[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqPSI3_SJMFkZpIweFJ3Akez-5gOigkFX-YSoxImGpg4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},629,"Uusia kertomuksia iltalampun ääressä","Aina (oik. Forssman, Edith)",1856,1928,"629-aina-uusia-kertomuksia-iltalampun-aaressa","629__Aina__Uusia_kertomuksia_iltalampun_ääressä",null,"novelli",[],[],"fi",1895,35894,226992,false,43850,[22],"Fiction",[24],"Short Stories","\"Uusia kertomuksia iltalampun ääressä\" by Edith Forssman is a collection of short stories written in the late 19th century. The work seemingly delves into various aspects of life, exploring themes such as family, memories, love, and the significance of home, as indicated by the first story titled \"Koti\" which is set during the Christmas season. The narratives likely reflect on human emotions and relationships through different characters, evoking nostalgia and contemplation of life's deeper meanings.  The opening of the collection introduces us to a train journey on Christmas Eve, where a doctor, his fellow travelers, and a young woman set the stage. The young woman expresses her longing for home and the joyous memories associated with Christmas, contrasting with the doctor's cynicism about the concept of 'home.' As she describes vivid scenes of her childhood home and the festive season, the doctor becomes introspective, revealing his own absence of such warmth in his life. The dialogue between the characters highlights the emotional depth associated with the idea of home, ultimately leaving the doctor yearning for the warmth and closeness he lacks. This opening sets a poignant tone for the themes of longing and connection that may permeate the subsequent stories. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Pakkala, Teuvo",295,"Teuvo Pakkalan suomentama novellikokoelma sisältää kertomuksia kodista, perhe-elämästä ja arjen kohtaamisista 1800-luvun lopulla. Tarinat käsittelevät muun muassa joulun odotusta, sukupolvien välisiä suhteita sekä elämän koettelemuksia lämminhenkisellä otteella.","Ainan 'Uusia kertomuksia iltalampun ääressä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 629. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSIA KERTOMUKSIA ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ\n\nKirj.\n\nAina [Edith Forssman]\n\n\nSuomentanut Teuvo Pakkala\n\n\n\nHelsingissä Söderström ja Kumpp. 1895.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKoti.\nMuistoruno.\nRakkaudesta.\nVanha Maija.\nTaistelu olemassa olosta.\nIsoäidin tanssikengät.\nLiikalainen.\nTulevaisuuden eteen.\n\n\n\n\nKoti.\n\nJoulukertomus.\n\n\n    _Tervehtii jo meitä\n    Joulu armainen --_\n\n-- Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä\ntungoksessa, -- tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle\nkätensä tervehdykseksi. -- Täällä junalla on todella sellainen tungos,\nkun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin\nkoko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin\njoulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.\n\n-- Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki\nhaluavat kotia joululle.\n\n-- Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä\nvalituita.\n\n-- Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa\ntänään? -- nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla,\nkirkkailla silmillään.\n\n-- Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan\nruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu\nhengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää\nkuoleman syytä.\n\n-- Uh, niin inhoittavaa!\n\n-- Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen\nmaterialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä\nvarmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan\nkysyä, lasten ja kukkasten kera?\n\n-- Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun\nmieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme täksi\npäiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi rakasta\nkotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin että\nkaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!\n\nHänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu\nloisti.\n\nTohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä\nsilmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle,\nheleälle ja nuorekkaalle muodolle.\n\n-- Katsokaas! -- professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi katsomaan\nikkunasta. -- Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja\nkautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä. Pehmoinen, puhdas lumi\non joulun runoutta, huurteisissä metsissä, joissa talvitaivaan tähdet\nkimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa; reki liukuu liukkailla\nteillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on\nkuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen\nsyrjäisillä seuduilla.\n\nTohtori katsoi häneen hymyillen:\n\n-- Tehän runoilette, hyvä rouva!\n\n-- En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten\nnaimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona -- kaikki muistoni\novat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä\nestettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan\nkaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut!\nHän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: -- Minusta\ntuntuu, että juna menee niin hitaasti. -- Hän hymyili ja nyökytti\npäätään professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja\nhuvitteli vanhinta lastansa -- vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa --\nnäyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä.\n\n-- Miehenikin ikävöipi maalle -- sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä.\n-- Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin\nniin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä\non innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta\nkatseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä\npuhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!\n\n-- Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota\nkummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä\npienempiä osiansa myöten.\n\n-- Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?\n\n-- Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen olentoni\non pitänyt olinpaikkanansa.\n\n-- Koditon, oh Jumalani! -- hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan\nlapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen\nrinnoilleen, -- minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut\nparas, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti --\njoutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa -- on aina sydämessään\nsäilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi\nelämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten -- vielä\nläpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki\nmuu on pimentynyt.\n\n-- Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!\n\n-- En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä arvoinen\nsellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat, kauniimmat\nmuistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta, siskoelämästä ja\nlapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä koti pienelle\nihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja vaikutuksen alaisena\nvoi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.\n\n-- Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?\n\n-- Niin pitkälle en mene -- vastasi rouva nauraen -- minä tahdoin\nainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret\nkyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä\n-- esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita\netuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos\nsaa takaisin silläkään.\n\n-- Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään\nkoskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota\ntarkoitatte -- kodin? -- tohtori kysyi pilkallisesti.\n\n-- Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti\nrakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä\nihmiseenkin -- rouva vastasi yksinkertaisesti.\n\nTohtori kumarsi:\n\n-- Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle,\nrouva hyvä?\n\n-- Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se\nherää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan\nitsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte\nmielellänne tyhjentää sen pohjaan -- hän sanoi iloisesti. -- Jaloimmat,\npuhtaimmat tunteet ovat sanassa _koti_. Koti kasvattaa isänmaan\nrakkauden -- ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän\ntaisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen\nkaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja -- se kuvastaa meille\nijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.\n\nTohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: -- Minulla on elämän\nperiaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää\nmistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin\narvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa\nmaanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään\nveripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla\nmitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte, rouvaseni --\nkysykää ruumismadoilta sitä asiaa -- maasta olet sinä tullut ja maaksi\npitää sinun jälleen tuleman.\n\nNuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei\nolisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen\nprofessori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä\nlukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli\nhiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä\nkoettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: -- Äiti! -- Rouva vavahti\nkuullessaan lapsen äänen: -- Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on\nhevosia?\n\n-- Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole\nisoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka\nmyöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.\n\n-- Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista.\n\n-- Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä.\n\n-- Niin niin, vaan kerro kuitenkin!\n\n-- No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme\nAnderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja\nojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona\nhirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja\nKipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja.\n\n-- Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja\nsopii tytölle!\n\n-- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja\nkauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt\novat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä, joka\nolet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson\nhyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä\nniin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, humistavat korvansa ja\nsyöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.\n\n-- Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen\nkylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien\nkynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille,\npienoiseni ja -- kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla,\nme olemme kotona!\n\n-- Ja sitte äiti, entäs sitte -- pienokainen oli käärinyt pulleat\nkätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin\nsilmiinsä.\n\n-- Sitte, lapseni -- äiti loi poikaan haaveilevan katseen -- sinä näet,\nJohn, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja\nkynnyksellä seisoo iso-äiti itse, avosylin tervehtien meitä\ntervetulleiksi!\n\n-- Ja entäs joulukuusi, äiti?\n\n-- Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen\nlatvassa tähti -- Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon\nkynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme\nsisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:\n\n    Tervehtii jo meitä\n    Joulu armainen --\n\n-- Vielä kerro, vielä, vielä -- --\n\n-- Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa\nja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan.\nGärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja annat\nkättä joulupukille.\n\n-- John ei koskaan pelkää!\n\nÄiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: -- Se onkin kiltti pukki, hän tuo\nlahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka\nistuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä\näänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on\nniin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan\nhaju -- siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin\nhiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa \"rauhaa maahan\" luonnon\nuinuessa.\n\n-- Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö\nAnderssonia. Hyvästi herra tohtori -- rouva kääntyi ja ojensi hänelle\nkätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde -- jääkää hyvästi!\n\nTohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen\nomituisesti: -- Kiitoksia kertomastanne kauniita -- satuja!\n\nRouva pudisti päätään: -- Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä\nkerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin\ntodeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina\nse on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.\n\nTohtori hymyili epäilevästi: -- Pieniä asioita pienille lapsille!\n\n-- Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi -- eivät\nne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni\nolisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on\nvaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti\non kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.\n\nTohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti. --\nTyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha\noppimaan sitä läksyä -- hän sanoi surunvoittoisesti.\n\n-- Vaan kuule, John -- tohtori otti pojan syliinsä -- en minä näe yhtään\najajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos\nisoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut,\nettä nyt on jouluilta?\n\nLapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein\nrajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:\n\n-- Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.\n\n-- Hiljaa, hiljaa poikaseni -- äiti pani kätensä pienen rupattajan\nsuulle.\n\n-- Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen\nhuulilta -- tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun\nAnderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä muisti,\nhuomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!\n\n-- Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan -- John oli heti valmis sovintoon.\n\n-- Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi \"tyhmälle sedällekin\" -- tohtori\nvastasi hymyillen -- minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia --\nhyvästi!\n\nMatkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen\npuhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä\nniin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä\ntunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän\nväristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen\npakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja\nkaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään -- tuo lämmin\nperheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita\nsäteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut\nohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein\nasuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä\ntuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli\nluonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin\n-- -- Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: -- Minä tiedän, että olen hullu\n-- hän mutisi -- vaan minä kadehdin heidän -- kotiaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä\npeittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan\nlumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten\nkiitäessä mielihalulla.\n\nProfessori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja\nmaanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana\nkuin taivaan\n tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen vieressään\nja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen muita huomata\ntuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada herättää\nnukkuvat lapset riemuhuudolla: -- Nyt ollaan kotona!\n\nSe hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen,\nJohn sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: -- John\nnäkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.\n\n-- Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti -- ah, äiti, äiti! --\nnuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen\nsyliinsä -- voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.\n\n-- Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin -- sanoi\nprofessori ystävällisesti -- minun kukkani oli liian syvään juurtunut\nlapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme\noppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä\njalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni,\nei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi --\n\n-- Ja sekö kaikki on kodin ansiota?\n\n-- Niin minulla on täysi syy otaksua.\n\n-- Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo -- isoäiti veti\nrakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät\njoulukuusen luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille\nriemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.\n\n-- Onko sinulla joulupukkikin, mummo? -- kysyi John.\n\n-- Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni -- ja sinä minun\nkultakipeneeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille!\nTulkaa tänne joulukynttiläin valoon, tyttäreni, minun pitää katsella\nsinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sinähän olet aivan niinkuin\nennenkin.\n\n-- Ja sinä myöskin, äiti kulta.\n\n-- En ole aivan ennallaan, minulla on enemmän hopeahiuksia ja ryppyjä.\n\n-- Ne kuluttaa ja silittää pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten\nmieheni ja minä -- lapsista puhumattakaan -- olemme olleet iloissamme\ntästä joulumatkasta, että saamme viettää joulua täällä sinun kanssasi\nlevossa ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien\nrakkaittensa kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sinä, äitiseni, olet\ntehnyt niin kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siitä, Jumala\nsinua siunatkoon! -- Nuori rouva syvästi liikutettuna suuteli äitinsä\nkäsiä, vaan vanhus silitti hyväilevästi hänen päätänsä: -- Elä kiitä\nminua -- sanoi hän hiljaa -- hyvä koti on Jumalan lahja, paras, mitä\nvoimme maan päällä saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla ylhäällä.\nSiellä, rakkaani, vasta siellä olemme kotona!\n\n\n\n\nMuistoruno.\n\n\nVanhoja muistellessa esiintyy aina selvänä monien muiden kuvain joukossa\nvanhan karjakon pitkä luiseva vartalo, leveä rokonarpinen muoto ja\nrehelliset silmät. Kauniiksi ei häntä voinut sanoa, vaan perin\nrehellinen näkönsä todisti, mikä hän oli -- uskotun palvelijan tyyppi\nvanhoilta hyviltä ajoilta.\n\nMeidän päivinämme on harvassa sellaisia ihmisiä, sen vaikuttaa jo ajan\nhenki, mikä kaikkiin elämän oloihin on painanut levottomuuden leiman;\nnyt ei ole enää aikaa kauvan viipyä yhdessä kohdin, levoton ihmismieli\nhaluaa vaihtelua ja taas vaihtelua ja niin muutetaan paikkoja\nlakkaamatta, jota tekevät niin ylhäisemmät kuin alhaisemmatkin.\n\nVanha karjakko palveli samassa herrastalossa \"koko aikansa\", eikä hän\nkoskaan ajatellutkaan muuttaa toiseen taloon. Hän oli emännän luotetuin\ntuki suuren maatilan talouden hoidossa, oikein kansan sanaan \"uskottu\nhenkilö\", vaan tämän suosion takia oli hänellä paljon vihollisia\ntovereissaan, jotka eivät voineet häntä suvaita sen luottamuksen takia,\njota osoitettiin hänelle. Hän kärsi kuitenkin tyyneesti tämän\nkiusallisuuden eikä koskaan muitten palvelijain takia väistynyt\nvelvollisuuksien tieltä.\n\nKarjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket -- kun\nniin oli tarve -- niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin\nsaikin hänet tekemään pientä, viatonta petosta -- mutta se olikin ainoa\ntekonsa sitä laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen\njauhonjakopäivinä. Siitä oli aina alituista kiistaa karjakon ja\nrehumiehen välillä, joka karjakon mielestä sorti navettakarjaa hevosten\nhyväksi, ja valituksia tehtiin molemmin puolin niin usein, että molemmat\nlopulta joutuivat isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä vaikka\nkarjakko muuten oli hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän, kun\nkarjasta oli kysymys, tanakka puolestaan.\n\nMuuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta\nrunsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan\nympärille hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota\nhän osoitti kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille.\n\nTalvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja\nNukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon\nkorkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan\nvanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä\nkuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan muodostuessa\nhänen vikkelissä sormissaan.\n\nVaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä\narvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa\nmaitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja\nmallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan\npuhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia\nmaitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä,\njoissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko kuin\nkuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina\nantamassa joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan\npääsisi tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan\nkatsojille näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla,\njotka olivat hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin\nmaukkaasti laitettuna.\n\nVaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat\nmaitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin\nkaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin\nkaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta voista,\nhyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä.\n\nMinä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi\nhaudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja\nmiten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan\nkylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko\nvarmaan sanoisi niinkuin moni muukin:\n\n-- Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa\nkurnaali-maidosta.\n\nKun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin\nkuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun\nkatsahti sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana\nistuvan lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen\noma kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa\nhyllyllä kevätjuustojen yläpuolella.\n\nHän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin\nkaupankalua, vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon\njälkeen uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen varma,\nettä hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi kuin\ntäyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta.\n\nJoka aamu, kun hän tuli navettaan -- varsinaiselle työkentälleen --\nrukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden\nmenestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään.\nHänellä \"onnistui\" karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten,\nmistä onni tuli.\n\nKarjakko oli tullut pappilaan nuorena, reippaana tyttösenä, oli\nkuluttanut parhaat nuoruutensa voimat työhön isäntäväkensä hyödyksi,\njoiden kunnioituksen ja ystävällisyyden hän oli saavuttanut, ja joita\nkohtaan hän itse tunsi mitä lämpimintä mieltymystä. Nyt oli hän jo\naikoja sitten jättänyt parhaan ikänsä, ja kun kunnioitetun perheenisän\nkuoleman takia pesä hajoitettiin, jossa hänelläkin, palvelijalla, oli\nollut kotinsa, niin ei hän enää vanhoilla päivillään tahtonut palvella\nvieraita, vaan päätti pankkiin sijoitetuilla säästöillään rakentaa\nitselleen oman tuvan vanhain päiväinsä varaksi.\n\nTuumasta toimeen! Tupa, tuli valmiiksi, valkaistuine uunineen\nja perunakellarineen tuvan sillan alla, oikein sellainen pieni\nihannetupa hänen mielestään, ja sitte rakennettiin siihen vielä pieni\npyhäkamari eteiseen, jossa vanhan karjakon hyvin säilyneet ja kirjavat\nkarttuuni- ja villavaatteet, peitteet, silkkihuivit ja vahvaompeleiset\npieksut olivat järjestettyinä kaikessa kauneudessaan ja edullisemmassa\nvalossa kuin pappilan ullakon pimeässä sopukassa, jossa niitä lapset\nolivat katselleet suureksi huvikseen.\n\nHänellä oli siis pieni, rauhaisa soppi vanhoina päivinään, vaan lepo ja\nvapautensa eivät liene koskaan haihduttaneet entisten aikain kaipausta,\npappilaa hän ei unohuttanut koskaan ja suurin ilonsa oli saada\nvieraakseen matalaan majaansa entisen isäntäväkensä. Silloin pani hän\nmielellään pannun tulelle, ja nuoret halulla söivät hänen herkkuisia\npannukakkujaan, vaikka jo aikoja sitten olivatkin vieraantuneet hänen\nsaduilleen.\n\nNyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa\nhautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan isäntäväkensä\npanettamat sanat: -- Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet\nollut uskollinen, mene Herran iloon.\n\nKunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen\nmuistolleen.\n\n\n\n\nRakkaudesta.\n\n\n-- Sinä näytät niin rasittuneelta, Hilja, lepää nyt vähän, minä olen\nlevoton terveytesi takia!\n\n-- Ei ole hätää, hyvä täti.\n\nHiljan äänessä oli rohkea sointu ja hän kohotti melkein kärsimättömällä\nliikkeellä mustatukkaisen tytönpäänsä kirjoitustyöstä, jonka ääressä oli\nollut kumarruksissa useita tuntia.\n\n-- Sinulla varmaan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ymmärrä mitä\nsellainen merkitsee, kun sinulla kuitenkin on hyvä virka ja siitä\nsellaiset tulot.\n\nHiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla,\nvaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas\nmusteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni\nruokasaliin järjestämään teepöytää.\n\nHiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte\nojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään. Kapteenin\nrouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja rasittuneen\nnäköinen, ja silmissä -- jotka olivat suuret ja siniset -- oli raukea\ntuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille huulille, kun\nhän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas karkoitti rivakasti\nuneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen.\n\nKello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi\niloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: --\nTule nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin.\n\nTällä nimellä tuntui olevan tenhoisa vaikutus Hiljaan, hän työnsi heti\npaperit syrjään, silmäsi pikimmältään kuvastimeen sohvan päällä ja\nriensi sitte kodikkaaseen, valoisaan ruokasaliin.\n\n-- Hyvää iltaa, Knuut! -- Hyvää iltaa, Hilja! -- Heidän silmänsä\nkohtasivat toisiaan ymmärretyllä katseella. Heti istuttiin pöytään ja\niloisen emännän ja hänen kahden asuntovieraansa keskustelu sujui\nvilkkaasti.\n\nKapteenin rouva Lind oli vanhan meriurhon lapseton leski. Hän oli\nvarakas, niin että taloudellisessa suhteessa oli riippumaton mistään,\nvaan reipas luonteensa ja taipumuksensa iloiseen seuraan -- varsinkin\nnuorison seuraan -- saattoi hänet aina ottamaan hyvin varustettuun\npöytäänsä ja äidilliseen hoitoonsa vähintään kaksi asuntovierasta\nkerrallaan.\n\nNeiti Hilja Ojanen ja ylioppilas Knuut Grönblad olivat asuneet hänen\nluonaan enemmän kuin neljä vuotta ja sen vuoksi pidettiin heitä kuin\nperheeseen kuuluvina -- johon kuului, paitse itse kapteenin rouvaa, myös\npikku Titti, vaaleankeltainen villakoira, yhtä pullakka ja pyöreä kuin\nsen emäntäkin. Rouva Lind vakuutti joka päivä, että Hilja oli hänelle\nkuin oma lapsi ja että Grönblad oli kiltein poika hänen\nasuntovieraistaan, ja kun Hilja eräänä päivänä suurimpana salaisuutena\nuskoi eukolle, että Knuut ja hän ovat salakihloissa, niin he olivat\nkapteenin rouvan mielestä -- \"niin sievä pari\" ja hän antoi heille\nhellän sydämensä siunauksen.\n\nSiitä oli jo kolme vuotta, ja tuon tuostakin eukko vilkutti\ntuttavallisesti Hiljalle silmää, kun olivat kahden kesken, ja kysyi,\n\"milloin he julkaisevat kihlauksensa\", vaan toinen aina vastasi vähän\npunastuen, että Knuut oli vielä ainoastaan ylioppilas ja lukee\nlääkäriksi, joka kestää niin kauan; he eivät olleet aikoneet julkaista\nkihlaustaan ennenkuin Knuut pääsee kandidaatiksi.\n\nKapteenin rouva oli avomielinen ja hänellä oli suuri vastenmielisyys\nkaikkea salaperäisyyttä vastaan ja pitkälliset kihlaukset varsinkin\nolivat hänelle mielenkiusaksi. Vaan nuorten asiain kanssa hänellä ei\nollut oikeastaan mitään tekemistä, sen vuoksi täytyi hänen malttaa\nmielensä, niin vaikeata kuin olikin olla ääneti ja ilmaisematta\nsalaisuus kamreerin rouvalle, joka asui toisessa kerroksessa ja oli\nhänen uskottunsa. Kolme vuotta oli rouva Lindistä pitkä aika, vaan\nHiljasta menivät ne kuin uni; onnellisena ei lue päiviä, ja nämä kolme\nvuotta olivat olleet iloisinta aikaa hänen elämässään.\n\nYleensä puhuen ei Hiljan elämässä juuri koskaan ollut ylenmäärin ollut\niloa tahi päiväpaistetta. Hiljan vanhempien koti oli köyhä ja ihan\nvaratonna joutui hän vanhempiensa kuoltua parinkymmenen vuotiaana\nmaailmaan ansaitsemaan leipänsä, miten parhaiten taisi.\n\nOnneksi oli hänellä hyvä käsiala ja oli nopea kirjoittamaan, joten hänen\nonnistui aluksi hankkia kirjoitustyötä; sittemmin kävi hän\nkirjanpitokurssin ja vihdoin saikin paikan muutamassa konttorissa.\nPalkka oli hyvä ja iltapuhteet olivat vapaata aikaa. Tämä\nriippumattomuus tuntui kyllä onnelliselta, vaikkakin hän -- niinkuin\nmoni muukin -- tunsi, että koko olonsa riippui hänen omasta\nterveydestään ja työkyvystään, vaan Hiljan elämällä, kun hän\nasuntovieraana muutti toisesta vieraasta kodista toiseen, oli\nselittämätön autiuuden leima. Kaikkialla tunsi hän itsensä vieraaksi,\nerittäinkin kun hän oli umpimielinen ja pysyi vieraana tuntemattomille.\nVasta kun hän oleusi rouva Lindin luo, tunsi hän mitä kodikkuus on.\nTyössä ja yksinäisyydessä oli kulunut hänen nuoruutensa, tuo toivehikas\naika, jolle itsekukin asettaa tuhansia mahdollisuuksia seisoessaan sen\nkynnyksellä, tuo aika, jolloin aavistellen katsoo tulevaisuutta. Hilja\noli täyttänyt kaksikymmentä kahdeksan vuotta muuttaessaan rouva Lindin\nluo.\n\nHän muisti selvästi sen päivän, eikä se varmaankaan koskaan unohtuisi\nhäneltä, sillä silloin näki hän ensikerran Knuutin. Tämä oli solakka,\nkalpea, vähän etukumarainen, silmänsä olivat kauniit, siniset ja\nkäytöksensä vähän kömpelö, talonpoikaisylioppilas kun oli.\n\nHilja tunsi heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ehkä sen vuoksi, että\nKnuut oli ujo ja seuraa karttava niinkuin hän itsekin, ja pian alkoi\nKnuutin persoonallisuus vaikuttaa häneen tietämättään. Hilja rupesi\npilollaan opettamaan hänelle kaikkia pieniä sääntöjä sievää käytöstapaa\nvarten seurassa ja oli hyvin rohkea tuon itseään ujomman rinnalla.\n\nPian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman\nrunsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan\noli ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta,\njota ei ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä\nluetusta. Hän oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen\nikäisensä nuoret miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja\nHiljan kesken kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan\nkysymyksistä ja uudemmasta kirjallisuudesta.\n\nNuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen kamarissaan\nja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä kutsua\n\"pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken iltapuhteiksi\", rupesi\nvähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan naisten luona, missä ilta\nkului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää kirjaa lukiessa.\n\nNiin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut\nkatoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin\nnuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän\nsykki lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti -- ei, hän ei ollut vanha,\nvaan vielä tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja\ntuhannet äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä!\n\nKun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun.\nKnuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin\nauttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä\npäivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa, Hänellä oli\nrahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla\nkotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa --\nvaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi\nottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän\nkääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia.\n\nHilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja\nmiettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: -- Minulla on vähän\nrahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt\nkäyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko, minkä\npankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani erityisempää\njalomielisyyttä, ottakaa vain ne -- lisäsi hän suostutellen -- minähän\nsaan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa ansiotani,\neikä teidän tarvitse hankkia takuita niille.\n\nYlioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti\nylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan\nloppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista\nuhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa\nvelkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta,\nkukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän\nkevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat rahat.\nHilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin \"syntyi kaupat\", kuten\nHilja ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet talletuksella\nolevia rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen. Seuraavana vuonna meni\ntoinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella vannoi ylioppilas hänelle\nikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla hänen omakseen, sillä Hilja\noli hänen mielestään paras ihminen maailmassa, oikea ihanneihminen.\n\nHilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin\nsananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli -- neljä vuotta\nvanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa uskottamaan\nHiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle, hänkin, joka niin\nkauan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei kauemmin voinut\npuoltaan pitää. He kihlautuivat.\n\nHiljan hurmaantunut sydän sykki lämpöisesti, hän ei rakastanut häntä\nkiihkoisesti ja intohimoisesti, niinkuin rakastetaan nuoruuden vuosina,\nvaan kypsyneen naisen syvällisellä, tyyneellä mieltymyksellä, joka tunne\nvaatii niin vähän, se kuin alttiisti uhraa kaikki.\n\nNyt oli Hiljalla elämässään jotakin, jonka vuoksi elää. Päivät päätynään\najatteli hän Knuutiaan ja öisin uneksi hänestä. Säästörahat eivät enää\nmenneet pankkiin, Knuut tarvitsi ne kaikkityyni, jopa ajan ollen menot\nlisääntyivät niin, että Hilja rupesi ottamaan ylimääräisiä kotitöitä,\nminkä teki puoleksi salaa. Knuutin täytyi nyt tutkimustensa vuoksi usein\nolla poissa iltasin, niin Hiljanhan sopi hyvästi silloin työskennellä --\nKnuutin ei tarvinnut aavistaakaan, että hän uurasti ja ponnisteli hänen\ntähtensä, sillä se juuri oli Hiljasta suloista, että sai hiljaisuudessa\ntasoittaa Knuutin tietä hänen korkeaan päämaaliinsa. Niin, Knuutista oli\ntuleva erinomainen lääkäri, muotilääkäri, jonka luona kaikki juoksevat,\nvarsinkin naiset. Olisikohan hän mustasukkainen? Eikö mitä -- Hilja\nnaurahti -- ei, ei, ei koskaan, hän oli Knuutista yhtä varma kuin\nitsestään. Ja vilkkaassa mielikuvituksessaan loi hän sulhasestaan mitä\nihanteellisimpia kuvia, niinkuin jokainen rakastunut nainen tekee. Knuut\noli hänen nuori sankarinsa eikä hän huomannut hänessä koskaan pieniäkään\nheikkouksia, eikä hänestä ollut mitään syytä moittia sitä, että Knuut\nnyt niin helposti voi ottaa hänen säästörahojaan, kun alku kerran oli\ntehty; hänestä oli niin luonnollista, että Knuut oli nyt ottavan\nsijalla, tulevaisuudessa oli Hiljan mielestä asemat yhtä helposti\nvaihdetut.\n\nNuori lääketieteen oppilas oli todella hyvin lahjakas ja teki työtä\nkunnioitusta herättävästi, vaan ei ollut niin ihanneltava, kuin\nmorsiamensa häntä piti, ja hänestä iloinen toveriseura oli joskus\nmieluisampi kuin kahdenolo Hiljan kanssa -- mistä Knuut ei juuri\ntodenteolla välittänyt. Ihminen on ihminen ja yksilöllisen vapautensa\nhävittäminenhän olisi luonnotonta. Kun Hiljalle siitä oli iloa, että sai\nlainata hänelle rahaa, niin mitäpä hän miehekkään ylpeytensä takia\nkieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyllähän hän tilaisuuden tultua maksaa\nHiljalle kaikki oikein korkoa korolle. Knuut ajatteli vähän väliä näin\nrauhoittaakseen itseään, vaan joka vuosi tuntui hänestä että tulevaisuus\neteni etenemistään sen sijaan kuin sen olisi pitänyt lähetä. Mitä varten\najattelikin tulevaisuutta, kun nykyisyydessä oli niin hauska elää.\nHänellä sitäpaitsi ei ollut aikaa uneksimisiin. Hilja uneksi sen sijaan\nheidän molempain edestä, kun hän istui iltasin lampun ääressä ja neuloi\nkauniita nimikirjaimia pöytäliinoihin ja servietteihin, joita hän oli\nhiljaisuudessa vähitellen hankkinut varustuksekseen.\n\nSeuraavana kesänä tarjosi Knuutille muuan hänen rikas toverinsa vapaan\nmatkan Ruotsiin ja Norjaan, ja hän matkusti keveällä sydämellä ja\nhuvitteli huoletta. Hilja kulki kaupungin pölyisiä katuja ja joka päivä\nlaski, paljonko hän voisi ensi syyslukukaudeksi säästää Knuutille; paljo\nse maksoi opin hankkiminen, vaan sittepä oppi onkin tuottava pääoma, kun\non oppivuotensa jaksanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana elokuun päivänä tuli rouva Lind läähättäen Hiljaa vastaan\netehisessä, kun Hilja tuli kotia.\n\n-- Minulla on sinulle uutinen kerrottavana -- huusi eukko hyvänen\ninnokkaana -- suuri uutinen, sen saat uskoa. Me saamme uuden\nasuntovieraan syyskuun alussa, veljeni nuori tytär Sortavalasta tulee\ntänne. Muistathan sinä, olenhan puhunut veljestäni, joka on\nkruununvoutina siellä? Tyttö on ainoastaan seitsemäntoistavuotias, oikea\nlapsi ja tulee tänne veistokurssiin ja Jumala tiesi mitä kaikkia\nopintoja varten. Luonnollisesti hän tulee vanhan tätinsä luo asumaan,\njoka ei ole nähnyt häntä kuin piennäpahaisna; minä muutan yhden\nlepotuolin sänkykamariin, niin se on sillä hyvä, sillä Esteri on yhtä\nkiltti ja vaatimaton kuin isänsä oli nuorena, siitä olen varma.\n\nRouva hengitti jo helpommin saatuaan ilmoitetuksi uutisensa, ja Hilja\nkoetti ottaa niin ystävällisesti kuin suinkin osaa hänen iloonsa ja\nrouvan kanssa suunnitella, miten kaikki järjestettäisiin, jotta uudella\ntulokkaalla olisi hauska ja mukava.\n\nSyyskuun tultua, joka tavallisesti tuo mukanaan elämää ja liikettä\npääkaupunkiin ja kouluihin tulvivan nuorison, saapui rouva Lindinkin\nvieras, ujo, nuori tyttö, ruskeasilmäinen impi, jolla hampaat olivat\nkimaltelevan kirkkaat ja poskissa pienet sievät kuopat kun hän veti\nsuutaan puoleksi ujoon puoleksi veitikkamaiseen nauruun.\n\nHilja otti hänet heti sisarelliseen huostaansa, rouva Lindillä oli\nhänelle joka päivä uusia lempinimiä, ja vanha Titti unohutti ärtyisen\nmielensä, kun Esteri hyväili häntä pehmoisella kädellä, sanalla sanoen\nnuoresta tytöstä tuli pian koko talon kultasilmä. Hänen tarvitsi vain\npanna päänsä kallelleen ja katsoa herttaisesti, niin hän sai kaikki\ntoiveensa täytetyiksi. Onnen myyrä.\n\nHilja katseli joskus surullisena, vaan kadehtimatta nuorta tyttöä, joka\noli kuin perhonen, minkä elämää eivät surut olleet vielä varjostaneet.\nHän oli rikkaitten vanhempain ainoa, jumaloitu lapsi, jolle koko maailma\nhymyili, ja sen vuoksi itsekin aina iloinen kuin auringon säde.\nIloisuudellaan, avonaisuudellaan ja nuoruuden sulollaan viehätti hän\nkaikkia, joiden seurassa oli. --\n\nEsteri herätti uutta elämää rouva Lindin piirissä, jossa viime aikoina\nse oli alkanut olla hiljaista, ja kun Knuut tuli kotia matkaltaan, niin\nhänkin -- joka muuten ei ollut mikään naisseuran mies -- mielellään\npuheli tahi laski leikkiä nuoren tytön kanssa, joka niin helposti\npunastui ja nauroi niin lapsellisen viehättävästi.\n\nOli oikein hauska syksy heillä ollut, arveli Hilja ja piti sitä Esterin\nansiona, ja Knuut vapautui usein iltasin töistään mennäkseen heidän\nkanssaan huveihin, sillä Esterin piti luonnollisesti saada huvitella\njonkun verran ja nähdä vähän maailmaa ympärillään, Hilja turvanaan, kun\ntätinsä ei liikkunut missään iltasin.\n\nJouluksi meni Esteri kotia, vaan tuli taas takaisin uudeksi vuodeksi,\nhän viihtyi niin hyvästi erinomaisen tätinsä luona, sanoi hän; kaikki\nolivat hänelle täällä niin hyviä, jopa vanha Tittikin, joka muuten oli\ntaipuisa murisemaan vieraille.\n\nHilja väsymättä korjaili Esterin hameenhelmuksia ja piti huolta hänen\nhansikkaistaan, ja maisteri -- Esteri sanoi jo maisteriksi, kun Grönblad\njuuri suoritteli tutkintojaan -- jopa maisterikin tuhlaili kallista\naikaansa valmistaen Esteriä noihin ikäviin oppitunteihin, joita Esterin\nvälttämättä piti äitinsä tahdon mukaan ottaa.\n\nNämä opinnot olivat todella Esterin ainoa loukkauskivi tässä maailmassa,\nsillä tuo sievä pää oli hiukan kovanlainen, johon hän ei saanut\npystymään oppia yhtävähän kuin hän voi estää poskiaan punastumasta aina,\nkun Knuut katsahti häneen. Ja Knuutin katse harhailikin usein \"lapsen\"\nsievällä muodolla, samalla kun hän puoleksi tietämättään alkoi huomata,\nettä Hilja näytti vähän vanhentuneelta.\n\nHiljasta taas hänen Knuutinsa alkoi kehittyä siksi, minkä hän mielessään\noli hänestä kuvaillut tulevankin. Hänestä oli tullut leveäharteinen,\npystypäinen, näytti terveeltä ja voimakkaalta ja pienet mustat viikset\nsomistivat häntä erinomaisesti. Sitä paitse oli hän, ennen niin\narkaileva ja ujo, nyt iloinen ja seurasta huvitettu; käytöksensä oli\nvapaata ja hän hymyili kohteliaasti, jolloin näkyivät tasaiset valkeat\nhampaansa -- ainoat, mikä oli enää sukuperintöä hänellä. Hilja sanoi\nusein piloillaan, että Knuutin hymy oli oikein ammattihymyä, jota hän\nharjoittelee vastaista tarvetta varten.\n\nHiljasta oli mieluista nähdä Knuut vilkkaalla ja puheliaalla tuulella,\nsilloin vasta hänen mielestään Knuutin lahjakkaisuus tuli täysin\nnäkyviin, vaan kun Knuut laski leikkiä Esterin kanssa, niin oli Hilja\njoskus hyvin surullinen, kun tunsi olevansa heidän rinnallaan niin\nvanha, kuin olisi kuulunut jo eri sukupolveen. Esterille ei oltu koskaan\nuskottu Hiljan ja Knuutin välisiä suhteita, eikä hän ollut mikään\nsieluntuntija, harvoin huomasi asioita pintaa syvemmälle ja otti ihmiset\nheidän sanainsa ja näkönsä mukaan. Keväällähän he aikoivat julkaista\nkihlauksensa, kun Knuut oli saanut tutkintonsa, joita varten hän teki\ntyötä \"aivan hurjasti\" -- niinkuin itse sanoi -- ainoa keino\nosoittaakseen Hiljalle kiitollisuuttaan oli se, että hän oli ahkera.\nVaan niin kovin ankarasti hän ei työskennellyt kuitenkaan, koskapahan\njoka päivä jouti hukkaamaan tunnin tai pari Esterin kanssa\nEsplanaatikadulla.\n\nHilja, joka ei koskaan valinnut kävelyajakseen puolispäivän tunteja,\nniin kuin muotiin kuului, mutta oli konttorista ruokatunneille\ntullessaan pakotettu kulkemaan Esplanaatin läpi, näki heidät usein\nkävelemässä iloisina ja ylhäisinä väen tungoksessa ja innokkaasti\nkeskustellen, niin etteivät havanneet Hiljaa, joka huomaamattomana tuli\nnäkyviin ja taas katosi ihmisjoukkoon. He näyttivät Hiljasta niin\nvierailta kuleksiessaan hitaasti päivänpaisteisella kadulla. Ja aina\ntämä uudistuva näky viilsi ehdottomasti hänen sydäntään. Ei ollut\nniinkuin olisi pitänyt olla; hänen olisi pitänyt olla Esterin sijalla\nsiinä kävelemässä ja vielä käsikädessä Knuutin kanssa, niin että koko\nmaailma olisi saanut nähdä, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Vaan kun\nhän ajatteli itseään iloisessa, loistavassa joukossa vanhassa\npalttoossaan, joka ompeleista oli jo vaalennut, ja huokeassa hatussaan,\nniin täytyi hänen tunnustaa, että Ester ihkauudessa muodinmukaisessa\nkevätpuvussa sopi joukkoon paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa\nkunniaa. Ehkäpä Knuut olisikin häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön\nvuoksi, ajatteli Milja katkeralla mielellä -- hän ei voinut ostaa mitään\nuutta kevätpukua, sillä Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet\novat niin äärettömän kalliita.\n\nNoo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että\nhänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa.\n\nMinkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä ja minkä vuoksi tunsi\nsydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään sitä\ntiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan\ntulevaisuutta ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus peittyi\nhäneltä pilveen ja varjoihin.\n\nHilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen\nhänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti ja\nkasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään jännityksessä\nhuomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi ja poisti unen\nhänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä patjoille.\n\nNiin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun kirkkaana\npäivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin välinpitämättömästi\nkertoi, että \"nyt hän on maisteri\".\n\nHiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat\nhe siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan\nettä Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä\ntavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden\nkesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille. Hiljallehan\noli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen oli hän\nuhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat\nsydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän katkerasti,\nkohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan Knuutin onneksi\nrouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi silmänräpäyksessä\nsatunnaisina juhlatilaisuuksina.\n\n-- Onneksesi, Knuut! -- sanoi Hilja vapisevin huulin.\n\n-- Kiitos! -- vastasi hän katsomatta Hiljaa.\n\nIllalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison\ntanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva\nVesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli\nodottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen\ntoiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin\npimeä ja surullinen -- silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut\ntuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta.\n\nHilja oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä\ntiennyt, että hän oli tullut sitte takaisin.\n\n-- Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? -- kysyi hän ja lisäsi puolittain\nepäileväisesti -- minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista\njuuri tänä iltana!\n\nKnuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien toverien\nkanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan luo.\n\n-- Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää,\njolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? -- sanoi hän vienosti ja\nojensi hänelle kätensä.\n\n-- Luonnollisesti minä muistan -- sanoi Knuut katsellen kadulle ja hänen\nsilmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.\n\n-- Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut -- jatkoi\nHilja -- se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan kaukainen\ntähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme, tulevaisuus on ihan\njalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna sormuksia, sano? -- Hiljan\nääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja katseensa oli kiinnitetty\nKnuutin jäykästi kokoonnipistettyihin huuliin. Oli kuin Knuutin\najatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa ja Hilja nyt\nkysymyksillään pakoittanut ne takaisin.\n\n-- Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin -- vastasi hän.\n\nHilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina\nrintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli\npoltellut hänen haavoitettua sydäntään: -- Knuut, Knuut, sinä et enää\nminua rakasta, minä näen, että välimme on loppunut?\n\nKnuut huudahti kiihkeästi: -- Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa\nsanaani, Hilja, sen vannon.\n\n-- Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt -- Hilja taivutti päätään aivan\nkuin musertavan iskun kohdatessa.\n\n-- Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla\nperustuksella -- sanoi Knuut vähän kärsimättömästi -- tunteilleen ei\nvoi, näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni!\n\nHilja hymyili surullisesti: -- Kiitos siitä -- minä nyt vapautan sinut\nlupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa\navioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos\nentisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen\nsilloin, vaikka kaikki oli ainoastaan unelmaa.\n\nYksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota\nHilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo\nkyynel hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen\ntulvehtivan hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle\nosoittanut, tarttui hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä\nkiihkoisesti ja purkautui tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin\nsanoihin.\n\nHilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan\nkuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes\nkauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja\nitsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi\nKnuutia menemään: -- Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt -- sanoi hän\nheikosti. -- Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään,\njota et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen,\nettä se mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu\n\"minun hukatuista rahoistani\", nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan\nkuule, Knuut, -- hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen -- minä en voi\nsuvaita, että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla\nansaitsemillasi rahoilla, ei millään muulla, muista se.\n\nHänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä\nivaa, jos Knuut maksaisi hänen uhraukset -- rikkaan vaimon häälahjalla.\nVälistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan.\n\n-- Hyvästi, Knuut, nyt sinun täytyy mennä!\n\nKun ovi sulkeutui Knuutin jälkeen, piiloittihe Hilja akkunaverhojen taa\nja katseli Knuuttia, kun hän meni alaspäin katua, astuen reippaasti ja\nnotkeasti. Ah, hän ei ollut erehtynyt, hän tunsi, että Knuut meni\nkeventyneellä sydämellä, kun vaikea hetki oli ohi.\n\nHilja painoi sormensa polttaville silmilleen ja ajatteli miten hartaasti\nhän vielä kerran olisi tahtonut pyyhkiä syrjään hänen kiharaisen\ntukkansa ja suudella kaunista, korkeaa otsaa. Hiljan rakkaudessa oli\nmelkein äidillistä hellyyttä -- vaan nyt oli kaikki ohi, ja hän oli taas\nyksin, niin yksin ei hän elämässään ollut vielä koskaan tuntenut\nolevansa.\n\nTuolla kirjoituspöydällä oli suuri pino kirjoitustöitä odottamassa, vaan\neihän nyt enää ollut mitään, minkä eteen työskennellä, ainoastaan omasta\nitsestään huoli, kaikki hänen uhrauksensa oli ollut turhaa.\n\nVaan oliko se todellakin ollut niin arvotonta? Hän jäi sitä hetkeksi\nmiettimään.\n\nJos Knuutista tulee, niin kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs\nlääkäri, niin olihan siitä ihmiskunnalle sama hyöty, vaikka hän ei\nsaisikaan olla osakkaana Knuutin menestykseen. Pitkien vuosien aikana\nhiljaisessa, uskollisessa kieltäymyksessä oli hänen rakkaudestaan\npuhdistunut itsekkäisyyden kuona, ja tuona hetkenä, kun hän seisoi\nyksinänsä ja pettyneenä, puhkesi sen kaunein kukka. Kuumia kyyneliä\nvieri silmistä lieventäen ahdistetun sydämen tuskaa ja kun hän illalla\npani maata, nukkui hän pitkistä ajoista rauhallisesti kuin lapsi.\n\nHän heräsi, kun Esteri muutamia tunteja myöhemmin tuli kotiin. Pieni\nolento hiipi varovasti varpaillaan ja pelkäsi kovasti, että jos hän\nhäiritsee Hiljaa ja herättää hänet, niin että Hiljan kävi häntä\nsääliksi. Esteri näytti niin kauniilta, kun hän kuvastimen edessä suki\ntuuheaa tukkaansa. Hilja ehdottomasti sivellytti kädellään\nleikkotukkaansa. Knuut ei kärsinyt lyhyttä tukkaa naisella, vaan Hilja\noli leikkauttanut tukkansa, että sen laittelemisessa ei aamuilla kuluisi\naika.\n\nHänellä ei ollut niinkuin \"lapsella\" aikaa pukeutua ja kuleksia puolille\npäivin pitseillä ja silkkinauhoilla koristetussa aamunutussa, vaan eipä\nhän näyttänytkään sitte niin hienohipeäiseltä ja hoidetulta kuin Esteri,\njolla oli verrattoman kaunis iho, helmikirkkaat hampaat ja\nruusunpunaiset sormenpäät.\n\nHilja huokasi ja käänsi päänsä pois.\n\n-- Oh, oletko hereilläsi, Hilja -- sanoi Esteri -- minä paha tyttö kun\nolin asettanut lampun niin, että valottaa sinua suoraan silmiin, anna\nanteeksi!\n\n-- Ei haittaa ollenkaan, hyvä ystävä, oliko sinulla hauska?\n\n-- Ihmeen hauska, saanko istua vähän aikaa sänkysi laidalle ja kertoa\nennenkuin menen tädin luo?\n\nHilja ei voinut sitä estellä, kukaan ei voinut kieltää, mitä tuo\npurppurahuuli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toivottaen kääri kätensä\nHiljan kaulaan, puristi Hilja häntä rintaansa vasten. Jumalan kiitos,\nHiljan sydämessä ei ollut mitään katkeruutta parempiosaisia kohtaan.\n\nPian sen jälkeen kun Esteri lukukauden lopussa oli lähtenyt\npääkaupungista kotia, katosi myöskin maisteri Grönblad, ja viikkoa\nmyöhemmin sai kapteenin rouva lipun, jossa heidän yhteen kiedottujen\nnimiensä alla oli merkitsevä sana \"kihloissa\".\n\nEukko ihan hämmästyi: -- No, mutta, Hilja -- huudahti hän -- mitä tämä\nmerkitsee, sinunhan piti saada hänet?\n\n-- Ei, täti hyvä, meidän kihlauksemme oli vain unelma -- sanoi Hilja\nmatalalla äänellä -- nyt se on todellisuus -- ja kun rouva Lind\nkirjoitti onnentoivotuskirjeen \"veljelleni kruununvoudille\", niin\nkirjoitti Hilja Esterille nämä rivit:\n\n\"Ole onnellinen, pieni ystävä, ja hyvin hyvä hänelle\".\n\n-- Eikös ole omituinen lause -- sanoi \"lapsi\", joka morsianten\ntavallisella välinpitämättömyydellä entisiä ystäviään kohtaan näytti\nkirjeen sulhaselleen -- hyvä sinulle, Knuut. Olenko minä sitte ilkeä\nnoita, koska hänen pitää kehottaa minua rupeamaan kiltiksi? -- Knuut\nnäytti vähän hämmästyneeltä eikä hän nähtävästi tahtonut osata vastata\nmitään.\n\n-- Näet, rakkaani, Hilja on erinomaisen hyvä nainen -- alkoi hän.\n\n-- Niin, niin, minä sen tiedän, että hän on hyvyyden jumalatar --\nvastasi Esteri nenäkkäästi -- vaan eikö hän sinustakin ole väliin turhan\ntarkka vanhan kotiopettajattaren tapaan? Äiti sanoo, että vanhat tytöt\nmuuttuvat aina enemmän tahi vähemmän omituisiksi, ja sitte -- eikö\nsinustakin, Knuut, hänellä ole niin samakka iho?\n\nEsteri kohotti hienohipeäiset kasvonsa niin viekottelevasti Knuutin\nnähtäväksi, että Knuutin täytyi myöntää ja vakuuttaa todeksi sanansa\nvähintään puolella kymmenellä suukkosella maailman hienoimmalle \"sametti\nruusuhipeälle\".\n\nVaan pääkaupungissa kulki Hilja uuvuttavia katuja. Hän teki työtä yhtä\nahkerasti kuin ennenkin, vaan ei kuitenkaan itseään varten. Kun itse on\nsaanut kokea kovuutta, niin aukeavat silmät näkemään muidenkin surua ja\nhätää. Hän piti arvokkuudella päänsä pystyssä eikä kukaan, joka hänet\ntapasi, voinut huomata, että myrsky aivan äskettäin oli tuhonnut hänen\nmaallisen onnensa. Ja tämä ulkonainen tyyneys ei ollut ainoastaan\nnäennäistä, hän todellakin tunsi itsensä voimakkaaksi ja olevansa\nvarustettu elämän taisteluun, saattamaan sen hyvään loppuun.\n\nHänen itsekkäisyydestä vapaa rakkautensa antoi hänelle voimia, tämä\nrakkaus, joka kärsii kaikki ja kestää kaikki, sillä se on jumalallista\nalkuperää.\n\n\n\n\nVanha Maija.\n\n\nYleensä minä varsin vähän tiedän vanhasta Maijasta. Kun minä hänet näin,\noli hän ryppyinen eukko, jonka ääni vapisi; ja hänen entisyydestään\ntiedän ainoastaan, että hän henkisessä suhteessa oli nuoruudesta pitäen\nollut heikko -- sitä suurempi kirous sille, joka sellaisen raukan\nsaattoi turmioon ja jätti sitte hänet yksin elämäntaisteluun nimettömän\nlapsen kanssa. Vanhan Maijan elämä oli nähtävästi läpeensä nöyryytystä,\nviheliäisyyttä ja taistelua leivän eteen, ja tehtävänään oli ollut\nhuonoimmat työt taloissa -- sillä parempaan hän ei pystynyt. Niin\nkuluivat vuodet.\n\nPoika kasvoi, sai leipänsä vieraissa ihmisissä kahdeksan vuoden vanhasta\nja oli nyt miehenä koonnut varoja rakentaakseen oman tuvan, suojan\nitselleen ja lukuisalle perheelleen. Siellä oli myöskin isoäidille\nsopiva soppi ja särvintä myöskin, milloin sitä talonväelle oli -- leivän\nsai hän köyhäinhoidolta.\n\nJa niin alkoivat vanhan Maijan huolet taas uudelleen, vaan toisessa\nmuodossa -- huoli lapsenlapsista ja niiden hoidosta, kun miniä kulki\ntöillä taloissa.\n\nLapsia oli paljo ja kätkyen piti keinua alinomaa; vanhat käsivarret\nmielivät väliin uupumaan nuorinta poikaa kannellessa ja korvat väsyä\nlasten kirkumisista ahtaassa tuvassa, vaan isoäidillä ei ollut mihin\nmuualle mennä. Päivät päästään peuhtoivat lapset hänen ympärillään ja\nöisin sai hän kaksi tahi kolme toverikseen kapeaan seinäsänkyynsä. Puute\noli makuusijoista ja niukalta oli ruokaakin -- maitoa ei riittänyt\nuseinkaan kuin pienimmän velliksi -- ja isoäiti tuli aina viimeiseksi\njaetuille aterioille, hän oli miniän mielestä liika laukku reessä.\n\nVanhan Maijan ilonhetket olivat siis tässä maailmassa aniharvat, vaan\njolla vähän on muistettavaa, niin hän uskollisesti haravoipi joka murun,\nkokoaa jonkun valoisamman pisteen ympärille kaiken rakkauden, kaikki\najatuksensa -- niin vanha Maijakin.\n\nHänellä oli suuri muisto nuoruutensa ajoilta, alentumisensa tila, jota\nhän säilytti kuin arvokkainta aarrettaan, ja ken vähän osoitti\nystävyyttä lapselliselle eukolle, hän sai vähällä kuulla kertomuksen\nvanhan Maijan ylpeydestä.\n\nSe oli siihen aikaan nimittäin kun Iisakki raukka tuli maailmaan, ja\nMaija itki päivät kaiket ja ihmiset katselivat häneen syrjäkareisesti\nhänen häpeänsä vuoksi. Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja halpanen,\nvaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle tahdottu\nmyöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti kuitenkin\nviedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo kirkoteltavaksi, sillä\nkuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan. Hän luuli, ettei hän\nkoskaan jaksaisi kävellä pitkää matkaa kirkolle, sillä jalkansa\nhorjuivat, niin pelkäsi hän sitä tuomiota, jonka rovasti oli antava\nhänelle suurelle syntiselle, joka oli tehnyt niin pahoin Jumalaa ja\nihmisiä vastaan. Pääsi hän kuin pääsikin perille, ja hyvissä ajoin ennen\njumalanpalveluksen alkua. Rovasti oli sakastissa ja lukkari käski hänen\ntulla sinne. Vavisten kuin rikoksentekijä astui Maija sakastiin eikä\nuskaltanut nostaa katsettaan suureen ja arvoisaan sielunpaimeneeseen,\njoka ikkunan luona seisoi vakavana papillisessa komeudessaan.\n\nLukkari esitti Maijan asian ja vetäytyi sitte syrjään, vaan rovasti\nastui esiin ja alkoi heti yksinkertaisen toimituksen. Maija kuuli sanat,\nvaan ei käsittänyt tarkoitusta, hyvä Jumala, mikä kurja olento hän oli!\n\n-- Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle\nijankaikkisen rauhan -- lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija\nuskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan\nvakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään\nmuistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee -- ja rovasti\nojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja\narvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin\nlangenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti,\njonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa -- se oli niin\nsuuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi.\n\nSellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei\nymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin\nvirkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja\nrovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty\nsuoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli oikeassa,\nsillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri Jumalan\nsanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt, niin voi\nhän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä Kristuksen\nsijassa.\n\nTuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta,\nkurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan ennen\npyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut\nvanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli\nmuistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka.\n\nTylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi, tuo\nkäden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään elähyttävänä\ntekona, se oli ja pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana suurena muistona.\n\nVanha Maija on nyt kuollut, väsyneenä vuosistaan ja vaivoistaan laski\nhän päänsä lepoon, ja lapsi ja lapsenlapset jakoivat hänen vähät\ntavaransa mielihyvällä; kukaan ei surrut isoäidin tyhjäksijättämää\nsijaa, sillä lasten muisti on lyhyt ja miniä oli hyvillään kun tuvassa\noli nyt enemmän tilaa; se oli vanha luonnon laki -- ikäkulu jouti pois\njättääkseen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ristiä ei patsasta\nhiljaisella haudalla, jossa vanhan Maijan tomu odottaa ylösnousemisen\naamua, vaan me uskomme, että Kristuksen annolla on hänen sielunsa\nlöytänyt alkulähteensä ja autuaitten parissa saanut nähdä hänet, joka\ntäällä alhaalla seurasi Mestarinsa esimerkkiä rakkaudessa langennutta\nkohtaan. Me uskomme, että uskollinen sielunpaimen on kohdannut eksyneen\nlampaansa ijankaikkisessa autuudessa ja että, jos valittujen onnea voi\nlisätä, kiitollisuuden huokaus vapautetun huulilta on kalliimpia helmiä\nhänen kruunussaan.\n\n-- Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette\ntehneet myös minulle.\n\n\n\n\nTaistelu olemassa olosta.\n\n\nVastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu\noli erämaan näköistä niinkuin koko U-niemen pitäjäkin, joka oli kaukana\nvaltateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on niin paljo,\njoissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan kaikesta\nhuolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa synnynnäisellä\nuperuudella.\n\nKoulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että\nuusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret\nolivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan\nsitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli\nlevittämään \"valoa kansalle\" U-niemen erämaissa. Hän tuli niin\ntoivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina\ntaisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja\ntulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään.\n\nOma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa\nmarkkaa puhdasta rahaa. -- Paulinastakin oli melkein niinkuin U-niemen\nukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään sokean\nisoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut maailmassa\nketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää kuin\nparahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan.\n\nNyt olivat he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan tultuaan täällä ja\nvaikkakin näytti erämaalta seutu, vaikka seinät olivat kosteat ja uunit\nsavusivat, niin oli heistä kaikista kolmesta tämä yksinkertainen\nkoulurakennus kuin maailman upein palatsi.\n\nPaulina oli innoissaan saadakseen alkaa uuden vaikutuksensa ja\nuutterasti teki hän työtä pienten raakalaisten ja usein taitamattomien\noppilastensa kanssa, hänestä oli syksyinen päivä niin lyhyt pitkine\npuhteineenkin, ja koulutyön lopetettuaan kirjoitti hän päiväkirjojaan ja\ntarkasti vihkoja niin omantunnonmukaisesti kuin kukaan.\n\nHän teki työtä niinkuin monetkin ennen häntä ja niinkuin monet nuoret\nmiehet ja naiset näinäkin päivinä Suomen syrjäisissä seuduissa,\nhiljaisesti, tarmokkaasti ja kärsivällisesti. Hän toivoi ja pani koko\nnuoren sydämensä rakkauden työhönsä, joka tarkoitti totuuden ja tiedon\nkultaisen siemenen kylvämistä lasten mieleen ja niin vaihtui huomaamatta\nsyksy talveksi ja talvi kevääksi -- ja päättyi Paulinan ensimmäinen\nopettajavuosi. Paljon kokemusta, katkeraa ja suloista, oli se hänelle\nantanut, ja rohkeana, niinkuin ennenkin oli hän taas uutta lukuvuotta\nalkamassa.\n\nNiin kului aika ja ajan kuluessa sai nuori opettajatar kokea,\nmitä sadat ovat hänen sijallaan kokeneet. Hän sai kokea kylmää\nvälinpitämättömyyttä, hyyteistä epäluuloa toiveissaan; hänen lämpimimmät\nharrastuksensa otettiin vastaan nurjamielisesti, hänen parhaimpia\ntarkoituksiaan pidettiin paljaana itsekkäisyytenä. Pitkin aikoja\ntaistellessa yritteli puuttumaan rohkeus ja luottamus siihen määrin,\nettä hän arveli, jotta U-niemi olisi ollut onnellisempi ilman häntä,\nvaan sitte tuli taas aikoja, jolloin auringon säteitä tunki pilvien\nravoista ja yksi tai toinen taimi kohosi karusta maasta.\n\nEi ilmestynyt sitä runsasta satoa, jonka hän nuoruuden unelmissa oli\nkuvaillut nousevaksi ja saavansa korjata, vaan ainoastaan muutamia\nvaaleita kukkasia ja puolinaisia hedelmiä, mutta hän oli jo oppinut\ntyytymään vähään ja vaatimaan vähän siitä mitä antoi. Jollei ensimmäisen\nihastuksen liekit nousseetkaan enään pilviin, niin leimusivat ne hänessä\nleppoisemmin melkein kuin pyhä tuli, sillä taisteluissa ja vaivoissa oli\nhänessä kasvanut rakkaus työhön.\n\nNiin hänelle viimein koitti ilon päivä, jolloin sai laskea koulusta\nensimäiset oppilaat, nuo pienet taimet, jotka hänen hoidossaan olivat\npuhkaisseet lehtensä, pienokaiset, jotka vakavassa työssä ja hilpeissä\nleikeissä olivat lapsen lämpöisellä myötätuntoisuudella kiintyneet\nopettajaansa. Ja kun uusia oppilaita nyt tulvasi kouluun, niin\nkohtasivat he, opettaja ja oppilaat, toisiaan toisella mielellä, he\nalkoivat ymmärtää toisiaan.\n\nJa niinkuin lasten sydämissä erämaa muuttui vähitellen kaiken hyvän\nkylvymaaksi, oli metsäkin kansakoulun ympärillä saanut väistyä\nviljelijän vaivojen edestä.\n\nNuoria koivuja ja pihlajia oli kasvamassa kartanon laiteilla ja ikkunan\nalle oli Paulina laittanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkkejä,\njoista tuoksu nousi ja aaltoili ikkunasta sisään isoäidin ihastukseksi,\njoka istui kärsivällisesti keinutuolissa odottaen aikaa, jolloin hänen\nnäkönsä kirkastuisi ijankaikkisessa valossa.\n\nVaan kyökissä puuhasi pieni Mia ja lauleli kuin leivo iloisena. Hän\nopetti koulussa laulua ja ensimäinen luokka oli hänen hoidossaan. Joka\nvuosi perehtyi hän yhä enemmän koulun elämään ja työhön ja sisar oli\niloissaan saada kasvattaa tämä nuori voima samaan tehtävään, jonka hän\nitsekin oli valinnut ja huolellisesti säästi hän joka pennin sen ajan\nvaralle, \"kun Mia menee seminariin\". Mikään ei hänestä ollut raskasta\nuhrata tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mitannut eikä\nlaskenut sitä, minkä hän antoi, olihan satoja tovereita, jotka olivat\nauliita tekemään niinkuin hänkin; hän oli vain ylpeä siitä, että\nnöyryydessä sai olla \"muuan rivissä\". Oli niin suloista saada panna\nkaikki voimansa työhön, niin kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan\nkuluessa uupumus alkoi hiipiä nuoren opettajattaren voimia painamaan.\nHän koetti pudistaa sen pois, hän sanoi itseään hempoiseksi ja moitti\nankarasti heikkouttaan, vaan pitkän taistelun perästä piti Paulinan\nantaa jälkeen ja tunnustaa, ettei hän ollut enään terve ja niin voimakas\nkuin ennen.\n\nPaitse huolta koulusta oli muitakin seikkoja. Vanha isoäiti joutui\nsairaaksi pitkäksi aikaa ja hänen hoitonsa kysyi aikaa ja terveyttä.\nMinkä Paulinassa oli tarmoa, se tuli käytetyksi kaikki tarkalleen ja kun\nisoäiti pitkien kärsimysten perästä oli kuollut, tunsi Paulina\nvelvollisuudekseen itseään kohtaan kysyä jonkun pääkaupungissa olevan\ntaitavan lääkärin neuvoa terveydestään, ennenkuin alkaa uuden\nlukukauden. Matka oli tosin kallis eikä hän ollut tottunut ajattelemaan\nitseään, vaan asiaa ei voinut enään välttää.\n\nNiin lähti hän pitkälle matkalle levottomana ja huolien alaisena. Ujona\nja peloissaan hän astui eräänä päivänä muutaman tunnetun lääkärin luo.