[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzRbvMGMMoP7iG6FgK-DOZq0UEYzV5hSGTmRH7kheztM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},623,"Pikku Mari ja muita kertomuksia","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"623-paivarinta-pietari-pikku-mari","623__Päivärinta_Pietari__Pikku_Mari",null,"novelli",[],[],"fi",1903,30202,189404,false,43744,[22,23],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Pikku Mari ja muita kertomuksia\" by Pietari Päivärinta is a collection of short stories written in the early 20th century. The book explores various life situations and moral lessons, featuring characters like Pikku Mari, a young girl who captivates with her innocence and kindness. It delves into themes of childhood, compassion, and the stark realities faced by the less fortunate.  The opening of the collection introduces readers to Pikku Mari, a vibrant eight-year-old girl discovered by the narrator while walking along a country road. Mari is depicted as cheerful and imaginative despite her ragged clothes and humble background, revealing a natural curiosity and an open heart. As the narrator interacts with her, she demonstrates an innocent generosity, offering flowers and berries she has gathered. A subsequent incident involving a fire highlights Mari's bravery when she alerts a neighboring family to danger, leading to a community effort to support her after she is injured. This beginning sets up a poignant narrative centered around the beauty of childhood and the impact of kindness in a world marked by social inequalities. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Päivärinnan novellikokoelma sisältää kertomuksia 1800-luvun lopun suomalaisesta kansanelämästä. Tarinat kuvaavat usein vähävaraisten ihmisten, kuten pienen Mari-tytön ja metsätyöläisten, arkea, koettelemuksia ja keskinäisiä suhteita maaseudulla. Kokoelma edustaa kirjailijalle tyypillistä realistista ja kansanomaista kerrontaa.","Pietari Päivärinnan 'Pikku Mari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 623.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU MARI JA MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nP. Päivärinta\n\n\n\nYrjö Weilin, Helsinki, 1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Pikku Mari.\n Käkelän pikku Kerttu.\n Tukkimetsässä.\n Pullo-Heikki.\n Kilpelän veljekset.\n Ritulan Siina.\n\n\n\n\nPIKKU MARI.\n\n\nOli kaunein kesäsydän. Auerta oli ilmassa ja auringonlämpö, ikäänkuin\nsuudellen maaemoa, loihti sen povesta kaikellaista kauneutta esiin.\nNurmi vihannoi rehevänä, tumman viheriänä, ja rehevää oli muukin\nkasvullisuus. Sinivuokot, voikot ja muut kukkaset heloittivat kaikessa\nkauneudessaan.\n\nIhana ilma houkutteli minut ulos. Lähdin maantietä myöten tavallista\npitemmälle kävelymatkalle. Tiellä ei näkynyt laisinkaan ihmisiä, sillä\nmaamiehet olivat kaikin mikä missäkin työssä. Olin kävellyt noin\nkolmisen kilometriä, kun tapasin maantienojan partaalla istumassa noin\nkahdeksanvuotiaan tyttösen. Tytöllä oli kaunis keltainen, pitkä tukka,\nmutta se oli aivan ruokkoamatonna ja riippui hartioilla valtoinaan.\nHänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja terävät, silmät vilkkaat,\nmutta vaatteet hyvin repaleiset; hame paikoin melkein vyötäreisiin asti\nhalki.\n\nKun olin tullut tytön kohdalle, sanoi hän iloisesti: \"hyvää päivää.\"\n\nSeisahduin.\n\n\"Kenenkäs lapsia sinä olet?\" kysyin.\n\n\"Niin, ettekö tunne minua\", sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännellä\nkiemuroiden itseään.\n\n\"En todellakaan tunne sinua\", vakuutin.\n\n\"Nyt narraatte minua, ihi, hi\", sanoi tyttö nauraa hihittäen.\n\n\"Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle,\nkenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.\"\n\n\"No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.\"\n\n\"Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?\"\n\n\"Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.\"\n\n\"Onko teillä oma talo?\"\n\n\"Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossa\nhuonemiehinä.\"\n\n\"Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?\" kysyin, vaikka tiesinhän jo,\netteivät he suinkaan rikkaita olleet.\n\n\"Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaita\nolla --i--hi--. Mihin te nyt olette menossa?\" Näin sanoen katsoi tyttö\nminua lempeän veitikkamaisesti silmiin.\n\n\"Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunne\nminua.\"\n\n\"Tunnenpa, tunnenpa --i--hi.\"\n\n\"Sanopas, mistä olen?\"\n\n\"Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.\"\n\n\"Kirkon kohdalla on monta taloa.\"\n\n\"Siitä keltaisesta --i--hi--hi, ettekös olekin?\"\n\n\"Siitä olen, oikeassa olet.\"\n\n\"Enkös tuntenutkin --i--hi.\"\n\n\"Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?\"\n\n\"Mariahan se on vain.\"\n\n\"Onko se mikään _vain_? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälle\ntyttöselle.\"\n\n\"Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet\", sanoi\ntyttö ja katseli repaleisia verhojaan.\n\n\"Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniita\nvaatteita\", sanoin häntä lohdutellen.\n\nSeurasi tovi äänettömyyttä.\n\n\"Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on\", sanoi tyttö, taasenkin\nilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmiin. Hänellä\noli vyöliinakulu, johon hän näytti jotakin käärineen.\n\n\"Mistäpä minä tietäisin, mitä sinä sinne olet tallentanut.\"\n\n\"Onkos teillä lapsia?\" kysyi hän sitten, ikäänkuin kääntäen puhetta\ntoisaalle.\n\n\"Onhan niitä kuusi kappaletta\", vastasin.\n\n\"Mutta ne ovat jo liian suuria.\"\n\n\"Ei, ei. Vanhin on vähän sinua isompi, muut melkein järkiään sinun\nkokoisiasi.\"\n\n\"Saankos minä jolloinkin käydä teillä?\" sanoi tyttö ja katsoi minuun\nmelkein rukoilevasti.\n\n\"Saat, saat, lapseni. Käy vaan niin usein kuin haluat. Siellä on meidän\nlapsilla leluja, ja saat niillä leikkiä meidän lasten kanssa.\"\n\n\"Koska ette arvanneet, mitä täällä minun vyöliinassani on, niin nyt\nnäytän ne teille\", ja tyttö aukaisi käärönsä.\n\nSiellä oli sinivuokkoja, voikkoja, lemmenkukkia, katinliekoja ynnä muita\nkukkia. Siellä oli myös muutamia mustikoita, mesimarjoja ja juolukoita.\nNäitä oli hän raapinut kokoon, huolimatta vähääkään siitä, olivatko ne\nkypsiä vai raakiloita. Ja marjakokoelma olikin suureksi osaksi heikkoja\nraakiloita.\n\n\"Saankos tarjota nämät teille, että veisitte ne lapsillenne minulta\ntuliaisiksi?\" sanoi tyttö iloisesti.\n\n\"Enhän minä toki raski sinulta näitä ottaa.\"\n\nTyttö hypähti ylös, syöksähti luokseni ja sanoi:\n\n\"Teidän täytyy ystävyytemme ja tuttavuutemme vuoksi ottaa nämät\", ja\nsamassa hän tuppasi ne minun takkini taskuun.\n\nTuo lapsen avonainen sydän ja mieli huvitti minua sanomattomasti.\n\n\"Tunnetko sinä rahaa, pikku Mari?\"\n\n\"Kerran antoi vieras minulle ymmyriäisen lantin, jota sanottiin\nviisipenniseksi, mutta äiti otti sen pois. Sitä sanottiin rahaksi.\"\n\nOtin kukkarostani puolimarkkasen ja ojensin sen tytölle. \"Tuosta saat\nnyt vähäisen rahaa.\"\n\nTyttö otti rahan käteensä, katseli ja pyöritteli sitä.\n\n\"Tämä on paljon pienempi kuin se raha, jonka vieras minulle antoi. Tämä\nei taida tehdä paljon mitään. Mutta miksi se on niin valkea, taitaa olla\ntinaa?\"\n\nVakuutin hänelle, että tämä tekee paljon enemmän kuin se hänen\nviisipennisensä.\n\n\"Mutta kun se oli niin paljon isompikin ja ruskea.\"\n\n\"Vaikka.\"\n\n\"Paljonko tämä sitten oikeastaan tekee?\" kysyi tyttö epäröiden.\n\n\"Se tekee kymmenen kertaa niin paljon kuin sinun viisipennisesi\",\nvakuutin hänelle.\n\n\"Voi, niin paljon. Kun ei vaan äiti tätäkin minulta ottaisi\", sanoi\ntyttö pyöritellen ja suudellen rahaa.\n\n\"Mitä nyt aiot sillä tehdä?\"\n\n\"Ostan uuden katkismuksen, kun entinen on aivan resuna\", sanoi tyttö,\ntarttuen käteeni ja kiitellen monikertaan.\n\n\"Osaatko sinä jo lukea?\"\n\n\"Osaanpa hyvinkin. Sisältä luen hyvästi ja katkismustakin puoliväliin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoitakin viikkoja oli kulunut. Kun kerran palasin kotiin asioiltani, oli\npikku Mari meillä leikkimässä lapsiemme kanssa.\n\n\"Hyvää päivää! Nythän olen jo täällä\", sanoi tyttö iloisesti ja tuli\nminua tervehtimään.\n\n\"Ole vain, semmoinenhan se oli puhekin\", sanoin hänelle, taputtaen hänen\nvaaleankeltaista päätään.\n\nSitten laskeusi hän lattialle leikkimään toisten lasten kanssa.\n\nSanoin vaimolleni, että hän laittaisi erikseen lapsille ruokaa. Kun\nruoka oli valmis, kutsuttiin lapset syömään ja niin pikku Marikin.\n\n\"En minä tule\", esitti hän.\n\n\"No mikset?\"\n\n\"Minulla on niin huonot vaatteet.\"\n\n\"Ei se mitään tee, tule nyt vaan.\"\n\n\"Sepä kummaa on, kun täällä ollaan niin hyviä; muualla haukutaan minua\naina resuteiniksi\", sanoi tyttö.\n\nKun lapset olivat päässeet syömästä, tuli pikku Mari kädestä pitäin\nkiittelemään ateriasta.\n\n\"Jopa teillä on hyvää ruokaa; onko teillä aina semmoista? Meillä ei ole\nmilloinkaan niin hyvää ruokaa\", sanoi tyttö sievästi niiaillen.\n\n\"Kyllä meillä aina on semmoista. -- Jää nyt tänne minulle tytöksi, niin\nsaat aina semmoista ruokaa\", sanoin hänelle.\n\n\"En, en, en.\"\n\n\"No, minkätähden et?\"\n\n\"Äiti on niin hyvä.\"\n\n\"Hyvähän minäkin olen sinulle.\"\n\n\"Kyllä tekin olette hyvä, mutta ette niin hyvä kuin äiti\", vakuutti\ntyttö.\n\nMeidän tyttösillä oli posliinipäisiä nukkeja, joilla he yhteisesti\nleikkivät.\n\n\"Voi, voi, kuinka kauniita ne ovat. Minun nukkeni, jonka äiti teki, on\nvaan tuommoinen vaatepäinen tallukka; se ei ole mikään näihin\nverrattuna\", arvosteli tyttö.\n\nKuiskasin muutamalle tytölleni, että he antaisivat yhden nuken pikku\nMarille lahjaksi, ja lupasin ostaa heille toisen. Sitten poistuin.\n\nTovin ajan perästä juoksi pikku Mari luokseni nukke kädessä.\n\n\"Tuo teidän Saimi antoi minulle tämän nuken; saanko sen pitää?\" sanoi\nMari ja katsoi niin toivovasti silmiini.\n\n\"Kun se kerran on sinulle annettu, niin saathan sinä sen pitää.\"\n\nMari tarttui minua käteen ja kiitteli ja niiaili moneen kertaan.\n\n\"Paljonkohan tämä on maksanut?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Pääkin on maksanut puolitoista markkaa\", sanoin hänelle.\n\n\"Montako viisipennistä siihen menee?\" tiedusteli Mari.\n\n\"Kolmekymmentä.\"\n\n\"Voi, kuinka paljon! Minä en saa koskaan niin paljon rahaa\", sanoi Mari\nja painoi nukkea rintaansa vasten.\n\nVaimoni antoi tytölle omain lastemme vanhan vaatekerran. Kun se puettiin\nhänen päälleen ja kun hänen kullankeltainen tukkansa oli siivottu ja\npalmikoitu, oli Mari hyvin kaunis lapsi.\n\n\"Mitähän äiti sanoo, kun minä menen näin komeana kotiin\", arveli tyttö.\n\nIlta alkoi hämärtää, ja Mari lähti kotiinsa nukkeineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku Marista oli nukke niin mieluinen, että se piti olla aina hänen\nnäkyvissään.\n\nAika oli niin kulunut, että oli jo talvi. Usein nousi Mari yölläkin\nkatsomaan nukkeansa. Kuutamoiltoina hän pistäysi ulos nukkeansa\nihailemaan, kun huoneessa ei nähnyt. Avojaloin hän käväisi siellä, eikä\nhän välittänyt kylmästä, lumesta eikä purevasta pakkasesta niin mitään.\n\nKun hän oli saanut nukkensa katselluksi, kapaisi hän huoneeseen ja\nkääriintyi peittoihinsa maata.\n\nKerran hän meni taasenkin ulos nukkeansa katsomaan. Silloin hän huomasi,\nettä lähimmässä talossa on valkea irti. Yösydän oli, ja kaikki nukkuivat\nsikeintä untansa.\n\nMari ei pitkin aprikoinut. Hän viskasi nukkensa hangelle ja alkoi\navojaloin juosta vilistää taloa kohden. Hän pääsi tupaan, sillä ovet\nolivat auki. Siellä hän rupesi huutamaan niin paljon kuin jaksoi:\n\"Valkea on irti, herätkää, herätkää!\"\n\nTalon väki kavahti ylös ja hädin tuskin he puolialastomina pelastuivat\novien ja akkunain kautta hirveästä kuolemasta. Valkea oli jo niin\nsuuressa vauhdissa, että porstuassakin liekit leimahtelivat. Sen kautta\nsyöksyi pikku Mari ulos, mutta hän sai valkean vaatteisiinsa.\nPelastunut, talon aikainen poika huomasi vaaran. Hän sieppasi tytön\nsyliinsä ja vyörytteli häntä lumihangessa. Sitten hän kantoi lapsen\nkotiinsa.\n\nVaikka tytön vaatteitten palo olikin saatu niin pian sammumaan, paloi\nkuitenkin hänen lanteensa pahanpäiväisesti.\n\nPian kertyi palopaikalle ihmisiä suuri joukko. Rivakasti ryhtyivät he\nsammutustyöhön, ja suurilla ponnistuksilla saatiin muut huoneet\nvarjelluksi, mutta asuinrakennus paloi perustuksiaan myöten.\n\nMelkein ensimäisinä saavuin minäkin palopaikalle. Sinne tultuani\nkerrottiin minulle, kuka tulipalon oli ensiksi huomannut ja ken oli\nhälyyttänyt vaaranalaisen väen hereille, pelastautumaan hirveästä\nkuolemasta. Myös kerrottiin minulle, kuinka pikku Mari oli saanut tulen\nvaatteisiinsa ja kuinka hän oli nyt kauheissa tuskissa kotonaan.\n\nKun väkeä oli melkein liiaksikin sammutustyössä, menin katsomaan Mari\nraukkaa.\n\nHän oli tuskittelemassa vuoteessaan, nukke käsissään. Heti kun hän\nkannettiin kotiin, oli hän pyytänyt, että hänen nukkensa käytäisiin\nhangelta hakemassa.\n\nKun astuin huoneeseen, koki raukka minulle hymyillä tuskansa välistä.\n\n\"Näin minun asiani nyt ovat. Voi, voi, kun polttaa ja kihelmöitsee\",\npäivitteli tyttö kylläkin tuskaisesti, mutta ei hän parkunut eikä\nhuutanut.\n\nOlin tottunut antamaan ensimäistä apua kaikenmoisissa tapaturmissa.\nTuotin kylmää vettä huoneeseen ja aloin moninkertaisilla pehmeillä\nkylmillä kääreillä peitellä palaneita paikkoja. Heti tyttö rauhoittui,\nja kun kääreet vähänkään lämpenivät, muutin ne uudestaan.\n\nIstuin aamuun asti tytön vuoteen vieressä, muutellen kääreitä, ja\nsilloin oli viho jo poistunut palopaikoista. Voideltiin sitten palaneet\npaikat liinaöljyllä ja pantiin paksusti puuvillaa päälle; lakanalla\nkäärittiin ne kiinni.\n\nMari oli nyt niin rauhallinen ikäänkuin ei hänelle olisi mitään\ntapahtunut, sillä hän ei tuntenut enää kipua.\n\n\"Voi, kuinka te olette minulle hyvä. Olisin tainnut kuolla, ellette\nolisi minua hoitanut.\"\n\n\"Jos olisit jäänyt minulle tytöksi, et olisi palanut\", sanoin\nleikilläni.\n\n\"Niin, mutta silloinpa olisi palanut toisen talon koko väki\", sanoi\ntyttö oikeuden varmuudella.\n\n\"Niin olisi käynyt, lapseni\", myönsin.\n\nHankkiuduin lähtemään.\n\n\"Käyttekö minua enää katsomassa?\" kysyi tyttö ja katsoi minua niin\nrukoilevasti silmiin.\n\n\"Käyn, käyn; kyllä käyn\", vastasin.\n\n\"Saankos minä vielä käydä teillä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Saat niin usein kuin haluat, kunhan ensin paranet.\"\n\nHankin kalkkilinjamenttiä ja rupesin sillä voitelemaan ja hoitelemaan\npikku Marin palaneita paikkoja, ja pian alkoikin vamma näyttää\nparanemisen merkkejä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapaus liikutti niin paikkakuntalaisia, että päätettiin panna\npieni rahankeräys toimeen pikku Marin hyväksi. Keräys tuotti\nseitsemänkymmentäviisi markkaa. Rahat annettiin minulle jätettäväksi\npikku Marille. Odotettiin, kunnes hän oli täydellisesti parannut.\nSilloin kutsuttiin hän meille.\n\n\"Katsopas, lapseni! Tässä saat noin paljon rahaa\", sanoin ojentaen\nsamassa hänelle setelitukun.\n\n\"Mitä nämät ovat? Ovatko nämät lankanippujen kuvia?\" kysyi tyttö\nselaillen seteleitä.\n\n\"Ei, kyllä ne ovat oikeita rahoja\", koetin vakuuttaa.\n\n\"Paljonko nämät sitten tekevät?\"\n\n\"Ne tekevät seitsemänkymmentäviisi markkaa.\"\n\n\"Montako viisipennistä näissä on?\"\n\n\"Näissä on tuhat viisisataa viisipennistä.\"\n\n\"Voi kuinka paljon; en minä osaa niin paljoa lukeakaan. Mutta miksi\nminulle niin paljon rahaa annetaan?\" sanoi tyttö.\n\n\"Kun pelastit toisen talon väen palamasta.\"\n\n\"Kaikkeakin häntä... Minähän tein vaan mitä tehdä pitää.\"\n\n\"Pidä vaan ne rahat, sinä olet ne kunnialla ansainnut\", kehoitin häntä.\n\n\"Saisiko näillä rahoilla uudet vaatteet?\" kysyi tyttö.\n\n\"Saa niillä vaikka lehmän\", vakuutin.\n\n\"Voi, voi, me saamme nyt lehmänkin. Minä vien rahat isälle ja äidille ja\nkäsken heidän mennä heti lehmänostoon\", sanoi pikku Mari ja alkoi juosta\nkotiinsa, niin että kantapäät vilisivät.\n\n\n\n\nKÄKELÄN PIKKU KERTTU.\n\n\nSe oli silloin kun Pohjanmaan rautatietä tehtiin. Työväkeä tulvasi\npaikkakunnalle idästä ja lännestä ja kaikilta maailman tuulilta.\nKokoontui silloin yhteen ryhmään monenkaltaisia ihmisluonteita, joilla\noli erinäiset käsitteet sekä uskonnollisissa että kansallisissa ja\ntaloudellisissa asioissa, aina sen mukaan, minkälaiset käsitteet kunkin\nkodissa ja paikkakunnalla olivat vallitsemassa.\n\nSuuri ahdinko tuli paikkakunnalla asumuksista. Vaikka paikkakuntamme on\ntiheään asuttu, ei kuitenkaan ollut riittää asumuksia tuolle\nmahdottomalle väenpaljoudelle. Niinpä täytyi osan heistä asua saunoissa\nja riihissä; kaikissa pienimmissäkin mökeissä ja tölleissä oli silloin\nmajamiehensä, ja kaikkialla sai hyvä sopu antaa sijaa.\n\nKylän takalistolla oli eräs torppa. Tässä pienessä asumuksessa vallitsi\nkaikkialla puhtaus ja hyvä järjestys. Torpan isäntä ja emäntä olivat\ntäsmällisiä ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet mitään tehtäviään ja\nvelvollisuuksiaan. Paitsi näitä olivat he kristillismielisiä ihmisiä ja\nviettivät hyvin säännöllistä elämää. Muutamana iltana astui torpan\ntupaan kolme miestä. He olivat kookkaita miehiä ja sangen jykevää tekoa.\nHeidän kasvonsa olivat jotenkin karkeapiirteiset ja hyvin ahavoituneet.\nEräällä heistä oli useampia pahoja arpia kasvoissa ja toisellakin\nmiehellä pari semmoista.\n\n\"Saisiko tässä talossa majapaikkaa?\" kysyi joku heistä.\n\n\"Mistä miehet ovat kotoisin?\" kysyi torpan isäntä, mitellen ja\ntarkastellen heitä kiireestä kantapäihin saakka.\n\n\"Olemme Etelä-Pohjanmaalta\", vastattiin.\n\n\"Ei käy antaminen teille majapaikkaa\", sanoi isäntä yksikantaan.\n\n\"Minkätähden ei?\"\n\n\"Etelä-Pohjanmaalla on pahoja tappelijoita, enkä minä tahdo sellaisten\nkanssa olla tekemisissä\", sanoi isäntä.\n\n\"Emme me tahdo teidän kanssanne tapella.\"\n\n\"Mutta minä näen, että olette aika tappelijoita, kun kasvonne on niin\nisoissa ja rumissa arvissa\", arveli isäntä.\n\n\"Kyllä me muiden kanssa tappelemme, kun niin sattuu, mutta siivot ja\nrauhalliset ihmiset meiltä kyllä rauhan saavat.\"\n\n\"Miksi sitä sitten tarvitsee tapella kenenkään kanssa?\"\n\n\"Maailmassa on niin paljon pahoja ja ylpeitä ihmisiä, jotka tahtovat\nolla muita parempia, ja semmoisia emme kärsi. Vaadimme, että meitä\npidetään ihmisinä niinkuin muitakin.\"\n\n\"Saattaapa niinkin olla\", sanoi isäntä.\n\n\"Mitenkä sen majapaikan laita onkaan, isäntä hyvä?\"\n\n\"Kun lupaatte noudattaa ihmisten tapoja, niin jos ma antaisin teille\nmajapaikan muutamiksi viikoiksi koetteeksi.\" -- -- --\n\nMiehet poistuivat, mutta pian palasivat he takaisin, kantaen\nkamuskoitaan, joita he olivat lähteneet noutamaan, ja nyt oli Käkelän\ntorpassa kolmea henkeä enemmän asukkaita.\n\nKäkelässä oli viidennellä vuodella oleva Kerttuniminen tyttö. Lapsi oli\nketterä, täyteläinen ja kaunis tyttönen. Hänellä oli suuret siniset\nsilmät ja paksu kullankeltainen tukka. Tyttö oli järkevä ikäisekseen ja\nhyvin puhelias. Usein hän sai sukkelilla mietteillään ja kummallisilla\nkysymyksillään vanhemmat ihmiset nauramaan ja kummastelemaan, mistä nuot\nkaikki lapsen mieleen johtuivat.\n\nEnsimältä lapsi näytti pelkäävän ja kammovan noita partaisia ja\nkarkeatekoisia miehiä. Mutta kun miehet koettivat kaikin tavoin\nlähennellä lasta, leperrellen hänelle hyväilysanoja ja mairitellen häntä\nkaikilla mahdollisilla keinoilla, rupesi tyttö vähitellen kesyttymään ja\nmieltymään heihin.\n\nKun miehet tulivat työstä, toivat he Kertulle minkä mitäkin tuliaisiksi.\nMilloin heillä oli kompiaisia, kulloin joitakin puusta vuoleskeltuja\nleluja, joita he olivat ruokalevon aikana pukarrelleet.\n\nPian kävi asia semmoiseksi, ettei Kerttu enää yhtään kammonut heitä. Kun\nmiehet tulivat illalla työstä majapaikkaansa, oli Kerttu jo heitä\nvastassa lepertelemässä heille lapsellisia mietteitään. Hän kiipeili\nheidän polvilleen, kaivelemaan miesten taskuja, etteikö siellä taas\njotakin olisi, samassa silitellen heidän karkeaa naamaansa ja tuuheaa\npartaansa. Miehet kiikuttelivat ja hyssyttelivät lasta polvellaan,\nsamassa laulaa jurrotellen oppimiansa lauluja, jotka eivät suinkaan\nolleet ihanimpiin sävellaatuihin lasketut. Usein kävi niinkin, että\nKerttu nukkui miesten polville, ja silloin riisuivat he lapsen ja\nkantoivat hänet hellävaroin kamariin vuoteeseensa.\n\nKun Käkelän isäntäväki huomasi, etteivät nuot majamiehet olleetkaan\nmitään rivoja ja pahanilkisiä ihmisiä, ei heidän muuttamisestaan\ntullutkaan mitään, vaan he olivat Käkelässä kolmatta vuotta yhteen\nmittaan.\n\nEräänä kertana sanoi Kerttu miehille: \"Mutta eihän Kerttu vielä tiedä\nkyläisten nimiäkään, jotta Kerttu voisi teitä nimeltänne puhutella.\"\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi hän siltä, jonka naamassa oli enimmän\narpia.\n\n\"Mattihan se on.\"\n\n\"Nyt tiedän. Matti, Matti se on.\"\n\n\"Entäs sinun?\" kysyi tyttö siltä, jolla oli vähemmän arpia.\n\n\"Jussi.\"\n\n\"Jopahan tiedän sinunkin nimesi. Entäs sinun?\" kysyi tyttö arvettomalta.\n\n\"Jaska minun nimeni on, lapsukaiseni\", sanoi Jaska ja koppasi samassa\nlapsen syliinsä.\n\nKerttu pyöräytti itsensä Jaskan sylistä ketterästi lattialle.\n\n\"Nytpä tiedän, nytpä tiedän. Maa-maa-maa Matti, juu-juu-juu Jussi,\njaa-jaa-jaa Jaska\", sanoi Kerttu, samalla sormellaan osoitellen kutakin\nheistä erikseen.\n\n\"Kenestä sinä enimmän pidät, Kerttu?\" kysyi joku heistä.\n\n\"Isästä ja äidistä tietysti.\"\n\n\"Kenestäkäs meistä enimmän pidät?\"\n\n\"Matistapa tietenkin.\"\n\n\"Minkätähden juuri Matista?\"\n\n\"Hän enimmän tuopi namusia ja puuhevosia ja lehmiä. Hän enimmän pitää\nminua sylissään ja kiikuttelee minua polvellaan\", sanoi Kerttu.\n\n\"Olemmeko me toiset sitten pahoja Kertulle?\" kysyi Jaska.\n\n\"Ette tekään ole pahoja, mutta ette kuitenkaan niin hyviä kuin Matti\",\nsanoi Kerttu ja käpäisi samassa Matin syliin.\n\nMatti hyväili lasta kaikella hellyydellä. Hän silitteli Kertun\nkullankeltaisia kutreja, taputteli hellävaroin hänen poskiaan ja\nkiikutteli lasta polvillaan, laulaa jurrotellen samalla noita juroja\nlaulujaan.\n\nKerttu oli lapsen lempeydellä ja ystävyydellä tehnyt syvän vaikutuksen\nnoihin karkeihin, raakoihin miehiin, joiden ihanteena oli juominen ja\ntappelu. Tuntui siltä, etteivät he uskaltaneet Kertun ystävyyttä\nkadottaa eivätkä pahoittaa hänen mieltään, näyttämällä lapselle entisiä\nrivoja tapojaan. Miehet tulivat kotiin työstä aina täsmällisesti\niltasella, ja he olivat kaikissa toimissaan lauhkeita kuin lampaat.\n\nMajamiesten ja isäntäväen väli oli käynyt niin hyväksi, että edellisillä\noli oikein ikävä, kun miehet olivat päivät poissa työmaallaan.\n\nJoskus kesällä veivät miehet lapsen mukanaan työmaalle. Siellä he\npitivät erinomaista huolta hänestä. Vaatteistaan laittoivat he Kertulle\nolopaikan, jossa hän sai istua tai maata, aina sen mukaan, kuinka häntä\nhalutti. Miehet hankkivat ja hakivat hänelle sorasta monenmuotoisia ja\n-värisiä kiviä, joilla lapsi sai leikkiä.\n\nKun se aika tuli, että marjat kypsyivät, toivat miehet tullessaan\niltamilla Kertulle marjoja. Useinkin kävivät he työstä päästyään\nhakemassa niitä puolenkin penikulman päästä, varsinkin hilloja, joita ei\nlähempänä ollut.\n\nEräänä iltana kun miehet asettelivat maata lauhturillensa, mässäsi ja\nmylleröitsi Kerttu heidän keskellänsä, tehden heille kaikenlaisia\nviattomia, lapsellisia kysymyksiä, jotka olivat useinkin hyvin sattuvia\nja syvällisiä. Lapsen äiti tuli ottamaan Kerttua pois.\n\n\"Mitä sinä siinä hälppäät ja häliset? Tule pois nukkumaan omalle\nvuoteellesi, että miehetkin saavat nukkua\", sanoi äiti.\n\n\"Ei, ei, antakaa lapsen olla; hän huvittaa meitä suuresti\", sanoivat\nmiehet yhteen ääneen.\n\nÄiti poistui.\n\nMiehet sijoittelivat nyt itseään ikäänkuin laittautuakseen todellakin\nnukkumaan.\n\n\"Nytkö te rupeatte nukkumaan?\" kysyi Kerttu.\n\n\"Nyt.\"\n\n\"Mutta ettehän te ole vielä siunanneetkaan\", sanoi Kerttu.\n\n\"Emme ole\", sanoivat miehet vähän häpeissään.\n\n\"Ettekö te siunaa milloinkaan maatapannessanne?\"\n\n\"Ei ole tullut siunatuksi.\"\n\n\"Kuinka te uskallatte siunaamatta panna nukkumaan?\" sanoi Kerttu ja\nkatsoi kiinteästi miehiä silmiin.\n\n\"Siunaako Kerttu?\"\n\n\"Joka ilta maatapannessani ja joka aamu noustuani.\"\n\n\"Mutta jos ette ole ennen siunanneet, niin siunatkaa nyt\", jatkoi hän\nsitten.\n\n\"Me emme osaa.\"\n\n\"Ettekö ennen lapsinakaan ole siunanneet?\"\n\n\"Kyllä, sillä äitimme opetti meitä siunaamaan, mutta se on unohtunut.\"\n\n\"Jos ette osaa, niin kyllä Kerttu opettaa. Sanelkaa te minun perässäni.\"\n\nJa Kerttu alkoi:\n\n\"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Jumala anna hyvää yötä, hyvän yön\nsanomaa, lepoa, rauhaa ja terveyttä. Ja anna kaikki minun syntini\nanteeksi poikasi ansion tähden. Amen.\"\n\nMiehet sanelivat Kertun perässä sana sanalta jokaikisen sanan.\n\n\"Kas niin! Nyt olitte kilttejä ja saattepa nähdä, että nukutte oikein\nhyvin\", sanoi Kerttu ja meni kamariin nukkumaan.\n\n\"Hyvä Jumala tuota lasta!\" sanoi Matti Kertun mentyä, ja hänen mielensä\ntuntui murtuneen.\n\nTodellakin viettivät miehet levollisemman ja rauhallisemman yön kuin\nkoskaan ennen. Lapsen viaton, rukoileva siunaus oli heihin tehnyt syvän\nvaikutuksen. Heidän sieluunsa oli tunkeentunut ikäänkuin uusi, ennen\ntuntematon valonsäde. Nukkuissaankin näkivät he kauniita unia ja heidän\nsielussaan soi tuo lapsen opettama iltasiunaus niin kauniilta ja\nvaloisalta.\n\nSemmoisenaan kului aika kuukauden, toista. Sama ystävyys, sama sävyisyys\nja sopusointuisuus vallitsi isäntäväen ja majamiesten välillä kuin\nennenkin. Majamiehet olivat erinomaisen palvelevaisia ja osaaottavaisia\ntalonväen toimissa ja askareissa. Kun heillä oli vaan vähänkin aikaa,\ntekivät he kaikenlaista apua talonväelle.\n\nIsäntäväki ei voinut kyllin ihmetellä noiden puolivilleiltä näyttävien\nmiesten sävyisyyttä ja hyvänluontoisuutta. Varsinkin kummailivat he\nsitä, kun heidän juro luonteensa mukaantui tuon hälpän ja kielikellon\ntyttösen mukaiseksi, että he voivat hänen kanssaan leperrellä ja\nleikkiä.\n\nEräänä kertana kävi niin, etteivät miehet tulleetkaan oikealla ajalla\nkotiin. Isäntä ja emäntä odottelivat heitä myöhäiseen yöhön, kummailivat\nja paapottivat, mikä nyt miehille on tullut, kun eivät kotiin\ntulleetkaan. Kerttu valvoi uskollisesti vanhempiensa kanssa, eikä mennyt\nmaata, vaikka vanhemmat olisivat kuinka kehoittaneet. Kertulla se vasta\nhätä oli. Ehtimiseen hän päivitteli, mihinkä Matti, Jaska ja Jussi ovat\njoutuneet, kun eivät kotiin tulleetkaan? Tyttö kärtti vanhempiaan, että\nhe menisivät miehiä hakemaan, mutta tätä eivät he katsoneet\ntarpeelliseksi.\n\nVihdoin väsyivät he odotukseen ja menivät maata.\n\nAamupuolella yötä heräsi isäntäväki hirmuisesta melusta eteisessä.\nSieltä kuului kolinaa, jyrinää, vastustelemisia ja karkeita kirouksia.\n\n\"Miks'en minä saa tulla huoneeseen niinkuin tekin, senkin ruojukengät\",\nkuului eteisestä.\n\n\"Et sinä saa tulla tuossa tilassa\", kuului vastustava ääni.\n\nSe oli Matin ääni.\n\n\"Minkälaisessa tilassa, sanopas.\"\n\n\"Olethan juovuksissa.\"\n\n\"Mitä parempia te itse olette, olettehan tekin juovuksissa.\"\n\n\"Olemmepa kylläkin, mutta me osaamme olla siivolla, mutta tuommoinen\nviiripää kuin sinä olet... Meillä on siivoa väkeä, joka ei suvaitse\ntuommoisia renttuja. Mitä Kerttukin sanoisi, kun pääsisit huoneeseen\npitämään pahaa elämää; aivanhan hän kuolisi peljästyksestä.\n\n\"Renttuja! Sanotko minua rentuksi!\"\n\n\"Mikäs muu sinä sitten olet?\"\n\n\"Yhtä hyvä kuin kaikki te muutkin ja kenties parempikin, mutta minä\nnäytän, että minä menen huoneeseen niinkuin tekin\", äysti vastustaja.\n\n\"Sen sinä kuitenkin jätät tekemättä.\"\n\nNyt tartuttiin ovenripaan, mutta samassa alkoi eteisessä aika jytinä.\n\n\"Pääsetkös ulos täältä.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy minun auttaa sinua\", kuului kiivas ääni.\n\nMiehet veivät hangottelijan pihalle ja kokivat hillitä hänen raivoaan,\nmutta mies ei lannistunut, vaan kävi päälle niinkuin tiikeri.\n\nVihdoin pääsivät miehet eteiseen ja saivat oven salpaan, mutta mies piti\nsiellä pahaa elämää, jyskytti ja hakkasi ovea, uhaten särkeä sen, ellei\nvaan sitä avattaisi. Ei ollut muuta neuvoa, vaan Matin täytyi mennä\nhäntä asettamaan.\n\n\"Älä sinä luule, ettei sinua voida kurittaa; säälistä ja ihmisten rauhan\ntähden on sinua kärsitty\", sanoi Matti.\n\nMies ei totellut tätä varoitusta, vaan jatkoi päällekäymistään.\n\nMatti lyödä läimisti miestä kämmenellään naamaan ja tollankoppina lensi\nmies pihalle selälleen.\n\nMatti hyppäsi heti katsomaan, mitenkä miehen kävi. Mies oli liiallisesta\npäihtymyksestä, paljosta riehunnastaan ja saadusta iskusta niin\nherpaantunut, että hän nukkui kohta. Kun Matti näki, etteivät asiat\nsenkään pahemmasti olleet, kantoi hän miehen heinävajaan, sillä oli\njotenkin kylmä ilma ja alkoi sataa tihistää. Sitten sulkivat miehet\neteisen oven ja hiipivät hiljaa kuin hiiret tupaan ja asettausivat\nlautturilleen maata.\n\nPitkistä ajoista oli miesten helmasynti saanut vallan. He olivat\ntuottaneet kaupungista viinaa, ryypiskelleet sitä toveriensa kanssa ja\ntulleet kelpo humalaan. Siitä oli seurauksena, että syntyi riita\nsemmoinen, että jo tapella kahautettiinkin. Matti, joka oli pahin\ntappelupukari, sai kahakassa naamaansa useita verinaarmuja.\n\nKerttu ei ollut koko metelin aikana herännyt, ja miehet olivat siinä\nuskossa, ettei isäntäväkikään ollut tiennyt tästä mitään. Vaikka miehet\nolivatkin aika humalassa, toivoivat he kumminkin hiljaisella\nkäytöksellään voivansa isäntäväeltä ja Kertulta peittää tämän ensimäisen\nrikoksen, jonka he majapaikassaan olivat tehneet.\n\nAamulla kun talonväki heräsi, nukkuivat miehet raskaasti lautturillaan.\n\nKerttu oli ensimäinen tarkastelemaan heitä.