[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsOIt_PEnqC-3sytQnBPQU7BWl4FNfIEgUq4yAIsZ6Jc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},627,"Rajankäyntiä nykyisen kirjallisuutemme suunnasta","Siljo, Juhani",1888,1918,"627-silvo-juhani-rajankayntia-nykyisen-kirjallisuutemme-suunnista","627__Silvo_Juhani__Rajankäyntiä_nykyisen_kirjallisuutemme_suunnista",null,"tietokirja",[],[],"fi",1914,12142,83620,false,43962,[22,23],"Dialogues","Finnish literature",[25],"Philosophy & Ethics","\"Rajankäyntiä nykyisen kirjallisuutemme suunnista\" by Juhani Siljo is a philosophical dialogue written in the early 20th century. The work explores fundamental themes in contemporary literature and culture, discussing the roles of personal experience, individuality, and the influence of societal norms in shaping artistic expression. The characters' conversations reveal varying perspectives on the relationship between material existence and artistic endeavor, highlighting an emerging discourse on authenticity and cultural identity.  At the start of the dialogue, two characters, Into Ihamieli and Kalle, engage in a profound conversation about their feelings towards the state of contemporary culture and literature. Into expresses a sense of melancholy regarding the cultural flourishing around them, admitting to harboring doubts amidst the seemingly vibrant atmosphere. Kalle counters with a more pragmatic viewpoint, emphasizing the importance of material experience in nurturing the soul and creativity. The conversation oscillates between aesthetic appreciation and critique of modernity, revealing a rich tapestry of thoughts on what it means to be a writer and an individual in a rapidly changing society. The opening sets the stage for an engaging exploration of literary themes that resonate with both personal and collective identities. (This is an automatically generated summary.)",[],273,"Juhani Siljon kirjoittama teos tarkastelee suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tilaa vuoropuhelun muodossa. Into Ihamieli ja Kalle pohtivat keskusteluissaan taiteen merkitystä, henkistä kukoistusta sekä eri maailmankatsomusten suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan 1910-luvun alussa.","Juhani Siljonä 'Rajankäyntiä nykyisen kirjallisuutemme suunnista' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 627. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAJANKÄYNTIÄ NYKYISEN KIRJALLISUUTEMME SUUNNISTA\n\nKokeillut\n\nKimmo [Juhani Siljo]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nRAJANKÄYNTIÄ.\n\n(Vuoropuhelu.)\n\n\nINTO IHAMIELI, hovineuvos (in spe).\n\nKALLE, itsellismies.\n\n\nINTO I.: Salli minun vilpittömänä ystävänäsi lausua julki sydänsuruni:\nhuolimatta kaikesta siitä henkisestä kukoistuksesta, mikä versoo\nympärillämme; huolimatta kaikkien kansalaisten, sekä miesten että\nnaisten, osoittamasta ihailusta ja hellävaraisesta rakkaudesta nuoren\n-- tai suoraan sanoen: nyt vasta alkavan -- kulttuurimme tuoksuvimpia\nkukkasia kohtaan, sinä nähtävästi kannat sydämessäsi penseyttä sitä\nkohtaan. Tällaisina vakavina, syvästi velvoittavina aikoina on\ntuollainen, -- kuinka sanoisinkaan -- yhteistunteen puute omiaan\nhuolestuttamaan, varsinkin kun muistaa että sinäkin olet kerran\nsykkivin sydämin painanut ohimoillesi valkolakin, toivon liiton ylevän\nmerkin, ja kun vielä -- --\n\nKALLE: »Saktoo vähän», sanoo savolainen kippari, kun laivat törmäävät\nyhteen. Minä olen hiturainen kyllä, enkä edes aina tiedä, miten\nsanoisin julki ihastukseni. Mutta mitä niihin uuden uutukaisen\nkulttuurimme tuoksuvimpiin kukkasiin tulee, niin ymmärtänet kai, ettei\njokainen voi viihtyä niiden keskellä aivan kuin kotonaan.\n\nINTO I.: Niin, ystäväni, tosin kaikki mikä on hienoa ja ikäänkuin\nilmestystä korkeammasta ilmapiiristä, tosin se on vain harvoja\nvalittuja varten; ja tosin ne, jotka näkevät ikuisuuden pyhäisessä\nvalaistuksessa tämän ahdistusten alhon, tosin ne ovat omalla ylevällä\ntavallaan onnelliset siitä traagillisesta tietoisuudesta -- ah, täytyy\nkuitenkin huudahtamani: usein liian traagillisesta! --, että ainoastaan\nmuutamat valitut sydämet ihmiskunnan satojen miljoonien joukossa\niloitsevat siitä elämän hymyilystä, mikä heidän sielulleen on ihastus,\nja itkevät silloin kun heillä on suru; -- tosin siis näin on. Mutta\neikö meidän, jotka pyrimme aineellisuuden yläpuolelle, kuulemaan\niäisyyksien säveliä ja näkemään paratiisillisen elämän värikisailua\nnuoren neitosen haihtuvimmassa hymyssä, eikö meidän ole ihana\nvelvollisuus yllättää osanotollamme nämä kauneusunien tulkit keskellä\nelämän arkea ja murhetta?\n\nKALLE: Saktoohan taaskin. -- En minä totta puhuen rakasta niitä, jotka\novat marttyyrejä jo eläessään. Mutta jos selvään huomaan jollakin\nkengän puristavan jalkaa, niin aivan minä kärsin hänen kanssaan, ja\ntunnen taas helpotusta, kun hän jotenkuten pääsee pinteistään. Ja osaan\nminä iloitakin iloitsevien mukana. Mutta kyllä minussa kärsii ja\niloitsee aine silloin kun sielukin. Mitä puhut aineen yläpuolelle\npyrkimisestä? Minä tahdon sanoa: aine on ihanaa senvuoksi, että siitä\nvoi luoda yhä ihanampaa. Ja aineesta on lähdettävä.\n\nINTO I.: Aiotko todellakin jäädä ikipäiviksi tuolle asteelle? Mutta\nkaikkien aikojen suuret henget -- --\n\nKALLE: Ne jotka minä tunnen -- tosin: minä en kirjanoppineena ole\narvollinen päästämään sinun kenkäsi pauloja -- näyttävät järjestään\nolleen muutakin kuin kauniisti kimmeltävää sielueetteriä. Eetterillä ei\nole mitään muotoa, mutta he ovat aina ilmenneet tosi-ihmisen hahmossa.\nJa aineellinen sisällys on pitänyt heidän sielunsa koossa.\n\nINTO I.: Mutta musiikki, ystävä? Mutta rakastavan sielun\nsanattomat romanssit? Todella aikaansa seuraava kirjailija -- ja\nkirjallisuudessammehan uusaikaisen ihmisen sielu väräjää täysin vapaana\nkaikista aineellisuuden siteistä --, todella aikaansa seuraava\nkirjailija pyrkii ennenkaikkea lauseittensa sulosoinnutukseen. Voiko\nmikään aine kohottaa mieltäsi sellaisen ihanuuden värisyttävään\nnautintoon, kuin esim. sen ja sen sekä siveltimen että kynän taikurin,\nsekä romaanin että näytelmän mestarin helkkyvä ja piirteiltään\nkuitenkin niin madonnamaisen säännöllinen suomenkieli? On kuin siitä\nastuisi itse kielen hengetär eteesi hyväilevänä ja läpikuultavana,\nhuulillaan seraafinen hymy. Silloin emme enempää kysy; me raukenemme\nitsekkäine pyyteinemme kuin lumi auringonpaisteessa.\n\nKALLE: Minäpä sanon toisen vertauksen: todella alkuperäinen\nkielitaiteilija tehoaa meihin kuin aurinko keväiseen nurmeen; hän\nsulattaa meistä lumen ja roudan, ja sen lisäksi, jos meissä on\nkelvollista kylvömaata, saa meidätkin vihertämään ja työntämään oraita.\nSiitä meidän »itsekkäät pyyteemme» vasta itsetietoisesti heräävät. --\nMutta apropos niistä »todella aikaansa seuraavista kirjailijoista»;\nmitenkähän on, eikö lammasten pitäisi seurata paimentaan tai ainakin\nkulkea hänen edellään hänen tahtonsa mukaan? Kummallinen minusta on\ntämä »lauma ja paimen»-järjestelmä, mutta se ainakin tuntuu vallan\nnurinkuriselta, että paimen pyrkii noudattamaan laumansa oikkuja,\njättäytyen sen häntäpäähän. Tuollainen kirjailija, joka sinulle\nnähtävästi on kirjailijan ihanne, on epäilemättä ajan ilmiö, -- tämän\najan, joka ennenkaikkea huutaa vapaata yksilöllisyyttä. Sellainen\nkirjailija »pyrkii lauseittensa sulosoinnutukseen». Niinpä niin. Mutta\nhän tekee mitä ikinä aika häneltä vaatii. Hänen onnensa on siinä, että\nhän laumansa takana häärien osaa lukea sen salaisimmat toiveet --\ntosin: kuinka vähän salatut ne silti ovat! -- ja selittää ne sille\nparemmin kuin se itse. Ja hän imartelee laumaa siitä, että sillä on\nsellaiset toiveet. Hän tyytyy siihen, mihin aika tyytyy ja hän määkii,\ntäynnä yhteistunnetta, aikalaistensa kuorossa. _Se_ musiikki on\ntodella usein sangen aineetonta; -- kuinka aineettomat halut sen sitten\nlienevät herättäneet.\n\nEpäilemättä pyrkimys lausetyylin musikaalisuuteen on hyvä sille, jolle\nse on luonteenmukainen. Mutta pidätkö musiikkia aineettomana taiteena?\nPaitsi että eräs niistä »kaikkien aikojen suurista hengistä» on\narvellut niin aineellista taidetta kuin arkkitehtuuria jähmettyneeksi\nmusiikiksi, voit ottaa huomioosi muutakin: aineellisuuteen kuuluvat\nkaikki ihmisen sielulliset ominaisuudet, jotka pysyvästi muodostavat\nhänen yksilöllisen luonteensa. Eetilliset ja älylliset ominaisuudet\novat pusertuneet esiin aineesta. En usko, että siinä olennossa syntyy\nedes aitoa musiikkia, josta tämä sielun aineellinen sisältö puuttuu.\nAine ja henki, -- henki ja aine: yksi ja sama asia. Missä ei ole\ntoista, siinä ei ole toistakaan. Eikä siitä mitään synny, -- paitsi,\ntietysti, »rakastavan sydämen sanattomia romansseja».\n\nINTO I.: Sinä pilkkaaja, -- ah, sinä viillät verille minun sieluni.\nMiksi pilkkaat?\n\nKALLE: Niin todella, eihän saisi pilkata. Ei saisi hymähtääkään »näinä\nvakavina, syvästi velvoittavina aikoina». Ihmiset ovat tulleet niin\näärettömän hauraiksi ja arkahermoisiksi. Korukapineita. Ja varomaton\ntutkistelija tulee usein syylliseksi kuin lapsi, joka rikkoo lelunsa,\nsaadakseen selville sen sisällön, -- katso, siinä ei ole sisällystä,\ntai on parhaassa tapauksessa namusia ja tinakuulia. Hän rikkoo, eikä\narvaa tehneensä väärin.\n\n    »Oletko hauras?\n    Varo _lapsen_ käsiä silloin!»\n\nViillänkö verille sielusi? Toivon joka tapauksessa, ettei haavasta\nvuoda hiekkaan sen kalliimpaa nestettä kuin maitoa tai marjamehua --\nsuo anteeksi, etten pidä esteettistä verta kovin suuressa arvossa. --\nMutta muuten, ei minusta olisi liikaa aikamoinen suonenlyönti koko\ntälle aikakaudelle, jotas niin ihannoit. Ei siltä, että sillä olisi\nsuonissaan liikaa verta; mutta se vähä, mikä sitä on, ei ole juuri\nkaivo-vettä sakeampaa, -- joskin usein sameampaa. Senvuoksi potilas\nolisi saatettava rehellisesti tuntemaan oma heikkoudentilansa, jota se\nitse tietysti ylpeillen pitää vain hienostuneen kulttuurin asteena. On\nkuin kalmanhajua kaikkialla, vaikka hääkammioiden ilmaahan meidän\npitäisi hengittämän. Ehtineekö sitten ukkosilma ennenkuin koko maailma\nmätänee.\n\nOlen ratkennut tässä puhumaan mietteitäni. Mutta salli minun jatkaa.\nSinun edustamasi ajatuksethan elävät kaikkialla: ilmassa, jota\nhengitämme, ruuassa, jota syömme, makulatuurissa, jolla pidämme yllä\nsieluriepuamme.\n\nAinettahan minun piti ylistämäni. Verevyys ja rasvainen, myhäilevä\nhyvinvointi sellaisenaan ei kuitenkaan ihastuta minua. Muistan\nlapsuudestani erään pojanpöljäkkeen, jota vihasin sydämestäni: sen\nposkinahka oli niin tiukalle pingoittunut, että olisi millä hetkellä\ntahansa odottanut veren lähtevän tippumaan sen läpi; paksut huulet\nnäyttivät aina imeskelevän jotakin ja silmät seisoivat tyhminä. Se\npoika peri varmaan isältään leipurin ammatin tai kiipesi senaattiin.\nSitä verevyyttä kunnioitetaan yhteiskunnassa kansalaiskunnon nimellä;\nkun se työntyy taiteen n.s. pyhitettyyn maailmaan, syntyy pitkä,\njuhlallinen hiljaisuus, ja vain jotkut taisteluintoiset kukonpojat\nuskaltavat aidan takana hioa nokkaansa »poroporvarillisuuden» tuhoksi.\n-- Sitä verevyyttä pidetään aina arvossa, sillä se ei saa ketään\nlevottomaksi. Mutta se ei ole kulttuurivoima: sen rasvaprosentti on\nliian suuri.\n\nVielä toiseenkin suuntaan rajoitus verevyyden ihannoimiselle! Veren\nvaistojen varassa eläminen tekee ihmisestä narrin ja sokean elukan,\nellei eetillinen itsetunto ja intuitiivinen näkemys opasta hänen\nrientoaan, avaa hänelle hänen oman kohtalonsa näkölinjaa. Sinä\ntaiteellisesti hurmattu mies kai sinä omalta kannaltasi voit\nsydämestäsi yhtyä tuohon vanhaan, kuuluisaan huudahdukseen, johon minä\nomaltani: »Mikä ihana asia onkaan perspektiivi!»\n\nINTO I.: Tietysti, ystäväni, tietysti. Ah ylimaallinen taide, joka\niäisyyden perspektiivissä värisytät polvistuvan palvelijasi sydäntä! Ja\njuuri eetillisenkin perspektiivin näkökulmalta -- vaikka eetillisyys\ntietysti on vain taiteen almu elämälle -- pitäisi olla erittäin\nkiitollinen uusimmalle kirjallisuudellemme. Voisin mainita koko joukon\nkauas kantavia nimiä, jotka edustavat ikuisesti taattuja ihanteita.\nSiveyden, totuuden, henkisen rakkauden, naisasian aatteet -- kuinka\nkauniita voittoja ne ovatkaan saavuttaneet hengen aseiden avulla viime\naikoina.\n\nKALLE: Kyllä niin. Mutta jutellaanpa niistä suuruuksista tuonnempana.\nMinä en oikein luota niihin ikuisesti taattuihin ihanteisiin,\njotka kuultavat sanojesi takaa; minä luotan vain yksilöllisen\npersoonallisuuden ihanteeseen, joka muodostuu yksinomaan noista\neetillis-älyllisistä ominaisuuksista rehellisissä elämänkoetuksissa.\nSiinä eivät auta ne ulkopuoliset ihanteet, se salonkihenkevyys\nja salonki-ihmisen hienotunteisuus, joita avuja nykyisellä\nkirjallisuudellamme onkin oikein tuhottomasti. Ainoastaan yksilöllinen\nja tiivis luonne on jotain oleellista, jotain josta voi pitää\nturvallisesti kiinni, se on kaikesta aineesta kehittyneintä ja\nkestävintä. Se ei haihdu eetteriksi onnenauringon paahteessa, eikä\nmuutu tuhkaksi tulessa. Jos siihen yhtyy taiteellisia avuja, niin\nsellaisella yksilöllä on parhaat edellytykset päästä taiteen\nehdottomiin saavutuksiin. Kellään muulla ei.