[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE4zg1zFsSV22M6ctgoGj3A8vI3GEed12sTQy9YEm8AQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},625,"Anita Sorjola","Wuori, Martti",1858,1934,"625-wuori-martti-anita-sorjola","625__Wuori_Martti__Anita_Sorjola",null,"romaani",[],[],"fi",1929,15333,93778,false,77556,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[],[],135,"Pienoisromaani kertoo asemapäällikkö Eino Kostiasta ja tämän vaimosta Lyylistä, joiden elämään Anita Sorjolan saapuminen tuo uusia käänteitä. Teos kuvaa pienen paikkakunnan ihmissuhteita, sosiaalisia tilanteita ja arkisia kohtaamisia kevätkesän tunnelmissa.","Martti Wuoren 'Anita Sorjola' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 625.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","ANITA SORJOLA\n\nKirj.\n\nMartti Wuori\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n-- Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käenkukuntaa! On niin ihana aamu!\n\nAsemapäällikkö Eino Kostia herätti näillä innostuneilla sanoilla\nvaimonsa. Hän oli juuri lähettänyt varhaisen aamujunan, ja hänen teki\nmieli lähteä kävelylle nauttimaan kevätpäivän hurmaavasta raikkaudesta.\nPitkään aikaan ei ollut muita junia odotettavissa, ja hänen nuori\napulaisensa oli juuri tullut päivystysvuorolleen.\n\nTuota pikaa oli Lyyli rouva jalkeilla, ja juotuaan kahvinsa he lähtivät\nulos.\n\n-- Onko maailmassa kauniimpaa kuin Jumalan luonto tämmöisenä aamuna?\nTaivas on sininen ilman pienintäkään pilvensirpaletta, ilma aivan\ntuoksuu puhtauttaan, hiirenkorvalla oleva valkoinen koivikko seisoo\nkuin lumottuna hurmaten unesta heränneen virkeän silmän, käen kukunnan\nja pikkulintujen taukoamattoman visertelyn viehättäessä korvaa. Eikös\nolekin, Lyyli, tämä elämän kaunein lahja ihmiselle?\n\n-- Onhan se kyllä, -- vastasi Lyyli, -- mutta noin hurmaantunut kuin\nsinä en voi kuitenkaan olla.\n\n-- Sinun luonteesi kaipaa enemmän ihmisseuraa, tiedän sen, jatkoi hänen\nmiehensä. Mutta luonnon parissa ei satu semmoisia kommelluksia kuin\nusein ihmisten seurassa. Pieninkin varomaton sana tahi ajattelematon\nteko voi tuottaa paljon ikävyyksiä, johtaa surullisiin seurauksiin.\nEnkä minä halua riitaantua lähimmäisteni kanssa. Minä rakastan rauhaa,\nsielunrauhaa etupäässä.\n\nHe olivat kulkeneet tietä alas järvelle, joka lepäsi tyynenä, kuvastaen\nkalvossaan sinisen taivaan ja toisella rannalla jyrkästi kohoavan\nhavupuita kasvavan vuorenrinteen. Sieltä juuri kuului lakkaamaton\nkäenkukunta, nuo yksitoikkoiset, hieman alakuloiset säveleet, jotka\ntiesivät kertoa rakkauden riemusta ja elämän ilosta, kohta koittavan\nkesän toiveista.\n\n-- Tähän onneen voisi nukkua ainiaaksi, -- sanoi Eino Kostia vaimolleen.\n\n-- Minut kuitenkin tuo kukunta tekee toisinaan murheelliseksi,\n-- vastasi tämä, mutta naurahti samalla käkösen laskiessa ilkeän\nräkätyksen aivan kuin jotakin olisi tarttunut sen kurkkuun.\n\n-- Siinä sait, -- sanoi hänen miehensä nauraen hänkin, -- kun niin\nhuonosti arvostelet käkeä. Osaa se leikkiäkin laskea.\n\nJärven rannalla oli penkki, ja he kävivät siihen istumaan. Oli hauska\nkatsella, kuinka kalat molskahuttelivat vettä saaden siten aikaan isoja\nrenkaita veden pinnalle.\n\n-- Elämää, heräävää elämää sielläkin, -- sanoi haltioitunut mies\njälleen vaimolleen.\n\n-- Kas, sinullahan on viimeisin sanomalehti mukanasi, -- huomautti\nyht'äkkiä rouva ja sieppasi lehden käsiinsä. -- Oletko jo lukenut sen?\n\n-- En.\n\n-- Sinäpäs olet välinpitämätön. Ehkä siinä olisi jotakin meillekin.\n\nJa hän levitti lehden, silmäili sitä kuin etsien jotakin ja huudahti\nsitten:\n\n-- On kuin onkin. K--n asemapäällikön virka on nyt julistettu\nhaettavaksi. Nyt on sinunkin koetettava onneasi. Sinä voit sen paikan\nsaada. Sinulla on tarpeeksi virkavuosia sitä varten -- muitten\nansioittesi lisäksi. Kovin vanhat eivät sinne hae, vaikka se onkin\nlikellä pääkaupunkia. Sinulle K. sitäpaitsi on kuin luotu. Seutu on\nkaunista, kauniimpaa vielä kuin täällä...\n\n-- Ja väkeä siellä on paljon, säätyläisiä varsinkin. Ne ovat sinua\nvarten, -- keskeytti mies.\n\n-- Totta puhuen tämä erämaa, tämä talonpoikaisympäristö alkaa jo käydä\nyksitoikkoiseksi. Älä pane pahaksesi, Eino, että sanon sen, -- puheli\nLyyli rouva ja nosti käsivartensa miehensä olkapäälle silitellen\nhänen päätänsä. -- Minä olen ollut onnellinen täällä, olen onnellinen\nsinun kanssasi kahden kesken, mutta ajatteles pitkää, pitkää talvea\ntäällä. Olemme haudattuina täällä lumikinosten alle kuukausimääriä,\nemme näe juuri muita kuin aseman henkilökuntaa ja nuo loppumattoman,\ntoivottoman pitkät raiteet, joita myöten elämämme kierii edestakaisin,\nedestakaisin, päivästä toiseen, vuodesta toiseen yksitoikkoisesti.\nSanon vieläkin: minä elän vain sinua varten ja sinä elät minua varten,\nkoska meillä ei ole lapsia; ja me olemme onnellisia. Mutta eikö voisi\nolla onnea K--kin asemalla, likempänä kaupunkia, ihmisten seurassa,\njotka olisivat henkisesti meitä lähempänä?\n\nJa Lyyli loi lämpimän katseen mieheensä ikäänkuin pyytäen vastausta.\n\n-- Olet kyllä oikeassa, -- vastasi verkalleen, hiukan viivytellen Eino\nKostia. -- Kenties olen liian itsekäs ja unohdan sinun taipumuksesi.\n\n-- Minä en tahdo sinulta liikaa uhrausta, mutta luulen, että sinäkin\ntarvitset vielä jotakin parempaa elämässä, tarkoitan sekä aineellisessa\nsuhteessa että henkisesti virkistävässä, sillä minun seurani ei voi\nsinua ajan pitkään yksin tyydyttää.\n\n-- Olen ollut sinuun ja elämääni täällä kovin tyytyväinen, mutta koska\nkerran olet ottanut asian puheeksi, niin miettikäämme sitä. Minä en\npane suoraan vastaankaan.\n\n-- Voimmehan joka tapauksessa koettaa, -- taivutteli Lyyli.\n\n-- Eikähän sitä tiedä, onnistuuko meidän päästä K--n asemalle. Voi\nsittenkin tulla ansioituneempia hakijoita kuin minä, -- rauhoitti\nitseään mies.\n\nTähän tapaan harkitsivat he kysymystä kävelymatkallaan kauan. Ja he\npäättivät punnita sitä siihen päivään asti, jolloin paperit olivat\nlähetettävät Helsinkiin. Heidän sopuisien luonteittensa vuoksi kävi\nkaikki hyvin rauhallisesti. Eino Kostia oli puheessaan ja käytöksessään\ntyyni mies, joka ei kiihtynyt mistään muusta kuin suoranaisesta\nloukkauksesta. Ja jos hän itse sattui ketä loukkaamaan, niin kärsi hän\nsiitä kovin. Sen tautta hän nytkin tahtoi olla vaimolleen mieliksi,\nmikäli se oli mahdollista. Ja näistä avuista hänen vaimonsa kunnioitti\nja arvossa piti häntä suuresti luottaen häneen kaikessa täydellisesti.\nLisäksi hän rakasti miestään jo hänen ulkomuotonsakin tähden, jossa\noli jotakin kaikkien naisten mielestä puoleensa vetävää. Eino Kostia\noli näet pitkähkö, leveäharteinen, avokatseinen mies, jonka ääni oli\ntavattoman sointuva. Yksistään sillä hän jo voitti kaikki.\n\nSamoin hänen vaimollansakin oli ominaisuuksia, jotka tekivät heidät\nkeskenään onnellisiksi. Lyyli oli oivallinen talonemäntä, taitava\nkäsitöitä tekemään ja selvisi vähillä varoilla talousaskareissa. Hänen\nherttainen, sinisilmäinen katseensa houkutteli aina hänen miehensä\nkiitolliseen hyväilyyn. Onni ja rauha viihtyivät siis hyvin tässä\npienessä asematalossa.\n\nMutta mikä on ihminen, että hän niin pian voi onnensa tuhlata, rauhansa\nhävittää? Vähäinen oikku voi kuin tuulen pyörteessä riistää häneltä\nkaikki.\n\nSeuraavana päivänä oli Lyyli ja Eino Kostian edelläkerrottu asia jo\nniin selvä, ettei siihen heidän mielestään enää muutosta tarvittu.\nHakemuspaperien lähettämistä viivyteltiin tosin vielä, mutta kun aika\ntuli, pani mies ne postiin.\n\nJa sitten alkoi odotus, milloin ja miten asia tulisi ratkaistuksi.\nAsemapäällikkö itse epäili kovin, tokko ratkaisu tulisi olemaan hänelle\nsuotuisa, mutta mielellään hän kuitenkin kuunteli vaimonsa laskelmia\nja keskusteli K--n aseman oloista ja henkilöistä. Saipa lopulta Lyyli\nheidät yhdessä rakentelemaan tuulentupia ja viehättymään ajatuksista,\nkuinka hänen miehensä löytäisi uudella paikkakunnalla metsästys- ja\nkalastustovereita ja kuinka hän itse silloin tällöin saisi käväistä\npääkaupungissa. Ja jo pelkästään nämä ajatukset saivat aikaan\neräänlaisen kumouksen heidän mielessään.\n\nRouvan mieli oli hilpeä, hän kun oli pannut vireille tämän kysymyksen.\nEi hän suinkaan ottanut asiaa kevytmieliseltä kannalta, mutta nuori\nluonto vaati enemmän elämää. Elämän virta veti melkein kuin itsestään\nhäntä puoleensa. Yksitoikkoisuus, tuo alati yksi ja sama, masensi\nhäntä, tahtoi välistä lamauttaa hänen työtarmonsakin, kuoletti hänen\nilonsa ja hilpeytensä. Hän aivan pelkäsi, että hänkin puolestaan näin\nikävystyttäisi miestään, jolle hän kuitenkin oli valmis uhraamaan\nkaikki. Sen sijaan Eino Kostia yhä edelleen tunsi eräänlaista kammoa\nmahdollisen muuton johdosta likemmäksi kaupunkia. Ei hän omasta\npuolestaan viettelyksiä pelännyt eikä hänellä ollut vähintäkään syytä\nepäillä mitään pahaa vaimonsa puolelta. Mutta häntä kalvoi jonkinlainen\npahan aavistus. Sanalla sanoen: jos hänet nimitettäisiin K--n\nasemapäälliköksi, niin se nimitys tulisi jonkinlaisena kohtalon pakkona.\n\nSe oli omituinen tunne. Mutta siitä hän ei puhunut vaimolleen mitään.\nHän toivoi kuitenkin parasta vaimonsakin puolesta, jonka hän näki\nedessään niin kiitollisena, niin rakastettavana, niin hilpeänä kuin\njos tälle olisi suotu kaikki, mitä hän hartaasti oli halunnut. Ja tämä\nnäky tyydytti Eino Kostiaa, rauhoitti häntä ja haihdutti vihdoin hänen\nepäilyksensä, kun ratkaisu tuli.\n\nTämä ratkaisu oli todellakin hänelle myönteinen. Kun siitä hänelle tuli\ntieto, heittäytyi hänen vaimonsa hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki\nilosta.\n\nJospa hän vain silloin olisi aavistanut, mitä sitten seurasi?!\n\n\n\n\nII\n\n\nLyyli oli tavattoman ylpeä, kun hän uutimien takaa salinsa ikkunasta\nkatseli ulos laiturille ja näki miehensä seisovan kaidepuiden edessä\njunan lähettäjän parvekkeella K--n asemalla, jonne he nyt olivat\nmuuttaneet. Hänen miehensä oli komea nähdä suorassa sotilasryhdissään\npunainen asemapäällikön lakki päässä ja puhtaat valkoiset sormikkaat\nkädessä, jonka hän tuon tuostakin nosti ohimolleen vastaten hänelle\ntehtyihin tervehdyksiin. Veturi tuprutteli savua odottaen lähtömerkkiä\nja laiturilla kuhisi väkeä, lähtijöitä, tulijoita, saattajia.\n\nMonet paikkakunnan herroista olivat jo tehneet tuttavuutta uuden\nasemapäällikön kanssa ja tulivat nyt kättelemään häntä. Junan lähdettyä\ntuli kaiteiden luo myöskin eräs keski-ikäinen herra, jonka seurassa oli\nkaksi kasvavaa lasta, noin 12-vuotias tyttö ja häntä muutamia vuosia\nnuorempi poika, molemmat huomattavan hienosti puettuina, niin että\npaikalla arvasi heidän olevan varakkaasta kodista. Hetken puhuteltuaan\nasemapäällikköä herra lapsineen poistui. Lyyli näki, kuinka hänen\nmiehensä ikäänkuin kiitellen miellyttävästi hymyili niin että valkoiset\nhampaat näkyivät tummien lyhyiksi leikattujen viiksien alta.\n\n-- Keitä nuo olivat, tuo herra ja lapset? -- kysyi Lyyli miehensä\ntultua sisään.\n\n-- Tohtori Sorjola, piirilääkäri.\n\n-- Melkein arvasin sen.\n\n-- Ja hän pyysi itsensä ja vaimonsa puolesta, ettemme unohtaisi\nheitäkään, kun valitsemme seurustelupiirimme täällä.\n\n-- Hyväinen aika, he kai ovat ensimmäisiä, joiden luo on mentävä, kun\nalamme tehdä vieraskäyntejämme.\n\n-- Pappi ja lääkäri, -- niitähän me ihmiset etupäässä tarvitsemme.\n\nTämän lyhyen vuoropuhelun jälkeen he olivat hetken vaiti. Sitten kysyi\nLyyli:\n\n-- Oletkos kuullut, Eino, kuka tohtorin rouva lienee syntyjään ja mistä\nhän on kotoisin?\n\n-- Tänään juuri kuulin sähköttäjältä, että rouva Sorjola on kotoisin\nPohjanmaalta. Hänen isänsä -- nimeä en muista -- kuuluu myös olleen\nlääkäri ja tavattoman rikas, rikkaan laivanvarustajan poika kun oli.\n\n-- Senpä arvasin, -- keskeytti Lyyli miehensä selityksen. -- Se rouva,\njolla oli kallis vesikkotakki ja jonka tänään näin nousevan junaan, oli\nvarmasti rouva Sorjola.\n\n-- Arvasit oikein. Häntä juuri tohtori lapsineen oli saattamassa.\n\n-- Mutta eikö hän ole tavattoman kauniskin? -- uteli Lyyli.\n\n-- On kyllä, sen verran kuin ehdin nähdä -- jatkoi Eino. -- Hän\nhymyilee ainakin niin hurmaavasti sekä tutuille että tuntemattomille,\nettä väkisinkin herättää huomiota.\n\n-- Mutta ei hän mahda enää kovin nuori olla, kun heillä jo on noin\nsuuret lapset?\n\n-- Aina te naiset, merkillistä kyllä, heti tahdotte tietää toistenne\niän, vaikka visusti tahdotte oman ikänne salata, -- naurahti Eino. --\nSiinä asiassa en voi sinua vielä tyydyttää.\n\n-- Minusta lisäksi näytti, -- jatkoi Lyyli välittämättä miehensä\nvihjauksesta, -- että hänellä oli värijauhetta kasvoillaan ja säteiden\ntapaisia ryppyjä silmien ympärillä.\n\n-- Kylläpäs sinä olet teräväsilmäinen, -- hymyili taas hänen miehensä.\n\n-- Me naiset huomaamme paljon, mitä te miehet ette koskaan näe! --\npilkkasi nyt Lyyli puolestaan.\n\n-- Paljonhan teillä on hyviä avuja, -- laski Eino edelleen leikkiä.\n-- Ja kun nyt piakkoin paremmin tutustumme Sorjolan perheeseen, niin\nsaanemme nähdä ja kuulla enemmän.\n\n-- Kun rouva tulee kotiin, niin menemme heti sinne. Matkustiko hän\nkauaskin?\n\n-- Hän osti lipun vain Helsinkiin ja takaisin. Mutta sieltähän pääsee\nminne vain, -- kuului Einon vastaus.\n\nSiihen heidän keskustelunsa sillä haavaa päättyi. Lyyli meni\ntalousaskareilleen ja hänen miehensä poistui asemakonttoriin.\n\nLyylin päässä alkoi parveilla paljon ajatuksia sen perusteella, mitä\nhän nyt oli nähnyt ja kuullut. Oli todellakin hauska saada tutustua\ntohtorinrouva Sorjolaan. Minkälainen hän muutoin lienee? Hän näytti\nsuuren maailman naiselta. On varmaan paljon matkustellut ulkomailla,\nnähnyt ja kokenut paljon? Kokenut? Mitä kokenut? Olisi todellakin\nollut hauska saada kuulla hänestä enemmän. Hän on varmaan saanut hyvän\nkasvatuksen. Meistä kauan maalla asuneista tuommoinen ylen hieno puku\nvoi näyttää vähän harhaanvievältä, se voi herättää vääriäkin käsityksiä\nihmisistä, kun emme heitä lähemmin tunne. Siksi on parasta olla\npäättelemättä sinne tahi tänne. Saadaan nähdä.\n\nJa samassa kääntyivät Lyylin ajatukset häneen itseensä. Hän alkoi\nvertailla itseään tohtorin rouvaan. Hän ei ollut varakkaasta kodista\neikä ollut ulkomailla käynyt. Hänen isänsä oli ollut koulunopettaja\nja hän oli koko ikänsä asunut pienessä maaseutukaupungissa. Käymältä\nvain oli Helsingissä ollut. Ja paremmin hän oli tähän asti maalla\nviihtynytkin, vaikka nyt oli tullut jonkinlainen elämän kaipuu, halu\npäästä ihmisten pariin, kun olo yksinäisellä rautatieasemalla oli\nalkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut semmoisia sukulaisia ja\ntuttavia, joiden luokse olisi sieltä voinut matkustaa jonkun viikon\nvierailulle.