\n\n\"Miksi meidän miehet haisevat nyt niin pahalta? Eivät he ennen ole\ntuommoiselta löyhkältä haisseet\", sanoi Kerttu nuuskien heitä.\n\nKertun siinä nuuskiessa ja hälistessä alkoivat miehet kähmiä ja hieroa\nsilmiänsä. Kun Kerttu tämän huomasi, alkoi hän puhutella heitä.\n\n\"Miksette te illalla tulleet kotiin?\"\n\n\"Me viivyimme kylässä.\"\n\n\"Mutta miksikäs teidän henkenne löyhkää niin pahalta?\"\n\n\"Löyhkääkö se? Eihän se löyhkänne pahemmalta kuin ennenkään.\"\n\n\"Nyt valehtelette. Löyhkää se, ja minäpä tiedän, miksikä se löyhkää.\"\n\n\"Sanopas, Kerttu.\"\n\n\"Te olette juoneet viinaa. Mutta miksikäs Matin naama on verissä?\"\n\n\"Lankesi.\"\n\n\"Nyt taas Matti valehteli; Matti on tapellut.\"\n\n\"Älä nyt, Kerttu, ole niin nenäkäs; tule tänne meidän keskellemme\nmaata\", sanoi Matti vältellen.\n\n\"En tule, koska haisette niin ilkeältä. Ja muutenkin olette viime\naikoina olleet minulle tylyjä.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Ette ole tuoneet minulle yhtään leikkikalua.\"\n\n\"Se on totta, lapsi kulta, mutta kerran tuon minä sinulle oikein hyviä\nleluja\", sanoi Matti.\n\n\"Minkälaisia?\" utaisi Kerttu, ja hänen silmänsä kirkastuivat.\n\n\"Semmoisia kauniita nukkeja, tanssivia poikia ja mikäpä sen vielä\ntietää, mitä kaikkea minä tuon\", sanoi Matti.\n\n\"Milloin sinä tuot?\"\n\n\"Jahka ma käyn kaupungissa, sillä täällä ei niitä ole.\"\n\n\"Milloin sinä käyt?\"\n\n\"Enpä vielä tarkkaan tiedä, mutta sittenkun tässä joudun.\"\n\nKerttu tuli miettivämmän ja suopeamman näköiseksi, eikä pitänyt enää\nniin tarkkaa poliisitutkintoa miesten yöllisistä rikoksista.\nMiestenkin sydäntä helpoitti, kun huomasivat Kertun myöntyvän\nanteeksiantavaisuuteen, sillä olipa heillä paha omatunto, varsinkin kun\nKerttu luki niinkuin kirjasta heidän yölliset rettelönsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylässä liikkui tulirokko, tuo lasten ankara surma. Vaikka Käkelä olikin\nsyrjässä isosta kylästä, osui tauti kuitenkin sinne, ja Kerttu sairastui\nsiihen. Kertun isä kävi penikulman päässä olevalta lääkäriltä neuvoja\nkyselemässä. Lääkäri antoikin tarpeellisia ohjeita sairaan hoidossa ja\nkirjoitti lääkkeitä. Vaikka noita apukeinoja koetettiin tarkoin seurata,\ntuli Kerttu kuitenkin hyvin heikoksi. Yöt ja päivät valvoi joku aina\nKertun vuoteen ääressä. Paljosta valvomisesta uupuivat vanhempain\nvoimat.\n\nKun majamiehet tuon huomasivat, tarjoontuivat he vuorostansa valvomaan\nsairasta.\n\nEräänä yönä istui Matti Kertun vuoteen vieressä, hartaasti pitäen\nsilmällä, tarvitsisiko Kerttu jotakin. Huonosti palava talikynttilä loi\nhimmeää valoa huoneeseen.\n\nYhtäkkiä avasi Kerttu silmänsä ja loi katseensa Mattiin.\n\n\"Matti\", kuiskasi Kerttu tuskin kuultavasti ja ummisti silmänsä.\n\n\"Niin, kullannuppuseni, tahdotko mitään?\" kysyi Matti hellästi.\n\n\"Ottaisin juomaa\", kuiskasi lapsi.\n\nHellävaroin nosti Matti karkeilla käsillään sairaan istumaan vuoteeseen\nja antoi hänelle virkistävää juomaa. Sitten valahti Kerttu jälleen\nmaata.\n\nHellästi katsoi Matti Kerttua, kun tämä siinä voimatonna ja taudin\nkanssa kamppailevana puolihorroksissa heikkona riuvotti. Hän otti vaarin\njokaisesta lapsen nykäyksestä, väreestä, jopa silmälautain\nvärähtelemisistä.\n\nJonkun ajan kuluttua rupesivat Kertun kasvot värähtelemään ja huulet\nliikahtelemaan; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa.\nHetken perästä avasi sairas silmänsä ja katsoi Mattiin.\n\n\"Etpä sinä tuonutkaan minulle niitä leikkikaluja\", sanoi lapsi, ummisti\nsilmänsä ja näytti vaipuvan uneen.\n\nTämä kävi kipeästi niinkuin puukonpisto Matin sydämeen. Hän tunsi,\nkuinka paha asia on, kun lapselle jotakin luvataan, eikä pidetä\nlupaustaan. Noin heikkona sairaanakin ollessaan muisti lapsi hänen\nlupauksensa, jota hän ei ollut täyttänyt. Lapsi luotti häneen\nehdottomasti ja syyttää nyt häntä epärehellisyydestä. Kenties painaa se\nraskaana taakkana hänen mieltään ja lisää painoa hänen ankaralle\ntaudillensa.\n\nKun aamu tuli, saapui äiti Kerttua hoitamaan ja Matti lähti pois.\n\nSinä päivänä ei Matti mennytkään työhön, vaikka toverit menivät, sillä\nhän oli kovin uupunut, kahtena yönä kun oli perätysten valvonut Kerttua;\nMatti tarvitsi nyt lepoa.\n\nKun toverit palasivat illalla työstä, syntyi heidän keskensä neuvottelu,\nmitä noiden Kertun kaipaamien lelujen kanssa olisi tehtävä.\n\nLähimäiseen kaupunkiin oli tekeillä olevan rautatien suuntaa myöten\nneljä penikulmaa ja maanteitse olisi matka tullut paljoa pitemmäksi.\n\n\"Onhan hankala lähteä niin pitkää matkaa kävelemään vähäpätöisen asian\ntakia; paitsi sitä voipihan sen toimittaa myöhemminkin sopivassa\ntilaisuudessa\", esitteli Jaska.\n\n\"Mutta minä en voi ottaa omalletunnolleni asian viivytystä, sillä se\nvoisi maksaa tuon pikku enkelin hengen\", sanoi Matti.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Onhan lapsi niin heikko, että sen elämä riippuu hiuskarvan nenässä.\nVoisihan olla, että meidän epärehellisyytemme vaivaisi taudin ohessa\nhäntä niin, että tämä mielenpainon lisä tekisi olon niin tukalaksi,\nettei hän voisi sitä kestää. En minä teitä vaadikaan lähtemään, kyllä\nminä sen matkan teen\", arveli Matti.\n\n\"Sanotaan rautatien varrelle kokoontuneen kaikenlaisia roistoja, jotka\nkoettavat muiden kustannuksella elää, rosvoten mitä vaan käsiinsä\nsaavat, käyttäen tavasta väkivaltaakin\", muistutti Jussi.\n\n\"Mitäpä siitä; kyllä minä ainakin kolme miestä ulohtaalla pidän\",\nylvästeli Matti.\n\nMatti hankkiutui lähtemään.\n\n\"Näinkö myöhään yötä vasten aiot lähteä?\"\n\n\"Ei ole aikaa viivytellä, sillä joka minuutti on kallis.\" -- --\n\nVettä satoi ankarasti ja vinha, kylmä tuuli vihelteli huoneitten\nnurkissa. Tästä huolimatta syöksyi Matti yön pimeyteen. -- --\n\nSeuraavan yön aamupuolella koputettiin kiivaasti eteisen ovea. Kun\nmentiin avaamaan, astui Matti huoneeseen. Hän oli märkänä kuin kuikka ja\nväsyksissä kuin koira, joka on pari päivää metsällä isäntänsä kanssa\nhypännyt. Heti huoneeseen saavuttuaan istui hän lavitsalle ja vohvotti\nniinkuin vasta kyydistä palannut hevonen. Toverit katsoivat Mattia\nkummeksuen. Verta näkyi Matin lakin alta valuvan hänen leveälle\nnaamalleen.\n\n\"No, miten niiden lelujen laita on?\" kysyivät toverit.\n\n\"Hyvästi; lelut ovat täällä.\"\n\n\"Eipä niitä näy.\"\n\n\"Ovat tuolla eteisessä.\"\n\n\"No, minkätähden sinä olet noin onnettoman näköinen; vertakin valuu\nlakkisi alta ja olet märkänä kuin kuikka, vaikkei enää sadakaan?\"\nkysyivät toverit.\n\n\"Olisittepahan itse olleet siinä löylyssä, ette tuommoisia kyselisi.\nMatka kävi onnellisesti. Perille päästyäni ostin lelut ja lähdin heti\npaluumatkalle. Mitään vastuksia en tavannut tiellä, ennenkuin tässä\nlähellä kylää. Noin kolme kilometriä tästä hyökkäsi metsästä kolme\nmiestä kimppuuni. Toivoen kohta pääseväni perille en arvannut pitää\nvaraani, ajatuksissani kun kävelin. Tämän tähden pääsi eräs heistä\ntietämättäni aivan lähelle minua. Hän tarttui minua kurkkuun, kähisten:\n'Rahasi tänne, taikka...!' Samassa löi toinen kangella päähäni. Menin\ntoiselta jalalta polvilleni. Hyppäsin ylös ja kieraisin itseni irti\nkuristajastani. Samassa annoin hänelle kämmenelläni semmoisen\nläimäyksen, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi kovaan kivikkoon\nselällensä. Kankimies heilutteli sillä välin kankeansa huimaavaa\nvauhtia, mutta kun olin vapaallani, ei hän osannut minuun. Syöksyin\nkäsiksi häneen, sain kangesta kiinni, nykäisin sen pois hänen käsistään\nja aloin sillä huimia molempia miehiä takapuolille, sillä en uskaltanut\nheitä luille lyödä. Molemmat miehet lähtivät nyt käpälämäkeen niin\nkiireesti kuin kerkesivät, ja niin olin heistä päässyt\", selitteli\nMatti.\n\n\"Eivätkö lelut menneet säpäleiksi tuossa kahakassa?\"\n\n\"Eivät menneet, sillä nähdessäni mitä tulee ennätin ne pistää muutaman\nkiven suojaan.\"\n\n\"Mutta entä tuo kastuminen?\" utaisivat toiset.\n\n\"Nuot veitikat olivat hyvin harkinneet asiansa. Niinkuin tiedätte, on\ntällä välillä syvä puro, joka sateesta paisuneena oli tulvillaan. Ettei\nheidän uhrinsa pääsisi heidän käsistään pakenemaan kylään, olivat he\nkiskoneet puron yli laitetut portaat pois. Eihän minulla ollut muuta\nneuvoa kuin täytyi kahlata puron yli, ja vettä oli niin paljon, että\nmenin muutamasti umpeenkin.\"\n\n\"Eivätkö lelut kastuneet?\"\n\n\"Eivät. Pidin niitä käsissäni korkealla pääni päällä\", sanoi Matti.\n\n\"No, mutta riisuhan nyt toki nuot märät vaatteet yltäsi ja pue kuivat\npäällesi; aivanhan sinä palellut\", muistuttivat toverit.\n\n\"Niinpä kylläkin, kylmältä alkaa tuntua.\"\n\nMatti riisui nyt kylmät ja märät vaatteet ja pukeutui kuiviin. Hän pesi\nkasvonsa ja toverit sitoivat jotenkuten päässä ammottavan haavan.\n\n\"Olen unhottanut kysyä, miten Kerttu voipi\", sanoi Matti ikäänkuin\nsäpsähtäen.\n\n\"Kerttu on samanlainen kuin ennenkin, mutta sangen heikko hän on.\"\n\nNyt noudettiin eteisestä lelut tarkasteltaviksi. Matti oli ostanut niitä\nkoko joukon. Niitä oli pari posliinipäistä, vaatetettua isoa nukkea,\ntanssiva rummunlyöjäpoika, haukkuva koira ja juokseva, kärryjä vetävä\npoika.\n\n\"Me lähdemme nyt viemään nämät Kertulle\", sanoi Jussi.\n\n\"Sen te toki jätätte tekemättä; tahdon ne itse viedä. Olenhan niistä\nenimmän vaivaa nähnyt\", sanoi Matti lujasti.\n\nSitten hän meni kamarinovelle, raoitti sitä ja kysyi kuiskaamalla\nvalvovalta äidiltä: \"Kuinka lapsi voipi?\"\n\n\"Kerttu oli juuri valveella ja kysyi kuiskaten, eikö Matti ole jo\ntullut? Sitten hän taasen raukesi unen horroksiin\", vastasi äiti.\n\nKertulle oli, näette, ilmoitettu, että Matti on mennyt leluja noutamaan.\n\nMatti nouti nyt lelunsa ja istui niiden kanssa sairaan lapsen vuoteen\nääreen, odotellen milloin Kerttu havahtuisi. Himmeästi valaisevan\nkynttilän valossa katsoi Matti niin hartaasti sairasta lempilastaan.\n\nKauankaan ei viipynyt, ennenkuin Kerttu avasi silmänsä. Hänen katseensa\nsattui Mattiin, ja lapsen suu näytti menevän vienoon hymyyn.\n\n\"Matti on tullut\", kuiskasi hän sitten.\n\n\"Niin, kullannuppuseni. Matti on tullut ja on tuonut Kertulle leluja\",\nsanoi Matti, samassa ojentaen lelut Kertulle.\n\nSilminnähtävästi ilostuivat sairaan lapsen kasvot. Vapisevilla käsillään\nhän kokoili ne rintansa päälle ja painoi niitä hellästi rintaansa\nvasten. Pian kuitenkin rupesivat ne tuntumaan liian paljoilta, ja hän\nkäski ottaa pois kärryt, koiran ja rummunlyöjäpojan, mutta nukkeja ei\nhän raskinut antaa; niitä hän painoi hellästi rintaansa vasten\nedelleenkin.\n\nSitten loi Kerttu riutuvan katseensa Mattiin ja kuiskasi: \"Matti on\nhyvä.\" Samassa vaipui hän unenhorroksiin.\n\nSiinä oli Matille kylläksi kiitosta. Sairaan lapsen yksinkertainen,\nkoruton lause teki Matin sieluun syvemmän vaikutuksen kuin pitkät\nylistelyt ja korulauseihin puetut imartelut monelle ylemmillä asteilla\nolevalle henkilölle, joka niitä on oppinut viljalta niittämään. Nyt\ntiesi Matti, että pienokainen luotti häneen eikä pitänyt häntä enää\nepärehellisenä, sanaansa pitämättömänä miehenä.\n\nKyynelkarpaleet vierähtivät Matin silmistä hänen karheille poskillensa,\nja hän vetääntyi huoneesta pois. Silminnähtävästi rupesi Kerttu nyt\nvirkistymään. Ei kulunut montakaan vuorokautta, ennenkuin hän alkoi\ntahtoa ruokaa ja puhe alkoi selvitä. Nämät merkit nähtyään iloitsivat\nvanhemmat, mutta eivät suinkaan miehet vähemmän.\n\nSitätehden kuin Kerttu parani ja vahvistui, tahtoi hän hyljätyt lelunsa\nyksitellen haltuunsa. Ja kun lapsi parani täydellisesti, ei suinkaan\nMatilta silloin puuttunut Kertun ystävyyttä ja hyväilemisiä.\n\nMiehet olivat rautatien työssä niin kauan, kunnes se tuli valmiiksi, ja\nkoko tämän ajan pitivät he Käkelässä majaa. He olivat niin perehtyneet\npaikkakunnan oloihin, että he jäivätkin siihen ainaiseksi asumaan. Kukin\nheistä perusti itselleen torpan, naivat ja niin rupesivat elämään\nominaista perheellistä ja vakavaa elämää.\n\n\n\n\nTUKKIMETSÄSSÄ.\n\n\nOltiin tukkimetsässä. Iso tukkiyhtiö oli kruunulta ostanut laajan\ntukkimetsän kaikkein syvimmästä Suomen salosta. Penikulmaa lähempänä ei\nollut minkäänlaista ihmisasuntoa ja netkin, mitkä olivat sen matkan\npäässä, olivat kolme toisistaan etäällä olevaa kurjaa mökkirähjää,\njoiden asukkaat olivat tiheistä kylistä lähteneet ahtautta pakoon,\nlevittääkseen viljelystä tuohon synkkään korpeen. Pitäjän kirkolle oli\nsalosta lähes neljä penikulmaa.\n\nKun tukinhakkuu ja vedätys alkoi tuolla ikivanhalla aarniosalolla,\nvirtasi sinne mahdoton väenpaljous kaikilta ilmansuunnilta. Miehiä tuli\nsuksilla, jalan ja hevosilla. Heillä oli kirveet kainalossa ja\neväskontti selässä; hevosmiehet olivat varustautuneet lujilla sekä\netu- että takareillä ja riittävillä köysivarastoilla.\n\nKun ensimäiset saapuivat perille, oli heidän ensi tehtävänsä hakata\naukea paikka tiheään petäjikköön ja ruveta rakentamaan siihen\nmetsäsaunaa, sillä eipä ollut lähitienoissa, missä olisi saanut lämmintä\nmajapaikkaa yöksi kovasta työstä väsyneelle ja useinkin vilustuneelle\nruumiillensa. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin kookas sauna oli\nvalmiina, sillä eipä ollut puutetta rakennusaineista. Sylintäyteisiä\npetäjiä lyötiin päälletysten ja niitä koetettiin jotenkuten varatakin\nmukaan tuodulla seinävaralla. Sammalista oli paha puute, talvi kun oli,\nmutta pian siihenkin keino keksittiin. Muutamia miehiä meni ikivanhaan\nkorpeen ja he nyhkivät sieltä kuusenluppoja, joita Tapio oli sinne\nrunsaasti varannut. Näitä pantiin sammalen asemasta hirsien väliin, ja\nne kyllä täyttivät tarkoituksensa. Tuosta väliaikaisesta asunnosta ei\nsuinkaan tullut mikään taidelaitos. Sillä ympyriäisinä lyötiin hirret\npäälletysten ja salvettiin vain koirankaulaile. Lähellä olevalta\nkalliolta saatiin kiviä kiukaaksi ja ensi yötä jo vietettiin tuossa\nuudessa lämpimässä majassa.\n\nTämä uusi sauna ei kuitenkaan kauaksi riittänyt sille väenpaljoudelle,\njota sinne myötäänsä tulvaili. Täytyi tehdä ehtimiseen uusia, ja niin\nmuodostui tuonne synkkään saloon ikäänkuin jonkunmoinen intiaanikylä.\n\nOmituista elämää viettivät tuolla kaukaisessa umpisalossa tukkimiehet.\nIlta- ja aamupuhteet kertoilivat he kaikenlaisia satuja näkemistään ja\nkokemistaan pärevalkean loimottaessa, ja kaikesti eivät nuo kaskut\nolleet juuri siveellisintä laatua, sillä olihan enin osa miehistä tuota\nkulkevaa kansaa, joka ikänsä oli siirtyillyt työpaikasta toiseen ja\nniissä oppinut yhtä ja toista rivoakin.\n\nTässä tukkileirissä ei ollut ainuttakaan naista ja se synnytti miesten\nmielissä jonkunmoista kaipiota, sillä olivathan he oppineet olemaan\nyhteydessä kauniimman sukupuolen kanssa.\n\nTämmöisenään kului aika kuukauden päivät. Silloin tuli muutaman\ntukinajajan muassa leiripaikalle eräs Riikka-niminen nainen, joka oli\nennenkin ollut tuommoisissa paikoissa kahvinkeittäjänä. Hän oli vanha\ntuttu usealle miehistä.\n\nMikä ilo nousikaan nyt miehissä, kun Riikka saapui perille! Jokainen\nolisi tahtonut häntä syleillä ja käsissään kantaa. Hänelle laitettiin\nerityinen makuusija, jota ei kukaan muu saanut käyttää, sillä se oli\nikäänkuin jokin pyhäkkö.\n\nRiikalla oli mukana puolen hehton säkki kahvia ja monta isoa\nsokeritoppaa ja kaikki tarpeelliset kahvinkeittokojeet.\n\nMiehet rakensivat Riikalle heti pienen kodan tulisijoineen, jossa hän\nsai kahvia keittää, ja halulla he härppivät tuota lämmintä\nmielijuomaansa. Eikäpä se kumma ollutkaan, jos tuossa särpimettömässä\npaikassa, vilusta kohmettuneena, joikin särpimekseen ja viluunsa jonkun\nlämpimän kupin.\n\nTukinhakkaajien joukossa oli pari oikein renttumaista miestä. Toista\nheistä nimitettiin \"Matka-Matiksi\" ja toista \"Riento-Jussiksi\". Nämät\nnimet olivat he saaneet siitä, kun ei heillä ollut kotia missään, vaan\nhe kulkivat paikasta toiseen, missä vaan isompaa työpaikkaa oli. Tällä\ntavalla kulkeentuivat he maakuntain ääristä toisiin. Joka paikan he\ntunsivat ja joka paikassa heidät tunnettiin.\n\nJo aikaisin olivat he tutustuneet ja kiintyneet niin toisiinsa, että\nolisi luullut heidän olevan veljeksiä, vaikkeivät olleet sukua ei syntyä\ntoisilleen.\n\nKaikki mitä heillä oli, oli yhteistä, sillä mitä toisen paremman onnen\nsattuessa onnistui saamaan, siihen oli toinenkin osallinen.\n\nHe olivat juopporenttuja, jonka takia heillä ei ollut kunnollista\nvaatetta päällä, ainoastaan ränsistynyt repaleinen puku, josta ei ollut\npaljon ruumiin suojaa.\n\nHuolimatta kaikesta tästä viheliäisyydestä, olivat he sangen iloisia ja\nkokkapuheisia ja tämän tähden olivat he koko tukkileirin ilona. He\nkärsivät vaikka minkälaista leikkiä ja pilapuhetta, mutta pisteleviä ja\nhalveksivia juttuja eivät he suvainneet. Jos joku semmoista yritti, sai\nhän kohta tuta, kuka käski, sillä nämät toisillensa vieraat veljekset\nolivat osaavia ja liukkaita tappelijoita ja kun he raivostuivat, silloin\noli leikki kaukana.\n\nTyömaalle tultuaan ei näillä velikullilla ollut ruokaa eikä rahaa, vaan\nhe saivat yhdeltä ja toiselta ensimäiseen maksuun asti ruokavaroja\nlainaksi ja aina he rehellisesti maksoivat velkansa.\n\nRiikallekin olivat he vanhoja tuttuja. Kun he menivät ensi kerran Riikan\nluo, ilostuivat he molemmin puolin.\n\n\"Kah! Onhan täällä Matti ja Jussikin\", huudahti Riikka iloisesti.\n\n\"Missäs lika muualla kuin rattaassa. Mutta antakaa, Riikka, nyt meille\nkahvia\", sanoi Matti.\n\n\"Mikseikäs vanhoille tuttaville.\"\n\n\"Mutta meillä ei ole taaskaan rahaa\", sanoi Matti.\n\n\"Ei tee mitään; kyllähän te aina maksatte\", vastasi Riikka.\n\nTavallista rataansa kulki elämä tukkimetsässä, eikä mitään erinomaista\ntapahtunut. Se oli vaan semmoista oloa kuin niissä oloissa on\nmahdollista. Se vaan antoi tukkimiehelle puheenainetta, kun Riikka\nkevättalvella kävi nolommaksi ja vähäpuheisemmaksi. Hän haeskeli\nyksinäisyyttä ja vältteli muiden seuraa. Riikka ei ollut niin innokas\nkahviakaan keittämään kuin ennen; usein kävi niinkin, että kahvia ei\nollut saatavissa silloinkaan, kun tukkimiehet olisivat sitä halusta\njuoneet.\n\n\"Mikähän Riikalle on mahtanut tulla, kun hän on niin alakuloinen\",\narveli eräänä kertana Matka-Matti Riento-Jussille.\n\n\"Sen ties taivas, mutta oikein hänen asiansa eivät ole. Eikö liene\njotenkin kipeänä\", vastasi Jussi.\n\n\"Minua huolettaa hänen tilansa. Ajatteles, jos hän tulisi sairaaksi\ntäällä sydänmaalla, mikä silloin neuvoksi tulisi.\"\n\n\"Älä muuta, äläkä toista. Minäkin olen sitä samaa miettinyt.\"\n\n\"Eiköhän olisi paras, että kysyttäisiin häneltä itseltään, mikä häntä\nvaivaa?\"\n\n\"Taitaisipa olla\", myönsi Jussi.\n\nMolemmat miehet vartoivat aikaa, milloinka saisivat Riikkaa tavata\nyksinään, ja tilaisuuden tultua menivät he hänen luoksensa.\n\n\"Mikä Riikkaa vaivaa, kun olet niin alakuloinen etkä välitä muista\nmitään?\" kysyivät miehet.\n\n\"Mitä, eihän minua mikään vaivaa... Miksi sitä kysytte?\" sanoi Riikka,\nja selvästi näki, että hän oli kovasti hämmästyksissään.\n\n\"Kysymmehän vain. Ajattelimme, että jos tulisit sairaaksi, mikä silloin\nolisi neuvona\", sanoivat miehet.\n\n\"Ei minua mikään vaivaa, saatte olla aivan huoletta\", sanoi Riikka ja\npoistui tavallista tulehtuneempana.\n\nVaikka Riikka näin teetteli itsensä terveeksi, ei hän kuitenkaan saanut\ntukkimiehistä levottomuutta poistetuksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja\nyksinäisyydenhalunsa yhä vaan jatkui, vieläpä pahenikin.\n\nKun kevät kului ja lumi alkoi pehmetä, ei Riikka noussutkaan koko\npäivään ylös, ja hänen pahoinvointinsa näytti yltyvän.\n\nTämä havainto huoletti kovin tukkimiehiä, mutta enimmän kuitenkin Mattia\nja Jussia.\n\n\"Eiköhän olisi parasta, että käytäisiin tarkastamassa kesken päivin,\nkuinka Riikan laita on? Kovinpa sen tila näytti aamulla epäiltävältä\",\nesitteli Jussi Matille.\n\n\"Sitä juuri mietin tässä minäkin. Käypäs katsomassa\", sanoi Matti,\nsamassa kun suuri petäjä kaatui ryskyen maahan.\n\nToista käskyä ei Jussi tarvinnut, sillä paikalla, kun hän kuuli Matin\nmyönnytyksen, alkoi hän juosta livistää metsäsaunoja kohden.\n\nPerille päästyään ohjasi Jussi askeleensa Riikan luo. Tämä ei vieläkään\nollut noussut ylös. Siinä hän vaan yhä loikoi kippuroiden ja väännellen\nitseänsä.\n\n\"Voi hyväinen aika! Mikä sinulle on tullut, kun olet noin kipeä? Minua\nrupeaa peloittamaan... Sano minulle, mikä sinua vaivaa?\" koetti Jussi\nosanottavasti utaista päästyään Riikan luo.\n\n\"Voi, hyvä Jussi! Et sinä voi minua auttaa, ja kenties minä kohta\nkuolen\", sanoi Riikka tuskitellen.\n\n\"Eihän nyt toki. Onhan täällä paljon ihmisiä, jotta ethän sinä aivan\navutta ole\", takaili Jussi.\n\n\"Voi, voi -- ethän sinä ymmärrä ... mi-minä saan -- oi Jumalani! -- --\npi-pikkusia.\"\n\nEi salaman isku taivaalta olisi kovemmin vaikuttanut Jussiin kuin tämä\ntieto. Yhdellä kertaa selvisi hänelle kaikki. Maailma musteni hänelle\nsilmissään, ja hän vapisi niinkuin kahila virrassa. Oli luultu ja\npeljätty Riikan sairastuvan johonkin muuhun vähemmän vaaralliseen\ntautiin, joka ei olisi kaivannut niin hellää hoitoa. Mutta nyt! Mikä\nneuvoksi? Ei koko tukkileirissä ollut ainuttakaan naishenkilöä, joka\nsemmoisessa tilaisuudessa voisi apua antaa, ja kuka miehistä siihen\ntoimeen pystyisi. Nämät ajatukset risteilivät yhtenä myrskynä Jussi\nparan aivoissa, eikä hän ollut tajuta, mitä tässä olisi tehtävä.\n\nKun Jussi vihdoin toipui, lähti hän juoksemaan työmaalle niin paljon\nkuin sääristä pääsi. Suoraa päätä töhmisti hän Matin luo. Jussi oli\nhyvin hätääntynyt, sen Matti heti huomasi.\n\n\"Mitä sinne saunoille kuuluu?\" kysäisi Matti.\n\nJussi kuiskasi jotakin Matin korvaan, sillä pari muuta miestä oli siinä\nlähellä.\n\nMatti kävi kalpeaksi, ja kirves putosi hänen kädestänsä.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi toinen läsnäolevista miehistä.\n\nMatti kuiskasi jonkun sanan miehen korvaan. Sekä Matti että Jussi\nlähtivät nyt niin äkkiä juoksemaan saunoja kohden, että lumi pölisi\nyhtenä suitsuna.\n\nPerille päästyään siivosivat ja puhdistivat he kaikkein pienimmän ja\nsomimman saunan. Hätäpikaa puhkaisivat he kattoon reiän ja asettivat\nsiihen pohjattoman silakkanelikon torniksi; tämän sentähden, ettei\ntarvinnut pitää ovea auki, silloin kun saunaa lämmitettiin. He\nlaittoivat saunaan pehmeän vuoteen heinistä ja hevosenloimista.\n\nSinne kantoivat he tuskittelevan Riikan ja kokivat parhaansa mukaan\nhoitaa ja lohdutella häntä, luvaten antaa apuansa, minkä vaan suinkin\nvoivat.\n\n\"Voi, voi minun selkääni, kuinka se on kipeä\", päivitteli Riikka.\n\n\"Hyvä Jumala! Onko se kovinkin kipeä?\" sanoi Jussi ja alkoi hivutella ja\npainella hellävaroin kipeää selkää.\n\nTämä rauhoittikin Riikkaa, ja hän vaipui uneen.\n\nMiehet rupesivat keskenään hiljaa puhelemaan.\n\n\"Jos niin onnellisesti kävisi, että lapsi syntyisi, mihin sen\nkäärisimme?\" sanoi Jussi.\n\n\"Minulla on laukussani puhdas paita, ja käyn sen varalta noutamassa\",\nsanoi Matti.\n\n\"Mutta kun se on ainoa vaatekappale, mihinkäs lapsi silloin kääritään,\nkun sitä pestään?\"\n\n\"Hätä keinon keksii. Kunhan nyt päästään vaan ensimäisestä hädästä\",\nsanoi Matti ja lähti paitaansa noutamaan.\n\n\"Pahin asia on se, kun ei meillä ole minkäänlaista lääkettä antaa\nsairaalle. Eikö sinun pulloosi ole säästynyt enää tippaakaan?\" tuumaili\nMatti takaisin tullessansa.\n\n\"Mitä vielä. Enemmänkin sitä olisi mennyt, kun vaan olisi ollut.\nPakanalla on kuivat laidat. Mutta minä luulen tietäväni keinon\",\ntuumaili Jussi.\n\n\"Annapas kuulua.\"\n\n\"Ei ole kulunut kuin pari vuorokautta siitä, kun pehtorin asiamies kävi\nkirkolla hänen hevosellaan, ja minä luulen, että hän on tuonut sieltä\nmiestä väkevämpääkin\", arveli Jussi.\n\nMiehet rakensivat oven eteen sisäpuolelle salvan, ettei joku\nvaromattomuudessa olisi päässyt sisälle tulemaan.\n\nJussi jäi nyt Riikan luo, ja Matti lähti kahvia polttamaan ja\nkeittämään.\n\nJuuri kun hän sai keitoksensa valmiiksi, tuli pehtori kotiin. Oitis kävi\nMatti hänen kimppuunsa, ilmoitti hänelle, mitenkä asiat olivat ja mitä\noltiin vailla, ja aivan oikein sai Matti pehtorilta puoli litraa hyvää\nkonjakkia ja vielä puhtaan lakanankin. Ilomielin juoksi Matti\nsaalistensa kanssa sairashuoneeseen. Kahvista ja konjakista tehtiin nyt\nhyvänlainen \"plörö\" ja tarjottiin tuskittelevalle sairaalle.\n\nTämä helpoitti tuskia, ja sairas vaipui taasen uneen.\n\n\"Tuntuisipa oikein hyvältä ottaa tuosta pullosta aika kulaus\", sanoi\nJussi suutaan maiskutellen.\n\n\"Siitä ei ole puhettakaan; nyt tarvitaan lääkkeet parempiin suihin\",\nsanoi Matti.\n\nMiehet kokivat parhaansa mukaan pitää kaikista huolta. Sinkkinen\nhevosämpäri pestiin, puhdistettiin ja täytettiin lämpimällä vedellä ja\nvietiin saunaan.\n\nKulovalkean tavalla oli työmaalla miehestä mieheen lentänyt tieto, miten\nRiikan asiat olivat, ja tämä herätti yleistä hämmästystä.\n\nKun ilta tuli, vetääntyivät miehet saunoille. Kaikin kokivat he välttää\nmelua ja hiljaa hiipien toimittivat he tehtäviään. Joku tuli saunan\novelle, raoitti sitä ja kuiskasi hiljaa: \"Onko tullut mitään muutosta?\"\n\n\"Ei vielä\", kuiskasi Matti vastaan.\n\nEnnen maatapanoa tuli Tölin Matti saunan ovelle. Matti oli\nvanhanpuoleinen mies ja monen lapsen isä.\n\n\"Minkälainen on asiain meno? Ovatko tuskat lievät ja pitkäveteiset vai\ntiheät ja tuimat\", kysyi Töli kuiskaten.\n\n\"Tiheät ja tuimat ovat\", vastasi Matti, sillä Jussi oli hivuttelemassa\ntaasenkin Riikan selkää.\n\n\"Hyvä siitä tulee, kun joutuu\", sanoi Töli ja lähti pois.\n\nVanhalla miehellä oli kokemusta.\n\nAamulla aikaisin, ennenkuin leiri oli herännyt, oli Töli jo saunan\novella.\n\n\"Mitä tänne kuuluu? Onko asia päätöksessä?\" kysyi hän.\n\n\"Kuuluu, kuuluu. Kaikki on hyvin\", vastattiin.\n\n\"Poika vai tyttö?\"\n\n\"Poika ja pulska.\"\n\nJuoksujalkaa lähti Töli pois. Pian oli tietona kaikilla, että\ntukkileiriin oli tullut yksi mies lisää. Kukin heistä tahtoi nähdä,\nkuinka tuo heikko joukko voi. Tungettelemalla tungettelivat he saunalle\nkatsomaan tuota outoa tapausta. Rauhallisena makasi uusi tukkimies\näitinsä rinnoilla, käärittynä Matka-Matin puhtaaseen paitaan. Jussi,\njoka oli kätevämpi Mattia, oli ottanut lapsen vastaan, pessyt sen\nvaratussa sinkkiämpärissä, käärinyt Matin puhtaaseen paitaan ja pannut\näitinsä viereen.\n\nTyytyväisenä oli Riikkakin, kun tuskat olivat loppuneet ja kun oli\npäässyt tuosta pälkähästä. Hän määräsi, että Matin ja Jussin tuli\nkeittää hänen kahvivaroistaan koko tukkileirin miehistölle kahvit\nvarpajaisiksi.\n\nKevät oli jo niin kehittynyt, että vedet alkoivat aukeilla. Laumoittain\npoistuivat miehet nyt tältä synkältä työmaalta, niin hevos- kuin muutkin\nmiehet. Kernaasti olisivat he vieneet mennessään Riikankin pienoisineen,\nmutta hän oli niin heikko, ettei sitä voitu tehdä. Ei voitu häntä\nyksinkään jättää synkälle salolle. Kun tuli kysymys, ken jäisi häntä\nhoitamaan, tarjoontuivat siihen toimeen Matti ja Jussi.\n\nRiikan paraneminen kävi hyvin hitaasti. Toinen miehistä oli aina hänen\nluonaan vartomassa, jos tuo heikko joukko jotakin tarvitseisi. Toinen\nmiehistä tavallisesti oli puuhaamassa minkä mitäkin taloudentarvetta.\nUseat kerrat kävivät he penikulman päässä olevasta torpasta noutamassa\nmaitoa hoidettavallensa. Miehet rakensivat muutamia pajumertoja, joilla\npyysivät kaloja eräästä kahden lammen välillä olevasta purosta. Tämä\ntoimi onnistuikin niin hyvin, että heillä oli myötäänsä tuoretta kalaa.\nHe haeskelivat myös lampien rannoilta vesilintujen pesiä ja saivat\nniistä tuoreita munia. Näin tavoin oli noilla synkän salon asukkailla\ntavasta oikein herkulliset ateriat. Jonkun viikon kuluttua toipui Riikka\nniin paljon, että hän voi toimittaa emännän tehtävät, ja tämä helpoitti\npaljon miehiä, sillä kovin kömpelösti heiltä kävi emännöiminen.\n\nRiikka päivitteli useasti, kuinka paljon vaivaa miehet hänestä näkivät.\nMutta miehet vaan sanoivat: \"Kuinka me olisimme voineet jättää sinut\ntänne salolle lapsinesi kuolemaan.\"\n\nKun juhannus alkoi lähetä, oli Riikka niin voimistunut, että päätettiin\nlähteä vuovaamaan kirkolle. Riikalla oli niin paljon kapistuksia ja\nkahvikojeita, ettei niitä voitu mukaan ottaa. Ne koottiin kaikki\nsaunaan, eikä niitä voitu sieltä pois saada, ennenkuin talvella.\nKaikeksi onneksi oli lapsi niin hyväjuoninen, että se nukkui päivät ja\nyöt, kun sai vaan ruokaa ja muuta hoitoa.\n\nMatti kantaa keikkaisi koria, jossa lapsi makasi. Jussilla oli iso\nalustaan solmittu nyytti, jossa oli välttämättömimpiä tarpeita, ja\nRiikka käveli tyhjiltään, sillä olipa hän vielä jokseenkin heikko.\n\nJuhannuksen aattona pääsi tämä nelihenkinen matkue kirkolle. Heti kun\nmajapaikka oli hankittu, lähti Matti rovastille kertomaan synkän salon\ntapahtumia. Hän kirjoitutti lapsen pitäjän kirkonkirjoihin ja panetti\nsille nimeksi _Salo_, sillä tuskinpa kukaan jäsen pitäjässä lienee\nsyntynyt niin synkässä salossa ja semmoisissa oloissa kuin tämä\nseurakunnan lisäjäsen.\n\nTarkkaan, yksityisseikkoja myöten, kyseli rovasti kuinka tuo kaikki\nkävi. Suuresti ihmetteli hän, kuinka semmoisissa oloissa niin vaikeat ja\ntärkeät asiat voivat käydä päinsä.\n\nJuhannuspäivänä kastettiin tämä uusi tulokas heidän majapaikassaan.\nKummeina olivat talon isäntä, emäntä ja molemmat tyttäret. Poikakummeina\njuhlallisesti seisoivat Matti ja Jussi.\n\nKun ristiäiskahvit oli leivosten kanssa juotu, sieppasivat Matti ja\nJussi viilekkeillä varustetut tukkipussit selkäänsä ja alkoivat\nmaantietä myöten kävellä keikkaista kauas sydänmaalle tukkijoelle,\nlaulaa lojotellen tukkipojan laulujaan.\n\n\n\n\nPULLO-HEIKKI.\n\n\nHän oli isätön ja äiditön poika raukka, jommoisia Jumala paratkoon, on\npaljonkin tässä matoisessa maailmassa. Tietysti ei hänkään ollut\nsyntynyt isättä ja äidittä, mutta kumpaakaan ei hänellä sanan oikeassa\nmerkityksessä ollut.\n\nPaikkakunnan kaunein impi oli hänen äitinsä ollut. Nuoret miehet\npyörivät alati hänen kintereillään ja joukossa oli rikkaita talonpoikia,\njospa renkimiehiäkin. Pahin tässä kaikessa kuitenkin oli se, että Hinni\noli vaan -- piikatyttö. Vaarallinen lahja köyhälle tytölle on kauneus,\nsillä köyhyys alentaa useinkin hänen arvoansa, vaikka hän olisi kuinka\nsuuria avuja Luojaltansa saanut.