\n\nTuo kuuluisa mies oli hyvin ystävällinen häntä kohtaan, antoi hänen\nkertoa elämäkertansa, jota kuunteli myötätuntoisuudella ja tästä\nkertomuksesta voi hän paremmin kuin pitkistä selityksistä päättää, mikä\nnuoren opettajattaren vaivana oli. Hän tutki sitte kauan ja tarkkaan ja\nloppupäätös oli, että opettajatar tarvitsi täyttä lepoa ja valikoitua\nruokaa ja että parasta olisi hänen oleskella jossakin yksityisessä\nsairaskodissa ja saada huolellista lääkärinhoitoa.\n\nEikö hän millään muulla tavoin voisi saada terveyttään takaisin?\nPaulinan kirkkaat silmät olivat rukoilevasti kiinnitettynä lääkäriin,\njonka määräykset olivat hänelle ihan mahdottomia noudattaa. Lääkäri\nkatsoi ystävällisesti häneen: Kun hienot koneiston osat ovat paljosta\nkäyttämisestä kuluneet, niin pitää kone seisauttaa joksikin aikaa, jotta\nsaadaan panna siihen uudet osat -- sanoi hän. Niin ei varsin voi tehdä\nihmisruumiin kanssa, ei voi laittaa esim. uusia hermoja, vaan voi\nvahvistaa entisiä ja lisätä verta -- ymmärrättehän?\n\nPaulina hymyili: Minä ymmärrän, että jos en voi noudattaa määräyksiänne,\nniin en voi saada voimia palautumaan.\n\nLääkäri nyökäytti päätään, hän ei voinut kieltää häntä työnteosta, vaan\nkirjoitti vahvistavia lääkkeitä, ja niin erosivat he. Masentuneena\nlaskeusi nuori opettajatar portaita komeassa käytävässä, hän oli\nalakuloinen vaan kuitenkin nuoressa mielessä välkähteli pieni toivon\nsäde kotimatkalla.\n\nLääkäri seisoi kauan aikaa ikkunassa ja seurasi katseellaan tuota nuorta\nvierasta, joka meni ihmistungoksessa kadulla. Hän katsoi surullisesti,\nhän tiesi että tuon nuoren naisen tuomio oli kirjoitettu -- joko kuolema\ntahi parantumaton tylsyys, joista edellinen oli edullisin ja\njälkimäiseen verrattuna onni. Hänen taudilleen ei ole parannuskeinoa,\nvaan huolellisella hoidolla olisi voinut siirtää ratkaisevan hetken\ntuonnemmaksi tahi lieventää kauheutta. Hänen täytyi, asiain näin ollen,\nantaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä kohtaloaan kohden,\nhänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus kokonaisuudessaan ja\nkaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä paras sairaalle\nitselleenkin.\n\nHuoaten raskaasti ajatteli lääkäri, että tuokin nuori nainen oli muuan\nniitä satoja, jotka ovat kuluttaneet voimansa maan raivaamisessa tiedon\nkylvöille samalla kun ovat taistelleet oman ja omaistensa olemassaolon\npuolesta, jotka ovat kylmettyneet kylmissä, uhoisissa kouluhuoneissa ja\nkatkeroittaneet koulujohtokuntain nurjuuden ja kylmäkiskoisen kohtelun\ntakia. Monet monituiset nuorukaiset, joilla oli painunut rinta ja\nhehkuva puna poskilla, monet opettajattaret, joilla on ollut hermosto\npilalla ja sisällisiä kipuja, ovat hakeneet hänen apuaan. Koko sydämensä\nhellällä myötätuntoisuudella, jota hän tunsi kaikkia kärsiviä kohtaan,\najatteli hän noita korven raivaajia, jotka erämaissa usein ypö\nyksikseen, ilman sivistynyttä seuraa ja hyvän kirjallisuuden ja muun\nhenkisen nautinnon puutteessa, iloisina uhraavat terveytensä ja\nelämänvoimansa kansanvalistukselle, jolle ovat antautuneet nuoruuden\nlämpöisellä innolla. Hän ajatteli heitä kaikkia, tuttuja ja\ntuntemattomia, ja kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole koskaan\nottaneet ajatellakseen tuota uskollista -- monasti kiittämätöntä --\ntyötä, jota tehdään hiljaisuudessa, lausui hän hiljaisen, syvän,\nkunnioittavan kiitoksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaulina Marttila on taas alottanut koulun, jolle omistaa kaiken aikansa,\nkaikki ajatuksensa ja kaikki voimansa. Hän tuntee olevansa nuori ja\nelinvoimainen silloin, kun hiipivä tauti ei muistuta olemassa oloaan, ja\nmiksi hän ei tekisi työtä viimeiseen hetkeen saakka...\n\n    Jos velvollisuutehen sorrunkin,\n    Sep' ois ihanaa!\n    Se päänalus lämpimin, pehmoisin,\n    Se yön unelma.\n\nKun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän kukkaset\nsamoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen hautansa,\nniin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja U-niemen\nkansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä rakkaudessa tehdään,\nsen Jumalan rakkaus aina siunaa.\n\n\n\n\nIsoäidin tanssikengät.\n\n\n-- Niin soma kenkä, ja tässä on toinen -- nepä ovat kummannäköiset, kuka\nnoita on voinut pitää? -- Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan\nrautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset atlassikengät,\njotka olivat koristeltu hyvin somasti.\n\n-- Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet -- sanoi sisar -- ota ne tänne\nkaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja\nnyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! -- Hän katseli tyytyväisenä\nvaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja,\nsuunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta.\n\n-- Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein.\n-- Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin\nkamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla\noli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla\nja elävillä kuvilla.\n\n-- Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! -- Tytöt innoissaan\nlevittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin\ntavalla; viimeksi otti Enni kengät: -- Katsohan mummo tuommoisia\nkummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla.\n\n-- Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla\noli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikaisten parissa,\nmuutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. -- Isoäiti\ntempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet sormensa\nkellastuneen silkin alle. -- Vanhat rakkaat kengät -- sanoi hän -- ne\nherättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.\n\n-- Vai niin! -- Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi\nrakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus --\nseitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?\n\n-- On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.\n\n-- Ja sinulla on ollut niin pienet jalat?\n\n-- Niin sanottiin silloin -- hymyili vanhus veitikkamaisesti -- vaan\ntuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.\n\nNuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita\nkummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan\nparahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan\nvapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät olivat\nvielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä kiinnitti\ntytön huomion: -- Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.\n\n-- Piti niistä isoisäsikin lapseni -- isoäiti hymyili taas -- isoisä\npiti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi\nkiinnittivät hänen katseensa minuun.\n\n-- Ah isoisä! -- Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa\nniinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä\nkannatettiin sivuilta -- kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan\nliikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. -- Ennin mieli kiintyi,\nhänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja kaikki\nserkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin neuvottelemaan,\nmikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin sihittämällä\nhillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.\n\nVaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä,\nvaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän,\nmikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon\nvalokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän\npuuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin\nvaalea tukka?\n\n-- Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on\npunatimanttilukko, niin on kuva valmis -- sanoi vanhus.\n\n-- Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen -- sanoi\nElise, \"kaunotar\", joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.\n\nMummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. -- Isä on ehkä oikeassa, vaan\nminkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä\nkuvasta, joka on isoisän metaljongissa. -- Sen mukaan on Enni laiteltava\n-- sanoi Elise päättävästi -- vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä\ntyöhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri\nvaatimus tulevalle arkkitehdille?\n\n-- Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka -- lausui\nparantumaton Juhani.\n\n-- Joutavia! -- Ei sanaakaan leikkiä enään -- lausui Elise mahtavimmalla\nkäskyäänellä. -- Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin,\nymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän herra kapteeni!\n\n-- Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.\n\n-- Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. --\n\n-- Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?\n\n-- Voi niin, isoisää -- huudahtivat kaikki samalla kertaa -- siitä tulee\nmainio taulu. -- Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään\nperhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!\n\n-- Mummo se aina huomaa parhaite -- huudahti Elise ja painoi poskilleen\nmummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.\n\nKaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli vaiti,\nsillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan\nomituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. -- Oivallista! --\nsanoi Ottokin. -- No kaikki on hyvin! -- sanoi Elise. Nyt oli siis\nkaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä\nhuomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja äiti lähti\ntaloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti\niloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää\nisä.\n\nEnni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon\njalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. -- Tässä sinulle\nnämä, mummo!\n\n-- Kiitos -- vanhus piteli niitä hetken käsissään. -- Voi kun olin\nonnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran -- sanoi hän -- tuokoot ne\nonnea sinullekin, lapseni -- tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne\ntäällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan kertomuksen.\n\nEnni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne\nnäyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet: --\nkatsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. -- Vanhus hymyili,\nhän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä nuorena,\nsirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja ruusukasta\nsilkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen helminauha\nkaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka olivat hienon\nhienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla.\n\nHän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin\nkaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että\ntuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia\nsalissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. -- Ensi kertaa oli\nhän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat, sukulaishäät\njoissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli, muuan nuori\nupseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli uljain mies\nminkä oli nähnyt.\n\nOivallisen puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli\nkumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli yhtä\nylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei puheltu,\nsillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että kumarruksensa teki\nkohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös, niin näki hän kauniin\nsoturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti tuon katseen\nvaikutuksesta.\n\nMonet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin\nmuutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti\npunastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri\nlankesi polvilleen, suuteli kenkää -- maailman pienintä ja sievintä\nkenkää, sanoi hän -- ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen\nkuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä\neivät he milloinkaan unohuttaneet.\n\nKyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä\ntarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen\nkäsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle:\n\"Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa -- mitä sitten\npientä maailmaa: miehen sydäntä\".\n\nHän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen\njuuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon\nrakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa,\njonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin\nsynkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä -- oli\nmuistoja \"taistelujemme, voittojemme päiviltä\", tuolta ajalta, kun\nisoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja äitinä.\n\nPaljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan\naina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti\nraikkaasta lähteestä.\n\nVanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä\nmennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään -- eihän tosin\nyksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja\nlastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan voinut\nolla osallinen hänen kanssaan.\n\n-- Rakkaat, rakkaat pienet kengät -- hän hiveli niitä hiljaa kädellään,\nkiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän\ntulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme elää\nlasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. -- Pienet\nkengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan\nkirkkain säde.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi hän\nsai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja odottamatonta,\nsanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista puuhista.\nHuviteltiin -- isän kunniaksi -- laulaen ja leikkien niin että juhla\njuhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat toinen\ntoisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet, syntyi\nodottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan, maalaistavan\nmukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut onnittelemaan\nisäntää, ja kaikki -- paitse päivän sankari -- alkoivat aavistaa että\n\"jotakin oli tekeillä\".\n\nVaan \"kulissien välissä\", joina oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä\nesitysten piti tapahtua, oli rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja\npuhelivat toisistaan maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen,\ntaulukehyksien ja paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa.\n\n-- Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? --\nSitä ei ole niin helppo sanoa! -- Enni, missä on Maria Antoinetten\nkaulanauha? -- Juhani, sinä, elä polta hänen ylhäisyytensä peruukkia --\nSofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! -- Sellaista\nkuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja kaiken\nyli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana, milloin\nnauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki Kalle,\nnuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä hän teki\nsuu auki ja ihmetellen: -- Kun herrasväki oli aivan kuin komendantteja!\n\nVihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin\nElisen ankaran komannon mukaan:\n\n-- Vähän oikealle, sillä tavoin -- Juhani, sinä näytät paremmalta kun\nolet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on\nkaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. -- Kuvanto oli hyvin onnistunut,\nkaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa,\nja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään\nkaikin voimin ja huusi: \"hyvä, hyvä\", niin että seinät raikui. Hänelle\noli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa kaikkea,\nniin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo molemmista.\n\nEnnen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten\nkesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien\ntakana laitettiin polempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.\n\nElise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei oltu\nunohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu\nnelikulmaisesti avoinaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli\nrubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni\nilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä\nastua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei\nOtto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut\ntuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin\nolla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas\nomituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet\nnäyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja\nnoin pienen pienet jalat!\n\n-- Elävä kuvaelma ilman kehyksiä -- kuiskasi Juhani heidän takanaan ja\nnyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: -- Joutukaa nyt\nkehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! -- He tottelivat leikillistä\nkehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne\ntahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.\n\n-- Olkaa valmiina, esirippu ylös.\n\nKatselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta --\njokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista\nkuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet ristissä\nja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut\nhäiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa nuoruuttaan\nelävinä kuvina esiin loihdittuna.\n\nVanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja\nlasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat\nirtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja\nvei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen,\nmyrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä\nkiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni\nkumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei\nolisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.\n\n-- Pieni tyttöseni -- sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen\nvartalonsa ympäri -- te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki\noli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle\nmieluisin. -- Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen ja\nsuuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: -- minä olen aina sanonut,\nettä Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän on niin\ntuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista vuotiaana.\n\n-- Hän oli aivan kuin oikea kuva -- sanoi muuan vanha setä, ja Enni,\nluullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi.\n\n-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva -- kuiskasi Otto isoäidin korvaan\n-- vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun\nisoisä kosi sinua ja sai -- myöntävän vastauksen -- hän onnellinen.\n\nIsoäiti hymyili. -- Tee sinä samoin, Ottokulta -- sanoi isoäiti\nhymyillen veitikkamaisesti -- jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan oli\njäänyt isoäidin omaiseksi. Nuorten ilo oli rajaton sinä iltana ja\nisoäiti oli jo aikoja sitte vetäytynyt huoneeseensa, kun viimeiset\nvieraat sydämellisiä kiitoksia lausuen olivat menneet.\n\nVarhain seuraavana aamuna -- isoäiti oli aina varhain hereillään --\nhiipi pieni valkopukuinen olento kamariin ja polvistui hänen sänkynsä\nääreen: -- Mummo, mummo, minä olen niin onnellinen -- kuiskasi Enni --\nminä, minä -- me tulimme kihloihin eilen, Otto ja minä! Kaikki on kuin\nkaunista unta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten\nherääväni. -- Pieni hupakko ja kuitenkin -- isoäiti nousi vuoteessaan ja\npainoi kauniin pään rintaansa vasten -- ah, lapseni, lapsikultani,\nonnellisinta maailmassa on rakastaa ja olla rakastettu eikä mikään\nunelma ole kauniimpi kuin tämä todellisuus. Jumalalle olkoon kiitos\ntästä siunatusta lahjasta, joka muuttaa itse pimeyden valkeudeksi ja\nköyhyyden rikkaudeksi. -- Nyt olet, pieni Ennini, saanut kokea, mitä\nminä tunsin sinä päivänä, jolloin minulla ensi kertaa oli pienet\nrakkaat, valkoiset kenkäni. -- Niin, rakas mummo, kuulehan -- eilen\nkuvannon jälkeen unohtui minulla ne kengät jalkaani ja ne minulla oli\nkoko illan -- ja onni tuli.\n\n\n\n\nLiikalainen.\n\n\nTohtori Lindfältin koti oli pääkaupungin komeimpia, täynnä kauniita\nhuonekaluja, kalliita taideteoksia ja kaikkea sitä komeutta, jota\nrikkaus ja hienostunut aisti ajaa kokoon.\n\nRouva Alice Lindfält noudatti jokaista muodin oikkua niin puvussa kuin\nkodin kaunistamisessa, sillä hänen mukanaan oli rikkaus taloon tullut ja\nhänen hienosti sivistynyt, esteettinen miehensä kanteli häntä käsissään,\nsanottiin heidän seurustelupiirissään, joka oli laaja.\n\nHeidän luonaan tapasi henkilöitä melkeinpä kaikista\nyhteiskuntapiireistä, aristokraateista, yhteiskuntakermaväestä alkaen.\nSiellä näki tunnetuimmat ja etevimmät soittotaiteilijat sekä\ntaidemaalareita, näyttelijöitä, paitse tavallista, yksinkertaista väkeä,\njotka eivät mitenkään erityisesti olleet mainehikkaita, vaan kaikki\nviihtyivät hyvin, jonka vaikutti emännän viehättävä iloisuus ja hyvä\nkäytös; sekä isännän henkinen etevyys.\n\nKun talvi-iltoina kokoonnuttiin valoisaan ja kukkain tuoksua lemuavaan\nasuntoon, jossa talon rouva leijaili ympäriinsä kuin tenhotar\ntaikavalossa, jota purppuranväriset lamput levittivät ympäriinsä, niin\nunohtui pyry ja pakkanen ulkona, ja myrskyn vingunta nietoksisilla\nkaduilla suli täällä sävelten sointuun avonaisesta flyygelistä, jonka\nääreen istui toinen taiteilija toisen siitä noustua.\n\n-- Täältä ei puutu mitään, hauskuus voidaan saada aivan täydelliseksi --\nniin oli tässä kodissa lausuttu jo monet kerrat. Varsin oli hyvä olla\ntohtorinnan punaisessa huoneessa, jota hän nimitti \"uinailusopekseen\".\nSiellä puhelu sujui erinomaisen hyvin istuttaessa kaminin ympärillä, ja\noli niin kodikasta ja hauskaa spriikeittiössä kiehuvan kahven hajun\nlevitessä ympäriinsä hyasinttein tuoksun seassa.\n\nKaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä\nviehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka\nmuutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä kaivattavan\n-- lapsenlurittelua.\n\nRouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin\nmaalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin\npannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita.\n\nEmäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli\nsanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse vietti\nenimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää -- elää\ntäydellisesti ja rikkaasti -- niinkuin hän, rouva Alice. Ei ollut mitään\nhuvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut sitä\nmuotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla harjoittanut.\nTädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on ylimielinen ja koketti,\nvaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja hänen pukunsa olivat\nihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä naisten ihanteena, eikä\nmikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta, joka hänellä oli miehensä\nsydämessä; he olivat niin tyytyväisiä toisiinsa kuin mahdollista, ja\nyleensä pidettiin heitä onnellisimpana pariskuntana maailmassa. Heillä\noli varoja rakennuttaa huvila italialaista mallia, joka sai seistä\ntyhjänä ja vuokraamattomana, kun rouva Alicella pisti päähän ruveta\nkaipaamaan jonku kylpylaitoksen kesäelämää. Joskus matkustivat he\nulkomaille ja kuluttivat muutamia kuukausia Roomassa tahi maailman\npääkaupungissa Pariisissa tahi muualla; mikäs heitä esti mistään.\nTohtori Lindfält oli antautunut kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan\nei pidättänyt kotona -- niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima --\nlapsen kapalovyönauha.\n\nHän oli usein tyttönä lausunut: -- Kun minä menen naimisiin, niin en\ntahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta\navioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä\nkuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti\ntäydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa\n\"lapsenlurittelua\", vaan aika toi sen mukanaan.\n\nSe ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo\najatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti\nkoko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein\nvihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen ikävyyteen.\n\nNuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli\nhyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä\nmustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen\nkaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta -- pienen\nkansalaisen ilmaantumista -- jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan,\ntäällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen myrskyilma\noli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut tervetullut,\ntuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla ottavan hänet\nvastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui, itkivät hänen\nsyntymistään.\n\nPieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi päänsä\npois -- lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat, joita\nhänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että tuntui\nsiltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa -- mitä\nelämä sitte on!\n\nTohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä\nelämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän katseen\ntuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle esitettiin. Jos\nolisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten piti kaikkia\npieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi silmänräpäyksessä\nsyntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen itsestään. Olisi melkein\nluullut, että äskensyntynyt jonku salaisen vaiston kautta oli huomannut,\nmiten vastenmielisesti hänet oli otettu vastaan ja sen vuoksi niin vähän\nkuin mahdollista muistutti olemassa olostaan. Hän oli mitä hiljaisin\nkapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun oli hereillään, niin oli ääneti,\nkatseli ympärilleen suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat hyvin\nkysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen ristijäisiään ei pidetty mitenkään\njuhlallisemmin, vaan hyvin hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja\näidille eivät merkinneet muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut\nmaailmassa nimetönnä.\n\nHän sai imettäjän, oikein muhkean, jolla oli musliinilakki ja\npitsireunavyöliina, ja joka oli niin luotettava että tohtorinna,\nterveeksi tultuaan, voi huoleti palautua entisiin elämäntapoihinsa.\nLapsenkamari oli kaukana koridorin päässä, sieltä lapsen huuto ei voinut\nkuulua sänkykamariin, vielä vähemmin Margyn hiljainen kirinä ruuan\npuutteessa, kun imettäjä istui pitkään herkullisessa ruokapöydässä tahi\npuheli jonkun \"pulskan pojan\" kanssa kyökissä.\n\nKun oli muutamia kuukausia kulunut ja pieni pullukka alkoi selvitä\nunisesta olostaan, niin makaili hän tuntikausia ja katseli pieniä\nkäsiään tahi ruusunpunaisia varpaitaan, jotka niin mielellään pyrkivät\npois kapalosta. Jo seuraavalla kehitysasteella istui hän pystössä\nkorivaunussaan, hypistellen gummirengasta, jota kuletteli hapuilevin\nsormin suuhunsa. Syrjäinen kamari oli koko hänen maailmansa, hän ei\ntiennyt, että oli komeat huoneet ja niissä seuraelämä kulki entisiä\nraiteitaan ja keskiytyi rakastettavan emännän ympärille. Siellä oli\nkaikki niin entistään, että kerrassaan unohutettiin pieni vieras, joka\noli tullut myrskyilmalla. Kukaan ei siitä kysellyt paitse vanha\nKaarinatäti, tohtorinnan isän sisar, jolla oli vähät varat ja sentähden\ntohtori kutsui häntä usein taloonsa. Hän oli \"hyvin ikävä\", vaan oli\nvelvollisuus osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta, sanoi tohtorinna.\n\nKaarinatäti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota \"pientä\nliikalaista\", joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä,\nmutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän\ntiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä\nvieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti\nehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen\nauringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko\ntuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin\nkukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan\nsillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat olivat\nahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat\nlapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että\nnähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa, viihtyminen\nja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle.\n\nKun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä\njaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän\nsai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä omiksi\nvarustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada viettää\nhäänsä vuoden tai parin kuluttua.\n\nMargy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla\npuulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui\nuusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen\npuhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni \"liikalainen\" jäi kokonaan\nkatsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä\najajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät\nhuomanneet tuollaista pientä kääryä, Rohkea se oli tuo pieni viaton\nolento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä ja\nkatseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut olla\nkatsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni tyllerö\nmaailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla suloisella\nijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja pahuus\nasustavat maan päällä.\n\nEräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin\npuistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi kädessä\nja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka istui\ntiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen. Herra oli\ntohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena miettimään\nkirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta teoksesta. Hän\nsäikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi kaatuneen lapsen\npotkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös, joka voimakkaasti\nponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori pudisti\nruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja asetti\ntottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan: -- Sinähän olet\nkiltti, kun et ruvennut itkemään -- sanoi hän -- kenenkään tyttö sinäkin\nmahtanet olla?\n\nLapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta\npelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi aivan\nselvään: -- isä!\n\nTohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään\ntyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni \"liikalainen\" kotoa, mutta\nmiten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille\npuolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: -- Missä on Tilda? -- hän\ntunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta lapsi\npelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan ja\nhuudahti: -- Tuolla!\n\nTohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet\ntahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi\nosoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja\nvirkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.\n\nTietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut\nnyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä\ntästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän mennä,\nmutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen muoto\nennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön\nrukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä\ntyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen\nsuoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.\n\n-- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- mutisi\nvihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne\nantoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään\nkoettaen astua Margyn askelien mukaan.\n\nKuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään\nja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä\naavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka\nturvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen\nliikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he\nolivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa -- huusi\nhänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa\nnuot pilkalla lausutut sanat: -- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että\nhänellä on lapsi -- ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että\nvanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen\nhoitajalle.\n\n-- Isä -- kuiskasi rukoileva ääni -- isä, Margy ei jaksa. --\nPienokaisparka -- hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli\nsyrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin\ntavattomassa toimessa.\n\nVaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi\nosaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut\nmelkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä.\n\nSeuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä\nmuinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen\nkäskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä\ntyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui\nkirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään\ntaidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat saattaneet\nhänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus aivan äkkiä\ntaaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän käveli kotiapäin\nkullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset tuottavasti\nkiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän kuuntelemaan\nlapsen äänensorinaa eteisestä.\n\nVähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen\npuoliavoisesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja\ntoisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta tytön\nvointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa lakissa,\nmutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että tohtorinna itse\noli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin kamariinsa.\nMuutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan äkkiarvaamatta\nMargyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä Margylle -- ne ovat\nniin terveellisiä -- vakuutti hän; senjälkeen tuli hänelle tavaksi\npistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina yhtä tervetullut\nja tervehdittiin samalla ihastuksella.\n\nTilda oli kerrassaan kummastuksissaan tästä, mutta kun hän eräänä\npäivänä näki tohtorin polvillaan nurkassa \"kilttinä vanhana heppana\"\nkuten Margy selitti, niin ei hänen hämmästyksellään enää ollut rajoja.\n\nAlice rouva, joka oli ollut Pietarissa ostamassa itselleen uudet turkit,\nkummastui suuresti nähdessään kotiintultuaan Margyn olevan korkealla\nlasten tuolilla päivällispöydässä ja isänsä tarjoilevan. Isä näytti\njotensakin tottuneelta lapsenhoitoon.\n\n-- Näetkös, Alice, minusta tuntui tyhjältä mentyäsi ja minun täytyi\nsaada itselleni pöytätoveri pienestä tyttösestämme -- sanoi hän melkein\nkuin puolustuksekseen.\n\nRouva pudisti päätään tyytymättömän näköisenä: -- Minä en ole koskaan\nvoinut kärsiä lapsia pöydässä, ne syövät kuin pienet porsaat.\n\n-- Oh, meidän pieni Margymme käyttäytyy jo kuin ymmärtäväinen neiti --\nvakuutti tohtori, joka oli päättänyt kaikin tavoin koettaa estää pienen\nnaapurinsa joutumista takaisin kamariinsa.\n\nHänen vaimonsa, joka ensikerran kuuli miehensä sanovan vastaan, koetti\nkaikin tavoin näyttää tyytyväiseltä, vakuutettuna siitä, että Robert nyt\nkuten ennenkin täyttäisi hänen toivomuksensa. Kuitenkin pysyi tohtori\npäätöksessään ja tämän jupakan aikana sai talon pieni tytär yhä\nvarmemman aseman isänsä vieressä, johon hän turvautui koko pienen\nyksinäisen sydämensä lämpimällä myötätuntoisuudella. Hänhän oli janonnut\nhellyyttä kuin kukka auringonvaloa, ja nyt säihkyi onni hänen iloisilla\nkasvoillaan päivät päästään.\n\nÄiti katseli väliin ihmetellen isää ja tytärtä, jotka iloisina\nlurittelivat keskenään ja näyttivät niin hyvin viihtyvän yhdessä, hän\ntunsi sydämessään silloin omituisen tuskallista yksinäisyydentunnetta ja\nhän vakuutti kärtyisesti, että -- Robert oli aivan liiaksi kiintynyt\nlapseen.\n\n-- Miksikäs ei hän olisi kiintynyt kauniiseen tyttäreensä -- arveli\nKaarinatäti, joka oli käymässä siellä -- etkö näe kuinka kirkkaat silmät\nMargyllä on ja tuollainen kaunis valkoinen kiharatukka, ja muuten on hän\nkiltein olento, minkä koskaan olen nähnyt.\n\n-- Minusta on Margy aina ruma -- sanoi Alice rouva äreästi -- hänen\nsilmänsä ovat liian pyöreät ja kehumaasi valkotukkaa pidän minä\nehdottomasti pellavaperuukkina. Sano vain mitä sanot, vaan minua\ntuskastuttaa nähdä kun Robert pilaa tytön ja tahtoo, että koko talon\npitää taipua tytön mukaan, pian kai minun punainen kamarinikin muuttuu\nlapsenkamariksi.\n\n-- Ai ai, Alice, tuo vivahtaa mustasukkaisuuteen, vastasi täti hymyillen\n-- sinä olet tottunut olemaan kieltämättä ensimmäinen kodissasi ja\nvallitsemaan miehesi sydäntä, nyt pelkäät kilpailijaa, vaan älä ole\nhuolissasi, kyllä hän rakastaa sinua yhtäpaljon kuin ennenkin, vaikka\nhän koettaa korvata sen, mitä te molemmat olette laiminlyöneet pienen\n\"liikalaisen\" suhteen.\n\n-- Niin, no se on sellaista ruikusta, sanoi tohtorinna tehden ylpeän\nliikkeen päällään, vaan hänellä oli kyynelet silmissä, ja Kaarina, joka\nkaikessa hiljaisuudessaan oli tarkkasilmäinen, käydessään joka päivä\ntalossa huomasi, miten rouva Alice levottomin silmin katseli miehensä ja\nlapsensa keskinäistä suhdetta.\n\nTapahtuipa kerran niinkin, että rouva eräänä päivänä puolispöydässä\nkumartui Margyyn solmetakseen serviettiä hänelle; -- Enkö minä saa\nauttaa lasta, Robert?\n\n-- Aivan kernaasti, hyvä ystävä, vaan minä luulen, että Margy on\ntottunut minuun. -- Ja niin olikin. Aina kuin äiti rupesi auttelemaan\nhäntä, niin tyttö meni isän luo ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten;\nisässä oli hänen turvansa eikä hän muuta tahtonut.\n\nTohtori siveli hiljaa hänen kiharansa otsalta, nosti hänet syliinsä.\n\n-- Sinä näytät niin tuntehikkaalta, Robert -- Alicerouva koetti tehdä\nivaa, vaan itku oli kurkussa. Minä en tahdo houkutella Margya luotasi,\nsillä minä näen selvään, että sinä olet mustasukkainen hänestä.\n\nTohtori ei vastannut mitään, vaan tarttui äänettömänä sanomalehteensä,\nsillä hän aavisti, että tässä katkeruuden purkauksessa piili kauvan\nuinailevan äidinrakkauden heräämisen merkki, ja hän tunsi, että kun tämä\ntunne on herännyt vaimonsa sydämessä, niin hän ihailisi sitte häntä\nenemmän kuin koskaan.\n\nTyytyväisenä ja toivehikkaana meni hän sinä iltana lapsenkamariin, sillä\nMargy oli tottunut siihen, ettei hän nukkunut illoilla ennenkuin isä\ntuli sanomaan hyvääyötä ja oli kuullut hänen iltarukouksensa.\n\nMargy istui jo vuoteessaan kädet ristissä ja kun tohtori tuli, niin hän\nrukoili vanhan yksinkertaisen rukouksen, joka tuhansien lasten huulilta\non kohonnut korkeuteen:\n\n    Mä nostan silmäni taivaaseen\n    Ja sormeni ristiin liitän,\n    O Herra, ystävä lapsien\n    Mä armostas sua kiitän.\n\nTohtorikin oli pannut kätensä ristiin niinkuin Margy oli häntä opettanut\nja tuo maailmanmies, jolle rukous aikoja sitte oli ollut vierasta\nkieltä, kuunteli nyt hartaasti pienen tyttönsä lurittavaa ääntä.\n\n-- Hyvää yötä Margy, hyvää yötä rakkaani -- Tohtori kumartui suutelemaan\ntyttöä otsalle -- mutta miten olet niin kuuma? Tilda, onko hänellä\nkuume, minusta Margy on ollut vähän nolo koko päivän? Oletko kipeä,\npikku ystäväni?\n\n-- Pikkusen väsynyt.\n\n-- Noo, nuku sitte ja lepää pienokaiseni, ja herää aamulla virkeänä --\nhän silitti hellästi tytön punasta poskea ja meni, vaan kun tyttö oli\nnukkunut, niin tohtori tuli takaisin ja kuunteli levottomana hänen\nheikkoa ryintää, joka teki hänen unensa rauhattomaksi. Tilda vakuutti\nettä se oli vain tavallista katarria, ja hänhän ymmärsi tämmöiset asiat.\nMutta kuitenkaan tohtori ei voinut olla hiipimättä vielä yölläkin\nlapsenkamarin oven taa kuuntelemaan. Unissaankin tunsi hän useat kerrat\njonkunmoista tuskaa ja kun vihdoin aamupuoleen joku äkkiä avasi oven,\nniin hän hypähti säikähtyneenä ylös: -- Mikä on, Tilda? -- Margy on\nkipeänä -- kuiskasi hoitaja -- hänen kurkkunsa korisee ja vinkuu niin\nkummallisesti. -- Silmänräpäyksessä oli tohtori pukeutunut ja riensi\nlapsen luo; joka makasi vuoteellaan posket kuumeen punaisina ja kovain\nyskänkohtauksien aikana kuului kurkusta omituinen hinkuva ääni: --\nMitähän se mahtaa olla, se kuulustaa niin kauhealta?\n\n-- Valtioneuvoksen pieni poika, jota minä hoidin Margya ennen, kuoli\nkuristustautiin, ja hänellä myös vinkui kurkku tuolla tavoin -- sanoi\nTilda vavisten.\n\n-- Pitää heti mennä hakemaan professoria, käykää sanomassa siitä\nkyökissä -- tohtori vaipui polvilleen Margyn vuoteen ääreen. Vaimonsa\nnukkui vielä, ja tohtori ajatteli, että hänet pitäisi herättää, vaan\njalkansa olivat kuin lainauksissa, ettei hän päässyt lapsen vuoteen\näärestä.\n\nKun professori tuli, niin hän vakuutti todeksi sen mitä oli pelätty,\nMargy oli saanut kuristustaudin, tuon salaa hiipivän lasten vihollisen,\neikä tohtori voinut kieltää, että tila oli vaarallinen.\n\nAlice rouvakin oli herännyt oudoksuen vilkasta liikettä talossa näin\nvarhain aamulla, ja hän soitti saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut.\nTohtori meni hänen luo, ja miehensä näöstä voi rouva jo päättää, että\nMargylle oli tapahtunut jotain.\n\n-- Onko tyttö kipeä vai -- ehkä kuollut?\n\n-- Kipeä on, vaan ei, Jumalan kiitos, kuollut, ja missä on elämää, siinä\non myöskin toivoa -- vastasi tohtori.\n\n-- Kuka on nyt hänen luonaan?\n\n-- Kaarinatäti, joka tuli heti alas, kun kuuli tavattoman varhain\npuhetta Margyn kamarista; niinkuin tiedät, on tädin makuuhuone juuri\nMargyn kamarin päällä. Pieni Margy raukka, hänellä on vähänväliä\nankaroita tuskia, että sydäntä särkee nähdä; jos sinun on vaikea nähdä,\nniin voit olla varma, että täti kyllä hoitaa häntä hellästi, ja Tilda on\nmyöskin aulis.\n\nNuori rouva kääntyi vastaamatta sanaakaan, vaan ennenkö tohtori ehti\nsairashuoneeseen, niin rouvakin oli siellä, ja sanaa lausumatta nousi\nKaarinatäti ja jätti äidille paikkansa lapsen ääressä.\n\nKolme päivää kesti kamala taistelu, jonka aikana oli silloin tällöin\njoku lieveämpi hetki. Tohtori oli aivan suunniltaan ja epätoivoissaan,\njotta hän oli aivan sopimaton sairaanhoitajaksi, vaan sitä\nväsymättömämpi oli hänen vaimonsa. Tuskin minuutiksikaan hän lähti\nsairasvuoteen luota ja hän tarkoin täytti professorin määräykset pienen\nsairaan hoidossa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseään ollenkaan, ei\nmuistanut ruokaa eikä unta, herkeämättä tarkasti pienimpiäkin muutoksia\ntaudin kulussa ja aivan kuin vaistomaisesti näytti hän ymmärtävän, mikä\noli milloinkin hyvä lapsen tuskien huojentamiseksi. Äiti tiesi selvään,\nettä pienen Margyn katse, kun se oli tajullaan, etsi isää tahi\nKaarinatätiä eikä koskaan ikävöinyt häntä.\n\nTohtori näki miten sanomaton tuska tunti tunnilta ilmeni aina selvemmin\nvaimonsa kauniilla muodolla, jolla tähän asti ei ollut näkynyt surua\neikä kärsimyksiä, ja miten hänen kyynelettömät silmänsä ilmaisivat\ntuskaa, jota sanoilla ei kyennyt lausumaan.\n\nProfessori oli kolmannen päivän illalla sanonut taudin tekevän käänteen.\nIsä ja äiti olivat äänettöminä istuneet vuoteen ääressä ja katselleet\npientä, rakasta muotoa, joka vähitellen aivan kuin jäykistyi samalla\nkuin sinisenkuultava kalpeus levisi sille. Hengitys korisi ja näytti\nolevan vaivaloista ja melkein särkynyt katse ei ollut pitkiin aikoihin\nkiintynyt kenenkään. Äiti nousi yhtäkkiä ja meni allapäin huoneesta;\ntohtori katseli hetken hänen jälkeensä ja seurasi sitten häntä. Hän sai\nkauan etsiä vaimoaan ja löysi lopuksi hänet punasessa huoneessa, jossa\nennen näytti niin hauskalle, vaan nyt tuntui kylmälle ja synkälle. Rouva\nmakasi lattialla ja koko ruumiinsa vapisi.\n\n-- Rakas Alice, jaetaan suru, onhan se meille yhteinen -- ei vastausta\n-- itke minulle, niin on helpompi. -- Tohtori istui sohvaan ja koetti\nnostaa vaimonsa päätä ja kun hän siinä katsoi hänen silmiinsä, niin ne\nolivat kuivat.\n\n-- Robert, puhutaan helvetin tuskista, minä tunnen niitä -- sanoi rouva\nvapisevin huulin -- sinä olet rakastanut lasta, sinä olet ymmärtänyt\nvoittaa hänen rakkautensa, kun vielä oli siihen tilaisuus -- minä sen\nlaiminlöin -- nyt on myöhäistä. Jumala ottaa hänet pois ja se on\noikeutettu rangaistus äidille, joka ei ollut lapsen arvoinen -- hän\nkätki taas kasvonsa; hiljaisessa huoneessa kuului äkkiä kiireelliset\naskeleet; tultiin kutsumaan sairashuoneeseen ja vanhemmat riensivät\nsinne käsikädessä nähdäkseen lapsensa viimeisen särkyneen katseen, vaan\nvuoteen ääressä istui uskollinen Kaarinatäti ja hymyili lempeästi.\n\n-- Pieni Margymme nukkuu nyt tyyneesti -- sanoi hän -- hengensalpaus on\npoissa ja taudin käänne on kestetty.\n\n-- Alice, Alice, rakkaamme parantuu! -- huudahti tohtori riemuissaan --\nJumala, jonka olemme unhottaneet onnemme päivinä on kuitenkin antanut\narmonsa paistaa meille surumme hetkenä ja pelastanut lapsemme -- hänen\nvaimonsa ei vastannut, vaan polvistui vuoteen ääreen painaen otsansa\nlapsen kuihtunutta kättä vasten, ja ilokyyneleet virtasivat hänen\nkalpeita poskiaan pitkin.\n\n-- Minä olen niin kiitollinen Robert siitä, että Margy saa elää --\nkuiskasi hän vihdoin -- sano minulle vain, mitä tulee minun tehdä\nvoittaakseni lapsen sydämen?\n\n-- Sinun tulee rakastaa häntä -- sanoi tohtori hiljaa.\n\n-- Ah Robert, minä olen jo kauan häntä rakastanut!\n\nAamulla heräsi Margy eikä hänellä ollut tuskia, ja katse oli kirkas.\nÄiti polvistui taas sängyn viereen, isä seisoi jalkapäässä ja\nKaarinatäti istui vanhalla paikallaan päänpohjukassa. Lapsen katse\nliikkui hitaasti ja vakavasti toisesta toiseen, lopuksi pysähtyi äitiin\nja aivan kuin äidin kalpeilla kasvoilla rukoileva ilme olisi koskettanut\njotakin näkymätöntä, tähän asti äänetöntä kieltä lapsen sydämessä,\nojensi hän kätensä äitiä kohden ja sanoi hiljaa: -- Äiti, ota Margy\nsyliisi!\n\nEikä äitiä tarvinnut kahta kertaa pyytää, äänettömällä hellyydellä\npainoi hän tyttärensä sydämelleen ja suuteli kiihkoisesti lapsen\nkasvoja.\n\nIsä katseli hellästi heitä ja Kaarinatäti sanoi hiljaa: Jumalalle\nkiitos, nyt on pieni \"liikalainen\" tervetullut uuteen elämään, jonka hän\ntänä päivänä alkaa.\n\n\n\n\nTulevaisuuden eteen.\n\n\nI.\n\nPaikkakunnalle oli tuleva uusi kansakoulun opettajatar, edellinen kun\noli hakenut ja saanut paikan syntymäseudullaan; onneksi oli hakijoita\ntusinoittain, niin että ei ollut niistä puutetta, arveli\nkunnallislautakunnan esimies, turpea, suuriääninen rusthollari, joka\nvirallisella äänellä johti puhetta kunnan kokouksissa. Hän oli vanhan\nsukupolven miehiä, joka viimeiseen saakka oli vastustanut kansakoulun\nperustamista kuntaan. Ja sitten kun koulu päätettiin perustaa, niin\n\"rikas Isolainen\", joksi häntä yleisesti kutsuttiin, vastusti\njohdonmukaisesti kaikkia, mikä kouluun kuului. Niinpä hän aina oli\nsotakannalla opettajaa ja opettajatarta vastaan, eikä ollut ainoatakaan\ntilaisuutta, jossa Isolainen ei olisi pannut jyrkkää vastalausettaan\nkunnankokouksissa näiden esityksiä vastaan.\n\nEntinen opettajatar, neiti Frisk, oli monta kertaa itkenyt ja viettänyt\nunettomia öitä, sillä hän oli heikko, rasittunut ja hermostunut olento.\nOpettaja, herra Rautio, oli aivan toista. Hänen voimakkaassa\nluonteessaan oli jotakin teräskovaa. Hän oli rikkaan talollisen poika,\nhyvin kasvatettu ja lapsuudesta saakka karaistunut, yksinkertaisiin\nelämäntapoihin tottunut. Hänessä ei ollut maailmanmiehen hienoutta, vaan\nkun näki hänen jättiläismäisen vartalonsa, niin ajatteli ehdottomasti\nnuorta, hyötyisää petäjää, joka on tunkenut juurensa syvälle kankaan\nkamaraan, kohottaa rohkeasti latvansa korkeuteen valmiina vastustamaan\ntalvimyrskyjen ryntäyksiä, Hänen muotonsa ei ollut kaunis, vaan siinä\nrautainen luonne kuvastihe; vaalea sakea tukka valui leveälle otsalle,\njossa oli ajattelijan piirteitä. Silmissä oli terävä, viisas katse, joka\noli myös sopuisan ja hyväntahtoisen näköinen, ja koko miehen olossa oli\njotakin tyyntä ja luottamusta herättävää.\n\nOppilaansa häntä melkein jumaloivat, vaan kunnan vanhoilliset eivät\nhänestä pitäneet. Heistä tuolla ahkeralla opettajalla oli niin paljo\nuusia ajatuksia, uusia puuhia, ja heistä kaikki uusi oli hylättävää. He\nolivat haudanneet monet monituiset Raution tekemät ehdotukset. Paljon\nkatkeruutta ja penseyttä hän oli osakseen saanut, ja kokenut että se\ntie, jonka hän oli valinnut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja\nhänen rohkeutensa oli murtumaton. Hänen luonteessaan oli joku määrä\nhitaisuutta, josta voi päättää, että sitte kun nuoruuden innostus on\nlaimentunut, niin miehuuden voima oli täydentävä työn. Mikään\nhaaveellinen mielijohde ei ollut häntä saattanut opintielle, vaan\nsisäinen, lämmin rakkaudentunne siihen kansaan, jonka riveistä hän itse\noli. Sen vuoksi eivät ivallisimmatkaan vastustukset voineet häiritä\nhänen tyyneyttään. Hän tiesi työlääksi saada murretuksi vanhaa, isiltä\nperittyä katsantokantaa, jollei vain ollut varma uuden paremmuudesta.\nMitä suurimmalla tunnollisuudella hän koetti välttää kaikkia törmäyksiä,\nmitkä olisivat voineet vahingoittaa sitä suurta asiaa, jolle hän oli\nomistanut kaikki voimansa. Neiti Frisk ei voinut käsittää, miten Rautio\nvoi olla niin tyyni vastustajiaan kohtaan. Hän itse tulistui ja remahti\nliekkeihin vähimmästäkin hyökkäyksestä, joka tehtiin rakasta koulua\nvastaan -- hänen keppihevosensa, jonka hän tietämättään vei taisteluun\nsekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa.\n\nHerra Rautio antoi virkatoverilleen täyden kunnioituksen hänen tiukan ja\nkiivaan harrastuksensa takia, vaikka se useasti tuottikin heille\nkaikenlaisia ikävyyksiä eikä suinkaan parantanut sitä asiaa, jota neiti\nFrisk niin kiihkoisesti puolusti. Kaipuun tunteilla oli Rautio kuitenkin\nsanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa tapauksissa ollut\nrehellinen ja uskollinen toveri, ja kuka sen tiesi, millainen hänen\njälkeläisensä on.\n\nOlot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut\npuolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli\npuolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka\nmieluummin antoivat maailman elää, miten halusi.\n\nMuutamat herrasmiehet -- nuoremmat tilanomistajat -- esiintyivät tosin\nkoulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan koulunjohtokunnassa\nistui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat maanviljelijät eivät\nvälittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta olisivat halunneet\nkiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille, piintyneitä kun olivat\nvanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa rahvaan lapsista herroja ja\nneitejä.\n\nNiin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä\nsisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle\nrautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi.\nRovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli\nvasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa.\nKappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti\nkatselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus\noppilaisiinsa.\n\nOpettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa\nkysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan\npappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka\ninnokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa.\nHänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut\nkoulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden\ntoiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan.\nToistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen\npaikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä.\n\nSeisoessaan höyläpenkkinsä ääressä -- hän näet oli hyvin kätevä --\nsahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen\nsihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin\nKalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven\ntilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle\njo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita\ntalonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu\nerityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja\nkelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat\ntavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo\nvarhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei\nollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko ja\nkivuloinen.\n\nTuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka\nolojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi\nantautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä\nitseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt.\nHaluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin siinä\nkymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta. Silloin\nratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys.\nKolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei\nenää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen,\njoka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan\ntilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi.\n\nRaihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja\nsanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä\nymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan\nole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän\nmakasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että henkisen\nvalon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän oli erittäin\nmielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia hänelle hyvää\nlukemista.\n\nTähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon,\njoka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää\nhalunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä, oli\nkaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo\nkoulu-uralle.\n\nÄiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa\nsaarnatuolissa -- mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta, joka\non etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina\nselvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä\nenemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti\nisänsä hartaimman toiveen.\n\n-- Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut -- ajatteli sairas, ja koko\nhänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus -- hän on\ntekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat\nhapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina\npaljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä\nmaailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin\ntietänyt vähän enemmän.\n\nTämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut\nKaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi\nkuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka\nvalaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen\nvuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän.\n\nJo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen\ntoimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle ja\npojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista\nluku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut.\n\nHänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto,\nsanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen\ntutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän\nseisoi usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua\nkunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle\nKatrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse\nsäännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä,\njonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan\nsäädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti\nmuille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään\nolisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan.\n\n\nII.\n\nHonkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein\nuutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä\ntarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien\nkiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi\npantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei\nsopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan\nrakennettu tänne, jotta se olisi -- niin syrjässä kuin suinkin ja poissa\nnäkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt pohjalla, niin\nse ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti kyllin, että\nnouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin vanhempi kansa, ja\nmyöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat Honkalaa suopeammin,\nkun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja ihastuksella koulusta ja\nopettajastaan.\n\nTuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti\nsomalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin\nvähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä\noli lakeuksia ja lehtoja.\n\nOli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden\npilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa\nraskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan\nikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain\navulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka rantaa\ntie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli ruohistunut,\nuudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti sinne, kun pienen\nkallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui vaapperoissa kärryissä --\nnaishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä epämukavalla etuistuimella.\nRaution katse tarkistui tulijoihin. Pari päivää sitte oli asemalta tuotu\nhuonekaluja uudelle opettajattarelle. Tuo tulija oli kai siis\nopettajatar neiti Vinter itse.\n\nKärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin\nopettaja oli istuttanut kauniita pensaikkoja, aivan porrasten eteen\nsaakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa.\n\nKyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan\nmärkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa\nkyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin\nkauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka\nliepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli\nvetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen\nkärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja\nvilkasliikkeinen olento.\n\nRouva Andersson -- mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli\ntarkka arvostaan -- ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui\nkyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin taloutta.\nHänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän niijaili\nmyötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti olla\nkohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden\nopettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan\nmatkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle -- hienotekoisen,\nmaalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun\nmatkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan\ntoisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet.\n\nRautio tarkasteli uteliaana tuota pientä näpsää olentoa, joka alimmalta\nportaalta komensi sekä rouvaa että poikaa. Vihdoin oli kaikki kannettu\nsisään. Vieras viittasi ajajan luokseen ja luki kyytirahat hänen\nkouraansa. Varmaankin sai kyytimies tavallista enemmän, sillä lakki\nkohosi ylös, ja tylsähkö kasvojen ilme kirkastui. -- Kiitos kun ajoit\nniin kiltisti ja hyvästi -- kuuli Rautio uutimien takana raikkaan,\nsointuisan tyttömäisen äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo\nnuori nainen kadonnut oman ovensa taakse. Rautio veti ikkunan kiinni ja\ntarttui taas höyläänsä, mutta tasoittaessaan ja silittäessään\nlaudanpalasta hänen ajatuksensa liikkuivat yhä tulokkaassa tuolla\ntoisella puolen. Minkä näköinen hän oikeastaan on ja minkähänlainen\nhänestä mahtanee tulla työtoveri? mietiskeli hän. Hänen tähänastinen\nkäsityksensä kansakoulunopettajattarista yleensä rajoittui siihen, mitä\nhän oli oppinut heitä tuntemaan ollessaan yhdessä ainoastaan jonku\naniharvan kanssa, joita oli sattunut tapaamaan. Ja niistä useimmat\ntuntuivat olevan ymmärtäväisiä, päättäväisiä naisia, kansakoulun\nhartaita ystäviä, muutamat vähän hermostuneita -- esimerkiksi neiti\nFrisk -- kaikki enemmän tai vähemmän itsenäisiä, tottuneita kulkemaan\nomaa tietänsä ja useimmiten vähän pikaisia käytöksessään \"luomisen\nherroja\" kohtaan. Hän muisti samassa erään pienen tapauksen pappilan\nverannassa, kun pastori Ståhle -- nuori apulainen -- kohteliaasti riensi\nneiti Friskin luo päällysvaatetta auttamaan hänelle, vaan neiti Frisk\nkarkoitti hänet sanomalla karskisti: \"Kiitos, minä autan kernaimmin itse\nitseäni\". Tämäkin seikka hänestä todisti seminaarilaisten vahvaa\nitsenäisyystunnetta ja hän ajatteli kuinka luonnolliselta hänestä oli\ntuntunut seurustella toverillisesti neiti Friskin ja naapuripitäjän\nopettajattaren kanssa, jonka leikkotukka ja silmälasit aina muistuttivat\nhänelle luokkatoveria koulussa. Oikeastaan kuitenkin yhteiset\nharrastukset olivat saattaneet heidät yhteen ja tehnyt heidän seuransa\nteeskentelemättömäksi. Muutoin ei hän juuri paljon ymmärtänyt, miten oli\nseurusteltava naisten kanssa, sillä hänelle ei ollut monesti sattunut\ntilaisuutta siihen muiden sivistyneiden naisten kanssa kuin\nopettajattarien. Pappilassa, missä hän oli suosittu vieras, oli\nainoastaan vanha ystävällinen rovastinna -- hänen monet tyttärensä\nolivat naimisissa ja lentäneet pesästään jo aikoja sitten.\n\nHuoneessa alkoi hämärtää. Rautio istui kirjoituspöytänsä ääreen\nkirjoittaakseen vielä kirjeen. Mutta hänen täytyi pian sytyttää lamppu.\nJa laskiessaan uudinta näki hän kummastuksekseen Katrinan kartanolla\nvilkkaasti keskustelevan rouva Anderssonin kanssa.\n\nNäiden kahden välillä jonkummoinen kylmyys vallitsi. Katrina oli\njärkähtämättä kaikkia naimisia vastaan, ja erittäinkin Anderssonska,\njoka usein oli tohvelin alla, kun hänen rakennusmestarinsa tuli kotia\npikku liehkassa, oli Katrinalla malkana silmässä. Naisella pitäisi olla\nsen verran ylpeyttä, ettei sallisi sellaisen miesrääpiskön tulla\ntyrkkimään itseään, arveli hän. Katrina halveksi äärettömästi myöskin\nvastustajansa järjestyksen pitoa ja milloin vain voi, niin sanoi häntä\nmielellään \"akan hutilukseksi\", koko semmoista rouvaa.\n\nIhmeellistä siis ei ollut, jos opettaja kummastuikin noiden kahden eukon\ntuttavallisuutta tänä iltana. Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä Katrina,\nniin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina kuitenkaan\nvastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin muuanne kuin\nkirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea juorulaukku, joka\nkokosi kaikki kylän uutiset. Katrina olisi ennemmin purrut kielensäkin\nkuin tunnustanut uteliaisuutensa ja vaikka aina oli vastahakoinen\nrouvalle, niin hän kuitenkin houkuttausi aina joskus kuuntelemaan rouva\nAnderssonin kertomuksia, joita sitte pala palalta kertoi isännälleen,\nkun tämä oli sillä tuulella, että rupesi puheisiin.\n\nMyöskin tänä iltana teki eukko itselleen asiaa sisälle saadakseen\npuhella, ja luonnollisesti kaikki tiedonantonsa olivat opettajattaresta.\nAndersonska, joka aina löpisi suuntäydeltä, tiesi jo enemmän tuosta\nnuoresta neidestä kuin hänen oma äitinsä koskaan voi tietää, vakuutti\nKatrina. -- Uh, ettei edes hävetäkään tuolla tavoin udella heti ensi\npäivänä! Neiti Vinter tulee suoraan Helsingistä, missä hänellä on koti\nsukulaisten luona. Hän on hieno kuin prinsessa, aivan toista kuin neiti\nFrisk, jolla ei ollut kelvollista riepuakaan päälle pannakseen. Ja\nkuinka iloinen hän sitten on, ihan kuin leivonen, oli Andersonska\nkertonut. Heti oli neiti puhunut Andersonskalle taloudenhoidosta ja\nsanonut, että hän ei ymmärrä siitä enemmän kuin taivaan lintunen --\nkyllä hän onkin todella hieno neiti, sen Andersonska olisi voinut vaikka\nvalalleen ottaa. Niin puheli Katrina, kunnes hänen nuori herransa nousi\nruokapöydästä ryhtyäkseen uudelleen kirjoitukseensa. Kun hän tuntia\nmyöhemmin reippaalla kynänvedolla oli pistänyt nimensä kirjeen alle,\nniin nousi hän mennäkseen nukkumaan. Oli hiljaista koko talossa, mutta\nsadepisarat putoilivat yhä ja yötuuli huhahteli nurkissa. Avara eteinen\neroitti molemmat koulusalit; tänne ripustivat lapset päällysvaatteensa\nja sen leveitä portaita joka päivä, lukukauden aikana, iloinen\nlapsiliuta riensi leikkikentälle. Rautio muisti että yksi eteisen ikkuna\noli ollut auki päivällä ja kun alkoi tuulla, niin meni hän sulkemaan\nsen. Palatessaan hän kuuli kepeitä askelia tyhjässä koulusalissa\ntoisella puolen ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui italialaisen\nlaulun iloiset, riemuitsevat sävelet myöhäisen illan hiljaisuudessa. --\n\"In questa sera tutta stellata\", -- liritti tuo leikkivä ääni sisällä --\n\"Dal verde monte pieno di fior\" -- Vieraan kielen hyväilevä sointu\nkaikui omituisesti Raution korvissa.\n\n\"Iloinen kuin leivonen\" oli Anderssonska sanonut. Niin hän näkyi todella\nolevankin, tuo nuori vieras. Neiti Friskin laiha, hermostunut varjo ei\nsiis enää kulekaan täällä, samapa se. Mutta käsittiköhän tämä vieras\nlaululintunen myöskin työnsä painon ja syvän vakavuuden. Siihen ei\nleikkimällä pääse -- eikä kasvateta kansanlapsia italialaisilla\nvenhelauluilla.\n\n\nIII.\n\nSeuraavana aamuna oli auvertava kirkas ilma. Rautio, joka aina nousi\nvarhain ylös, oli mennyt uimaan läheiselle järvelle. Sinne kulki tie\nläpi metsän, kapea mutkitteleva, havunneulainen polku, molemmin puolin\noli naavaisia kuusia, joiden välitse näkyi sammaleinen maa. Tämä oli\nopettajan lempipaikkoja. Hänestä oli mieluista tuo hiljaisuus puiden\nalla, joiden lehvät muodostivat katoksen polun ylitse. Kun metsä sitten\nharveni, niin lepäsi tuo pieni lampi täällä tummana ja hiljaisena, ja\nsurunvoittoinen väre levisi sen ylitse, mikä on omituista maamme\ntuhansille pienille, kätkössä oleville sisäjärville.\n\nHänen oma kotiseutunsa oli vesirikas, ja kentiesi juuri se tekikin tämän\npaikan mieluisaksi. Tämä olikin melkein ainoa kaunis paikka jotakuinkin\nautiossa ja rumassa Honkalassa. Kun hän raittiin aamukylvyn virkistämänä\npalasi kotiansa, niin näki hän keskellä pihaa naisolennon räpyttelevien\nja kujertavien kyyhkysien ympäröimänä.\n\nSe oli uusi opettajatar, joka huvittelihe Raution kesykeillä, joiden\nantoi noukkia herneitä käsistään. Hän nauroi kuin lapsi joka kerta kun\nkyyhkyset innossaan nokallaan koskettivat hänen hienoa ihoaan, ja koko\nhänen olennossaan, kun hän seisoi tuossa aamun kirkkaassa valossa,\nkuvastui jotain lapsellista, suloista ja viehättävää.\n\nHänellä oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät ja pyöreässä leuvassa oli\npieni kolo, joka antoi veitikkamaisen ilmeen hänen muodolleen. Hän oli\npuettu yksinkertaiseen mustaan villaleninkiin, jossa edullisesti\nesiintyi hänen nuortea, hieno vartalonsa.\n\nOpettaja, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä oli huomannut tämän ja\nkaikki pienimmätkin seikat, vaikka hän kuitenkin vasta jälestäpäin ne\nmuisti, jolloin ihmetteli, että ne niin selvästi olivat painuneet hänen\nmieleensä, pysähtyi hetkiseksi esitelläkseen itsensä, -- minkä piti\nvelvollisuutenaan. Hän teki sen aivan lyhyesti, mutta tunsi samassa,\nettei hänen kumarruksensa ollut koskaan ollut kömpelömpi eikä hänen\näänensä jäykempi kuin tuon nuoren naisen kiinnittäessä kirkkaan\nkatseensa kylmän tarkkaavasti häneen.\n\nTuon naisen käytös tuntui Rautiosta sitävastoin luontevalta, vieläpä\nhiukan huolettomaltakin, kun hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä\nsoinnukkaalla äänellään, mikä eilispäiväseltä vielä kaikui Raution\nkorvissa. Opettajatar teki muutamia huomautuksia seudusta ja kauniista\naamusta ja ryhtyi sitten uudelleen puuhaamaan kyyhkysien kanssa, jolloin\ntuo kylmä ilme hänen elävillä kasvoillaan vaihtui lempeäksi hymyksi.\n\nRautio seisoi hetken hänen vieressään lausumatta sanaakaan, kumarsi\nsitten ja meni omalle puolelleen ajatellen kömpelöä käytöstään.