\n\nTämän sisäisten ominaisuuksien maaperän on hedelmöityttävä\nulkopuolisesta aineellisuuden maailmasta. Kun nyt on puhe\nkirjallisuudestamme, niin sanonpa, mikä minusta nykyään on lohdullisin\ntosiasia: se, että kirjallisuutemme on lähtenyt nousemaan niin\njuurevasti, niin laajalta pohjalta. Että sen peruskivinä ovat Kalevala,\nKanteletar, Kivi, n.s. kansankirjallisuus. Sopii toivoa, että kerran\nkoko rakennus kohoaa samasta graniitista, joskin erimuotoisista\nja -kokoisista järkäleistä, erilaisin värivivahduksin.\n\nINTO I.: Hm, no jaa, tosin, -- tosin Kalevala ja Kanteletar, Kivi ja\nkansankirjallisuus muodostavat, voipa sanoa, klassillisen\nkirjallisuutemme; tosin ne myös ovat kantaneet maamme mainetta\nyli merten ja maitten. Mutta ystäväni, älä sulje silmiäsi\nnäkemästä sitäkään rohkaisevaa tosiasiaa, että uudenaikaisessa\nkirjallisuudessamme on teoksia, miesten niinkuin naistenkin, jotka ovat\nvoitokkaina, kotkansiivin kiitäneet ulos suureen maailmaan, vieden\nmukanaan viestin modernien hengenvirtausten saapumisesta meidänkin\npenseään Pohjolaamme. Niin että jos me pyrimme vaatimaan\nsivistyksellemme kansalaisoikeutta yleismaailmallisen kulttuurin\nvaltakunnassa, niin tämä uudenaikainen, eurooppalainen kirjallisuutemme\nolkoon meidän lähetystömme, meidän lippumme ja meidän aateliskilpemme!\nMinä olen kansallisesti, minäkin, erittäin innoitettu, mutta minä\nkysyn, ja mielestäni täydellä syyllä: esiintyykö todella ymmärtäväinen\nja sivistynyt henkilö, vaikka kuinkakin kansallishenkinen, esiintyykö\nhän, sanokaamme, eurooppalaisessa juhlatilaisuudessa ilman frakkia tai\nsmookingia, ilman kiiltonahkakenkiä ja hansikkaita? Eikö hän voi\nselittää ulkomaalaisille diskreetisti hymyillen: nimeni on se ja se,\nolen kotoisin sieltä ja sieltä? Eivätkö kysyjät tyydy siihen ja\niloitse, että siltäkin maailmankolkalta tulee ihmisiä, jotka esiintyvät\n_comme il faut_?\n\nKALLE: Arvattavasti. Enkä minä nyt tahdo väittää sinua vastaan muuta\nkuin että parhaat kirjamme eivät olekaan yhtä omiaan kansainvälisiin --\ntai edes kansallisiin -- juhlatilaisuuksiin, juhlapuheiden aiheiksi,\njuhlatunnelmaa ylläpitämään, kuin koruttomien arki-ihmisten iloiksi.\nJääköönpä vaan -- toistaiseksi -- tämän vuosisadan kirjallisuudelle tuo\njuhlallinen, ulkomainen lähettilästoimi -- suurihan se virka ei missään\ntapauksessa ole, eivätkä peruskivien laskijat haudoissaan sitä kunniaa\nkadehtine; pääasia että nuo vanhat peruskirjat -- todellakin: monen\nmielestä jo klassilliset, s.o. kirjastojen unhoon kelpaavat -- jäävät\nedustamaan kasvavan kansan tietoisuudessa todellista suomalaista\nsielua.\n\nSellainen »työnjako» kai olisi paras mahdollinen, ainakin kunnes ajan\nhammas on nakerrellut pölyksi tuon hansikaskäsien kirjoittaman,\nfrakkipukuisen kirjallisuuden.\n\n»Maalaiskuosi» minusta on yhä edelleen kirjallisuudessamme\nverrattomasti tyylikkäämpi kuin »moderni» herrasasu. Siinä, että\nmaalaiskuosi on melkein _yksin_ vallitsevana, on epäilemättä ikävä\npuutos, mutta onhan kuitenkin pääasia, että pohja on hyvä. Turmiollisin\nja epäoikeutetuin kanta nykyiseen kirjallisuuteemme nähden on minusta\n-- luvallasi sanoen -- tuo sinun omaksumasi, jolta joudutaan\npäättömästi ihannoimaan melkein mitä tahansa ulkomaalaista\ntuontitavaraa -- »modernien hengenvirtausten» tekonimellä. Mitähän joku\nsuomalainen maalaispoika tai -impynen, joka on istunut kaikki Pariisin\nkahvilat ja maleksinut Italian taidemuseot ja Wienin ja Berliinin\nteaatterit, ja ottaa sitten ja kirjoittaa suuren romaanin, (jossa\nainakin yhden pääsankareista täytyy olla ulkomaalainen), -- mitähän\nsellainen tavallisesti osaa löytää »hengenvirtauksista»? Jos hän on\nollut lähes typötyhjä tynnyri lähtiessään vyörymään, niin hän palaa\n»opintoretkeltään» vielä tyhjempänä, joskin helisten.\n\nINTO I.: Siis suljettakoon kaikki Euroopanpuoleiset ovet ja ikkunat,\nsiis katkaistakoon kaikki liikeyhteys edistyneempien maitten kanssa,\nsiis lakattakoon pyrkimästä sille yleisinhimillisen sivistyneisyyden\ntasolle, josta suuret esitaistelijammekin ovat uneksineet!\n\nKALLE: Sitä en toivo. Mutta jos tuosta tärkeästä liikeyhteydestä emme\nhyödy muuta kuin ulkonaisen kosmopoliittisen sävyn ja joitakin\nmuukalaisia maneereja, niin se on meille vain vahingoksi. Nousukkaisuus\nsitäpaitsi on pahempi haihtumaan kuin sipulin maku ja se kuultaa\nläpi viekkaimmankin teeskentelyn. Luulen, että vain aniharvat\npoikkeukselliset yksilöt voivat kasvaa tuollaisista ulkomaisista\nopintoretkistä. Useimmilla ei ole edellytyksiä sulattamaan\nhenkilökohtaisesti omikseen syvempiä vaikutelmia hengen virtauksista,\njos pääsisivätkin likelle niitä.\n\nINTO I.: Mutta onhan niin moni tuonut loistavan tyylin mukanaan taiteen\nkeskuspaikoista.\n\nKALLE: Niin: useimmiten hatun, takin ja kaatiot. Mutta mikäli meillä on\nkestävää kirjallista tyyliä, niin kotona se on muovattu ja kotoisesta,\narkisesta puheenparresta. Muu »tyyli» on heikon inspiratsion\nhätävalhetta. Luullakseni monen romaani- ja draamatehtailijan olisi\nverrattomasti terveellisempi tehdä vuotuinen ulkomaanmatkansa jonnekin,\nsanokaamme, Kuopion takalistoille, oppimaan sekä tyyliä että rehellistä\nelämännäkemystä. Sellainen mielenmuutos voisi herättää perusteltuja\ntoiveita, -- vaikka moni »suuri kirjailija» saisi silloin alkaa uransa\naivan alusta, sällinnäytteistä.\n\nINTO I.: Niinkuin meille ei olisi siunautunut jo enemmänkin kuin\nkylliksi noita kömpelöitä talonpoikaisjuttuja, joissa ei ole mitään\ntunteen sähkökipinöimistä eikä fantasian iloa! Tahtoisit varmaan\nperustaa oikein kirjallisen käsiteollisuuskoulun?\n\nKALLE: Käsiteollisuus-taipumukset ovat paljon suuremmat siellä\nylhäällä, uusaikaisen muotikouluutuksen saaneiden keskuudessa,\nkuin alhaalla, usein kyllä raskaskätisissä kansankuvaajissa.\n-- Mutta käsität minut täydelleen väärin. Tarkoitan vain\nkirjailija-yksilöllisyyden tehostumista. Tahdon sanoa, että monella\nkirjailijallamme ei ole edellytyksiä ensinkään enemmän saamaan\nherättäviä ja vapauttavia vaikutelmia ulkomaisesta hengenelämästä kuin\neläytymisestä omaan rotuun ja maahan. On opittava kotona mitä voi,\nennenkuin lähtee meren taa kalaan. Oma yksilöllisyys on -- ja pitääkin\nolla -- jokaiselle kallein asia. Mutta se tehostuu sitä mukaa kuin\nyksilö alkaa tuntea itsessään määrätyn rotuluonteen laajenevan ja\ntiivistyvän. Hänen ei suinkaan tarvitse ilmaista tätä kehittymistään\nulkonaisesti, esim. taitelijana valitsemalla ennakolta määrätyn\naihepiirin. Aihe on ulkonainen asia; ratkaiseva seikka on yksilön\nsisäinen näkemyskyky ja eetillinen luonne.\n\nINTO I.: Eetillinen, eetillinen! Sitä käsitettä ei ole minun\nestetiikassani.\n\nKALLE: Sitä minäkin. Sinusta se on taiteessa irrallinen hyve. Ei sen\nkuitenkaan tarvitse sinua vieroittaa minun ajatuksistani. Eetillisyys,\n-- ei se ole muuta kuin varmalle intensiivisyyden asteelle kehittynyt\nsisäinen näkemys. Ei se ole »taiteen almu elämälle», -- ja vielä\nvähemmän se taipuu uhrautumaan niiden »asiain» juoksupojaksi, joita\nsinäkin tunnut taiteessa sietävän. Mutta siitä tuonnempana. -- On siis\nvain otettava oppia siitä, -- siitäkin, -- mitä omassa maassa on saatu\naikaan. Kehityksen täytyy tapahtua elimellisesti omalta maaperältä.\nSiltä kannalta juuri on itsekunkin kirjailijan tarpeellista löytää se\nelämänpiiri, jota tuo edellämainittu klassillinen kirjallisuutemme\nedustaa. Partioretket siihen maailmaan voivat virkistää monen aistimet,\njotka uusaikainen kouluutus on lamauttanut horroksiin. Sekin on jo\nsuuri voitto. Ja uskaltautuminen rehevien läheisten vaikutelmien\nlumopiiriin on kehitysmieliselle yksilölle vaarallisin ja terveellisin\nkoetus: siinä on kysymys juuri oman erikoisuuden tavoittamisesta.\n\nSuomalaisen kirjallisuuden pitäisi mielestäni kokonaisuudessaan\nkuvastaa suomalaista sielua, -- tietysti sen eri kehitysasteilla, eri\nvivahduksina. Luulen, että jokainen tervevaistoinen ihminen, mikäli hän\nlöytää kirjallisuudestamme jotakin mielenkiintoista, löytää sen\netupäässä juuri kansanelämään pohjautuvasta kirjallisesta taiteesta.\nSiinä on aina tunnettavana suomalainen sielu, joskin se tavallisesti\npuhuu vielä vähälukuisin elein. Kuinka harvoin niin onkaan laita\ntässä muka korkeammalle asteelle ehtineessä uusaikaisessa\nkirjatuotannossamme! Vain minimaalisen pienessä osassa sitä on\nsuomalaisuus kehittynyt henkiseksi sävyksi. Tyypillinen »moderni»\nsuomalainen kirjailija on »_flach im Instinkte_» -- vaistoltaan\nherpaantunut --, Nietzschen kielellä puhuen. Mutta jos kirjailijan\nvälttämättä täytyy lainata itselleen näkö- ja kuulokyky -- siltä usein\nnäyttää --, niin hänen olisi varmaankin terveellisintä hiukan nöyrtyä\nja ottaa tämä laina vastaan kotoiselta taholta: siten hän aikaa\nvoittaen voisi, vaikkakin muiden turvin, saada kiinni siitä\nluonteenvaistosta, jonka hän on sekavien vierasten vaikutusten alaisena\nmenettänyt ja joka kuitenkin yksin voi tehdä hänestä taiteilijan.\nKauniina esimerkkinä siitä, että perin yksilöllinenkin ja\nelämäntunnoltaan nykyaikainen kirjailija voi pysyä luonteensävyltään\ntiiviisti suomalaisena, on K.A. Tavaststjerna; uudemmista\nsuomenkielisistä kirjailijoista vain jotkut harvat sietävät vertailua\nhänen kanssaan niin taiteilijakykyyn kuin puhdasrotuisuuteenkin\nkatsoen. Kiven runoudesta taas näemme, ettei kansanlapsen suinkaan\ntarvitse elää yksinomaan siitä kouraantuntuvimmasta taiteen materiasta,\nminkä runsaus muutamien lahjoille kyllä on ollut liiallinenkin, vaan\nettä hän voi kohottaa luomiensa keskeltä näkyviin myös oman henkisen\nyksilöllisyytensä. Kivellä ei luultavastikaan ollut mitään\nsystemaattisesti järjellä jäsenneltyä maailmankatsomusta, mutta hänellä\noli synteettinen elämännäkemys, oman kohtalon rajojen yli kantava\nelämäntunto: hänen runoudessaan päilyy laajentuneen minuuden\nmikrokosmos. Jos et sanojani muuten usko, niin lue uudelleen (ja lue\nmuunkin takia) esim. »Seitsemän veljeksen» loppuluvut, »Lea»,\n»Kullervo», lyyrillisiä runoja. Eihän meille Kiven jälkeen ole tarjottu\nainoatakaan näytelmää -- ei murhe- eikä huvinäytelmää --, joka\nosoittaisi kehittyneempää henkistä luonnetta, -- kyvyn aitoudesta\npuhumattakaan. Me tämän vuosisadan lapset, mehän olemme äkkiä keksineet\nitsemme kovin traagillisiksi, me olemme jo kehdoissamme valmiita\nmurhenäytelmän sankareita (ja sankarittaria); mutta me emme ole saaneet\nitsestämme puserretuksi ainoatakaan murhenäytelmää, mistä\npersoonallinen kohtalontunto puhuisi niin voimakkaasti kuin Kiven\n»Kullervosta», -- mitä puutteita sillä teoksella muuten lieneekin.\nKivellä oli sekä harvinaisen hedelmällinen humoristinen äly että syvä\nuskonnollinen mielenlaatu, -- molemmat korkeimman ihmistyypin\npääominaisuuksia, -- molemmat avuja, joita nykyisellä ihmistyypillä on\nnihki vähän.\n\nINTO I.: Mitä sinä, mitä sinä nyt! Sinulla on riivaajainen! En ole\ntahtonut puhetulvaasi keskeyttää, mutta nyt minun oikeudentuntoni\nvaatii minua avaamaan suuni. Epäätkö meiltä -- huomaa, mitä sanon\n»meiltä»: minä puhun viimeiseen hetkeeni saakka kokonaisen sukupolven\npuolesta ja se puhuu minun suuni kautta! -- epäätkö meiltä\nuskonnollisen mielenlaadunkin? Eikö sinulla ole korvia kuulemaan,\nkuinka uskonnollinen, niin, suorastaan legendaarinen, myyttejä luova\nhenki humisee nuoressa kirjallisuudessamme, joka tapailee korkeuksia\naivan uskonnollisen elämänkäsityksen pohjalta kohoten?\n\nKALLE: Totta toinen puoli sanoistasi. Mutta luulen sinun sittenkin\nsekoittavan käsitteitä. -- Tällä erää sentään pyydän saada itsepäisesti\njatkaa äskeiseen sävyyn; hymyile sinä toisella suupielelläsi ja lohduta\nitseäsi näin ajatellen: »tjaa-ah, tämä on hetkellistä kuohaa, jonka\ntakia ei kannata tehdä itseään levottomaksi: näenhän, miten\n_minun_ ihanteeni keräävät ympärilleen päivä päivältä enemmän\nseurakuntaa -- sekä miehistä että naisista!» -- Minä siis jatkan ja\nsanon: todella, turhan tähden emme vilpittöminä hetkinämme häpeä\nraihnaisuuttamme, -- »me näpertelijäin sukukunta!» Mutta jos sinua\nhermostuttaa se, että aina ja joka paikassa vedotaan samoihin asioihin\nja henkilöihin, niinkuin juuri Kiveen, niin en osaa vastata muuta kuin:\ntäytyy, -- niinkuin vesivarassa olevan täytyy turvautua ainoaan airoon,\nminkä on haaksirikkoisesta laivasta tavannut käteensä.\n\n»Klassillisella» kirjallisuudellamme on yhä tärkeä, jatkuva tehtävä:\nelämännäkemyksen uudistaminen. Kuten olen kokenut selvittää, tämä\ntarkoittaa vain aistimien virkistämistä, _yksilöllisen_ näkemyksen\nja tunne-elämän tehostamista, -- ei minkään univormupukuisen\nkirjallisen kansalliskaartin perustamista.\n\nVielä väitän, että kaikki tervevaistoiset kulttuurityöntekijät ovat\njonkinlaisessa mieskohtaisessa suhteessa siihen maaperään, mikä on\ntuottanut pääasiallisen osan suomalaista kulttuuria: maaseutuun.