, ja hän joutui\nmaantielle, joka kulki metsän reunaa. Tieltä vei kaunis koivukuja\nmuutamaan taloon, ja hän lähti kulkemaan sinnepäin.\n\nHän tuli ensin takapihalle, joka oli niin avara kuin kaupungin tori, ja\nsen ympärillä oli pitkä rivi punaisia rakennuksia. Kuljettuaan sen\npoikki hän näki toisen talon, jossa asuinrakennuksen edessä oli\nkaitainen hiekkakäytävä ja suuri pihamaa ja takana vehmas puutarha.\nPäärakennus oli pieni ja vähäpätöinen, mutta pihan ympärillä kasvoi\näärettömän korkeita pihlajia, jotka seisoivat niin tiheässä, että ne\nolivat kuin seinänä sen ympärillä, ja pojasta tuntui, kuin hän olisi\ntullut komeaan, korkeakattoiseen huoneeseen. Taivas kaareili sen päällä\ntummansinisenä, pihlajat olivat keltaiset ja suuret marjatertut\npunaiset, nurmi oli vielä vihreää, mutta sinä iltana oli häikäisevän\nkirkas kuutamo, ja se valaisi nurmikkoa niin voimakkaasti, että maa oli\nvalkoista kuin hopea.\n\nEi näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja poika voi kulkea vapaasti minne\ntahtoi, ja tullessaan puutarhaan hän huomasi jotakin, josta melkein\ntuli hyvälle tuulelle. Hän oli kiivennyt pieneen pihlajaan syömään\nmarjoja, mutta ennen kuin oli saanut tertun taitetuksi hän näki tuomen,\njoka sekin oli täynnä marjoja. Hän hivuttelihe alas pihlajasta\nja kiipesi tuomeen, mutta tuskin hän oli tuomessa, kun näki\nviinimarjapensaan, jossa vielä riippui pitkiä, punaisia terttuja. Ja\nnyt hän näki, että koko puutarha oli täynnä karviaismarjoja ja vattuja\nja orjantappuroita. Vihannesmaassa oli kaalia ja nauriita ja\njok'ikisessä pensaassa marjoja. Ja tuossa käytävällä, ei, hänen\nsilmänsä eivät pettäneet, siinä välkkyi kuutamossa suuri ihana omena.\n\nPoika istahti nurmikolle suuren omenan ääreen ja alkoi puukollaan\nleikellä siitä pieniä palasia. \"Saattaisihan tuota olla haltijanakin\nvaikka kaiken ikänsä, jos aina olisi niin helppo saada hyvää ruokaa\nkuin tässä paikassa\", hän ajatteli.\n\nHän söi ja mietti ja mietti ja söi, ja viimein hän alkoi arvella, eikö\nmahtaisi olla yhtä hyvä jäädä tähän ja antaa villihanhien mennä etelään\nilman häntä. \"En ollenkaan ymmärrä, kuinka voin sanoa Martti\nhanhikukolle, etten voikaan palata kotiin\", hän ajatteli. \"On parasta,\nettä kokonaan eroan hänestä. Voisinhan kerätä itselleni talven varan\nniinkuin oravatkin, ja jos minä asuisin jonkin tallin tai navetan\npimeässä nurkassa, ei minun tarvitsisi paleltua kuoliaaksi.\"\n\nJuuri ajatellessaan näin hän kuuli pienen suhauksen päänsä päällä, ja\nhetken kuluttua oli hänen vieressään maassa jotakin, joka oli kuin\npieni lyhyt koivun kanto. Kanto kiertelihe ja kääntelihe ja sen päässä\nloisti kaksi valoisaa pistettä niinkuin tulikekälettä. Tämä oli kuin\nnoiduttua, mutta poika huomasi pian, että kannolla oli kiverä nokka ja\nsuuret höyhenseppeleet hehkuvien silmien ympärillä, ja silloin hän\nrauhoittui. \"Olipa oikein hauska tavata jokin elävä olento\", sanoi hän.\n\"Kerroppas minulle, rouva kissapöllö, mikä tämän paikan nimi on ja\nkeitä täällä asuu?\"\n\nKissapöllö oli tänä iltana niinkuin kaikkina muinakin syysiltoina\nistunut tikapuiden päässä ja tähystellyt rottia hiekkakäytäviltä ja\nnurmikoilta. Mutta hänen ihmeekseen ei ollut näkynyt yhtä ainoaa\nharmaatakkia. Sen sijaan hän oli huomannut, että jokin ihmisen\ntapainen, vaikka paljon, paljon pienempi liikkui puutarhassa. \"Se se\non, joka pelottaa kaikki rotat\", oli kissapöllö ajatellut. \"Mikä ihmeen\nelukka tuo mahtaa olla? Ei se ole orava, eikä se ole kissanpoika eikä\nkärppäkään\", ajatteli hän edelleen. \"Luulin jo, että lintu, joka on\nniin kauan kuin minä asunut vanhassa herraskartanossa, olisi selvillä\nkaikesta, mitä maailmassa on. Mutta tästä minä en ymmärrä mitään.\"\n\nJa hän oli tuijottanut tuohon, joka liikuskeli hiekkakäytävällä, niin\nkauan, että hänen silmänsä alkoivat hehkua. Viimein oli uteliaisuus\npäässyt voitolle, niin että hän oli lentänyt maahan tarkastamaan\nvierasta lähemmin.\n\nKun poika alkoi puhua, kumartui pöllö eteenpäin ja tarkasteli häntä.\n\"Ei sillä ole kynsiä eikä piikkejä\", ajatteli hän, \"mutta saattaahan\nsillä olla myrkkyhammas tai muu vieläkin vaarallisempi ase. Täytyy\npäästä vähän paremmin siitä perille, ennen kuin uskallan käydä hänen\nkimppuunsa.\"\n\n\"Talon nimi on Mårbacka\", sanoi pöllö, \"ja tässä on ennen vanhaan\nasunut herrasväkeä. Mutta mikäs sinä olet?\" -- \"Tuumailen muuttaakseni\ntänne\", sanoi poika vastaamatta pöllön kysymykseen. \"Luuletko, että se\nvoi käydä päinsä?\" -- \"Miksikä ei, vaikk'ei tämä enää ole entisensä\nveroinen\", sanoi pöllö, \"mutta kyllähän tässä toimeen tulee. Se riippuu\nvain siitä, mistä aiot elää. Aiotko ruveta rottia pyydystämään?\" --\n\"Enhän toki\", sanoi poika. \"Pikemminkin saattavat rotat syödä minut\nkuin minä tehdä heille mitään pahaa.\" -- \"Ei se nyt suinkaan mahda olla\nniin vaaraton kuin sanoo olevansa\", ajatteli kissapöllö. \"Mutta minun\npitää kuitenkin tehdä koetus.\" Hän kohosi ilmaan, ja samassa hän iski\nkyntensä Niilo Holgerinpojan olkapäähän ja alkoi tavoitella nokallaan\nhänen silmiään. Poika suojeli toisella kädellä silmiään ja koetti\ntoisella päästää itseään irti. Samalla hän huusi apua kohti kurkkuaan.\nHän huomasi olevansa oikein hengenvaarassa, ja hän ajatteli, että nyt\noli varmaankin hänen viimeinen hetkensä tullut.\n\nNyt kerron siitä merkillisestä seikasta, että juuri sinä vuonna kun\nNiilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, mietti\nmuuan ihminen sitä, että olisi kirjoitettava Ruotsinmaasta kirja, joka\nsoveltuisi lasten luettavaksi koulussa. Hän oli miettinyt sitä joulusta\nsyksyyn saakka, mutta ei ollut saanut kirjoitetuksi riviäkään, ja\nviimein hän oli kyllästynyt asiaan niin, että sanoi itselleen: \"Et\nkelpaa tähän. Istu sepittämään satuja ja kertomuksia, niinkuin tapasi\non, ja anna jonkun toisen kirjoittaa tuo kirja, jonka on oltava\nopettava ja vakavahenkinen ja jossa joka sanan pitää olla totta!\"\n\nHän oli jo melkein päättänyt luopua koko tuumasta, mutta kun hänestä\nkuitenkin olisi ollut hauskaa kirjoittaa jotakin kaunista Ruotsista,\noli hänen vaikea jättää se tekemättä. Viimein johtui hänen mieleensä,\nettei hän ehkä päässyt kirjoittamisen alkuun sentähden, että istui\nkaupungissa, jossa hänellä vain oli katuja ja talojen seiniä\nympärillään. Jos hän lähtisi maalle, jossa voisi nähdä metsiä ja\npeltoja, sujuisi työ ehkä paremmin.\n\nHän oli kotoisin Vermlannista, ja hän oli selvillä siitä, että kirja\noli aloitettava tästä maakunnasta. Ja ennen muuta hän päätti kertoa\nsiitä paikasta, jossa oli kasvanut. Se oli ollut vanha herraskartano,\njoka oli ollut kaukana maailman kohinasta ja jossa oli säilynyt paljon\nvanhoja tapoja. Hän oli ajatellut, että lasten olisi hauska kuulla\nniistä monista töistä ja toimista, joita vuoden mittaan talossa\nsuoriteltiin. Hän kertoo heille, kuinka hänen kotonaan oli vietetty\njoulua ja uutta vuotta ja pääsiäistä ja juhannusta, millaiset olivat\nolleet heidän huonekalunsa ja talouskapineensa, millaista oli ollut\nkeittiössä ja aitoissa, navetassa ja tallissa, riihessä ja saunassa.\nMutta kun hän ryhtyi kirjoittamaan tästä, ei kynä lähtenyt liikkeelle.\nHän ei voinut ymmärtää, mikä siihen oli syynä, mutta niin se vain oli.\n\nOlihan kyllä niinkin, että hän muisti kaiken tämän yhtä selvästi kuin\njos yhä vielä olisi elänyt siinä. Mutta hän ajatteli, että kun hän\nkuitenkin matkustaa maalle, niin pitäisi ehkä matkustaa vanhaan\nkotitaloon ja katsella sitä, ennen kuin rupeaa siitä kirjoittamaan. Hän\nei ollut käynyt siellä moneen vuoteen, ja hän ilostui, kun näin sai\nasiaa lähteäkseen sinne. Oikeastaan hän alituiseen ja kaikkialla ikävöi\nsinne. Hän näki kyllä, että muut paikat olivat sekä kauniimmat että\nparemmat, mutta ei missään tuntunut hänestä elämä niin turvalliselta ja\nhauskalta kuin se oli tuntunut vanhassa lapsuudenkodissa.\n\nEi ollut kuitenkaan niin helppo matkustaa kotiin kuin olisi luullut,\nsillä talo oli myyty vieraille, joita hän ei tuntenut. Hän ajatteli\nkyllä, että ne ottaisivat hänet hyvin vastaan, mutta hän ei tahtonut\npalata vanhaan kotiinsa istumaan ja puhelemaan vierasten ihmisten\nkanssa, vaan oikein muistellakseen, kuinka heillä oli oltu ja eletty\nennen vanhaan. Sentähden hän järjesti saapumisensa sinne\niltamyöhäiseksi, kun työt olivat loppuneet ja ihmiset sisällä.\n\nHän ei ollut koskaan tiennyt, että olisi niin vaikeaa tulla kotiin.\nIstuessaan rattailla ja ajaessaan vanhaa taloa kohti hän tunsi hetki\nhetkeltä nuortuvansa, ja pianpa hän ei enää ollutkaan vanha ihminen,\njonka tukka jo alkoi käydä harmaaksi, vaan lyhythameinen ja\npitkäpalmikkoinen tyttönen. Tuntiessaan jok'ikisen talon tien varrella\nhän ei osannut kuvitella muuta kuin että kaiken tuolla kotona täytyi\nolla niinkuin ennen maailmassa. Isä ja äiti ja sisaret seisovat\nportailla häntä vastassa, vanha emännöitsijä seisoo keittiön ikkunassa\nja katselee, kuka sieltä ajaa, ja Nero ja Freija ja pari muuta koiraa\nlaukkaavat esiin ja hyppivät häntä vasten.\n\nMitä lähemmäksi pihaa hän ehti, sitä iloisemmaksi hän tuli. Nyt oli\nsyksy ja talossa oli työntäyteinen aika, mutta työn paljous kai\naiheuttikin, ettei elämä kotona koskaan tuntunut ikävältä ja\nyksitoikkoiselta. Hän oli tullessaan nähnyt, että ihmiset nostivat\nperunoita, ja sitä ne varmaankin tekivät hänenkin kotonaan, niin että\nnyt oli ensiksikin jauhettava perunoita ja tehtävä perunajauhoja. Syksy\noli ollut lämmin. Jokohan lie kaikki korjattu puutarhasta? Kaalit\nolivat varmaankin vielä ulkona. Ja jokohan humalat oli poimittu ja\njokohan omenat?\n\nKunhan vain ei olisi suursiivousta kotona, sillä syysmarkkinat\nolivat tulossa. Markkinoiksi oli kaikki paikat puhdistettava ja\nkiilloitettava. Silloin oli suuri juhla, varsinkin palvelijoiden\nmielestä. Oli todella hauskaa tulla markkinoiden aattoiltana keittiöön\nja nähdä lattia vasta pestynä ja katajoituna, seinät valkaistuina ja\nkupariastiat kirkkaina.\n\nKun markkinat olivat ohi, alkoivat työt heti uudelleen. Silloin oli\nryhdyttävä liinan loukuttamiseen. Liina oli mätäkuun aikana ollut\nlevällään niityllä mädäntyäkseen. Nyt se pantiin vanhaan saunaan ja\nsuurta kiuasuunia lämmitettiin, jotta liina kuivuisi. Ja kun se oli\noikein hyvin kuivunut, kutsuttiin kaikki naapurin naiset kokoon. He\nistuutuivat saunan eteen ja alkoivat hakata liinoja loukuilla\nsaadakseen kuivista kasoista esille hienot valkoiset kuidut. Työtä\ntehdessään kävivät naiset pölystä harmaiksi, mutta kyllä he silti\nolivat yhtä iloisia. Koko päivän lotisivat loukut ja kävivät kielen,\nniin että kun lähestyi vanhaa saunaa, niin oli kuin olisi siinä\npauhannut ainainen myrsky.\n\nKun liinat oli loukutettu, alettiin leipoa kuivia leipiä ja keritä\nlampaita, ja sitten tuli palvelijain muutto. Marraskuu tuli työteliäine\nteurastus- ja lihansuolaus- ja makkarantekopäivineen, ja silloin\npaistettiin verileipiä ja tehtiin kynttilöitä. Tähän aikaan tuli\ntavallisesti myöskin ompelijatar ompelemaan hameita kotikutoisesta\nvillakankaasta, ja siinä kului pari hauskaa viikkoa, kun talon naiset\nistuivat yhdessä ompelemassa. Suutari, joka teki kenkiä talon kaikelle\nväelle, istui samaan aikaan renkituvassa, eikä koskaan uuvuttu\nkatsomasta, kuinka hän leikkasi nahkaa ja pohjasi ja naulasi ja pani\nrenkaita reikiin.\n\nMutta kiireisin aika oli joulun edellä. Lusian päivänä tuli\nkamarineitsyt, valkoisiin pukeutuneena ja kynttilä tukassa, ja tarjosi\nkahvia kaikille ihmisille kello viisi aamulla merkiksi siitä, että\nkahtena seuraavana viikkona ei saanut uniaan ajatella; nyt oli\njouluolut pantava ja lipeäkala laitettava ja joululeivät leivottava ja\njoulupuhtaat tehtävä.\n\nHän muisteli parhaillaan joulutorttuja ja muita makeita, kun kyytimies\npysähdytti hevosen puistokujan päähän, niinkuin hän oli pyytänyt.\nVaunuissa istuja säpsähti kuin unesta heräten. Oli kaameaa olla yksin\niltamyöhällä, kun juuri oli uneksinut olevansa omaistensa keskessä.\nAstuttuaan vaunuista ja lähdettyään kulkemaan käytävää tullakseen\nhuomaamatta vanhaan kotiinsa tuntui hänestä ero entisyyden ja\nnykyisyyden välillä niin raskaalta, että teki mieli kääntyä takaisin.\n\"Mitäpä hyödyttikään tulla tänne? Eihän täällä kuitenkaan ole niinkuin\noli ennen vanhaan\", hän ajatteli.\n\nMutta kun nyt kerran oli tullut näin pitkälle, niin oli kai kaikki\nkuitenkin nähtävä, ja hän jatkoi kävelyään, vaikka tunsikin tulevansa\naskel askeleelta yhä surullisemmaksi.\n\nHän oli kuullut sanottavan, että talo oli hyvin rappeutunut ja\nmuuttunut, ja saattoipa ollakin niin. Mutta sitä hän ei voinut huomata\ntänä iltana. Hänestä oli päinvastoin kaikki entisellään. Tuossa on\nlammikko, joka hänen nuoruudessaan oli ollut ruutanoita täynnä, joita\nei kukaan uskaltanut pyytää, kun isä tahtoi, että ruutanoiden täytyi\nolla rauhassa siinä, missä olivat. Tuossa on renkitupa ja aitta ja\ntalli ja vellikello ja viiritanko. Ja pihamaa rakennuksen edustalla on\nyhäkin kuin aidattu alue, josta ei ole näköalaa minnekään päin,\nniinkuin oli ollut isänkin aikana, sillä isä ei ollut hennonut\nhakkauttaa maahan ainoaakaan pensasta.\n\nHän pysähtyi suuren, portin pielessä seisovan vaahteran varjoon ja\nkatseli ympärilleen. Ja hänen siinä seisoessaan tapahtui se ihme, että\nparvi kyyhkysiä laskeutui maahan hänen viereensä.\n\nHän tuskin uskoi niitä oikeiksi linnuiksi, sillä eihän kyyhkysillä ole\ntapana liikkua auringon laskun jälkeen. Luultavasti oli kaunis kuutamo\nherättänyt ne. Ne olivat kai luulleet, että oli päivä, ja olivat\nlentäneet hänen luokseen ikään kuin häneltä tietä kysyäkseen.\n\nHänen vanhempiensa aikana oli talossa ollut tavattomasti kyyhkysiä,\nsillä isä oli erityisesti suojellut myöskin kyyhkysiä. Hän tuli pahalle\ntuulelle, kun vain puhuttiinkaan kyyhkysten teurastamisesta. Tulija\nihastui kovasti siitä, että nuo kauniit linnut olivat tulleet häntä\nvastaan hänen vanhassa kodissaan. Kukapa tietää, eivätkö kyyhkyset ehkä\nsittenkin olleet lähteneet yöllä lentoon osoittaakseen hänelle,\netteivät olleet unohtaneet, että heillä täällä oli hyvä koti? Vai oliko\nisä lähettänyt nuo linnut tuomaan häneltä terveisiä, ettei tuntuisi\nikävältä ja yksinäiseltä tulla vanhaan kotiin?