[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0BhsV6TTy2szC9qXwBo6zatWIZMwgfCn7l6la27aKiY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},626,"Haaksirikkoiset","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"626-wilkuna-kyosti-haaksirikkoiset","626__Wilkuna_Kyösti__Haaksirikkoiset",null,"romaani",[],[],"fi",1912,27314,177923,false,43798,[22,23],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Haaksirikkoiset\" by Kyösti Wilkuna is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of Ukko Halinen, a former businessman who faces the consequences of bankruptcy, affecting his family dynamic, especially concerning his son Reino, who is struggling in his academic pursuits. The novel likely intertwines themes of family loyalty, societal pressure, and personal failure against a backdrop of economic and emotional turmoil.  The opening of \"Haaksirikkoiset\" introduces Ukko Halinen and his wife as they navigate the distressing reality of their reduced circumstances. Halinen, once a successful businessman, now anxiously awaits news about their son Reino, who has fallen from grace after being sentenced to prison for forgery. The narrative delves deeply into the emotional strain this has placed on the family, particularly highlighting the efforts of Reino's sister, Anna, and their mother to shield Ukko from the painful truth of his son's downfall. This sets the stage for exploring the complexities of familial bonds and individual aspirations in the face of hardship. (This is an automatically generated summary.)",[],279,"Kertomuskokoelma sisältää kuvauksia elämän koettelemista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Avausjaksossa konkurssin tehnyt liikemies ja hänen vaimonsa elävät vaatimatonta arkea odottaen uutisia pojastaan. Teos tarkastelee ihmisluontoa ja yhteiskunnan muutoksia erilaisten ihmiskohtaloiden kautta maaseudulla ja pikkukaupungeissa.","Kyösti Wilkunan 'Haaksirikkoiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 626.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HAAKSIRIKKOISET\n\nKirj.\n\nKyösti Wilkuna\n\n\nWSOY, Porvoo, 1912.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n I.\n Haaksirikkoiset.\n Lakki.\n Kova kovaa vastaan.\n Hätäkello.\n Omaa saarnaansa kuulemassa.\n Leipä.\n\n II.\n Rovasti ja renki.\n Vanhan häviö.\n Susi.\n Vaarallisella retkellä.\n\n III.\n Tulevaisuuden mies.\n Puolue-elämää.\n\n IV.\n Hallusinatsioneja.\n Oikea syyllinen.\n Rikottu kontrahti.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nHAAKSIRIKKOISET.\n\n\nUkko Halinen, konkurssintehnyt entinen liikemies, istui eräänä\nsyyspäivänä pienen asuntonsa ainoassa suuremmassa huoneessa ja\ntirkisteli sanomalehteä. Hänen vaimonsa, harmaatukkainen nainen, jonka\nkasvoihin hiljaa kalvavat kärsimykset olivat jättäneet selvät jälkensä,\nistui miestään vastapäätä kuluneella sohvalla ja parsi sukkaa. Pitkät,\nharmaat vuodet olivat kuin huomaamatta liukuneet ohi, heidän joka\niltapäivä istuessa näin vastakkain ja odottaessa postikonttorista\ntytärtään.\n\nRouva laski sukan helmaansa, huokasi hiljaa ja jäi katselemaan\nmiestään, joka silmälasit punertavalla nenällään luki edelleen. Hänen\nharvatukkainen jäkäläpartainen päänsä tutisi hiljaa, mutta sen asento\njyrkillä olkapäillä oli vielä pysty ja osotti, ettei vararikko ollut\nkyennyt hänen henkeään kokonaan lannistamaan.\n\nRouva tiesi liiankin hyvin, mitä hänen miehensä sanomalehdestä etsi ja\nettei hän koskaan tulisi löytämään sitä mitä etsi, nimittäin uutista\nsiitä, että heidän ainoa poikansa, Reino, olisi suorittanut\ninsinööritutkinnon polyteknillisessä opistossa.\n\nReino oli ollut kolmatta vuotta ylioppilaana, kun isä joutui\nvararikkoon. Isä oli aikoinaan vähästä alkanut, mutta erinomaisella\nliikemieskyvyllään, älyllään ja tarmollaan kohonnut varsin huomattavaan\nasemaan. Hänen tehdaslaitoksensa edistyi nopeasti ja yhtämittaa\nlaajensi hän liikuntapiiriään maailmassa. Mutta sitten tuli kriisi ja\nlisäksi sarja kaikenlaisia onnettomuuksia. Viikkokausia vaappui kaikki\nhiuskarvan varassa ja herra Halisen tukka harmaantui huomattavasti.\nSitten luhistui vuosikausien tarmokkaalla työllä pystytetty rakennus.\nTämän jälkeen seurasi tuo tavallinen näytelmä: ystävät ja kylänmiehet\nkäänsivät selkänsä, entiset luotonantajat ja sukulaiset kylmenivät\nvennonvieraiksi, ja paikkakunnan ennen huomatuin perhe sai hiipiä\nsyrjäiseen ja tuiki vaatimattomaan asuntoon. Rahalähetykset Reinolle\nkatkesivat kerrassaan ja vanhukset jäivät kokonaan Anna-neidin\nniskoille, joka pian sen jälkeen onnistui saamaan postinhoitajan toimen\npaikkakunnalla.\n\nEnsi iskun jälkeen sairastui herra Halinen ankarasti ja hänelle jäi\nainaiseksi vaikea sydänvika. Mutta uusia suunnitelmia alkoi liikkua\nhänen päässään. Itse hän ei tietysti voinut mihinkään ryhtyä, mutta\nolihan hänellä poika. Hän alkoi esittää suunnitelmiaan Reinolle,\njoka oli lahjakas ja vilkas nuorukainen. Reinon piti muuttaa\npolyteknilliseen opistoon ja suorittaa insinööritutkinto. Sen saatuaan\nhänen ei pitäisi olla vaikeata hankkia luottoa ja panna isän liike\nkäyntiin uudella ja paremmalla onnella. Hänessä heräsi entinen\nvallotushimo, jolle hän tahtoi poikansa kautta hankkia tyydytystä.\nHän avasi poikansa eteen laajoja näköaloja, kertoi tälle\nliikeperiaatteistaan ja toteutumatta jääneistä suunnitelmistaan sekä\nniistä menestymismahdollisuuksista, joista hän yksinään kokemustensa\nnojalla oli selvillä ja jotka hän nyt siirtäisi poikansa omaisuudeksi.\nKorkeamman teknillisen sivistyksen hankittuaan ei pojan pitäisi olla\nmikään mahdottomuus saattaa ensin kaikki ennalleen ja sitten toteuttaa\nse mikä isällä jäi vain unelmaksi.\n\nVilkkaana ja vastaanottavaisena, kuten aina, innostui Reino isän\ntuumiin ja siirtyi seuraavana syksynä polyteknikumiin. Ensi kurssin\nsuoritti hän hyvin ja pääsi kesäksi praktiseeraamaan erääseen\ntehtaaseen. Isä oli tyytyväinen ja voitonvarma ja odotti lujalla\nluottamuksella sitä hetkeä, jolloin hänen entinen tehtaansa rupeaa\npojan johdolla käymään. Silloin saavat selkänsä kääntäneet ystävät ja\nne, jotka kielsivät apunsa silloin kun kaikki riippui hiuskarvasta,\nhämmästyksekseen nähdä, että vanha kanto onkin ruvennut vesomaan.\n\nMutta äiti ja Anna sisko tiesivät, että tämä isän viimeinen unelma oli\nainiaaksi sammunut. Ensimäisinä ylioppilasvuosina oli Reino viettänyt\niloista toverielämää ja polyteknikumin toisella kurssilla se oli\nuudelleen niellyt hänet pyörteisiinsä. Anna sisko siitä oli ensin erään\nHelsingissä olevan ystävättärensä välityksellä saanut vihiä ja kertonut\näidille. Mutta isälle he olivat siitä vaienneet. Sitten viime talvena,\njolloin ukon laskujen mukaan Reinon olisi pitänyt alkaa erotutkintoon\nvalmistautua, oli tullut onneton viesti: Reino oli tehnyt muutamia\nväärennyksiä ja tuomittu vankeuteen.\n\nAnna oli postikonttorissa ensiksi nähnyt uutisen sanomalehdessä ja\npahimmasta typerryksestä toinnuttuaan päättänyt lujasti tehdä\nkaikkensa, ettei asia tulisi vanhusten tietoon. Hän raappi nimen\nsanomalehdestä epäselväksi ja koetti kotona miten kuten näytellä\nrauhallista mieltä. Mutta pian huomasi hän mahdottomaksi kauemmin\nmolemmilta asiaa salata. Hän paljasti onnettoman tietonsa vähitellen\näidille ja yhdessä päättivät he kaikin keinoin varjella isää tuolta\ntiedolta, sillä he olivat varmoja, että sen tiedoksi tuleminen olisi\nyhtä kuin sydänvikaisen isän kuolema. Heillä ei käynyt juuri ketään\nvieraita ja isä puolestaan ei käynyt missään ja jos silloin tällöin\njouduttiinkin vieraiden ihmisten kanssa tekemisiin, oli äiti aina\nisän parissa ja saattoi ehkäistä keskustelun heidän poikaansa\nluiskahtamasta. Anna taas sensuroitsi postikonttorissa isälle tulevat\nharvat kirjeet ja sanomalehdet.\n\nReinolta tuli kohta sen jälkeen pitkä, itseään syyttävä, kyyneleinen,\nanteeksianova ja elämänparannusta lupaava kirje. Sitä ei annettu\nisälle, äiti ja tytär sen eräänä yön hetkenä kahden lukivat, itkien ja\ntoisiaan syleillen kuin kaksi vilussa värjöttävää lasta. Mutta isä\nalkoi pian käydä rauhattomaksi, kun Reinosta ei kuulunut mitään. Ja\nniin täytyi isän petkuttamisessa mennä askelta pitemmälle. Eräänä\npäivänä pani Anna postikonttorissa, jäljitellen tarkoin veljensä\nkäsialaa, kokoon kirjeen, missä Reino muka kertoi, että hänen\ntutkintonsa siirtyykin syksyyn, ja hyvä jos hän silloinkaan valmistuu,\nja että kesäksi hän menee taas samalle tehtaalle joutamatta ollenkaan\nkotona käymään jne. Kirjeen varusti hän leimauksilla ja vanhoilla\npostimerkeillä sekä toi isälle. Ja samaa temppua oli sitten pakko\nuudistaa pitkin kesää.\n\nMikä tuska vihloikaan molempia naisia nähdessään isän tyytyväisyyden,\nkun hän sai noita valhekirjeitä! Jos kukaan, niin kyllä he itse\nkäsittivät aseman vaaranalaisuuden ja luonnottomuuden ja tuskassaan\nmonestikin katuivat, etteivät heti ilmaisseet isälle asian oikeata\nlaitaa. Sillä eihän mitenkään voinut ajatella sen säilyvän salassa isän\nkuolemaan saakka. Toiselta puolen pitivät he aivan varmana, että\ntotuuden kuuleminen tappaisi raihnaisen isän ja tietoisuus siitä esti\nheitä salaisuuttaan paljastamasta, jota paitsi se kävi yhä vaikeammaksi\nmitä vanhemmaksi asia ehti. Ja niin kalvoi heitä lakkaamaton tuska ja\nhe tunsivat elävänsä kuin joka hetki räjähtämään valmiin ruutimiinan\npäällä.\n\nReino, joka oli koko kesän ollut vankilassa, ei tiennyt kotona\nvallitsevasta asemasta mitään. Mitä painavammaksi elämä kotona kävi,\nsitä enemmän juurtui Annaan katkeruus ennen ihailemaansa veljeä kohtaan\nja niin häneltä oli jäänyt kirjottamatta riviäkään veljelleen.\n\n-- Merkillisen kauan se Reinon tutkinto viipyy, -- lausui Halinen,\nhieno tyytymättömyyden väre äänessään, ja laski sanomalehden pöydälle\nsekä riisui silmälasit nenältään.\n\nRouva, joka tuska sydämessään oli tarkannut odottavaa ilmettä miehensä\nkasvoilla, ei voinut pidättyä kuuluvasti huokaamasta. Hän oli usein\ntuosta huokailemisestaan saanut kiivaita moitteita mieheltään, joita ne\nomituisesti kiusasivat, ja nytkin tämä loi tuikean katseen vaimoonsa,\nmutta ei ehtinyt mitään sanoa, kun etehisestä kuului askelia ja Anna\nastui sisään.\n\nPuolisoiden kasvoilla kuvastui tyttären tullessa aivan vastakkaiset\nilmeet: isän toivovaa odotusta ja äidin pelonsekaista jännitystä.\n\nAnna pudisti päätään ja koetti välttää isän katsetta. Äitiin hän\npikimmältään silmäsi ja tämä luki tyttärensä katseesta, että jokin uusi\nonneton käänne oli taas uhkaamassa.\n\n-- Mikä poikaa vaivaa, kun ei edes kirjotakaan? -- murahti isä.\n\nKun illallinen oli melkein ääneti syöty, virkkoi isä makuuhuoneeseen\nmennessään iloisesti kuin olisi päässyt selville jostakin rasittavasta\narvotuksesta:\n\n-- Kunhan poika veitikka ei vain olisikin päättänyt yllättää meidät.\nSuorittaa tutkinnon ja putoaa sitten kuin taivaasta eteemme. Hm, hm,\njotain sellaista se tuo äänettömyys tietää.\n\nTyytyväisenä mennä köpitti hän makuuhuoneeseen ja vasta kun hän oli\nehtinyt uneen, uskalsivat naiset käydä käsiksi tuohon kipeään\nperhevammaan.\n\n-- Sieltä on siis taas kuulunut jotain? -- kuiskasi äiti jännityksestä\nkalpeana.\n\nAnna purskahti itkuun.\n\n-- Hän kirjottaa tulevansa kotiin. Hän on vasta päässyt vankilasta ja\nilmottaa joidenkin entisten toverien avulla saaneensa matkarahat\nAmerikaan.\n\n-- Amerikaan! -- keskeytti äiti tuskaisesti.\n\n-- Niin, ja eikö se hänelle parasta olekin... Hän ihmettelee vain,\nettei täältä ole hänen kirjeisiinsä sanaakaan vastattu. Ei sano\nvoivansa lähteä tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, saamatta rohkeutta\nmeidän anteeksiannostamme.\n\nAnna oli sillä välin ottanut taskustaan pieneksi taitetun kirjeen ja\nkehiteltyään sen auki rupesi, kyyneleet kuivattuaan, sitä lukemaan.\nVaikka Anna olikin kertonut jo kirjeen sisällön, tahtoi äiti sen silti\nkuulla. Näillä öisillä kirjeenlukemisilla oli noille kahdelle naiselle\nsamantapainen viehätys kuin salaisilla ja vaaranalaisilla\nhartauskokouksilla. Vaikka ne pusertivatkin yhä uusia kyynelvirtoja\nheidän silmistään, luettiin ne aina siitä huolimatta, jopa toisinaan\nkahteenkin kertaan. Nuo hetket olivat kuin suruinen muistojäännös\nniiltä ajoin, jolloin Reinolta saapuneet kirjeet valmistivat koko\nperheelle pienen juhlahetken.\n\n-- Voi hyvä Jumala! -- huokasi äiti, kun Anna oli lukemisen päättänyt\n--, miten isän käy, sillä nyt sitä ei enää voi välttää?\n\nAnna istui hetken ääneti ja sanoi sitten alakuloisesti:\n\n-- En minä ymmärrä muuta kuin että meidän täytyy valmistaa isää siihen.\nOlisin kirjottanut Reinolle ja ilmottanut miten täällä on asiat, mutta\nhän ei mainitse mitään osotetta, jotapaitsi hän voi olla jo matkalla.\n\nÄiti huokasi ja sanaa vaihtamatta kumpikin ymmärsi, mihin tukalaan\numpikujaan he olivat joutuneet salatessaan isältä totuuden. Valmistaa\nhäntä siihen oli nyt kahta vaikeampaa kuin alussa. Mutta se täytyi\nsittenkin tehdä, ja uudelleen huoaten nousi äiti ja lähti\nmakuuhuoneeseen, luvaten aamulla ryhtyä isän kanssa puheisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReino oli kirjeen lähetettyään lähtenyt heti seuraavassa junassa\nmatkalle. Seuraava päivä sen jälkeen kun äiti ja Anna olivat hänen\nkirjeensä johdosta neuvotelleet, oli sunnuntai, ja silloin ani varhain\naamulla saapui Reino kotiasemalle. Hän oli vartavasten jouduttaunut\ntäksi päiväksi, sillä sunnuntaina nukkuivat ihmiset myöhempään ja hän\nsaattoi kenellekään näyttäytymättä tulla omaistensa luo. Kun hän saapui\nkotiin, nukkuivat molemmat naiset vielä, ainoastaan isä, joka aamuyöt\ntavallisesti valvoi, oli jo ylhäällä ja käveli Reinon saapuessa\npihalla. Nähdessään poikansa odottamatta edessään, pysähtyi hän\niloisesti hämmästyneenä, siristi silmiään ja virkkoi näppiä lyöden:\n\n-- No tuotahan minä juuri illalla sanoin, -- ja hän levitti sylinsä\npojalleen.\n\nReino joutui hämilleen tästä isän iloisuudesta ja läheni häntä\nepäröiden. Mutta isä ei huomannut pojassaan ilmenevää arkuutta paremmin\nkuin hänen vaiteliaisuuttaankaan. Taputtaen hartioille työnsi hän häntä\nedellään sisälle ja puhui iloisesti:\n\n-- Juuri illalla makuulle mennessämme oli sinusta puhetta ja minä\nsanoin, että nähdäänpä vain, niin mies ilmestyy kuin taivaasta pudoten\neteemme. He, he, oikeassapa olin, niinkuin ainakin. -- No, käyhän\nsisään, äitisi ja Anna vielä nukkuvat, mutta antaa heidän saada suuret\nsilmät, tarinoidaan me sillä aikaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisälle tultuaan katsoi Reino pitkistään isäänsä, hänen silmänsä\nkostuivat ja hän kysyi aralla äänellä:\n\n-- Te olette siis antanut minulle anteeksi, isä?\n\nIsän tuuheat, harmaat kulmakarvat kohosivat ylös ja hänen katseensa\njäykistyi tuijotukseksi.\n\n-- Anteeksi ... mitä anteeksi? -- änkytti hän ja vasta nyt huomasi hän\npoikansa arkuuden ja riutuneen kalpeuden.\n\nKipeä ilme silmissään tuijotti poika isäänsä.\n\n-- Ettekö sitte tiedäkään...?\n\n-- Mitä tiedä ... etkö ole tutkintoa suorittanutkaan? -- ja isän ääni\nvärisi.\n\n-- Tutkintoa?... Kuinka, ettekö tiedä? ... minähän olen ollut\nväärennyk...\n\nHänen äänensä kävi yhä ontommaksi ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet\nkuivien huulten yli. Viimeinen sana sammui kesken ja hän tuijotti isää\nsuoraa silmiin. Tuo hänen katseensa ikäänkuin syöpyi isän aivoihin ja\npalautti kuin äkillisen valaistuksen selventäminä tämän mieleen äidin\nja tyttären huokaukset, salaiset silmäykset ja kyynelilmeet, joita he\neivät aina olleet onnistuneet häneltä salaamaan. Vaikkei hän\ntäydellisesti käsittänytkään asian oikeata laitaa, tunsi hän kuitenkin\njonkun musertavan pettymyksen yllättäneen itsensä. Hän liikutti\nhuuliaan, mutta mitään sanoja ei kuulunut, ainoastaan joitakin\nepämääräisiä ääniä, teki kädellään kuin torjuvan liikkeen, horjahti ja\ntarttuen tuolin selkään kaatui sen kanssa lattiaan.\n\nMakuuhuoneesta kuului vihlova parkaus. Äiti oli herännyt isän ja pojan\nsisälle tullessa ja kauhusta jäykistyneenä seurannut heidän\nkeskusteluaan, tuntien jotakin hirveää olevan kuin päälle romahtamassa.\nHänellä ei ollut kuitenkaan voimaa liikkua sängystä ja vasta kun hän\nkuuli isän romahtaen kaatuvan lattiaan, karkasi hän ylös ja riensi\npaikalle. Myöskin Anna heräsi äidin huudosta ja syöksähti huoneeseen,\nkäsittäen ensi silmäyksellä mitä täällä oli tapahtunut.\n\nReino seisoi entisellä paikallaan ja hänen silmissään oli ilme kuin ei\nhän olisi mitään nähnyt. Hän tajusi hämärästi, että äiti ja sisko\nolivat salanneet isältä hänen tilansa ja vasta nyt selveni hänelle\ntäydelleen, minkä arvoisena häntä ja hänen menestystään\nhaaksirikkoutunut isä oli pitänyt.\n\nNähdessään molemmat yöpukuiset naiset hajalla hiuksin isän jäykistyvän\nruumiin ääressä polvillaan valittavan, laskeusi hänen päälleen hirveä\npaino ikäänkuin maa olisi tahtonut hänetkin vetää tuonne isän rinnalle.\nKonemaisesti painui hän istumaan lähimmälle tuolille, nojasi kyynärpäät\npolviin ja painoi päänsä käsiin.\n\n-- Se on minun syyni, kun en ajoissa siihen isää valmistanut, --\nvaikeroi äiti.\n\n-- Minähän sen salaamistuuman alkuun panin, -- nyyhkytti Anna.\n\nHekö siis syyllisiä, nuo avuttomat naispoloiset! Kuin tulinen rauta\nvihloivat heidän sanansa pojan sydäntä. Sinä hetkenä tunsi hän olevansa\näärettömän kaukana entisistä tovereistaan ja vallattomasta pääkaupungin\nelämästä, aivankuin toisella taivaankappaleella. Nopeina unelmasarjoina\nkulkivat hänen sielunsilmäinsä ohi remuiset juomingit, varieteet ja\nbordellit. Vankikopin yksinäisyydessä mietiskellessään hän oli luullut\njo tulleensa niin alas kuin myötämäkeä liukujalle saattoi mahdollista\nolla. Mutta ei, tämä seikka riippui vielä siinä syiden ja seurausten\nketjussa, joka siellä vankilassa oli alkanut hänelle selvitä. Nyt vasta\nhän täydelleen tunsi elämän raudankovat lait. Vai tunsiko nytkään,\nsillä olihan vielä ylämäki nousematta, sama josta hän oli niin\nkevytmielisesti alas laskenut.\n\nKykenisikö hän siihen?\n\nHän nousi ponnistaen seisomaan. Kun elämässä joskus joutuu\nläpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa ohjata,\naukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon\nmahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja\nyksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä\nvoima, joka antaa uskon edelleen elämisen mahdollisuuteen, uuteen\nkohoamiseen ja uusiin voittoihin. Jotakin sellaista tunsi Reino tuona\nhetkenä.\n\nHän läheni hiljaa äitiään ja siskoaan.\n\nIkäänkuin tuntien tarvetta kietoutua uuden miehisen tukipylvään\nympärille, kun entinen oli kaatunut, nousi äiti ylös ja kallistui\nitkien poikansa syliin.\n\nReino liikutti kauan huuliaan ja sai vihdoin väristen kuiskatuksi:\n\n-- Te siis voitte antaa minulle anteeksi, äiti?\n\n-- Annan, annan...\n\nNämä äidin esiin nyyhkimät sanat pikemmin lisäsivät kuin huojensivat\nReinon taakkaa.\n\n-- Äiti, uskotteko että minä vielä voin nousta?\n\n-- Uskon, uskon...\n\nReino irtausi hiljaa äidin syleilystä ja läheni sisartaan. Mutta Anna\nei kohottanut katsettaan isästä eikä Reino uskaltanut virkkaa hänelle\nmitään. Sen sijaan kokosi hän viimeiset voimansa, kumartui ja nosti\nisän jäykistyvän ruumiin käsivarsilleen sekä kantoi vuoteelle\nmakuukamariin.\n\n-- Hän ei ehtinyt saada täyttä selkoa minun tilastani, ei myöskään\nminulle anteeksi antaa. Mutta kai sen piti niin oleman! -- lausui hän\nhiljaa ja synkästi.\n\nNaisten luo palattuaan seisoi hän hetken aikaa alallaan ja kädet\nriipuksissa tuijotti eteensä. Sitten hän vavahti ja vilkaisten äitiin\nja sisareen lausui hätäisesti:\n\n-- Minä en saa viipyä! Maa polttaa jalkaini alla ja minun täytyy päästä\nkoettamaan, kykenenkö minä nousemaan vai täytyykö minun...\n\nÄidin katse sai hänet keskeyttämään lauseensa ja hän läheni horjuen\novea.\n\n-- Mutta minne sinä, hyvä lapsi ... -- hätääntyi äiti ja tarttui häntä\nkäsivarresta.\n\nReino loi pikimmältään silmänsä Annaan ja tämän katseesta luki hän\nselvän käskyn lähteä heti kiipeämään sitä pitkää vastamäkeä, jonka\npäällä hän vasta täydellisen sovituksen saavuttaisi. Hän irrotti hiljaa\nitsensä äidistä, yritti sanomaan jotakin, mutta sanat kuoleusivat\nkurkkuun ja ääneti pyörähti hän ovesta ulos.\n\nKun he, jotka jälleen olivat kahden suruaan kantamassa, lähenivät\nakkunaa ja äänettömien kyyneltensä läpi katsoivat tielle, jolla\nsyystuuli lennätteli kellastuneita lehtiä, näkivät he Reinon kumarana\nja taakseen katsomatta kulkevan tietä eteenpäin kuin raskasta taakkaa\nkantava vaeltaja, jonka matkan määrä on vielä suunnattomien\netäisyyksien takana. Äiti huokasi raskaasti ja alkoi uudelleen nyyhkiä,\nmutta tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kumpikin he raskaan\ntuskansa keskellä tunsivat, että he nyt vihdoinkin olivat sivuuttaneet\nsyvimmän kohdan siinä ristiaallokossa, jossa heidän perheonnensa oli\nhaaksirikon kärsinyt.\n\n\n\n\nLAKKI.\n\n\n-- No, lapset, olkaapas nyt... Huomenaamulla sitten saatte jokainen\npullan. Huomennahan se vasta juhannus on, sitä ennen pitää vielä yksi\nyö nukkua... Antti, etkö sinä saa pidetyksi siitä käsiäsi erillään vai\npitääkö äidin ottaa vitsa!\n\nMiina nosteli juuri uunista pieniä nisupullia, joita karttui pöydälle\nhyvä joukko toistakymmentä kappaletta. Uteliaina ja mieloilevina\nkiehtoili hänen ympärillään kokonaista kaksitoista pienokaista, joiden\nkeskellä äiti hääri leivoksineen kuin huolehtiva ja kaakerteleva kana.\nKun lapsista oli kolme paria kaksosia, oli vanhin, Heino niminen poika,\nehtinyt vasta kymmenen vuoden ikään. Mitä pöydältä ja kahdelta leveältä\nsängyltä jäi tilaa Rinteen torpan matalaan tupaan, sen täytti visusti\ntuo lapsiliuta, niin että isä Ulrikki sopi nipin napin sivuikkunan\npieleen, mihin hän oli asettunut partaansa ajamaan,\n\nUlrikki oli kaksi viikkoa sitten palannut Amerikasta, jonne hän\nnuorimman lapsensa synnyttyä oli lähtenyt. Vaikka hän olikin viipynyt\nsiellä vain parisen vuotta, oli hän ehtinyt sentään ansaita kaikki\nvelkansa kuitiksi ja pienoisen summan säästöönkin. Hän oli tullut aivan\nodottamatta kotiin ja siitä johtunut tavaton ilo piti vielä nytkin,\nkahden viikon kuluttua, vallassaan Miinaa ja lapsia.\n\nTänään, juhannusaattona, piti hänen Miinan kanssa lähteä kyläretkelle\njälkimäisen kotimökkiin, joka oli naapuripitäjän rajalla kaukana\nsydänmaalla. Kodinkaitsijaksi odottivat he erästä lähiseudulla asuvaa\nkehruumuoria. Ulrikki sovitti pienen, samealasisen peilin ikkunasta\ntulevan valon mukaan, pingotti oikean poskensa ja alkoi raaputtaa sillä\nvihottavaa karkeata parransänkeä. Lapset peuhasivat äidin ympärillä ja\nHeino kiipesi omia aikojaan sängyn päälaudan varaan ja otti naulasta\nsinisen, kiiltolippaisen pyhälakkinsa, jonka isä oli hänelle Amerikasta\npalatessaan tuonut. Hän oli saanut pitää sitä päässään vain isän\ntulopäivänä sekä viime sunnuntaisella kirkkoretkellä. Muulloin se oli\nsaanut olla naulassa siellä lähellä katonrajaa. Tuoksuvat nisupullat ja\nlähellä oleva juhannusjuhla huumasivat vilkkaan Heino-pojan niin, että\nhän kiipesi omin lupinsa lakkia kurkottamaan, vaikka hänen olikin määrä\nsaada se vasta huomenna päähänsä.\n\nTuo korea lakki oli kaikkien sisarusten ihailun esine ja uteliaina\npysähtyivät he seuraamaan vanhimman veljensä yritystä. Silloin tarttui\nAnttiinkin, Heinoa nuorempaan, vallaton juhannustuuli, ja kun Heino\nlaskeusi saaliineen alas, tempasi Antti häneltä lakin, asetti sen omaan\npäähänsä ja lähti livistämään ulos. Vihaisesti huudahtaen karkasi Heino\nhänen jälkeensä, mutta kaatoi samalla nurin nuorimman siskonsa, joka\nalkoi täyttä kurkkua parkua. Hämmästyneenä ja neuvotonna pysähtyi Heino\novelle, ja isä, joka juuri raapusteli korvalehden alla olevaa sänkeä,\nsäpsähti ja sai poskeensa pienen haavan.\n\n-- Häts s-siinä! -- äsähti hän ja alkoi suuttumistaan suuttua. Hän\nlaski partaveitsen ikkunalle ja läheni uhkaavana Heinoa, joka\nhätäisesti pälyi ympärilleen.\n\n-- Peuhaatte siinä, ettei tässä saa partaansa ... -- murahti hän\nkäheästi, pyöräytti Heinoa tukasta ja löi sitten korvalle, niin että\npää kolahti ovenpieleen.\n\n-- Ja mitä sinä sillä lakilla! -- tiuskasi hän Antille, joka oli nolona\npalannut ovelle ja peloissaan katsoi veljensä kuritusta.\n\nHän otti lakin Antilta, käänteli sitä hetken käsissään ja murisi:\n\n-- Tuommoiset miehet eivät lakkia tarvitse! Panen sen niin, ettei...\n\nHän vaikeni ja etsi paikkaa, mihin kätkisi lakin. Huomattuaan korkealla\nkatonrajassa olevan nurkkakaapin, pisti hän sen sinne, lukitsi oven ja\npalasi parranajoa jatkamaan.\n\nKun Ulrikki ja Miina olivat pukeutumistoimessa, saapui Maija-muori, ja\nMiina rupesi antamaan hänelle ohjeita. Lopuksi lapsista puhuessaan\nsanoi hän:\n\n-- Kun noita mukuloita on niin paljon ja kaikki melkein saman kokoisia,\nniin ei kaikiste satu pitkään aikaan huomaamaan, jos niistä joku olisi\npoissakin. Siitä asti kun tuo Antti-poika Rikun Amerikassa ollessa\neksyi metsään, on minulla ollut tapana joka ilta lukea ne, kun asetan\nniitä makuulle.\n\nHän kertoi sen hymyillen ja muorikin naurahti, että kylläpähän sen\ntuollaisen lauman saa hyvinkin lukea, jos mieli saada se koossa\npysymään.\n\nKun Ulrikki ja Miina olivat jo ulkona taipaleelle lähdössä, kuului\nnurkan takaa Heinon ääni surkeana:\n\n-- Isä-ä, antakaa se lakki! Minä vain huomenna pitäisin sitä päässäni.\n\nUlrikki pysähtyi ja katsahti taaksensa, mutta sanoi sitten matkaansa\njatkaen:\n\n-- Joutaapa olla siellä lukon takana, että opit ihmisiksi olemaan.\n\n-- Isä-ä, antakaa nyt! -- kuului vielä Heinon itkuksi hiukeneva ääni,\nkun Ulrikki ja Miina katosivat jo puiden taakse.\n\nMutta kun Maija-muori hoputteli vanhempia lapsia hakemaan metsästä\nkoivun ja pihlajan lehviä, joilla koristettaisiin tuvan seinät\njuhannukseksi, tempasi Heinon juhannustuuli uudelleen valtoihinsa ja\nhän unohti lakkihuolensa.\n\nEnnen lehvien seinille ripustamista rupesi muori pesemään tuvan lattiaa\nja siksi aikaa hääti hän lapset pihalle. Siellä telmiessään osuivat he\nnavetan luona olevalle kaivolle ja silloin pälkähti Heinon päähän\nruveta kaivon syvyyttä mittaamaan. Hän nousi kannelle, työnsi luukun\nsyrjään ja painoi alas vesikiulun, joka oli kiinnitetty pitkän varren\npäähän. Kun kiulu kohtisuoraa alas painuessaan äkkiä täyttyi vedellä,\ntempautui se alaspäin aivankuin joku siellä veden alla olisi sitä\nnykäissyt. Heino uudisti useita kertoja saman tempun ja se oli hänestä\nkovin hauskaa ja jännittävää.\n\nAnttikin tahtoi koettaa samaa, mutta hän oli varomattomampi ja päästi\nvarren kädestään. Se painui kannen alle ja kallistui sitte nojalleen\nkaivonpuitetta vasten. Samalla tuli muori vettä hakemaan, ajoi lapset\npois ja huomatessaan kuinka kiulun oli käynyt, pauhasi ja paapatti hän\nkovin, sillä nyt täytyi hänen lähteä talon kaivosta vettä hakemaan.\n\nKun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja\nikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että\nsoikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina\nkynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa\nuskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni\ntehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä,\njalat lattiaan päin.