\n»Sivistynyt» kaupunkilaisuus on yhä -- ikävä kyllä -- vain\ntähkäpäidenpoimija sivistyksemme vainioilla. Se ei jaksa elää\nomintakeisesti. Se on riippuvainen sekä maaseudusta että (varsinkin)\nulkomaista. Se edustaa kaikkea, mikä nykyajassa on raukeata ja\nnäivettynyttä. Kaikki, mikä esim. kaupunkilaiskirjallisuudessamme on\nomintakeista ja todellista taidetta, liittyy sävyltään paljon\nlikeisemmin maalaisuuteen kuin »moderniin» kaupunkilaisuuteen. Niinpä\nainoa kypsä kaupunkilaisepiikkamme on syntynyt liitossa niiden\nmaalaisluonteisten virtausten kanssa, jotka ovat meille antaneet\nparhaan osan uudempaa kirjallisuuttamme. Lyyrillistä runoutta on\ntietenkin melkein mahdoton varmasti eritellä alkuaineisiinsa; mutta\nvoipa huoleti sanoa, että ne tunnut, jotka lyriikkamme herättää\nväkevimpinä, ovat kotoisin salojen jylhyydestä, heleistä maakylistä,\nkoskien partailta ja raskaasti vyöryväin ulappain ääriltä, -- vaikka ne\njoskus kyllä ovat voineet tiivistyä kaupunkilaiselämän ahjossa. Meidän\njokseenkin runsas, raukea ja tympeä boheemirunoutemme sensijaan elää\npääasiallisesti poimimalla tähkäpäitä lyriikkamme varsinaisten\nelomiesten jäliltä; ne sameat »hengenvirtaukset» taas, jotka lirittävät\nsen kivikkouomassa, tulevat suorastaan kaiken maailman hallarämeistä.\nJa kuinka vähän draamallista meidän kaupunkilainen »kulttuurielämämme»\non! Tässä on juuri sen onttouden ilmeisin todistus. Varhempi n.s.\nrealismimme tuotti joitakuita hyviäkin kaupunkilaisnäytelmiä, mutta\nsenjälkeen kun se n.s. yksilöllisyys tuotiin suurella tohulla ja\nsymbaalien räikinällä maahan, on draaman runotar ollut vaiti ja\npukahtamatta.\n\nINTO I.: ??\n\nKALLE: Nii-in! Vaiti ja pukahtamatta. Probleemit ovat ratkaistut, -- ja\ndraamallisia yksilöllisyyksiä ei ole saatu maata tömisyttämällä\nsyntymään. Ei uusromantiikka eikä uusrealismi ole sitä mahtanut.\nEi erotiikka eikä estetiikka ole auttanut kirjailijoitamme pysymään\ntukevasti näytelmän runoratsun selässä. »Suurkaupunki» otti\nnäillä -ismeillään ja -iikoillaan johtaakseen sivistyselämäämme;\nmutta se ei ole vielä tähän päivään asti sinetöinyt omatekoista\nvaltakirjaansa, se ei ole antanut meille persoonallisesti pätevää\ndraamaa. Sen draamasikiöt ovat kuolleina syntyneet. Mitä huomattavia\nyrityksiä sillä alalla tältä vuosisadalta on, ne ovat syntyneet\nmaalaiselämän ja luonnon inspiroimina. Summa summarum: minä väitän,\nettä jos meillä vielä syntyy kirjallinen renessanssi -- niinkuin muiden\ntaiteiden alalla on syntynyt ja yhäkin jatkuu --, niin se on ottava\nydinvoimansa väkevämmästä maaperästä kuin kaupunkilaiselämästä. Se\ntuuloittaa kirjallisuuden hääkammiot ja kuohuttaa uudet veret\nkiertämään runoniekkain suonissa. -- Ja onhan toki jotakin liikettä\nsiihen suuntaan.\n\nINTO I.: Pidä uskosi. Ja hyvä, jos se toteutuu, tai ainakin olisi\noikeus myönnettävä myös sille pyrinnölle. Mutta salli minun sentään\nepäillä tuon niin sanotun kaupunkilaisuuden ja sen kannattaman\nintiimimmän sielunelämän tappiota. Sallithan?\n\nKALLE: Kernaasti. Mutta epäilehän hieman kokeeksi myös sen »intiimimmän\nsielunelämän» totisuutta, vaikka ei pelättäisikään sen häviötä, --\neihän se häviä! -- Joko epäilit?\n\nINTO I.: Johan hieman...\n\nKALLE: No etkö saanut tuntosarviasi mahtumaan mihinkään loveen? --\nTunnemmehan nimeltään n.s. suurkaupunkilaiselämän hehkuvan\nintensiteetin. Oletko taattu sen elinvoimaisuudesta? Tai edes sen\ntodellisuudesta? Eikö siitä hajahda fosforin ja spriin -- yhteensä\nsiis: espriin -- tuoksu enemmän kuin intohimossaan liekitsevän veren?\nUskon kyllä, että summattomasti se elämä on ehtinyt jo tupruttaa\nyläilmoille savuna sakeinta suomalaisverta; sillä tummat pilvethän ovat\nraskaina massoina kasaantuneet alttarien ylle. Mutta minkälaista parkua\nja vaikerrusta -- liian raukeasti hillittyä -- ovatkaan täynnä uhrien\njoutsenlaulut! Heikkoa näkyy se sakeakin veri sentään olleen, kun ei\nintohimon ankarin puserrus ole siitä purkanut kuuluviin miehisen miehen\ntotista kiukkua ja kapinaa.\n\nMitä väriyhtymiä kyllä onkaan leimahdellut kauas ajan yöstä! Kaikki\nnykyisen taiteen kokkikirjan koristeelliset sävyt: rieskanvalkeasta\nsinipunervaan. Basillittoman veren punaa vain ei. -- Ja mitäs, väri kun\nväri. -- Mutta näiden oman sydämensä marttyyrien kasvoille nousee\nitsensäkuristajan kamoittava ilme; ja se ei ole enää koristeellista, se\non jo -- kuinka sanoisin -- säädytöntä ja tuhmaa: sellaiset asiathan\npitäisi suorittaa kulissien takana. -- Mutta sitten he lyöttäytyvät\nusein vielä haikeiksi ja käyvät veisaamaan virsiä -- lohdutukseksi ja\nanteeksiantamukseksi maaemolle, jonka kasvojenpiirteitä he tuskin\nmuistavat, -- kansalleen, jonka kohtalo heillä on kovin raskaana\nsydämellään, vaikka se on antanut heille vain heidän surullisen\nyksinäisyytensä. -- Ja kun kohtaus on ohi, niin marttyyrit laskeutuvat\nalttarilta ja syövät ja juovat kuten tavalliset porvarilliset ihmiset.\nSellaista on eräillä asteillaan se _fin de sièclen_ eurooppalainen\n»intiimi sielunelämä», joka on vihdoin meilläkin päässyt kukoistamaan.\nKainous on kai todellakin liian miehekäs hyve, jotta se voisi saada\nvaltaa tässä ajassa. Tuo vimmattu halu omien kiihkojen ja oman\nsurkeuden seulomiseen ja vatvomiseen ja erittelyyn -- niin loistava\ntodistus suvun kehutusta poikkeusihmisylpeydestä! -- se on näet\nvähemmän syntyisin inhimillisestä tunnustajanöyryydestä kuin tarpeesta\nherättää mielenkiintoa tai sääliä. Kysymyksenalaiseksi jää, onko siinä\nkoskaan ollutkaan mitään totista intohimoa, -- epäilemättä siinä kyllä\non ollut erästä toista, nykyajan ihailluinta hyvettä, josta näin\nsäädyllisessä seurassa ei kuitenkaan sovi puhua muuta kuin vihjaillen.\n\nINTO I.: Johan sinunkin sanasi alkavat hajahtaa fosforilta.\n\nKALLE: Niinpä kyllä, huomaan. Etkähän sinä oikeastaan taida -- noin\nperiaatteellisesti -- olla intohimoisten luonteiden edustaja, --\nparemminkin sen kulttuurielämän seraafisen puolen ihastelija ja --\nmakustelija; niin että suo anteeksi jos olen paasannut tässä sinulle\nsilmät korvat täyteen näin kuumista asioista. Nuoruuttahan sentään\ntoivonet sinäkin lisää; ja sen mukana sietäisi tulla uusi intohimoisen\nelämäntunnon sykähdys -- kunhan ei sellainen, joka päättyy parkuun ja\nvaikerruksiin jumalille ja maaemolle siitä, että kaunis leikki kääntyy\njoskus karvaaksi. Joka leikkiin käy, hän suoriutukoon siitä niin\nkunnialla, etteivät katsojat nolostu hänen surkeista eleistään. Tämän\nkai pitäisi olla sivistyneisyyden ensimäinen puntti ja pykälä. Ja\nmuuta, porvarillista kunniaahan taitelijaihmisellä ei ole.\n\nMeidän n.s. individualistisen kirjallisuutemme lyhyt, mutta huikea\nhistoria näyttää ainakin syrjäläisestä sangen nololta: ensin suuret\neleet ja sampanjakuohuiset monoloogit jumala Minän ihanuudesta; sitten\nkoristeellinen talttumus ja koottujen herooisten kokemusten kylmäpäinen\nkuvailu -- sen pitäisi olla suvun varsinainen voimannäyte ja todistus\nälyn ylivallasta, mutta se paljastaakin meille vain naisten aivot ja\nmiesten lampaansydämet. Siihen samaan dekoratiiviseen asenteeseen --\nkuinka ikävään kuitenkin! -- ovat vähitellen jähmettyneet monet muutkin\nkuin nuo roihuavan temperamentin profeetat ja profetissat. Samaan\nlopputulokseen, sydämen köyhyyteen, hiukan -- tai ehkä hyvinkin --\nhysteeriseen hermoelämään on painumassa koko tosi-moderni, naisten\nsiipien alla kasvanut kirjallisuutemme.\n\nINTO I.: Naisten? Jokohan niin? Ja pahaksiko he muka ovat olleet?\n\nKALLE: Paljon sekä hyväksi että pahaksi. -- Naiset, -- tai uskaltanen\nsanoa: nainen, kun asianomaiset itsekin niin mielellään käyttelevät\ntätä kollektiivikäsitettä, -- tai naisliike, sanoisimmeko niin, ovat\ntodella hyvin paljon saaneet aikaan kirjallisuudessamme. Suomi ei\ntodellakaan ole turhaan edistysmaa. Kirjallisuudellemme naisliike on\nlahjoittanut sekä miehekkäitä naisia että naisekkaita miehiä, -- ja\npaljon indiviidejä siltä väliltä, molempaa sukupuolta.\n\nAlkakaamme naisten hyvistätöistä. Täytyypä myöntää, että naisten\nparhaat ovat olleet ja ovat uudemman kirjallisuutemme miehekkäimpiä,\nrohkeimpia ja tinkimättömimpiä yksilöitä. Jo eräiden tyylillinen\nitsenäisyys on perin huomattava. Ja vielä suuremmaksi kunniaksi heille\nlankeaa se, että kun monet n.s. kansalliskirjallisuutemme isistä\npainoivat väsyneen päänsä ryntäilleen ja torkkuivat, tai jaarittelivat\npuuta heinää, niin edelliset kajosivat lujakätisesti ihmisen arimpiin\nkohtiin. Ja kyllä hekin ovat osanneet ajatella kylmästi aivoillaan,\nmutta heillä on ollut myös laaja ja lämmin sydän. He ovat olleet\ntodellisia poikkeusihmisiä, sekä naisten keskuudessa että miehisiin\nammattitovereihinsakin verraten. Mutta siitä he ovat palkkansakin\nperineet: solvaukset ja siveelliset tuomiot, kun taas heidän\ntosinaiselliset sisarensa ovat puolueensa tai klikkinsä jumalattarina,\nsekä mies- että naiskäsien kantamina ja kruunaamina rientäneet\njuhlahumussa voitosta voittoon.\n\nINTO I.: No koskeeko tuo oikeastaan meitä miehiä? Senhän voisimme\njättää naisten keskinäiseksi kiistanaiheeksi.\n\nKALLE: Kyllä se koskee meitäkin, jos tahdomme tuntea oman historiamme;\ntuo edellinen, rohkea nainen on sanonut paljon siitä, mitä mies -- joko\narkuudesta tai velttoudesta tai lahjattomuudesta -- on jättänyt\nsanomatta. Jälkimäinen, seppelöity nainen on ollut tosimodernin\nkirjallisuutemme ylivaltias kuningatar, tai oikeastaan enemmän: fatum.\nMutta ei suinkaan mikään transcendentaalinen fatum, vaan niin\nimmanenttinen kuin mahdollista. Todellisena taiteen hengettärenä hän on\nastunut alas korkeuksistaan ja ottaen päälleen ihmisen lihallisen\nmuodon huumannut kaikki alaisensa. Hän on tuonut kirjallisuuteen oman\nminuutensa lukemattomine muunnoksineen; hän on täyttänyt jälkimäisillä\nkaikki arvopaikat: madonnan temppelikuorista diivan hotellihuoneeseen\nja kurtisaanin salonkiin asti. Väkisinkinhän siitä syntyy hienosyistä,\nintiimiä, »eurooppalaista» taidetta, arki-ihmiset naisten joukossa\nsaavat jäädä tyhmempien hengetärten huomaan.\n\nINTO I.: Pilkkapuheisiisi en halua vastata. Mutta totta kai kuitenkin\nmyönnät sen verran, että kirjallisuutemme on viimeisen vuosikymmenen\naikana erinomaisesti rikastunut ja vilkastunut mielenkiintoisista\nyksilöistä ja rikkaista sävyvivahduksista -- ja se on minusta jo hyvin\ntyydyttävää. Totta sen myönnät?\n\nKALLE: Totta myönnän, -- täydellä suulla. Mielenkiintoisia yksilöitä?\nKyllä, -- aina aluksi. Ja rikkaita sävyvivahduksia: saman luonteen --\ntai luonteettomuuden.\n\nJa tavallaan ehkä mielenkiintoisin näistä tämän hengettären\nkasvateista, näistä »vivahduksista», on se miehinen madonnanpalvelija\nSuomen tuiman taivaan alla, se loppuun saakka uskollinen, se seraafinen\nmonitaituri, josta äskettäin niin kauniisti puhuit. Esteettisen\nerotismin tragikoomillisin monstrum! Miehinen tyyppihän kyllä on\nnykyajasta melkein olemattomissa, ja puolivälinilmiöitä, kuinka\nsanoisimme: hamehousuja, kuin kissoja Vilkkilässä. Mutta tämä\nystäväinen tuntuu olevan miltei kemiallisesti puhdas sukupuolestaan.\nSellainen ei tarvitsisi ei hametta eikä housuja, eikä sittenkään osaisi\narkailla alastomuuttaan. -- No kun on niin puhdas! Mutta sellainen on\njotain -- yliluonnollista.\n\nJa summattoman yliluonnollinen on sekin metafyysillinen päämäärä, jota\neurooppalaiset kirjailijamme kai tästäpuoleen, hänen jälkiään\nnoudattaen, tavoittelevat: tila, jossa me ikiuskollisina,\nsukupuolettomina rakastamme omaa rakkauttamme. -- Emmekö olekin näin\njoutuneet päistikkaa keskelle nykyaikaisen kauneudenpalveluksen pyhiä\nlehtoja, pudonneet sinne kuin mitkäkin rosmot vuorenkupeelta? Eikö\nedessämme ole juuri sen kuuluisan taiteellisen uskonnon kunniaportti,\nvai?\n\nINTO I.: Hm, hm!\n\nKALLE: Uskaltaisiko ottaa ja astua sisään. -- Eihän kysymys ole\npelkästä uskonnosta, vaan _taiteellisesta_ uskonnosta, ja sen\neteen sosialistikin polvistuu. -- Mutta olenpa siitä kunniaportista\nnähnyt suoltuvan sisään monen, jollen juuri suden, niin kuitenkin ketun\nlammasnahoissa, ja arvioin nyt, etten ole Mikkoa pahempi.\n\nIhana onkin näköala edessämme. Tämähän on silkkaa renessanssia!\nAjatella, että meidänkin kalseassa nälkämaassamme! Ja nyt jo, kun\npimeimmät perukat tuskin ovat ehtineet kunnolleen tottua selvän\nruisleivän onneen.\n\nNiin, tällaista siis näemme: Klassillinen tai romanttinen maisema\nylevää tyyliä. Puilla, rakennuksilla ja ihmisillä herooiset\nrotupiirteet. Mutta kuulutaan puhuvan suomea -- »eurooppalaista\nsuomea». Mistä se puhe ja laulu ja laklatus? Kaikkialta: maasta,\nvesiltä, puista, taivaan kaarelta. Papukaijatkin tunnustavat tunteensa\npapukaijattarilleen -- seraafisella suomenkielellä, tosin ranskalaisin\nsitaatein.\n\nMadonnia, diivoja piedestaaleilla, leposohvilla, mitä moninaisimmissa\nasenteissa. Jumalanpalvelusta täällä harjoitetaan. Täällä on pyhä\nkolmiyhteys: isä Eros, -- joka joutavasta pojanvekarasta on patvinut\naimo patriarkaksi; säädyttömät, aidantakaiset suut kyllä parjaavat\nhäntä parittelijaksi, mutta he saavat tuomionsa --; poika\nYli-ihminen, -- joka, siipiratsun selässä, lennättää vapahtamaan\nihmiskuntaa matalasta maankamarasta; säädyttömät panettelevat häntäkin,\nsanoen hänen ratsastavan rankkitynnyrillä, mutta he eivät tule\nvapahdetuiksi --; ynnä tytär Naiskauneuden Henki, -- varsinainen\npalveltava, jonka eteen jokainen kiltisti kumartuu; hänen sukujohtonsa\ntosin on hiukan epäselvä, äidistä kun ei ole tietoa, -- vaikka olisi\naidan takaa tullut ja sinne jälleen kadonnut.