\n\nHän ja hänen miehensä eivät siis olleet mitään \"hienostoa\". Eino tosin\noli luutnantin poika, mutta vanhemmat olivat kuolleet, ja kun ei ollut\nvaroja jatkaa lukuja pitemmälle, hän oli antautunut rautatiealalle,\njossa menestyi hyvin. Varsinkin oli hänen säntillisyytensä ja muutonkin\nmoitteeton käytöksensä hankkinut hänelle esimiesten suosion.\n\nMutta kuinka oli heidän tästä lähin selviydyttävä niissä uusissa\noloissa, joihin he olivat joutuneet, varsinkin koska paikkakunnalla oli\nenimmäkseen hyvin sivistynyttä ja varakasta hovi- ja huvilayleisöä,\njoiden seurasta oli vaikea kieltäytyä, kun nämä kerran halusivat heihin\ntutustua. Tuskin auttoi muu kuin olla mukana vain.\n\nNäin lohdutteli nyt itseään Lyyli-rouva odotellessaan heidän käyntiään\ntohtori Sorjolan luokse.\n\n\n\n\nIII\n\n\nJa se tapahtuikin pian.\n\nTohtorin asunto oli vain noin neljänneskilometrin päässä asemalta.\nHänellä oli oma, muhkea huvilansa, kaksikerroksinen rakennus\nlehtipuiden keskellä ja penkereiden ympäröimänä, joissa kasvoi ruusuja,\ndahlioita ja fuksioita... Kaikki oli hyvin hoidettua huolellisesti\nharavoituja hiekkakäytäviä myöten.\n\nJa kun Lyyli ja hänen miehensä astuivat sisään, niin heitä hämmästytti\nvarsinkin salin tyylikkäiden, vanhanaikuisten, kullattujen huonekalujen\nkomeus ja seinillä riippuvien maalausten kauneus ja loisto. Tämä kaikki\nmelkein mykistytti heidät, jopa heistä tuntui siltä kuin huvilan\nsisustus olisi tietänyt kertoa sen asukkaiden luonteen kylmyydestä,\neräänlaisesta ylemmyydestä muihin kuolevaisiin verrattuna, vaikka\nsaattoikin otaksua, että nuo mykät esineet olivat vain perintöä\nkuolleilta esivanhemmilta ja saattoivat johdattaa tekemään vääriä\npäätelmiä niiden nykyisistä omistajista.\n\nNiin olikin asianlaita. Tohtori ja hänen rouvansa tulivat vieraitaan\nvastaan kädet ojossa ja lausuivat heidät mitä lämpimimmin\ntervetulleiksi, mikä synnytti heti koruttoman, teeskentelemättömän,\nystävällisen tunnelman. Eikä aikaakaan, niin tuntui kaikista\nniinkuin he olisivat olleet vanhoja, hyviä tuttavia. Heti näki, että\ntohtorinrouva oli tottunut seuraihminen, talonsielu, joka piti ohjaksia\nkädessään, mutta silti näyttämättä, että hänellä oli ylivalta. Hän oli\nvilkas ja puhelias, kun sitävastoin hänen miehensä oli harvasanaisempi,\nnäyttipä välistä hiukan umpimieliseltäkin, paitsi silloin, kun joku\nkuivan huumorin höystämä lause pääsi hänen suustaan. Mutta Lyyli-rouva\nheti pani merkille, että tohtorin kättely oli luja, ja sitä hän piti\nsuoran, uskollisen, luotettavan luonteen merkkinä. Samoin oli tohtorin\nkatse vilpitön ja rakastettava, vaikk'ei pieniä, harmaita silmiä paljoa\nnäkynytkään silmälasien takaa. Muuten hän ei ollut mikään kaunis mies,\nsillä kasvot olivat laihat ja luisevat kertoen paljosta työstä.\n\nYleinen alkajaiskeskustelu sujui vilkkaasti, ja kun kahvi oli tuotu\nsisään, niin puhelu kävi yhä tuttavallisemmaksi. Herrat istuivat pienen\ntupakkapöydän ääressä, jonne heille oli tuotu punssia, rouvat taas\njuttelivat vieretysten sohvassa. Kaikista oli yhdellä iskulla tullut\ntodellakin mitä läheisimmät ystävät. Ja kun tohtorinrouva huomasi, että\nhänen miehensä kohotti punssilasin ja sanoi asemapäällikölle, että\nhän varmasti vanhempana saattoi esittää veljenmaljan niinkuin vanha\npohjoismainen tapa vaatii, niin tarttui tohtorinrouva samalla Lyylin\nkäteen ja vei hänet herrojen seuraan vaatien, että heidän kaikkien piti\njuoda yhteinen veljenmalja ja jättää arvonimet pois. Se tapahtuikin\nyleisen riemastuksen merkeissä ja lasia kilistäen. Ristiin rastiin\nkuuluivat nimet Lyyli ja Osmo, Anita ja Eino.\n\n-- Anita ja Eino, se ei kuulu pahalta, -- sanoi tohtorinrouva\nherättäen yleistä naurua. Mutta samalla hän avasi heidän komean\nSteinway-flyygelinsä kannen ja kääntyi Lyylin puoleen.\n\n-- Lyyli, sinä laulat varmasti? Laula jotakin, niin minä säestän.\n\n-- Minulla ei ole: lauluääntä vähääkään, -- vastasi Lyyli ujosti ja\npoistui sohvalle istumaan.\n\n-- Mutta sinä, uusi ystäväni Eino? Sinulla on kieltämättä kaunis\nbarytoni sointuvasta äänestäsi päättäen. Annapas meidän kuulla sitä.\n\n-- Metsäkarhu ei mörise tämmöisen valioyleisön läsnäollessa, -- laski\nEino leikkiä kääntyen poispäin.\n\nSille vastaukselle hymyili vain Anita ja sanoi samalla miehelleen:\n\n-- Mene sinä tuonne sohvalle pitämään seuraa Lyylille sillä aikaa, kun\nminä soitan. Ja sinä, Eino, jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, -- ota\ntuoli ja istu vähän matkan päähän minusta joko taakseni tahi viereeni.\nMinä soitan teille sitten Chopinin _Nocturnen_.\n\nKaikki tapahtui Anitan käskyn mukaan. Hän oli saanut miehensä\npoistumaan Lyylin luo, ja hänen hurmaavan hymynsä ja käskevän katseensa\nedessä Eino painui istumaan hänelle osoitetulle tuolille.\n\nHän oli pelkkänä silmänä ja korvana koko soiton ajan. Chopinin\n_Nocturne_ Anitan soittamana oli todellinen konserttinumero. Mutta\nsamalla Eino hellittämättä imeytyi katseellaan Anitan kauniiseen\nprofiiliin, otsakiehkuraan, joka lipui tämän otsalle, pieneen jalkaan,\njoka silloin tällöin painoi pedaalia, ja hermostuneesti liikahtaviin\npolviin, jotka kahisuttivat silkkihametta kuin jotakin salaperäisesti\nkuiskaten.\n\nSamoin kuunteli Lyylikin ahneesti soittoa hymyilyllä vain vastaten\ntohtorin lyhyihin lausahduksiin soiton aikana. Mutta yhtä ahneesti\nseurasi hän myöskin miehensä katsetta, joka ilmaisi hänelle hyvin\npaljon. Hän näki paikalla, että Eino ihaili tohtorinrouvaa, mutta\nhuolissaan hän ei siitä kuitenkaan ollut. Hän tunsi miehensä hyvin.\nPaljoa enemmän epäilytti häntä sen sijaan Anitan käytös, joka\nilmeisesti todisti, että tämä oli ensi silmänräpäyksestä mieltynyt\nhänen mieheensä. Omituinen tunne valtasi hänet, tunne, josta hänellä\nennen ei ollut aavistustakaan. Mutta kun siinä oli jotakin rumaa, niin\nkarkoitti hän sen heti. Ja kun Anita soittonsa lopetettuaan jälleen\nyhtä luontevan teeskentelemättömästi puhutteli heitä kaikkia, haihtui\ntuo ruma ajatus kokonaan.\n\nHänhän oli onnellisessa avioliitossa Einon kanssa ja yhtä onnellisilta\nnäyttivät myöskin -- ainakin ensi näkemältä -- tohtori ja hänen\nrouvansa. Heistä kaikistahan juuri oli tullut parhaimmat ystävät.\nJa tämän ystävyyden tuli särkymättä kestää. Eikä hän itse ainakaan\ntahtonut vähimmälläkään tavalla antaa aihetta semmoiseen, mikä voisi\nhimmentää heidän välejään. Se, että Anita oli ikäänkuin ihastunut\nEinoon, saattoi olla vain jonkinlaista suurenmaailman naisen\nkohteliaisuutta, jommoista hän myöskin oli osoittanut Lyylille\nitselleen koko ajan.\n\nTämän vierailun jälkeen syntyi, niinkuin tavallista on ensi\ntutustumisen johdosta, molemmilla tahoilla arvostelua uusista\ntuttavista. Matkalla kotiin kysyi Lyyli ensimmäiseksi mieheltään:\n\n-- Mitä sinä heistä pidät? Eino vastasi suoraan:\n\n-- Lääkäristä hyvin paljon. Mies, jossa ei näy vilppiä olevan.\n\n-- Entäs rouvasta?\n\n-- Vaikea vielä sanoa. Mutta kyllä osaa käyttäytyä ja viehättää. Tuntee\nkaikki keinot.\n\nMiehensä sanoihin yhtyi täydellisesti Lyyli. Hän oli tyytyväinen Einon\nvastaukseen, joka hänestä tuntui suoralta ja vilpittömältä.\n\nJa he palasivat tyytyväisinä asemalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän lähdettyään tohtori Sorjolan huvilasta oli rouva jäänyt salin\nikkunan eteen seisomaan ja katselemaan heidän jälkeensä. Ja hän seisoi\nsiinä kauan, ääneti, sanomatta miehelleen mitään, tuijotti vain\npoistuvien jälkeen.\n\nTohtori oli mennyt huoneeseensa, jonka ovi oli auki saliin, ja\nhuomattuaan vaimonsa yhä seisovan äänettömänä paikallaan hän alkoi\nviheltää. Näin hän teki aina, kun joku ajatus oli herännyt hänen\npäässään, ajatus, jota hän kuitenkaan ei tahtonut toiselle ilmaista.\nVarsinkin oli hän umpimielinen, jos jokin asia alkoi häntä kiusata,\nasia, josta hän itse ei ollut täysin selvillä. Tässä tapauksessa hän\nkuitenkin aavisti jotakin, ja hänen vihellyksensä sai iloisemman sävyn.\nHän katsahti silloin tällöin saliin puuhatessaan edelleen huoneessaan\nja näki vaimonsa yhä seisovan paikallaan ajatuksiinsa vajonneena ja\nhypistellen nenäliinaansa. Silloin tohtorin vihellys kiihtyi vieläkin\nnopeammaksi.\n\nMutta samalla hänen rouvansa tempautui irti paikaltaan aivan kuin olisi\nunesta herännyt ja kulki kiireesti salin poikki sisähuoneisiin. Tohtori\nkuuli vain vaimonsa mennessään puolikovaa sanovan:\n\n-- Aina se viheltää kuin kyytipoika.\n\nTämän kuultuaan tohtori alkoi nauraa hihittää hiljaista äänetöntä\nnaurua. Nämä hänen vaimonsa sanat ilmaisivat hänelle paljon sen\nlisäksi, mitä oli huomannut vaimonsa ilmeistä ja eleistä. Melkein\nkiusallaan huusi hän sentähden vaimolleen salin ovelta:\n\n-- Kuule, Anita, eikö tuo Lyyli ollutkin herttainen rouva?\n\n-- Oli, -- kuului yksikantainen vastaus.\n\nKiusallaan ei tohtori puhunut enää muuta. Palasi jälleen\ntyöhuoneeseensa hiljaa nauraa hihittäen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nViikon kuluttua, niinkuin \"suuren maailman\" tapa vaatii, tulivat\ntohtori Sorjola ja hänen rouvansa vastakäynnille Kostian ja hänen\nvaimonsa luo asemalle.\n\nOli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja he istuivat ulkona asemapäällikön\npienessä puistikossa, josta saattoi, amerikkalaisessa keinussa\nliekutellen ja puitten takana piilossa ollen, katsella elämää\nasemalaiturilla junien seisoessa asemalla. Virvokkeita nauttien he\npuhelivat paikkakunnan kauneuksista, joita rouva Sorjolan mielestä oli\ntavattoman paljon.\n\n-- Varsinkin miellyttää minua tie järvelle ja sen ympäri, -- kertoi\nrouva ihastuneena. -- Sinne minä ajan usein autolla -- ohjaan sitä\nitse, -- ja ensi kerralla teidän täytyy tulla mukaan, Lyyli ja Eino.\nYhdessä paikassa on ihan kuin pientä alppimaisemaa: tie kulkee\nkorkean vuoren kuvetta, toisella puolen painuu järveen äkkijyrkkä\näyräs, toisella taas nousee kuusien peittämä vuori niin pystyyn, että\nvain ryömien ja puitten oksista kiinni pidellen pääsee ylöspäin. Ja\nsieltäkös ylempää sitten on kaunis näköala yli saarien ja salmien! Tämä\npuisto kuuluu erääseen vanhaan, nyt asumattomaan herraskartanoon, jossa\nvain käärmeet ja sisiliskot, sen kivilouhikoissa, viihtyvät ja päivää\npaistattavat. Sinne vien teidät ihan ensi tilassa.\n\n-- Hauskaan seuraan siis, käärmeitten ja sisiliskojen luo, huomautti\ntohtori kuivalla huumorillaan.\n\n-- Aina sinä, Osmo, käännät sanani toisinpäin. Minä tarkoitin tietysti\nsitä mäenrinnettä, josta on se kaunis näköala, -- selitti Anita. -- Me\notamme voileipiä ja pulloja mukaan, ja vietämme oikein hauskan päivän,\nsillä aikaa kun sinä puoskaroit toimessasi.\n\nAnitan vastapistolle naurettiin ja tohtori itse hihitti sille myös.\nNämä aviopuolisot käyttivät nähtävästi usein tämmöistä leikillistä\npuhetapaa, joka ei heitä eikä muitakaan loukannut, mutta erikoista\nlämpöäkään ei heidän väleissään ilmennyt. Sen saattoivat Lyyli ja Eino\nsinä päivänä panna merkille.\n\n-- Ratsastatko, Lyyli? -- kysyi sitten Anita.\n\n-- Minulla olisi sinullekin ratsu.\n\n-- Valitettavasti en, -- oli Lyylin vastaus.\n\n-- Mutta Eino osaa varmasti? -- kääntyi Anita tämän puoleen ovelasti\nkyllä ensin käytettyään hänen vaimoaan sisäisten aivoitustensa\nväliasteena.\n\n-- Huonosti, huonosti, -- vastasi asemapäällikkö. -- Nuorempana kyllä\nopettelin ja osasin vähän.\n\n-- Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, päätteli Anita. -- Me siis\nlähdemme yhdessä ratsastamaan. Se on päätetty.\n\n-- Se on päätetty, -- hihitti jälleen tohtori humoristisesti ja painoi\nkämmenensä pöytään.\n\n-- Minkä Anita päättää, se on tapahtuva. Hieman hämillään kääntyi Anita\nsilloin Lyylin puoleen, huomattuaan käyttäytyneensä hiukan epähienosti,\nja kysyi:\n\n-- Ei suinkaan Lyyli pane vastaan?\n\n-- Hyvänen aika! Einohan saa tehdä, mitä tahtoo, -- hämmentyi nyt\nLyyli, varsinkin kun tuli lisänneeksi: -- Eihän siinä mitään pahaa ole.\n\nAnitan diplomaattinen taito selvitti tilanteen. Hän rupesi puhumaan\nratsustaan, satulastaan ja amatsoni puvustaan, joka oli ollut pitkän\naikaa käyttämättä syystä, ettei hänellä ollut ketään hauskaa toveria\nratsastusmatkoilleen. Ensiksikään ei Osmo rakastanut ratsastusta ja\ntoiseksi ei hänellä ollut aikaakaan, kun aina oli toimessa, milloin\nkotona, milloin pitkillä matkoillaan sairaiden luo. Välistä niihin\nkului toinen puoli päivää. Eikä yölläkään aina saanut rauhassa nukkua.\nKummako sitten, että hän oli noin laiha.\n\n-- Lääkäri on olevinaan, eikä osaa itseään sen paremmin hoitaa.\n\nJälleen remahti tämän johdosta nauru, johon tohtori itse otti osaa\nkuivalla hihityksellään.\n\n-- Sinussapa onkin minulla tarpeeksi hoitamista, -- tuli lause Osmon\nsuusta, -- mutta kun hän huomasi vaimonsa punastuvan, hän lisäsi\nkohteliaasti: -- Ja siitä hoidosta minulla on pelkkää kunniaa.\n\nTähän leikinlaskuun vierailu päättyi. Tohtoria pyydettiin puhelimeen,\nhänen oli lähdettävä kotiin. Anitakaan ei jäänyt, vaan seurasi mukana.\nHyvästeltäessä hän sanoi Einolle:\n\n-- Olet siis valmis lähtemään kanssani ratsastamaan, kun minä pyydän?\n\nEinon ei auttanut muu kuin myöntyä, vaikka hän ei siihen ollut erittäin\nhalukas. Ikäänkuin jotakin virhettä silitelläkseen lisäsi silloin Lyyli:\n\n-- Tietysti Eino tulee mielellään. Ainahan hän voi täällä järjestää\nvirka-aikansa sen mukaan.\n\nJa tohtori lähti rouvineen. Lyyli ja Eino katselivat jonkin aikaa\ntoisiinsa. He olivat päässeet näkemään vähän enemmän uusien tuttaviensa\nelämää, aavistamaan heidän sisäistä, sielullista elämäänsä. Oli\nmielenkiintoista saada nähdä sitä vieläkin enemmän.\n\n\n\n\nV\n\n\nHarva se päivä, etteivät nämä uudet ystävykset sen jälkeen tavanneet\ntoisiansa, -- mikä olikin luonnollista, kun rautatieasema oli\npaikkakunnan keskus, sen sydän, josta ja jonne elämä virtasi.\n\nEräänä päivänä nähtiin siellä Anita ratsunsa selässä kauniissa\nmustassa amatsonipuvussa, joka somisti häntä tavattomasti. Hän odotti\nEino Kostiaa, jolle hän itse oli hankkinut ratsun. Mies oli kyllä\nvastahakoisesti luvannut lähteä ratsastamaan, mutta nyt hän oli aivan\nihastunut, kun näki Anitan. Siinä oli jotakin harvinaista nähtävää\nja hänen itserakkauttaan mairitteli se, että tohtorin kaunis rouva\ntahtoi ratsastaa hänen seurassaan. Mutta ihastunut oli myöskin Anita,\nkun näki Einon ratsun selässä. Tämän komea ryhti veti katsojien\nsilmät puoleensa, ja kun pari laski ratsut ravaamaan tietä pitkin,\nniin kääntyivät kaikki katsomaan heidän jälkeensä. Pian he kuitenkin\nkatosivat tieltä nousevaan pölypilveen.\n\nAnita ajoi järvelle päin, sinne, josta hän oli puhunut. Siellä oli\nhänen lempipaikkansa, joka hänen oli näytettävä Einolle. Ja sen hän\nteki sitä mieluummin, kun kuuli, että Eino ihaili luontoa enemmän kuin\nmitään muuta.\n\nKun he olivat saapuneet tuolle \"pienelle alppimaisemalle\", niin esitti\nAnita, että heidän oli laskeuduttava alas hevosen selästä lepäämään,\nsillä heidän oli tullut vari, ja kuusikossa oli vilpoinen istua ja\nkatsella auringon paisteessa päilyvää tyyntä, kirkasta järveä.