\n\nJälkeen puolisten meni Anderssonska kylään ja tilasi hevosen\nopettajattarelle, joka aikoi käydä pappilassa. Rautio näki hänen ajavan\nveräjästä, ja kun kärryt olivat kadonneet harjanteen taakse, niin\nhänestä tuntui hetken aikaa, että koko kartano oli aivan autio. Hän ei\nvoinut ymmärtää tätä tunnetta, sillä hänhän oli vielä eilen ollut yksin\nhaltijana täällä, siitä asti kun hän oli palannut kesälomalta kotia,\neikä hän ollut tuntenut mitään tällaista tyhjyyttä. Kaikessa tapauksessa\ntuntui hiljaiselta sen vuoksi, kun ei nyt kuullut tuota iloista,\nraikasta ääntä, jonka soinnukasta hyräilyä oli kuullut koko päivän\nhuoneessa toisella puolella -- kun neiti Vinter oli, kuten itse sanoi,\nkoettanut huoneen kaikua. Opettaja oli jälkeenpuolisten hiljaa mutissut\ntuota \"alituista laulantoa\", mutta nyt hän sitä kaipasi. Hän koetti\nsaada selville sen vaikutuksen, minkä uusi opettajatar oli häneen\ntehnyt, mutta hän ei sitä voinut. Hän tunsi jonkunmoista\ntyytymättömyyttä, kai siitä syystä, että hän nyt ollessaan ensikerran\nhienosti kasvatetun nuoren naisen edessä, joka oli aivan eri piiristä,\nniin kaukana siitä, missä hän oli kasvanut, ja hän näki oman ulkonaisen\nihmisensä uudessa muodossa, näki kaikki nuo pienet kulmikkaisuudet ja\npuutteet tavoissaan, joita harvoin voi karsia muutoin kuin huolellisella\nkasvatuksella aina lapsuudesta asti.\n\nHän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan\nkohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan\nhänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa\nvihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen\nitseensä.\n\nPitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti\nhänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati\ntyöskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai\nsuututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi;\nmutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla\nantautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin\nsiveellisessä suhteessa.\n\nNeiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen\nrovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti\nvastaan kaikki nuoret, etenkin jos ne olivat yksinäisiä ja\nystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa.\nNeiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja\nsoma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.\n\nKappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja,\nmutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli\nseurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain\nkertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka\noli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja,\nkävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina\nesiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli Rautio\nvasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta myötätuntoisuutta\nkuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa kirkosta, kun\nkappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin hänen\nsaarnoistaan.\n\nTänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin\nkoskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla\nmaailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin\nja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.\n\nYksi ja toinen seurakuntalaisista heitti syrjäsilmäyksiä opettajan\npenkkiin; harvat tunsivat vielä uutta opettajatarta, mutta Rautio kun\nkatsoi sinne, niin huomasi hän, että tämä ikäänkuin uhkamielisenä\nkohotti päätään ja ylpeästi katseli ympärilleen. Hän on vielä nuori ja\nvieras paikkakunnalla, ajatteli opettaja, hän ei tunne kaikkia niitä\nriitaisuuksia, joita täällä on; täällä ei voita ylvästelevällä muodolla\n-- tuskimpa sävyisyydellä ja kärsivällisyydelläkään.\n\nKirkkotarhassa jumalanpalveluksen jälkeen viittasi rovastinna\nystävällisesti Raution luokseen. -- Minä en voi saada nuorta neitiämme\nkääntymään kanssani pappilaan, sanoi tuo ystävällinen nainen. -- Hän\nsanoo tahtovansa valmistautua huomispäivän lukuja varten; tehän menette\nmetsän läpi kuten tavallista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti\nVinteristä, ettei hän eksy.\n\nOpettaja kumarsi.\n\n-- Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja\nnousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle\nnuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään,\nvarjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan\nheikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin; katajapensaat\nraappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui pihkalle kuumassa\npuolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat punottivat kauniina\nmetsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.\n\n\"Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin\", sanoi hän.\n\nRautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen\nkatseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa\npakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken\ntuon nuoren tytön kanssa -- hän muuttui aivan avomieliseksi ja\npuheliaaksi.\n\n-- Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter\nnauraen. -- Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän\nriidoistanne.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme,\neikö totta?\n\n-- Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen\nkuitenkin, paha kyllä, karaistu tuollaisia nuolia vastaan.\n\n-- Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin\nsilmin. -- Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen\ntyömiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies\nolikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko ajan\nja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota\noikeata vanhaa saarnanuottia.\n\n-- Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään\nminä?\n\n-- Luuletteko sitte tosiaan, että tuollainen kaunopuheliaisuus on\nkellekään ihmiselle rakennukseksi?\n\n-- Kyllä akat pitävät paljon pastori Virolinista.\n\n-- Pyh, sellaisista hurskaista sieluista en minä anna äyriäkään, he\neivät mene kirkkoon kunnioittaakseen Jumalaa, vaan kallella päin\nhuokailemaan papin edessä!\n\nRaution täytyi nauraa, siinä oli jotain niin vastustamattoman\nleikillistä tuossa jyrkässä lausunnossa, ja opettajattaren avomielisyys\nsai Raution ihan tuttavalliseksi hänen seurassaan.\n\n-- Minä en mene enää koskaan kuulemaan tuota Viroliniä, hän oli liian\ntuskastuttava, selitti opettajatar ja työnsi säälimättömästi tieltään\nkuivettuneen kuusen oksan hienolla kenkänsä kärjellä.\n\nRautio kävi äkkiä vakavaksi. -- Pastori Virolinilla on kuitenkin\nihmisenä monta hyvää puolta, sanoi hän, ja minä tiedän, että hän on\nmyöskin tunnollinen sielunpaimen. --\n\n-- Eikö hän ole teidän vastustajanne? On harvinaisen jalomielistä, että\nvastustaja puolustaa vastustajaansa!\n\n-- Me taistelemme asian puolesta, emmekä henkilöitä vastaan, vastasi\nhän. Sitäpaitsi pitää aina niin paljon kuin mahdollista katsella\nasiaakin vastustajan näkökannalta. Pastori on hyväätarkoittava vaikkakin\nhiukan ahdasmielinen kristitty ja pelkää kaikkea, mikä voi harhateille\njohtaa sen lauman, jonka hän on saanut kaitseakseen, ja harhaan vieviksi\nhän etupäässä lukee maailmalliset tiedot. Onko siis ihmeellistä, jos hän\nvastustaakin meitä, joita tietysti syystä voi nimittää sen tiedon\nlipunkantajiksi kansan seassa.\n\n-- Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? -- niin\nminä uskoisin.\n\n-- Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen pappismiehen\nkanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta\nkansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen pitää\nlevätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän silmäyksensä\nlaajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä ulommaksi, me\nkoetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta, mikä ilmenee\nuskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä paikalla, mihin Jumala\non asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata avautuu näköaloja suureen\navaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä, joiden tunteminen tuottaa\niloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä kaikkivaltiaan teistä ja\ntuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta ja kostavasta\nrangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa aineen ylitse,\nhänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren ihmeellisessä\nrakennossa -- tällaisen tiedonhan pitäisi juuri hyödyttää. Mutta voi\nsitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa silmiä huomaamaan\nluomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. --\n\nNeiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti\nteräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvaneen. Neiti\nVinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin hyvä\npuhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman\npenseytensä nuhtelemiselle.\n\n-- Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me\nolemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun tietä.\nOn oikaistu paljo!\n\n-- On todellakin -- opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti vaan\nojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma verivirta\nsyöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille kasvoille; hän\ntunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa, jota neiti\nosoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein eronnut\nhänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta tuntui se\nsilloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta uuden\nopettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän\nainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään\ntarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin\nkuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan\nhuoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin\ntunteitaan, jotka olivat hänen mielestään \"talonpoikaisturhamaisuutta\".\nNeiti Vinterhän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään,\nettä hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä neiti\nVinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla\ntahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.\n\nTämä oli lopputulos hänen hiljaisista mietteistään tänä\nsunnuntainjälkeenpuolisena. Mutta eteisen toisella puolen istui uusi\nopettajatar innokkaasti kirjoittaen kirjeitä kuvatakseen sukulaisilleen\nja ystävilleen tuloansa Honkalaan ja uuden kotinsa ensi vaikutusta.\nViimeinen kirje oli vanhalle rakkaalle asuintoverille internaatista,\nTekla Vikille, joka kaikessa oli Ellin täydellinen vastakohta, mutta\njosta kuitenkin tuli hänen läheisin ystävänsä koko seminariajaksi. Nyt\noli Tekla saanut paikan pohjoisessa ja nuo kaksi toverusta olivat\npäättäneet jatkaa yhteyttä toistensa kanssa vilkkaan kirjevaihdon\navulla.\n\n\"Täällä on jotakuinkin hauska huoneustoon y.m. nähden\", kirjoitti neiti\nVinter, \"minä lähetän sinulle pienen pohjapiirroksen, niin saat\nselvemmän käsityksen, miten minä olen sen järjestänyt. Naapurini,\nkansakoulunopettajan kanssa luulen sopivani aika hyvin. Hän tuntuu\nolevan kansakoulunharrastaja kiireestä kantapäähän; on vahinko, rakkahin\nTekla, että sinä ja minä emme voi vaihtaa paikkoja, sillä sinä olisit\nherra Rautiosta löytänyt todellisen henkiheimolaisesi, kun minä\nsitävastoin olen kerrassaan liian välinpitämätön oikein arvostelemaan\nniin ylevää luonnetta. Mielessäni kuvittelen minä aivan selvään, kuinka\nte olisitte keskustelleet mieliaineistanne, ja minä olen ihan varma,\nettä ihanin yksimielisyys olisi ruvennut vallitsemaan teidän välillänne\ntäällä taisteluhaluisessa Honkalassa.\"\n\n\nIV.\n\nNuori opettajatar avasi ikkunansa saadakseen raitista aamuilmaa. Syyskuu\noli jo kulunut lopulleen, mutta ilma oli vielä leuto ja kirkas, ja\nauringon säteet kimaltelivat ensimmäisten yökylmästen kirjailemilla\npuiden lehdillä.\n\nTakapihalla vallitsi hilpeä elämä; siellä oli vanha Katrina lyhyessä\nhameessa, puolikengissä ja sinisissä sukissa ja sirotteli murusia\nopettajan lukuisille siipieläimille, jotka kaakottaen ja kiikaten olivat\nkeräytyneet hänen ympärilleen, samalla kuin lumivalkoinen kyyhkynen\nnoukki herneitä eukon ryppyisestä kädestä. Lihava kellankirjava kissa\nkatseli kiihkeällä halulla tätä ruokkimista korkealta paikaltaan\nportinpylvään nenässä, ja pörrökarvainen koira, jonka ainoana\nkaunistuksena oli vilkkaat silmät, venytteli tyytyväisenä oven edessä.\n\nRautio mahtoi olla suuri eläinten ystävä, ajatteli opettajatar, kun hän\non koonnut tuollaisen eläinkokoelman ympärilleen; kyyhkyset olivat kyllä\nkauniita ja oli hupaista nähdä ne noin kesyinä, kissoja sitävastoin hän\nei ollut koskaan voinut kärsiä, ja jos hän valitsisi itselleen koiran,\nniin olisi sen ulkonäköön pantava ainakin jonkun verran huomiota. Mitä\ntaas kanoihin tuli, niin olivat ne kerrassaan sietämättömiä\nkiikaamisineen, kun herättivät hänet säännöllisesti joka aamu vähintäin\nkaksi tuntia liian aikasin.\n\nSiitä oli kuitenkin ollut se hyöty, että neiti Elli oli ehtinyt ennen\naamiaista käydä vähän kävelemässä joka virkisti ja toi hyvän ruokahalun\nja antoi voimaa kouluajaksi. Työ kävi nyt säännöllistä menoaan, ja hän\noli tähän jo jotakuinkin oleutunut, vaikka hän tietysti oli hieman\ntottumaton alussa, kun hän oli ensimmäistä lukukautta opettajattarena.\n\nAnderssonska hoiti jotakuinkin säännöllisesti hänen mielestään pientä\ntaloutta, ja jos hänen ruuanlaitossaan olikin paljon paranemisen sijaa,\nniin Elli oli tästä jotensakin välinpitämätön. Hän ei välittänyt siitä,\nmitä söi, ja piti taloudellisia toimia kovin arkipäiväisinä. Hupaisampaa\noli järjestellä tuo pieni koti niin somaksi kuin mahdollista, ja tähän\nEllillä olikin lahjoja. Hän pienillä kapineilla teki kerrassaan\nurotöitä. Hänen huonekalustonsa oli yksinkertainen, mutta aistikas;\nsohvan takana pienessä kamarissa oli hänellä italialainen kalastajapoika\nkipsistä -- puuttui ainoastaan muutamia viheriöitä kasveja, jotta tuo\nkaunis kuva oikein esiintyisi. Ikkunain välissä kiikkui kapea\nantiikkinen kuvastin tummissa kehyksissä. Kauniita valokuviaan hän ei\nvielä ollut saanut ripustetuksi, sillä vaikka Anderssonska oli pitkältä\nja leveältä puhunut että \"Andersson on niin taitava tällaisessa\", niin\nei neiti Vinter vielä tähän asti ollut onnistunut saamaan häntä\nryhtymään tähän työhön.\n\nPöydällä sohvan edessä oli albumi ja hyvin nidottuja kirjoja ja etaseeri\noli täynnä koreita pikkuesineitä, mitkä antoivat huoneelle soman näön.\nMakuuhuoneessa oli mukava kirjoituspöytä päätyikkunain edessä ja toisen\nikkunan edessä pieni soma neulomapöytä, missä Ellin oli tapana istua\nkauniine käsitöineen ja katsella leikkikentälle. Aistikkaasti asetettuja\nkukkaiskortteja ja vihkoja -- muistoja ystäviltä ja tovereilta -- ja\nkorko-ompeleinen peite pienellä ruokapöydällä vieressä osoitti hänen\njärjestysaistiaan. Niin, hän ei pitänyt rumasta ja yksinkertaisesta, ja\nsiinä hän oli todellakin hiukan liiallinen, mutta tärkeä seikkahan\nolikin saada koti niin miellyttäväksi kuin mahdollista asuessa autiolla\nseudulla.\n\nVielä hiukan raitista ilmaa ja ikkuna vedettiin kiinni. Elli oli\nedellisenä päivänä ollut rovastinnan luona -- lapsilla oli ollut lupa\nhuoneiden siivoamisen tähden -- ja oli jäänyt muutamia vihkoja\nkorjaamatta, joka työ oli nyt tehtävä ennen koulutunnin alkua ja piti\nsiis jättää aamukävelylle meno sikseen; sen sijaan päätti hän\njälkeenpuolisten tehdä oikein perinpohjaisen kävelyretken metsään, sillä\nnäytti tulevan kaunis päivä. Eteisessä kaikui jo ensimmäiset askelet,\nsiellä oli kaksi pientä puhdistajaa tämän viikon ajaksi, joiden piti\naina saapua tuntia ennen tovereitaan lakaisemaan koulusalia ja talvella\nsytyttämään tulet uuneihin. Hänen täytyi avata ovensa ja nyökäyttää\nhyvää huomenta noille pienille myyrille, jotka olivat niin toimessa ja\ntouhussa. Pian saapui oppilas toisensa jälkeen, koulu alkoi, ja työ\nsujui vilkkaasti, kunnes päivällistunti tuli.\n\nKun Elli kiiruulla oli syönyt Anderssonskan perunasallaattia ja paksua\nmannaryynivelliä, niin hän laittausi heti kävelyretkelleen. Hän ei ollut\nkoskaan pitänyt pitkistä laahustimista, niin ettei hänen nytkään\ntarvinnut kohottaa helmojaan, mutta kävelykengät olivat nyt tarpeesen ja\nhattu hyväsesti otsalla ja pieni juurivasu käsivarrellaan lähti hän\nhyräellen matkaan.\n\nIlma oli tänään omituisen keveä ja miellyttävän raikas, kuten\ntavallisesti syyskuussa, ja sinertävä usva kietoi pehmoisen vaipan taa\netäisemmät seudut. Elli kulki kaitasta polkua, mikä meni alas\nlammenrannalle, mutta hän poikkesi sitte pian oikealle metsään, jossa\nhänen kepeät jalkansa jättivät tuskin huomattavia jälkiä pehmoiseen,\nkosteaan sudensammaleesen. Hän käveli ja lauleli edelleen ja tunsi\nsydämensä niin keveäksi; oli kumminkin somaa olla noin vain kaikessa oma\nherransa. Voi lähteä ja tulla oman mielensä mukaan, ei kukaan pyytänyt\nhäntä tulemaan pian takaisin eikä ihmetellyt, että hän viipyi kauan\npoissa; tässä vapauden ja riippumattomuuden tunteessa oli kuitenkin\njotain yksinäistä, mietti tuo nuori tyttö. Jos nyt esimerkiksi jotain\ntapahtuisi hänelle, kun hän kuleksi täällä metsässä yksin, niin ei ollut\nketään kotona, joka levottomuuden pakottamana kiiruhtaisi etsimään ja\nauttamaan häntä. Mutta mitään ei tietenkään voinut tapahtua. Honkala oli\ntyynein, rauhallisin kolkka maailmassa, ei voinut toivoa mitään\nmielikuvituksellista ryövärihistoriaa eikä mitään romantillista\nseikkailua jonkun äärettömän kauniin muukalaisen kanssa tapahtuvaksi.\nHänen serkkunsa olivat usein pilkanneet kuinka hauskaksi hänelle tulisi\nasua saman katon alla nuoren naimattoman miehen kanssa, jolla oli samat\nharrastukset kuin hänellä itselläänkin; Ellin täytyi hymyillä tälle\najatukselle. Ah, jospa he näkisivät herra Raution kotikutoisessa\ntakissa, jonka kylän paras räätäli oli tehnyt, ja rumassa vanhassa\nhatussa. Kyllähän hän on nuori mies, vaan aivan mahdotonta oli Ellille\nasettaa Rautio samaan luokkaan niiden nuorten herrain kanssa, jotka\nliehakoivat hänen ympärillään pääkaupungissa. Siellä hän tunsi sydämensä\ntykyttävän kovemmin, kun huomasi jonku silmäin seuraavan itseään, vaan\neipäs täällä, vaikka oli varma, että Raution huomio oli kiinnitettynä\nhäneen. Elli ei tuntenut itsessään vähintäkään halua tekeytymään\nmiellyttäväksi.\n\nRautio hymyili usein tälle hänen välinpitämättömyydelleen,\nminkä sisimmän syyn hän niin hyvin ymmärsi -- hymyili hieman\nsurunvoittoisesti.\n\nAjatuksiinsa kiintyneenä oli Elli painautunut yhä kauemmaksi metsään;\nhän ei nähnyt noita kapeita juovia taivaalla päänsä päällä eikä\nedessäänkään, sillä hän kulki ja kaiveli kivien ja kantojen välistä\nerivärisiä jäkäliä ja sammalia, joista hän aikoi valmistaa kehyksen\näitivainajansa valokuvaan. Jokainen pieni kaunis sammaltukko kohosi\nkoriin hänen käsivarrellaan, ja niin kulkeusi hän yhä edemmäksi, kunnes\nhän äkkiä huomasi seisovansa keskellä rimpeä ja tunsi maan vaipuvan\njalkainsa alla. Hän hypähti pienelle mättäälle, mikä antoi hänelle\ntilapäistä tukea, ja jalat tiukasti yhteenpuserrettuina katsoi Elli\ntästä ympärilleen.\n\nRimpi oli heteikköä, jossa siellä täällä lahonnut puunrunko limaisen\nsammalen peittämänä pisti esiin liejuisesta pohjasta, ja muuten se oli\nyltä yleensä sakean, lakastuneen ja kellastuneen saran peitossa. Tämä\nrimpiaavikko, joita usein yhtäkkiä tapaa metsässä, näytti synkälle ja\nikävälle, ja nuori tyttö katseli hyvin epäilevänä matkaa mättäältä\nkiinteälle maalle. Ei ollut ensinkään miellyttävää tuntea vielä maan\nhyllyvän allaan. Onneksi löysi hän vanhan puunjuurakon, mikä\nkummallisissa koukeroissa kurottautui häntä kohden; hän asetti varpaansa\nkärjen tuolle heikolle tuelle, mikä heilui ja vaipui joka askeleella,\nsyöksyi nopsasti eteenpäin ja pääsi metsänreunaan.\n\nHän ei ollut tuntenut pelkoa eikä levottomuutta, mutta kun hän nyt\nkatseli taaksensa ja huomasi, kuinka mutainen musta vesi täytti hänen\nkepeiden askeltensa jäljet, niin pääsi häneltä helpotuksen huokaus, että\noli toki onnellisesti yli tullut.\n\nSamassa ratisivat kuivat oksat nopeiden askelten alla ja metsän puolelta\nlähestyi herra Rautio kuin tuulen puuska, uskollisen, takkuisen Rulle\nkoiransa seuraamana, jonka punainen kieli lerppui pitkällä suusta.\n\n-- No, Jumalan kiitos, täällähän te olettekin aivan terveenä, huudahti\nhän ja veti syvään henkeä.\n\n-- Oliko teillä sitte syytä epäillä sitä?\n\n-- Oli tietysti, kun minä sattumalta kuulin Anderssonskalta, että neiti\noli yksinään lähtenyt poimimaan sammalia, niin ajattelin heti, että\nannatte houkutella itsenne tuolle pettävälle rimmelle, missä mättäät\novat mitä rehevimmän sammalen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on,\nsillä olen kerran itse ollut tarttumaisillani rimpeen, josta pääsin\nvasta ponnistettuani kaikin voimin. Sinä sen kyllä muistat, vanha Rulle,\njoka koko ajan seisoit rannalla ja ulvoit valittavasti. -- Hän silitti\nystävällisesti eläimen pörröistä päätä. Löytyi siis kuitenkin joku, joka\noli ajatellut Elliä levottomuudella tänään ja tahtonut rientää hänelle\navuksi.\n\n-- No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy minun\nmyöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen seikkailun,\nselitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti, miten kaikki on\ntapahtunut.\n\n-- Silloin oli minulla mitä kutsutaan aavistukseksi, arveli Rautio,\nminun täytyi välttämättä lähteä tänne katsomaan.\n\n-- Sehän oli ystävällistä.\n\nRautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja vasu\nkäsivarrella, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa: \"Lapset\nmetsässä\"; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen silmissään oli\npieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla peloissaan ja pitää\nvaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään, kaukana omaisistaan,\nvaan hän oli vaiti kuitenkin.\n\nElli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä.\n\n-- Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin\nriippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä\nminua eikä kysy kun tulen taikka menen.\n\n-- Mutta onhan teillä sukulaisia?\n\n-- Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan\nloma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei\nole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla\npistää päähän yksinäisyydessä.\n\n-- Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?\n\n-- Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet\nsitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.\n\nLapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti\najatuksiin vaipuneena Rullen päätä.\n\n-- Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra\nRautio.\n\n-- Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole\nmitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.\n\n-- Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla\nkaunis ja hyvää rotua.\n\n-- Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi\nopettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni\nmukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N:n kadulta\nja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman. Siitä\nsaakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla; minä en\nole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle koiravaunuissa,\nsillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta rakastavan Rulle parkani.\n\n-- Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun\nsilmissäni, hymyili hän.\n\nHe kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias,\nkentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan\nyksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio\ntuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: -- Tämä ei\nkentiesi miellytä teitä?\n\n-- Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette\noikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!\n\n-- Miksikä sitte olette antautunut koulun palvelukseen, anteeksi, mutta\ntämä kysymys on jo kauvan asunut mielessäni?\n\n-- Niin, no minun nyt oli ryhdyttävä johonkin, sanoi hän\nvälinpitämättömästi. Vanhempani kuolivat, kun minä vielä olin lapsi, ja\nholhojani -- vanha koulumies -- tahtoi välttämättä nähdä minut\nopettajattarena; no, minä olin vaikutuksen alainen ja tein hänelle\nmieliksi, mutta koska minulla oli vapaus valita, niin halusin minä\nmieluummin opettaa kansan lapsia. Minä olin hieman ihmisystävällinen,\nnähkääs, niinkuin useimmat nuoruudessaan. Pieni pääomani riitti\nhädintuskin minulle seminarissa, missä minä koetin painautua\nkouluaatteesen ja antaa toverien innostuttaa itseäni, jotka ihan\nhehkuivat suuren asian puolesta, mutta minä jäin kuin jäinkin haaleaksi.\nMinulla on hyvä tahto täyttää opettajatarvelvollisuuksiani, ja minä\npidän kilteistä tyttösistäni -- mutta siinä onkin kaikki. -- Hän huokasi\nkeveästi.\n\nRautio ajatteli, että tuo huokaus tarkoitti loma-aikoja pääkaupungissa,\nkoko hänen entistä elämäänsä siellä iloisten serkkujen seassa;\ntuollainen pieni kaunis perhonen sopikin paremmin liipoittelemaan\nseuraelämän paisteessa kuin kaivautumaan kansakoulunopettajattarena\nmaalaismaahan. -- Kunhan teille vain ei tulisi sietämättömän ikävä\ntäällä? sanoi hän ehdottomasti.\n\n-- Oh ei, sitä en luule, minulla on niin onnellinen luonne, että viihdyn\nkaikkialla, minne kohtalo minut heittää. Minulla on jo ollut niin monta\nkotia, ja voihan sitä loma-aikoina matkustella ja koota vereksiä\nvaikuttimia. Katsokaas, kuinka kaunista, harmaata jäkälää tuossa!\n\nElli poimi innokkaasti ja opettaja auttoi häntä auliisti, niin että tuo\npieni vasu oli kukkurallaan, kun he hämärtäessä tulivat takaisin\nkoulutalolle.\n\n\nV.\n\nSeuraavana jälkeenpuolisena istui neiti Vinter portailla sammalvasuineen\nsitomassa kehyksiä. Rautio tuli juuri kylältä, missä hän oli ollut\nkatsomassa muuatta sairasta oppilastaan, ja pysähtyi nyt neiti Vinterin\nluo.\n\n-- Luuletteko neiti, että tuosta tulee kestävä? kysyi hän.\n\nElli piti ylhäällä pientä köynnöstä ja tarkasteli sitä tutkivin katsein.\n-- Ettekö luule?\n\n-- Minä vain ajattelin, että teräslankakappale sitä tukisi, vastasi hän,\nminulla on sitä kotona, haluatteko koettaa? Ja odottamatta vastausta oli\nhän poissa sekä melkein yhtä pian takaisin teräslankoineen, minkä hän\ntuotapikaa hyvin kätevästi muodosti soikeaksi ja niin suureksi renkaaksi\nkuin Elli määräsi.\n\n-- Kiitosta paljo, tämän päälle on tosiaankin hyvä sitoa -- te olette\nkäytännöllinen, herra Rautio!\n\n-- Äitini on hyvin kätevä ja tarkkasilmäinen näkemään, miten mikin on\ntehtävä. Ehkä olen perinyt jotain hänen kätevyydestään, vastasi hän.\nRautio tunsi, että nyt pitäisi hänen poistua, eihän hänellä tässä enää\nollut mitään tekemistä, mutta kuitenkin viipyi hän paikallaan, niin\nvieläpä istuikin portaille opettajatarta vastapäätä ja katseli kuin\nlumottuna, kuinka nuot hienot sormet pujottivat harmaan jäkälän mitä\nsomimmaksi seppeleeksi.\n\n-- Siitäpä tulee kaunis -- Rautio ei voinut pidättää ihmetystään.\n\n-- Niin, luulen tosiaankin siitä tulevan kerrassaan hyvän, kun nyt vain\ntuo siunattu Andersson joskuskaan tulisi vehkeineen, että voisin saada\nripustetuksi nämät sekä kaikki kauniit valokuvani, ja kotini vihdoinkin\njärjestykseen.\n\n-- Jos sallitte, niin olen minä erittäin mielelläni avuksenne tässä\nsuhteessa, liitti Rautio innokkaasti, minulla on sekä nauloja että\nvasara.\n\n-- Ellei siitä vain tule liiaksi vaivaa, niin olisin todella teille\nkiitollinen; kas niin, nyt on työni valmis, onko teillä ehkä aikaa\nauttaa minua jo tänään?\n\n-- Kyllä minulla on! -- Hän riensi nopeasti pois noutamaan työkalujansa\nja astui sitten sykyttävin sydämin opettajattaren kynnyksen yli. Kuinka\nmonta kertaa hän olikaan täällä ollut ennen ja keskustellut neiti\nFriskin kanssa koulu-asioista. Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa\nsorvatut puutuolit, joilla aina oli taipumuksena tipauttaa istuja\nlattialle, vaappera pöytä, missä hänellä oli tarpeelliset\nkirjoituskojeensa, ja punaseksi maalattu piironki, minkä Anderssonska\noli lainannut hänelle. Neiti Frisk oli kelpo tyttö ja hyvä opettajatar,\nmutta häneltä puuttui tykkänään kykyä järjestää mukavasti; hänen luonaan\ntuntui aina jossain määrin kylmälle ja autiolle, aivan kuin\nkestikievarissa. Nyt oli Rautio melkein valmis peräytymään\nhämmästyksestä, niin hienolta, somalta ja kodikkaanlämpöiseltä tuntui\ntuo pieni huone nyt.\n\n-- Miten sievää täällä on! huudahti hän ehdottomasti.\n\n-- Onko teistäkin, no se on hyvä; te olette ensimmäinen vieras, mikä on\nastunut kynnykseni yli, mutta katsokaahan nyt tänne, eikö tämä uusi\nkehys näytä hyvältä täällä nurkassa?\n\n-- Aivan erinomaiselta, ehkä saan heti käyttää vasaraani?\n\n-- Kiitos, jos tahdotte, se on äitini valokuva, otettu öljymaalauksesta,\nmikä on tädillä. Hän kuoli keuhkotautiin.\n\n-- Sen voi aavistaa, hän näyttää niin kärsivältä.\n\nRautio katseli kunnioituksella noita hienoja riutuneita kasvoja.\n\n-- Tänne pitkälle seinälle ajattelin asettaa tämän suuren valokuvan\nEdelfeltin taulusta \"Merellä\" ja sen molemmin puolin nämät\nMunsterhjelmin ja Lindholmin tauluista. Tämän pienen akvarellin on\nserkkuni maalannut, tässä ovat hänen alkukirjaimensa V.M.: Viktor\nMellgren -- hän on taiteilijan alku, nähkääs, me taidamme ripustaa sen\ntoisten alapuolelle -- niin, näin tulee hyvä.\n\nOpettaja ei tiennyt miksi, mutta hän ei pitänyt akvarellista, se oli\naivan liian räikeä.\n\n-- Vielä tämä pieni muistomerkki, Thorvaldsenin enkelit, niin on minun\nkoko tauluvarastoni asetettu ja te ansainneet suuren kiitoksen, herra\nRautio. Ei, mutta katsokaas, kuinka hauskalle ne näyttävät, kaikki minun\nrakkaat, vanhat ystäväni -- ja hän löi kädet yhteen ihastuneena kuin\nlapsi. -- Olisipa minulla vain muutamia kauniita, viheriöitä kasveja\npohjaksi kalastajapojalleni, niin silloin olisi kaikki hyvin.\n\nRautio katseli tarkkaavasti tuota luonnollista veistosta. Niin, seinä\noli tosiaankin liian vaalea. -- Miltähän mahtaisi näyttää pari\npyramiidin muotoista katajaa tuolta nurkasta? tuumi hän -- täällä löytyy\nmuutamia aika muhkeita aivan lähellä.\n\n-- Se oli erinomainen ajatus! huudahti Elli vilkkaasti; tehän olette\nkerrassaan erinomainen keksimään, ei, ei, älkää menkö vielä, jatkoi hän,\nkun Rautio kokoili työkalujaan ja aikoi sanoa jäähyväisiä, Anderssonska\naikoo tarjota meille kupin teetä, tämä on ihan ensimmäinen kerta\nelämässäni, kun olen emäntänä.\n\nRautio kumarsi; hän viipyi hyvin mielellään ja alkoi Ellin kehoituksesta\nselailla albumia ja katsella kortteja, joita oli pienet somat korit\ntäynnä. Näin monta muistoa ystäviltä ja tuttavilta hänellä oli, ja\nalbumi oli aivan täynnä valokuvia, enimmäkseen nuoria naisia ja hienoja\nnuoria herroja, ihan varmaan hänen entinen seurapiirinsä, missä hänestä\nepäilemättä oli pidetty ja häntä ihailtu.\n\nHän katsoi äkisti tuohon pieneen siroon olentoon, joka puuhaili\nteepöydän ääressä, noin somaa nuorta emäntää katselee mielellään. -- Nyt\non tee valmista, helisi samassa hänen äänensä. Tässä istuivat he\ntoisiaan vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääressä, ja lakkaamatta täytyi\nRaution seurata noita pieniä, pyöreitä käsiä, jotka taittoivat leipää ja\npanivat sokeria kuppeihin; jokainen liikunto oli täynnä naisellista\nsuloa, sitä ei voinut kieltää, ja koko ajan puheli hän lakkaamatta.\nRaution oli mahdoton muistaa jälestäpäin, mitä Elli kertoi, mutta\npuheensa kaikui kuitenkin pehmoisena kuin linnun liverrys hänen\nkorvissaan.\n\nKun hän sitten illalla istui yksinäisessä kamarissaan, niin oli tämä\npieni taulu hänen edessään kuin miellyttävä uni, ja häntä vaivasi äkisti\nselittämätön yksinäisyyden tunne. Vanha \"Mippa\", keltainen kissa, istui\nkyllä tapansa mukaan kehräten kirjoituspöydällä hänen edessään, ja Rulle\noli kyyristynyt hänen jalkoihinsa, mutta tämä seura ei tänä iltana\ntahtonut häntä tyydyttää.\n\nMiettivänä katseli hän ympärilleen, huone oli puhdas ja järjestyksessä\nja täysinäinen kirjakaappi todisti hänen harrastustaan, vaan ei mikään\nsievä korukalu, ei mikään hieno pikkuesine antanut huoneelle\nminkäänlaista taiteellista leimaa. Tähän asti ei hän ollut huomannut\ntätä puutetta tai havainnut että mitään puuttui; nyt oli toisin, nyt\nymmärsi hän samalla, että tämän salaperäisen jonkun, mikä tuotti kodille\nsuurinta viehätystä, täytyi olla syntyisin hienontunut aisti, mikä oli\nkentiesi peritty sivistyneiltä esi-isiltä ja sitähän ei siis hän,\ntalonpoikaissukuinen, koskaan voisi saada. Hän ajatteli\nlapsuutensakotia, suuria, valoisia, siististi paperoittuja huoneita\nmaalattuine kaappeineen ja korkeine sänkyineen, kaikki oli niin\nsäännöllistä ja hyvin säilynyttä, mutta kaunista se ei ollut, nyt vasta\ntiesi hän, mitä siitä puuttui -- kauneusaistia. Oli kuin runouden leveä,\nkultainen joki äkkiä olisi levittänyt hohtoisan pintansa hänen eteensä\nhuikastakseen hetkiseksi hänen silmänsä ja sitten antaakseen\ntodellisuuden hänen ympärillään näkyä entistä alastomampana.\n\nHuone oli pimeä ennenkuin Rautio tuli sytyttäneeksi lampun, hänellä ei\nollut muuten tapana noin uneksia hukkaan aikaansa; nyt tunsikin hän\nitsensä jotakuinkin tyytymättömäksi. Hän oli sitäpaitsi nyreissään ja\nilman mitään todellista syytä. Hän tempasi kasan sinikantisia vihkoja\npöydältä; silloin sattui hänen silmäyksensä rikkonaisella sinetillä\nvarustettuun kirjeeseen. Se oli tullut postilaukussa samana päivänä, ja\nsuuret selvät kirjaimet päällekirjoituksessa olivat äidin vahvan, hieman\nraskaan käden piirtämät.\n\nHän otti kuoren ja katseli kauan sitä, sitten vei hän sen\nkunnioituksella huulilleen; samalla kuin kirkas kyynel hänen\nmiehekkäistä silmistään vieri paperille. Siinä oli hänen mielestään\njotain selittämättömän liikuttavaa noissa lapsellisen suurissa\nkirjaimissa, sillä ne antoivat hänelle joka kerta, kun hän ne näki,\nuuden todisteen hänen äitinsä suuresta rakkaudesta ainoaan lapseensa.\nKuinka paljon vaivaa olikaan ollut työn jäykentämillä sormilla opetella\nkirjoitustaidon salaisuutta, mutta kuinka kärsivällisesti ja kestävästi\noli tuo hyvä eukko kuitenkin istunut kirjoitustaulun ääressä ja\npiirustellut ja piirustellut, kunnes koko kirjainarmeija oli marssinut\nhänen muistoonsa, samalla kun käsi hitaasti muodosteli niitä\nkivikynällä. Hän ei ollut voinut sietää ajatusta, että vieraan pitäisi\nkirjoittaa hänen puolestaan pojalleen, sitten kun isä, joka aina oli\nvälittänyt kirjevaihtoa heidän välillään, oli poissa. Ja sentähden oli\nhän tarmolla ryhtynyt tuohon suureen työhön pojan johdolla, kun tämä oli\nkotona loma-aikana. Luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä ei häneltä siis\npuuttunut. Nyt kirjoitti hän ihan täysin luettavaa, vaikkakin hieman\nomituista käsialaa, ja oli tämän lisäksi hyvin huvitettu pistelemään\najatuksiaan paperille. Mitä rakastava äiti voipikaan, kun on kysymys\nhänen lapsestaan, ajatteli Rautio, ja syvän kiitollisuuden tunne täytti\ntänä hetkenä hänen sydämensä, karkoittaen pakosalle kaikki levottomat ja\ntyytymättömät ajatukset. Yöllä uneksi hän sitävastoin lakkaamatta\nkauniista katajista, jotka hän seuraavana päivänä hakkaisi ja asettaisi\nneiti Vinterin kamariin.\n\n\nVI.