\n\nMitä näemme, kuulemme ja tunnemme edelleen: palvelustaan toimittavia\nuskovaisia, molempaa sukupuolta, juhlakoruisina; tanssien hulmetta,\nmusiikkia, pöydän ilojen ylistystä puhein ja lauluin; viinien, myskin,\npyhän savun ja myrrhan tuoksuja. Jumalaisetkin ovat ahkerasti mukana.\nMyös ylijumalatar, aluksi marmorisen ylpeä, sulaa ja taipuu\niltapuolella.\n\nSanalla sanoen: juhlatunnelma.\n\nJa kaikin puolin erittäin opettava juhla. Saamme perinpohjaisen\ntodistuksen siitä, että nainen -- eroottinen nainen -- on yli-ihmisen\nyli-ihminen. Suomalaista miestä varsinkin on moitittu jäykäksi. Se on\nvale ja väärä puhe. Katso hänen notkeuttaan lemmenleikin kaikissa\nkoetuksissa! -- Vaikka todella: leikkiä se ei enää hänelle ole,\nniinkuin hänen jumalattarelleen. -- Ihaile hänen jalkansa kepeyttä yhä\nkaameammassa kuolonkarkelossa: kultaisen kytkyen hän ansaitsisi\nkaulaansa, niinkuin hyväoppinen sylikoira.\n\nNäes: ilta on langennut maille ja toinen näytös alkanut ja riemun\nhumala huuhtonut pois kaiken jäykän teeskentelyn. »In vino veritas»,\nnäemme kyllä. Historian todellinen kulku paljastuu meille hienoimpia\nhermojaan myöten. Täällä ei ainoastaan esitetä, vaan täällä tehdäänkin\nhistoriaa: modernin miehen kehityshistoriaa. Eikä sitä missään muualla\ntehdäkään.\n\nMutta tulokset tunnemme jo. Ne ovat se öinen parku ja aamuinen tyhjän\nsydänpussin penkominen, josta äsken oli puhe. Ja ihme: jumalattaretkaan\neivät enää leikittele. He ovat asettuneet järkeilemään ihmisen\n»kohtalosta». -- Kun runoton aamu avautuu harmaana, lepäävät kaikki\npyhät lintuset -- kaikki iltaruskoiset unelmat -- kynittyinä ja\nraadeltuina näyttämöillä. Arvasinhan, että ketunhäntäkin on salaa\nhäilähtänyt kunniaportista sisään.\n\nINTO I.: Noo, noo. Pidätkö asemaa näin toivottomana?\n\nKALLE: Itsehän asianomaiset pitävät sitä sellaisena. Itsehän he\nväittävät olevansa auttamattomasti sen mahdin lumoissa, jonka orgiat,\nmilloin ruumiillisempina, milloin »sielullisempina», toistuvat\nsuurimmassa osassa nuorinta kirjallisuuttamme; itsehän he vakuuttavat,\netteivät heidän hermonsa kestä leikkausta irti erotismista. Ja mitäs\nsiitä, jos edes heidän miniatyyrielämänsä siinä ahtaassa piirissä\npysyisi jollakin tavoin mielenkiintoisena. Mutta suomalaisen hermot\neivät näy kestävän rakkautta. Ja hänen verensä laimenee siitä\nnopeaan; hän ei jaksa loppuun saakka ylläpitää edes viehättävää\nkevytmielisyyttä. Hänen koristeelliset asenteensa ensimäisen,\nehkä todellisenkin, hurmauksen mentyä ovat yhtä suurta taidetta\nkuin räätälin mallikuvat. Hänen kokeensa suoriutua älyllisellä\n(= älykkäälläkö?) leikittelyllä elämystensä tilityksissä on kiduttavaa\nkuin elävänleikkely; sillä siinä ei ole sittenkään todellista\ntemperamentin vapautta. -- Mutta ehkä enimmän perversi tulos tämän\nsuvun rakkaudenjumaloinnista on tuo useinmainittu veretön saalas,\njolla tuskin milloinkaan on muuta ollut kuin värisevä hartaus\nvahakuvamadonnien edessä, ja joka juuri verettömyytensä keventämänä on\nkeinotellut itsensä eroottisen metafysiikan huipulle.\n\nINTO I.: Koetapa vaan häätää isä Erosta ja madonnia pois. Toivoakseni\nhänen vaikutuksensa tuohon suuntaan ei ole ulottunut niin laajalle kuin\nluulottelet; ja sitäpaitsi, arvattavasti hänen vallallaan on kaikkina\naikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa ollut syvempi perustansa, jota\nei kukaan ole jaksanut juurittaa pois.\n\nKALLE: Hullun yritystä se olisikin. Hallitkoon hän! Ja kukin\nnoudattakoon painolakiaan! Mutta pitäköön myös huolen ryhdistään\nloppuun saakka -- ja sieluntunnustustensa vilpittömyydestä.\n\nEros oli ennen kiltti, banaalin leikkisä säätyläispoikanen. Kun ei\nkukaan kasvattanut hänestä rehellistä miehenvastusta, niin hän oppi\nnopeaan viekkauden ja kaikki nerokkaan hotellinisännän avut: hän osaa\nloihtia tekoparatiiseissaan esiin sekä maailmallisia että uskonnollisia\nmielialoja, aina kundiensa tarpeiden mukaan. -- Mutta jos joku\npoikkeusmies pystyy voittamaan hänet viekkaudessa ja varjelemaan\nverensä läpi hänen mauttomain huvitustensa, niin kukaties hänestä vielä\ntulee rehtikin mies, kukaties hän joskus kyllästyy ikuiseen ilveilyjen\nsommittelemiseen. Eroksen -- niinkuin muidenkin kulttuurin loiseläinten\n-- voittamiseen tarvitaan vaan juuri niitä taivaanlahjoja, joita\ntarkimmin saa etsiä Diogeneslyhdyllä.\n\nINTO I.: Taisit päästä taas rakkaaseen moraaliisi!\n\nKALLE: Kuulepas: mitä ne ovat ne ihanteelliset »asiat», -- totuuden,\nsiveyden, naisliikkeen, keuhkotaudin y.m.s. -- joita sinunkin puhtaasti\nesteettiset hermosi sentään sietävät jonkunlaisena taiteen kilpenä, --\nmuka »velvoittavien olosuhteiden» takia --, ja joihin kai\npseudoindividualismikin enteistä päättäen vielä turvautuu,\nnoposteltuaan luiksi omat esteettis-eroottiset elämyksensä? Tuollainen\nasia taiteessa on kuin esim. ruumiin vapaata liikuntoa vaivaava\numpisuolen lisäke, joka haitatta poistetaan. Ei sellainen aatteellinen\ntaide tuuliajolla olevan hätävarana mitenkään nosta miestään.\n\nMutta »moraali» -- tahdon paremman puutteessa käyttää vanhaa,\npannanalaista käsitettä eetillisyys --, siis eetillisyys ei ole mikään\n»asia». Se ei ole mikään ulkonaisella silmällä todettava ominaisuus.\nPäinvastoin. Eetillisellä luonteella ja persoonallisella tyylillä on\nsama salaisuus: se ei ole missään näkyvissä niin, että jokainen\nporopeukalo voisi sitä osoittaa: »tuossa se niksi on»; mutta sokeakin\ntuntee vaistollaan sen läsnäolon niinkuin sähkövirran. Eetillisyys on\nsyntynyt suuren runouden mukana, se kuuluu runouden elimistöön.\nEetillisyys on runouden hengitys.\n\nMies, jolla on hyvät keuhkot, hengittää vapaasti ja vaivattomasti. Ne\ntoimivat niin huomaamattomasti, ettei hän usein muistakaan niiden\nolemassaoloa; -- niinkuin velvollisuutensa täyttäjää ei ole syytä\nmuistaa niinkään usein kuin velvollisuutensa laiminlyöjää. --\nKeuhkotautinen taas, joka mielellään salaisi muilta sairautensa,\nmuistaa joka hetki keuhkojaan ja koettaa suurella huolella ja vaivalla\npäästä samaan hengityksen tasaisuuteen kuin tervekeuhkoinen. Me\nseuraamme myötätuntoisina hänen ponnistuksiaan, kun huomaamme hänen\ntaistelevan vakavasti itse tautia vastaan; mutta jos huomaamme, että\nhänen huolensa onkin etupäässä vain saada salatuksi luontevan naamion\ntaa tilansa -- viis itse taudista! --, niin me kylmenemme melkoisesti.\n\nHyväkeuhkoinen kirjailija sietää tarpeen tullen elämän\nkellarikerrostenkin ilmanalaa. Mutta hän ei tunkeudu sinne pannakseen\nnäytteille urhoollisuutensa tai ihmisrakkautensa, tai hekumoidakseen\nhädän ja mätänemisen tunteissa; sitä tekee vain diletantti tai\ndekadenttinen luonne: moni turmelee itsensäkin saadakseen osalleen\nsaman säälin, mistä nuo kurjat elävät. Puhdasverinen taiteilija ei\nviihdy siellä useammin eikä kauempaa kuin mitä todellinen inhimillinen\nmielenkiinto vaatii. Hän ei taitelijana harjoita hyväntekeväisyyttä.\nHän on liian ylpeä omistaakseen itselleen elämän lapsipuolten vaistoja,\nvaikka hän intuitiivisesti ymmärtääkin ne yleensä paremmin kuin se,\njoka tekeytyy heidän kohtalotoverikseen. -- Luulen että huonokeuhkoinen\nvoi usein paremminkin »akklimatisoitua» mihin ilmanalaan tahansa, --\npaitsi raakaan, puhtaaseen ulkoilmaan. Mutta hän »akklimatisoituu»\nhelposti myös sellaisen ympäristön vaistoihin ja älylliseen tasoon.\nJa pöyhkeässä eksentrisyydessä yli varojensa eläjää luonto usein\nrankaisee sillä, että kääntää näkyviin hänen sisäpuolensa: erittäin\nahtaan sovinnaisuusihmisen. Kun sitten sellainen ehtii n.s.\nälyllisyyden asteelle kehityksessään, niin millä hysteerisellä tarmolla\nhän pingoittaakaan traagillisen aspektinsa yli maan ja taivaan!\nMillä nälkäisen reportterin tarkkanäköisyydellä hän onkiikaan\nturvattoman lähimäisensä kohtaloista esiin vähäisimmät pettymykset,\npaisuttaakseen niistä aivokoneistossaan tärisyttäviä draamoja! Millä\nammattinsataitavan mestarin tyydytyksellä hän naulaakaan kohtalon\nmarttyyreina ristinpuihin pieneen elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä yhden\ntoisensa jälkeen! -- Mutta sellainen taide ei saavuta luonnollisen\nhengityksen vapautta.\n\nINTO I.: Vain pieni kysymys jälleen väitteidesi väliin: onko tällainen\n-- vaikka pingoitettukin -- traagillisuuden etsiskely suorastaan\nepämoraalista, -- jos nyt taidetta välttämättä on katsottava moraalin\nkannalta?\n\nKALLE: »Moraalin» kantahan väitteitteni mukaan on taiteen oma kanta: se\ntuomitsee kaiken teennäisyyden ja muun hätävalheen. Teennäisyys, kuinka\nlahjakkaasti se käytteleekin taiteen mekaniikkaa, on todistus sekä\nsisäisestä epävapaudesta että herkän aistin puutteesta. Sitäpaitsi,\neihän sovi turhanpäiten kiduttaa muiden hermoja, jos omiaan\nkoetteleekin.\n\nTaiteen eetillisyys on sen hienoin ja salaisin esteettinen\nmakuvivahdus. Ja sitä ovat pseudoindividualismin poroporvarit häätäneet\npois -- »sovinnaisuutena»! Käsite »sovinnaisuus» on vaarallinen kuin\nkaksiteräinen miekka!\n\nAika on saanut makustella jo niin lukemattomat makusuunnat ja\nvivahdukset. Sille olisi jo terveellistä maistaa totisten kohtalojen\nrunoutta. Sen sietäisi jo saada nähdä niitä suuria, rohkeasti\nyksilöllisiä luonteenpiirteitä, jotka kokoavat kaikki vivahdukset, niin\ntemperamentin kuin älynkin, ja jotka voitollisina kasvavat yli kaiken\nelämysten runsauden, -- yli erotismin kiirastuli-tuskienkin!\n\nOn laulettu Prometheus-vaivasta. Mutta missä hän itse on?\n\nTantalos kyllä kurkottelee käsiään meissä itsekussakin. Mutta hänen\ntragiikkansahan tiedetään ikuiseksi: miksi vaikertaa sitä?\n\nKeskinkertainen, »traagillinen» taide ei vapahda luojaansa, eikä\nvaikuta kyllin omanvoiton-pyytämättömältä syrjäiseen: se vetoaa\nsalaisesti tämän sääliin. Mutta taide, -- sehän on ylijäämä siitä\nvoimasta, millä ihminen voitti ajallisen kohtalonsa.\n\nKirjallisuutemme on tuuma tuumalta raivannut tien vapaaksi jokaisen\nmahdollisen luonteenvivahduksen astua esiin. Mutta eikö joskus ole\naika, että näytetään vivahdusten sisäinen yhteenkuuluvaisuuskin, jos\nsitä on? Jos sitä on, niin eikö silloin pidä olla myös sitä sielullista\njännevoimaa, joka lopullisesti tilittää sukupolven pyrkimyksen? Sen\ntilityksen suorittaa vain uskollinen luonne, -- ei virheettömin, vaan\nvapautunein ja tahdoltaan puhtain ajan lapsista; ja pätevin ilmaisu\nsille on se, missä kukin murros-aika on ennenkin lukenut oman\ntodellisen historiansa: draama. Sellainen jalo draama-tyyppi kuin\n»Mäster Olof» on juuri siksi niin kantava, että siihen on\njyrkkäpiirteinen yksilö seestyneimmällä hetkellään tiivistänyt oman ja\noman aikansa kuohunnan, projisioiden puolueettomasti oman itsensä\nlaajempaan elämänpiiriin.\n\nINTO I.: Mutta johan nykyaikana on sovittu siitä, ettei draama ole\nnimenomaan ainoa paras kirjallinen taidemuoto.\n\nKALLE: Miksei. Voihan lyhyt runo olla parempi kuin pitkä näytelmä.\nMuoto syntyy sisästäpäin; jos taiteellisesta tuotteesta sanomme, että\nse on yksinkertaisesti hyvä, niin arviointimme sisältää senkin, että\nteoksen muoto on ainoa paras, -- nim. sille elämänsisällölle. --\nMutta minä väitän, että hyvän draaman syntyminen on todistus\nsynteettisimmästä runoilijapersoonallisuudesta. Se vaatii aluksi ja\nlopuksi sitä, mikä ihmisessä on aina kalleinta: samaista luonteen\nuskollisuutta. Se rankaisee kipeimmin, vaikka huomaamattomimmin,\nkirjailijan sisäiset laiminlyönnit.\n\nMitä draaman uudestasyntymiseen meillä tulee, niin meidän näyttää\nolevan parasta tyytyä hurskaisiin toivomuksiin. On kai harvinaista,\nettä lukkarista tulee pappi --.\n\nMutta kunhan nyt aluksi päästäisiin irti siitä varhaisvanhasta,\nnäivettävästä ja luonnettapistävästä nihilismistä, joka peittää\nalleen vihertäviäkin maita kuin lentohiekkapilvi. Sietäisi todella\npaljon vapauttaa ja vahvistaa sitä henkistä sävyä, jota kutsutaan\n»suomalaiseksi psyykeksi». Yksi sen -- ainakin kirjallisuudessa hyvin\nmenestyvä -- kalvetustauti on tuo nihilismi toisinpäin käänettynä:\nhuumorin puute. Eikö niin sinustakin?\n\nINTO I.: No jaa, en tiedä. Onhan meillä oivallisia kaskunkertojia, on\nälyniekkoja, joilla ei ole pienimpiäkään taipumuksia murjottelemiseen,\non iloisia komediainsepittäjiä, joilla ei peukalo ole keskellä\nkämmentä.\n\nKALLE: On, onpa kyllä. On kyllä suku sitäkin tavaraa.\n\nEikä toki ihme. Pitäisihän meidän kuuluman erikoisilla huumorin\nlahjoilla armoitettuun kansaan. Ehkäpä Kivi hyvinkin vaistosi oikein,\narvioidessaan suomalaiset maailman humoristisimmaksi kansaksi.\n\nNo niin, meillä on siis kaskunkertojia, ehkä oivallisiakin, on\nsuruttomia älyniekkoja sekä ammattinsa tuntevia komediainsepittäjiä,\nsuku itsekutakin lajia. Minä tahtoisin lisätä, ollakseni kriitillisestä\ninnostani huolimatta sentään puolueetonkin: on meillä myös huumorin\noraita.