\n\nNiinpä hyppäsikin Eino ensiksi maahan ja sitoi ratsunsa puuhun kiinni.\nSenjälkeen riensi hän Anitan luo auttamaan häntä pois satulasta. Anita\nkokosi pitkän hameensa laahuksen toiselle käsivarrelleen, laski toisen\nkäsivartensa Einon kaulaan ja heittäytyi rentonaan hänen povelleen\nja sitten maahan seisomaan. Eino tunsi Anitan kuuman hengityksen\nposkellaan ja huomasi, ettei Anita pitkään aikaan hellittänyt\nkäsivarttaan hänen kaulastaan. Mutta Anitan ratsu alkoi rimpuilla, ja\nEinon oli se sidottava toiseen puuhun.\n\nKun se oli tehty, esitti Anita, että heidän oli noustava maantieltä\nylemmäksi rinteelle, sinne, missä näkyi iso sammaltunut kivi. Sen\nkupeelta oli paras näköala järvelle karsittujen puitten välitse\navautuvaa kujannetta pitkin. Ja Anita tarttui Einon käsivarteen,\nnojaten siihen, Einon auttaessa häntä nousemaan mäkeä ylös.\n\nMutta muutaman askeleen perästä Anita horjahti. Hän oli astunut\njollakin lailla vinosti, niin että toinen jalka oli nyrjähtänyt. Hän\npääsi kuitenkin omin voimin ja Einoon nojaten ylös osoittamalleen\npaikalle. Sinne he kävivät istumaan. Siinä oli paksu vihreä sammalikko\nkuin luotu loikomista varten, ja siitä saattoi pitkälläänkin nähdä\njärvelle. Kuusen oksat loivat varjoisan katoksen, ja oksien lomitse\nsiinsi korkea, sininen taivas. Pikkulinnuilla lienee ollut lepohetki\nsiihen aikaan päivästä, kun ei paljon sirkutusta kuulunut, mutta\norava hyppeli vikkelästi oksalta toiselle karisuttaen aina välistä\nkuivia rikkoja maahan. Harmaita, vanhan parran tapaisia hetaleita\nriippui puitten kyljissä, ja keltaisen ruskahtavaa pihkaa tihkui\nkuusenrungoista. Ilma oli ihana hengittää. Anita oli heittäytynyt\nselälleen kädet pään alle, ja Eino loikoi kyljellään poltellen\nsavuketta.\n\nYht'äkkiä lensi järveltä päin kaksi varista, jotka alkoivat rumasti\nvaakkua nähtyään kahden ihmislapsen loikovan heidän asuinsijojensa\nläheisyydessä.\n\n-- Hyi, kuinka pelästyttivät! -- huudahti Anita ja kiepsahti\nistualleen, mutta alkoi samassa luisua sammalikkoa myöten alemmaksi\nrinnettä. Eino tarttui hänen käteensä ja koetti auttaa häntä entiselle\npaikalle, mutta Anita nyrpisti kasvojaan ja sanoi, että hän tunsi kipua\nvasemmassa nilkassa, jonka äsken oli nyrjähyttänyt.\n\n-- Ehkäpä sitten lähdemme heti kotiin? -- esitti Eino.\n\n-- Emme ihan vielä, -- vastasi Anita. -- Tahdon kotvasen levähtää.\nSaanko panna pääni polvellesi, niin ei minun tarvitse pitää\nkäsivarsiani pääni alla?\n\n-- Luonnollisesti, -- vastasi Eino.\n\nMelkein odottamatta tätä suostumusta oli Anita laskenut päänsä Einon\npolvelle saaden samalla kiinni hänen kädestään, jonka painoi huulilleen.\n\n-- Kiitos, -- kuiskasi Anita.\n\n-- Hyvänen aika, -- pääsi Einon huulilta, aivan kuin hän olisi\nhävennyt, että nainen suuteli hänen kättään.\n\nPuhe ei ottanut sujuakseen. Oli kuin olisi jotakin kireätä tullut\nheidän välilleen, vaikka Anita silloin tällöin loi ihastuneen katseen\nEinoon, ikäänkuin ihmetellen hänen kylmää suhtautumistaan. Toinen taas\npuolestaan ajatteli: \"Mitähän Lyyli sanoisi, jos tämän näkisi? Ja\ntohtori? Hän varmaan vain nauraa hihittäisi tapansa mukaan\".\n\nAnita huoahti:\n\n-- Ei, kyllä meidän täytyy sittenkin lähteä. Osmo saa panna kylmän\nkääreen nilkkani ympäri.\n\nEino oli heti valmis. Ja hän auttoi Anitaa alas mäkeä tämän melkein\nriippuessa hänen käsivarressaan.\n\n-- Etkö jaksaisi kantaa minua? -- sanoi Anita. -- Koskee niin\nastuessani.\n\n-- Koetan.\n\nJa loppumatkan alas hevosien luo Eino todellakin kantoi Anitaa\ntämän lujasti kierrettyä käsivartensa Einon kaulaan. Näytti kuin\nAnitasta olisi ollut nautinto riippua siinä silmät puoliummessa, kuin\nnukkumaisillaan.\n\nKun he olivat tulleet ratsujensa luo, kysyi Eino:\n\n-- Mutta ehkä minun pitäisi käydä hakemassa auto? Tuskinpa voit nyt\nenää ratsastaa kotiin.\n\nAnita vakuutti kuitenkin voivansa, käyköön kuinka tahansa. Ja Eino\nauttoi hänet satulaan pannen toisen kämmenensä Anitan jalan alle ja\ntukien häntä toisella kädellään. Satulaan päästyään Anita huo'ahti:\n\n-- Tämä lysti on siis lopussa!\n\n-- Valitettavasti se päättyi näin ikävästi, -- myönsi Eino ja hyppäsi\nratsunsa selkään.\n\nPaluumatka kävi nopeasti. Eino ajoi aivankuin hän olisi ajanut\njotakin pahaa pakoon, ja hänestä tuntui kuin Anita olisi ollut häneen\ntyytymätön. Mutta hänhän tiesi, että oli ollut hyvin kohtelias\nAnitalle, tehnyt kaikki, mitä tämä vaati. Samalla hän tunsi kuitenkin,\nettä Anita osoitti häntä kohtaan melkein liiallista suosiota. Ja Eino\ntuskin salasikaan itseltään, että tohtorin rouva oli häneen kovin\nmieltynyt. Tämmöistä aivan kouraantuntuvaa rakkauden ilmaisemista ei\nhän ollut vielä koskaan elämässään kokenut. Mutta missäpä hän siellä\nsisämaassa olisi joutunut tekemisiin tämmöisen suurenmaailman naisen\nkanssa, joka ehkä odotti häneltä heti taipuvaisuutta, sanoisiko,\nyritteliäisyyttä lemmenseikkailuissa. Ehkäpä Anita suorastaan piti\nhäntä tyhmänä hölmönä. Mutta Anitahan tunsi hänen vaimonsa, ja että hän\nrakasti Lyyliään, sen saattoi Anita nyt hyvin nähdä. Tästä oli Eino\nylpeä sekä omasta että Lyylin puolesta. Hän oli aivan erinomaisella\ntuulella saapuessaan kotiin ja kertoi kaikki vaimolleen mitään\nsalaamatta.\n\nYhdessä he sitten pahoittelivat Anitalle sattunutta onnettomuutta,\nmutta toivoivat hänen pian parantuvan.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun Anita Einon saattamana tuli ratsastusretkeltään kotiin, oli hänen\nmiehensä poissa sairaskäynnillä. Einon lähtiessä. Anita sanoi:\n\n-- Osmo saa hieroa nilkkaani, kun tulee kotiin, -- jos niin tarvitaan.\nMinä panen toistaiseksi kylmän kääreen jalkaan ja käyn vuoteeseen.\nKäykää nyt kuitenkin minua katsomassa, ettei minulle tule kovin ikävä.\n\nSeuraavana päivänä tulikin jo Lyyli. Anita oli edelleen vuoteessa ja\nluki Guy de Maupassantin romaania \"Bel-Ami\" [Armas ystäväni].\n\n-- Tämän kirjailijan seurassa ei kuole ikävään, -- hän sanoi ja vastasi\nsitten Lyylin kysymykseen kuinka hän voi:\n\n-- Kun tiedustelin Osmolta, joko minä kohtakin saan luumätää jalkaani\nja kuolen, niin ajatteles, mitä se lurjus vastasi?\n\n-- No?\n\n-- \"Ei rikkaruoho koskaan maailmasta katoa\".\n\n-- Leikillään hän sen vain... -- lohdutti Lyyli hymyillen. -- Ei siis\npitänyt nyrjähdystä vaarallisena.\n\n-- Nauraa hihitti vain ilkeästi, -- jatkoi Anita, -- ja määräsi minut\nolemaan viikon päivät vuoteessa.\n\n-- Pianhan se viikko kuluu. Me käymme joka päivä sinua tervehtimässä,\nEino ja minä, -- tyynnytti Lyyli.\n\n-- Teidän pitää käydä molempien, -- ilostui Anita. -- Sinulla on niin\nrakastettava mies, Lyyli. Meidän oli kovin hauska eilen. Elän vain\nmuistoissa.\n\n-- Eino kertoi minulle. Hän valitti sinulle sattunutta onnettomuutta,\n-- lausui Lyyli vuoroonsa.\n\n-- Niinkö? Ihanko totta? Hän siis tunsi ainakin myötätuntoa, ehkäpä\nsääliä minua kohtaan? -- kyseli Anita melkein hermostuneesti.\n\n-- Tietenkin. Sehän on luonnollista, -- vastasi Lyyli ihmetellen. --\nMiksi sinä noin kysyit?\n\n-- Niin, niin. Einohan on niin herttainen mies. Minä pidän hänestä\npaljon, paljon.\n\n-- Minä pidän myöskin kovin paljon Osmosta, -- lausui Lyyli\nvastakohteliaisuudeksi.\n\nNäytti kuin Anita olisi nyrpistänyt nenäänsä kääntäessään päätään\nseinään päin. Mutta heti hän käänsi takaisin kasvonsa Lyyliä kohti ja\njatkoi:\n\n-- Minä olin niin iloinen eilen, kun sain ratsastaa. Täällä ei ole\nketään, jonka seurassa oikein viihtyisi. Täällä on kuolettavan ikävä.\nSiksipä olenkin niin tyytyväinen, kun te muutitte tänne. Nyt voi elää\ntoivossa.\n\nLyyli ihan hämmästyi.\n\n-- Hyvänen aika, Anita, -- sanoi hän. -- Mitä sinulta puuttuu?\nSinullahan on kaikki, mitä maailma voi tarjota: kaunis, rikas koti,\nkunnollinen, työteliäs mies, kaksi herttaista lasta, joiden hyväksi\nvoit elää, eikä huvituksia sinulta puutu, vaikka matkustaisit\nulkomaille, milloin sinua vain haluttaa.\n\n-- Mutta minä olen sairas, -- tokaisi Anita Lyylin suureksi ihmeeksi.\n\n-- Mikäs sinua sitten vaivaa? -- kysyi tämä arkaillen aivan kuin olisi\nodottanut jotakin suurta salaisuutta.\n\n-- Minua vaivaa _spleen_, -- sanoi Anita. Lyyli oli vaiti kuin\nkysymysmerkki. Ja kun hän ei kysynyt sen enempää, niin Anita jatkoi:\n-- Englantilaisilla on tämä oma sanansa tuolle taudille. Se on sielun\ntauti. Se on jonkinlainen kalvava kaiho, omituinen mielenmasennus,\njonka pohjana varmaan on elämään kyllästyminen, ikävä ihmisseurassa,\nkaipuu kotiin -- sinne, mistä on maailmaan tullut, \"suureen\nhiljaisuuteen\", niinkuin Ibsen sanoi. Se on siis parantumaton tauti.\nEi. Yksi keino, yksi ainoa keino vain on sen parantamiseksi.\n\nLyyli ei kysynyt, vaan odotti ääneti jatkoa.\n\nHetkisen kuluttua Anita jatkoi:\n\n-- Arvaapas, mikä keino se on?! Lyyli kysyi pelokkaasti kuiskaten:\n\n-- No?\n\n-- Se on revolverin kuula otsaan, -- kuiskasi Anita takaisin.\n\n-- Herra Jumala! -- huudahti Lyyli. -- Mitä sinä tuommoisia puhut?\n\nJa kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Hän kumartui Anitan yli ja\nsuuteli häntä tämän kietoessa kätensä Lyylin kaulaan.\n\nKun Lyyli jälleen oli istuutunut paikalleen, jatkoi Anita:\n\n-- Sinä olet onnellinen, Lyyli. Minä ihan kadehdin sinua.\n\nLyyli vastasi siihen:\n\n-- Niin kyllä, Anita! Minä olen onnellinen. Olen tähän asti ollut\nonnellinen.\n\nSeurasi kotvasen äänettömyyttä. Näytti kuin Anita olisi jäänyt\nmiettimään sanoja \"tähän asti\". Näytti siltä myöskin, kuin Lyyli olisi\nkatunut sanoneensa nuo sanat, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, että\nnyt oli tullut väliin jotakin, joka rikkoi hänen onnensa. Siksi hän\nlisäsi:\n\n-- Ja minä toivon, että saan olla onnellinen edelleen.\n\nMutta nyt hänestä tuntui, että hän vain oli pahentanut asiaa, kun hän\nhuomasi Anitan äsken sanoneen kadehtivansa häntä. Noita sanojahan\nsaattoi tulkita taaskin joksikin salaviittaukseksi. Sen tautta hän\ntarttui Anitan käteen ja puristi sitä lämpimästi.\n\nJa Anita hymähti hänelle vain ystävälliseksi vastaukseksi. Kotvan\nkuluttua hän jatkoi taas:\n\n-- Nyt olen paljastanut sinulle sydämeni, Lyyli. Nyt näet, kuinka huono\nihminen minä olen.\n\n-- Älä puhu noin, älä puhu noin, -- oli kaikki mitä Lyyli sai\nsäälitellen sanotuksi.\n\n-- Tahi sanoisinko onneton ihminen? -- korjasi Anita sanansa.\n\n-- Tuo on vain luulottelua, -- lohdutteli Lyyli. -- Tai ehkäpä sinä\nvain tekeydyt semmoiseksi? Olen kuullut sanottavan, että se usein\non pelkkää teeskentelyä. Silloin on muka mielenkiintoisempi toisten\nihmisten silmissä.\n\nTuo ei ollut viisaasti sanottu. Se oli melkein epäkohtelias huomautus\nAnitalle, mutta tämä ei siitä välittänyt, naurahti vain ja lausui:\n\n-- Samaa olen minäkin välistä kuullut sanottavan, mutta harva tämän\nasian oikein ymmärtää. Tämä tämmöinen \"spleen\" on kuitenkin ollut niin\nsanoakseni vuosisadan tauti, joka on kulkenut läpi Europan. Oletko\nlukenut koskaan Byronia?\n\nLyyli pudisti päätään:\n\n-- Häpeä sanoa, en.\n\nNo, -- jatkoi Anita, -- ei sinun tarvitse sitä hävetä. Hän oli muutoin\nsuuri englantilainen runoilija, enkä minäkään ole alkukielellä hänen\nteoksiaan lukenut. Mutta minun isoisälläni oli kirjastossaan suuri\npaksu kirja. Se oli suorasanainen ranskankielinen käännös lordi Byronin\nDon Juanista. Ja siinäkös tuo kaunis, vaikka ontuva, seikkailunhaluinen\nmies paljasteli oman sydämensä surkeutta ja muun ihmiselämän\nviheliäisyyttä. Tuo runoilija kuuluu olleen sen \"spleenin\" isä.\nKoska siitä syntyi kulkutauti, niin ei suinkaan se ole aina niinkään\nteeskentelyä ollut -- yhtä vähän kuin influenssa meidän aikoinamme.\n\n-- Paljonpa sinä oletkin lukenut, -- ihmetteli Lyyli häveten\nvähätietoisuuttaan Anitan rinnalla. -- Minä kyllä lueskelen kaikkea,\nmitä käsiini sattuu, ja paljonhan sitä ikäni varrella on sattunutkin.\nMutta alkaapa sitä jo ikääkin olla, niin että harmittaa, kun tahtoisi\nvielä olla nuori ja elää, elää iloisesti. Katsopas noita säteitä\nsilmieni ympärillä, Lyyli! Ne eivät ennusta hyvää. Kohta on minun\nlystini lopussa. Ja siitä se \"spleen\" pääasiallisesti johtuu. Minä\ntahtoisin kuitenkin, niinkuin sanoin, vielä elää, elää, elää. On niin\nkauheata ajatella, että kerran joutuu matojen syötäväksi.\n\nJa Anita käänsi päänsä seinään päin salatakseen, että kyynel kiilsi\nhänen silmissään.\n\nLyylin tuli kovin sääli Anitaa.\n\n-- Ei puhuta tämmöisistä asioista, -- sanoi hän. -- Sinä olet kyllä\nvielä tarpeeksi nuori, terve ja kaunis; koko elämä, voi sanoa, on\nsinulla vielä edessäsi. Matkusta ulkomaille haihduttamaan ikävääsi!\n\n-- Sen teenkin, kun tulee syksy, -- sanoi Anita, -- ellei täällä\nihmeitä tapahdu.\n\n-- Mitä ihmeitä? -- naurahti Lyyli... Mutta siihen ei Anita enää\nvastannut.\n\n-- Nyt sinun sitten pitää kertoa jotakin itsestäsi, -- käänsi hän\npuheen toisaanne. -- Minä olen puhunut suuni puhtaaksi, mutta sinä olet\nvaiti ja salaat kaikki tunteesi minulta. Mitäs ystävättäriä me sitten\nolemme?\n\n-- Kun ei minulla mitään salaisuuksia ole, Anita kulta. Minä olen ihan\ntavallinen ihminen. Lapsia ei minulla ole.\n\n-- Mistä syystä? -- keskeytti Anita. -- Ei vain ole Jumala antanut. He\nnauroivat molemmat.\n\n-- Lisäksi, -- jatkoi Lyyli, -- osaan vähän ruokaa laittaa ja käsitöitä\ntehdä. Ja mieheni on minuun tyytyväinen. Enkä minä kadehdi ketään.\nSanotaan, että se on kovin proosallista, mutta mitäs luonteelleen voi.\nJokainen on semmoinen, miksi Luoja on luonut. Ja minä olen onnellinen,\nniinkuin sanoin.\n\n-- Molemmat siis onnellisia, miehesi ja sinä?\n\nNämä Anitan sanat olivat kuitenkin enemmän kysymys kuin vahvistus\nLyylin puheelle. Hän, Anita, oli koettanut kaikin keinoin, syrjäteitä,\npäästä tunkeutumaan ystävättärensä ja hänen miehensä sydämen elämään,\nmutta tämän pitemmälle ei hän päässyt.\n\n-- Molemmat olemme onnellisia, -- oli Lyylin vakuuttava vastaus.\n\n-- Se on kovin, kovin harvinaista nykyään, -- huoahti Anita ja käänsi\nyhtäkkiä puheen toisaanne:\n\n-- Jahka minä pääsen jalkeille taas, -- sanoi hän, -- niin menemme\nyhdessä Helsinkiin. Minä pyydän sinut ja Einon Alppilaan päivällisille.\nOsmo tietysti ei jouda tulemaan mukaan, -- hän muutoin ei tule koskaan\nminun seurakseni piiriään ulommaksi; -- ja me ajamme sinne autolla.\nTulettehan?\n\nLyyli kiitti, mutta nousi samalla paikaltaan. Hän käsitti, että\nAnita jo tahtoi olla yksin. Ja itsekin hän halusi mennä kotiin.\nHänen aivojaan askarruttivat kaikenlaiset oudot ajatukset Anitan\ntämänpäiväisten puheitten johdosta. Ja ystävättären luonne tuntui\nhänestä hyvin omituiselta. Siitä hän ei ollut ollenkaan selvillä.\nKuinka herttaisen miellyttävä olikaan Anita heidän ensi käynnillään!\nJa nyt? -- Tämä päivä oli tuottanut hänelle pettymyksen, vieläpä\nsemmoisen, joka johtui sisäisistä syistä, ei mistään tilapäisestä\noikusta tai pahan tuulisuudesta. Sen huomasi Lyyli selvästi, sillä\nulkonaisestihan Anita oli kohtelias ja ystävällinen kuin aina.