\n\nNiin oli Hinninkin laita. Monta rehellistä sydäntä lienee löytynyt\nnoiden ihailijain joukossa, mutta Hinni ei välittänyt kenestäkään yhtään\nmitään; oli niinkuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa yhdellekään.\n\nJonkun vuoden kuluttua rupesi Hinniä piirittämään eräs rikkaan talon\nainoa poika; komea nuorukainen oli hänkin ihmisekseen. Hän valloitti nyt\nHinnin niin erikoisomaisuudeksensa, etteivät muut ihailijat saaneet\ntulla maille halmeillekaan. Rikkauteensa ja voimiinsa luottaen osasi\nKairalan Risto pitää kaikki muut ulohtaalla. Eräs torpan poika pyrki\nkumminkin Hinniä lähentelemään, ja tämä osoittikin pojalle jonkunmoista\nmyötätuntoisuutta. Kun Risto tämän huomasi, pieksi hän poika raukan niin\npahanpäiväiseksi, että oli vähällä henki mennä. Tästä työstään sai Risto\nmaksaa pojalle sovinnoita parisataa markkaa. Tätä tekoa piti Hinni niin\npahana, että hänen sydämensä kylmeni Ristoa kohtaan. Mutta ajanoloon\nonnistui Riston taasen sukeltautua Hinnin suosioon. Tästä lähtien olivat\nHinni ja Risto aina yksissä. Yhdessä he tulivat aina nuorison tansseihin\nja muihin kisa- ja leikkipaikkoihin. Niissäkin he olivat aina yksissä;\nolipa niinkuin heidän mielestään ei muita olisi ollut olemassakaan.\nYhdessä he myös lähtivät niistä paikoista poiskin, katsomatta vähääkään,\nlähtikö muita vai ei. Heidän käytöksensä oli niin julkinen, että kylällä\njo kolistiin, että Hinni ja Risto ovat kihloissa.\n\nHinni kai kuvaili mielessään, kuinka onnelliseksi häh nyt tulee, kun\npääsee niin ison talon emännäksi, sitten kun aika tulee. Päälle\npäätteeksi on hänen sulhasensa kylän pulskin poika. Niinhän se on.\nKyllähän rikkaudella aina on vetovoimaa, vaikk'eivät asiat muutoin\nolisikaan niinkuin niiden tulisi olla.\n\nKului aikaa vuosi, toista. Risto lakkasi seurustelemasta Hinnin kanssa,\nja Hinni alkoi istuskella yksin kotonaan ja usein hänen kalpeilla\nposkillaan nähtiin kyynelten uria, mutta Risto kulki rentona ja uljaana\nnuorison kokouspaikoissa ja paljon vapaampana kuin ennen.\n\n\"Mihinkäs Hinnin olet jättänyt?\" kysyi kerran eräs talontyttö Ristolta.\n\n\"Mitäpä hänestä\", sanoi Risto yhtäkaikkisesti.\n\nTyttö leimahti punaiseksi; kai häntä lienevät miellyttäneet Riston sanat\nja eikö liene välähtänyt hänen sydämeensä joku toivonsäde.\n\nKului aikaa. Hinnin tila kävi yhä surullisemmaksi ja hänet täytyi\neroittaa pois palveluksestaan. Hän siirtyi nyt erään leskivaimon mökkiin\nja mietti siellä surullista tilaansa. Ei kukaan käynyt häntä katsomassa,\neikä kukaan säälinyt häntä; ainoastaan torpan leski koki häntä hoidella\nja lohdutella.\n\nEräänä kertana tuli mökkiin tuo torpan poika. He istuivat kauan Hinnin\nkanssa kahden ja molemmat itkivät, niin että olivat vedeksi sulaa. Kai\nhe molemmat tunsivat, kuinka paljon paremmin kummankin asiat voisivat\nolla, jos ei rikkauden voimakas loiste olisi päässyt heidän sydäntensä\ntunteita häiritsemään. Kovin murtuneelta näytti poika poislähtiessään.\n\nHinni lähetti lesken kutsumaan Ristoa käymään hänen luonaan.\n\n\"Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?\" oli Risto vaan ylpeästi\nsanonut ja kääntänyt selkänsä.\n\nKun Hinni sai tämän tietää, mursi se hänen viimeisetkin voimansa.\n\nAika tuli, ja Hinni synnytti pojan. Hän kävi niin heikoksi, että hän\nkauan aikaa väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Kun hän vihdoin siitä\ntoipui sen verran, että voi liikkua, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin\nlähteä kylälle lapsi sylissä, sillä leski ei voinut enää häntä elättää.\nKatkeralta tuntui Hinnistä kulkea talosta taloon, anellen ihmisiltä\napua, mutta mikään muu ei auttanut. Hän oli koettanut vedota Ristonkin\nomaantuntoon, että hän antaisi jotakin apua, mutta Risto oli vaan\ntylysti sanonut:\n\n\"Elättäköön kakaransa miten tahtoo, mitä se minuun kuuluu!\"\n\nHinni heikkoni vaan heikkonemistaan. Hän ei voinut kestää sitä häpeän ja\ntuskan painoa, mikä hänen tuntoaan alati rasitti. Pian hän sairastuikin\nja kulkea retustaminen talosta taloon sekä kehnoilla vuoteilla kylmien\nhuoneitten nurkissa viruminen jouduttivat hänen tautiaan.\n\nHinni ei tahtonut lapselleen pettäjänsä nimeä, vaan pani hänelle tuon\ntorpanpojan nimen, ja niin tuli pojasta Heikki.\n\nJonkun ajan kuluttua oli Kairalassa häät, sillä Risto oli nainut sen\ntytön, joka Ristolta oli kerran kysynyt, mihinkä hän oli Hinnin\njättänyt. Kun hääilo oli parhaillaan, tuli Kairalaan tieto Hinnin\nkuolemasta. Sen kuultuaan näytti Risto pari kertaa nielaisevan tyhjää,\nvaan sitten hän oli taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, yhtyi vaan\niloisiin tanssin pyörteisiin.\n\nSurkeaan tilaan jäi nyt Heikki raukka. Silloin ei ollut mitään\nvaivaishoitolaitosta, vaan saamattomia köyhiä kuljetettiin talosta\ntaloon. Tämmöinen retki se oli edessä Heikki raukallakin. Kylläpä sen\narvaa, miten pieni, heikko lapsi tuli hoidetuksi. Jos jossakin talossa\noli tunnollisia ihmisiä, jotka parhaansa mukaan kokivat hoidella\nhinteräistä lasta, olivat toiset taas semmoisia, etteivät välittäneet\nkoko hoidokista niin mitään. Päiväkaudet sai lapsi märkänä ja\nsiivottomana nälissään itkeä nyrryttää kenenkään huomaamatta ja\nsydämelle käymättä.\n\nLapsi olikin niin hinterä, kivulias ja ruvissa, että kaikki päättelivät,\nettei sillä ole pitkiä aikoja elettävissä.\n\nMutta ihme kumma! Nuo ennustukset eivät toteentuneetkaan. Kaikista\nvaivoista, kiusauksista ja vastuksista huolimatta jäi poika kuin jäikin\nelämään. Hinteräisenä, kivulloisena hän tosin pysyi, mutta eli vaan\nedelleenkin.\n\nKun hän kasvoi isommaksi, että voi syödä vahvempaa ruokaa ja pitää vähin\nitsekin itsestänsä huolta, rupesi hän äkkiä hyötymään.\n\nTultuaan siihen ikään, että voi itsenäisesti ja vapaasti liikkua, sai\npoika itse pitää toimeentulostansa huolta. Melkein kelvotonna sai hän\nkävellä retostella talosta taloon elatustaan hankkimassa. Muutamissa\ntaloissa säälittiin häntä ja pidettiin useita vuorokausia. Toisissa ei\nhänestä juuri paljon välitetty, annettiinhan vaan kuiva leipäpala tai ei\nsitäkään. Kaikesta tästä huolimatta hyötyi poika kuitenkin niin, että\nhänen poskensa olivat pulleat kuin limpunleipäre; oikein ne hyllyivät\njuostessa ja kävellessä. Tämän takia rupesivat ihmiset poikaa kutsumaan\nPullo-Heikiksi.\n\nHeikki oli lyhyenläntä kasvultaan, mutta muuten jäntterää rakennetta.\nHänellä ei näyttänyt olevan terävää ymmärrystä ja hän tuntui sangen\nhitaasti rupeavan käsittämään asioita. Kun hänelle selitettiin jotakin,\nniin hän katsoa töllötti avosuin puhujaan eikä näyttänyt ymmärtävän\njuuri mitään; hän oli perinyt isänsä paksun pään.\n\nEi Heikin elämänalku ollut juuri kehittävää ja kasvattavaa laatua. Usein\nhäntä pilkattiin, nimiteltiin ja nyrvittiin niinkuin koiranpenikkaa.\nParempiosaisten poikaset useinkin aivan asiatta lyödä mukiloivat häntä,\nja silloin itkeä nyrrytteli Heikki tiimakaudet yhtämittaa.\n\nTämmöisissä oloissa kasvaen, sai poika semmoisen käsityksen, ettei\nhänestä tule minkäänlaista miestä vaan että koko hänen tuleva elämänsä\non yhtenäistä kurjaa kärsimistä. Näiden ajatusten vallitessa oli poika\nhyvin jörömäinen ja vähäpuheinen. Jos joku yritti hänelle jotakin puhua,\nvastasi hän vaan yksikantaan: on taikka ei. Talojen välit hän kulki aina\nyksin ja maatapäisenä. Ei hänellä ollut mitään nuorten poikasten\nilveitä, leikkejä eikä koukkuja; hän kulki tietään niinkuin vanha,\nkaikki elämänkärsimykset ja vaivat kokenut ukko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaikkakunnalla oli eräs hiljakkoin nainut mökin mies, jota kutsuttiin\nKirves-Mikoksi. Nimensä hän oli saanut siitä, kun hän oli roteva\nkirvesmies. Mikko teki vuodet melkein läpeensä urakalla salvutöitä;\nainoastaan parhaana kesäsydännä hän oli kotitöissään.\n\nOli Vapunpäivän aika. Kirves-Mikko oli nytkin salvamassa muutamalle\ntalolle luuvariihtä, ja salvos oli likellä tietä. Kaukaa näki Mikko, kun\nHeikki alakuloisena tulla retosti tietä myöten salvokselle. \"Mistäs nyt\nHeikki poika tulee?\" kysyi Mikko iloisesti pojan tultua salvoksen\nkohdalle.\n\nPoika seisahtui ja katsoa töllötti avossa suin Mikkoa.\n\n\"No mistä sinä tulet?\" kysyi Mikko toistamiseen.\n\n\"Tuoltahan minä Tulppolasta...\" sanoi poika.\n\n\"Mihinkäs aiot mennä?\"\n\n\"Seinälään.\"\n\n\"Levähdä nyt tässä, eivätkö ne jalat ole puutuneet\", kehoitti Mikko.\n\nMitään vastaamatta istui Heikki ikäänkuin vaistomaisesti hirsikon päälle\npäivänpuolimaiselle seinustalle. Pian alkoi poika siinä nuokahdella.\n\n\"Hyvä Jumala tuotakin poika raukkaa! -- Ei suinkaan hänkään saa kävellä\nkukkasten ja ruusujen päällä -- -- -- Se tuhannen roisto -- --\" puheli\nMikko itsekseen.\n\nTovin ajan perästä herätti Mikko pojan. Poika ikäänkuin säikähti ja\nkatsella töllisteli Mikkoa.\n\n\"Saitko sinä Tulppolassa einettä?\" kysyi Mikko.\n\n\"Eihän tuota...\", sanoi poika.\n\n\"Sinulla taitaa olla hyvin nälkä\", arveli Mikko.\n\n\"Onhan tuo...\"\n\nMikko nosti eväskonttinsa kuusenoksalta alas, kantoi sen lastukon päälle\nseinänvierustalle ja kehoitti poikaa syömään.\n\n\"Mitä te minulle...\", sanoi poika empien.\n\n\"Tule nyt vaan, tarvitseehan Heikkikin syödä\", kehoitteli Mikko.\n\nUjostellen ja epäröiden asteli Heikki kontin luo ikäänkuin olisi\nepäillyt, että onkohan tämä nyt vaan oikein totta.\n\nHyvällä halulla söikin poika Mikon eväitä. Tovin päästä hän pytjähti\nkyljelleen seinustalla olevan lastukon päälle ja nukkui heti raukeasti;\nluultavasti raukaisi ruoka häntä.\n\nMikko pani hirsiä kiinni toisella puolella salvosta, ettei olisi\nhäirinnyt poikaa.\n\nKun alkoi iltakalve tulla, herätti Mikko pojan, ettei hän vilustuisi.\n\n\"Mene nyt jo Seinälään, muuten tulee sinulle kylmä\", kehoitti Mikko.\n\n\"Siellä on niin paljon poikia, jotka aina rääkkäävät minua\", sanoi poika\npelkäävästi.\n\n\"Mene nyt vaan sinne ja pysyttele jossakin nurkkapielessä; minäkin tulen\nsinne yöksi ja minä kyllä pidän huolta, ettei sinulle mitään pahaa\ntapahdu\", takaili Mikko.\n\nPoika lähti kävellä telsimään.\n\nKun Mikko työnsä lopetettuaan meni Seinälään, jossa hän piti yömajaa,\noli jo jotenkin hämärä. Heti kun hän astui huoneeseen, ilmestyi Heikki\nhänen kintereilleen. Talonväki ei ollut häntä ennen nähnyt, luultavasti\noli poika jossain piiloitellut Mikon neuvon mukaan.\n\nAikainen talonväki ei näyttänyt pojasta pitävän hyvää eikä pahaa,\nolivathan vaan niinkuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan; emäntä\nvaan antoi pojalle ruokaa silloin kun muukin väki illasteli.\n\nIllallisen jälkeen tuli muista huoneista tupaan talon poikavesseleitä.\nKun he huomasivat Heikin, alkoivat he heti käydä hänen kimppuunsa, mutta\ntämän nähtyänsä poika juosta vilkaisi Kirves-Mikon turviin.\nPoikaviikarit kapittivat jäljessä ja Heikin luo päästyänsä pukkasi eräs\nheistä Heikkiä niin, että poika tollahti ison matkan päähän. Samassa\nsanoi sysääjäpoika:\n\n\"Mitä sinä, Pullo-Heikki, täällä teet?\"\n\nHeikki oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta Kirves-Mikko sieppasi hänet\nluokseen ja hääti poikaviikarit ulommaksi hänen kimpustaan. Mikko\nnuhteli poikia ja uhkasi sanoa heidän vanhemmilleen, elleivät he antaisi\nköyhälle orpopoika raukalle rauhaa. Hän selitti poikasille, kuinka\nHeikki on Jumalan luoma niinkuin hekin, vaikkei hänellä olekaan\nvanhempia eikä kotia niinkuin heillä.\n\nKun väki asetteli maata, ei Heikin makuusta huolehtinut kukaan mitään.\nPoika jäi yksin istua nyrryttelemään takkapenkille. Kun Kirves-Mikko\ntämän huomasi, käski hän pojan tulla viereensä maata.\n\nPoika kähnähti vähän, mutta ei liikkunut paikaltaankaan.\n\n\"Tule, tule vaan, kyllä me kahdenkin sovimme tässä makaamaan\",\nkehoitteli Mikko.\n\nHitaasti lähti poika kävellä kähnimään Mikon vuodetta kohden ja sanaa\nlausumatta hän pytjähti Mikon viereen maata.\n\nKun aamu tuli, söi Mikko eineensä ja lähti työpaikalleen. Poika jäi\nvielä huoletonna nukkumaan; tuskinpa hän lienee koko elämänsä aikana\nnukkunut niin hyvällä makuusijalla ja niin turvallisesti kuin nyt.\n\nKirves-Mikolla ei suinkaan ollut tarkoitus ottaa huostaansa turvatonta\npoika raukkaa, hän tahtoi vaan ihmisellisestä vaistomaisuudesta osoittaa\nmyötätuntoisuutta viattomasti sorrettua kohtaan. Tästä syystä oli koko\npoika olemuksineen nyt unhottunut kerrassaan pois hänen mielestään.\nVihellellen hän teki ja iloisesti tuota mielityötään, niin että lastut\nhuristen lentelivät hänen kirveensä iskuista.\n\nKun aika oli kulunut lähelle puolta päivää, ilmestyi Heikki taasenkin\nsalvokselle. Kehoittamatta istui hän nyt hirsiläjän päälle vastapäätä\nMikkoa.\n\n\"No, kah! Johan Heikki on taas täällä!\" sanoi Mikko iloisesti.\n\n\"Johan minä...\"\n\n\"Saitko sinä einettä Seinälässä?\" kysyi Mikko.\n\n\"Sainhan minä, ja oli niin hyvä maata\", sanoi poika.\n\n\"Oltiinko sinulle siellä pahoja?\"\n\n\"Eikä oltu.\"\n\n\"Eivätkö pojatkaan?\"\n\n\"Ei pojatkaan\", vakuutti poika.\n\n\"Sepä hauskaa; nythän Heikistä alkaa tulla jo mies\", sanoi Mikko\niloisesti.\n\nKeskustelu taukosi nyt siihen, ja Mikko yhtyi taasen rivakasti työhönsä.\n\nÄäneti katseli poika Mikon työtä, mutta tuota katselemista ei hän tehnyt\nenää ujostellen eikä arkaillen töllistelemällä. Hänen suunsa ei ollut\nauki, ja koko katsannossa näytti olevan jotakin tyytyväisyyden ja\nitseluottamuksen ilmettä.\n\nKun poika oli tovin tuota tehnyt, sanoi hän yhtäkkiä:\n\n\"Kyllä ei minusta tule miestä.\"\n\n\"No, herrainen aika! Mikseikäs sinusta miestä tulisi, onhan monesta\nmuustakin tullut\", sanoi Mikko.\n\n\"Kun kaikki minua sortavat ja pilkkaavat\", sanoi poika surullisesti.\n\n\"Eivätpähän kaikki, enpähän minäkään\", sanoi Mikko.\n\n\"No, ette te.\"\n\n\"Eivätkä Seinäläisetkään.\"\n\n\"Eivät Seinäläisetkään enää\", myönteli poika.\n\n\"Niinpä he vähitellen lakkaavat kaikin sinua sortamasta, ja sinusta\ntulee kuin tuleekin mies\", vakuutteli Mikko.\n\nTaas taukosi keskustelu siihen, ja Heikki katseli mielihyvillään Mikon\ntoimia.\n\n\"Miksi te olette niin hyviä minulle\", kysyi nyt poika.\n\n\"Kaikkien ihmistenhän tulee olla hyvät toisilleen, ja ihminenhän\nHeikkikin on ja onhan Heikkikin hyvä minulle\", sanoi Mikko.\n\n\"Mitäs minusta\", sanoi poika, yhä vielä epäillen.\n\n\"Älä niin sano, vaan tule nyt katselemaan, mitä täällä meidän\nkontissamme on\", sanoi Mikko.\n\n\"En minä nyt enää\", sanoi poika empien.\n\n\"Tule nyt vaan, kyllä meidän kontti kestää\", kehahti Mikko.\n\nKun he olivat syöneet, olisi Mikko niin mielellään vähän levähtänyt\nruuan päälle, mutta poika ei antanutkaan hänelle rauhaa.\n\n\"Onko teillä emäntää?\" kysyi poika.\n\n\"Onhan tuo.\"\n\n\"Entäs taloa?\"\n\n\"On meillä talopahainenkin.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Se on kaukana täältä, penikulman päässä sydänmaalla, Ulpukkalammen\nrannalla\", selitteli Mikko.\n\n\"Onko siinä peltoakin?\"\n\n\"On sitäkin vähän.\"\n\n\"Ja niittyäkin?\"\n\n\"On pikkusen niittyäkin\", selitteli Mikko.\n\n\"Taitaa olla eläimiäkin\", utaisi poika edelleen.\n\n\"On kaksi lehmää\", vastasi Mikko.\n\n\"Entäs, onkos teillä lapsia?\"\n\n\"On niitäkin kaksi, poika ja tyttö, ja poika on jo neljännellä.\"\n\n\"Mitkäs niiden nimet ovat?\"\n\n\"Pojan nimi on Mikko, isän kaima, ja tytön Anna, äidin kaima\", selitteli\nMikko pojalle tarkoin ikäänkuin hän olisi ollut poliisitutkinnossa.\n\n\"Milloinkahan minä saisin käydä teillä?\" tiedusteli Heikki.\n\n\"Eipä sitä tiedä, jospa siellä saisit käydäkin jonakuna kesänä\", sanoi\nMikko -- -- --\n\nPoika perehtyi Mikkoon niin, että hän kävi salvoksella joka päivä.\nPitemmiltäkin matkoilta hän tuli sinne, sillä hän kulki ympäristön\ntaloissa yötä olemassa ja hakemassa iltasta ja einettä, mutta puolisensa\nhän söi aina salvoksella Mikon kanssa. Eräänä kertana istui poika kauan\naikaa hirsiläjän päällä miettivän ja alakuloisen näköisenä.\n\n\"Mitäs Heikki nyt miettii?\" kysyi Mikko.\n\n\"Kun ei ole mitään semmoista työtä, jota minäkin voisin tehdä\", sanoi\npoika alakuloisesti.\n\n\"Ole huoletta, kyllä sitäkin saadaan. Tulehan nyt ensin kontille\",\nlohdutteli Mikko.\n\n\"Minkäslaista työtä se sitten olisi, jota minäkin voisin tehdä?\" utaisi\npoika syömästä päästyä.\n\n\"Voisitkohan sinä noita lastuja kokoilla tuohon latoon?\" kysyi Mikko.\n\n\"Miksen\", sanoi poika iloisesti ja hyppäsi ylös ja alkoi hapuilla\nlastuja syliinsä.\n\n\"No, no, älähän nyt päätäsi seinään lyö. Paras on levätä vähän syönnin\npäälle; kyllä vielä on aikaa työtäkin tehdä\", sanoi Mikko jäähdytellen\npojan liikanaista työintoa.\n\nKun Mikko ryhtyi työhönsä, rupesi poikakin lastuja kantamaan. Kun hän\noli jonkun ajan tuota tehnyt, kysyi hän äkkiä:\n\n\"Mutta onkos teille mitään apua siitä, jos minä näitä lastuja kokoan?\"\n\n\"On, on.\"\n\n\"Saatteko te nämät lastut itsellenne?\" sanoi poika ja katsoi kysyvästi\nMikkoa silmiin.\n\n\"Kyllä saan. Minä myön ne paikkakunnan mökkyreille, ja sillä keinoin\nsaadaan konttiin evästen lisiä\", toimitti Mikko.\n\n\"No sitten ei mene minunkaan työni hukkaan\", sanoi poika tohtuneena ja\nalkoi kantaa lastuja.\n\nKun lastut tulivat vihdoin kannetuiksi, kysyi poika: \"Mitäs minä nyt\nteen?\"\n\n\"Nyt on ilma jo niin lämmennyt, että kuori on hirsistä irti. Rupea\nsenvuoksi repimään kuusihirsistä kuoria ja vie ne tuonne latoon\nkuivumaan\", kehoitti Mikko.\n\n\"Mitä niillä tehtäisiin?\" utaisi poika.\n\n\"Kannat ne kerppuina kylän karvarille, niin hän antaa sinulle niistä\nrahaa\", sanoi Mikko.\n\nHeti ryhtyi poika työhön.\n\nKun poika oli saanut tavaransa myödyksi, toi hän Mikolle kourallisen\nvaskilantteja.\n\n\"Ei, ei. En minä ota niitä, nehän ovat sinun ansiotasi, pidä ne itse\",\nsanoi Mikko.\n\n\"Mitä minä niillä tekisin, minä tahdon maksaa ruokani\", sanoi Heikki\nitsepintaisesti.\n\n\"Älä ole hauska rahojesi kanssa, kun ei ole mitään pakkoa niitä\nkuluttaa, kyllä sinä silti saat minun kontistani syödä. Kokoile nyt niin\npaljon rahoja, että saat kengät jalkaasi\", kehoitteli Mikko.\n\n\"Mitähän minä nyt tekisin, kun ei ole enää lastunkantamista eikä\nparkinkiskomista?\" kysyi Heikki eräänä kertana.\n\n\"Enpä nyt oikein tiedä, jokohan rupeisit soittelemaan\", arveli Mikko\nleikillisesti.\n\n\"Mutta kun minulla ei ole, millä minä soittelisin\", muistutti Heikki.\n\n\"Minun täytyy yönseutuna tehdä sinulle torvi\", lupaili Mikko.\n\nKun he menivät Seinälään taasenkin yöksi, hakkasi Mikko lepänkappaleen\ntienvierestä ja vei sen mennessään yöpaikkaansa. Siellä hän kaverteli\nlepästä oikein rattisuisen torven. Hän laittoi sen hienompaan päähän\nohuesta katajanlastusta kielen, ja torvi rupesi heti törähtelemään.\nHeikki oikein vapisi innostuksesta ja pyhästä kunnioituksesta, kun kuuli\ntodellakin torven ääntelevän. Mikko antoi Heikinkin koetella torven\ntenhovoimaa, ja sitä ihastusta ja riemua ei voi kielin kertoa, mitä\npoika nyt tunsi. Mikko selitti, ettei torvi vielä ollutkaan valmis. Hän\npoltti torven kupeeseen kaksi pientä reikää ja sanoi sitten Heikille,\nettä hänen tuli pitää soittaissaan sormiansa noiden reikien päällä ja\nvuorotellen nostella niitä ja sulkea reiät jälleen, niin torvi antaa\naina eri äänen.\n\nTuo torvi oli jonkunmoisen klarinetin muotoinen rakennus. Kaiketi ei\nMikkokaan ollut mikään soittokoneitten mestari, että hän olisi äänet\nvoinut ääniasteikon mukaan sovittaa, mutta kuitenkin osui niin olemaan,\nettä perusäänestä ensimäinen ääni oli kvartti ja siitä ensimäinen ääni\nylöspäin kvartin iso terssi, ja niin muodoin oli tuossa koko koneistossa\nvaan kolme ääntä.\n\nPoika ei malttanut nukkua yökausiin, sillä torvi oli aina mielessä. Hän\noli ylhäällä jo ennen Mikkoa ja valmiina lähtemään salvokselle.\n\nSinne tultua kysyi hän: \"Miten minä nyt tällä soitan?\"\n\n\"Sinä puhallat torveen, aukaiset ja suljet reiät sormillasi, ei siinä\nmuuta tarvita\", sanoi Mikko.\n\nPoika istui hirrentyvellä ja alkoi harjoitella.\n\nKun hän piti aluksi etumaisen reiän auki ja sulki sen heti kiinni, äänti\nkvartti ensin ja sitten perusääni. Kun hän sitten vipautti toistakin\nreikää sormellansa, muodostui sävelikkö tämän kalttaiseksi: Tuu, tuu,\ntuutia tuu. Samana päivänä oli Heikille jo pysyvä sävel muodostunut,\neikä se siitänsä koskaan muuttunut.\n\n\"Missä minä tällä torvella soittelisin?\" kysyi Heikki eräänä kertana.\n\n\"Noo -- -- soittele häntä nyt pitkin teitä, sinne ja tänne kaikilla\nteillä ja kujilla, äläkä unhoita käydä minullekin soittamassa\", esitteli\nMikko.\n\nPoika lähti nyt kävellä telsimään pitkin tietä, puhaltaen vahvasti\ntorveensa, ja nyt hänen poskensa vasta pullollaan olivat. \"Tuu, tuu,\ntuutia tuu\" kuului nyt kaikilta teiltä, kujilta ja talojen pihoilta.\nIhmiset tutustuivat tuohon Heikin säveleeseen, niin että he sen\nkuultuaan sanoivat: \"Pullo-Heikki sieltä tulee.\" Heikin soittotaito teki\nhänen repaleisen elämänsä paljon paremmaksi. Ihmiset eivät enää\nkiusoitelleet eivätkä nyrvineet poikaa niinkuin jotakin yhteiskunnan\nhylkiötä, vaan rupesivat pitämään häntä tuutiatuineen ja pulloposkineen\nyhteisenä hupinaan, ja niin annettiin hänelle mielellään ruokaa ja\nturvaa.\n\nHeikki ei unhoittanut varminta ja parasta ystäväänsä Mikkoa, vaan\ntuontuostakin hän pistäysi Mikon salvokselle.\n\n\"Menettekö te nyt kotiinne kesäksi?\" kysyi poika eräänä kertana Mikolta,\nkun riihi alkoi olla jo harjapäällä.\n\n\"En minä nyt menekään, minä olen ottanut ison asuinrakennuksen urakalla\nsalvaakseni\", selitti Mikko.\n\n\"Missä se on?\" kysyi poika.\n\n\"Se on kaukana, et sinä sitä tiedä\", sanoi Mikko umpikuljuun.\n\n\"Mihinkäs minä nyt kesäksi joudun?\" tiedusteli poika, ikäänkuin\nmuistuttaen Mikkoa, että hän on luvannut hänet viedä kotiaan katsomaan.\n\n\"Rupea Seinälään paimenpojaksi.\"\n\n\"Eivät he huoli minusta\", arveli poika.\n\n\"Kyllä. He puhuivat jo kerran siitä minulle, ja sinullahan on valmis\npaimentorvikin\", sanoi Mikko.\n\nNiin kelvoton ja nuori kuin Heikki vielä olikin, pääsi hän kuin pääsikin\nSeinälään paimenpojaksi. Kyllä silloin Takaliston kylän saloilta kuului\nyhä vaan tuutiatuu -- -- --\n\nKun syksy tuli ja karjat otettiin sisälle, ilmestyi Heikki yhtäkkiä\nKirves-Mikon salvokselle. Siinä oli kymmenen muuta miestä työssä ja\nMikko viidentenätoista. Ällistellen katseli Heikki noita miehiä, etsien\nheidän seastansa Mikkoa. Kun hän hänet vihdoin huomasi, päästi hän heti\ntorvestaan iloissaan tuutiatuun.\n\n\"Jopas taasenkin on Heikki maissa\", sanoi Mikko ja tuli poikaa\ntervehtimään.\n\n\"Voi, voi, kuinka paljon täällä on miehiä; ovatko he pahoja?\" sanoi\nHeikki ja katsoi Mikkoa niin kysyvästi ja luottavasti silmiin.\n\n\"Eivät he ole pahoja; he ovat kaikki minun palkkaamiani miehiä\",\nvakuutti Mikko.\n\nTämän kuultuaan poika rupesi yhtämittaa puhaltamaan torvestaan\ntuutuutuutiatuuta.\n\n\"Menettekös te tulevana kesänä kotiinne käymään?\" kysyi Heikki eräänä\nkertana Mikolta.\n\n\"Kyllä varmaankin menen\", vakuutteli Mikko.\n\n\"Saankos minä tulla silloin teidän kotianne?\" kysyi Heikki.\n\n\"Kuinkas muutoin. Olenhan minä luvannut Heikin käydä mökkiäni ja\nperhettäni katsomassa\", myönteli Mikko.\n\nPojalle tuli nyt hyvät päivät. Hän tuli yhteiseksi iloksi koko\nmiehistölle. Kaikin vaalivat he poikaa ja vuorottain oli hän heidän\neväskontillaan syömässä. Harvoin hän kävi kylillä soittelemassa ja\nruokaansa etsimässä. Mutta muiden salvumiesten vuoteelle ei hän pannut\nmaata, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet häntä kehoittaa ja\nnarrailla; Kirves-Mikon kupeilla hän vaan tahtoi yönsä viettää, eikä\nMikko häntä siitä estänytkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan oli Kirves-Mikon asuntoon tullut eräs muutos. Siihen saakka\noli hänen asuntonsa ollut vaan omin luvin kruununmaalle tehty mökki,\nmutta nyt oli Mikko hakenut mökilleen laillisessa järjestyksessä\ntäydellisen asukasoikeuden, ja ensi kesänä oli maat mitattavat ja\npyykitettävät. Mikon oli siis mentävä kotiinsa valvomaan etujaan, jouti\ntaikka ei.\n\nNiinkuin hepo kesää odotti nyt Heikki sitä hetkeä, jolloin päästäisiin\nlähtemään tuonne Mikon kotiin. Kun kesänkielessä tuli urakka valmiiksi\nja kun Mikko ilmoitti Heikille, että nyt sitä lähdetään meidän mökkiä\nkatsomaan, ei Heikin ilolla ollut rajoja. Hän hyppeli ja pyöri\nympäriinsä, ja kyllä silloin saatiin kuulla tuutiatuuta.\n\nHeikki oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Hän oli Seinälässä\nollessaan kiskonut parkkia ja sillä tavalla lisännyt lanttejaan, niin\nettä oli voinut hankkia kengät jalkaansa, ja muuta vaatetta oli annettu\ntalosta. Oikein miehen alulta näytti poika nyt juoksennellessaan Mikon\nympärillä. Senkin seitsemän asiaa oli hänellä kaikenlaisiin\nsyrjämutkiin, eikä häntä näyttänyt yhtään uupumus haittaavan tuolla\npenikulman pituisella matkalla.\n\nKun tultiin Kirves-Mikon pihalle, oli se Heikistä paras paikka\nmaailmassa. Kaikki epäsuotuisat kohdatkin olivat juuri niinkuin niiden\ntuli olla, ja tuo pieni tupakin näytti hänestä paremmalta kuin Seinälän\nisot rakennukset. Tämä kai tuli siitä, että se oli hänen parhaan\nystävänsä koti, sillä olihan Mikko osoittanut hänelle enemmän kuin\nkukaan muu ihmisyyttä ja myötätuntoisuutta.\n\n\"Voi, kun saisin täällä aina olla!\" huudahti poika ikäänkuin peljäten,\nettei hän saisi sinne ainaiseksi jäädä, ja kaivaten pysyväistä\nmyötätuntoisuutta kurjaa olentoansa kohtaan.\n\nPihalle tuli Mikon vaimo lapsineen jo tulokkaita vastaanottamaan.\n\nMikko poika oli jo aika vikkelä poikavesseli, mutta Anna vasta huonosti\nkävellä taaperteli äitinsä käsipuolessa.\n\n\"Olethan sinä tuonut vieraitakin mukanasi\", sanoi vaimo Mikolle\niloisesti.\n\n\"Olenhan minä tuonut. Tämä on minun Heikki ystäväni, tulkaapa nyt\ntervehtimään, lapset, vierasta\", kehoitteli Mikko.\n\nLapset tulla hitustelivat Heikin luo ojennetuin käsin; ujostellen he\nkatsella töllistelivät kahden puolen toisiaan.\n\n\"Tulkaa nyt huoneeseen, että saatte lepoa ja ruokaa\", kehoitteli emäntä.\n\nKun tulokkaat olivat syöneet kelpo aterian, panivat he lepäämään ja\nHeikki nukkui pari tiimaa, mutta herätessään tuntui hänestä niin\nrauhalliselta ja turvalliselta.\n\nSeuraavana päivänä tuli maanmittari apumiehineen paikalle, ja\nmittaaminen, jyvittäminen ja tangoittaminen alkoi. Metsään lähtiessään\nsanoi Mikko Heikille: \"Pidä nyt huolta lapsista, että emäntäkin pääsee\nasioihinsa.\"\n\nIlomielin täyttikin Heikki tuon tehtävänsä, ja lapset pian perehtyivät\nHeikkiin, niin että he pitivät häntä ikäänkuin veljenänsä. He tottelivat\nHeikkiä kaikissa niinkuin ainakin vanhempaa johtajaansa. He kulkivat\nahoilla poimimassa kukkasia, marjoja, pyöreitä somia kiviä ja mitä muuta\nheille mieluista oli. Nämät he kantoivat talouspaikkoihinsa ja leikkivät\nniillä. Hän antoi lasten törähytellä tuohon mainioon torveensakin, jota\nhän ei ennen ollut antanut kenenkään tehdä. Erinomaista huolta piti\nHeikki siitä, etteivät lapset päässeet lähelle tuota syvävesistä\njärvenrantaa ja ettei heille tulisi mitään vaaraa ja vahinkoa.\n\nEmäntä oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, kun hänen ei\nalituisesti tarvinnut pitää huolta lapsista, vaan sai nyt vapaasti\ntyöskennellä.\n\nVaikka Heikki olikin jo kahdeksanvuotias, ei hän tuntenut vielä\niitäkään, vaikka olisi tiellä vastaan tullut; kukapa hänestä olisikaan\nhuolta pitänyt. Tämä seikka huoletti Mikkoa ja emäntää kovin, sillä\nheidän mieleensä oli ikäänkuin itsestään juurtunut semmoinen\nvaistomainen tunne, että Heikki ei kuulu kenellekään muille kuin heille.\nTuntui siltä kuin poika olisi heillä syntynyt ja kaiken ikänsä heidän\nluonaan ollut. Samanlainen tunne lienee Heikilläkin ollut. Tuo pojan\nlukemattomuus saattoi isäntäväen huomaamaan, että nuo vaistomaiset\ntunteet asettivat heille velvollisuuksiakin.\n\nKuitenkaan ei isäntäväen mieleen vähääkään juolahtanut, että tuo orpo ja\nkaikkien hylkimä ja ylönkatsoma poika raukka olisi heiltä pois ajettava,\nvarsinkin kun he huomasivat, millä rakkaudella ja luottavaisuudella tämä\nturvitteli heihin.\n\nTähän kaikkeen nähden ruvettiin nyt poikaa kirjalle opettamaan. Emäntä\nohjasi häntä alulle ja isäntäkin, silloin kun hänellä oli joutohetkiä.\n\nTämä oli Heikille kova pähkinä purra. Vapaana ja valtoimena ja aivan\nohjaamattomana retostellen ilotonta elämänsä aamua yksin maailmassa, ei\nhänellä ollut vähintäkään tietoa tuosta välttämättömästä ja tärkeästä\nihmisen tehtävästä. Nyt tulivat nuot monilukuiset ja monimutkaiset\nkirjaimet äkkiä hänen eteensä, ja niitä hänen piti oppia tuntemaan. Ne\nolivat Heikin mielestä niin yhdennäköisiä ja samassa sanomattoman\nerilaisia, että niistä oli ihan mahdoton selvää saada. Kuitenkin oli\nHeikki nöyrä ja tottelevainen ohjaajilleen ja koki tankata kirjaimia\npäähänsä, silloin kun häntä siihen käskettiin. Vissit tiimat päivässä\ntäytyi Heikin tehdä tuota mielestään tukalaa työtä.\n\nKun poika pääsi pois lukuhommastaan, oli hän niinkuin maasta irti.\nSutii, lähdettiin nyt heti ulos lasten kanssa leikkimään. Heikillä oli\nharras halu tehdä jotakin työtä. Hän oli ottanut tavakseen uurastaa\nkivikkomäkeen järvenrannalle peltoa. Maalla ei ollut kuin yksikerrassa\nkiviä, ja nekin enimmäkseen pieniä. Rautakangella hän väänteli pienimpiä\nkiviä ja vyörytteli mitä jaksoi järveen. Voi sitä iloa, mikä lapsille\ntuli, kun kivi jyrkkää mäkirinnettä vierien mennä molskahti järven\nsyvään veteen. Silloin lapset kaikin riemuiten räpyttivät käsiään ja\nhuutain hoilaten hyppäsivät jäljessä ja uudella innolla lähtivät toista\nkiveä irti kiskomaan.\n\n\"Mitäs ne lapset siellä järvenrantatörmällä puuhaavat?\" kysyi isäntä\neräänä kertana.\n\n\"Me teemme sinne oman pellon\", selitti Heikki tohtuneena.\n\n\"Katsosta vaan näitä nuoria työpukareita. Eipä vaan vähää ole pää\nväärässä, mutta varokaahan, ettette järveen putoa\", sanoi isäntä\nnauraen.\n\n\"Kyllä varotaan\", sanoi Heikki.\n\nKun sitten väsyttiin pellontekoon, istuttiin kivelle lepäämään tai\nmentiin marjailemaan, ja silloin kuului ehtimiseen tuutiatuu.