\n\nLukukausi oli kulunut säännöllistä menoaan pimeiden syyskuukausien ajat,\nja joulu oli ovella. Rautiolla ja opettajattarella oli ollut monta\npitkää keskustelua joulujuhlan johdosta lapsille. Koulun johtokunta ei\njuuri sanottavasti välittänyt tästä, ja vasta sitte, kun opettaja\nhiljaisella tavallaan kauan oli valmistellut sitä, uhrattiin pieni\nsumma, joka hädin tuskin riitti pääkaupungissa ilmestyvän ja erityisesti\nkansakoulun oppilaille aijotun joululehden tilaukseen ja kynttilöiden\nostoon; muusta saisivat opettajat itse pitää huolen, \"jos\nvälttämättömästi tahtoivat tehdä koulusta leikkituvan\", kuten Isolan\nrusthollari sanoi.\n\nHänellä ei ollut itsellään lapsia, ja häntä eivät uskaltaneet muut ukot\nvastustaa, vaikka olivat vähän taipusampia ajatellessaan jotakin pientä\nKallea tai Lottaa, joka siellä kotona jo viikkokausia oli iloinnut\njouluhuvin toivossa. Joka vuosi oli Rautio taistellut jotenkin samoilla\ntuloksilla; useimmiten oli juhla ollut vain kahvikesti, minkä hän itse\nkustansi ja jolloin lapset saivat leikkiä ja temmeltää muutamia tunteja\nkoulun salissa. Hän ei koskaan ollut antanut vastustuksen masentaa\nharrastustaan saada lapsille hauskuutusta, ei silloinkaan kuin neiti\nFrisk arkana luopui taistelusta; nyt sitävastoin oli hänellä uudessa\nopettajattaressa reipas liittolainen, valmis auttamaan neuvoilla ja\nteoilla. Aina hyväntahtoinen rovastinna oli luvannut leipoa vehnäpullia\nkoko joukolle, opettaja ja neiti Vinter ottivat huolehtiakseen kahvin\nmuine tarpeineen, sekä makeiset joulukuuseen.\n\nAina tuon suuren juhlapäivän aamuhetkestä asti oltiin innokkaasti\npuuhassa koulusaleissa; toisessa kohosi kuusi, jättiläispuu, minkä\nRautio ja hänen oppilaansa olivat kaataneet pappilan metsästä ja sitten\nriemusaatossa kotiin tuoneet. Nyt oli kuusi koristettava oikein\nkauniiksi ja tässä osoittautui opettajatar kerrassaan mestariksi.\nKirjavasta silkkipaperista valmisteli hän mitä somimpia koristeita.\nRaution mielestä hän oli kerrassaan ihmeteltävä.\n\nToiseen koulusaliin taas oli kahvipöytä katettava, minkä neiti Vinter\nKatrinan avulla sai tehtäväkseen, samalla kun opettaja asetti\nkynttilöitä ovenpieluksiin ja ikkunoihin tilapäisiin kynttiläjalkoihin.\n\nVihdoin oli kaikki järjestyksessä; näytti niin juhlalliselta, että\nKatrinakin, joka harvoin hämmästyi mitään, tunnusti, nähdessään\nkimaltavan joulukuusen, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin\nkaunista.\n\nNyt alkoivat vieraatkin saapua, ensiksi rovastinna, vasullinen\ntalviomenia mukanaan ja pastori Ståhle seurassaan; molemmat tahtoivat\nmielellään katsella lasten iloa ja Rautio oli sitäpaitsi myöskin\npyytänyt pastoria avaamaan juhlan lyhyellä joulurukouksella.\n\nApulainen Ståhle oli pitkä, hyvin hoikka herra, näytti paljoa\nnuoremmalta kuin hän itse asiassa oli, sentähden että osasi sopivissa ja\nsopimattomissa tilaisuuksissa muuttaa väriään; hänen ihonsa oli heleä\nkuin seitsentoista vuotiaan immen. Kun häntä ujostutti, niin tahtoivat\nmyöskin sanat takertua kurkkuun ja hänen täytyi olla hyvin varuillaan,\nerittäinkin neiti Vinterin läsnä ollessa, sillä tällä oli vastustamaton\nhalu ajaa ruskopilviä apulaisen poskille ja iloita salaa hänen\nhämmingilleen.\n\nApulainen oli hyvä ja tunnollinen nuori mies, joka ei rakastanut\nvanhanaikaisia epätapoja. Hänellä oli tavattoman kaunis messuääni, ja\nyleensä voi toivoa, että hänestä tulee hyvä pappi. Kaikissa\nkoulukysymyksissä oli hän ehdottomasti opettajan puolella, vaikka hän\nvielä oli liian vieras Honkalassa ja myöskin liian arka uskaltaakseen\nesiintyä aivan päättävästi.\n\nKello oli juuri neljä, lapset tulvivat iloa välkkyvin silmin sisään,\npastori nousi kateederille ja puhui muutamia yksinkertaisia sanoja\nheille, minkä jälkeen Rautio voimakkaalla bassoäänellään alkoi\njouluvirren, ja lapset säestivät sitä, jotta sali kajahteli.\n\nToisena numerona ohjelmassa oli kahvin tarjoilu, jolloin oli hauska\nkatsella, miten nopsaan rovastinnan pyylevät pullot katosivat loistavan\nvalkoisten hampaiden taakse, ja tämän jälkeen seurasi tanssi kuusen\nympärillä ja vuoroon leikkejä, missä Rautio oli väsymätön johtaja.\n\"Meill' on nyt paikka kullakin\", \"Jänö istui maassa\", \"Kas mylläri\nsalvan aukaisee\" y.m. lauleltiin yhä uudelleen, ei kenenkään ääni\nsortunut ja väsymystä ei joutanut ajattelemaan; se oli verraton\njoulujuhla. Keskellä nuorten joukkoa kohosi kuin korkea petäjä nuoressa\nmetsässä Raution kookas vartalo. Hän oli keskuspylväs, minkä ympärille\nkokoontui tuo pieni kansa, jonka ajatukset ja mielialan hän niin hyvin\nymmärsi ja joka myöskin niin luottavaisena näkyi liittäytyvän häneen.\n\nKun ilta vihdoin oli käsissä ja lähdön piti tapahtua, kokosi hän kaikki\nlapset ympärilleen ja puhui heille joulun merkityksestä, samalla kuin\npyysi heitä ajattelemaan, mikä verraton lahja Jesuksen syntymisen\nkautta, on annettu ihmiskunnalle ja kuinka jokaisen sydämensä pohjasta\npitäisi iloita jouluilmoituksesta ja riemuiten yhtyä enkelien\nylistysvirteen: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha,\nihmisille hyvä tahto. -- Ja hänen puhuessa levisi hiljainen vakavuus\nnuorille kasvoille ja monet silmät, jotka olivat kiintyneinä opettajaan,\nolivat kostuneet.\n\nRovastinna ja pastori riensivät sanomaan jäähyväisiä, sydämellisesti\nkiittäen hauskasta illasta, ja lapset lähtivät pois niiaten ja kumartaen\nopettajalle ja opettajattarelle. Tuli hiljaisuus suuressa salissa,\nkynttilät olivat jo loppuun palaneet, ja ainoastaan joulupuussa lieskasi\nvielä muutamia sammuvia tulia. Rautio oli saattanut viimeisiä pieniä\nvieraitaan eteiseen ja nähnyt heidän kaikkien hiljaa ja sovussa\nlähtevän; hän oli aina ankara järjestyksen suhteen, ja, niin hyvä kuin\nhän olikin, tiesi jokainen oppilas, ettei käynyt päinsä hutiloida hänen\nkanssaan tällaisissa asioissa.\n\nKun hän palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena\npaljastetun joulukuusen vieressä, -- Juhlammehan oli oikein onnistunut\nja hupainen. -- Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.\n\n-- Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.\n\n-- Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja\nkorkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!\n\n-- Luuletteko sitte lasten käsittävän joulun varsinaista ilonainetta?\n\n-- Monesti ehkä paremmin kuin täysikasvuiset, vastasi hän.\n\n-- Kentiesi, jo silloin kadehdin minä heitä niinkuin kadehdin teitäkin,\nherra Rautio, kun seisoitte tuossa keskellä lapsiliutaa ja ilmoititte\njoulun iloisen sanoman heille.\n\nRautio katsoi kummastuneena häneen: -- Luulen, etten ymmärrä neitiä nyt?\n\n-- Minä tarkoitan, että sellainen vahva vakuutus, minkä tunsin olevan\nteidän sanojenne pohjana tänään, tuntui minusta hyvin kadehtivalta,\nvastasi hän. -- Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi\nminulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen\nvastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo\nmonet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston;\nminä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten\nvirtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea. Toisinaan laskeutuu se\ntunne aivan vaivaavana päälleni uskontotunneilla koulussa, minä pelkään,\nettä hyvä tahtoni ei ole kylliksi heille, sentähden kadehdin minä teitä\ntuon yksinkertaisen lapsenuskon tähden. --\n\n-- Jos te olette etsivä henki, niin silloin, neiti, on raamatussa sana\nvasite teitä varten, sanoi Rautio hiljaa; se kuuluu: \"Jokainen, joka\netsii, hän löytää.\"\n\nNeiti Vinter seisoi kauvan hiljaa, sitten sanoi hän hieman karskisti: --\nEnhän minä ole köyhempi kuin tuhannet muutkaan, hyvää yötä, herra\nRautio.\n\n-- Hyvää yötä, vastasi hän! Itsekseen ajatteli Rautio, kuinka vähän\ntoisten köyhyys tai rikkaus henkisessä suhteessa parantaa sielua, joka\nkaipailee valoa! Kristus yksin on maailman valkeus ja johtaa ihmiset\nsiihen, mutta sitä ei ymmärtänyt tämä nuori olento vielä.\n\nSeuraavana päivänä kulkivat he yhdessä rautatienasemalle ja matkustivat\nmyöskin junalla muutamia aseman väliä yhdessä. Rautio ei voinut olla\najattelematta edellisen illan keskustelua, mutta Elli oli iloinen ja\nvilkas kuten tavallisesti.\n\n-- Te olette onnellinen, kun saatte viettää juhlanne maalla, sanoi hän,\nkun he lähenivät sitä asemaa, missä Raution oli astuttava junasta. Ei\nole juuri mistään kotoisin viettää joulua kaupungissa.\n\n-- Minä ajattelen kuitenkin, että neiti huomaisi joulumme kotona\nRautjärvellä puutteelliseksi, vastasi hän hymyillen, kotinihan on, kuten\ntiedätte, talonpoikaistalo, ja siellä on juhlanvietto enimmäkseen hyviä\nkestiä ja vapaus mennä kirkkoon joka jumalanpalvelukseen. Minulle ovat\nkuitenkin kaikki nuot vanhat tavat ja tottumukset erityisiä juhlia,\nsillä niissä heijastuu lapsuudenmuistot. Minä en voi koskaan unohtaa\niloani, jota tunsin paksusta kolmihaaraisesta talikynttilästä, minkä\näitini joka jouluksi kastoi minulle, joululahjoista minä en tiennytkään.\nMutta suurin iloni oli saada seurata mukana joulusaarnaan, minne isäni\nherätti koko talonväen neljän aikaan aamulla, jotta emme myöhäistyisi\nkirkosta. Yleensä eivät vanhempani pitäneet mistään juoksusta\n\"jaloimpana juhlana\", kuten sitä kutsuttiin, he olivat hyvin vakavia,\netenkin vanha isoäiti, joka oli lähemmäs yhdeksättäkymmentä, ja piti\nsuurimpana nautintonaan lukea ja tutkia Jumalan sanaa.\n\n-- Ettekö te pienenä poikana väsynyt ja kyllästynyt siihen?\n\n-- En, omituista kyllä, mutta ehkä se tuli siitä, etteivät vanhempani\nkoskaan pakottaneet minua kirjaan; sitäpaitsi lienen minä ollut\nhiljainen, umpimielinen lapsi, josta oli hauska kuunnella noiden\nvanhojen selityksiä raamatusta.\n\n-- Siis voi teidän uskonnollisesta vakuutuksestanne puhuttaessa puhua\nauktoriteettiuskosta, sanoi neiti Vinter hieman ivalla.\n\n-- Ei, vastasi Rautio vakavasti. -- Kun tulin vanhemmaksi, niin tuli\nminullekin aika, jolloin oli kysymys uskoako -- vaiko ei uskoa --\nsuurimpiin uskontotuuksiin nähden. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi,\nminun luullakseni, välttää jonkun kerran joutumasta epäilemään itseään,\ntaivasta ja helvettiä, mutta sitten riippuu kaikki siitä, jääpikö hän\nedelleen pimeyteen vai antaako Jumalan armon paistaa itsensä aivan\nkirkkaaksi.\n\n-- Se kuulustaa niin vakuuttavalta, sanoi neiti miettien.\n\nRautio katsoi ystävällisesti ja luottavasti häneen: -- Me vain emme saa\nolla Herraa vastaan, sanoi hän hiljaa.\n\nJunan vihellys kuului ja kulku hiljeni, Rautio tarttui matkalaukkuunsa\nja ojensi sydämellisesti kätensä neiti Vinterille: \"Hyvästi neiti, ja\niloista joulua!\"\n\n-- Kiitos, samoin -- hän hymyili ystävällisesti, mutta jo Raution\nmennessä vaunun ikkunan ohitse, jonka vieressä hän istui, oli hän\nkiintynyt lukemiseensa.\n\nKentiesi oli neiti Vinter ylipäänsä hyvin tyytyväinen päästessään\nhänestä. Raution sydämeen pisti vähän tätä ajatellessa, sitä aprikoimaan\nhän ei kuitenkaan joutanut, sillä tuossa seisoi jo vanha Taavetti sieltä\nkotoa ja Rusko uuden reen edessä. Hän löi harmaahapsiselle, uskolliselle\npalvelijalle voimakkaasti kättä, heilautti laukun reenpohjalle ja\ntarttui ohjaksiin. Rusko kääntyi ympäri ja kohosi pystöön ylpeästi\nkaikkien ympärillä olevien ihmeeksi, sitten paneusi se rivakkaan\njuoksuun. -- \"Muhkea poikaseni\", nyökäytti nuori isäntä ja kietoi\npehmeän, lämpöisen vällyn ympärilleen; kaikki lapsuuden muistot tulvivat\nvilkkaasti hänen mieleensä, ja kevein sydämin ja vakavalla kädellä\nohjasi hän tulista juoksijaansa talvi-illan hämyssä kotia kohden.\n\n\nVII.\n\nRautio palasi kouluun uusilla, raittiilla voimilla. Hän kertoi neiti\nVinterille, kuinka hänen kotiseudullaan oli taaskin perustettu kaksi\nuutta kansakoulua ja kuinka ajatus kansanopiston perustamisesta oli\nmelkein jokaisessa vallalla; ei säästettäisi uhrauksia eikä vaivoja sen\ntoteuttamiseksi mitä pikimmin, ja kansakoulunopettajat koko ympäristöllä\nvalmistivat innokkaasti oppilaitansa tähän.\n\n-- Kun saisi olla mukana siellä! hän joskus huudahti. Täällä Honkalassa\ntuntee usein itsensä kuin vangiksi, sidotuksi käsistä ja jaloista.\nKuitenkin on minun innokkain ponnistukseni oleva saada aikaan täällä\ntoinen koulu; kyllä minä tiedän, että suuret vaikeudet kohtaavat tätä\nehdotusta, mutta minä olen kuitenkin kauan valmistellut asiaa. Kerranhan\nkuitenkin täytyy täällä uuden ajan voimakkaan tuulen lakaista\nennakkoluulojen vastustuksen, kovertaahan pisarakin kiven, ja\nkärsivällisyydellä voitamme kaikki.\n\n-- Minä luulen todellakin tuon viimeksimainitun olevan mielilauseenne,\nherra Rautio, sanoi opettajatar hymyillen.\n\n-- Minä olen aina ollut hellittämätön, vastasi hän; lapsuuteni aikana\ntahdoin kerran kaivaa padon puroon, mikä virtasi puutarhamme vieritse.\nKaksitoista kertaa vieri maa, mutta kolmannellatoista kerralla se pysyi.\n\nElli nauroi. -- Se oli sitä suomalaista itsepintaisuutta.\n\n-- Niin, äitini oli kyllä siitä tunnettu. -- Rautio hymyili myöskin. --\nHän väitti, että minä ehdottomasti löisin pääni seinään ja oikein\naikalailla, ennenkuin luopuisin aikeestani, mutta elämäntyöni suhteen\ntunnen minä, että ennemmin saataisiin repiä minut kappaleiksikin kuin\nvakuutetuksi, että olen harrastanut jotakin väärää.\n\n-- Näyttää siltä, ettette säikähdä taistelua uuden koulun puolesta.\n\n-- En ollenkaan, onhan vastustajillekin päivän selvä asia, että yksi\nkoulu kunnassa, jossa on asukkaita useampia tuhansia, ei riitä,\nvarsinkin kun se on sijoitettu toiseen päähän pitäjää. Useat isät ja\näidit ovat minulle valittaneet tätä seikkaa ja puhuneet lastensa\nlukuhalusta, vaan eihän voi vaatia, että oppilaat kulkisivat monia\npenikulmia kouluun. Isola tietysti on niin kuin tavallisestikin pahin\nvastustajani, vaan hänellä on jalka kipeä eikä ehkä pääse liikkeelle\nsiihen, kun on kokous asiasta.\n\n-- Pienet syyt, suuret seuraukset.\n\n-- Niin, siltä näyttää.\n\nHe opettajattaren luona istuen puhelivat vilkkaasti kirkkaan keväisen\npäivän puhteella; nyt näet tapahtui usein niin, että neiti Vinter kysyi\nRautiolta jotakin neuvoa tahi pyysi apua ja tavallisesti pidätti hänet\nsitte istumaan ja puhelemaan. Hän oli huomannut, että \"tuosta\ntalonpojasta\", niinkuin oli kirjoittanut serkuilleen, oli hauskaa\nseuraa.\n\nRautio puolestaan otti äärettömän mielellään vastaan hänen kutsunsa ja\nkeskustelun sujuessa aivan keveästi ja liukkaasti heidän välillään,\nkatseli hän huvikseen, kun opettajatar teki milloin mitäkin hienoa\nkäsityötä, missä hän oli erittäin taitava, tai katseli hän tuota nuorta\ntyöntekijää itseään, jolla oli sievä muoto; kauniit silmäluomet, suora\nnenä ja mehevät huulet. Koko hänen olennossaan tukasta lähtien oli\njotain uljasta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu\neikä Rautio ymmärtänytkään vähintäkään naisvaatetuksesta, mutta sen hän\ntiesi, että mitä Elli Vinterillä oli päällä, se oli aina jotain hienoa\nja maukasta, mikä aivan erityisellä tavalla hyväili hänen näköhermojaan.\n\nHänelle, yksinkertaisella miehelle, joka oli kasvanut jokapäiväisissä,\nihan tavallisissa olosuhteissa, oli tämä nuori tyttö äkkiä kuin hänen\ntielleen sattunut ilmestys tuntemattomasta maailmasta, minne hän oli\nsaanut luoda ainoastaan pikaisen katseen.\n\nHänestä tuntui, ettei talvi koskaan ollut niin nopeasti rientänyt\nmatkaansa, ettei aurinko koskaan palannut niin aikaisin tuoden mukanaan\nvaloa ja toiveita, kuin tänä vuonna, ja läpi hänen vakavan elämäntiensä\npuhkesi nyt joka päivä joku uusi kultainen säije. Koskaan ei ollut\ntyönsä ollut hänestä rakkaampaa; joka aamu, kun hän nousi, tunsi hän\nläpitsensä virtaavan selittämättömän elämän virkeyttä, hän oli\nonnellinen, mutta tietämättä ja kysymättä itseltään, minkätähden hän\noli.\n\nEräänä edeltäpuolisena, välitunnin ajalla, tuli opettajatar Raution luo,\nkun tämä katseli poikain leikkiä.\n\n-- Nyt olen minäkin saanut tuntea vanhoillaolijain vääryyttä meitä\nkouluväkeä kohtaan, sanoi hän pilkallisesti. Voitteko ajatella, ne ovat\naivan äkkiarvaamatta eräässä tilapäisessä kuntakokouksessa päättäneet\npidättää sen rahasumman, mikä koulunjohtokunnan päätöksen mukaan tulee\nopettajattarelle täällä Honkalassa korvaukseksi heinistä, olista y.m.\nMinä en välittäisi noista muutamista markoista, ilman niitäkin voin\nkyllä elää, mutta heidän kavala menettelynsä suututtaa minua;\nluonnollisesti en minä saa palkkaani luonnossakaan, ukot sitävastoin\novat päässeet yhdestä menopuolesta ja se, nähkääs, on asian ydin.\n\n-- Ovatko he todellakin rohjenneet sellaista? -- Opettaja kävi\ntummanpunaseksi ja suonet hänen ohimoillaan alkoivat paisua -- meidän\ntäytyy heti ryhtyä toimeen saattaaksemme heitä edesvastaukseen!\n\n-- Otatteko asian niin vakavasti?\n\n-- Niin, niin teen; joka kysymyksessä olen minä järkähtämättömästi\noikeuden puolella, ja tässä on epäilemättä laittomuus, josta meidän on\notettava selvä, sanoi hän pontevasti. Koko kouluajalla hän ei voinut\nsaada ajatuksiaan tästä irralleen, ja kuta enemmän hän mietti, sitä\nkatkerammaksi tunsi hän käyvänsä. Jos se olisi koskenut häntä itseään,\nniin olisi hän luultavasti ottanut asian tyyneemmästi, mutta että he\ntahtoivat riistää opettajattarelta, turvattomalta naiselta, osan hänen\npienestä ja hyvinansaitusta palkastaan, se sai liikkeelle hänen\ntunteensa \"heikompien puolustukseksi\". Heti kun tunnit olivat loppuneet,\nriensi hän erään lähellä asuvan koulujohtokunnan jäsenen luo, ja tältä\nsai taitavasti asetettujen kysymysten kautta selvän tiedon siitä\nmyyräntyöstä, jonka olivat tehneet neiti Vinterille, sekä myöskin\nvarmuuden siitä, että se kokous, missä kysymys oli nostettu, oli ollut\nlaiton: Tässä oli siis heti yksi koukku mihin voi tarttua.\n\nPalattuaan retkeltään koputti hän opettajattaren puolelle, kertoakseen\nhänelle uutisensa: -- Kun heitä nyt on varoitettu, arveli hän, niin\nsaatte luultavasti jonain päivänä luoksenne ukot monilla\nanteeksipyynnöillä ja selityksillä, mutta minä neuvoisin olemaan\nsuostumatta mihinkään välipuheisiin heidän kanssaan. Annetaan kaiken\nmennä laillista tietään. Meidän oikeutemme on varustautua kaikilla\nluvallisilla keinoilla vääryyden hyökkäyksiä vastaan.\n\nRautio ennusti totta, neiti Vinterin luo todellakin tuli useita\ntalonpoikia, mutta hän oli varuillansa; he huomasivat nyt menetelleensä\nkerrassaan ajattelemattomasti, ja olisivat mielellään myöntyneet\nkorvaamaan parhaansa mukaan. Nyt oli se kuitenkin liian myöhäistä, ja\nRaution ryhtymisellä asiaan, tämä pieni sotku päättyi pian\nopettajattaren eduksi.\n\nIsola, joka oli yrityksen päänä, suuttui aivan sydämettömästi, ja varmaa\noli, että Rautio asiaan ryhtymisensä kautta oli yllyttänyt sekä hänen\nettä muiden vastustajainsa nurjaa mieltä. Neiti Vinter taas oli saanut\nnähdä, että opettajan tyyneen pinnan alla oli tulta, mistä hänellä tähän\nasti oli ollut vain heikko aavistus. Muutamia ystäviä oli tuo pieni\njupakka kuitenkin saattanut koululle ja opettajille, oltiin suuttuneita\nvääryyden teosta, mikä kiihotti lämpimämmin suosimaan vainottua asiaa.\n\n-- \"Elämä on taistelua\", arveli nuori opettajatar nauraen. -- Jokaisen\npienen uuden kahakan jälkeen tunnen itseni vain innokkaammaksi\ntaisteluun.\n\n-- Niin, jos vain onnistuisimme pysymään tyyneinä ja maltillisina,\nmuussa tapauksessa saamme ainoastaan tuskaa ja katumusta, ja minun\nkäsitykseni mukaan vaikuttavat tällaiset riidat aina haitallisesti\nkoulun työhön. Missä kaksi puoluetta seisoo toisiaan vastassa ja\nvalmiina vähimmästäkin syystä hyökkäämään toistensa kimppuun, niin ei\nole menestystä, eikä koskaan Jumalan siunausta ole riidassa ja\neripuraisuudessa. Taistelua pahaa vastaan maailmassa aina on käytävä,\njos mieli raittiin henkisen elämän kasvaa ja antaa todisteita olemassa\nolostaan, mutta tällä taistelulla on aivan erityinen merkitys.\n\nOpettajatar vastaamatta katseli Rautiota, joka seisoi ikkunassa ja\nsilmäili metsään päin. Opettajatar tunsi, että Raution katse ylettyi\nkorkeammalle ja tunki syvemmälle kuin hänen, ja tietämättään heräsi\nhänessä hiljainen kunnioituksentunne tuota yksinkertaista talonpoikaa\nkohtaan.\n\n-- Minä saan monta hyödyllistä opetusta teiltä, herra Rautio, sanoi hän\nja pani kätensä helmaansa -- te ette opeta ainoastaan poikianne!\n\n-- En, minä pelkään koulumestaria tarttuneen minuun, niin että esiinnyn\nsellaisena muulloinkin kuin tunneilla, sanoi hän hymyillen.\n\n-- Sitä en tarkoittanut -- Elli katsoi yhä tarkkaavaisesti häneen --\nsellaiseen ihmiseen kuin minä, joka aina on elänyt piireissä, missä ei\nkoskaan suosita mitään vakavia ajatuksia, tuskimpa mitään muitakaan\nhaluja kuin syödä, juoda tai huvitella, täytyy vaikuttaa herättävästi jo\ntuon jyrkän vastakohdan, mikä ilmenee sellaisen ihmisen kanssa\nseurustellessa, joka on omistanut koko elämänsä suuren maalin\nsaavuttamiseksi. Jos jotain hyvää tarttuu minun keveään mieleeni, niin\nihan varmaan on minun kiittäminen teitä siitä!\n\nRautio kääntyi äkkiä ympäri ja katsoi häneen; oliko todellakin\nmahdollista, että hän oli voinut vaikuttaa häneen? Ilon tunne virtasi\näkkiä hänen mieleensä ja sydämensä tykytti rajusti.\n\n-- Elämän kuluessa tapaavat toisensa ihmiset, joilla ei ennen ole ollut\naavistustakaan toistensa olemassa olosta ja etsimättä toisiaan,\nhuomaamatta koskettavat kahden kohtalonpyörän hammasrattaat toisiaan,\nsitä ei tunne eikä ymmärrä, mutta vaikutukset kuitenkin kerran tulevat\nilmi, lausui Rautio.\n\n-- Vaivaa ja vastusta on kosketus minuun tuottanut teille etenkin nyt\näsken, sanoi Kili iloisesti; minä luulen, ettei minun varovainen\nserkkuni, Viktor, olisi pannut alttiiksi itseään ikävyyksille, vaikka\nsiitä olisi etuakin ollut minulle.\n\nRautio kumarsi; tuon tuntemattoman nimen mainitseminen vaikutti aina\nkummallisen jäähdyttävästi häneen; hän myöskin samalla muisti tekemättä\njääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mutta kun hän sitten istui\nkirjoituspöytänsä ääressä, niin hän ei voinut työskennellä eikä\najatellakaan, sillä viereisestä koulusalista helisi lakkaamatta iloinen\ntyttöääni raikkaana ja lumoavana hänen puolelleen: In questa luna tutta\nstellata -- kun Elli oli oikein iloinen ja keveällä mielellä, niin\nlauloi hän aina tuota laulua.\n\nJa vaikka hän olisi tahtonut tukkia korvansa, niin olisi hän kuitenkin\nkuullut nuot riemuitsevat sävelet hänen kauniilta punaisilta huuliltaan,\nja vieläpä silmäin kiinni ollessa näki hän aina uudelleen tuon pienen\nsolakan olennon pystyine päineen ja vilkkaine ruskeine silmineen, joiden\nsyvyydessä ihan varmaan oli kätkettynä elämän onni -- ketä varten?\n\n\nVIII.\n\nKunnanhuoneen suuri sali oli täpötäynnä, aurinko paahtoi sisään\nseitsemästä suuresta ikkunasta ja ukot pyyhkivät tavan takaa hikeä\notsaltaan punasella pumpulinenäliinalla. Kokouksen puheenjohtaja, nuori,\njotensakin lihava talollinen, esitteli reippaasti käsiteltävät\nkysymykset; muutoin ei ollut ketään muita herrasmiehiä saapuvilla kuin\npastori Ståhle ja koulunopettaja, mutta perällä ikkunan luona istui\nneiti Vinter ja puheenjohtajan vilkas, nuori rouva, joka vilkkaalle\ninnolla seurasi kaikkia miehensä toimia.\n\nKeskusteltiin ehdotuksesta, mikä koski pappilan navetankaton korjausta,\ntutkittiin valiokunnan lausuntoa ja lykättiin kysymys ajanmukaisemmasta\nköyhäinhoidosta \"ensikokoukseen\". Keskustelu vei aikaa, talonpojat\ntekivät miettien vastaväitteitään, etenkin rahakysymyksissä, ja Isola,\nlautakunnan puheenjohtaja, istui kipeine jalkoineen leveänä ja pöyhkeänä\npöydän päässä, valmiina puolustamaan oikeuttansa jokaista vastaan, joka\ntahtoi tehdä vastarintaa hänelle. Tuli yhä kuumempi, neiti Vinter katsoi\nvirkaveljeensä; tänään nimittäin oli ratkaistava hänen uuden koulunsa\noleminen taikka olemattomuus. Hän istui tyyneen näköisenä, mutta\ntarkkaavainen tutkija voi kuitenkin nähdä, että hän mielenkiinnolla\nodotti, mitä oli tuleva. Vihdoin otettiin esille koulukysymys.\nPuheenjohtaja alusti sen muutamilla hyvin valituilla sanoilla koulun\nhyödystä, ja välttämättömyydestä y.m. osoittaen oman kantansa asiassa.\n\nNyt nousi Rautio ja puhui täyteläisellä, syvällä äänellä.\n\nHän tunsi, sanoi hän, tarkoin kaikki ne riidat, mitkä ensimmäisellä\nkoululla täällä on ollut kestettävänä olemassa olonsa puolesta; se oli\njotain niin uutta siihen aikaan, ja ollaan tavallisesti arkoja uudelle,\nkoska se ei aina tuo mukanaan hyvää. Muinoin ei myöskään ollut tapana,\nettä rahvaan lapsille opetettiin mitään muuta tietoja kuin kristinoppia;\npolvi polvelta oli eletty ja kuoltu ymmärtämättä ja kaipaamatta mitään\nenempää oppia, kuitenkin löytyi poikkeuksia jo silloinkin. Yksi ja\ntoinen valpas sielu käänsi kyllä halukkaasti silmäyksensä tiedon\nkukkulaa kohti, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa sen\nsaavuttamiseksi. Silloin tuli uusi aika ja toi pelastuksen sanoman\nnäille etsiville sieluille, ja samassa oli kuin raitis elämäntuulahdus\nolisi koskettanut nuorisoa nousevaa, kansaa kasvavaa. Kaikkialla\nalettiin pyrkiä valoa kohden, kaikkialla kaikui huuto: Valoa kansalle!\n\nSiellä täällä kouluhuone kohosi kooten saleihinsa näitä kansan, tietoa\njanoovia lapsia, jotta ne täällä hellästi ja viisaasti opastettaisiin\ntiedon rikkaille lähteille. Tämä kaikki oli kuitenkin kerrassaan uutta\nvanhoille, jotka olivat kasvaneet toisen ajan hengessä ja perineet sen\najatukset ja katsantotavat. He pelkäsivät näitä uusia aatteita, he\nolivat peloissaan, että koulu erottaisi lapset vanhemmistaan ja että\nlapset ylpeinä opistaan alkaisivat halveksia isää ja äitiä.\n\nOli aivan luonnollista, että he noin ajattelivat ja noin luulivat;\nkoulunystävät ymmärsivät heitä hyvin ja menettelivät sentähden\nsävyisästi ja ystävällisesti saadakseen heidät vähitellen vakuutetuiksi\nasiansa oikeudesta, siitä että tieto on suurempi rikkaus kuin kaikki\nmaailman kulta ja hopea.\n\nMinä tiedän, että on ottanut kovalle, sanoi hän, sillä olenhan minä\nitsekin vanhaa talonpoikaissukua ja voin siis paremmin kuin moni\nherrasmies ymmärtää, mitä koulukysymys merkitsi talonpojalle, mutta minä\ntiedän myöskin, että hänen vastustuksensa vähitellen heltiää, kun\nhänelle käy selville kaikki, mitä koulu antaa nousevalle polvelle.\n\nTäällä Honkalassa on vastustus ollut sitkeää kyllä. Me tiedämme sen\nkaikki, että kunnan johtavien henkilöiden ja meidän opettajain kesken on\nvallinnut suhde, mikä on kaikkea muuta kuin tyydyttävä.\n\nMinä puolestani olen syvästi tuntenut sen painon, minä olen odottanut ja\ntoivonut, että tämä vastustus vihdoin voitettaisiin, toivonut myöskin,\nettä meidän, hiljainen, uskollinen työmme pitäjän lapsien keskuudessa\nvaikuttaisi sopua puolueiden kesken. Aina jonkun todistuksen olen tästä\nsaanutkin, monta isää ja äitiä on nimittäin juuri lapsiensa takia tullut\nkoulun ystäväksi ja -- minä sanon sen vapaasti ja iloiten -- myöskin\nantanut opettajalle tunnustuksensa. He ovat huomanneet opetuksen\nhedelmät ja edut, joita nuoriso on saanut, ja alituisesti lisääntyvä\noppilasmäärä todistaa voimakkaasti, mitä nouseva polvi itse tuntee tästä\nkysymyksestä. Näistä ja muista tarkoin harkituista syistä vaadin minä\nnyt sentähden kiivaasti toisen kansakoulun perustamista kuntaan.\n\nRautio oli puhunut ja istui alas, samalla kuin innostuksen tuli, mikä\noli elähdyttänyt häntä koko ajan, vielä loisti hänen voimakkaista\nkasvoistaan.\n\nYksityisiä ääniä kuului osaksi puolesta, osaksi vastaan: olihan se kyllä\ntosi, että lapsilla kylän toisesta päästä oli liian pitkä matka kouluun,\nsanottiin.\n\nToiset taas huomauttivat, että kiertokoulut tuottavat saman hyödyn\npaljon pienemmillä kustannuksilla. Isola antoi pörröisen lakkinsa solua\nedestakaisin peukaloittensa välissä, hän tiesi kyllä, että kunhan hän\nvain pudottaa sanansa vaa'alle, niin kaikki liittyvät häneen kuin yksi\nmies, ja kun hän vihdoin nousi, niin jokainen tunsi, että nyt rippui\nkoulun kohtalo hiuskarvasta.\n\n-- Täällä on nyt puhuttu paljon jos koreastikin, sanoi tuo mahtava mies\nja katsahti tarkoituksella opettajaan, minulla ei ole sellaisia sanoja\noppimattomalla kielelläni, sillä minä en koskaan ole juonut siitä tiedon\nlähteestä, josta koulunopettaja puhui. -- Kuului hyväksymisiä ja\nvirnisteltiin kämmenien suojassa!\n\n-- Minä vain tiedän, että se lyö kirveensä kiveen, joka väittää, että\nkoulu ei tee lapsista ylpeitä. Vai eikö se ole ylpeyttä, kun jokainen\ntorpanpenikka, joka on käynyt koulua, pitää itsensä liian hyvänä\npalvelemaan piikana ja kun pojat ynseilevät käydä auran jälessä\nkunniallisena renkinä. Isä, isoisä ja ne, jotka elivät ennen meitä,\nelivät rauhassa tässä pitäjässä, he hoitivat oman työnsä, ja rengit ja\npiiat hoitivat omansa, mutta kukaan ei huolestuttanut heitä kouluilla\neikä opinpuheilla, se oli hyvää aikaa! -- Isola katseli mahtavasti\nympärilleen aivan kuin tullakseen vakuutukseen oliko kenelläkään väittää\nvastaan, mutta mitään syytä levottomuuteen ei näkynyt. -- Minä en ole\nhuomannut mitään erityistä, mitä koulu olisi täällä toiminut. Kyllä\nmeillä on ulostekoja tarpeeksi muutoinkin, sentähden äänestän minä, että\nkysymys uudesta koulusta hyljättäisiin.\n\n-- Niin, niin, niin -- pauhasi myöntymysmyrsky hänen ympärillään. Rautio\nnousi äkisti: Minä rohkenin todellakin toivoa, että rusthollari olisi\ntullut toisiin ajatuksiin, sanoi hän jotakuinkin kiivaasti.\n\n-- Mies pysyy aina sanassaan, luulen minä!\n\n-- Niin, mutta mies voi myöskin järjellisten syiden nojalla tulla\nvakuutetuksi, että hän on ollut väärässä.\n\n-- Ei, nähkääs, minä olen itsepintainen kuin synti, ja samoin\nopettajakin, ja kun me tulemme yhteen, niin tartumme toisiamme parrasta,\nhe, he, he! -- Uusi myöntymysmyrsky. Rautio kiihtyi, Isola antoi\nuudelleen vastauksia puheeseen, ja muutaman minuutin kuluttua olivat\nnuot kaksi tasaväkistä vastustajaa \"vetämässä tukkanuottaa\" kuten\nsanotaan.\n\nVanha puolusti asemaansa varmalla paremmuudella, mikä oli äärettömän\nsuututtava, mutta Rautio hehkuvalla kaunopuheliaisuudella, joka vaikutti\ninnostavasti hänen puoluelaisiinsa; puheenjohtaja herra Timgren, ei\nirrottanut katsettaan hänestä, vieläpä pastori Ståhlekin nousi rohkeasti\nylös, ja Elli Vinterin posket punottivat kuin purppura.\n\nKun taistelevat vihdoinkin vaikenivat, kuului siellä täällä hajanaisia\nääniä ukkojen joukosta: Minä olen samaa mieltä kuin Isola. -- Niin,\nniin, kyllä Isola on oikeassa, meillä on jo yksi koulu liikaa, liitti\ntoinen ivallisesti.\n\n-- Minun lapsiani ei opeteta herrastelemaan, arveli kolmas.\n\n-- Maailmallinen viisaus voi kyllä olla hyvä, mutta se estää tietoa\nainoasta välttämättömästä, sanoi kirkkoväärti hurskaasti. Paavali sanoo:\nElkää antako itseänne kääntää monilla ja vierailla opeilla.\n\n-- Apostoli Paavali oli oppinut mies, niin siihen määrään viisas, että\nme kiistelijät kentiesi teemme viisaimmin jättäessämme hänen sanainsa\nselityksen ja sovelluttamisen papeille ja kirjanoppineille, sanoi Rautio\nsuuttuneena.\n\nKirkkoväärti istuutui ja heitti julmia silmäyksiä tuohon rohkeaan\nnuoreen opettajaan.\n\nNyt alkoi kuitenkin äänestys, ja usean äänen enemmistöllä raukeni\nehdotus uudesta koulusta. Isola ja puoluelaisensa voivat tuskin salata\nriemuaan; Rautio taas oli käynyt kalpeaksi; hän nousi ylös ja pyysi\nvielä kerran puheenvuoroa.\n\n-- Se ehdotus, jota minä pitkät ajat olen lämpimästi ajanut, on nyt\njuuri hyljätty, alkoi hän vähän väräjävällä äänellä. Olisi minusta paha,\njos jossain suhteessa minun persoonani on vaikuttanut tämän tappion.\nAivan alusta pitäen ovat asianomaiset täällä Honkalassa kohdelleet minua\nepäsuopeasti ja vastaanottaneet kaikki, mitä minä kunnan omaksi eduksi\nolen tahtonut toimittaa, epäillen ja nurjamielisinä. Isät ovat\nesimerkiksi kieltäneet poikkiansa yhtymästä siihen raittiusyhdistykseen,\njonka perustin, vaikka jokaisen järkevän isän pitäisi päinvastoin\nkehottaa poikaansa ottamaan tämä askel; sanalla sanoen, huolimatta\nkaikesta rakkaudesta koulua ja oppilaitani kohtaan, kaikesta\nmyötätuntoisuudesta heidän tulevaisuutensa puolesta, näen minä, että en\nvoi mitään toimittaa, en mitään vaikuttaa. Minä aijon sentähden\njohtokunnalta pyytää eroani siinä toivossa, että joku toinen minun,\npaikallani paremmin onnistuu sovittamaan kunnan vanhimmat\nkouluharrastuksen kanssa. Meitä on lukuisa joukko; kun joku väistyy,\nniin on sille heti seuraaja mikä yhtä rohkeasti tarttuu työhön käsiksi,\npääasia on, että työ ei koskaan lepää, vaan lakkaamatta edistyy ja --\nniin tapahtuukin. Rakkaus on rakentanut kansakoulun, ja sellainen\nperuste antaa laitokselle tukea ikuisiksi ajoiksi.\n\nPystypäisenä astui Rautio takaisin. Kokous päättyi nyt, ja mutistiin\nkovasti vastustajien joukossa, jotka olivat kokoontuneet tiheään\nryhmään. Herra Timgren taas, sekä pastori ja muutamia ystävällismielisiä\ntalonpoikia oli kokoontunut opettajan ympärille ja kehoittivat\ninnokkaasti häntä luopumaan päätöksestään, mutta Rautio seisoi hiljaa ja\nhuulet lujasti yhteen puristettuina; näki, että hän oli katkeralla\nmielellä ja tuskin taipuvainen heidän pyyntöönsä. Hän riensi myöskin\nniin pian kuin mahdollista sanomaan jäähyväisiä ja poistui nopein\naskelin.\n\nKun neiti Vinter jälkeen puolisten palasi pappilasta, missä hän\nrovastinnan ja apulaisen kanssa oli perusteellisesti keskustellut\naamupäivän tapauksista, niin hän kohtasi opettajan pienellä oikotiellä\nmetsässä. Hän käveli hitaasti alla päin. Neiti Vinter tunsi sydämensä\nlyövän osaaottavaisuudesta. Kun he lähestyivät toisiaan, niin ojensi hän\nopettajalle sentähden heti kätensä ja sanoi sydämellisesti: -- Minulla\non niin paha mieli teidän puolestanne, herra Rautio, teillä on ollut\nkuuma päivä.\n\nHän katsoi ylös, ja Elli kummastui tyyneyttä, joka hänen kasvoillaan\nkuvastui, ainoastaan hetkisen ajan niissä oli ilme, jota hän ei oikein\nymmärtänyt: Kiitän teitä sydämellisestä myötätuntoisuudesta, sanoi hän.\n\nOpettajatar hymyili: -- Ne sietämättömät ukot, minä olisin niin\nmielelläni antanut tuolle mahtavalle Isolalle napsauksen leveälle\nnenälleen; mutta teitä minä onnittelen niin loistavasta puolustuksesta\nasianne hyväksi.\n\nRautio laski taas päänsä ja kulki hiljaa edelleen opettajattaren\nvieressä.\n\n-- Minä olen ollut niin pahoillani, aloitti Elli taas vilkkaalla\ntavallaan, että teidän auttavaisuutenne minua kohtaan tuossa viime\npalkkakysymyksessä varmaankin suuressa määrin on vaikuttanut teidän\ntappioonne tänään. Teidän vihollisenne tahtoivat kostaa.\n\n-- Älkää olko millännekään siitä, neiti, tosinhan oli ikävä, että\nkouluehdotusta ei hyväksytty, mutta -- se tulee kyllä toiste esille; ei\ntämä häviö, vaan muu seikka on tänään syvästi nöyryyttänyt minua!\n\nElli katsoi kysyvästi häneen.