\n\nMelkein alakuloisena kulki Lyyli asemalle. Hän päätti kuitenkin, ettei\nmiehelleen kertoisi likimainkaan kaikkea, mitä Anita oli hänelle\npuhunut. Anita tosin ei ollut kieltänyt sitä, mutta Lyyli käsitti, että\nse voi olla ystävättären salaisuutta, joka hänen, Lyylin, oli pidettävä\nomana tietonaan, sillä eihän Anita toki liene tarkoittanut asian\nsaattamista Einon korviin. Muutenkin Anitan paljastukset olivat niin\nomituisia, ettei Lyyli halunnut niistä sen enempää keskustella.\n\nHän toi siis vain terveiset Anitalta Einolle. Tämän kysymykseen, mitä\nuutta sinne kuului, Lyyli vastasi:\n\n-- Kaikenlaista, vaikkei mitään erikoisempaa. Juteltiin vain, niinkuin\nnaisten on tapana, joutavista asioista. Voithan sinäkin käydä Anitaa\nkatsomassa, jos haluttaa, -- vaikka huomenna.\n\nEino ei vastannut mitään. Ja Lyyli oli siihen tyytyväinen.\n\nYksin jäätyään heittäytyi Anita selälleen ja otti Bel-ami'n taas\nkäsiinsä. Mutta hänen katseensa kääntyikin ensin ikkunaan päin ja\npysähtyi siihen. Hän vaipui ajatuksiinsa saaden omituisen tylyn ilmeen\nkasvoilleen. Häntä näkyi jokin asia harmittavan, niin että hän melkein\nkiristi hampaitansa. Mutta sitten hänen ilmeensä vähitellen muuttui,\nkävipä melkein tyytyväiseksi, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat\nselvinneet ja hän päässyt voitolle jossakin sisäisessä ottelussa. Ja\nlopuksi hän päästi helpoituksen huoahduksen ja nosti taas romaanin\neteensä.\n\nSamassa tulivat hänen molemmat lapsensa ulkoa kotiin kolistellen\njalkojaan portailla ja sitten eteisessä. He syöksyivät äitinsä\nhuoneeseen ja alkoivat kertoa hänelle jotakin, jota tämä kuitenkaan ei\nhalunnut kuulla, vastaten heille vain: -- Hyvä, hyvä!\n\nKun lapset tämän huomasivat, kääntyivät he ovelle päin poistuakseen.\n\nSilloin huusi Anita heidän jälkeensä:\n\n-- Menkää ensin ruokasaliin juomaan kahvia, sitten saatte mennä\nyläkertaan omalle puolellenne tahi minne haluatte.\n\nLapset tottelivat.\n\nÄiti pääsi rauhassa lukemaan romaaniaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSiitä päivästä lähtien oli Anita omituisen uhman vallassa.\n\nMiks'ei hänkin vielä voisi olla onnellinen? Vaikkapa hetken vain.\nVastustukset, esteet hän kyllä pystyisi voittamaan lujalla tahdollaan.\n\nHän otti yöpöydältä käsipeilinsä ja katseli kasvojaan. Kohenteli\notsalle valunutta tukkaansa ja käänteli päätänsä. Näin aamupäivällä\neivät piirteet olleet yhtä edulliset kuin muuten, päivemmällä, kun hän\noli laittautunut ja pukeutunut. Sitäpaitsi hän ei ollut oikein hyvin\nnukkunut edellisenä yönä sen keskustelun jälkeen, mikä hänellä oli\nollut Lyylin kanssa.\n\nKatsellessaan itseään kuvastimesta hän muisti, ettei hän ollut enää\nkaikkein nuorimpia joutuessaan naimisiin Osmon kanssa. Hän oli valinnut\nkauan, kun ei kukaan oikein tositeolla ollut uskaltanut häntä lähestyä.\nVarakkaana ei hän tahtonut kelle tahansa vaimoksi mennä eikä kuka\ntahansa, hänen kauneutensa tähden ja peläten rukkasia, yrittänytkään\npyytää häntä. Lisäksi hän oli paljon oleskellut ulkomailla, ja siten\nkuluivat vuodet, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden ikäraja jo oli\naivan silmien edessä. Silloin sattui tohtori Osmo Sorjola hänen\nisävainajansa viransijaiseksi, ja heistä tuli pari. Nyt oli hänellä jo\nkaksi noin isoa lasta, hän itse oli n.s. vaarallisessa iässä. Kauheata\najatella!\n\nAnita loikoi leposohvallaan, kipeä jalka lastoissa, odottaen; että\nLyyli sinäkin päivänä tulisi tervehtimään. Mutta kului tunti, kului\ntoinen, eikä ketään kuulunut. Hänen miehensä oli mennyt sairaitaan\nkatsomaan ja hän oli yksin kotona. Tuli ikävä.\n\nMiehensä keppiin nojaten Anita liikkasi tämän vastaanottohuoneeseen,\njossa puhelin oli, ja soitti asemalle. Pyysi tavata asemapäällikköä.\nJa hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuuli tämän äänen. Lisäksi hän\nsai kuulla, että Lyylin oli täytynyt muutamaksi tunniksi matkustaa\nkaupunkiin ja että tämä oli pyytänyt häntä, Einoa, tiedustelemaan\nAnitan vointia. Itse oli aikonut käydä Anitaa tervehtimässä, jahka\nhänen työvuoronsa oli päättynyt.\n\nSe oli ilosanoma Anitalle. Hän ilmoitti suoraan olevansa kauheasti\nikävissään ja ilostuvansa suuresti, jos Eino tulisi. Juuri sitä hän oli\ntoivonut.\n\nHän heittäytyi jälleen leposohvalleen ja alkoi punoa sotajuonta.\nOli tehtävä hyökkäys, vaikka hyvin varovainen alussa. Mutta ei\nniinkään. Hänhän oli ratsastusretkellä jo tarpeeksi osoittanut Einolle\nrakastavansa häntä. Ehkäpä oli syytä osoittaa välinpitämättömyyttä,\nkylmyyttä -- noita naisten tavallisia temppuja. Mutta sekään ei ollut\npaikallaan. Hän tunsi, ettei millään lailla halunnut saada Einoa\nloittonemaan hänestä, jos syntyisi väärinkäsitystä, varsinkin koska hän\nnyt hyvin tiesi ja tunsi Lyylin ja Einon hyvät välit. Parasta siis oli\nantaa asiain kehittyä luonnollista menoaan. Hän arvasi kuitenkin jo,\nettei tämäkään mies ollut enää välinpitämätön häntä kohtaan. Ja mikäpä\nmies kestäisi, jos hänelle kerran vapaaehtoisesti tarjotaan kaikki?!\n\nKun Eino sitten tuli, niin oli Anitasta nautinto saada loikoa hänen\nedessään leposohvalla ja koettaa viehättää häntä kaikin tavoin,\npuheellaan ja käytöksellään. Hän tarvitsi Einon apua jos mihin,\nvarsinkin semmoiseen, missä tuli kysymykseen hänen sijoittelemisensa\nmukavammin sohvalle. Ja hän otti semmoisia asentoja, että mies saattoi\nihailla hänen kaulaansa, rintaansa, vyötäisiään, pohkeitaan, ja toivoi\nsaavansa kuulla jonkun mairittelevan sanan, joka olisi lohduttanut\nhäntä hänen kalvavassa kaihossaan, elämäntuskassaan.\n\nMutta Eino ei ollut tottunut sellaiseen. Hän oli saita mairittelemaan.\nYlistelyä tuli niukasti. Hän oli säntillinen, \"korrekti\",\nkäytöksessään, suhtautui hyvin kunnioittavasti Anitaan. Ja se melkein\nsuututti rouvaa.\n\nTämä menettely oli kuin jatkoa siihen, mitä oli ratsastusmatkalla\ntapahtunut. Eikä Anita ollut sen pitemmälle päässyt. Nyt hän otti\nEinolle kertoakseen ulkomaanmatkoistaan ja seikkailuistaan siellä. Ja\nhän päätyi vertaamaan täkäläisiä herroja sikäläisiin. Heillä siellä on\nälyä, henkeviä kun ovat puheessaankin, eivät ole kylmiä, ymmärtävät\nvähimmänkin viittauksen.\n\nSe oli jo koko lailla kouraantuntuvaa, jopa niin, että he nauroivat\nmolemmat.\n\n-- Tässä on hyvin opettavainen kirja siinä suhteessa, -- sanoi silloin\nAnita ja osoitti romaaniaan. -- Sinun pitäisi se lukea.\n\n-- Minä välitän hyvin vähän romaaneista, -- lausui Eino, -- eikä\nminulla ole paljon aikaa lukemiseen. Todellisuus, elämä itse on\nuseimmiten romaania ihmeellisempi, ihanampi.\n\n-- Sinäpä sen sanoit, -- ihastui Anita, -- nyt sanoit aivan oikein.\nJa meidän on tämä todellisuus elettävä -- kaikkien, kun siihen kerran\ntilaisuus tarjoutuu.\n\n-- Minä tarkoitan luontoa, -- sitä minä rakastan intohimoisesti, --\njatkoi Eino.\n\nAnita käänsi päänsä toisaanne pettyneenä. Hetkisen kuluttua hän lausui:\n\n-- Tyhmää, äänetöntä, sielutonta luontoa! Kuinka voi rakastaa\nintohimoisesti sitä, joka ei vastaa intohimoisesti toisen rakkauteen?\n-- kysyi Anita ihmeissään ja huoahtaen.\n\n-- Minä voin, -- puolusti itseään Eino, -- sillä se on puhdasta\nrakkautta.\n\n-- Se ei ole rakkautta ollenkaan, se on vain ihailua. Ei puhuta sitten\nsiitä, -- lopetti äkkiä Anita.\n\nMutta itsekseen hän vieläkin ajatteli:\n\n-- Kyllä minä sinut joskus opetan.\n\nHän alkoi valittaa asentoaan, hänen jalkansa väsyi:\n\n-- Auta minua edes istumaan vähän korkeammalle, -- sanoi hän ojentaen\nkätensä Einolle.\n\nTämä nousi, kumartui Anitaa kohti ja tahtoi auttaa häntä, käsivarresta.\nMutta tapansa mukaan Anita heitti käsivartensa Einon kaulaan\nkohottautuakseen.\n\nSamassa hän näki miehensä seisovan huoneen ovella:\n\n-- Tulee kuin varas yöllä, -- lausui Anita säpsähtäen ja huomasi Einon\npunastuvan.\n\nTohtori hihitti vain tavallista hiljaista nauruaan ja astui kattelemaan\nEinoa, joka oli vähän hämillään.\n\n-- Eino hoitaa täällä sinun tehtäviäsi, -- huomautti Anita vapaasti.\n\n-- Terve tuloa, -- sanoi Osmo Einolle. -- Sehän on hauskaa, niin minä\npääsen siitä rasituksesta, -- hihitti hän. Ja Einokin nauroi sille\nleikinlaskulle.\n\nMutta Anita pani nuo sanat melkein pahakseen eikä osannut muuta sanoa\nkuin:\n\n-- Kuule, Eino, pane tuo merkille ja paina hyvin mieleesi. Osmo antaa\nsinulle vapaat kädet.\n\n-- Puoskaroida, -- lisäsi tohtori muistaen Anitan hänen lääkärin\nammatistaan käyttämiä sanoja.\n\nMutta tuossa vihjauksessa oli samalla niin paljon salaista ilkeyttä,\nettä Anita katsoi parhaaksi olla vaiti. Hän punastui vastoin\ntavallisuutta, sillä hän ymmärsi, että kärki oli tähdätty häneen eikä\nEinoon, eikä hän pystynyt puolustautumaan. Jos aviopuolisot olisivat\nolleet kahden kesken, niin Osmo varmasti olisi saanut kuulla kunniansa.\n\nOnneksi soi samalla puhelin vastaanottohuoneessa ja tohtori poistui\nsinne.\n\nSiinä kuulet, Eino, mitä kaikkea minun on kärsittävä, -- huoahti Anita\nväräjöivällä äänellä. -- Jospa sinä uusi, herttainen ystävämme, voisit,\n-- ei, tahtoisit, aioin sanoa, -- tahtoisit lohduttaa minua.\n\nEino oli kovin hämillään. Hän ei tietänyt oikein mitä sanoa. Melkein\nkangertaen tulivat sanat hänen suustaan.\n\n-- Hyvänen aika, Anita! Teen mitä voin.\n\n-- Sinä voit kaikki. -- Ja näin sanoessaan loi Anita intohimoisen\nkatseen Einoon, joka sitä melkein pelästyi. --\n\nHän oli kuullut puhuttavan vampyyreista, verenimijöistä, hillittömistä\nnaisista, joissa on pahaa verta, ja jotka väkisinkin kietovat miehet\npauloihinsa, pakoittavat heidät alistumaan tahtoonsa. Oliko siis Anita\nsemmoinen? Nyt ainakin näytti siltä. Ja ennenkuin hän ehti ajatella\najatuksensa loppuun, hypähti Anita ylös, kiepsahti hänen kaulaansa ja\nsuuteli häntä nopeasti kuiskaten samalla:\n\n-- Toisen kerran saat kuulla kaikki.\n\nTohtori oli lopettamaisillaan puhelinkeskustelunsa. Anita liikkasi\njälleen leposohvalleen, ja Eino seisoi kuin puulla päähän lyötynä\npaikallaan katsellen levottomana ympärilleen.\n\nOsmo palasi takaisin.\n\n-- Eino odottaa saadakseen sanoa sinulle hyvästi, -- lausui Anita\nmiehensä sisääntultua, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Niin, -- sanoi vain Eino ja melkein kiirehti ulos. Hän pelkäsi\npahinta. Hän luuli, että Anita saisi aikaan jotakin, mikä rikkoisi\nheidän hyvät välinsä. Kiusallaankin saattoi Anita näyttää miehelleen,\nettä hän uskalsi vaikka mitä.\n\nPaljon oli näin selvinnyt Einolle. Varsinkin tohtorin ja hänen vaimonsa\nvälit. Mutta kaikesta tästä ei hän uskaltanut puhua Lyylille mitään. Ei\nainakaan toistaiseksi.\n\nMutta kuitenkin tuntui hänestä kuin Anita olisi lumonnut hänet,\nnoitunut hänet. Kotiin astuessaan valtasi hänet vähitellen tunne, ettei\nhän tuosta painajaisesta pääsisi. Se alkoi vetää häntä puoleensa,\nhäntä, joka ei koskaan ennen ollut sellaisissa seikkailuissa ollut.\n\nMiks'ei? ajatteli hän ensin, mutta muisti vaimonsa; hänen kävi sääli\nLyyliä, joka oli niin puhdas, tahraton, uskollinen hänelle. Mutta\nmiten päästä irti kaikesta? Yksi keino saattoi vain olla. Jos Anita\nkerran saisi tahtonsa läpi, niin silloin tulisi varmasti rauha heidän\nvälilleen. Tuollainen riihaton luonne ehkä ei tarvinnut muuta. Ja kuka\nsen tietää, ehkä se jo loppuu tähänkin. Ehkä se oli vain rajumyrskyn\npuuska, joka talttui samalla kun oli alkanut. Oli odotettava,\nkatsottava, mitä aika toi mukanaan.\n\nJa hän rauhoittui jo kun oli palannut asemalle ja ryhtyi puuhaamaan\nheidän pienessä puutarhassaan. Hänen vaimonsa ei ollut vielä\ntullut kotiin kaupungista, mutta omat kotiolot haihduttivat hänen\nmielestään vähitellen kaikki sen päivän tapahtumat, jotka tuntuivat\ntodellakin jonkinlaiselta omituiselta unelta, harhakuvalta, varsinkin\nkun hän muisti, minkä hyvän, ehjän vaikutelman heidän ensimmäinen\ntutustumisensa Sorjolan perheeseen oli häneen ja hänen vaimoonsa\ntehnyt. Molemmat he olivat olleet kovin iloisia silloin, semminkin\nLyyli, joka juuri kaipasi seuraelämää ja jonka hyväksi hän oli\nuhrautunut hakiessaan tälle asemalle. Mutta nyt oli hänellä tämmöinen\nsalaisuus sydämellään, josta hän ei tahtonut vaimolleen hiiskua\nsanaakaan, ettei loukkaisi häntä, rikkoisi kaikkea, etupäässä sitä\nonnea, joka edelleen vielä heidän kesken, heidän talossaan niin\nkauniina vallitsi.\n\nKun Lyyli sitten palasi kaupungista, oli Eino tavattoman iloinen,\naivan kuin hän ei olisi vaimoaan pitkään aikaan nähnyt. Lyyli melkein\nihmetteli, että hänen Einonsa oli noin iloinen saadessaan hänet\ntakaisin. Siksipä hän kysyi:\n\n-- Mitä hauskaa tohtorilta? Hauskaa ei Eino kuitenkaan sanonut\ntietävänsä. Kaikki oli muka ennallaan. Anita vain leposohvalla, sen\nsijaan että edellisenä päivänä oli ollut vuoteessa. Mutta kun Lyyli\ntiedusteli Anitan mielialaa, niin ei Einon auttanut muu kuin lyhyesti\nviitata rouvan hermostuneisuuteen, josta Lyylikin nyt myönsi olevansa\nselvillä eilisen käyntinsä jälkeen. Mutta kumpikaan ei tiedustellut\ntoiselta yksityisseikkoja, kun kumpaisellakin oli omat salaisuutensa\ntohtorin rouvaan nähden. Eino ei malttanut kuitenkaan olla\nmainitsematta tohtorin pisteleviä vihjauksia. Ja he olivat edelleen\nvarmoja siitä, että jotakin kieroa oli noiden aviopuolisoiden väleissä,\njotka syrjästä katsojasta näyttivät nuhteettomilta.\n\n-- Kuka tietää, minkälaista elämää Anita oli ennen naimisiin menoaan\nviettänyt, -- arveli Lyyli.\n\n-- Hm! -- sanoi vain siihen Eino, joka itsekseen oli miettinyt samaa\nasiaa.\n\n-- Ehkäpä Osmon silmät olivat auenneet vasta hänen naimisiin mentyään,\n-- lausui Lyyli vielä hetken kuluttua.\n\nMutta siihen heidän keskustelunsa päättyi. Itsekseen he jatkoivat\nkuitenkin arvelujaan, mutta salaperäiseksi jäi heille vielä Sorjolan\nperhe.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nParannuttuaan Anita, oli väsymätön keksimään uusia huvituksia. Paitsi\nalituisia matkoja kaupunkiin Lyylin ja hänen miehensä tai jommankumman\nseurassa hän löysi puuhaa heille heidän omalla paikkakunnallaan. Hän\noli näet siellä johtava henkilö, sikäläisen elämän kaikki kaikessa,\nsen sielu. Hän olikin siksi puheenjohtajana kaikissa yhdistyksissä ja\nseuroissa. Luonnollista oli siis, että hän veti mukaansa nyt myöskin\nLyylin ja, mihin voi, tämän miehen.\n\nOli tullut elokuu. Siihen aikaan tapasi V.P.K. panna toimeen suuret\narpajaiset iltaman ohessa, jolloin m.m. esitettiin joku näytelmäkappale\nja tanssittiin. Tähän tilaisuuteen oli keksittävä ohjelmaa.\n\nArpajaispuolen johdon ja hoidon jätti Anita Lyylille, joka\nkäytännöllisenä talous- ja käsityöihmisenä oli siihen toimeen hänen\nmielestään sopivin. Lyyli sai nyt häärätä sen seudun muitten rouvien\nja neitosten parissa, hän, joka juuri oli vilkkaampaa seuraa kaivannut\nheidän entisellä asemallaan. Vieläpä hän piti kunnianaan saada olla\nikäänkuin johtavassa asemassa hänkin, vaikkakin Anitan apulaisena.