\n\nHänen tätä ajatellessaan heräsi hänessä niin voimakas kaipuu vanhoihin\naikoihin, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyviä päiviä he olivat\nviettäneet tässä paikassa. Työtä oli tehty, mutta olihan ollut\njuhliakin. Päivisin oli aherrettu, mutta iltaisin oli kokoonnuttu\nlampun ympärille ja luettu Tegnériä ja Runebergiä, rouva Lenngreniä ja\nmamselli Fredrika Bremeriä. Oli viljelty ruista, mutta myöskin ruusuja\nja jasmiineja; oli kehrätty pellavaa, mutta kehrätessä oli laulettu\nkansanlauluja. Oli päntätty päähän historiaa ja kielioppia, mutta oli\nmyöskin näytelty ja kirjoiteltu runoja, oli seisottu keittiössä ja\nvalmistettu ruokaa, mutta oli osattu soittaa myöskin klaveeria ja\nkitaraa ja viulua ja pianoa. Oli istutettu kaalia ja naurista ja\nhernettä ja papuja puutarhaan, mutta heillä oli ollut toinenkin, joka\noli täynnä omenia ja päärynöitä ja kaikenlaisia marjoja. Oli eletty\nmuista erillään, mutta juuri sen vuoksi oli muistiin tarttunut niin\npaljon satuja ja tarinoita. Oli kuljettu kotikutoisissa vaatteissa,\nmutta senpä vuoksi oli voitu viettää huoletonta ja muista riippumatonta\nelämää.\n\n\"Ei missään maailmassa osata elää niin hyvin kuin minun nuoruudessani\nosattiin elää tämmöisessä pienessä herraskartanossa\", hän ajatteli.\n\"Oli tarpeeksi työtä ja tarpeeksi vaihtelua ja iloa joka päivä. Kovin\ntekisi mieleni tulla tänne takaisin. Nähtyäni paikan on raskasta täältä\nlähteä.\"\n\nJa niin hän kääntyi kyyhkysparven puoleen ja sanoi niille, samalla kun\nsanoi itselleen: \"Ettekö menisi takaisin isän luo sanomaan hänelle,\nettä ikävöin kotiin? Olen jo tarpeeksi kauan harhaillut vieraissa\npaikoissa. Kysykää häneltä, eikö hän voisi järjestää niin, että saisin\nmuuttaa tänne takaisin?\"\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun kyyhkysparvi lehahti lentoon ja lensi\npois. Hän koetti seurata sitä silmillään, mutta se katosi samassa. Oli\nkuin koko tuo valkea lauma olisi haihtunut välkkyvään ilmaan.\n\nKyyhkyset olivat juuri menneet, kun hän kuuli haikeita hätähuutoja\npuutarhasta, ja kun hän riensi sinne, sai hän nähdä jotakin hyvin\nmerkillistä. Siinä seisoi hänen edessään pieni peukaloinen, joka ei\nollut kämmenen leveyttä korkeampi, ja tappeli kissapöllön kanssa.\nEnsiksi hän hämmästyi niin, että tuskin voi liikahtaa. Mutta kun\npikkarainen huusi yhä surkeammin, hän riensi hätään ja erotti\ntaistelevat toisistaan. Pöllö lensi puuhun, mutta Peukaloinen jäi\nseisomaan hiekkakäytävälle, vetäytymättä piiloon tai lähtemättä pakoon.\n\"Suuret kiitokset avustanne!\" sanoi hän. \"Mutta teitte kovin tyhmästi\npäästäessänne tuon pöllön menemään. En voi lähteä täältä, kun se istuu\ntuossa ja vaanii minua.\"\n\n\"En tullut tuota ajatelleeksi, mutta enkö voi viedä sinua sinne, mistä\nolet kotoisin?\" sanoi hän, tuo satujen kertoja, ja oli aika tavalla\nihmeissään siitä, että oli näin yht'äkkiä joutunut puheisiin haltijan\nkanssa.\n\nMutta oikeastaan ei hän sentään ollut siitä niinkään ihmeissään. Oli\nniinkuin hän koko ajan olisi odottanut saavansa kokea jotakin\nihmeellistä käyskennellessään kuutamossa vanhan kotinsa nurkissa.\n\n\"Oikeastaan aioin jäädä tähän taloon koko yöksi\", sanoi Peukaloinen.\n\"Jos te vain voisitte näyttää minulle turvallisen nukkumapaikan,\npalaisin metsään vasta aamun koittaessa.\" -- \"Onko minun näytettävä\nsinulle makuupaikka? Etkö sitten asukaan täällä?\" -- \"Minä kyllä\nymmärrän, että te luulette minua haltijaksi\", sanoi pikkarainen, \"mutta\nminä olen ihminen, minä, niinkuin tekin, vaikka haltija minut noitui.\"\n-- \"Enpä ole kuullut kummempaa. Etkö tahtoisi kertoa minulle, kuinka\nsinun on näin hullusti käynyt?\"\n\nPoika kertoi mielellään seikkailunsa, ja hänen kuulijansa hämmästyi ja\nilostui yhä enemmän. \"Olipa toki onni, että tapasin tuon, joka on\nmatkustanut hanhen selässä kautta koko Ruotsin\", hän ajatteli. \"Juuri\nsen, mitä hän kertoo, minä panen kirjaani. Nyt ei enää tarvitse siitä\nhuolehtia. Olipa hyvä, että lähdin käymään kotona. Ajatella, että sain\napua tähän asiaan heti, kun tulin tähän vanhaan taloon!\" ajatteli hän\nvielä.\n\nSamassa välähti hänen mielessään jotakin, jota tuskin uskalsi ajatella\npäähän asti. Hänhän oli lähettänyt isälle kyyhkysten mukana sanan, että\nikävöi kotiin, ja heti hän oli saanut apua asiassa, jota niin kauan oli\nmiettinyt. Olisiko tämä isän vastaus siihen, mitä hän oli pyytänyt?\nMitäpä semmoista kuvittelikaan! Kuolleet ovat kuolleet. Niiltä ei tule\nkirjeitä eikä muitakaan tietoja.\n\n\n\n\nL\n\nMERENKARIN AARRE\n\n\n\nMatkalla merelle\n\n\nPerjantaina lokakuun 8. p:nä.\n\nVillihanhet olivat aina syysmatkansa alusta alkaen lentäneet suoraan\netelää kohti, mutta lähdettyään Fryksdalenista he kääntyivät toiseen\nsuuntaan ja lensivät läntisen Vermlannin ja Dalin yli Bohusläniä kohti.\nSiitä tuli hauska matka. Hanhenpojat olivat nyt tottuneet lentämään\nniin, etteivät ne enää valittaneet väsymystä, ja poika alkoi saada\ntakaisin hyvän tuulensa. Hän oli iloinen saatuaan puhella ihmisen\nkanssa, sillä tämä oli reipastuttanut hänen mieltään sanomalla, että\njos poika yhä edelleenkin niinkuin tähänkin saakka tekee hyvää\nkaikille, joita kohtaa, niin hänen ei voi käydä pahoin. Ei ihminen\nollut voinut sanoa, kuinka hän oli saava entisen muotonsa, mutta toivoa\nja luottamusta oli Niilo häneltä saanut, ja varmaankin juuri se oli\nvaikuttanut, että hän nyt oli voinut miettiä, millä tavalla suuri\nvalkoinen oli estettävä palaamasta kotiin.\n\n\"Kuulehan, Martti hanhikukko\", sanoi hän heidän lentäessään ylhäällä\nilmassa, \"meille tulee varmaan ikävä kotona talven pitkään, kun olemme\nolleet tämmöisellä matkalla. Minä tässä istun ja mietin, että meidän\npitäisi seurata villihanhia ulkomaille.\" -- \"Älähän toki, et voi\ntarkoittaa mitä sanot\", sanoi hanhikukko ja näytti kovin hämmästyvän,\nsillä kun hän nyt oli näyttänyt kyenneensä seuraamaan villihanhia aina\nLappiin saakka, oli hän ihan tyytyväinen päästessään takaisin\nhanhikarsinaan Holger Niilonpojan navettaan.\n\nPoika istui vähän aikaa ääneti ja katseli Vermlantia, jossa kaikki\nkoivumetsät ja lehdot ja puutarhat olivat verhoutuneet syksyn keltaan\nja punaiseen ja jossa pitkät järvet päilyivät kirkkaan sinisinä\nkellahtavien rantojensa välissä. \"Tuskinpa koskaan olen nähnyt maailmaa\nallamme niin kauniina kuin tänään\", sanoi hän \"Järvet ovat kuin sinistä\nsilkkiä ja rannat kuin leveitä kultanauhoja. Eikö sinusta tuntuisi\nikävältä asettua Västra Vemmenhögiin, kun et enää saisi nähdä\nmaailmasta mitään muuta kuin vanhat tutut tanhuat?\" -- \"Ajattelin vain,\nettä minun tekisi mieleni mennä kotiin isäsi ja äitisi luo näyttämään,\nkuinka reipas poika sinusta on tullut\", sanoi hanhikukko. Hän oli\npitkin kesää haaveillut hetkestä, jolloin hän laskeutuisi pihamaalle\nHolger Niilonpojan tuvan eteen ja siinä ylpeillen näyttelisi\nHienohöyhentä ja kuutta poikastaan hanhille ja kanoille ja lehmille ja\nkissalle ja emännälle ja itselleen Holger Niilonpojallekin. Sentähden\nhän ei nyt ollenkaan ilostunut pojan ehdotuksesta.\n\nVillihanhet levähtivät monta kertaa sinä päivänä, sillä he tapasivat\nkaikkialla niin komeita sänkipeltoja, että tuskin hennoivat niitä\njättää, ja saapuivat Daliin vasta auringon laskun aikaan. He lensivät\nmaakunnan luoteisen osan yli, ja siellä oli vielä kauniimpaa kuin\nVermlannissa. Se oli niin täynnä järviä, että maa oli vain kaitaisina\nkorkeakukkulaisina penkereinä vallien välissä. Siitä ei ollut pelloksi,\nmutta puut viihtyivät sitä paremmin, ja jyrkät rannat olivat kauneina\npuistoina. Ilmassa ja vedessä näytti olevan jotakin, joka ei päästänyt\nvaloa pois vielä sittenkään, kun aurinko jo oli vaipunut harjujen taa.\nKultaisia juovia karkeloi välkkyvien, tummien vesien pinnalla, ja maan\npinnalla värähteli vaaleansinistä välkettä, josta tuli näkyviin\nkellanvalkeita koivuja, heleänpunaisia haapoja ja punakeltaisia\npihlajia.\n\n\"Eikö sinustakin, Martti hanhikukko, ole ikävää, kun emme enää koskaan\nsaa nähdä näin kaunista?\" kysyi poika. -- \"Minusta ovat Söderslättin\nlihavat pellot paljon kauniimmat kuin nämä laihat kivimäet\", vastasi\nhanhikukko. \"Mutta tiedäthän sanomattakin, että jos välttämättä haluat\njatkaa matkaa, niin en minä voi sinusta erota.\" -- \"Olin varma, että\nsaisin sinulta juuri sen vastauksen\", sanoi poika, ja hänen äänestään\nkuuli, että hän oli päässyt suuresta huolesta.\n\nKun he sitten kulkivat Bohuslänin yllä, näki poika, että vuorten\nylängöt muuttuivat yhtenäisemmiksi ja laaksot kaitaisiksi vuoriin\nhaljenneiksi luoliksi, ja niiden pohjalla olevat järvet olivat niin\nmustat kuin ne olisivat tulleet maan alta. Tämä oli komeata seutua\ntämäkin, ja kun poika näki sen milloin auringon säteen valaisemana,\nmilloin varjossa, oli siinä hänen mielestään jotakin jylhää ja\nomituista. Hän ei tiennyt, mistä sai päähänsä, että täällä oli ennen\nvanhaan ollut voimakkaita ja rohkeita urhoja ja että heillä oli ollut\nmonta vaarallista ja rohkeaa seikkailua näissä salaperäisissä\nseuduissa. Hänessä heräsi vanha halu päästä kokemaan merkillisiä\nasioita. \"Voi olla, että vielä kerran kaipaan, etten joka toinen päivä\nsaa olla hengenvaarassa\", hän ajatteli. \"On parasta tyytyä siihen, mikä\non.\"\n\nHän ei sanonut mitään kaikesta tästä suurelle valkoiselle, sillä hanhet\nlensivät Bohuslänin yli kaikkein kovinta vauhtiaan, ja hanhikukko\nhuohotti niin, ettei olisi saanut vastatuksikaan. Aurinko oli ihan\nlaskemassa ja katosi välistä kukkuloiden taakse, mutta villihanhet\nkiisivät eteenpäin semmoista vauhtia, että aurinko aina uudelleen tuli\nnäkyviin.\n\nViimein he näkivät lännessä kirkkaan juovan, joka isoni ja leveni, kuta\nkauemmin he lensivät. Se oli meri, joka oli siellä maidon valkeana ja\nvälkkyi ruusunpunaisena ja taivaansinisenä, ja kun he kääntyivät\nrantakallioiden ohi, näkivät he taaskin auringon, joka kellui taivaan\nrannalla, suurena ja punaisena ja valmiina sukeltamaan aaltoihin.\n\nMutta kun poika katseli vapaata, ääretöntä merta ja punaista\nilta-aurinkoa, joka loisti niin lempeästi, että hän uskalsi katsoa sitä\nsilmiin, hän tunsi rauhan ja turvallisuuden laskeutuvan sieluunsa. \"Älä\nhaudo huoliasi, Niilo Holgerinpoika\", sanoi aurinko. \"Maailma on ihana\nelää sekä pienten että suurten. Ja hyvä on sekin, että saa olla vapaa\nja huoleton ja liikkua aukeassa avaruudessa, minne ikinä tahtoo.\"\n\n\n\nVillihanhien lahja\n\n\nVillihanhet olivat asettuneet yöksi pienelle karille Fjällbakan\nedustalle. Mutta kun alkoi lähetä puoliyö ja kuu paistoi\nkeskitaivaalta, pudisti vanha Akka unen silmistään ja herätti toisen\ntoisensa perästä, Yhden ja Kahden, Kolmen ja Neljän, Viiden ja Kuuden.\nKaikkein viimeksi hän nykäisi nokallaan Peukaloista, niin että tämä\nheräsi. \"Mitä nyt, Akka muori?\" sanoi poika ja hyppäsi pystyyn\npelästyksissään. -- \"Ei mitään vaarallista\", vastasi johtajahanhi, \"on\nvain niin, että me parven seitsemän vanhinta aiomme tänä yönä tehdä\nretken vähän ulommaksi merelle; me kysyisimme, tahtoisitko sinä lähteä\nmukaan.\"\n\nPoika ymmärsi kyllä, ettei Akka olisi tehnyt tällaista ehdotusta, ellei\nolisi ollut jotakin tärkeää tekeillä, ja hän istuutui heti hänen\nselkäänsä. Kulku suunnattiin suoraan länttä kohti. Villihanhet lensivät\nensin rannikon läheisyydessä olevien saarien yli, sitten leveän\nsaarettoman ulapan yli; he saapuivat viimein Väderön saarien suureen\nryhmään, joka oli uloimpana meressä. Kaikki saaret olivat keltaisia ja\nmatalia, ja kuutamossa näkyi, että ne lännen puolella olivat aaltojen\nkiilloittamia. Muutamat niistä olivat aika suuria, ja niistä häämötti\npojan silmään pari asumusta. Akka etsi yhden pienimmistä kareista ja\nlaskeutui sille. Se oli vain yksi ainoa pyöreä harmaakivi, jonka\nkeskessä oli leveä halkeama, mihin meri oli heittänyt hienoa, valkoista\nmerihiekkaa ja muutamia näkinkuoria.\n\nKun poika astui alas hanhen selästä, hän huomasi vieressään jotakin,\njoka näytti korkealta, terävältä kiveltä. Mutta melkein samassa hän\nhuomasi erehtyneensä ja että se oli vain suuri petolintu, joka oli\nyöpynyt karille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ihmetellä sitä, että\nvillihanhet näin varomattomasti olivat asettuneet vaarallisen\nvihollisen viereen, kun lintu loikkasi heidän luokseen ja poika tunsi\nsen Gorgoksi, kotkaksi.\n\nNäkyi, että Akka ja Gorgo olivat sopineet kohtaamisestaan täällä\nulkona. Ei kumpikaan hämmästynyt toisensa läsnäoloa. \"Hyvin tehty,\nGorgo\", kiitteli Akka. \"En uskonut sinun tulevan ennen meitä\nkohtauspaikalle. Oletko odottanut jo kauan?\" -- \"Tulin tänä iltana\",\nvastasi Gorgo. \"Mutta minä pelkään, etten saa kiitosta mistään muusta\nkuin siitä, että olen tullut hyvään aikaan; kävi hullusti sen asian,\njonka sain teiltä toimittaakseni.\" -- \"Olen varma siitä, Gorgo, että\nolet tehnyt enemmänkin kuin olet ollut tekevinäsi\", sanoi Akka. \"Mutta\nennen kuin kerrot, mitä sinulle on matkallasi tapahtunut, täytyy minun\npyytää, että sinä, Peukaloinen, autat minua ottamaan selkoa jostakin,\njonka pitäisi olla kätkettynä tälle karille.\"\n\nPoika oli seisonut ja tarkastellut muutamia koreita näkinkuoria, mutta\nkun Akka mainitsi hänen nimensä, hän nosti silmänsä maasta. \"Sinä kai\nolet ihmetellyt, Peukaloinen, miksi me olemme poikenneet oikeasta\nsuunnastamme ja tulleet tänne Länsimerelle\", sanoi Akka. -- \"Olihan se\nminusta hiukan omituista\", vastasi poika, \"mutta kyllähän minä tiedän,\nettette tee syyttä suotta, mitä teette.\" -- \"Sinä uskot minusta aina\nhyvää\", sanoi Akka, \"mutta pelkäänpä, että tulet tällä kertaa\npettymään, sillä on hyvin luultavaa, että olemme tehneet turhan\nretken.\"\n\n\"Tapahtui monta vuotta sitten\", jatkoi Akka, \"että minä ja pari muuta\nniistä, jotka nyt ovat parvemme vanhimpia, myrskyn heitteleminä eräällä\nkevätmatkallamme kantauduimme näille kareille. Kun näimme, että\nedessämme oli vain rannatonta merta, pelkäsimme joutuvamme niin kauas,\nettemme koskaan enää osuisi maihin, ja silloin me laskeuduimme\nlaineille. Myrsky pakotti meitä viipymään näillä karuilla kallioilla\nmonta päivää. Me kärsimme kovin nälkää, ja kerran me menimme tuohon\nhalkeamaan etsimään ruokaa. Emme löytäneet ainoatakaan heinän kortta,\nmutta näimme hiekassa muutamia lujasti kiinni sidottuja pusseja.\nToivoimme, että pusseissa olisi ollut viljaa, ja me revimme ja\nraastoimme niitä niin kauan, että saimme vaatteen rikki, mutta sieltäpä\nei tullutkaan jyviä, vaan kirkkaita kultarahoja. Semmoisilla me\nvillihanhet emme mitään tehneet, ja me jätimme ne siihen. Emme ole sen\nkoommin ajatelleet koko löytöä, mutta tänä syksynä tapahtui jotakin,\njoka aiheuttaa sen, että tarvitsemme kultaa. On kyllä hyvin vähän\nluultavaa, että aarre on enää tallessa, mutta olemme kuitenkin tulleet\ntänne pyytääksemme sinua ottamaan selkoa asiasta.