\n\nIsäntä kulki päiväkaudet metsissä maanmittarien jäljessä, ja emäntä\ntoimi muissa hommissa. Ainoastaan niiton- ja leikkuunajaksi\nkeskeytettiin maanmittaustyöt.\n\nEräänä kertana olivat lapset taasenkin pellonteossa. Heikki oli niin\ninnostunut työhönsä, ettei huomannut ensinkään, että talon poika ja\ntyttö livahtivat pois pellontekopaikalta. Nämät olivat menneet\nvenevalkamaan, jossa oli lukossa oleva vene. Poika meni veneeseen ja\nalkoi peräpuolessa melalla loria vettä, mutta tyttö jäi rannalle\nseisomaan. Kuinka poika siinä lienee loraillut, yhtäkkiä hän pulskahti\npäätänsä myöten järveen. Kun tyttö päästi kauhean hätähuudon, huomasi\nHeikki heti, että lapset olivat poissa ja että nyt on hätä käsissä.\nNopeasti kuin nuoli juoksi hän rantaan ja käsitti heti vaaran suuruuden.\nSiinä oli rannalla verkkovapeita pystyssä; niihin oli jokaisen yläpäähän\nlyöty erityinen puunaula, josta verkot pantiin riippumaan, kun niitä\nahdettiin kuivaamaan. Tuommoisen vapeen sieppasi Heikki käteensä ja\njuoksi veneenperään. Ilma oli kirkas ja järvi tyyni kuin peili. Oitis\nhän näki, kuinka poika maata kellotti järven hiekkapohjassa. Heti työnsi\nHeikki vapeensa kiinni pojan vaatteisiin, kieraisi vavetta muutaman\nkerran ympäri ja alkoi nostaa poikaa järven pohjasta ylös. Aivan\nhelposti nousikin poika vedenpintaan, jossa Heikki sai hänet käsiinsä,\nja niin hän nosti pojan suulleen veneen pohjalaudoille. Suureksi avuksi\noli tuo puunaula vapeen päässä. Sillä kun Heikki kiersi vavetta,\ntakertuivat pojan vaatteet lujasti siihen, niin että poika pysyi kiinni\nvapeessa.\n\nTähän saakka oli Heikki toiminut niin kylmäverisesti kuin ei olisi\nmitään tapahtunut; lieneekö itse mitään siitä tietänytkään. Mutta nyt\nhän vapisi niinkuin haavanlehti. Hän koetti käännellä poikaa puolelta\ntoiselle, jolloin tämän suusta pulpahti vettä.\n\nSillä välin oli tyttö huutain juossut kotiinsa, ja emäntä kiiruhti\nhädissään rantaan. Mutta Mikko poika olikin jo istumassa veneen\npohjalla, ja Heikki piteli häntä kiinni. Poika hengitti jo\ntäydellisesti, mutta hän oli vielä heikko ja ikäänkuin pökerryksissä.\n\nÄiti ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, niin valtavasti vaikutti häneen\nvaaran suuruus ja ilontunne poikansa pelastumisesta.\n\nHetken aikaa annettiin pojan siinä toinnutella, mutta kun hän siitä\nvähän elpyi, kantoi äiti hänet huoneeseen, missä häneltä riisuttiin\nmärät vaatteet yltä ja puettiin kuivat päälle.\n\n\"Voi, voi, Heikki, kuinka huolettomasti sinä pidit lapsia silmällä, kun\noli tuommoinen vaara yksin päivin tulla\", sanoi emäntä hieman\nnuhtelevaisesti.\n\nVaikkei nuhde ollut sen kovempi, vaikutti se kuitenkin Heikkiin niin,\nettä hän purskahti valtavaan itkuun. Hän tunsi kipeästi, kuinka\ntottelematon ja huolimaton hän on ollut suurimpia hyväntekijöitänsä\nkohtaan. Hän itki yhtämittaa koko rupeaman, eikä häntä oltu saada\nvaikenemaan, vaikka isäntäkin kotiin tultuaan koetti häntä lohdutella\nparhaan taitonsa mukaan, lukien juuri Heikin ansioksi sen, että poika\npelastui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika on vierähtänyt useita vuosia eteenpäin. Mikon asuntoa ei enää\nsanotakaan mökiksi. Maanmittarien työ on aikoja sitten loppuun\nsuoritettu, ja suorat rajapiirteet kulmakivineen osoittavat selvästi,\nminkävertaisen maapalasen omistajaksi Kirves-Mikko on tullut Luojamme\nlahjoittamasta yhteisestä maasta. Mökistä tuli nyt erityinen\nKirves-Mikkola niminen talo, joka juteusi yhteen tuon entisen\ntilallisten yhteiskunnan kanssa.\n\nTällä välin oli Heikkikin miehistynyt kelpo lailla. Lyhyenläntä hän oli\nvieläkin ruumiiltaan, mutta hyvin juurevaa laatua. Työtä hän oli tehnyt\npesässä vointinsa mukaan ja päivästä päivään, vuodesta vuoteen hän aina\nvarmistui sen mukaan kuin ruumiilliset voimat kehittyivät. Ei hän ollut\nsen enempää kysynyt, saako hän talossa olla, eikä talonväki ollut\npyytänyt Heikkiä vähän vähääkään edelleen talossa olemaan; se tuli\nkummaltakin puolelta ikäänkuin itsestään.\n\nHeikki oli nyt rippikoulun iässä.\n\n\"Eikö Heikkiä jo haluttaisi mennä muualle onneansa etsimään, olethan nyt\njo niin vaurastunut, että voit tulla toimeen missä tahansa?\" sanoi\nisäntä eräänä kertana Heikille.\n\nHeikki ei vastannut siihen mitään.\n\nMutta tämän puheen kuultuansa tuli Heikki sanomattoman noloksi ja\numpikuljuiseksi. Hän ei puhunut kenellekään mitään, olla nuhjusteli vaan\nyksinään ja miettivän näköisenä; oli niinkuin joku raskas murhe olisi\nhäntä painostanut.\n\nKolmen vuorokauden perästä hän ilmestyi arkana ja ujona isännän kamarin\novipieleen. Siinä hän pelokkaan näköisenä sijoitteli jalkojaan.\n\n\"Mitäs Heikki nyt tuumailee, kun niin miettivän näköisenä seisoskelee?\"\nkysyi isäntä.\n\n\"Niin, minä tuota vaan ajattelen, että eikö teillä enää työtä olekaan,\nkun minun pitää lähteä pois?\" sanoi Heikki ujosti.\n\n\"Kukas sinua on käskenyt pois lähtemään?\" sanoi isäntä kummastellen.\n\n\"Sanoittehan te, että saisin mennä muualle, jos tahtoisin, mutta minä en\ntahtoisi\", sanoi Heikki värisevin äänin.\n\n\"En minä sitä tarkoittanut, että sinun olisi mentävä; sitä vaan, että\njos sinua ei haluttaisi meillä olla, niin saisit mennä muualta parempaa\nonneasi etsimään\", selitteli isäntä.\n\n\"Kyllä minua haluttaisi olla\", sanoi Heikki, vähän häpeillen.\n\n\"No, ole sitten Jumalan nimessä niin kauan kuin haluttaa; ole niinkuin\nkotonasi\", sanoi isäntä.\n\nHeikki lähti pois.\n\nNyt hän tuli taas iloiseksi ja avomieliseksi. Hän toimi, hyöri ja pyöri\nkaikilla talouden aloilla ja teki työtä niinkuin viisi miestä.\n\nRippikoulun aika alkoi lähestyä. Tämä antoi Heikille paljon lisähuolta.\nMilloin vaan vähänkin oli loma-aikaa, koetti hän kaikin voimin iskeä\nkirjaimia päähänsä ja saada niiden avulla sanoja kokoon. Vaikka hän\nolikin jokseenkin paksupäistä laatua, takertui sinne onttoon otsaan\nkuitenkin yhtä ja toista sananmutkaa ja ongelmaa. Näin tavoin oli Heikki\nsuurella työllä ja vaivalla tullut siihen määrään lukutaitoiseksi, että\nhän rippikoulun alkaessa voi jotenkuten kirjaa sisältä lukea.\nKatkismuksen hän oli hatarasti päähänsä päntännyt.\n\nNäin varustettuna lähti hän nyt rippikouluun. Mutta ensi luetuksessa\nhylkäsi papisto hänet huonon lukunsa takia.\n\nNyt vasta Heikille takkalo tuli. Kovin kovasti koski se häneen, kun hän\ntuli noin vaan hyljätyksi rippikoulusta. Hän tuli niin alakuloiseksi ja\nnoloksi, ettei viikkokausiin nähty hänen suutaan naurunhymyssä. Siihen\nsijaan hän luki nyt kahta ahkerammin kaikkina joutohetkinään. Varsinkin\npyhäpäivät hän oli niin ahkera, että tuskin jouti syömään. Kyllä työ\nnäytti kovalta, sillä leuka jätisi ja tuskanhiki valui kasvoilta. Oli\nomituista nähdä, kuinka moneen mutkaan ja soppeloon vääntyili Heikin\npullea naama, kun hän koki sanoja päähänsä päntätä. Silmiä myöten olivat\nkasvojen lihakset liikkeessä tuossa tärkeässä, mutta vaikeassa työssä.\n\nTuommoisella ahkeruudella voitti Heikki niin paljon, että häntä\nrippikoulun tullessa voi sanoa välttäväksi lukijaksi; katkismuksenkin\noli hän jotenkin tarkoin iskenyt päähänsä.\n\nNäillä tiedoilla varustettuna lähti Heikki toisen kerran onneansa\nkoettelemaan. Kun papisto oli tutkimuksensa tehnyt, sanoi rovasti:\n\n\"Lukusi on kyllä välttävä, mutta oletko käynyt kiertokoulussa?\"\n\n\"No, enhän minä...\", sanoi Heikki, ja hänen pulleat poskensa leimahtivat\npunaiseksi kuin turkinpippuri.\n\n\"Mikset ole käynyt? Siellä pitää käydä, et sinä muutoin pääse ripille\",\nsanoi rovasti jyrkästi.\n\n\"Mitenkäs minä siellä ... orpopoika? Ja leipä on ollut kerjäämisessä\",\nsanoi Heikki ujosti.\n\n\"Niin no -- oma asiasi, saat mennä\", sanoi rovasti, heiluttaen päätään\ntaaksepäin ja nakaten samassa kirkonkirjan lehden nurin.\n\nRaskaalla mielellä, mutta vähän äkätuulella, lähti Heikki astelemaan\nKirves-Mikkolaa kohden, yhtä täysinäinen eväskontti selässä kuin\nmennessäkin.\n\n\"Kuinka siellä nyt kävi?\" utaisi emäntä Heikin kotiin tultua.\n\n\"Yhtä hyvästi kuin ennenkin, ei paremmasti eikä pahemmasti\", sanoi\nHeikki yksikantaan.\n\nTämä viimeinen koulumatka ei näyttänyt vaivaavan Heikkiä hetikään niin\npaljon kuin ensimäinen, näyttipä siltä kuin ei hän olisi piitannut koko\nkovasta onnestaan yhtään mitään.\n\nKuitenkaan ei hän lukemasta herennyt.\n\nUusi Testamentti tuli nyt hänen lempikirjakseen, mutta hän luki sen\nohessa katkismustakin ja virsikirjaa. Ahkerasti hän oli joutohetkinä\nnoiden kirjojen ääressä.\n\nKun rippikouluaika taasenkin tuli, kysyi emäntä: \"Eikös Heikki ala\nhankkia rippikouluun...?\"\n\n\"Mitäpä minä sinne...\"\n\n\"Kuinkas muutoin\", arveli emäntä.\n\n\"Eihän ne ota kuitenkaan, ja mitäs ja milläs minä nyt kiertokouluun,\nkahdeksantoista vanha mies?\" arveli Heikki.\n\n\"Mutta ethän sinä saa akkaakaan, ellet käy ensin ripilläsi\", sanoi\nemäntä puolileikillään.\n\n\"Mitäpä tämmöinen mies akalla... Hyväpä, kun omankin henkensä elättää\",\narveli Heikki jurosti. -- -- --\n\nPieni oli vielä Kirves-Mikkola talokseen, mutta työvoimia oli siinä\nsivussa lisääntynyt ikäänkuin tietämättä. Itse isäntä oli parhaissa\nvoimissaan, ja hänellä sitäpaitsi oli intoa, halua ja kykyä vaikka\nminkälaiseen työhön. Heikistä oli juteentunut vankka ja roteva työmies\ntaloon ja hän riehui työn ääressä niinkuin rämekarhu. Molemmat isännän\nlapsetkin kykenivät jo keveitä töitä tekemään, ja emäntä myöskin autteli\nvoimiensa mukaan.\n\n\"Eikö sinun, Heikki, tee mielesi lähteä Amerikkaan, johon muut niin\ninnolla rientävät?\" sanoi isäntä kerran.\n\n\"Mitäpä minä siellä... Kyllä täälläkin on Amerikkaa minulle\", arveli\nHeikki.\n\n\"Noo -- kokoaisit rahoja.\"\n\n\"Mitäpäs minä niillä rahoilla...? Onhan tässä teillä hyvä ruoka ja\nriittävä vaate\", tuumaili vaan Heikki.\n\n\"Mutta kun tämä meidän tupakin on niin pieni, että se tahtoo käydä\nahtaaksi\", sanoi isäntä.\n\n\"Ei se mitään tee; tehdään uusi ja isompi, onhan hirsiä ja miehiä\",\narveli Heikki.\n\n\"Mutta hevostapa ei ole\", muisti isäntä.\n\n\"No niin, se hevosen asia, mutta ehkäpä sekin vielä saadaan\", sanoi\nHeikki.\n\n\"Peltommekin ovat vielä niin pienet, että tahtoo väkisinkin toisina\nvuosina pyrkiä pettu pöydällemme\", sanoi isäntä, ikäänkuin tehden\ntarkkaa luetteloa Heikille talonsa puutteellisuuksista.\n\n\"Tulkoon vaan, mutta parempi on kaarnakin kotoinen, kuin on vieras\nvehnäleipä. Minä en pelkää pettua; me teemme lisää peltoa, niin pettukin\nloppuu pöydältämme\", sanoi Heikki luottavasti.\n\nKun Kirves-Mikkolaiset yksistä neuvoin tekivät uutteruudella työtä,\nvaurastui heidän elämänsä vähitellen, mutta varmasti. Vuosi vuodelta\ntuli aina lisää joku peltotilkku ja niittylampare; ilmestyipä\nnavettaankin jokunen hatasarvi ja sonnimullikka entisten lisäksi, ja\npettuleipä tuli aina harvemmin pöydälle.\n\nKun kolmisen vuotta oli näin ponnisteltu, toi isäntä eräänä kertana\nnuoren hiirakkotamman taloon. Voi, minkä ilon se toi tullessaan noille\nsalon yksinkertaisille asujamille! Jokainen sitä helli, taputteli,\nsilitteli ja ruokki. Hevonen perehtyi pian noihin hyväluontoisiin\nihmisiin niin, että se juoksi kaikkialla heidän jäljessään ikäänkuin\nkoira. Erittäinkin piti Heikki elukasta hyvää huolta. Hän kantoi sen\neteen mehevimmät, pehmeimmät ja makeimmat heinät ja suki, pesi, puhdisti\nja loimitti sitä. Hevonen olikin lihava kuin hylje, ja sen karva kiilsi\nkuin sametti. Lyhyet kotiajot se suoritti niin virkusti ja rajusti, että\nsitä katseli oikein ilomielin.\n\nEihän muuta, ensi talvena ruvettiin hirrenhakkuuseen ja -vetoon. Kun\nvetomatka ei ollut pitkä, kertyi niitä pian rakennuspaikalle tarpeeksi\nasti.\n\nNyt ryhdyttiin rakennushommiin ja Mikko, tuo aimo salvomies, opetti\nHeikkiä ja poikaansa. Heikistäkin tuli välttävä kirvesmies, joka teki\nkunnollista työtä, vaikka se hitaastikin kävi, kun täytyi tarkkaa tehdä.\n\nKeväällä kylvöntekoon ruvetessa oli salvos harjapäällä ja vesikatossa.\n\n\"Olen ajatellut -- tuota noin, että etteköhän te voisi minuttakin\nvalmistaa noita huoneita, tehdä heinää ja leikata?\" virkkoi Heikki\neräänä kertana isännälle.\n\n\"Mihinkäs sinä sitten aiot mennä?\" kysyi isäntä kummastellen.\n\n\"No enhän minä mihinkään ... ajattelin vaan, että kun minusta ei ole\npaljonkaan apua nikkaroimisessa ja kun voitte heinän tehdä ja vähät\nleikkuut leikata, niin -- niin mietin itsekseni, että minä saisin olla\naina pellonteossa, että talo paisuisi ja petäjäinen poistuisi\", tuumaili\nHeikki.\n\n\"Saathan sinä tehdä, kuinka tahdot. Yhtähän se on, pieksi sutta tai\npetäjää, taloon päin se kumminkin on\", sanoi isäntä ja nauraa hymähti.\n\n\"Ottaisinkohan minä ensin käsiini tuon vierumäen pellon alun, jota minä\npoikasena jo aloittelin ja josta ei ole sen parempaa sittemmin tullut?\nSiinä olisi meillä aina siemenenvara\", ehdoitteli Heikki.\n\n\"Ryhdy vaan siihen. Yhtähän se on, veti tukasta tai parrasta, kunhan se\nvaan yhteen kokoon päin käypi; kyllä me pidämme huolen huoneenlaitosta,\nniitosta ja leikkuusta\", myönteli isäntä.\n\n\"Olen ajatellut sitäkin, että meillä on kovat ja ahtaat peltomaat,\nemmekä voi parhaalla tahdollammekaan niitä tarpeeksi asti levittää.\nMutta meillä on tuolla lammen eteläpäässä tuo Jalkasuo, joka on\navullista, savipohjaista viljelysmaata, ja siitä olisi hyvä vedenmeno\nlampeen. Minusta tuntuu siltä, että meidän täytyisi kuivata se\nJalkaräme, jos mielimme talostamme taloa tulevan\", esitteli Heikki.\n\n\"Johan sinä nyt mahdottomia tuumailet! Ensin aiot raivata tuon\nkivikkomäen järvenrannalla ja sitten jo olet ajatuksissasi Jalkasuolla.\nEi veikkonen, vähät voimat eivät kaikkeen riitä\", sanoi isäntä\nnaurahdellen.\n\n\"Yksi ensin, toinen sitten. -- -- Hyvä tahto voipi paljon\", sanoi Heikki\nja lähti.\n\nTyönjako seurasi nyt itsestään. Heikki meni järvimäelle kiviä\nvääntelemään ja isäntä rupesi höyläilemään uuteen rakennukseen ovia ja\nakkunoita ja apunaan piti hän nuorta Mikkoa. Koko kesänä ei hän ollut\ntuosta työstä pois muulloin kuin kylvön, niiton ja leikkuun aikana. Näin\ntavoin valmistui syksyksi uudessa rakennuksessa kaksi huonetta\nasuttavaksi. -- Isäntä itse nikkaroi, muurasi ja teki kaikki mitä\ntarvittiin; hän oli mies, joka pystyi kaikkeen.\n\nMutta olipa Heikilläkin järvimäen rinteellä jo laajalta kivikasoja,\njossa oli koko lailla työnlisiä Hiirolle tulevana talvena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika on taasenkin vierähtänyt eteenpäin. Kirves-Mikkolassa on tapahtunut\npaljon muutoksia. Uusi tupa on kaikin puolin valmis, ja Heikilläkin on\nsiinä ominainen kamari. Järvenvierulle on ilmestynyt semmoinen pelto,\nettä siihen kylvetään kaksi tynnyriä ohria, eikä siinä ole koskaan\npannut halla. Jalkarämeen halki on kaivettu kaunis viemäri, ja sen\ntoisella puolen on pitkiä, suoria sarkoja, joista toiset savettuina\nkasvavat rehevää ruista ja kauraa ja vanhimmat kedot uhkeaa heinää;\nniissä paikoissa oli Heikki teutunut.\n\nTalon tyttärestä, Annasta, oli kasvanut soleva ja miellyttävä neito.\nHuhuja alkoi kuulua, että Seinälän Yrjö likentelee Annaa. Kun tämä puhe\ntuli Heikin korviin, tuntui hänestä siltä, että Anna olisi Yrjölle liian\nhyvä. Kun Heikiltä kysyttiin, mihin hän tuon luulonsa perusti, vastasi\nhän: Yrjö oli minulle poikasena paha, ja minä pelkään, että hän on\nAnnallekin paha. Hänelle vakuutettiin, että Yrjö on vakaantunut kelpo\nmieheksi, silloin Heikki sanoi: \"No ottakoon hän hänet sitten.\"\n\nEräänä syksynä toi isäntä Heikin kouraan sata markkaa rahaa.\n\n\"Pitäähän sitä Heikillekin jolloinkin palkkaa maksaa; tuossa on rahaa\nvähän tarpeisiisi\", sanoi isäntä.\n\nIkäänkuin unissaan otti Heikki rahat vastaan, ja isäntä meni kamariinsa.\nKauan aikaa katseli Heikki yksinään noita rahoja mietiskellen. Vihdoin\nselkeni hän, nousi ylös ja lähti astelemaan isännän kamariin.\n\n\"Mitä minä näillä teen, onhan minulla ruoka ja vaate talosta? Ottakaa\ntakaisin nämät rahat, paremmin te nämät tarvitsette\", sanoi Heikki\nujostellen.\n\nIsäntä ei tiennyt mitä ajatella. Puoliväliin toistakymmentä vuotta oli\nHeikki tehnyt palkatonta työtä, oli tehnyt niinkuin mies, ja nytkään ei\nhän tahtonut ottaa vastaan tuota vähäistä palkkiota.\n\n\"Otahan nyt edes puoletkaan\", sanoi isäntä hämmästyksestä selvittyään.\n\n\"Enkä ota, mutta jos suvaitsette, niin otan markan, että vaan ostan\nkasakkia juhlatupakaksi\", sanoi Heikki, joka oli joutohetkinään ahkera\nnurkantakaisia visapiipussaan kydettämään.\n\nJa markan Heikki ottikin ja muut rahat laski isännän eteen pöydälle ja\nmeni pois.\n\nHuhut Annan ja Yrjön suhteesta alkoivat toteentua. Eräänä kauniina\ntalvipäivänä ajaa karautti Kirves-Mikkolan kartanolle pulskalla\nhevosella ja reellä pari miestä; he olivat Seinälän sulhasväkeä. Kun he\nastuivat huoneeseen, tuli talonväki heitä tervehtimään, mutta kovin\nujosteli ja punasteli Anna sitä tehdessään.\n\nMitä siitä. Kihlajaisethan siinä tuli kuin tulikin, eikä kellään ollut\nmitään vastaansanomista; asia lieneekin jo ennen varaselta ollut\nhiljaisuudessa sovittu. Heikki otti nyt kasakkinsa juhlallisesti esiin,\navasi sen ja pani seisomaan kamarinsa pöydälle. Salakähmää oli hän\npannut puhtaan paidankin päälleen ja nyt hän karisti perskat pois\nkänäpiipustaan ja täytti sen kasakilla. Heikiltäkin tultiin kysymään,\nolisiko hänellä mitään vastaansanomista, jos Anna nyt vietäisiin pois.\n\n\"Mitäpäs minulla... Mutta sen sanon, että Annaa pitää hyvästi kohdella;\nhän on hyvä tyttö\", tuumaili Heikki.\n\n\"Hyvästi minä aionkin häntä pitää\", sanoi sulhanen naurussa suin.\n\nMutta Heikin silmistä vierähti pari kyyneltä, joita hän koki tuhria\nnäkymättömiin karkealla kädenseljällään.\n\nJuhlallisesti tarjosi Heikki kasakkia sulhasjoukollekin. Hänen\nmielikseen pistivät he piippuunsa, ja Heikki näytti olevan hyvin\nitsenäinen ja hyvällä tuulella.\n\n\"Kas vaan! Oikeinhan Heikilläkin on kaupungin tupakkaa\", sanoi sulhanen\npiippuun pannessaan.\n\n\"Ei minulla monasti...\", sanoi Heikki.\n\nHeikki tuli nyt totisen näköiseksi ja näytti miettivän jotakin. Yhtäkkiä\npuhalsi hän paksun savun suustaan ja sanoi samassa: \"Poimitaan se mehevä\nmarja kaukaisiltai kankahilta\", ja samassa katsoa vilkaisi hän Annaa ja\nYrjöä silmiin, ja nyt nähtiin Heikin pulloposket olevan hymyn vuoksi\nhyvin kikkeränä.\n\nAsiat menivät tavallista rataansa, ja tuo Kirves-Mikkolan metsäkukka\nvietiin vankkaan Seinälän taloon.\n\nMutta muutakin vielä tapahtui Kirves-Mikkolassa. Nuori Mikko oli\nkasvanut pitkäksi, pulskaksi mieheksi. Hän oli hyvätapainen ja siivo\nnuorukainen. Jo pitemmän aikaa olivat kylän neitoset luoneet häneen\nhalukkaita silmäyksiä. Eipä aikaakaan kun alettiin kuiskia, että Mikko\nlähentelee Seinälän Sannaa. Sitä ei pidetty ensimältä totenakaan, mutta\nkuiskeet eivät vaan lakanneet. Koko jutun loppu oli kuitenkin se, että\nSeinälän rikkaan talon tyttö parin vuoden päästä tuotiin\nKirves-Mikkolaan, tuohon aloittelevaan uutistaloon miniäksi.\n\nIsoja häitä ei pidetty. Mutta kun puhemies morsiamen ja sulhasen kanssa\najoi kartanolle, otettiin heidät ystävällisesti ja avosylin vastaan.\nHyvästi vieraat syötettiin, juotettiin ja kaikin puolin hoidettiin.\n\nTaaskin otti Heikki kasakin esille ja asetti sen pöydälleen. Kun vieraat\nsinne tulivat, tarjosi Heikki kohteliaasti heille kasakkiaan.\n\n\"Kauanpa Heikillä kaupungin tupakka piisaakin, vai oletko sinä uutta\nostanut?\" kysyi puhemies.\n\n\"Enhän minä, mutta eihän sitä niin huvasti...\", arveli Heikki,\npuhallellen paksuja savuja kasakistaan.\n\nNäin tavoin ei Kirves-Mikkola tullut paljonkaan tappiolle, vaikka\nmenettikin Annan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJalkaräme oli jo laajalti viljelty. Uhkeasti kasvoi se savettuna sekä\nviljaa että heinää. Siellä oli Heikki monta, monta vuotta yksin\nmullostellut. Talo oli paisunut siihen määrään, ettei pettua enää\nkoskaan näkynyt pöydällä, ja navettaan oli ilmestynyt kaikkiaan\nviisitoista möököstä. Oli talossa leipää ja leivänsärvintä, ja Seinälän\nSanna oli hyvin tyytyväinen oloonsa, vaikka tulikin rikkaasta Seinälästä\ntähän pieneen korpikotiin.\n\nNuori Hiiro, vanhan Hiiron varsa, oli jo aikoja sitten kasvanut vankaksi\nhevoseksi. Sekin oli saanut varsan, hiirakko-oriin, joka oli Heikin\nlempieläin.\n\nHeikki oli nyt jo vanhanpuoleinen mies. Kun hän oli päivät päästään\nkesäisinä aikoina myllehtinyt tuolla Jalkarämeellä, istuskeli hän sieltä\ntullessaan iltamalla takkakivellä, vedellen ahkeraan savuja piipustaan.\nUseinkin oli muu väki levolla, kun hän tuli kotiin Jalkasuolta.\n\nEräänä iltana palasi Heikki tuosta mielityöstään tavallista myöhemmin\nkotiin. Muut olivat jo menneet levolle, mutta Heikki istui nytkin\nlämpimälle takkakivelle vetelemään savuja ja mietiskelemään omia\nmietteitään.\n\nKuinka Heikki siinä nyt istuskeli ja mietiskelikään, kuuli hän äkkiä\nkartanon takana olevasta hevoshaasta Hiiron kellon kiihkeän soimisen;\noli niinkuin se olisi täyttä laukkaa hypännyt jotakin pakoon.\nVaistomaisesti hypähti Heikki ylös ja syöksyi hakaan kellon ääntä\nkohden. Oli syyskuun puoliväli ja kuu valaisi taivaalta.\n\nMikä näky! Hiiro kiersi täyttä laukkaa yhtä rengaskiertoa ja susi hypätä\nloikki vähän ulompana samaan suuntaan. Varsa hyppäsi emänsä edellä, ja\nemä näytti pitävän erinomaista huolta siitä, ettei varsa vaan jäisi\ntakapuolelle.\n\nHetkeäkään arvelematta syöksi Heikki sutta vastaan. Kun susi oli kovassa\nvauhdissa, tuli se Heikkiin palliksi, ja siinä sai hän sitä hännästä\nkiinni. Susi koetti riistää itseään irti, vaan häntä oli Heikin kourissa\nniin lujasti kuin ruuvipihdissä. Silloin heittäysi susi selälleen,\nkäpertyi Heikin käteen ja pureskeli sitä pahanpäiväisesti. Mutta samassa\nsai Heikki tupestaan puukon oikeaan käteensä, kuotaisi sillä pedon mahan\nhalki ja heti oikaisi susi konttinsa.\n\n\"Vai tulet sinä, penteleen vonkale, taas meidän Hiiroa hätyyttämään\",\nkarjahti Heikki työnsä tehtyään.\n\nKun Hiiro huomasi vaaran olevan ohi, päästi se oikein höröttävän\nhirnauksen ja tuli aika vonkaa varsansa kanssa Heikin luo. Siinä se\nsitten hökötti ja tuhri turvallaan Heikkiä ikäänkuin kiitellen, kun tämä\npelasti hänet varsoineen niin suuresta vaarasta.\n\nHeikki ei uskaltanut heittää hevosia hakaan, vaan toi ne tullessaan\nkotiin ja pani talliin.\n\nTähän saakka ei Heikki ollut tuntenut mitään kipua kädessään, mutta kun\nhän jälleen istui takkakivelle rauhaan, tuli se tuimille tuskille ja\nverta tippui haavoista ehtimiseen. Hän ei voinut mennä maata, istui vaan\ntakkakivellä tuskitellen kättänsä.\n\nKun väki nousi ylös, tapasivat he Heikin kurjassa tilassa. Suuri lätäkkö\noli verta lattialla ja Heikki ätyröi haavojansa.\n\n\"Herra Jumala, mikä sinulle nyt on tullut? Missä olet itsesi\nhaavoittanut?\" hätäili emäntä Heikin nähtyänsä.\n\nMuukin väki kerääntyi Heikin ympärille.\n\nHätimmiten selitti Heikki, mitä oli tapahtunut, ja kaikki kauhistelivat\nsitä kuullessaan.\n\nKuten parhaiten taittiin, puhdistettiin Heikin käsi verestä ja sidottiin\nmoninkertaisilla puhtailla liinarievuilla ja niin saatiin verenvuoto\npysähtymään.\n\nHeikki oli nyt niin heikko ja valju, että hänet täytyi laittaa vuoteelle\nmaata. Kipu yltyi yltymistään, ja käsi alkoi ajettua. Kolmen vuorokauden\nkuluttua oli käsi kuin tukki, ja Heikki tunsi kuoleman lähenevän.\n\nHän kutsui silloin isännän luoksensa ja pyysi ujosti, että tämä noutaisi\npapin hänen luokseen.\n\nIsäntä lupasi ilolla täyttää sairaan toivomuksen ja heti lähti hän\nmatkaan.\n\nPitäjään oli hiljakkoin tullut nuori pappi rovastille apulaiseksi, ja\ntämä se nyt lähti sairaan luo. Kun hän tuli Heikin huoneeseen, tervehti\nhän sairasta ystävällisesti ja kysyi: \"kuinka voitte?\"\n\n\"Huonosti.\"\n\n\"Sielun vai ruumiin puolestako vointi tuntuu huonolta?\" utaisi pappi.\n\n\"Molempain.\"\n\n\"Teillä ei taida olla paljonkaan hyviä töitä, joilla luulisitte\nansaitsevanne Jumalan armon?\" arveli pappi.\n\n\"Eihän niitä paljoa... Erään työn tiedän kuitenkin tehneeni, jota en\nluule Jumalan minulle viaksi lukevan.\"\n\n\"Mikäs se olisi?\"\n\n\"Se kun pelastin isäntäni pojan hukkumasta\", sanoi Heikki.\n\n\"Kuinka se tapahtui?\"\n\nHeikki selitti nyt kaikki juurtajaksain.\n\n\"Luuletteko tällä teolla ansainneenne Jumalan armon?\" kysyi pappi.\n\n\"Mitäs sitä senvertaisella... Huonosti käypi, jos ei Jumala minua\narmostansa auta\", sanoi Heikki.\n\n\"Onko teidän tunnollanne mitään erityistä, joka teitä vaivaa?\" utaisi\nnyt pappi.\n\n\"Ei mitään erityistä, mutta kuitenkin tiedän joka päivä rikkoneeni\nJumalaa vastaan. En ole elänyt niinkuin hänen pyhä oikeutensa vaatii ja\nsentähden tiedän ansainneeni iankaikkisen kadotuksen, jos ei Jumala\nminua laupeudessaan armahda\", tuumaili Heikki.\n\nPappi huomasi nyt, että hänen edessään oli murtunut ja katuva sielu. Hän\nrupesi laveasti puhelemaan Jumalan suuresta rakkaudesta katuvaisia\nsyntisiä kohtaan, kuinka Hän tykönsä kutsuu kaikkia, jotka työtä tekevät\nja ovat raskautetut, ja kuinka hän ei heikkoa ruokoa särje eikä\nsuitsevaa kynttilää sammuta.\n\n\"Mutta mitenkäs minun kanssani on, kun en minä ole tullut osalliseksi\nHerran ehtoollisesta? Sitä juuri minä tahtoisin pastorilta tietää\",\nsanoi Heikki.\n\n\"Kuinka se niin on? Olethan jo vanhanpuoleinen mies\", sanoi pappi\nhölmistyen.\n\n\"Niin se on; minä en ole käynyt ripilläni\", vakuutti Heikki.\n\n\"Te ette siis osaa lukea?\"\n\n\"Kyllähän tuota sentään jotenkuten\", arveli Heikki.\n\nPappi luetti koetteeksi Heikillä Uutta Testamenttia ja kyseli häneltä\nulkoa katkismusta sieltä täältä.\n\n\"Ihmeellistä! Tehän osaatte lukea hyvästi sekä sisältä että ulkoa.\nEttekö te sitten ole yrittänytkään kouluun\", sanoi pappi ihmetellen.\n\n\"Kyllä on yritetty kahdestikin, mutta minua ei huolittu\", sanoi Heikki.\n\n\"No, joko silloin osasitte lukea niin hyvästi kuin nytkin?\" kysyi pappi.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minkä sanottiin vikana olevan, kun ei huolittu?\"\n\n\"Kun en ollut kiertokoulua käynyt. Mutta mitenkäs minä kiertokouluun...?\nOlin isätön, äiditön orpopoika.\"\n\n\"Mitä, ettekö te olekaan tämän talon miehiä?\" kysäisi pappi.\n\n\"Olenhan minä laillani, mutta ei minulla ole hituistakaan osaa tähän\ntaloon. Aivan avutonna kerjäläispoikana otti tämän talon isäntä minut\nhuostaansa ja kasvatti mieheksi. Sitä hyvää työtä olen kokenut sittemmin\ntyölläni maksaa. Kuitenkin luulen saavani tässä olla kuolemaani saakka,\njoka ei tunnu kaukana olevankaan\", tuumaili Heikki.\n\n\"Isäntä sanoi teidän taistelleen suden kanssa\", sanoi pappi.\n\n\"Taistelinhan minä, ja sillähän se tuo käsikin on tuommoinen...\", sanoi\nHeikki.\n\n\"Eikö se teistä tunnu hyvältä työltä?\" kysyi pappi.\n\n\"Eipä tuo, pelastin vaan Hiiron ja varsan\", sanoi Heikki.\n\nPappi tutkisteli nyt laveasti Heikin käsitystä uskosta ja syntein\nanteeksi saamisesta. Sitten hän kysyi:\n\n\"Luuletteko nyt kuolevanne?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Ja luulette myös hukkaan joutuvanne?\" kaiveli pappi syvemmälle ja\nsyvemmälle.\n\n\"Niin luulen, ellei Jumala armahda. Pelkään, että hän lukee minulle\nviaksi, kun en ole käynyt ripillä\", selitteli Heikki tilaansa.\n\nPappi huomasi edessään olevan yksinkertaisimman ihmisen, mitä suinkin\nolla saattaa, mutta joka yksinkertaisuudestaan huolimatta käsitti\nkristinopin perustukset paremmin kuin moni oppinut ja rikkiviisas. Pappi\nmietti tovin itseksensä. Sitten kävi hän kutsumassa koko talonväen\nHeikin kamariin. Hän piti pitkän ja liikuttavan puheen, kuinka hän on\nlöytänyt murtuneen, totisesti uskovan kristityn, joka pienen muotoseikan\nvuoksi on tullut suljetuksi pois seurakunnan yhteydestä, ja että hän nyt\ntarkoin sairaan tilaa tutkittuansa aikoo omalla vastuullaan ottaa hänet\nseurakunnan jäseneksi ja jakaa hänelle pyhän ehtoollisen. Tähän tekoonsa\npyysi hän läsnäolevia seurakunnan puolesta todistajiksi.\n\nKun pappi oli ehtoollisen antanut, tuntui Heikistä kuin raskas kivi\nolisi vyörähtänyt pois hänen sydämeltään ja tyyni rauha ja tyytyväisyys\nastunut sijaan.\n\nSitten tiedusteli pappi Heikiltä, mikä hänen nimensä on, että hän voipi\nkirkonkirjoihin merkitä hänet ripille lasketuksi mieheksi.\n\n\"Pullo-Heikiksi minua on kaiken ikäni sanottu\", vastasi Heikki.\n\n\"Ei suinkaan se ole teidän oikea sukunimenne\", sanoi pappi oudoksuen.\n\n\"Hinni Kelpala kuuluu äitini nimi olleen\", sanoi Heikki.\n\nPappi kirjoitti sen muistiin.\n\nNyt rupesi pappi tarkastelemaan Heikin ruumiillista tilaa. Hän otti\nkääreen pois haavojen ympäriltä, pesi ja puhdisti sen kuivuneesta\nverestä ja muusta liasta ja kääri koko käden olkapäätä myöten\npuhtaisiin, paksuihin kääreihin. Pappi neuvoi vieressä seisovaa Sannaa,\nmiten on meneteltävä, ja määräsi, että kääreet on muutettava neljä\nkertaa päivässä.\n\nPappi lähti nyt pois ja isäntä meni häntä kyytiin. Pappilan\nkotiapteekista lähetti nuori pappi voitehia isännän mukana Heikin käteen\nja neuvoi, kuinka niitä käytetään.\n\nIhme kumma! rupesi käsi vähitellen parenemaan, vaikka kaikki luulivat\nHeikin olevan mennyttä miestä. Kauan eli Heikki vielä sen jälkeen\nkaikkien kunnioittamana.\n\nPitkin ikäänsä piti hän torveansa suuressa arvossa. Juhlallisesti se\nriippui hänen vuoteensa kohdalla naulassa. Paljosta ja ahkerasta\npitelemisestä oli sen pinta mustunut ja tullut kiiltäväksi ikäänkuin se\nolisi kiilloitettu.\n\nKun kesäilloin tultiin työstä ja Heikki sattui olemaan mietteissään,\nsivui hän torvensa, meni tuvan takana olevan jylhän kuusikon reunaan\nisolle kivelle istumaan, ja silloin saatiin taasenkin kuulla: \"Tuu, tuu,\ntuutia tuu\", niin että metsä kahjahteli.\n\n\n\n\nKILPELAN VELJEKSET.\n\n\nKilpelän uudistalo Hämeessä oli synkällä sydänmaalla isonlaisen\nVierujärven rannalla. Talo sijaitsi eteläänpäin viertävällä rinteellä.\nVihreätä koivu- ja lepikkometsää oli laajalti ympäristössä, mutta\ntaampana oli laaja, neitsyeellinen ikihongikko, jossa ei vielä koskaan\nollut kirveenisku kalskahdellut.