\n\n-- No, yöpuulle siinä joka sorkka ... kyllä se on jo aikakin! --\nkomenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.\n\nNiin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen\npeitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle\njuustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta\ntuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva\nvilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.\n\n-- So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka\nminä ... -- ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan\npeitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili\nkuin levoton vedenpinta.\n\nKesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien\nalkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä\ntavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä\nlämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti\nja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he\nnauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä\nliikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin\nvallattomaan yhteisnauruun.\n\n-- Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä\nteidät ... -- ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet\npois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen\nuhkauksilleen.\n\nMutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta\nkuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja\nottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo\nsydäntymään.\n\n-- Sepä nyt ... herätätte siinä vielä ne pienemmätkin! Malttakaahan,\nhuomenna ette saa kumpikaan nisupullaa. Sen kiulunkin toimititte sinne\nkaivoon, vallattomat! Vielä näille sitten nisupullat, ehei, siitä ei\ntule mitään!\n\nMuori oli epäilemättä osunut oikeaan kohtaan, sillä molemmat pojat\nvaikenivat heti ikäänkuin koettaen värähtämättömällä äänettömyydellä\npelastaa edes heikonkaan mahdollisuuden nisupullien saantiin. Tuo\njännittynyt hiljaisuus uuvutti Antin pian uneen, mutta Heino valvoi\nvielä ja mietti sitä surullista seikkaa, että hänen juhannusilonsa\nuhkasivat toinen toisensa jälkeen kaikki raueta tyhjiin. Surumielisesti\nsilmäsi hän puisevaa ja mustunutta nurkkakaappia, joka tylysti kätki\nitseensä hänen ylpeytensä esineen. Ja tuo lieden luona kuukkaileva\nvieras muori uhkasi olla nisupullaa antamatta!\n\nSeinille sovitetut lehvät levittivät tupaan tuoretta, kesäistä tuoksua.\nAurinko oli jo laskemaisillaan, viimeinen haikeamielinen punerrus,\nperäikkunasta tullen, viivähti vielä oviseinällä, sängyn yläpuolella.\nAuki olevasta ovesta virtasi sisään illan raikas viileys ja takassa\njuustokeittopadan alla räiskyi tuli tasaisesti ja kodikkaasti.\n\nSilmät suurina ja valppaina makasi Heino liikahtamatta paikallaan ja\nmietti. Lakkia hän ei nyt kerta kaikkiaan voinut huomiseksi saada,\nmutta eiköhän muorin sentään voisi lepyttää, ettei nisupullakin jäisi\nlukkojen taakse. Jos koettaisi sen kiulun onkia kaivosta ylös...\nNäyttihän se päivällä siltä, että varrenpäähän voisi ulottua kun hiukan\nkurkottaisi ja samalla varaisi toisella kädellä luukun reunaan.\n\nMuori oli kumartunut karsinaloukkoon ja pesi siellä kuppeja. Heino\nsiirsi peitteen syrjään ja nousi hiljaa ylös. Lyhyt paita vain kerran\nhäilähti, kun hän laskeusi lattialle. Sirot pojanjalkansa eivät\nsynnyttäneet mitään ääntä tukevilla lattialankuilla, kun hän liukui\nääneti ja nopeasti ovesta ulos kuin unissakävijä.\n\nKun muori oli lopettanut kuppien pesun, nousi hän ja käsiään kuivaten\nkatsahti lasten sänkyyn, josta huokui nukkuvien tasainen hengitys.\n\n-- No niin, kas niinhän ne kauniit lapset nukkuvat. Ja hätäkös on\nnukkuessa, -- puheli hän itsekseen ja kävi peitettä oikomaan.\n\n-- Kaipa ne siinä nyt ovat kaikki koolla, missäpäs muualla. Mutta\nsietää sen vain tuollaisen lauman lukeakin, ja saatanpa sen tässä\nminäkin tehdä, eipähän ota jollei annakaan, -- ja hän alkoi laskea\nlapsia, oikoen ja parannellen samalla nukkuvien asentoja.\n\n-- Yksi -- kaksi -- kolme -- -- -- yksitoista. No? väärinkö minä luin,\n-- ja hiukan hätääntyneenä alkoi hän uudelleen laskea, mutta sai\ntälläkin kertaa vain yksitoista.\n\n-- Hyvänen aika!... Mutta kas, missä minun silmäni ovatkaan, Heinohan\nsiitä on poissa. Minnekäs, ulosko se poika siitä? -- ja muori meni\novelle ja katsahti pihalle.\n\nKun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain\ntaakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain\nläheisestä metsästä vastasi: -- ii-noo!\n\n-- No jopa nyt jotakin! -- voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi\nnavettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja\nraukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti\nhän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut\nsulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja\nkurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden\npuupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä\nkuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman\npäänsä.\n\nMutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin\npieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä\nvieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin\npainuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö\ntuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.\n\n-- Oih, Herra Jeesus! -- voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi\nkannelta alas.\n\nMutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen\nkaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti\ntolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin\npakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki\nympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa\nvaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet\nkoivut.\n\nTaloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli\nvaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa\nolivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä\ntehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko\nsiirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.\n\nSiten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti\nhengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun,\npoika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan\nliikkuivat ja nytkivät...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia.\nAamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:\n\n-- Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin\npahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.\n\n-- Niistä sinun unistas ... ja mikähän tuolla nyt on hätänä! -- sanoi\nUlrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa\njuttelut onnettomista unista.\n\n-- Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! -- vahvisti\nhän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan\nrauhalliseksi.\n\n-- Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, -- jatkoi Miina kuin\nyksinään puhellen, -- ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut,\naivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat\nkooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä\nrupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen.\nSaman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi,\neikä se nytkään ollut hyvän edellä.\n\n-- Ym-mym! -- mumisi Ulrikki, -- jotakinhan se unekainen kuvattelee,\naikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.\n\nMutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä\nrauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän\npaikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi\nmahdollisesti saattanut tapahtua.\n\nVaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin\nensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää\nkivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki\nvihdoin suostuikin.\n\nHe eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan\nalkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu\nmies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi,\nniin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:\n\n-- Kirkostako sitä...?\n\n-- Sieltähän minä ... -- ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina\nhätäisesti:\n\n-- Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?\n\n-- Ette taida vielä tietääkään... Siellä teillähän se on onnettomuus\nkäynyt...\n\nMiinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki\nsielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka\nrävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti\nlausui hän vain:\n\n-- No!\n\n-- Heino poika kuuluu siellä...\n\nMies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina\nliikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista\nluotaan.\n\n-- ... kuuluu kaivoon pudonneen, -- lopetti mies ja mulautti hätäisesti\nkumpaakin silmiin.\n\nKipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti\nhuivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän\nkuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!\n\nUlrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja\nhänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli\nheitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti\ntotisena jatkamaan matkaansa.\n\n-- Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? -- lausui\nUlrikki pitkän tovin kuluttua.\n\n-- Voi sentäänkin, -- vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka\nvihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, -- enkös minä sitä samaa jo\npelännyt, ja siinä se nyt oli.\n\nVaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja\nlähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän\nkorkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti\njalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä\nkädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he\nperäkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä\nääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä\nenää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo\ntietona.\n\nUlrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus\niski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä\nnäytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä\npäästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta\njoutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella\njo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä -- poika kaivoon! Ja\nmieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä\nkävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.\n\nKun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta\npoikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät\nhänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän\nkaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista,\njommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä\nnäyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla\nvoimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen\nvuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan\nselvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää,\nantakaa se lakki!\n\n-- Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit ... ja sen lakinkin\nkätkit! -- kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.\n\n-- Häh! -- pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä,\nettä Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin\nUlrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen\nmielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti\nikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin\nraskaasti ja kumarana.\n\nVasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa\nsiirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi\nsiellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja\nMiinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori\nvalvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän\nyksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja\nvirvotusyrityksistä.\n\nUlrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti\nkaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon\nsekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut\nkertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi\npitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua\nkärpästen surina ja lasten hengitys.\n\nLopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja\nalkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti\nyhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi\nvaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään\nkohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan\nitkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.\n\nUlrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun\nMiinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä\nsuojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan\näänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi:\nisää, antakaa se lakki!\n\nLakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin\nväsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska\nolisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa\nlukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä\nvapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun\nMiinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa\nulos.\n\nHän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei\nvarsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä\nvalkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat.\nAvaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä,\nyksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan\nastellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin\nluo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän\nkeskilattialle.\n\n-- Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, -- sanoi hän hiljaa kuin\nantaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää\nlippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.\n\n-- Panenpa hänen vaikka tuohon, -- kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä\nvarovin askelin kuin oli tullutkin.\n\nPihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava\nitku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta\nkohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli\nsamassa asennossa lattialla:\n\n-- Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa\ntarvitsevatkin.\n\n\n\n\nKOVA KOVAA VASTAAN.\n\n\nLähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä\nhämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla \"pantiin kova\nkovaa vastaan\".\n\nNivalaiset -- hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu -- olivat\ntulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen\nlakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä\nsitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai\nheillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja\nmiehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat\nmuuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa\nmiesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen\ntoisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat\nseurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset\npikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja\nkylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.\n\nPuukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja\nKajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat\nisännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka\nkiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää\nyksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen\npäivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja\nräystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja\nmukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia\nkeitonkeittäjinä ja viinanjakajina.\n\nHeidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän\nennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen\nkummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan,\nsillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä\nnaukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet\nsidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa\nryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua\nmuinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan\nyöksi vaimonsa viereen.\n\nSellainen oli seurakunnan tila, kun 1830-luvulla tuli papinapulaiseksi\nNivalaan kuusikolmattavuotias Niilo Kustaa Malmberg. Pitkä, hoikka,\ntuimaliikkeinen ja sotilasryhtinen mies, joka valtavalla äänellään ja\nmehevällä kansankielellään \"puhui täydestä sydämestä niinkuin\nomaisilleen\". Kesken ylioppilaselämäänsä oli hän joutunut\nvälisaarnaajaksi Pietarin suomalais-ruotsalaiseen seurakuntaan, tullut\nsiellä kosketuksiin saksalaisen pietismin kanssa ja tehnyt elämässään\ntäyden käänteen. Valtavilla saarnoillaan oli hän Pietarin\nlutherilaisessa seurakunnassa saanut aikaan sellaisen liikkeen ja\nkuohunnan, että se oli herättänyt epäluuloa vallanpitäjissä ja hänen\noli täytynyt neljänkolmatta tunnin sisässä poistua Pietarista.\n\nNyt oli hän tullut Nivalaan ja alotti heti taistelun, valtuutenaan\nJeremiaalle, Hilkiaan pojalle, kerran lausutut sanat: \"Katso, minä\npanen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle: repimään,\nsärkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan.\"\n\nAlussa seisoi hän yksin seurakuntaa vastassa, mutta päivä päivältä\nrupesi hänen joukkonsa kasvamaan itse vihollisleiristä vallotetuilla\nliittolaisilla. Seurakunta jakaantui heränneisiin ja suruttomiin.\nKaikkialla oli kuohuntaa ja taistelua, yksinpä saman perheen jäsenetkin\nsaattoivat kuulua eri rintamiin, aivankuin tuo nuori pappi olisi\nitsestään julistanut nuo vanhat sanat: \"Minä tulin ihmistä isäänsä\nvastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä\nanoppiansa vastaan.\"\n\nMutta tuo tulinen ja rohkea mies, joka järvenjäällä oli kerran\nluistinjalassa hypännyt heinähäkin yli ja joka sunnuntaisin saarnasi\nkirkossa sellaisella voimalla, että kuudennusmiehet saivat yhtämittaa\nkantaa pyörtyneitä ulos, osasi tarvittaessa olla myöskin \"taitava kuin\nkäärme\".\n\nSe näkyy seuraavastakin.\n\nHarjulan perheestä oli ensimäisenä kääntynyt vanhin poika, joka oli\nollut Malmbergin oppilaana rippikoulussa. Häntä vastaan asettui koko\nmuu perhe. Ainoastaan viekkaudella saattoi hän toisinaan päästä\nhartausseuroihin. Eräänä päivänä ajoi Harjulan pihalle Malmberg,\nkiinnitti hevosensa tallinseinään ja tuli tupaan. Häntä kohdeltiin\nkylmästi ja ynseästi, ja vanhin poika liikkui kuin tulisilla hiilillä.\nPastori pyysi häntä juottamaan hevostaan.\n\n\"Sille ei saisi antaa aivan jääkylmää vettä\", -- mutisi hän ja kiiruhti\npojan jälestä ulos.\n\nHevosen juodessa oikoi hän valjaita, niin että tuvasta katsojista\nnäytti kuin olisi hän niistä puhunut pojalle. Mutta itse asiassa käytti\nhän tuon lyhyen hetken lohduttaakseen, neuvoakseen ja rohkaistakseen\noppilastaan, joka sankoa hevosen edessä pitäen kätki opettajansa sanat\nvisusti mieleensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarjulan nuorin poika, seitsenvuotias Kusti, ei muistanut tätä tapausta\nparemmin kuin sitäkään, kun koko Harjulan perhe, isä viimeiseksi,\nkääntyi ja liittyi heränneisiin. Eikä hän selvästi muistanut itse\nMalmbergiakaan, kun tämä oli ollut jo kaksi vuotta pois Nivalasta.\nMutta nyt, kesällä 1840, oli Malmberg Lapualta saakka tullut\ntervehtimään keskipohjalaisia ystäviään ja hänen tiedettiin saarnaavan\nNivalan kirkossa toisena sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä.\n\nVanhempain ihmisten kertomuksista oli Kusti muodostanut oman mielikuvan\nMalmbergista ja nyt tahtoi hän päästä näkemään tuota ihmeellistä.\nLauantai-iltana ilmotti hän äidille, että hänkin lähtee huomenna\nkirkkoon. Mutta äiti ei tuntunut oikein myöntyväiseltä, hän puhui\njotakin hänen huonoista kengistään ja että jonkun pitäisi\nkotimieheksikin jäädä, kun kaikki aikuiset menevät kirkkoon. Mutta\nKusti päätti itsekseen olla huomenna mukana kirkossa.\n\nAamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään.\n\nHän nukkui vanhemman veljensä kanssa pienessä tuohikattoisessa aitassa,\nmutta hänen herätessään oli veli jo jättänyt vuoteen. Katossa hiilui\ntuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat\nkuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten\nliverrystä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan\npäädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi\nseinänrakosista kirkonkellojen ääni.\n\nKusti kavahti vuoteelta ja yritti ulos. Mutta ovi ei ottanutkaan\nauetakseen, se oli ulkopuolelta teljetty. Nyt aavisti hän pahinta ja\nalkoi neuvotonna haroa pitkää tukkaansa. Mutta kiirehtivinä virtasivat\naitan pimentoon huomenkellojen säveleet ja Kusti näki elävästi, kuinka\nparasta aikaa kaikista kirkon ovista soluu ihmisiä sisälle ja jokaisen\nkasvoilla on totinen ja jännittynyt odotus.\n\nHän huutaa huikahutti pari kertaa ja rynkytti ovea. Mutta mitään ei\nkuulunut. Silloin alkoi hän täydessä vihan vimmassa potkia ja ryskyttää\novea. Vihdoin antoi telki perään ja hän pujahti kuin kärppä ovenraosta\nulos. Paitasillaan juoksi hän tupaan, mutta siellä ei hän tavannut\nmuuta elävää olentoa kuin kissan, joka velttona lojui päiväpaisteessa\nlattialla ja hänen sisälle hyökätessään avasi puolitiehen silmänsä.\nKamareihin vievät ovet olivat lukitut ja avaimet kätketyt. Ja siellä,\nisän ja äidin kamarissa, riippuivat naulassa Kustin pyhähousut ja\ntakki! Ettei hän ollutkin tullut niitä illalla kulettaneeksi\nmakuusuojaansa!\n\nHän juoksi takaisin aittaan ja alkoi käännellä hurstisia arkihousujaan,\njotka hän illalla oli viskannut sängynpäähän. Ainakaan kolmeen viikkoon\nei niitä oltu pesty. Ne olivat tuolla ajalla seuranneet uskollisesti\nhänen mukanaan kaikilla linnunpesäretkillä niinhyvin korkeiden petäjien\nlatvoihin kuin ahtaisiin riihenalustoihinkin. Siksi ne olivat pihkan ja\nmuran tahraamat ja niin kankeiksi piintyneet, että ne melkein kykenivät\nyksinäänkin seisomaan. Mutta kirkonkellojen ääni oli jo vaiennut ja\npäättävästi veti Kusti housut jalkaansa ja kiinnitti ne toisen olkapään\nyli vinosti kulkevalla sarkaviilekkeellä. Kengät olivat aivan kuluina\nja nekin siellä lukon takana. Täytyi siis lähteä ilman niitä, vaikka\njalat olivatkin mustat ja monien varessaappaiden karheuttamat, niin\nettei saunakaan ollut kyennyt niiden alkuperäistä muotoa palauttamaan.\n\nHän juoksi kaivolle ja virutti sangossa silmiään, kuivaten enimmän\nveden pellavapaitansa hihalla. Sitten sijotti hän päähänsä\nsarkanaapukan, jonka pääasiallisin tehtävä oli vannehtia hänen pitkä\ntukkansa paikalleen ja estää sitä silmille hulmuamasta. Ja nyt lähti\nhän suorimpia oiospolkuja noudattaen juosta kipasemaan kirkolle, jonne\nHarjulasta oli neljännespenikulman matka.\n\nKun hän hengästyneenä saapui kylälle, ei ihmisiä näkynyt missään.\nKaikki olivat sulloutuneet kirkkoon, jonka avonaisista ovista tulvehti\nseurakunnan raskas veisuu. Kusti pysähtyi läntisille portaille, josta\nsuruttomat tavallisesti kulkivat kirkkoon. Hän katsoi näet parhaaksi\nvälttää eteläristiä, sillä siellä olivat isä ja vanhemmat veljet muiden\nheränneiden joukossa.\n\nPortaille pysähtyessään vilkasi hän housujaan ja jalkateriään ja\nhänestä tuntui, että jos hän astuu kirkkoon, kääntyvät kaikki naurusuin\nhäntä katsomaan. Varovasti kurkisti hän ovenpielestä sisälle. Kaikki\npenkit olivat kuin sullotut täyteen ja käytävillä istuivat polvet\nkoukussa ne, jotka eivät olleet ehtineet penkeissä sijaa saada. Kaikki\nolivat selin oveen ja veisasivat saarnavirttä.\n\nKusti pujahti sisälle ja kyyrähti istumaan käytävän lattialle vähän\nmatkaa kynnyksestä. Hänen edessään istui pari sarkatakkista ikämiestä\nja heidän leveät selkänsä tarjosivat hänelle riittävän suojan.\n\nAlas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että\nvaressaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta,\ntuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään\nviilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa\nsuojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen\nvähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.\n\nVaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa\ntukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen\nodotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät\nehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä\nseisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia\nmiehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat\nkirkonkuudennusmiehiä.\n\nToinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui\nsitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:\n\n\"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä\npaikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät.\"\n\nToinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen\nsilmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli\nkuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne\nolivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja\njärkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet\nankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä\nViimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin\nolivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja\nkaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden\npaatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he\naina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa\nkyllä jaksavat kantaa omat päänsä.\n\nSarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla\nlähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea\nniskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin\nkohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän\nhiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä\nsyrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.\n\nSaarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni\nsakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo\nnäkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike.\nJokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat\npuolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia,\nliikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle\nsijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja\nheidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä\nkohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös\nsaarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.