\"\n\nPoika hyppäsi halkeamaan, otti näkin kuoren kumpaankin käteensä ja\nalkoi heittää hiekkaa syrjään. Mitään pusseja hän ei löytänyt, mutta\nkun hän oli kaivanut aika syvän kuopan, hän kuuli metallin kilahtavan\nja huomasi tavanneensa kultarahan. Hän kopeloi käsillään maata, tunsi,\nettä hiekassa oli useita pyöreitä kultapalasia, ja riensi Akan luo.\n\"Pussit ovat mädäntyneet ja hajonneet\", hän sanoi, \"niin että rahat\novat hajallaan hiekassa, mutta minä luulen, että kulta on tallella.\" --\n\"Hyvä on\", sanoi Akka. \"Täytä nyt reikä ja aseta hiekka paikoilleen,\nniin ettei kukaan näe, että sitä on liikuteltu!\"\n\nPoika teki käskyn mukaan, mutta kun hän tuli takaisin kalliolle, hän\nhämmästyi nähdessään, että Akka oli asettunut kuuden villihanhensa\netunenään ja että he kaikki astuivat häntä kohti hyvin juhlallisen\nnäköisinä. Pysähtyessään hänen eteensä he notkistivat kaulojaan moneen\nkertaan ja näyttivät niin totisilta, että hänen täytyi ottaa reuhka\npäästään ja kumartaa hänenkin.\n\n\"Se on nyt niin\", sanoi Akka, \"että me vanhat tässä olemme sanoneet\ntoisillemme, että jos sinä, Peukaloinen, olisit ollut ihmisten\npalveluksessa ja tehnyt heille yhtä suuria palveluksia kuin meille,\nniin ne eivät varmaankaan päästäisi sinua menemään maksamatta sinulle\nhyvää palkkaa.\" -- \"Enhän minä ole auttanut teitä, vaan tehän olette\npitäneet huolta minusta\", sanoi poika. -- \"Me ajattelimme myöskin\",\njatkoi Akka, \"että kun ihminen on seurannut meitä näin pitkän matkan,\nei hänen pitäisi erota meistä yhtä köyhänä kuin oli meihin yhtyessään.\"\n-- \"Minä tiedän, että se, mitä olen saanut teiltä oppia, on enemmän\narvoista kuin tavarat ja kulta\", sanoi poika.\n\n\"Kun nämä kultarahat ovat tallella tuolla halkeamassa vielä näin monen\nvuoden kuluttua, niin on kai varmaa, ettei niillä ole omistajaa\", sanoi\njohtajahanhi, \"ja minun mielestäni sinä voit ottaa ne haltuusi.\" --\n\"Ettekös te itse, Akka muori, sanonut tarvitsevanne aarretta?\" kysyi\npoika. -- \"Tarvitsimme, voidaksemme maksaa sinulle semmoisen palkan,\nettä isäsi ja äitisi uskovat sinun palvelleen hanhipaimenena hyvällä\nherrasväellä.\"\n\nPoika käänsihe hiukan pois, loi silmäyksen merelle päin ja katsoi\nsitten Akkaa suoraan kirkkaisiin silmiin. \"On minusta vähän omituista,\nAkka muori, että te erotatte minut palveluksestanne ja maksatte minulle\npalkan, ennen kuin olen edes sanoutunut irti\", sanoi hän. -- \"Niin\nkauan kuin me villihanhet viivymme Ruotsissa, uskon minä sinun tahtovan\njäädä seuraamme\", sanoi Akka. \"Mutta minä tahdoin näyttää sinulle,\nmissä aarre on, kun saatoimme tulla sen luo tekemättä aivan pitkää\nmutkaa.\" -- \"Mutta onhan kuitenkin niin, että tahdotte erottaa minut\nseurastanne, ennen kuin minua itseäni haluttaa\", sanoi Peukaloinen.\n\"Mutta kun meillä on ollut yhdessä niin hyvä olla, ei minun mielestäni\nolisi liikaa, jos saisin teidän kanssanne matkustaa ulkomaillekin.\"\n\nKun poika sanoi tämän, ojensivat Akka ja muut villihanhet pitkät\nkaulansa suoraan ylös ja seisoivat sillä lailla hetken aikaa ja imivät\nilmaa puolillaan auki oleviin nokkiinsa. \"Sitä en ole tullut\najatelleeksi\", sanoi Akka, toinnuttuaan hämmästyksestään. \"Mutta ennen\nkuin päätämme mitään siitä, on parasta, että saamme kuulla, mitä\nGorgolla on kerrottavana. Ennen kuin lähdimme Lapista, sovimme Gorgo ja\nminä siitä, että hän matkustaa sinun kotiisi Skooneen ja koettaa\nhankkia sinulle parempia ehtoja.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Gorgo. \"Mutta niinkuin jo sanoin sinulle, oli minulla\nhuono onni. Sain kyllä pian selville Holger Niilonpojan torpan, ja kun\nolin pari tuntia liidellyt edestakaisin talon päällä, näin haltijan\nhiiviskelevän huoneiden välissä. Heittäysin heti hänen niskaansa ja\nvein hänet vähän matkan päähän pellolle, jotta saisimme jutella\nrauhassa. Sanoin, että Akka Kebnekaiselainen oli lähettänyt minut\nkysymään, eikö hän voisi antaa parempia ehtoja Niilo Holgerinpojalle.\n'Minä kyllä kernaasti antaisin', vastasi hän, 'sillä olen kuullut, että\nhän on käyttäytynyt hyvin matkalla, mutta se ei ole minun vallassani.'\nSilloin minä suutuin ja sanoin, että minä nokin silmät hänen päästään,\njos hän ei suostu. 'Saat tehdä niinkuin tahdot', sanoi hän. 'Mutta\nNiilo Holgerinpojan asia ei siitä muutu. Mutta sinä saat sanoa hänelle\nterveisiä, että hän tekisi oikein, jos palaisi kotiin hanhinensa, sillä\ntäällä torpassa ovat asiat huonosti. Holger Niilonpoika on saanut\nmaksaa takuita veljensä tähden, johon hän niin suuresti luotti.\nHevosenkin hän osti velaksi, mutta hevonen alkoi ontua ensimmäisenä\npäivänä, kun hän sillä lähti ajamaan, ja sen jälkeen hänellä ei ole\nollut siitä mitään hyötyä. Niin, sano Niilo Holgerinpojalle, että hänen\nvanhempiensa on jo ollut myytävä lehmä ja että heidän täytyy lähteä\ntorpastaan, elleivät saa mistään apua.'\"\n\nKuullessaan tämän poika rypisti kulmiaan ja hänen kätensä puristuivat\nnyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. \"On julmaa, että haltija on\npannut minulle semmoisen ehdon, etten voi palata kotiin auttamaan\nvanhempiani. Mutta älköön luulkokaan saavansa tehdyksi minusta ystävän\npettäjää. Isä ja äiti ovat kunnon ihmisiä, ja minä tiedän, että he\nkernaammin ovat minun apuani vailla kuin että minä tulisin heidän\nluokseen omatunto soimaavana.\"\n\n\n\n\nLI\n\nMEREN HOPEA\n\n\nLauantaina lokakuun 8. p:nä.\n\nMeri on, niinkuin kaikki tiedämme, raju ja tunkeileva. Sitä osaa\nRuotsista, jota sen hyökkäykset eniten uhkaavat, on sentähden ollut jo\nkauan suojaamassa kivimuuri, jota nimitetään Bohusläniksi.\n\nMuuri on niin leveä, että se peittää koko maan Dalslannin ja meren\nvälillä, mutta niinkuin muutkin rantapadot ja aallonmurtajat on sekin\nmatalanpuoleinen. Se on rakennettu melkoisen suurista möhkäleistä, ja\npaikoitellen siinä on kokonaisia pitkiä harjuja. Ei kai käynytkään\nlaatuun käyttää rakennusaineena pikkukiviä, kun oli tehtävä merta\nvastaan varustus, jonka tuli ulottua Idefjordista Götan jokeen.\n\nEihän tuommoisia suuria rakennuksia tehdä enää nykyaikana, ja jotenkin\nvarmaa on, että muuri on äärettömän vanha. Ja onpa sitä aika\nrusikoinutkin melko tavalla. Nuo suuret möhkäleet eivät enää ole niin\nlähekkäin kuin lienevät olleet alun pitäen. Niiden väliin on syntynyt\nrepeämiä, niin leveitä ja syviä, että niiden pohjaan mahtuu sekä\npeltoja että taloja. Mutta kivimöhkäleet eivät kuitenkaan ole sen\nkauempana toisistaan kuin että näkee hyvin, että ne kerran ovat olleet\nsamaa muuria.\n\nMaan puolella on suuri muuri parhaiten säilynyt. Siellä se kulkee\npitkät matkat yhtäjaksoisena ja ehyenä. Keskustassa on pitkiä ja syviä\njärvipohjaisia halkeamia ja lähellä rannikkoa se on niin särkynyttä,\nettä kukin möhkäle on eri kukkulanaan.\n\nKun katselee sitä rannikolta päin, niin ymmärtää vasta oikein, ettei\ntuo suuri muuri ole siinä vain huvin vuoksi. Vaikka se alun pitäen\nnäkyy olleenkin luja, on meri kuitenkin murtautunut sen läpi kuudessa\nseitsemässä paikassa ja tunkeunut sisään useita peninkulmia pitkinä\nvuonoina. Onpa sen äärimmäisin osa vedenkin alla, niin että ainoastaan\nmöhkäleiden ylin osa on näkyvissä. Sillä tavoin on syntynyt joukko\nsuuria ja pieniä saaria, jotka muodostavat saariston, ja se saa ottaa\nvastaan myrskyn ja meren pahimmat hyökkäykset.\n\nNythän voisi luulla, että maakunta, joka on ainoastaan suuri kivimuuri,\nolisi ihan hedelmätön, niin ettei siinä kukaan voi elää. Mutta eipä\nniinkään, sillä vaikka Bohuslänin kukkuloilla ja ylängöillä onkin karua\nja kylmää, niin on sen sijaan kaikkiin halkeamiin keräytynyt paljon\nhyvää ja hedelmällistä ruokamultaa, jota saattaa mainiosti viljellä,\nvaikk'eivät sarat olekaan erittäin isot. Eivätkä talvet meren rannalla\ntavallisesti ole niin kylmät kuin sisämaassa, ja paikoissa, jotka ovat\ntuulen suojassa, viihtyy vilunarkojakin puita ja muita kasveja, jotka\nmuuten vaivoin viihtyvät niinkään etelässä kuin Skoonessa.\n\nEi ole myöskään unohdettava, että Bohuslän on sen suuren yhteisalueen\nlaidassa, joka on kaikkien maan kansojen yhteistä omaisuutta.\nBohuslänin asukkaat voivat matkustella teitä, joita heidän ei tarvitse\nlaittaa eikä korjata. He voivat ottaa kiinni karjaa, jota heidän ei\ntarvitse paimentaa ja hoitaa, ja heidän ajopelejään kuljettavat juhdat,\njotka eivät tarvitse ruokaa eivätkä talleja. Sentähden he eivät ole\nniin riippuvaisia maanviljelyksestä eikä karjanhoidosta kuin muut. He\neivät häikäile asettumasta myrskyn myllertämille kareille, joissa ei\nkasva yhtä ainoata vihreätä kortta, eikä rantavuorten juurella oleville\nkaitaisille maakaistaleille, joissa tuskin on tilaa perunamaalle, sillä\nhe tietävät, että suuri, rikas meri antaa kaiken, mitä he tarvitsevat.\n\nMutta jos onkin niin, että meri on rikas, niin on yhtä varmaa, että sen\nkanssa on tukalaa olla tekemisissä. Sen, joka tahtoo saada jotakin\nmerestä, täytyy tuntea kaikki sen vuonot ja piilot, kaikki sen karit ja\nvirrat, hänen täytyy ottaa selko jokaisesta meren pohjan kivestäkin.\nHänen täytyy osata ohjata purttaan myrskyssä ja sumussa ja tietää\ntiensä pilkkoisimmassa pimeässä. Hänen täytyy osata selittää ilman\nmerkkejä, jotka ennustavat myrskysäätä, ja hänen täytyy kestää kylmää\nja kosteaa. Hänen täytyy tietää kalojen kulkupaikat ja meriravun\nkätköt, ja hänellä täytyy olla voimia liikutella raskaita verkkoja ja\nheittää rihmansa lainehtivaan mereen. Ja ennen kaikkea täytyy hänellä\nolla rinnassa rohkea sydän, niin ettei arkaile joka päivä uskaltamasta\nhenkeään alinomaisessa taistelussa meren kanssa.\n\nSinä aamuna kun villihanhet lensivät Bohuslänin rannikkoa, oli\nsaaristossa kaikki hiljaista. He näkivät useita pieniä kalastajakyliä,\nmutta kaitaisilla kujilla ei ollut mitään liikettä, eikä ketään\nliikkunut pienten, koreiksi maalattujen talojen ovissa. Ruskeat verkot\nriippuivat rauhallisesti kuivauspaikoillaan, raskaat, vihreäl tai\nsiniset kalaveneet keinuivat rannassa kokoon käärityin purjein. Ei\nnäkynyt naisia pitkien penkkien ääressä, missä heidän oli tapana\nsiivota turskia ja kampeloita.\n\nVillihanhet kulkivat myöskin useiden luotsiasemien ohi. Luotsimajan\nseinä oli maalattu mustaksi ja valkoiseksi, merkkimasto oli vieressä,\nja luotsikutteri oli kiinnitetty siltaan. Kaikki oli rauhallista, ei\nnäkynyt ainoaakaan höyrylaivaa, joka olisi tarvinnut apua ahtaassa\nväylässä.\n\nPienet rantakaupungit, joiden yli villihanhet kulkivat, olivat\nsulkeneet suuret kylpylaitoksensa, vetäneet alas lippunsa ja naulanneet\nluukkuja hienojen kesähuviloittensa ikkunoihin. Ei näkynyt liikkeellä\nmuita kuin joitakin vanhoja merikapteeneja, jotka käyskentelivät\nedestakaisin laitureilla ja tuijottivat odotellen merelle.\n\nMannermaan vuonojen pohjassa ja saarien itäpuolella näkivät villihanhet\nmuutamia talonpoikaistaloja, ja siellä oli aina kalastajavene\nlaiturissaan kiinni. Talonpoika ja hänen renkinsä nostivat perunoita\ntai koettelivat, olivatko korkeilla telineillä riippuvat pavut ehtineet\nkuivaa.\n\nSuurissa kivilouhimoissa ja veneveistämöissä oli runsaasti työmiehiä.\nNe heiluttivat vasaroitaan ja kirveitään kylläkin reippaasti, mutta\nkatsahtivat tuon tuosta merelle päin ikään kuin olisivat odottaneet\njotakin keskeytystä.\n\nJa saariston linnut olivat näennäisesti yhtä rauhallisia kuin ihmiset.\nJyrkän vuoriseinän päällä oli istunut ja nukkunut parvi merimetsoja, ne\nlähtivät toinen toisensa perästä lentoon kaitaisilta kalliohyllyiltään\nja lensivät verkalleen kalastuspaikoilleen. Lokit olivat tulleet pois\nmereltä ja käyskentelivät maissa kuin mitkäkin varikset.\n\nMutta yht'äkkiä muuttui kaikki. Lokkilauma lähti kiireesti lentoon\neräältä pellolta ja puhaltautui etelään päin semmoista vauhtia, että\nvillihanhet tuskin ehtivät kysyä, minne heillä oli matka; vielä\nvähemmän oli lokeilla aikaa vastata. Merimetsot kohosivat vedestä ja\nseurasivat lokkeja raskaasti lentäen. Delfiinejä liukui meren pinnalla\nkuin pitkiä, mustia sukkulaisia, ja eräältä litteältä karilta\nhivuttelihe veteen joukko hylkeitä lähtien etelää kohti.\n\n\"Mitä on tekeillä? Mitä on tekeillä?\" kysyivät villihanhet ja saivat\nviimeinkin vastauksen eräältä allilta. \"Sillit ovat saapuneet\nMarstrandiin. Sillit ovat saapuneet Marstrandiin.\"\n\nMutta eivät ainoastaan linnut ja merieläimet olleet liikkeellä.\nIhmisetkin lienevät jollakin tavoin saaneet sanan siitä, että\nensimmäiset suuret silliparvet olivat saapuneet saaristoon.\nKalastajakylien liukkailla kivillä juoksenteli kansaa sikin sokin.\nKalaveneet pantiin kuntoon. Pitkät sillinuotat kannettiin varovasti\nveneisiin. Naiset sovittivat niihin ruokatavaroita ja öljyvaatteita.\nMiehet tulivat huoneista pihalle niin kiireesti, että vasta ulkona\nvetivät takin päälleen.\n\nPian olivat salmet täynnä ruskeita ja harmaita purjeita ja veneestä\nveneeseen sateli iloisia huudahduksia ja kysymyksiä. Nuoria tyttöjä\nseisoi kalliolla tupien takana heiluttamassa lähteneille hyvästiksi\nhuivejaan. Luotsit seisoivat tähystämässä ja olivat niin varmoja siitä,\nettä heitä kohta kutsutaan lähtemään, että jo olivat vetäneet\nmerisaappaat jalkaansa ja laittaneet purtensa kuntoon. Vuonoista tuli\npieniä höyrylaivoja kuljettaen tyhjiä tynnöreitä ja laatikoita.\nTalonpojat olivat heittäneet perunakuokkansa menemään ja\nlaivanrakentajat olivat rientäneet tiehensä veistämöiltään. Vanhat\nahavoituneet merikapteenit eivät olleet voineet jäädä kotiin, vaan\nolivat lähteneet höyrylaivoissa etelään saadakseen olla edes näkemässä\nsillinpyyntiä.\n\nEi kestänyt kauan, kun villihanhet jo olivat Marstrandissa. Silliparvet\ntulivat lännestä päin ja kulkivat Hamneskärin majakan ohi maata kohti.\nMarstrandin ja Pater-Noster-karien välisellä vuonolla liikkuivat\nkalastajaveneet kolmisin. Kalastajat tiesivät, että missä vesi tummeni\nja pieniä, lyhyitä laineita alkoi väreillä, siinä sillit liikkuivat, ja\nsiihen he varovasti laskivat pitkät nuottansa, soutivat ne ympyrälle,\nlappoivat sisään ala-ainan niin että sillit olivat kuin äärettömän\nsuuressa haavissa, vetivät ja lappoivat uudelleen, kunnes kehä pieneni\nja välkkyvät kalat tulivat näkyviin nuotan pohjasta.\n\nToiset venekunnat olivat ehtineet niin pitkälle, että niillä oli veneet\nlaitoja myöten kalaa täynnä. Kalastajat seisoivat polviaan myöten\nkaloissa ja kiiltelivät sillin suomuksissa sadelakista öljytakin\nliepeisiin.