\n\nNeljä vuotta olivat Kilpeläiset asuneet tässä yksinäisessä salon\nsydämessä. Mutta vaikka asutusaika ei ollut sen pitempi, näkyi\nkuitenkin, että siinä oli paljon saatu aikaan. Mäellä seisoi puhdas,\nvanhoista hongista salvettu rakennus, jossa oli tilava pirtti ja\ntoisessa päässä kaksi kamaria; tarpeelliset ulkohuoneet olivat myös\nkunnossa. Suuri ala peltoa oli tehty tuohon vieruun kankaaseen, jossa ei\nollut kiviä kuin yksi kerros. Siinä kasvaa rehoitti jo hyötyisä ohra ja\nperuna. Taaempana oli iso kaski, jossa rehevänä kasvoi ruishalme.\n\nPaikka oli mehevä; mansikoita ja muita marjoja kasvoi ympäristössä.\nJärven rannalla oli nuottakota, johon isonlainen nuotta oli ahdettu.\n\nUseasta ehkä tuntuu kummalliselta, kun niin vähässä ajassa on saatu niin\npaljon aikaan, mutta Kilpeläiset olivatkin oikeata hämäläisväkeä, joka\nei suinkaan kammonut työtä eikä vähästä säikähtynyt.\n\nSopii luoda silmäys tuon uudistalon henkilökuntaan. Iisakki, perheenisä,\noli iältään noin kuudenkymmenen vuoden paikoilla. Pituudeltaan oli hän\nyli kolmen kyynärän, ja hartiat olivat leveät kuin kuopankatto. Kun hän\njykevillä kourillaan tarttui työhön käsiksi, ei silloin raskaskaan\ntaakka näyttänyt paljon painavan. Hänen vaimonsa nimi oli Saara, kookas\nja roteva oli hänkin. Rinnakkain olivat he pitkäaikaisen elämänsä\ntaistelot taistelleet, yhtenä ilonsa iloinneet ja surunsa surreet.\nHeillä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhimman pojan nimi\noli Aaro, nuorimman Pentti; tyttärestä oli tehty äitinsä kaima.\n\nSamaa maata olivat lapset kuin vanhemmatkin. Kumpainenkin pojista oli\nneljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Niin jykeviä eivät he vielä olleet\nkuin isäukko, mutta täyteläisiä ja noreita he olivat kuin salon siroin\nhonka. Saara tyttö oli myös kookkaimpia ja rotevimpia naisia mitä olla\ntaitaa.\n\nSuvun yleisenä tunnusmerkkinä oli suuret siniset silmät ja\nvaaleankeltaiset kutrit. Vanhuksilla oli tosin jo hapset harmaantuneet,\nmutta nuoremmassa polvessa olivat ne täydessä kukoistuksessaan.\nMuutenkin olivat he kaikin puolin kauniita ja miellyttäviä ihmisiä. Aaro\noli täyttänyt kaksikymmentäkolme, Pentti kaksikymmentä ja Saara\nkahdeksantoista vuotta.\n\nPiikoja ja renkejä olivat Iisakki ja Saara olleet, kun he naimisiin\nmenivät. Kättensä työllä olivat he itsensä elättäneet ja lapsensa\nihmisiksi kasvattaneet. Lopusta olivat he olleet muonarenkeinä\nmuutamassa kartanossa ja tulleet siinä hyvästi toimeen.\n\nKun lapset kasvoivat aikuisiksi, pisti Iisakille mieleen, että olisi\nparempi, jos olisi oma kontu, vaikkapa kehnompikin, jossa saisi mielensä\nmukaan raataa; jäisihän tehty työ perillisten hyväksi, joka muuten nyt\nmenee hukkaan.\n\nKun tämä kerran selkeni Iisakille, lähti hän sydänmaalle etsimään\ntalonpaikkaa. Semmoisen hän löysikin Vierujärven rannalta, ja hänen\nvalintansa onnistui hyvin.\n\nOitis muutti perhe tälle uudelle talonpaikalle ja työtä alettiin tehdä\nankarasti. Heidän jättiläisvoimiensa ja ahkeruutensa edessä eivät paljon\nkaakarrelleet kivet eikä kannot. Heidän kävi tekeminen työtä paremmin\nkuin monen muun, sillä tarkkoja kun olivat, oli heillä säästössä viljaa\nja varoja niin paljon, ettei heidän tarvinnut elatuksesta huolehtia,\nvaikk'eivät ensi vuosina maasta mitään saaneetkaan.\n\nKun kesäisin tuli sievä ilta, pistäysi perhe järvelle nuottaa vetämään,\nja muutamalla kierroksella saivat he tuosta kalarikkaasta vedestä niin\npaljon kaloja kuin talouden tarpeissa meni. Eikä niitä kaupaksi\nkannattanutkaan pyytää, sillä mihinkäpä niitä olisi täällä synkällä\nsalolla myöty. -- Tämä kalainen järvi edisti paljon heidän\ntoimeentuloansa särpimen puolesta, sillä ei heillä ollut vielä kuin pari\nlehmää.\n\nRauha, rakkaus ja yksimielisyys vallitsi perheessä, ja tämäkin auttoi\nsuuresti heidän töitään ja pyrkimisiään. Nuoret rakastivat ja\nkunnioittivat vanhempiaan kaikella rakkaudella ja kuuliaisuudella. Isän\npieninkin viittaus oli kylliksi, eikä kenenkään mieleen jolkahtanut\ntehdä mitään vastaväitteitä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä tuolla\nsynkän korven keskellä ei nuorilla ollut mitään viettelevää seuraa, joka\nolisi voinut istuttaa heihin turmioon ja väärälle jäljelle viepiä\nintohimoja. Ainoastaan metsän tuore ja puhdas siimes ja linnut\nlauluineen olivat heidän ainaisina seurakumppaneinaan. Näistä ja\ntoistensa kanssa seurustelusta saivat he hupinsa, ja siinä oli heille\nkylläksi. -- --\n\nPerheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka\nluodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat\ntulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen\nsielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun\npetoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan\nheidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa\nliikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä\nja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan,\nmutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi\npettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina\nsattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan\nraivoisan ryntäyksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä\nsyrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä\nuhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot\nainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan\nvälitetty.\n\nJonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme\npenikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat\ntoteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja\nrynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa,\nmutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä\npalasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat\nkaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan\ntunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin\nkunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että\nkyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan\ntulleeksi.\n\nIisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa.\nKun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen\notsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui\nlähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan\nkirkkokuulumisia.\n\nIisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua:\n\n\"Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat\nkansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä\naika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme\nsuuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen\nsotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua\ntoivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan.\nIsänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan\nvihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden,\nkun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo\nliian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin,\nmutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon,\nettä he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.\"\n\nKun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän\nnyrkkinsä pöytään ja sanoi: \"Se ei saa tapahtua; vihollinen on\ntorjuttava pois maasta.\" Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli\nja tarkasteli sitä.\n\n\"Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka\ntyönkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan\npalvelukseen\", puheli isäukko.\n\n\"Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen\",\nsanoivat veljekset innostuneina.\n\n\"Jumala teitä noista sanoistanne siunatkoon! Nyt voin rauhassa ja ilolla\nkuolla, kun minulla on tuommoisia poikia\", sanoi ukko, pyyhiskellen\nkyyneleitä silmistään.\n\nÄitiin ja sisareen tekivät nämät tiedot ja tuumat päinvastaisen\nvaikutuksen. Heidän sydäntään ahdisti kovin se tieto, että rakkaat pojat\nlähtisivät tuolle vaaralliselle retkelle, jossa voipi käydä niinkin,\nettei sieltä hengissä palata. Mutta kun he olivat tottuneet alistumaan\nkaikissa isän tahtoon, eivät he nytkään panneet ainoallakaan sanalla\nsitä vastaan.\n\nHetimmiten ruvettiin laittamaan pojille varustuksia matkaa varten.\n\nViikon päästä lähtivät jo veljekset eväillä ja vaatteilla varustettuina\nmatkaan. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja isä varoitti heitä\nmuistamaan sitä pyhää velvollisuutta, jota he nyt menivät täyttämään.\nÄiti ja sisar vuodattivat runsaita kyyneliä, vaan sekä isän että poikain\nmieli oli aivan murtumaton.\n\nNuorukaiset suuntasivat matkansa Hämeenlinnaa kohden, ja perille\npäästyänsä kirjoitettiin he kohta sotarulliin ja sijoitettiin\nharjoituskomppaniaan.\n\nNuot kauniit, voimakkaat ja siivot nuorukaiset herättivät pian huomiota\nympäristössään, erittäinkin päällystössä. Tämän tähden kohdeltiin heitä\nystävällisesti ja sävyisästi. Jonkun kerran sattui niin, että joku\nmiehistä, joka oli oppinut olemaan kaikissa päälläpäsmärinä, yritti\nvoimiinsa luottaen saamaan veljeksiä valtansa alle, mutta nämät\ntyönsivät hyökkääjän niin voimakkasti pois luotaan, ettei hänen tehnyt\nmieli enää toista kertaa koettaa.\n\nKauan ei ollut aikaa uusia tulokkaita sotatemppuihin harjoittaa, sillä\nVenäjä julisti sodan ja alkoi marsittaa joukkojaan rajaa kohden. Näin\noli 1808-1809 vuoden sota alkanut. Kun siellä täällä hajallaan olevat\nSuomen sotajoukot oli saatu hätäpikaa kootuiksi, lähetettiin osa niistä\nrajalle päin vihollista vastaan, ja niiden joukkoon komennettiin Aaro ja\nPenttikin. Niin tultiin Kymin joelle, jossa oli silloinen valtakunnan\nraja.\n\nKun vihollinen hyökkäsi rajan yli, perääntyi Suomen joukko\nvähälukuisuutensa vuoksi sen edestä. Siellä täällä syntyi kuitenkin\npienempiä kahakoita, joissa suomalaiset sitkeästi pitivät puoliaan,\nvaikka kohta heidän täytyi väistyä ylivoiman alta.\n\nNäissä kahakoissa osoittivat Pentti ja Aaro erinomaista kuntoa ja\nuljuutta. Muutamassa kahakassa saartivat venäläiset suomalaisten\nkapteenin, joten tämä oli vähällä joutua vangiksi. Tämän vaaran\nhuomasivat veljekset. Hätäpikaa kokosivat he joitakin miehiä\nympärillensä ja ryntäsivät kapteenia auttamaan. Vihollisen rivi\nmurrettiin ja kapteeni pelastettiin.\n\nNäin tavoin herättivät veljekset rohkeudellaan alusta saakka\npäällikköjen huomiota.\n\nVeljekset rakastivat toisiaan todellisella veljenrakkaudella.\nTappelunkahakoissa olivat he aina rinnakkain siellä, missä ottelu oli\ntuimin. Jos toinen oli vaarassa, siinä oli jo toinenkin, eikä siinä\nsuinkaan säästetty iskuja.\n\nKauan eivät veljekset saaneet olla tässä osastossa. Sillä kun Viaporia\nalettiin varustaa riittävällä miehistöllä, komennettiin muiden muassa\nveljeksetkin sinne varustusväkeen. Siellä he asuivat molemmat samassa\nteltissä, sillä paljon varustusväen takia ei ollut linnoitusten\nhuoneustoissa kaikille tilaa.\n\nNäin kului aikaa joitakin viikkoja. Pentti alkoi käydä vähäpuheiseksi ja\nsynkkämieliseksi. Tämä kummastutti kovin Aaroa, ja hän koetti keksiä\nsyytä siihen, mutta turhaan.\n\n\"Miksi sinä, veliseni, olet tullut niin kummalliseksi?\" kysyi Aaro\neräänä kertana Pentiltä.\n\n\"Kuinka kummalliseksi?\"\n\n\"Ethän tuota enää puhu, et pukahda mitään, vaikka olit aina ennen\npuhelias ja iloinen. Istua nollotat vaan itseksesi miettivän näköisenä\nja ajatuksiisi vaipuneena. Pahoin pelkään, että sinua on ruvennut sota\npeljättämään.\"\n\nPentti näytti säpsähtävän. Hän hyppäsi kiivaasti istualtaan ylös ja loi\ntuiman silmäyksen Aaroon.\n\n\"Semmoistako minusta luulet? Olenko antanut aihetta sinulle semmoiseen\notaksumiseen? Siltäkö sinusta on näyttänyt käytökseni niissä kahakoissa,\njoissa olemme seisoneet vihollisen kanssa silmä silmää vasten? Ei\nveikkoni! jos joka mies pelkäisi sotaa ja tappelua sen verran kuin minä,\neipä silloin olisi joukossamme ainuttakaan pelkuria\", vakuutti Pentti.\n\nJonkun ajan kuluttua rupesi Pentti kulkemaan öillä ulkona ja usein hän\ntuli vasta aamun koittaessa telttiin.\n\n\"Missä, Herran nimessä, sinä öillä kuljet? Saatat\najattelemattomuudellasi henkesi vaaraan\", sanoi Aaro kerran Pentille,\nkun hän palasi telttiin.\n\n\"Eipä siitä pelkoa; siitä saat olla aivan huoleti.\"\n\n\"Mutta missä sinä sitten kuljet ja luihnaat? -- Sinun retkesi eivät ole\nkunnollisia retkiä.\"\n\n\"Sinun ei tarvitse sitä peljätä\", sanoi Pentti, ja siihen se asia sillä\nkerralla jäi.\n\nMuutaman viikon kuluttua oli Pentillä kourakaupalla kultarahoja, kun hän\npalasi aamulla telttiin. Niitä hän näytteli ja tarjosi niistä puolia\nAarolle.\n\nAaro hämmästyi. Hän katsoi tuimasti Penttiä silmiin ja kysyi kiivaasti:\n\"Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Etkö tuota nyt ymmärrä? Sitä se merkitsee, että tässä on rahoja, jotka\novat meille kylläkin hyvään tarpeeseen\", sanoi Pentti.\n\n\"Mutta mistä olet nuot rahat saanut? Ne eivät ole kunniallisia rahoja.\"\n\n\"Löysin.\"\n\n\"Valehtelet.\"\n\nAaroa kovin huolestutti Pentin nykyinen käytös. Hänkin vaipui syviin\nmietteisiin, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. -- \"Jumalani...\nOlisiko se mahdollista?\" pääsi Aarolta ikäänkuin itseksensä. Sitten hän\ntaasen vaipui ajatuksiinsa ja silminnähtävästi kalpeni hän.\n\nVihdoin näytti Aaro havahtuvan mietteistään. Hän oikaisi itsensä\nsuoraksi ja kuiskasi Pentin korvaan tuskin kuultavasti: \"Isänmaan\npettäjä.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Pentti vaaleten.\n\n\"Olet myönyt nahkasi ja isänmaasi viholliselle.\"\n\n\"Älä joutavia puhu. Ota nyt puolet näistä rahoista\", sanoi Pentti, mutta\nhänen äänensä vapisi.\n\n\"En ikinä ota äyriäkään niistä rahoista, sillä ne ovat hirveän rikoksen\npalkka; kirous ja rangaistus seuraa niitä\", sanoi Aaro lujasti.\n\nSinä päivänä ei puhuttu monta sanaa, ja veljesten väli oli iäksi\nrikkoontunut. Tosin pyyteli Aaro, että Pentti heittäisi pois tuon\nvaarallisen ja liukkaan tien, jolle hän oli antautunut, mutta Pentti ei\nvastannut siihen ainuttakaan sanaa.\n\nSeuraavana yönä poistui Pentti taasenkin teltistä, mutta hän ei\npalannutkaan enää takaisin.\n\nKun aamuhuuto tuli, ei Penttiä ollutkaan. Kysyttiin Aarolta, mihin hän\non joutunut, mutta Aaro vastasi vain: \"En tiedä, olisiko saanut\npäälliköltä lomaa.\"\n\nPentti ei palannut enää koskaan, ja vihdoin poistettiin hänet\nmiesluettelosta.\n\nTäytyy muutamalla sanalla selittää, miten Pentti joutui tuolle jäljelle.\n\nKuten ennen on jo mainittu, oli Pentti hyvin komea mies. Eräänä kertana\noli hän lähetetty suojeluskirjalla varustettuna kaupunkiin jollekin\nkapteenin asialle. Heti kaupungin rantaan päästyään huomasi hän kauniin\nvenäläisen naisen, joka häntä alituisesti tähtäili. Kun Pentti lähti\nliikkeelle, seurasi nainen hänen jäljessään. Muutaman hetken päästä\nlaski joku kätensä Pentin olkapäälle. Pentti säpsähti ja katsoi\ntaaksensa. Siinä seisoi tuo äskeinen nainen ja eräs venäläinen sotamies;\ntämä oli laskenut kätensä Pentin olkapäälle.\n\n\"Tämä neiti on kovasti mielistynyt teihin ja haluaisi likemmin tutustua\nkanssanne\", sanoi sotamies selvällä suomen kielellä.\n\n\"Kuinka olisi mahdollista tutustua neidin kanssa, sillä minä selvästi\nhuomaan, että hän on venäläinen ja asuu täällä kaupungissa vihollisten\nkeskessä\", sanoi Pentti ihmeissään.\n\n\"Siitä pidetään kyllä huolta, että saatte yön aikana kohdata toisenne.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Teille hankitaan venäläisen sotamiehen puku, jonka puette päällenne,\nennenkuin lähenette kaupunkia, ja mies, jonka tapaatte kappaleen matkaa\nrannasta jäällä, sanoo teille tunnussanan.\"\n\n\"Mitä ihmisiä tämä neito sitten oikeastaan on?\"\n\n\"Ei tällä kertaa sen parempi kuin venäläisen kapteenin\ntaloudenhoitajatar.\"\n\n\"Vaikka neito onkin erinomaisen viehättävä, on hän kuitenkin vierasta\nkansallisuutta ja vihollisemme joukkoon kuuluva. Niin ollen ei kannata\nryhtyä tuohon vaaralliseen seikkailuun ja antautua toimiin, joissa\nsaattaisi vielä henkensäkin menettää\", päätteli Pentti.\n\n\"Älkää sanoko niin. Asia kyllä kannattaa miettimistä. Neito on\näärettömän rikas ja hän on suurta sukuakin, vaikka isänmaansa rakkaus on\nhänet saattanut nykyiseen asemaansa. Hänellä on ollut loistaviakin\nnaimatarjouksia, vaan hän on ne kaikki hyljännyt. Mutta heti teidät\nnähtyään mielistyi hän teihin ja tahtoisi nyt tutustua likemmin\nkanssanne. -- Miettikääpä tätä asiaa\", selitti tulkki.\n\nKoko tämän keskusteluajan oli neito hyvin levoton ja vuoroin punastui ja\nvaaleni. Hän sijoitteli levottomasti itseään paikasta toiseen, katsellen\nvuoroin Penttiä, vuoroin tulkkia silmiin, saadaksensa selvän\nasiainmenosta.\n\nPentti mietti hetkisen. Kovaa taistelua taisteli hänen sisällinen\nihmisensä. Loistava tulevaisuus, rikkaus ja kunnia oli hänen silmäinsä\nedessä tarjona, mutta toiselta puolen kielsi isänmaanrakkaus ja\nvelvollisuus häntä vastaanottamasta tuota loistavaa tarjousta. Pentti\noli ikäänkuin kahden tulen välissä. Vihdoin teki hän päätöksensä. Hän\nlupasi tulla, mutta ei ennen kuin neljäntenä yönä.\n\nKun tulkki käänsi tämän Pentin päätöksen neidolle, välähti tämän\nsilmissä ilonleimaus ja hänen kasvonsa menivät mitä viehkeimpään hymyyn.\nHän tarttui Pentin käteen, puristi hellästi ja kauan sitä, mutta neidon\nkäsi vapisi. Tehtyään hennon ja sievän kumarruksen erkanivat he.\n\nTämä kohtaus se saatti Pentin vähäpuheiseksi Aaron luona ollessaan,\nsillä olipa hänellä nyt miettimisen aihetta.\n\nKun Pentti ensi kerran lähti yölliselle retkelleen, oli kaupungin\nrannassa sama sotamies häntä vastassa, joka oli ollut tulkkina hänen ja\nneidon välillä. Hän saatti Pentin perille asti, eikä mitään vastuksia\nollut. Vahtisotamiehetkin olivat saaneet käskyn päästää esteettä sisälle\nyölliset kulkijat. Neito ei kapteenilta salannut, mihin seikkailuun hän\noli antautunut, vaan selitti seikkaperäisesti hänelle kaikki\nasianhaarat. Kapteeni ei ensinkään pannut pahaksensa tuota seikkailua.\nHänen mieleensä juohtui, että kun hän saisi Pentin suostumaan tuohon\nalkaneeseen yritykseen, saisi hän Pentistä oivallisen välikappaleen,\njota hän voisi apunaan käyttää sotatarkoituksiinkin. Sillä hänhän tunsi\nSuomen sotavoimat, niiden tarkoitukset ja vehkeet; ja hän tunsi maan\nkauttaaltansa, sen vuoret, virrat ja järvet. Ottaen kaikki nämät lukuun,\nedisti kapteeni minkä voi Pentin ja neidon yhtymistä.\n\nEräänä kertana tuli kapteeni yöllä siihen huoneeseen, jossa Pentti ja\nneito olivat. Pentti säikähti tuota kohtausta, niin että oli henkensä\nheittää. \"Älä pelkä, älä pelkä\", koki kapteeni hokea, ja mukana oleva\ntulkki sai selittää, ettei kapteenilla ollut mitään pahoja tarkoituksia.\n\nTulkin avulla koki kapteeni kaikella venäläisellä liukkaudella Pentille\nselittää, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, jommoista ei tule\nosaksi edes yhdelle tuhannesta. Tästedes ei Pentillä tulisi olemaan\nmitään puutetta. Hän saisi haltuunsa suuret omaisuudet, paljon kunniaa\nja kauniin puolison. Osoittaakseen Pentille tulevan elämän esimakua,\nantoi hän hänelle kourakaupalla kultarahoja.\n\nHurmaantuneena kaikesta siitä loistosta ja rikkaudesta, mitä edessään\nnäki, alkoi Pentti taipua viettelykseen, vaikka hänen omatuntonsa\nsoimasikin häntä isänmaanpetoksesta.\n\nToisenlaista oli nyt Pentillä edessä kuin mitä oli oppinut ennen\nnäkemään. Kaikki paikat huoneissa kuhisivat silkistä ja kulta loisti\nhuonekalujen koristuksista. Jos istui johonkin sohvaan tai nojatuoliin,\nkuhahti niihin kainaloita myöten. Ja entä sitten tuo ihana naikkonen,\njommoista hän ei ikinä ennen luullut tavanneensa!\n\nNäistä kaikista hurmaantuneena oli Pentti täydellisesti voitettu ja\nkeveällä sydämellä lähti hän noita Juudaksen penningeitä viemään\nveljensä Aaron luo. Näitä venäläiseltä kapteenilta saatuja kultarahoja\nhän sitten Aarolle näytteli.\n\nKukaan ei Viaporissa tiennyt, mihin ihmeeseen Pentti oli joutunut.\nYleiseen kumminkin luuloteltiin, että hän olisi karannut. Aaro yksin\ntiesi, kunne Pentti oli vajonnut. Tämä tieto teki Aaron sydämelle niin\nkipeää, ettei hän tahtonut voida elää. Ei uni eikä ruoka hänelle\nmaistanut, ja kaikki oudoksuivat, kun hän laihtui, niin ettei hänestä\nollut muuta kuin varjo jäljellä. Aaron sielua painoi sanomaton tuska ja\nahdistus, kun hänen veljensä, jota hän niin verrattomasti rakasti, piti\njoutua isänmaanpettäjäksi. Hänestä tuntui siltä kuin hänkin olisi ollut\nosallinen tuohon hirveään rikokseen, koska hänen suvussaan oli\ntuommoinen petturi. Pois oli nyt Aaron sydämestä haihtunut veljellinen\nrakkaus. Hän kirosi mielessään Pentin ja vihasi häntä enemmän kuin\nmitään vihollista. Kaikki tämä tunto ja tieto kävi sitäkin raskaammaksi\nAarolle, kun hän sai sen yksin kantaa, sillä ei hän hirvinnyt\nyhdellekään ihmiselle avata sydäntään.\n\nVähitellen alkoi Aaro kuitenkin kostua, mutta ääretön viha ja ylönkatse\nPenttiä kohtaan jäi hänen sydämeensä vallitsemaan.\n\nTämmöisenään kului aika siihen saakka, kun Viaporin antautuminen\ntapahtui. Yhtä raskaalla mielellä kuin muutkin sotilaat laski Aaro\nantaumisessa aseensa maahan.\n\nKun Aaro pääsi Viaporista vapaaksi, meni hän Suomen sotajoukkoihin ja\njoutui Adlercreutzin osastoon. Kaikissa niissä taisteluissa, mitä sillä\nosastolla oli kestettävänä, oli Aaro aina mukana ja hän osoitti entistä\nuljuutta ja rohkeutta. Mutta synkkämielinen, vähäpuheinen ja miettivä\noli hän aina silloin, kun ei ollut tappelun tuoksinassa.\n\nTuli sitten Salmen tappelu. Vihollinen kävi suuremmalla miesvoimallaan\nankarasti päälle, mutta sitkeästi pitivät suomalaiset puoliaan.\nVihollisen joukosta karautti silloin eräs ratsumies muiden edelle,\nseisautti hevosensa ja huusi selvällä suomen kielellä: \"Antaukaa,\nsuomalaiset, vastustuksenne on turha, sillä meille on tulossa iso\napujoukko.\"\n\nTämän äänen kuultuaan säpsähti Aaro.\n\n\"Isänmaan pettäjä!\" mutisi hän itsekseen.\n\nSamassa nosti hän aseensa poskelleen, laukaus kuului ja päätään myöten\nsuistui ratsastaja hevosen selästä maahan, ja hevonen hyppäsi täyttä\nlaukkaa vihollisten joukkoon.\n\nSamassa kun Aaron kivääri laukesi ja kun hän huomasi ratsastajan\nputoovan, kaatui hän itsekin tunnotonna maahan niinkuin luodin\nlävistämänä. Lähellä olevat luulivat hänen todellakin saaneen luodin\nrintaansa, eivätkä tappelun tuoksinassa pitäneet hänestä sen enempää\nlukua. Mutta Aaro olikin vain pyörtynyt, sillä hänen luotinsa oli\nkaatanut isänmaan kavaltajan, hänen oman veljensä -- Pentin.\n\nKauan makasi Aaro tunnotonna, mutta kun tappelun tuoksina läheni häntä,\ntointui hän pyörtymyksestään. Kun viholliset tämän huomasivat,\nkääreentyivät useat heistä ottamaan Aaroa vangiksi. Siinä tuli tuima\nottelu, ja Aaro kaasi yhden vihollisen, haavoitti toisen ja raivasi\nitselleen pääsyn omiensa luo.\n\nSuomalaiset olivat voitolla tässä tappelussa, mutta aralta ylipääliköltä\ntuli perääntymiskäsky, juuri kun voitto näytti varmalta.\n\nSalmen tappelun jälkeen korotettiin Aaro alaupseeriksi.\n\nKaikissa niissä kärsimyksissä, vaivoissa ja taisteluissa, joita Suomen\nsotajoukko sai kokea perääntyessään vihollisen edessä aina Länsipohjaan\nRuotsin puolelle, oli Aaro osallisena. Oravaisten tappelussa oli hän\nyksi niitä, jotka uimalla merenlahden poikki samosivat omiensa luo.\n\nAaro oli Länsipohjassa mukana Hörneforsin tappelussakin. Hän taisteli\nDunckerin rinnalla ja raivosi niinkuin karhu, jolta pojat on riistetty,\nlevittäen kauhua ja tuhoa vihollisten keskessä. Mutta kun Duncker sai\nkuolinhaavan rintaansa ja kaatui, raivasi Aaro tiensä vihollisen rivien\nläpi ja pääsi eheänä siitäkin pälkähästä.\n\nSilloin kohta tehtiin Haminan rauha, mutta Aaro ei päässyt lähtemään\nvieläkään omaistensa luo Hämeeseen, vaan hänen täytyi viipyä\nLänsipohjassa talven yli. Keväällä kun rauha oli vakaantunut, läksi Aaro\nmuiden mukana rakkaille synnyinseuduilleen.\n\nPaljon oli Kilpelä Aaron poissa ollessa muuttunut. Kovasti oli isäukko\njo vanhennut, samaten äitikin, mutta ankaroita työihmisiä olivat he\nvieläkin, sillä he olivat noita kovia tervasjuurakoita, joihin ei ikä\nhevillä pysty.\n\nMuuttunut oli Aarokin. Ennen niin iloinen ja vehmas nuorukainen oli\ntullut juroksi ja vähäpuheiseksi. Sodan ankarat vaivat ja kärsimykset\nolivat häntä kovasti runnelleet. Sota-asioista ei Aaro ottanut paljon\npuhuakseen, sillä isänmaan menettäminen kalvoi kovasti hänen sydäntään.\n\nTodellista syytä Pentin kuolemaan ei Aaro ollut koskaan kenellekään\nmaininnut; yksinkertaisesti oli hän kotiinsakin ilmoittanut Pentin\nkaatuneen Salmen tappelussa.\n\nAaro, päästyään vakaantumaan taloudellisiin toimiin, haki itselleen\nelämänkumppalin, köyhän ja iäkkään, mutta siveän palvelustytön. Moni\nrikas ja ylpeä neito kadehti tytön onnea, mutta Aaro ei heistä\nvälittänyt; hän teki valintansa vaan oman sydämensä vaatimusten mukaan.\n\nTarmokkaasti ja yksistä neuvoin ryhtyivät he taloudellisiin toimiin, ja\nse heiltä menestyikin.\n\nVanhukset alkoivat heikontua, niin etteivät voineet enää työtä tehdä,\nmutta heille tuli nyt muuta mieluisaa tehtävää, sillä he saivat ruveta\nvaalimaan ja hoitelemaan Aaron lapsia, noita Kilpelän nousevia nuorteita\nvesoja.\n\nAinoastaan vaimolleen kertoi Aaro seikkaperäisesti Pentin vehkeet ja\nmillä tavalla hän sai surmansa.\n\n\n\n\nRITULAN SIINA.\n\n\nI. Rukkaset.\n\nRitulan talo oli suuren kylän laiteella. Se ei ollut mikään kuuluisa\nrikas, mutta ei rutiköyhäkään. Sen isäntäväki kuului tuohon vakavaan\nkristillismieliseen suuntaan, joka on niin kauan kunnialla kansaamme\npystyssä pitänyt. Heillä oli vain kaksi lasta, poika ja tyttö; pojan\nnimi oli Leonart, mutta häntä sanottiin sekä kylän kesken että kotona\nlyhemmittäin vain Nartiksi. Sisaruksista oli Nartti vanhin; tyttären\nnimi oli Siina.\n\nNäitä lapsiaan vanhemmat koettivat kasvattaa parhaan taitonsa mukaan\nJumalan pelvossa. Jok'ikinen päivä piti lasten lukea joku määrätty\nkappale raamatusta, ja vanhemmat kokivat sitä sitten selittää ja heidän\nmieliinsä painaa. Sitäpaitsi viljeltiin Ritulassa paljon muutakin\nkirjallisuutta ja sanomalehtiä. Näiden avulla pääsivät Nartin ja Siinan\nhenkiset voimat jo aikaisin kehittymään.\n\nLapset olivatkin siivoja, hiljaisia ja tottelevaisia, eivätkä koskaan\npanneet vanhempiensa tahtoa vastaan.\n\nNäin tavoin kului aika niin, että Nartti oli kahdenkymmenen- ja Siina\nseitsemäntoistavuotias. Nartista oli sukeentunut kookas, voimakas ja\nuljas nuorukainen; sitävastoin ei luonto ollut Siinalle jakanut noita\nlahjojaan niin suuressa määrässä. Ensi näkemältä teki hän kaikkiin\nvastenmielisen vaikutuksen. Hiusmarto oli melkein liian matalalla, nenä\nlähti liian jyrkästi otsasta ja aivan tarpeettomasti oli se noussut\nkorkeaan kyömyyn. Hipiäkään ei ollut semmoinen kuin sen monen mielestä\nolisi pitänyt olla. Jotenkin mustantymperä se oli ja sen himmeän verhon\nseasta rusotti hieman jonkunmoista punaa. Mutta tarkemmin katsoessa\nnäytti hänen hipiänsä siltä kuin hienonhieno läpikuultava samettinukka\nolisi sen peittänyt. Vartalo hänellä oli solakka ja hento ikäänkuin\nkaikkein hienoimmista pontimista kokoonpantu. Hänen käyntinsä oli\nnotkeata ja sulavaa ja niin keveätä, ettei hänen askeltensa ääntä\nkuulunut; olisi luullut jonkun hengen siinä liihoittelevan.\n\nKun hän jotakin puhui, oli ääni hienoa, sulavaa ja hiljaista; se\nkuulosti melkein kuiskutukselta.\n\nNuorison joukossa oli Siina ujo ja kartteleva. Hän haki aina jotakin\nsyrjäistä soppea ja siellä hän yksinään istua nuhjusteli, välittämättä\nmuiden nuorten hommista ja riennoista yhtään mitään. Mutta mitä enemmän\ntoiset nuoret saivat seurustella hänen parissaan, sitä enemmän kiintyi\nheidän huomionsa häneen. Sattuiko joku häntä puhuttelemaan, herätti\noitis hänen pehmeä, kuiskuttava äänensä myötätuntoisuutta, mutta sitäkin\nenemmän hänen järkevät ja täsmälliset vastauksensa. Jos hän jossakin\nliikkui, olivat kaikkien silmät kääntyneet katsomaan tuota lyhyenläntää\nsolakkaa, hentoa ja notkeaa olentoa.\n\nEi ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi\nnuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat\nehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet\nmistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus\njäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta\nsydämessään.\n\nKerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies\nkäymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa\nja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi\nhänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa,\neikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai\nvalkea.\n\nPyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä\noli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän\nvähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen\npäähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään\ntuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos\njollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.\n\nJoukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui\nhän Siinan eteen.\n\n\"Äkkimakea sinä olet\", sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä\nvähääkään häikäilemättä.\n\nKalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät\nsanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan\nitseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.\n\nKun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella\nsointuvalla äänellä:\n\n\"Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea...\nOlkaa hyvä... Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen\näkkimakea...\"\n\nTämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin\nedestä toisten luo.\n\n\"Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta\nneitosta kohtaan\", sanoi joku kylän pojista.\n\nYleinen nurina kuului nuorison joukosta.\n\n\"Minä teen mitä tahdon, enkä välitä kenestäkään yhtään mitään\", sanoi\nkeikari uhmaillen.\n\n\"Sanotteko niin! Mutta jos semmoisia mielipiteitä kannatatte, niin on\nparas, että poistutte seurastamme, sillä me emme aio sallia, että\ntuommoisia hävyttömyyksiä viskataan aiheettomasti viattomia ja\nkunniallisia ihmisiä vastaan\", sanoi eräs roteva nuorukainen, astuen\nsamassa keikarin eteen.