\n\nSiellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet\nvaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana,\nkädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin\nhiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen\nliverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista,\nteräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen\ntunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja\nyliluonnollista.\n\nKun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi\nvuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja\nmutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi\npikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla\nsijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli\nhän alottanut saarnansa sanoilla: \"Minä katson kansan päälle ja näen\nedessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä\nmurtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole\nsiihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle\napusi!\"\n\nMutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä\nrintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset\ntappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona,\npuettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu\ntukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät\nheidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä\nsaarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet\nuhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja\ntoisen katseesta lukea kysymyksen: \"Miksi et kauemmin viipynyt\nkeskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?\"\n\nÄänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli\njotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten\njoukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka\nheiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla\nkuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta\nsana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki\nvirrenvärssyn:\n\n    \"Mä matkamies olen vaivainen,\n    mont' vaarallist' vaellan retkee,\n    kun käyn isänmaatani etsien\n    ja odotan ehtoon hetkee.\n    Tääll' en surutonta ma majaa saa,\n    siks täytyy mun sinne kiiruhtaa,\n    kuss' iäinen rauha mun kätkee.\"\n\nKun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän\nsaarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä\nnyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat\nyhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa\nlomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin\nkaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat\nsitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja\nniiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske\nlevisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.\n\nKusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa\nsilmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen\njuorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan\nääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen,\njoka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli\nainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin\njossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä\nkoiranpentuja.\n\nMutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli\nruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla\neleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan\njoka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan\nkasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken\nkohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.\n\nMutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa\nsinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja\nalkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä\nlainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä\npaisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän\nikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme.\nKäskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:\n\n\"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä -- Herran tähden hiljaa!\"\n\nTyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa\nnenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi\nmatalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin\nkääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin\npaisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni\nkuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan\ntäpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan\nensimäistä pyörtynyttä.\n\nLevoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki\nnaiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas,\nhyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita\nkohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin\nkouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää\nalas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.\n\nKusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään\ntuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti\nsaarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään\nistuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui\nyhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti\nse itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi,\nhänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin\npistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä\nhartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät,\nkaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui\nrajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin\nsärkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt\nenää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä\nturvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen\nsolu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin\naaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja\nalas...\n\nKusti havahtui siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ja että hänen\nkorviinsa tunkeusi hätäisesti astuvain pieksukenkäin sihahtelua. Hän\nkuivasi silmänsä paidanhihaan ja näki, kuinka kaksi kuudennusmiestä\nkantoi hänen ohitseen nuorta naista. Se oli aivan hervoton ja kuolon\nkalpea. Silmät olivat ummessa, mutta poskilla näkyi kyynelten jälkiä.\nKukaan ei kääntänyt päätään heitä kohti ja kantajat katosivat\ntaakkoineen kirkon oven taakse.\n\nKustia ei enää itkettänyt ja hän alkoi katsella varovasti ympärilleen.\nKaikki päät niin miesten kuin naistenkin puolella olivat nyt painuneet\nalas -- lukuun ottamatta kahta. Sarjan Matti ja Toppilan Juuso istuivat\nsuorana ja nytkähteleväin hartiain yli näkyivät heidän päänsä yli\nkirkon. Mutta kukaan ei nyt pannut heihin huomiotaan. Ainoastaan Kusti\nkiintyi varkain katselemaan Sarjan Mattia. Sen suupielistä oli hävinnyt\npilkallinen piirre ja kasvoilla kuvastui jonkunlainen hätääntynyt uhma.\nTupakkimälli hänen poskessaan näytti ruvenneen elämään. Se tuntui omin\nvaltoinsa hyppivän poskesta toiseen, niin että hänen leuoillaan oli\ntäysi työ koettaessaan saada sitä alallaan pysymään. Välistä kumartui\nhän hiukan eteenpäin ja sylkäsi vihaisesti jalkainsa väliin penkin\nalle. Mutta heti sen tehtyään ojentui hän jälleen suoraksi niin että\npenkin selusta rytkähti.\n\nRauhassa ei hän kuitenkaan voinut istua ja alkoi yhä useammin ja\nvihaisemmin syleksiä penkin alle. Hätäisesti katsoa mulautti hän kerran\nsyrjäsilmällä toveriaan, mutta kääntyi heti häneen puolittain selin.\nHänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös,\nniin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen.\n\nYhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin\nhitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen\npäänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen.\nHänen kurkustaan kuului pelottavaa korinaa ja yhtäkkiä pääsi häneltä\nhaavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kuin\nhän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi\nkirjalautaa.\n\nKiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka\npysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa\ntottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat\npahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle.\n\nToinen paikalle tulleista kuudennusmiehistä tarttui Sarjan Mattia\nkäsipuolesta. Kuin lapsi seurasi hän vastustelematta ulos penkistä ja\nkummankin kuudennusmiehen välissä horjui hän ovea kohti, peittäen\ntakinliepeellä silmiään ja puuskahdellen rajusti. Toppilan Juuso oli\npainautunut paikalleen melkein näkymättömiin. Mutta kun Sarjan Matti\nsaattajineen oli hävinnyt oven taakse, tapahtui jotakin tavatonta.\nKeskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko\npelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristynein hampain\ntuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät\naina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa\nkohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se\nvääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti\npysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima\ntyönsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven\npäälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa\nkoossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen\njalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän\nyhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos...\n\nKuinka kauan kaikkea oli kestänyt, siitä ei Kustilla ollut\naavistustakaan. Hän havahtui vasta siihen, että saarnaaja oli kadonnut\nsaarnastuolista ja lukkari käänsi numerotaulua sekä alotti virren\npahasti särähtelevällä äänellä. -- -- --\n\nKuinka perkele ilmestyi käytäväin risteykseen ja sitten ajausi ulos\nkirkosta, sen oli oikeastaan nähnyt vain vanhin Temperin sisaruksista\n-- hän, joka kolme vuotta sitten Viimeisen Tuomion sunnuntaina oli\ntullut herätykseen. Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen\nkirkkopihassa kertoi sen muille, levisi tieto siitä kaiken kirkkoväen\nkeskuuteen ja silloin alkoi yhä useampi uskoa nähneensä juuri samaa. Ja\nkilpaa kuvasivat he näkemäänsä ja riistivät sanat toinen toisensa\nsuusta, saadakseen liittää tapaukseen yhä uuden ja uuden lisäpiirteen.\n\nJa kun Kusti tuli kotiin, oli tapaus jo niin elävänä hänenkin\nmielessään, että hän alkoi syvällä vakaumuksella ja värisevin äänin\nkuvata sitä äidille, joka kokonaan unohti torua häntä luvattomasta\nkirkkoon tulosta. -- -- --\n\nSilloinen sukupolvi on jo melkein tyyten vaipunut nurmen alle, mutta\nyhä säilyy Nivalassa elävänä legenda siitä Niilo Kustaa Malmbergin\nvierailusaarnasta, jonka kestäessä toistakymmentä \"kuollutta\"\nkannettiin kirkosta ja kaksi pitäjän paatuneinta miestä tulivat\nherätykseen ja jolloin perkele täydessä hahmossaan ajautui ulos\nkirkosta.\n\n\n\n\nHÄTÄKELLO.\n\n\nLahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin\nviistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä,\nseitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset\nkulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen\npitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: \"Jollette tahdo\npalvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta\nminä ja minun huoneeni palvelemme Herraa.\"\n\nVaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa\nvanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein\nvarotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita\nseurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden\nja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.\n\nKun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun\npäähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä,\njota hän nimitti \"kiikarikseen\". Mari, jonka ohimoille oli punottu\npienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen\nvakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan\nkäteen.\n\n-- No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, --\nsanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.\n\nKun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle\nlaakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja\nalkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja\niloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.\n\nTalon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki\nolivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken\nhanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten\nkeskenään hiljaa supatella.\n\nMutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan\nraikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin\nkiehtovasti.\n\n-- Mari, kuuletko sinä? -- sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs\nitseään.\n\nKuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, -- vastasi Mari\ntasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.\n\n-- Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?\n\n-- Niin tansseihinko? Ei.\n\n-- Eihän toki pikku Mari sinne... Suruttomat ne siellä maailman\npääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa\nturhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi,\nniin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään\npalamaan?\n\n-- Ei rupea! -- sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria\nkohti.\n\nNuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi.\nTanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta\nvaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä\nlahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta,\naivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa\nalta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän\nheidän pienimmätkin liikkeensä.\n\nVihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista\nvanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat\nhetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin\nportaalta.\n\nVaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun\nhetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja\nsekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.\n\n-- Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä\nulkosalla? -- kysyi hän Marilta.\n\n-- Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt ... mihin lienevät\nmenneet.\n\nVaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä\ntulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:\n\n-- Käyhän tuvassa katsomassa.\n\nMari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin\nnousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen\nvasemman kätensä Marille sanoi hän:\n\n-- Käyhän edellä, mennään rantaan.\n\nMari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen\nseurasi vaari perässä.\n\n-- Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? -- kysyi vaari, kun he\nolivat rantaan päässeet.\n\n-- Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, -- selitti Mari.\n\n-- Oih ... ne ovat sen ottaneet ja menneet! -- sanoi vaari raskaasti\nvoihkaisten. -- Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?\n\nMari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:\n\n-- En... On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat\nkiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.\n\n-- Voi niitä onnettomia! -- puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat\nvärähdellä.\n\nMari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen\nkäteensä.\n\n-- Lähdetään, vaari, kotiin, -- sanoi hän surumielin ja alkoi vetää\nhäntä polulle päin.\n\n-- Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten ... taluta ukko ruokakellon\ntykö. Meidän pitää soittaa ... tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan\nse onkin ... synnin palo nuorten sydämissä.\n\nVapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin\naskelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.\n\nTallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla\nmalminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari\njohdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.\n\n-- Mene nyt ja katso järvelle, -- sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa\nkelloa hätäisesti ja säännöttömästi.\n\n-- Nyt ne käänsivät takaisin! -- tuli Mari hetkisen kuluttua\nilmottamaan.\n\nKäytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi\nhän:\n\n-- ... Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.\n\nMutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan\nnatisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin\nsoitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja\nkoko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja\nsäikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan,\nsillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja\nelottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.\n\n\n\n\nOMAA SAARNAANSA KUULEMASSA.\n\n\nHän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut\nasiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet\nhautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla\nsanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja.\nIkä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja\nsiitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa\nolemassa-oloaan.\n\nHän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä\nsanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan\nsanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen\nelämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina\nihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki\nlisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä\nkannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni\npaksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen\nkammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman\nettä kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän\nelämässään oikeastaan teki.\n\nLuullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten\nparinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme\nsanomalehdistä -- puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi\naikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin\nminäkin hänet tuntemaan.\n\nKun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä\nolevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli\navattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa\nmaaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä\npalkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan\nkuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi\npalkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi\npöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi\njonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina\ntoimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta\nentiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen\nmainitsi tuosta kirjottajasta, että \"se poloinen on aivan deekiksellä\"\nsekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.\n\nMutta Juholta -- mainitsen häntä tässä vain etunimeltään -- saapui\nuusia artikkeleita ja uusia palkkionpyyntikirjeitä. Eräässä hän muun\nmuassa ilmotti, että hänen nyt oli täytynyt vaihettaa housunsakin\nhuonompiin, kun ei ollut minkäänlaisia tuloja ylläpitimikseen. Rahoja\nhänelle ei kuitenkaan lähetetty, sillä lehtipahalla el totta tosiaan\nollut mistä lähettää. Usein luulen Juhon jääneen palkkiotta tai monien\nmuistutusten jälkeen saaneen tavallista pienemmän palkkion paljon\nhuonommistakin syistä: siksi vain, että hän oli \"deekiksellä\" eikä siis\nviitsitty hänestä välittää -- vaikka kirjotukset kyllä kelpasivat\nlehteen.\n\nKesä vaihtui syksyyn ja Juhon kirjeitä makasi jo pöydännurkalla\nvastaamattomina kokonainen kasa. Silloin ilmestyi hän itsekin eräänä\npäivänä odottamatta toimitushuoneeseemme, jossa minä päätoimittajan\nkanssa juuri tulisella kiiruulla \"täytin\" huomista numeroa. Niin\nmonenkarvaisiin kävijöihin kuin maaseutulehden toimituksessakin saa\ntutustua, jouduimme molemmat kuitenkin kelpo ällistyksen valtaan,\nkun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta\nseuraavat seikat olivat silmäänpistävimmät: olkapäille ulottuva\ntukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru\ntalvipalttoo, jonka ratkeimista pumpuli-täyte pisti esiin; rajottuneet\npieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä,\nkuorimattomasta puusta leikattu kyhmysauva ja mustunut pärevasu, jossa\npunaisen rievun alta näkyi leivänkannikoita.\n\nSiis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!\n\nPäätoimittaja tunsi hänet kuitenkin kohta ja nousi hämillään\ntervehtimään sekä esitti samalla minullekin. Ainoat rahat, mitä lehden\nkassassa sillä hetkellä lienee ollut, käytti päätoimittaja siten, että\nlähetti niillä heti ostamaan -- neljännespullon konjakkia sekä tarjosi\nvieraalle ryypyn, minkä jälkeen hän sai ruveta auttamaan meitä numeron\ntäyttämisessä. Kun hän oli saanut kolmannen ryypyn, jätti hän\nPetersburger Zeitungin, josta hän juuri suomensi joitakin\npäätoimittajan merkitsemiä sotauutisia, nousi seisomaan ja sangen\njuhlallisin elein ja lausein esitti minulle laajan toimituspöydän yli\nlähempää tuttavuutta; päätoimittajan kanssa hän oli jo ennestään sinut.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kerrassaan\nuudestasyntyneenä. Siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus\nrusettineen ja patiinit jalassa sekä tukka ja parta siistittyinä.\nTakinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hänelle hieman lyhyet -- sillä\npuku oli päätoimittajan vaatesäiliöstä --, mutta se ei merkinnyt\nmitään. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia,\njonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, kyetäkseen hyvin\nhermojaan hallitsemaan. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi\nauttelemaan meitä toimitustyössä.\n\nKaupunkiin jäi hän sitten pitemmäksi aikaa, kantaen lehdeltämme\nkirjotuspalkkioitaan viidenkymmenen pennin ja markan suuruisissa\nerissä. Kun riikapalsamipullo oli tyhjänä, näytti hänen olevan\nsuunnattoman vaikea ja silloin hän aina rukoilemalla rukoili edes\nviittäkymmentä penniä.\n\nKerran hän sellaisessa tuskassa löysi tiensä minun vinttikamariini ja\npyysi minulta vähän rahaa. Kun olin tyhjentänyt hänelle kukkaroni tuiki\nvaatimattoman sisällön, lähti hän kohta pois, mutta palasi jonkun ajan\nkuluttua pikku hutikassa kiittämään minua. Filosofeerattuaan yhtä ja\ntoista istui hän tuolille, painoi päänsä käsiin ja itki juopuneen\nitkua, jota aina oli niin tukala nähdä. Mutta sitten nosti hän yhtäkkiä\npäänsä ja kysyi:\n\n-- Ymmärrätkö sinä täydessä merkityksessään Jeesuksen sanoja: \"Kun sinä\nannat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi\ntekee.\"\n\nLuulin jo Juhon aikovan syyttää minua jostakin, mutta hän alkoikin sen\nsijaan selittää, kuinka hänelle erinäisissä tilaisuuksissa valkenee\naivankuin uutena milloin mikin Uuden Testamentin lause ja kuinka hänet\nsilloin aina valtaa apea mieli siitä, ettei hänestä tullut pappia (hän\noli yliopistossa lukenut teologiaa). Viime kesänä oli hänelle\nkirkastunut tuo Jeesuksen sana: \"Kun sinä annat almua j.n.e.\" Siinä\npitäjässä, josta hän lehdellemme oli lähetellyt karhuamakirjeitä, oli\nasunut hyvävaraisena virkamiehenä eräs hänen entisiä koulutovereitaan.\nTämän luo oli hän muutamana lauantaina mennyt pyytämään apua. Siellä\noli ollut pari muutakin herrasmiestä totia juomassa ja ylvästellen\nnäille, kuinka hän on aina auttanut tätä entistä koulutoveriaan, oli\nvirkamies korskasti ojentanut Juholle kaksimarkkasen. -- Tällaisen\nmiehen kuin minun, sanoi Juho, luulisi voivan ottaa kaksimarkkasen\nmillä ehdoilla hyvänsä, ja kyllä kai se useimmiten niin onkin, mutta\nsillä kertaa minä loukkaannuin niin syvästi, että laskin rahan hänen\neteensä pöydälle ja sanoen katuvani, että olin häneltä koskaan almuja\nottanut, lähdin pois.\n\n-- Mutta sen kai teki maaseudun puhdas ilmapiiri, jossa olin jo\nkuukauden päivät elänyt, -- lisäsi hän hetken kuluttua.\n\nKoulutoverinsa luota poistuessaan oli Juholle sitten kirkastunut noiden\nJeesuksen sanojen merkitys. Niiden johdosta oli hän joutunut tekemään\nomituisen kokemuksen, minkä hän kertoi minulle. Siinä ilmeni minusta\nniin paljon inhimillistä tragiikkaa -- tai tragikomiikkaa, kuinka vain\ntahtoo, -- että toistan sen tässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Tietä kävellessäni kohtasin pitäjän nuoren ja intelligentin näköisen\npastorin, joka pysähtyi minua puhuttelemaan, -- kertoi Juho, otti\nmuutaman tipan riikapalsamia ja jatkoi sitten omituiseen papilliseen\nsävyyn:\n\n-- Minä olin niin kiinni omissa ajatuksissani, että aloin hänelle puhua\nja selittää tuota sanaa: \"Kun sinä annat almua, niin älköön vasen\nkätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee.\" Hänen silmänsä kirkastuivat ja\nhän heristi kuuloaan, ja minun silmäni kirkastuivat vielä enemmän:\nvihdoinkin on edessäni pappi, joka on lähetetty saarnaajaksi\nkovasydämisten keskelle! Ja minä puhuin -- en tiedä kuinka kauan ja\nmitä puhuin, sillä muistini ei ole tarkka -- mutta hän kuunteli\nhievahtamatta ja vain hänen sieramensa värähtelivät. Mutta kun minä\nlopetin ja syntyi äänettömyys välillämme, niin silloin hän ikäänkuin\nunesta havahtui ja näki nyt vasta minun juopuneet kasvoni ja lian\ntahraamat ryysyni. Ja hän tuli levottomaksi ja pälyili ympärilleen.\nSitten hän otti kukkaron taskustaan, levitti sen eteeni ja sanoi\nliikutettuna: tässä on kaikki, mitä minulla on mukanani, ja ujosti\ntarjosi hän minulle 25-pennisen. Minä otin sen huomaamatta vastaan ja\nkiiruusti kättäni puristaen poistui hän luotani, sillä, kuten hän\nsanoi, häntä odotti nuori rouvansa päivälliselle.\n\n-- Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä\nkirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja\nminulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen\nlapsena olin. Mutta kun minä kävelin kirkonkylän raittia, huomasin\nkuinka vaikea minun oli olla, sillä kaikki jäseneni vapisivat, kun uni\noli karkottanut eilisen humalani, ja kaiken kirkkorahvaan katseessa\nnäin minä nyt syyttäjäni ja tuomarini. Ah, kun jaksaisin heidän\nvälitseen hiipiä kirkon ovipenkkiin! huokasin minä. Silloin huomasin\nkohdallani tienvieressä apteekin ja se oli auki. Vaistomaisesti sukelsi\nkäteni taskuun ja siellä oli se 25-penninen, ja toisessa tyhjä\nriikapalsamipullo. Menin oitis apteekkiin, asetin pöydälle rahani ja\npullon sekä pyysin riikapalsamia. Ja ajattele, kuinka hieno ja\nymmärtävä mies oli apteekkari! Vaikka hän näkikin minun kurjan asuni,\nniin täytti hän mitään puhumatta pulloni.\n\n-- Mutta olikohan hän niin hieno ja ymmärtävä? Eiköhän se sittekin\nollut sinun hopeamurusi, joka auttoi pullosi täyteen? -- keskeytin\nminä.\n\nJuho katsoi minua kuin ymmärtämättä tai kuulematta mitä minä sanoin ja\nvasta hetken päästä lausui hän onnellisesti hymyillen (aivankuin se\nsilloinen riikapalsamipullo olisi vieläkin hänen edessään väikkynyt):\n\n-- Mutta hyvä mies hän kuitenkin oli, kun täytti sen pulloni.