\n\nSitten oli vastatulleita nuottueita, jotka purjehtivat edestakaisin ja\netsivät sillejä, ja toisia, jotka suurella vaivalla olivat saaneet\nnuotan lasketuksi, mutta joiden täytyi nostaa se tyhjänä. Kun veneet\nolivat täynnä, menivät toiset kalastajat suurten vuonolla olevien\nhöyrylaivain luo ja möivät saaliinsa, toiset lähtivät Marstrandiin ja\npurkivat kuormansa laivasillalle. Siellä olivat sillinsiivoojat jo\naloittaneet työnsä pitkien pöytien ääressä, sillit pantiin tynnöreihin\nja laatikkoihin, ja koko katu oli sillinsuomusten peitossa.\n\nOli siinä elämää ja liikettä. Ihmiset olivat kuin huumauksissaan tästä\nmeren hopeasta, jota he ammensivat aalloista, ja villihanhet lensivät\nmonta kertaa Marstrandin ympäri, jotta poika oikein saisi kaikkea\nkatsella.\n\nPian hän kuitenkin pyysi, että lähdettäisiin pois. Hän ei sanonut,\nmiksi hän tahtoi pois, mutta sitä ei kai ollut vaikea arvata.\nKalastajien joukossa oli paljon kaunista ja komeaa väkeä. Siellä oli\nrotevia rohkeasilmäisiä miehiä ja ne olivat pelottoman ja uljaan\nnäköisiä, jommoisia kaikki pojat tahtoisivat olla suuriksi tultuaan.\nSentähden heitä ei ollut kovinkaan hauska katsella sen, jolla ei\nitsellään ollut koskaan toivoa kasvaa silliä pitemmäksi.\n\n\n\n\nLII\n\nSUURI HERRASKARTANO\n\n\n\nVanha herra ja nuori herra\n\n\nMuutamia vuosia sitten oli eräässä Länsi-Göötanmaan pitäjässä\ntavattoman kiltti, pieni kansakoulunopettajatar. Hän oli taitava\nopettaja ja osasi pitää erinomaista järjestystä, ja lapset rakastivat\nhäntä niin, etteivät he koskaan tahtoneet tulla kouluun osaamatta\nläksyjään. Hänellä oli vain yksi vika, vaikk'ei ehkä ole oikein sanoa\nsitä viaksi, se oli oikeastaan vain pieni omituisuus: kun hän sattui\njoutumaan aikaihmisten seuraan, hän muuttui niin ujoksi ja\nsaamattomaksi, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Se johtui ehkä\nsiitä, että hän aina oli asunut ja elänyt hiukan yksin ja että hän\ntuskin koskaan oli seurustellut muiden kuin lasten kanssa. Mutta eihän\nollut juuri tarpeellistakaan osata puhella vanhojen kanssa. Riittihän\nsekin, että vain osasi sanoa, mitä oli sydämellä silloin, kun lapset\nolivat ympärillä.\n\nKun opettajatar oli ollut virassaan muutamia vuosia,\nehdotti kouluneuvosto, että hän suorittaisi oppijakson Näsin\nkäsityöseminaarissa, jotta hän tästä lähin voisi opettaa lapsia\ntekemään työtä ei ainoastaan päällä, vaan myöskin käsillä. Ei kukaan\nvoi uskoa, kuinka hän pelästyi saatuaan tämän kehoituksen. Näs oli\nmelko lähellä hänen kouluaan. Hän oli kulkenut monta kertaa tämän\nkauniin ja komean laitoksen ohi, ja hän oli kuullut kehuttavan\nveistokursseja, joita pidettiin tuossa suuressa, vanhassa\nherraskartanossa. Mies- ja naisopettajia koko maasta kokoontui sinne\noppiakseen käyttämään käsiään, niin, tulipa sinne ulkomaalaisiakin.\nMutta ainoastaan aikaihmisiä, ei ainoatakaan lasta. Hän tiesi jo\nedeltäpän, kuinka kauhean ujona hän siellä esiintyisi. Hänestä tuntui,\nettei hän mitenkään jaksaisi sitä kestää.\n\nMutta hän ei myöskään uskaltanut antaa kieltävää vastausta\nkouluneuvostolle; hän lähetti anomuksensa menemään. Hänet otettiin\noppilaaksi, ja eräänä kauniina kesäkuun iltana hän pani vaatteensa\npieneen matkalaukkuun ja lähti astelemaan Näsiin, jossa kesäkurssien\noli määrä alkaa seuraavana päivänä. Monta kertaa hän pysähtyi matkalla,\nja kaukana hän toivoi täältä olevansa, mutta perille hän kuitenkin\nlopulta tuli.\n\nNäsissä oli hyörinää ja pyörinää, kun eri tahoilta tuleville\nkurssilaisille oli toimitettava asuntoja suureen kartanoon kuuluvista\nhuviloista ja torpista. Kaikki olivat hiukan pyörällä päästään uusissa\noloissa, mutta pikku opettajatar käyttäytyi mielestään kömpelömmin ja\nhullummin kuin kukaan muu. Hän oli pelästynyt niin, ettei nähnyt eikä\nkuullut mitään. Hänelle olikin tapahtunut hirmuisia asioita. Hän oli\nsaanut huoneen kauniista huvilasta, hänen oli asuttava muutamien\nnuorien tyttöjen seurassa, joita hän ei ollenkaan tuntenut, ja hänen\ntäytyi syödä illallista seitsemänkymmenen vieraan kanssa. Toisella\npuolella häntä istui pieni keltaihoinen herra, joka kuului olevan\nJapanista, ja toisella jokmokilainen kansakoulunopettaja. Pitkien\npöytien ääressä oli iloista puhelua kestänyt katkeamatta heti alusta\nalkaen. Kaikki olivat puhelleet ja tehneet tuttavuuksia. Hän yksin ei\nollut osannut sanoa mitään.\n\nSeuraavana aamuna alkoi työ. Niinkuin tavallisessakin koulussa oli\ntäälläkin päivä alettu aamurukouksella ja laululla; sitten seminaarin\njohtaja oli puhunut hiukan käsitöistä ja antanut lyhyitä ohjeita, ja\nsitten oli pieni opettajatar, oikein tietämättä, miten se oli\ntapahtunut, huomannut joutuneensa höyläpenkin ääreen, toisessa kädessä\npuupalanen ja toisessa puukko, ja muuan vanha veistonopettaja koetti\nneuvoa häntä vuolemaan kukkakeppiä.\n\nSemmoista työtä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt; eikä hän päässyt\nalkuunkaan. Hän oli niin sekaisin, ettei käsittänyt mitään. Kun\nopettaja oli mennyt, pani hän puukon ja puupalan höyläpenkille ja jäi\nseisomaan ja tuijottamaan eteensä.\n\nYmpäri huonetta oli höyläpenkkejä, ja kaikkien niiden ääressä hän näki\nihmisiä, jotka reippaasti kävivät työhönsä käsiksi. Joku toinenkin tuli\ntarjoamaan hänelle apuaan. Mutta hän ei kyennyt vastaanottamaan\nainoatakaan neuvoa. Hän seisoi ja ajatteli, että nyt ne kaikki katsovat\nja huomaavat, kuinka hullusti hän tekee, ja tästä hän tuli niin\nonnettomaksi, että oli ihan kuin kivettynyt.\n\nTuli aamiainen, ja sen jälkeen alkoi työ uudelleen. Johtaja piti\nesitelmän, sitten voimisteltiin ja sitten ruvettiin taas veistämään.\nSen jälkeen seurasi päivällisloma, joka päättyi kahvinjuontiin\nsuuressa, iloisessa kokoushuoneessa, ja iltapäivällä oli veistoa ja\nlauluharjoituksia ja lopuksi karkeloa ulkona. Opettajatar oli koko\npäivän liikkeessä, kulki muiden mukana, mutta tunsi kaiken aikaa\nolevansa yhtä onneton.\n\nKun hän sittemmin ajatteli ensimmäisiä Näsissä viettämiään päiviä, oli\nhänestä niinkuin hän olisi kulkenut sumussa. Kaikki oli ollut pimeää ja\nsekavaa, eikä hän ollut nähnyt eikä ymmärtänyt mitään siitä, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Sitä oli kestänyt kaksi päivää, mutta toisen\npäivän iltana oli hänen ympärillään yht'äkkiä ruvennut valkenemaan.\n\nAamiaista syötäessä oli muuan vanha kansakoulunopettaja, joka oli ollut\nNäsissä useita kertoja tätä ennen, kertonut eräille ensikertalaisille,\nkuinka tämä käsityöseminaari oli syntynyt, ja kun opettajatar oli\nsattunut istumaan ihan lähellä, oli hän tullut kuunnelleeksi hänen\npuhettaan.\n\nHän oli kertonut, että Näs oli hyvin vanha kartano, mutta se oli ollut\njokseenkin samanlainen kuin mikä muu suuri ja kaunis herraskartano\ntahansa, ennen kuin se vanha herra, joka sen nyt omisti, oli sinne\nmuuttanut. Hän oli rikas ja ensimmäisinä vuosinaan hän oli omistanut\nsuurimman osan aikaansa linnan ja puiston kaunistamiseen ja\nalustalaistensa asumusten korjailemiseen.\n\nMutta sitten hänen vaimonsa oli kuollut, ja kun hän oli lapseton, oli\nhänen aikansa suuressa talossa alkanut käydä hänelle pitkäksi. Hän\nkehoitti silloin nuorta sisarenpoikaansa, joka oli hänelle hyvin rakas,\nmuuttamaan Näsiin.\n\nAlussa oli ollut aikomuksena, että nuori herra ryhtyisi enonsa apuna\nhoitamaan kartanoa, mutta kun hän sitä varten kävi alustalaistensa\nluona ja näki, millaista elämä oli köyhien matalissa majoissa, olivat\nkummalliset ajatukset täyttäneet hänen mielensä. Hän oli huomannut,\nettä useimmissa perheissä eivät miehet eivätkä lapset, eivätpä edes\nnaisetkaan tehneet minkäänlaisia käsitöitä pitkinä talvi-iltoina. Ennen\nvanhaan oli ihmisten täytynyt ahkerasti käyttää käsiään valmistaakseen\nvaatteita ja taloustarpeita, mutta nyt niitä sai ostaa, ja sentähden he\nolivat vieraantuneet semmoisesta työstä. Ja nyt luuli nuori herra\nymmärtävänsä, että siitä tuvasta, jossa ei tehty käsityötä, oli\nviihtymys ja hyvinvointi väistynyt.\n\nJoskus hän sattui tulemaan tupaan, jossa isä nikkaroi tuoleja ja pöytiä\nja äiti kutoi kangasta. Oli helppo huomata, että nämä ihmiset eivät\nolleet ainoastaan varakkaampia, vaan myöskin onnellisempia kuin\nmuualla.\n\nHän oli puhellut tästä enonsa kanssa, ja vanha herra oli älynnyt, että\nolisi suuri onni, jos ihmiset voisivat antautua käsitöihin\njoutohetkinään. Mutta heidän siihen tullakseen oli varmaan\nvälttämätöntä, että he oppisivat käyttämään käsiään pienuudesta pitäen.\nHerrat arvelivat voivansa parhaiten edistää asiaa siten, että\nperustavat käsityökoulun lapsia varten. Näitä oli opetettava\nvalmistamaan koruttomia puukapineita, koska kuka tahansa voi tehdä\nsemmoista työtä. Joka kerran on totuttanut kätensä puukkoa hyvin\nkäyttämään, hän oppii helposti pitelemään sepän moukaria ja suutarin\nvasaraa. Mutta se, joka ei nuorena ollessaan ole saanut kättään\ntottumaan työhön, hän ei ehkä koskaan pääse perille siitä, että hänen\nkätensä on työkalu, jolla ei ole vertaistaan. He olivat siis alkaneet\nNäsissä opettaa lapsille käsitöitä ja huomanneet pian sen olevan niin\nhyödyllistä ja hyvää pienokaisille, että he toivoivat Ruotsin kaikkien\nlasten saavan samanlaista kasvatusta.\n\nMutta kuinka se voisi toteutua? Ruotsissa kasvoi vuosittain satoja\ntuhansia lapsia. Eihän niitä kaikkia voinut koota Näsiin\nkäsityöopetusta saamaan. Sehän oli kerrassaan mahdotonta.\n\nSilloin nuori herra oli saanut uuden aatteen. Ajatella, jos he, sen\nsijaan että opettavat lapsia, perustaisivat käsityöseminaarin näiden\nopettajia varten. Ajatella, jos opettajat, miehet ja naiset, koko\nmaasta tulisivat Näsiin oppimaan veistotöitä ja sitten antaisivat\nveistonopetusta kaikille oppilailleen. Sillä tavalla ehkä jokainen\nRuotsin lapsi oppisi käyttämään kättään yhtä hyvin kuin päätäänkin.\n\nKun tämä ajatus oli heihin juurtunut, eivät he siitä luopuneet, vaan\nkoettivat sitä toteuttaa.\n\nMolemmat herrat auttoivat uskollisesti toisiaan. Vanha herra rakensi\nveistosaleja, kokoushuoneita, voimistelusaleja ja piti huolta siitä,\nettä kouluun tulijat saivat ruokaa ja asuntoja. Nuoresta herrasta tuli\nseminaarin johtaja. Hän järjesti opetuksen, valvoi työtä ja piti\nluennoita. Eikä sillä hyvä. Hän oleskeli aina kurssilaisten seurassa ja\notti selkoa kunkin oloista; ja hänestä tuli heidän lämpimin ja\nuskollisin ystävänsä.\n\nOppilaita tuli tulvimalla alusta alkaen. Joka vuosi pidettiin neljät\nkurssit ja niihin kaikkiin ilmoittautui oppilaita enemmän kuin voitiin\nottaa vastaan. Koulu oli pian tullut tunnetuksi ulkomaillakin ja\nkaikista maailman ääristä tuli opettajia ja opettajattaria Näsiin\noppimaan käden kouluttamista. Ei ollut mitään Ruotsin paikkakuntaa,\njoka muualla maailmassa olisi ollut niin tunnettu kuin Näs, eikä\nkenelläkään ruotsalaisella kautta koko maapallon niin monta ystävää\nkuin Näsin veistokouluseminaarin johtajalla.\n\nPieni ujo opettajatar istui ja kuunteli tätä kaikkea, ja kuta enemmän\nhän kuunteli, sitä enemmän valkeni hänen ympärillään. Hän ei ollut\nennen ymmärtänyt, mistä syystä Näsissä oli olemassa veistokoulu, ei\nollut ajatellut, että sen perustajat olivat tahtoneet hyödyttää\nkansaansa, hän ei ollut aavistanutkaan, että he tekivät sen ilman\npalkkaa, että he uhrasivat kaikki minkä voivat auttaakseen ihmisiä\nonnellisemmiksi ja paremmiksi.\n\nKun hän nyt ajatteli sitä suurta hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta,\njoka heitä tähän elähdytti, niin heltyi hän siitä niin, että hänen\nolisi tehnyt mielensä itkeä. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut\nkuullut eikä nähnyt.\n\nSeuraavana päivänä hän ryhtyi työhönsä aivan toisella mielellä. Kun\nkaikki tuo annettiin hyvästä tahdosta, niin täytyihän siitä ottaa\nvaarin paremmin kuin tähän saakka. Hän unohti ajatella itseään ja omaa\narkuuttaan ja ajatteli vain veistotyötä ja sen avulla saavutettavaa\nsuurta tarkoitusta. Ja siitä alkaen hän teki tehtävänsä hyvin, sillä\nhän kykeni kaikkeen, kunhan ujous ei vain häntä herpaissut.\n\nNyt kun hänen silmänsä olivat avautuneet, hän näki kaikkialla ilmauksia\ntuosta suuresta, ihmeellisestä hyväntahtoisuudesta. Nyt hän huomasi,\nkuinka suurella rakkaudella kaikki oli järjestetty seminaarissa\nkävijäin hyväksi. Kurssilaiset saivat paljon muutakin kuin käsityön\nopetusta. Johtaja luennoi heille kasvatuksesta, he voimistelivat,\nlauloivat, ja melkein joka ilta oli illanviettoja, joissa soitettiin ja\nluettiin, ja sitä paitsi heitä varten oli kirjoja, veneitä,\nuimahuoneita ja piano. Tarkoitus oli, että heidän olisi hyvä olla ja\nettä he viihtyisivät ja olisivat onnellisia.\n\nHän alkoi ymmärtää, mikä mainio etu oli saada kesän kauniina aikana\noleskella suuressa ruotsalaisessa herraskartanossa. Linna, jossa vanha\nherra asui, oli korkealla kukkulalla, järven saaressa, jonka yhdisti\nmantereeseen kaunis kivisilta. Ei koskaan hän ollut nähnyt mitään niin\nkaunista kuin olivat linnan edustalla olevat kukkapenkereet, kuin\nolivat vanhat tammet sen puistossa, kuin sen rantatie, jossa puut\ntaipuivat veteen, tai kuin näköalahuone järven kalliosaaressa.\n\nKouluhuoneet olivat mantereessa vastapäätä linnaa vihreillä,\nvarjoisilla niityillä, mutta hän sai vapaasti käyskennellä linnan\npuistossa silloin, kun hänellä oli siihen aikaa ja halua. Hänestä\ntuntui siltä kuin hän ei olisi tiennyt, kuinka suloinen kesä on, ennen\nkuin oli saanut nauttia sitä näin kauniissa paikassa.\n\nEihän hänessä tosin ollut mitään ihmettä tapahtunut. Puheliasta hänestä\nei tullut, mutta hän tunsi olevansa onnellinen ja iloinen. Hän lämpeni\nkaikesta tästä hyväntahtoisuudesta. Hän ei enää voinut ujostella ja\nhätäillä paikassa, jossa kaikki toivoivat hänen parastaan ja koettivat\nauttaa häntä. Kun opintoaika oli lopussa ja heidän täytyi lähteä\nNäsistä, kadehti hän kaikki niitä, jotka osasivat oikein kiittää vanhaa\nja nuorta herraa ja sanoa kauniin sanoin, mitä tunsivat. Niin pitkälle\nhän ei koskaan päässyt.\n\nHän palasi kotiin, ryhtyi koulutyöhön niinkuin ennenkin ja iloitsi\nsiitä niinkuin aina. Hän asui niin lähellä Näsiä, että voi vapaana\niltapäivänä mennä siellä käymään. Ensi aikoina hän menikin sinne tuon\ntuosta. Mutta siellä oli aina uusia kursseja ja uusia ihmisiä, arkuus\nsai hänet taas valtaansa ja yhä harvemmin hän kävi veistokoululla.\nMutta se aika, jonka hän itse oli viettänyt Näsissä, oli aina hänen\nmielestään hänen elämänsä parasta aikaa.\n\nEräänä kevätpäivänä hän sai kuulla, että Näsin vanha herra oli kuollut.