[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3XaV_npX1fu9TDLdXKOd6UJ97sb3ZoIknr_bLekaoJ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},63,"Hanna","Canth, Minna",1844,1897,"63-canth-minna-hanna","63__Canth_Minna__Hanna",null,"romaani",[],[],"fi",1886,39364,237682,false,13140,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Hanna\" by Minna Canth is a novella published in 1886. This psychological coming-of-age story follows a fifteen-year-old girl's journey from puberty to adulthood in a bourgeois family. Shaken by her parents' troubled marriage and her father's drinking, Hanna loses her carefree childhood and withdraws from the world. As she navigates heartbreak, societal expectations, and her father's controlling demands, Hanna's own dreams are repeatedly pushed aside in a world that treats boys and girls very differently. (This is an automatically generated summary.)",[],374,"Kasvukertomus seuraa Hannan elämää lapsuudesta nuoruuden haaveisiin ja opiskeluvuosiin. Teos kuvaa säätyläisperheen arkea, tyttöjen kasvatusta sekä naisen asemaa ja odotuksia 1800-luvun lopun yhteiskunnassa.","Minna Canthin 'Hanna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 63. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HANNA\n\nKirj.\n\nMinna Canth\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1917 (1886).\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nLasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä\nloisti tuli.\n\nPikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä\ntakaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän\nsiihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta\njatkuisi.\n\nOli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi\nkokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka\nruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös\nkattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.\n\nKaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja\nraskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa\npäällä.\n\nHanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa\nja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!\nAivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän\nperästä.\n\nHanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan\npolsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä\nJussi oli paha potkimaan.\n\nMutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn\nalta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi\ntakaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.\n\nTaas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät\nväkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun\ntiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan\nkovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?\n\nHanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.\nEi nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu\nunohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?\nEllei vaan hiiret --? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät\ntulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä\ntyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo\npaha uni enää tule vaivaamaan.\n\nHiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö\nhiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.\nEhkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä\näsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi --?\nTosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa\nhän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän\nraukkaa vaivasi?\n\nEipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää\nniitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus\nvielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta\nsittenkään kuulunut.\n\nHyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä\ntuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,\npalavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,\nvoi, voi --!\n\nHanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.\n\n\"Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.\" Äiti istui sohvalla ja kutoi\nsukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät\nveristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.\n\n\"Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?\"\n\n\"Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?\"\n\n\"Odotan pappaa.\"\n\nNiin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.\n\n\"Paljonkohan kello on?\"\n\n\"Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.\"\n\n\"Saanko jättää oven auki?\"\n\n\"Peloittaako sinua?\"\n\n\"Peloittaa vähän.\"\n\n\"Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?\"\n\n\"En minä ole kipeä.\"\n\n\"Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?\"\n\n\"Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja\ntahtoi purra.\"\n\n\"Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin\nunta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.\"\n\n\"Hyvää yötä, mamma!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nHanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt\nhänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui\nsohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,\nrakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,\nkuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,\njotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein\npysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan\nsiellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan\nmielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla\neroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut\nsuloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan\nvarmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.\nLieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan\nlapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa\nhänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli, -- ei, niin\nhyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin\nedes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin\nesimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen\ntulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;\nmuuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä, -- ne olivat kuitenkin kalliinta\nmaailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla\nkauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna\npapan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän\nkuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa --!\n\nMikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi\nkuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja -- nyt ajoi\nhevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.\nEtehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee\nkotiin ja äiti raukka pääsee levolle.\n\nTyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.\n\n\"Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.\"\n\nÄiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys\npöydän syrjään ja vihaista murinaa.\n\nOlikohan isä --?\n\nHanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti\nsamassa oven kiinni.\n\n\"Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä\nolen. En aave enkä kummitus.\"\n\nSanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.\n\n\"Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.\"\n\n\"Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.\"\n\n\"Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten\nsinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka\nmarttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.\"\n\n\"Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.\"\n\n\"Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,\nSelma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin\nheittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,\nSelma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.\"\n\n\"Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo\nkolmatta.\"\n\n\"Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen\nhumalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin\nsinäkään. Mitä roskaa tämä on?\"\n\n\"Kylmää vasikan paistia.\"\n\n\"Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.\"\n\n\"Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten\naamiaiseksi.\"\n\n\"Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.\nKyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.\nOnko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.\"\n\n\"Ehkä lähdet sitten levolle?\"\n\n\"Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.\"\n\n\"Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin\nmennyt.\"\n\n\"Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.\nMinä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies\nväsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.\" Hän\nlöi nyrkillä pöytään. \"Tätä minun pitää kärsiä.\" Ja taas hän löi\npöytään, että astiat kilisivät.\n\n\"Hyvä Oskar!\"\n\n\"Ja tätä minun pitää kärsiä.\" Uusi kolahdus.\n\n\"Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.\"\n\n\"Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.\"\n\n\"Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.\"\n\n\"Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä\nsinulle annan --!\"\n\n\"Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?\" Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän\ntummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja\nnyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää\nhäntä pöytää hakkaamasta.\n\n\"Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!\"\n\nHanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi\nvaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,\nkalpeana kuin kuolema.\n\n\"Pappa -- pappa -- elä --\" soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis\nvavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän\nnutun hiaa.\n\n\"Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!\"\n\nÄidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa\nirroitettiin jäykät sormet ja -- niin, enempää hän ei tiennyt, mutta\nsängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.\n\n\"Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?\"\n\n\"Hyvin, mamma.\"\n\nÄiti koetteli kädellä hänen otsaansa.\n\n\"Aivan sinä olet märkänä hiestä.\" Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä\näänellä kuin ennenkin.\n\n\"Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt\nmuutamme kuivan paidan.\"\n\nSitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.\nKuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.\n\n\"Saatkohan jo unta, lapseni?\"\n\n\"Kyllä luulen.\"\n\n\"Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.\"\n\n\"Mamma menee vaan.\"\n\n\"Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.\"\n\n\"Niin, sama se on.\"\n\nÄiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli\nposkea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.\nPimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,\nhäntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan\nsilmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei\nhänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein\nsuloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti\nvähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;\nhän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;\nkyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.\n\nLuuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä\njotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt\nenää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui\nyhtä mittaa aamuun saakka.\n\nOli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei\njäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja\nkatseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin\nruokasaliin.\n\n\"Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala\nnousta.\"\n\nJussi se oli, joka häntä pudisteli.\n\n\"Anna Hannan maata\", puhui äiti ruokasalista. \"Tule tänne, mamma\nkuulustelee.\"\n\n\"Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.\"\n\nJussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.\n\nYli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein\njaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet\nkoukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;\nnukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?\nMaantiedettä, ranskan kieltä -- niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi\nmyös jotakuinkin.\n\nSitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni\nsamassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,\nhuulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä\nvieressä. Äiti raukka!\n\nHanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä\nmuuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.\n\nRintaa pakoitti, -- ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta\nvaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään\ntäytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein\nhengittämättä.\n\nVakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.\nLomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,\nmutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.\n\nPuoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että\nennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä\nhuimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja\nkorvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen\npanna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa\npää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.\n\nAamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.\nÄiti toi maitokannua kyökistä.\n\n\"Hanna kulta, tule syömään sinäkin.\"\n\n\"Ei minua maita.\" Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.\n\nMutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.\n\n\"Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.\"\n\n\"Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle\nyhden munan.\"\n\n\"Minulle myös, koska Hannallekin.\" Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella\näitiin. \"Koska Hannallekin.\"\n\n\"Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan\nmuukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut\ntalrikillesi.\"\n\n\"Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,\nenpäs rupea. Enkä mene kouluun.\"\n\nJussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa\nrypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli\nmuka tehty suurta vääryyttä.\n\nÄiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin\npöydältä ja läksi kyökkiin.\n\n\"Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut\", nuhteli Hanna\näidin poissa ollessa.\n\n\"Mitäs minulle ei keitetä munaa?\" Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen\nvihainen.\n\nÄiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.\n\n\"Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä\nmuuta kuin tämän voileivän.\"\n\nSekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.\n\n\"Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.\"\n\n\"En minä.\" Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.\n\n\"Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.\nKiitoksia, ei enää.\"\n\nMaidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä\nvihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.\n\n\"Kiitoksia, mamma!\"\n\n\"Etkö enää syö?\"\n\n\"En, kiitoksia!\"\n\nNiiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut\najatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?\nMuisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!\n\nHannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän\ntaisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi\nvettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello\nneljännestä vailla yhdeksän.\n\nVielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää\nkäden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen\nmustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli\nvalkoinen ja puhdas.\n\n\"Jussi, syö pian, että joudut kouluun.\" Hanna puhui hiljaa, hän ei\ntahtonut äitiä häiritä.\n\nJussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,\nnoin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli\nkymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.\n\nHanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat\neivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,\nkovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta\npuoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi\nhetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän\nverkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.\n\nPuista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja\nilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä\nvaloa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina\nesiin.\n\nVarpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.\nSiirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas\njälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein\nkoko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas\npois.\n\nHanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä\nhuomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta\ntoiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta\nvuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.\n\n\"Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä\nsinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!\"\n\nKoko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,\nhuimapäisiä niinkuin ennenkin. \"Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen\nliuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja\npysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin\ntotisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.\nEmmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme\nkyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja\nkuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!\nHerranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin, -- kukka takana.\"\nSe käännettiin.\n\n\"No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin\ntotinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?\"\n\nKuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa\nvaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.\nOliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?\nKummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.\nLehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää\nkoskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon\nniillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta\nheillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin\nHannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei\nedes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää\nja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas\nahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari\ntäyteläistä kyyneltä silmistään.\n\n\"Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä\non Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja -- mikä se on tämä\ntoinen -- ruotsalainen \"Det kristliga äret\". Hanna rakas, kulta, naistako\nsinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?\"\n\nInes'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.\n\nÄidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.\n\n\"Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun -- ja minun -- --\",\nhuudettiin hänen ympärillään.\n\nPortaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.\n\n\"Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!\"\n\n\"Hyvää huomenta, lapset!\" Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa\nja melu alkoi uudelleen.\n\n\"Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,\ntytöt, saammeko hänet nauramaan?\"\n\n\"Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!\"\n\n\"Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.\" Olga se oli, joka tuli\nhänelle avuksi.\n\n\"Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!\"\n\n\"Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain\nhauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.\nTulepas tänne.\"\n\nEi Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi\nonnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni\nistumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.\nNe olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy, --\ntuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki\nsen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;\najatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.\n\nMitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo\nnoussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes\npyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei\näiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla\ntuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan\nhuoneesta huoneesen, otsa rypyssä.\n\nRukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset\nluokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat\nkädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.\n\nJohtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti\nympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.\n\n\"Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.\"\n\nTuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.\n\nSelailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat\nvirren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin\nkoskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli\ntäynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja\nhänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina\ntaivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan\nsyliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.\n\n\"Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei\nhän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki\nolisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän\nkoskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.\"\n\nVoimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu\nkuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän\nputosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana\nvaluivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.\nSe helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne\nnyt kaikki häneen katsoivat.\n\nVirsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,\nvaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli\nhän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua\nja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi\nyleinen hälinä ja liike.\n\n\"Onko Hanna kipeä?\" Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen\nkaulansa ympäri.\n\n\"Ei, en minä kipeä ole.\"\n\n\"Kyllä hän on.\"\n\n\"On, on\", kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle\nkuin mahdollista.\n\n\"Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,\nkuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin\nkipeä.\" Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he\njäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.\n\n\"Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.\"\n\n\"Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?\"\n\nJa kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.\nVirkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti\nkotoisesta suuresta surusta.\n\nViimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu\ntoiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät\nseinät.\n\n\"Hiljaa, lapset, hiljaa\", huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka\njoutui sitä kuulemaan.\n\nHanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani\nsadenutun alempia nappia kiinni.\n\nOtti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui\noveen.\n\n\"Kuinka Hanna voi nyt?\"\n\n\"Kiitoksia, hyvin.\"\n\nHiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma\npoikia, Jussi niiden joukossa.\n\n\"Osasitko läksysi, Jussi?\"\n\n\"Osasin!\"\n\n\"Eihän sinulta kysyttykään\", muistutti Immo.\n\n\"Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,\nptruuh! Mihinkä ajatte?\"\n\n\"Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?\"\n\nHevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin\nJussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.\n\n\"Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!\"\n\nKadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,\nja ylös hyppäsi poika kärryille.\n\n\"Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!\"\n\nMutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen\ntakana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi\ntanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.\n\nHanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän\nläksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.\nOnkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä --?\n\nAhdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano\nnäkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina\niloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa\nkivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,\nvaikenevana seisoi.\n\nLikellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.\n\n\"Mihinkä Mari menee?\"\n\n\"Apteekkiin.\"\n\n\"Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?\"\n\n\"Pappanne tuota lienee.\"\n\n\"Oikeinko huonona?\"\n\n\"Eiköhän, koska tohtoria haettiin.\"\n\nMari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.\n\nHanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.\n\n\"En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.\nHuomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää\nminulle sana.\"\n\nLääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui\näidille.\n\n\"Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla\ntaas kerran. Hyvästi!\" Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.\n\n\"Onko pappa kovasti kipeä?\" Hanna kuiskaamalla kysyi.\n\n\"Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla\nhiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.\"\n\nNiin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi\nlastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.\n\nOliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,\nettä saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?\n\nHanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset\npilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,\nsininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei\nmikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta\näidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän\ntahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti\nrukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.\n\nMuutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti\nhänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.\n\nÄiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt\nja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja\npiti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt\nniinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti\nJussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin\nrukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon\npojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten\nnoin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli\nsidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin\nhauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,\nlöylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne\nolivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta\neivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka\nolisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,\nettä pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti\npääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin\nvaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli\nparhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.\n\nVähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun\nja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle\nerikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle\ntarjottimelle ja kantoi itse sisään.\n\nMinkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin\nkenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta\ntuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että\noikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan\nvaralle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.\nÄidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten\nJussille, jolla aina oli kova ruokahalu.\n\nHanna katsoi kirjaansa.\n\n\"Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden --\"\n\nKuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas\noleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja\nkolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti\ntuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui\niloisemmaksi.\n\n\"Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden --\"\n\n\"Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan\nlasi punaista viiniä silloin, tällöin.\"\n\nLääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.\n\n\"Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori\", kuului äidin vieno ääni.\n\nEtehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei\nsanoja eroittanut.\n\nNiin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä\nsentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen\nteki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.\n\nSitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei\nvielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja\ntyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti\nmitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän\nmuuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan\nilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä\nikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja\ntarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.\n\nMutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat\nvarttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin\nyhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.\n\nEräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja\notti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas\nja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia\npannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,\npani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli\npitkään.\n\nPapalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista\nkoulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti\nparempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.\n\n\"Pappa!\"\n\n\"Hm?\"\n\n\"Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?\"\n\n\"Osaatko sinä?\"\n\n\"Kyllä minä osaan.\"\n\n\"No, koetetaan pilanpäin.\"\n\nNäyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän\nhuoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,\nmissä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta\nsen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan\npahoilleen.\n\nPuolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä\nvieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.\nNousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä\nsanoessaan hän vältti katsoa äitiin.\n\nIlta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna\nluki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä\nkelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.\nEi kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.\n\nOli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt\njoutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.\nTaikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin\nsilloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.\n\nÄiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin\nsääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään\nkehdannut.\n\nJussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä\nmuutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja\nhaluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja\noli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja\nmiks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan\ntarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma\nantaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun\nhäntä yhä vaan kiusataan: \"Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.\" Ei koskaan\nsaisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi\nhänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta\nkun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän\nniitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle\ntahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.\n\nNäin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet\nmenemään.\n\nTänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti\nviedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin\nkäsky mennä levolle.\n\nSen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet\nristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista\nkymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät\nristiin, huulet puoliumpeen. \"Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.\nJa vihdoin hedelmänä Mun -- luokses -- kor -- jaa pois.\" Ne olivat hänen\nviimeiset sanansa.\n\nEikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.\nMutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen\npiirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.\n\nTämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan\njäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli\nhän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän\npitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä\ntäydestä sydämen halusta niinkuin ennen.