\n\n-- Se, etten kyennyt voittamaan itseäni, vastasi hän hiljaa. Olen\nkuleksinut täällä metsässä ja taipunut yhä syvemmälle totuuden terävän\ntuomion alle. Ajatelkaa, antaa vihastumisen sillä tavalla eksyttää\nitsensä, ajatelkaa, mikä osoitus noille miehille sen voiman\nvähäisyydestä, joka sivistyksellä on luonnon alhaisuutta vastaan, jota\njuuri kasvatuksen pitäisi hillitä. Niin paljon kuin pyrinkin pääsemään\nkiivaan luonteeni hallitsijaksi, saan minä vain yhä useammin tuta, että\nponnistukseni on turhaa. Täytyy tosin tehdä joka päivä sama työ itseään\nvarten läpi elämän, sen tiedän, mutta kuitenkin voi sellainen hetki kuin\nse, minkä tänään olen elänyt, saattaa ihmisen kerrassaan\ntoivottomuuteen!\n\nElli katsoi häntä hämmästyneenä. Olikohan siinä tosiaan kaikki, mitä\nRautio tunsi aamupäivän taistelun jälkeen, ainoastaan katumus muutamien\nvihasien sanojen takia, jotka Ellin mielestä olivat aivan paikallaan; ei\nhituakaan näkynyt pahoilemista pettymyksen ja toivonsa raukenemisen\ntakia, vaikka tuo toivo oli kajastanut kirkkaana hänelle koko vuoden.\n\n-- Te olette haaveilija, herra Rautio! sanoi hän ehdottomasti.\n\nHän pudisti päätään: -- Minussa oleva paha ei ainakaan ole mitään\nhaaveilua, vaan surullinen todellisuus, vastasi hän.\n\n-- Noo, sitten olette sellainen ihminen, jolla on mitä arin omatunto,\nsanoi hän, jos samanlainen vastoinkäyminen olisi kohdannut minua, niin\nolisin riehunut kuin raivotar!\n\n-- Omanarvontunteen säilyessä?\n\nElli nauroi sydämellisesti: -- Teillä pitäisi olla minun omatuntoni,\nherra Rautio, mutta palatakseni aineeseeni; te olette siis täydellä\ntodella päättänyt erota?\n\n-- Niin, minä luulen siten menetteleväni oikeimmin, vastasi hän huoaten,\npitää aina koettaa välttää riitaa ja kiistaa, missä vain voi.\n\n-- Oh, eihän ole teidän syynne nämät riidat, arveli opettajatar,\nvanhoilliset olisivat ihan varmaan samoilla epäluuloilla kohdelleet ketä\nhyvänsä, joka ryhtyi opettajan toimeen täällä Honkalassa.\n\n-- Kentiesi minä kuitenkin olen osoittanut liian suurta intoa ja liian\nvähän malttia; ei voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymyksessä\nuuden maa-alan valloittaminen koululle. Kaikessa tapauksessa käy minulle\nvaikeaksi jättää Honkala; kun on taistellut tuuma tuumalta päästäkseen\neteenpäin, niin tulee paikka rakkaaksi.\n\n-- Niin, näettäkös, ehkä te kuitenkin lopuksi hyväksytte minun\nmielilauseeni: elämä on taistelua!\n\nHänen täytyi hymyillä Ellin hilpeydelle ja lämmin osanotto, mikä säteili\nnoissa kauniissa ruskeissa silmissä, karkoitti myöskin kerrassaan hänen\nalakuloisuutensa; kun he saapuivat kotiin, niin oli hänen mielestään\nkuin kaikki pilvet, mitkä äsken pimensivät hänen taivaansa, kerrassaan\nolisivat häipyneet.\n\n\nIX.\n\nMainingit tuon kunnanhuoneella olleen myrskyisen kokouksen jäleltä\ntuntuivat vielä. Muutamia päiviä myöhemmin saapui näet Raution luo\nmuutamia koulujohtokunnan jäseniä, jotka pyysivät, ettei hän kuitenkaan\nniin äkkiä jättäisi aikomaansa erohakemusta; he myönsivät, että oli\nvähän kiivastuttu ja esittivät jonkunmoisen anteeksipyynnön. Rautio\npysyi tyyneenä, hän tiesi nimittäin, ettei mikään heissä herännyt\nmyötätuntoisuus hänen persoonansa ollut syynä siihen, että he pyysivät\nhäntä jäämään, vaan aivan erityinen vaikutin, mikä oli alkujaan\nitsestään ukko Isolasta. Tällä oli nimittäin sisarenpoika, joka vastoin\nenon kieltoa oli mennyt seminaariin; hän pääsi nyt jonku vuoden päästä\nsieltä ja tuo viekas rusthollari oli jo aikaa sitten valinnut hänet\nRaution seuraajaksi Honkalaan mistä oli kaksinkertainen hyöty,\nensiksikin että sisarenpoika heti saisi tuottavan paikan ja varman\naseman, ja toiseksi johtavat henkilöt hänestä virkamiehen, jota voisi\ntaivuttaa halunsa ja tahtonsa mukaan.\n\nKaikki tämä oli opettajalle selvillä ja lähetyskunnan uudistettuun\npyyntöön vastasi hän, että hän miettii asiaa, ennen kuin antaa\nvastauksensa.\n\nKauan hän sitte mietti sitä; hetkellinen suuttumus ei ollut saattanut\nhäntä puhumaan erostaan; päinvastoin oli hän jo aikaisemmin itsekseen\najatellut tätä, mutta, kuten hän äsken oli sanonut neiti Vinterille, oli\nhän kaikessa tapauksessa taipuisa jäämään Honkalaan ainakin yhdeksi\nvuodeksi -- kauemminhan ei haluttukaan hänen viipyvän. Vuosi, ainoastaan\nyksi ainoa lyhyt vuosi, kun hän sen ajatuksen sai selväksi, niin tunsi\nhän samassa niiden siteiden voiman, jotka pitivät häntä täällä\nihmeellisellä tenhovoimallaan, jonka alkua hän ei ymmärtänyt. Ja\nukkosten toivo toteutui, jotka olivat sydämestään tyytyväisiä, että niin\nhelposti olivat päässeet toiveittensa perille. Pääsyy oli kuitenkin ehkä\nsiinä, että Rautio syvästi kärsi siitä, että oli loukannut Isolaa,\nmiestä, joka oli siksi vanha, että olisi voinut olla hänen isänsä, ja\nvaikka hän ei persoonallisesti, vaan lähettiläiden kautta oli lausunut\ntoivomuksensa, että opettaja jäisi paikoilleen, niin tahtoi tämä\nkuitenkin taipuvaisuudellaan tässä asiassa osoittaa katuvansa sitä\nkiivastusta, mihin hän oli tehnyt itsensä syylliseksi.\n\nTuo raju tuulispää tyyntyi täten vähitellen täydellisesti, kaikki riidat\nloppuivat, ja vieläpä itse Isolakin pudisti kirkkomäellä opettajan kättä\naivan kuin vasta saavutetun sovinnon merkiksi taikka, kuten Rautio sen\nkäsitti, \"ilosta, että pääsee hänestä.\"\n\nKevät oli sillä välin kulunut pitkälle, mäet kuulsivat jo hieman\nvihertäville, puiden urvut pullottivat ruskeina, ja vuokot kohottivat\nsiniset silmänsä huikaisevassa auringon valossa.\n\n-- Emmeköhän panisi toimeen yhteisen retken kaikkien lasten kanssa\ntoukokuun ensi päivänä? Rautio ehdotti eräänä päivänä, kun hän\ntavallisuuden mukaan oli keskustelemassa opettajattaren luona. Minun\nmielestäni ovat lapset olleet niin ahkeria koko lukukauden, että\nhuvittelu nyt voisi olla tarpeen.\n\n-- Niin minunkin mielestäni, sanoi neiti Vinter, mutta te, joka olette\nenemmän kotiutunut seudulla, valitsette juhlapaikan.\n\n-- Hyvin mielelläni, minä olen jo ajatellut kaunista kenttää tuolla\nmetsässä lammen toisella puolen, joka on varsin sopiva leikkipaikaksi ja\nrannalla voisi keittää kahvia.\n\n-- Siellä tulee hauska!\n\nLapset ottivat ehdotuksen tietysti myrskyisellä myöntymyksellä vastaan,\nja kun toukokuun ensi päivä tuli ja taivas oli selkeä ja aurinko paistoi\nkirkkaasti, niin sykki moni lapsensydän riemusta ajatellessa huvimatkaa.\nKello kymmenen oli koulupihalla iloa ja eloisuutta, kun siellä seisoi\nnyt seitsemänkymmentä lasta, poikia ja tyttöjä, asetettuina riviin, ja\nvilkkaasti puhellen, mutta aivan mallikelpoisessa järjestyksessä lähti\njoukko opettajan ja opettajattaren jälessä metsää kohden.\n\nVahvimmat pojat ja suurimmat tytöt kantoivat kahta suurta, kirkasta\nkahvipannua ja aika suuria koria täynnä vehnäsiä; tarvittiinhan sitä\nmelko paljo muonaa sellaiselle ruuanhaluiselle nuorelle joukolle.\nPuolen tunnin kävelyn jälkeen oltiin perillä, valitulla juhlapaikalla;\nkaikki korit ja pannut kannettiin rantaan, missä opettajatar muutamien\nvalittujen apulaisten kanssa ryhtyi kahvinkeittoon, samalla kuin\nopettaja järjesti leikkejä toisille ja johti heitä.\n\nPian kajahteli iloiset huudot ja naururemahdukset kauas ympäristöön,\nleikittiin \"haukkaa ja kyyhkystä\" ja juostiin \"leskisillä\" ja\ntanssittiin piiritanssia toisella mäenrinteellä, ja sillä aikaa nousi\nsavu kahvitulista auvertaen lauhkeaan kevätilmaan. Pannut porisivat ja\nkiehuivat niin somasti, ja kun väsyttiin leikkiin ja tahdottiin\nhengähtää hetkinen, niin oli kahvikin valmiiksi laitettu.\n\nPalavissaan ja punottaen istuutui nuori opettajatar kivelle vähän\nylemmäs lapsista ja katseli ilolla, kuinka heille kestitys maistui.\nRautio tuli ja heittäysi maahan hänen jalkojensa juureen.\n\n-- Oli mainio ajatus tämä retki, sanoi Elli, lapset näyttävät niin\nilosilta ja tyytyväisiltä; minä luulen varmaan, että heillä on ollut\näärettömän hauska, etenkin kun heidän opettajansa on itse johtanut\nleikkiä? Ettekö te ole aivan väsynyt, herra Rautio?\n\n-- En vähintäkään, mutta kuinka on teidän laitanne, neiti, ei ole hauska\nseisoa ja paahtua nuotion ääressä?\n\n-- Oo, tytöt olivat myöskin niin huomaavia ja auttavia, että minulla ei\nollut mitään vaivaa, sanoi Elli, mutta katsokaahan nyt kaunista taulua\nedessämme!\n\nRautio seurasi hänen ojennetun kätensä suuntaa. Siellä tasaisella\nmäenrinteellä istui hajallisissa ryhmissä koko lapsiliuta iloisesti\nsoristen; useat pojista olivat heittäneet takit päältään palavissaan, ja\nheidän valkoiset paidan hihansa ja tyttöjen koreat huivit näyttivät niin\nsievältä tummaa kuusikkoa vasten. Mäen alla oli lampi, jonka pinnalla\nkevättuuli ajeli väreitä. Sen ympärillä oli lehtipuita, jotka\nneitsyeellisesti kietoutuivat vaaleanviheriään vaippaansa.\n\n-- Tämä on ihanaa! kuiskasi Rautio ja veti syvään henkeänsä. Kaikkialla\nilmassa heidän ympärillään näytti lepäävän täydellisyys ja voipumus,\nmikä herätti halun sulkeutua itseensä; Rautio pani kätensä päänsä alle\nja seurasi pääskysten lentoa tuonne äärettömään, siniseen korkeuteen,\nkorkealle heidän päänsä päälle, sitten käänsi hän hitaasti katseensa\nvieressään olevan nuoren tytön ihanille, raikkaille kasvoille. Hän tunsi\nitsensä niin sanomattoman onnelliseksi, sydämensä niin ihmeellisen\nkeveäksi aivan kuin vapautetuksi, hän olisi tahtonut ojentaa kätensä ja\nsyleillä koko maailmaa suuressa, hiljaisessa ihastuksessaan.\n\nKoko ympäristössä ei myöskään ollut mitään, mikä häiritsi hänen\nmielialaansa; lasten iloinen sorina kuului hieman hiljemmin tänne ylös\nja linnun liverrys metsässä muistutti että oli kevät -- valon ja\ntoiveiden lupauksista rikas aika.\n\nOpettajatar istui hiljaisena, vaan hänen kirkkaissa silmissään ei ollut\nmitään merkkiä haaveilun suloisesta unelmasta; hän kyllä tunsi kevään\nihastusta, vaan ei mikään tunne hänessä antanut vastinetta sen hienoille\nsoinnuille, hänen vilkas mielensä eli koko ajan todellisuudessa, ja tuo\nkaunis silmäys seurasi lakkaamatta lapsiliutaa heidän edessään.\n\nNiin voivat sydämet sykkiä toisiaan lähellä ja kuitenkin oikeastaan\nkaukana erillään, mutta sitä Rautio ei tiennyt, sillä tänä hetkenä oli\nkaikki hänestä kaunista ja täysin sopusointuista.\n\nMuutaman minuutin kuluttua olivat nuoret taas leikin touhussa ja\nopettaja myös. Tuo suloinen hetki oli häneltä ohitse, mutta hän tiesi,\nettei hän koskaan voisi sitä unhoittaa, että hän kätkisi tämän\nkevätjuhlan metsässä suloisimpien muistojensa joukkoon.\n\nKun aurinko hitaasti alkoi laskeutua länteen, niin lähdettiin\npaluumatkalle, ja jotakuinkin väsyneinä tanssista ja leikistä.\nKoulupihalla erosivat lapset ujoilla kiitoksilla ja yksimielisillä\nvakuutuksella, että kaikki olivat viettäneet hauskan toukokuun\nensimmäisen päivän. Seuraavana päivänä ryhtyivät taas sekä opettajat\nettä oppilaat raittiin voimin työhönsä, täytyihän nytkin olla uuttera,\nsillä tutkinto lähestyi kiirein askelin. Tuskin kaksi viikkoa sen\njälkeen piti koulun laskea nuot pienet linnut lentämään vapauteensa,\nkesälomalle.\n\nRautiosta tuntui, että viime päivät olivat häipyneet kuin uni. Hänellä\noli paljon työtä, mutta kaikki kävi niin helposti, tutkintokin meni\nkerrassaan oivallisesti. Pojat olivat aina tähän asti vieneet voiton\ntytöiltä, mutta tänä vuonna suoriutuivatkin tytöt loistavasti. Neiti\nFrisk, joka itse oli kärsinyt tutkintokuumetta, oli tavallisesti myöskin\ntartuttanut jotain omasta hermostuneesta pelostaan oppilaisiinsa; Elli\nVinter sitävastoin ei tiennyt mitä ujostelu olikaan, hän seisoi iloisena\nrintaman edessä \"kuin kenraali\", sanoivat ukot, ja naisien mielestä oli\nhän \"niin vaalea ja iloinen\". Iloisella luonteellaan ja vilkkaalla\nesitystavallaan oli hän valloittanut koko pitäjän väkirynnäköllä.\n\n-- Ansaitsematon voitto, arveli hän itse.\n\n-- Oh, sanoi Rautio, teillä on kyky voittaa kaikkien sydämet.\n\nElli hymyili. -- Niin, mutta ajatelkaa, että Isolakin tuli tutkinnossa\nlaulun jälkeen ja löi minua olalle: \"Olemmepa saaneet kerrassaan oivan\nkouluneiden, kun voi laulaa sekä koko- että puolinuotit\", sanoi hän.\n\nSeuraavana aamuna matkusti Rautio; opettajatar oli luvannut viipyä\nviikon rovastinnan luona. -- Hyvästi neiti, eikö meillä ole ollut hyvä\nlukukausi ja ihana kevät? sanoi opettaja hyvästellessään.\n\n-- Te siis olette jo unhottanut kaikki vastoinkäymisenne? kysyi hän.\n\n-- Tuntuu aivan siltä, vastasi hän hymyillen. Neiti on iloisella\nluonteellaan valaissut koko koulutalon ja minun huoleni myöskin, siitä\ntäytyy minun saada teitä kiittää. -- Hän otti Elliä kädestä hellästi ja\npiti sitä hetken omassaan, samalla kun hänen katseensa etsi Ellin\nkatsetta.\n\n-- Toivotan hauskaa kesää! sanoi Elli.\n\n-- Niin, ja hauskaa jälleennäkemistä! vastasi Rautio antaen samalla\nkäden hiljaa pudota. Reippaasti keikautti hän itsensä kärryihin --\nhyvästi, hyvästi! -- Hän heilutti hattuaan ja Elli liehutti nenäliinaa\n-- niin erosivat he.\n\nRautio ei voinut selittää sitä mielen tilaa, mikä viime aikoina oli\nvallannut hänet, ainoastaan sen tiesi hän, ettei koskaan ollut tuntenut\nitseään niin rohkeaksi kuin nyt. Kaikki tuntui hänestä hauskalle\nkotimatkalla, kärryntärinä asemalle mennessä ja matka rautatievaunuissa,\njotka olivat täynnä koululapsia, ja sitten matka kotiapäin valoisana\nkesäiltana lemmikillään Ruskolla keveissä kärryissä ja takaistuimella\nvanha Taavetti, joka kerroskeli asioita kotiseudulta.\n\nMiten rauhaisalle ja ystävälliselle näytti kartano tuolla mäellä, Sydän\ntykytti aina kovemmin, kun hän ajoi tuota tuttua tietä vanhojen jalavien\nalla, jotka seisoivat molemmin puolin tietä. Keltaiseksi maalatun\nrakennuksen alapuolella leveni puutarha hedelmäpuineen ja\nmarjapensaineen aina äidin vaatteenvalkasupaikalle puron reunalla, jossa\nkeväällä aina oli oivaa palttinaa pitkän pitkiä kaistaleita, toisella\npuolen taloa olivat kedot, niityt ja pellot täydessä kunnossa. Täällä ei\nollut suuremmoista luonto eikä ihania näköalat, vaan näytti hauskalle\njoka lisäsi talon varakkaalta ja komealta näyttävää ulkoasua, mikä teki\nvastustamattoman hyvän vaikutuksen. Oras pelloissa näytti viheriälle ja\nlupaavalle, ohkanen vaalea sumu nousi puron-uomasta kaukana niityillä,\nja metsästä tuli raitis koivun tuoksu, kuin ensimmäisenä tervehdyksenä\nkotiin tulevalle. Hän ajoi veräjän läpi ja aina porrasten eteen. Täällä\nseisoi äiti ja nyökkäsi hyvää iltaa hänelle. Hän oli isokasvuinen kuten\npoikansakin ja lihavahko, tavattoman komea, leveäharteinen nainen,\naikaisten huolten rypistämät kasvot, älykkäät silmät, jotain hilpeää\nkoko olennossaan.\n\nEnsi tervehdyksessä äidin ja pojan välillä näkyi, kansantavan mukaan,\nainoastaan hyvin vähän sitä hellyyttä, jota molemmilla oli toisiaan\nkohtaan, mutta heille oli luonnollista näin hallita tunteitaan.\nKuitenkin voi, niin tyyni kuin äiti olikin, huomata että hän oli täynnä\niloa nähdessään taas poikansa, ja jokainen pikkuesine talossa todisti\njollain tavoin, kuinka kaikki oli valmistettu hänen palaamakseen.\n\n-- Tule nyt sisään haukkaamaan kipene, sinä taidatkin olla nälissäsi\nmatkan jälkeen, sanoi äiti, ja sisällä eteiskamarissa oli kaikki pojan\nmieliruuat pöydällä, hienoaleipää, tuoretta voita ja viiliä sekä\nvaahtoavaa kotiteko-olutta paksussa, kirkkaaksi hangatussa tinatuopissa,\njota isä ja isoisä olivat käyttäneet. Rautio vei mielihyvällä tuon\nvanhanaikuisen kannun huulilleen ja joi aika siemauksia: -- Kiitos äiti,\ntällaista juomaa ei saa koskaan maistaa muualla kuin kotona, sanoi hän.\n\n-- Niin, Liisa teki sitä juuri eilen, vastasi äiti, enkä minä käskenyt\nhänen säästämään maltaita.\n\nHuone suuren salin takana oli aina siitä asti, kuin hän tuli\ntäysikasvuiseksi, ollut hänen; se oli nyt uudestaan maalattu ja kirjavat\nmatot, jotka äiti itse oli kutonut, olivat ristissä kikavalkoisella\nlattialla. Rautjärven emäntä teki aina parastaan saadakseen lattiat\nvalkeiksi; suuressa kyökissäkin loisti lattia puhtaana kuin\nvierashuoneessa. Hän oli ankara järjestyksen ihminen, jonka vuoksi\npalvelija, joka ei mukautunut tähän, oli harvoin kauan talossa.\n\nRautio avasi makuuhuoneensa ikkunan ja silmäili uinuvaa luontoa; oli\nniin hiljaista ja tyyntä kaikkialla tänä vilpoisena kevätyönä, aivan\nkuin koti olisi pyytänyt poikaansa lepäämään häiritsemättä helmassaan.\n\n-- On suuri siunaus, että on hyvä koti, ajatteli tuo nuori mies, ja\nhänen kostea katseensa etsi hiljaisella kiitollisuudella taivaanlakea\npäänsä päällä.\n\nAikaisin seuraavana aamuna oli hän jo ylhäällä ja liikkeellä; hänellä\noli niin paljon uutta katseltavaa, niin monta tervehdittävää ja niin\nmonen kanssa puhuttava. Kalustohuoneessa teki vanha Taavetti puuastioita\ntalon tarpeiksi, sinne piti Raution mennä kiittelemään tuota vanhaa,\nvaan vielä vikkelää tekijää. Kaksi nuorempaa renkiä meni pellolle\ntyöhevosten kanssa; toinen hevospari oli ostettu sitten kun opettaja\nviimeksi oli kotonaan. Hevoset näyttivät vahvoilta ja komeilta, ja\ntuolla karjapiiat tulivat kiiltävine maitosaaveineen matkalla meijeriin\npuron varrelle.\n\nHänellä oli vielä hyvästi aikaa ennen aamiaista kiertääkseen pienen\nmutkan ja katsellakseen kasvuja. Aamuilma tuulahteli raittiina ja\nelähdyttävänä hänen ympärillään, tuolla kyntivät jo miehet täydessä\ntouhussa ruskeaa maata, joka näytti niin voimakkaalle ja myöhkeälle.\nHanhet kulkivat niin ylevinä allikkoon aamukylvylle, pääskyset\nlentelivät vilkkaasti edestakaisin etsien ruokaa; kaikkialla näkyi\npäivän valpastunut elämä heränneen ja tuntui raittiilta täällä luonnon\nhelmassa. Punaseksi maalattujen riihien ohitse, joista hän lapsena niin\nusein oli kuullut varstain tahdikkaan äänen, hän kulki lehtoon, jossa\nvaaleanviheriät koivut välkkyivät valkeine runkoineen. Se oli sievä\npieni luonnonpuisto, jossa tie kiemurteli viheriäisen katoksen alla ja\naukeni ylhäällä mäellä, missä aurinko paistoi kirkkaana uutisasunnon\nyli. Siinä työ lepäsi tänään, soma salvos oli keskitekoisena puiden\nseassa. Se oli äidin tuleva pieni pakopaikka, josta hän joulunaikana oli\npuhunut, että rakennuttaisi sen keväällä; on aina hyvä olla valmiina\nvastaisen varalle, arveli hän.\n\n-- Minä en ole enää nuori, oli hän sanonut, minä voin väsyä\nmaanviljelykseen, silloin muutan minä pieneen uuteen tupaan, ja sinä\nsaat ottaa talon ja hankkia tänne nuoren reippaan emännän.\n\nKun hän nyt täällä ylhäällä muisti nämät sanat, niin värähytti se hänen\nmieltään -- nuoren emännän -- hänen täytyi painaa käsi sydämelle! Oli\nainoastaan yksi kuva -- nyt tunsi hän sen selvästi, -- jonka hän voi\nasettaa yhteyteen vaimokäsitteen kanssa. Hän nojautui uuden rakennuksen\nnurkkaa vasten, pani kädet ristiin rinnalleen ja vaipui tulevaisuuden\nunelmiin, jollaisia jokainen nuori mies on uneksinut ainakin jonkun\nkerran elämässään, samalla kun varhainen päivä levitti välkkyilevää\nvaloaan ympäröivän seudun yli. Onnellinen uneksija!\n\n\nX.\n\nSyksy oli tullut, ja Rautio oli palannut Honkalaan muutamia päiviä ennen\nlukukauden alkua. Neiti Vinter oli täällä jo ennen häntä aivan\nentisellään, \"terve kuin omenankukka\", sanoi vanha Katrina, joka nyt\nalkoi kohdella nuorta neitiä erityisellä hyväntahtoisuudella. Oli kaunis\naamu, ja kaikki luonnossa näytti vielä aivan kesäiseltä. Rautio oli\nkarsimassa nuorta, koulunpiirin sisällä olevaa metsää ja heitti tätä\ntehdessään tavantakaa syrjäsilmäyksiä kouluhuoneen avonaiseen ikkunaan,\nmissä Elli Vinter istui ikkunalaudalla ja hyräili työssään. Rautio näki\nhänet ainoastaan sivulta, sillä hän istui puolittain poiskääntyneenä\nhänestä, mutta aamuaurinko kimalteli kuin kulta hänen lyhyessä ruskeassa\ntukassaan ja hyväili kaunista niskaa; hän näytti Rautiosta taululle,\nminkä kehyksenä oli ikkunan puitteet, koristettuina runsailla\nkonvolvulusköynnöksillä, jotka pyrkivät aina kattoon saakka. Äkkiä näki\nRautio hänen säpsähtävän ja kuuli iloisen huudahduksen; kolme askelta\nikkunasta seisoi äkkiä nuori mies somassa matkapuvussa ja lauloi kädet\nojennettuina tuota nuorta tyttöä kohden: \"Sua tervehdin, sua tervehdin!\"\n\n-- Oh Viktor, kaikui Ellin iloinen ääni, hyi, kuinka sinä säikäytit\nminua, kun tulet tuolla tavoin aivan kuin pilvistä pudoten, ajatteles,\njos minä olisin pyörtynyt!\n\n-- Ei mitään vaaraa, urhoollinen serkkuni, saanko tulla sisään?\n\n-- Tietysti, mutta et ikkunan kautta, sillä silloin pitää Anderssonska\nsinua ryövärinä; tämä nyt oli kuitenkin kerrassaan ihastuttava\nhämmästys!\n\nRaikkaat nuorukaisäänet tunkeutuivat selvänä Raution korviin; hän seisoi\nsiinä melkein kivettyneenä; mikä tuuli oli nyt näin odottamatta ajanut\ntuon serkun näyttämölle? Hänellä oli aina ollut vastenmielisyyttä tuota\ntuntematonta nuorta miestä kohtaan, mutta ei ollut voinut selittää tätä\nsalaperäistä suhdetta, Nyt tiesi hän yht'äkkiä syyn, hän oli\nmustasukkainen! Yhä edelleen viipyi hän työssään -- mitäpähän oli\nhänellä muutakaan tehtävää -- mutta kirveen iskuissa ei ollut mitään\ntarmoa; koko ajan kuunteli hän tietämättään ääniä ja katse kiiti sinne,\nmissä hän tiesi kahden serkun nyt hilpeinä iloitsevan yhdessä.\n\nTuolla tuli Anderssonska läähättäen rappuja ylös ja riensi Katrinan luo,\njoka huuhtoi perunoita kaivon luona; tietysti tahtoi hän tuoretta\nkahvi-kermaa ja kentiesi pari kananpoikaakin päivälliseksi\nodottamattomalle vieraalle. Vähän aikaa myöhemmin tuli Elli serkkunsa\nkanssa kartanolle; hänellä oli päässä kukikas pitsihattu, kaunein\nnaispäähine, mitä Rautio voi mielessään kuvitella. Elli puheli ja\nviittoi innokkaasti. Äkkiä huomasi hän opettajan, ja molemmat tulivat\nreippaasti hänen luo.\n\n-- Tässä saan esitellä teille serkkuni, insinöörin, sanoi hän, hän on\nvirkamatkalla ja oli niin ystävällinen, että ohikulkiessaan pistäysi\nkatsomaan minua täällä yksinäisyydessäni. Nyt aion näyttää hänelle\nympäristöä sillä aikaa kuin Anderssonska laittaa päivällistä.\n\nElli nyökäytti päätään, Rautio kumarsi kankeasti vieraalle; tuo hienosti\npuettu nuori herra katseli silmälasiensa läpi jotensakin hävyttömästi\nhänen yksinkertaista palttinatakkiaan ja karkeatekoista olkihattuaan.\nKun he sitten kääntyivät ympäri kulkeakseen edemmäs, niin opettaja aivan\nselvään tunsi, kuinka vieras huolettomasti olkapäitään kohauttaen\nsurkutteli serkkuaan, jolla oli näin hauskaa seuraa.\n\nRautiossa kihisi ja kuohui, mustasukkaisuus liittyi\ntalonpoikaisylpeyteen, jota oli hänellä veressä, hän ei tahtonut antaa\nnöyryyttää itseään; onko rehellinen työmies yksinkertaisen pukunsa\ntähden huonompi kuin pääkaupungin heikari, jonka veltot piirteet\nselvästi ilmaisevat huonoja tapoja? Hän syöksyi näiden myrskyisäin\najatustensa valtaamana niin rajusti mäntyjen kimppuun, jotta oksat\nsinkoilivat hänen ympärillään. Auringonpaisteessa tuli viimein hänelle\nniin kuuma, että hän heitti kirveen olalleen ja meni sisään.\n\nKatrina hyvin innoissaan puheli hänelle. -- Ajatelkaa, sanoi hän,\nmillainen vetelys tuo Anderssonska on, ei voinkipenettä ole heillä\ntalossa pöytään tuolle hienolle vieraalle herralle. Minä olen juuri\nkirnunnut ja minä ajattelin: minä vien nokareen voita neidin tähden,\nellei herralla ole mitään sitä vastaan, ja sitten on meillä kerrassaan\nmuhkea kermajuusto?\n\n-- Tee kuin tahdot, Katrina, se on minulle yhden tekevä. Rautio veti\noven kiinni niin synkän näköisenä, että muori aivan hämmästyneenä katsoi\nhänen jälkeensä, mutta sisällä istuutui Rautio kuin hämmähäkki\ntähystämään ja odotti kunnes nuori pari nauraen ja puhellen palasi\nmetsästä. Elli juoksi kyökkiin ja palasi heti kourallinen herneitä\nmukanaan, jotka hän anteliaasti jakoi aina nälkäiselle kyyhkysparvelle.\n-- Eikös tämä ole mukavaa? huusi hän serkulleen, joka seisoi portailla.\n\n-- Mainiota! -- huudahti tämä taputtaen kovasti käsiään, niin että nuot\nräpyttelevät linnut karkoittuivat pakosalle.\n\n-- Hyi, kun niin taitamattomasti menettelet -- Elli teki tyytymättömän\nliikkeen. Sinä unohdit, ettet ollut nyt teatterissa!\n\n-- Anteeksi, mutta kuva oli täydellinen, vakuutti hän innokkaasti;\nsitten menivät he molemmat hymyillen käsikädessä huoneeseen.\n\nRautio nousi, hänelle tuli äkkiä melkein vastustamaton halu kerrassaan\nantaa valta taisteleville tunteilleen, jotka rajusti liikkuivat hänessä;\nhuone kävi hänelle tukalaksi, ja hattu syvälle painettuna riensi hän\nulos Rullen seuraamana, joka kuin ihmetellen katseli isäntänsä\ntavattomaan kiihtyneisiin kasvoihin.\n\nKiivas kävely lammenrannalle teki hänelle hyvää; sinne tultuansa\nheittäytyi hän muutamain tuuheiden leppien alle ja pyyhkäsi lakin\npäästään, jotta ilma vapaasti sai vilvoittaa hänen kuumaa otsaansa.\nKauan viipyi hän täällä Rulle jalkainsa juuressa, ja häntä ympäröivä\nhiljaisuus palautti myöskin tyyneyden hänen mieleensä, samalla syvä\nhäpeäntunne siitä, että oli noin vähäisen syyn takia joutunut pois\ntasapainostaan, täytti hänen sielunsa tuskalla. Kun hän muutamia tuntia\nmyöhemmin palasi kotia, niin ei hänen tyyneestä muodostaan olisi kukaan\nvoinut päättää, että kapina vastikään oli häirinnyt hänen rauhaansa.\nKartano näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, vieras \"myrskylintu\",\njoksi Rautiolla olisi ollut syytä häntä kutsua, oli poissa, ja Elli\nistui yksin kiikkulaudalla ikkunan alla käsitöineen.\n\n-- Siinäpä tulette vihdoinkin, herra Rautio, huusi Elli hänelle, minä\nolen etsinyt teitä kaikkialta pyytääkseni teitä syömään päivällistä\nyhdessä serkkuni ja minun kanssa, mutta te olitte kadoksissa.\n\n-- Minä tein kerrassaan perinpohjaisen kävelyretken, sanoi hän,\nteistähän oli ihastuttavaa, kun saitte sukulaisen vieraaksi.\n\nElli hymyili. -- Niin serkkuni Viktor on aika iloinen kujeilija, mutta\ntavallisesti me enimmäkseen kiistelemme, vaikka me nyt tänään\nodottamattoman tapaamisen tähden pidimme aselepoa, sanoi Elli iloisesti.\nMinä en voi kärsiä hänen keikaritapojaan, minua oikein inhottaa nähdä\nmiehen noin tarkoin seuraavan kaikkia muoteja.\n\nRautio katsoi hämmästyneenä häneen.\n\n-- Viktorilla on aina tapana kertoa minulle hentuistaan, jatkoi hän, hän\nväittää, että kaikki tytöt ovat ihastuneet häneen, mutta minä sanoin\nhänelle viimeksi tänään, että ei kukaan muu kuin hupsu rakastu\ntuollaiseen narriin. Nyt on lankani lopussa, ettekö mene sisään, herra\nRautio, saamaan jotain päivälliseksi?\n\n-- Niin, tuntuupas nyt ruoka maistuvan, vastasi hän omituisella\näänenpainolla; hänestä tuntui äkkiä kuin taakka, mikä tähän asti oli\npainanut häntä, olisi nostettu, ja kevein askelin riensi hän sisään.\nSeuraavana yönä ei hän voinut nukkua, oli kuin kuume hänessä, ja kun hän\nseuraavana päivänä istui opettajattaren kanssa kiikkulaudalla, niin oli\nhän niin kummallisen näköinen, että Elli ihmetellen katseli häntä.\n\n-- Teitä vaivaa joku, herra Rautio, sanoi hän ja purasi langan säikeen\npienillä valkoisilla hampaillaan, oletteko kipeä?\n\nRautio loi katseensa alas hetkeksi ja kohotti sen sitten aivan kuin\nolisi tehnyt järkähtämättömän päätöksen. -- Neiti Vinter, hänen äänensä\nkaikui eriskummallisen kovalle ja karkealle. -- Neiti Vinter, minä\nrakastan teitä, minä en voi kuleksia täällä kauemmin päivästä päivään\nsaamatta puhua ajatukseni, tahdotteko tulla vaimokseni?\n\nHän tunsi, ettei mikään rakkauden tunnustus romaaneissa eikä\ntodellisuudessa voinut olla tuollainen, vaan hän ei kuolemakseenkaan\nolisi voinut pukea tunteitaan muihin sanoihin.\n\nElli katsoi ylös, ja hänen katseessaan kuvastui niin pohjaton, niin\nsanomaton kummastus, että siinä ei ollut sijaa millekään muulle. Sitten\nalkoi hän äkkiä nauraa, nauraa niin hillitsemättömästi, että työ putosi\nhänen käsistään ja kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.\nRautio säpsähti; mitä tahansa hän oli odottanutkin häneltä vastaukseksi\nkosintaansa, niin ei hän koskaan ollut kuvaillut, että hän kohtelisi\ntällä tavoin; hän tuijotti melkein säikähtäneenä häneen ja kysyi\nsoinnuttomasti: -- Miten on minun tämä käsitettävä?\n\n-- Ah, sehän on niin naurettavaa! huudahti hän ja pyyhki kyyneleet\nsilmistään.\n\nSe pisti Raution sydämeen: -- Onko todellakin jotain naurettavaa siinä,\nettä mies avonaisesti tunnustaa naiselle rakkautensa? kysyi hän hiljaa.\n\n-- Ei, ei, ei yleensä, hän tukahdutti vaivoin uuden naurun purkauksensa.\n\n-- Vai niin, ei yleensä, toisti Rautio, siis ainoastaan kun on kysymys\nminusta? -- Niin minä tunnen itsekin, kuinka hirveän kömpelölle\nrakkauden tunnustukseni mahtoi tuntua, mutta minä uskon, että kun sydän\non liian täysi, niin ei löydy sanoja ilmaisemaan tunteitaan.\n\n-- Minä en tiedä, oli vaan jotain niin uskomatonta, niin aavistamatonta\nja lystillistä siinä ajatuksessa, että te olette kuleksinut täällä\nrakastuneena minuun, minä en tahdo voida käsittää sitä!\n\n-- Pitääkö minun sitten ehkä uudistaa sanani, jotta neiti oikein voisi\nymmärtää, mitä minä tarkoitan? sanoi Rautio, ja hänen äänensä sointu\nkuului niin vakavalle, että Elli äkkiä tuli hieman hämilleen.\n\n-- Ei, ei! vastasi hän äkkiä,\n\n-- Tahdotteko ajatella, mitä olen sanonut? -- hänen äänensä värähteli\ntukahdutetusta liikutuksesta, ja äkkiä, aivan kuin sulut, mitkä kauan\nolivat pidättäneet virtaa, olisivat särkyneet, tarttui hän\nintohimoisesti hänen käsiinsä ja kuiskasi: -- Jos sinä tietäisit, kuinka\nkallis sinä olet minulle. Minä olen rakastanut sinua ensi hetkestä, kuin\nnäin sinut!\n\n-- Siitä ei minulla ole ollut mitään aavistustakaan, vastasi tuo nuori\ntyttö vähän kiivaasti ja veti kätensä pois. Oli miten tahansa, niin\nminua surettaa, että tämä keskustelu on tapahtunut meidän välillämme,\nkoska -- koska minä en voi vastata teidän tunteitanne. Anteeksi, mutta\nnyt minä menen, ei ole hyödyksi jatkaa tätä hyvin ikävää yhdessäoloa.\n\nHän nousi ylös, kokosi työkalunsa ja meni. Se oli hirveä silmänräpäys\nRautiolle!\n\nTajutonna, kuin olisi häntä kova isku kohdannut, istui hän liikkumatta\nsamalla paikalla, kuinka kauan ei hän tiennyt itse; kun hän taas tuli\ntuntoihinsa ja koneentapaisesti nousi mennäkseen sisään, niin näki hän\nveräjän luona miehen hevosineen kärryineen. Se oli eräs talonpoika, joka\ntuli tuomaan kuivia puita, joita oli ostettu koulun käsityötarpeiksi.\nOpettaja meni hänen kanssaan katsomaan lautoja ja auttoi sitten saamaan\nne katon alle. Kun ilta tuli, niin hän istui kauan kirjoituspöytänsä\nääressä pää raskaasti käteen nojaten, sitten sytytti hän lamppunsa ja\notti esiin postipaperia ja kynän.\n\n\"Te kummastutte varmaankin näistä riveistä, neiti Vinter\", kirjoitti hän\nvahvalla, selvällä käsialallaan, \"minä pyydän kuitenkin teitä olemaan\nvakuutettuna siitä, että minä en suinkaan aijo uudistaa, mitä minä\naikaisemmin tänään olen lausunut, en myöskään tahdo teitä kiusata enkä\nvaivata. Syy, miksi kirjoitan on se, että minä täten helpommin voin\nvakuuttaa teille, että minun luja päätökseni on kaikessa, mikä minusta\nriippuu, säilyttää suhdetta välillämme sellaisena kuin se tähän asti on\nollut, ja että rehellinen toiveeni on saada palvella teitä kaikessa,\nmissä voin ja kykenen. Jos sanani tänään ovat solvaisseet tai loukanneet\nteitä, niin pyydän minä sydämestäni anteeksi ja toivon, että aika\nhaihduttaa ne teidän muistostanne. Vasta nyt tyyneen harkinnan hetkenä\nhuomaan minä itsekin, että oli rohkeaa pyytää teidän kättänne; löytyy\nmuuri meidän välillämme, yhteiskuntasuhteiden, säätyrajoituksen muuri,\njonka yli te ette tahdo nousta, ja sentähden oli kerrassaan uhkarohkeaa\nkoettaa sitä rikkoa.\"\n\nHän pani kirjeen kiinni ja pisti sen erään kirjan sisään, jonka hän\njuuri ennen oli lainannut Elliltä ja lukenut, sekä antoi Katrinan vielä\nsamana iltana viedä sen opettajattarelle. Kauan senjälkeen istui hän\nhiljaa paikallaan kirjoituspöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena; hän\ntunsi nyt selvästi, että nyt hän oli kuin kääntänyt uuden lehden\nelämänkirjassaan, että nuoruuden aika valoisine toiveineen tästä\npäivästä oli ohi, ja että hän oli melkoista vanhempi.\n\nJa täten olivat siis nuot kultaiset säikeet hänen elämänsä\nkertomuksestaan äkkiä kaikki yhdellä kertaa katkenneet.\n\n\nXI.\n\nAika kului tasaista kulkuaan ja tunnit koulussa menivät säännöllistä\nmenoaan; työ oli Raution ilo, ja hän siunasi sitä nyt enemmän kuin\nkoskaan ennen, kun ajatuksensa tarvitsivat tasaista toimintaa, jotta ei\neksyisi unelmoimaan, mikä ei sopinut hänen luonteelleen eikä hänen\nelämänsuuntaansa. Hän ei ollut mikään toimeton luonne, jonka sydämen\nsuru, katkerakaan, voisi tehdä toimettomaksi; päinvastoin ryhtyi hän nyt\ninnokkaammin kuin ennen opetukseen ja jakoi opetusta myöskin koulun\nulkopuolella kooten ympärilleen vapaahetkinä poikia, lukeakseen jotain\nhyödyllistä heille, sitten keskustellakseen luetun johdosta ja siten\nkehittääkseen heidän ajatus- ja arvostelukykyään.\n\nHän pelkäsi tosin, että myöskin tässä saisi kokea vanhojen vastustusta,\nmutta nämät näkyivät nyt väsyneen riitelemiseen; sen sijaan sai hän\nsisälliseksi ilokseen nyt tunnustustakin niiltä, joilta hän vähimmin oli\nsitä odottanut. Yhdellä hänen itsepintaisimmista vastustajistaan oli\npoika, joka oli koko seudun tunnettu ilkimys, kerrassaan rosvonalku,\njolle raa'in omavaltaisuus oli kuin jokapäiväinen leipä. Poika oli\nrikkaiden vanhempien ainoa lapsi ja oli kaikessa saanut seurata omia\nhalujaan, joten ei ollut ihmettelemistäkään niitä hedelmiä, joita\nsellainen veltto kasvatus kantoi. Alussa katseli isäkin sormiensa läpi\npojan vehkeitä, olipa vielä ylpeäkin hänen reippaudestaan ja\nrohkeudestaan, viat kyllä karisevat vuosien mukana, arveli hän.\n\nNiin ei kuitenkaan käynyt, pojan käytös tuli pian kuuluksi kylällä ja\ntuotti häpeää tuolle talonpoikaisylpeälle isälle. Juuri tämä mies oli\nnyt kuitenkin opettajan vastustajista innokkaimpia; missä hän voi,\nkoetti hän tehdä vastoin Raution pyrintöjä ja kohteli häntä röyhkeästi\nja ylpeästi. Hän pani pojan kouluun, ei vakuutettuna koulun\nkasvattavasta vaikutuksesta, vaan pikemmin rangaistakseen opettajaa\npanemalla hänen niskoilleen pahantapaisen lapsen, jota hän itse ei enää\nkyennyt hillitsemään, sekä todistaakseen ettei koulunkäynti enemmän kuin\nmikään muukaan pystynyt parantamaan häntä.\n\nRautio huomasi asian hyvin arveluttavaksi. Lautamies Vikström oli\npitäjän etevimpiä ja vaikuttavimpia isäntiä, oli vaikeaa rohkeasti\nkieltäytyä ottamasta poikaa; oma sydämensä kehotti häntä myöskin\nvastaanottamaan tuon pahankurisen lapsen, jotta hän kärsivällisyydellä\nja rohkeudella koettaisi jalostuttaa tuota pientä \"villisorsaparkaa\",\nmutta toiselta puolen tuntui opettajasta kuin rikokselle muita oppilaita\nkohtaan, että heidän keskuuteensa tuotiin ilkiö, joka kentiesi\nesimerkillään turmelisi koko hengen koulussa. Hän neuvotteli\nkoulujohtokunnan kanssa, kaikki tunsivat pojan paheet, mutta kukaan ei\ntahtonut loukata arvossa pidettyä lautamiestä.\n\nVihdoin tarkan harkitsemisen jälkeen päätti Rautio koetteeksi ottaa\nvastaan uuden oppilaan, minkä tarkan vartioimisen hän teki itselleen\nkalliiksi velvollisuudeksi. Tulos tästä kaikesta oli vastoin kaikkea\nluuloa mitä parahin.\n\nMillä keinoin opettaja onnistui herättämään pojan kunnian tunteen oli ja\njäi arvoitukseksi kaikille, jotka eivät innokkaan nuoren opettajan\ntavoin olleet ottaneet tehtäväkseen tutkia poikaluonteen juovikasta\nliitosta. Siinä kylliksi, Anton Vikströmistä tuli ajan ollen koulun\nsiivoin oppilas, joka oli jo opettajaansa lujasti kiintynyt.