\n\nJa hetken perästä jatkoi hän:\n\n-- Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja\nlähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja\nkirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin\novipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat\nsoida ja kansa -- vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset --\nsunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja\nkaikki veisasivat: \"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen\", niin\nsilloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas\nolisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään.\n\n-- Mutta sitten nousi pappi saarnastuoliin ja hän oli se eilinen nuori\npastori. Ja kuinka minä hämmästyinkään, kun hän alkoi saarnata\ntekstistä: \"Jos sinä annat almua, niin älköön -- -- --\" Ja hän esitti\nsen tekstin uudessa valossa, siinä valossa kuin se eilen oli minulle\nkirkastunut. Niin, olipa kuin olisi hän saarnannut juuri minun\nsanoillani. Ja seurakuntalaiset kuuntelivat henkeään pidättäen,\naivankuin olisivat nyt vasta ensi kerran nähneet ja kuulleet nuorta\npastoriaan.\n\n-- Jumalanpalveluksen päätyttyä tunsin minä tarvetta puristaa pastorin\nkättä ja lausua hänelle jotakin sellaista, mitä virallisessa puheessa\nkutsutaan onnentoivotukseksi. Ja minä asetuin sakariston rappusten\neteen odottamaan häntä. Kun hän tuli ulos, astuin minä, innoissani\nkäteni ojentaen, häntä vastaan. Mutta hän säpsähti ja käänsi katseensa\ntoisaalle. Ja minä poloinen luulin sitä ujouden puuskaksi ja lähenin\nhäntä vielä enemmän. Silloin hän teki kärsimättömän eleen kädellään ja\nkulki nopeasti ohitseni. Nyt vasta näin minä ikäänkuin syrjästä itseni\nlikaisine ryysyineni ja häpeissäni riensin minä kiiruusti väkijoukon\nkeskitse pois ja lymysin ruisvainioon. Siellä istahdin pientareelle,\ntakerruin tukkaani ja sanoin itselleni: sinä tyhmyri! Sinä käyttäydyt\naina epäviisaasti. Menettelysi johdosta luulee hän nyt, että sinä tulit\nanomaan palkkaasi saarnasta! -- Ja raskaana painoi minua luulo, että\nhän kenties mielessään selittikin käytökseni juuri niin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuuntelin usein mielelläni Juhon filosofeerausta ja kertomuksia hänen\nkirjavista kokemuksistaan. Sillä paljon tyhmemmin puhuvat monesti ne,\njotka vaunuilla ajaen taivaltavat elämänsä läpi. Ja luulenpa, että tuo\nryysy-filosoofi riikapalsamipulloineen valmisti kokemusten tulessa\nkirkastuneilla ideoillaan loistohetken monelle muullekin kuin\ntuolle nuorelle pastorille. Mutta muistelenpa hänen kerran\nriikapalsamihumalassaan höpisseen myöskin sanoja: \"Autuaampi on antaa\nkuin ottaa\".\n\n\n\n\nLEIPÄ.\n\n\nHitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä,\njolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.\n\nToisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin,\nsillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla\nkotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja\nhätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla\nummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin\noppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä\nväkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun\nkello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen\nvaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan\ntäsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja\nlapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä\nseurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja\nkomensi: \"Nouskaa!\" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat\nkohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun\nopettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa\nvilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten\nsorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta.\nKaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät\ntoki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias,\nlaihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan\npoistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin\nkantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia\ntovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.\n\nPetteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen\npoika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään\nja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa\nkylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut\npaimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt\n\"Pötkälän maisterien\" joukkoon, kuten kylän \"vanhoilliset\" kansakoulun\noppilaita nimittivät.\n\nKun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain\nvarakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään\njuolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka\nmaalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle,\nettä panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten\nollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua\nkäydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän\nlautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa\nkansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.\n\nTavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen,\njoskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut\nmitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi\nillallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään\nantaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet\navuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että\nkoulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä\njauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut\nlähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi\nvaikka Tupalan pojilta voileipää.\n\nHänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten\nyhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan\nläpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja\nlautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä\npiakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan\nkermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan\nnäköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja\nvoimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä\nvellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän\ntunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli\nlisääntymistään lisääntynyt.\n\nHän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta\nkulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa\npulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät\neväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla\nja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä\ntakaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa\nkauhu ja opettajan mieliharmi -- poika, joka ei osannut muuta kuin\ntehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.\n\nPetteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta\nvoileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari\nlopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin\nruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä\nenenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä\nhaukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi\nhän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä.\nHetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien\ntoveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:\n\n-- Antakaapa vähä maistaa.\n\n-- Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? -- oli heti Oskarilla sanat\nvalmiina.\n\nPetteri vilkasi hätäisesti Tupalan poikiin, loi silmänsä alas ja\nlehahti tulipunaiseksi. Oskarin laukaiseman haukkumasanan johdosta\nkuului naurunhihityksiä ympäri salia. Petterin halutti painautua\ntakaisin omaan pulpettiinsa, mutta hän ei kehdannut liikkua paikaltaan,\nkatsoi vain lattiaan ja kaivoi kengänkärellään siinä edessä olevaa\noksankoloa.\n\n-- Panehan suu auki ja silmät kiinni, niin saat! -- komensi Oskari.\n\nPetteri katsahti epäillen Oskariin, mutta kun tämä juuri levitti voita\nleivänpalalle, ajatteli hän, että ehkä se hyvinkin antaa ja heti\njälkeen välähti hänen mieleensä, ettei se tuo Oskari sentään niin paha\nolekaan.\n\n-- No, yks kaks kolme! -- komensi Oskari saatuaan voileivän valmiiksi.\n\nPetterin kasvoille levisi kömpelö hymy, hän sulki silmänsä ja avasi\nsuunsa selkosen selälleen, lausuttuaan ensin äänellä, jossa vielä\ntuntui epäilyksen jälkiä:\n\n-- Noh!\n\nMutta Oskari otti rasvaisen sanomalehden palasen, joka oli ollut\nkääreenä lihapalasen ympärillä, kääri sen pikapikaa pyöreäksi palloksi\nja työnsi Petterin suuhun, töykäten sen etusormellaan vielä\nmahdollisimman kauas.\n\nKuin komennuksesta räjähtivät kaikki ympärillä seisovat nauruun. Ja\ntuon makean naurun houkuttelemina kokoontui joka taholta poikia, jotka\nyhtyivät samaan iloiseen kööriin. Saatuaan paperitukon suuhunsa\nrävähytti Petteri heti silmänsä selkoselälleen, mutta niin hämmästynyt\nhän oli tuosta odottamattomasta käänteestä, ettei hän heti älynnyt\npoistaa epämieluista palaa suustaan, vaan seisoi siinä nauravan ja\nriehuvan poikajoukon keskellä kuin häpeäpaaluun tuomittu, silmät\nsäikähtyneesti selällään, suu ammollaan ja pää hiukan takakenossa,\nkuten se Oskarin töykkäyksestä oli jäänyt. Näky oli niin hullunkurinen,\nettä ympärillä olevain nauru vain kiihtyi ja ylinnä kaikui Oskarin\nhirnuva ääni.\n\nMutta viimeinkin sylkäsi Petteri paperipallon suustaan, suupielet\nalkoivat venähdellä ja itkuun tillahtaen tunkeusi hän joukon läpi omaan\npenkkiinsä, johon hän kyyristyi alas, painaen päänsä pulpetinkanteen.\nOskari koetti jatkaa vielä kiusantekoa, mutta toiset pojat eivät enää\nnaurullaan häntä kannattaneet ja niin pääsi Petteri lopputunniksi\nrauhaan.\n\nMutta nälkä kiihtyi. Kun mieleen tulivat ne leveät ja pehmoiset\nvoileivät, joita Tupalan pojat olivat ahmineet, tihkui hänen suuhunsa\nvettä, joka jutkahtaen nieleysi alas. Ja voileivistä siirtyi\nmielikuvitus niihin lihaviin ja houkuttelevan näköisiin leipiin, joita\nTupalan emäntä oli aamulla uunista nostellut. Hän tunsi vieläkin\nsieramissaan niin elävästi sen raikkaan tuoksun, joka niistä levisi, ja\nhänestä tuntui, että hän muutamana suupalana ahmisi suuhunsa sellaisen\nleivän.\n\nKoulutunti alkoi ja kauhistuen ajatteli Petteri, että hänen on\nkestettävä vielä kolme tuntia ennenkuin pääsee kotiin, jossa äidillä\nmahdollisesti on jo lämmin leipä valmiina. Ensimäisellä tunnilla\naamiaisloman jälkeen oli ensi ja toisella osastolla maantiedettä ja\nopettaja ryhtyi kertaamaan maantieteellisiä \"esikäsitteitä\". Petteri\nkoetti alussa seurata mukana, mutta ajatukset eivät kauankaan pysyneet\nasiassa, sillä mielikuvitus väkisinkin varastausi niihin Tupalan\nemännän lihaviin leipiin. Nälkä kohosi noiden kuvittelujen kiihottamana\nhuippuunsa. Päässä tuntui omituista herpoutumista, ettei mitenkään\njaksanut seurata opetusta, ohimoita alkoi kivistellä ja kurkussa\njutkahteli yhä useammin tyhjiä nielauksia.\n\nKatederilta sinkoili kysymyksiä, käsiä ojentui hänen ympärillään\nviittaamaan, ojentui ja taas laskeusi ja Petterin käsi teki\nvaistomaisesti samoja liikkeitä. Vilahdukselta kuuli hän väliin\nopettajan kysymyksiä ja selityksiä, kohta taas niistä eksyäkseen omiin\nkuvitteluihinsa. Lopulta hän ei enää saanut ajatuksiaan lainkaan irti\nleivästä. Hän oli mielikuvituksissaan ahminut jo monta sellaista\nTupalan emännän leipää, ahminut jokaisen muutamana suupalana, ja tunsi\nsiitä huolimatta jaksavansa niitä vielä epäluvun syödä. Viimein ne\nleivät hänen mielikuvituksessaan alkoivat muuttaa muotoaan, toiset\nkävivät hänen käsissään soikeiksi, toiset hävisivät olemattomiin\nennenkuin hän kerkesi edes yhtä suupalaa haukata, mutta yksi alkoi\nlaajeta ja kasvoi niin suureksi, että hän itse lopulta istui kainaloita\nmyöten sen keskellä ja siitä uhkui niin väkevä lämpimäisleivän tuoksu,\nettä nälkä tuntui jo pelkästään siitä asettuvan.\n\nOpettaja kysyi joltakin, mikä \"kannas\" on ja Petteri kuuli etäisenä ja\nepäselvänä huminana kuinka joku nuotikkaalla äänellä selitti, että\n\"kannas on kapea maakaistale, joka yhdistää kahta mannermaata\", mutta\nlähemmin hän ei tajunnut mistä siinä hänen ympärillään oli kysymys, hän\nvain silmät raukeassa puoliummessa nautti väkevästä leivän tuoksusta.\nMutta opettaja oli pannut merkille, että Petteri ei hänen viime\nkysymykseensä viitannut, jonka vuoksi hän uudelleen kysyi:\n\n-- No, mikä on nyt siis kannas?\n\nKaikki kädet ojentuivat, syntyi odottava äänettömyys ja opettaja katsoi\nPetteriin. Vaistomaisesti ojensi silloin Petterikin kätensä.\n\n-- Petteri! -- kuului opettajan ääni ja kaikki kädet valahtivat alas ja\nlähinnä istuvat käänsivät päitään häntä kohti.\n\nPetteri säpsähti ja kävi kuumaksi.\n\n-- No! -- Opettajan äänessä oli jo tiukempi sävy.\n\nVaistomaisesti vääntäysi Petteri seisoalleen, mutta ei tajunnut mistä\noli kysymys. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kun kaikki tuijottivat\nhäneen, oli hänen kovin paha olla. Muutamat alkoivat jo, päätään silti\nhänestä kääntämättä, ojentaa käsiään viittaukseen ja pian niitä\nvarmasti viittaavia käsiä törrötti hänen ympärillään kuin keihäsmetsää.\nMutta se aivankuin ärsytti opettajaa, joka melkein huusi:\n\n-- No mikä se nyt oli?\n\nJa aivankuin hänenkin olisi pitänyt huutaa, vastasi Petteri kiiruusti\nja selkeästi:\n\n-- Leipä!\n\nSyntyi parin sekunnin äänettömyys. Mutta sitten purskahti opettaja\nnauramaan ja kuin merkinantoa odottaen seurasi koko oppilaskunta hänen\nesimerkkiään. Ensi osaston viime pulpetissa istuva herrastuomarin\nkasvattipoika, pieni, lihava ja ruskeasilmäinen Sebastian, jota toverit\nsanoivat Pastiksi, oli aivan haltioissaan. Hän ojensi jalkansa pulpetin\nalle suoriksi, työnsi kätensä housuntaskuihin, nojasi päänsä taaksepäin\nja päästi ilmoille niin iloisen: hoh, hoh, hoh! että opettaja lopulta\nhäneen katseensa kiinnittäen komensi:\n\n-- So, hiljaa nyt! Sebastian, kuuletko sinä!\n\nJa Pasti asettui vikkelästi tavalliseen istuma-asentoon ja katseli\nviattomasti ympärilleen kuin kysyäkseen, että mistä tässä on oikein\nkysymys. Mutta toisen osaston tyttöoppilasten parvesta kuului selvään\nkuiskeita: \"leipä, leipä\" ja sitten häädettyä naurunkikatusta, joka\ntuossa tuokiossa kulovalkeana levisi ympäri salia ja paisui ykskaks\nvallattomaksi naurutulvaksi. \"Hoh hoh hoo -- kik kik khii!\" vyöryi\nympäri salia ja uudelleen Pasti kädet housun taskuissa ojentausi\nsuoraksi ja hohotti kuin tuon vallattoman köörin viimeisenä huippuna.\n\nEnsimäisen naurun puuskan räjähtäessä lehahti Petteri tulipunaiseksi ja\nseisoi siinä suu puoli avoinna ja mitään tajuamatta. Lattia tuntui\nhänestä huojuvan ylösalas ja kuin kaatumasta estyäkseen painausi hän\nalas penkkiinsä ja tunnottomana takana istuvan Oskarin nykimisille ja\nhirnunnalle tähtäsi hän sekavin katsein pulpettinsa kanteen.\n\nKun toinen naurunpuuska alkoi vaieta, komensi opettaja täydellisen\nhiljaisuuden. Sitten laskeusi hän katederilta alas, pisti kätensä\nhousuntaskuihin, nytkäytti vasenta suupieltään, kuten hänellä oli\ntapana tehdä ryhtyessään jotakin hyvin järkiperäistä selittämään, ja\nalkoi:\n\n-- Kyllähän sen tuon vastauksen ymmärtää, kun vähän ajattelee. Se\nraukka ei varmaankaan ole koko päivänä syönyt mitään, joten sen\nmielessä pyöri yksinomaan leipä, jonka se sitten työnsi vastaukseksi\nminun kysymykseenikin.\n\nUusi naurutulva oli päästä purkautumaan, mutta opettaja hillitsi sen ja\nryhtyi opetustaan jatkamaan.\n\nPetteri ei viitannut koko lopputunnilla, istui vain kyyryssä ja\ntuijotti eteensä eikä opettaja häntä enää kysymyksillään häirinnyt. Kun\nopettaja sitten tunnin loputtua poistui huoneisiinsa, näki Petteri joka\nsuunnalta lähestyvän nauravia ja ilakoivia poikia. Etupäässä oli\ntietysti Oskari, joka pudisti häntä olkapäästä ja kysyi:\n\n-- Kuulehan, Nuusku, onko se kannas reikäleipä vai nosteleipä?\n\nJa sillekös naurettiin. Se yllytti Oskaria, joka kävi yhä\nylimielisemmäksi.\n\n-- Montako kannasta sinä jaksat kerralla syödä, häh? -- ja Oskari veti\nhäntä molemmista korvista.\n\n-- Ka, mitä te siinä! -- rääkäsi Petteri suuriääniseen itkuun\npurskahtaen.\n\nSilloin pojat hajausivat hänen ympäriltään ja ainoastaan etäämpää\nkuului kysymyksiä: \"Mikä on kannas?\" ja siihen vastauksia: \"Leipä!\"\nMutta Petteri hiipi silmiään takinhihalla kuivaten ovea kohti ja\npujahti kuin varkain ulos. Vältellen pihalla telmiviä tovereitaan meni\nhän nurkan taakse ja seisoi siellä niin kauan kuin välitunti kesti. Kun\nkello soi ja kaikki menivät sisälle, lähti hän haan läpi juoksemaan\nkotiinsa päin. Hän juoksi kuin jonkun takaa ajamana, kompastui väliin\nmättäisiin, mutta kavahti heti jälleen seisoalleen aivankuin joku olisi\nhäntä kantapäistä kiinni tavotellut ja jatkoi niin yhtä menoa kotiin\nsaakka.\n\nSeuraavana päivänä ei Petteriä näkynyt koulussa eikä sitäkään\nseuraavana. Opettajan tiedusteluihin selittivät Tupalan pojat, että \"ei\nse Petteri uhkaa enää tulla ollenkaan kouluun\".\n\n(1907.)\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nROVASTI JA RENKI.\n\n\nOli se aika vuodesta, jolloin vilja on saatu leikatuksi ja ensimäiset\ntäyteen ahdetut riihet hyvänmielisen näköisinä lepäävät kellertävien\nsänkivainioiden keskellä ja purnuttavat kuulakkaa syyskuun taivasta\nkohti hallavia savupilviä. Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta\ntyytyväinen ja pyhäpukuinen kansa alkoi jo kokoontua kirkon luo, jonka\ntornista kajahtivat ensimäiset: pim! pom!\n\nRovasti istui vielä kamarissaan ja merkitsi kirkonkirjoista päivän\nkuulutuksia. Syrjästä katsoen muistutti hänen ulkomuotonsa suuresti\nKaarle yhdeksättä: korkean otsan alta tuimasti alas laskeva kyömynenä,\nvoimakas alaleuka ja isällistä kiivautta välkehtivät teräsharmaat\nsilmät. Toistakymmentä vuotta oli hän jo ollut seurakuntalaistensa\nesimies ja isällinen vaikka kiivaskin holhooja niin hengellisissä kuin\nmaallisissakin asioissa. Mutta niinpä olikin hän sekä köyhien että\nrikkaiden yksimielisessä suosiossa.\n\nKun hän juuri lopetti kuulutusten merkinnän ja oli aikeissa painaa\nkirkonkirjan kiinni, kuului tampuurista varovaisia askeleita. Heti sen\njälkeen ilmestyi ovensuuhun keski-ikäinen mies, joka oli kuin\nkuusentyvestä veistetty: lyhyt, tukeva ja visainen. Vahvoja leukapieliä\nja korvallisia ympäröi tuuhea, sykerä ja punertava parta, joka juuri\nparahiksi jätti tilaa kesakoisille ja päivän paahdannasta ruskottaville\nposkipäille sekä pienille ja harmaille silmille.\n\nHän oli pappilan isäntärenki, Heikki, joka oli kymmenisen vuotta\ntyönjohtajana astellut rovastin renki- ja päiväläisjoukon etupäässä.\nSamoinkuin seurakunnan kanttori, vahvaääninen ja tukeva oman pitäjän\nmies oli seurakunnallisissa asioissa rovastin oikea käsi, samoin oli\nharvasanainen ja hidasliikkeinen Heikki-renki hänen oikea kätensä\npappilan maiden viljelemisessä. Ja samoinkuin rovasti oli\nseurakuntaansa kiintynyt ja seurakunta rovastiinsa, samoin nämä kaksi\nmiestä pitivät toisistaan, vaikka tuo kiintymys usein saattoikin saada\nvarsin pohjalaisen ilmaisumuodon: suorasukaisen ja töykeän.\n\n-- Hyvää huomenta! -- lausui Heikki hiukan arkaillen, mikä\nviimemainittu ei lainkaan kuulunut hänen tavallisiin tapoihinsa, sekä\njäi lakki kourassa ovenpieleen seisomaan.\n\nRovasti ei vastannut mitään. Mutta siitä tuimasta tavasta, millä hän\nryhtyi uudelleen kirkonkirjan lehtiä kääntelemään, arvasi Heikki\nrovastin kyllä huomanneen hänet, vaikkei tahtonut olla häntä\nnäkevinään. Hän jäi paikalleen seisomaan.\n\nKun oli hetken kestänyt pelottavaa äänettömyyttä, siirrähti rovasti\nulommas pöydästä, jolloin tuoli uhkaavasti rymähti. Valtava kirkonkirja\nlensi jymähtäen kiinni ja jonkunlaisten epämääräisten ähkäysten\nseuraamana kuului rovastin suusta kuin vastauksena Heikin äskeiseen\ntervehdykseen:\n\n-- Häh? Mitä sinä siinä seisot?\n\n-- Tuota ... ajattelin tässä...\n\n-- Elä puhukaan! -- keskeytti hänet rovasti vihaisesti. -- Kyllä minä\ntiedän sinun asiasi. Viinamato sinussa taas päätään kohottaa! Vai\nPirttirannalle siinä taas mielesi palaa, viinan humussa sinne rypemään!\n\n-- Enhän minä häneen nyt viinan takia, muuten vain ajattelin pistäytyä\nkylässä, jos tässä saisi parin päivän loman, -- lausui Heikki\ntavallista sukkelammin, sillä rovastin kiivaat sanat olivat panneet\nhänen hitaan verensä vilkkaampaan käyntiin.\n\n-- Ole hiljaa kun minä puhun! -- keskeytti rovasti entistä tuimemmin.\n-- Kyllä se on jo niin monena syksynä nähty, kuinka ne sinun\nkyläretkesi päättyvät. Luulisi sinun vanhan miehen ottaneen jo\nopiksesi! Lomaa kyllä saat levähtääksesi, mutta tiedä pysyä kauniisti\nkotona. Kuuletko, kotona! Ja jos se viinamato ei sinulle anna rauhaa,\nniin ota ja tutki tuota! Heh!\n\nRovasti työnsi Heikin kouraan mustakantisen \"Englannin ja ulkomaan\nbibliaseuran\" kustantaman Uuden Testamentin, joita oli iso joukko\nhyllyllä lahjoiksi rippikoululapsille.\n\nHeikki käänteli neuvotonna kirjaa ja yritti sanomaan vielä jotakin,\nmutta rovastin uhkaava muoto pidätti hänet. Ja niin hän lähti hitaasti\nja allapäin ulos.\n\nKun rovastille hetkisen kuluttua ilmotettiin, että hevonen odottaa\nporrasten edessä, astui hän hyvin äkeänä ulos. Siinä olivat valmiina\nnelipyöräiset rillat, edessä ympäri pitäjän tunnettu Hippo, jolla\nrovasti vuosien mennen oli sunnuntaiaamuisin papinkellon soidessa ja\nHeikin tukevasti ajurinpenkillä istuessa tottunut kirkkoon ajamaan. Ja\nyhtä tottuneita olivat pitäjäläisetkin näkemään tuon kolmikon joka\nsunnuntaiaamu pujahtavan ulos pappilan puistikosta, tasaista ravia\najaen liukuvan pitkin talojen ja peltojen välitse mutkittelevaa\npappilan kujaa ja pysähtyvän kirkkotarhan portille. Niin että\nseurakuntalaisten mielikuvituksessa kuuluivat Heikki ja Hippokin\njonkinlaisina alempina tekijöinä säännölliseen jumalanpalveluksen\nmenoon.\n\nMutta rillojen vieressä suitsia pidellen seisoikin nyt Heikin jälkeen\nvanhin rengeistä, Siipola.\n\n-- Mitä sinä siinä teet? -- vastasi rovasti Siipolan tervehdykseen.\n\n-- Heikki pyysi sijaisekseen. Sanoi rovastin antaneen hänelle lomaa.\n\n-- Mikä sinä olet Hipolla ajamaan! Äh, miten tässä nyt kirkkoon\npäästään. Ja onko se Hippo oikein kengässäkään?\n\n-- Kyllä kai sen pitäisi olla, -- ja Siipola nosteli vuorotellen Hipon\nkaikki neljä kaviota rovastin nähtäviksi.\n\nKun rovasti oli vielä silmännyt, olivatko valjaat kunnossa ja harja\nlänkien alta pois, istui hän vaunuihin ja löytämättä enää mitään\nmuistutuksen syytä tökäsi lyhyesti:\n\n-- No aja sitte!\n\nKellotapulista, joka hyvin asutun lakeuden keskellä kohosi\nsuorasärmäisenä ja korkeana, pidettiin tarkoin silmällä pappilan\npihalla tapahtuvia lähtövalmistuksia. Soittajat olivat jo valmiiksi\nsylkeneet kämmeniinsä, tarttuneet äänetönnä odottavien kellojen\nsiimoihin ja tukeneet jalkansa juureviin asennoihin. Pappilan puoleisen\nluukun ääressä tähystivät toiset ja hetken tultua ilmottivat:\n\n-- Nyt ne lähtivät!\n\nSilloin riipasi ison kellon siimaa pitelevä soittaja olkainsa takaa.\nTapuli heilahti ja narahteli, kello liikkui ensin äänetönnä kuin\nvoimiaan tunnustellen ja päästi sitten kidastaan mahtavan: pom, pam!\nmikä kirkkotarhaan, maantielle ja kujasille kokoontuneelle kirkkoväelle\nilmotti, että rovasti lähestyy Heikin ohjaaman Hipon vetämissä\nniloissaan. Ja kaikki kääntyivät katsomaan tielle samantapaisin tuntein\nkuin pikku valtion kansa vastaanottaessaan rakastamaansa hallitsijaa.\n\n-- Mutta eipä siellä Heikki olekaan ohjaksissa, -- lausui joku luukun\nluona tähystävistä.\n\n-- Siipola näkyy olevan, -- tiesi toinen.\n\n-- On tainnut Heikki taas ottaa tavallisen riihilomansa.\n\nSamansuuntaisia huomioita tehtiin ja arveluita lausuttiin alhaalla\nkirkkoväenkin joukossa. Ja kaikki hymähtivät ymmärtävästi arvelulle,\nettä Heikki on ottanut \"loman\".\n\nMuutoin näki jo Hipon juoksusta ja rovastin asennostakin, että ohjaksia\nhoiti toinen mies kuin tavallista. Hipon kaula ei ollut niin sirosti\nkaaressa eivätkä jalat liikkuneet niin säännölliseen tahtiin kuin\nHeikin ajaessa, vaan oli sen kaikissa liikkeissä jotakin hieman äksyä\nja töksähtelevää. Rovasti taasen ei istunut taapäin kenossa kuten\ntavallisesti, vaan äkeästi keppiinsä nojaten ja päiväpaisteessa\nvälähtelevistä silmälaseista tuntui singahtelevan tuimia salamoita.\n\nJa kun Jumalanpalvelus alkoi, oli siinäkin kuin jotakin äksyä ja\nepäsointuista. Kanttorin ison virsikirjan hakaset tuntuivat auetessaan\ntavallista kiinteämmin ääntävän: nip, nap! kuin jostakin äkämystyneinä,\nja jotakin kireää oli itse kanttorinkin muutoin kirkkaassa äänessä, kun\nhän virren alotti. Ja nopeammin kuin muulloin kohosi rovasti\nsaarnatuolin kaksitoista astinta ylös sekä teki saarnassaan tavallista\nuseampia ja kiivaampia partioretkiä viinan villitystä ja muita\nseurakuntaan juurtuneita paheita vastaan.\n\nRovastin kamarista lähdettyään asteli Heikki allapäin lähellä olevaan\nmökkiinsä. Hän laskeusi sänkyyn pitkälleen ja pani lakin silmilleen.\n\nMutta sillä tavoin lakki silmillä maatessa tuli kuin itsestään mieleen\neilisen illan tapaukset. Hän oli väen kanssa pikku vainiossa\nkauranleikkuuta lopettamassa, kun muuan hyvä tuttava Pirttirannalta\nkulki ohi ja pysähtyi häntä puhuttelemaan, sanoen lähtiessään: \"Tulehan\nnyt, Heikki, huomenna siellä meilläkin päin käymään\", sekä iskien\nkutsunsa päälle merkitsevästi silmää.\n\nSen jälkeen oli Heikki koko illan tuntenut itsensä kuin kymmentä vuotta\nnuoremmaksi, yhtynyt nuoremman väen pellonlopettajaiskujeisiin piikoja\n\"saareen\" häätämällä, sekä sitten saunassa innostuksissaan ottanut niin\nhuikean kuuman löylyn, että hänen ennestäänkin kuuluisa löylymaineensa\noli siitä nouseva kaksinkertaiseksi.\n\nHän ähkäsi vaikeasti, nousi vuoteen reunalle istumaan ja otti Uuden\nTestamentin käteensä. Hetken sitä selailtuaan myönsi hän kuitenkin\nitselleen olevansa heikonlainen kirjamies, nousi ylös ja sanoi\nteeskennellyn rauhallisesti:\n\n-- Menenpähän tuonne jokirantaan sanaa katselemaan, koska siellä\npäiväkin niin lämpimästi lekottaa.\n\n-- Sinnehän sinä tietysti menet! -- sanoi vaimo, sillä hän arvasi yhtä\nhyvin kuin rovastikin mihin Heikin mieli oikeastaan paloi.\n\nUlkona paistoi päivä täydeltä terää, ikäänkuin tahtoen viime kertoja\nhyväillä kasvattamaansa viljaa, joka tuhansina ruiskuhilaina ja\nohrakykäinä viipyi vielä pelloilla. Ikkunat kimmelsivät lähellä ja\nkaukana ja ilma oli harvinaisen kuulas. Kaikkialla ympäri lakeuden\nnäkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon\nraikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt\nkuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa. Eikä tuota hiljaisuutta\nhäirinnyt, pikemmin vain täydensi se tasainen veisuun humina, joka\nkuului kirkosta.\n\nRantaan tultuaan istui Heikki nurmikolle ja koetti tirkistellä kirjaan.\nMutta kun hän ei saanut sieltä mitään irti, ähkäsi hän taas raskaasti\nja nousi seisomaan. Haikeamielisesti katsoi hän Pirttirantaa kohti,\njonka talojen katot näkyivät lakean niityn takaa. Ja niin\nhoukuttelevana mutkitteli sinne pensasten välitse siisti ja kuiva\nkinttupolku. Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti,\ntyönsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa\nmyöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikkiä ei sinä päivänä kuulunut takaisin, ei vielä maanantaina eikä\ntiistainakaan. Keskiviikkona iltapäivällä hänen vasta nähtiin\npalailevan kotia kohti, ollen varsin kurjassa kunnossa. Verkainen\npyhätakki oli parista kohti pahoin repeytynyt, toinen hiha melkein\nirti, kasvoissa oli mustelmia, verestävät silmät pikkusen raollaan ja\ntakkuiseksi käyneessä tukassa ja parrassa riippui oljentörkyä. Sitä oli\nmyöskin kaikkialle vaatteisiin takertunut, josta saattoi päättää hänen\ntovereineen hummailleen pääasiallisesti lämpiävien riihten seutuvilla.\n\nMutta vielä kurjempi oli miespolosen mielentila. Ruumista pakotti\nkaikkialta, päätä kolotti ankara kohmelo ja sydäntä painoi hämärä\nmuisto siitä, että hän siellä viinan humussa oli myynyt rovastin\nantaman Uuden Testamentin. Jyskyttävissä aivoissaan liikkuvia\nkaikenlaisia syyttäviä mielteitä koetti hän olla huomaamatta hokemalla\npuoliääneen: \"Näin se routa porsaan kotiin ajaa\". Ja niin hän katse\nsuoraan maahan tähdättynä kulki veltoin ja horjahtelevin askelin\npappilaa kohti ja pääsi vihdoin omaan asuntoonsa.\n\nSiellä värjötteli hän koko iltapäivän, ollen yhtämittaisen pelon\nvallassa, että ovelle ilmestyy tuossa tuokiossa rovastin vihasta\npaisunut hahmo. Mutta häntä ei näkynyt ja maata pannessaan tunsi Heikki\nolonsa entistä raskaammaksi. Eikä häntä ollenkaan lohduttanut ajatus,\nettä \"kunhan tästä ensi sunnuntaihin päästään, niin kaikki on taas\nennallaan\", sillä vielä oli edessä rovastin nuhdesaarna, joka kaikesta\npäättäen oli tällä kertaa muodostuva entisiä kipenöitsevämmäksi.\n\nRauhattoman yön nukuttuaan meni Heikki aamulla, koko olemuksessaan\nvielä täydellinen kohmelon tuntu, renkitupaan aamiaiselle. Ääneti ja\näkeänä hän söi, vaikka jokainen suupala teki kurkussa ankaraa\nvastarintaa. Ja kun sisäkkö kohta aamiaisen jälkeen tuli ilmottamaan,\nettä rovasti tahtoo antaa työmääräykset, painoi Heikki epätoivolla\nlakin päähänsä ja koettaen olla näkemättä toisten renkien salakähmäisiä\nsilmäniskuja lähti pihan yli rovastin puolelle.\n\nRovasti ei ollut kamarissaan ja Heikki pysähtyi ovenpieleen. Ykskaks\nilmestyi kuitenkin rovasti sivuovelle ja Heikistä tuntui kuin olisi hän\nsiihen kohona liikkuen jostakin lennähtänyt. Ja kun hän seivästi\nkatseensa Heikkiin, tuntui tästä kuin olisi rovasti samalla kasvanut\nkaksi kertaa pitemmäksi ja ryhdikkäämmäksi.\n\n-- Äh, sinä ... -- kuului ensinnä kuin maan alta ja sitten ikkunoita\ntärisyttävällä voimalla: -- Siipola meillä on isäntärenki! Mitään\npuhumatta ja kertaakaan rovastiin vilkaisematta hävisi Heikki\novenpielestä.\n\nPirttiin tultuaan pysähtyi hän Siipolan eteen ja ääneti viittasi\npäällään rovastin kamaria kohti. Siipola ymmärsi eleen ja lähti\nsisälle, mutta Heikki istui ovipenkille ja koetti ladata piippuaan,\nmistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mieli oli sekaisin ja kädet\nvapisivat kovin. Pian palasi Siipola kuitenkin takaisin ja kertoi\nnaurusuin, että rovasti hänet nähtyään ärjäsi: \"Mitä sinä täällä teet,\nkäske Heikki tänne!\" -- No onpas nyt ukolla mutkia, -- sanoi Heikki\nkuin itseään rohkaisten, laski tupakkivehkeensä penkille ja lähti\nuudelleen isäntänsä luo.\n\nRovasti käveli tuimasti edestakaisin huoneessaan ja kun Heikki pysähtyi\novenpieleen, oli hän juuri huoneen perällä ympäri kääntymässä.\nAivankuin Heikkiä näkemättä kulki hän sitten Heikin mielestä kokonaan\nlattiasta koholla hänen sivutseen, niin että Heikin ruumista karsi\nkylmä viima, ja jatkoi matkaa tampuurin läpi saliin ja sivuhuoneisiin,\njoista kuului vihaisia tuolinsiirtelyjä ja pelottava askelten kopina.\nMutta vihuri ei suinkaan mennyt sitä tietään, vaan läheni yhtä äkeänä\ntoisaalta. Tuossa tuokiossa ilmestyi näet rovasti sivuovelle, johon\npysähtyen hän äskeisellä tavalla seivästi katseensa Heikkiin. Ensin\nkuului rovastin suusta jonkunlaisia epämääräisiä ähkäyksiä: äh, häh,\neh! jonka jälkeen sanat:\n\n-- Sinä paatunut kekäle ... eh ... pellolle minä sinut ajan ... äh...\n\nJa kun rovasti viimein pääsi säännöllisiin sanoihin käsiksi, vuodatti\nhän kokonaisen raekuuron Heikin ylitse, joka sen kestäessä kutistui\nmielessään yhä pienemmäksi, tuijotti jalkoihinsa ja kutristeli pieniä\nsilmiään.\n\nKun rovastin vihanpilvi oli satanut tyhjäksi, vaikeni hän ja alkoi\nkävellä pitkin lattiaa. Sitten pysähtyi hän kuin sattumalta perällä\nolevan suuren piirongin eteen, avasi lahvun ja koperoitsi jotakin\nsiellä sisällä. Mutta yhtäkkiä katsahti hän olkansa yli Heikkiä ja\nikäänkuin arvaten tämän mielihyvin seuraavan hänen toimiaan tiuskasi\nvihaisesti:\n\n-- Seisot siinä kuin pölkky! Mikset puhu?\n\nHeikki hiukan liikahti ja rykäsi vaisusti, mutta pysyi muuten ääneti.\n\nRovasti askarteli taas piirongin sisällä, josta alkoi kuulua tasainen:\npui, pui, pui, pui ... mikä Heikin korvissa soi kuin ihanin musiikki.\n\nVaikka Heikki yhä tuijotti lattiaan, näki hän kuitenkin, kuinka rovasti\nkääntyi päin, kädessään iso pikari täynnä rommia, josta ihana tuoksu\nlevisi ovensuuhun asti ja synnytti Heikin sisällä suloisen kutinan.\nRovasti ei kuitenkaan tarjonnut pikaria suoraan Heikille, vaan asetti\nsen toisessa ovenpielessä olevan pesukaapin kannelle.\n\nSen jälkeen käveli hän pari kertaa lattian yli, pysähtyi sitten\nsyrjittäin Heikin eteen ja pesukaappia kohti viitaten sanoi koko joukon\nlauhemmalla äänellä:\n\n-- Niele tuo kurkkuus! Kai se sinulle hyvää tekee.\n\nKurkkuaan karauttaen siirtyi Heikki pesukaapin luo, tarttui pikariin\nmolemmin käsin, ettei vain yhtään pisaraa maahan läikähtäisi, ja\ntyhjensi lasin yhdellä siemauksella.\n\n-- Äh-häh, -- pääsi häneltä kuin helpotuksen huokaus ja samalla vilahti\nrovastin kasvoilla pikainen hymy.\n\n-- Kiitoksia, -- sanoi Heikki pikaria pois pannessaan ja uskalsi nyt\nensi kerran katsoa mulauttaa rovastia silmiin.\n\nJa rovastinkin ääni oli nyt kokonaan lauhtunut, kun hän sanoi:\n\n-- Mene ja ole kuin ennenkin!\n\nHetkistä myöhemmin seisoi rovasti ikkunassa ja tyytyväisesti hymyillen\nkatsoi, kuinka Heikki taas jalkansa tukevasti maahan polkien ja savuja\ntuprutellen asteli renkijoukon etunenässä työmaalle.\n\nViikon työ ja lauvantai-illan ankara sauna haihduttivat sitten Heikin\nruumiista kaikki viinan ja kohmelon jälet, niin että hän seuraavana\nsunnuntaina istui Hipon ohjaksissa yhtä tyynenä ja juurevana kuin\nennenkin. Tyytyväisenä ja sirosti juoksi Hippo, tyytyväisenä istui\nrovasti ja tyytyväisenä seurasi kirkkoväki silmillään heidän\nlähenemistään. Ja kun jumalanpalvelus alkoi, sanoivat kanttorin\nvirsikirjan hakaset tyytyväisesti: nip, nap! ja täytenä ja voimakkaana\ntäytti kanttorin mahtava ääni kirkonholvit. Hippo torkkui rauhallisesti\npäiväpaisteessa kirkkoveräjän pielessä, Heikki istui kirkon ovipenkissä\nleuka tuettuna päälletysten asetettuihin nyrkkeihin ja kuunteli\nhartaudella sanaa, jota hänen oma rovastinsa saarnastuolin korkeudesta\nvoimallisesti julisti. Ja niin oli seurakunnan elämään palannut taas\nentinen, tukevasti lutherilainen meno.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko rovastin elinkauden palveli Heikki pappilassa isäntärenkinä. Joka\nsyksy elonleikkuun jälkeen ja välistä muinakin vuodenaikoina\nuudistuivat tosin ylläkerrotunlaiset epäsoinnut, sillä pitemmän aikaa\nraskaassa työssä raadettuaan väitti Heikki terveytensä välttämättä\nvaativan perusteellista viinakuuria. Mutta aina noiden harharetkien\njälkeen palasi elämä sentään onnellisesti säännölliseen uomaansa.\n\nJa välttämätön oli Heikki rovastille laajan talouden hoidossa ja mikäli\nmahdollista piti hänen aina olla rovastin lähettyvillä. Kun rovasti\nvanhemmuuden ei lihavuuden takia uskaltanut yksin mennä uimaan, täytyi\nHeikin olla hänellä toverina. Niinpä huusi rovasti aina jokirantaan\nmennessään läheisellä pellolla työskentelevälle isäntärengilleen:\n\n-- Heikki, tule minua uittamaan!\n\nSilloin jätti Heikki työaseensa, kiiruhti rantaan ja riisuutui yhdessä\nisäntänsä kanssa uimaan. Kun hän sitten kaulaa myöten vedessä\nseisoessaan piteli pulikoivaa herraansa ojennetuilla käsivarsillaan,\ntapahtui se yhtä tyynesti ja totisesti kuin olisi hän istunut ajurin\npenkillä sunnuntaina kirkkoon ajettaessa.\n\nJa kun kevättalvisin tuli loisia ja mökkiläisiä pappilaan lainaamaan\njyviä kesätyötä vastaan, tuli Heikin suorittaa jyvien mittaus.\nLainanhakijat saivat kuitenkin ensinnä rovastin puolelta kestää ankaran\n\"suolaamisen\".\n\n-- Mistä minulla on teille jyviä antaa. Miksette itse kokoa ja säästä\npahan päivän varalle? Laiskottelette ja kahvina juotte tienestinne. Ja\nkun te edes muistaisitte tulla työhön!\n\n-- Kyllä minä varmasti tulen Jaakonpäiväviikoksi niittytyöhön, --\nyrittää silloin lainanhakija.\n\n-- Niin te kaikki sanotte, mutta kuinkahan moni teistä on pysynyt\nsanassaan.\n\nSen jälkeen astelee rovasti hetken pitkin lattiaa ja sanoo sitte:\n\n-- Mene ja käske Heikki tänne!\n\nHeikki tulee ja asettuu hajasäärin isäntänsä eteen, joka kysyy:\n\n-- Onko niitä jyvänkahuja siellä enää yhdenkään hinkalon nurkassa?\n\n-- He, he, on kai siellä ainakin parikymmentä tynnyriä rukiita ja saman\nverran ohria, -- vastaa Heikki leveästi.\n\n-- Hä, en minä usko! Mutta menehän ja mittaa tuolle Antille kaksi\nnelikkoa puoleksi kumpiakin.\n\nTyytyväisenä ja hyvillä mielin lähtee Antti Heikin perässä aittaan,\nmutta rovasti huutaa hänelle vielä jälkeen:\n\n-- Muistakin ilmestyä Jaakonpäiväviikolla niittytyöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun rovasti sitten elämänsä ehtoolla kallistui sairasvuoteelle, hoiteli\nhäntä aluksi yksi ja toinen naisihminen. Mutta lopulta hän tuskastui\nheihin kaikkiin ja sanoi:\n\n-- Ei teistä ole minua hoitamaan. Käskekää Heikki tänne!\n\nJa niin vietti Heikki rovastin viimeiset elinviikot hänen vuoteensa\nääressä, käänteli häntä tarvittaessa, auttoi istualleen tai tarjosi\nlääkkeitä sekä muita virvokkeita ja istui väliajat tuolilla vuoteen\njalkopäässä kädet polviin tuettuina ja katsellen sairasta isäntäänsä.\nJa kun sitten rovastin nukahdettua viimeiseen uneensa soitettiin\nviikonpäivät ruumiskelloja, kihahti Heikillä samoinkuin monella\nseurakuntalaisellakin kellon äänen kuullessa silmiin katkerat vedet. --\n\nVanhan rovastin seuraajiin ei Heikki ole voinut perehtyä. Ne ovat\njärjestelleet raamatunselityksiä ja raittiusseuroja, mutta olleet\nlaimeasanaisia saarnamiehiä sekä huonoja talonasukkaita, ja niin on\nHeikki vieraantunut kokonaan pappilasta. Pitäjällä hän kiertelee\ntyömiehenä ja muistelee ikätoveriensa kanssa vanhan rovastin aikaa,\njoka tänä eripuraisuuden ja velttouden kautena kangastelee heidän\nmielessään kultaisena ajanjaksona.\n\n(1909.)\n\n\n\n\nVANHAN HÄVIÖ.\n\n\nTalon nuoret miehet olivat panneet vireille kysymyksen saunarakennuksen\nuusimisesta. Heti alunpitäin asettuivat vanha isäntä ja Eljas-ukko\nvastustavalle kannalle. Ensin he puhuivat pilkaten ja pisteliäästi\nkoko puuhasta, jossa he eivät nähneet muuta kuin nuoren polven\nturhamaisuutta ja loistonhalua. Mutta kun pilkka ei tehonnut, yritti\nvanha isäntä tappaa koko kysymyksen kiivaalla isäntä-sanallaan,\nEljas-ukon häntä säestäessä muutamilla mojovilla sanoilla.\n\nAsia oli vallankin Eljas-ukolle arka. Hän oli emännän isäpuoli ja ollut\ntalossa aluksi rengin nimellisenä, sittemmin vähitellen juurtunut\nvakinaiseksi talon vaariksi, joka teki työtä vanhasta tottumuksesta,\nteki työtä työn eikä palkan vuoksi. Hän asui omassa kamarissaan pihan\nperällä ja paitsi väkevätä kahvia oli saunaaminen hänen, ei ainoastaan\nvälttämättömimpiä, vaan samalla korkeimpia mahdollisia nautintojaan. Ja\ntärkeimpänä tekijänä oli saunaamisessa kuuma löyly -- peseminen ja\npuhdistaminen olivat vähäpätöisiä sivuasioita, jonka näki siitäkin,\nettä ukon selkäpuolella paistoi tavallisesti hänen saunasta tullessaan\nvaltavia nokilautumia. Mutta niin piti ukon mielestä ollakin, ne\nkuuluivat tarpeellisina lisinä hänen saunamenoihinsa.\n\nVanha sauna oli kivenheiton matkalla pihasta. Se oli kookas isontalon\nsauna, jossa sopi kerralla kymmenen miestä lauteille. Alhaalla oli\npienoinen neliskulmainen akkuna, mutta ylhäällä lauteiden kohdalla oli\nvain nyrkin mentävä luukku, josta pahinta tikuraa sopi laskea pois.\nEljas-ukon ollessa lauteilla sitä ei kuitenkaan uskallettu pitää auki,\njoten lauteilla aina silloin oli melkein täyspimeä, jonka keskestä\nalhaalla nokisen kiukaan kupeella kyyröttävän saunapiian silmiin\nvilkkui paljaita ja kovin punottavia ruumiinosia ja kuului veden\nsolinaa, voimakasta ähkinää ja huumaava vihdanläiske.\n\nEljas-ukolla oli parin vuosikymmenen kuluessa ollut oma vakinainen\npaikkansa lauteiden pimeimmässä sopessa, johon löyly kaikista kuumimmin\nvastasi. Tuntuikin aina kuin löyly olisi rauhatonna kierrellyt kaikki\nsaunan sopet, ylenkatseellisesti sivuuttaen muut kylpijät ja vasta\nEljas-ukon nurkkaan osuessaan rauhottuneena kietoutunut hänen\nympärilleen kuumana utupilvenä, jonka sisästä kuului tasainen vihdan\nrapsutus ja mielihyvän aiheuttamaa ähkimistä.\n\nSiinä samalla tilalla, jossa kiiltävän nokiseen penkkiin oli jo aikoja\nsitten huomattava syvennys muodostunut, oli ukko parin vuosikymmenen\nmennessä tottunut talvisin kaksi kertaa viikossa ja kesin joka ilta\nsaman saunatunnelmansa uudistamaan. Eihän siis ollut kumma, että\nkysymys vanhan saunan hävittämisestä sai tuossa tyynessä ja\nharvasanaisessa ukossa sisällisen ihmisen täydelliseen kapinaan. Hän ei\nvoinut mitenkään kuvitella elämäänsä ilman tuota vanhaa, nokista\nsaunaa, jonka suuren kiukaan hän itse aikoinaan oli suurella huolella\nrakentanut ja sitten vuosien mennen monet kerrat korjannut ja uusinut\nja jossa oli häntä varten erityinen kotoisa soppi, mikä hänen\nmielikuvituksessaan oli käynyt melkein pyhäksi ja loukkaamattomaksi\npaikaksi.\n\nOlihan ukko kyllä silloin tällöin matkalla tai kylässä ollessaan\nmuissakin saunoissa kylpenyt, mutta ei niissä missään saanut syntymään\nsitä oikeata ja totista saunatunnelmaa, joka ukolle oli kaikki\nkaikessa. Vieraat lauteet, vieras haju ja outo löylyn tikura niissä\nhäiritsi saunahartautta. Jo lauteille johtavat portaatkin niissä kylän\nsaunoissa olivat tylysti vieraat, milloin liian jyrkät, milloin\nhorjuvat ja toisin vuoroin taas kovin kiusallisen kapeat porraslaudat.\nMutta kotona vanhassa saunassa ne olivat niin mukavalleen vinossa,\nettei huomannutkaan, kun niitä myöten lauteille pyörähti.\n\nKaikkenahan se saunan uudistaminen olisi vielä ukon mielestä mennyt,\njos uudesta olisi tahdottu tehdä visusti entisen kaltainen, johon ukko\nolisi saanut kiukaan rakentaa. Mutta nuorilla miehillä olikin mielessä\naivan uudenaikainen sauna, uloslämpiävä, sellainen kuin kirkonkylällä\noli joku aika sitten poliisille ja kauppiaalle rakennettu.\n\nUkko halveksi sydämensä syvyydestä sellaisia saunoja. Hän kadotti\nkokonaan tavallisen tyyneytensä ja puhui katkera sävy äänessään:\n\n-- Eihän ne ... mitä saunoja ne semmoiset on! Savua sitä pitää saunassa\nolla, sisäänlämpiviä niiden olla pitää, jos mieli oikeata löylyä saada!\nHerroille ja lapsille ne ovat omiaan sellaiset uloslämpiävät...!\n\nVanha isäntä oli täydellisesti yhtä mieltä ja vaikka hän koettikin\nvoimasanalla tukehuttaa koko tuuman, näytti se sittenkin pyrkivän\ntoteutumaan. Hänen sanansa oli kadottanut entisen teränsä ja nuoret\nmiehet toimivat enemmän kuin puhuivat. He vetivät hirsiä omin päinsä ja\nalkoivat rakentaa. Kasvavalla huolella näki Eljas-ukko hirsikerroksen\ntoisensa jälkeen kohoavan ja tuuman toteutumista ei siis ollut enää\nepäileminen.\n\nMutta ne rakensivat uuden saunan eri paikkaan, lähemmäs pihaa kaivon\nviereen. Ehkä vanha sauna saikin jäädä koskemattomaksi paikoilleen?\nSiltä se melkein näytti ja ukko tunsi toivonkipinän viriävän\nsydämeensä. Hänen teki monasti mieli kysyä sitä seikkaa, mutta ei\noikein uskaltanut. Parempi odottaa ja katsoa syrjästä. Jos se saisi\npaikalleen jäädä, niin eihän hänellä mitään hätää, hän kylpisi vanhan\nisännän kanssa edelleenkin siinä eivätkä uudesta olisi tietääkseenkään.\n\nPilkallisina ja katkerina he vanhan isännän kanssa pysyivät yhä\nedelleenkin uuden saunan rakennuspuuhaa kohtaan.\n\n-- Eiköhän siinä pojillakin vain tule vielä turvaaminen vanhaan\nsaunaan, kun ei uudessa rupea löyly vetelemäänkään! -- toisteli\nEljas-ukko kuin sillä salaista huoltaan suistaakseen ja samoista syistä\nliitti vanha isäntä perään:\n\n-- Kunhan vain ei niin kävisikin!\n\nMutta kohtalo oli määrännyt vanhan saunan tyyten häviämään. Talon\nsuoviljelyksille tarvittiin majapirttiä kesäistä työväkeä varten ja\nnuoret miehet ehdottivat vanhan saunan siirrettäväksi sinne. Kiusaus\noli vanhalle isännälle liian suuri. Kun nyt kerran kuitenkin uusi sauna\noli syntymässä, niin olihan hyvä, että vanha saunakin oli vielä\njoksikin hyödyksi, kun ei sitä kylpemiseenkään enää välttämättä\ntarvittu. Hänellä ei ollut sitä samaa järkähtämätöntä uskoa vanhan\nsavusaunan ehdottomaan etevämmyyteen kuin Eljas-ukolla ja niin saivat\nnuoret miehet tahtonsa täytetyksi. Mutta Eljas-ukolta sammui\nviimeinenkin riutuen kytenyt toivonkipinä.\n\nKun uusi sauna oli valmistumassa, oli määrä ryhtyä vanhaa hajottamaan,\njotta se viimeisillä kevätkelillä ehdittäisiin siirrellä suopellolle.\nJa niin tuli lauantai-ilta, jolloin Eljas-ukko viimeisen kerran kylpi\ntutulla sijallaan vanhassa saunassa. Mutta hän oli katkeralla mielin\neikä saanutkaan kiinni entisestä tunnelmasta. Ensinnä istui hän pitkän\ntuokion silmät ummessa nurkassaan, mielessä sydäntä ahdistava\ntietoisuus, että hän ei samassa paikassa saa enää koskaan istua, että\nviikon kuluttua sitä tuttua paikkaa ei ole enää olemassakaan. Mutta\nsitten kun muita kiipesi lauteille, alkoi hän ottaa löylyä. Äkeällä\näänellä komensi hän saunottajaa yhä lisäämään ja lisäämään löylyä, niin\nettä aremmat parkuen pakenivat lauteilta ja sietävämmätkin seurasivat\npahasti ähkyen perässä. Mutta ukko otti yhä lisää ja heilutti vihtaa\nhartiovoimin kuin olisi hän kerta kaikkiaan aikonut kuitata loppuikänsä\nsaunahalut. Ja kun hän sitten viimeinkin laskeusi alas ja hänen\nhaahmonsa tuli sankean höyrypilven keskeltä näkyviin, oli hänen\nruumiinsa tulenhohtava ja ankara kuumuus oli kihonnut päähän, niin että\nhän ulos mennessään kolhasi otsansa ovenpieleen.\n\nNiin kylpi ukko viimeisen kerran vanhassa saunassa.\n\nMaanantaina alettiin sitä hajottaa ja keskiviikkona kylvettiin ensi\nkerran uudessa saunassa. Se lämmitettiin lattian alta, jonne oli\nerikoinen ovi sivuseinässä. Savu meni pellillä varustetusta,\nvarsinaisen saunan läpi kulkevasta tornista ulos ja löylyvesi lyötiin\nuunintapaisesta aukosta sisälle. Lauteita ei ollut, penkit vain\nseinustoilla ja kahdessa vastakkaisessa seinässä suurehkot akkunat.\nPunaiseksi maalattuna, lautaeteisineen, tornineen ja akkunoineen näytti\nse Eljas-ukosta kovin oudolta ja hänestä tuntui tuiki mahdottomalta\nnimittää sellaista saunaksi.\n\nViime kerran vanhassa saunassa kylvettyään oli hän päätellyt\nmielessään, ettei hän uuteen saunaan jalkaansa astu. Jos milloin\nsaunaamishalu kävisi kovin sietämättömäksi, niin kävisi hän naapurissa\nkylpemässä, siellä kun oli vielä sauna vanhaa mallia.\n\nMutta kun hän sitten keskiviikkoiltana näki väen vaeltavan uuteen\nsaunaan, alkoi ukko tuntea ruumiissaan sietämätöntä löylynkaipuuta. Hän\nkoetti olla sitä ajattelematta, mutta ihossa kutisi kuin kiusaa tehden\nja härnäten. Liehän tuolla pöksässä kuumuutta sielläkin, ajatteli hän\nja sitten perään: saattaisihan tuota kerran käydä katsomassa, sittepä\nhänen tietää. Ja niin nähtiin ukon tuokion kuluttua vanhaan tahtiinsa\nastelevan paitasillaan saunaa kohti, kädessä oma kunnon vihtansa.\n\nOudon ja kovin vastenmielisen vaikutuksen teki häneen tuo valoisa sauna\ntiilikivimuurineen ja puhtaan valkoisine seinineen. Kuin häpeissään\nistahti hän hämärimpään nurkkaan ja alkoi tunnustella löylyn makua.\nOudolta tuntui sekin. Kuumuutta siinä kyllä oli, mutta tuoksu oli\nvieras ja vastenmielinen.\n\nSanaakaan puhumatta alkoi hän vihdalla sääriään rapsutella. Vanha\nisäntä istui peräseinällä muiden miesten keskellä ja kuului siellä\nlepertelevän jotain sellaista kuin että taitaahan se saunana mennä\ntämäkin, kun ehtii siihen tottua. Nuoret miehet tuntuivat olevan siitä\nhyvillään. He olivat aluksi ikäänkuin aristelleet, että miten ukot\nrupeaisivat heidän saunalaitostaan arvostelemaan. Eljas-ukolla oli jo\nmietittynä muutamia sapekkaita sanoja, mutta vanhan isännän vanhuuden\npenseyttä osottavan lepertelyn kuullessaan suututti häntä niin, ettei\nhän puhunut mitään, vaan virutti silmänsä kylmävesisangossa ja lähti\nennen muita pois.\n\nEikä ukon tunteet muuttuneet sen ystävällisemmiksi uutta saunaa\nkohtaan, vaikka hän vastakin kävi siellä kylpemässä. Se oli\nristiriitojen aikaa ukolle. Kun tuli tavallinen saunailta, jolloin ukon\nruumis oli tottunut löylykuurinsa saamaan, oli hänen mahdoton pysyä\npois saunasta, vaikkei hän koskaan enää voinutkaan saada entistä\nsaunatunnelmaansa palautumaan. Kävi hän jonkun kerran naapurissakin\nkylpemässä, mutta sinnekin oli liian pitkä matka, että joka kerta olisi\nviitsinyt sen kävellä eikä se naapurin saunakaan ollut sen vanhan\nkotisaunan, veroinen. Niin täytyi käydä uudessa saunassa. Kylpemättä ei\nvoinut, olla, sehän olisi ollut ihan kuolemaksi, ja uudessa saunassa\nkylpemiseen hän taas ei voinut tottua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kevätkesän leutona iltapäivänä heräsi Eljas-ukossa tavallista\nväkevämpi saunaamishalu. Hän pysähtyi työssään ja katsoi eteensä, mutta\nsilmissä oli sellainen ilme kuin hän ei näkisi sillä hetkellä mitään\nulkomaailmasta. Vanha sauna ja sen nokinen, tuttu peränurkka oli taasen\nyhtäkkiä ja elävästi hänen sisällisen näkövoimansa eteen kuvastunut. Se\ntapahtui aina silloin, kun hänen jossakin hyvin pölyisessä työssä\nollessaan ruumista alkoi kovin sietämättömästi kutisemaan. Hän kävi\najatuksissaan läpi kaikki kylpemismenot vanhassa saunassa, alkaen siitä\nkun hän saunan siinnyttyä paitasillaan ennen muita asteli saunaan,\nhautoi vihdan omilla tempuillaan, kiipesi lauteille ja alustavan löylyn\notettuaan ja hikoilun alkuun päästyään istui silmät ummessa ja nautti\ntunnelman kohoutumisesta.\n\nTavallista elävämmin kuvastui tänään kaikki hänen mieleensä. Hän oli\nsieramissaan tuntevinaan tutun löylyn hajun ja pitkin hänen ruumistaan\nkulki hivelevä väristys, kun hän kuvitteli löylyn ihanasti kirvelevänä\nihoaan nuoleksivan. Silloin oli hän tarttuvinaan vihtaan ja alkavinaan\nsääriään rapsutella, mutta havahtui samalla todellisuuteen, ihana\nmielikuva särkyi, hajosi ja häipyi riekaleina tyhjyyteen, ja ukon tuli\nhyvin paha olla.\n\nHän mietti jo lähteä naapuriin kylpemään, mutta samalla juolahti hänen\nmieleensä eräs tuuma ja hän lähti tupaan.\n\nSiellä oli vanha isäntä yksinään. Hän istui ruuvipenkin edessä ja\nsilmälasit nenällään viilata jumitti jotakin rautaa. Eljas-ukko istui\npenkille siihen lähelle.\n\nTuokion kuluttua keskeytti vanha isäntä työnsä, silmäsi ulos ja kysyi:\n\n-- Onkos ukko pannut saunan lämpiämään?\n\nSitä Eljas-ukko oli odottanutkin.\n\n-- Enpä minä häntä ... -- vastasi hän hitaasti.\n\n-- Eiköhän sitä sietäisi lämmittää ... tuntuu tässä kylpyä haluttavan.\n\n-- .... tiedä, eipä siellä tahdo saada oikeata löylyä.\n\nHän oli käynyt vähän rauhattomaksi, nousi seisomaan ja rupesi piippuaan\nlaittamaan. Vanha isäntä näytti innostuvan, hän kääntyi Eljas-ukkoon\npäin, alensi ääntään ja sanoi:\n\n-- No niin minustakin! On siinä joku vieras maku tuon uuden saunan\nlöylyssä, mikä hänessä sitten liekin.\n\nEljas-ukko hymähti halveksivasti.\n\n-- Tietäähän tuon, kun kaikki savu ulos menee. Sisäänlämpiävän sen\npitää saunan olla, ei se löyly muuten oikeaa tule!\n\nViimeiset sanansa sanoi ukko suurella painolla.\n\n-- Kyllä se niin on, -- sanoi vanha isäntä alakuloisesti ja näytti\nsiinä Eljas-ukon edessä tuntevan kuin syyllisyyttä vanhan saunan\nhäviämisestä.\n\nEljas-ukko tuprautteli piipustaan sakeita savupilviä ja mietti, joko\nhän sanoisi sen, kun vanha isäntä tuli siihen itsestään. Ääntään\nvieläkin enemmän alentaen, vaikkei tuvassa muita ollutkaan, sanoi hän:\n\n-- Mutta saattaahan sen tuon uuden saunankin sisään lämmittää. Sulkee\nvain pellin...\n\n-- Ky-yllä kai sen saattaa, -- arveli ukko mahdollisimman levollisesti\nja maltittomuuttaan peittääkseen katseli ympäri kattoa.\n\n-- No, mitäs muuta kuin pane lämmitä ja pelti kiinni, niin saadaan\ntässä taas oikeata löylyä!\n\n-- ... tiedä häntä, mahtaisiko tuota uskaltaa?\n\nHän oli tähdännyt oikeaan paikkaan. Vanhassa isännässä heräsi\nsilmänräpäyksessä tunto vanhasta rajattomasta isäntävallastaan ja\nkiivastuen tiuskasi hän:\n\n-- Kun minä sen kerta sanon, niin sen uskaltaa! Pane vain lämpiämään ja\npelti kiinni!\n\n-- Saattaapa tuon panna, -- ja ukon kasvoille levisi makea myhäily, kun\nhän kääntyi ja lähti ulos kävelemään.\n\nNähtiin sitten tuokion kuluttua Eljas-ukon kärryliiterin ja halkovajan\nnurkitse pitkin askelin harppovan saunaa kohti, käsivarsillaan ankara\nhalkosylyys. Kuin varkain pujahti hän saunan alakertaan ja kohta sen\njälkeen alkoi tornista savua purnuta. Mutta ukkopa meni vikkelästi ylös\nsaunaan ja sulki pellin, jolloin kitkerää ja pöllyävää savua alkoi\nlöylyaukon täydeltä tupruta saunaan, leviten ympäri huonetta ja tuota\npikaa peittäen näkyvistä valkoisina säilyneet seinät. Ukko sulki\ntiiviisti oven ja palasi työmaalleen. Mutta aina vähän päästä täytyi\nhänen silmätä saunaa kohti ja tyytyväisyydellä näki hän savun vanhaan\ntapaan tulla höllöttelevän ovenpielistä ja katonrajauksesta.\nSeinämaalistaan ja tornistaan huolimatta saattoi uutta saunaakin jo\nsaunan nimellä kunnioittaa.\n\nSe ehti siintyä jo ennenkuin väki työmailtaan palasi ja ukko lähti\nvanhan isännän kanssa heti saunaan. Oven avattuaan tunsi hän\nsieramissaan heti tutun hajun ja kovin tyytyväisenä rupesi hän\nvihtaansa hautomaan. Kun he sitten istuivat perälavitsalla, kumpikin\neri nurkassaan, tulkitsivat he toisilleen tyytyväisyytensä löylyyn ja\nsen makuun.\n\n-- No, nythän se joltakin tuntuu.\n\n-- Tietääpäs se, kun oikealla tavalla lämmittää.\n\nSeinät olivat käyneet melkein mustiksi. Se tuppasi kumpaakin\nhuolettamaan, vaikka he siitä visusti vaikenivatkin. Mutta kumpikin\ntunsi toisen ajattelevan sitä samaa ja minkä melun nuoret miehet siitä\nnostaisivat. Eljas-ukko lisäsi löylyä ja koetti silmät ummessa saada\nentisen saunatunnelmansa päästä kiinni. Löyly oli kyllä oivallista,\nmutta sittenkään hän ei päässyt oikein omaan elementtiinsä. Seinissä\ntapahtunut jyrkeä muutos häiritsi väkisinkin. Ja niin he kumpikin\nistuivat nurkassaan äänettöminä ja äkeinä.