\n\nTalvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt\nensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.\nSiitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti\nopettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi\ntaikka menisi maanviljelys-kouluun.\n\n\"Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea\nlukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.\"\n\n\"Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin\", sanoi Miina, joka toisella\npuolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että\nvalkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia\nhikiseltä otsaltaan.\n\n\"Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.\"\n\n\"Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä\nelää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.\"\n\nMari tyrski naurua yhä.\n\n\"Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä -- Ai, ai, ai,\nai, hyvä isä siunatkoon!\"\n\nJussi oli karannut hänen niskaansa.\n\n\"Ilkutkos vielä?\" Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin\nkovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan\nnousemaan.\n\n\"Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä\nluutulla.\"\n\n\"Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.\"\n\nHannalla oli jo paha hätä.\n\n\"Minä häntä opetan\", jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa\nhartioista.\n\n\"Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!\" Miina osui häntä\nluutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.\n\nMutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia\nlainehti.\n\n\"Ähä -- ähä kutti, muistat sinä vasta kertana --\"\n\n\"Annahan olla, minä kantelen.\"\n\n\"Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on\ntodistuksesi? Mene näyttämään mammalle.\"\n\n\"Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.\"\n\n\"Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.\"\n\n\"Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.\nRevinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.\"\n\nSuuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta\nkiukkuinen hän koetti olla vieläkin.\n\nMamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.\n\nJussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen\nkäteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.\n\n\"Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit\nosaavasi.\"\n\nVesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti\nkoetti sittenkin pitää.\n\n\"Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta\nei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.\"\n\n\"Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.\n\n\"Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään\npuustavia.\"\n\n\"Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.\"\n\n\"Hanna, korjaa!\"\n\n\"Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.\"\n\n\"Sillä on hyvä aika.\"\n\n\"Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?\"\n\n\"Syömän pitää.\"\n\n\"Ei, mutta Jussi --\"\n\n\"Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.\" Hanna jo seisoi\ntuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös\nhyllylle.\n\n\"Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää\", äyski Jussi kyökissä. Ei se\nsentään ruokasaliin asti kuulunut.\n\n\"Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja\ntarvitse.\"\n\n\"Tuotkos, vai --? Noh, arvelematta!\"\n\n\"Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.\"\n\n\"Etkö sinä laita itseäsi --\"\n\n\"Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,\nmenen.\" Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti\nkonttuoriin. \"Mokomakin syöttiläs\", mutisi hän vielä mennessään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOlikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,\nettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.\nTaikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?\n\nSitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja\nkatseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,\nettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.\nMiksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?\n\nKumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa\njoskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna\niloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.\n\nNiinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä\nlaskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä\noli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja\nsitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat\nneliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.\n\nSiellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä\nfranseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin\nmiellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen\nHanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.\nMutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei\nHanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään\nihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.\n\nKauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen\nmielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän\nWoldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen\nreipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä\nhiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,\njoiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.\n\nNäissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.\nJos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin\nhämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta\nkarkoittaneet.\n\nMutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,\nkun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.\nLääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi\nja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä\nvaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään\nkaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret\nomille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä\nlähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.\n\nJa niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen\nJuhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän\nnuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko\npaistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. \"Tuolla tulee suuri\nlaine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.\"\n\n\"Ei se meitä tavoita.\"\n\n\"Tavoittaa, nyt, nyt.\"\n\nHanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,\nkuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti\nhymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin\nkauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin\njuuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja\nraittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta\nsiellä nousi. \"Tuonne lähtään, tuonne!\"\n\nMutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.\n\n\"Eihän tok'\", sanoi Heta, \"mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne\nmeidän on mentävä, tuonne noin.\" Ja hän osoitti sormellaan saarien\nlomitse. \"Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.\"\n\nKummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei\nnäkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta\nhyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.\n\nAnna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli\nairojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva\npyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä\nalas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket\nhohtivat tervettä punaa.\n\n\"Lauletaanpas vähäisen\", sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.\n\n\"Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?\"\n\n\"Kesäisen illan, esimerkiksi.\"\n\n\"Se juuri. Anna ääntä, Betty.\"\n\nBetty hyräili miettivän näköisenä.\n\n\"E:stähän se alkaa?\"\n\nNiin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.\nJa nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty\ntoista.\n\nIhanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää\nvarsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat\näänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin\ntulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja\nkukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.\n\nAnna Sohvi riemastui.\n\n\"Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.\"\n\nJa tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä\noikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat\nnoin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.\n\n\"Jokos näillä neitosilla sulhasia on?\"\n\n\"Eihän nyt arvon!\" Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät\nhämilleen.\n\n\"Olettekos miten vanhoja?\"\n\n\"Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta\nvuotta nuorempi.\"\n\n\"Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.\"\n\n\"Hyvänen aika\", -- tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. \"Vielähän me\nkäymme koulua.\"\n\n\"Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.\"\n\n\"Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista\", sanoi Heta. \"Ja\nsyksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.\"\n\nSuurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin\nsilmin heille hymyili.\n\n\"Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut\nvastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista\nvanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä\nennättäisi.\"\n\nAnna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe\nhäntä ollenkaan säikyttänyt.\n\nTyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he\nkatselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei\nhän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.\nVeitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja\nsyksyllä jo --? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti\nhäneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä. -- Herranen\naika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden\nvuoden päästä --? Eihän toki -- hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.\nAnna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi\nluullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin\naivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta -- ensi kesänä\nseitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi\nnyt. Ja entä jos kumminkin silloin --? Toinen tai toinen. Oliko se niin\nmahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä\nsaattaisivat jo olla kihloissa -- ja sitten -- aih, mitäs nyt semmoisia.\n\nVene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.\nVirstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.\n\n\"Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?\"\n\n\"Tosiaankin!\"\n\nKiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista\npois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.\n\n\"Ui, ui, ui, pistää, pistää.\"\n\n\"Ei se mitään\", kehoitti Anna Sohvi, \"pian siihen tottuu\".\n\nTytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta\nhienot, siniset suonet vaan lisäsivät.\n\n\"Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?\" Betty oli oikein vallattomalla\ntuulella.\n\n\"Nooh?\" Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.\n\n\"Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.\"\n\n\"Oletkos hullu?\"\n\n\"Betty, mitä ihmettä sinä --\"\n\n\"No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.\"\n\n\"Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä\ntöytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,\nmihinkä joutuisimme?\"\n\n\"Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä\nmetsästämässä?\"\n\n\"Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan\nleningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko\nmatkalla.\"\n\nJa tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan\nnapit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään\nsuuresti huolettanut.\n\nPaidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle\nsaakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten\nalushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.\n\n\"Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?\"\n\n\"Ihmiset pyörtyisivät varmaan.\"\n\n\"Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.\"\n\nKuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!\n\nHeta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä\nkakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja\nmuita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean\nvuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut\nrepivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina\nhiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,\nniin äärettömästi hauskaa.\n\nAurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti\npani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut\nkuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti\nrääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea\neroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden\nvärisiäkin ne olivat.\n\nMaassa sirkat sirisivät.\n\n\"Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.\"\nOlga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.\n\n\"Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut\nsisilisko.\"\n\nHanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan\nHetaa ja Anna Sohvia.\n\n\"Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?\"\n\n\"Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.\"\n\n\"Entä sisiliskoja?\"\n\n\"Ei ole niitäkään.\"\n\nMentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja\nruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin\nsievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle\nja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.\n\nVasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi\nvilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita\nseiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty\nvinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta\npata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa\nja nokinen.\n\nYhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.\n\n\"Saunako tuolla takana?\"\n\n\"Sauna\", kuului Anna Sohvin vastaus.\n\n\"Siellä kylvömme joskus\", päätti Betty.\n\n\"Käyhän se laatuun.\"\n\n\"Tulkaa jo pois\", kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä\nvilkkuivat ympäri.\n\nKanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja\npoikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin\nkatsoa.\n\n\"Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis' -- lueppas\nBetty, montako poikasta niitä on\", kehoitti Hanna.\n\n\"Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,\ntuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,\nkuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!\"\n\n\"Lähtekää nyt sisään\", huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.\n\nNiin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi\nporstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu\nkuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia\nseinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja\nlaudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei\nsaviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli\nsänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen\ntuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina\nympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.\n\n\"Näinhän meillä on pienet paikat\", hän puhui, \"ja vaillinaista kaikin\npuolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.\"\n\nSelvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.\n\nTyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.\n\n\"Mutta siellä on miehiä\", muistutti Olga. \"Ilkiämmekö mennä paljain\njaloin?\"\n\n\"No mitä se tekee, tulkaa vaan pois\", tuumaili Anna Sohvi.\n\n\"Ei, ei, pannaan jalkaan ensin\", sanoivat sekä Hanna että Olga.\n\nBetty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei\nniitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan\ntoisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla\nlakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja\nlaskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä\nkutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;\nsamoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän\ntuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei\nedes katsonut häneen. Kuinka hän niin?\n\nEräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei\nlukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.\nNämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen\npäähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,\nsilloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta\nseisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.\n\nJopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös\nlaudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta\ntaaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,\nettä hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,\nsitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.\n\n\"Betty, Betty\", varoitti Olga, \"sinä turmelet kankaan\".\n\n\"Antaa hänen kutoa\", sanoi Heta, \"ei se siitä pahene\".\n\nJa Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi\nja toimeliaaksi tytöksi.\n\nHanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen\nja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi\nkäämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän\ntyöhön ei ikipäivinä kyllästyisi.\n\nHeta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja\ntytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan\nisännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä\nmeni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä\nlähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä\nnostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja\njuominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli\nhukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei\nkuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.\n\nNäin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan\nerittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen\ntuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset\ntoisaanne.\n\nAnna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän\nkamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi\ntuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin\nnaisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.\n\nPöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,\nvalkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja\nniiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,\nkahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja\nylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset\npuulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous\nsiinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,\nkukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen\npaistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja\nkeskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.\n\nTytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun\nurhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se\nmaistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin\nhartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty\ntahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.\nJa Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista\nja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti\nrunsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan\nkaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat\ntaikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta\nAnna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalandenkin tohtorinna\nsanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa\nsyönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat\nvieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti\niloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.\n\nTytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella\nmielihyväliä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset\npalaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,\nmutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi\nlaatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi\nnähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi\npytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui\nlusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,\nmutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät\nensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki\nkolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa\nsuut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta\nrieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella\ntoisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi\nsiinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,\nettei Anna Sohvi ymmärtäisi.\n\nHeti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä\nvastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat\nkoskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin\nterveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,\nvaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja\nsameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä\noli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä\ntultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa\nkalisivat.\n\nMentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja\nvalitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja\nkivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.\n\nLehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä\nlypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat\nmennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja\nPunakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen\nyhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi\nvihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa\nKultaruususta riidellyt.\n\nSitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja\nvaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin\nosaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan\nalle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin\noli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun\nse venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta\nmaitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.\nHän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.\n\n\"Ööh\", murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty\npeljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä\nrohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän\nteki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja\nkerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,\nkohisi vallan kovaa ja vaahtosi -- vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei\nniin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.\n\nOlga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut\nilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta\nrohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,\nuiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka\nmikä.\n\nBettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi\nselkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että\nheidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.\nMimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän\nkylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.\n\n\"Ohho!\" Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.\nHyväili sitä ja hemmotteli: \"piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,\nsoh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.\" Lehmä vastasi:\n\"ööh!\"\n\nNäin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty\nvapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat\nilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.\n\nSaivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös\nosasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat\niltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja\nmuutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään\npukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,\noli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,\nmutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että\nkaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät\nsitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi\nnousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten\ntallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he\nryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin\nhiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi\nruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He\nsöivät kaikki kuin metsämiehet.\n\nEivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää\nnakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin\ntahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,\njos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan\nihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.\n\nKun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä\nsoutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,\ntyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat\nmalttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se\nmuuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin\nolisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.\n\nSeuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty\nnosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja\nleipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja\nHanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti\nhytkähteli ja Betty sen pian älysi.\n\n\"Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.\nMalttakaas!\"\n\nHän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen\nsääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin\nBetty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään\nvitsan pois.\n\nNoin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän\ntoisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa\nja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta\nmitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,\neivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen\nkirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina\nmetsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja\nviipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta\nkertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut\njotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin\nkaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,\nollut minkään makuista.\n\nBetty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että\nOlga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta\nruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen\nvähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä\nunhotti.\n\nHanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä\nyhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.\nKuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut\npaljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti\nelämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja\neläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,\nne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät\nhänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota\nei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.\nKaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä\nhän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi\nlainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille\nvesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan\nihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei\nhän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä\nlainkaan puhunut.\n\nHiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun\ntoiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla\noli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut\nkylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta\nHannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.\nNukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä\nvaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan\nkertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.\nMilloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin\nvienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen\nmukana heinässä ja milloin mitäkin.\n\nLoppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.\nHanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka\nolivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin\npitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,\noli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä\nikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.\nRannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut\nliikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä\nhiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka\ntasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu\nsanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli\nvuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin\nhiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,\niänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka\nistui perässä. Hän alkoi laulun: \"O Jumalan karitsa, joka pois otat\nmaailman synnit, Armahda meidän päällemme.\" Vakavasti ja hartaasti hän\nlauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita\nkohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta\nsitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.\n\nHanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko\nruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui\ntoiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville\nsaadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.\n\n\"Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?\" He olivat jo kotia lähellä.\n\nAnna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin\nkoetti teroittaa silmiään.\n\n\"Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?\" kysyi isäntä vielä.\n\n\"Eikö liene\", alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:\n\n\"Olga ja Betty!\"\n\nNe ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.\n\nAnna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.\nTultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat\nheitä maalle.\n\n\"Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.\"\n\n\"Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.\"\n\n\"Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!\"\n\n\"Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.\"\n\n\"Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.\"\n\n\"Hyvänen aika!\" Ei Hanna osannut mitään muuta.\n\nHiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta\nsiellä pääsi puhe oikein irroilleen.\n\n\"Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?\" tutkisteli Olga.\n\n\"Kunko olemme ilman förkeliä.\"\n\n\"Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.\"\n\n\"Eikös Olga ole ihan hassu?\" kysyi Betty. \"Juuri kuin tuosta maailma\nnurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.\"\n\n\"Kyllä minustakin, mutta --\"\n\n\"Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?\" keskeytti Olga. \"Meidän maineemme\non mennyt.\"\n\n\"Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa\", neuvoi\nBetty.\n\n\"Se olisi ainoa\", arveli Olga.\n\n\"Sanoisimme mammoille vaan\", ehdoitti Hanna.\n\n\"Mutta pojat itse\", muistutti Olga. \"He varmaan kertovat.\"\n\n\"Me kiellämme.\"\n\n\"Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"No, niin.\" Olga vähän mietti. \"Jokohan uskallamme?\"\n\n\"Mikäs siinä\", sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia\npäätetty.\n\nAamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava\nsiistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.\n\n\"Minkähän leningin minä panen?\" kysyi Hanna toisilta.\n\n\"Ota sininen, se kaunistaa sinua\", sanoi Olga, joka peilin edessä\nlaitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.\n\nHanna jäi sitä katselemaan.\n\n\"Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi\", ehdoitti Olga.\n\n\"En minä.\"\n\nKyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei\nkoskaan tätä ennen oltu käherretty.\n\n\"Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?\"\n\nBetty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan\nkäsivarrellaan.\n\n\"Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee\nlakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita\ntulella.\"\n\n\"Mitäs päivälliseksi saadaan?\" kysyi Hanna.\n\n\"Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?\"\n\n\"Miks'ei.\"\n\n\"Vallan hyvin\", arveli Olga. \"Kas niin, nyt minä olen valmis.\"\n\n\"Minä myös.\"\n\n\"Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.\"\n\nEi, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.\nKatsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa\ntakaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,\nonkivavat kädessä.\n\nKummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille\nistumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,\nei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat\ntuntuivat.\n\nTuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän\nsäteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti\npuoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.