\nHän ei heti tullut ajatelleeksi, kuinka ovelasti Anita oli asiat\njärjestänyt, ennenkuin sitten huomasi, että hänet tavallaan olikin\nsyrjäytetty, hänen huomionsa käännetty toisaanne.\n\nIltamaohjelman valmistamisen otti Anita näet kokonaan omiin käsiinsä.\nJa koska hänen miehensä, suuritöisen ammattinsa tähden, ei koskaan\nollut mukana tämmöisissä askareissa, niin sai kuin saikin Anita\nEinon mukaansa, eritoten näytelmän esittämiseen, tämä kun oli tullut\nlausuneeksi olleensa ennen joskus seuranäytelmissä mukana. Vaikka\nmies alussa vähän vastustelikin, hänen täytyi lopulta taipua, kun ei\nsopinut kieltäytyäkään paikkakunnalle hiljattain muuttaneena, tämä\nkun olisi voitu tulkita jonkinlaiseksi ylpeydeksi. Lisäksi hän omasta\npuolestaankin halusi tulla tunnetuksi ja saavuttaa kuntalaisten suosion.\n\nSitten heräsi kysymys, mikä näytelmä oli otettava esitettäväksi V.P.K:n\niltamassa. Anita ja Eino kävivät yhdessä työhön käsiksi. Edellinen oli\njohtava sielu taaskin, hän kun oli paljon nähnyt ja paljon lukenutkin.\nNiinpä he yhdessä tarkastelivat pikkunäytelmiä, ja punnitsivat\nnäyttelijäkykyjään. Mutta tehtävä oli vaikea.\n\nYht'äkkiä välähti ajatus Anitan aivoissa. Hän tahtoi saada\nesitettäväksi sellaisen kappaleen, jossa Eino olisi hänelle osien\nmukaan sopiva vastanäyttelijä. Hän halusi hartaasti, että hänen\nsuhteensa Einoon siinäkin tilaisuudessa edistyisi ja vahvistuisi.\nSamalla piti myöskin yleisön edessä Einon sydämen salaisuuden paljastua\ntälle itselleenkin. Heidän väliensä piti näin kiristyä ja edistyä.\nNiiden paulojen, jotka hän oli uhrinsa ympäri saanut heitetyksi, piti\nyhä enemmän lujittua, niin ettei minkäänlaiseen perääntymiseen enää\nolisi mahdollisuutta. Ja Anita tunsi omassa sydämessään tämmöisen\nasiantilan välttämättömäksi. Hänkään ei tahtonut eikä voinut enää\notettaan hellittää, sitä otetta, jonka hän heti alusta alkaen oli\ntoisesta saanut. He olivat molemmat joutuneet kaltevalle pinnalle,\njota myöten vyöryivät kuin pyöreä kivi, yhä alemmaksi minkään esteen\nvoimatta enää heitä pysähdyttää.\n\nEino ehdotti huvinäytelmää sopivaksi sekä heidän omaan esityskykyynsä\nettä myöskin itse tilaisuuteen ja yleisön makuun. Mutta siinä\nteki Anita tenän. Asia oli otettava vakavalta kannalta. Hänen\nvastanäyttelijänsä -- siksi piti Einon tulla, -- oli sisäisesti\nalistuttava; hänet oli nöyryytettävä ja hän oli nöyrtyvä. Hänen tuli\npurkaa rakkautensa Anitalle tulisella kiihkolla, jopa siinä määrin\nintohimoisesti, että oli valmis pistämään tikarin rintaansa, vaipumaan\nhänen eteensä polvilleen, kuolemaan hänen jalkojensa juureen.\n\n-- Minä tiedän kappaleen, josta muutama kohtaus sopisi meille\nmolemmille mainiosti, -- selitti Anita. Kappale tosin sinänsä on\naivan liian vaikea, mutta eihän yleisömme täällä voi meiltä liikoja\nvaatiakaan, ja arvostelusta, siitä, mitä ihmiset sanovat, välitämme\nviis. Pääasiahan on, että arpajaiset onnistuvat. -- Näytelmän sankari\non rakkautta kaipaava, sankaritarta rajusti tavoitteleva nuorukainen,\ntämä taas tunteitaan salaava, mutta siitä huolimatta häneen\nrakastunut nainen, joka kärsii, kärsii äärettömästi toivottomassa,\nylitsepääsemättömien esteitten ympäröimässä asemassaan. Mutta lopulta\nnainen saattaa kuitenkin osoittaa, minkä uhrauksen hän suuren\nrakkautensa tähden tekee ja voi tehdä lempensä esineelle.\n\nTuli hetkisen äänettömyys. Anita katsoi Einoon, joka loi silmänsä\npoispäin.\n\n-- Meidän tulee olla varovaisia, -- sanoi Eino kotvan kuluttua. -- Emme\nsaa antaa aihetta ihmisten juoruihin. Luulen jo muutenkin, että meihin\nkatsotaan pitkään, meitä ruvetaan epäilemään.\n\n-- Pyh! Itse tiedät, ettei ihmisillä ole vähintäkään syytä epäilyksiin.\nMinä puolestani en välitä koskaan kenestäkään mitään.\n\n-- Mutta minä kyllä, -- vastasi Eino.\n\n-- Eihän ihmisillä ole muuta tekemistä kuin juoruta ja valehdella,\npanetella ja mustata lähimmäisiään. Sehän on heidän jokapäiväinen\nleipänsä, -- jatkoi Anita melkein vihaisesti.\n\n-- Minulla ei ole vielä noin surullista kokemusta, -- puolustihe Eino.\n\n-- Mutta minulla on. Ja se pitää paikkansa, -- tuli jälleen nopeasti\nAnitan suusta. -- Kuka tietää, ehkä sinäkin vielä saat sen kokea.\n\n-- Mahdollista, -- vastasi Eino. -- Mutta tarkoittamaasi osaa minä en\nvoi näytellä.\n\n-- Se on ikävä, sanoi Anita, kaksimielinen ajatus päässään. -- Mutta\nolen varma, että sen joskus vielä opit, -- vihjasi hän samaan suuntaan\nEinon kuitenkaan huomaamatta tarkoitusta.\n\n-- Ajatellaan muuta, toista kappaletta, -- esitti Eino. -- Jos nyt\nkerran pitää olla semmoinen rakkausnäytelmä, -- huvinäytelmä olisi\nminun mielestäni ollut parempi -- niin otetaan Märtta Lejonhufvud.\nSe on sievä pikku näytelmä, jonka olen kerran nähnyt. Jos siihen\nkykenee saamaan tunnelmaa, niin se voi olla mielenkiintoinen. Mutta\nsitäkään ei ole helppo esittää. Sitäpaitsi siinäkin on rakkauden\ntunnustus, semmoinen, joka, loppuu siten, että nuori Svante Sture\nheittäytyy polvilleen kuningatar Margaretan eteen ja aikoo pistää\ntikarin rintaansa. Mutta samalla tulee kuningas Kustaa Vaasa sisään,\nja Margareta, Svante Sturen nuoruuden lemmitty, jonka kuningas,\nSturen ollessa poissa Lübeckissä, on nainut, pelastaa Sturen ja\ntilanteen ilmoittamalla, että Sture pyytääkin hänen sisartaan Märtta\nLejonhufvudia puolisokseen. -- Minä tietysti esittäisin kuninkaan osan,\njo senkin vuoksi, että olen pitkä mies niinkuin Kustaa Vaasa kuuluu\nolleen -- lopetti Eino.\n\nSiitä syntyi kinaa. Romanttisen aiheen vuoksi Anita hyväksyi näytelmän,\nmutta Einon oli näyteltävä rakastajan osaa. Hänellä oli muka tiedossa\ntoinen kookas mies kuninkaaksi. Ja vaikka Eino edelleen viittasi\npahojen kielten mahdollisiin vertailuihin kappaleen henkilöiden ja\nheidän välillään, niin ei Anita enää antanut perään.\n\n-- Joutavaa arkuutta, -- sanoi hän Einolle. -- Me näyttelemme sen\nkappaleen, se on päätetty. -- Sinä lankeat polvillesi minun eteeni\nyleisön nähden, siinä kaikki, mitä haluan. Sinä olet sydämessäsi minun,\nvaikka pakosta luovutankin sinut toiselle.\n\nSiinä oli jälleen salainen viittaus hänen omiin tarkoituksiinsa, jotka\nEino nyt ymmärsi varsin hyvin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nArpajais- ja iltamavalmistusten aikana sai Anita melkein joka päivä\nolla Einon läheisyydessä. Eikä hän laskenut käsistään ainoatakaan\ntilaisuutta vetää vastanäyttelijää lähemmäksi itseään. Ja siinä hän\nvähitellen onnistuikin. Hän osasi niin hurmata Einon, että tämä alkoi\nkiintyä Anitaan kaikesta sisällisestä taistelustaan huolimatta. Eikä\nhän lopulta huolinut, mitä pahat kielet saattoivat juoruta, varsinkaan\nkoska ei hänen vaimonsa eikä tohtorin puolelta mitään huomautuksia\nheihin kohdistunut.\n\nAnita tunsi pääsevänsä voitolle.\n\nArpajaiset onnistuivat hyvin ja näytelmä oli herättänyt huomiota.\nMargaretan hillitty, sydämeen kätketty rakkaus Svantea kohtaan\ntuli oivallisesti tulkituksi Anitan puolelta, ja Eino osasi\npurkaa intohimoista lempeään Margaretaa kohtaan niin, että hän\nsai täydellisesti yleisön hyväksymisen. Mutta varsinkin Anita oli\ntyytyväinen Einon esitykseen ja kappaleeseenkin, sillä tässä oli hän\nitse passiivinen puoli ja Eino hyökkäävä, juuri niin kuin hän halusi,\nettä kaiken piti olla heidän omassa keskinäisessä suhteessaan. Anita\naivan riemuitsi tästä asian lopullisesta käänteestä. Ja juoruista hän\ntodellakin välitti viis.\n\nNiitä alkoi kuitenkin tuon palokunnan juhlan jälkeen liikkua yhä\nenemmän. Kävi yhä ilmeisemmäksi ihmisten silmissä, että tohtorinrouva\nSorjola ja asemapäällikkö Kostia olivat rakastuneet toisiinsa. Heidät\nnähtiin alituisesti yhdessä, enimmäkseen kahden kesken, välistä\nmyöskin rouva Kostian seurassa, mutta ei koskaan tohtorin -- mitä\npidettiin luonnollisena, koska Sorjola aina oli kovin kiinni työssään.\nMutta etenkin herätti huomiota ja kummastusta, että asemapäällikön\nrouva pysytteli kotona, kun nuo kaksi kävivät kaupungissa. Lisäksi\nkummastutti se, että näiden kahden matkat tapahtuivat aivan julkisesti,\nrouva Kostian tieten ja nähden. Ihmeteltiin, oliko hän niin\nvälinpitämätön miehestään vai luottiko häneen niin, ettei epäillyt\nmitään. Ja enimmäkseen näkyi rouva Kostia nyt sulkeutuvan kotiinsa.\nEnnen hän oli liikkunut paljon ulkosalla, mutta nyt häntä tuskin\nnäki heidän omassa puistossaankaan. Vain heidän salinsa uutimien\ntakaa huomasi toisinaan hänen kasvonsa, ja silloin oli ikkunalaudalla\npienen pieni, valkoinen silkkivillakoira, jota hän hellästi hyväili\nja silitteli. Rouva kai oli hankkinut sen itselleen ratoksi ja --\nystäväksi.\n\nToiset jo säälittelivät asemapäällikön herttaista rouvaa, johon kaikki,\njotka hänet vain olivat nähneet, olivat kovin ihastuneet.\n\nTohtorin rouvasta taas olivat mielipiteet toisenlaiset ja sääli kääntyi\nhänen miehensä puolelle. Yleisesti tiedettiin, että tohtori antoi\nvaimonsa tehdä, mitä tämä halusi. Näyttipä kuin hän yhä edelleen olisi\nollut rouvaansa melkein silmittömästi rakastunut, sillä alituisesti\nhän tyydytti tämän vaatimuksia. Uutta ja komeata jos missä muodossa\ntilasi hän rouvalleen ulko- ja kotimaasta. Ja vaikka läheiset tuttavat\nkuulivatkin tohtorin laskevan omituista pisteliästä leikkiä vaimonsa\nkanssa, niin eivät he kuitenkaan epäilleet, ettei tohtori rouvaansa\nrakastanut. Oltiinpa aivan varmat siitä, että hän oli ehdottomasti\nuskollinen vaimolleen. Heidän suhteensa oli semmoinen, ettei kukaan\nkyennyt sitä oikein selittämään. Tohtori Sorjola oli \"hyvin omituinen\nmies\", siinä kaikki, mitä hänestä, voitiin sanoa.\n\nIhmissydän on pohjaton kuilu, mutta välistä sekin aukeaa.\n\n\n\n\nX\n\n\nOli jo tullut syyskuu.\n\nTeatterit olivat aloittaneet näytäntökautensa, koulut toimintansa.\nIhmisiä kuhisi kaduilla. Helsinkiä lähellä olevista huvilayhdyskunnista\nsiirtyi asukkaita tavaroineen talviasuntoihinsa. Illat pimenivät\nsyyssateiden säestäminä.\n\nEräänä iltana olivat Anita ja Eino Kostia, niinkuin nyt jo usein\ntapahtui, kahden matkustaneet kaupunkiin -- huvittelemaan.\n\nLyyli istui yksin kotona käsityönsä ääressä, pikku Ressu sylissään.\nKoiran suuret, mustat silmät olivat kiinni ja se makasi kauniissa\nasennossa turpa toisella etukäpälällä, toinen korva höröllään aivan\nkuin se olisi kuunnellut jotakin. Kuunteliko se ehkä emäntänsä,\nsydämentykintää vai miettikö se, mitä hänkin mietti:\n\n-- Miksi isäntä oli poissa? Missä hän oli? Mitä teki?\n\nLyyli oli siitä omituinen luonne hänkin, ettei hän koskaan tahtonut\nkenellekään ilmaista surujaan. Ennen kärsi vaikka kuinka paljon, mutta\nniillä ei hän tahtonut ketään loukata, ei ketään huolestuttaa. Nytkin\nhän kärsi, kärsi itsekseen niin, että kyyneleet virtanaan valuivat\nposkia pitkin.\n\nRessu ei niitä ymmärtänyt, mutta kun se katsahti ylös kyynelten\ntipahdellessa sen päälle, sai se suudelman emännältään päälaelleen.\nSiitä se heilautti kiitokseksi häntäänsä ja painoi taas turpansa\nkäpälälleen.\n\nMutta sitten se yht'äkkiä murahti. Eteisestä kuului askeleita. Lyyli\nluuli jonkun asemamiehen tulevan, mutta kun ovelle kolkutettiin ja hän\nhuusi \"sisään!\", niin näkikin hän Osmo Sorjolan tulevan sisään. Ressu\ntunsi hänet ja juoksi iloisesti vastaan. Ja Lyylikin ilostui kovin\ntohtorin tulosta. Se oli ylen harvinaista -- siihen aikaan päivästä ja\nniissä oloissa.\n\nKäteltyään Lyyliä tohtori katsahti häntä silmiin ja sanoi:\n\n-- Täällä on, näen mä, ikkunat märät.\n\nLyyli ymmärsi Osmon leikilliset sanat, jotka merkitsivät, että hän oli\nitkenyt, ja käänsi naurahtaen kyyneleiset kasvonsa pois.\n\n-- Mistä syystä nyt? -- kysäsi Osmo istuutuessaan sohvan nurkkaan.\n\nLyyli ei ensin vastannut, oli melkein ruveta uudelleen itkemään, mutta\nhillitsi itseään ja lausui:\n\n-- Minä muistelin täällä, näin syksyn iltana, oloamme siellä\nsisämaassa. Varsinkin muistui mieleeni eräs ihana kevätaamu, jota en\nunhoita koskaan, en koskaan! Se oli se aamu, jolloin kehoitin Einoa\nhakemaan tänne asemapäälliköksi.\n\n-- Kaduttaako siis? -- kysyi Osmo.\n\n-- Minä olin kovin lapsellinen. En ymmärtänyt, kuinka silloin\ntodellakin olimme siihen paikkaan kiintyneet, varsinkin Eino, joka on\nsuuri luonnonpalvoja, kun taas minä, hupsu, etsin parempaa ihmisseuraa.\n\n-- M-hhm! -- hymähti Osmo vain siihen.\n\n-- Ei suinkaan niin, että sitä olisi väärin ymmärrettävä, -- koetti\nLyyli parannella sanojaan. -- Sen parempia ystäviä kuin täällä olisimme\ntuskin missään saaneet.\n\n-- No, no! -- lausui taas Osmo.\n\n-- Ja minä en epäile sanoessani, että juuri sinä, Osmo, olet niistä\nkaikkein paras, -- jatkoi Lyyli.\n\n-- Lääkärin oikeudella minä kiellän puhumasta taudistani, -- tokaisi\ntaas Osmo väliin.\n\n-- En puhu sitten sen enempää, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut\nsen kuitenkin sanotuksi! -- Saanko minä tässä parsia Einon sukkia\nsinun läsnäollessasi? -- kysyi Lyyli sitten yhteen jatkoon ja istuutui\nlikemmäksi valoa.\n\n-- Niinkuin, Lyyli, tiedät, niin ummistan aina silmäni kaikilta\nihmisten edesottamisilta, varsinkin heidän heikkouksiltaan. Nyt en\ntarkoita sukkien parsintaa, vaan Einon sukkia, jotka parhaiten tuntevat\nkaikki hänen edesottamisensa.\n\nLyylin täytyi oikein makeasti nauraa Osmon hauskalle leikinlaskulle. Ja\nOsmo itsekin hihitti lyhyesti kommalleen.\n\nMutta tohtorin sanoissa piili jotakin, joka sai\n\nLyylin arvelemaan, että Osmo tähtäsi määrättyyn seikkaan, josta hän\ntahtoi päästä selville. Olipa Lyyli melkein varma siitä, että Osmo\noli näin odottamatta tullut hänen luokseen, nyt juuri Anitan ja Einon\nollessa yhdessä huvittelemassa, nähdäkseen, mitä Lyyli tästä asiasta\narveli ja tiesikö ehkä enemmän kuin hän itse. Tilanne tuntui siis\nomituiselta. Ja kun Lyyli siihen saakka ei ollut Osmolle koskaan\nepäilyksistään pikkuistakaan hiiskunut yhtä vähän kuin Anitalle ja\nmiehelleen, niin saattoi tämä tuntua Osmosta hyvin kummalliselta.\nSaattoipa Osmo luulla, että kaikki tapahtui Lyylin suostumuksellakin,\nsillä aivan sokeahan ei Lyyli kuitenkaan voinut olla.\n\nKun Lyyli sitten illan kuluessa näki, ettei Osmokaan häneltä mitään\nsuoraan kysynyt eikä tämän enempää kajonnut tuohon arkaan kysymykseen,\nniin olivat he molemmat vaiti aivan kuin keskinäisestä salaisesta\nsopimuksesta. Osmo varmasti hienotunteisuudestakin oli vaiti, kun\ntullessaan näki Lyylin itkeneen ja varmasti päätti, että Lyyli juuri\ntuosta syystä itki. Osmo siis Lyylin mielestä käsitti, että hän suri\ntuon ikävän asian johdosta. Osmo itsekin, vaimonsa vuoksi, olisi\nvoinut ottaa tuon asian puheeksi, mutta sitä hän ei tehnyt. Molemmat\nsyrjäyttivät tämän kysymyksen, vaikka se raskaana lepäsikin heidän\nsydämellään.