\nSilloin hän ajatteli sitä suloista kesää, jonka oli saanut viettää\nhänen maatilallaan, ja hänen mielensä kävi murheelliseksi siitä, ettei\nhän koskaan ollut häntä oikein kiittänyt. \"Kyllä kai vanha herra on\nilmankin saanut tarpeeksi kiitosta sekä ylhäisiltä että alhaisilta,\nmutta minä tuntisin itseni onnellisemmaksi, jos muutaminkaan sanoin\nolisin tullut sanoneeksi, kuinka paljon hyvää hän on minulle tehnyt.\"\n\nNäsissä annettiin opetusta edelleenkin niinkuin vanhan herran aikana.\nHän oli näet lahjoittanut koko kauniin talonsa koululle, ja hänen\nsisarenpoikansa johti ja hoiti kaikkea entiseen tapaan.\n\nJoka kerta kun opettajatar kävi opistolla, oli siellä aina jotakin\nuutta nähtävää. Nyt ei siellä ollut vain veistokursseja, vaan johtaja\ntahtoi myöskin herättää henkiin kansan vanhat tavat ja vanhat\nilonaiheet ja pani toimeen laululeikkikursseja ja monenlaisia muita\nleikkejä. Mutta siellä oli entisensä laista siinä suhteessa, että\nihmisiä niinkuin ennenkin lämmitti hyväntahtoisuus ja että he tunsivat,\nkuinka täällä toimittiin ja johdettiin kaikki niin, että he olisivat\nonnellisia ja etteivät veisi mukanaan vain tietoja, vaan myöskin työn\niloa, palatessaan pienten koululasten luo ympäri maata.\n\nAinoastaan muutama vuosi vanhan herran kuoleman jälkeen opettajatar sai\neräänä pyhänä kirkolla kuulla, että Näsin johtaja oli sairastunut. Hän\ntiesi, että johtajalla viime aikoina usein oli ollut sydäntaudin\nkohtauksia, mutta mitään hengen vaaraa hän ei ollut tiennyt olevan\nolemassa. Mutta nyt arveltiin niin olevan.\n\nKuultuaan tämän ajatteli opettajatar vain sitä, että johtaja ehkä\nkuolee, hän niinkuin vanha herrakin, ennen kuin hän saa sanotuksi tälle\nkiitoksensa. Ja opettajatar mietti ja tuumi, millä tavoin saisi\nviedyksi kiitoksensa perille.\n\nSunnuntaina iltapäivällä kävi opettajatar naapurien luona pyytämässä,\nettä heidän lapsensa saisivat lähteä hänen kanssaan Näsiin. Hän sanoi\nkuulleensa johtajan olevan sairaana ja arveli, että tämä ehkä\nilostuisi, jos lapset tulisivat ja laulaisivat hänelle jonkin laulun.\nOlihan jo jotenkin myöhä, mutta kun nyt oli niin kirkas kuutamo, niin\nehkä sentään voisi lähteä. Opettajattaresta tuntui siltä, kuin hänen\nolisi mentävä Näsiin juuri tänä iltana. Hän pelkäsi, että huomenna\nolisi jo liian myöhäistä.\n\n\n\nTaru Länsi-Göötanmaasta\n\n\nSunnuntaina lokakuun 9. p:nä.\n\nVillihanhilta oli jäänyt selän taakse Bohuslän ja he seisoivat ja\nnukkuivat eräässä suossa, joka oli Länsi-Göötanmaan läntisessä osassa.\nPikku Niilo Holgerinpoika oli kömpinyt märkyyttä pakoon maantielle,\njoka kulki suon poikki. Hän etsi juuri makuupaikkaa, kun näki parven\nihmisiä tulevan tietä myöten. Siinä oli nuori opettajatar ja\ntoistakymmentä lasta. He tulivat tiheässä ryhmässä, opettajatar\nkeskellä ja lapset hänen ympärillään. He juttelivat niin hauskasti ja\ntuttavallisesti, että pojan teki mieli seurata vähän matkaa mukana\nkuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen.\n\nSen hän voi helposti tehdä, sillä kun hän juostessaan tiepuolessa\npysyttelihe varjossa, ei häntä kukaan huomannut. Ja kun viisitoista\nihmistä oli liikkeellä, niin syntyi siitä semmoinen töminä, ettei\nkukaan voinut kuulla soran narskahtelua hänen pienten puukenkiensä\nalla.\n\nPitääkseen lapsia matkan kestäessä hyvällä tuulella oli opettajatar\nkertonut heille vanhoja tarinoita. Hän oli juuri lopettanut yhden\nsilloin, kun poika liittyi seuraan, mutta lapset pyysivät heti, että\nhän kertoisi vielä lisää.\n\n\"Oletteko kuulleet tarinaa Länsi-Göötanmaan jättiläisestä, joka oli\nmuuttanut kaukaiseen pohjoismeren saareen?\" kysyi opettajatar. -- \"Emme\nole kuulleet!\"\n\nJa opettajatar alkoi.\n\n\"Tapahtuipa kerran pimeänä ja myrskyisenä yönä, että laiva joutui\nhaaksirikkoon pienen karin luona kaukana pohjoisessa meressä. Laiva\npirstoutui rantakallioita vasten ja koko miehistöstä pelastui maihin\nainoastaan kaksi miestä. He seisoivat karilla liejuisina ja kylmän\nkangistamina: ja kyllähän sen ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään\nsuuren nuotiotulen leimuavan rantatöyräällä. He riensivät tulta kohti\naavistamattakaan vaaraa. Mutta kun olivat ihan lähellä, huomasivat he,\nettä tulen ääressä istui hirmuinen, vanha soturi, niin suuri ja\nkarkeatekoinen, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että heidän\ntapaamansa mies oli jättiläisten sukua.\n\n\"He pysähtyivät ja olivat kahden vaiheilla, mutta jäätävä pohjoismyrsky\nvinkui karin yli. He tiesivät paleltuvansa kuoliaaksi, elleivät saisi\nlämmitellä jättiläisen nuotion ääressä, ja rohkaisten mielensä he\nmenivät hänen luokseen. 'Iltaa, taatto', sanoi miehistä vanhempi.\n'Saako kaksi haaksirikkoutunutta merimiestä lämmitellä tulenne\nääressä?'\n\n\"Jättiläinen säpsähti ajatuksistaan, kohottihe vähän ja veti miekan\ntupestaan. 'Mitä te olette miehiänne?' kysyi hän, sillä hän oli vanha\nja huonosilmäinen eikä tiennyt, mitä olentoja puhuttelijat olivat.\n\n\"'Me olemme länsigöötalaisia', sanoi merimiehistä vanhempi. 'Laivamme\njoutui haaksirikkoon tämän saaren lähellä ja me pelastuimme maihin\nkohmeisina ja puolialastomina.'\n\n\"'Ei ole tapani sietää ihmisiä saarellani, mutta jos te olette\nlänsigöötalaisia, niin se on eri asia', sanoi jättiläinen ja pisti\nmiekkansa tuppeen. 'Saatte istua lämmittelemään, sillä minä itsekin\nolen Länsi-Göötanmaalta ja olen asunut Skalundan kummussa monta\nvuotta.'\n\n\"Merimiehet istahtivat kivelle. He eivät uskaltaneet puhutella\njättiläistä, vaan tuijottivat häneen mitään sanomatta. Ja kuta kauemmin\nhe häntä katselivat, sitä suuremmalta hän heistä näytti ja sitä\npienempiä ja voimattomampia he olivat omasta mielestään.\n\n\"'Minulla on nyt huonot silmät', sanoi jättiläinen. 'Tuskinpa näen\nteistä hahmoakaan. Olisipa muuten ollut hauska tietää, miltä\nlänsigöötalainen näyttää tähän maailman aikaan. Mutta ojentakoonpa\ntoinen teistä minulle edes kätensä, että saan tuntea, onko\nruotsalaisissa vielä lämmintä verta.'\n\n\"Mutta he katselivat vuoroin jättiläisen kämmeniä, vuoroin omiaan. Ei\nkumpaakaan heistä haluttanut mennä hänelle kättä paiskaamaan. Mutta he\nhuomasivat, että jättiläiseltä oli unohtunut tuleen rautatanko, jolla\ntämän oli tapana liikutella kekäleitä nuotiossa. Se oli tulikuuma\ntoisesta päästään. He kävivät siihen käsiksi yhteisin voimin ja\nojensivat sen jättiläistä kohti, joka tarttui hiilihankoonsa ja puristi\nsitä niin, että sula rauta valui sormien lomitse. 'Hyvä on, näkyypä\nvielä olevan lämmintä verta Ruotsin miehissä', sanoi hän tyytyväisenä,\nmerimiesten katsellessa häntä suu selällään.\n\n\"Syntyi taas hetken hiljaisuus nuotion ympärillä, mutta kun jättiläinen\noli tavannut maanmiehiään, niin kulkivat hänen ajatuksensa takaisin\nLänsi-Göötanmaahan. Muistoja toisensa perään sukelsi esiin hänen\nmielessään. 'Minkähänlainen mahtanee Skalundan kukkula olla tätä\nnykyä?' kysyi hän merimiehiltä.\n\n\"Miehet eivät olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta kummusta, mutta\ntoinen heistä vastasi kuitenkin kuin koetteeksi: 'On se aika tavalla\nluhistunut kokoon.' Hän ikään kuin tunsi, ettei käy laatuun olla\nvastaamatta tuommoiselle kysyjälle. -- 'Jopa joo, kyllä, kyllä', sanoi\njättiläinen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. 'Niin kai, niin kai,\nsillä tuon kummun kantoivat siihen eukkoni ja tyttäreni esiliinoissaan\nyhdessä aamurupeamassa.'\n\n\"Taas hän istui ja tuumi ja koetti koota muistojaan. Siitä oli jo\nkulunut aikaa kotvanen, kun hän oli ollut Länsi-Göötanmaassa, ja kesti\nvähän aikaa, ennen kuin hän oikein pääsi syventymään muistoihinsa.\n\n\"'Kinnekulle ja Billingen ja ne muut pikkuvuoret, jotka olivat hujan\nhajan suurella tasangolla, ne ovat kai vielä jäljellä?' kysyi\njättiläinen. 'Ovathan ne', sanoi länsigöötalainen, ja ilmaistakseen\njättiläiselle, että hän ymmärsi, mimmoinen mies tämä oli, lisäsi hän:\n'Te olitte rakentamassa jotakin noista vuorista, taatto?'\n\n\"'Enpähän juuri sitäkään', sanoi jättiläinen, 'mutta minä voin sanoa\nsinulle, että saat kiittää minun isääni siitä, että nuo vuoret ovat\nolemassa. Minun poikana ollessani ei Länsi-Göötanmaassa ollut mitään\nsuurta tasankoa, vaan siinä, missä tasanko nyt on, oli silloin\nvuoriylänkö, joka ulottui Vetteristä Göötanjokeen. Mutta silloin pisti\njoidenkin jokien päähän ruveta murtamaan rikki vuorta ja viemään sitä\nVenneriin. Se ei ollut oikeata harmaakivivuorta, vaan enimmäkseen\nkalkki- ja liuskakiveä, niin että jokien oli helppo saada se valtaansa.\nMuistan, kuinka ne tekivät uomansa ja laaksonsa yhä leveämmiksi, ja\nviimein ne levensivät ne tasangoiksi. Isä ja minä kävimme joskus\nkatsomassa jokien työtä, ja isä oli vähän tyytymätön siihen, että ne\nhävittivät koko vuoriston. 'Voisivat ne nyt jättää meille ainakin\njoitakin lepopaikkoja', sanoi hän ja riisui jalastaan kivikenkänsä ja\nasetti niistä toisen kauas länteen ja toisen kauas itään. Kivihattunsa\nhän asetti vuorennyppylälle Vennerin rannalle, minun kivimyssyni hän\nnakkasi kauemmaksi etelään ja heitti kivinuijansa menemään samaanne\npäin. Kaikki muut mukana olleet kivikalumme hän asetteli minkä\nminnekin. Sitten kävi niin, että joet huuhtoivat pois melkein koko\nvuoriston. Mutta niihin paikkoihin, jotka isä oli suojellut\nkivikaluillaan, ne eivät uskaltaneet koskea, vaan ne saivat jäädä\npaikoilleen. Siihen, mihin isä oli pannut toisen kenkänsä, jäi\nHelleberg kantapään alle ja Hunneberg anturan alle. Toisen kengän alla\nsäilyi Billingen; isäni hatun suojassa oli syntynyt Kinnekulle, ja\nminun myssyni alla oli Mösseberg ja kivinuijan alla piili Ålleberg.\nKaikki muut pikku vuoret Länsi-Göötan tasangolla säästyivät nekin isän\ntähden, ja nyt olisi hauska tietää, onko Länsi-Göötanmaassa montakin\nmiestä, joille osoitetaan yhtä suurta kunniaa.'\n\n\"'Kukapa hänen tiennee', sanoi toinen miehistä, 'mutta jos joet ja\njättiläiset ovat olleet näin mahtavia ennen vanhaan, niin tuntuu\nminusta kuin kunnioitukseni ihmisiä kohtaan ikään kuin hiukan kasvaisi,\nsillä nythän ne ovat sekä tasangon että vuorien isäntiä.'\n\n\"Jättiläinen irvisti hiukan. Näytti vähän siltä kuin hän ei olisi ollut\noikein tyytyväinen tähän vastaukseen, mutta kohta hän taas alkoi puhua.\n'Minkälainen on Trollhättan tätä nykyä?' kysyi hän. -- 'Se kuohuu ja\npauhaa niinkuin ainakin', sanoi merimies. 'Te olette ehkä ollut\npanemassa liikkeelle suuria vesiputouksia niinkuin olitte säästämässä\nLänsi-Göötan vuoria häviämästä?' -- 'Enpä juuri', sanoi jättiläinen,\n'mutta sen minä muistan, että minä pikku poikana laskin veljeni kanssa\nniistä mäkeä. Asetuimme hirren selkään ja hurautimme alas Gullön ja\nToppön putouksista ja kaikista kolmesta putouksesta. Tultiin alas\nsemmoista vauhtia, että oltiin vähällä mennä mereen saakka.\nMahtaneekohan enää olla Länsi-Göötanmaassa ketään, joka huvitteleikse\ntällä tavoin?' -- 'Kukapa hänen tiennee', sanoi merimies. 'Mutta\nminusta on vielä suurempi uroteko se, että me ihmiset olemme osanneet\ntehdä kanavia putouksia pitkin, niin että emme ainoastaan kulje alas\nTrollhättanista, niinkuin te teitte nuoruudessanne, vaan nousemmepa\nvielä vastavirtaankin venheinemme ja höyrylaivoinemme.'\n\n\"'Olipa se merkillistä kuulla', sanoi jättiläinen, ja näytti siltä kuin\nhän vastauksen johdosta olisi käynyt hiukan totiseksi. 'Voitko sanoa\nminulle, miltä nyt näyttää siinä Mjörn-järven takaisessa seudussa,\njonka nimi ennen oli Smältarna?' -- 'Siitä on meillä ollut paljon\nhuolta', sanoi länsigöötalainen. 'Lienettekö te, taatto, ollut\ntekemässä siitä seudusta niin karua ja toivotonta?' -- 'Enpä juuri',\nsanoi jättiläinen, 'minun nuoruudessani se oli komean metsän peitossa.\nOli niin, että kun valmistin häitä yhdelle tyttäristäni, tarvittiin\npaljon puita leivän paistamiseen, ja silloin minä otin pitkän nuoran,\nkiersin sen metsän ympärille, kiskaisin kerran nykäisten kaikki puut\nkumoon ja kannoin ne kotiin. Mahtaneeko enää olla ketään, joka voi\nyhdellä kertaa kiskaista kumoon niin paljon metsää?' -- 'Enpä uskalla\nsanoa', tuumi länsigöötalainen, 'mutta minun nuoruudessani tuo seutu\noli paljasta ja hedelmätöntä, mutta nyt ovat ihmiset istuttaneet metsää\nkoko alueelle. Se on minusta miesten teko sekin.'\n\n\"'No, mutta eteläisessä osassa Länsi-Göötanmaata, siellä ei kai kukaan\nvoi elää?' sanoi jättiläinen. -- 'Oletteko ollut sitäkin maata\nvalmistamassa?' kysyi länsigöötalainen. -- 'Enpähän tiedä', sanoi\njättiläinen, 'mutta minä muistan, että kun me jättiläislapset kuljimme\nsiellä paimenessa, rakensimme me itsellemme niin monta kivihuonetta ja\nteimme toisiamme kivittämällä maan niin louhuiseksi, etten ymmärrä,\nkuinka niillä seuduin on voitu peltoja perata.' -- 'Niin, eihän siellä\njuuri maksa vaivaa maata viljellä', sanoi länsigöötalainen, 'mutta sen\nseudun kansa on oppinut kutomaan ja tekemään puutöitä, ja minusta on\nkuin olisi henkensä elättäminen semmoisessa seudussa kunnokkaampaa kuin\nsemmoisen seudun turmeleminen.'\n\n\"'Nyt minä kysyn vielä yhtä asiaa', sanoi jättiläinen. 'Millaista on\nnyt rannikolla, missä Göötanjoki laskee mereen?' -- 'Onko teillä ollut\nsielläkin jotakin tekemistä?' kysyi merimies. -- 'Enpähän juuri tiedä',\nsanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että meillä oli tapana mennä\nrantaan, houkutella luoksemme valaita ja ratsastaa niiden selässä\nvuonoissa ja saarien salmissa. Mahtanetteko te tehdä samalla tavalla?'\n-- 'Se jääköön sanomatta', vastasi merimies, 'mutta teko se on sekin,\nettä me ihmiset olemme rakentaneet kaupungin Göötanjoen suuhun, josta\nlähtee laivoja kaikille maailman vesille.'\n\n\"Jättiläisen otsa oli hänen näitä vastauksia kuullessaan vetäytynyt yhä\nsyvempiin ryppyihin, ja näkyi kyllä hyvin, että hän oli kovin\ntyytymätön siihen, että ihmiset olivat päässeet luonnon herroiksi.\n'Huomaan, että Länsi-Göötanmaassa on tapahtunut suuria muutoksia',\nsanoi hän, 'ja minun tekisi mieleni palata sinne takaisin asettamaan\nyhtä ja toista ennalleen.' Kun merimiehet kuulivat tämän, he alkoivat\nkäydä hiukan levottomiksi. He pelkäsivät, ettei jättiläinen palaisi\nLänsi-Göötanmaahan missään hyvissä aikeissa, mutta siitä he eivät\ntietysti uskaltaneet olla tietävinään. 'Varmaankin otettaisiin teidät,\ntaatto, siellä hyvästi vastaan', sanoi toinen. 'Me panemme kaikki\nkirkon kellot soimaan teidän kunniaksenne.' -- 'Vai niin, vai vielä\nsiellä on kirkonkellojakin, Länsi-Göötanmaassa', sanoi jättiläinen ja\nnäytti epäröivän. 