\nKai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari\naskelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja -- mitä\nlienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja\nposkia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei\nvaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.\n\nSinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,\nvapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli\nromaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei\nHanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan\nei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä\npiti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.\n\nVarmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja\nruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi\näkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,\nsinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei\nmillään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat\nkaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,\nmissä oli.\n\nWoldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin\nkanssa.\n\n\"Onko teistä ollut hauska maalla?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?\"\n\n\"En.\"\n\nHanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,\nvaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän\nsattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että\nWoldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin\nkävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.\n\nBetty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.\nHanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä\npoikien edellä.\n\nAnna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,\nolivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi\nsilmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään\nolleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman\nnäköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili\nkaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui\nja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.\n\nAamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen\nmukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar\nistui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.\n\nOltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat\nsilmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä\npainava tehtävä hänellä oli edessä.\n\nRykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:\n\n\"Meillä on teille eräs pyyntö.\"\n\nPoikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.\nOlga ja Hanna katsoivat syrjään.\n\n\"Jota teidän tulee täyttää\", jatkoi Betty. \"Lupaatteko kunniasanalla?\"\n\n\"Jos vaan voimme.\"\n\n\"Kyllä te voitte.\"\n\nPieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan\nylitse ja selaili kädellään vedessä.\n\n\"Mitä se koskisi?\" kysyi Woldemar.\n\n\"Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei\nvahingossakaan. Lupaatteko sen?\"\n\n\"Lupaamme.\"\n\nPojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat\nsaattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.\n\nOlga otti nyt puhuakseen.\n\n\"Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu\nhiuskarvan nenässä.\"\n\nHe sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.\nEivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.\n\nTytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä\nyhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi\ntuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin\nBetyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja\nnaurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin \"lainaa\ntulta\". Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka\ntulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön\nasti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka\npaljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin\nOlgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta\nkiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat\nkauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten\nposkea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia\ntunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin\npitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli\nhänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti\nrakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota\nkestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa\ntuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he\npäättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät\ntoisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja\nsuutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.\n\nKääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia\nhavaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,\neteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko\nmaailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti\nWoldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.\nOlgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua\nWoldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;\nsillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan\nsoinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä\nhuomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin\nluona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.\n\nPäivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin\nvielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:\n\"Woldemar, Woldemar, Woldemar.\" Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga\nkuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.\nSitten huoletta jatkoi:\n\n\"Woldemar, Woldemar, Woldemar.\" -- Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta\nvalpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:\n\n\"Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...\" Siihen\nvaipui.\n\nTuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.\nSamoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin\nerinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt\nmistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi\nkärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin\ntavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä\nuuvuttanut.\n\nOlga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.\nHanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.\nIhmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo\nkahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle\nannettiin aamiaista tuvan puolella.\n\nTaivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga\nveti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi\nikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!\nKun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä\narvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat\npaitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille\nnäyttääntyä. Ja -- uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.\nUimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän\nikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?\nMahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi\nharmissaan.\n\n\"Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille\nesimerkiksi?\"\n\n\"Voi, enhän minä tiedä\", huokaili Hanna.\n\n\"Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he\neivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät\npidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti\nsinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.\"\n\n\"Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.\"\n\nHannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.\n\nOlga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:\n\n\"Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se\noli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma\nsyymme.\"\n\n\"Emmekö voi sitä millään parantaa?\"\n\n\"Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä\nkohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään\nherroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko\nmeitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.\"\n\n\"Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen\nennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.\"\n\n\"Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,\nettei Betystä ole mitään apua tässä.\"\n\n\"Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.\"\n\n\"Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala\nsilmiäsi vedellä, etteivät veristä.\"\n\nHanna kohta työtä käskettyä.\n\n\"Kas niin\", sanoi Olga, \"hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä\nsuoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.\"\n\n\"Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.\"\n\n\"Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.\"\n\n\"En, en. Voi, kun menisivät jo pois.\"\n\nOvelle koputettiin.\n\n\"Päästäkää sisään\", kuului Betyn ääni ulkopuolelta. \"Ooho! Joko te\nolette täydessä asussa?\"\n\nHän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.\n\n\"Ollaankos huonolla tuulella, vai?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\nOlga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan\nBetylle koko asiasta mitään.\n\nBetty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.\n\n\"Ehkä menemme tupaan, Hanna.\"\n\n\"Ah, niin!\" juohtui Betylle mieleen. \"Siellä näkyi olevan\nmarjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.\"\n\nOlga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen\nkädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan\nkuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,\nkangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja\nreippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät\nmärkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.\nOlivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi\npuoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut\nvahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat\nsyrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän\nkääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin\nhaltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan\nsivumennen nyykäytti päätään.\n\nWoldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät\nkangaspuiden taakse.\n\n\"Hanna, sielläkö sinä olet?\"\n\nHe olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.\n\nEnnenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.\nPujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.\nEi Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella\nsivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen\nsyrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen\nsyynsä?\n\nWoldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna\nmuuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että\nWoldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin\ntarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja\nkuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,\nsuoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut\nniin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi\nsilmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että\nse tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,\njonka hän vaivalla oli saanut kokoon.\n\n\"Hanna, tule pois sieltä\", lausui Olga tuvan toisesta päästä.\n\nWoldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden\nluokse.\n\nOlga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä\nlähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.\n\n\"Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?\" kysyi Woldemar.\n\n\"Lähdetään ongelle\", ehdoitti Tirri.\n\n\"Suostutteko, tytöt?\"\n\nWoldemar sai vähän odottaa vastausta.\n\n\"Minua ei haluta\", sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.\n\nHanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja\npöytään, joka onneksi oli maalaamaton.\n\nPojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi\npieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.\n\n\"Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?\"\n\nEi Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli\nesiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin\nmielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.\n\nAnna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.\n\n\"Herrat ovat niin hyvät\", sanoi Olga ja nousi.\n\nEi, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? \"Herrat\",\nsanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.\n\nWoldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä\ntaakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred\noli kuin elävä kysymysmerkki.\n\nAamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty\narveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin\nrasittavalta.\n\nRuoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja\nHanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,\nWoldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian\nkauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.\n\nBetty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen\nvielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli\nkiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia\nlupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.\n\nMutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat\nensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin \"hyvästi\".\nLieneekö sentään lisännyt: \"ei kestä\", tai jotain sinnepäin, kun he\nkiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan\nolisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos\nolisivat parempia ihmistuntijoita olleet.\n\nBetty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen\nsaakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta\nikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä\nOlgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu\nsiitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän\nlohdutti.\n\nPäivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai\näkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,\nkissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä\nkaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,\nniemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan\nrauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti\nheti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta\npois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei\nkerrassa mikään.\n\nBetty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt\nkerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden\nhoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili\nnurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'\nsiitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.\n\nOlgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,\nmuutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma\noli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,\nminkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon\ntekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja\ntoista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää\nkukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon\nmuutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa\nkaupunkiin.\n\nIhan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita\nkokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo\nhuomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,\nettä tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat\ntottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he\nolivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät\nolleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei\nollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.\n\nIsäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle\nvedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä\njauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän\nnyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti\nkiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.\n\nTytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia\nhe olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;\nmutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että\nHeta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJa sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä\nvälin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet\nikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi\npoika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota\nennen oli kahverina käytetty.\n\nHauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.\nTurva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja\nhyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;\nkummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat\nHannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät\npaperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut\nlattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen\nhyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja\nisä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää\nennen oli lähtenyt.\n\nÄiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti\nvirkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin\nilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;\npojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire\nsaada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko\nlailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;\nkäynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin\nalapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;\näidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika\nsai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja\ntoiset jalkineet.\n\n\"Niin, lystikö sinun oli?\" hän kysyi Hannalta.\n\n\"Kovasti.\"\n\n\"Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.\nEi auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi\nolla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.\"\n\n\"Ehkä sinut pappa laskee\", sanoi äiti, \"jos luet ahkerasti, että pääset\nluokalta\".\n\nJussi puri hammasta.\n\n\"Minulle aina pannaan ehtoja\", hän sanoi.\n\nJa suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli\nsamassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.\n\n\"Terveisiä, pappa, maalta.\"\n\n\"Noo, johan sinä olet kotona.\"\n\n\"Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä\nkaipaa.\"\n\n\"Soo, sepä hyvä.\"\n\nIsä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,\nsamoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut\nruoat sisään.\n\n\"Jeekeli sentään --\"\n\n\"No, Jussi, kuka noin sanoo?\"\n\n\"Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.\"\n\n\"Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.\"\n\nJussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa\npöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.\n\n\"Mutta mitä sinä yritit sanomaan?\" kysyi isä.\n\n\"Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon\nkaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein\nongella siellä maalla?\"\n\n\"Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.\"\n\n\"Saittekos kaloja?\"\n\n\"Aina vähän.\"\n\n\"Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.\"\n\n\"Kaunista\", hymyili isä. \"Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.\"\n\n\"Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja --\"\n\n\"Jussi, syö nyt ja ole vaiti\", sanoi äiti.\n\nIsän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut\njotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.\n\n\"Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä\nkiittivät.\"\n\n\"Ketkä pojat?\"\n\nHanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.\n\n\"Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg\nja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.\"\n\n\"Teidän luonanne?\" kysyi isä kummastuneena.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Olitteko kutsuneet niitä?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä\nvanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä\nvastaan. Olisitte käskeneet pois.\"\n\nHanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle\navuksi.\n\n\"Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät\nmaalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että\nsiinä mitään sopimatonta oli.\"\n\nEnempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin\nvähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,\nsillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.\n\nTuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,\nkirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,\nvarustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin\nmehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja\npöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,\nsopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen\nistumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,\nihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka\njaksoi puoliaan pitää.\n\nYhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,\nmikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien\nluokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat\nkorotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä\njoukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta\novesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.\n\nKorkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän\nsopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää\nesimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.\n\nYksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin\nlienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän\nluokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.\nSemmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä\nvaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä\nkoskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet\ntoistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja\npäivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan\nluokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista\nsallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä\nvähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.\n\nJa viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,\nhajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä\ntoisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:\nvaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi\neivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin\nmikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia\nrakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä\nollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia -- --\n\n\"Pois täältä!\"\n\nInes se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni\ntöyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi\npistää päänsä sisään.\n\n\"Koettakaapas tulla\", hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.\n\nKun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.\n\nEikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?\nMääräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä\npäivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus\nehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi\nhe teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,\nankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät\nsuoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei\nhievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei\nalemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.\n\n\"Tulee joku, tulee -- --\"\n\nKaikki töyttäsivät huutaen ovelle.\n\n\"Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä? -- Taivas, johtajatar!\"\n\nTytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen\nsisään.\n\nHän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia\nohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli\nlikiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös\nentiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;\nyksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät\nitseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä\nvuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen\nintelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon\nsuurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi\npikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt\netevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat\njotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.\nEsimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!\n\nHe hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat\ntoisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!\nVoi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä\nihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät\nfilosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan\narmotta!\n\nMutta, -- niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori\nJärveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän\nviipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?\n\nMentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,\nystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;\ntuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin\nheidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.\nVilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo\nluontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin\nkaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen\nväkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että\npastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun\npitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,\nnaapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka\nheistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat\nynnä jalat.\n\n\"Sano sinä!\"\n\n\"Ei, ei, sano sinä!\"\n\n\"En minä, en vaikka.\"\n\nPastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota\naiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja\nnäki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää\nkuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä\nja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,\nmitä tuleman piti.\n\nJa tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan\nmuodon ja rykäisi.\n\n\"Me pyytäisimme, että -- jos pastori olisi niin hyvä -- -- ja opettaisi\nmeille filosofiaa.\"\n\nPastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.\n\n\"Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?\"\n\nHänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli\nvähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä\nne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.\n\n\"Se on meidän yleinen toivomme.\"\n\nJa hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.\n\n\"On, on. Meidän yleinen toivomme\", kaikui joka suusta.\n\n\"Hyvä!\" lausui pastori. \"Sopii juuri minunkin programmiini.\"\n\nMikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida\nhillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan\nvähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi\ntemmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.\nMutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.\n\n\"Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se\nvallan hyvin!\"\n\nHän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin\nmakeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori\noli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.\n\n\"Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat\nmoraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.\"\n\nKoko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,\nvaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli\nluettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.\n\nTytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.\nOdottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,\nfilosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan\nrauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.\n\nEntä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja\nBetty viimein lausui kysymyksen ääneen.\n\n\"Oppikirja?\" sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä\nhymy. \"Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse\nominpäin selville.\"\n\nTytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.\n\n\"Emme luota muihin\", jatkoi pastori, \"veisivät meitä pian harhaan\".\n\n\"Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?\"\n\n\"Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista\njärkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan\nhyödyttömiä.\"\n\nPastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.\nKuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman\nmuistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?\nEi tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän\nollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen\nvertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki\näärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,\nääääärettömästi!\n\nKoettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti\nsuurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas\nhuuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;\ninnoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan\noppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja\näätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi\naukeni.\n\n\"So, so, tytöt!\"\n\n\"Ääääääää -- --\"\n\n\"Hiljaa! hiljaa!\n\n\"Äääääää -- -- --\"\n\n\"Hiljaa!\"\n\nKäsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen\nkorviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen\niskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he\npääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.\n\nKotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,\nnäet, pyöri mielessä. Löysi Kantin \"Kritik der reinen Vernunft\" ja\nHegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,\nettä noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten\naarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät\nparemmin.\n\nEdla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun\nkoulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla\nluokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet\nnauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet\najatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä\nheille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten\nluodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei\nheitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta\nkumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he\npystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan\nvetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille\nuskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä\noikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja\nlogiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla\nsitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että\nlogiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein\njohdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen\nosannut ajatella.\n\nEi Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja\nnäytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin\nkiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo\nmielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi\nesille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla\nhe tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä\nluottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa\ntuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja\nymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä\nensin ja sitten vasta näitä?\n\nEdla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet\nkotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä\nlogiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi\npäässä yks'kaks!\n\nMutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat\nja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa\nsaisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,\nkun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja\nnyt lähdettiin.\n\nIlma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja\nvarjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,\nkalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.\nIstuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.\nPäähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.\nKuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä\nmolemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella\njärveä ja saaria ympärillään.\n\nAskeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori\netevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan\nsadenuttunsa alle piiloon.\n\nMitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli\nkaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan\nkyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän\nniitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.\nOlivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime\nvuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.\nLatinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,\nkapea _thorax_, suuri _abdomen_.\n\nTytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet\nmitään, paitse lyseolaiset?\n\n\"Entäs vielä?\"\n\nNo, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään\ntietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne\nelävät keoissa.\n\nMutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.