\n\nTämä, toisesta pitäjästä kotoisin oleva Räimälän rikkaan talon ainoa\npoika, joutui nyt itsekin hämilleen. Hän huomasi, ettei täällä\nkäynytkään laatuun rikkautensa ja etevämmyytensä nojalla pilkata ja\nylönkatsoa ihmisiä. Hän kävi hiljaiseksi ja ujoksi, eikä vähään aikaan\nlausunut ainuttakaan sanaa. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: \"Minä\nsatuin sen ajattelemattomasti sanomaan.\"\n\n\"Ei koskaan pidä ajattelemattomasti semmoisia sanoja suustaan päästää...\nIhminenhän Siinakin on ja paraitapa onkin\", sanoi poika.\n\nTuo kohtaus oli saanut nuorison niin hämilleen ja raskasmieliseksi,\nettei heidän haluttanut seurustelua enää jatkaa, vaan he erkanivat ja\nitsekukin meni kotiinsa.\n\nRäimälän Kaalu ei tiennyt mitä tehdä. Ei hän kehdannut seurata nuoria,\nkun nämät lähtivät pois, vaan ypö yksikseen hän jäi nyt miettimään\ntilaansa.\n\nHänen sydäntänsä kaiveli kovasti, kun hän oli tullut noin suuresti\nnolatuksi.\n\nOikeastaan oli hänellä muutakin asiaa, ei ainoastaan kyläilemisen halu.\nHän oli tullut naimiskauppaa hieromaan rikkaan Piirolan Hiljan kanssa ja\nsitä tarkoitusta varten aikoi hän viipyä Lenulassa useita viikkoja.\n\nHilja oli kylän parhaita tyttöjä. Hän oli kookas ja kaikin puolin pulska\nihminen. Luonteeltaan oli hän tunnettu sävyisäksi ja muuten siveäksi\nkäytökseltään. Hän oli rotevaliikkeinen ja sangen kätevä kaikissa\nnaisten töissä; hän oli Siinan parhaita ystäviä.\n\nKun Piirolan Hiljakin oli tuossa nuorisojoukossa ja kun tuossa\nensimäisessä kohtauksessa noin nolosti kävi, ahdisti Kaalun sydäntä\nkovin. Hän ei ollut Hiljaa koskaan ennen tavannut; tämä oli vasta\ntunnustelukohtaus. Hiljaa miellyttääkseen oli hän etevämmyyttään, tuota\npöyhkeilemistään ja keikaroimistaan harjoittanut, mutta se menikin päin\nmäntyyn; selvästi oli hän huomannut, kuinka Hiljan otsa rypistyi tuon\nviimeisen tapauksen jälkeen.\n\nSiinä istui Kaalu nyt yksinään miettien ajattelemattomuuttaan ja kovaa\nonneaan. Näinköhän hänen piti tyhjin toimin ja suurella häpeällä palata\nkotiinsa? Kaalusta tuntui siltä, että Piirolan suuret rikkaudet\nluiskahtivat aivan hänen ohitsensa ja kaikki tämä hänen oman tyhmyytensä\ntakia. Surulliset ajatukset vaivasivat nyt Kaalua.\n\nVihdoin hän päätti, ettei hän asiaa siihen heitä, vaan koettaa sen saada\nperille ajetuksi. Hän lähti kävelemään kestikievariin, johon hän otti\nmajapaikan, sillä ei hänen mielestään sopinut Hiljan kanssa tuon\nkovanonnen tapauksen perästä suoraa päätä mihinkään tuumiin ryhtyä.\n\nViikkokaudet käveli nyt Kaalu kylillä. Kun hän sattui tapaamaan jonkun\nnuorukaisen tahi neitosen, tekeytyi hän niin kohteliaaksi kuin suinkin\nmahdollista. Hän tervehti heitä ystävällisesti ja puheli heille mitä\nimartelevimmin. Näin tavoin tahtoi hän voittaa takaisin, mitä hän\ntöykeydellänsä oli menettänyt.\n\nEräänä iltana kävi niin, että Ritulan Siina kauppamieheen mennessään\ntuli tiellä Kaalua vastaan. Jo kaukaa tunsivat molemmat toisensa ja\nkummankin sydän rupesi kovasti pamppailemaan. Kevyenä ja notkeana tulla\nhipsutteli Siina solvailijaansa vastaan. Mutta jo kaukana kohotteli\nKaalu lakkiaan ja kumarrellen sanoi hyvän päivän. Kun he tulivat\nvastakkain, tarttui Kaalu Siinan käteen ja pyysi anteeksi tavatonta\nkäytöstänsä häntä kohtaan. Siinan käsi hieman vapisi, mutta Kaalun\nmielestä se tuntui niin pehmoiselta ja lämpöiseltä.\n\n\"Mitäpä siinä on anteeksi annettavaa -- enhän voi olla parempi kuin\nolen, eikä se ole minun vikani\", sanoi Siina melkein kuiskaavan\nhiljaisesti.\n\nTähän ei Kaalulla ollut mitään sanomista, sillä mikään lauselma ei\ntuntunut sopivan tuohon Siinan terävään muistutukseen.\n\nNiin he erkanivat, mutta kauan katseli Kaalu Siinan jälkeen, joka\nkeveänä mennä liihoitteli tietä eteenpäin.\n\nTuo kohtaus kävi niin kipeästi Kaalun sydämeen, ettei hän voinut enää\nvierailujaan sinä päivänä jatkaa. Hän palasi majapaikkaansa ja koko\nyöntienooksi oli Kaalulle päänvaivaa tuon yksinkertaisen kohtauksen\nvuoksi.\n\nEnsi pyhänä kokoontui kylän nuoriso erääseen taloon, ja sinne ohjasi\nKaalukin askeleensa. Ujona ja ystävällisenä ilmeni hän heidän seuraansa,\njopa niin ujona, että toisien täytyi kehoittaa häntä tulemaan\novipielestä peremmäksi. Näyttipä siltä kuin Kaalusta olisi kaikki\nparemmuutensa tunne kadonnut. Seurustelu kävikin laatuun, sillä ei nyt\nollut mitään semmoista, joka olisi ristiriitaisuutta ja hankaluuksia\nnuorison kesken synnyttänyt. Kaaluakin kohtelivat kaikki ystävällisesti\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä koko viimepyhäisestä\nrettelöstä lausuttu sanaakaan. Siina ja Hilja seurustelivat myös Kaalun\nkanssa; kaikki näytti unhoittuneen.\n\nRäimälän talo oli Piirolassa hyvissä kirjoissa rikkautensa takia --\nmikseikäs, sillä kyllähän rikkaat toisensa tuntevat --; hyvissäpä sen\nainoa perillinenkin.\n\nKun Kaalu eräänä päivänä ilmestyi Piirolaan, otettiin hänet sangen\nystävällisesti vastaan. Isäntäväki vei hänet heti vierashuoneeseen,\nsyöttivät, juottivat ja hoitivat vierasta niinkuin parhaiten taisivat.\nIsäntä oli aina vieraan parissa, kysellen häneltä yhtä ja toista\nRäimälän talouden asioista, samalla ilmoitellen sitä ja tätä omasta\ntaloudestansakin. Paljon tuli siinä ilmi asioita molemminpuoliseksi\nsuureksi tyytyväisyydeksi.\n\nHyvä oli alku, mutta Hilja näytti vaan kylmältä ja yhtäkaikkiselta. Ei\nhän monasti silmää näyttänyt, ja jos Kaalu yritti hänelle jotakin puhua,\nvastasi hän vaan lyhyesti ja meni pois.\n\nVanhukset kehoittivat Kaalua jäämään taloon yöksi, mutta hän ei voinut\nsitä tehdä, semminkään kun Hilja näytti niin kylmältä. Kaalu lähti\nmajapaikkaansa, mutta isäntäväki pyysi häntä pistäymään toiste talossa.\nVanhukset eivät halunneet mitään sen paremmin, kuin että he olisivat\nsaaneet tyttärensä naitetuksi niin kuuluisaan ja rikkaaseen taloon. He\ntaivuttelivat ehtimiseen tytärtään siihen suuntaan, kehuskellen sitä\nonnea, mikä siitä seuraisi. Eikä Hilja olisi juuri vastenmielinen\nollutkaan tuohon tuumaan, ellei olisi ollut tuota kohtausta Ritulan\nSiinan kanssa. Se halvensi paljon Kaalua hänen silmissään ja hän piti\nkoko miestä tyhmänä ja tunnottomana pöyhkeilijänä.\n\nKaalu rupesi nyt tiheämmin käymään Piirolassa, ja vanhukset\ntaivuttelivat väliaikoina Hiljaa. Vihdoin kesyttyi Hilja siihen määrään,\nettä hän kohteli Kaalua paremmin. Asia kehittyi siten, että kihlajaiset\npäätettiin pitää parin viikon päästä.\n\nKaalu ilostui nyt niin tästä uuden onnensa koittehesta, että hän jäi\nvielä viikoksi Lenulaan. Kun hän useinkin oleskeli yksin majapaikassaan,\npyöri hänen mielessään Ritulan Siina. Hän haki Siinan seuraa ja väliin\nkävi hän tämän kotonakin, vaikka hän muutoin enimmiten oleskeli\nPiirolassa Hiljan parissa. Mutta mitä useimmin Kaalu seurusteli Siinan\nluona, sitä enemmän alkoi tämä miellyttää häntä. Hiljassa ei ollut sitä\nhentoa ja sulavaa notkeutta, kuin Siinassa. Entäs sitten se vieno ja\nheläjävä, hieman värähtelevä ääni ja järkevä puhetapa, joka kaunisti\nSiinaa. Ritulan talossa vallitsi kaikkialla hyvä puhtaus ja järjestys,\nmutta erittäinkin Siinan huone oli niin siisti ja aistikkaasti\njärjestetty, että näytti siltä kuin se olisi itsestään semmoiseksi\nmuodostunut.\n\nPiirolassa sitävastoin vallitsi tavallinen arkipäiväinen siivo, eikä\nHiljan kamari ollut sen aistikkaampi kuin muutkaan huoneet.\n\nKun Kaalu vertaili näitä näkökohtia toisiinsa, havaitsi hän niissä\nsuuren eron. Kaikki tämä ja Siinan aistikas vaatteus vaikutti sen, että\nKaalu rakastui Siinaan korvia myöten. Ei Siina nyt näyttänyt Kaalusta\nensinkään \"äkkimakealta.\"\n\nKaalun käyntiretket Ritulassa tihenivät tihenemistään. Iltamilla teki\nhän Siinan kanssa pitkiä kävelyretkiä, sillä Siina ei tahtonut kieltää\nKaalulta ihmisellistä kohtelua. Kerran kävi tämmöisellä retkellä niin,\nettä Kaalu yhtäkkiä pysähtyi Siinan eteen. Molemmat seisahtuivat. Kaalu\nkatsoi kiinteästi Siinaa silmiin ja otti häntä kädestä kiinni.\nEhdottomasti takaantui Siina pari askelta ja näytti hyvin\nhämmästyneeltä. Samassa vetäisi hän kätensä pois Kaalun kädestä.\n\n\"Minun sydämelläni on eräs asia, joka siellä raskaasti painaa\", sanoi\nKaalu.\n\n\"Mikäs se sitten olisi?\" sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja\nhuomaavaisuuttaan.\n\n\"Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.\"\n\n\"Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut\",\nsanoi neito.\n\n\"Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni\", änkytti Kaalu.\n\nSiina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa\nmitään.\n\n\"Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu\nmorsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut.\nLuuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa\nsaatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei\npidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan\nmieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä\nliittonne, jonka kerran olette solmineet\", sanoi Siina.\n\nKaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä\nnojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja\nnyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.\n\nÄänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle\nportille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja\näänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.\n\nKaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin\nmustempana.\n\nSinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon\nväkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun\nhänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.\n\nNiine puheineen lähti Kaalu pötkimään oitis kotimatkalle Räimälään,\nMonenlaisia mietteitä pyöri nyt hänen päässään ja mieli oli apeana.\nKuitenkin lohdutteli hän itseänsä sillä, ettei toki Hiljan tietoon\ntulisi hänen seikkailunsa Ritulan Siinan kanssa. Niin muodoin olisi\nhänellä jäljellä Piirolassa turvapaikka, mihin olisi hyvä paeta\ntappionsa jälkeen; olihan siellä hänellä melkein kihlattu morsian.\n\nKun määräaika oli kulunut, ajoi Kaalu puhemiehen kanssa korskuvalla\nhevosella Piirolaan kihlajaisia viettämään. Heti kartanolle tultua\nhuomasi Kaalu, etteivät asiat ole enää niinkuin ennen. Vieraita ei tultu\nkartanolle vastaanottamaan, eikäpä hevostakaan riisumaan eikä talliin\nviemään; itse he saivat hevosen riisua ja sitoa omiin rattaihinsa\nkiinni. Sitten he astelivat perheentupaan. Isäntä ja emäntä tulivat\nvieraita tervehtimään ja veivät heidät kamariin. Kun kahvit oli juotu ja\ntupakat pantu, alkoi puhemies esitellä asiaansa.\n\n\"Tämä meidän pitäjän uljain ja rikkain poika on katsonut hyväksi tulla\nkainaloiseksi kanakseen valitsemaan teidän kultanuppustanne ja pyytää\nnyt teiltä hänen kättään.\"\n\n\"Me olemme antaneet täyden vallan tyttärellemme, tehköön hän itse kuinka\ntahtoo\", sanoi tytön isä kylmänvoittoisesti.\n\n\"Kun asiat niin lienevät, niin olkaa hyvät ja kutsukaa Hilja tänne\",\npyysi puhemies.\n\nMutta Kaalu kävi yhä kalpeammaksi. Ujostellen tuli Hilja huoneeseen. Hän\nseisahtui ovipieleen ja oli tavallista punaisempi.\n\n\"Käypäs istumaan tänne peremmäksi, Hilja. Meillä olisi sinulle vähän\nasiaa\", kehoitti puhemies.\n\n\"Pysynpä minä tässäkin\", sanoi Hilja ujosti.\n\n\"Me olemme tulleet tänne perustelemaan ennen solmituita asioita ja\ntuomaan sinulle tämän uljaan nuorukaisen kihloja. Talon ja pojan tunnet\njo ennestään, ettei minun tarvitse enää niitä ruveta selvittelemään\",\ntuumaili puhemies.\n\nKihlat olivat kamarin pöydällä. Niitä oli kaksi isoa silkkisaalia, kolme\nvankkaa kultasormusta ja naisen kultakello. Nämät otti puhemies käteensä\nja tarjosi niitä Hiljalle.\n\n\"Joko te olette asianne suorittanut Ritulan Siinan kanssa?\" sanoi tyttö\npisteliäästi, eikä ottanut kihloja vastaan.\n\n\"Minä kyllä en ymmärrä, mitä nuot sanat tarkoittavat, mutta ota vaan\nnämät kihlat vastaan ja päätetään kaupat. Minä takaan, ettet lyö kättäsi\nporoon, kun pääset tämän Räimälän Kaalun kanssa elämäsi päiviä\nviettämään\", koki puhemies puhella, saadakseen asiansa hyvään loppuun.\n\n\"En ikinä, sillä olen huomannut, että koko mies on tyhjä kerskailija ja\npöyhkeilijä, joka luulee saavansa naissydämen kanssa leikitellä kuinka\nkulloinkin haluttaa\", sanoi neito ja pujahti samassa ovesta ulos.\n\nKaalusta tuntui siltä kuin kokonainen jäävuori olisi paiskattu hänen\nsydämeensä. Kaukaan aikaan ei hän kyennyt puhumaan mitään, ja\nhämilläänpä oli puhemieskin.\n\n\"Mikähän lienee Hiljalle tullut, kun hän on niin muuttunut?\" sanoi Kaalu\nvihdoin ja kohautti vähän itseään.\n\n\"Mitä tuo lienee tuolta Ritulasta kuullut; kuului hän jotakin puhuvan\n'äkkimakeasta', parempansa moninkertaisesta solvaisemisesta ja jotakin\nsemmoista, jota en täydellisesti ymmärtänyt\", sanoi Piirolan isäntä.\n\nNolona lähti nyt sulhasväki pois, eikä siinä pitkiä hyvästijättöpuheita\npidetty; kylmä, mykkä kädenanto vain, siinä kaikki.\n\nKun Piirolan Hilja ja Ritulan Siina tapasivat sen jälkeen ensi kerran\ntoisensa, itkivät he sylitysten kauan aikaa, sillä heidän sydämessään\ntuntui siltä kuin he olisivat suuresta vaarasta pelastuneet.\n\n\nII. Siinan vaikutus nuorisoon.\n\nRitulan Siina rupesi nyt tuntemaan oman arvonsa. Selvästi huomasi hän,\nettä hänellä on vaikutusvaltaa nuorisoon. Hän tiesi tarkoin, ettei hän\nsuinkaan ollut mikään kaunotar, eikä sen nojalla voisi muiden huomiota\npuoleensa vetää. Mutta hän tunsi omaavansa muita lahjoja, joita usein\npuuttuu hyvinkin kauneilta neitosilta.\n\nTämän tietonsa ja itsearvonsa tunnossa ei Siina enää ensinkään\nujostellut toisten nuorien seurassa. Notkeana ja hentona liihoitteli hän\nkuin keijukainen ja häikäilemättä puheli hän sointuisalla pehmeällä\ntavallaan kenen kanssa tahansa.\n\nVarsin merkillistä oli, että kun ulkopitäjistä tuli nuoria miehiä\nLenulaan naimapuuhissa, takertuivat he melkein poikkeuksetta Siinaan,\nkun vaan kerrankaan sattuivat hänen pariinsa tulemaan. Seurauksena\ntuosta kaikesta oli useinkin se, että aiottu naimiskauppa jäi sikseen.\n\nKun Siina kohteli vieraitaan aina ystävällisesti ja sävyisästi, ottivat\nnuoret miehet asian siltä kannalta, että Siina osoittaa heille erityistä\nhuomaavaisuutta. Ja semmoisesta otaksumisesta seurasi, että he rupesivat\nSiinalle rakkaudentunnustuksiansa tekemään.\n\nMutta Siinapa ei ollutkaan niin vain ensi oksalta ammuttava. Oitis\nrupesi hän selittelemään, kuinka väärän käsityksen vieras oli hänestä\nsaanut. Hän oli muka päättänyt aina olla naimatonna. Vieraalle olisi\nparasta, että hän menisi sen neitosen luo, jota varten hän oli tänne\ntullutkin.\n\nTavallisesti kävi niin, että nuoren miehen sydän oli kylmennyt\ntarkoitettua impeä kohtaan, ja apealla mielellä palasi hän kotiinsa.\n\nTämmöisiä tapauksia sattui niin usein, että ne rupesivat herättämään\nyleistä huomiota.\n\nJoku muistutti kerran Siinalle, miksikä hän niin paljon eroittaa\naiottuja avioliittoja.\n\n\"Enhän minä ole heitä hakenut enkä pyytänyt heitä tarkoittamistaan\ntytöistä erkanemaan; päinvastoin olen kehoittanut pysymään sen neitosen\nkimpussa, jota varten ovat tulleetkin\", sanoi Siina vähän\nloukkaantuneena.\n\nTulipa taas kerran vieraasta paikkakunnasta eräs pulska nuorukainen\nkäymään Lenulassa. Päätä pohkaa takertui hän Keimalan Tiinaan kiinni.\n\nTiina oli kaunis tyttö Jumalan luoman puolesta, mutta hän oli pahassa\nmaineessa epäsiveellisyytensä takia. Hän oli muuten räivä ja\nrivopuheinen, kuten semmoiset tavallisesti ovat.\n\nTähän tyttöheisakkaan mieltyi tuo upea nuorukainen niin, ettei hän\nlyönyt ei laskenut muualle kuin Keimalan Tiinan pariin, eikä hän\nvälittänyt muista kylän neitosista yhtään mitään.\n\nTiina ylpeili tuon pojan voitettuaan ja julkisesti käveli hän tämän\nkynkässä seurapaikoissa.\n\nTämä harmitti Ritulan Siinaa. Hän sovitti niin, että hän tuli\nkohdanneeksi tuon pojan.\n\nSiina pani nyt kaiken viehättäväisyytensä ja vaikutusvaltansa\nliikkeelle. Hän kohteli nuorukaista ystävällisesti, puhua leperteli\nhänelle kaikenlaisia asioita sointuvalla tavallaan sekä kehoitti pojan\nkäymään häntäkin katsomassa.\n\nJo ensi näkemältä teki Siinan olento poikaan hyvän vaikutuksen. Kutsua\nnoudattaen meni hän tapaamaan Siinaa. Yhä suurempaa huomaavaisuutta ja\nkohteliaisuutta osoitti Siina nuorukaiselle. Ja ennenkuin poika lähti\nRitulasta iltasella pois, oli hän täydellisesti mieltynyt tyttöön.\n\nKeimalan Tiina alkoi haihtua pois hänen mielestään, ja Siina sai siellä\nyhä enemmän sijaa. Hän ei hakenutkaan enää Tiinan seuraa, mutta Siinan\nluona käymiset tihenivät.\n\nEi ollut montakaan vuorokautta vielä kulunut, kun poika jo teki Siinalle\nrakkaudentunnustuksen.\n\nSiina selitti nyt pojalle, ettei hän sitävarten ole ollut hänelle\nystävällinen, että siitä semmoisia asioita koituisi, vaan että hän on\nystävällinen kaikille ihmisille; samassa hän selitti haluavansa olla\naina naimatonna.\n\nPaikalla nousi poika ylös, ojensi kätensä Siinalle hyvästijätöksi ja\npötki suoraa päätä kotiinsa käymättä edes Keimalassa.\n\n\"Jopahan taasenkin sait eroitetuksi rakastavaiset toisistaan\",\nmuistutettiin nytkin Siinaa.\n\n\"Sen tein aivan tahallani\", sanoi Siina.\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Poika olisi ollut liian hyvä mies Keimalan Tiinalle, ja minä en\nsallinut asian niin käydä. Poika kiittää kerran minua siitä, että\neroitin hänet semmoisesta ihmisestä kuin Keimalan Tiina on\", sanoi Siina\nlevollisesti.\n\n\"Taisit mieliä poikaa itsellesi\", sanottiin.\n\n\"Se on väärä syytös. Hänet olisin saanut vaikka kymmenin kerroin, jos\nvaan olisin halunnut\", sanoi Siina päättävästi.\n\n\"Kosiko hän sitten sinua?\"\n\n\"Sepä nyt on tietty -- kuinkas muutoin\", sanoi Siina oman arvonsa\ntunnossa.\n\n\"Mikset häntä sitten ottanut? Pulska poika eikä kuulu olevan\nvaratonkaan\", muistutettiin.\n\n\"Hän ei sopinut minun luonteelleni.\"\n\n\"Mitä hänessä sitten oli moittimista? Siivo ja höyli poika.\"\n\n\"Te ette ole oppinut tuntemaan ihmissydämiä. Törylän Erkillä on\nitsepintainen ja taipumaton luonne, joka ei anna vähääkään perään, minkä\nhän kerran luulottelee oikeaksi, ja semmoista en minä tahdo\", selitti\nSiina.\n\nTodellista aikomusta ei Siinalla ollutkaan olla ja elää naimatonna.\nMutta hän oli mielestään perin tarkka tuntemaan ihmisiä. Aivan pian otti\nhän selvän kaikista oudoistakin henkilöistä, kun hän vaan sai hetken\nheidän kanssaan keskustella, Ja paikkakunnan nuoret miehet tunsi hän\nmuka niin tarkkaan, että olisi voinut niinkuin kirjasta lukea, mitä\nkunkin sydämen pohjalla liikkui.\n\nNiin ainakin Siina luuli ja tähän luuloon hän lujasti luotti.\n\n\nIII.\n\nSiina valitsee.\n\nOmassa pitäjässä oli Nytkälä-niminen talo. Se oli pitäjän vankimpia.\nSiinä oli neljä poikaa, ja nuorimman veljen nimi oli Tuomas eli Tommi\nniinkuin häntä yleiseen nimitettiin. Veljekset olivat kaikki muut\ntunnetut hiljaisiksi ja siivoiksi nuorukaisiksi, mutta jo aikaisin\nhuomattiin Tommissa rajupäisyyttä. Muutkin veljekset olivat välttävän\nnäköisiä ja kookkaita miehiä, mutta Tommi oli heistä kaikkein komein.\n\nJo varhaisesta lapsuudesta oli Tommi Ritulan Siinasta kylän somin poika.\nIän varttuessa oli Tommi aina Siinan ajatusten ja tarkoitusten esineenä.\nTommi oli paria vuotta nuorempi Siinaa, joten hän oli vielä ikäänkuin\nkehityksen alainen, ja Siina tarkoin tähysteli, mitä tuosta tulisi.\nKukaan kuolevainen ei tiennyt mitään noista Siinan mietteistä, sillä hän\noli järkevä tyttö, joka osasi kätkeä kaikki mielitekonsa sydämensä\nsyvimpään sopukkaan.\n\nTommi kehittyi yhä rajupäisemmäksi. Hänellä oli taipumusta ryyppimiseen,\nja vankka mies kun oli, joutuivat ihmiset välistä hänen kanssaan\nhelisemään. Pohjaltaan hän kuitenkin oli hyväluontoinen nuorukainen. Kun\nnuot rajuuden puuskat olivat menneet ohi, katui hän katkerasti tekojaan,\njopa niin että hän väliin itkikin. Hän pyysi anteeksi niiltä, joita\nvastaan oli rikkonut ja aikoi vakaasti ruveta hillitsemään rajua\nluontoansa.\n\nTämän kaiken huomasi Siina, vaan ei se vaikuttanut hänen\nmielipiteeseensä yhtään mitään.\n\nRitulan ja Nytkälän talojen väliä oli siksi pitkältä, etteivät Siina ja\nTommi usein tavanneet toisiansa, semminkään kun Tommi ei ollut halukas\npyhinäkään kylissä kulkemaan. Enimmiten istui hän kotona, lueskellen\nkirjoja.\n\nEräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana tuli Tommi kylille ja niin osui hän\nkylän nuorison joukkoon. Vähääkään häikäilemättä astui Siina oitis\nTommia tervehtimään ja sanoi: \"Näkeepä Tomminkin kerran nuorten\njoukossa.\" Samassa ojensi hän kätensä Tommille tervehdykseksi.\n\nTommi tarttui tarjottuun käteen, mutta Siina ei niin pian heittänytkään\nhänen kädestään irti. Tommista tuntui tuo käsi niin pehmoiselta ja\nlämpöiseltä. Häntä oudostutti Siinan ystävällinen ja lempeä tervehdys,\nsillä ei hän ollut koskaan semmoista osakseen saanut. Tommi ei ollut\nvielä koskaan ollut tekemisissä vähän vähääkään neitosten kanssa. Siinan\nhän kyllä tunsi näöltään sekä tavoiltaan, mutta jotakin\nvastenmielisyyttä oli hän aina tuntenut sydämessään tyttöä kohtaan.\n\nNuoriso leikki vapaassa luonnossa viheriällä kentällä. Siellä juostiin\nleskeä, oltiin ruohonäkkisillä, kätkettiin sormusta ynnä muuta\nsemmoista; oli siinä iloa ja hauskuutta.\n\nTommi istui syrjässä kivellä, katsellen toisten iloa. Hänen mielestään\nei koko joukossa ollut niin hentoa, notkeaa ja kekseliästä neitosta kuin\nSiina. Tommi lämpeni hitaasti, mutta varmasti ja ei aikaakaan, kun hän\njo yhtyi toisiin, ja pian oli hän leskeä juostessa Siinan parina --!\n\nTommin kylillä käymiset rupesivat nyt tihenemään. Hänestä tuntui siltä,\nettei ollut oikein hyvä olla, ellei vaan Siina sattunut olemaan toisien\njoukossa. Ei hän tiennyt, miksikä se niin oli, mutta semmoiselta se vaan\ntuntui.\n\nVähitellen rupesi asia Tommille selkenemään. Mitähän jos...? mutta nuot\nveljet... -- -- --\n\nEi kovinkaan paljon aikaa kulunut, ennenkuin kylässä alkoi kuulua\nhuhuja, että Siina ja Tommi ovat -- kihloissa. Eikä kumpikaan heistä\nkoettanutkaan sitä tyhjäksi tehdä. -- Mitäs siitä, julkinen asia.\n\nTommia oli vaivannut ajatus veljistään. Kuinka kävisi tuoda vaimo niin\nmonilukuiseen perheeseen. Eikä erotakaan sopinut; olisi jäänyt pienelle\nosalle. Mutta kylläpä Siina nyt jo osasi asioita johtaa.\n\n\"Mitäpä tuosta huolehdit, tule meille, onhan tässä tilaa.\"\n\n\"Mutta tuo Nartti?\"\n\n\"Mitäpä hän meitä haittaa, ihminenhän hänkin on. Ellei muuten sovi,\njaetaan talo kahtia tai maksetaan Nartti pois\", perusteli Siina uutta\ntalouttaan.\n\n\"Millä rahoilla?\"\n\n\"Oletkos ajattelematon? Tottahan sinäkin kotoasi jotakin saat. Muuten on\nmeillä lupa tehdä työtä ja pyrkiä eteenpäin.\"\n\nSiihen täytyi Tommin tyytyä. -- -- --\n\nKun asia tuli vakavana totena kyläläisten tietoon, kummailtiin sitä\nsuuresti. Siinalla oli ollut heidän mielestään loistaviakin tarjouksia,\npaljonkin parempia kuin Tommi, ja kaikki hän oli vaan karkoittanut\nluotaan! Tommi ei ollut missään hyvässä maineessa kyläläisten kesken\nrajupäisyytensä vuoksi ja Siinalle hän vaan kelpasi -- hänelle, joka\nmuiden suhteen oli ollut niin sanomattoman vaatelias.\n\nEi voitu Siinan vaalia kyllin ihmetellä.\n\n\"Kuinka sinä, ystäväni, tuohon Tommiin voit mieltyä?\" kysyi eräs ystävä\nSiinalta.\n\n\"Mitä moitittavaa hänessä sitten olisi?\"\n\n\"Hän ryypiskelee ja on tavasta rajupäinen\", sanoi ystävä.\n\n\"Kyllä minä hänet taltutan. Muuten on se minun oma asiani, eikä kuulu\nsinulle vähän vähääkään. Kyllä ymmärrän, että tämä on ensimäinen kontti,\njoita aiotaan minulle ruveta kantamaan, mutta sen sanon edeltäpäin,\netteivät ne minuun tee toivottua vaikutusta. -- Minä olen vaalini\ntehnyt\", sanoi Siina päättävästi.\n\nSiihen kontinkantamiset sitten jäivätkin, sillä tieto Siinan päätöksestä\noli levinnyt kylälle.\n\nSiina oli kihloissa ollessaankin yhtä ystävällinen ja kohtelias kaikille\nihmisille kuin ennenkin.\n\nSilloin hän sattui kerran seurustelemaan erään arvossa pidetyn pojan\nkanssa. He keskustelivat kauan, ja Siina oli avosydäminen kuten\nennenkin. Vihdoin esitteli poika, että tekisivät pienen kävelyretken\nihanan kesäillan viileässä. Siina suostui siihen, ja niin lähdettiin\nliikkeelle. He eivät hakeneet syrjäpaikkoja, vaan kävelivät yleisillä ja\njulkisilla teillä.\n\n\"Kuinka sinä voit tuohon Tommiin yhtyä\", sanoi poika, ottaen Siinan\nkädestä kiinni.\n\n\"Mitä moitetta hänessä sitten olisi?\" kysyi Siina, samassa vetäisten\nkätensä pois pojan kädestä.\n\n\"Semmoinen rajupäinen jörö.\"\n\n\"Yhdellä on yksi vika, toisella toinen. Tommi on pohjaltaan\nhyväsydäminen, ja kun hän oppii hillitsemään rajun luontonsa, tulee\nhänestä miesten parahia. Siinä on varmasti minun osani, ja kukaan ei voi\nasiaa toiseksi muuttaa\", sanoi Siina lujasti ja päättävästi.\n\nKun Tommi sai tietää, että Siina oli ollut kävelyllä tuon pojan kanssa,\ntuli hän sanomattoman mustasukkaiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena kulkea\nmyrrysteli hän yksinään eikä puhunut kellekään monta sanaa.\n\nYhtäkkiä levisi kylälle tieto, että Tommi oli pieksää mukiloinut tuon\npojan pahanpäiväiseksi, jopa niin, että poika joutui vuoteeseen.\n\nYleensä luultiin, että Siina ottaa nyt eronsa Tommista, mutta niin ei\nkäynyt. Tapauksen tietoonsa saatuaan haki Siina heti Tommin käsiinsä.\nSanaa lausumatta kävelivät he Ritulaan ja sulkeutuivat Siinan kamariin.\n\n\"Kuinka voit tuommoista tehdä? Oikein saa hävetä käytöstäsi\", sanoi\nSiina nuhtelevasti ja katsoi kiinteästi Tommia silmiin.\n\n\"Mitä hänen sitten tarvitsee tulla siihen liehtaamaan ja\nsukoistelemaan\", sanoi Tommi jyrkästi.\n\n\"Oletko todellakin niin yksinkertainen, että voit tuommoiset asiat siltä\nkannalta ottaa! Pitääkö minun tekeytyä vihamieliseksi kaikille ihmisille\nsenvuoksi, kun olemme päättäneet kohtalomme yhdistää? Sinä olet aivan\nsyyttömästi lyönyt viatonta nuorukaista, sillä mitään sen enempää ei\nsiinä kohtauksessa ollut kuin tavallinen kohteliaisuus, jota me olemme\nvelkapäät kaikille ihmisille osoittamaan\", sanoi Siina.\n\n\"Sinä siis aiot hyljätä minut\", sanoi Tommi jurosti.\n\n\"En, sitä en tee, vaikka vielä mitäkin tulisi. Mutta sinun tulee pyytää\nanteeksi ja muutenkin hyvittää hänet, sillä minä en suvaitse, että\njättäisitte noin ruman rikoksen sovittamatta\", sanoi Siina ja samassa\nkiersi hän kätensä Tommin kaulaan.\n\nTommi heltyi ja tuli nöyräksi kuin lammas; Siina olisi voinut kääriä\nhänet vaikka sormensa ympärille. Kyyneleet vierivät Tommin silmistä ja\nhän lupasi mennä oitis sovittamaan rikoksensa.\n\nSiina kävi usein hoitelemassa syyttömästi rusikoidun pojan haavoja,\nmitkä eivät kovin pahoja olleetkaan, ja pian toipui potilas.\n\nTällä tavoin saatiin tuo ruma asia sovitetuksi niin, ettei se mitään\npahempaa jälkeä jättänyt.\n\n\nIV.\n\nHankauksia.\n\nHäät pidettiin ja Tommi siirtyi Ritulaan asumaan, sillä hän oli\nlunastanut Nartin osan, ja Siinan vanhemmat luovuttivat kaiken\ntaloudenhoidon nuorelle parille.\n\nAnkaraa huolta piti nyt Siina kotinsa järjestyksestä ja puhtaudesta. Ja\nhän saikin talon tässä suhteessa vähitellen siihen kuntoon, että Ritulaa\nmainittiin esikuvaksi monessa ympäristön pitäjässä.\n\nEi sitä vierasta käynyt Lenulassa, joka ei olisi pistäynyt katsomassa\ntuota kuuluisaa Ritulaa. Ja yhtä kohtelias, vierasvarainen ja\nystävällinen oli emäntä kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin.\nKöyhiä ei hän tosin vienyt vierashuoneeseen, mutta aina oli hänen\nkätensä ojennettuna auttamaan heitä ja hartaasti otti hän osaa heidän\nsuruihinsa. Muutoin kehoitti hän heitä istumaan, istui itse heidän\nrinnallensa ja kuunteli kärsivällisesti, mitä heillä kullakin oli\nsanomista.\n\nArvokkaammat vieraat vei hän heti vierashuoneeseen, jossa hän koetti\nsaada heidät viihtymään.\n\nKun hänen itsensä täytyi mennä laittamaan vieraille suunavausta, komensi\nhän Tommin sillä välin pitämään vieraille seuraa.\n\nTommi koki kyllä parhaansa mukaan huvittaa ja viihdyttää vieraita, mutta\nhiljainen ja juro kun hän luonteeltaan oli, ei se ottanut onnistuakseen.\nYritettiinkö jotakin puhelemaan, loppui se aivan pian ja ikävä\näänettömyys sai taas vallan. Mutta kun emäntä joutui vierasten pariin,\nkyllä silloin kielet pääsivät valloilleen ja ikävyys haihtui.\n\nIsännästä oli vastenmielistä tuo ylöllinen vierasten käynti. Hän oli\nluonteeltaan säästäväinen ja tarkka, ja hänelle kävi peloksi, että\nalinomainen vierasten kestitseminen tuottaa häviötä taloudelle. Tämäkin\nosaltaan vaikutti siihen, että isäntä oli niin vastahakoinen ja\njuromainen vieraita kohdellessaan.\n\n\"Ei meidän taloutemme kestä tuota alituista tavaran ja ajan hukkaa, joka\nmeillä on tullut melkein jokapäiväiseksi tavaksi alinomaisten vierasten\nvuoksi\", sanoi isäntä.\n\nEmäntä päästi iloisen naurunhohotuksen.\n\n\"Sanotko -- ajatteletko niin? Eivät vieraat kuluta kovinkaan suuria\nsummia. Hyvästi järjestetyssä talossa on aina jotakin, jota sopii\nvieraille suunavaukseksi tarjota. Ole koko asiasta aivan huoletonna,\nkyllä minä itse huolehdin sinunkin puolestasi. Sen vaan voin sinulle\nvakuuttaa, ettemme me sen takia maalta merelle joudu. Meidän tulee\nosoittaa kohteliaisuutta kaikille ihmisille. Miltä se tuntuisi\nsinustakin, jos olisimme ihmisiä kohtaan tylyt ja jurot kuin\npuukonnielijät ja siten poistaisimme kaikki vieraat luotamme\", selitteli\nemäntä.\n\nIsännällä ei ollut siihen mitään sanomista ja siihen hänen täytyi\ntyytyä, vaikka vähän vastenmielisesti.\n\nRakastivatko Siina ja Tommi toisiaan?\n\nTommi rakasti vaimoansa melkein liiaksikin. Hän oikein jumaloitsi häntä,\nja siitä seurasi, että hänellä oli melkein aina hienoa mustasukkaisuutta\nvaimoansa kohtaan. Ainoa vastenmielisyys, mikä tavasta ilmeni hänessä\nvaimoonsa, oli tuon ankaran puhtauden vuoksi, jota emäntä ehdottomasti\nkaikilta vaati, mutta äänetönnä koetti Tommi kärsiä sitäkin.