\n\nPerästäpäin Lyylistä tämä vaikeneminen tuntui hyvin rumalta. Hänestä\ntuntui ikäänkuin hän olisi ollut noiden kahden toisen rikostoveri.\nMutta siihen rikokseen, niin lohdutti hän itseään, osallistui siis\nmyöskin Anitan mies. Miks'ei tämä nuhdellut ja oikaissut vaimoaan? Ehkä\nhän oli varmempi tuosta rikoksesta kuin Lyyli, joka sittenkin vielä\nuskoi hyvää miehestään, ei ajatellut kaikkein pahimman tapahtuneen\neikä juuri siitä syystä tahtonut tuoda koko kysymystä julkisuuteen,\nse kun kentiesi olisi voinut vain pahentaa asiaa, jos se vielä oli\nviattomammalla asteella. Niin Lyyli kaikesta huolimatta sittenkin\ntoivoi. Ja juuri siitä hän kovin kärsi, että tämä kysymys oli niin\npulmallinen.\n\nMutta nyt hän toivoi Osmon kautta saavansa enemmän valaistusta, vaikka\nhyvin tunsikin tohtorin tavattoman vaiteliaisuuden ja umpimielisyyden.\nOsmohan oli juuri vihjaissut, että hän aina \"ummisti silmänsä ihmisten\nedesottamisilta ja heikkouksilta\". Tekipä hänen melkein mieli suoraan\nkysyä Osmolta, mitä tämä sillä oikein tarkoitti, mutta kun Einon sukat\nja heidän yhteinen naurunsa sekoitti asian, niin sekin tilaisuus meni\nkäyttämättä ohi. Ehkäpä Osmo tahallaan sillä lailla hämmensi asian,\narveli Lyyli.\n\nTohtori istui sinä iltana kauan Lyylin luona, sillä hän arvasi,\nettei kukaan heitä tulisi häiritsemään. Lyyli keitti teetä ja toi\nmyöskin konjakkikarahvin pöytään, hän kun tiesi, että Osmo kerman\nsijasta mielellään käytti sitruunaa ja konjakkia. Ja kun Osmo pian\nkävi puheliaammaksi, niin sukeutui heille hauska yhdessäolo. Osmo oli\nmuutenkin monesti ilmaissut, että hän antoi suurta arvoa Lyylille.\nOlipa välistä puhellut koko lailla luottavasti Lyylin kanssa, aivan\ntoisenlaiseen sävyyn kuin vaimonsa kanssa, ja niin kävi nytkin.\n\nTuli puhe Osmon kotiseudusta ja hänen aikaisemmista ajoistaan aina\nsiihen saakka, jolloin hänestä tuli lääkäri. Mutta sitten hän yht'äkkiä\nalkoi kertoa eräästä lääkäritoveristaan, jonka hän sanoi olevan hyvin\nkummallisen miehen. Hän sanoi semmoisia olevan kovin harvassa, tuskin\nmuita kun se yksi, jonka nimeä hän ei maininnut. Vasta perästäpäin\nLyyli huomasi, että hän varmaan puhui itsestään.\n\n-- Ajattelepas, Lyyli, että voi olla semmoisiakin miehiä, jotka\nrakastavat rikosta, ei rikosta semmoisenaan, mutta, esimerkiksi,\nrikoksellista naista, jossa piilevät kaikki paheet, joka on kuin\npaheen perikuva, niin sanoakseni naispiru. Ja semmoista voi rakastaa\nihan hulluuteen saakka, antaa sille kaikki anteeksi, jopa pitää sitä\nepäjumalanaan, varsinkin jos tuo nainen sattuu olemaan kuvankaunis kuin\nmallinukke. Sekin voi jo viehättää rivolla asennollaan, näyttämällä\nitsensä, kaikki sulonsa koko maailmalle, vaikka ei puhu sanaakaan, on\nmykkä kuin hauta. Mutta eikös muotikauppias, jonka ikkunassa se seisoo,\nole kovin ihastunut, jos se vetää paljon yleisöä hänen liikkeeseensä\nja kauppa käy hyvin. Olisipa hän sen vuoksi valmis vaikka myymään koko\nkomeuden.\n\nLyyli oli aivan ymmällä tästä vertauksesta. Kun Osmo huomasi sen, niin\nhän jatkoi:\n\n-- Ajattelet varmaan, että mitä sillä on tekemistä tuon toverini\nkanssa? On sillä vähän. Tuo miesparka, ollessaan vielä lääketieteen\nkandidaatti rakastui Pohjanmaalla erääseen kuvan kauniiseen, hyvin\nvarakkaaseen tyttöön. Tämä tyttö oli juuri palannut ulkomailta, jossa\nhän oli ollut parisen vuotta, luultavasti kieliä oppimassa, mutta\nmyöskin miehen haussa. Mutta eikö sitten kotimaasta miestä löytynyt,\njos tyttö niin kaunis ja varakas oli? Ei mahtanut sopivaa löytyä,\nkoskapa jo oli ehtinyt naikkoselle vähän vuosiakin karttua. Ulkomailta\nsen sijaan löytyi, mutta naimiskauppaa ei syntynyt. Syntyi vain lapsi,\nja mies puikki tiehensä. Katosi teille tietymättömille. Lapsi kuoli.\nTyttö palasi kotimaahan, vanhempiensa, -- ei, vaan isänsä luo, sillä\näiti oli varemmin kuollut. Kotonaan tyttö oli täysin itsevaltias.\nMitä tahtoi, sen teki. Mitä halusi, sen sai. Ja sitten hän halusi\nsaada miehen, ja sen hän sai, oikeammin, otti. Se lääketieteen\nkandidaatti näet rakastui siihen tyttöön ihan silmittömästi. Mutta\nmies oli köyhänpuoleinen. Hänet tyttö kuitenkin otti. Ehtoja vain\nasetti paljon. Pääasia oli täysi vapaus hänelle itselleen; miestä sai\npitää kurissa, miten tahtoi. Jos tämä rikkoi ehdot, niin oli kauppa\npurettava. Eikä tyttö tahtonut salata mitään. Kertoi sulhaselleen\naivan avoimesti kaikki, -- kaikki harha-askeleensa aina lapsen\nsaamiseen asti. Sehän oli suoraa peliä ja herätti sulhasessa vain\nkunnioitusta tyttöä kohtaan. Tapahtuuhan se vahinko viisaallekin.\nJa vahingosta tavallisesti viisastuu. Kauppa näytti siis tulevasta\nlääkäristä edulliselta. Hän otti tytön. Hän rakasti tyttöä ja hänen\nheikkouksiaankin. Niihin hän ajan pitkään yhä enemmän tottui. Olen\nkuullut kerrottavan, että heillä on kaksi lastakin. Mutta ei kuulu\nmies olevan varma, ovatko ne lapset hänen. Arvelee, etteivät ne ole\nhituistakaan hänen näköisiään. Taitavatpa tavallaan olla käenpoikasia\npeipposen pesässä. Siitä huolimatta sanovat ihmiset, että aviopari\njotakuinkin hyvin sopii olemaan saman katon alla. Mahtavat olla\nlaatuisia ihmisiä. Sen kai se vapaus tekee. Itsekkyys taitaa varmasti\nolla suurin pahe maailmassa. Ja kun rakkaus maailmaa hallitsee --\nrahasta ei nyt puhuta, -- niin näyttää siltä kuin itsekkyys olisi\nmaailmasta hävitettävä ja vapaus päästettävä valloilleen. Näin minä\npäättelen sen ystäväni menettelyn perusteella. Mutta minun filosofiani\non sittenkin toista. Sillä minä tiedän, että rakkaus itsekkyyksineen on\nja pysyy, niin kauan kuin maailmakin pysyy, sen suurimpana valtiaana.\nIhmisten on nöyrästi vain alistuttava siihen.\n\nLyyli oli melkein henkeään pidättäen kuunnellut Osmon kertomusta. Olipa\nhänen käsityönsäkin lopuksi pudonnut hänen syliinsä.\n\n-- Se on onnetonta, -- huoahti sitten Lyyli ja otti taas käsityönsä\nylös.\n\n-- Mutta älä välitä tästä, mitä olen puhunut, -- sanoi Osmo ja nousi\npaikaltaan. -- Se on pelkkää lorua. Kuka sitä uskoo? Ihmiset keksivät\nniin paljon. Ja jos jossakin asiassa saattaa vähän pohjaa ollakin,\nniin on siihen paljon liikaa lisätty, -- jatkoi Osmo aivan kuin\nlohduttaakseen Lyyliä, jos tämä mahdollisesti oli ajatellut Einoaan.\nSitten hän katsoi kelloaan ja lausui: -- Olenpas minä kauan istunut.\nTäytyy lähteä kotiin.\n\n-- Juna tulee kohta kaupungista, -- sanoi silloin Lyyli. -- Ehkä Anita\nja Eino tulevat. Menet sitten yhdessä Anitan kanssa.\n\nTohtori hihitti vain lyhyesti vastaukseksi, otti lakkinsa ja lähti. Ja\nhänen hihityksensä tuntui Lyylistä hiukan ivalliselta aivan kuin hän\nolisi tahtonut sanoa:\n\n-- Eihän toki näin aikaiseen!\n\nOli todellakin vielä kaksi tuntia viimeisen junan tuloon. Osmo oli\nvarmasti oikeassa. Eivät he sitä ennen tulisi.\n\nTohtori meni vihellellen kotiin päin. Hän oli tahtonut saada selville,\ntiesikö Lyyli Anitan ja Einon välisestä suhteesta. Mutta Lyyli oli\nollut kovin vaitelias. Oli kyllä itkenyt -- ja mitäpä hän muuta olisi\nsurrut? -- Mutta piti epäilyksensä omana tietonaan, ei valittanut, ei\nturvautunut Osmoon. Ja mitäs apua siitä olisi lähtenyt? Jääköön siis\nasia sikseen, se oli Osmon ajatus.\n\nLyyli jäi odottamaan. Askarteli vielä, kunnes juna tuli, mutta\nkun Einoa ei kuulunut, niin hän pani maata. Tulevat nyt sitten\nvarmasti viimeisellä junalla, päätteli hän ja rupesi miettimään\nOsmon kertomusta. Hän oli varma siitä, että tuo kertomus koski Osmoa\nitseään ja Anitaa. Se paljasti paljon heidän entisestä elämästään,\nennenkaikkea, että Osmo edelleenkin, kaikesta huolimatta oli ylenmäärin\nkiintynyt tuohon rikokselliseen vaimoonsa. Oli todellakin aivan\nihmeellistä, että semmoisia tunteita voi olla olemassa. Mutta varmasti\noli Anitassa jotakin, joka, kun hän itse vain tahtoi, saattoi saada\nmiesraukan aivan hullaantumaan häneen. Oli kauheata, jos hänen Einonsa\nnyt olisi joutunut noihin vastustamattomiin pauloihin. Lyyli ajatteli\nsitä kauhulla. Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Oi, jospa vielä olisi\nmahdollista pelastaa Eino! Saada hänet hakemaan toinen asemapäällikön\npaikka olisi ollut yksi keino, mutta se ei ollut yhtä helposti tehty\nkuin sanottu. Kului aikaa, ennenkuin ehtisi muuttaa pois täältä.\nJumala, kuinka onnetonta olikaan, että hän oli kehoittanut Einoa\npyrkimään pois heidän edellisestä paikastaan, jossa he olivat olleet\nniin tyytyväisiä ja onnellisia! Ja kaikki, kaikki tämä onnettomuus oli\nnyt hänen omaa syytänsä! Seuraahan hän oli saanut, ystäviä paljon,\nmutta sittenkin! Tämä oli surkeinta kaikesta, että hän kadotti miehensä\nnoin kevytmieliselle ystävättärelle. Eihän semmoista tapahdu elämässä,\nharvoin romaanissakaan. Ei ainakaan Lyyli ollut kuullut puhuttavan\nniin omituisesta naisesta kuin Anita eli se nainen oli, josta Osmo\noli kertonut. Ja kuitenkin, kuinka herttainen Anita saattoi ollakaan!\nKuinka tavattoman hyvältä ja sopusuhtaiselta kaikki näytti ulkoapäin.\nNiin petollista on maailma!\n\nNäissä mietteissä kului Lyyliltä tunti, toinen. Tuli viimeinen juna,\nmutta ei kuulunut Einoa. Hyvä Jumala! Olikohan tapahtunut jokin\nonnettomuus?! Mutta silloinhan olisi sähköteitse tahi puhelimitse\ntullut tieto. Ei siis sittenkään. Mutta Lyylin he olivat unhoittaneet.\nEino oli unhoittanut oman Lyylinsä!\n\nKello kävi kolmatta yöllä, kun Eino tuli. Vihdoinkin! He olivat olleet\noopperassa, mutta olivat myöhästyneet viimeisestä junasta. Olivat\nsitten menneet illastamaan, kun kuitenkin oli otettava auto kotimatkaa\nvarten.\n\nEino pyysi anteeksi:\n\n-- Ethän ole vihainen minulle, Lyyli? Olinhan minä varmassa seurassa.\n\nVarmassa seurassa!! Lyyli muisti kaikki, mitä hänelle oli sinä iltana\nselvinnyt. Mutta hän kertoi vain, että Osmo oli istunut kauan hänen\nluonaan.\n\nEino iloitsi siitä kovin. Ja hän kertoi Tshaikovskin säveltämästä\nPatarouvasta. Se oli ihanaa musiikkia!\n\n-- Ja odotapas vielä, -- sanoi hän, -- ottaen esille oopperan\ntekstikirjan! Oletkos kuullut tyyntä kesäiltaa näin kauniisti\nkuvattavan?\n\n    \"On ilta, pilven paltehet jo himmenee,\n    vain harjanteilla ruskon viime hohde viipyy,\n    ja virran veessä vielä välke väreilee,\n    se taivaan tummetessa hiipyy, hiljaa hiipyy.\n\n    \"Kaikk' uinuu, lehdotkin, on tyyntä, rauhaisaa,\n    ja nurmell' loikoessain rannan raidan alla\n    mä kuulen, kuinka pensaikossa pulppuaa\n    pien' noro juosten jolinalla, raidan alla.\n\n    \"On ilma vilpoinen ja ruoho tuoksuaa!\n    Niin leppoisasti, hiljaa lammen laine huokuu.\n    Ja tuulen hieno henki vienost' tuudittaa,\n    nuor' raita notkeasti nuokkuu, hiljaa nuokkuu\".\n\n-- Eikös olekin ihana? Se on duetto.\n\n-- Se vie ajatuksen sinne sisämaahan meidän entiselle asemallemme, --\nsanoi Lyyli. -- Jospa me nyt siellä laulaisimme tuon dueton!\n\n-- Niin, -- sanoi vain Eino.\n\nJa Lyyli huomasi, että hänen katseensa oli omituisen levoton ja\nharhaileva.\n\nSaman pani hän merkille vielä seuraavanakin päivänä, kun Anita tahtoi\nheidät välttämättä luokseen juomaan kahvia. Hän tahtoi näet Lyyliltä\npyytää anteeksi, että he olivat niin myöhään tulleet kotiin. Mutta se\noli tietenkin hänen syytänsä eikä Einon.\n\n-- Mutta eikös sitten ollutkin hauska? -- huudahti Anita hurmaantuneena.\n\n-- Tietysti, -- osasi Eino vain vastata, ja hänen katseensa ikäänkuin\netsi tukea ja turvaa Lyylin luota.\n\nTohtori hihitti hiljakseen merkitsevästi, ja kaikki varmasti\nkäsittivät, mitä se merkitsi. Mutta kukaan ei puhunut siitä matkasta\nsen enempää. Eikä puhe ottanut sinä päivänä sen paremmin sujuakseen.\nOli kuin äkkiä raskas, painostava, tukala matalanpaine olisi\nlamauttanut heidät. Tuntui kuin kaikille olisi selvinnyt, että nyt oli\ntapahtunut se rikos, jota he olivat epäilleet tahi jonka he luulivat\npiakkoin tapahtuvan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSiitä matkasta oli kuitenkin hyvin vakavat seuraukset. Eino sairastui\nseuraavana iltana koviin vatsakipuihin, ja kun eivät kylmät kääreet\nyön kuluessa auttaneet, kutsui Lyyli Osmon seuraavana aamuna sairasta\nkatsomaan. Tohtori huomasi heti, että Einolla oli umpisuolen tulehdus.\n\n-- Mutta mitään vaaraa ei vielä ole, -- sanoi hän.\n\nEi _vielä!_ Se lohdutti Lyyliä vain hyvin vähän. Hän tiesi, että jos\ntulehdus lisääntyisi, eivätkä kivut talttuisi, niin oli leikkaus ainoa\npelastus. Hän luotti kuitenkin Osmon apuun, hänen määräyksiinsä, mutta\noli vähällä purskahtaa itkuun, kun Osmo sanoi:\n\n-- Minä tulen illemmalla taas Einoa katsomaan. Vastaanottoni jälkeen\non minun lähdettävä potilaitteni luo ja niitä sattuu tänään olemaan\npitempien matkojen päässä. Muitten muassa odotan erästä synnytystä,\njoka varmasti tulee olemaan hyvin vaikea. Nuori vaimo asuu aivan\npiirini perällä ja sinne on minua tultu hevosella hakemaan, autolla kun\non aivan mahdoton ajaa huonoja metsäteitä. Toivon kuitenkin ehtiväni\nhyvissä ajoin iltapäivällä takaisin.\n\nTästä selityksestä oli Lyylille hyvin vähän lohdutusta. Hänen muitten\nsurujensa lisäksi tuli vielä Einon äkillinen sairastuminen. Rankaisiko\nkohtalo häntä, Lyyliä, näin kovasti siitä, että hän oli pyrkinyt pois\nheidän rauhallisesta onnensopukastaan, jota hänen miehensä oli niin\nrakastanut?\n\nMutta siitä päivästä tuli tuskien päivä heille molemmille, vieläpä\nAnitallekin, joka heti riensi heidän luoksensa saatuaan mieheltään\nkuulla Einon äkillisestä sairastumisesta. Ja tunnit, jotka sitten\nkuluivat Osmoa kotiin odotellessa, tuntuivat molemmista naisista\niankaikkisuudelta, varsinkin kun sairas morfiinin vaikutuksen lakattua\nheräsi horroksistaan ja alkoi tuskiaan valittaa.\n\nIstuen toinen toisella, toinen toisella puolen vuodetta Lyyli ja Anita\nosoittivat sairaalle mitä suurinta hellyyttä, aivan kuin hän olisi\nollut heidän yhteinen rakkaudenesineensä. Keskenäänkin he puhelivat\nniin kuin ei mitään olisi tullut heidän välilleen, ei mikään olisi\nsumentanut ystävyyden kirkasta taivasta. Käsistä toisiaan pidellen he\nlohduttelivat sekä Einoa että toisiaan. Tauti lähensi heitä toisiinsa.\nJa siinä tilaisuudessa Lyylille kävi lopullisesti selväksi, kuinka\nrakastunut Anita oli hänen mieheensä. Siitä huolimatta hän melkein\noli kiitollinen Anitalle tästä hellyydestä, joka oli enemmän kuin\ntavallinen myötätunnon, kylmän kohteliaisuuden osoitus jonkun syrjäisen\ntaholta. Oli omituisen liikuttavaa nähdä nämä kaksi luonteeltaan niin\nerilaista naista saman sairaan miehen vuoteen ääressä. Rakkaus oli\ntässäkin tehnyt ihmeitä, joita asioihin perehtynyt syrjäinen tuskin\nolisi uskonut mahdollisiksi.\n\nUskomattomalta mahtoi tämä kaikki tuntua itse potilaastakin, joka\nparemmin kuin yksikään muu tunsi heidän väliensä pienimmätkin\nsalaisuudet. Mikäli hän kykeni enää arvostelemaan, paljastui hänelle\nnaisten sydämen laatu kaikessa omituisuudessaan. Toisella puolella oli\nhäikäilemätön, mistään piittaamaton omistamishalu, itsekkyys täydessä\nkukoistuksessaan; toisella rajaton anteeksiantavaisuus, suorastaan\näidillinen hellyys ja huolenpito.