\n\nNiillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat\nkeskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja\nlypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän\nrakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä\nlämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas\nsuojaisiin paikkoihin.\n\nTytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä\neläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta\ntaakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme\nkumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin\nkeskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla\nvihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan\nhajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen\nkiire syntyi.\n\n\"Darwin sanoo\", jatkoi nyt Lavonius, \"että muurahaisten aivot ovat\nkummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni\nmikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita\".\n\n\"Darwin? Kuka on Darwin?\" kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius\ntarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.\n\n\"En tiedä\", vastasi Edla yhtä hiljaa. \"Mutta elä huoli; kysytään\nhuomenna maisterilta.\"\n\nLavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain\nkehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet\nsiitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet\nsanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki\nmieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että\nvärähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi\ntyhmyyttään, ei sittenkään.\n\nHe kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään\nhän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,\ntoiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä\ninnolla:\n\n\"Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä\nsen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien\nedestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä\nmennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.\nLuonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat\njäljessä.\"\n\nHän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki\nmuuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.\nTytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän\npitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana\nhän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin\nvoimakkaasti kuin äsken.\n\nJäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt\ntulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei\nopetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi\nhänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta\nLavonius niin innostuneena heille puhui.\n\nNäin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,\nläksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä\nmitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin\npaljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava\ntiedon halu.\n\nNyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi\nkiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt\naika sen tyydyttämiseksi.\n\nTottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. \"Koulun maine\" oli heillä\nomantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen\ntärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,\nhiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului\nhirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä\nkumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain\nsemmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.\nElämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.\nLuokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät\nolleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta\nkerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan\nmaailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi\ntapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin\nhiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he\nolisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa\nmenetetty.\n\nAsia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,\nvuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät\nvallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon\nmitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja\nInes hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan\nilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti\nlähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu\npaistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.\nSiinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken\nsen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut\nkukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka\nkulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten\ntaas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi\netehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.\nKaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet\nedessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä\nhiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.\nEnsimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen\nkehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti\njuosta, ettei maa liian paljon tömissyt.\n\n\"Yks', kaks', kolme!\"\n\nVoi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat\nnousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.\nMutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin\nja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet\nmuuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi\nkuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin\nmonta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät\nkiertää koko kaupungin näin.\n\nEi ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei\nvaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut\npoliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka\näkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa\nseisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat\nihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat\ntulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja\nkoettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes\nheti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat\nheidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän\nmaineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä\nsanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja\nsiitä tulee iänikuinen häpeä.\n\nTätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja\ntasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja\naavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa\nkasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti\nerota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi\nheitä tuo odotettu myrsky.\n\nJännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat\njohtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi\ntavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina\npysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,\nyhdessä he sen kestäisivät.\n\nMutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa\nkuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että\npitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus\nmaailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa\nvoittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta\ntoivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.\n\nWoldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,\nminkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein\nsattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka\nHanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,\nsäikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat\nolivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi\nponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja\nkulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista\nmielessä.\n\nEräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka\nolisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että\nHanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi\noli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin\nHanna tuli kynnykselle ja kysyi:\n\n\"Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?\"\n\n\"Olen.\"\n\nHän katsoi rauhallisesti Hannaan.\n\n\"Missä se on? Sano pian!\"\n\nJussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.\n\n\"Taisi jäädä kouluun.\"\n\n\"Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.\"\n\n\"Lähetä lainaamaan.\"\n\n\"Kun kello jo on niin paljon.\"\n\n\"Asuuhan Olga tässä likellä.\"\n\nMutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta\nsuoraan ruokasaliin.\n\n\"Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!\"\n\nJussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.\n\n\"Tule kamariisi.\"\n\nSinne mentiin.\n\n\"Enkö minä saisi kuulla?\" kysyi Jussi pöydän takaa.\n\n\"Ei, ei, meillä on salaisuuksia.\"\n\nOvi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla\noli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar\npitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja\nhän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla\nkertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla\ntietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi\nkuulla.\n\nEi Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja\nkuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen\npaikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli\nsatanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;\nräystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,\nsillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se\nverholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon\nantamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi\nhäneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin\nitsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka\nennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,\nesimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon\najattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi\ntunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä\nkiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka\npastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun\nluonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.\nEpäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti\nopettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia\nhuomannut.\n\nKevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset\nolivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny\nommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen\nvuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä\nerittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää\npieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta\npääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli\nhänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin\nvälttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,\narkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja\nistui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan\nkoski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen\nkohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei\nhän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi\nhetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen\nolevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,\nkyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.\n\nMutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.\n\n\"Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!\"\n\n\"Keitä vieraita?\"\n\n\"Woldemar ja Tirri siellä tulevat.\"\n\n\"Valehtelet.\" Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.\n\n\"No, kies' avita.\"\n\n\"Hyi, sinua.\"\n\n\"Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.\"\n\nHanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin\nhämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi\npitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat\npäättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan\nlyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten\npyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset\naikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana\nlauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se\nolisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta -- työt, työt! Ei hän\nvoinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää\nmitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui\nkirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi\nlaatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja\nvakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi\ntoista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli\npitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne\ntänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen\nkäsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja\nnukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin\ntyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin\nolemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne\noli päätetty kokoontua.\n\nKun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen\nympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä\nlienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se\nkauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,\nettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.\nMinkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän\nmeni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,\nuutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja\nkorukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen\nvarsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan\npölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.\n\n\"Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.\"\n\n\"Olenpahan. Ihan vissisti olen.\"\n\n\"Koska pianon päällys on ihan harmaa.\"\n\n\"No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla\npyyhin.\"\n\nEi Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.\n\nLauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan\nHannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan\nkannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,\nkuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä\nmaantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä\nhakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon\nnurkalle.\n\nSiellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli\nneljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka\nvähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat\nmukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.\nKuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.\n\nKaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.\nMuutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta\nlyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä\nvääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja\nkoetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,\npidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se\npäässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen\nunenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja\nlaittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen\nalle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu\nrupeisi kiehumaan.\n\nEräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui\nlyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.\nKun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli\ntämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta\nja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli\nuteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä\nylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen\nuutimen nurkan äkkiä paikoilleen.\n\nOlga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja\npian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että\nhän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän\nsen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei\nparhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;\nOlga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä\nmitään.\n\nPerille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa\nsuuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti\nkupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,\nlauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka\noli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen\nkerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin\nkohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli\nmakeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista\nkäkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja\npoika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen\nkokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle\nkupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,\nrisasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:\n\n    \"Meri oli tyyni kun rannalta läksin,\n    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,\n    Vaan selällä nousi tuuli,\n    Vaan selällä nousi tuuli.\"\n\n    \"Eikä tällä pojalla suruja ollut,\n    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut\n    Tähän päivään asti.\n    Ja tähän päivään asti.\"\n\nVärsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.\nKimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka\nympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki\nhäneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä\nverhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.\n\nToinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.\nSattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa\nviereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja\ntyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin\nkäteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei\nkukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: \"Koska\nneitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa\", ja tultiin sille\nkohdalle, jossa oli sanat: \"sinua minä rakastan\". Woldemarin silmät\nsilloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen\nvirta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina\notsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan\nlaulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen\nkorvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa\nseisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli\nWoldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen\nkasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos\ntaivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.\n\nKuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut\njäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin\npiiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,\npäinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti\nkuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä\nvastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,\nsillä hän oli niin äärettömän onnellinen.\n\nPitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä\nkotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja\nvirtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja\nlikaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin\nkulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,\njoka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa\nkoski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.\nSeisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.\nPieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.\nPojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: \"käki\nharmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?\" Ja käki\nvastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi\nja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi\nkolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä\nmitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.\n\nKaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa\nsaattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn\npaperin hänelle käteen.\n\n\"Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.\"\n\nHän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia\nuudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,\naavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi\nhän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet\nniin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne\nolivat tulleet.\n\n\"No, viimeinkin!\" Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän\nkatsoi kelloaan. \"Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä\nse sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko\nteillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?\"\n\n\"Oli, neiti Öller.\"\n\n\"Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyytäneet jotakin\nrouvaa?\"\n\n\"Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.\"\n\n\"Vaikka.\"\n\nEi Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen\nasiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko\nisä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli\näitikin sisään kyökistä.\n\n\"Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.\"\n\nNiin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää\nvoi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio\noli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä\nsaarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö,\neikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta\nniitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä,\nettä Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi\nhäneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se\noli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut\npyytämistäkään vastedes.\n\nHanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä\nankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja\nniin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti\ntoivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin\nkirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen\nisän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan.\nNiin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän\npöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin\nallekirjoitukseen. \"Sinun Woldemarisi.\"\n\nHannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan\nkaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun,\nluki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo\nosasi sen ulkoa aivan.\n\n    \"Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, --\n    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta\n    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!\n\n    Mä tulin luokses -- poskes punastuivat! --\n    Se oli lempen' armas aamurusko!\n    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.\n\n    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! --\n    Se oli lempen' ensi päivänkoitto!\n    Ja pimeys sydämestäni haihtui.\n\n    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! --\n    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!\n    Ja nietokset mun sydämessän' suli.\"\n\nKun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti,\nse oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän\npuittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä\naurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon\nvalo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa\nsäteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän\nkulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä\nikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten\nneulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä\nvalkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nToisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa\nlainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota\nhän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä\npuhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan\nkotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä\nhän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät\nkiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi\nsaanut sanaa suustansa, ei vaikka.\n\nWoldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.\n\n\"Ei, mutta -- --\"\n\nHanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,\netteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.\n\n\"Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?\"\n\n\"Mutta --\"\n\nEi hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja\nInes yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti\nheiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli\nsurullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt\nepäselväksi ja se oli hänen syynsä.\n\nSitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen\nviikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella\nkuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja\nkuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään,\nsillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen\naina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli\nvieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina\nsiellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren\nKiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli\nilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se\nihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan\nvähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein\nkunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana\nvaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä\nhän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa.\nÄiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.\n\nVähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa\nsaliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei\nhän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi\nmennä. Hän soitti \"La prière d'une Vierge\". Herra Wiik tai \"Sassa\nherra\", joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin,\nseisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,\nsilmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat,\nhuulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki\nvastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä\nkatsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi\ntahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen\nsijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan\nkertaakaan nostanut, ei harmistakaan.\n\nVallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun\nHanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra\nsanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla\nvähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin\npaljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä,\ntäytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja\nuudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut \"Lieder\nohne Worte\", kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat,\nvetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja\njuoksi hänen luokseen.\n\n\"Tule kävelemään\", kuiskasi Olga puoliääneen. \"Ne odottavat meitä\nportilla.\"\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Woldemar ja Tirri.\"\n\n\"Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,\"\n\n\"Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.\"\n\n\"En voi, en vaikka mikä olisi.\"\n\n\"Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi\nsitten!\"\n\n\"Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.\"\n\nHanna riensi jäljessä portaille.\n\n\"Olga, Olga!\"\n\nMutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli\nkiusalla, puoli leikillä:\n\n\"Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.\"\n\nJa silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään\njotensakin nolona ja soitti herroille \"Lieder ohne Worte\".\n\nKun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik\nheitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan.\nSunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa\nkoulusta.\n\nIsä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi\njättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona\nsunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin\nitsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän\nuskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.\n\nMaanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei\ntullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga.\nMutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin\nolivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia.\nEhkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan.\nIhmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan.\nEi tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli\nmiellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti\netevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen\nmyönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.\n\nEi historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli\nvähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai\nmuutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.\n\nEi nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.\nSunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin\ntäytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä\nhakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.\n\nHannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja\nylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin\nnuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja\ntutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa.\nPelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja\nharvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi\nkotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut\nkuin turvan takana.\n\nIsä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat\njäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla.\nVarovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja\nHanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran\nkuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina\ntuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se\ntukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän\nluikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi\ntoisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,\nsilmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi\ntuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja\nsiinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa\ntaakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi\nohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.\n\nHerra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja\nluetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka\nkuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.\nKysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi \"ei\", vaikka hyvin tiesi\nSassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa\nherra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta\nväkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan\nreen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra\nkumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja\nhaluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi\nmielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa\nvaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli\nvälttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,\nkun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden\neteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti\netehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan\nsaliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät\npuolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka\nolivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,\nnäyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle\nkohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta\nkaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä\nhalveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella\ntämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset\novet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti\nWiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä\noli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta\nhuoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi\nsisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä\nja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti\nliikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen\npelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.\nTuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.\nJos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.\nKaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei\nhänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,\nvaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,\nkuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi\nkeskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi\nsikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.\nKuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli\nvähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava\nkainous jäi taaemmaksi.\n\nMutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse\ntalonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin\nhienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'\nmilloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä\nsyntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin\nihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta\nmaailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,\neikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi\nomistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;\nolisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.