\n\nÄskeisessä luettelossasi et näes vielä päässyt huumoriin asti.\nKaskunkertoja voi sukkeluudellaan, eleillään viehättää yleisöään. Ja\nhyvä niin. Mutta hän ei _eo ipso_ ole humoristi. Eikä paremmin ole\nälyniekkakaan, jos hänen ylevin avunsa on älyn pääskykepeys. Suuret\nhumoristit ovat luullakseni järjestään aikanaan murjotelleetkin, -- se\nei tietysti useinkaan ole sairautta, kuten monet uskovat, vain todistus\ntemperamentin syvyydestä. Tuskin tarvitseisi esimerkkejä mainita:\nShakespeare, Cervantes, Burns, Gogol, Kivi, Fröding, kaahmaistakseni\njoukosta ensimäiset. Strindbergin synkkä intohimo rauhoitti usein\nkiihkoaan välkkyvän huumorin suvannoissa. Ibsenin karhuniloittelun\npohjalta taas kumisee hänen totinen paatoksensa, joka myös on\nilmeisesti »murjottelussa» avartunut. Saksalaiset ovat enimmäkseen\n»Weltschmerzin» tai yksivakaisen eepillisyyden runoilijoita, mutta\nuseimmissa on kuitenkin henkäys huumoria. Ranskan todelliset humoristit\novat vanhain aikain miehiä: Villon, Rabelais; Ranskan nykyisemmässä\nkirjallisuudessa on älypäisyys, »henkevyys», siro mutta usein\nteennäinen tunneleikki voitolla: se voi hetkensä huvittaa, mutta ei\nyritäkään vapauttaa syvemmälle patoutuneita kohtalontuntoja. Siltä ei\npuutu häikäilemättömyyttä, mutta rohkeutta.\n\nMutta huumori vapauttaa, vapahtaa. Huumorikin on maailmankatsomus. Se\non maailmankatsomuksista sovinnollisin, vaikka ei suinkaan\nleväperäinen. Se on ylpeä ja rohkea maailmankatsomus, mutta salaa\nhymyllään sekä ylpeytensä että rohkeutensa, etteivät yksivakaiset ja\nheikot sitä säikkyisi. Se tietää senverran, ettemme elämän viimeisestä\ntarkoituksesta tiedä mitään; mutta se ymmärtää sen lisäksi, että\nihminen on paljon kestänyt ja voi kestää vielä enemmän, että kukin\nnoudattaa paino- ja vetovoimalakiaan kuten maa ja kuu, eikä pääse\nkohtalostaan nurkumalla. Se ei lyö leikiksi olemisen päämäärää, jonka\npalvelukseen sekin tuntee olevansa syntynyt, mutta kyllä ihmisen\ntärkeyden ja turhat pyyteet, jotka se tuntee voittavansa: tässä\nkaksoistunnossa on sen nöyryys ja ylpeys, ja se silta, joka yhdistää\nsen uskonnolliseen mielialaan.\n\nHuumori on -- mutta minä huomaan, että jos tahdon tyhjentää tämän\nsanan, niin saan kiertää sitä kauan, niinkuin mirri kuumaa puuroa; on\nkai lopultakin tyydyttävä vain aavistukseen siitä, mikä itsekin on vain\naavistus.\n\nAavistus oikeuden täyttymisestä siinäkin, missä ahdas järki on\nkeksivinään ikuisen vääryyden ja järjettömyyden.\n\nOlemme tottuneet pitämään suomalaista kansanmiestä jurona; ja\nepäilemättä syystäkin. Vielä enemmän olemme moittineet häntä osaansa\ntyytymättömyydestä, tympeydestä ja turhasta napinasta; eikähän hänessä\ntietysti niitäkään ominaisuuksia ole liian vähän. Mutta uskon, että\nkukin n.s. sivistysihminen voisi häneltä, -- tai t.s. kansan\nydinainekselta -- oppia vielä paljon aivan henkisiä avuja: ennen\nkaikkea sitä mielen tasapainoisuutta, millä solutaan elämän pahojen\nsäiden läpi. Hän kyllä kiusaantuu ja kiukustuukin ja voi sanoa turhan\nsanan vaivoistaan; mutta luulenpa, että hän voisi sälyttää hartioilleen\nmonta prosenttia koko maailman syntitaakasta, ennenkuin hänestä\nliukeneisi niin paljon surun kyyneliä kuin mitä tyypillinen nykyajan\ntraagillisuuden runoilija vuodattaa yksien lemmenkaihojensa murtamana.\nSurkeampi ja tylsistymään alttiimpi on se ihmistyyppi, josta Heidenstam\ntäydellä pilkansyyllä, ensin hahmoiteltuaan ne:\n\n    »-- -- -- stora, starka karlar,\n    som dricka öl och äta stek»,\n\nlaulaa edelleen:\n\n    »De säga, att de lida:\n    Vad pressar deras bröst så hårt?\n    Att skriva vers är det så svårt,\n    att hjärtat börjar svida?\n    När skalden på en timma\n    kan gråta full en fingerborg,\n    då tror man sist att skaldens sorg\n    är att han ej kan rimma.»\n\nKansanmiehen ovat katkerat koettelemukset yllyttäneet synkkään\nsatiiriin ajallista sekä iankaikkista kohtaloa -- sortavaa maan\nmahtimiestä sekä välinpitämätöntä taivaan valtiasta -- vastaan. Mutta\nsikäli kuin hän on alkanut tulla toimeen omillaan ja päässyt vapaan\nmiehen itsetuntoon, hän on käsittänyt humoristisen elämänviisauden\nylemmyyden. Hän on tullut tuntemaan, että avoin hymyily on paras\nsotisopa pahuutta vastaan ja peloittavin voimannäyte; että se on\nulospäin yhtä tehokas kuin katkera sana, mutta sisäänpäin, hänelle\nitselleen, enemmän kuin hätäpuolustus: suoranainen voitto. Satiirin\nsuola on epäilemättä erittäin tarpeellinen apu alkeellisimpien\nihmisoikeuksien suojaamiseksi, -- varsinkin näin raakana aikana kuin\nmeidän. Mutta huumori on laajempi ja ihmistä itseään tyydyttävämpi,\nsiksi myös positiivisempi avu: se on näet sisimmältään hänen\nluottavaisin tapansa suhtautua omaan itseensä ja sisäisiin\nkohtaloihinsa.\n\nVain puhdas tunto on altis humoristiseen katsomustapaan. Ja sellainen\nkatsomustapa laajentaa joka hetki mielenkiinnon piiriä. Se saa oman\npienen minän suuret surut unhoittumaan, ja herättää uteliaisuuden -- ja\nsiitä sykähtävän osanoton -- kaikkia Luojan käsialoja kohtaan. Se\nvapahtaa meidät ulos ristiriitaisten pyyteidemme saarroksesta, mutta\nsitoo meidät suureen ihmisyyteen vapaaehtoisella yhteydentunteellamme.\nSe on eetillisen kuten älyllisenkin luonteen hienostunein ilmaus.\n\nMiten on jälleen »modernin psyyken» laita? Edellä usein mainitusta\nluonteen raukeudesta saa selityksensä nykyajassa ylen tuntuva terveen\nja kirpeän satiirin puute. Ja milloin sitä ilmestyy, niin huolestuneet\nyhteiskunnan tuet hyökkäävät hätärumpujen luo, voittaakseen sen äänen.\nJa niin voimakkaita kapinallisia maa ei näy kasvavan, että ne todella\nvoisivat nostaa sotalipun. Ajan tympeydestä enin kiusatut kokevat\nkohentaa aikalaisiaan suurpiirteisellä paatoksella. Ja, kaunistahan\nsekin. Mutta paatos on sittenkin epäilystä vastaan hiukan turvatonta;\nja sen kintereillä kiitää hysterian syöjätär, niellen sen ellei huumori\nsitä ehdi pelastaa hoiviinsa.\n\nTahtoisin väittää: me kiinalaistumme. Kenkä puristaa kyllä itsekunkin\njalkaa, mutta se on kiinalaista, -- siroa, nousevan muodin mukaista.\nJalkoja on kavennettava, on luotava meillekin rotujalka. Kipua kyllä\nsopii kaunosanaisesti kuorossa valittaa, sillä se on musiikkia; mutta\nkenkä on pyhä kalu, sitä ei sovi heittää jalastaan eikä sen mittoja\nmuutella. Ennen näivettykööt räpylät.\n\nKun viha ja kapinallisuus on näin vähissä, -- missä sen nimellistä\nsentään tapaa, se on sangen umpimähkäistä, -- niin saati sitten\nvoittoisa huumori. Onhan sen oraita, kuten sanottu, siellä täällä.\nMutta kuka on oikeastaan nostanut sen täyteen mahtiinsa? Joku maan\nhiljaisista, joku kansakunnan nimettömistä ehkä. Mutta niistä, joiden\npitäisi edustaa henkisiä suuntia, joilla kuuleman mukaan tulisi olla\nkorkeammat maailmankatsomukset, -- kuka niistä on jaksanut laajentaa\nhuumorin lahjan persoonalliseksi maailmankatsomukseksi?\n\nKyllä moni mielellään kirjoittelee komedioja ja ilveilyjä\nitsensä-ulkopuolisista aiheista. Mutta kuka on kyllin seestynyt\nsuhtautuakseen omaan sisäiseen maailmaansa samalla myhäilevällä\nymmärryksellä kuin lähimäisten eloon ja oloon, -- vetämättä samalla\nsuutaan klovnin-virnistykseen? Ollakseen persoonallista, huumorin ei\ntietysti tarvitse olla nimenomattain omaan minuuteen kohdistuvaa\nsubjektiivisuutta. Päinvastoin: kuta varmemmin se laajentaa\nvalta-aluettaan yli välittömien elämysten, kuta johdonmukaisemmin\n»objektiivista» se on, sitä luotettavammin se vaikuttaa sisäiseltä\nmaailmankatsomukselta, -- maailmankatsomukselta, joka vapahtaa miehensä\nsisäisistä pulmista ja ajan tullen voittaa jokaisen humoristinkin\nsydämessä asuvan raskasmielisyyden. Edellämainitut suuruudet\nvahvistavat tätä vakaumusta huumorista. Suuri humoristi -- kuten muukin\nsuuri taiteilija -- projisioi aina omaa minuuttaan siihen maailmaan,\njonka hän luo. Niin on varmaan nerokkaan Tanskan prinssin tuska,\nivamieli ja ylivaltainen iloittelu poreillut Shakespearen omassa\nsydämessä jo kauan ennenkuin hänen mielikuvituksensa tavoitti Hamletin\nhahmon. -- Lyyrillinen itsekohtaisuus huumorissakin taas on kuin\nluovutettu lunnas tai kuin sinetti, joka täydentää uskontunnustuksen\npätevyyden.\n\nKun meillä nyt on niin runsaasti juuri välittömiin subjektiivisiin\nelämyksiin pohjautuvaa kirjallisuutta, kun meillä on niin viljalti\nyhteiskunnan »sovinnaisuuksista» y.m. sorrosta vapautuneita\ntemperamentti-ihmisiä, niin eiköhän olisi kohtuus odottaa, että\nmieskohtainen elämäntilityskin alkaisi jo kääntyä tunnoiltaan\nvapautuneemmaksi? Kukaties sielu silti pysyisi yhtä draamallisessa\nvireessä -- joskin joustavammassa, --, vaikka sen pinnalla välkehtisi\njoskus naurun tai edes hymyn väre; en tarkoita kuitenkaan sitä\ntylsämielistä naurua ja hymyä, jonka varassa hervoton luonne koettaa\npysytellä mielenkiintoisena viimeiseen asti. -- Kukaties vielä\nvoitaisiin ottaa ne totiset ihanteet, kysymykset ja »päivän polttavat»,\njotka koskevat koko yhteiskunnan elämää, hiukan vähemmän juhlallisesti,\nhiukan arkipäiväisemmin, ja siksi hiukan lämpimämmin: vähäisellä\nhuumorin höysteellä. Mikäli niihin jollakulla on totista harrastusta.\n-- Kenties jälleen virkistyisi epiikan henki, joka niukin naukin,\nhenkihieverissä, on läpäissyt kirjallisuutemme »punaiset vuodet» ja\njosta ei luulisi eläjää tulevan ilman lemmenliittoa huumorin kanssa.\n\nTämä näkemyksen ja tunteen uudistus tapahtuu siis uskoni mukaan vain\nkirjallisuutemme luonnolliselta pohjalta: siten, että se niin\nsanoakseni suurempi teknillinen helppous, millä suomalainen sielu ehkä\njo toimii, ottaa käyttövoimansa maalaiselämän kokoomista pääomista.\nRunottaren ei tarvitse pelätä talonpoikaistumista. Se voi luoda muodot\nniin hienot kuin haluaa, ja jos sisältö saakin uuden sävyn, niin kyllä\nmaalaissielussa on henkistä ylimyksellisyyttä niin paljon kuin terve\nindividualismi suinkin kaipaa. -- Tätä tietä ovat kehittyneet\nkirjallisuutemme kantavimmat kyvyt ennen kuten nykyäänkin; ja\ntoivottavasti tältä pohjalta tapahtuu yleinen lämmön ja rehdin\nmiehuuden nousu, ennenkuin kylmenneitten aivojen jääkausi alkaa.\n\nSillä aivot eivät vielä kohota ihmistä luomakunnan herraksi. Aivojen\nvoima ei sinään ole edes älyä. Inhimillinen älykkyys on synteettisempi\nlahja; siihen kuuluvat yhdessä kaikki ne ominaisuudet, joita olen\npitkin matkaa kokenut selvittää korkeimmalle ihmistyypille\nluonteellisiksi: intuitiivinen eetillisyys, huumori ja uskonnollinen\nmielenpohja, -- ja jotka itse asiassa ovat saman jumallahjan eri\nvivahduksia.\n\nKuten huumori elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden\njoustavaksi, niin se hienostuttaa myös niin sanoakseni eetillistä\nmakua. Uskonnollinen mieli taas on eetillisyyden pohjavoima.\nUskonnollisuus ja huumori ovat kaksoissisaruksia. Että ne usein ovat\nainesosina toisissaan, siitä ovat varsinkin monet kansanmiehet --\nluullakseni tyypillisimmät suomalaisista -- ilmeisinä todistajina.\nMinkä uskonnollisuus syventää huumoria, sen taas huumori vapauttaa\nuskonnollisen tunteen yksivakaisuutta ja antaa rikkaampia värejä sille.\nUskonnollisuus ja huumori ovat yhdessä elämän todellinen suola. Ja\nsamasta juuresta ne lähtevät; niiden yhtymäkohta on se aavistus\nmaailmanmenossa täyttyvästä oikeudesta, josta edellä olen puhunut.\n\nLaajimmilleen kasvaneena uskonnollinen tunne velvoittaa yksilön\nikäänkuin vastaamaan koko maailmanmenosta: »sinun kohtalossasi on\nkysymys itse elämän periaatteesta; jos sinun sisäinen mikrokosmoksesi\nkestää, niin kestää kosmos; jos sinä lankeet, niin mikä velvoittaa\nketään muutakaan pysymään voittoisana pystyssä?» Jottei heikko\nkuitenkaan sälyttäisi liiallista kuormaa kannettavakseen, vaan olisi\nsitä uskollisempi vähässä, niin se esittää hänelle saman velvoituksensa\nrohkaisevammassa muodossa: »käytä elämän lahja ja leiviskäsi parhaasi\nmukaan!» Tässä minusta on uskonnon ensimäinen ja viimeinen vaatimus, --\nmuu on sitten mielialaa.\n\nINTO I.: Vain sana taas. »Muu on mielialaa.» Mutta eikö uskonto ole\nkokonaan mielialaa, -- kauneudenhartautta, rakkautta? Velvoitushan\nkuuluu etiikkaan.\n\nKALLE: Mutta mielialakin on joskus tunnettava vaatimuksena, jos aiotaan\nnäyttää toteen se. Ja tuo uskonnollinen velvoitukseksi selkeentynyt\ntunne on eetillisen vaiston lähtö- ja tukipiste.\n\nNykyajan esteettinen uskonnollisuus on ollut ja on liian yksinomaisesti\nmielialaa. Siitä puuttuu useimmiten sitä persoonallista elettä, josta\npuhuu sydämen intohimoinen tarve. Se on raukeata tai ainakin hieman\nkoristeellista tunnelmaa. Ja ennenkaikkea se on ylen rajoitettua, se on\nhartautta maisemien tai (varsinkin!) naiskauneuden edessä. Se on\ntähtien ja madonnain kumartamista. Se on usein kaunista sellaisenaan,\nmutta pitemmän päälle hiukan epäluotettavaa: siinä ei ole välitöntä\nsuhtautumista ihmiselämään. Kuta paljaampana inhimillisyys avautuu\nnäkyviin uskonnollisesta tunnustuksesta, sitä kauniimpaa se lopultakin\non. Uskonnollisia käsitteitä ja mielikuvia ja tunnustuskaavoja kyllä\ntulvii nykyajassa. Ei ainakaan meidän kirjallisuudessamme\nmaailmankaikkeus luojineen ole ollut muulloin niin muodissa kuin\nnykyään. Mutta onko aikamme kyllin alkuperäinen mieleltään omaksuakseen\ntotisen lapsensuhteen elämän luojaan? Ja kyllin vaatimaton ja syntyään\nmuistava, tunteakseen hartautta sen todellisuuden edessä, mikä leviää\nkauneuden pyhättöjen ulkopuolella? Tätä sopii ainakin kysyä.