\n\nKenen puolelle siinä tilaisuudessa palkinto lankesi, sen saivat naiset\nyhdessä nähdä. Ja ainoastaan epätietoisuus ja varovaisuus samalla\nsaattoi pidättää Anitaa kateudesta.\n\nNäytti näet melkein siltä, että Eino tämän läsnäollessa tahtoi pyytää\nLyyliltä anteeksi tekemäänsä rikosta, sillä vähä väliä suuteli\nhän Lyylin käsiä, samalla kun hän kiitteli heitä molempia heidän\nhoivastaan, säälitteli heidän vaivojaan.\n\nMutta itseään hän myöskin syytteli kaikesta. Hänen herkkä omatuntonsa\nnuhteli häntä hänen tekemästään rikoksesta, uskottomuudesta vaimoaan\nkohtaan, heikkoudesta, ettei kestänyt viettelystä. Kohtalo oli\nrangaissut häntä nyt ja näin pian.\n\nTämmöiset ajatukset ja tunnontuskat myllersivät, ruumiillisten kipujen\nohessa, hänen sielussaan. Hän kaipasi helpotusta, rauhaa, mutta sitä ei\nhänelle suotu. Päinvastoin hänen tautinsa paheni sitä mukaa kuin päivä\neteni. Eikä Osmoa kuulunut.\n\nKuinka pitkä onkaan odotus, kun jotakin turhaan odottaa?!\n\nAnita ja Lyyli olivat kovin ihmeissään, ettei Osmo palannut\nvielä vastaanottotunnilleenkaan jälkeen puolisen. He soittelivat\nkaikenlaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin saadakseen hänet\nkäsiinsä, mutta tuloksetta. Toisissa paikoissa hän oli käynyt, toisiin\nei ollut tullut. Tohtori oli kadoksissa. Eikä toista lääkäriä sillä\npaikkakunnalla ollut. Mikä neuvoksi? Mikä neuvoksi? Se oli pääasia,\njosta Lyyli ja Anita sopottelivat keskenään. Jotakin oli tehtävä ja\npian, muuten saattoi käydä liian myöhäiseksi. He olivat kuulleet\npuhuttavan tämän taudin laadusta ja tiesivät, että, ellei ajoissa tehty\nleikkausta, niin oli kuolema käsissä. Osmon viivyttely oli siis aivan\nhämmästyttävä.\n\nAnitan päässä alkoi pyöriä omituisia ajatuksia, mutta niistä ei hän\npuhunut Lyylille mitään. Tahtoiko lääkäri ehkä kostaa? Ei, ei. Hänen\nlääkärivalansahan velvoitti häntä olemaan rehellinen. Ja Osmohan oli\nrehellinen mies, vieläpä rakastikin häntä.\n\nLyyli taas ihmetteli, ettei Osmo häntäkään, puhumattakaan Einosta, sen\nenempää säälinyt, että olisi kiireimmän kautta palannut matkaltaan.\nOliko tuo synnytystapaus siis niin tärkeä, niin paljon vaarallisempi\nEinon sairautta, että hän näin saattoi kohdella lähimpiä ystäviänsä?\nNiin, eikö hänen lääkärivalansa suorastaan velvoittanut häntä\nkiirehtimään, sillä kukas paremmin kuin hän tiesi, mitä seurauksia\nviivyttelystä saattoi olla?!\n\nLopulta Lyyli ja Anita eivät enää malttaneet odottaa. He soittivat\nkaupunkiin ja pyysivät erästä taitavaa lääkäriä tulemaan sairaan luo.\nMutta kuultuaan Einon tilasta kehoitti lääkäri heitä heti tuomaan\nEinon kaupunkiin leikattavaksi. Mahdollista oli, että umpisuoli oli\njo puhkeamaisillaan -- hän ei tahtonut sanoa, että se ehkä jo olikin\npuhjennut -- ja levittäisi märkää vatsaan, jonka vuoksi leikkaus oli\nehdottomasti heti paikalla toimitettava. Ja mieluimmin sairaalassa.\n\nMikä mielenmasennus! Mikä sekasorto! Paikalla oli hankittava paarit.\nEnsimmäisellä junalla oli Eino vietävä kaupunkiin.\n\nOi, jospa Osmo vielä ehtisi tulla! Mutta hän vain ei palannut, vaikka\nsairas jo oli viety kaupunkiin ja oli tullut ilta. Näin tuli kaiken\nlisäksi vielä huoli hänestäkin. Eihän voinut tietää, kuinka hänelle\nsyrjäisillä metsäteillä, huonoilla kaksipyöräisillä rattailla oli\nvoinut käydä!\n\nMutta vihdoin, Anitan miettiessä näitä tapahtumia vielä puoliyön\naikaan, saapui hänen miehensä kotiin. Osmo oli jo käynyt asemalla ja\nkuullut, että Lyyli oli saattanut Einon kaupunkiin leikattavaksi!\nKuultuaan vielä Anitalta kaikki yksityiskohdat, lausui Osmo:\n\n-- Parasta oli, että Eino vietiin ajoissa sairaalaan.\n\nSiinä oli kaikki, mitä hän sanoi. Ei selittänyt tarkemmin\nviipymisensäkään syytä eikä Anitallekaan antanut selvää vastausta, kun\ntämä kysyi:\n\n-- Luuletko Einon paranevan?\n\n-- Kuka semmoista voi koskaan edeltäpäin sanoa. Ellei tule\nvatsakalvontulehdusta, niin voi parantua, -- vastasi Osmo ja käveli\nlevottoman näköisenä edestakaisin huoneessa.\n\n-- Mutta jos tulee tahi jo olisi tullut? -- kysyi edelleen Anita.\n\n-- Silloin on paraneminen hyvin epävarmaa. Kovin harvoin silloin\nleikkaus onnistuu, -- sai Anita omituisen katseen ohessa vastaukseksi\nmieheltään.\n\n-- Et siis mitenkään voinut ajoissa palata kotiin? Oliko se synnytys\nsitten niin vaikea, mahdoton nopeammin toimittaa? -- tiukkasi Anita ja\nsilmäili Osmoa vuorostaan aivankuin epäluuloisesti.\n\nTohtori oli melkein suuttua, mutta hillitsi itseään. Sanoi vain:\n\n-- Minä tiedän kyllä, mitä teen. Ja minä teen, niinkuin asianhaarat\nvaativat.\n\nHän tehosti sanaa \"asianhaarat\". Ja sen johdosta Anita ensin vaipui\najatuksiinsa, mutta alkoi hetken kuluttua kinastella miehensä kanssa,\nlausuen tälle sopimattomia, lääkärinkunnialle käypiä vihjauksia. Mutta\nsemmoisiin oli Osmo nähtävästi tottunut, sillä hän alkoi puolestaan\nkääntää kaikki leikiksi säestäen sanojaan silloin tällöin tavallisella\nhihityksellään.\n\nLopuksi huudahti Anita hänelle:\n\n-- Sinä olet sydämetön lurjus!\n\n-- En aivan, -- vastasi Osmo, -- mutta minulla on vain yksi sydän ja se\nsykkii vain sinulle.\n\nJa taas pääsi häneltä lyhyt hihitys. Hän korosti noita kaksimielisiä\nsanoja \"yksi\" ja \"vain\", jotka olivat Anitan mielestä ilkeitä\nsalaviittauksia hänelle. Hän tämän johdosta tunsi, että hänen miehensä\nkärsi hänen ja Einon välisestä suhteesta, mutta samalla mairitteli\nhäntä myöskin tietoisuus siitä, että hänen miehensä rakasti häntä\nedelleen kaikesta huolimatta, jopa siinä määrin, että oli valmis mihin\ntahansa.\n\nMutta siihen keskeytti Anita heidän väittelynsä, sanoi lyhyesti Osmolle\n\"hyvää yötä\" ja meni omaan huoneeseensa nukkumaan. Tuntui kuin ovi\nolisi paukahtanut tavallista kovemmin hänen sulkiessaan sen.\n\nSille tohtori hihitti itsekseen. Hän oli nyt selvillä kaikesta. Hän ei\nenää epäillyt, hän oli varma kaikesta. Yhtä hän sittenkin vielä epäili:\noliko leikkaus onnistuva? Hyvä, ettei hänen tarvinnut sitä tehdä.\nVarsinkaan vatsakalvonleikkausta, joka tuskin koskaan onnistuu. Jos\nvatsakalvontulehdus tuli, niin oli kyseessä vain muutama päivä.\n\nJa vuoteeseen käytyään hän jäi hautomaan näitä ajatuksia, ainoastaan\nhänen tiedossaan olevia sala-ajatuksia, joista ei kukaan koskaan ollut\npääsevä perille. Kaikki oli jäävä vain hänen salaisuudekseen, lääkärin\nsalaisuudeksi, lääkärin, jota ei kukaan koskaan voinut syyttää muusta\nkuin taitamattomuudesta, ei koskaan hyvän tahdon puutteesta. Eikä\nkukaan voinut sanoa, että häneltä olisi puuttunut hyvää tahtoa palata\najoissa matkaltaan Einoa hoitamaan. Mutta tuo vaikea synnytystapaus oli\nollut esteenä hyvän tahdon täyttämiselle. Ja siksi kävi niin kuin kävi.\nKohtalo oli niin määrännyt.\n\nJa niihin ajatuksiin tohtori Osmo Sorjola nukkui.\n\n\n\n\nXII\n\n\nSairaalassa tehtiin Einolle heti umpisuolen leikkaus, mutta se\nosoittautui liian myöhään tapahtuneeksi! Niin kuin Osmo oli aavistanut,\nkehittyi tauti vatsakalvontulehdukseksi, ja sairaan tila kävi piakkoin\ntoivottomaksi. Sen johdosta oli vielä uusi leikkaus tehtävä, ja\nvastaukseksi Lyylin surullisiin kyselyihin hänen miehensä parantumisen\ntoiveista lääkärit vastasivat vain päänpudistuksella, vaikka\nvakuuttivatkin, että Einolla oli terve sydän ja että sen toiminnasta\nriippui kaikki. Hyvä sydän, sanoi heidän ystävänsä Osmo, joka tähän\nsanaan kätki kaksimielisen ajatuksen lohduttaakseen Lyyliä. Lyyli kyllä\ntiesi, että Einolla oli joka suhteessa hyvä sydän, liiankin hyvä siinä\nsuhteessa, että hän oli suostunut muuttoon heidän entiseltä asemaltaan,\njota tekoa Lyyli ei lakannut katumasta. Siitä tulikin hänen elämänsä\nkohtalokkain teko. Sitä hän ajatteli nyt miehensä sairauden viimeisinä\npäivinä niin, että oli menettää järkensä.\n\nNämä viimeiset päivät hän vietti kokonaan Helsingissä voidakseen,\nmilloin halusi, saada nopeita tietoja potilaasta. Hänen luonaan oli\nparhaasta päästä myöskin Anita, joka näytti olevan yhtä huolissaan\nkuin Lyyli ja jolla lisäksi oli tunnontuskia monestakin syystä. Näytti\nkuin hänen omatuntonsa olisi herännyt ja nuhdellut häntäkin, vaikka\nhän olikin eriluontoinen kuin Lyyli. Mutta siitäkin ilmeni, kuinka\nmieltynyt hän oli Einoon. Ja nyt hän enää tuskin salasikaan tätä\nkiintymystään ystävättärensä mieheen.\n\nVarsinkaan ei hän sitä salannut Osmolta, omalta mieheltään. Oli\nkuin hän olisi tehnyt kiusaa hänelle tahtoen siten palkita miehensä\nviivyttelyn, jota hän alkoi pitää tahallisena, niinkuin kerran oli\nsanonutkin, kostotoimenpiteenä. Kasvoipa hänen uhmansa Osmon edessä\nsiinä määrin, että hän uhkasi toisillekin ilmaista tämän epäluulonsa.\n\n-- Sinä olet rikkonut lääkärin valasi, -- tiuskaisi hän vihoissaan\nmiehelleen. -- Minä voin ilmiantaa sinut, ja silloin saat nähdä, mitä\nsiitä sinulle seuraa.\n\nOsmo vain hihitti vaimolleen. Alussa hän ei vastannut mitään, mutta\nsitten maksoi samalla mitalla:\n\n-- Silloin tiedät ehkä sinäkin, mitä siitä sinulle seuraa, jos ryhdyt\nperusteettomaan, väärään ilmiantoon. Muuten olet minun vaimoni eikä\nsinun sanoillesi anneta mitään arvoa. Korkeintaan voin saada eron\nsinusta -- jos sitä tahdot -- kun silloin kaikki muukin tulee ilmi.\n\nAnita hypitteli hermostuneesti pientä jalkaansa. Hän tiesi, että\nse monesta syystä ei käynyt päinsä. Ja niin suurta vapautta, mikä\nhänellä nyt oli, tämän miehen turvissa, ei hän koskaan tulisi\nsaamaan. Näin oli sittenkin parempi olla kuin yksin, vaikka varoista\nei suinkaan tulisi puutetta olemaan. Yhteiskunnallinen asema miehen\nnimen suojassa merkitsee sittenkin naiselle paljon, sen ymmärsi Anita\nhyvin. Ja sitä paitsi hän tiesi, että Osmo myöskin oli häneen kuin\nkiinni kasvanut. Heillä oli kuin olikin jotakin yhteistä, joka sitoi\nheitä eroittamattomasti toisiinsa. He olivat, sitä he eivät voineet\ntoisiltaan kieltää, tavallaan rikostovereita. Ja siksi heidän oli\nmyös tyydyttävä toisiinsa, vaikka välistä tämmöistä erimielisyyttä\nsyntyikin. Mutta he tiesivät myös, että se oli ohimenevää laatua.\n\nNäin suurta kinaa ei heidän välillään ollut kuitenkaan koskaan\nollut, ja tämä seikka todisti Osmolle samalla, mikä voima oli ollut\nhänen vaimoonsa sillä kertaa vaikuttamassa. Osmo oli siis arvioinut\ntilanteen oikein. Hän oli \"tehnyt oikean diagnoosin\", lääkärin\nkäyttämän puhetavan mukaan. Ja kun hän näin oli asiastaan selvillä,\nniin hän tahtoi myöskin käyttää mitä tepsivintä parannuskeinoa. Hän\ntahtoi näyttää, kuinka taitava hän tässäkin asiassa oli, ja että pääsi\nvoitolle, jos vain niin tahtoi. Ehkäpä Anita silloin ymmärtäisi, minkä\nmiehen oli saanut.\n\nTämä tapaus oli todellakin kuin kunnia-asia tohtori Sorjolalle, mutta\nainoastaan hänen omaan vaimoonsa nähden. Muista hänkin välitti viis.\nAnita oli hänelle kaikki kaikessa, summien summa. Tuskinpa kukaan\nmuu olisi tätä asiaa ymmärtänytkään, mutta että Anita oli sen oikein\nymmärtävä, siitä oli Osmo varma. He olivat vuosien kuluessa oppineet\ntuntemaan ja ymmärtämään toinen toisiansa, jopa siinä määrin, että\ntoisen oli turha yrittääkään mitään toiselta salata. Pienimmästäkin\nvihjauksesta oli toinen selvillä siitä, mitä toinen tarkoitti.\n\nTässä asiassa oli tilanne kuitenkin ollut tavallista vaikeampi. Mutta\nsekin näytti selviytyvän.\n\nLyylin kanssa ollessaan ei Anita luonnollisestikaan ilmaissut\nepäluuloaan Osmon menettelystä. Mutta muutamista Lyylin huomautuksista\nhän alkoi pelätä, että Lyylikin ajatteli vähän samaan suuntaan.\n\n-- Voi, jos Osmo silloin olisi ajoissa ehtinyt takaisin, niin\nvarmaankin hän olisi tekemällä umpisuolenleikkauksen muutamia tunteja\naikaisemmin voinut estää taudin kehittymästä näin pitkälle, näin\nvaaralliseksi!\n\nNämä olivat hyvin varovaisia sanoja. Mutta niistä Anita kuitenkin\naavisti Lyylin mielipiteen. Lyyli kaikessa hyvyydessään ei tahtonut\nOsmoa soimata, vielä vähemmin syyttää, mutta pahoittelua niissä\nsanoissa piili, pahoittelua, jossa oli lievä katkera sävy.\n\n-- Mutta niin kai oli Jumalan tahto, -- jatkoi Lyyli. -- Hän rankaisi\nminua kevytmielisyydestäni.\n\n-- Sinäkö kevytmielinen?! -- täytyi Anitan ihmetellä, kun hän muisti\noman heikkoutensa, omat tekonsa.\n\nJa nuo Lyylin sanat iskivät kuin tuliset nuolet Anitan kovaan sydämeen.\nMutta muuta ei tämä voinut, ehkä ei tahtonutkaan sanoa, sillä niin\nmasentuneelta tunsi hänkin itsensä lähestyvän kuoleman edessä, joka\noli häneltäkin, ehkä juuri hänen syystään, riistävä hänen rakastamansa\nolennon, hänen ystävättärensä miehen. Se ystävyys, joka oli muutamia\nkuukausia sitten alkanut, olisi siis pian särkyvä, katoava, jääpä\nmuistoksi vain, haihtuva kuin huuru, joka päivän noustessa sulaa\ntaivaan siniseen kirkkauteen.\n\nNäissä mietteissä, tämmöisten tunteiden vallassa kuluivat Lyyliltä ja\nAnitalta Einon elämän viimeiset päivät. Niitä ei ollut enää monta. Ja\nniiden harvoina hetkinä oli sairas nukutettu. Hän ei tuntenut enää\nketään läsnäolijoista. Hän ei jaksanut enää ketään puhutella.\n\nEräänä varhaisena aamuna soitettiin Lyylille sairaalasta. Häntä\npyydettiin nopeasti saapumaan sinne. Hän arvasi, että Eino teki lähtöä.\nJa tuskin hän oli ehtinyt sinne, tuskin saanut miehensä käden käteensä,\ntuskin painanut huulensa hänen kalpealle otsalleen, kun Eino suoristi\nitsensä, huoahti kolmesti syvään ja heitti henkensä.\n\n-- Eino! -- huudahti Lyyli ja vaipui polvilleen vuoteen viereen.\n\nJa hän tunsi samassa aivan kuin Eino olisi puristanut hänen kättään,\npitänyt siitä kovasti kiinni niinkuin lähtiessään pitkälle, pitkälle\nmatkalle.\n\nJa hän lähti matkalle, jolta ei koskaan palannut.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nTapahtumat eivät kuitenkaan tähän vielä päättyneet. Varsinkin sattui\nEinon hautajaisissa semmoista, joka loi valoa Anitan ja hänen miehensä\nsielunelämään. Siinä tilaisuudessa ja sen jälkeen kirkastui Lyylille\nse, mikä kaihersi hänen sydämessään epäluulona. Mutta lohdutusta se ei\nhänelle tuonut, sikäli kun asia koski tohtori Sorjolaa. Anitaan nähden\ntunsi hän sen sijaan eräänlaista tyydytystä.\n\nOli tullut Einon hautajaispäivä. Ruumis oli tuotu omalle\npaikkakunnalle, jossa se oli haudattava. Maaseudulla oli hän tahtonut\nsaada viimeisen leposijansa, kuusikossa, missä käki keväällä kukkui ja\nminne näkyi päilyvä järven pinta.\n\nOlikin silloin kaunis syyspäivä. Taivas oli kirkas, ilma puhdas ja\nraikas, niinkuin se vain syksyllä tapaa olla tuulosen hiljaa humistessa\npuitten latvoissa.\n\nKuntalaisia oli paljon kerääntynyt hautausmaalle, varsinkin olivat\nseudun säätyläiset tulleet saattamaan asemapäällikköään, jota he\nkaipasivat, johon olivat ehtineet mieltyä, vaikkakin hän vain niin\nlyhyen ajan oli ehtinyt heidän keskellään olla.