'Eivätkö ne jo ole rämpyttäneet rikki niitä karjan\nkellojaan Husabyssä ja Skarassa ja Varnhemissa?' -- 'Kyllä ne ovat\nvielä tallella kaikki, ja ne ovat saaneet monta sisarta lisää sen\njälkeen. Nyt ei ole yhtä ainoaa paikkaa koko Länsi-Göötanmaassa, jonne\nei kuuluisi kirkonkelloja.' -- 'Silloin minun kai pitänee jäädä tänne,\nmissä olen', sanoi jättiläinen, 'sillä nehän ne olivat ne kirkonkellot\nsyynä siihen, että minä muutin pois kotimaastani.'\n\n\"Hän vaipui nyt ajatuksiinsa, mutta kohta hän taas kääntyi\nmerimiesten puoleen. 'Voitte rauhallisesti laskeutua levolle tulen\nääreen', sanoi hän. 'Huomenna varhain taitaa tästä kulkea laiva ohi,\nja se ottaa teidät ja vie kotimaahanne. Mutta palkkioksi siitä\nvieraanvaraisuudesta, jota olen teille osoittanut, pyydän teiltä vain\nsen palveluksen, että heti kotiin tultuanne menette Länsi-Göötanmaan\nparhaan miehen luo ja annatte hänelle tämän sormuksen. Sanokaa hänelle\nminulta ne terveiset, että jos hän panee sen sormeensa, tulee hänestä\npaljoa enemmän, kuin mitä hän on.'\n\n\"Palattuaan kotimaahansa menivät merimiehet heti Länsi-Göötanmaan\nparhaan miehen luo ja antoivat hänelle sormuksen. Mutta hän oli liian\nviisas pannakseen sen heti sormeensa. Sen sijaan hän ripusti sen\npihallaan olevaan pieneen tammeen. Samassa alkoi tammi kasvaa niin\npian, että kaikki sen huomasivat. Se alkoi versoa ja oksittua. Runko\npaksuni ja kaarna kovettui. Puuhun tuli uusia lehtiä ja ne karisivat,\nse kukki ja hedelmöi ja kasvoi vähässä ajassa niin suureksi, ettei\nkukaan ollut nähnyt sen mahtavampaa tammea. Mutta tuskin se oli päässyt\ntäysikasvuiseksi, kun se yhtä nopeasti alkoi kuihtua, oksat putosivat\npois, runko kävi ontoksi ja puu mätäni, niin ettei siitä jäänyt\njäljelle mitään muuta kuin juurikanto.\n\n\"Silloin tuo Länsi-Göötanmaan paras mies otti sormuksen ja nakkasi sen\nkauas. 'Tämä jättiläisen lahja on semmoinen, että se antaisi miehelle\nsuuria voimia ja tekisi hänestä lyhyessä ajassa muita mainiomman\nmiehen', sanoi hän. 'Mutta se saisi hänet ponnistamaan niin, että hänen\nkuntonsa ja onnensa pian olisi lopussa. En tahdo sitä käyttää, ja minä\ntoivon, ettei kukaan sitä löydä, sillä sitä ei lähetetty tänne missään\nhyvässä tarkoituksessa.' Mutta voihan olla mahdollista, että sormus on\nlöydetty. Aina kun joku jalo ihminen ponnistaa liiaksi voimiaan\ntehdäkseen hyvää, tekee mieli kysyä, onko hän ehkä löytänyt sormuksen,\nja sekö pakottaa häntä tekemään työtä niin, että hän turmelee itsensä\nja että hänen täytyy jättää työnsä keskeneräiseksi.\"\n\n\n\nLaulu\n\n\nPieni opettaja oli kertoessaan kävellyt reippain askelin, ja kun tarina\noli lopussa, huomasi hän olevansa melkein perillä. Hän näki jo suuret\nulkorakennukset, jotka olivat kauniiden puiden varjossa, niinkuin\nkaikki muukin tässä talossa. Ja ennen kuin hän oli mennyt niiden ohi,\nhäämötti jo linna korkealta penkereeltään.\n\nTähän saakka hän oli iloinnut yrityksestään eikä vähääkään epäröinyt,\nmutta nyt kun hän näki linnan, rupesi rohkeus pettämään. Ajatella,\njospa olikin ihan hullua se, mitä hän aikoi tehdä. Olihan hän niin\npieni ja vähäpätöinen, ja kukapa nyt oli hänen kiitostaan vailla. Ehkä\nne vain nauravat hänelle, kun hän tulla tupsahtaa tällä tavoin\nkansakoululasten kanssa. Eivät he eikä hän osaa laulaa niin kauniisti,\nettä kukaan siitä välittää.\n\nHän alkoi kulkea hiljempää, ja kun hän oli tullut linnan kukkulalle\nvieväin portaiden luo, hän poikkesi tieltä ja nousi niitä myöten ylös.\nHän tiesi aivan hyvin, että suuri linnarakennus oli ollut asumaton aina\nsiitä pitäen, kun vanha herra oli kuollut. Hän meni sinne vain\nsaadakseen aikaa ajatella, oliko hänen mentävä eteenpäin vai oliko\nhänen käännyttävä pois.\n\nTultuaan penkereelle ja nähtyään linnan, joka välkkyi valkoisena\nkuutamossa, nähtyään pensasaidat ja kukkaslaitteet ja kiviaidan\nnurmineen ja komeine portaineen, hän masentui yhä enemmän. Hänestä oli\nkaikki niin ylhäistä ja komeaa, ettei hän enää ymmärtänyt, mitä\ntekemistä hänellä oli täällä. Hieno, valkoinen linna näytti sanovan\nhänelle: \"Älä lähesty minua! Luuletko, että sinä ja sinun koululapsesi\nvoitte tuottaa mitään iloa sille, joka on tottunut asumaan tämmöisessä\npaikassa.\"\n\nPäästäkseen epäilyksistään kertoi opettajatar koululapsille vanhasta ja\nnuoresta herrasta juuri sen, mitä itse oli kuullut ollessaan oppilaana\nNäsissä. Ja se rohkaisi hänen mieltään. Olihan se kuitenkin totta, että\nlinna ja koko paikka oli lahjoitettu käsityöseminaarille. Ne oli\nlahjoitettu sitä varten, että opettajat ja opettajattaret saisivat elää\ntäällä onnellisina jonkin aikaa ja sitten viedä täältä mennessään\ntietoja ja iloa koululapsilleen. Mutta jos he täällä olivat antaneet\nkoululle semmoisen lahjan, niin olivathan he sillä myöskin osoittaneet\nosaavansa antaa arvoa kouluväelle. Juuri he olivat osoittaneet\npitävänsä Ruotsin lasten kasvatusta kaikkea muuta tärkeämpänä. Täällä\nei ollut mitään aihetta ruveta ujostelemaan.\n\nNämä ajatukset rohkaisivat häntä hiukan, niin että hänestä tuntui kuin\npitäisi hänen panna toimeen, mitä oli aikonut. Ja saadakseen lisää\nluottamusta hän kääntyi alas puistoon, joka oli linnan kukkulan ja\njärven välissä. Kävellessään ihanain puiden alla, jotka seisoivat\ntummina ja salaperäisinä kuutamossa, heräsi hänessä monta iloista\nmuistoa. Hän kertoi lapsille, millaista oli ollut täällä Näsissä hänen\naikanaan ja kuinka onnellinen hän oli ollut opiskellessaan ja joka\npäivä puuhaillessaan tässä kauniissa puistossa. Hän kertoi juhlista ja\nleikeistä ja työstä, mutta ennen kaikkea hän kertoi siitä suuresta\nhyväntahtoisuudesta, jonka ansiosta hän ja niin moni muu oli päässyt\ntähän paikkaan. Tällä tavoin opettajatar sai ylläpidetyksi rohkeuttaan\nsen verran, että pääsi puiston läpi ja vanhan kivisillan yli ja saapui\nrantaniitylle, missä johtajan huvila oli koulurakennusten keskessä.\n\nIhan sillan korvassa oli vihreä kisakenttä, ja kun hän kulki sen ohi,\nkertoi hän lapsille, kuinka kaunista siellä oli kesäiltoina, kun kenttä\noli täynnä valkopukuisia ihmisiä ja kun laululeikit ja pallopelit\nseurasivat toisiaan. Hän näytti lapsille Vänhemin, jossa oli\nkokoussali, seminaarin, jossa luennot pidettiin, huvilat, joissa olivat\nvoimistelu- ja veistosalit. Hän kulki reippain askelin ja puheli\nlakkaamatta, ettei ehtisi ruveta hätäilemään, mutta kun hän viimein oli\ntullut niin pitkälle, että näki johtajan asunnon, pysähtyi hän\nyht'äkkiä.\n\n\"Tiedättekö, lapset, me emme taidakaan mennä edemmä\", sanoi hän. \"En\ntullut ennen ajatelleeksi, että johtaja ehkä on niin sairas, että me\nvain häiritsemme häntä laulullamme. Olisihan kauheaa, jos hän meidän\ntähtetnme tulisi huonommaksi.\"\n\nPieni Niilo Holgerinpoika oli seurannut lapsia koko ajan ja kuullut\nkaiken, mitä opettajatar oli puhunut. Hän tiesi myöskin sen, että he\nolivat lähteneet liikkeelle laulaakseen jollekulle, joka oli sairaana\ntuolla huvilassa, ja hän ymmärsi nyt, ettei laulusta tulekaan mitään\nsentähden, että he pelkäävät häiritsevänsä sairasta.\n\n\"Onpa vahinko, että he menevät tiehensä laulamatta\", ajatteli hän.\n\"Olisihan helppo asia ottaa selkoa siitä, jaksaako tuo sisällä olija\nkuulla heitä. Miksei opettajatar mene huvilaan kysymään joltakin?\"\n\nMutta se ei näyttänyt johtuvan opettajan mieleen, vaan hän kääntyi ja\nmeni hiljalleen pois. Koululapset väittelivät vähän vastaan, mutta hän\nsanoi: \"Ei, ei! Oli tyhmää lähteä tänne laulamaan, kun on näin pimeä,\nme vain häiritsisimme.\"\n\nSilloin Niilo Holgerinpoika ajatteli, että jollei kukaan muu niin hän\nmenee ottamaan selkoa siitä, onko sairas niin heikko, ettei siedä\nkuulla hiukan laulua. Hän erosi muista ja juoksi taloon. Huvilan\nedustalla oli vaunut ja vanha kuski seisoi hevosten vieressä\nodottamassa. Poika oli tuskin ehtinyt portaiden eteen, kun eteisen ovi\naukeni ja ovesta tuli sisäkkö tarjotinta kantaen. \"Larsson saa vielä\nvähän aikaa odottaa tohtoria\", sanoi hän. \"Rouva lähetti minut tuomaan\nteille vähän lämmintä juotavaa.\"\n\n\"Kuinka isäntä voi?\" kysyi kuski. \"Kipuja ei ole enää, mutta on\nniinkuin sydän olisi pysähtynyt. Tuntiin johtaja ei ole\nliikahtanutkaan.\" -- \"Luuleeko tohtori lopun lähestyvän?\" -- \"Se on\nsillä vaiheella, Larsson, se on sillä vaiheella. On niinkuin johtaja\nlepäisi ja kuulostaisi, kutsuuko kukaan. Jos tulee kutsumus ylhäältä,\non hän valmis sitä seuraamaan.\"\n\nNiilo Holgerinpoika lähti kiireesti juoksemaan tietä pitkin\nsaavuttaakseen opettajattaren ja lapset. Hän muisti, kuinka oli ollut\nsilloin kun äidin isä kuoli. Hän oli ollut merimies ja kun hän oli\nviimeisillään, oli hän pyytänyt avaamaan ikkunan, saadakseen vielä\nkerran kuulla tuulen kohinaa. Ja jos nyt se, joka oli sairaana, oli\nniin mielellään ollut nuorten keskessä ja rakastanut heidän leikkejään\nja laulujaan...?\n\nOpettaja asteli kahden vaiheilla käytävää myöten. Kun hän näin poistui\nNäsistä, teki hänen mielensä kääntyä, ja kun hän oli ollut matkalla\nsinne, oli hänen mielensä myöskin tehnyt kääntyä. Hän oli yhäkin\nsuuressa tuskassa eikä tiennyt mitä tehdä.\n\nHän ei enää puhunut lapsille, vaan asteli äänetönnä. Käytävä oli niin\npimeä, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hän oli kuulevinaan ihmisääniä\nympäriltään. Hän oli kuulevinaan tuskaisia hätähuutoja tuhannelta\ntaholta. \"Olemme niin kaukana me muut\", sanoivat äänet. \"Mutta sinä\nolet lähellä. Mene ja laula, mitä me kaikki tunnemme!\"\n\nJa hän muisteli kaikkia niitä, joita johtaja oli auttanut ja ottanut\nhoitoonsa. Olihan hän aivan suunnattomasti ponnistellut auttaakseen\nkaikkia niitä, jotka apua tarvitsivat. \"Mene ja laula hänelle!\"\nkuiskuteltiin hänen ympärillään. \"Älä anna hänen kuolla, ennen kuin hän\non saanut tervehdyksen koulustaan! Älä ajattele pienuuttasi ja\nvähäpätöisyyttäsi! Ajattele sitä suurta joukkoa takanasi! Saata hänen\ntietoonsa, ennen kuin hän lähtee meidän luotamme, kuinka me kaikki\nhäntä rakastamme!\"\n\nOpettajatar kulki yhä hitaammin. Silloin hän kuuli jotakin, joka ei\nollut vain hänen oman sielunsa ääntä ja kehoitusta, vaan joka tuli\nhäntä itseään ulkopuolella olevasta maailmasta. Se ei ollut mikään\ntavallinen ihmisääni, se oli niinkuin linnun huutoa tai niinkuin sirkan\nsoittoa. Mutta se huusi aivan selvästi sekin, että hänen pitäisi\nkääntyä.\n\nEikä enempää tarvittu. Hän kääntyi.\n\nOpettajatar ja koululapset olivat laulaneet pari laulua johtajan\nikkunan alla. Laulu oli hänen omastakin mielestään kaikunut niin\nmerkillisen kauniilta tänä iltana. Oli niinkuin vieraat äänet olisivat\nlaulaneet mukana. Oli kuin avaruus olisi ollut täynnä ääniä ja säveliä.\nKun he vain alkoivat laulaa, niin oli heidän ääniinsä tullut sointua ja\nvoimaa, jota niissä ei ennen ollut. Silloin aukeni äkkiä eteisen ovi ja\njoku riensi ulos. \"Nyt tullaan sanomaan, ettei saa laulaa enää\",\najatteli opettajatar. \"Kun en vain olisi saanut aikaan jotakin\nonnettomuutta!\" -- Mutta eipä ollutkaan niin. Tultiin sanomaan, että\nhän tulisi huoneeseen lepäämään ja että hän sitten vielä laulakii pari\nlaulua.\n\nSiellä tuli tohtori häntä vastaan. \"Vaara on tällä kertaa ohi\", sanoi\nhän. \"Hän oli horroksissa ja sydän löi yhä heikommin. Mutta kun te\naloitte laulaa, oli niin kuin hän olisi saanut kutsun kaikilta niiltä,\njotka häntä tarvitsevat. Hän tunsi, ettei hänen leponsa aika vielä\nollut tullut. Laulakaa hänelle vielä! Laulakaa ja iloitkaa, sillä minä\nluulen, että teidän laulunne palautti hänet elämään! Nyt ehkä saamme\npitää hänet vielä pari vuotta.\"\n\n\n\n\nLIII\n\nMATKA VEMMENHÖGIIN\n\n\nTorstaina marraskuun 3. p:nä.\n\nEräänä päivänä marraskuun alkupuolella lensivät villihanhet\nHallandsåsin yllä Skoonessa. He olivat oleskelleet useita viikkoja\nFalköpingin ympärillä olevilla laajoilla tasangoilla, ja kun siellä oli\nollut laumoittain muitakin villihanhia, oli aika kulunut hauskasti\nvanhain tarinoidessa ja nuorten alinomaa kilpaa urheillessa.\n\nNiilo Holgerinpoika oli puolestaan ollut hyvinkin tyytymätön pitkään\nviipymiseen Länsi-Göötanmaalla. Hän koetti kyllä pysyä reippaana, mutta\nhänen oli kuitenkin vaikea tyytyä kohtaloonsa. \"Kunpa vain Skoone olisi\nselkäni takana ja olisin ulkomailla\", hän ajatteli, \"niin tietäisin,\nettei minun maksa mitään toivoa; ja silloin olisin rauhallisempi.\"\n\nVihdoin viimein villihanhet olivat eräänä aamuna lähteneet lentämään\nHallantia kohti. Tuon maakunnan katseleminen ei ollut alussa paljonkaan\nhuvittanut poikaa. Hänestä ei siinä ollut mitään nähtävää. Itäosa oli\nkanervikko-ylänköä ja muistutti Smoolantia, ja lännempänä oli maa\ntäynnä pyöreitä, paljaita vuorenkukkuloita, ja se oli lahtien murtamaa\nmelkein niinkuin Bohuslänikin.\n\nKuta etelämmäksi pitkin kaitaista rannikkomaakuntaa tultiin sitä\nuteliaammin poika kurkotteli maahan hanhen kaulan yli. Hän näki mäkien\nharvenevan ja tasangon avartuvan. Samalla hän myöskin huomasi, että\nrannikko kävi ehjemmäksi. Sen edessä oleva saaristo oheni ja katosi ja\naava meri kävi ihan mantereeseen kiinni.\n\nJa sitten hävisi metsä. Olihan sisempänä maassa ollut montakin kaunista\ntasankoa, mutta ne olivat olleet metsän kehyksessä. Metsää oli ollut\njoka paikassa. Oli niinkuin maa oikeastaan olisi ollut metsän oma, ja\nviljelty maa oli ollut niinkuin raivio metsässä. Ja kaikilla\ntasangoilla oli ollut metsiköitä ja hakamaita, niinkuin olisi ollut\ntarkoitus näyttää, että metsä milloin tahansa voi ottaa maan uudelleen\nhaltuunsa.\n\nMutta täällä oli toisin. Täällä oli tasangon valta. Se levittelihe aina\nnäköpiiriin saakka. Oli kyllä suuria metsäistutuksia, mutta ei mitään\nluonnostaan kasvavaa. Mutta juuri se, että maa oli niin aukeata\nvainiota, sai pojan muistamaan Skoonea. Tutulta tuntui myöskin tuo\naukea rannikko hiekkakenttineen ja kaislapenkereineen. Hänelle tuli\nhätä ja hyvä mieli tätä nähdessään. \"Nyt ei enää voi olla pitkä matka\nkotiin\", hän ajatteli.\n\nMaisema kyllä muuttui. Tuli jokia kohisten Länsi-Göötanmaalta ja\nSmoolannista, ja ne vilkastuttivat tasangon yksitoikkoisuutta. Tuli\njärviä, soita, kanervikkokankaita ja lentohiekkakenttiä peltojen\ntielle, mutta ne laajenivat kuitenkin yhä suuremmiksi, kunnes Skoonen\nrajalla kohosi Hallandsåsin harju kauniine rotkoineen ja laaksoineen.\n\nMatkan varrella oli usein tapahtunut, että nuoret hanhet olivat\nkysyneet vanhemmilta: \"Millaista on ulkomailla? Millaista on\nulkomailla?\" -- \"Odottakaahan, odottakaahan! Sen saatte kohta tietää\",\nolivat silloin vastanneet ne, jotka olivat matkustaneet halki maan\nmoneen kertaan.