\n\nTuntuu siltä kuin nykyisimmän uskonnollisuuden kanssa yksilöllisyys ei\nmielellään tekisi liittoa; luonnollisesti seuraus edellisen\nkoristeellisuudesta. Tuskin saavatkaan uskonnollisten luonteiden nimeä\nja arvoa esim. ne realistisen kauden pelottomat, jotka sydän täynnä\ntuskaa ja rakkautta avasivat meille näkölinjat arkielämän runouteen?\nMutta kyllä ne temppelien sulohämyssä polvistujat, joiden katse\nharhailee korkeuksiin siksi, etteivät he jaksa rakastaa köyhää kotiaan.\n\nIlmeisesti aikamme sisimmät uskonnollisetkin juonteet jälleen ovat\nperua siitä köyhästä kodista. Maaseutu on anteliaasti kestinnyt\nkirjallisuuttamme huumorilla runsaudensarvestaan; ja uskonnollinen\nmielikin, mikäli sitä on, on maaseudun lämpöisin lahja meille. Sydämen\nyksinkertaisuus ei hevin menesty kulttuurin kultavasikkain ympärillä.\n\nINTO I.: Niin, niin, sieltähän yksinkertaisten luota kaikki hyvä tulee!\nSieltä varmaan vielä Messiaskin meille, vai?\n\nKALLE: Sinäpä sen sanoit! Se on todella minun yksinkertainen uskoni.\n\nMessiaastahan on puhuttu, ehkä häntä joku odottelee vieläkin. Eipä hän\ntaida maanittelemalla sentään ilmestyä, ja saattaa olla Jumalan\nkiusaamista puhua niin suurista asioista. Kun eivät niinkään arvolliset\nkuin Aabraham ja Saara rohjenneet oikein uskoa saavansa enkelin kautta\nluvattua perillistä, -- tosin he silloin olivat jo iälliset.\n\nMutta jos ottaisi uskoakseen odotuksen täyttymiseen, niin en ymmärrä\nmuuta kuin että sen tulevan suuren pitäisi ennenkaikkea kohottaa\nsuomalaisuus synteettiseksi henkiseksi sävyksi. Että hänen pitäisi\nomaksua perinnökseen isien --\n\nINTO I.: Ja äitien! --\n\nKALLE: Aivan niin: -- ja äitien kokoomat pääomat. -- Pääomat ja\nsydänomat. -- Että hän siis edustaisi suomalaista temperamenttiä,\nkasvaisi syvimmälle omaan maahan painuvista juurista -- ja kohottaisi\nlatvansa niihin korkeuksiin, joissa yksinäisyys on voima ja rauha. Vain\nsiitä, joka on luu kansansa luusta ja liha sen lihasta ja joka elää\nloppuun saakka uskollisesti oman kohtalonsa, vain siitä voi odottaa\nuuden ajan alkajaa. Sillä hänen tulee puhdistaa ja koota, ja vetää\njyrkät ääriviivat sille maailmankuvalle, minkä hän luo omista ja oman\nkansansa kohtaloista. Se suurpiirteisyys tulee rakentumaan juuri\nrikkaista yksilöllisistä näkemyksistä sisäisten luonteenvaistojen\nvaraan, -- eikä ole sukuakaan sille kuolleelle »monumentaalisuudelle»,\njota nykyään arvoitetaan nimenomaan kansalliseksi, koska se on\nepäyksilöllistä ja perustuu asiakirjoihin. -- Se on samalla\nintuitiivistä ja plastillista, -- uskallan näet arvioida suomalaisen\nnäkemyksen erittäin plastilliseksi --, mutta ei välitä siitä\nluonnepiirrosten tekoklassillisuudesta, joka mukamas ylentää muutamat\nnykydraamat malleiksi alottelijoille, ja jossa kaikki olisi ehkä\nhyvinkin paikoillaan, jos siihen vielä lisäksi tulisi itse pääasia:\nsamainen intuitiivinen näkemys.\n\nMutta turhia! Toiveet ovat hurskaat ja hyödyttömät. Aika vaahtoaa\nedelleen, ja jos me ravintoa pyydämme, niin saamme kiltisti maistella\nniitä vähiä terveen veden kalasia, joilla ajan virta silloin tällöin\narmahtaa nälkäämme; mutta monet niistä suurista meidän lienee\notollisinta päästellä verkoistamme jälleen niiden omaan elementtiin.\n\nMeidän on kai paras vartoa nöpöttää, ja sillävälin -- olla uskolliset\nvähässä. Luulen, että hyvällä tahdolla voitaisiin esim. paljon\npuhdistaa edes sitä elementtiä ja tehdä se viihtyisämmäksi kaikille,\nkiiskille niinkuin viattomalle salakallekin. Saisihan kiiski silti\nkiiskinluontonsa pitää, kun vaan antaisi hengitystilan toisellekin.\n\nMutta näissä vesissä on hyvillä syöntipaikoilla -- ehkä liian makeista\nulkomaanruuista -- syntynyt jonkunlainen virma tai sokaiseva\nhumaltumus, että häätää pois toisiaan saaliin ääriltä, vaikka\nitsekullakin lajilla ja perhekunnalla olisi kyllä syödä siitä. »Me\nolemme vetten valtiaat, sillä meillä on voima!», häristelevät yhdet ja\npainuvat liki pohjaa kyrmyniskaisina vaanimaan. »Me olemme laajinta\nlajiperää ja hetken herrat, emmekä sure huomista: après nous -- meidän\njälkeemme rutto!» ilkamoivat toiset herkuiltaan. »Mutta me olemme\nkorkein laji, sillä me olemme kylmät ja halveksivaiset!» ja nämä\nkolmannet tuijottelevat värisevin katsein ja jäykistyvät verettömien\npahansuopaan vihaan.\n\nMutta pyrkii olemaan niin, että kauneimmat kalat viihtyvät muualla ja\ntulevat omillaan toimeen. Kunhan nousee se suuri merestä ja tekee\npuhdasta!\n\nNo niin, minusta ainakin sietää kysyä: eikö ole asema joteskin\ntällainen? Eikö klikki- ja puoluehenki ole mennyt kuin häkä tavallaan\nälykästenkin ihmisten yläkertaan? Sitä ei syrjäläinen oikein käsitä,\nmutta niin tuntuu olevan, käry sen sanoo. Ja kyllähän häly nykyisen\nsivistyshistoriamme sisäisistä draamoista tuolloin tällöin saavuttaa\nlaajemmankin julkisuuden. Sitä _on_ sentään draamallisuutta vielä\nmodernienkin verissä. Ja diplomatia on hienosyistä kuin kulttuurimaassa\nkonsanaan.\n\nTies kuinka paljon meillä onkaan valtioita valtiossa, kirjallisia\npikkuruhtinaskuntia. Ja maan suurimmat kyvyt itsekussakin. Arvaa sen,\nettä jotakin siinä syntyy, kun näin kilvalla tehdään kulttuuria.\nIhmetöitä siinä syntyy, eikähän vähemmällä pääse eteenpäin. »Kehitys»\nei oikein sovi nykyiselle, sähköajan ihmiselle, -- vaikka\n»luonnontieteellistä maailmankatsomustahan» tunnustetaan.\n\nKun haastattelet yhtä seurakuntaa, niin kuulet pian, että se toinen\npuolue ei ole elämäniässään muuta tehnyt kuin syntiä ja lahjattomasti\nsitäkin! No, onhan edes »temperamenttiä» siinä puheessa. Ja sitten\njännitetään tietysti kaikki hyvä tahto, ettei mistään pirahtaisi\nkuuluviin sanaa kiitokseksi noille syntisille. Ryötät häiriötä vain\nsaattavat kunnon ihmisten laskuihin. -- -- Ja muutamille tulee synniksi\njo pelkkä olemassaolo ja se, että rohkenevat jotakin tehdä, --\nvaikkeivät jalkaansa astu päivän sankarien teille.\n\nMutta omassa seurakunnassa, koko maailman eteen siellä uurastetaan. Ja\nihmeitä syntyy.\n\nINTO I.: Mutta eikö kuitenkin ole luonnollista, että henkiheimolaiset\nliittyvät läheisesti yhteen, edustamaan määrättyjä suuntia ja ajamaan\nlaajakantoisia asioita? Ja hienoinen oman arvon liioittelu, -- sehän on\nusein, kuten tiedetään, omiaan innoittamaan ihmistä yhä ylevämpään\nhengenlentoon.\n\nKALLE: Ei ole kysymys etupäässä henkiheimolaisuudesta. Hyvä, jos sitä\nolisi jossakin, -- oikein taattua ja totista. -- Ja millä heimokunnalla\n_on_ mitään »suuntaa»? Tai laajakantoisia »asioita ajettavana»? En\nnäe niitä, ainakaan sellaisia, jotka kohottaisivat jonkun tyhmän\nryhmänä koko kiistatanteren ylle.\n\n»Hienoinen» -- usein hyvinkin karkea -- omahyväisyys on todellakin\ninnoittanut yksiä ja toisia kajahtaviin ohjelmajulistuksiin. Mutta\ntuskin etemmä.\n\nEiköhän se mitä heterogeenisimpiä ihmisiä kokoova »henkiheimolaisuus»\ntavallisesti ole -- klikkihenkeä.\n\nMitä ovat klikit? Olen kuullut sattuvan sanan, jonka tahdon lainata\ntähän: klikit ovat »kalkkiutumia» taiteen elimistössä.\n\nKlikit ja puolueet rakentavat paljon turhia kiusoja muiden, sekä\nsyyllisten että syyttömäin tielle. Mutta äskeisestä määritelmästä\nselviää, että kipeintä turmiota nämä kalkkiutumat harjoittavat\nsisäänpäin, niihin elimiin, joiden loisiksi ne ovat lyöttyneet. Ne\nvähitellen kuivettavat sykkivät suonet ja kurovat kokoon sydänpussia.\n\nOtan rohkeudekseni lausua edelleen eräitä arveluja. Luulen näistä\nkalkkiutumailmiöistä (otaksun ensinnäkin niitä todella oleviksi ja\nolleiksi) osittain selviävän sen, miksi niin monet suurta lupaavat niin\nvähässä määrin täyttävät lupauksiaan. Vaikka ponnistelevatkin johonkin\nsuuntaan, eivät vapaudu rehtiin täysimittaisuuteen kuitenkaan.\n\nSillä ensinnäkin klikkihenki on erittäin viekas opas teoreettisuuteen.\nSe rajoittaa alkuaan vapaankin yksilön mielenkiinnon ja ihailun niihin\ntemperamentteihin, jotka ovat omassa seurakunnassa edustettuina. Se\nvaatii kaihtamaan jokaista muuta temperamenttiä, -- vaikka mielessään\ntuo kahlittu voi parhaina hetkinään kyllä myönnellä, että »asuu ihmisiä\nvuortenkin takana». Heikon veren on niin mieluista taipua teoriain\nturviin. Kaikki omat ja ystävien pyrinnöt ja kyvyt, varsinkin\nmuodolliset, merkitään lakitauluihin sääntöinä, joista ei hevin armoa\nanneta vieraalle. Vähitellen itsekritiikin kärki tylsyy ja omantunnon\nvalppaus omia tekoja ja pyyteitä kohtaan uinahtaa rakkaitten ystävien\ntuuditukseen. Pääasiaksi jää, että taiteenpalveluksen hyväksytyt\nulkonaiset muodot täytetään (-- mutta täyttyvätkö ne teoriain mukaan?);\nhenkinen suunta ja sisällön arvo ei ole niin arka pykälä. Ja kun on\nkysymys »vuortentakaisesta» miehestä, niin sisäinen pyrkimys ei paina\nylös toista vaakakuppia, jossa ovat muodolliset lainrikkomukset.\n\nToisakseen tämä teoreettinen muodollisuus luullakseni hyvinkin\nkannustaa toiseen turhuuteen, hutiloimiseen, monia, joilla on\nulkonainen käsite »vapaus» keppihepo-pegasuksenaan.\n\nNiin että eiköhän »kalkkiutuminen» yhtähyvin kuin lahjojen\nhutiloiminenkin ole ottanut meidän kirjalliselta taiteeltamme monta\nkaunista voittoa, ehkä kauneimpia?\n\nKuinkahan moni voi kehua itselleen tehneensä totta kyvyistään alusta\nloppuun --.\n\nKuinkahan monen _ei_ olisi syytä rukoilla edes sydänkammioissaan:\n»Herra, varjele minua ystävistäni!»\n\n-- Vai mitä sinä sanot --?\n\nINTO I.: Hm, hm!\n\nKALLE: Niin, niin: hm, hm! Paha kai olisikin, jos muuta sanoisit. Jos\nsanoisit »jaa», niin se olisi paha, jos sanoisit »ei», niin sekin olisi\npaha, sillä se ei taitaisi olla totuus.\n\nOlkoot nyt nämä asiat tällään. Parasta kai on jo minun lepuuttaa\nkieltäni ja sinun korvaasi. Sitten koetan, jos sallit, hetken kuluttua\njatkaa kirjallisuus-kysymyksen häntäpaästä: arvostelemisesta. -- Olet\nkuunnellut pitkään, -- ties kuinkakin hartaasti, vai? Oletko jotakin\nottanut onkeesikin?\n\nINTO I.: Hm, hm! -- Olen minä huomannut, että sinäkin sanot: »me!»\n\nKALLE: Monin paikoin, hohoi, monin paikoin --!\n\n       *       *       *       *       *\n\nINTO I.: Vai arvostelemisesta saan nyt silmäni korvani täyteen. Saanko\nluvan arvata, ettet arvoita arvostelemista kovinkaan arvokkaaksi, --\npaitsi tietysti omaa puoskaroimistasi.\n\nKALLE: Se tietty. Varsinkaan en sellaista »arvoittamista», joka vasta\nantaa taiteelle sen arvon tai arvottomuuden. -- Ja mitä arvosteleminen\non? Tiedät kyllä, jos uskallat sanoa.\n\nINTO I.: En uskalla, sano sinä, uljas!\n\nKALLE: Pahansuopuutta.\n\nINTO I.: Kas niin, kas niin, pyhä veli! Arvasinhan, minä arvasin. Mitä\nvielä?\n\nKALLE: Joutilaisuutta.\n\nINTO I.: Prikulleen! Mitä vielä?\n\nKALLE: Sangen kohtuullisia älyn lahjoja. -- Mitä vielä? -- Vaivoin\nsalattua kaunaa, klikkipeliä, puoluemoraalia, teeskenneltyä\nihanteellisuutta, valheretoriikkaa, »tärkeyttä» -- »viktisyyttä», kuten\nmyös sanotaan, -- lahjattoman maineenhimoa, lavertelua ja\nkoulupoikatieteellisyyttä, loiseläimen rakkautta uhriinsa, sitä, että\nPegasus on heittänyt selästään, y.m., y.m.s. kauniita taipumuksia,\npyyteitä ja vajavaisuuksia. Sinä jo mainitsit puoskaroimisesta.\n\nSiinähän sitä jo olisikin aluksi »arvoa». Näitä arvoja kun jakelee\ntaiteenkin hätäavuksi -- --\n\nMutta katsokaamme, mitä se sitäpaitsi _saa_ -- ja jossain\ntapauksessa _voikin_ -- olla. Tämäkin mitali on kuvitettu kahden\npuolen.\n\nSe saa ja voi ja se pitäköön ylpeytenään olla taiteen aseveli\nporvarillisuutta vastaan. Porvarillisuuden ikuisesti sama, ihmisen\nsisimpiä tarpeita vastaamaton hyötymoraali olkoon arvostelunkin\nperintövihollinen. Sen kukistaminen on tietysti mahdottomuus. Mutta jos\narvostelu ottaa toimiakseen elävänä suojamuurina porvarillisuuden sekä\njulkista ahdistelua että salaista käännytysintoa vastaan, niin sillä on\nelämäntehtävä, yhtä pitkä kuin taiteenkin.\n\nEi ole ehkä ensinkään tappioksi taiteelle, jos sen edustajat\n»julkisessa sanassa», akatemioissa y.m., nauttivat jonkinlaista\nyhteiskunnallista arvoa, käyvät porvarillisessa maailmassa kohtalaisen\n»normaaleista» ja vakavista henkilöistä. Jos heillä lisäksi on ne\nelimet, joilla taidetta tajutaan, sekä rehti rakkaus siihen, niin he\nvoivat vaikuttaa positiivisemmin kuin monet hurmahenget, jotka pyhässä\nyksinkertaisuudessaan puhuvat taidetyöstä kuin yleisesti tunnustetusta\nammatista konsanaan.\n\nTaiteen itsensä ei sovi käydä herättelemään hurskaan unta nukkuvaa\nyhteiskunnallista oikeudentuntoa. Sillä taide puhuu _eleillä_, ja\nse kieli on vallasväelle latinaa, ja vieläkin oudompaa. Yhteiskunnan\npylväille on puhuttava suurisuisilla mörssäreillä kovarakeisinta\njärkeä, muita aseita vastaan he ovat kyllin raudoitetut. Tuollaisten\nporvarillisesti jokseenkin täysikäisten taiteen tulkkien työksi, -- he\nkun voivat tarpeen tullen käytellä käsitteitä ja järkipäätelmiä -- jää\nsiis hoidella tätä mörssäritulta.