\n\nKun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät saunaa, laskeusi vanha\nisäntä kiiruusti alas ja lähti sanaa puhumatta pois. Eljas-ukko otti\nvielä löylyä ja koetti hartioitaan kylvettää, mutta kun eteisestä alkoi\nkuulua jalkain töminää nuorten miesten siellä riisuutuessa, virautti\nukkokin hätäisesti silmänsä ja rintansa, laskeusi alas, otti myttyrään\nkäärityn paidan eteensä ja lähti ulos.\n\nSiinä pihan halki astellessaan kuuli hän takanaan saunanoven narisevan\nja sitten äänekkäitä ja harmistuneita huudahduksia:\n\n-- Mitäs tämä on!\n\n-- Seinät aivan mustana!\n\n-- Vaarit sulkeneet pellin ja laskeneet savun sisään ... silti niillä\nsemmoinen kiiru olikin!\n\n-- No ne on äijiä, sietäisivätpä senkin mokomat...\n\nEljas-ukko kiiruhti askeliaan ja istahti oman puolensa portaalle, jossa\nhän oli tottunut saunatunnelmansa jälkimainingeista nauttimaan, viileän\niltailman hyväillessä kuumaa ruumista. Kyynärpäät polviin nojattuina\nhän siinä kauan istui ja silmät penseinä tuijotti eteensä. Selvästi hän\nnyt tunsi, että hän ei saa ikinä enää vanhasta saunatunnelmastaan\nkiinni, että hän itsekin kuuluu jo auttamattomasti menneisyyteen\nsamoinkuin se sijoiltaan hävitetty vanha saunakin.\n\nEnnen hän oli aina pukenut paidan päälleen ja mennyt kamariinsa\nennenkuin vihdasta ihoon tarttuneet lehdet kerkesivät irti kuivua,\nmutta nyt hän istui samassa asennossa vielä sittenkin, kun ne olivat jo\nolkapäiltä ja kyliltä karisseet maahan, missä lieto illan leyhkä niitä\nlaiskasti siirteli keskipihaa kohti.\n\n(1907).\n\n\n\n\nSUSI.\n\n\nEräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa\n\"viimeisestä nipukasta papillista säätyä\". Tuo lienee sentään jo\nliiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri,\nsilta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi\nhallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.\n\nMainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai\n\"susivoudin\" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään\nvirkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen\ntietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin\nkotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä\njahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs\nkunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin\ntitteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen\nviimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa,\nniin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi\nkuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.\n\nMitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt,\nja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet.\nAinoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli\npalkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen\nkuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset.\nMutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden\nkanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia\nvuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä\nselvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua.\nSitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet\nsusijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei\nniissä yhdessäkään esiintynyt.\n\nMutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle\nsusi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui\npitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty\nsuden jälet.\n\n\"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!\" väittivät vanhemmat\nmiehet kyynillisen itsepintaisesti.\n\nMutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan \"ilmisiinsä\" nähneet\nsuden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta\nhouvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai\nLiisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.\n\n\"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!\" väittivät taas\ntuomasluonteet.\n\n\"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen\nvallesmannin Vahdin tuntee!\" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat\nsuden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.\n\nJa pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka\nuskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon\npaikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä\nuseampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin\nsudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta\nhävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että\ntodellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.\n\nSusivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita\npitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta\nhäntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi\nlopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.\n\nMutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta\nkarkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä\nyönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi\ntaajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin\nVahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä\nulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut\nkynnyksellä.\n\nKyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta\nserkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin\ntalojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta\nylen lihavan Mopen.\n\nKun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset\nvoineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri,\noli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin\nmuori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla\naivankuin odottaen tuota vierailua.\n\n\"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!\"\n\nMutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli\njuuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin,\nkuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin\nsinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä\nisäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan\ntiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin\ntehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran\nsaavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.\n\nTosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen\nvirkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu\nnoin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin\ntapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton\nhännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa\npäiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena\nalallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli\nse, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli\nedelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli\nhänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.\n\nEräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi\ntoimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän\nlähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen\njälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat\njärven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti\nvirkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla\nhelppo saartaa väsytetty susi.\n\nJa tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi\nsaatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän\nlaiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi\njoutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.\n\nSilloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan,\ntoisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui\njäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne\nlähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman\nvimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan\nvälimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili\nhölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.\n\nJahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa\nmiesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista\nsaarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen\nläpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin\nlaajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli\nsiellä toistensa ympäri.\n\nSusi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan\nvitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot\nehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä\nhyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä\nkoipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin\npystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta,\nvelvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta.\nMutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin\nrakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota\nvirkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista\nalkoi raahata häntä mukanaan.\n\n\"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!\" kuului huutoja, ja nauraen sekä\nhoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.\n\nSusivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut\nenää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen,\nheittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan\nryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen\nvirka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.\n\nSusi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta\nvalmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi\nheittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan.\nKaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen\nmutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva\njahtivouti.\n\nVasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo\nkerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle,\nmutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi\nnäkymättömiin.\n\n\"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!\"\n\nJahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden\nvuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla\npitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä\nkyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään\nsaakka.\n\nEttä susi kesäksikin jäi paikkakunnalle, oli jo hyvin arveluttavaa.\nSieltä ja täältä alkoi piankin kuulua haikeita valituksia suden\nlammaslaumoissa tekemistä tuhotöistä. Yhä kiukkuisemmin alettiin taas\npuhua jahtivoudista ja hänen kapoistaan. Lopulta katsoikin tämä\ntarpeelliseksi ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.\n\nMutta kesällä, jolloin ei jälkiä näkynyt, oli mahdotonta ajaa sutta tai\nsaada se saarroksiin. Sen vuoksi ryhtyi jahtivouti suuremmoisiin\nstrategisiin liikkeisiin, joiden tarkotuksena oli häätää susi pitäjän\nalueelta kokonaan pois. Hän sai apua ylemmältä esivallalta, nimittäin\nnimismieheltä, ja niin kuulutettiin puolesta pitäjästä mies talosta\nkokoontumaan määrättyyn paikkaan. Kellä suinkin oli pyssy, hänen oli se\notettava mukaan.\n\nMiehiä kokoontui sudenajoon viljalti. Kaikille, joilla oli pahanenkaan\nampuma-ase, jaettiin kunnan puolesta ruutia ja nalleja. Sitten heidät\nsijotettiin kutakuinkin suorana viivana puolen pitäjän läpi kulkevalle\nmaantielle, parikymmentä syltä aina miehen väliä, joten heistä venyi\npenikulman pituinen ketju. Ketjun, jota pitkin susivoutikenraali\nlopuksi ajoi kääseissään jaellen armeijalle viimeisiä neuvojaan, tuli\nmerkin saatuaan lähteä yhtaikaa liikkeelle ja samassa järjestyksessä,\npyssyjään paukutellen, huutaen ja menoten samota läpi maantien ja\npitäjänrajan välisen laajan metsäkulman. Rajalla ilmotettiin olevan\nnaapuripitäjän miehiä omain viranomaistensa johdolla, ja he lähtisivät\nsitten jatkamaan ajoa oman alueensa läpi.\n\nOliko herrojen viranomaisten tarkotus ajaa susi täten pitäjä pitäjältä\naina Pohjanlahteen saakka ja sinne hukuttaa, siitä minulla ei ole\ntietoa. Ja muutoinkin olisi ehkä joku entisajan nerokkaimmista\nkondottiereistä voinut strategisessa suhteessa tehdä joitakin painavia\nmuistutuksia tätä suunnitelmaa vastaan. Sillä jos suden tiedettiinkin\nmuutamia päiviä sitten asustaneen hyökkäyksen alaisella metsäkulmalla,\nniin oliko sanottu, että se siellä enää olisi, varsinkin kun ottaa\nhuomioon puheenalaisen häntyrin levottoman ja liikkuvan luonteen? Jos\nkysymyksessä olisi ollut esim. karhu, niin asia olisi ollut vallan\ntoinen. Mutta sudestahan oli juuri edellisen talven aikana syntynyt\nsamantapaisia legendoja kuin ennen tanskalaissotien aikana Niilo\nGrabbesta, joka oli yhtaikaa kaikkialla eikä silti missään. Ja toiseksi\nsaattoi sangen painavilla syillä kysyä: oliko niin varmaa, että susi,\njos hän nyt sattuikin olemaan tällä pitäjän kulmalla, syrjiin\npoikkeamatta kiltisti juoksisi ketjun edellä naapuripitäjän rajalle,\nasettuakseen sitten siellä sikäläisen rintaman eteen kuin hevonen\nvaljaisiin ja juostakseen niin edelleen aina Pohjanlahteen saakka?\n\nMutta tällaisia seikkoja eivät miehet ottaneet punnitakseen, eikähän\nmiehistön asia olekaan arvostella päällystön toimenpiteitä. Innokkain\nhuudoin ja tihein pyssynlaukauksin lähtivät he merkkilaukausten pitkin\nlinjaa kaikuessa samoilemaan tuota paripenikulmaista, soista ja\nrämeistä metsätaivalta. Ja puolen päivää kuului siltä pitäjän kulmalta\nsotainen pauhina, joka varmaankin tuotti lohtua niiden mieliin, joiden\nkoirain tai lammasten kanssa susi oli rakentanut lähempää tuttavuutta.\n\nMutta vähitellen sammui rähinä ja pyssyjen pauke. Soita tarpoessaan\nväsyivät miehet, kokoontuivat yksiin joukkoihin ja hiljaa jutellen\njatkoivat matkaa pitäjän rajalle, josta he hiukan levähdettyään ja\nnaapurikylän miehiä näkemättäkään palasivat läpi väsyneinä ja\nkipeytynein raajoin kotiinsa.\n\nSeuraavana päivänä kuultiin, että susi oli eilispäivänä vastakkaisella\nkulmalla pitäjää tehnyt pillojaan erään talon lammaskarjassa.\n\nSiinä sitä nyt siis oltiin! Ja sudenajossa mukana olleet alkoivat\nankarasti arvostella koko yritystä. \"Mitäs, tiesihän sen nyt jo\nlähtiessäkin, ettei sillä pelillä pitkällekään päästä!\" Jokaisella oli\nparempi suunnitelma, että niin ja niin sitä olisi pitänyt tehdä ja susi\nolisi varmasti joutunut loukkuun. Jahtivoudin ja nimismiehen\ntyperyydestä olivat kaikki yhtä mieltä.\n\nMutta edellinen, jolla virkavelvollisuutensa lisäksi oli sitten\nviimetalvisen tapauksen selvästi persoonallistakin kainia sutta\nkohtaan, teki vielä tuonnempana kesällä uuden, joltistakin\nmielikuvitusrikkautta todistavan ehdotuksen tuon juonikkaan häntäniekan\nkarkottamiseksi. Metsiin pitäjän eri kulmille oli kiviin ja kallioihin\nporattava ankarat latingit, jotka sitten samana yönä yhtaikaa\nsytytettäisiin. Siitä syntyvä pelottava jyrinä karkottaisi varmasti\nsuden mailta halmeilta. Kuinka tämä yritys olisi onnistunut, on\nmahdoton sanoa, sillä sitä ei pantu koskaan toimeen. Susi teki koko\nkesän pillojaan ja vasta seuraavana talvena menetti se naapuripitäjässä\nnahkansa.\n\nSen jälkeen ei paikkakunnalla ole ainakaan pitempään susia oleskellut.\nHuomattavimmat seuraukset tästä sen viimeisestä vierailukäynnistä\nolivat seuraavat: 1) niiden hyväilyjen johdosta, joiden esineiksi\nleipurin ja susivoudin koirat olivat joutuneet, liittyi kansan\nmielikuvituksessa suden luonteeseen jonkinlainen humoristinen piirre,\n2) kun jahtivoudin virat joitakin vuosia sen jälkeen lakkautettiin,\npidettiin esivallan toimenpidettä kerrankin ihan naulanpäähän osattuna.\n\n\n\n\nVAARALLISELLA RETKELLÄ.\n\n\nTupakkavaunun lyhemmällä ovipenkillä istui vanhanpuoleinen mies, jonka\nyhdellä silmäyksellä saattoi huomata syrjäseutulaiseksi. Hänen laihoja\nkasvojaan ympäröi naavoittunut parta, päällään hänellä oli\nvanhankuosinen sarkatakki ja jalassa pieksusaappaat, joista lähtevä\ntervanhaju tuntui yli vaunun. Hän istui penkillä syrjittäin ja söi\navopäin evästä laukustaan.\n\nVastapäisellä penkillä istui kaksi jätkää, jotka kuluneilla ja\nlikaisilla korteilla nopein kädenliikkein pelasivat viittä lehteä. Kun\nukko lopetti syönnin, sulkien voirasiansa ja pyyhkien puukkoaan\nhousuihinsa, päättivät jätkätkin pelinsä ja ottaen ylätaskuistaan\nesille pennin paperossit alkoivat savustella. Kumpikin tarkasteli nyt\nukkoa, joka hitaalla perusteellisuudella ahtoi visapiippuunsa\nnurkantakasia parin korttelin pituisesta tupakkimassista.\n\nVihdoin alotti toinen keskustelun, kysyen eräänlaisella tuttavallisella\nylemmyydellä:\n\n-- Mihinkäs asti isäntä reissaa?\n\nUkko puhalsi savun suustaan, sylkäsi sitten ja rykäsi vielä perään,\nminkä jälkeen hän oli valmis vastaamaan:\n\n-- Tornioonhan tässä olisi meininki päästä.\n\n-- No sittenhän meillä on sama matka.\n\n-- Vai sinne tekin, -- innostui ukko ja muuttui heti käytöksessään\navonaisemmaksi, -- taidatte olla sieltä puolen kotoisinkin?\n\n-- No eipä juuri sieltä, mutta töissä on oltu siellä Roution sahalla ja\nsinne ollaan nytkin menossa.\n\n-- No ihan kuin naulan päähän! -- innostui ukko yhä enemmän, -- minä\nkun myös olen juuri samalle sahalle menossa.\n\n-- Ettäkö oikein töihin? -- hymähtivät jätkät.\n\n-- Ehei, mitäs minusta nyt sahan töihin! -- nauroi ukko. -- Muuten vain\ntuli asiaa. Minulla oli näet poika siellä työssä ja se otti ja tässä\npääsiäisen aikana kuoli tapaturmaisesti, miten lienee lankkupinon\npäältä horjahtanut alas niin että taittoi selkänsä. Ja nyt sitten viime\nviikolla kirjottivat sieltä sahalta, että se oli tapaturmavakuutuksessa\nja että saisi tulla rahoja nostamaan.\n\n-- Te taidattekin olla sen Kasurin Esko-vainajan isä? -- keskeytti\ntoinen jätkä.\n\n-- No se juuri! Tunsittekos tekin Eskon?\n\n-- Tokihan me Eskon tunsimme, kun oltiin monena vuonna yksissä töissä,\n-- vakuuttivat jätkät.\n\n-- No katsopas! -- ihasteli ukko.\n\nHän lämpeni yhä enemmän jätkiä kohtaan, jotka tuntuivat hänestä nyt\nmelkein sukulaisilta. Hän olikin puolen päivää äänetönnä saanut istua\nköröttää outojen ihmisten parissa.\n\n-- Tehän sitä sitten opastattekin minun sinne sahalle, minä kun olen\naivan outo niillä main, -- pyydysteli ukko.\n\n-- Kyllähän me, mitäs siinä on muuta kuin mennään heti asemalta yksin\nmatkoin.\n\n-- Sattuipa se tosiaan mukavasti, -- ihasteli Kasuri edelleen ja alkoi\nsitten omasta alotteestaan kertoilla elämänsä vaiheita: kuinka hän oli\nsuuren lapsijoukon isänä asettunut kylmään korpeen, rakentanut sinne\nmökin ja raivannut peltoa; kuinka lapset aikaistuttuaan olivat järkiään\nlentäneet maailmalle; kuinka hän vanhana ja selkävaivaisena miehenä oli\nmuorineen häätynyt mökiltä pois, mutta kuinka hän oli asettunut toiseen\nkorven kolkkaan ja yhdessä muorin kanssa raivannut sinne uudet pellot;\nja kuinka he kahden nyt elelivät siellä pienessä pirttipahasessa.\n\n-- Ei ole ollut varoja rakentaa kunnollista asumusta eikä pojista ole\nollut ennen penninkään apua, kunnekka nyt sitten tuli ihka tietämättä\nvakuutusmaksu. Vaikka raskas oli sekin apu, kun se tuli pojan kuoleman\nhintana, -- lopetti hän juttelunsa.\n\n-- Kuinkas isosta se Esko oli vakuuttanut itsensä? -- kysyi nyt toinen\nmiehistä.\n\nMutta Kasuri muuttuikin yhtäkkiä varovaiseksi ja vastasi\nepämääräisesti:\n\n-- Olihan se ... niin että kyllä minä niillä rahoilla, jos ne nyt\nsieltä ensinnäkin saa, voin isomman tupakantin laittaa.\n\nHän puhaltaa turisteli öljyä piipunvarrestaan ja jatkoi kielevästi:\n\n-- Tähän asti minä olenkin pannut pääpainon ulkohuoneille. Navetat,\nriihet ja tallit olen itse vähitellen salvaa jäkrittänyt, mutta nyt kun\nolisi pitänyt omankin pään suojaksi kunnollinen asumus saada, loppuivat\nvoimat. On ruvennut sellainen ankara kolotus selkää vaivaamaan, ettei\nkykene enää salvukirvestä heiluttamaan. Saa nähdä nyt sitten, saaneeko\ntässä sen vieraalla väellä pystyyn.\n\nSen jälkeen mennä täristettiin ääneti eteenpäin. Kasuri täytti\nuudelleen piippunsa, veteli savuja ja katui mielessään, että oli\ntullutkin niin tarkkaan oudoille miehille asiastaan jutelleeksi. Ties\nmiten ystäviksi vielä voivat heittäytyä, kun saivat niistä rahoista\nkuulla...\n\nIltapuolella päivää saapuivat he perille ja Kasuri lähti yhdessä\nmiesten kanssa astelemaan suoraa sahalle. Miehet neuvoivat työnjohtajan\nasunnon ja laukkunsa porstuaan laskien pistäysi Kasuri kyökkiin.\n\nKun hän edellisellä viikolla oli saanut sahan työnjohtajalta kirjeen,\njossa häntä kehotettiin tulemaan sahalle nostamaan poikavainajansa\nkolmen tuhannen markan tapaturmavakuutusta, oli asia Kasurista tuntunut\nsuorastaan unennäöltä. Jo lähes paria kuukautta aikaisemmin oli hän\nsaanut tiedon poikansa kuolemasta, jonka aiheuttama mielimurteisuus oli\njo ehtinyt asettua. Tapaturmavakuutuksesta ei hänellä ollut ennen\nkirjeen saapumista ollut mitään tietoa. \"En minä oikein jaksa uskoa,\nettä sieltä mitään rahoja lähtee, mutta menenpä häntä nyt varsin\nkäymään\", oli hän lähtiessään muorille sanonut. Eikä hän itse asiassa\nollutkaan koko matkalla jaksanut oikein uskoa saavansa rahoja, sillä\nkolme tuhatta markkaa tuntui hänestä ihan uskomattomalta summalta.\nSiksi hänen jännityksensä kohosi korkeimmilleen, kun palvelustyttö meni\nsisähuoneista työnjohtajaa kutsumaan.\n\nHetken perästä ilmestyi kyökkiin kovaääninen reipas mies. Silmättyään\nKasuria ja ehtimättä vastata tämän tervehdykseen lausui hän:\n\n-- Taidatte olla sen Esko Kasuri-vainajan isä?\n\n-- Ka sehän minä olen, mutta kuinkas te sen niin pian hoksasia?\n\n-- Näin päältä, -- sanoi työnjohtaja tyytyväisenä, -- mutta kylläpä te\ntulittekin parhaaseen aikaan. Täällä on muuan naikkonen, joka taisi\nelää yksissä Eskon kanssa, ja se väittää Eskon lasaretissa maatessaan\nluvanneen vakuutusrahat hänelle ja vaatii niitä nyt sen perusteella\nitselleen. Mutta ei niitä hänelle anneta. Lähdetäänhän konttorin\npuolelle, niin saatte rahat taskuunne.\n\nKasurilla rupesivat ihan polvet vapisemaan ja tuntui kuin hengityskin\nolisi tahtonut salpautua.\n\n-- Että oikeinko ne rahat on tänne lähetetty? -- sammalsi hän\nhämillään.\n\n-- Hyvä toki, kolme tuhatta täällä on teitä odottamassa. Taikka\noikeastaan hyvin hituista vaille, sillä lähetyskustannukset on\nvähennetty pois, mutta se ei tee täyttä markkaakaan.\n\n-- Olisihan siitä nyt saanut vaikka enempikin ottaa, -- hymisi Kasuri,\njonka mielestä työnjohtaja oli maailman paras mies.\n\nKentällä konttorihuoneuston edustalla loikoili tupakoiden ja jutellen\njoukko sahan työmiehiä, joiden keskellä Kasuri huomasi äskeiset\nopastajansakin. Ne olivat nähtävästi juuri kertoneet hänestä toisille\nmiehille, sillä yksi joukosta kysyi heidän ohi kulkiessaan:\n\n-- Rahojakos vaari menee nostamaan?\n\n-- ... tiedä häntä, tokko tuolta suuriakaan rahoja lähtenee, -- vastasi\nKasuri vältellen ja kiiruhti työnjohtajan jälestä portaita ylös.\n\nKun he olivat tulleet sisälle, haki työnjohtaja pöytälaatikosta\nmuutamia papereita ja lausui:\n\n-- Näihin olisi summa kuitattava. Osaattakos te nimenne kirjottaa.\n\n-- Enhän minä ... puumerkkiinhän ne ovat aina saaneet tyytyä.\n\n-- No pistäkäähän sitten puumerkki alle, kun minä ensinnä kirjotan\nnimenne.\n\nKasuri otti kynän kömpelöiden ja kuhmuisten sormiensa väliin sekä\npiirsi työnjohtajan osottamaan kohtaan tuumankorkuisen latinalaisen\nK:n. Siitä tuli hyvin mutkainen, sillä kynää pitelevä käsi vapisi\nkovin.\n\n-- Eikö tuo täydestä käyne? -- sanoi hän, laskien helpotuksesta\nhuokaisten kynän pöydälle.\n\nKun paperit oli vielä varustettu todistajain nimikirjotuksilla, avasi\ntyönjohtaja kassakaapin ja latoi pöydälle viisi viidensadan markan\nseteliä, niiden päälle neljä satamarkkasta, sitten kasan kahdenkymmenen\nja kymmenen markan seteleitä sekä loppukukkuraksi joukon hopearahoja.\nKasuri katsoi neuvotonna rahaläjää, vilkasi sitten työnjohtajaa ja\nsammalsi:\n\n-- Että nuoko ne sitten tulee minulle?\n\n-- Kuinkas muuten! Ei muuta kuin sullokaa poveenne ja onneksi vain\nolkoon! -- vastasi työnjohtaja iloisesti.\n\n-- Mutta ... entäs teille vaivoistanne?\n\n-- Ei tietysti mitään teidän puolestanne, sillä vakuutusyhtiöhän\nminulle asiamiesvaivani maksaa.\n\n-- No, ottaisitte nyt kuitenkin minunkin puolestani ... kun niitä siinä\nkerta noinkin varavalti on.\n\n-- Ehei se tule kysymykseenkään! Suoltakaa vain rahat taskuunne.\n\nKun Kasuri ei enää tiennyt, miten palkita tuota maailman parasta miestä\ntai muutoin hänelle myötätuntoaan osottaa, sammalsi hän yhä\nneuvottomampana:\n\n-- Mutta mistäs te tiedätte, olenko minä Esko Kasurin oikea isä, kun\nette ole mitään todistuksiakaan tiedustellut. Vaikka kyllähän minulla\non täällä sellainenkin varattuna.\n\nHän kaivoi povitaskustaan ikikuluneen ja paikatun nahkalompakon, josta\nhän kopeloi esiin papintodistuksen, ojentaen sen työnjohtajalle.\n\n-- Naamahan se on miehen paras todistaja, -- lausui tämä\nhyväntuulisesti ja laski papin kirjan paperiensa joukkoon.\n\nKasuri läheni rahakasaa, mutta arveli vielä:\n\n-- Tuntuupa niin oudolta ottaa päälleen noin isoja rahoja... Etteköhän\nte ottaisi ja pitäisi niitä vielä vähän aikaa ja lähettäisi sitten\npostissa sinne minun kotikylääni.\n\n-- Mutta pankaa itse lähtiessänne kaupungin postikonttorista menemään\npostilähetyksenä. Ei se maksa kuin muutaman kymmenen penniä ja kotona\nne ovat yhtä aikaa kuin te itsekin. Ja kyllähän te nyt toki täältä\nkaupunkiin uskallatte ne viedä, näin päiväsaikana, -- rauhotteli\ntyönjohtaja.\n\n-- Hm, no, taitaapa se käydä laatuun, -- sanoi Kasuri ja alkoi sulloa\nrahoja lompakkoonsa.\n\n-- Olisitte nyt itsekin laskenut ne rahat, ettei vain mitään erehdystä\nolisi tapahtunut.\n\n-- Mitäs joutavia, kyllähän minä nyt toki uskon sen teidänkin\nlaskemallanne, -- vastasi Kasuri ja lisäsi huolestuneena, akkunasta\nulos vilkaisten: -- Tulikin mainituksi noille jätkille, jotka minun\ntänne sahalle opastivat, että täältä pitäisi rahoja saada.\n\n-- Mitäpäs niistä välittää, menkää vain muuna miessä sivu elkääkä\nryhtykö millekään niiden kanssa.\n\nSaatuaan lompakon visusti povitaskuun kätketyksi sekä takin\nhuolellisesti napitetuksi puristi Kasuri jäähyväisiksi työnjohtajan\nkättä ja lähti huoneesta kiiruusti, salatakseen kiitollisuuden\ntunteiden aiheuttamaa mielenliikutustaan. Lakin sijotti hän molemmin\nkäsin vasta portailla päähänsä ja vaikka hänen kasvonsa hohtivatkin ja\npolvet vavahtelivat, koetti hän mahdollisimman rauhallisesti laskeutua\npihalle.\n\n-- No tulikos vaarille rahoja? -- kysyi äskeinen jätkä raa'alla\näänekkyydellä, samalla kun koko miesjoukko kiinnitti katseensa\nKasuriin.\n\nKasuri pysähtyi koin noiduttuna heidän eteensä ja koetti hymyillä,\nsammaltaen:\n\n-- Niin rahojako? Koiran häntää sieltä rahoiksi tuli. Se näkyykin\njuutas olevan niin sotkuinen asia, ettei ne rahat hevillä heltiäkään,\nhe, he...\n\n-- No mikä sen nyt selvän asian on niin sotkenut? -- tiukkasi puhetta\njohtava jätkä.\n\n-- Mikä ne herrain mutkat tietää, -- sanoi Kasuri, siristäen viekkaasti\nvasenta silmäänsä ja ryhtyen piippuaan täyttämään.\n\nHänen oli tavattoman vaikea olla. Povessa tuntui kuin polttavan ja\nkainaloita hiosti. Häneen äänetönnä tähystelevä miesjoukko tuntui\nhänestä nälkäiseltä ihmissyöjälaumalta. Mutta äänettömyys tuntui kahta\nkaameammalta ja hän koetti leperrellä:\n\n-- Vaikka lupasivathan he lähettää rahat, jos ne kerran rupeavat\nheltiämään, ettei minun vanhan miehen tarvitse tänne uutta reissua\ntehdä.