\n\nIltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti\nMunsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset\nmenivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden\nlähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi\npois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä\nvähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin\nläksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella\npauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin\npainavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta\nvähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.\nNeiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan\npianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut\njäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta\nlensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli\npyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin\ntakana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna\ntakaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia\ntarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja\nnaurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa\npyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei\nosaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.\nSe kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin\nlopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta\nkiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat\njoivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä\nsuosiollisesti hymyillen.\n\nHanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen\nhuoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän\nvarmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin\nmietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,\nhiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta\nhuomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat\nseuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän\nhenkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan\nmuistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli\nkiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.\n\nSieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin\nvarsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno\nja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja\nviehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat\nja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta\nhänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla\nhän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut\nsilmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun\nneiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän\nlyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni\nohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.\n\nTotitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi\nsitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta\novesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa\nvettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.\nMitä, jos isä joisi itsensä humalaan!\n\nTuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo\nkaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla\nsaisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi\nhän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui\nsyrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja\neikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt\nmitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa\nsuhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin\nluokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik\nolisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä\nlähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät\nkaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän\npanisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,\narveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan\npyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä\nkuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja\njätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki\nHannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.\nJoku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.\nNaisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.\nHannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin\ntointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli\nmatkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään\nhalusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,\nettä pahoinvointi oli melkein ohitse.\n\nKaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki\netehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin\npihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,\nettä oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi\nhevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi\nvankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan\nenää Vaajasaloon tulisi.\n\nIsä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.\nKyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut\nmikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti\nkatuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää\nhevosen takaisin.\n\nIlma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas\nkeli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin\npieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari\nsyltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui\ntaakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja\najatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä\nmäärättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki\nkäsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja\npalasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he\nkolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski\nmoiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli\nnukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan\najatukset kääntyivät Woldemariin...\n\nSeuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä\nvielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua\neteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki\nneljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.\nKukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien\nkanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään\nojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten\nsilmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei\ntullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin\nlähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä\nolevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?\n\nPäivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä\nkaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei\nnäkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä\ntavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina\nkiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,\ntuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.\nJa sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat\npuhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai\nkauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli\nsanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä\nvallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun\nOlga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti\nja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei\nvaikka Hanna kuinka pyytäisi.\n\nMutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet\npuristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan\nvirkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.\n\nIllalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin\nhuoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.\nKello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei\nkuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut\nosoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea\nleimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän\nheräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.\nSeisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.\nValittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä\nseisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.\nSanat \"sinun Woldemarisi\" irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti\npaperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana\nuuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat\nympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.\nViimeiseksi hän vielä luki sanat: \"elämä on koulu\", mutta pian nekin\nhävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,\nmusta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.\n\nLukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin\nerotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan\nhajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä\nolivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja\njärki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät\noppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri\nloppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa\ntoverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin\nkummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan\noli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.\n\nNoin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen\nluokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin\nuseimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä\nnähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna\nkun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen\nsilloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen\njalkansa olivat.\n\nToverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä\npuhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi\nkuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,\nnäkemään toisiaan joka päivä!\n\nHanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä\nrovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan\nkorvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;\nmutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,\nja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se\nväkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten\nliikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,\nvarsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui\nja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei\nniin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga\nesimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja\nkuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti\nrukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että\nJumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi\nsen, tekisi sen lumivalkeaksi.\n\nPäivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen\nylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.\nSilloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti\nulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että\nJumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.\nMutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä\nsisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän\nviimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.\n\nKun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana\npysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin\nkaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän\nseisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen\nverran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois\nkaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin\njohdolla virren: \"Jesu ystävän on paras.\" Rovasti antoi heille merkin\nlangeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan\nvapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan\nesirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka\nhuonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita\nihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa\nlähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän\nuudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen\npalavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa\nhänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta\nelköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.\nJumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.\n\nOli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui\nvalkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein\nanteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja\näiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.\nAamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat\nkaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa\noli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet\nilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.\n\nRippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin\nluona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti\nheille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus\nvallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,\njoskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat\nsiunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin\nalttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin\njumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat\nensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi\nalttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli\npurppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he\nmyöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,\njosta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen\nalkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät\nnenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät\nhuokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä\nlukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät\npenkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä\nsemmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet\nheidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,\ntoiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne\ntytöt sentään vähän kummallisia!\n\nTytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he\neivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja\nvälttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta\nkatuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei\nheissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun\nrovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin\nveli: \"mene hiiteen\", kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen\nkuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi\nylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa\nitsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran\nehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,\nvaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään\nsalaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista\nkyyneleistään.\n\nMutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa\nlöytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä\nodotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: \"O Jumalan pyhä\nkaritsa!\" Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,\nja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa\nalttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun\npeittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä\npyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan\nläsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko\nmaailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,\nsai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena\nvastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän\nnautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki\nnousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla\nkun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen\nvaloon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;\npalautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän\nrajoitettuun piiriin.\n\nHyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun\nkirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.\nHeilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.\nIstuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti\nkäytiin ruokaan kiinni.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKoulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja\nmatkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin\nmuuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,\njossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi\nvuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja\nkun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.\nTuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja\nsitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä\ntavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja\nharvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.\n\nHannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut\nsiitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä\nmihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain\npuolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin\nriippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain\nsemmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi\nhäntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa\nunelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia\nhyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat\naina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat\njärvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan\nsuuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi\nrakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan\nympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana\nkyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,\nvalkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat\nuunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä\nhääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen\nnimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,\nvaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä\nkasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja\npuita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi\njuhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen\nluokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman\nhyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he\nkuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus\nlapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi\nolla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas\nuhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän\nmuistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa\nsiivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien\nmädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä\ntilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää\nherättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin\nhän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja\nhuono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin\nsitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea\nkaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen\nrakentamista tuvistaan!\n\nSiitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.\nSanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa\nkotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat\nkelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja\nhäneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi\nhaitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut\nsuorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.\nSiinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä\njatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi\nkieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.\n\nKerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään\nilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi\njollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen\npäästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka\nhänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen\ntyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen\nkorvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan\nopettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä\nnäyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät\nmahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen\nkirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa\njännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen\nlaukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.\n\nSitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin\niltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta\nopettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.\nMutta isä nauroi.\n\n\"Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?\" hän kysyi.\n\nHanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen\nmieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä\nkarkoitettiin myös.\n\n\"Meinaan\", sanoi hän.\n\nIsä yhä enemmän nauroi.\n\n\"Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen\", lausui hän. \"Mitä iloa sinä luulet\nopettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa\nvuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet\nhaamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani\ntulemaan.\"\n\nHannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.\n\n\"Ihmettä\", sanoi isä. \"Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään\nkodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse\ntahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville\npäivilleen.\"\n\nIsä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,\nmutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.\n\n\"Kyllä isä on oikeassa\", puuttui nyt äitikin puheesen, \"siinä suhteessa\nkumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin\nheikko, Hannaseni.\"\n\n\"Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona\", sai Hanna\nhetken päästä sanotuksi.\n\n\"Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna\nJussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.\"\n\n\"Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin\nmuutkin nuoret tytöt\", jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.\n\"Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.\"\n\nTuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,\n\"uhallakin\". Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,\nvaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan\nillemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan\nhuvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.\nTahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,\nei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään\nkanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,\nkoska kerran tahdottiin.\n\n\"No, mutta Hanna\", sanoi äiti vihdoin, \"minä en sinua enää tunne\".\n\nNiin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli\npuhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan\nhiljaa nenäliinaansa.\n\n\"Et tiedä, lapsi kulta\", jatkoi äiti, \"kuinka kauan saat vanhempiasi\npitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä\ntahtoisit takaisin näitä päiviä.\"\n\nHanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi\nhuoneesta pois ja jätti hänet yksin.\n\nToisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin\npaitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja\nneuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna\nkoetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja\nensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko\ntusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat\nhitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja\nhioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä\nkainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;\nselkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi\nhänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,\nvaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin\npahinta, kun halu puuttui!\n\nKoulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit\nkulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta\nsisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä\najatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän\nvälistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,\njohon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua\ntuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä\ntiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun\nikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja\noppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse\nmonta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven\nsisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän\npelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.\nMutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä\nylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana\nistui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä\njuohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja\nkoulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.\nJa logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä\nvuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.\n\nHän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia\nyhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo\nmelkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä\nmuutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt\nalkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia\npakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta\njohonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin\nlepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika\nkaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut\nniin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä\ntottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?\n\n\"Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.\"\n\n\"Voi, sitä poikaa.\" Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.\n\nJussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän\ntosin.\n\n\"Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?\"\n\n\"Niin, kun se meni.\"\n\n\"Ei suinkaan itsestään.\"\n\n\"Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.\"\n\n\"Aina sinä olet pahan teossa.\"\n\nJussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.\n\n\"Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?\" tuumaili Mari, joka\ntoi iltapäiväkahvia sisään. \"Ei tytöt sinnepäinkään.\"\n\n\"Ilkeitä? Ole sinä vaiti.\"\n\n\"No, Jussi!\" Äiti sanoi sen painolla.\n\n\"Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.\"\n\n\"Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri\", jatkoi vielä Mari,\n\"antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat\".\n\n\"Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään\nniin just' piekseä.\"\n\n\"Minkähän nuo tuolle taitaisivat?\"\n\n\"Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran\npuoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:\nui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.\"\n\n\"Jussi, oletkos siinä hiljaa.\"\n\nEi äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.\n\nHanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.\n\n\"Jätä tuo\", kehoitti äiti, \"sinä turmelet silmäsi\".\n\n\"Olisi pari napinreikää vielä.\"\n\n\"Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla. -- Näetkös nyt, Jussi, kun\nHanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.\"\n\n\"Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?\"\n\n\"Pitäisi niiden olla.\"\n\n\"Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa\nparemmin. Noin! Nyt se jo läksi.\"\n\n\"Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka\nolisivat kuinka lujassa.\"\n\n\"Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.\"\n\n\"Jussi\", sanoi äiti, \"kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on\nniin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.\"\n\n\"Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?\"\n\nJussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti\nvakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän\nlakin päähänsä ja meni ulos.\n\nJoitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi\naamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan\nkieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä\nhän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,\nmeni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen\ntottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun\nkuuli Jussin äänen ruokasalista.\n\nPoika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla\naamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.\n\n\"Eihän sitä kukaan syömättä elä\", sanoi hän usein ja jatkoi: \"paitsi\ntytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.\"\n\nJa tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi\nvaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin\nhuolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja\nheikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin\njäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut\nniin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan\nhalutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna\nlausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.\nOlihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään\nvahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna\nenää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän\nkymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa\nvallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki\nmahdolliset velvollisuudet.\n\nMutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.\nNouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä\nlopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta\nhuolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi\nhuonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei\nviitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin\npaljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen\ntähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli\nhyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja\ntohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä\nhänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin\nalakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan\nlintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,\nkun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä\noli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.\n\n\"Miina, mikä teitä vaivaa?\" kysyi hän, \"ette varmaankaan ole terve.\"\n\nMiina lensi punaiseksi.\n\n\"Kuinka niin?\" hän kysyi.\n\n\"Te näytätte niin kovasti huonolta.\"\n\n\"Eikös mitä.\"\n\n\"Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä\npuhun mammalle.\"\n\n\"Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.\"\n\n\"Mikäs teillä sitten on? -- Miina kulta, sanokaa minulle.\"\n\nHanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.\n\n\"Sanokaa nyt!\"\n\nMiina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja\npuhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna\nkuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei\nauttanut sekään.\n\n\"Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.\nEhkä Mari?\" kysyi Hanna vielä.\n\n\"Eikä ole.\"\n\nHän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää\npuhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki\nhuoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.\n\nHanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät\nliekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista\nnenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli\nvaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja\nsurisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se\nnyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna\notti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.\n\nPaljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli\nhauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne\nastioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä\nensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,\ntulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski\nkumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,\npyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta\njälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.\n\nSen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun\nmuassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän\ntahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa\nse oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi\nsilloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä\nmyöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata\nsuoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli\nHanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin\nhänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä\nvalheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi\nkysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä\näiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain\nkanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun\nkovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni\nhän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen\ntoverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,\nvaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.