\n\nKun nuoret hanhet olivat nähneet Vermlannin pitkät metsäharjut ja\nniiden välissä vilkkuvat kirkkaat järvet tai Bohuslänin kalliovuoret\ntai Länsi-Göötanmaan kauniit pikku vuoret, he olivat kummaillen\nkysyneet: \"Onko koko maailma tämän näköinen? Onko koko maailma tämän\nnäköinen?\"\n\n\"Odottakaa, odottakaa! Kohta saatte nähdä, miltä suurin osa maailmaa\nnäyttää\", olivat vanhat vastanneet.\n\nKun villihanhet olivat lentäneet Hallandsåsin harjun yli ja tulleet\nvähän matkaa Skooneen, huusi Akka: \"Katsokaa nyt alas! Katsokaa\nympärillenne! Tämän näköistä on ulkomailla!\"\n\nJuuri silloin he kulkivat Söderdalin yli. Tuo pitkä harju kasvoi pitkin\npituuttaan pyökkimetsää, ja metsästä yleni kauniita tornilinnoja.\nPuiden välissä käyskenteli kauriita laitumella ja metsäniityillä\nhyppelehti jäniksiä. Metsästäjän torvet kajahtelivat ja koirien terävä\nhaukunta kuului lentävän lintulauman luo. Leveät tiet halkoivat metsän\nja niillä ajeli herroja ja naisia välkkyvissä vaunuissa tai ratsasti\nkomeilla hevosilla. Ringsjön järvi oli kukkulan juurella, ja vanha\nBosjön luostari oli kapealla kannaksella. Halki harjun kulki Skäralidin\nrotko, jonka pohjassa oli joki ja jonka kallioseinät olivat pensaiden\nja puiden peitossa.\n\n\"Onko ulkomailla tämän näköistä? Onko ulkomailla tämän näköistä?\"\nkysyivät hanhenpojat. -- \"Tämän näköistä siellä on, kun on metsäisiä\nharjuja\", huusi Akka, \"mutta ei usein. Odottakaa, niin saatte nähdä,\nmillaista siellä useimmittain on!\"\n\nAkka vei laumansa yhä etelämmäksi suurelle Skoonen tasangolle. Sielläpä\noli leveitä peltoja, oli sokerijuurikasmaita, joilla juurikkaiden\nnostajat liikkuivat pitkissä riveissä, oli matalia valkaistuja ja\numpinaisia taloja, oli lukemattomia pieniä valkeita kirkkoja, oli rumia\nharmaita sokeritehtaita, oli pikkukaupunkien kokoisia kauppaloita\nrautatieasemien ympärillä. Siellä oli turvepehkusoita pitkiin riveihin\nasetettuine turvepehkukokoineen, oli kivihiilikaivoksia mustine\nhiilikokoineen; tiet kulkivat leikeltyjen satamakujien välitse, ristiin\nrastiin kulkevat rautatiet olivat kuin tasangolle levitetty verkko.\nPieniä pyökkireunaisia tasankojärviä kimalteli siellä täällä ja kunkin\nluona oli komea herraskartano. \"Katsokaa nyt! Katsokaa tarkkaan!\" huusi\njohtajahanhi. \"Tämän näköistä on ulkomailla Itämeren rannalta aina\nkorkeisiin vuoriin asti, ja niitä edempänä emme ole koskaan käyneet.\"\n\nKun hanhenpojat olivat nähneet tasangon, vei johtajahanhi heidät\nÖresundin rannalle, veteliä niittyjä laskeutui siellä hiljalleen merta\nkohti ja rannoille oli patoutunut mustunutta ruokolevää pitkiksi\npenkereiksi. Paikoitellen oli korkeita rantavalleja ja toisin paikoin\nlentohiekkakenttiä, joissa hiekka oli ajautunut särkiksi ja\nkukkuloiksi. Rannalla oli kalastajakyliä, ja niissä aina pitkä rivi\nsamalla tavalla rakennettuja ja yhtä suuria tiilitaloja; kylän edessä\npieni majakka aallonmurtajan päässä, ja ruskeita verkkoja riippui\nkuivamassa rannalla. \"Katsokaa alas! Tähystäkää tarkkaan!\" sanoi Akka.\n\"Tämän näköistä on ulkomaan ranta.\"\n\nLopuksi johtajahanhi pistäytyi parissa kaupungissakin, missä oli\näärettömän korkeita tehtaanpiippuja, syviä katuja korkeiden\nsavuttuneiden talojen välissä, oli suuria kauniita puistoja ja\nkävelypaikkoja, oli satamia laivoja täynnä, oli vanhoja linnoituksia ja\nlinnoja ja vanhanaikaisia kirkkoja.\n\n\"Tämän näköisiä ovat ulkomaan kaupungit, vaikka ne ovat paljon\nsuurempia\", sanoi johtajahanhi. \"Mutta nämä kai kasvavat niinkuin\ntekin.\"\n\nNäin kuljeskeltuaan Akka laskeutui eräälle suolle Vemmenhögin\nkihlakunnassa. Ja poika ajatteli, että Akka ehkä oli kuljetellut häntä\ntämän päivän Skoonessa näyttääkseen, että hänen maansa oli yhtä hyvä\nkuin mikä muu maa tahansa ulkomailla. Mutta sitä hänen ei olisi\ntarvinnut tehdä. Poika ei ajatellut, oliko maa rikas vai köyhä. Niin\npian kuin hän oli nähnyt ensimmäisen satamapenkereen ja ensimmäisen\nristikkohuoneen, oli koti-ikävä alkanut pakottaa hänen sydäntään.\n\n\n\n\nLIV\n\nHOLGER NIILONPOJAN LUONA\n\n\nTiistaina marraskuun 8. p:nä.\n\nOli sumuinen ja raskas ilma sinä päivänä. Villihanhet olivat syöneet\nateriansa niillä suurilla pelloilla, joita on Skurupin kirkon\nympärillä, ja he istuivat ja lepäsivät ruokalepoaan, kun Akka tuli\npojan luo. \"Näyttää siltä kuin tulisi tyynet ilmat joksikin aikaa\", hän\nsanoi, \"ja minä luulen, että me matkustamme huomenna Itämeren yli.\" --\n\"Vai niin\", sanoi poika yksikantaan, sillä hänen kurkkuaan kuristi\nniin, ettei hän voinut puhua enempää. Hän oli sentään vielä toivonut\nSkoonessa ollessaan pääsevänsä lumouksestaan.\n\n\"Olemme nyt sangen lähellä Västra Vemmenhögiä\", sanoi Akka, \"ja minä\najattelin, että sinun ehkä tekisi mielesi pistäytyä kotonasi. Kestää\nkauan, ennen kuin saat nähdä ketään omaisistasi.\" -- \"Eikö liene\nparasta olla menemättä\", sanoi poika, mutta äänestä kuului, että hän\nilostui ehdotuksesta. -- \"Jos hanhikukko jää tänne meidän luoksemme,\nniin eihän voi tapahtua mitään onnettomuutta\", sanoi Akka. \"Minun\nmielestäni sinun pitäisi ottaa selko siitä, kuinka ovat kotonasi asiat.\nSinä ehkä voit auttaa heitä jollakin tavalla, vaikket muutukaan\nihmiseksi.\" -- \"Sinä olet aivan oikeassa, Akka muori. Olisihan minun\npitänyt tuota jo ennenkin ajatella\", sanoi poika ja innostui ihan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä poika ja johtajahanhi olivat matkalla\nHolger Niilonpojan luo, eikä kestänyt kauan, kun Akka jo laskeutui\nmaahan kiviaidan taakse, joka oli mäkituvan pihan ympärillä. \"Onpa\nmerkillistä kuinka kaikki täällä on entisellään\", sanoi poika ja\nkiipesi ketterästi aidan päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen.\n\"Tuntuu ihan kuin ei olisi kulunut päivääkään siitä kun istuin tässä ja\nnäin teidän tulevan ylhäällä ilmassa.\"\n\n\"Onkohan sinun isälläsi pyssyä?\" kysyi Akka yht'äkkiä. -- \"On\", sanoi\npoika. \"Sen pyssyn tähdenhän minä juuri jäin kotiin tuona sunnuntaina\nsen sijaan, että olisin mennyt kirkkoon.\" -- \"Sitten en uskalla jäädä\ntänne sinua odottamaan\", sanoi Akka. \"On parasta, että tulet tapaamaan\nmeitä Smygehugin luona huomenaamuna varhain, niin saat jäädä kotiisi\nyöksi.\" -- \"Ei, älä lähde vielä, Akka muori!\" sanoi poika ja hyppäsi\nalas aidan päältä. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä\naavistutti, että villihanhelle tai hänelle itselleen tapahtuisi\njotakin, niin etteivät he enää koskaan voisi tavata toisiaan. \"Te kyllä\nnäette, että minä olen suruissani siitä, etten koskaan saa takaisin\nentistä hahmoani\", hän jatkoi. \"Mutta minä tahdon sanoa teille, etten\nkadu sitä, että lähdin viime keväänä teidän mukaanne. Ei, ennemmin minä\nolen tulematta ihmiseksi, kuin että tuo matka olisi jäänyt tekemättä.\"\n\nAkka särpäsi ilmaa nokkaansa pari kertaa ennen kuin vastasi. \"On muuan\nasia, josta olisin puhunut kanssasi jo ennen, mutta kun et aikonut\npalata ihmisten luo, niin ajattelin, ettei sillä ole mitään kiirettä.\nMutta saattaahan olla hyvä, että se tulee sanotuksi.\" -- \"Te kyllä\ntiedätte, että minä kernaasti teen, mitä tahdotte\", sanoi poika. --\n\"Jos olet meidän seurassamme oppinut jotakin hyvää, Peukaloinen, niin\nehkä olet oppinut sen, että tämän maailman ei pitäisi olla ainoastaan\nihmisiä varten\", sanoi johtajahanhi juhlallisesti. \"Ajatelkaa, teillä\non suuri maa, ja teillä olisi kyllä varaa jättää muutamia karuja\nkallioita ja liejuisia järviä ja soita ja autioita tuntureita ja\nkaukaisia metsiä meille eläinparoillekin, jotta me saisimme elää siellä\nrauhassa! Kaiken ikäni minua on vainottu ja ahdistettu. Olisi\nlohdullista tietää, että minunkin kaltaisellani on jossakin\nturvapaikka.\"\n\n\"Olisin iloiten auttanut teitä siinä asiassa, jos vain olisin voinut\",\nsanoi poika, \"mutta en kai minä millonkaan saa mitään vaikutusvaltaa\nihmisiin.\" -- \"Ei, mehän puhumme tässä niinkuin emme enää koskaan\ntapaisi toisiamme\", sanoi Akka, \"ja huomenna me kai kuitenkin näemme\ntoisemme. Nyt minun täytyy lähteä joukkoni luo.\" Hän lähti lentoon,\nmutta tuli takaisin, hiveli pari kertaa nokallaan Peukaloista ja lensi\nsitten viimeinkin tiehensä.\n\nOli kirkas päivä, mutta pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, niin että\npoika voi mennä mihin tahtoi. Hän riensi navettaan, sillä hän tiesi\nlehmiltä saavansa tarkimmat tiedot. Navetassa oli surullisen näköistä.\nKeväällä oli siellä ollut kolme komeaa lehmää, mutta nyt siellä oli\nvain yksi. Se oli Ruusu, ja näki heti, että hän ikävöi tovereitaan.\nHänen päänsä oli riipuksissa ja hän oli tuskin maistanutkaan ruokaansa.\n\n\"Päivää, Ruusu!\" sanoi poika ja juoksi pelkäämättä parteen. \"Kuinka isä\nja äiti jaksavat? Kuinka kissa jaksaa ja kuinka hanhet ja kanat? Minne\novat joutuneet Kulta-Lilja ja Tähdikki?\"\n\nKuultuaan pojan äänen Ruusu säpsähti ja näytti siltä kuin hän olisi\naikonut puskea tulijaa. Mutta hän ei enää ollut niin kiivas kuin ennen,\nvaan malttoi mielensä ja tarkasteli Niilo Holgerinpoikaa, ennen kuin\niskisi sarvillaan. Poika oli yhtä pieni kuin lähtiessäänkin ja samoissa\nvaatteissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut entisensä lainen. Se Niilo\nHolgerinpoika, joka oli matkustanut pois keväällä, oli kävellyt\nhitaasti ja raskaasti ja hänen puheensa oli ollut velttoa ja hänen\nsilmänsä uniset, mutta se, joka tuli takaisin, oli keveä ja ketterä,\npuhui reippaasti ja hänen silmänsä loistivat ja salamoivat. Hänellä oli\nmyöskin niin reipas ryhti, että häntä pienuudestaan huolimatta täytyi\nkunnioittaa, ja vaikka hän itse ei näyttänyt iloiselta, muuttui se,\njoka hänet näki, iloiseksi.\n\n\"Muu!\" ammui Ruusu. \"Ne ovat sanoneet, että sinä olet muuttunut, mutta\nminä en ole oikein osannut sitä uskoa. Tervetuloa kotiin, Niilo\nHolgerinpoika, tervetuloa kotiin! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni\npitkästä kotvasta.\" -- \"Kiitoksia paljon, Ruusu!\" sanoi poika ja tunsi\ntulevansa oikein iloiseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta. \"Sano\nnyt, kuinka on isän ja äidin laita!\"\n\n\"Ei niillä ole ollut muuta kuin onnettomuuksia siitä pitäen kuin sinä\nlähdit\", sanoi Ruusu. \"Kaikista suurin onnettomuus oli se kallis\nhevonen, joka on seisonut syömässä koko kesän. Isäsi ei tahtoisi sitä\nampuakaan, ja myydyksi hän ei ole sitä saanut. Hevosen tähdenhän ne on\nmyyty sekä Kulta-Lilja että Tähdikki.\"\n\nPojan olisi oikeastaan tehnyt mieli tietää erästä toista asiaa, mutta\nhän oli niin hämillään, ettei kehdannut sitä suoraan kysyä. Sentähden\nhän vain sanoi: \"Äiti varmaan pahastui kovin, kun sai nähdä, että\nMartti hanhikukko oli lentänyt tiehensä?\"\n\n\"En minä luule että hän niin paljon olisi surrut hanhikukkoa, jos hän\nolisi tiennyt, kuinka hänen lähtönsä tapahtui. Nyt hän valittelee\neniten sitä, että hänen oma poikansa hiipi kotoa pois ja vei hanhikukon\nmennessään.\"\n\n\"Vai niin, hän luulee, että minä varastin hanhikukon?\" sanoi poika. --\n\"Mitäpä hän muutakaan voisi luulla?\" -- \"Isä ja äiti kai luulevat, että\nminä olen kuljeskellut koko kesän niinkuin mikäkin maankiertäjä?\" --\n\"Ne luulevat, että sinun asiasi ovat huonosti\", sanoi Ruusu, \"ja ne\novat surreet sinua niinkuin surraan silloin, kun kaikista rakkain on\nhävinnyt.\"\n\nPoika poistui pian navetasta saatuaan kuulla tämän ja meni talliin. Se\noli pieni, mutta siisti ja soma. Näkyi kaikesta, että Holger\nNiilonpoika oli koettanut laittaa niin, että tulokas viihtyisi.\nTallissa oli komea hevonen, joka oikein uhkui hyvinvointia.\n\n\"Päivää talliin!\" sanoi poika. \"Olen kuullut, että täällä on sairas\nhevonen. Et kai sinä ole se, kun näytät niin terveeltä ja\nhyvinvoivalta?\" Hevonen käänsi päänsä ja katseli hyvin tarkasti poikaa.\n\"Sinäkö olet se tämän talon poika?\" sanoi hän. \"Olen kuullut sinusta\nhyvin paljon pahaa. Mutta sinä olet niin siivon näköinen, etten\nmitenkään voisi luulla sinua häneksi, jos en tietäisi, että hänet on\nmuutettu haltijaksi.\" -- \"Minä kyllä tiedän, että minusta jäi paha\nmaine tähän taloon\", sanoi Niilo Holgerinpoika. \"Minun oma äitini\nluulee, että minä lähdin täältä varkaana, mutta se on yhdentekevä,\nsillä minä en aio kauan viipyä kotona. Ennen kuin lähden, tahtoisin\nkuitenkin tietää, mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Ikävä, ettet jää\", sanoi hevonen, \"sillä minusta tuntuu kuin meistä\nvoisi tulla hyvät ystävät. Minulla ei ole muuta vikaa kuin että olen\nsaanut jotakin jalkaani, veitsen kärjen tai mikä tuo lienee. Se on niin\npiilossa, ettei tohtorikaan ole sitä löytänyt, mutta se pistää ja\npistää niin, etten voi kävellä. Jos sinä puhuisit Holger Niilonpojalle,\nmikä minua vaivaa, niin minä luulen, että hän pian saisi minusta\nterveen. Olisin iloinen, jos minusta olisi jotakin hyötyä. Minua oikein\nhävettää, kun pitää seisoa syömässä eikä voi tehdä työtä.\"\n\n\"Olipa toki hyvä, ettei sinulla ole mitään oikeata tautia\", sanoi Niilo\nHolgerinpoika. \"Minun täytyy koettaa toimittaa niin, että paranet. Ei\nkai tee mitään, jos minä veitselläni piirrän jotakin kavioosi?\"\n\nNiilo Holgerinpoika oli juuri saanut tehdyksi sen mitä oli aikonut, kun\nkuuli ääniä pihalta. Hän raotti vähän tallin ovea ja katsoi ulos. Isä\nja äiti tulivat maantieltä pihaan. Näkyi selvästi, että heitä painoi\nsuru ja murhe. Äidin kasvoissa oli ryppyjä enemmän kuin ennen ja isän\ntukka oli harmaantunut. Äiti puhui isälle siitä, että tämän pitäisi\nkoettaa saada lainaksi rahaa äidin lankomieheltä. \"Ei, minä en enää\ntahdo lainata rahaa\", sanoi isä. \"Ei mikään ole niin vaikeaa kuin\nvelassa oleminen. On parempi myydä tupa.\" -- \"Saattaisihan tuon\nmyydäkin, ellei olisi sitä poikaa\", sanoi äiti. \"Mutta minne hän\njoutuu, jos hän jonakin päivänä tulee kotiin köyhänä ja kurjana,\nniinkuin varmaan tulee, ja me olemme poissa?\" -- \"Niinhän se on\", sanoi\nisä, \"mutta meidän täytyy pyytää niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme,\nottamaan hänet ystävällisesti vastaan ja sanomaan hänelle, että me\nodotamme häntä. Emme sano hänelle pahaa sanaa, olkoonpa hän millainen\ntahansa. Emmehän, äiti?\" -- \"Eipä ei! Jos hän vain olisi täällä, niin\nettä tietäisin, ettei hänen tarvitse kulkea nälissään ja viluissaan,\nniin enpä välittäisi mistään muusta.\"\n\nTämän sanottuaan isä ja äiti menivät sisään, eikä poika enää voinut\nkuulla, mitä muuta he puhuivat. Hän ilostui ja tuli hyvin\nliikuttuneeksi kuullessaan, että he rakastivat häntä näin paljon,\nvaikka luulivat, että hän oli joutunut aivan hunningolle, ja hänen teki\nmielensä rientää heidän luokseen. \"Mutta ehkä heidän surunsa\nkaksinkertaistuu, jos he saavat nähdä minut semmoisena kuin nyt olen\",\najatteli hän.