\n\nMutta tähän takertui taas jätkä, kääntyen nurmikolla toiselle\nkylelleen:\n\n-- Paljostakos se Esko oli vakuuttanut itsensä?\n\n-- Eihän se paljosta... Mitä lie ollut siinä tuhannen markan korvilla,\nvaikka eihän siitä jää hetikään niin paljoa, kun kaikki kulut ja muut\nmenot ensin päältä vähennetään, -- koetti Kasuri panna parastaan.\n\nMutta nyt sekaantui asiaan muuan miesjoukon takana suullaan makaava\njätkä, sanoa järäyttämällä:\n\n-- Kolmesta tuhannestahan tuo se Taava puhui, joka kans on niitä rahoja\nitselleen vainustellut.\n\n-- Ei ole perää, kyllä ne ovat Taavan omia luuloja, -- ehätti Kasuri\nhädissään, ojentaen samalla tupakkimassinsa etumaiselle miehelle\nikäänkuin sovitusuhriksi sekä kääntääkseen samalla puhetta muualle.\n\n-- Siinä olisi oikeita sydänmaan tupakeita, jos niinkuin passaisi panna\npiippuun.\n\n-- Onpas siinä oikein vanhan kansan massi, -- ihasteli jätkä, --\nvasikan kusirakostako tuo on tehty?\n\n-- Vasikan, vasikanhan minä sen tein ja ensi kynttilänpäivänä tulee se\nminulla olleeksi kahdeksantoista vuotta, -- kiiruhti Kasuri\nhuojentuneena selittämään, samalla kuin massi kierteli kädestä käteen.\n\nKun se viimein palasi takaisin Kasurille, kuului konttorin portailta\ntyönjohtajan ääni, joka kutsui luokseen jotakin miehistä. Silloin\nvapautui Kasuri kokonaan lumouksestaan, työnsi tupakkimassin taskuun ja\nrupesi tekemään lähtöä. Mutta silloin alkoi hänestä tuntua, että hän on\ntehnyt jotakin vääryyttä noille miehille.. Hänen teki mielensä hyvittää\nse jollakin tavoin, mutta sekaannuksissaan ei hän osannut muuta kuin\nsanoa:\n\n-- No, hyvästi nyt vain, miehet, täytyy tässä joutua asemalle.\n\nSen sanottuaan lähti hän kävelemään pois. Rauhalliseksi ei hän\nkuitenkaan itseään tuntenut vielä sittenkään, kun hän oli jo päässyt\nsahan lähettyviltä. Kaikissa sahan ja kaupungin välisellä tiellä\nkohtaamissaan henkilöissä näki hän vaanivan ryöstömurhaajan ja hänestä\ntuntui kuin olisi hän povessaan kulettanut vaarallista räjähdysainetta,\njoka milloin hyvänsä saattoi saada aikaan mullistavan tuhon. Hän koetti\nkädellään suojata vasemmanpuoleista poveaan, johon kaikki näyttivät\nkohdistavan katseensa.\n\nKaupunkiin päästyään näki hän poliisikonstaapelin seisoskelevan\nmuutaman pikku puiston nurkalla. Hän läheni kiiruusti konstaapelia ja\ntiedusteli postikonttoria. Kun konstaapeli oli perusteellisesti\nneuvonut sen, lisäsi Kasuri arasti:\n\n-- Etteköhän tulisi saattamaan, minä kun olen aivan outo täällä?\n\nItse asiassa olisi hän halunnut poliisimiehen turvakseen tuolle\nlyhyelle lopputaipaleelle. Mutta haukotellen vastasi konstu:\n\n-- Mitäs joutavia, kyllähän sinne nyt tästä osaa vaikka sika säkki\npäässä. Tuon ensimäisen nurkan ympäri vain ja sitten katua pitkin\nvasemmalle, kunnes tulee eteen postikonttorin suuri kyltti.\n\nOnnellisesti pääsikin Kasuri postikonttoriin ja sai\nasiansa toimitetuksi. Hän antoi kaikki sahalta saamansa rahat,\nyksinpä pienemmät hopeatkin, postissa kuletettavaksi ja maksoi\nlähetyskustannukset messinkileukaisesta housuntaskukukkarostaan. Vasta\nsitten tunsi hän painon hartioiltaan putoavan, kun hän rahojen sijalle\nlompakkoon sijotti kuitin.\n\nAsemalle saapui hän lähes tuntia ennen iltajunan lähtöä. Hän istahti\nrappusten nurkalle, avasi eväslaukkunsa ja alkoi hyvällä halulla\naterioida.\n\nHän tunsi olonsa suunnilleen samanlaiseksi kuin lauantai-iltana, kovan\ntyöviikon jälkeen, saunasta tultua. Yhtämittaa hymyili hän, samalla\nkuin poskilihaksen alla hitaasti liikehti iso voileivän pala.\n\n-- Katos, kun ittekseen nauraa, on tainnut toisenkin ryypyn paiskata\nposkeensa, -- sanoi tavaramakasiinilta palaava asemamies puoliääneen\ntoverilleen.\n\nMutta Kasuri ei piitannut, eipä edes huomannutkaan heitä. Hän ajatteli\nvain omia asioitaan.\n\nKolme tuhatta markkaa, mitä kaikkea sillä hankkiikaan! No, sen tuvan\nkuitenkin ensiksi.\n\nSitä tupajuttua alkoi hän nyt harkita perusteellisesti. Eräänä\nsunnuntai-iltana viime kesänä oli hän ollut Viertolan talossa. Siellä\noli vanha, puolittain ränsistynyt tupakantti kaksine kamarineen. Hän\noli syynäillyt sitä tarkkaan ja puukonpäällään koputellut seinähirsiä,\nettä vieläkö ne ovat kovia. \"Ostapas siitä, Kasuri, tupa itsellesi,\nsaat koko laitoksen ovineen ikkunoineen kolmella sadalla markalla\", oli\nisäntä sanonut. \"Ei siihen tarvitse montakaan kuormallista uusia\nhirsiä, kun siitä saa sellaisen pytingin, että pois tieltä.\" --\n\"Milläpäs sitä köyhä ostaa\", oli hän vastannut ja asia oli jäänyt\nsiihen, mutta monta kertaa oli tupa sen jälkeen palannut mieleen. Jo\ntänne tulomatkalla oli se yhtämittaa pyrkinyt esille sukeltamaan, mutta\nhän oli joka kerta sylkässyt sen pois mielestään, koska hän ei ollut\nkatsonut rahojen saantia läheskään varmaksi.\n\nMutta nyt hän menee kotiin tultuaan suoraapäätä Viertolaan ja tekee\nkaupat ja sitten ensimäisillä syyskeleillä siirrellään tupa hänen\nomalle konnulleen.\n\nSyönnin lopetettuaan ja junaa odotellessaan purki hän sitten\najatuksissaan Viertolan vanhan tupakantin perustuksiaan myöten ja\ntunnusteli kirveshamaralla kutakin hirttä erikseen.\n\n-- Ähäh, onpahan siinä laho kohta, mutta kun uudesta hirrestä panee\njatkon, niin menee sekin, -- hymähteli hän puoliääneen.\n\nMuutamia pikkukaupungin joutilaita iltakävelijöitä oli asettunut\nrappusille hänen lähettyvilleen. Ne iskivät silmää toisilleen,\nhymyilivät ja tyrskähtelivät, mutta Kasuri ei heistä tiennyt mitään.\n\nKun juna viipyi, rupesi häntä lopulta huolettamaan, että Viertolainen\nonkin ehkä ehtinyt näinä päivinä myydä tupansa jollekin toiselle. Hän\nkoetti lohdutella itseään, etteihän se nyt kesäsydännä ole sitä kenelle\nsaanut kaupatuksi. Ja kun juna vihdoinkin asettui asemasillan laitaan,\nsieppasi hän kiiruusti laukkunsa ja lopetti vaunuun rientäessään\najatusjuoksunsa näin:\n\n-- Kunhan vain ei sittekin joku ryöttä kerkeäisi siihen väliin\ntuppautumaan!\n\nAsemahuoneen rappusille jätti hän yhtä hymyileviä naamoja kuin hänellä\nitselläänkin oli ollut siihen asettuessaan.\n\nVaunuun tultuaan kyyrähti Kasuri taas lyhemmälle ovipenkille ja\nunhottaen kokonaan, että hän oli puoli tuntia sitten syönyt vahvasti,\nkaivoi hän laukustaan eväsvehkeet, riisui lakin päästään ja alkoi\naterioida. Ja kun juna lähti liikkeelle, mutisi hän tyytyväisenä:\n\n-- Oli se sentään Jumalan onni, että tämä retki näin kunnialla päättyi.\nKun nyt vain kerkeäisi ajoissa sitä tupaa ostamaan, että muorikin ennen\nkuolemaansa saisi vähän väljemmillä lattioilla liikkua!\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\nTULEVAISUUDEN MIES.\n\n\nHerra Valonheimo oli aamulla saapunut Pietariin. Oltuaan koko päivän\nliikkeellä asioitaan järjestelemässä oli hän juuri syönyt vahvan\nillallisen omassa huoneessaan ja varustausi käymään levolle.\n\nMakuulla hiukan luettuaan siirsi hän kirjan syrjään ja antoi unta\nodotellessaan mielikuvituksen vapaasti liikkua.\n\nHän oli tyytyväinen itseensä ja oli aina sitä ollut, sillä hän oli\nosannut elämänsä järjestää ja viittoa oikean suunnan tulevaisuudelleen.\nHeti ensimäisenä ylioppilasvuotenaan oli hän osottautunut mieheksi,\njohon kiinnitettiin paljon toiveita. Ja niistä ajoista oli hän\nlakkaamatta ja varmasti kohonnut. Hänen karrieeristaan saattoi sanoa,\nettä se oli ollut loistava.\n\nHän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle\nmerkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja\nsiveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä\nollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan\nperikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden\nhyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli\nesiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja\njuhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten\nsyntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä\nkulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut\njäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana\nlukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja\näänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin,\nettä hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena\nnimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja\ntosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää.\nLoistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä\ntäytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan\ntuhatta -- vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja\npääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä\nedelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate\nolivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin\nvenäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa\nkuukaudessa puolen vuoden aikana -- vaatimattomasti tosin, mutta\nkatsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta\ntyöskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.\n\nNyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien\nsinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali -- senaattorinsalkku.\n\nHän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja\njatkoi haaveitaan.\n\nMutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta\nkohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta\noli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja\nparta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja\nkumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen\ntakki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli\nvanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.\n\nMies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien\nvasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:\n\n-- Mitä Helsinkiin kuuluu?\n\nHerra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta\nkun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä\niloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa\njonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.\n\n-- Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? -- sai\nhän lopulta tiuskasseeksi.\n\n-- Kukako? Ettekö minua tunne? -- kysyi vuorostaan vieras, joka\nlakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui\nhonteloilla jaloillaan.\n\n-- Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! -- ärjäsi\nherra Valonheimo.\n\n-- He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi\nHelsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?\n\n-- Sipistä? -- ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä\nmuotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. -- Sipi, niin\ntodellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!\n\n-- Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa\njo kolmattakymmentä vuotta!\n\nKuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta\nkävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen\nkuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö\noli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.\n\nMutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä.\nJa kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen\nja viittoillen:\n\n-- Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle\nlähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä\npäästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat\nminun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman\nruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh,\nhee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut\ntyöskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut\nnähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin\npidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin\nnäinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei\nsuostuttu.\n\nVieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja\nkun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että\nhänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui\nhänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi,\nettä nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen\nsuurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan.\nHeillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret\nkyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty,\nettä nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän\nmuistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja\nesitelmissä kykynsä esille.\n\n-- Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te\nolette? -- jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. -- Huomasin vain\nmatkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä\nmalttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia\nkysäsemään.\n\nHerra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan,\nvaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun\nhän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän\nkohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.\n\n-- Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, -- ja hetken mietittyään piti\nhän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: --\npalvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen\ntäällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta\nkolmentuhannen stipendi.\n\n-- Kolmen tuhannen stipendi! -- huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. --\nMitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?\n\n-- Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.\n\nSipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja\nkysyi:\n\n-- Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon\napurahan?\n\nHerra Valonheimo hymähti pilkallisesti.\n\n-- Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti\nasianomaisia puhuttelemassa.\n\nSipi kävi yhä iloisemmaksi.\n\n-- Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet?\nYksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi\npyynnöllä!\n\nHän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille\nlähelle vuodetta.\n\n-- Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö\nluulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni\ntilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa -- ja hän\nhykerteli mielihyvästä käsiään -- mitä minä saisinkaan sillä aikaan!\n\nHerra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:\n\n-- Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!\n\nSipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti\noltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen:\n\n-- Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta\nlähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan\nmarkan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään.\nNyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.\n\nHerra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä\nmuutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla\npitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan\nihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten\nse ei siis voinut olla mikään tuhma teko.\n\nSipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt\npöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin\nvaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti\nänkyttäen:\n\n-- Te olette syönyt jo illallisen... Ehkä saan käyttää hyväkseni ... en\nole pariin päivään syönyt ... siksi jo hieman hiukasee, he, he, he ...\n-- ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.\n\nHänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti\nyhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite,\nmutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut.\nHän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin\nsäkkiin.\n\n-- Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! -- sanoi hän vihaisesti.\n\n-- Ahaa! -- huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, --\nvoinpa näyttää teille jotakin erinomaista.\n\nHän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla\nkasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi\nhän säkkiä auki.\n\n-- Katsokaahan! -- huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin\npuoleksi lahoneen pääkallon.\n\n-- Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä\ntakaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on\nkalloja viidestä eri kurganista. -- Entiset löytöni eivät ole mitään\nnäihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti\ntodistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.\n\nAsettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:\n\n-- Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta\nkaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen\nlöydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo\naluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy\nrientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään\nsyrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus\nmajaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja\nsyrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet\nkerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää\nerään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä,\nja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein\nalkuperäinen syrjääni olikin... No niin, nuori ystäväni, suokaa\nanteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut\npidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea\nhaastella. Hyvää yötä!\n\nHän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi\nsäkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo\nhätkähti -- ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.\n\n-- Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen\nvoileipäateria onkin niin houkutteleva.\n\nHän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan\nvuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti\nja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä\nelämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.\n\n\n\n\nPUOLUE-ELÄMÄÄ.\n\n\nSamoinkuin Gottfried Kellerin Seldvylan Sveitsissä, voi Laitilan\nkaupungin Suomessa sanoa olevan kaikkialla eikä missään.\n\nVietettyään vuosisatoja uneliasta pikkukaupungin elämää, ovat viime\nvuosikymmenen valtiolliset tapaukset havahuttaneet Laitilan asukkaat\nkokonaan uuteen elämään. Kuinka huimassa liikkeessä henkisen kehityksen\npyörä todellakin on ollut, siitä tässä pari pientä, Laitilan\njulkisesta elämästä otettua pikakuvaa. Eräänä päivänä kiihkeiden\nvaltuusmiesvaalien jälkeen istui \"Valonahjon\" toimittaja, entinen\nylioppilas, toimistossa ja silmäili juuri saapunutta \"Riennon\" numeroa.\n\n-- Mitäs nyt kiisket tietävät? -- kysyi halveksivasti aputoimittaja,\njoka istui tupakoiden pöydän takana.\n\nLaitilaiset olivat ajan oloon kyllästyneet entisiin\npuoluenimityksiinsä: suimittarelaiset, matelijat, selkärangattomat,\npuristus-, päristys- ja kiristyslailliset, ja käytäntöön olivat\nvakiintuneet paikallisten puoluejohtajain ominaisuuksista muodostetut\nnimitykset: kiisket ja liuhuparrat. Kumpikin puolue käytti tietysti\nvain toisestaan näitä nimityksiä ja jos joskus sovinnon puuskassa\nkäytettiinkin kummankin itseottamia nimiä, niin varustettiin ne\nvälttämättä lainausmerkeillä.\n\n\"Riento\" oli kiiskien ja \"Valonahjo\" liuhupartain äänenkannattaja.\nViime aikoina oli sitäpaitsi kaupungin työväestö järjestynyt\nkolmanneksi puolueeksi, jolla oli äänenkannattajanaan \"Orjan Nyrkki\".\n\n-- Ähää, senkös nyt saitte hampaisiinne! -- huudahti päätoimittaja\nvastaukseksi aputoimittajan kysymykseen, ja alkoi kiihtyneenä lukea\n\"Riennosta\" seuraavaa petiti-kirjotusta:\n\n\"Valonahjon toimittajat näyttelevät latinankielentaitoaan, mutta kovin\nhuonolla menestyksellä. Kun meillä viime numerossamme siinä\nkirjotuksessa, jossa puhuimme liuhupartain saamasta voitosta\nvaltuusmiesvaaleissa, tuli epähuomiossa käytetyksi lausetta: 'vae\nvictis!' merkityksessä 'voi voittajia!' on Valonahjo ryhtynyt tuolla\nitsessään pikku asialla mahtailemaan, ilmottaen että 'voi voittajia!'\non latinaksi 'vae victores!' Asia, hyvät Valonahjon 'maisterit', sattuu\nnyt kuitenkin olemaan niin hullusti, että interjektsioni 'vae' vaatii\ndatiivia, joten pitää olla, 'vae victoribus!' aivan samoinkuin 'vae\nvictis!' Sopisi Valonahjon oppineiden toimittajain vasta välttää\nasioita, joissa tietävät kirveensä kiveen iskevän. Tämän neuvon antaa\nkaikessa ystävyydessä Äimä.\" Kun päätoimittaja oli lukenut kirjotuksen\nloppuun, syntyi toimistossa harmistunut äänettömyys.\n\n-- Pitää vastata! -- sanoi vihdoin aputoimittaja, jonka puolueintohimot\n\"Riennon\" kirjotus oli saanut liikkeelle varsinkin sentakia, että\nmaisteri-sana \"Riennon\" kirjotuksessa oli varustettu lainausmerkeillä\nosotukseksi, etteivät \"Valonahjon\" toimittajat olleet mitään\nmaistereita, vaikka heitä toisinaan sillä nimellä kunnioitettiinkin.\n\n-- Mitenkähän tuon asian laita oikeastaan lienee, -- virkkoi\npäätoimittaja, -- pitääköhän siinä välttämättä olla datiivi?\n\n-- Soitetaan lehtori Pönkäselle ja kysytään. Sehän on meikäläisiä. --\n\n-- Katsotaanhan ensin leksikosta, -- ja päätoimittaja haki hyllyltä\nvanhan, siannahkakantisen Saleniuksen latinalais-ruotsalaisen\nsanakirjan. Hetkisen sitä kiihkeästi selailtuaan luki hän ääneensä:\n\"Vae, interjection, ve! ack! utryck för smärta: vae tibi! vae te!\"\n\n-- Ahaa! -- huudahti hän innostuneena ikäänkuin koko puolue olisi\ntullut vararikosta pelastetuksi, -- siinä se nyt on: vae te! Siis\nmyöskin akkusatiivin kanssa! Tästähän me saammekin kiiskinpojille\noikein hyvän sapiskan.\n\n-- Mutta mitähän tuo sulkujen sisällä oleva PL merkitsee, joka on tuon\nviimeisen muodon jälessä? -- kysyi hän löytöönsä yhä tuijottaen.\n\n-- Eikö siellä alussa ole lyhennysselitykset? -- neuvoi aputoimittaja.\n\nPäätoimittaja selasi uudelleen leksikoa ja päästi uuden innostuksen\nhuudon. Lyhennysselitysten joukossa oli: \"PL = T. Maccius Plautus,\nkomediförtattare i andra århundradet före Christus.\"\n\n-- Siis Plautus on käyttänyt vae-sanaa akkusatiivin kanssa!\n\nKumpikin hengähti keventyneesti ja sytytti paperossin. Sen jälkeen\ntarttui päätoimittaja kynään ja alkoi mielihyvästä naureskellen\nkirjottaa.\n\nJa seuraavasta \"Valonahjon\" numerosta saivat kaikki Laitilan\nliuhuparrat tyydytyksekseen lukea: \"Turhaa vatkutusta on Riennon muka\nsuurellakin asiantuntemuksella tekemä oikaisu, että 'voi voittajia!'\nolisi latinaksi 'vae victoribus!' eikä yhtähyvin 'vae victores!' kuten\nme olimme sanoneet oikaistessamme heidän tekemänsä virheen. Kun Äimä,\njoka arvatenkin on oikein gradueerattu maisteri kuten Riennon\npäätoimittajakin, vasta lähtee muille latinaa opettamaan, niin pitäisi\nhänen ensin ottaa selville siinä toimessa tarvittavat niksit. Niinpä ei\nolisi tässäkään asiassa ollut haitaksi tietää, että vae-interjektsionin\nyhteydessä käytetään latinankielessä myöskin _akkusatiivia_. Siten\nkäytti yleensä vae-sanaa m.m. tuo tunnettu huvinäytelmäin kirjottaja\nPlautus, joka, kuten tiedetään, eli toisella vuosisadalla ennen\nKristusta. Mutta ehkä Plautuksen latina onkin hebreaa gradueeratulle\nÄimälle? Sat sapienti! Naskali.\"\n\n\"Orjan nyrkki\" asettui aina porvarislehtien välisten kiistojen\nyläpuolelle ja tästäkin jutusta se kirjotti ivallisen uutisen:\n\"Porvarit opettavat toisilleen latinaa\", lopettaen sen huomautuksella:\n\"Kaikella sitä riistäjäpuolueiden äänitorvet koettavatkin joutilasten\nlukijainsa skandaalihalua tyydyttää!\"\n\nPaljon monimutkaisempi ja kaikkien puolueiden veriä kiihottava jupakka\nsyntyi seuraavasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä soitettiin \"Valonahjon\" toimitukseen\nSuoviljelysyhdistyksen kansliasta ja tiedusteltiin, kuuluiko talokas\nJuntunen Simolasta \"Valonahjon\" tilaajiin. Hän oli nimittäin\nyhdistykseltä hakenut kolmensadan markan suonkuivausapurahaa, jonka\ntakia oli tärkeätä saada selville hänen puoluekantansa, ennenkuin asia\nratkaistaisiin. Suoviljelysyhdistys oli nimittäin kokonaan liuhupartain\nhallussa.\n\nKun Juntusta ei löytynyt \"Valonahjon\" tilaajain joukosta, soitti\naputoimittaja Simolaan lehden asiamiehelle ja tiedusteli Juntusen\npuoluekantaa.\n\n-- Ei hän taida kuulua mihinkään puolueeseen, -- ilmotettiin sieltä.\n\n-- Eikö mihinkään! No mitä lehteä hän sitten tilaa?\n\n-- Ei hänelle tule muuta kuin \"Armonpisara\".\n\nAputoimittaja ilmotti asian Suoviljelysyhdistyksen kansliaan.\n\n-- \"Armonpisara\"! -- huudahti yhdistyksen sihteeri hämmästyneenä. -- Se\non siis vain lahkolainen.\n\n-- Mutta missäs kirjapainossa se \"Armonpisara\" painetaan? -- kysyi hän\nhetkisen kuluttua.\n\n-- \"Riennon\" kirjapainossa.\n\n-- Ahaa, ne kallistuvat siis kiiskiläisyyteen.\n\nJuntunen ei saanut apurahaa ja \"Riento\", joka oli asian perusteista\nsaanut vihiä, kirjotti leimuavan artikkelin: \"Suoviljelysyhdistyksen\njohtokunta taaskin harjottamassa katalaa puoluepeliään!\"\n\nTietysti Valonahjo vastasi tähän viivyttelemättä, palauttaen\nlukijainsa mieliin kaikki ne \"siivot vehkeilyt\", joilla kiisket olivat\nkoettaneet haltuunsa anastaa Suoviljelysyhdistystä ja muuttaa sitä\npuoluetemmellyksen kentäksi, ja kuinka he salakavalissa yrityksissään\nonnistumatta käyttivät nyt jokaista tilaisuutta parjatakseen tuolla\nheille niin tunnetulla silmittömällä raivolla yhdistyksen johtokuntaa\nj.n.e. Siten jatkui riita ja yhä korkeammalle leimusivat intohimot.\n\nMutta sillä aikaa kuin porvarislehdet täten kiistelivät, oli \"Orjan\nNyrkki\" saanut selville, että tuo apurahaa hakenut Juntunen olikin\nsosialisti ja \"Orjan Nyrkin\" tilaaja. Simolassa oli nimittäin kaksi\nJuntusta ja \"Valonahjon\" asiamies oli tiedonannollaan tarkottanut\nväärää Juntusta.\n\nRaivostuneena kirjotti \"Orjan Nyrkki\": \"Viinaporvarien pirullisuus taas\noikeassa karvassaan! Kuinka uskomattoman pitkälle riistäjäpuolueiden\nköyhälistön pyrkimyksiä kuristaa yrittävien toimenpiteiden julkeus voi\njesuittamaisessa kataluudessaan mennä, siitä antaa taas tuoreen\nesimerkin se kohtalo, mikä Suoviljelysyhdistyksen apurahaa hakeneen\ntoveri Juntusen osaksi on tullut.\" Ja sitten tehtiin kirjotuksessa\nselkoa Juntusen jutusta ja jatkettiin: \"Nyt ovat porvarilehdet asioita\nsotkeakseen toisiaan syyttelevinään, vaikka jokaiselle on itsestään\nselvää, että anastajaherrat ovat yhteisessä koplassa ollen estäneet\nsosialistin tuota vaivaista apurahaa saamasta, joka sekin on tietysti\ntyönnettävä jonkun pappispuoluelaisen ahnaaseen kitaan. Kyllä susi\nsyitä saa kun mieli lampaanlihaa tekee, s.o. kyllä porvari konstit\nkeksii, milloin leipäpala on köyhälistöläisen suusta temmattava.