\n\nKerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin\npöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari\nkun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.\n\n\"Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista\nja siellä oli vieraita.\"\n\n\"Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?\"\n\n\"Hyvänen aika, vielä te kysytte.\"\n\nJa nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka\nviattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.\n\nPöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos\nhäneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada\nsanaa suusta.\n\n\"Luuleeko Mari? Kun minä join --?\"\n\n\"Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää\ntehkö.\"\n\n\"Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?\"\n\n\"No, kai parin viikon sisään.\"\n\nParin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän\nsitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko\nillan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja\nkarkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli\nkaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski\nvähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun\nvaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä\nhänen ainoa ajatuksensa.\n\n\"Mamma\", sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,\n\"minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä\".\n\n\"Oikeinko pahasti?\"\n\nÄiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään\ntohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.\n\n\"Kyllä jotenkin.\" Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. \"Koskee\nse, minun täytyy heti lähteä.\"\n\n\"Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.\"\n\n\"Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä\non.\"\n\nÄitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan\nei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.\nMutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,\nsiksi kuin vastaanottotunti alkoi.\n\nRauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.\nKaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,\noli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; \"Bromkalium\",\nhän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin\nsaanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä\nensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton\nmoitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa\nsittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita\nHannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin\nkertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta\nsydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille\nnoussut.\n\nYksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet\nalkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,\nmyrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia\nsurkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat\nmustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.\nMetsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli\nkaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset\nvetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,\nnukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,\nmurjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti\ntukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin\nruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei\ntehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella\nkärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat\nsilmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli\nmutkassa.\n\nSanottiin: \"yhä siellä vaan sataa\". Vastattiin: \"no; yhä vaan\", ja\nsiihen keskustelu päättyi.\n\nRouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,\nja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka\npiiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että\nse tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä\nvakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä\nkeitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä\ntoimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän\npääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät \"vaan kodille\".\nEivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun\naika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö\nlaukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään\nsitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei\ntiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa\npäivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,\nlangat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset\njäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä\ntuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi\nolla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet\nniin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja\nsitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta\nkaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja\nannettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai\nneljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja\na la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös\nkertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä\nkahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen\nparia rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää\nnäyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli\nvaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli\nnäyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä\nlisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta\nmuuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi\nnostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita\ntiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että\nkukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan\nasiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että\nherrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun\nerityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä\naistista.\n\nHerrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin\nerillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa\nkiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun\nniihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka\nistua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.\nJa niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui\nsitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos\nkarkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja\nhelpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.\n\nIkävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,\nerinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.\nEi heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat\ntarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä\nhulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen\nperästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti\nmieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä\ntuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan\nrajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli\nraukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla\nmekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen\nnuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi\nilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli\nn.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin\npaikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla\nsemmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun\nsaivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit\nkädessä.\n\nPalvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.\nKöyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki\npaikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli\nkissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita\nkorjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että\njaksaa ainetta ostaa.\n\nSeitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta\niltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,\nolla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä\nlyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen\norjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja\nkuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy\ntaloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta\nja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota\naina tarkoin noudatetaan.\n\nHannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta\nvarhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla\ntuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,\nenimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan\nviemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla\nkäskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat\nmuuten jäähtyivät.\n\nPihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen\nrätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta\nkohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa\npälinässä.\n\nHanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.\n\n\"Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?\" kuului Leena kysyvän.\n\n\"Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua\nvalehtelijaksi.\"\n\n\"Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.\"\n\n\"Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.\"\n\n\"No, kukahan tuon on narrannut?\"\n\nMari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.\n\n\"Yhäkö sieltä vaan kannetaan\", hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.\n\n\"Karttuu pyykkiä\", lausui Leena. \"Pianpa näitä on yhtä paljon kuin\nLinteenissäkin tässä toisella viikolla.\"\n\n\"Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?\" jatkoi Mari.\n\n\"Saihan se eilen.\"\n\n\"Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?\"\n\n\"Lieneekö kymmenes.\"\n\n\"Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se\nrouva vielä nuori ihminen.\"\n\n\"Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää\nelämäänkään.\"\n\n\"Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli\ntyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä\nteille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin\nhullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä\nlykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä\nmikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä\nkomenna mies.\"\n\n\"Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla\naviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme\nkumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,\nvaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan\npuuhun vetää', sanoo sananlasku.\"\n\nHanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin\npunkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma\nhöyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja\nvaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman\npunertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.\nIlma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli\npolville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,\nja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon\nväännetyitä korkeaan kasaan.\n\n\"Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?\" kysyi Mari.\n\n\"Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.\"\n\n\"Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHe kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät\nulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen\nylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton\nhiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi\nsen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös\npinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi\npadan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry\nkattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa\nsilmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli\nväsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.\nEi hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän\noli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.\nPäätti olla kysymättä.\n\nIloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin\naamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua\ntulisikaan, niin kauan he viipyivät.\n\n\"Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte\", sanoi Leena;\notti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.\nHanna yritti lähtemään.\n\n\"Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona\", sanoi Mari.\n\n\"Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä\", lausui Leena, \"niinpä minä\nolen sitä vähän kuullut huhuiltavan\".\n\n\"Elkää ottako Sassaa\", varoitti Mari, \"sillä on jo monta rouvaa\nentistä\".\n\n\"Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne\", sanoi Leena, joka oli sattunut\nkääntämään kasvonsa ikkunaan päin. \"Katsopas!\" Hän iski silmää Marille.\n\n\"No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?\"\n\n\"Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.\"\n\n\"Tyyneessä vedessä kalat kutevat.\"\n\nHe hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.\n\n\"Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.\"\n\n\"En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.\"\n\nHanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin\nVaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi\nuskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna\nei antanut myöten.\n\nTaas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja\nsilmäilivät toisiaan.\n\n\"Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.\"\n\nHanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,\nveri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän\nlausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli\nMiina uudelleen tupaan.\n\n\"Joutukaa, neiti, pappanne muuten --\"\n\nHän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti\nvielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin\nkummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen\npois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri\nmeni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti\nnousta: ei päässyt, siihen jäi.\n\nLeena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin\nhän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he\nmolemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta\npainoivat.\n\n\"Taisi käydä hullusti?\" sanoi Mari.\n\nMiina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi\nvaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput\nkupeihinsa.\n\n\"Tule, Leena\", hän sanoi, \"nostetaan tuo poloinen edes vaatteille\ntuonne\".\n\nLeena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä\nraahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.\n\n\"Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti\", rukoili Mari.\n\nMutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.\nKun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten\nlaskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin\njalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.\n\n\"Mihin sinua koskee?\" kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken\nperästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään\npuhunut, itki vaan hiljaa.\n\nLeena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.\n\n\"Kuule\", sanoi Leena, \"kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia\nsijaa johonkin?\"\n\nEi sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,\nraskaita ja vaikeroivia.\n\nHanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla\nlikaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen\nsilmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden\ntunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.\n\n\"Rouvaa täytyy kutsua\", sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät\nsiihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.\n\nHanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja\nkummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman\nja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa\ntakaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin\nvasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein\nmolemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja\npoltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen\nkasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui\ntykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan\npaljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän\nkykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.\n\nMutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.\n\n\"Piispa on käynyt puurossa!\" huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja\nkerran nenäänsä vedettyä.\n\nHanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja\nkatseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.\n\n\"Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko\", porusi Mari. \"Ei teistä ole\ntänne kyökkiin.\"\n\nHannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,\nkun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.\n\nMari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen\noli mentävä.\n\n\"Vossikkaa hakemaan ensinnäkin\", sanoi Mari. \"Miina viedään Leenan\nkotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan\ntahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.\"\n\nMari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla\nmennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.\n\nÄiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi\nolla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.\nHanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä\naukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa\nitseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.\n\nHanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,\nvaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä\nmenemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan\nodottanut. Isä suuttui viimein.\n\n\"Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.\nLapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.\"\n\nSitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti\nhoukutella Hannaa.\n\n\"Mene edes tervehtimään ja kiittämään\", sanoi hän.\n\nMutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä\ntiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,\npuhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.\n\n\"Ehkei hän ole oikein terve\", sanoi hän, \"en voi muuta ymmärtää. Minä\ntulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.\"\n\nJa äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia\notsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja\njotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei\nkuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki\nkoko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi\nseljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen\nhän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,\nmiehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli\näitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä\nkaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän\nmuisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen\nasti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että\nhäntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin\nsaastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että\näidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen\nkanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon\ntapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,\ntaikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa\nside hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan\ntahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä\nmaassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä\nyksinäisyydessä rauhan löytänyt.\n\nNyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi\nvatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun\nhänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät\ntaivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota\nkohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä\nenemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän\nheräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä\nsilmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran\ntaivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui\nhänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä\nennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi\nkadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;\nhän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen\njälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli\nyksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi\nkeikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?\n\nMuisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn\njohdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän\nlapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja\nrukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi\nhäntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja\neksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun\nhän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui\nhän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse\nse taas meni, ja elämään hän jäi...\n\nHannan nyyhkytykst harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun\nheräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei\nlöytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa\npian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.\n\nRaukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään\ntoivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,\nyksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.\nEikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja\nantaa päivän tulla, toisen mennä.\n\nMarikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt\nkyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän\nsallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään\nhellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,\nettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa\nhuoneessaan.\n\nEikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä\nhän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,\nsillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne\ntuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen\noli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,\nkolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä\nvielä ainakaan tuntunut apua olevan.\n\nViikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä\ntehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän\njään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,\njo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän\nuupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään\nkoko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat\naina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen\nkoomin enää mennyt.\n\nJussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.\nKun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska\nolisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,\ntuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa\nviihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne\nvasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai\nhakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka\npojat kuinka härnäsivät.\n\nErään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,\nettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan\nääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli\nvinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika\nvaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,\njoka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli\nhelmoja säärien ympäri.\n\nHanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui\nnyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään\nkatkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa\nvälttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan\njotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui\nkärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti\nhän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.\n\n\"Poltatko sinä, Jussi?\" kysyi Hanna nuhdellen.\n\n\"Poltan\", vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.\n\n\"Ai, ai, mitä pappa sanoo!\"\n\n\"Ei mitään, kun ei tiedä.\"\n\n\"Kerropas nyt se hauska.\"\n\n\"Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!\"\n\n\"Noh?\"\n\n\"Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.\"\n\n\"En, en.\"\n\n\"Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet, -- tiedäthän sinä, ketä\nme Polleksi sanomme?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin\njuoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta\npäästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko\npaha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää\nsävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,\nnäinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten\nkun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä\ntöyttäsi rehtorin luokse.\"\n\nHän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän\nrohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä\nJussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:\n\n\"Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.\"\n\n\"Kuka sen teki, Jussi?\"\n\n\"Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko\npojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.\"\n\n\"Ethän vaan ollut sinä, Jussi?\"\n\n\"En sano.\"\n\n\"Sen verran voit kumminkin ilmaista.\"\n\n\"En, en vaikka. Elä pyydäkään.\"\n\n\"Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan\nkoulusta.\"\n\n\"Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei\nsinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.\"\n\n\"Enhän minä itke.\" Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää\nurhoolliselta. \"Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?\"\n\n\"Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.\"\n\nHän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.\n\n\"Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.\"\n\nJussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.\n\nLevottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli\nollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan\nkoossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin\nluona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia\noltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti\nsuljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.\nJotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti\nolisi huomannut.\n\nMutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä\nseurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,\ntutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi\nilmi.\n\nTuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita\nylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo\nkaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin\nehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo\nopettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,\nantoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,\nkymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks\nsiitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.\nSiihen se juttu päättyi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMuutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli\nantanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän\nnyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja\näidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin\nhyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien\nihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse\nmonikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat\noli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,\nsilkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota\nmielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi\nmyöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet\nnäkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti\nlaatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin\npyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta\nkertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja\nonnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,\nlakkasi ja kirjoitti nimet päälle.\n\nEi ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen\nleipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo\npäivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,\njotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja\nvehnäjauhoja tarpeen mukaan.\n\nSe oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi\ntaikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,\nkaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän\naikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki\nveskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan\ntaikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella\notti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen\nkuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä\nkeskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,\npainaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.\nLiisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli\nniihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta\nvähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja\nsitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski\nolevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi\nkuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi\nja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja\nsyvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat\nhenkilöt tunkeutuneet.\n\nKaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään\npesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan\npalanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,\nsuuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.\n\nOlga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,\nvastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan\nistuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten\naloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä\noli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,\nteaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki\ntoisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta\nja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se\njo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat\nihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja\npannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon\nuusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin\nsuuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei\nkukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi\npuoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan\nHelsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar\nsilloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias\nja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän\nsuomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat\nkihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan\nsiitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,\nsillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän\nkoettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden\npäästä voisivat viettää häitä. -- --\n\nHannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen\ntuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa\ntyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen\nvähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.\nSemmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.\nErehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt\nhän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän\nloppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset\nmenisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.\n\nHannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän\npitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei\ntahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa\nolla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.\n\nOlga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan\nhän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja\ntotinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,\nsillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.\nHänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,\nmutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,\nvaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon\nalemmilla luokilla.\n\n\"Hauskaa olisi häntä nähdä\", sanoi Hanna, \"mutta missäpä me sattuisimme\nyhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa\".\n\n\"Kuinka?\" huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa\nhänestä pois. \"Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena\njoulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?\"\n\nEi Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;\nväsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.\nMikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi\nuudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. \"Hanna, rakas, sinä olet\nmuuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko\nihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan\nyksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin\novat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin\nseuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,\nHanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin\nkatsomme.