\n\n»Taidekysymyksessä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta» heidän\nsenvuoksi on ensinnäkin havaittava toinen puoli ja toinen puoli\n(molemmat »puolet», huomaa tarkoin, _puolustukseksi_ taiteelle):\nsivistys- ja juriidishistoriallinen sekä kansallistaloudellinen.\nSiksipä hänellä pitää olla koko joukko tietoja, proosallisia tietoja.\nHänen pitää, kysymyksen edellistä »puolta» esittäessään, tietää\nmainita, että moni muu, nykyään hyvinkin arvokas ammatti on aikoinaan\nlähtenyt yhteiskunnan vakavien tarkoitusten ulkopuolelta, siis\nrekisterin »alapuolelta». Paitsi että tiede --, jota moni porvari\nnykyään kunnioittaa sen sisäänastuessa nousemalla seisomaan, joskus\nlaskeutumalla polvilleenkin, -- on palvellut monta kovaa koevuotta\nteologian palkkapiikana, olisi puhuttava monen vieläkin kunniallisemman\nelinkeinon merkillisistä vaiheista. Onhan kauppalainsäädännön\nhistoriassa jaloa yhteiskuntaoikeutta valaisevia esimerkkejä hyvin\npaljon: tapulioikeudet, tulliseikat y.m. Lääkärinammatti kai on\naikoinaan ollut hyvinkin hengenvaarallinen, -- en tarkoita erityisesti\npotilaille, vaan heidän parantajilleen hengenvaarallinen. Leipurin-,\nräätälin-, teurastajan- y.m.s. ammateista minä en ainakaan tällä haavaa\nmuista tätä asiaa koskevia seikkoja; ehkä joku tietää niitä.\nTositaiteelliseksi työksi laillistettu maantierosmous, sotilasammatti,\non tunnettu alkujuuriltaan niin ilmeisesti jumalaiseksi, että se on\naina ollut yhteiskunnan perustus ja ylpeys; mutta menepä yksityinen ja\nala käyttää julkisesti oman käden oikeutta, niin pian sinut »kutsutaan\njärjestykseen», jottas ymmärrät... -- Tällaisilla esimerkeillä vedotaan\njuriidiseen järkeen; porvarillista sydäntä taas voi vaihteeksi\njärkyttää kuvailemalla sitä liikuttavaa huolenpitoa, millä niin monet\nvaatimattomat arki-ihmiset kuolinvuoteiltaankin muistavat kaukaisten\nmaitten pakanoita --.\n\nMutta vielä tehokkaampi taiteen puolustajan on vedota siihen niin\nsanomaani kansallistaloudelliseen puoleen. Nerokas ja dialektista\nmetoodia nasevasti käyttelevä asiain tuntija voi otollisella\nhetkellä todistaa taiteen vaikutuksiltaan _lähes_ tieteellisen\nkansallistalouden veroiseksi. -- Tässä kansallistaloudellisessa\npuolessa on oikeastaan jälleen kaksi, -- sanoisinko: kaksi pykälää.\nPääpykälä on taiteemme vaikutus »kansainväliseen mielipiteeseen».\nLuemmehan usein sanomalehdistä, että »jälleen on ulkomailla huomattu se\nja se etevä taiteilija». Taiteilijasta on siellä suuressa maailmassa\njohduttu hänen kotimaahansa ja koko sen taiteeseen, ja on tyydytyksellä\n»pantu merkille», että sielläkin päin aletaan nousta kansainväliselle\nkulttuuritasolle. Suuret sivistyskansat pitävät meitä pian miltei\npikkuserkkuinaan. Ja sehän on suuri ansio, -- ei niin taiteelle, kuin\nyleensä »meille», s.o. maan ja kansan virallisille edustajille. (Jos\nmiehellä on hyvä juoksijahevonen, niin enemmänhän siitä mies saa\nkunniaa -- ja kultaa -- kuin hevonen itse.) Kun näet hätäpäivät päälle\nsaavat, niin »me» luotamme »eurooppalaiseen opinioon»: onhan »meillä»\nhenkinen arvomme, jota ei saa loukata, onhan meillä taiteemme\nkilpenämme, joka tunnetaan ja tunnustetaan -- Euroopassa. -- Ja sen\nsanan päälle me ryyppäämme.\n\nToinen pykälä, tärkeä sekin taiteen puolusmiehen muistaa, on taiteen\nvälittömästi kansaamme hyödyttävä ja ylentävä vaikutus. Onhan esim.\nkirjallisuus omiaan innostamaan penseätä nuorisoa lukutaitoon, joka on\nhyödyllinen kaikissa ammateissa, sitäpaitsi se tarjoaa usein\ntarpeellisia tietoja sekä ohjaa ylevämpään mielenlaatuun, -- onhan\nkyllä kirjoissakin monenlaisia. -- Entä kuvaavat taiteet! Esim.\npunainen aapiskukko, -- kuka laskee sen historiallisen arvon jo tähän\nasti! -- Ja niin poispäin. -- Ja jos kaikkien sivistysahjojen seinät\nsaisivat kielen ja inhimillisen puhelahjan, mitä ne taitaisivatkaan\nlausua ja todistaa: isänmaallisista juhlista, joissa kansallisen\ntaiteen hengetär on kunniavieraana istunut pöydän yläkulmalla ja\nhurmannut alttiita sydämiä. -- Ja edelleen: jos estetiikan\nprofessoreilla onkin kyllin ainesta menneitten aikojen taiteessa, niin\nrakastaahan yleisö sukkelia, henkeviä ja tuoreita arvosteluja; ja kun\nnyt monilla sanomalehdillä on erityiset henkilöt tyydyttämään tuota\nyleisön mielihalua, niin onhan aivan tarpeellista, että on\ntaiteilijoitakin, jotka synnyttelevät näitä henkilöitä varten aina\nuutta, aina uutta arvosteltavaa.\n\nNäin monelta kannalta peloton arvostelija voi »arvoittaa» taidetta\nporvarillisen hyötyihmisen edessä. Voipa hän, kun oikein yltyy,\nkansallisesti huolestuneita taiteen isiä vastaan väittää, että\ntaidettakin on kohdeltava kunniallisena elinkeinona, jonka _pitää_\nkannattaa sellaisessa maassa, missä mikä tahansa taiteen\n_selostaminen_ kannattaa; että runoruhtinaan kuuluisa sana\n»viheriästä oksasta» on vihdoinkin runoiltava uudelleen: saakoon taide\nitsekin käydä jo siitä jalantuesta, siitä viheriästä oksasta; että\ntaiteella on aivan oma tarkoituksensa, jota se ei saa hetkeksikään\nlaiminlyödä: kun _tiedettä_ harjoitetaan vain sen itsensä takia ja\narvioidaan _vain tieteen_ kannalta, niin mitä järkeä on siinä,\nettä _taiteelta_ evätään nuo luonnolliset oikeudet, -- taiteelta,\njoka kuitenkin yleensä liittyy paljon likeisemmin elämän vaatimuksiin\nkuin tiede.\n\nMutta jos arvokas arvostelija-ystävämme riihaantuu oikein äärimmilleen,\nniin hän yllyttää nuoria, todelliset edellytykset omistavia taiteen\ntaimia: »Puskekaa eteenpäin, pojat! Kerran kuitenkin on päästävä sen\ntien päähän, millä te nyt rynnistelette. Ei sovintoa virkahengen\nkanssa! Jos te taivutte pakosalle, niin mikä muukaan sukupolvi on\nvelvollinen jäämään uskolliseksi? Jos ette pääse eteenpäin, niin\npysähtykää tien oheen ja tarttukaa lapioon ja kuokkaan: se on hiljainen\nja ylpeä, ja omaa mieltänne tyydyttävin vastalauseenne!» -- Ja sitten\nhän lausuu heille rohkeasti palan -- Runebergia: Sandelsin sanat\nsillankorvalta Sven Tuuvalle.\n\nTähän saakka esittämäni katsantokannat voin koota siihen yleiseen\nponsilauselmaan, että arvostelu ei saa olla syntynyt niinkään taiteen\nvajavaisuuksien takia kuin yleisön henkisen elimistön puutteellisen\nkehityksen vuoksi. Siksi sen täytyy osata puhua eri kannoilta ja eri\näänilajeissa. Turtuneinta paksunahkaisuutta sen pitää kovistella edellä\nesitetyin keinoin: järkiopetuksella ja ivalla. Tämä on sen\nlähetystehtävän ulkonainen puoli.\n\nINTO I.: Puoli --.\n\nKALLE: Niin, »puoli», -- tai oikeastaan: tuskin kolmanneskaan. Sillä ne\nsisäiset »puolet» vaativat sittenkin enimmän huomiota.\n\nPääasianaan arvostelu pitäköön yleisön johtamista taiteen sisimpään,\ntaiteen näkö-, kuulo- ja ajatuselinten välittämistä niille, jotka\npitävät itseään maallikkoina eivätkä uskalla -- usein eivät taidakaan\n-- ottaa itse välittömästi vaikutelmia. Mutta arvostelu varokoon\ntekemästä karhunpalveluksia taiteelle. Sen sopii aina muistaa, että\n»yleisökään» ei ole alusta loppuun eloton möhkö, jota täytyy nuijimalla\nherätellä ja purettaa kuin sylivauvaa. Yleisön kainous kyllä tunnetaan:\n»emmehän me osaa arvostella, emmehän me osaa käytellä taiteen\nmittapuita, meidän käsityksemme on tietysti aivan subjektiivinen».\nKunpa arvostelu olisi aina edes niin korkealla. Kunpa arvostelija aina\ntietäisi, että _hänenkin_ käsityksensä on subjektiivinen -- ja\nettä niin tulee ollakin. -- Mutta olen varma siitä, että juuri tämä\nyleisön tottumattomuus artikuloimaan vaikutelmiaan -- jotka kyllä usein\nvoivat olla syvemmät ja itsenäisemmät kuin ammattikriitikon -- on\njohtanut arvostelijoita siihen itsepetokseen, että heidän monopoolinaan\non taiteen selittely ja arviointi. Heillä kun on aina valmiina\nkielellä termit ja arvosanat, niin helppohan heidän tosin on antaa\nalkeisopetusta ja loistaa herkkäuskoisten edessä. Nykyään kyllä melkein\nkuka tahansa kyllin häikäilemätön suoriutuu julkisen arvostelun\nulkonaisista pulmista: historiallisia tietoja antavat moninaiset kirjat\nja kun tulee puute kauniista ja tyhjänsanovista lauseparsista, niin\nvilkaisee vain päivän sanomalehteä.\n\nMutta arvostelija, joka tahtoo olla _selittäjä, valaisija_, joka\nei itse tahdo loistaa, vaan avata tietä taideteoksen sisäiselle\nvalolle, hänellä täytyy olla sitä, mikä on harvinaisinta: sisäistä\nnäkemystä. Muun puolesta hän sitten kyllä tulee toimeen.\n\nOlisi jo melkoinen edistysaskel, jos jokainen »arvoittaja» tajuaisi\nparemmin kuin nimetön ja asiaton »maallikko», miltä kannalta yksityinen\ntaideteos on otettava. Miltä kannalta filoloogi tarkastelee\nkielitieteellistä tutkimusta? Ei suinkaan siveysopin tai yleisen\nterveydenhoidon kannalta! _Ainoastaan_ filoloogiselta! Mitä\nmittapuita filosoofi (ja asianymmärtävä maallikkokin) asettaa\nfilosoofiselle teokselle? Kansantaloudenko mittoja? Ei, vain\nfilosoofisen tiedon ja ajatuksen. -- Niinikään tunnustetaan\nkarjanjalostukselle oma päämääränsä, jota kohti esim. teoloogin teoriat\neivät sitä kanna ensinkään. -- Mutta miten suhtautua taidetuotteeseen!\nSiinä kumma! Mutta selviää sentään sekin: suhtaudutaan kaikilta\n»kannoilta». Arvostelija ja vakavammat yleisöstä painavat älypäänsä\nyhteen ja selittävät esim. kirjaa: »_Puhtaasti taiteelliselta_\nkannalta ottaen tämä teos ansaitsee kiitosta; mutta sen\n_filolooginen_ puoli ei ole aivan tyydyttävä; ja myöskin\n_kansallisen_ taiteen ja _siveysopin_ kannoilta meidän täytyy\nlausua epäilyksemme.» Historiallisen kertomuksen sitten on vielä\nkavuttava tieteellisyyden muuri, tiedon kultasäkit selässään kuin\nMakedonian Filippoksen aaseilla. -- »Puhtaasti taiteelliselta kannalta\nottaen...» -- huomaa jo ensi sanoista, että ne herrat eivät ole\ntottuneet ottamaan mitään -- puhtaasti!\n\nINTO I.: Rakas ystävä, minä olen jo hiukan levoton sinun puolestasi.\nEtköhän potkiskele nyt pussissa: kun vähän aikaa sitten olit täynnä\neetillistä intomieltä --?\n\nKALLE: Nii-in, mutta puhuinhan taiteen omissa nimissä, koinhan\ntakitilaan selittää eetillistä luonnetta puhtaan taiteen omaksi\nluonteeksi, eetillisyyttä sen jaloimmaksi aistiksi. Kiivailen nytkin\nvain käsitteiden sekoittamista vastaan ja pyydän suojata tuhmuudelta\ntaidetta, joka on siveellistä aina, milloin sillä ei ole epämoraalisen\ntendenssin tai luonteettomuuden tunnusmerkkejä. En näe olevani\npussissa.\n\nINTO I.: Entä se kansallistaloudellinen propaganda, jota juuri pääsit\nsuosittelemasta arvostelijoille, entä se?\n\nKALLE: Se ei ole taideteosten selittämistä, vaan taiteen n.s.\nperiaatteellisen, poliittisen ja kansallisen arvon todistelemista\nsellaisena aikana, jolloin sen elinehdot ovat uhatut, -- ja sellaiselle\nmahtiväelle, joka muuten välittää viisi itse taiteen sisäisistä\narvoista.\n\nNäitä sisäisiä arvoja, siis taiteen olemusta, etsiessään arvostelija\nsensijaan ajattelee sitä yleisöä, jolla on omakohtaista taiteentarvetta\nja joka pääosaltaan ei nähtävästi kuulu maan suurellisiin. Silloin\nhänen täytyy tarkoin pysytellä taiteellisen katsomustavan piirissä,\njottei sekaantuisi vieraisiin käsitteisiin. Siellä sisäpuolella hänen\nsitten sopii antaa älynsä loistaa, kyllä siellä tilaa on tarpeen\nmukaan. Ja parhaiten hän palvelee sekä taidetta että yleisöä, jos ei\nvartavasten laskeu omalta koroitetulta asteeltaan kansantajuiselle\ntasolle, vaan koettaa selvästi ja yksinkertaisesti -- niin että\nkansakin voi häntä ymmärtää -- sieltä ylhäältä tulkita hienointa\nkäsitystään taideteoksesta. -- Eikö näes varsinainen kansantajuisuus\nole sitä, että puhuja heittää ajatusten painolastin laidan yli ja\npieksää tuulta tyhjillä sanoilla --? Se on vain sääliä: ettei rakkaan\nyleisön elimistö mitenkään rasittuisi.\n\nEräs käsite-ero taiteen selittäjäin ja »arvoittajain» olisi muistettava\nennen muuta: nim. ero »kansallisen» ja »suomalaisen» välillä.\nJokaiselle on päivänselvää, ettei kaikki Suomessa tehty -- siis\njollakin tavoin »suomalainen» -- ole »kansallista». Mutta\nviimemainittua käsitettä on kuitenkin erinomaisen helppo käytellä\notollisissa tapauksissa. Sillä »kansallisen» tunnusmerkit\novat sangen ilmeiset: sellainen on todistettavasti esim. kirja,\njonka sivuluku alkaa nousta sinne 400-500:n seuduille ja jossa\n_ei_ ole määrätyitä, sopusointua häiritseviä ominaisuuksia.\n_Suomalaissävyinen_ kirja minun mielestäni on sensijaan yleensä\nulkonaisesti vähemmän tukeva, mutta sisäisesti positiivisempi: se vähä,\nmitä siinä on sivuja, on täysiveristä taidetta. Käsitettä »suomalainen»\n(= luonteeltaan suomalainen) on siis paljon vaikeampi käytellä, se kun\non määriteltävä aivan sisäisin tunnusmerkein.