\" --\n\nNäin taistellaan Laitilassa ja kaupungin entistä uneliaisuutta\nmuistellessa täytyy sanoa, että todellakin ilahuttava edistys on\ntapahtunut. Tosin välistä ilmenee väsähtäneisyyttä ja taipumusta\nentiseen unisuuteen, mutta siitä, kiitos uuden kansanvaltaisuuden\naikakauden, eduskuntavaalit tempaavat aina Laitilan asukkaat uudestaan\nvirkeään yhteiskuntaelämään. Silloin, vaalitaistelun kuumimmillaan\nkäydessä, innostuvat porvarilehdet ottamaan esille vanhat jo ruostuneet\naseensa, entiset käytännöstä jääneet haukkumanimet. Mutta mikään niistä\nei vedä sentään vertoja puolueorkesterin isonrummun lyöjälle, jota\nvirkaa \"Orjan Nyrkki\" uskollisesti hoitaa. Siellä ollaan loppumattoman\nkekseliäitä nimittelyihinkin nähden. Jos esim. porvarinimitys osottaa\nkulumisen merkkejä, terästetään sitä lisäämällä siihen tarpeen mukaan\nr:iä ja muita äänteitä, niin että se kaikkein kuumimmillaan saattaa\nkuulua: phörrrväri!\n\n(1909.)\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\n\nHALLUSINATSIONEJA.\n\n\nViettäessäni kerran iltaa erään vanhemman tuttavani luona kertoi hän\nminulle seuraavaa:\n\nPoikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis kaikenlaisille\nnäköhäiriöille. Mutta mieheksi vartuttuani vapauduin niistä pitkäksi\naikaa, kunnes kerran -- se taisi olla viimeisenä ylioppilasvuotenani --\njouduin mitä järisyttävimmässä muodossa kokemaan samanlaista.\nLapsuudenaikaiset näköhäiriöni minä kestin aina tyynesti ja korkeintaan\nkykenivät ne herättämään minussa äänetöntä ihmettelyä, jota vastoin tuo\nviimemainittu synnytti minussa rajatonta pelästystä. Dostojevski puhuu\njossakin mystillisestä kauhusta ja jälestäpäin tuli mieleeni, että tuo\nkokemani oli juuri sellaista mystillistä kauhua. Kerron tässä lyhyesti\ntuon tapauksen.\n\nOlin eräänä iltana -- se oli huhtikuun lopulla -- toverini kanssa\nmuutaman naistuttavamme luona. Istuimme kolmisin hänen miellyttävässä\nhuoneessaan, jutellen yhtä ja toista. Kaikki me olimme, en voi juuri\nsanoa alakuloisen, vaan jotenkin siihen vivahtavan mielialan vallassa.\nSe oli jokseenkin sellaista mitä tuntee sensatsioneista hyvin rikkaan\npäivän jälkeen, jolloin mielessä risteilevät noiden päivän kuluessa\nkoettujen eri mielialojen tyyntyvät jälkimainingit. Silloin ei voi\nsanoa, tunteeko itsensä erikoisesti onnelliseksi vai onnettomaksi,\niloiseksi vai surulliseksi. Mielialassa asustaa vain jonkinlainen\nepämääräisyys ja ainoa tunne, minkä siitä erikoisesti voi huomata, on\nväsynyt apeamielisyys.\n\nAinakin minä olin tuolloin sellaisessa mielentilassa ja sama, niin\nminusta ainakin tuntui, vaivasi toisiakin. Ja tuota väsynyttä\napeamielisyyttä oli omiaan vielä huomattavammaksi tekemään se\nkuunomainen valaistus, joka korkealla palavasta sinivärisestä\nsähkölampusta levisi tummanvihreille huonekaluille.\n\nKello oli sivu yhdentoista, kun me toverini kanssa lähdimme.\nPorraskäytävässä oli jo tulet sammutettu ja kun me käsin hapuillen\nlaskeusimme viidennestä kerroksesta alas, kysyin minä toveriltani,\ntunsiko hän koskaan pimeän kauhua sekä kerroin itse välistä öisin\ntuntevani jonkunlaista ahdistavaa pelkoa. Hän ei sanonut koskaan sitä\ntuntevansa, mutta arveli nyt yksinäiseen huoneeseen tultuaan voivansa\npelätä. Minä kerroin sitten joitakin esimerkkejä omista kokemuksistani\nja siten meidän mielialaamme oli kadulle päästyämme tullut lisäksi\nvielä eräänlainen arka säikkyväisyys.\n\nToverini, joka asui maaseudulla eräällä huvila-alueella, lähti\nkulkemaan asemaa kohti ehtiäkseen viimeiseen paikallisjunaan ja minä\njatkoin yksin matkaani Aleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, jossa\nasuin. Äsken oli satanut, joten katukäytävät kiiltelivät kosteina\nsumuisesti palavien lyhtyjen valossa. Ilma oli sellainen, jota meillä\ntoverini kanssa oli tapana nimittää objektiiviseksi: tyyni, ei kylmä\neikä lämmin, ei selkeä eikä täysin pilvinen. Kadulla ei näkynyt yhtään\nliikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria. Muilta kaduilta ympäriinsä\nkuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta Aleksanteri oli aivan\nautio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien askelteni kaiun. En\nolisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni astellen minä pitkin\naskelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin eteenpäin.\n\nSivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta\nsilloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi\ntahtonut antaa minulle varotusmerkin. Pysähdyin ja omituista\nherpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin\nristin päässä tullut päättyä Pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona\nja syvänä solanteena silmänkantamattomiin. Ja molemmin puolin paloivat\nsiellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin\nkädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja\nperspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät\ntoisiaan tuossa äänettömässä, autiossa kujanteessa.\n\nKuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen\njotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt\nmieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle\nkadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan\nkadunkalmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai\nminussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle\nenkä edes katukilpiin vilkassut, tunsin olevani varma siitä, että\nseison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti\njatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut\nkatsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu\nloppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan\nkavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta\näänettömien rakennusrivien takaa.\n\nLuulen että yritin huutaa, mutta kurkussani oli omituinen kuristus,\netten saanut yhtään ääntä. Ja niin, en osaa sanoa kuinka siihen voimani\nriittivät, käännyin yhtäkkiä ympäri ja aloin hätäisesti juosta\nAleksanteria takaisinpäin. Eteeni ja sivulleni en uskaltanut katsoa,\nsillä olin vakuutettu, että Aleksanteria jatkuu sinnekin päin\näärettömiin ja samoin kaikkia poikkikatuja. Minulla oli vain yksi\najatus, josta hätääntyneenä pidin kiinni: ehtiä vielä viimeiselle\npaikallisjunalle, joka lähti juuri kello kaksitoista, tavata siellä\ntoverini ja päästä ulos kaupungista.\n\nEn voi sanoa mitä teitä minä kulin, mutta asemalle minä saavuin vähää\nennen kahtatoista, ostin piletin ja riensin paikallisjunien\nlähtöpaikalle. Siinä seisoi juna lähtövalmiina, mutta ketään ihmisiä ei\nollut enää asemasillalla. Lähdin kävelemään pitkin junan sivustaa ja\nsieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä vastaani. Tyynessä yössä\nkolahtelivat hänen saappaansa kumeasti asemasillan kivitykseen. Hän\nkulki ohitseni katsomatta minuun, mutta minä säpsähdin ja pysähdyin.\nHän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan omituisesti\nvääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja hyytävä kiilto.\nJa äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri! kuoleman juna! Seisoin\nsiinä ja unhotin, että minun piti etsiä toverini jostakin vaunusta.\nSilloin kuului etäämpää -- muistan erikoisesti, että se minusta tuona\nhetkenä tuntui tulevan hyvin kaukaa ja jonkun sumukerroksen takaa --\nkolme kumeaa kellon lyöntiä. Niitä seurasi heti konduktöörin pillin\nkimeä ja ilkeästi karmiva vihellys. Säpsähdin ja sain mieleeni, että\nnuo kellon lyönnit ja vihellys olivat tarkotetut juuri minun\njouduttamisekseni ja kiiruusti, mitään ajattelematta, syöksyin minä\nensimäiseen kohdallani olevaan vaunuun. Samalla lähti juna kolisten\nliikkeelle. Vaunuosasto oli aivan tyhjä ja ovi välikköön kiinni. Minä\nkyyristyin nurkkaan ovipenkille enkä tuntenut uskaltavani siitä\nliikkua. Hetkisen kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo äskeinen\nkonduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei hän sitä\ntehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa\nsilmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä\nivaa. Konduktöörin mentyä tuntui minusta -- luulenpa että minä sinä\nhetkenä aivankuin näinkin sen, -- että hän samalla tavoin kulkee läpi\nvaunuosaston toisensa jälkeen loppumattomiin saakka. Ja jokaisessa\nvaunuosastossa istuu yksi ainoa ovinurkkaan kyyristynyt henkilö, toiset\nliikkumattomiksi muumioiksi jähmettyneinä, toiset kauhusta väristen\nkuten minä itsekin ja siten heitä istuu edessäni ja takanani\näärettömiin asti.\n\nLuulen että minä lopulta tartuin päähäni ja aloin huutaa, sillä sinä\nhetkenä, josta lähtien taas tarkoin muistan sen yön vaiheet, seisoi\njuna sillä asemalla, jossa toverini asui, ja minun ympärilläni hääri\nmuutamia junamiehiä. Luullakseni mutisin heille jotakin pahoinvoinnin\nkohtauksesta ja he saattoivat minut asemasillalle, jossa tapasin\ntoverini. Menin sitte hänen luokseen yöksi.\n\n\n\n\nOIKEA SYYLLINEN.\n\nLegenda kotiseudulta.\n\n\nTämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisen kihlakunnan pääpitäjässä\noli telotuspaikka mestauslavoineen, teilirattaineen ja kaameine\nkummitusjuttuineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna oli talontytär, mutta Kerttu palkkapiika. He makasivat samassa\nluhdissa, mutta eivät siitä huolimatta sopineet ollenkaan yhteen. Sillä\nKerttu oli paljon kauniimpi ja kun hänellä sen vuoksi oli poikien\nkesken paljon suurempi menestys, vihasi Anna häntä. Katkeruudessaan\nantausi hän halvimmille miesten joukossa ja sitten tapahtui, että hän\njoutui siunattuun tilaan. Mutta hän salasi tilansa eikä kukaan osannut\nepäillä hänessä tulevata äitiä.\n\nKun aika läheni, oli hän karjan kanssa metsässä. Siellä hän kenenkään\ntietämättä synnytti ja surmasi kohta sikiönsä. Hän aikoi haudata sen\nsuohon, mutta silloin välähti hänen mieleensä tuuma, jolla hän saattoi\nkostaa kilpailijattarelleen.\n\nIllalla varasti hän kilpailijattarensa vaatevarastosta esiliinan, kääri\nkuolleen pienokaisen siihen ja kätki sen sitten Kerttu-piian\nsängynolkiin. Sen jälkeen alkoi hän salakähmäisesti kuiskutella\ntalonväen kesken, että hän pelkää Kertun olleen salaa raskaana ja\nsurmanneen sikiönsä. Hän vahvisti luulotteluaan kaikenlaisilla\nuskottavilla piirteillä, joita hänen kekseliäs ja kostonhimoinen\nnaissydämensä suinkin saattoi keksiä. Ja kun hän oli päässyt niin\npitkälle, että jokaisen silmät epäluuloisina seurasivat kaikkia Kertun\naskelia, yllätti hän tämän kerran ruokapöydässä kysymällä yhtäkkiä,\nmihin Kerttu oli pannut sen punaraitaisen esiliinansa.\n\nKerttu lehahti tulipunaiseksi, sillä esiliinan oli hän saanut lahjaksi\nrakastetultaan. Mutta kaikki katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja kun\nKerttu oli poistunut askareilleen, kuiskasi Anna, että siihen se on sen\nihan varmasti käärinyt.\n\nRiennettiin miehissä luhtiin ja pengottiin kaikki ylösalaisin. Ja\nKertun vuodeoljista löytyi punaraitaiseen esiliinaan kääritty,\nvastasyntyneen lapsen ruumis!\n\nSeuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, kuljettivat nimismies ja\nrättäri kirkkorahvaan keskitse Kerttua, joka palttinankalpeana,\nitkeneenä ja pörröisin hiuksin kulki heidän keskellään, peittäen\nvuoroin käsillä silmänsä, vuoroin taas raivon vallassa katsoen\ntöllistäviä kyläläisiä uhmaavasti silmiin ja rajuilla huudoilla\nvakuuttaen syyttömyyttään. Mutta todistukset olivat päivääkin\nselvemmät ja vakuutteluistaan huolimatta sai hän istua kytkettynä\nvanginkuljettajan luona ja odottaa tuomiotaan.\n\nKerttu parkaa! sillä mestattavaksi hänet nyt tuomitaan, surkeilivat\nihmiset.\n\nJa Kerttu tuomittiinkin sikiönsä surmaamisesta mestattavaksi, vaikka\nhän loppuun saakka vakuutti syyttömyyttään, vedoten vuoroin Jumalaan,\nvuoroin tuomareihin ja kuulijoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitten se kaamea päivä, jolloin tuomio oli pantava täytäntöön.\nJokainen joka kynnelle kykeni, saapui sinä päivänä kihlakunnan\ntelotuspaikalle, joka oli kummulla maantien varressa, kellastuneen\nkoivikon keskessä ja loitolla kylästä. Kammoten katselivat kyläläiset\npyöveliä, joka leveine kirveineen odotti mestauslavan juurella.\n\nKuului virren veisuu ja kylästä läheni juhlallinen kulkue, jonka\netupäässä astui virkapukuinen nimismies, olallaan paljas miekka.\nJälessä seurasivat veisaten pappi ja lukkari ja heidän keskellään astui\nKerttu, jonka tuuhea tukka oli leikattu tasaiseksi, niin että valkoinen\nkaula loisti paljaana joka puolelta. Ja tuota kaulaa kohti kääntyivät\nkaikkien katseet, ja Anna, joka hänkin oli katsojain joukossa, tunsi\nruumiinsa läpi käyvän väristyksen, sillä hän luuli tuon kaulan\nympärillä nähneensä veripunaisen viirun.\n\nKerttu ei nyt riehunut, kuten vankilaan vietäessä, vaan astui tyynenä\nja kohtaloonsa alistuneena ja ainoastaan hänen huulensa liikkuivat, kun\nhän hiljaa rukoili.\n\nKun kaikki oli valmiina, nousi Kerttu lavalle ja katsoi kuin etsien\nympärilleen väkijoukkoon. Vihdoin pysähtyi hänen harhaileva katseensa\nAnnaan, joka kauhistuen loi silmänsä alas ja tuijotti jalkoihinsa.\n\n-- Minä kuolen viatonna, mutta kohta saatte nähdä, kuka on oikea\nsyyllinen! -- huudahti Kerttu ja laskeutui heti sen jälkeen kiiruusti\npolvilleen ja sovitti valkoisen kaulansa pölkylle.\n\nVihdoinkin, ijankaikkisuudelta tuntuvan äänettömyyden jälkeen, kumahti\npyövelin kirves ja tahtomattaan kohotti Anna silloin katseensa. Mutta\nhäneltä ja koko väkijoukolta pääsi kauhistuksen huuto, sillä alas\npudottuaan lähti pää kierimään ympäri lavaa, muodostaen omistajansa\nruumiin ympärille veriviiruisen ympyrän.\n\nKun se oli palannut lähtökohtaansa, vierähti se maahan ja alkoi kiertää\nlavaa, jonka juurelta ihmiset kauhistuen loittonivat. Hiekalle\njälkeensä se jätti verisen viirun ja kun se saapui sille kohtaa, missä\nAnna oli seisonut, poikkesi se yhtäkkiä suunnastaan ja alkoi lähetä\nhäntä. Kauhusta kirkuen peräytyi Anna takaperin, mutta pää kieri yhä\nlähemmäs, kunnes se ehti hänen jalkoihinsa ja tarttui yhtäkkiä hampain\nhänen hameensa helmustaan.\n\nVihlovasti kirkuen pudisti Anna hamettaan, mutta pää oli pureutunut\nsiihen lähtemättömästi kiinni. Ja yhtäkkiä huomasi Anna ympärilleen\nsyntyneen tyhjän piirin, jonka laidasta häneen tuijotti kauhistuneita\nja tuomitsevia silmiä. Epätoivossaan riuhtasi hän hameestaan laajan\nkaistaleen ja siukosi pään kauas luotaan.\n\nMutta kun hän lähti pois, aukeni hänelle väkijoukon halki laaja tie ja\nhän tunsi itsessään, kuinka nuo äänettömät kyläläiset näkevät hänessä\noikean syyllisen.\n\nSiitä päivin oli hän mielipuoli. Joka päivä alkoi hän määrätyllä\nhetkellä vihlovasti kirkua ja pudistella hameensa helmaa, mutta muun\nosan päivää pesi hän käsistään muille näkymätöntä verta. Ja kun kuolema\nvihdoin vuosikymmenten takaa saapui häntä vapauttamaan, olivat hänen\nkätensä alituisesta pesennästä kuluneet niin pieniksi ja verettömiksi,\nettä ne olivat kuin vesilinnun räpylät.\n\n\n\n\nRIKOTTU KONTRAHTI.\n\nLegenda kotiseudulta.\n\n\nMitä kaikkea kurjuutta ja nöyryytyksiä köyhä ja turvaton leskivaimo saa\nkokea, sen tuli Eveliina Matintytär pohjia myöten tuntemaan.\nKymmenvuotiaan poikansa kanssa asui hän kylän laidassa pienessä ja\nhatarassa töllissä, eivätkä ihmiset paremmin kuin hän itsekään osanneet\nsanoa, millä hän poikineen oikeastaan eli. Hän oli melkein kaiken\nikäänsä ollut kivuloinen eikä sen vuoksi kyennyt juuri mihinkään työhön\nja naapurit eivät joko tahtoneet tai eivät voineet auttaa, sillä maassa\noli kova aika.\n\nEräänä kolkkona syys-iltana istui hän töllissään ja mietti\nmurheellisena, mistä hän huomenna saisi syötävätä itselleen ja\npojalleen. Aikansa nälkää valiteltuaan oli poika asettunut levolle ja\nnukkui nyt valjuna ja tuskin kuuluvasti hengittäen. Itse ei äiti\nnälkänsä ja huoltensa vuoksi voinut ajatellakaan levolle asettumista.\n\nKuin kiusalla kangastuivat hänen mieleensä tällä hetkellä kaikki ne\nmakupalat, mitä hän suinkin elämänsä varrella oli saanut nauttia. Hän\nnautti ne nyt toistamiseen, ahmasi kaikki samalla kertaa, mutta hänen\nnälkänsä vain kiihtyi kiihtymistään. Siitä huolimatta söi hän\nsyömistään, kunnes hänen silmänsä sattuivat valjuna lepäävään poikaan.\nSilloin tunsi hän kipeän piston sydämessään ja voihkasi ääneensä.\n\nMitä kaikkea hän uhraisikaan, kun saisi huomenna pojalleen leipää!\nVaikka sielunsa myisi hän nyt leivästä!\n\nKohta kun hän oli tämän ajatellut, ilmestyi tupaan paholainen. Se\nsijottui mukavasti uunin lähelle istumaan, veti taskustaan lihavan\nvoileivän ja alkoi rauhallisesti syödä. Tahtomattaan pyysi Eveliina\nsiitä osaa.\n\n-- Jos kolmen vuoden kuluttua tästä hetkestä lukien annat poikasi\nminulle, saat tämän kokonaan ja paljon muuta hyvää, niin että sinulta\nei pidä koskaan leivän eikä särpimen puuttuman, -- vastasi paholainen.\n\n-- Ei, ei, Jumalan tähden, poikaani minä en myö! -- vastasi Eveliina ja\njatkoi, kun näki paholaisen vetävän taskustaan uuden voileivän:\n\n-- Mutta itseni minä kyllä raskin antaa, kun saan vain pojalle leipää.\n\n-- Hm, mitäpä minä nyt juuri sinulla tekisin, -- sanoi paholainen\nhuolettomasti ja veti taskustaan lämpimän rasvamakkaran.\n\nSiitä levisi huoneeseen niin houkutteleva tuoksu, että Eveliina tunsi\npäätänsä huimaavan ja poika alkoi unissaan hymyillä.\n\n-- Nälkäänhän se tuo poika kuitenkin kuolee, -- arveli paholainen ja\nhaukkasi suun täydeltä makkaraa.\n\nEveliina ei vastannut mitään, vaan huojutteli hiljaa ruumistaan ja\nkoetti olla näkemättä makkaraa.\n\n-- Kylmä täällä on! -- murahti paholainen makkaran syötyään.\n\n-- Kun ei ole millä lämmittää, -- huokasi Eveliina.\n\n-- Niinhän se on köyhän, -- sanoi paholainen ja pisti jälleen kätensä\ntaskuun, josta hän tällä kertaa veti esiin kuivan ja tuohisen\nkoivuhalon.\n\nHän veteli niitä taskustaan siksi kunnes pesä täyttyi, minkä jälkeen\nhän iski tulta ja sytytti ne palamaan. Sitten riisui hän takkinsa\nnaulaan ja asettui tulen ääreen selin Eveliinaan ja alkoi\nperusteellisesti lämmitellä. Mutta kun puut olivat palaneet\nhiilokselle, ryhtyi hän uudelleen syömään. Kumartuen takkinsa puoleen\nkiskoi hän sen taskusta paksun nosteleivän, sianliikkiön ja mehevän\nleipäjuuston, jota hän alkoi hiiloksella käristää. Se muuttui\nkullanruskeaksi, sen pinnalle kihoili rasvaa ja huoneeseen levisi\nvieläkin houkuttelevampi tuoksu kuin äsken makkarasta.\n\n-- Kun olisi ihmisellä tuollainen takki! -- huokasi Eveliina\nnurkassaan.\n\n-- Kun annat poikasi minulle kolmen vuoden päästä, saa se jäädä tuohon\nnaulaan ja sen taskusta löydät yöllä ja päivällä, mitä ikinä haluat, --\nsanoi paholainen ja asetti leivänpalalle suuren kimpaleen käristettyä\njuustoa, vuolasi liikkiöstä palasen ja alkoi syödä.\n\nEveliinan päätä pyörrytti ja melkein itse tietämättään virkkoi hän:\n\n-- Kun ei tuon kovin pahoin kävisi...\n\n-- Mitä pahoin sen kävisi! -- murahti paholainen. -- Näytänkö minä\nköyhältä? Mutta jos haluat antaa sen nälkään kuolla, niin yhden tekevä\nminulle! -- ja paholainen teki liikkeen ikäänkuin aikeissa ottaa takin\njälleen päällensä.\n\n-- Ei, ei, ei se saa kuolla nälkään! -- hätääntyi Eveliina.\n\n-- Tehdään sitten kaupat, -- sanoi paholainen ja veti liivintaskustaan\nnahkalevyn, jolle hän nopeasti kirjotti kontrahdin.\n\n-- Ja nyt puumerkkisi tähän alle! -- ja samassa raapasi paholainen\npienen haavan Eveliinan vasempaan ranteeseen, kastoi kynän vereen ja\nojensi sen Eveliinalle.\n\nVapisevin käsin ja kokonaan sekaannuksissaan töhersi Eveliina\nnahkapalalle miesvainajansa puumerkin.\n\n-- Keskiyön hetkenä tasan kolmen vuoden päästä tulen minä perimään\npoikaa, -- virkkoi paholainen tyytyväisenä, työnsi välikirjan taskuunsa\nja lähti matkoihinsa.\n\nKohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, ehätti Eveliina takin\nkimppuun ja veteli sen taskusta kaikkia niitä makupaloja, joita hän\näsken yksinään istuessaan oli mielikuvituksessaan ahminut. Sitten laati\nhän pesään uuden pystyvalkean ja herätti poikansa, jonka eteen hän\nlatoi kaikkia ajateltavissaan olevia herkkupaloja.\n\nMutta kun hän syrjästä äänetönnä katsoi, kuinka hänen poikansa hehkuvin\nsilmin kävi ruokiin käsiksi, alkoi hän ääneensä itkeä. Silloin\nkeskeytti poika syöntinsä ja kysyi surkumielin syytä äidin itkuun.\nMutta äiti ei antanut hänelle mitään vastausta.\n\nNiin elivät he päivästä toiseen eikä heiltä puuttunut mitään. Poika\nkasvoi ja vahvistui nopeasti, mutta äiti kuihtui kuihtumistaan ja itki\naina salaa poikansa syödessä.\n\nKun määräaika alkoi kulua lopulleen, kasvoi äidin tuska äärimmilleen.\nHänen oli mahdoton enää salata kyyneliään pojalta, mutta turhaan sai\ntämä kuitenkin udella syytä äidin loputtomaan suruun. Silloin päätti\nhän väkisin ottaa siitä selon, voidakseen sitten jollakin tavoin sitä\nlieventää.\n\nEräänä päivänä asettui hän kaivon aukkoon käsistään riippumaan ja huusi\näidille:\n\n-- Jollette nyt sano, mitä te lakkaamatta itkette, niin minä pudotan\nitseni alas!\n\nÄiti hätääntyi ja rukoili häntä tulemaan pois. Silloin hellitti poika\ntoisen kätensä ja riippuen ainoastaan yhden varassa uhkasi pudottautua\nheti, kun oli ehtinyt viiteen laskea.\n\nSilloin hätääntyi äiti vielä enemmän ja lupasi heti ilmaista surunsa\nsyyn, kun poika vain tulisi pois vaarallisesta paikasta.\n\nKun poika oli noussut kaivonaukosta ja seisoi pihalla hänen edessään,\nkumartui äiti suulleen ja tunnusti, kuinka hän kolme vuotta sitten\nsuuren hädän vallassa oli myönyt hänet paholaiselle ja kuinka\nmääräajasta oli enää ainoastaan vajaa viikko jälellä.\n\nKuultuaan äitinsä kertomuksen meni poika sisälle ja ensi töikseen repi\nsiekaleiksi ja poltti paholaisen jättämän takin. Sitten lähti hän\noikopäätä kirkonkylälle, meni vanhan kirkkoherran luo ja kertoi hänelle\nkaikki.\n\n-- Kauppa on siis tehty äitisi kanssa sinun siitä mitään tietämättä? --\nsanoi vanha pappi kauan mietittyään.\n\n-- Niin on, -- myönsi poika.\n\n-- Silloin se ei ole ehdottomasti pitävä, -- lausui pappi ja kehotti\nsitten poikaa määräpäivän iltana hyvissä ajoin saapumaan hänen\nluokseen.\n\n-- Äiti, olkaa rauhassa, ei minua paholainen saa, minä menen yöksi\nkirkkoherran luo! -- sanoi poika määräpäivänä äidilleen ja lähti\npappilaan.\n\nIllan pimetessä vei kirkkoherra hänet kirkkoon, jossa he yhdessä\nastuivat alttarin eteen ja polvistuivat. Vanhus piti palavan rukouksen\npojan puolesta ja lopetettuaan lausui:\n\n-- Minä jätän sinut nyt yksinäsi kirkkoon yöksi. Mutta sinä et saa\nliikahtaa alttarin juurelta etkä lähestyä käden ulottuville alttarin\naitausta, et vaikka kuka tulisi sinua houkuttelemaan! Vaikka näkisit\nminun tai äitisi tai kenen hyvänsä tulevan alttariaidan taa ja\nhoukuttelevan sinua luokseen, niin elä liikahda paikaltasi. Vasta kun\nkuulet kukon laulun ja minä tulen alttariaidan sisälle sekä otan sinua\nkädestä kiinni, olet sinä varmasti pelastunut.\n\nTämän jälkeen siunasi pappi poikaa, sulki alttariaidan portin\njälkeensä, teki sen päälle ristinmerkin ja lähti kirkosta.\n\nPoika seisoi värähtämättä alttarin juurella ja tunsi olonsa kaameaksi.\nKuu loi lattialle himmeitä kuvioita, vanhat pyhimysten kuvat näyttivät\nrupeavan elämään ja pimeissä kattoholveissa paukkui ja risahteli. Mutta\nkun puoliyön hetki saapui, alkoivat tapulissa papinkellot soida ja\nkohta sen jälkeen aukeni naristen vastapäätä alttaria oleva kirkonovi.\nSieltä astui sisään itse vanha kirkkoherra ja pää rukoukseen\nkumartuneena läheni kuoria. Alttariaidan eteen tultuaan kohotti hän\npäänsä ja lausui lempeästi:\n\n-- Astu ulos poikani, sillä kaikki on nyt ohitse ja sinä olet\npelastettu.\n\nPoika liikahti hiukan kuin aikeissa lähestyä, mutta samalla muisti hän\nkirkkoherran illallisen varotuksen ja jäi paikalleen.\n\n-- Tuolla ulkona odottavat äitisi ja paljon muita ihmisiä iloitakseen\nsinun pelastumisestasi. Ettet enää epäilisi, niin minä kutsun heidät\ntänne, rukoillaksemme ja veisataksemme yhdessä.\n\nSakariston ovelle ilmestyi samassa seurakunnan kanttori, joka\nkirkkoherran viittauksesta meni ulko-ovelle ja kutsui kansaa sisään. Ja\novesta alkoi tulvia tuttuja ihmisiä, joiden joukossa poika näki äitinsä\nitkettyneine kasvoineen. Ne nyökyttelivät hänelle rohkaisevasti ja\nasettuivat penkkeihinsä. Kanttori kiipesi omaan tuoliinsa, asetti\nnumerot taululle ja avasi suuren virsikirjan. Nipp! napp! äänsivät\nkirjanhakaset auetessaan ja kanttori alkoi veisata virttä: \"Jeesuksen\nnimeen nyt alotan.\"\n\nMutta äärimmilleen herkistyneellä kuulollaan erotti poika, että\nkanttori ei lausunutkaan kokonaisena Jeesuksen nimeä, vaan hymisi\nensinnä jotakin epämääräistä, joten virren alku oikeastaan kuului:\ny-y-y-suksen nimeen... Silloin alkoi hän kansan joukossa tarkastella\ntuttujaan ja huomasi heissä kaikissa jonkun pienen virheen. Kenellä oli\notsassa suuri syylä, jota siinä ei ollut ennen näkynyt, kenellä oli\ntaas korvat homeessa tai toinen silmä kierossa ja äidiltään huomasi hän\npuuttuvan kolme hammasta, jotka hänen illalla lähtiessään olivat vielä\npaikoillaan. Ja kun kirkkoherra nousi saarnastuoliin ja alkoi rukoilla,\nlausui hän aina Jumalan ja Jeesuksen nimet vaillinaisesti tai vääntäen.\n\nSaarnastuolista laskeuduttuaan viittasi kirkkoherra pojan äidille ja\nyhdessä lähenivät he alttarikehää. Äiti avasi sylinsä ja kirkkoherra\nlausui lempeimmällä äänellään:\n\n-- Hellän äitisi syli odottaa sinua tässä. Astu siis rohkeasti ulos,\npoikani!\n\nMutta poika ei liikahtanut paikaltaan.\n\nSilloin mörähti kirkkoherra hirveällä äänellä ja muuttui samassa\npaholaiseksi, jolla oli väärä nenä, vuohenkaviot, käyrät kynnet\nsormissa ja päässä sarventyngät. Äiti muuttui homenaamaiseksi\npeikottareksi ja samoin koko kirkkorahvas. Ja nyt alkoivat he kiljuen\nhyppiä alttarikehän ympärillä. Väliin he peräytyivät ja hyökkäsivät\nsitten rajusti eteenpäin, niin että kauhistunut poika luuli siinä\ntuokiossa joutuvansa heidän kynsiinsä. Mutta alttariaidan yli he eivät\npäässeet. Ainoastaan kerran hän liikahti paikaltaan, kun pääpaholainen\nhänen huomaamattaan hirveällä rymyllä sivulta päin hyökkäsi häntä kohti\nja ojensi teräväkyntistä kättään, joka näytti ulottuvan vaikka maailman\nääriin. Alttarikehälle asti ei hän kuitenkaan sijaltaan siirtynyt,\nsillä sieltä kurottui jo häntä kohti joukko ahnaita käsiä.\n\nKesken tätä helvetillistä meteliä kuului yhtäkkiä kirkas kukonlaulu.\nSilloin pakeni paholaisten joukko suurella pauhinalla ja kirkossa oli\njälleen hiljaista ja autiota. Hetki sen jälkeen aukeni taas kirkonovi\nja vanha pappi astui sisään. Tällä kertaa se oli oikea kirkkoherra,\nsillä hän avasi alttariaidan portin, astui sisään ja otti kädestä\npoikaa, joka värisi kiireestä kantapäähän.\n\n-- Nyt on kaikki ohi ja sinä olet pelastettu, -- lausui hän. --\nPaholaisella ei ole enää valtaa sinun ylitsesi.\n\nHän saattoi pojan ulos ja käski hänen kiiruhtaa äitinsä luo.\n\nAurinko kohosi juuri itäiselle taivaanrannalle, kun poika saapui\nkotiinsa. Punertava aamuvalo täytti koko ahtaan tuvan, sillä katto oli\ntemmaistu pois sijaltaan. Äiti oli nurkassa liikkumatonna polvillaan.\nKoko yön oli hän rukoillut poikansa puolesta ja kun paholainen\nviimeisenä yön hetkenä oli hirveän vihan vallassa ilmestynyt tupaan,\nparjannut häntä sopimuksen rikkomisesta ja poistunut katon kautta, oli\näiti kuollut sydämen pakahtumiseen. Mutta hänen kasvoillaan oli\nonnellinen hymy, josta poika näki hänen kuolleen tietoisena siitä, että\nhänen ainokaisensa on pelastunut.\n\n\n\n"]