\"\n\n\"No, ja mikä tuotakin vaivaa\", lausui hän, tarttuen erääsen vaalean\nsiniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. \"Ihan hyvä, ihan hyvä!\nSe varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.\"\n\nHanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä\ntarkasti tämä leninkiä joka haaralta.\n\n\"Ihan hyvä\", uudisti hän, \"poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei\nenää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne\nkohta laitan.\" Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja\npoimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja\nterävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,\nnousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä\npuku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.\n\nSievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi\nkammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä\nhän, Olga, tulisi nekin laittamaan.\n\nOlga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä\nhymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.\nEhkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.\n\nPienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.\nPelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja\nmitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos\nlausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.\n\nOlga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan\npeilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei\nsyvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,\nmutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta\nvarmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei\nkoskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja\nvastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä\ntietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen\npuku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.\n\nHanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri\npuuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei\nitseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen\nhuolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit\nkasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa\nhänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi\npaljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän\npelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.\n\nÄiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.\nHirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,\nkuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän\nkumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin\nturvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan\njonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi\nvuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.\n\nPitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä\nruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat\nleningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;\nvarmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja\nsormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai\nmuuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat\ntyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin\nhavaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja\nompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.\n\nJonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen\ntoisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa\nhuolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset\nkiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan\nleikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien\nsolmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,\nliivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies\nkiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja\nsiksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti\nnuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja\nmusiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian\nyli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli\nlöytänyt heidän silmäinsä edessä.\n\nTytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin\nhirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.\nParastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet\npukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla\nviehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,\nihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen\nvoittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.\n\nKun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi\nollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan\ntuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään\npitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.\nEsitteli: \"herra Salmela, neiti Mellin\". Herra Salmela kumarsi ja pyysi\nvalssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja\nhuimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun\npysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei\npitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä\nkädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan \"franseesi\" ja kumarsi\npäätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi\nja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;\nherrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan\ntanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen\nvalssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi\nlähteä lattialle.\n\nFranseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.\nUjoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun\nSalmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki\nsohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi\nerinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina\nväliin äännähti; sanoi milloin \"hm\", milloin \"niin\", milloin \"jaa\",\nmilloin \"jaha\"; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja\nilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken\naikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään\ntarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän\nmukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;\nhän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja\nsiinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että\nHannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: \"sopisitte juuri hyvin\nyhteen\".\n\nKuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian\npian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän\nkuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja\nsyöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien\nkilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.\nEntiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten\nviuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten\nsilmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen\nhaukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus\nkaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät\nsyrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he\nvartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi\npalata jälleen heidän luokseen.\n\nToisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli\ntottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä\npaljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä\ntuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.\n\nNäin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:\n\n\"Täällä on paljon väkeä tänään.\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ja kovasti kuuma.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.\"\n\n\"On.\"\n\nPieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili\nviatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:\n\n\"Tykkääkö neiti tanssista?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Vai niin; minäkin tykkään.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?\"\n\n\"Kuinka? Onkimisesta?\"\n\n\"Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?\"\n\n\"Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä\nmitään hauskempaa.\"\n\nHän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri\nollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna\nodotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:\n\n\"Tykkääkö neiti ajelemisesta?\"\n\n\"Tykkään.\"\n\n\"Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.\"\n\n\"Niin olen kuullut.\"\n\n\"Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton\nkalliiksi.\"\n\n\"Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?\"\n\n\"Se on se hevonen, joka maksaa.\"\n\n\"Niin, se on totta.\"\n\n\"Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla\ntulisi sentään vähän helpommaksi.\"\n\n\"Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?\"\n\n\"Niin, eiköhän?\"\n\nHanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin\njäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin\nluonnollisesti.\n\nAamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui\nvuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja\nniinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella\nmuuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja\nnaiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni\nhymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti\nmuistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä\ntanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän\nkävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei\nhuolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli\nitsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.\n\nUni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua\nennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan\nja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea\nsama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;\nkevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa\npehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät\ntakaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren\nsalin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja\nsoiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään\nkirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne\nvaltaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia\nja lopetti vihdoin kaikki.\n\nToisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään\ntehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut\npitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi\nhäntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta\nvastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.\nMutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut\nhänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki\ntyötään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki\nharmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin\nsokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,\ntoinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia\nvasten.\n\n\"No, oliko sinulla hauska eilen?\"\n\n\"Oli, hyvin hauska.\"\n\n\"Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.\"\n\n\"Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä\non jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,\nse varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat\nparhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.\"\n\n\"Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä\nsaattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina\nolla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.\"\n\n\"Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.\nHäneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.\nAjatteles, että elämä on sentään niin totista.\"\n\n\"Niin, niin, onhan se.\"\n\n\"Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on\nJumalan palvelija.\"\n\n\"Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole\nteoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian\nkäyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.\"\n\n\"Oih, elä nyt joutavia.\"\n\nOlga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.\n\n\"Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.\"\n\nÄiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän\nharmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli\nvähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä\nhäneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.\n\nHän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.\nSydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät\nkahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti\npuhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti\nsanoa jotain ystävällistä äidille.\n\nUuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela\noli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä\njonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä\nHannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä\nja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti\nja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.\n\n\"Kuinka nyt on kaunista\", hän sanoi. \"Minä aina niin mielelläni\nkatselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa\nolla.\"\n\n\"En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän\nmaapallollamme\", sanoi herra Salmela.\n\n\"Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa\nolomuotoa kuin me ihmiset täällä.\n\n\"Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi\nJumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää\nja korkeampaa ei luomisessa voi olla.\"\n\n\"Miksi hän sitten on niin paha?\"\n\n\"Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka\nsyntiinlankeemisen kieltävät.\"\n\n\"Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa\nmäärässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu\npyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään\nuutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma\nhäilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,\njossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän\nhäiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää\nvaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.\"\n\n\"Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?\"\n\n\"Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon\ntukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa\nniillä villitään.\"\n\nHanna katsoi ihaillen häneen. \"Kuinka te olette onnellinen\", hän sanoi.\n\"Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.\"\n\n\"Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja\näitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä\nuskollisena.\"\n\nHanna vaikeni.\n\nAviopuolisona, äitinä --? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs\nsitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä\nkaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna\nmelkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin\nolevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä\nleuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä\nkatsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli\nvanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,\nja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.\nKammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan\nheittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia\naskeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan\nkatseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli\nkädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti\noli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta\nja yksinäiseltä.\n\nNoinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?\n\nHannaa pöyristytti.\n\n\"Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä\nkun jäisikin naimattomaksi?\"\n\n\"Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana\nkuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?\"\n\nHanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat\nnyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä\nhuononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen\nmatkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.\nSalmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen\nihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen\nmielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he\nToivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista\nollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden\nherrojen.\n\nPerillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin\nrekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat\nkeskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi\njätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta\nsaakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli\nherroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä\nsaivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä\nniinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.\n\nPaluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön\nhuolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli\nja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista\nja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän\ntaaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei\nmuuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten\nrunouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli\nsyöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä\nkaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun\naivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.\nIhmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda\nniistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan\najatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,\naavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.\nMitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan\nMarlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,\nmitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään\nnousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,\njosta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.\n\nUsein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,\nmilloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.\nSalmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä\nvielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä\nerosivat.\n\nSalmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui\nhyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja\nviisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut\nniin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,\nsitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä\nhän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada\nHannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva\naviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän\najatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,\nhallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja\nvaloisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen\nmieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen\nsuosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi\nhäntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi -- oh, he\neläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä\näärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina\ntulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin\npian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.\n\nOltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.\nVilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli\nihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja\nhattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.\nIsvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien\nohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja\njytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit\nheitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan\nmatkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät\ntoisiaan, muut vaan jöröttivät.\n\nNäiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun \"Elias Lönnrot\" tuli\nrantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi\nkädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan\nsillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä\nlähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni\ntervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että\njalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan\nylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.\nEi ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan\nmatkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.\n\nTätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain\nkadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina\ntoisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä\nsisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.\n\n\"Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?\" kysyi vihdoin Salmela, kun\nolivat tulleet likelle Hannan kotia.\n\n\"Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta\", vastasi Hanna. \"Kysymmekö noita\ntoisia, ehkä heitäkin haluttaa.\"\n\n\"Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.\"\n\nHanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne\nviitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset\nkääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat\nkahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;\nSalmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta\nalkaisi, ei se näin kadulla käynyt.\n\nPumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,\nryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs\nvalkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja\nkaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja\nhuusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja\nkatselivat.\n\n\"Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.\" Mutta eihän se; siinä vaan\nkelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta\nlakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään\nmaahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään\npainaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille\nnauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi\ntakaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.\nHe jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.\nTytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he\ntarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat\nniin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja\nkuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla\nlailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja\nlöivät sääriin kiinni.\n\nHanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli\nheitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas\nsilmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina\notsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli\npäässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi\npäänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka\nMiinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se\nkuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän\ntiesi, minkätähden.\n\nAlavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.\nRyytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän\nallansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät\nläheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan\nkukoistuksen hienoa tuoksua.\n\nJa nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän\npitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.\nHiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina\nväliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai\nkuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois\nja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa\nloppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin\nposkin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi\nhänen katsettaan ja rukoili vastausta.\n\n\"Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni\nonnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa\nkanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan\nsaakka?\"\n\n\"Tahdon\", kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi\nparemmin kuin korva.\n\nSalmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli\npuolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja\nruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja\ntunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen\nhuuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,\noudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän\npöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa\njotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se\noli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen\nkiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela\noli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin\nväkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli\nrajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja\nhiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja\nonnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan\ntoisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.\n\n\"Kalle.\"\n\nHanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän\nvähitellen sentään oppisi siitä pitämään.\n\nHe olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se\nvarmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa\ntietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi\nvanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella\nolisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille\nkenellekään.\n\nTämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.\nSitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin\nvanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.\nMutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan\nja pitkän pitkiä kirjeitä.\n\n\"Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti\nkirjoitat\", sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden\nkävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös\nTrobergin kallioille, linnaa lähellä.\n\n\"Muistan tok'\", sanoi Hanna, \"eipähän minulla muuta iloa tule\nolemaankaan\".\n\nSalmela palkitsi häntä suuteluilla.\n\n\"Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?\"\n\nHän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen\nleukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.\n\n\"Lupaatko täyttää?\"\n\n\"Jos vaan voin. Mitä se on?\"\n\n\"Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei\nole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos\nmaailma siihen henkeään puhaltaa.\"\n\n\"Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan\nhaluttaa.\"\n\nSalmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi\nhänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan\nvaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,\nettä Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän\nsitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,\nsillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja\nhän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.\n\nKauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta\nkertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.\n\n\"Rakas Kalle\", hän taas sanoi, \"meidän täytyy lähteä, mamma varmaan\nminua kaipaa\".\n\n\"Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.\"\n\nHän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä\ntukehduttaa.\n\n\"Mutta ajatteles\", uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,\n\"jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.\nSilloin menee minulta maine.\"\n\n\"Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo\nihmisiä liikukaan.\"\n\nSalmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen\nhengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut\nniihin enää katsoa.\n\nHän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä\nrajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet\ntuskallisen levottomaksi.\n\n\"Kalle, lähdetään pois!\" Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.\nMutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.\n\nKuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien\nheidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli\nsiitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,\nvalahtivat nyt alas poskille.\n\nSalmela koetti häntä lohduttaa.\n\n\"Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin, -- --\nluuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne\nmeitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.\"\n\nHän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.\n\n\"Ei enää, Kalle, ei enää.\" Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.\n\n\"Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä\ntavata toisiamme.\"\n\n\"Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.\"\n\nSalmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla\nenää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui\nvasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he\nastuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.\n\n\"Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,\narmaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota\nrakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.\nKunpa se aika jo pian tulisi -- --\"\n\nSiihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan\ntaas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota\nkummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.\n\nTulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.\nHanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina\nkeppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa\nolisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,\nrauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla\nvakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö\nvitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas\nheidän jälkeensä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nElokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän\nkohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä\nkatsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan\nsyvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli\nlämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta\nnäytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...\n\nRakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa\nmaailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa\nkaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli\nautuutta!\n\nJumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja\nvaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.\nHän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen\ntoisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen\nrakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella\nJumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän\nsitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...\n\nTulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska\nkoti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.\nSairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he\nolisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.\nEikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin\nlukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen\npuuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta\nlopun tekee...\n\nHän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista,\nväki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut\nmelkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli\nepävakaista harjoitusta vaan.\n\nEi hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä\narmastaan ajatellen.\n\nVesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa\ntömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut\ntietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo\ntosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän\nvapisi pelvosta.\n\n\"Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.\"\n\nJussi istui hänen viereensä penkille.\n\n\"Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua\nhakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman\nmukaan, kun \"Savotar\" tekee huvimatkan.\"\n\n\"En minä.\"\n\n\"Et sinä! Mikset?\n\n\"Mitä minä siellä?\"\n\n\"Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen\ntorvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu\nolet, jos jäät pois.\"\n\n\"Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?\"\n\n\"Lupasivat ainakin.\"\n\nOlisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei\nseuroissa kävisi...\n\n\"Niin, en minä kuitenkaan.\"\n\n\"Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa,\npaistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.\"\n\n\"Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo\nmyöhäistä.\"\n\n\"Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin\ntakaan, että ruoka maittaisi.\"\n\n\"Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?\"\n\n\"Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka\nkorkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas\nkatsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt\nhänen on kätensä särkynyt.\"\n\n\"Oikeinko pahasti?\"\n\n\"Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään.\nTohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli\njärvessä.\"\n\n\"Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?