\n\nRuumissaattue läheni avointa hautaa, jonne vielä miehuuden parhaassa\niässä ollut mies oli kätkettävä, syksyn viimeisten kukkien peittämässä\narkussaan. Ja tuskin oli sitä silmää, joka olisi pysynyt kuivana\nhautajaisvirren kaikuessa palokunnan soittokunnan soittamana. Mutta\netenkin repi sydämiä vainajan leski arkun perässä, sillä suru oli\nmurtanut kokonaan tuon herttaisen naisen.\n\nRuumiin siunaus oli tapahtunut, multa kolahtanut kolmesti arkkuun,\nhauta luotu umpeen, kukat ja seppeleet laskettu. Ystävät,\ntuttavat kävivät ilmaisemaan surunvalituksensa leskelle lyhyellä\nkädenpuristuksella.\n\nSilloin tapahtui jotakin, joka veti läsnäolevien huomion puoleensa.\n\nTohtori Sorjolakin oli vaimonsa kanssa laskenut haudalle heidän\nyhteisen suuren seppeleensä, joka oli upein kaikista. Mutta ennenkuin\nhe alkoivat poistua, katsahti tohtori melkein kuin pakoittavan käskevin\nsilmin vaimoonsa, johon hän muutenkin oli hellittämättä tuijottanut\nkoko ruumispuheen ajan. Näytti aivan kuin hän olisi hypnotisoinut\nrouvansa, joka tuskin saattoi hievahtaa paikaltaan. Mutta yht'äkkiä\nAnita tempautui irti ajatuksistaan ja syöksyi Lyylin eteen, heitti\nkäsivartensa Lyylin kaulaan ja huudahti kaikkien kuullen purskahtaen\nkovaan itkuun:\n\n-- Lyyli, Lyyli, Lyyli!\n\nJa samassa vaipui hän maahan polvilleen Lyylin eteen ja halaili\nsuonenvedontapaisesti ystävättärensä jalkoja. Näytti siltä kuin hän\nolisi pyörtynyt.\n\nTohtori riensi silloin heti vaimonsa luo ja auttoi hänet syrjään, ja\nsitten tuli hän takaisin, otti Lyylin käden omaansa ja suuteli sitä\nsanaakaan sanomatta. Palasi sen jälkeen vaimonsa luo ja ajoi hänen\nkanssaan kotiin.\n\nHämmästyneinä katselivat ihmiset toisiaan. Mitä tämä merkitsi? Mitä\noli oikein tapahtunut noiden kahden ystävättären välillä, jotka\nniin ahkerasti olivat seurustelleet keskenään? Muut eivät tietäneet\neivätkä saaneet koskaan oikein tietää, mitä se merkitsi, sillä nyt oli\njälellä enää vain kaksi henkilöä, jotka saattoivat arvata sen teon\ntarkoituksen. Lyyli oli heistä toinen ja hän selitti sen itselleen näin.\n\nSe oli Anitan tunnustus hänelle, tunnustus, joka samalla oli\nanteeksipyyntö, julkinen katumus ihmisten edessä, syynsovitus\nrakkaudesta vainajaan. Mutta tapahtuiko se vapaaehtoisesti vai tohtorin\npakoituksesta, se kysymys jäi Lyylille edelleenkin salaisuudeksi.\n\nYhdentekevä! Se tuotti Lyylille kuitenkin suurta tyydytystä, jopa\nsiinä määrin, että hänen tuli Anitaa sääli. Ja hän oli valmis antamaan\nAnitalle kaikki anteeksi -- vain tämän yhden teon johdosta, jonka\nvilpittömyyttä Lyyli ei tahtonut epäillä. Olihan sittenkin yksi valon\npilkku tuossa niin hämärässä, melkein mustassa luonteessa, ja vain sen\ntähden ansaitsi hän myötätuntoa. Tuolla julkisella polvistumisellaan\nhän oli todellakin sovittanut rikoksensa.\n\nJälellä oli vielä Osmo itse. Kaikesta huolimatta oli hän Lyylille vielä\nsuuri arvoitus tahi, oikeammin, hänen tekonsa oli Lyylille epäselvä,\nja näytti siltä, että se semmoiseksi jäisikin. Oliko parasta niin, vai\ntoisiko tulevaisuus siinäkin asiassa lohdutusta hänelle? Kohtaloahan on\naina helpompi syyttää kuin heittää lähtemätön tahra viattomaan. Ja näin\non ihmisen itsensä helpompi elää. Sillä kuka meistä ensimmäisenä viskaa\nkivellä toista? Onko yksikään meistä ilman syytä?\n\nKesti kauan, ennenkuin Lyyli sai enemmän selvyyttä Osmoon nähden. Mutta\nhän sai tuonnempana vähän kuitenkin.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSen jälkeen kääntyi näiden molempien ystävättärien elämä aivan toiselle\ntolalle. Lyyli jäi kohta yksin ja halusikin olla yksin. Surunsa ja\nmuistojensa parissa tahtoi hän viettää ne viikot, jotka hän vielä sai\nasua asematalossa ennenkuin hänen täytyi muuttaa pois uuden tulijan\ntieltä. Ja sitä paitsi tuotti hänelle edessä oleva muutto sekä huolta\nettä hommaa.\n\nAnita kävi kyllä silloin tällöin häntä tervehtimässä, mutta itse hän\nei pitkään aikaan liikkunut missään, ei edes käynyt Anitan luona. Ei\nniin, että hän olisi ruvennut Anitaa vieromaan, mutta hänestä itsestään\ntuntui ikäänkuin häneltä nyt olisi puuttunut paljon enemmän hänen luo\nmennessään kuin ennen -- niinkuin todella olikin. Hän oli täydellisesti\nvailla sitä tukea ja turvaa, mikä hänelle Eino oli ollut.\n\nMuuten oli Anitakin kuin leskeksi jäänyt. Oli kuin hän olisi kaivannut\nlohdutusta yhtä paljon kuin Lyyli, saatikka sitten voinut Lyyliä\nlohduttaa. Mutta Anitalla oli kuitenkin yksi keino haihduttaakseen\nsuruaan, -- ulkomaanmatka. Ja siitä alkoi hän pian puhua. Rupesipa\npian valmistautumaankin matkalle. Hän puhui monesta paikasta.\nEtupäässä Parisista, mutta myöskin Caprista. Vuoden aikakin houkutteli\njälkimmäiseen paikkaan, joka oli paljon etelämpänäkin.\n\nEikä kauan kestänytkään, niin tuli Anitan lähdöstä tosi. Aivan\nodottamatta tuli hän eräänä päivänä Lyylin luo jäähyväisille. Raskain\nmielin tunnusti hän sillä kertaa lähtevänsä ulkomaille, vaikka ennen\noli aina iloinnut sinne päästessään. Ja varsinkin valitti hän, että\nhäntä kauheasti jälleen vaivasi tuo \"spleen\", kuolettava, kalvava\nkaiho, josta hän kerran ennen oli Lyylille puhunut. Oli ollut iloisempi\nkausi, mutta nyt oli taas tullut, \"musta palsta\" elämään. Ei maksanut\nsittenkään vaivaa elää. Kuka ties tulisi hän sille matkalle jäämäänkin.\nTurhuuksien turhuutta oli kaikki.\n\n-- Mutta onhan sinulla miehesi ja lapsesi, -- huomautti nytkin Lyyli.\n\n-- Mieheni?! Lapseni?! -- vastasi Anita päätään nyökytellen. --\nMiehenihän sinä tunnet? Sinä tiedät, kuinka omituinen hän on. Ja nyt\nhän on käynyt vieläkin omituisemmaksi. Ei puhu monta sanaa päivässä,\nei hihitä nauraessaan niinkuin ennen eikä vihellä koskaan enää.\nNäitä hänen tapojaan minä kyllä ennen kauheasti vihasin, vaikka ne\nlienevätkin olleet jonkinlaisia ilon ja tyytyväisyyden merkkejä, mutta\nnyt niistä on tullut loppu. Osmo on kuin kuollut puupökkelö. Mutta käy\nnyt häntä itse katsomassa, Lyyli. Hän varmasti ilostuu, kun sinä tulet.\nOn ihmetellytkin, ettet ole käynyt.\n\nLyyli lupasi käydä.\n\n-- Lapset? -- jatkoi sitten Anita. -- Huomautit heistä, mutta\ntiedätkös, sanon sen suoraan: minä en lapsia rakasta. Jumala ties, mitä\nniistä voi tulla. Ehkä yhtä huonoja ihmisiä kuin me itse olemme.\n\nJa Anita kertoi lisäksi muutamia pöyristyttäviä tapauksia nykyajan\nkoulunuorison elämästä saaden Lyylin huudahtamaan:\n\n-- Se on kauheata! Onkohan se mahdollista? Anita vahvisti tapaukset\ntosiksi ja lisäsi:\n\n-- Semmoista se on elämä. Kannattaako sitten kenenkään hyväksi elää?\n\nLyyli oli aivan hämmästyksissään, kun kuuli tämmöistä puhetta juuri\nAnitan suusta.\n\n-- Ei kannata, ei, jatkoi Anita ja selitti juuri sen tähden nyt\nlähtevänsä matkalle.\n\n-- Toivon, että sieltä palaat sielullisestikin terveenä takaisin, --\ntoivotti Lyyli.\n\n-- Mikä ihmisessä kerran on mennyt rikki, sitä ei koskaan saa\npaikatuksi niin, ettei halkeamaa näkyisi. Siinä suhteessa ihmissielu\non kuin kristalli. Särkyneessä maljakossa huomaa paikattunakin aina\nhalkeaman. Mutta eipä elämässä muutenkaan mitään ehjää ole. Mitäpä sitä\nsiis turhaan suree, -- selitti Anita vielä pukeutuessaan.\n\nLyyliin teki tämä Anitan rikkinäisyys jälleen raskaan vaikutuksen. Sen\nvuoksi hän ei malttanut olla suutelematta Anitaa jäähyväisiksi.\n\n-- Kiitos, Lyyli, ystävyydestäsi, -- sanoi silloin Anita, -- ja\nanteeksi, mitä olen sinua vastaan rikkonut.\n\nLyyli taputti häntä vielä olkapäälle aivan kuin anteeksiannon merkiksi.\n\nMutta ennenkuin hän ehti vahvistaa tekonsa sanoilla, aukaisi Anita oven\nja lausui mennessään:\n\n-- Muista nyt piakkoin käydä Osmoa tervehtimässä! Minä keinun muutaman\npäivän perästä Itämeren aalloilla.\n\nLyyli seisoi kauan salin ikkunassa surullinen ilme kasvoillaan.\nYht'äkkiä huomasi hän Anitan vielä kääntyvän ja huiskuttavan hänelle\nkättään.\n\n\n\n\nXV\n\n\nKohta sen jälkeen, kun Lyyli tiesi Anitan matkustaneen pois, päätti\nhän lupauksensa mukaan käydä Osmoa tervehtimässä. Hän valitsi\nsunnuntaipäivän, jolloin tohtorilla ei ollut vastaanottoa.\n\nSyyssade tihrutti pieniä sumun tapaisia pisaroita. Joku yksinäinen\nkellastunut lehti lepatti tuulten alastomaksi riipimissä koivuissa.\nPuiston käytävät olivat märät. Dahliat ja fuksiat oli korjattu pois,\nruusupensaat peitetty talveksi havunoksilla. Ei näkynyt ketään Sorjolan\nhuvilan läheisyydessä. Kaikki oli kuin kuollutta.\n\nSamanlaisen vaikutelman sai Lyyli myöskin portaikolle tultuaan. Ei\nnäkynyt ketään. Hetken kuunneltuaan hän kuuli kuitenkin lasten ääniä\nyläkerrasta. Kun hän soitti ovikelloa, tuli tömistäen portaita alas\nSorjolan poika ovea avaamaan, sillä palvelijoilla oli sinä päivänä\nvapaata. Poika pyysi Lyylin saliin ja juoksi hakemaan isää.\n\nSalissa oli kaikki pantu talviteloille, maalaukset, peilit ja\nkristallikruunu olivat harsojen peitossa, huonekalut, pöydät ja komea\nflyygeli verhojensa alla. Kaikki tuntui täälläkin kuin kuolleelta.\nElämää puuttui, sielu oli poissa, henki oli lähtenyt.\n\nOliko Anita sittenkin sen talon sielu? Hänkö sitä piti elossa?\n\nLyyli ei ollut tohtoria pitkään aikaan nähnyt, kunnollisesti ei\nkertaakaan pariin kolmeen viikkoon.\n\nKun Osmo tuli sisään, hämmästyi Lyyli melkein mykäksi. Osmon pää oli\nkäynyt aivan harmaaksi. Niin lyhyessä ajassa! Sehän oli kauheata!\nMiestä kalvoi siis jokin salainen suru. Ja kun Lyyli mietti asiaa, niin\nalkoi häntä kauhistuttaa yhä enemmän hänen oma salainen ajatuksensa,\nettä Osmo sittenkin mahtoi olla syypää Einon kuolemaan, että hän ehdoin\ntahdoin oli viivytellyt saapumasta ajoissa Einoa hoitamaan, tekemään\numpisuolen leikkausta. Niinkö hän siis rakasti Anitaa, että teki\nsemmoisen rikoksen saadakseen Einon pois tieltä? Niinkö hän sittenkin\nkosti vaimolleen tämän kevytmielisyyden? Niinkö vähän hän sääli häntä,\nLyyliä, että riisti häneltä hänen rakkaimpansa? Mutta katuiko hän sitä\ntekoaan nyt, kun oli noin harmaaksi vähässä ajassa käynyt?\n\nParasta olla saamatta vastausta noin kamaliin kysymyksiin. Mutta\nLyyli oli nyt melkein varma, että niin oli asianlaita. Sen vuoksi ei\nkeskustelukaan ottanut sujuakseen Lyylin ja Osmon kesken. Oli kuin\nsyvä, syvä kuilu olisi auennut heidän välilleen. Ihmissydän on kuin\nonkin kauhea, pohjaton kuilu, jonka syvyyksiin ei kukaan koskaan näe.\nSe on yhtä tutkimaton kuin Herran tiet.\n\nOsmo ei tuntunut olevan erikoisen ihastunut Lyylin tulon johdosta.\nJa Lyylin mielestä hän oli entistään enemmän harvasanainen, jopa\nhajamielinen siinä määrin, että yhtä mittaa uudisti samat kysymyksensä.\nMutta omituisinta oli, että hän kovin innokkaasti tiedusteli Lyylin\nmuuttoa pois paikkakunnalta, aivan kuin hän sitä olisi toivonutkin.\nEikä hän Lyyliä pidätellytkään, kun tämä käkesi lähtemään tavallista\npikemmin. Lyylistä melkein näytti, että Osmo häntä ikäänkuin pelkäsi.\nNiin, niin. Einon kuolema varmasti sittenkin painoi lääkärin omaatuntoa\nraskaana, musertavana taakkana.\n\nSiksipä Lyyli päätti jättää hänet rauhaan. Hänestäkin oli nyt hyvin\nvaikea istua Osmon seurassa, keskustelemassa miehen kanssa, joka oli\naivan kuin murhamies, joka oli riistänyt hänen omalta mieheltään hengen\n-- ainakin välillisesti.\n\n-- Sinullahan onkin vain surullisia muistoja täältä, -- lausui Osmo\nLyyliä hyvästellessään. -- Toivotan sinulle siis rauhaisampaa oloa\nsiellä, minne nyt aiot muuttaa.\n\nJa Lyyli lähti. Kotiin mennessään hän muisti heidän ensimmäisen\nkäyntinsä tohtori Sorjolan luona. Kuinka erilaista olikaan kaikki nyt?!\nSilloin oli kaikki niin kaunista, ilma lämmin, ihmiset ystävällisiä,\nEino elossa, riemu ja rauha omassa rinnassa -- nyt kylmä, sateinen\nsyksy, ei päivän pilkettäkään, ei suoraa, vilpitöntä ystävää, ja\nEino poissa ainiaaksi, riemu ja rauha rinnasta poissa hänen mukanaan\n-- myöskin ainiaaksi. Ja tämä kaikki oli tapahtunut muutamassa\nkuukaudessa, yhden kesän kuluessa! Niin lohduttomalta tuntui elämä. Kun\nLyyli tuli kotiin, juoksi häntä vastaan pikku Ressu iloisena häntäänsä\nheilutellen, tepastellen takajaloillaan pyrkien ylös syliin suutelemaan\nemäntäänsä, ei nuhtelemaan häntä, että hän oli ollut poissa, vaan\nkiittämään siitä, että oli tullut kotiin. Ressu aivan vingahteli ilosta\nja kieppui Lyylin jaloissa.\n\n-- Siinä on oikea, uskollinen ystävä, se ei tuota surua sille, joka\nsitä rakastaa, -- ajatteli Lyyli ja otti Ressun syliinsä. Hän suuteli\nsitä monta kertaa ja sanoi sille:\n\n-- Sinä olet nyt minun ainoa iloni ja lohdutukseni. Sinä olet myös\nminun rakkauteni ainoa esine.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nLyyli nyt melkein kiirehti muuttamaan pois siltä paikkakunnalta,\njoka oli käynyt näin kohtalokkaaksi hänelle. Ja hän päätti ainakin\ntoistaiseksi asettua, asumaan sen aseman läheisyyteen, missä hän\noli onnellisimmat vuotensa viettänyt Einon kanssa. Hän toivoi, että\nhän ehkä siellä pikemmin voisi surunsa unhoittaa. Hän luuli, että\nEino varmasti olisi kehoittanutkin häntä sinne muuttamaan. Siellä\nsaattoi hän yrittää jotakin ansiotyötä sen pienen eläkkeen lisäksi,\njoka hänelle oli tuleva. Hänellä oli siellä vilpittömiä ystäviäkin\ntalonpoikaisväestön joukossa, ja Einon muisto eli siellä kauniina,\ntahrattomana. Siihenkin nojaten uskoi hän siellä pääsevänsä hyvään\nalkuun uudella elämän taipaleella.\n\nLyylin toiveet toteutuivatkin pian. Häntä kehoitettiin aseman\nläheisyyteen avaamaan pieni ruoka- ja kahvitarjoilu, joka piakkoin\nosoittautuikin edulliseksi ja paikkakunnan tarpeita vastaavaksi,\nsemminkin kun pitkämatkaiset siellä saivat aivan kuin kodin muutamaksi\ntunniksi, asema kun oli ravintolan puutteessa. Hyvänä talonemäntänä\nLyyli olikin kuin luotu semmoiseen tehtävään.\n\nJa kuinka iloinen Lyyli olikaan saadessaan kävellä noilla tutuilla\nteillä ja poluilla, joita hän ennen niin usein oli polkenut miehensä\nseurassa. Kaikki paikat siellä olivat hänelle rakkaat, varsinkin se\npenkki järven rannalla, jossa heidän oli tapana istua, eikä Lyyli nyt\nenää ihmisseuraa kaivannutkaan. Hän oli saanut siitä kylliksensä ja\nmyönsi nyt Einon olleen oikeassa. Oliko mitään kauniimpaa kuin Jumalan\nluonto, jonka helmassa ei koskaan kärsinyt semmoisia ikävyyksiä kuin\nihmisten seurassa?! Nyt oli tosin syksy. Pitkä talvi oli edessä, mutta\nsitten oli taas tuleva kevät ja kesä. Silloin heräisivät jälleen\nkukkien kanssa kaikki kauniit muistot. Käki kukkuisi kuusikossa ja\npikkulinnut visertelisivät kilvan iloisia laulujaan.\n\nEräänä aamuna Lyyli heräsi ikäänkuin tuttu ääni olisi hänelle huutanut:\n\n-- Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käen kukuntaa! On niin ihana aamu!\n\nMutta silloin olikin vielä talvi ja maa kinosten peitossa. Nuo sanat,\njotka Eino oli sinä aamuna lausunut, jolloin Lyyli oli saanut hänet\ntaivutetuksi muuttamaan pois, kaikuivat aina Lyylin korvissa. Eikä hän\nunhoittanut niitä koskaan, ei koskaan!\n\n\n\n"]