\n\nTämä pojan täydellinen muuttuminen tuntui isästä alussa ihan\nuskottomalta, niin ettei hän siihen luottanut, mutta kun aika kului\nedelleen, niin huomasi lautamies, että se ainakin oli totta. Hän oli\njäykkä mies, jonka oli vaikea luopua juurtuneesta vakuutuksesta, mutta\nhänen luonteensa oli kuitenkin pohjaltaan rehellinen ja oli jalokin;\nviipyi kauan, ennenkuin hän voi tunnustaa vääryytensä, jota hän oli\ntehnyt opettajaa kohtaan, mutta kun hän sen kerran huomasi, niin vaati\nmyöskin hänen oikeudentuntonsa, että hän tekisi tämän anteeksipyynnön ja\nniin sitten tuo ylpeä suurtalollinen -- muuan noita vapaan\nmaanviljelijän muhkeita perikuvia -- meni eräänä päivänä Raution luo ja\nlausui muutamin yksinkertaisin sanoin kiitollisuutensa sekä\nkatumuksensa. Se oli suuri tunnustus, suurempi kuin opettaja koskaan oli\nvoinut odottaakaan, ja sovinnollisella avomielisyydellä ojensi Rautio\nentiselle vastustajalleen kätensä. Tästä hetkestä, sen tiesi hän, oli\nlautamies Vikström koulun ystävä. Monet kerrat sitten istuivat he\nkahden, vakaasti keskustellen ja samalla kuin Rautio kunnioituksella\nkuunteli, kun isäntä vapaasti jutteli mielipiteistään, peritystä\nvanhoilisuudestaan, niin antoi hän tyyneellä, helpostikäsitettävällä\ntavalla toiselle selvän kuvan uusista ihmisystävällisistä aatteista,\njoilla monessa tapauksessa oli kasvattava merkitys. Kumpainenkin oppi\nparemmin arvostelemaan ja ymmärtämään toisiaan ja Rautio sai\ntietämättään lautamiehestä ihailijan ja ystävän elinajakseen, samalla\nkun hän puolestaan antoi tälle koko kunnioituksensa. Tämä suhde\nsamoinkuin hänen työskentelynsä nuorten kesken, vaikutti hyvittävästi\nhänen mieleensä.\n\nJos Elli Vinter luuli Rautiossa näkevänsä vastaamattoman tai\nväärinymmärretyn rakkauden ihmishaamussa, niin pettyi hän ihan\ntäydellisesti. Hänen ei myöskään tarvinnut pelätä niiden tunteiden\nuudistumista, jotka Rautio kerran oli ilmaissut hänelle, mitä hyvänsä\nRautio ajattelikin, niin näytti se olevan kuin haudattuna syvälle hänen\nrintaansa ja koko hänen käytöksessä neiti Vieteriä kohtaan oli sama\nhyväntahtoisuus kuin ennenkin. Vaikka hän ei enää etsinyt hänen\nseuraansa, niin ei hän sitä karttanutkaan, ja ainoastaan omalla\ntarkkanäköisyydellään ja hienotunteisuudellaan Elli voi aavistaa, että\nlöytyi juopa heidän välillään, mikä laajeni päivä päivältä.\n\nSyyskuu oli tavattoman lauhkea tänä syksynä, oli kiduttavan kuiva ja\ntukalan painava ilma, ja vanhat ennustivat kauhistuttavaa loppua.\n\n-- Tulee varmaan ukkonen, arveli nuori opettajatar eräänä lauvantaina,\nkun Rautio ja hän yhdessä katselivat poikien voimistelunäytteitä,\nminulla on sellainen kauhu ukkosesta, että tulen aivan kipeäksi!\n\n-- Näyttää hieman uhkaavalle, vastasi Rautio ja katseli tutkien noita\nomituisia pilvimuodostuksia läntisellä taivaalla. Helle ja pitkällinen\nkuivuus hyvin usein päättyvät luonnon mylläkällä, mutta toivokaamme,\nettä purkaus ei tule kovin raju.\n\nSunnuntai valkeni raskaana ja harmaan pilvisenä. Rautio oli aikonut\nkirkkoon, mutta Katrina makasi kuumeessa, eikä hän tahtonut jättää\neukkoa yksin kotiin. Anderssonska taas oli jo edellisenä päivänä\nlähtenyt naapurikylään sukulaisiinsa ja odotettiin takaisin vasta\nsunnuntai-iltana.\n\nEllin piti ensi kerran olla kyökissä taloudenhoitajana ja kaikkena, ja\nhänestä olikin hauskaa saada yksinään puuhata. Puuhatessaan päivällistä\nei hän muistanut ensinkään uhkaavaa ilmaa, joka aikaiseen aamulla oli\nhäntä pelottanut, mutta kun hän oli syönyt ja korjannut pois\npäivällistarpeet sekä ajatteli lähteä pienelle kävelyretkelle metsään\nhaihduttaakseen kyökinhöyryä pienestä hienosta nenästään, niin säikähtyi\nhän nähdessään uhkaavan näköisen taivaan ja kääntyi aivan raskaalla\nmielin takaisin huoneeseensa.\n\nHän otti kirjan ja koetti lukea, mutta ajatukset eivät tahtoneet seurata\nsanoja; sitäpaitsi tuli aikaisin hämärä huoneeseen ja hänen päätänsä\nalkoi särkeä. Hän ei ollut pelkuri; tänään valtasi kuitenkin\nyksinäisyyden tunne aivan ehdottomasti hänet, ja hän nyt kaipasi\nAnderssonskan raskaita askeleita kyökissä, jotka muutoin usein\nvaivasivat häntä. Vähitellen sulivat kirjaimet yhteen epäselväksi\nvilinäksi. Hänen täytyi panna pois kirja, ja meni istumaan ikkunan\nääreen. Ulkona näytti synkälle, pilvet olivat kasaantuneet röykkiöihin\npäälletysten, ja niiden reunat olivat kuparin värisissä juovissa. Äkkiä\njakaantuivat ne kuin taikavoimalla, salama valaisi taivaanlaen, ja heti\ntämän jälkeen tärisi talo ukkosen jyrinästä.\n\nElli ponnahti ylös. Nyt oli pahin kaikista, ukonilma, ja hän oli yksin\nkotona! Muutamia minuttia myöhemmin välähti uusi salama vielä ja jyrisi\nkovemmin, sen jälkeen yhä uusia. Elli väänteli käsiään, tuntui kuin ilma\nhuoneessa olisi tukehduttamaisillaan hänet, ja puolipyörryksissä syöksyi\nhän koulusaliin ja sysäsi auki ikkunan, mutta samassa silmänräpäyksessä\ntuli raju tuulispää, viskasi ikkunan hänen käsistään ja heitti sen\nseinää vastaan, niin että lasisirpaleet helisten sattuivat kivijalkaan\nmaahan pudotessaan.\n\nSilloin kuului nopeita askelia eteisestä, ovi aukeni ja Rautio seisoi\nkynnyksellä: -- Mitä on täällä tapahtunut? Hänen kysymyksensä jäi\nvastauksetta, Elli oli nojautunut ikkunapieltä vasten ja painanut kädet\nsilmilleen, mutta yhdellä silmäyksellä käsitti Rautio asian, otti\nlujasti kiinni rikkoutuneesta ikkunasta ja sulki sen. Samassa\npurppuralle ja kullalle kimalteleva salama kirkkaasti valaisi huoneen ja\nukkosen jyminä, mahtavampi ja majesteetillisempi edellisiä, kajahti läpi\nsuuren tyhjän koulusalin.\n\n-- Auttakaa, auttakaa! huusi Elli epätoivoisena ja tarttui\nsuonenvetoisesti kiinni Raution kädestä; senjälkeen nojasi hän, täynnä\nkauhua, päänsä hänen rintaansa vasten.\n\nTänä hetkenä ei hänessä ollut hiukkaakaan oikeaa tajuntaa, pelko oli\ntäydellisesti riistänyt häneltä tavallisen rohkeuden, ja vavisten\npainautui hän Rautioon; tietäen sen vain, että siinä oli inhimillinen\nolento, jonka luona hän voi löytää pakopaikan.\n\nJa Rautio seisoikin tässä raivoavassa myrskyssä kuin korkea honka, jonka\nsuojassa pieni lintunen turvattuna voi piilottaa päänsä siipensä alle;\nystävällisesti tukien pani hän kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi\nrauhoittaen hänen korvaansa, kun suojattinsa vapisten ja rukoillen\nturvaa, lepäsi hänen sydämellään. Että tämä sydän hehkui nyt\nlämpöisempänä hänelle kuin ennen, se ei vaikuttanut mitään asiaan; tänä\nhetkenä oli Elli hänelle yhteiskäsite kaikesta heikosta ja turvattomasta\nmaan päällä, joita vahvemman oikeus ja velvollisuus on suojella ja\nhoitaa.\n\nTuli hämärämpi huoneessa, ukkonen jymisi vähitellen yhä kauempana, ja\nrajuilma oli purkanut väkivaltansa. Rautio katsoi alas tuon nuoren tytön\ntavattoman kalpeihin kasvoihin, jotka olivat häntä niin lähellä, että\njokainen henkäys kevyesti kosketti hänen poskeaan, se oli kummallinen\nasema, ja tuhannet risteilevät tunteet liikkuivat yht'aikaa hänessä;\nsitten otti hän hiljaa hänen kätensä ja sanoi: -- Nyt, neiti Elli, on\nrajuilma ohi, sade on rauhallista tuolla ulkona, ja varmaan tulee tyyni\nyö. Minä sytytän lampun teille, niin tulee valoisa tuolla sisällä,\nolettehan levollisempi nyt, eikö niin?\n\nHän ei vastannut, mutta ei myöskään vastustanut, kun Rautio\nystävällisesti vei hänet pieneen kamariin ja pani hänet mukavasti\nnojalleen sohvan nurkkaan. Pian paloi lamppu pöydällä, Rautio laski\nuutimet ja teki kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista.\n\nSamassa ratisi kyökin avain lukossa ja Anderssonska syöksyi\nlääpästyksissään ja sateesta aivan likomärkänä sisään: -- Jumala\narmahda, sellainen ilma! huudahti hän tapansa mukaan hartaasti, minä\nolin juuri kotimatkalla, ja keskellä pimeää metsää alkoi ukkonen jymistä\nympärilläni. Minä luulin kerrassaan, ett tuomiopasuunat soivat, ja\nkorvat meni kerrassa lummeeseen minulta, sitten alkoi sataa, minulla ei\nole kuivaa räpälettä päälläni, ja kun minä näin valkean täältä koululta,\nniin ajattelin langeta polvilleni ja ylistää luojaani, että vihdoinkin\nolin kotona sievän, oman ryökkynäni luona -- -- --\n\nAnderssonska teki sievän niiauksen sohvaan päin, missä Elli vielä istui\nliikkumatonna, mutta hänen sunnuntaihameensa helmasta valui samassa\nkerrassaan pieni lampi sadevettä hänen ympärilleen.\n\n-- On todellakin ollut kamala ilta, sanoi opettaja, mutta nyt on kaikki\nvaara tietysti ohi, ja sade putoilee siunausta tuottavana kuivalle\nmaalle. Hakekaa nyt itsellenne kuivat vaateet ja keittäkää vähä lämmintä\nteetä, se tekee sekä neidille, että teille hyvää, luulen minä.\n\nHän heitti vielä yhden silmäyksen Elliin, joka oli nojannut päänsä\nsohvanreunaa vasten ja sulkenut silmänsä, hän näytti väsyneeltä, mutta\ntyyneeltä; senjälkeen riensi hän pois katsomaan Katrinaa, joka oli\nmaannut hyvin rajuilman ajan ja oli nyt melkoista parempi. Tänään oli\nhän todellisuudessa käynyt samariittikurssiin osoittaessaan laupeuttaan\nlähimmäisiään kohtaan.\n\nOli jo myöhäinen, Rautio meni huoneeseensa ja avasi ikkunan; ulkona\nsateli yhä hiljaa ja tyyneesti, mutta raikas tuuli kuljetti kuitenkin\nhitaasti pilviä ja kaukaa lännestä pilkoitti ehtootähti sinisellä\ntaivaalla. Tähti, se vei ajatukset talven pakkasöihin ja välkkyvään\ntaivaaseen! Niin, kesää olikin kestänyt kauan tänä vuonna, tuo vasta\nkestetty rajuilma teki varmaankin käänteen uuteen vuodenaikaan ja raikas\nilma tuntui ennustavan, että syksy oli tullut, syksy myrskyineen,\npimeineen hävittämään kaikki koristukset luonnosta.\n\nEnnen oli Rautio aina iloinnut ajatellessaan tulevia työpäiviä, nyt tänä\nhetkenä, kun hän seisoi ja katseli tuonne yksinäiseen tähteen, niin\nnäytti tulevaisuus niin viehkeän harmaalle ja valjulle hänen edessään.\nMinkätähden tuli tämä nyt niin äkkiä? Olihan hän jo kestänyt suuret\ntaistelunsa, taistelun sydäntään vastaan, ja opettanut tyytymättömän\nmielensä etsimään onnea ei rakkauden armaudessa, vaan uutterassa työssä\nja uskollisessa velvollisuuksiensa täyttämisessä, sillä eihän täällä\neletä vain itseään, vaan suurta päämäärää varten -- palvellakseen\nJumalaa veljissään.\n\nTuo käytännöllinen mies, tuo innokas työntekijä, joka aina näki niin\nselväksi tiensä eikä koskaan tuhlannut aikaa tyhjiin haaveiluihin,\nantautui tänä iltahetkenä ehdottomasti tunteiden haltuun, yksin\nsentähden, että yksi muisto lakkaamatta vainosi häntä, muisto siitä\nhetkestä, kun hento tyttönen kuin vapiseva linnunpoika etsi suojaa hänen\nrinnoillaan ja kun hänellä oli oikeus suojella häntä. Hän tunsi vielä\nniin elävästi hänen hätäisien hengenvetojensa keveän hengähdyksen\nhyväilevän poskiaan ja näki noiden rakkaiden kalpeiden kasvojen\nluottavaisina hiipivän luokseen. Aina valpas järki torui tosin ja kutsui\nhäntä hulluksi, mutta oli kuitenkin niin suloista saada kerrassaan\nvaipua tähän unimaailmaan, hän ei voinut sitä vastustaa.\n\n-- Ainoastaan nämät muutamat lyhyet silmänräpäykset, lausui hänessä\nrukoileva ääni; sitten, sitten tahdon taas rohkeasti ottaa elämäntyöni\nenkä enää koskaan uneksia.\n\n\nXII.\n\nRautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei\npalannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut\nloukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus\npalvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki\nnuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut\nvanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja\nvanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.\n\nEukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin\nhyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa palveluksesta,\nkun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun; täytyihän vaimon\nseurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja hädässä, vakuutti\nAnderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja leveältä vakuutteli\nkaipauksella jättävänsä \"kalliin ryökkinänsä.\" Elli otti kuitenkin eron\nhyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten avannut hänen silmänsä\nAnderssonskan pienille juonille ja yrityksille, hänen teeskennelty ja\nryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut miellyttänyt nuorta\nemäntää.\n\nKatrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli\nihastunut päästessään neiden \"passaajaksi\", ja hyvällä tahdolla sekä\nEllin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan\nviisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori\nopettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt\ntaloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut,\nmitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli\nhän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään kuvaili\nhän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa tyttöjen\nkäsityötunneilla koulussa.\n\nVasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa\njälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää\nerotutkinnon heidän kansaan.\n\nElli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt,\nmistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan\nrajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan kumartui\neteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti lensi\nRaution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan, ja kun\nRautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti\nystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman\nvihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta\nkertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!\n\nSeuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin\nsattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan\npäinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti\nvahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta\ntyöstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta\nelämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten\nterveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaamatkaa käydäkseen suuressa\nnorjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja,\nainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. --\nHän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli\nmyöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen\ntavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut,\nei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.\n\nElli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution\nläsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että\nRaution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää\nkoskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että joutuisi\nhänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän usein salaa\nhänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain voimisteluharjoituksissa\ntai johtaessa heidän leikkejään.\n\nHän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä,\niloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli\ntulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut\nheidän välillään, tuumi Elli, ajattelikohan häntä? Ei tuntunut siltä, ja\ntämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä pienen\npistävän okaan.\n\nNäin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu tärkeine\ntutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut tänä\nvuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat\nsentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat\npojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan\nrakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he\nkuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan\ntutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei\nollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi\nkateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi\nkyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat\nliikutetuiksi.\n\n-- Aikoessani jättää paikan, missä olen kuusi vuotta työskennellyt,\nsanoi Rautio syvällä, selvällä äänellään, tunnen halun lausumaan\nmuutamia sanoja jäähyväisiksi koululle ja Honkalan kunnalle. Ensiksi\nkiitos teille, nykyiset ja entiset oppilaani, siitä lämmöstä, millä\nolette kohdelleet opettajaanne aina koulun alusta, kiitos siitä\nnöyryydestä, millä te aina olette täyttäneet toivoni ja mikä on tehnyt\ntyöni kepeäksi ja, kuten varmasti toivon, myöskin hedelmää tuottavaksi.\nKun olen seisonut keskellä teidän piiriänne ja nähnyt kaikkein katseet\nsuunnatuiksi itseeni, niin siiloin olen tuntenut itseni iloiseksi, mutta\nsamalla olen myöskin huomannut opettajakutsumuksen tärkeyden ja\nvastuunalaisuuden ollessani asetettuna nuorten esikuvaksi ja ohjaajaksi.\n\n-- Jumala, joka tutkii ihmisten sydämet, Hän on myöskin nähnyt minun\nsydämeeni, on nähnyt sen ilon, mikä minulla on ollut kutsumuksestani,\nmutta myöskin sen pelon, mitä usein olen tuntenut ajatellessani omaa\npuutteellisuuttani sen käyttämisessä. Tahto on ollut hyvä -- minä luulen\nettä te rakkaat pojat, olette tunteneet sen -- silloinkin kun voimat\njoskus eivät ole riittäneet, mutta vaikka minä en ole voinutkaan viedä\nteitä kauemmas kuin tiedon etutarhoihin, niin olen minä työhön teidän\nhyväksenne kuitenkin pannut koko sieluni, minä olen lahjoittanut teille\nrakkauteni -- Jumala tietää sen, ja enempää ei voi antaa!\n\n-- Toiseksi tahdon minä kiittää niitä vanhempia ja holhoojia, jotka ovat\nlähettäneet lapsensa luokseni, sekä niitä kuntalaisia, jotka ovat\nosoittaneet koululle hyväntahtoisuutta, minä kiitän heitä sydämestäni\nsiitä luottamuksesta, mitä ovat osoittaneet minulle, luottamuksesta,\njoka on välttämätön pitämään opettajaa paikallaan ja virkistämään häntä\nvastuunalaisessa, vaikkakin iloa tuottavassa työssään.\n\n-- Lopuksi täytyy minun myöskin, sisällisen kehoituksen pakottamana,\nuudistaa vastustajilleni täällä Honkalassa, niille, jotka ehkä\nhuolimatta kaikista minun sovintokokeistani vieläkin ovat vihoissaan\nminulle ja iloitsevat lähdöstäni paikkakunnalta, että minä puolestani en\nkoskaan ole tahtonut heille muuta kuin hyvää, samalla pyydän heitä\nunohtamaan ja antamaan anteeksi kaikki kiivastumiset heitä vastaan.\nMuistooni, erotessani täältä, en kätke mitään katkeraa. Te olette\ntaistelleet minua vastaan, joka olen koettanut raivata alaa sille, mitä\nuusi aika tarjoaa kansalle -- tiedolle ja valistukselle, ja nähkääs,\nminä väistyn, mutta työ ei pysähdy; se sujuu yhä edelleen siinä asuvan\noman salaperäisen voimansa pakottamana. Valo ei voi sammua, Jumala itse\non sen sytyttänyt maailmaan! Hän on antanut luvan ihmiselle Hänen\nlakiansa nöyrästi kunnioittaen tutkia ja miettiä, ja missä koulu\nperustaa työnsä ainoalle oikealle perusteelle, siellä on Herran siunaus\nsuojaava opettajan kylvön, niin että se kerran kantaa kultaisen sadon.\n--\n\nTuli hetken hiljaisuus täysinäisessä salissa, kun Raution miehekäs ääni\noli laannut kaikumasta; senjälkeen tunkeutuivat kaikki sekä oppilaat\nettä vanhemmat hänen ympärilleen puristaakseen hänen käsiään ja\nkyynelsilmin lausuakseen kiitoksensa, jopa itse Isolakin astui esiin ja\narveli että vihdoin viimeinkin olivat he ymmärtäneet, että opettaja\ntarkoitti heidän hyväänsä kaikessa tapauksessa.\n\nTämän viime hetkellä tehdyn tunnustuksen Rautio käsitti hyvin, kun hän\ntunsi itsepintaisen Isolan sydämen toivon hänen poistumisestaan ja uuden\nopettajan saamisesta. Syvemmin liikutti häntä, kun lautamies Vikström\nkostein silmin lausui: -- Olisipa vain opettaja täällä viipynyt vuoden\nvielä, niin olisin minä kyllä ollut miestä siihen, että uusi koulu olisi\ntullut perustetuksi.\n\n-- Kiitos siitä, lautamies, sanoi Rautio sydämellisesti, mutta jos\nolette minun ystäväni ja koulukysymyksen puoltaja, niin asettukaa riviin\nhyvän asian puolesta täällä Honkalassa, silloin tunnen minä, ettei\ntuttavuutemme ole ollut turha.\n\n-- Kas tässä käteni, että pidän sanani!\n\nMolemmat pudistivat lujasti toistensa käsiä ja Rautio tiesi, että hän\nHonkalassa oli saanut uuden koulun liittolaisen, jolla oli sekä valtaa\nettä hyvää tahtoa taistella sen puolesta. Lautamiehessä oli täällä mies,\njoka pysyi sanassaan.\n\nKaikkein viimeisenä tuli nuori opettajatar mutta ei hilpeänä niinkuin\nennen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeissa silmissä. -- Sallikaa\nminunkin kiittää teitä tänään, sanoi hän väräjävällä äänellä, ei\nainoastaan siitä, mitä olette täällä vaikuttanut, vaan siitä, mitä te\nolette tehnyt minulle erittäin, sillä teidän tulee tietää, että minä\nolen velassa teille. Kun tulin tänne, niin otin työni keveästi, otin sen\nilman mitään varsinaista vakavuutta; minä en tuntenut sen painoa enkä\nryhtynyt koko sielullani opetukseen, sanalla sanoen, minä en nähnyt\npäämäärää, mihin jokaisen totisen kansakoulun ystävän ja opettajan on\npyrittävä. Te, herra Rautio, olette osoittanut minulle sen, te olette\nlämpimällä innostuksellanne karkoittanut minun penseyteni ja avannut\nsilmäni, jotta minä nyt näen tien selvänä edessäni. Että minä olen\noppinut rakastamaan työtä työn merkityksen vuoksi, se on teidän\nvaikutustanne!\n\n-- Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio\nsydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit\nkoulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen liiton\nja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja virkistää\ntoisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme ainoastaan\npieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli itsestään,\nettä tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin että\nkokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala\nauttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!\n\nAmen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.\n\nSeuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman\nhermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta\ntyöhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään\ntervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin\ntullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän\npoissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma.\nRakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran;\nhän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia\nvasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli\nkatsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä ja\npäättäväiseltä. -- Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui vähän\nkovana, -- onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin tiemme taas\nsattuvat yhteen.\n\nEllillä ei ollut yhtään sanaa vastaukseksi, hän ojensi vain kätensä,\nmutta hänen elävissä silmissään kuvastui kuin anteeksipyyntö.\n\nRaution silmissä muuttui kaikki kirkkaammaksi. -- Kohdelkoon elämä\nkepeästi teitä, sanoi hän hiljaa, Jumala olkoon kanssanne! Hän kumarsi,\nkutsui Rullen ja meni.\n\nNyt oli hän poissa, ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja muutamien\nminuuttien kuluttua tunkeutui rattaiden ratina pihan hiekassa Ellin\nkuuluviin, mutta yhä edelleen seisoi hän huulet yhteen puristettuina\nsiinä, mihin Rautio oli hänet jättänyt, ja vasta sitten kun kaikki\nkolina ulkona oli tauonnut ja hänen ympärillään oli mitä syvin\nhiljaisuus, peitti hän kasvot käsiinsä ja kuiskasi äänettömästi: Se on\nvain kuvittelua, se ei voi olla todellisuutta, -- että minä...\n\nSelittäköön se, joka voi, tytönsydämen arvoituksen!\n\n\nXIII.\n\nElokuun aurinko virtaili kirkkaana ylitse seudun, jonka läpi juna juuri\nkulki. Melkein tyhjässä kolmannen luokan vaunussa istui nainen ikkunan\nluona kiintyneenä lukemaan jotain aikakauskirjaa; vaalea sadetakki\nkietoutui notkeana hänen hienon vartalonsa ympärille, vaaleanharmaa\nlakki peitti lyhyeksi leikatun tukan, ja niin hän itse kuin\nmatkakapineensakin olivat hienon ja soman näköisiä.\n\nJuna vihelsi, lähestyttiin asemaa ja konduktöörin yksitoikkoinen \"K.,\nviisi minuuttia\" kuului vaunuissa, kun hän nopeasti kulki läpi\ntavallista kiertoaan. Muuan vanha herra eräässä nurkassa hypähti\nsäikähtyneenä pystyyn sanomalehtensä äärestä, kaksi eukkoa kamiinin\nvieressä nuokkui vielä syvempään. Juna pysähtyi, ja nuori mies\nkesäpalttoossa ja ylioppilaslakissa astui sisään, ja heitettyään\npikaisen katseen vähäväkiseen vaunuun, nosti matkalaukkunsa ovenpielessä\nolevalle hyllylle sekä istui vastapäätä tuota nuorta naista.\n\nNainen oli hetkeksi nostanut katseensa aikakauskirjastaan; sitten näytti\nhän vielä syvemmin vaipuvan siihen, ja samalla kun hän äkkiä veti\nhatunreunan otsalleen niin näytti hän ikäänkuin tahtovan piiloutua\naikakauskirjan lehtien taa.\n\nIlma vaunuissa oli tukala, kun ulkona oli lämmin. Ylioppilaalla oli halu\navata ikkuna, ja kääntyen naiseen hän kohteliaasti kysyi: Sallitteko?\n\nElli Vinter mutisi puoliääneen: kyllä, mutta samassa lensi\naikakauskirja, johon raitis tuulenhenkäys puhalsi ulkoa, hänen\nkädestään, ja hän huomasi olevansa entisen virkaveljensä Kaarlo Raution\nkanssa.\n\nSilmänräpäyksen tuntui kuin hämmästys olisi saattanut Rautionkin\ntolkultaan, mutta sitten kumarsi hän hänelle ystävällisesti: Tämähän oli\nhauskaa. Kuinka neiti voi?\n\n-- Kiitos, oikein hyvin, entä te itse?\n\n-- Kerrassaan mainiosti! Oletteko vielä Honkalassa?\n\n-- Olen, vielä tämän vuoden, sitten olen ajatellut etsiä paikkaa jossain\npääkaupungin kansakoulussa.\n\n-- Vai niin, no kuinka elellään nyt siellä hyvässä Honkalassa?\n\nRautio istui taas vastapäätä neiti Vinteriä ja tyyneellä katseellaan\ntutkisteli noita tuttuja tyttökasvoja, joilta kaksi välillä ollutta\nvuotta ei ollut riistänyt mitään niiden heleästä terveydestä.\n\n-- Oh, minä luulen Honkalan olevan jotensakin entisellään, vastasi Elli,\njoka ehdottomasti punastui hänen tutkivasta katseestaan, ainoastaan\nrovasti kuoli jo viime vuonna ja rovastinna on muuttanut Hagaan,\npienelle leskentilalleen, kuten hän sitä kutsuu.\n\n-- Silloin kai pääsee Virolin kirkkoherraksi? kysyi Rautio.\n\n-- Ei, omituista kyllä, on seurakunta yksimielisesti kutsunut pastori\nStåhlen neljänneksi vaalisaarnaajaksi.\n\n-- Vai niin, silloin koittaa varmaankin uusi aika sielläkin?\n\n-- Niin luulen minäkin; pastori Ståhle on nykyään suurella innolla\nryhtynyt kouluasiaan ja hänellä on innokkaana auttajana lautamies\nVikström.\n\n-- Sepä on hauskaa, onko tuo kelpo Ståhle ehkä jo naimisissa?\n\n-- Ei, ei edes kihloissakaan, vastasi Elli ja punastui uudelleen; Rautio\nei voinut tietää, että hän, Elli itse, kauan oli ollut pastorin\nhellimpien tunteiden esineenä, vaikka tämä oli saanut turhaan huokailla.\n\n-- Ja vanha Isola, miten hän jaksaa? kysyi Rautio taas.\n\n-- Niin, kyllä hän istuu yhtä mahtavana kuin ennenkin kuntakokouksissa,\nsanoi Elli hymyillen, mutta sukulaisuussuhteet uuden opettajan kanssa\novat saaneet hänen melkoisesti tasaantumaan; rähistään tosin vieläkin\nkuten ennenkin muutamista koulukysymyksistä, mutta \"elämä on taistelua\",\nte muistatte kai vanhan mielilauseeni? Kuollut tyyneys yksinään jättää\nkaikki paikoilleen.\n\nRautio hymyili. Elli oli entisensä, kun hän puhui ja innostui, aivan\nsama kuin ennenkin.\n\n-- Mitä opettajaan, herra Karlssoniin tulee, jatkoi hän, niin hän on\nrauhallisia, jotka mielipiteissään enemmän kuin puheillaan ja teoillaan\nvaikuttavat kansakouluasian hyväksi; muutoin kuleksii hän nyt\nnaimisajatuksissa ja viettää häänsä syksyllä rovastinnan tyttären\nkanssa, joka on ollut rovastinnan luona nämät vuodet. Nyt luulen\nkertoneeni jotakuinkin tarkkaan henkilöistä ja asioista\nHonkalassa; korvaukseksi saatte te kertoa minulle jotain vanhasta\nKatrina-ystävästäni.\n\n-- Kiitos kysymästänne, eukko on jotensakin vöyre, vastasi hän, hän\nhoitaa myöskin kotona kanakartanoa, ja on kerrassaan hauska katsella\nhäntä valtakunnassaan höyhenisten suosikkiensa ympäröimänä, jotka kaikki\ntuntevat erityisen nimensä.\n\n-- Ja äitinne, onko hän vielä reipas?\n\n-- On, Jumalan kiitos! Vaikka hän on kuudenkymmenen viiden vuoden, niin\nhänellä ei ole mitään vanhuuden vaivoja ja hän on vielä ohjaksissa,\nkuten ennenkin. Minulla on ollut koululupaa nämät kaksi vuotta, olen\nlueskellut, lisäsi hän matalammalla äänellä.\n\n-- Ah, sanoi Elli, minä aijon heti onnitella teitä lyyrystä ja\nvalkolakista, onko nyt teidän vakaa päätöksenne jättää meidät?\n\n-- Ei koskaan! huudahti hän lämpimästi, -- kansakoulunopettajan kutsumus\non minulle liian kallis, ja Jumalan avulla en koskaan petä lippuani;\nmutta minä en luule, että tämä kahden vuoden luku on ollut ilman\nhedelmiä elämäntyölleni; minä olen myöskin matkustellut ja tutkinut\nkouluoloja muissa maissa, ikä on oppia ei elää!\n\nElli nyökäytti myöntäen.\n\n-- Kotona, jatkoi Rautio, olemme äitini ja minä luovuttaneet maata\nuudelle kansakoululle, sekä rakentamisessa avustaneet sitä; sinne tulen\nsyksystä opettajaksi, mutta ensi vuonna saamme kylässämme vihkiä kauan\npuuhatun kansanopiston. Nuoriso on valmistettu siihen ja on ilolla\nastuva sen oppisaleihin, ja me vanhemmat, jotka kärsivällisyydellä ja\nluottamuksella olemme sitä auttaneet, me tervehdimme tätä uuden ajan\nmerkkiä sydämellisellä kiitollisuudella. Minun käsitykseni teidän\nmielilauseestanne toteutuu myöskin meillä, lisäsi hän hieman hymyillen,\njokainen uusi valon pylväs seisookin aina kuin vastauksena pimeyden\nvoimaa vastaan, jota vastaan meidän on taisteleminen koko elämämme!\n\nHän katsoi ikkunasta kauas etäisyyteen, aivan kuin hän katseellaan olisi\ntahtonut syleillä koko kallista synnyinmaataan, jonka tulevaisuuden\nhyväksi hän työskenteli, ja katsellessaan tuli hänen silmiinsä valoisa,\nkaunis ilme, mikä melkein kirkasti nuot miehekkäät kasvot.\n\nElli kääntyi pois ja katkera hymy pujahti hänen huulilleen. Niin, kyllä\nmies voi täyttää elämänsä toimeliaisuudella, niin että ei ole mitään\ntilaa kaipaukselle eikä ikävälle, ehkä ei myöskään millekään vanhalle\nmuistolle, joka kuitenkin kerran on saattanut sydämen sykkimään niin\nrajusti. Toisin on naisten! Hänellä tuntui olevan itku tulossa, ja\nväkisten teki kyyneliä. Ei, ne täytyi saada salatuksi, onhan vasta\nniiden varalle monta hetkeä.\n\nJuna vihelsi taas asemalla, Rautio nousi. -- Pitiköhän heidän jo erota?\nEi, ei vielä; hän otti vain esille kirjan matkalaukustaan ja istui\nlukemaan -- peläten häiritsevänsä Elliä jatkamalla puhetta, kun tämä\näkkiä oli herennyt äänettömäksi ja käynyt alakuloiseksi. Elli tarttui\ntaas aikakauskirjaansa, ei lukeakseen, vaan jotta sen suojasta sai\nkatsella miestä tuossa vastapäätä, \"tuota talonpoikaa\", josta eroamisen\ntähden hänen sydämensä nyt vapisi. Täytyihän hänen saada selville, oliko\nhän entisensä.\n\nLuonnollisesti oli hän vanhentunut, iho oli saanut vahvemman ruskean\nvärivivahduksen, ja parta oli pitempi ja tiheämpi, hänen leveällä\notsallaan näkyi myöskin jo joku hieno ryppy; ei voinut häntä sanoa juuri\nkauniiksi mieheksi, mutta silmissä oli harvinaisen viisas ja ajatteleva\nilme ja koko tuossa suuressa olennossa oli kuten ennenkin jotain\nmiehekästä ja voimakasta, joka synnytti luottamusta ja kunnioitusta,\ntahtoa ja luonteenlujuutta oli hänessä sormen neniin asti. Mutta kuinka\ntyyneenä hän tuossa istui, eikö hän sitten ensinkään aavistanut, että\nsydän aivan hänen vieressään sykki rakkautta ja kaihoa? Miten voi hän\nkahden vuoden perästä olla noin tyyni tavatessaan! Tuli uusi tuulen\npuuska ulkoa ja ravisti Ellin aikakauskirjan lehtiä.\n\n-- Kentiesi tuulee kuitenkin liiaksi? sanoi Rautio nousten sulkemaan\nikkunaa; Ellin katse sattui Raution kirjaan, jonka tämä oli pannut\nsohvalle, ja kummallinen, selittämätön riemun tunne valtasi Ellin\nsydämen: Rautio oli pitänyt kirjaa ylösalaisin! Siis hän ei kuitenkaan\nollut mikään kivikuva.\n\nKeveästi ja sanaakaan sanomatta pani Elli pienen hienon kätensä hänen\nkätensä päälle ikkunan pielessä; sillä vähäisellä liikkeellä oli\nkerrassaan kummallinen voima, sillä se pakotti heti Raution polvilleen\nEllin eteen. Vapisevin huulin kuiskasi hän: Elli, Elli sano minulle,\nettä se ei ole unelmaa!\n\nNukkukaa nyt suloisesti te hyvät eukot siellä; ja yksinäinen,\nvanhanuorimies paina pitkä, punainen nenäsi oikein syvään\nsanomalehteesi, ja sinä, kunnianarvoisa konduktööri, viivy\nkierroksellasi tällä kertaa, -- kaksi sydäntä, jotka ovat löytäneet\ntoisensa pysyäkseen ainiaaksi eroittamattomina, eivät tarvitse mitään\ntodistajia!\n\nJa Rautio sai vastauksen kysymykseensä; se ei ollut mikään unelma, vaan\ntodellinen onni, että hän muutamia minuttia myöhemmin istui\nmatkatoverinsa vieressä ja kertoi hänelle, ettei hän koskaan ollut\nlakannut rakastamasta, että Elli oli ollut ja pysyikin hänen\nnaisellisena ihanteenaan.\n\nKuinka paljon heillä oli sanottavaa toisilleen! Miten onnelliselta\ntuntui tulevaisuus. Pieni uutisasunto kummulla koivikossa, josta Rautio\nkertoi, aivan kuin kutsui Elliä, joka tunsi, että hän, koditon, siellä\nlöytää rauhaisan turvallisen sataman ja hän ylisti äärettömästi Herraa,\nettä hän nyt oli oppinut rakastamaan ja palvelemaan.\n\n-- Sinä et usko, sanoi Elli katsoen innokkaasti sulhaseensa, miten\nminusta on tullut oikein talouden ihminen, minä osaan sekä leipoa että\ntehdä kaljaa, kehrätä ja kutoa, sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni\näitisi edessä!\n\n-- Niin, työ ei pilaa ketään, minä vaan pelkään, että äitini liian\nmielellään haluaa ottaa kaikki vaivat ja huolet sinun hartioiltasi,\nlapseni, sanoi Rautio hymyillen; hän pitää sinua kerrassaan oikeana\n\"Peukaloliisana\"; minä näen jo kuinka hän panee suuren vahvan kätensä\nsinun pääsi päälle ja hymyilee onnellisena, kun hän on saanut noin\nlapsekkaan pienen tyttären.\n\n-- Oh, minä olen jotensakin vahva, vastusti Elli ja nosti kuten ennenkin\nrohkeasti päätään.\n\n-- Pieni, mutta reipas, niin, sinä olet oikeassa, mutta katso, nyt\nolemme asemalla, minne minun täytyy pysähtyä, Tuolla seisoo jo vanha\nTaavetti kärryineen; sinä tulet mukaan, ei mitään vastaväitteitä.\nLukukausihan alkaa vasta viiden päivän perästä, ja ennen sitä täytyy\nsinun saada nähdä se vanha talo, missä minä olen syntynyt ja kasvanut,\näitini, Katrinan ja -- tulevan kotisi. Jumalan kiitos, eilen, kun kulin\ntätä tietä, niin olin köyhä, tänään minä olen rikas kuin kuningas. Tule,\ntule, rakkaani, ja anna minun näyttää sinulle se maanpalsta, missä me\nJumalan avulla ja Hänen siunauksellaan aijomme elää ja työskennellä\nlähimmäistemme hyväksi. Tästä päivästä tulet minulle kumppaniksi\ntaistelussa valon puolesta ja yhdessä toteutamme sinun tunnussanasi\n\"elämä on taistelua\", niin kuin minä olen sen käsittänyt. Ei taistelua\nmaallisilla aseilla ja voimalla, vaan hengen mahtavalla voimalla, mikä\nJumalaan turvaten tuottaa rauhan epäsovun, ja sopusoinnun hajanaisuuden\nsijaan, mikäli se voi tapahtua täällä maassa, joka on täynnä puutteita,\nsillä täällä jää kuitenkin jaloinkin elämäntyö vain puolinaiseksi,\nainoastaan lupaukseksi, mikä toteutuu ijankaikkisuudessa, missä elämä\nvasta saavuttaa täydellisyytensä.\n\n\n\n"]