\n\nSiina rakasti myös ehdottomasti miestään, vaikka tavasta olikin\nerimielisyyttä heidän välillänsä. Kun vaan Tommi totteli häntä kaikissa\nja alistui hänen tahtoansa noudattamaan, niin oli kaikki hyvin. Mutta\ntämäkin alistuminen tuntui Tommista vastenmieliseltä. -- -- --\n\nLenula oli luonnonihana paikka. Viljelykset olivat laajat ja hyvästi\nhoidetut. Talot olivat hyvästi raketut, ja puhtaus vallitsi kaikkialla.\nAivan kylän laidassa oli iso kalarikas Lenujärvi. Kylä sijaitsi sen\nitäpuolella, ja viljelykset ulottuivat aivan järven rantaan saakka.\nKaunis oli näköala järvelle, joka kesäisinä aamuina aukesi\npeilikirkkaana monine kauniine, lehtevine saarineen ja useine pitkine\nniemineen ja lahdelmineen katsojan eteen. Kaunispa oli järveltäkin\nkatsella tuota muhkeata kylää viljavine vainioineen, ja melkein sen\nkeskellä sijaitsevaa korkeahuippuista valkeaksi kalkittua kivikirkkoa.\n\nTuon luonnon ihanuuden vuoksi tuli Lenulaan aina paljon herrasväkeä\nkesävieraiksi. He majoittuivat sinne tänne kylässä, mutta mieluimmin\nvalitsivat he majapaikakseen järveä likimpänä olevia taloja. Järven\nviileä henki loi vilpastusta kesän kuumuuteen ja kalastelemaan mennessä\npääsi pikemmin järvelle. Heillä oli melkein kaikilla kalastusneuvoja\nmukanaan, yhdellä yhdenlaisia, toisella toisenlaisia. Kun sää oli\nkaunis, näki järvellä useita valkopurjeisia venheitä kiitävän, yhden\nsinne, toisen tänne.\n\nLuonnollistahan on, että kesävieraat tutustuivat ympäristöönsä, niinpä\nRitulaankin. He mieltyivät oitis siihen puhtauteen ja täsmällisyyteen,\nmikä talossa vallitsi. Ensi katsannolta teki emännän ulkonäkö heihin\nvähän vastenmielisen vaikutuksen, mutta kuta enemmän he tutustuivat\nhänen sisälliseen ihmiseensä, sitä miellyttävämmäksi hän heistä tuli, ja\ntuo ulkokohtainen vastenmielisyys haihtui kuin tuhka tuuleen.\n\nKesävierasten joukossa oli useita ylioppilaitakin. Eräs heistä varsinkin\nkiintyi Siinaan, sillä hän tapasi naisen, jolla oli selvä käsityskanta,\nja hyvä arvostelukyky. Hän löysi emännässä vastakaikua omille\nmietteillensä ja senvuoksi hän usein tuli Ritulaan puhelemaan emännän\nkanssa. Useista asioista olivat he yksimielisiä, mutta tavasta tuli\nheille ristiriitaisuus aatteissa, ja se sai heidät joskus sanakiistaan.\nSiina ei suinkaan vähällä kummalla antanut periaatteistaan itseänsä\nluovuttaa. Ja kun hän oikein periaatteellisesti selvitteli omaa\nkantaansa ja samassa koetti järjellisesti kumota vastaväittäjänsä\nmielipiteitä, jäi tämä useinkin tappiolle.\n\nIsäntä katseli tuota ylioppilasta vähän karsaasti, sillä hän piti häntä\nliian tunkeilevana.\n\n\"Mitäs tuo valkolakki täällä aina tekee, mitä hän tahtoo ja toimittaa?\"\nsanoi isäntä kerran emännälleen.\n\n\"Jokos taas! Eihän hän mitään muuta tee kuin keskustelee minun\nkanssani\", sanoi emäntä.\n\n\"Hän joutaisi hyvällä syyllä olla poissa meidän talosta, mokomakin\ntyhjäntoimittaja\", sanoi isäntä jurosti.\n\n\"Herrainen aika! Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että ajaisin\nhänet pellolle, sillä tuleehan meidän hyvästi kohdella ihmisiä\", sanoi\nemäntä ja siihen se asia jäi.\n\nEräänä pyhäaamuna tuli ylioppilas taasenkin Ritulaan. Oltiin juuri\nkirkkoon lähdössä. Kun emäntä oli vierasta tervehtinyt sanoi hän\nhänelle:\n\n\"Pyydän anteeksi, etten voi tehdä seuraa teille, sillä olen juuri\nkirkkoon lähdössä.\"\n\nVieras näytti hämmästyneeltä ja hammastensa välistä mutisi hän:\n\n\"No, kaikkea häntä nyt.\" Kuitenkin poistui hän talosta.\n\nSeuraavana päivänä oli ylioppilas jo taasenkin Ritulassa. Emäntä otti\nkohteliaasti vastaan ja vei vierashuoneeseen.\n\n\"Miksikä te tunnuitte eilen olevan tyytymätön, kun minä menin kirkkoon?\"\nkysyi emäntä oitis, kun he olivat istuutuneet.\n\n\"Niin. -- Minusta tuntui vähän oudolta, kun te niin ajatteleva ihminen\nviitsitte tuommoisiin mennä\", sanoi ylioppilas vähän häikäillen.\n\n\"Minkälaisiin?\" kysäisi emäntä, ikäänkuin hän ei olisi täydelleen\nymmärtänyt ylioppilaan odottamatonta lausetta.\n\n\"Tuommoisiin kuin kirkkoonkin.\"\n\n\"Mitä! Ettekö siis pidä kirkosta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö uskonnostakaan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Jopa te olette onnettomin ihminen, mitä maan päällä on\", sanoi emäntä\nkauhistuksissaan.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Eipä siinä luulisi olevan kysymisen varaa. Onnettomin ihminen on se,\njolla ei ole uskoa Jumalaan.\"\n\n\"Koko jumaluus on vaan tyhjää lorua, jolla koetetaan tuhmia,\nsivistymättömiä ihmisiä peljätellä\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Ettekö usko sielun kuolemattomuuteenkaan ja tulevaiseen elämään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kurjaakin kurjempi ihminen olette. Turhaanko Jumala loi ihmisen\nsielulliseksi olennoksi, kun ei ihmisellä olisi muuta elämää kuin tämä\najallinen lyhyt ja viheliäinen elämämme?\"\n\n\"Mikään Jumala ei ole ihmistä luonut, koska Jumalaa ei ole\nolemassakaan\", sanoi ylioppilas kolkosti.\n\n\"Mistä ihminen sitten on tullut?\"\n\n\"Hän on kehittynyt itsestään.\"\n\n\"Kuinka te voitte järjellisenä ihmisenä semmoisia päätelmiä tehdä?\nPitäisihän toki ymmärtää, etteihän mitään voi tekemättä tulla. Luontokin\nkaikissa vaiheissaan ja nytkin kukoistavassa ihanuudessaan todistaa,\nettei kaikki tämä ole itsestään kehittynyt, vaan niillä on täytynyt olla\njoku suuri, viisas ja voimallinen luoja\", tuumaili emäntä.\n\n\"Niin se sanoo, joka ei niitä asioita ymmärrä\", tokaisi, ylioppilas.\n\n\"Herra varjelkoon minua teidän tavallanne näitä asioita ymmärtämästä. Ei\nole vielä maailmaan mitään niin ihanaa oppia ilmestynyt kuin kristinoppi\non. Mihin ihmisraukka hädän ja tuskan aikana viheliäisyydessään ja\ntuskassaan pakenisi, ellei hän tietäisi, että hänellä on armollinen\nJumala, joka anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset, kun vaan\nkatuvaisena hänen Poikansa turvissa anoo häneltä armoa ja\nanteeksiantamusta.\"\n\n\"Voihan ihminen rauhoittuneena elää tuommoisitta taikatempuittakin\",\nväitti ylioppilas.\n\n\"No, millä tavalla?\"\n\n\"Siten, että koettaa noudattaa totuutta ja oikeutta, eikä tee\nkenellekään vääryyttä.\"\n\n\"Se on väärä turva, joka ei ole vielä koskaan kestänyt koetuksen aikana.\nEi ole mikään viisaustiede voinut antaa turvaa ja lohdutusta\nhätääntyneelle sielulle, mutta kun kannamme surumme ja tuskamme Herran\neteen, niin saamme kohta omantunnon rauhan\", sanoi emäntä.\n\n\"Omatunto -- mikä se on?\"\n\n\"Ettekö ole koskaan tunnossanne semmoista ääntä kuullut, joka teille\nsanoo, mikä on oikea ja mikä väärä?\"\n\n\"Noo -- kyllähän, mutta sen olen saanut tietopuolisesta opista\", sanoi\nylioppilas.\n\n\"Oletteko seurannut tätä ääntä?\"\n\n\"Kyllä melkein; mitenkäs muuten tietäisin, mikä on oikein, mikä väärin.\"\n\n\"Siinäkin asiassa on teissä erehdys. Tuota ääntä, joka povessanne\nliikkuu, ette ole saanut sinne maallisilla tiedoillanne, vaan se on\nJumalan laki, jonka hän jo luomisessa istutti ihmisen sydämeen. Mutta\nminä huomaan, että te olette tuon omantuntonne mietteillänne tehnyt\nhyvin venyväksi, ja uskon, ettei tämä voi teille aina selvästi sanoa,\nmikä on oikein ja mikä väärin. Jos teidän käsitteenne pääsee leviämään\nkansaan, niin on sen perikato lähellä, sillä kansat, jotka ovat\nJumalansa hyljänneet, ovat aina hävinneet. Tekisitte viisaasti, jos\nrupeaisitte tarkemmin miettimään asiaa, ettekä levittäisi tuota\nturmiollista oppianne\", puheli emäntä vakavasti.\n\n\"Enpä minä olisi uskonut, että te olette noin kovin jumalinen\", sanoi\nylioppilas.\n\n\"Selvästi tunnen, etten ole kylläksikään jumalinen, ja sitä olen\npaljonkin surrut. Kun nyt olette avonaisesti epäuskoisen sydämenne\npaljastanut, niin minun täytyy ilmoittaa, etten halua teidän kanssanne\nenempi seurustella\", sanoi emäntä päättävästi.\n\nYlioppilas joutui hyväisestään hämilleen.\n\n\"On varsin ikävä, että asia niin päättyi, mutta luulen, että te ette ole\nminua täydellisesti ymmärtänyt\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Aivan täydellisesti -- saatte mennä\", sanoi emäntä.\n\nJa niin lähti tuo materialistinen uskonsankari.\n\n\nV.\n\nKohtaus.\n\nKaukaan aikaan ei tuo Ritulan emäntään kiintynyt ylioppilas käynyt\ntalossa.\n\n\"Pääsimmehän toki tuosta tungettelijasta viimein eroon\", sanoi isäntä\nemännälleen eräänä kertana.\n\n\"Kaikista huonoista ihmisistä täytyy totuuden ihmisten eroon päästä\",\nsanoi Siina.\n\n\"Niinkö se on? Minä olen ollut huomaavinani, ettet sinä pidä minusta\nmitään tuon ylioppilaan ohella\", sanoi Tommi yksinkertaisuudessaan.\n\n\"Erehdyt ystäväiseni; sinusta pidän enemmän kuin kaikista muista\nyhteensä. Mutta minua kummastuttaa tuommoinen ajattelematon\nmustasukkaisuus, kun et sinä soisi maailmassa olevankaan muita kuin\nsinut ja minut.\n\n\"Ei veikkonen! Kaikki kansalaiset, veljet ja sisaret, ovat luuta meidän\nluustamme ja sentakia olemme me velvolliset heitä ihmisellisesti\nkohtelemaan\", sanoi Siina.\n\nKului joku aika. Vähitellen teki ylioppilas taasenkin tuttavuutta\ntaloon. Ensimältä tuo vanha tuttava arasteli; oli niinkuin hän olisi\nhäpeillyt entisiä mielipiteittensä ilmauksia. Mutta kun hän pääsi\nemännän kanssa puheisille, oli hän olevinaan katuvainen syntinen. Hän\nkoetti selittää, kuinka hän oli aivan yhtä mieltä emännän kanssa uskon\nasioissa, mutta hän oli vaan tahtonut koetella emäntää saadakseen\ntietää, mitä mieltä hän oli.\n\nKun emäntä tämän kuuli, suli hänen sydämensä heti, ja entinen ystävyys\nalkoi jälleen.\n\nMelkein myötäänsä oli nyt ylioppilas Ritulassa vieraana. Sattuiko joku\nmuu vieras olemaan talossa kun hän tuli, poistui hän heti, sillä hän\ntahtoi yksinomaan olla kahden kesken emännän kanssa.\n\nEmäntä useinkin illan siimeksessä päivän töistä päästyänsä meni\nkävelemään virkistääkseen itseänsä.\n\nKerran muutamana kauniina kesäiltana meni hän järven rannalle\nkävelemään. Äkkiarvaamatta ilmestyi hänen eteensä mieshenkilö. Emäntä\nhämmästyi pahanpäiväiseksi, mutta samassa huomasi hän, ettei tulija\nollut kukaan muu kuin tuo ylioppilas.\n\nTämä teki emännälle nöyrän kumarruksen, lausuen samassa hyvän illan.\nPuhellen niitä näitä, esitteli hän, että istuttaisiin lähellä olevalle\nturvepenkille, että saataisiin haastella.\n\nYlioppilas koetti nyt kaikenlaisilla imarteluilla ja melkein\nintohimoisesti puhua leperrellä emännälle.\n\nYht'äkkiä kumartui hän emännän puoleen ja sanoi kuiskaamalla:\n\n\"Minä rakastan teitä sydämeni pohjasta\", ja samassa hapuili hän Siinan\nkättä omaansa.\n\n\"Mitä te nyt puhutte! Minä olen rakkauteni luvannut yhdelle ainoalle\nmiehelle, ja se riittää. Minulla ei ole rakkautta antaa kenellekään\ntoiselle\", sanoi Siina lujasti.\n\n\"Eihän toki niin. Luulen teidät tuntevani\", sanoi ylioppilas ja samassa\nhän kietoi kätensä Siinan ruumiille.\n\nSiina kauhistui kovin tuota tekoa. Hän riuhtaisi itsensä irti tuosta\ntungettelijasta, ja niin hän seisoi muutaman askeleen ulompana tuota\nhävytöntä nuorta miestä.\n\n\"Oletteko tuommoinen! Missä teidän oikeuden ja totuuden tuntonne nyt\non?\" sanoi Siina, ja hänen kasvonsa olivat tavallista punakammat\näkkinäisen hämmästyksen takia.\n\nYlioppilas ei uskonut vielä tuotakaan. Hän luuli Siinan käytöstä vain\ntavalliseksi naisen oikuksi, jommoisia hän ehkä oli ennen tavannut.\n\nHän hyökkäsi nyt Siinaan käsiksi ja koetti häntä valloittaa.\n\nÄkkinäisellä voimain ponnistuksella riuhtaisi Siina taasenkin itsensä\nirti ja samassa läimäytti hän aika korvapuustin ylioppilaalle. Mutta kun\nsekään ei auttanut, päästi hän kamalan hätähuudon.\n\nSamassa syöksyi pensaikosta esiin roteva mies. Tämä oli Siinan veli\nNartti, joka myöskin sattui olemaan iltakävelyllä tuossa kauniissa\njärvenrannan metsikössä.\n\nKun Nartti ilmestyi uhkaavana ylioppilaan nokan eteen, hämmästyi tämä\nkelpo tavalla.\n\n\"Tuhannen peeveliä! Oletteko todellakin tuommoinen roisto, että\nhätyytätte naitua naista!\" huudahti Nartti, sillä hän oli oitis\nhuomannut asian oikean laidan.\n\n\"Enhän ole mitään pahaa tehnyt, tahdoin vain naista naurattaa\", sanoi\nylioppilas puolustellen itseään.\n\n\"Kyllä minä panen sinut tuolla tavalla naisia naurattamaan senkin\nroisto. Tuossa on sinulle ensimäinen ja tuossa toinen\", sanoi Nartti\nmäjäytellen ylioppilasta korville puolelle ja toiselle. Kun hän pääsi\nylös kompuroimaan, oli uusi mäjäys aina valmiina; ei silloin ollut\nylioppilaan hienot sääret maassa lujasti kiinni.\n\nVihdoin täytyi Siinan mennä Narttia hillitsemään.\n\n\"Anna hänen nyt jo olla, onhan hän jo kyllikseen saanutkin rangaistusta\nhuonosta työstään\", sanoi Siina, ja niin pääsi ylioppilas taasen\njaloilleen.\n\n\"Vai olet sinä tuommoinen tihulainen kaikkine sivistyksinesi ja\noppinesi! Luuletko, ettei kansan lapsissa ole suurempaa siveellistä\nvoimaa kuin sinunlaisissasi on? Ellei niin olisi, olisi kansan perikato\nkäsissä, sillä semmoinen mädännäisyys ei voi kauan pystyssä pysyä\",\nhaukuskeli Nartti vielä kaupanpäälliseksi.\n\nHäpeissään lähti ylioppilas turvottunein naamoin mennä lurjustelemaan\npois.\n\nSiina ja Nartti lähtivät nyt kotiaan. Siina oli vielä hätääntyneen\nnäköinen, ja Tommi huomasi oitis, ettei emäntä ollut tavallisissa\noloissaan.\n\n\"Mikä sinua nyt vaivaa, kun olet noin tuohtuneen näköinen?\" kysyi Tommi.\n\nSiinasta oli tuo juttu niin tavatonta laatua, että hän ei olisi\nmielellään siitä tarkkaa selkoa tehnyt. Muuten hän oli vielä niin\nhätäyksissään, ettei hän olisi kyennytkään siihen. Mutta Nartti selitti\njuurtajaksain koko tapahtuman.\n\n\"Enkö minä ole kauan aikaa epäillyt tuon ainaisen tungettelijan\ntarkoituksia? Hän on ollut mielestäni niin vastahakoinen otus, etten ole\nhäntä hyvällä omallatunnolla kärsinyt. Mutta tulehan vielä kerrankin\ntänne mokomakin saikarasääri, niin kyllä minä sinulle lähtöpassit\nannan\", tuumaili Tommi.\n\nSiinasta oli tuo kohtaus niin häpeällistä laatua, ettei hän olisi sen\nsuonut tulevan yleisön tietoon. Hän rupesi pyytelemään, että asia\npidettäisiin salassa, koska se ei olisi kenellekään ylösrakennukseksi.\nSiinan esitys hyväksyttiinkin yksimielisesti.\n\nKuitenkaan ei asia pysynyt salassa. Kohtauksen oli sattunut huomaamaan\neräs poikaloppi, joka onkiretkellään oli kaukaa nähnyt koko tapauksen.\nTämä kohta levitti tiedon ympäri kylää.\n\nYlioppilas parka joutui nyt pahempaan kuin pulaan. Kaikki rupesivat\nhäntä sormellaan osoittelemaan ja säätyhenkilöt eivät voineet kyllin\nhalveksia ylioppilaan halpamaista käytöstä.\n\nEi ollut hänellä muuta neuvoa kuin laputtaa pois koko paikkakunnalta ja\nheittää kaikki kesävierailut sikseen.\n\n\nVI.\n\nMuutoksia.\n\nRitulassa tuli nyt huomattavia muutoksia. Emäntä joutui nyt äidiksi.\n\nKynä ei voi kertoa sitä ilon ja autuuden tunnetta, jota Siina nyt tunsi\nsydämessään. Parin viikon kuluttua tunsi hän jo kykenevänsä kaikella\näidillisellä lemmellä ja rakkaudella vaalimaan pienokaistansa, tuota\nkallista taivaan lahjaa, joka oli hänen huostaansa uskottu. Kyllä ei\npienokaisen tarvinnut puutteessa olla. Pieninkin lapsen kirahdus herätti\njo äidin huomion, ja oitis riensi hän tutkimaan, mitä pienokainen oli\nvailla.\n\nKun äiti voimistui niin paljon, että hän voi jotakin toimia, saatettiin\nlapsi pyhään kasteeseen, jossa hänelle nimeksi annettiin Aila.\n\nOlisi luullut Tomminkin nyt hyvinkin ilostuvan tuosta uudesta onnesta,\nmutta niin ei ollut kumminkaan laita. Vaikka hän ulkonaisissa asioissa\ntäyttikin kaikki aviomiehen tehtävät perhettänsä kohtaan, pysyi sydän\nkuitenkin kylmänä, sillä siellä kalvoi pieniä matoja. -- Tuo, tuo\ntohvelin alla oleminen ja liikanainen siisteyden vaatimus.\n\nJoitakin aikoja ennen lapsen syntymistä, oli Tommi vaihtanut hevosia.\nTuo hevonen oli kotikasvatti ja Siinan lempihevonen.\n\n\"Kuinka sinä omin päinesi saatoit vaihtaa tuon uskollisen palvelijan\nvieraisiin käsiin? Eikö vähääkään käynyt sydämellesi luovuttaessasi sen\ntuolle Koni-Mikolle, joka ei muuta tee kuin kulkee markkinoista\nmarkkinoihin pieksäen ja ruoskien hevosraukkoja niin, että ovat\npuolikuolleina hänen käsissään? -- Sinun on paikalla mentävä purkamaan\ntuo tunnoton kauppa\", komenteli Siina.\n\n\"No, minähän voitin alintain sata markkaa tuossa kaupassa\", puolusteli\nTommi.\n\n\"Vaikka olisit voittanut vielä kaksisataa, niin kauppa on kuitenkin\npurettava, sillä minä en salli sitä, että uskollinen eläin joutuu\nrääkkääjän käsiin\", sanoi Siina lujasti.\n\nEi Tommille muuta neuvoksi kuin purkaa kauppa.\n\n\"Kas, nyt sinä olit taasenkin kiltti, minun oma Tommini\", sanoi Siina,\nkun Tommi oli tuonut Pollen kotiin.\n\n\"Kiltti!\" murahti Tommi ja lähti kävellä jurpottelemaan pois. Mutta\nentistä jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi kävi Tommi.\n\nKerran möi isäntä kesällä viisi tynnyriä rukiita.\n\n\"Kuinka sinä minun tietämättäni menet tänä aikana viljaa myömään? Oletko\ntehnyt lukua, riittääkö hinkalossa viljaa talouden tarpeiksi uutiseen\nsaakka? Minä luulen, että jos sinun haltuusi yksinomaan jää talouden\nhoito, rupeaa hiiret hinkaloissa pian koppia lyömään\", tuumaili Siina\nTommille.\n\n\"Jo nyt on kumma paikka! Kyllä minä olen huono isäntä, kun en saa kohta\nrikkaa ristiin panna ilman sinun luvattasi\", nureksi Tommi.\n\n\"Ei sinun tarvitsekaan. Meitähän on kaksi ja 'yhteisöthän ne ovat\nsatimet karjamailla.' Mitä se sitten sinua haittaa, vaikka taloudelliset\nasiat punnitaankin yhteisesti, sillä kaksi voipi paremmin asiat harkita\nkuin yksi?\" sanoi Siina.\n\n\"Haittaapa se. Eihän noiden muiden isäntien tarvitse olla tuommoisen\nkomennon alla\", tuumaili Tommi.\n\n\"Olkoon muualla miten tahansa, mutta meillä sen täytyy niin olla\", sanoi\nSiina yksikantaan päättävästi, ja siihen se asia jäi.\n\nTämmöiset kohtaukset painuivat syvälle Tommin sydämeen. Ja vielä\npäälliseksi tuo ankara puhtaus ja järjestys, josta hän alituisesti sai\nmuistutuksia. Kaikki nämät yhteensä vaikuttivat sen, että Tommi tunsi\nolevansa liika henkilö perheessä, jolla ei ole muuta tekemistä, kuin\nolla alituisesti voimattomana välikappaleena vaimonsa käsissä. Hän ei\nsaanut olla minkään määrääjänä, ei minkään kaupan tekijänä, vaan\nkaikissa häntä käskettiin, velvoitettiin ja komennettiin.\n\nTuntien tämmöistä sortovaltaa harjoitettavan, ei perillisen\nsyntyminenkään voinut hänen synkkää mieltään ilahuttaa.\n\nKun lapsen syntyminen oli onnellisesti tapahtunut ja äidin henki\npelastunut, tunsi Tommi tehneensä kaikki velvollisuutensa.\nSynkkämielisenä ja vähäpuheisena oleskeli hän melkein yksinään, eikä\nkutsuttunakaan monasti käynyt vaimoaan ja lastaan katsomassa.\n\nHento vaimo ei täydellisesti parantunut kaukaan aikaan lapsivuoteesta.\nTällä välin makasi Tommi usein yönsä väen puolella. Ei hän suurin\nvälittänyt makuusijastaan, kääräisi vaan jotakin päänsä alle ja kytjähti\npenkille maata. Useakin tarjosi Tommille vuodettansa, mutta Tommi sanoi\nvain: \"Kiitoksia paljon, pitäkää itse vaan vuoteenne, kyllä minä tässä\ntoimeen tulen.\"\n\nIsännällä oli omalla puolellaan kylläkin komea ja pehmeä vuode, mutta\nhän tunsi itsensä siellä niin vieraaksi ja ikäänkuin armoilla eläjäksi.\n\n\"Mitäpä minä siellä tekisinkään, en minä kuitenkaan osaa olla niinkuin\nvaaditaan\", ajatteli hän itsekseen penkillä maatessaan.\n\nTäällä väen parissa tuntui Tommista kaikki niin kodikkaalta ja\ntutunomaiselta, eikä kummakaan, sillä semmoisissa oloissa hän juuri oli\nkasvanut ja mieheksi varttunut.\n\nVäki kummasteli isännän elintapaa. Toiset arvelivat, ettei isäntä\ntahtonut maata toisella puolella, kun emäntä makasi siellä heikkona\npienokaisensa kanssa, mutta toiset pudistelivat epäillen päätänsä.\n\nEnsimältä ei emäntä tiennyt mitään tuosta Tommin elämän käänteestä,\nsillä hoitajatar ei tahtonut rasittaa häntä millään taloudellisilla\nhuolilla. Sitä hän vaan oudoksui, kun isäntä niin harvoin kävi heitä\nkatsomassa. Mutta hoitajatar osasi senkin sillä lailla selittää, ettei\nisäntä hennonut häiritä heitä käynneillään niin heikkoina ollessaan.\n\nNoin kolmen kuukauden kuluttua toipui emäntä niin, että hän rupesi\nottamaan osaa talouden toimiin. Silloin selkeni hänelle kaikki. Hän sai\ntietää, ettei koko tällä pitkällä ajalla ollut isäntä montakaan yötä\nmaannut omalla vuoteellaan, vaan melkein aina väen puolella penkillä.\n\nSiina vaivasi päätään monenkaltaisilla kysymyksillä ja otaksumisilla,\nmikä mahtoi isännän tuommoiseen käytökseen syynä olla. Varsinkin\ntämmöisenä aikana, jolloin olisi luullut olevan syytä ilostua entistä\nenemmän. Itse puolestaan ei hän luullut antaneensa Tommille mitään\naihetta siihen kammoon, jota hän osoitti vaimoaan ja lastansa kohtaan.\nHän oli laittanut kotinsa semmoiseen järjestykseen, että siinä olisi\nluullut viihtyvän kenen hyvänsä. Mutta ehkäpä isännän kaihtemiseen ja\njörömäisyyteen olikin syynä se, ettei hän tahtonut häiritä läsnäolollaan\nperheensä rauhaa heidän heikkoina ollessaan.\n\nNäitä mietti Siina, mutta eipä hän täyteen selvyyteen sittenkään päässyt\ntuosta perheen rauhaa uhkaavasta elämän käänteestä.\n\nEräänä kertana tuli Tommi juron näköisenä lapsikamariin. Siellä oli\nkaikki niin valoisaa, puhdasta ja siistiä. Valkoiset, suoraksi silitetyt\nakkunakaihtimet estivät liikanaisen valon huoneeseen tunkeutumasta,\npitseillä reunustetut puhtaat lakanat valaisivat sekä emännän vuodetta\nettä pienokaisen kehtoa; oli niin puhdasta, ettei tomunhiukkaakaan\nnäkynyt missään. Tommista tuntui siltä kuin pyhä siimes olisi\nvarjostanut koko huonetta.\n\nHän tunsi itsensä aivan mahdottomaksi siellä asustelemaan. Hän ei\nluullut parhaalla tahdollaankaan voivansa niin elää ja olla, ettei hän\nsaisi vaimoltaan alinomaisia nuhteita ja muistutuksia.\n\nKun isäntä näiden tunteittensa kanssa taisteli, seisten keskellä\nlattiaa, astui emäntä samassa huoneeseen.\n\n\"Kah! Olethan sinä nyt kerrankin täällä! Istuhan toki, että saadaan\nhaastella kahden kesken\", sanoi emäntä iloisesti.\n\n\"Mitäpä puhelemista meillä olisi?\" sanoi isäntä jurosti, mutta istui\nkuitenkin.\n\n\"Sanotko niin? Kenellä sitten olisi keskenään puhelemista, ellei juuri\nisännällä ja emännällä?\" kummasteli Siina.\n\n\"Mitä me sitten puhelisimme?\" kysyi Tommi.\n\n\"Ajattelin puhua siitä, miksi sinä olet nykyään niin kummallinen\", sanoi\nemäntä.\n\n\"Kuinka kummallinen?\"\n\n\"Kummalliselta tuntuu minusta se, kun makaat yösi tuolla väen puolella,\najellen pitkin kovia penkkejä, etkä vietä öitäsi omalla vuoteellasi,\njonka luulisin toki olevan siinä voimassa, että siinä sopisi paremmin\nlevätä.\"\n\n\"Minä en viihdy täällä\", sanoi Tommi jurosti.\n\n\"Sano, ystäväiseni, mikset voi viihtyä. Minä olen kaiken voitavani\ntehnyt, saadakseni asuntomme niin mukavaksi ja siistiksi kuin suinkin,\nettä viihtyisit paremmin luonamme. Mutta enimmän kummastuttaa minua, kun\nnyt juuri luulisi sinulla olevan enemmän aihetta iloon kuin koskaan\nennen, ja sinä osoitat päinvastoin mitä suurinta tyytymättömyyttä ja\nsuvaitsemattomuutta. Ja mikä kaikki on tähän kummalliseen käytökseen\nsyynä?\" puheli Siina surumielisesti.\n\n\"Hym!\" hymähti vaan Tommi ja alkoi astella ulos huoneesta.\n\nSiina oli koettanut saada selvää miehensä mielentilasta, mutta tämä\nsuljettu kirja jäi hänelle yhtä hämäräksi kuin ennenkin.\n\n\nVII.\n\nPahenee.\n\nNäiden tapahtumain jälkeen makasi isäntä jonkun aikaa omalla\nvuoteellaan, mutta vähäpuheinen ja miettivän näköinen hän oli. Jos\nemäntä hänelle jotakin puhui, vastasi hän vaan: on tai ei.\nTaloudellisiin kysymyksiin virkkoi Tommi vaan jurosti: \"Mitäpä minusta.\"\n\nTommin sielussa liikkui sen ohessa kuitenkin säälintunne vaimoansa\nkohtaan. Tämän tähden ei hän hennonut vaimolleen aivan vasten silmiä\npurkaa sydäntänsä eikä ilmaista, mikä raskas taakka oli vähitellen\nkertynyt painostamaan hänen mieltään.\n\nKun isäntä aamulla heräsi vuoteeltaan, meni hän oitis väen puolelle.\nSyömässä hän kävi säännöllisesti toisella puolella, mutta kun ateria oli\npäättynyt, siirtyi hän muiden mukana väen puolelle, sillä siellä hän\ntunsi viihtyvänsä. Työtä teki hän kahden edestä, mutta taloudellisiin\nasioihin ja toimiin ei hän ottanut vähintäkään osaa; ne kaikki jäivät\nemännän huostaan.\n\nKerran meni hän taas monesta ajasta lapsikamariin. Pienokainen makasi\nsiinä niin autuaan ja viattoman näköisenä ja hymyili nukkuessaan\nniinkuin pieni enkeli.\n\nKauan seisoi isä lapsensa kehdon ääressä, ja monenlaisia mietteitä\nliikkui hänen mielessään. Hän tunsi sanomatonta rakkautta ja sääliä\nlasta kohtaan. Hän olisi tahtonut ottaa lapsen syliinsä ja paeta hänen\nkanssaan kauas pois. Mutta samassa tunsi hän itsensä kykenemättömäksi\nsiihen. Hänessä ei olisi miestä hoitamaan lasta sillä hellyydellä ja\nrakkaudella, minkä tuo toimi välttämättömästi vaatisi. Ehdottomasti\ntäytyi hänen itselleen tunnustaa, että lapsen äiti pystyi siihen\nkymmeniä kertoja paremmin kuin hän. Ja hän alkoi jo huomata, että\nharvapa äiti piti lapsestaan niin hellää huolta kuin hänen vaimonsa.\n\nNäitä miettiessään olisi hän niin mielellään suudellut nukkuvaa\npienokaista, mutta tämä tuntui hänestä pyhyyden loukkaukselta, eikä hän\nuskaltanut huulillaan koskettaa tuota enkeliolentoa. Hetken aikaa seisoi\nTommi vielä kehdon luona, katsellen tuota nukkuvaa viatonta lapsukaista,\njolla ei ollut mitään huolia, murheita ja elämän suruja.\n\nSuuret kyyneleet valuivat isän silmistä kaikkea tätä miettiessään.\n\nElämä ei käynyt entistä eheämmäksi Ritulassa. Isäntä rupesi taasenkin\nmakailemaan yönsä väentuvan penkeillä, eivätkä mitkään Siinan rukoukset,\nkehoitukset ja selitykset voineet asiaa toiseksi muuttaa.\n\n\"Olkoonpa hän nyt niinkuin haluttaa, kylläpähän kerran siitä\npuhkeaakin\", tuumaili Siina vaan rauhallisesti.\n\nItseksensä hän puuhaili vaan entiseen tapaansa talouden toimissa\nniinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Sama puhtaus, sama säntillisyys\nvallitsi nyt Ritulassa kuin ennenkin, ja vieraita kävi talossa niinkuin\nennenkin.\n\nMutta yhä synkkämielisemmäksi kävi isäntä. Ainuttakaan kertaa ei hän\ntullut enää emännän puolelle vuoteeseensa, vaan makaili tuvan penkillä.\nKun emäntä sen huomasi, toimitti hän väen puolelle erityiseen kamariin\nisännälle vuoteen.\n\nNyt tuli isäntä oikeaan oloonsa. Oli niinkuin suuri kuorma olisi\npudonnut hänen hartioiltaan. Siellä hän tunsi viihtyvänsä omassa\nrauhassaan, jossa ei tarvinnut ketään arkailla.\n\nAlettiin kummailla, miksi isäntä oli niin usein työstä poissa, vaikka\nhän ennen niin ahkerasti oli käynyt työssä tahi ainakin ollut sitä\njohtamassa. Kun väki tuli työstä, ilmestyi isäntäkin joukkoon ja\ntavallisesti oli hän erinomaisen hilpeällä ja iloisella tuulella. Hän\nkeskusteli jokaisen kanssa erikseen ja kaikille oli hänellä viskata joku\nleikkisana.\n\nVäestä tuntui siltä kuin isännästä olisi kadonnut kaikki jurous ja\nsynkkämielisyys, ja hän saanut takaisin entisen hilpeän luonteensa.\nKukaan ei kaukaan aikaan voinut sanoa, mikä tämän kummallisen muutoksen\noli aikaansaanut.\n\nVihdoin huomattiin, että isännän kieli alkoi iloisimmillaan ollessaan\n-- -- sammaltaa, ja siitä älyttiin, että hän oli ruvennut\nyksinäisyydessään ryypiskelemään.\n\nTämä havainto teki Ritulan väkeen hämmästyttävän vaikutuksen. Emäntään\nse koski niin kovasti, että hän tuli oikein sairaaksi. Hän luuli nyt\nkeksineensä syyn Tommin synkkämielisyyteen ja perheensä kammoamiseen,\nmutta se ei johtunut ensinkään hänen mieleensä, että tuon turman\nperustus ja alkulähde oli juuri hänessä itsessään.\n\nKaukaan aikaan ei Siina puhunut miehellensä mitään koko tuosta\nsurullisesta ja suomattomasta asiasta. Mykkänä kantoi hän vaan raskasta\nkuormaansa, surren ja murehtien perheensä tulevaista tilaa. Hän koki\ntiedustella kaikella naisen neuvokkaisuudella noita turmion lähteitä,\nsaadaksensa tuketuiksi ne. Mutta kaikki tämä oli turhaa työtä, sillä\nTommilla oli senkin seitsemän asiamiestä, jotka yhdellä tai toisella\ntavalla hankkivat hänelle tuota haluamaansa ilolientä.\n\nEi kauan viipynytkään, ennenkuin Tommin ryypiskeleminen kävi niin\njulkiseksi, että hän oli myötäänsä humalassa. Eikä hän huolinut keltään\nvähääkään peitellä taikka salata tilaansa.\n\nTähän tilaan tultuaan kävi hän usein emännän puolellakin. Eräänä kertana\ntapasi hän salissa emännän istumassa surullisen näköisenä. Yhtä puhdasta\nja siistiä oli siellä kuin ennenkin.\n\n\"Kah! täällähän sinä istut yksinäsi kuin lintu häkissään. Ja kaikki on\nniin hienoa ja puhdasta. Saanhan nyt kai kerran sylkeä tuohon lattialle,\nsillä minä olen vaan Tommi, raskaan työn tekijä, joka ei osaa\nhienostella\", sanoi Tommi ja -- ptrui! sylkeä roivasi hän puhtaalle\nmatolle aika roivauksen.\n\nSurumielisenä nousi Siina ylös, otti pyyhkeen ja siivosi huolellisesti\nsyljen pois lattialta. Hän ei lausunut sanaakaan; meni vaan hiljaisena\nistumaan samaan paikkaan.\n\n\"Senhän minä tiesinkin! Minä en kelpaa asumaan sinun koristellussa\npyhäkössäsi, sillä minä olen vaan Tommi. Minä vaan likaisin ja tahrisin\nsinun korusi. Mutta tiedä se, etten minä aio ruveta sinun tahdottomaksi\nvälikappaleeksesi enkä keppihevoseksi, jommoiseksi näyt aikovan minut\ntehdä. Minä en saa tehdä enkä toimia mitään ilman sinun armollista\nlupaasi. Mutta nyt saat olla ja elää, puuhata ja päättää niinkuin itse\ntahdot. Minusta ei ole enää mitään haittaa sinulle, ja minun puolestani\nsaat pitää semmoisen puhtauden kuin suinkin haluat\", puheli Tommi\närtyisästi.\n\nHän nousi ylös istualtaan ja alkoi kävellä salin lattialla. Hän yritti\nmennä lapsikamariin, mutta Siina huomattuaan, missä tilassa Tommi oli,\noli jo varaselta ottanut avaimen pois suulta.\n\n\"Senhän minä tiesinkin. Minä en saa kohdata omaa lastanikaan, jota niin\nsanomattomasti rakastan. Minusta ei ole sinulle elämänkumppaniksi, sillä\nminä olen vaan Tommi\", sanoi isäntä ja meni pois.\n\nKoko sillä ajalla ei emäntä lausunut luotuista sanaa, sillä hän älysi,\nettei isäntään tuossa tilassa puhe vaikuttaisi niin mitään.