\n\nMutta se ero mielestäni arvostelijan olisi kuitenkin huomattava, vaikka\nse on vaikeakin. Sietäisi nim. _henkistä sävyä_ tarkata enemmän\nkuin yleensä tehdään; t.s.: ajemmin esittämäni mietteet vaativat\narvostelijaa suhtautumaan taiteeseen rotutuntoisemmin. Jos rotutunto on\nkirjallisuudessamme kitulias, niin vielä vaivaisempi, jos mahdollista,\nse on kritiikissä. Ainakin tässä suhteessa kirjailijat ja heidän\narvostelijansa suggeroivat toinen toistaan. Kuinka yli olkain toisiaan\nkatsellaankin, niin salaisesti kuitenkin tehdään toisilleen mieliksi:\nollaan »moderneja». -- On vallan merkillistä esim. verrata\nameriikkalais-saksalaisen Meyerin tutkimusta suomalaisesta\nkirjallisuudesta useimpiin kotimaisiin samanaiheisiin teoksiin. Kuinka\nvähän ravitsevia ja rohkeita ajatuksia onkaan suomalainen kirjallisuus\nherättänyt jälkimäisten tekijöissä, kuinka pinnallinen ja tehoton\nheidän näkemyksensä on! Muukalainen, vaikka hänellekin jää laajoja\naloja suomalaisesta sielusta hämäriksi ja suljetuiksi ja vaikka hän\ntoiselta puolen taipuu liian varomattomiin arviointeihin eräistä\nuuden ajan individeistä, hän on kuitenkin tuonut ilmi verrattomasti\nsyvempää -- ja tietoisampaa! -- suomalaisen temperamentin tajua kuin\nsuomalaiset itse. Germaanina hän on kyllin yksilöllinen katsoakseen\nkirjallisuuttamme sisästäpäin, ja kyllin ajan muotisuunnista\npiittaamaton, antaakseen luonteen puhtaudelle tarpeellisen kunnian.\n\nMutta tyypillisin meikäläisistä taiteentulkeista on se, joka ei mitään\npyydä omalle sisimmälle minälleen, joka vihkiytyy kerrassaan\n»aatteiden» palvelukseen, -- yksi »kansallisen taiteen», toinen muun\nvaltasuunnan; kolmas, laajanielu, ahmii taas hyvään makoonsa kaikki,\nmitä suinkin taritaan.\n\nTämä on sitä, että taiteeseen ei suhtauduta puhtaan inhimillisyyden\nkannalta. Mikä lähtee mistäkin dilettantismista.\n\nINTO I.: Dilettantismiin kai jokainen arvostelija lopultakin jää; ja\neiköhän hän tee alunperin parhaiten, totuttautuessaan mahdollisimman\nvähän omakohtaiseen arvioimiseen, -- eipä tule tehneeksi silloin suurta\nvääryyttä ketään kohtaan.\n\nKALLE: Eikä suurta oikeutta ketään kohtaan. -- Mutta tuollainenkin\nitseydestään luopunut tekee sentään helposti vääryyttä, varsinkin hyvin\nyksilölliselle taiteelle: hän luovuttaa niin helposti ne perintökirjat,\njoilla hän ihmisenä voisi vaatia jotakin omalle itselleen, luovuttaa ne\npois jonkin ryhmäkunnan tai vieraan aatteen hyväksi. Ja silloin\ntapahtuu vääryys, eikä hän huomaa sitä. Itsekieltämys ei läheskään aina\nole moraalia.\n\nSillä vain temperamentti-ihminen ymmärtää toistaan. Ei sellainen\nvaahtoava ja roihuava, -- sillä hänellä ymmärrys on tavallisesti\nvähissä ja hän talttuu liian kesyksi aikanaan. Vaan sellainen, jolla\non tiiviit omakohtaiset elämäntunnot, ja joka niihin luottaen rohkenee\nsekä myöntää että kieltää.\n\nLeväperäisin ihminen ei ole sisäisesti laajin, -- tai hän on sitten\nkerrassaan sortunut pois saranoiltaan. Ja se, joka aina myöntää, ei\nkoskaan myönnä täysin keuhkoin. Eikä toisella ihmisellä ole hänen\ntunnustuksensa tarvetta.\n\nAhdasmielisyyttä meidän kritiikissämme kyllä on, vieläpä hyvällä idulla\nkaikkia niitä muitakin arvostelijahyveitä, joita tämän keskustelumme\nalussa mainitsin. On ymmärryksen jos hyvän tahdonkin rajallisuutta, --\nmutta vähän oikeudenmukaisen valinnan uskallusta ja vaistoa.\n\nVähän eetillistä rohkeutta tulkitsemaan sitä itse luonnon säätämää\noikeutta, että vain elinkelpoiset saavat periä maan.\n\nINTO I.: No nythän sinä korkealle sijalle nostit arvostelijan.\n\nKALLE: En liian korkealle, mutta tarpeeksi korkealle, että taivaan\npuhtaat tuulet ylttyvät häneen. Hän ei ole se luonto, joka raivaa\ntarpeettomat tieltä -- vaikka moni arvostelija pitää sellaista uskoa\nitsestään. Heikkojen oma heikkous, turhien oma turhuus kaataa heidät\naikoinaan. -- Hän on vain osa luonnon elimistöä, ei tärkein, mutta\nkyllin tärkeä ollakseen velvoitettu valppauteen -- ja kehitykseen,\nhänkin. -- Olen jo puhunut yleisön »purettamisesta». Se ei ole\narvostelijan tehtävä. Hänen tehtävänsä -- nim. ruuan valintaan nähden\n-- on olla sinä elimenä, joka mahdollisimman selvien omakohtaisten\nkokemusten perusteella, siis mahdollisimman varmalla pätevyydellä\narvioi, mitä inhimillinen luonto ottaa sulattaakseen, mitä ei.\n\nKehittynyt aisti määrää myös sen tavan, millä hän tuo ilmi\nsanottavansa. Hän suhtautuu »aiheeseensa» samalla tavoin kuin\ntaiteilija omaansa: oman kokoutuneen ja herkenneen mielensä pohjalta.\nHän ei tökkää peukaloitaan teoksen liitteisiin, hajoittaakseen\nrakennelman yleisön jalkoihin; hän tutkii mieluummin silmillään ja\ntuntosarvillaan, ja uskoo, että yleisökin voi jotain nähdä. Hän\nilmaisee enemmän äänensä sävyllä, tyylin vaihtelevilla eleillä --\nhänelläkin saa ja pitää olla eleitä -- kuin niillä summittaisilla,\nkaikkein kansantajuisimmilla laatusanoilla, joita esteettinen\nagronoomisielu niin mielellään käyttää.\n\nINTO I.: Agronoomi --?\n\nKALLE: Jotain sinnepäin --. Tarkoitan sillä tuota esteettisen\ntieteen »tulokset» tuntevaa, jolle taide-kritiikki on hänen\ntieteensä kansantajuistuttamista. Minulla on niin korkea käsitys\narvostelemisesta, että se on lähes yhtäläisessä suhteessa\nkäsitteelliseen estetiikkaan kuin itsenäinen maanmuokkaus\nagronoomitieteeseen.\n\nOnpa oikeastaan syytä puhua, kuten onkin puhuttu, »arvostelun\nrunottaresta».\n\nOn tiettyä, että hyvä runoilija -- eikä aina tarvitse olla kovin\nhyväkään -- tekee pian arvostelijastaankin runoilijan. Tai ainakin\nrunollisen. Se ulkonainen runollisuus ei sentään arvostelijalle ole\naivan tarpeellinen; sensijaan, jos hänen mieli syventää arvostelun\nkäsitettä, hänessä täytyy olla kappale runoilijaluontoa. Siitähän\noikeastaan olenkin jo puhunut: taide vaatii tulkiltaan ulkonaisista --\npuolueiden, teoriain -- rajoista vapautunutta persoonallisuutta,\ntemperamenttiä, intuitiivistä katsomustapaa ja sanallisiksi eleiksi\nherkistynyttä tyyliä; siis aivan runoilija-avuja -- ainakin jonkun\nprosentin itsekutakin. Niistä on kantavin taiteen propaganda aina\nsyntynyt, ei tiedoista ja järkeilystä; ja sillä arvioinnilla on sama\ntendenssi kuin vapaalla runoudella: mieskohtaisen elämäntunnon\nsuggeroiminen yleisöön. Kriitikko vaan lainaa pääteeman taiteilijalta,\nei keksi sitä suoraan elämästä.\n\nEsimerkkinä synnynnäisestä kriitikkorunoilijasta tahdon mainita Oscar\nLevertinin. -- Suurempia arvostelijoita kyllä on, -- runoilijoista\npuhumattakaan. -- Minulla on hänestä se käsitys, että hänessä on liian\npaljon tuota ulkonaista runollisuutta: sanaloistoa, hiukan ohkaista\nkauneuskaihoa, liian paljon myös kamari-ihmistä ja nähtävästi varman\nrotutunteen puutetta; sekä että hän on runoilijaluonne, mutta\nkriitikkona ainakin yhtä välitön ja persoonallinen kuin runoilijana.\nHän käytti epäilemättä suurimman osan runoilija-pääomaansa taiteen\nselittämiseen, vieläpä mielestäni hedelmällisemmin kuin omaan\nalkuperäiseen luomistyöhönsä. Hänen näkemyksensä on usein arvostelussa\nplastillisempi kuin runossa ja hänen sielullinen asteikkonsa pääsee\nvasta edellisessä täyteen laajuuteensa. Hänen synteettinen\nrunoilijatajunsa tuli hänen päävoimakseen taiteen luonteistamisessa.\n\nTätä synteettistä luonteiden ja hengensuuntien tajuntaa ei\narvostelussamme ole tarpeeksi. Sillä ennenkuin siihen pääsee, täytyy\nosata valita. Täytyy valppaalla vaistolla eroittaa akanat jyvistä, ja\nlahjomattomalla oikeudentunnolla nimittää totuutta hyveeksi ja\ntyhmyyttä tyhmyydeksi.\n\nMutta meillä moni arvostelija pitää hyveenä sitä, kun puhuu monta\nlipevää sanaa kirjan kymmenestä prosentista hyviä ominaisuuksia, mutta\nunohtaa tai mainitsee vain sivumennen ne loput yhdeksänkymmentä\nprosenttia puutteita ja syntyvirheitä. -- Tällaista säälimoraalia\nnäyttää noudattavan moni sellainenkin, jota ei siihen houkuttele\npuolueintressit. Pelkästä hyvänsuopuudesta tai -- tylsyydestä.\n\nTälläkin asialla on tietysti puolensa jos toinenkin. Jos nuo kirjan\nedelliset kymmenen prosenttia ovat taiteen ydinavuja, niin silloinhan\nkirja verrattain hyvin vastaa puolestaan ja rehti arvostelu rientää\nsitä tukemaan, -- vaikka sitten yhdeksänkymmentä prosenttia --\ntai vieläkin enemmän -- taiteen _qvantumia_ olisi jätettävä\n»rästiksi», tulevaisuuden suoritettavaksi mahdollisuuden mukaan.\nSilloin arvostelun ei siedä takertua pikkuseikkoihin, ainakaan\nhylkivässä mielessä. Sillä kuinka monelta voidaan vaatia edes puolet\ntäysistä sadasta prosentista kerrallaan. Ja hekin alkavat olla niitä\narvostelun yltämättömiä.\n\nINTO I.: Tokihan lienee asetettava juuri nuo kansakunnan suurimmat,\n»arvostelun yltämättömät», niiksi täysarvoisiksi mitoiksi, joihin\npienempiä kykyjä heidän saavutustensa mukaan verrataan? Jos olet vielä\nse »kotimaisesti» innoitettu, joka äsken olit, niin tässä pykälässä me\nvoimme luullakseni täydelleen yhtyä.\n\nKALLE: Että siis kuitataan summamutikassa noille taivaan armoittamille\ntäydet sata prosenttia -- vain siksi, että he ovat kansakunnan\nsuurimmat! -- Sinäpä sen sanoit; niin on tehty, ja tehdään kai\nedelleen. Mutta epäilen seurauksia, -- ne ovat voineet olla sekä heidän\nomalle että heidän katveessaan kasvaneiden taiteelle vahingoksi. Ja\nyleisön käsitteet ja arvostelun periaatteet se väärä kunnioitus\nsuurimpia kohtaan on kovertanut ontoiksi.\n\nSe arvostelija-tyyppi, jonka nyt olen ottanut puheeksi, on tehnyt\nikäänkuin sopimuksen laajimman yleisön kanssa, -- useinhan he\npuhuvatkin monikon ensi persoonassa: »_me_ lausumme onnittelumme,\n-- _me_ emme ole tyytyväiset j.n.e.» ja kääntyvät joka tilassa\nhienon tuttavallisesti seurakuntansa puoleen: »Te tiedätte, mitä\nnykyaika voi jo vaatia taiteelta.»\n\nTuo mainittu salainen sopimus sisältää vaatimuksena -- paitsi\nsopimuksentekijäin keskinäistä harrasta kunnioitusta -- sen, että\ntaiteessa ei saa olla niitä ydinavuja liiallisesti. Ne voivat ikäänkuin\n-- vaatia lukijalta jotakin; mutta kun kerran kirjasta rahan maksaa,\nniin eihän se muuta saa enää pyytää. Varsinkaan ei mikään saa häiritä\n»muodon» sulavuutta.\n\nTämän vaatimuksensa yleisö suggeroi helposti arvostelijaan --\ntai päinvastoin ehkä on tapahtunut. Ja vähitellen arvostelija\nunohtaa ei vain säälin vaan oikeudentunnonkin syrjäteiden tarpojia\nkohtaan, säästääkseen kaiken intonsa niille, joilla on suurimman\nkansantajuisuuden lahja. Tämä taas on sitä, että on luovuttu\npersoonallisista tunteista ja ajatuksista, kuten ennen selitetty; että\njoko tepastellaan suurten mestarien kerran raivaamilla yhteismailla,\njoihin lauma on ammoin tottunut, tai muualta hankitaan helposti sulavaa\nravintoa. Tällaisessa yleisön-taiteessa arvostelija voi keksiä koko\njoukon toisen, kolmannen, neljännen arvoluokan hyveitä; ydintä vaan ei,\nja vähät siitä. Teos on hyvä, koska se on _tarkoitettu_ taiteeksi.\nJa vallan kiitettävä, jos sillä on ne yleisimmät -- nykyään jo kyllä\njoka toisen kirjoitustaitoisen vallassa olevat -- muodolliset »ansiot»:\nettä »suomenkieli soi ja helisee», että puuaines on siloista ja\noksatonta, että puhe käy kauniissa kaarteissa.\n\nArvostelija kuvastelee mielellään omaa älyään, omaa »tyyliään»\nsellaisessa sukulaistaiteessa. Älyä ja tyyliä kun onkin niin runsaasti\nsiunautunut heille. Jo yksistään kiitollisena siitä, että saa loistaa\n-- varsinkin jos kirjantekijä luovuttaa syvät lunnassanansa hyvin\nhelpolla hänelle -- arvostelija antaa teokselle suopean siunauksensa.\n\nEikähän siinä mitä pahaa: vain se, että totisille kyvyille riittää\nsitten vähemmän sitä »siunausta»; ja se, ettei arvostelu sellaisena\npysty kasvattamaan kirjailijoita.\n\nINTO I.: Tuo sana minun on todella ilo kuulla. Niin juuri, kasvattaahan\narvostelun kyllä pitää, -- vaikka minusta etupäässä mieltä ylentävällä\nkiitoksella.\n\nKALLE: Tuskin kirjailija sentään kovinkaan monen kiitosta tarvitsee tai\ntuntee siitä itsensä ylennetyksi. Pääasia hänelle, että saa oikeutensa\nolla olemassa ja hengittää.\n\nKasvattavassa mielessä kai arvostelija kyllä usein pitelee kirjailijaa.\n_Joskus_ sellainen kasvatus voi olla mahdollinenkin.\n\nTuskin koskaan arvostelu on synnyttänyt neroja. Mutta kyvyn\nitsekasvatuksessa kriitikolla voi olla osansa, niinkuin yleisönkin\nkypsyttämisessä. Jos itsenäisyyteen kamppaileva kirjailija saa täyden\nluottamuksen arvostelijan intuitiiviseen ymmärrykseen, niin tämä auttaa\nhäntä epäilemättä paljon oikeille perille. Useinhan syrjäinen,\najatteleva ja varmavaistoinen ihminen ymmärtää toista monisyistä\nluonnetta selvemmin kuin tämä itse itseään. Ja korkeallekin kehittynyt\nyksilö hyötyy paljon varsinkin sukulaistemperamentin arvioinneista.\nKuka tietää kuinka paljon viime vuosisadan loppupuolen eurooppalainen\nkirjallisuus tehostui ja varmeni rohkeiden kriitikkokykyjen\nvaikutuksesta. Paljon siitä on puhuttu ja paljon siinä puheessa\nnähtävästi on perää. Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto y.m.\nvuorovaikutus todistaa pätevästi samaa asiaa.\n\nMutta sellainen kritiikki, sekin on sentään pitkän yksilöllisen\nkehityksen tulos. Ja se vaatii avomielistä vuorovaikutusta kykyjen ja\nviisasten välillä.\n\nJokaisen omaan kutsumukseensa uskovan täytyy rohkaistua kysymään Jobin\nkanssa tietoviisailta: »Kuoleeko viisaus teidän mukananne?»\n\nJa toinen portinkolkutin meidän kaikkien nykyaikaisten itsetunnolle on\nmyöhemmän runoilijan huudahdus:\n\n    »O ihr Guten, auch wir sind\n    thatenarm und gedankenvoll!»\n\n»Mekin, ystävät, olemme teoista köyhiä ja ajatuksia täynnä!»\n\n\n\n"]