\n\nHänen seisoessaan ja miettiessään pysähtyivät kärryt portin taa. Poika\noli vähällä huutaa hämmästyksestä, sillä ne, jotka nousivat rattailta\nja tulivat pihaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Oosa hanhityttö\nja hänen isänsä. He kulkivat käsikkäin ovea kohti ja olivat hiljaisia\nja totisen näköisiä, mutta heidän silmistään loisti onni. Kun he olivat\ntulleet noin keskipihalle, pysähdytti Oosa hanhityttö isänsä ja sanoi\nhänelle: \"Sinä kai muistat, isä, ettei saa sanoa heille mitään\npuukengistä eikä hanhista eikä peukaloisesta, joka oli niin Niilo\nHolgerinpojan näköinen, että minä olen ihan varma siitä, että se oli\nhän.\" -- \"Eihän toki\", sanoi Jon Assarinpoika. \"Minä sanon vain, että\nheidän poikansa auttoi sinua monta kertaa, kun sinä etsit minua, ja\nettä me sentähden olemme tulleet tänne kysymään heiltä, emmekö me\npuolestamme voisi auttaa heitä, kun minä olen varakas mies ja minulla\non enemmän kuin tarvitsen, kun löysin sen kaivoksen sieltä\npohjoisesta.\" -- \"Niin niin, minä kyllä tiedän, että sinä osaat puhua\nniinkuin pitää\", sanoi Oosa. \"Minä vain tahtoisin muistuttaa sinua,\nettet mainitsisi siitä yhdestä asiasta.\"\n\nHe menivät tupaan ja pojan olisi kovin tehnyt mieli kuulla, mitä siellä\nsisällä puhuttiin, mutta hän ei uskaltanut mennä pihamaalle. Ei\nkestänytkään kovin kauan, kun he tulivat takaisin, ja silloin isä ja\näiti saattoivat heitä portille. Oli oikein ihmeellistä nähdä, kuinka\niloisilta he nyt näyttivät. He olivat ihan kuin uusia ihmisiä.\n\nKun vieraat olivat menneet, seisoivat isä ja äiti vielä portilla ja\nkatselivat heidän jälkeensä. \"Nyt minä en enää huoli surra, kun olen\nkuullut niin paljon hyvää Niilosta\", sanoi äiti. -- \"Eiväthän ne\nkertoneet pojasta niinkään paljon\", sanoi isä. -- \"Eikö siinä ollut\ntarpeeksi, että he tulivat varta vasten sanomaan tahtovansa antaa\nmeille rahaa niin paljon kuin tarvitsemme, sentähden että meidän\nNiilomme oli heitä auttanut. Minun mielestäni sinun olisi pitänyt ottaa\nvastaan heidän tarjouksensa.\" -- \"Ei, äiti, minä en ota vastaan\nkeneltäkään rahaa, en lahjaksi enkä lainaksi. Ensin minä maksan velkani\nja sitten me työnteolla koetamme päästä entisellemme. Emmehän vielä ole\nniin pilavanhoja, äiti.\" Isä nauroi tätä sanoessaan. -- \"Näyttääpä\nmelkein siltä kuin sinusta olisi hauskaa myydä tämä paikka, jonka\nhyväksi olemme niin uurastaneet\", sanoi äiti. -- \"Sinä kyllä tiedät,\nmiksi minä nauran\", sanoi isä. \"Pojan häviäminen se minua painoi niin,\nettä olen ollut ihan kuin voimaton, mutta kun minä tiedän, että hän\nelää ja on hyvillä jäljillä, niin saatpa nähdä, että Holger Niilonpoika\nvielä kykenee johonkin.\"\n\nÄiti meni tupaan, mutta pojalle tuli kiire painautua nurkkaan, sillä\nisä tuli talliin katsomaan hevosta. Hän meni pilttuuseen ja nosti\ntapansa mukaan hevosen jalkaa koettaakseen saada selville, mikä sitä\nvaivasi. \"Mitä tämä on?\" sanoi isä, sillä hän näki, että kavioon oli\npiirretty joitakin kirjaimia. \"Ota rauta jalasta!\" luki hän ja alkoi\ntarkastella ja tunnustella kavion pohjaa. \"Siinä on totta tosiaan\njotakin terävää\", mutisi hän hetken päästä.\n\nKun isä puuhaili hevosen kimpussa ja poika istui tallin nurkassa\npiilossa, tapahtui, että taloon tuli toisiakin vieraita. Oli nimittäin\nkäynyt niin, että kun Martti hanhikukko oli niin lähellä vanhaa\nkotiaan, hänessä oli herännyt vastustamaton halu näyttää vaimonsa ja\nlapsensa vanhoille tovereilleen entisessä kodissa, ja niinpä hän oli\nsen pitemmittä mutkitta ottanut mukaansa Hienohöyhenen ja hanhenpojat\nja lentänyt tiehensä.\n\nEi ollut ketään Holger Niilonpojan pihalla, kun Martti hanhikukko tuli\nperille, ja hän laskeutui maahan kaikessa rauhassa ja käyskenteli\npaikasta toiseen ja näytteli Hienohöyhenelle, kuinka komeasti hän oli\nelellyt ollessaan kesy hanhi. Kun he olivat tarkastelleet pihamaan, hän\nhuomasi että navetan ovi oli auki. \"Katsokaapas pikimmältään tännekin\",\nhän sanoi, \"niin saatte nähdä, missä minä asuin ennen maailmassa! Se\noli toista kuin se meidän soissa ja rämeissä rämpiminen.\"\n\nHanhikukko seisoi kynnyksellä ja katsoi navettaan. \"Täällä ei ole\nketään ihmistä\", hän sanoi. \"Tule Hienohöyhen, niin saat nähdä\nhanhenkarsinan! Älä pelkää! Ei tämä ole vähääkään vaarallista.\"\n\nJa niin astuivat hanhikukko, Hienohöyhen ja kaikki kuusi hanhenpoikaa\nsuoraa päätä hanhikarsinaan nähdäkseen, missä komeudessa ja ihanuudessa\nsuuri valkoinen oli elänyt, ennen kuin oli joutunut villihanhien\npariin.\n\n\"Niin, näin sitä ennen elettiin. Tuolla oli minun paikkani ja tuossa\noli ruoka-allas, joka oli aina täynnä kauroja ja vettä\", hän sanoi.\n\"Odottakaahan, täällä on vielä vähän ruokaa nytkin!\" Ja hanhikukko\njuoksi altaalle ja alkoi särpää suuhunsa kauroja.\n\nMutta Hienohöyhen oli käynyt levottomaksi. \"Mennään ulos jo!\" hän\nsanoi. -- \"Muutama jyvänen vielä!\" sanoi hanhikukko. Mutta samassa\nhäneltä pääsi kova huuto ja hän riensi ovea kohti. Mutta se oli\nmyöhäistä. Ovi paukahti kiinni, emäntä seisoi ulkona ja pani oven\nsäppiin, ja siinä he nyt olivat satimessa!\n\nIsä oli vetänyt terävän raudanpalasen Mustan jalasta ja seisoi\ntyytyväisenä ja hyväili hevostaan, kun äiti tuli talliin. \"Tule ja\nkatso, isä, millaisen saaliin minä olen saanut!\" sanoi hän. -- \"Ei,\nodotahan, äiti, ja katso ensin tänne!\" sanoi isä. \"Nyt minä olen\nselvillä, mikä hevosta vaivasi.\" -- \"Näyttää siltä kuin onni taas\nalkaisi seurata meitä\", sanoi äiti. \"Ajatteles, että se suuri\nhanhikukko, joka katosi keväällä, lieneekin lähtenyt villihanhien\nmukana! Se on tullut takaisin ja tuonut tullessaan seitsemän\nvillihanhea. Ne menivät hanhikarsinaan, ja minä telkesin ne sinne\nkaikki tyynni.\" -- \"Sepä nyt oli merkillistä\", sanoi Holger\nNiilonpoika. \"Mutta tiedätkö, äiti, parasta siinä on se, ettei meidän\nenää tarvitse uskoa, että poika vei hanhikukon mennessään.\" -- \"Niinpä\ntodellakin. Mutta tiedätkö, että meidän taitaa täytyä teurastaa ne jo\ntänä iltana. Parin päivän perästä on Martin markkinat, ja meidän on\npidettävä kiirettä, jos mieli jouduttaa ne kaupunkiin.\" -- \"Minusta on\nsääli teurastaa hanhikukko, kun se on tullut niin suuressa seurassa\",\nsanoi Holger Niilonpoika. -- \"Jos olisi toiset ajat, niin saisihan se\nelää, mutta kun me itsekin muutamme täältä, niin emmehän voi pitää\nhanhiakaan.\" -- \"Niin, olet oikeassa.\" -- \"Tule sitten, niin kannetaan\nne tupaan\", sanoi äiti.\n\nHe menivät pois ja hetken kuluttua poika näki, kuinka isä tuli kantaen\nkainalossaan Hienohöyhentä ja Martti hanhikukkoa, ja meni huoneeseen\näidin kanssa. Hanhikukko huusi: \"Peukaloinen, auta! Peukaloinen, auta!\"\nniinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä oli hätä, vaikkei hän tietänyt,\nettä poika oli lähitienoilla.\n\nNiilo Holgerinpoika kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta ei kuitenkaan\nliikahtanut tallin ovelta. Hän ei ollut liikahtamatta sentähden, että\ntiesi sen koituvan itselleen hyväksi, jos hanhikukko pantaisiin\nteurastuspenkkiin -- hän ei sitä sillä hetkellä muistanutkaan -- vaan\nsentähden, että jos mieli pelastaa hanhikukko, hänen täytyi näyttäytyä\nisälle ja äidille, ja se oli hänestä hyvin vastenmielistä. \"Eihän\nniillä ilmankaan ole hyvä olla\", hän ajatteli. \"Täytyykö minun tuottaa\nheille vielä tämä suru?\"\n\nMutta kun ovi oli pamahtanut kiinni, tuli pojalle kiire. Hän riensi\npihamaan yli, hyppäsi ulko-oven edessä olevalle tammilaudalle ja juoksi\nporstuaan. Siellä hän vanhasta tottumuksesta pudisti jalastaan\npuukengät ja lähestyi ovea. Mutta hänen oli yhäkin niin vaikea\nnäyttäytyä isälle ja äidille, ettei hän jaksanut nostaa kättään\nkolkuttaakseen. \"Kuulehan sinä\", hän ajatteli, \"tässähän on kysymys\nMartti hanhikukosta, hänestä, joka on ollut sinun paras ystäväsi aina\nsiitä lähtien, kun seisoit tässä viimeksi.\"\n\nJa siinä silmänräpäyksessä hän muisti kaiken, mitä hän ja hanhikukko\nolivat kokeneet jäisillä järvillä ja myrskyisillä merillä ja\nvaarallisten petoeläinten keskessä. Hänen sydämensä paisui\nkiitollisuudesta ja rakkaudesta, ja hän voitti itsensä ja kolkutti\noveen.\n\n\"Onko siellä joku, joka tahtoo tulla sisään?\" sanoi isä ja avasi.\n\n\"Äiti, te ette saa koskea hanhikukkoon!\" huusi poika ja samassa pääsi\nhanhikukolta ja Hienohöyheneltä, jotka oli sidottu penkkiin,\nilonhuudahdus, niin että hän kuuli heidän vielä olevan elossa.\n\nMutta pääsipä äidiltäkin ilonhuudahdus. \"Ei, mutta kylläpä sinusta on\ntullut iso ja komea poika!\" huusi hän.\n\nPoika ei ollut tullut tupaan, vaan seisoi kynnyksellä, niinkuin\nsemmoinen, joka ei oikein tiedä, kuinka hänet otetaan vastaan.\n\"Jumalalle olkoon kiitos, että olet taas täällä!\" sanoi äiti. \"Tule\nsisään! Tule sisään!\" -- \"Ole tervetullut\", sanoi isä, eikä saanut sen\nenempää sanotuksi.\n\nMutta poika seisoi vielä kynnyksellä. Hän ei voinut ymmärtää, että he\nilostuivat nähdessään hänet, kun hän oli semmoinen. Mutta silloin tuli\näiti ja syleili häntä ja veti hänet huoneeseen, ja silloin hän huomasi,\nkuinka oikein oli.\n\n\"Hyvät ystävät, minähän olen suuri, minähän olen ihminen!\"\n\n\n\n\nLV\n\nJÄÄHYVÄISET VILLIHANHILLE\n\n\nKeskiviikkona marraskuun 9. p:nä.\n\nPoika nousi ennen päivän valkenemista seuraavana aamuna ja käyskenteli\nmerenrantaan. Hän seisoi rannalla vähän matkaa itäänpäin Smygen\nkalastajakylästä. Oli vielä hämärä. Hän oli aivan yksin. Hän oli käynyt\nkarsinassa Martti hanhikukon luona ja koettanut herättää häntä. Mutta\nsuuri valkoinen ei ollut tahtonut lähteä kotoa. Hän ei ollut sanonut\nsanaakaan, pistänyt vain päänsä takaisin siiven alle ja nukkunut\nuudelleen.\n\nNäytti tulevan ihmeen kaunis ja kirkas päivä. Oli melkein yhtä ihana\nilma kuin sinä kevätpäivänä, jona villihanhet olivat tulleet meren yli\nSkooneen. Meri oli tyyni ja kirkas. Tuuli ei hengähtänytkään, ja poika\najatteli, että villihanhien olisi helppo lentää meren poikki.\n\nHän itse oli vielä kuin huumeessa. Milloin hän oli mielestään haltija,\nmilloin ihminen. Nähdessään kiviaidan tien vieressä hän pelkäsi mennä\nedemmäksi, ennen kuin oli ottanut selkoa siitä, väijyikö sen takana\njokin petoeläin. Kohta hän taas nauroi itselleen ja oli iloinen siitä,\nettä oli niin suuri ja voimakas, ettei hänen tarvinnut mitään pelätä.\n\nTultuaan meren rannalle hän asettui seisomaan ihan veden rajaan, että\nvillihanhet näkisivät hänet. Oli suuri muuttopäivä. Hän kuuli yhtä\nmittaa houkutteluhuutoja ylhäältä ilmasta. Hän hymyili itsekseen\najatellessaan, ettei kukaan niinkuin hän ollut selvillä siitä, mitä\nlinnut huusivat toisilleen.\n\nNyt tuli myöskin villihanhia lentäen. Suuri parvi seurasi toistaan.\n\"Kunhan nuo vain eivät olisi minun hanhiani ja menisi pois sanomatta\nminulle jäähyväisiä!\" hän ajatteli. Hänen teki mieli kertoa heille,\nkuinka kaikki oli käynyt, ja näyttää heille, että hän nyt oli ihminen.\n\nTuli lauma, joka lensi reippaammin ja huusi äänekkäämmin kuin muut, ja\njokin ääni hänen sisimmässään vakuutti, että se oli juuri se lauma.\nMutta hän ei tuntenut sitä niin varmasti kuin edellisenä päivänä.\n\nLauma hiljensi vauhtiaan ja lensi edestakaisin rannikkoa pitkin.\nSilloin poika ymmärsi, että se oli se oikea. Sitä hän vain ei\nymmärtänyt, miksi eivät villihanhet laskeutuneet hänen viereensä.\nOlihan mahdotonta, etteivät ne olisi häntä nähneet siinä, missä hän\nseisoi.\n\nPoika koetti antaa merkkiäänen, kutsuakseen heitä sillä tavalla\nluokseen. Mutta kieli ei totellutkaan! Hän ei voinut saada esille\noikeaa ääntä.\n\nHän kuuli Akan huutavan ylhäällä ilmassa, mutta ei ymmärtänyt, mitä\ntämä sanoi. \"Mitä tämä on? Ovatko villihanhet ruvenneet käyttämään\ntoista kieltä?\" ihmetteli hän.\n\nHän asettui huitomaan heille hatullaan, ja hän juoksi rantaa pitkin\nhuutaen: \"Täss' olen ma, miss' olet sa?\"\n\nNäytti siltä kuin ne vain olisivat siitä pelästyneet. Ne kohosivat\nylemmä ja lensivät merelle. Silloin hän ymmärsi viimeinkin! Ne eivät\ntienneet, että hän oli ihminen. Ne eivät tunteneet häntä.\n\nEikä hän voinut kutsua niitä luokseen sentähden, että ihminen ei voi\npuhua lintujen kieltä. Hän ei osannut puhua sitä eikä hän myöskään sitä\nymmärtänyt.\n\nVaikka poika olikin iloinen siitä, että oli vapautunut lumouksesta,\ntuntui hänestä kuitenkin katkeralta, että hänet näin oli erotettu\nkunnon tovereistaan. Hän istahti hiekkaan ja pani kädet silmiensä\neteen. Mitäpä enää hyödytti katsoa niitä?\n\nMutta kohta sen jälkeen hän kuuli siipien havinaa. Vanhasta\nAkkamuorista oli tuntunut raskaalta erota Peukaloisesta, ja hän oli\nkääntynyt takaisin vielä kerran. Ja kun poika nyt istui hiljaa, uskalsi\nAkka lähestyä häntä. Luultavasti hänen silmänsä olivat sittenkin\nauenneet näkemään, kuka istuja oli. Lintu laskeutui niemeen ihan pojan\nlähelle.\n\nPojalta pääsi riemunhuuto, ja hän otti syliinsä vanhan Akan. Muut\nvillihanhet hivelivät häntä nokallaan ja tunkeilivat hänen ympärillään.\nNe kaakattivat ja juttelivat ja toivoivat hänelle sydämestään onnea, ja\nhän puhui heille hänkin ja kiitti heitä ihmeellisestä matkasta, jonka\noli saanut tehdä heidän seurassaan.\n\nMutta yht'äkkiä syntyi villihanhien kesken omituinen hiljaisuus ja ne\nvetäytyivät pois hänen luotaan. Oli niinkuin ne olisivat tahtoneet\nsanoa hänelle: \"Ah, hänhän onkin ihminen? Hän ei ymmärrä meitä, me emme\nymmärrä häntä.\"\n\nSilloin poika nousi seisomaan ja meni Akan luo. Hän nosti hänet maasta\nja suuteli häntä molemmille poskille. Samoin hän teki Yhdelle ja\nKahdelle, Kolmelle ja Neljälle, Viidelle ja Kuudelle, noille vanhoille,\njotka olivat olleet mukana alusta alkaen.\n\nSitten hän astui rantaa myöten maihin, sillä hän tiesi, ettei lintujen\nsuru koskaan kestä kauan, ja hän tahtoi erota heistä, kun he vielä\nolivat suruissaan siitä, että olivat hänet menettäneet.\n\nKun hän oli päässyt rantapenkereelle, hän kääntyi ja katseli meren yli\nlentäviä lintulaumoja. Kaikki huusivat houkutteluhuutojaan, ainoastaan\nyksi villihanhilauma lensi äänetönnä niin kauan kuin hän saattoi\nseurata sitä silmillään.\n\nMutta sen lentorintama oli tasainen ja hyvin järjestäytynyt ja vauhti\nhyvä; ja lento oli varmaa ja voimakasta. Ja pojalle tuli lentäviä niin\nikävä, että hän melkein toivoi olevansa entinen Peukaloinen, joka osasi\nratsastaa yli maiden ja merten villihanhien selässä.\n\n_Peukaloisen retket_ II, 1907.\n\n\n\n"]