\n\nIsännän mentyä purskahti emäntä valtavaan itkuun. Nyt selkeni hänelle\nkaikki. Tommi oli purkanut sydämensä painon kokonaan. Siina älysi, mistä\nisäntä oli itsellensä kerännyt kaiken juroutensa, umpimielisyytensä ja\nkylmyytensä, ja hän huomasi jännittäneensä jousta liian kireälle, jopa\nniin että se oli aivan katkeamaisillaan. Hän syytti itseään\najattelemattomuudesta ja liiallisesta luottamuksesta itseensä ja\nkykyynsä hillitä muiden ihmisten luonteita. Hän älysi, ettei hän kyllin\ntarkoin tuntenut miehensä luonnetta, vaikka luuli niin tehneensä. Tämä\nkaikki painosti kovasti emännän mieltä.\n\nSeuraavana aamuna meni emäntä toiselle puolelle isännän kamariin. Isäntä\nistui vuoteen laidalla nolon näköisenä, pää käsiin nojattuna. Hän\nsäpsähti hyväisestään emännän tuloa.\n\n\"Hyvää huomenta, ukkoseni! Kuinka nyt voit?\" sanoi emäntä iloisesti.\n\n\"Onpahan niinkuin tuossa\", sanoi Tommi jurosti, eikä hievahtanut\npaikaltaan.\n\nEmäntä otti tuolin, siirsi sen lähelle isäntää ja istuutui siihen.\n\n\"Kuinka sinä olet tuommoiseen tilaan joutunut? Etkö vähääkään ajattele,\nkuinka suureen vaaraan olet itsesi ja perheesi saattanut?\" aloitteli\nemäntä.\n\n\"Kuinka suureen vaaraan?\"\n\n\"Pitäisihän järjellisen ihmisen kysymättäkin älytä, minkälaiset vaarat\ntuommoisesta elämästä seuraa. Ensinnäkin menetät terveytesi, ihmisyytesi\nja kunniasi, ja sitten saatat häpeään koko perheesi. Samalla joutuu\nvaaraan koko talouskin, kun työt jäävät takapajulle ja välistä\ntekemättäkin\", selitteli emäntä.\n\n\"Sinun hallussasihan johto on tähänkin asti ollut, eikä minulla ole\nollut mitään sanomista. -- Siinäpä häntä nyt olet voiminesi ja\ntoiminesi. Minusta ei ole enää mitään haittaa\", sanoi Tommi.\n\n\"Oikeastaan asia ei niin ole. Kyllä sinunkin toimesi on paljon\nvaikuttanut taloudessamme, mutta minä olen luullut, että minunkin\npitäisi saada asioista tieto. Siinä luulossani olen kuitenkin pettynyt\",\nsanoi emäntä.\n\n\"En minä vielä koskaan ole purkanut sinun tekemiäsi kauppoja\", sanoi\nTommi kolkosti.\n\nTämä kävi emännän sydämelle kipeästi kuin puukon pistos, sillä se\nmuistutti häntä ilmielävästi siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle.\n\n\"Asiamme on sillä kannalla, ettei se oikeuksiamme puolustellen siitänsä\nparane, sillä meissä kummassakin on vikaa. Parasta on, että kumpikin\nkoetamme korjata vikojamme ja hillitä itsekkäitä sydämiämme. Tehdään nyt\nkeskenämme sydämellinen sovinto ja ruvetaan elämään säännöllistä,\nkristillistä elämää\", ehdoitteli emäntä.\n\n\"Eipä se taida paikka siitä parata. Minulla ei ole enää voimaa eikä\nhallituskykyä, sillä kymmeniä vuosia on minua kiduteltu ja polteltu kuin\nmitäkin kelpaamatonta otusta\", tuumaili Tommi.\n\n\"Kuule nyt, ystäväiseni! Minä tunnen kylläkin katkerasti, että minä olen\nliiaksi pitänyt sinua valtani alaisena. Koetetaan saada yhdyselämä\njälleen voimaan. Sinä saat tästäpuolin elää ja olla perheesi kanssa\nniinkuin tahdot; asua ja elostella huoneissa niinkuin haluttaa. Enkä\nminä enää nuru siitä, jos joskus vahingossa satut jotakin likaamaan.\nTaloudessa saat tehdä ja toimia niinkuin parhaaksi näet. Sen vaadin\nkuitenkin, että heität tuon turmiollisen ja perikatoon vievän\nryyppimisen pois\", esitteli emäntä.\n\n\"Tämä kaikki on kylläkin kaunista, mutta se on jo liian myöhäistä\",\nmurahti Tommi.\n\n\"Mutta ajattelehan toki pientä viatonta lastasi, jonka Jumala on meidän\nhuostaamme uskonut. Ajattele sitä surkeutta, mihin saatat lapsesi\ntuommoisella elämälläsi, hänet, joka ei sinulle ole mitään pahaa tehnyt.\nSaatatko hänetkin syöstä onnettomuuteen, kärsimään puutetta ja\nkurjuutta?\" koetti emäntä hellyttää isännän paatunutta sydäntä.\n\nTommi ei vastannut mitään.\n\nKun emäntä huomasi, ettei hänen puheilleen ollut isännässä mitään sijaa,\nlähti hän murheellisena pois.\n\nMutta emännän mentyä pulpahti isännän silmistä viljavat vedet ja hän\nitki hyvän aikaa niinkuin lapsi.\n\n\nVIII. Katoaminen.\n\nNäiden tapahtumain jälkeen näytti isäntä parantavan tapojaan. Hän rupesi\nharventelemaan ryyppimistään ja käymään vähin töissäkin. Kävi hän\ntavasta toisella puolellakin ja oleili siellä hyvät ajat. Kun niin\nsattui, pistäysi isäntä lapsikamariinkin, ja silloin hän katseli kauan\naikaa lastansa syviin mietteisiin vaipuneena.\n\nSynkkämielinen ja vähäpuheinen oli hän nytkin, ja emännän kanssa ei vaan\npäästy pitkiin keskusteluihin. Entinen vastenmielisyyden tunne makasi\nTommin sydämessä ja vieraaksi tunsi hän itsensä tässä piirissä. Pitkät\nhetket istui hän virkkamatta sanaakaan.\n\nTämmöisenä pysyivät olot vuoden, toista, mutta Tommin ryyppyvälit eivät\nsiitänsä harvenneet, eikä hänen elämäntapansa tullut entistä ehommaksi.\n--\n\nJonkun ajan kuluttua rupesi Tommin tila entistä enemmän pahenemaan. Hän\nryypiskeli niin ankarasti, että hän oli yhdessä pöhnässä kuukausittain.\nEmäntä itki ja murehti ensimältä, niin että oli vedeksi sulaa, mutta\nTommi vaan nauroi, joi ja rallatteli. Jos hän oli jonkun päivän\nväkijuomia saamatta, oli hän mitä surkeimmassa tilassa. Hän vapisi\nniinkuin kahila virrassa, eikä vuorokausiin ottanut suuhunsa kuivaa eikä\nmärkää. Silloin ei hän puhunut kenellekään luotuista sanaa eikä kärsinyt\nluonansa ainuttakaan ihmistä.\n\nEräänä aamuna kun väki nousi ylös, ei isäntää ollutkaan vuoteellaan.\nLuultiin, että hän oli mennyt viinanhakuun, eikä siitä sen enemmän\nhuolehdittu. Mutta kun kului viikko, toista, eikä isäntää alkanut\nkuulua, ruvettiin pahoin papuilemaan. Häntä etsittiin ja kyseltiin\nkaikkialta, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen lähtevän eikä\nkukaan ollut tavannut häntä tiellä; isäntä oli kadonnut niinkuin kaste\nmaahan.\n\nUseat arvelivat, että hän oli tehnyt itsemurhan, mutta Siina väitti\nlujasti, että sitä hän ei ole tehnyt.\n\nApeaksi tahtoi käydä emännän mieli, mutta hän torjui epätoivoa kaikin\nvoimin. Vähitellen voitti hän takaisin entisen mielenlujuutensa ja\nryhtyi tarmokkaasti talouden toimiin, ja kaikki sujui nyt paremmin kuin\nviimeisinä aikoina isännän kotona ollessa.\n\nEmäntä oli kaiken aikaa pitänyt hyvää huolta vanhemmistaan, ettei heiltä\nsuinkaan mitään puuttuisi, ja koki tehdä heidän vanhuuden päivänsä niin\nmurheettomiksi kuin suinkin mahdollista.\n\nKun hän taasenkin eräänä kertana meni vanhuksien kamariin, olivat he\nhyvin surullisen näköiset.\n\n\"Sinulla on nyt, lapseni, kovat ja murheelliset ajat\", sanoi isä\nsurumielisesti.\n\n\"Niin, isä. Minä en tarkoin tuntenut hänen sisällistä ihmistänsä, vaikka\nluulin tuntevani. Luotin liiaksi omiin voimiini ja uskoin voivani\nmuuttaa hänet toiseksi ihmiseksi, mutta niin ei käynyt. Olkaa kuitenkin\nhuoletta, kyllä asiat käyvät päinsä, vaikka näinkin ovat\", koki emäntä\nlohdutella vanhempiansa.\n\nTämmöisenä kului aikaa vuoden paikkeille. Siina koki yhä hiljaisesti\nkuulustella, mihinkä isäntä olisi joutunut. Hän kävi pappilassakin\ntiedustelemassa, olisiko hän ottanut sieltä papinkirjaa, mutta sitä hän\nei ollut tehnyt.\n\nVihdoin tuli Lenulaan eräs mies, joka oli ollut asioittensa takia\nliikkeessä laajoissa piireissä. Hän kertoi nähneensä Tommin poliisina\neräässä maamme isoimmassa kaupungissa. Oli niinkuin raskas paino olisi\npudonnut Siinan sydämeltä, sillä nyt hän tiesi, että Tommi oli vielä\nelävien kirjoissa, ja siinä oli hänelle kylliksi.\n\nHän tuli nyt niin iloiseksi mielessään.\n\nJa pian oli hänen päätöksensä tehty. Hän kutsui veljensä Nartin\nluoksensa ja rupesi esittämään hänelle, että hän ottaisi Ritulan\ntalouden haltuunsa pitemmäksi ajaksi.\n\n\"No, mihin sinä sitten aiot?\" kysyi Nartti kummeksien.\n\n\"Miestäni hakemaan\", sanoi Siina melkein iloisesti.\n\n\"Joko hänet sitten olet saanut tietoosi?\"\n\n\"Jopa tietenkin, ja minä olen velvollinen menemään hänen luokseen. En\ntiedä, kuinka kauan tulen siellä viipymään, sillä Tommilla on pieni\nvirka eräässä kaupungissa\", selitteli Siina.\n\n\"Entä lapsi?\"\n\n\"Hänet otan mukaani.\"\n\nNartti suostui emännän ehdoitukseen, ja niin oli asia päätetty.\n\nMolemmin menivät he nyt vanhusten kamariin. Siellä selitti Siina heille\nkaikki, mitenkä asiat nyt olivat. Hän sanoi Nartin jäävän heitä\nhoitamaan ja itse menevänsä miehensä luo. Molemmin he vakuuttivat, ettei\nvanhuksilla suinkaan tulisi mitään puutetta olemaan.\n\nVanhukset eivät oikein ymmärtäneet, oliko tämä elämänkäänne hyvä vai\npaha. Molemmilta puolilta virtaili asia sekaisin heidän mieleensä.\nToiselta puolelta tuntui pahalta, kun Siina lähtee tuolle epävakaiselle\nretkelle, mutta toisaalta taasen tuntui hyvältä, kun hänen miehensä oli\ntiedossa. Kuitenkin he nöyrinä alistuivat kohtaloonsa.\n\nKauan ei Siina neuvotellut itseksensä. Päättävästi hän rupesi\nkapineitaan kokoilemaan ja varustautumaan matkaan niin pian kuin\nmahdollista.\n\nAila oli silloin noin neljän vuoden ikäinen. Hän oli hyvin kaunis, terve\nja ketterä lapsi. Terävä-älyinen hän oli myös ja ymmärsi jo kaikki\njokapäiväiset asiat. Hän oli jo saanut tietoonsa, että hänellä oli isä,\nmutta tämä oli mennyt pois. Alituisesti oli hän äidiltään kysellyt:\nmissä isä on ja milloinka hän tulee kotiin.\n\nÄiti hyväili lastaan iloisesti ja puheli hänelle, että nyt mennään isän\nluo, sillä isä on löytynyt. Aila ilostui tuosta, niin että hän nauroi,\nhyppeli, hykerteli käsiään ja halaili äitiään.\n\nEmäntä selitti väelleen, että hän on pakoitettu joksikin aikaa lähtemään\npois kotoa ja Nartti tulee sillävälin hoitamaan taloutta. Väki olikin\ntyytyväinen siihen, sillä he tiesivät Nartin olevan sävyisän ja\nkunnollisen miehen.\n\nPitemmittä mutkitta lähti emäntä lapsensa kanssa tuolle tuntemattomalle\nmatkalle.\n\n\nIX. Löydetty.\n\nKun Siina tuli kaupunkiin, hankki hän heti majapaikan itselleen. Hän\npyysi talonväen pitämään lapsestaan huolta ja lähti itse oitis\nkaupungille miestänsä etsimään. Kadulta kadulle rientäessään tarkasteli\nhän jok'ikisen poliisin, minkä vain näkyviinsä sai. Sitä teki hän\npuolilta päivin iltamyöhään, mutta miehensä näköistä ei hän tavannut.\nSeuraavana päivänä hän vielä jatkoi etsimistään, mutta turhaan. Nyt\nrupesi hän epäilemään olevansa surkeasti petetty.\n\nMutta kuitenkaan ei hän langennut epätoivoon. Seuraavana aamuna meni\nSiina taasenkin kaupungille. Kun hän tapasi ensimäisen poliisin,\nseisautti hän hänet.\n\n\"Sallikaa minun kysyä teiltä, onko tässä kaupungissa yhtään Tuomas\nRitula-nimistä poliisia?\" tiedusteli Siina.\n\n\"On, kyllä on. Miksi sitä kysytte?\" sanoi poliisi.\n\n\"Ilman vaan, olisi ollut vähän asiaa.\"\n\n\"Oletteko hänen vaimonsa?\"\n\n\"En. Olen vaan hänen tuttavansa\", sanoi Siina kierellen, sillä ei hän\ntahtonut, että Tommi olisi ennakolta saanut tietää hänen olevan\nkaupungissa.\n\n\"Missä hän sitten nyt on, koskei häntä näy poliisintoimissa?\" jatkoi\nSiina.\n\nPoliisi kertoi hänelle, että Ritulalla on kolmen vuorokauden loma. Hän\nselitti myös tarkoin, missä Ritula pitää majapaikkaa.\n\nVoi, kuinka keveällä sydämellä Siina nyt riensi majapaikkaansa. Hän oli\nniin iloissaan, että olisi syleillyt koko maailmaa.\n\nSeuraavana päivänä haki hän Tommin majapaikan, mutta siellä sanottiin,\nettei hän ole nyt kotona, eikä tule kotiin ennenkuin illalla.\n\nEi tuntunut pitkältä Siinasta tuo lyhykäinen odotusaika, eikä hän\naikonut mennä miestään tapaamaan ennenkuin aamulla.\n\nKuuden tienoissa meni Siina miehensä kortteeriin. Kun hän tuli huoneen\novelle, oli se lukossa. Hän alkoi hiljaisesti koputtaa ovelle, mutta kun\nei mitään kuulunut, sitten kovemmasti.\n\nSamassa tuli siihen talon palvelijatar.\n\n\"Mahtaakohan Ritula olla kotona, kun ei huoneesta mitään kuulu?\" kysyi\nSiina.\n\n\"Kyllä hän on kotona. Hän tuli jo illalla kotiin\", vastasi palvelijatar.\n\nHän rupesi nyt lujemmasti koputtamaan ovelle, mainiten samassa Ritulan\nnimen.\n\nPian tultiinkin ovea avaamaan. Tämän huomattuaan poistui palvelijatar.\n\nOven auettua astui Siina huoneeseen.\n\nTommi ällistyi niin tuota odottamatonta näkyä, että oli vähällä kaatua.\nSanaakaan lausumatta vetääntyi hän perälle huonetta ja istui\nhermostuneena tuolille. Kumpikaan ei vähään aikaan puhunut ainuttakaan\nsanaa.\n\nVihdoin toipui Tommi hämmästyksestään.\n\n\"Mikä sinut tänne osoitti? Enkö täälläkään saa olla rauhassa? En\nsuinkaan nyt ole ollut sylkemässä hienoille lattioillesi enkä tahrimassa\nhuoneitasi\", sanoi Tommi ärtyisästi.\n\n\"Älä niin sano, Tommi! Minä en tiedä tehneeni sinulle mitään pahaa; sinä\nolet paennut omaa itseäsi. Mutta minä olen velvollinen etsimään sinua,\nvaikka vielä mihin menisit, sillä minä olen Jumalan edessä vannonut\nrakastavani sinua kaikissa elämän vaiheissa kuolemaani asti\", sanoi\nSiina lujasti ja istuuntui ovipieleen tuolille.\n\nTommi näytti hyväisestään hämmästyvän Siinan rohkeasta ja lujasta\npuheesta. Hän jäi sanattomaksi ja näytti miettivän, pää käsiin\nnojattuna.\n\n\"Aiotko sitten jäädä tänne?\" kysyi Tommi kolkosti.\n\n\"Se on tarkoitukseni, enkä aiokaan sinua enää koskaan jättää, kun kerran\nolen sinut löytänyt\", sanoi Siina.\n\n\"Kyllä sinun on lähteminen täältä\", sanoi Tommi tylysti.\n\n\"Kyllä aivankin kernaasti, kun vaan yhtenä lähdetään\", myönti Siina.\n\n\"Se ei tule koskaan tapahtumaan\", sanoi Tommi jyrkästi.\n\n\"Niinpä minä jään tänne sinun luoksesi\", sanoi Siina päättävästi.\n\n\"Kuinka se käypi päinsä? Mitenkä silloin käypi lapsen ja talouden?\"\nsanoi Tommi ikäänkuin säpsähtäen Siinan lujaa päättäväisyyttä.\n\n\"Ole niistä huoletta. Nartin olen ottanut taloutta ja vanhuksia\nhoitamaan ja Ailan olen ottanut mukaani. Ei siis ole mikään estämässä\nminun tänne jäämistäni\", sanoi Siina toimeliaasti.\n\nKun Tommi kuuli, että Aila on täällä, näytti hän taasenkin säpsähtävän.\n\n\"Miksi lapsi ei sitten ole täällä\", sanoi Tommi itseään kohauttaen.\n\n\"Pian kait minä hänet tänne noudan\", sanoi Siina ja samassa hän\nsyöksähti ketteränä ulos.\n\nTovin päästä palasi hän lapsen kanssa.\n\n\"Tuossa on nyt isäsi, jota olet niin hartaasti kaivannut\", sanoi äiti,\nosoittaen Tommia.\n\nAila ei ollut mikään ujo lapsi. Hän juoksi heti isänsä luo, ja tämä\nnosti lapsen polvellensa.\n\n\"Oletko sinä minun isäni? Äiti on sanonut, että sinä olet kiltti isä.\nMutta miksi sinä jätit meidät ja tulit näin kauas, vaikka meillä on\nsiistimpi koti kuin tämä?\" leperteli lapsi isälleen, silitellen hänen\ntuuheaa partaansa.\n\nTommi ei voinut sanoa mitään. Hän hyväili ja siljoitteli tuota kaunista\nja ketterää lasta, ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään.\n\nTommi silmäsi kelloaan. Kiireesti laski hän lapsen lattialle, hypähti\nylös, pisti virkapuvun päällensä ja sanoi mennessään: \"Minun täytyy olla\nneljännestunnin päästä poliisikonttorissa.\"\n\nSiina rupesi paikalla taloudellisiin toimiin niinkuin ainakin kotonaan.\nHän pesi ja siivosi huoneen joka paikasta ja laittoi sen järjestykseen\nkaikin puolin. Talon emännältä kävi hän kyselemässä, mihinkä aikaan\nTommi kävi päivällistä syömässä. Samassa ilmoitti hän, ettei emännän\ntarvitse Tommin ruuasta enää pitää huolta, sillä hänen vaimonaan tahtoo\nhän itse ryhtyä hoitamaan Tommin taloutta.\n\nKun Tommi tuli kotiin, hämmästyi hän hyväisestään siitä aistikkaasta\njärjestyksestä mikä hänen asunnossaan nyt vallitsi. Maukas ateria\nhöyrysi pöydällä, ja isosta aikaa istuivat he molemmat taasenkin samassa\nruokapöydässä.\n\n\"Onko tämä emännän laittama puolinen?\" kysyi Tommi.\n\n\"Eikä ole. Minä tämän laitoin, eikä emännän tarvitse enää sinun\nruuastasi huolta pitää\", sanoi Siina.\n\nKoko ruoka-aikana ei Tommi puhunut mitään. Hän näytti vaan\nsynkkämieliseltä ja mietti itsekseen: \"Jokohan taasen alkaa entinen\nleikki.\"\n\nJonkun aikaa meni elämä tämmöisenään. Tommi oli synkkä ja vähäpuheinen,\nmutta Ailan kanssa leikki ja leperteli hän milloin vaan vähänkään oli\naikaa. Hän toi kaupungista palatessaan useinkin makeisia ja\nleikkikaluja. Lapsi suostuikin niin isäänsä, että hän oli aina jo ovessa\nvastassa, kun tämä tuli kotiin.\n\n\"Eiköhän ole parasta, että lähdemme Ritulaan takaisin; siellähän meillä\non oma koti, jossa olisi niin hyvä olla\", esitteli Siina miehelleen\neräänä iltana.\n\n\"Johan olen ennenkin sanonut, ettei se käy päinsä\", sanoi Tommi jurosti.\n\n\"Samantekevä, kyllä kai minä täälläkin toimeen tulen\", sanoi Siina\nyhtäkaikkisesti.\n\n-- -- -- Mutta kuinka Tommi oli päässyt poliisiksi?\n\nSilloin kun Tommi lähti Lenulasta, oli vanhalla kirkkoherralla nuori\napulainen. Kirkkoherran poissa ollessa meni Tommi pappilaan ja otti\napulaiselta papinkirjan. Tämä unohti kirkonkirjoihin merkitsemättä, että\npapinkirja oli otettu. Apulainen muutti pian toiseen paikkakuntaan, ja\nniin ei kirkollisvirasto tiennyt mitään Tommin papinkirjan-otosta.\n\nKun hän oli ollut joitakin aikoja kaupungissa työssä, tuli eräs poliisin\nvirka avonaiseksi. Tommi haki sitä. Ja kun huomattiin, että hän oli\nkookas, hyväsävyinen, lujatekoinen mies ja omasi hyvän käsialan,\nvalittiin hän poliisiksi.\n\nVirkatoimissaan ei Tommi nauttinut koskaan väkijuomia, mutta\nloma-aikoina siemasi hän aika tavalla. Esimiehensä kunnioittivat häntä\nja luottivat häneen ehdottomasti, sillä hän oli terävä-älyinen ja sai\nuseinkin ilmi salaisimmatkin rikokset.\n\nSiina kyllä heti huomasi, kun hän ensi kerran tapasi Tommin, että tämä\noli ollut juopottelemassa, vaikkei hän siitä tahtonut mitään sanoa. Hän\noli sanomattoman iloinen, kun ei Tommi virassa ollessaan ryypiskellyt,\nmutta hän pelkäsi noita loma-aikoja.\n\nJonkun kuukauden kuluttua tuli taas loma. Kun Tommi oli syönyt\nillallisensa, sanoi hän pistäyvänsä jollakin asialla ja niin hän\npoistui. Myöhäiseen yöhön odotti Siina miestään kotiin tulevaksi, mutta\nhäntäpä ei kuulunutkaan. Siina kävi levottomaksi. Seuraavan päivän\nkuulusteli hän miestään, mutta turhaan. Hän toivoi miehensä tulevan\nkotiin illalla, mutta sekin toivo petti.\n\nKoko seuraavana yönä ei hän voinut silmäntäyttä nukkua, sillä miehensä\nhäntä kovin huolestutti.\n\nPuoli neljän aikana aamulla hän jo nousi ylös ja lähti kaupungille\nmiestänsä etsimään.\n\nSiina kulki niitä ravintoloita myöten, jotka pidettiin öilläkin auki.\nNeljännessä semmoisessa tapasi hän paljon miehiä, jotka siellä tupakan\nsavun seassa lasejaan kilistivät, poristen sitä ja tätä. Heidän\njoukossaan istui Tommikin parhaana miehenä. Kyllä hänellä nyt puhetta ja\niloisuutta riitti.\n\nKun Siina ujona ja keveänä kuin yöperhonen astui ovesta sisään, kääntyi\nkaikkein huomio häneen.\n\n\"Hoh, perhana! Mitä hameväellä täällä on tekemistä!\" huudahti eräs\njuomaveikoista.\n\nSilloin havahtui Tommikin ja loi silmänsä ovipuoleen.\n\nPaikalla nousi hän ja meni vaimonsa luo.\n\n\"Peijakas! Ethän toki meidän nähtemme aikone suudella\ntohvelisankariasi\", huudahti eräs joukosta.\n\n\"Jos minun akkani tuon tekisi, niin kyllä minä...\", ärisi toinen.\n\n\"Lähde nyt minun kanssani kotiin\", sanoi Siina kuiskaavalla äänellä.\n\nTommi pyörähti takaisin, otti lakkinsa ja lähti nöyränä kuin lammas\nSiinan kanssa pois.\n\n\"Hyi, lempsatti, tuommoista miestä! Oikein hävettää\", mutisi joku mies\nheidän jälkeensä.\n\nSopipa katsoa tuota paria, kun he varhaisena aamuhetkenä kävelivät\nautioita katuja myöten kotiansa kohden. Mies kookas, hartiakas, voimakas\nja sorea kuin korven honka, nainen lyhyenläntä, hento, notkea ja kevyt\nkuin haamu kävelevät tuossa rinnakkain, vaimo tyytymättömänä ja\nnurkuvana, mies häpeilevänä, tottelevaisena ja nöyränä. Sopipa kuulla\nheidän haasteluansakin tuossa kävellessään.\n\n\"Missä, herran tähden, sinä olet kaiken tämän aikasi viettänyt?\" kysyi\nvaimo hiljaisella, kuiskaavalla äänellä.\n\n\"Missäkö minä olen ollut? Minä olen tehnyt työtä\", sanoi Tommi\npuolustellen.\n\n\"Mitähän työtä sinä lienet tehnyt\", sanoi Siina epäuskoisena.\n\n\"Etkö tiedä, että minä olen poliisi, ja poliisilla on paljon työtä --\nöisinkin\", soperteli Tommi.\n\n\"Poliisi! Onko sinulla nyt virka-aika? Olet saanut lomaa levätäksesi\nraskaasta työstäsi ja tuolla tavalla käytät nämätkin hetket! Mies ei\najattele yhtään, mihinkä epätoivoon saattaa vaimonsa ja lapsensa.\nVuorokausittain saa olla sydän kourassa, hakea, surra ja peljätä. Eikä\nmies ole tahallaankaan koko tästä tuskasta. Jonkun verran olet voittanut\nkunnioitusta ja luottamusta ihmisiltä ja olet kaiken tämän\nmenettämäisilläsi\", puheli Siina nuhtelevasti.\n\n\"Mitä sinä sitten minun kunniastani tahdot? Samahan se sinulle on\",\nsanoi Tommi synkästi.\n\n\"Vai niin, sanotko niin! Kenestä minä sitten tahdon, jos en sinusta?\nSinun kunniasi on minunkin kunniani. -- Se on koko perheemme kunnia, ja\nminä en pidä perheemme kunniaa niinkään vähässä arvossa\", tuumaili Siina\nedelleen.\n\nTommi ei vastannut enää mitään, kai hän tunsi, että hänellä on löyhät\nperusteet käytöstänsä puolustaakseen. Hiljaisena, sanaakaan lausumatta\nkävellä törkki hän vaan harha-askelin vaimonsa sivulla.\n\nHe tulivat kotiin. Aila nukkui vielä. Aurinko valaisi noustessansa\nnukkuvan lapsen kauniita kasvoja. Tommi seisahtui vuoteen viereen ja\nkatseli häntä kauan. Kyyneleet rupesivat vuotamaan miehekkään miehen\nsilmistä ja hän näytti hyvin miettivältä. Mitä miettikään hän nyt siinä\nseisoessaan nukkuvan, viattoman lapsensa ääressä? -- Taisteliko hyvä ja\npaha keskenään hänen sielussaan? -- Kuka ties -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulirokko alkoi liikkua kaupungissa. Kaikilla keinoilla koettivat\nvanhemmat suojella Ailaa joutumasta tuon ankaran ja murhaavan taudin\nkynsiin. Lasta ei päästetty ollenkaan toisten lasten pariin. Ovi\npidettiin aina lukossa, ja jos joku pyrki poliisin puheille, ei häntä\nlaskettu sisälle, vaan hän sai ajaa asiansa eteisessä.\n\nVaikka oltiin näin varovaisia, löysi tauti kuitenkin tiensä taloon. Aila\nsairastui tuohon vaaralliseen tautiin. Ei voi sanoin kuvata vanhempien\npelkoa ja ahdistusta, kun he huomasivat, että Aila todellakin sairastui\ntulirokkoon. Paikalla haettiin lääkäri ja tarkasti noudatettiin hänen\nmääräyksiään. Toivottiin, että tauti ehkä saadaan alussa tukahutetuksi,\nkun ajoissa turvauduttiin lääkärin apuun, mutta niin ei käynyt. Tauti\npaheni vaan päivä päivältä. Lääkäri kävi kahdesti päivässä tutkimassa\nsairaan tilaa ja antamassa määräyksiänsä.\n\nTommi haki virkavapautta, eikä poistunut yöllä eikä päivällä lapsensa\nsairasvuoteen tyköä. Siinäpä istui äitikin. Tommi kehoitti Siinaa\nmenemään joskus lepäämään mutta ei hänkään hennonut lähteä pois rakkaan\nlapsensa luota, joka siinä kamppaili elämän ja kuoleman välillä.\n\nEhtimiseen kyselivät he lääkäriltä, mitä hän sairaasta arveli, mutta hän\npudisteli vaan epätoivoisena päätään.\n\nSiina tuli nyt kummalliseen mielentilaan. Hänen sielussaan risteili\nkaksi vastakkaista virtausta; siellä taistelivat suru ja ilo keskenänsä.\nKova suru ja pelko lapsen kuolemasta ja toisaalta ilo siitä, kun Tommin\nsydän tuntui rupeavan vähitellen pehmenemään.\n\nNäin kului aikaa toivon ja pelon välillä kolmisen viikkoa. Erinomaisella\nhellyydellä ja alttiiksiantavaisuudella hoiteli äiti sairasta lastaan.\nVaikka Tommikin oli melkein aina saatavilla, ei hän omia vaivojaan\npitänyt minään verrattuina äidin vaivoihin. Kovin kömpelöksi ja\nsaamattomaksi huomasi hän itsensä tuommoisissa asioissa ja hän tunsi\nsydämessään sanomatonta kiitollisuutta vaimoansa kohtaan.\n\nKun lääkäri taasenkin noina ahdistuksen aikoina kävi lasta\ntarkastelemassa, selkenivät hänen kasvojensa piirteet iloisiksi.\nVanhemmat, jotka ottivat vaarin jok'ikisestä lääkärin kasvojen väreestä,\nhuomasivat tuonkin valoisan ilmeen.\n\n\"Voi, herra tohtori, onko mitään toivoa lapsen pelastuksesta?\" kysyi\näiti.\n\n\"Lapsi jää elämään, mutta hyvää hoitoa hän vielä kauan tarvitsee, jos\nmieli on tämän toivon toteentua\", sanoi lääkäri oikaisten itsensä\nsuoraksi.\n\nSanoin ei voi kuvata, minkä ilon tuo toivon sanoma synnytti vanhempien\nsydämissä. He itkivät ja nauroivat sekaisin, halailivat tohtoria ja\nkokivat kaikin tavoin iloansa ilmoittaa. Juro Tommikin koetti tehdä\nvoitavansa tuossa yhteisessä ilon osoituksessa ja tunteitten\nilmaisemisessa.\n\n\"Voi, herra tohtori! Me tahdomme tehdä kaikki, uhrata kaikki, mitä\nsuinkin meidän voimissamme on, kunhan vaan lapsi paranee\", sanoi Tommi,\nja tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut oikein kaunopuheiseksi.\n\nHuolellisesti lääkärin määräysten mukaan hoidettuaan lasta, huomasivat\nhe jo muutaman vuorokauden kuluttua lapsen rupeevan tointumaan.\n\nKun lapsi tuli terveeksi, tunsivat he sydämessään sanomatonta\nkiitollisuutta Jumalaa kohtaan. -- -- --\n\nElämä tuli nyt Siinan ja Tommin välillä ehommaksi entistään. Tommi ei\nryyppinyt enää ensinkään, ei edes loma-aikoinaankaan. Hän tuli\npuheliaammaksi vaimolleen ja keskusteli mielellään hänen kanssaan\nyhteisistä asioista. Tästä selvisi Siinalle, että hänen miehensä\npaatunut sydän oli täydellisesti sulanut häntä kohtaan, ja tästä\nhavainnosta iloitsi hän suuresti. Molemmin rakastivat ja hellivät he\nparantunutta lastaan, ja hän oli heidän ilonsa ja toivonsa.\n\nEräänä kertana tuli Tommi virkatoimistaan kotiin erinomaisen hilpeänä ja\niloisena. Heti kun hän oli riisunut virkapukunsa yltään, tuli hän\nvaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Etpä arvaa, hyväiseni, mitä minä nyt olen miettinyt?\"\n\n\"Vaikea minun on tietää, mitä sinä, ukkoseni, milloinkin mietit\", sanoi\nSiina ja hyväili miestään.\n\n\"Nyt lähdetäänkin Ritulaan\", sanoi Tommi iloisesti.\n\nSiina hämmästyi kovin kuullessaan äkkiä tuon sanan. Koko täälläolonsa\najan oli hänen sydämensä salaisena, hartaana toivomuksena ollut päästä\ntakaisin tuohon rakkaaseen kotiinsa. Ja nytkö tuo toivo toteentuisi? Hän\ntarttui mieheensä syliksi, halaili ja hyväili kauan aikaa häntä.\n\n\"Tiesinhän minä, että sinä kuitenkin pohjaltasi olet minun oma hyvä\nmieheni\", virkahti hän viimein.\n\nTommi otti heti virkaeron, ja niin alettiin panna tavaroita kokoon. Ja\npian oltiin tiellä.\n\nKovin hämmästyttiin Ritulassa, kun eräänä syyskuun kauniina päivänä\nTommi emäntänsä ja lapsensa kanssa tulla tömähti kotiin. He eivät\nkirjoittaneetkaan tulostansa, ja sentakia oli se niin odottamaton\nyllätys.\n\nVoi, kuinka iloiselta Tommista tuntui, kun hän pääsi takaisin tuohon\nsiistiin kotiin, jonka hän omalla tuhmuudellaan oli niin katkeraksi\nitselleen saattanut.\n\nNartti oli kaikki taloudelliset asiat toimittanut hyvin, ja sisällinen\njärjestys oli yhtä oivallinen kuin ennenkin.\n\nIloisesti meni Tommi tervehtimään vanhuksia, sanoen: \"Terveisiä meidän\nharhamatkoiltamme. Mutta nyt me jäämmekin kotiin ja rupeemme elämään\nuutta elämää.\"\n\nKyyneleet vuotivat vanhusten silmistä tuon kuullessaan.\nMielenliikutuksen vuoksi eivät he voineet puhua mitään, pudistelivat\nvaan hartaasti heidän käsiään.\n\nYksissä neuvoin ryhtyivät nyt isäntä ja emäntä talouden toimiin, ja se\nkävikin kyllä laatuun.\n\nEräänä iltana istuivat isäntä ja emäntä kahden kesken huoneessa.\n\n\"Sanopas nyt, ukkoseni, miksi sinä olit niin sitkeä lähtemään kotiin\nsieltä kaupungista?\" kysyi Siina mieheltään.\n\n\"Olin niin tavattomasti elänyt näillä seuduilla, etten voinut\najatellakaan takaisintuloa häpeästä punastumatta, mutta kun kerran\nsilmäni aukenivat, ei tämä tuntunut painavan mitään\", sanoi Tommi.\n\nTommi ei enää koskaan syljeskellyt lattialle eikä muuten tahrinut\nhuoneita. Päinvastoin ihanteli ja kiitteli hän sitä puhtautta ja\nsäntillisyyttä, josta hänen vaimonsa niin suurta huolta piti. Nyt tunsi\nTommi sydämessään, kuinka kallis aarre hänellä oli, vaikka hän\ntyhmyydellään oli sitä hyljeksinyt. Kaikki Siinan kärsimykset ja alttius\nselkenivät nyt eheäksi kuvaksi hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän\ntunsi sanomatonta rakkautta vaimoansa kohtaan.\n\n\"Voi, rakkaani, kuinka paljon vaivaa sinä olet nähnyt, saadaksesi\nminusta oikean ihmisen\", sanoi Tommi kerran tarttuen vaimoonsa syliksi.\n\nSiinä he vuodattivat kuumia kyyneleitä, mutta ne olivat pitkän taistelun\njälkeen saavutetun voiton kyyneliä -- olivat ilon helmiä. -- -- --\n\nPian huomasivat kyläläiset, että Tommista oli tullut aivan toinen\nihminen, ja he alkoivat osoittaa hänelle kunnioitusta ja luottamusta.\n\nVieraita alkoi käydä Ritulassa niinkuin ennenkin. Ja kesävieraatkin\nkävivät entistä uulaa alituisesti Ritulassa, eikä Tommi kertaakaan\nnurkunut, että he kuluttavat talon varoja. Hän oli nyt hilpeä ja\nleikkisä isäntä, ja vieraat pitivät paljon hänestä ja hän vieraista.\n\nAila yleni ja kasvoi kauneudessa, siveydessä ja hyvissä tavoissa.\nKansakoulun läpikäytyään ja tultuaan seitsemäntoista vuoden ikään, oli\nhän paikkakunnan kaunein impi. Hän joutui naimisiin nuoren, kunnollisen\nrovastin apulaisen kanssa.\n\nKyläläiset olivat asiain huonoimmillaan ollessa ilkkuneet, että \"eipä se\nRitulan Siina noin vaan taltuttanutkaan Tommia, niinkuin luuli.\" Mutta\nkerran voi Siina sanoa noille ilkkujille: \"Mutta taltutinpa minä hänet\nkuitenkin.\" -- -- --\n\nEntä Nartti?\n\nPiirolan Hilja oli vielä naimatonna. Kun hän kuuli Siinan ja Tommin\npalanneen kotiin, tuli hän heti tervehtimään noita vanhoja ystäviään.\nKauan syleilivät nyt Siina ja Hilja toisiaan sanattomina ja kyyneleet\nvaluivat kummankin silmistä. Paljon oli heillä keskenään puhelemista\nniin pitkän väliajan perästä, Hilja oli vielä pulska ihminen, vaikka\niästä lähempänä kolmeakymmentä. Kun naimiskauppojen Räimälän Kaalun\nkanssa kävi niin onnettomasti, tuli Hilja niin vaativaksi valinnassaan,\netteivät naimistarjoukset hänelle kelvanneetkaan joka oksalta, vaikka\nniitä oli viljalta.\n\nNartti oli luonteeltaan hiljainen, eikä liikkunut juuri koskaan kotoaan\npoissa. Ei hän hakenut milloinkaan toisten nuorten seuraa.\n\nKun Piirolan Hilja kävi usein Ritulassa Siinaa tervehtimässä, tuli\nNartti tahtomattaankin Hiljan pariin. Hän tähysteli syrjästä tuota\npulskeata neitoa, ja hänen hidas luonteensa rupesi vähitellen\nlämpenemään.\n\nKuinka olikaan, pidettiin parin kuukauden päästä Hiljan ja Nartin\nkihlajaiset. Piirolan vanhuksillakaan ei ollut mitään tuota yhtymistä\nvastaan, sillä he tiesivät Nartin kunnolliseksi ja siivoksi mieheksi;\neikä hän ollut rutiköyhäkään. Päinvastoin olivat Piirolan vanhukset\nhyvillään, kun saivat niin kelvollisen kotivävyn, sillä heille alkoi\nison talouden hoito käydä jo vaivaksi, vanhoja kun olivat.\n\n\n\n"]