\"\n\n\"Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme\npaljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas\nvoimistelevat Kuopiossa.\"\n\n\"Mutta luvut, Jussi?\"\n\n\"Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan\nniin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää\nviljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan\nolla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea,\nkuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät\njaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi\nrupesivat, toisten elätettäviksi.\"\n\n\"No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.\"\n\n\"Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat\nvähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät\ntaikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei\nvirkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki --\"\n\n\"Jussi!\"\n\n-- \"ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa.\nSen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se\nmahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin\nmies tulee.\"\n\n\"Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat.\nHe tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin\nvaikutusalansa.\"\n\n\"Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää\nvaan jos johonkin.\"\n\nIllallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä\nrakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan.\nSalmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen\nkolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta\nHannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut\nvalmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti\nedistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi\napua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa\nhyvän ja pahan.\n\nOli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello\nkävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita\nkuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.\n\nEtehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna\nepäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako\nmenemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa\ntilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja\njos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun\nkäteensä ja läksi.\n\n\"Vai niin, sinäkö, tyttöseni -- -- arvasitko, että minulla -- oli -- oli\nsinulle uu -- uutisia -- --\"\n\nIsä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki\nlöyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä\ntuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?\n\nHanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään\ntukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.\n\n\"Tule -- -- tule -- -- tänne kuu -- kuule -- le -- maan -- --\"\n\nHäntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä\nhoiperteli äidin sängyn reunalle.\n\n\"Mamma -- elä nyt nuku -- kuule kun minä kerron -- -- kas kun posket\npunottaa -- -- juuri kun nuorella tytöllä -- --\"\n\nHän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti,\nkäänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.\n\n\"Sassa meinaa naida meidän Hannan -- -- niin -- mamma saa laittaa häitä\n-- -- tyttärelle häitä -- --\"\n\nHän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas\npainaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois,\nmutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.\n\n\"Hannaseni\", sanoi äiti, \"sytytä kynttilä ja lähde kamariisi\".\n\n\"Elä pelkää, lapsi\", lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat\nkasvot, \"elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi\".\n\nAamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut,\nkuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.\n\nSeitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan\nvielä.\n\n\"Isä jäi nukkumaan\", puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen\npian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. \"Et sinä Sassaa ota, tiedän\nsen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta,\njohon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi\naavistaa -- -- enkä minä voi kertoa -- -- mutta elä mene naimiseen, ellet\nsaa toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa -- -- ja saastainen\non se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian\narvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.\"\n\nHanna kietoi kätensä äidin kaulaan.\n\n\"Mamma -- rakas --\"\n\nHän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan\nKalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia\nmiehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli\nkieltänyt.\n\n\"Mutta jos pappa pakoittaa?\"\n\n\"Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset.\nTänään kuuluu Sassa jo tulevan.\"\n\n\"Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.\"\n\n\"Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla\nhorjumaton.\"\n\nIsä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen\novet auki mennessään.\n\n\"Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä\", kuuli Hanna hänen\nsanovan.\n\nÄiti yritti tulemaan takaisin.\n\n\"Kyllä minä menen sanomaan\", lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.\n\n\"Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on\nkylmä.\"\n\n\"Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.\"\n\nLiisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat\nylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea\nkasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä\nvieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että\njytisi.\n\n\"Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista\nsiivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme\nja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin\ntappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista\nporsasta -- thyi! -- iljettää jo ajatellakin --\"\n\nHanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,\npuusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:\n\n\"Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.\"\n\n\"Ettäkö olen valhetellut, sitten?\" huusi Liisa hänen jälkeensä. \"Kun te\nviitsitte vielä puolustaa tuommoista isää -- --\"\n\nHanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän\noli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin\npalamaan.\n\n\"Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla,\nkun kosijoita odotat\", sanoi isä.\n\n\"Onhan tämä hyvä\", vastasi Hanna hiljaa.\n\n\"Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka\nhänen sisarensa käy puettuna.\"\n\n\"Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa\", muistutti äiti.\n\n\"Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki\nvalmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa\nkertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.\"\n\nHanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten\ntoisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen\nhuulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.\n\n\"Pappa, en minä Sassalle mene.\"\n\n\"Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?\"\n\n\"En.\"\n\nIsä katsoi äitiin.\n\n\"Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?\"\n\n\"Ehkei Hanna rakasta häntä.\"\n\n\"Ei, minä en rakasta.\"\n\n\"Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en\nihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin\nikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen\nSassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on\nhyväluontoinen mies, sitä paitse.\"\n\n\"Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.\"\n\n\"Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Hän elää huonosti.\"\n\n\"Ja kuinka sinä sen tiedät?\"\n\nIsä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.\n\n\"Onhan se tunnettu asia\", sanoi äiti.\n\n\"Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette\njuorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa,\nkuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen\naviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon\nminä annan teille.\"\n\nIsä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:\n\n\"Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä\nmenet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa.\nEdeltäpuolen hän aikoi tulla.\"\n\nHanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin\npäällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä\npäivänä ollenkaan.\n\nTurhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja\noli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen\nsilmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika\nkirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.\n\n\"Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan\", hän sanoi, \"lähdemme\npurjeveneellä Vaajasaloon\".\n\nHanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.\n\n\"Haudo silmiäsi vedellä, lapseni\", sanoi äiti, kun isä oli mennyt\nhuoneesta. \"Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen\npakoiteta missään tapauksessa.\"\n\nHanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen\nseura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut\nvanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään\ntottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän\nheitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja\nnaurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui.\nHeillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun\njoskus meni väärin, he vaan nauroivat.\n\nPäivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene\nmeni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään\nkeveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli\njuuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.\nEikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt,\nvaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin\noli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei\nenää selvänä muistanutkaan.\n\nMutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.\n\nHe istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa\nherraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät\nsilmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä,\njohon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan\nyksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti\nseurata toisia.\n\n\"Elkää menkö\", kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.\n\nEi auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...\n\nKuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei\nystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän\nteki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna\nkävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta\nottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon\nitseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten\ntodenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen\ntäytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui\nvaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin\nkorviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä\nisä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai\nkiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat\nsydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.\n\n\"Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen\", sanoi isä kerrankin, \"anna\ntänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,\npudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.\"\n\n\"Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö\ntee\", muistutti äiti sävyisällä äänellään.\n\nHanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen\nsydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin\npolkea konettaan.\n\n\"Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.\nSeuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.\"\n\n\"Mutta ei se nyt olekaan kumma\", puhkesi Jussi puhumaan, \"niissä\nmelkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset,\nja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän\npäivän koko joukolle.\"\n\n\"Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää\",\nlausui äiti.\n\n\"Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin\nmuut\", lisäsi isä.\n\nHanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä\nsuuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,\njoka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei\nvoinut enää estää niitä tulemasta.\n\n\"Mamma, saanko nousta ylös pöydästä\", hän kysyi, \"ei minun käy syönti\".\n\nÄiti näytti alakuloiselta.\n\n\"Nouse vaan\", hän sanoi hiljaa.\n\nHanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa\nääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset\nvesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille\ntyynyvaaruille hänen sylissään.\n\nMutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt.\nOlipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle\nei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää.\nHyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja\nahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin\ntukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten\nmuuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista\nylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei\nsoimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän\nKallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt\nhän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina,\nkuinka hän -- --\n\nKyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi\nnousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän\nvaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä\ntulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän\nlaitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili\nvakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät\nne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä\nvaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina\nniin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja\nikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan\ntoista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja\nvälttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,\nteki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta\ntanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä\nvarten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään\nmuuta.\n\nTuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti\njälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan,\neikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.\n\nÄiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.\n\n\"Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni\", sanoi hän, \"vaikka pappa\nonkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi\nmurtanut koko elämäsi.\"\n\nÄiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.\n\n\"Eikö totta, lapseni!\"\n\n\"Totta\", vastasi Hanna hymyillen.\n\nIllempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä\nhänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää\njoutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli\npaljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa.\nMutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä\ntuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen\nkirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti\nkirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän\nkarkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän\nväliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta\nlukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä\nenemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa\nmitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan,\nettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä\nainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen\nkokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.\n\nSalmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta\nrakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi\nhyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja\nystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen,\nsuuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän\nkumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena.\nJoka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän\nviipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut\ntehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan,\nmilloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi\npanevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela\ntaaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.\n\nLukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin\nmeni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu\nHelsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui\nkirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,\nkun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen\nmonta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia\nvuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta\nnurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa\nsäntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä\nkivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että\nkykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö\npitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän\noli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon\nponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa\nhänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden\ntekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös,\nsammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen\notti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja\nläksi.\n\nMieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja\nkatseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan\nvaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää\nillat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä\nsuotta elämäänsä ikävöittänyt.\n\nYlioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni\nkävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä,\nkuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia\nnaisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti\nnostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä\nlausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset\nniitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten\nonnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana\npitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.\n\nOsuivat he sitten kulkiessaan tulemaan \"Uuden kuopan\" kohdalle ja\nsamassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas\nkaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan\ntakaisin tulevaksi...\n\nPuoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa\nhoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan \"Tarkk'ampujan\" kadulle erääsen\ntunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin\npaikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet\nloukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle\nrahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi\nmennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela\narvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi\nportista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja\nkatu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei\nnäkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...\n\nSeuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli\nriutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla.\nVaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys\ntunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä\nitseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin\ntuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui\npahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään\nkamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi.\nTuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä\npuoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen\nsylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä\nilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli\nkestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä\nvähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan\nhän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki\nhuulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki\nmieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi\nhän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano\nesti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse\nja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen\nkädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän\nkatsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui\nsitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä\nlämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi,\nettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja\nvilkaisi allekirjoitusta.\n\n\"Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?\"\n\n  \"Hyvä Kalle!\n\n  Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä\n  antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota\n  samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me\n  olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska\n  hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä\n  ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan,\n  johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja\n  pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan\n  tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä\n  hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen\n  kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta\n  tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo\n\n                                 setäsi\n                                   Petter Salmela.\"\n\n\"Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään\", mutisi Kalle ja hyppäsi\nylös vuoteeltaan.\n\nHän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili\nvaatteitaan.\n\n\"Kunnon ukko tuo setä\", ajatteli hän siinä pukiessaan, \"semmoisen\nvarallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin\nja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa\nnähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo\npari vuotta takaperin.\"\n\nHän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin\nylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.\n\nSiisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja\nmiellyttävän neidin rinnalla.\n\n\"Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku\", puhui neiti, \"tulet\nolemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään\".\n\n\"Hyvä on\", hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.\n\n\"Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta\naamusta päivin, muistatkos.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun\noikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.\n\n\"Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?\"\n\n\"Tietysti. Entä sinä?\"\n\n\"Samoin.\"\n\n\"Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?\"\n\n\"Ehkä.\"\n\nHe olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni,\nhansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin\nkuin muuten oli tavallista.\n\nKotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä\nlaatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi\nse oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle,\nmutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi\npitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä\nodotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli\nhänellä hyötyä elämässä.\n\nNäin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle\nlaatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna\njuuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,\nniinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.\n\nMutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei\ntiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen\nkirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään\nlohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti\nkirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja\nodotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin\nruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein\nvarmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä\nvielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi\nsilloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen\nvaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen\nedessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä\nvastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.\n\nHanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän\nnytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili\nhartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,\nvaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja\nrakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa\ntoivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.\n\n\"Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi\nminusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.\"\n\nKun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.\nMutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa\nsydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,\njota hän kauan oli luvannut.\n\nMutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään\nkirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti\nviimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei\nkukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä\njaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille\npannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja\nvoimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä\nkohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei\nensinkään.\n\n\"Mitäs te olette niin ikäviä\", hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä\nkerran siitä nuhteli, \"niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.\nNiitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka\nkorvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman\nsanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.\"\n\nEi äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei\njaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja\npainava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä\nkärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin\nrisahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei\ntahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi\novea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.\n\nEräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista\nheikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,\nsillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.\nVäsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni\nja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että\nHanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.\n\nMutta Liisa tohahti sisään.\n\n\"Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?\"\n\nÄiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.\n\n\"Kuinka minä säikähdin\", kuiskasi hän, painaen sydäntään.\n\n\"Liisa menee nyt pois, minä tulen heti\", sanoi Hanna, ja annettuaan\näidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.\n\n\"Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.\"\n\nHanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia\nsiitä enää paremmaksi tullut.\n\nLiisa suuttui.\n\n\"Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta\npääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina\ntakaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,\nentinen onkin jo, kuulimma, kuollut.\"\n\n\"Liisa!...\"\n\nHanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja\npuristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivt, huulet vapisivat.\n\n\"Se ei ole totta\", läähätti hän, \"se ei ole totta. Te valehtelette,\nLiisa.\"\n\n\"Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää\nMarilta, jahka tulee täällä käymään.\"\n\nHanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko\npäivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän\nkäveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan\nluokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,\nse oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.\nVesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan\nmielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa\nja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.\n\nViikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä\noli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa\nkaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,\nettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti\njoka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta\nannettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.\n\nNiin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen\nHelsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa\nElma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta\nvallan toista.\n\nHän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.\n\n\"Onko se ihan varma?\" kysyi Hanna.\n\n\"On, mutta elä sure, ei se kannata.\"\n\n\"Enhän minä surekaan\", sanoi Hanna ja nauroi.\n\nOlga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.\n\n\"Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?\"\n\nHanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni\nja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili\nhäntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.\n\n\"Ei, elä hae\", sanoi Hanna.\n\nNauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa\nitkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen\nympärilleen.\n\n\"Jätä minut yksin\", sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,\nmutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä\nilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin\nkummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi\ntahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä\nmukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään\nluonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.\n\nKun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.\nMutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi\najattelemaan.\n\nHän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.\nHän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,\ntoivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja\nylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä\nvuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin\nalentanut itsensä.\n\nHän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne\nuuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän\nnauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän\nkuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän\nkauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.\n\nJumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen\nrukouksiaan.\n\nKuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.\nEikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.\nEi merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin\nsanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille\nhyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi\nollut, että isä olisi juomasta lakannut?\n\nKuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa\nvaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen\nsaavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.\n\nTämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista\nkirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui\npäivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä\nnuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti\nsuurta ääntä milloin mistäkin.\n\nViikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut\nmilloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut\najatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.\nLuonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.\n\n\"Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi\",\nsanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, \"onpa hänellä pensiooni\nminun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin\nvähällä toimeen.\"\n\nHyvähän tuo oli niinkin...\n\nHanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta\nrännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen\nsilmälasiansa ja terävää leukaansa.\n\nHyvähän tuo oli niinkin...\n\nHanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli\nsyvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.\n\nAhkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta\najatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.\n\nMitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen\nelämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän\nei vastausta saanut.\n\nSitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä\nvarten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä\nkulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.\nHän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen\nuneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan\nasti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan\nvoiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se\nkoskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän\nkaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka\neivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.\n\nMiksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin\nmitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta\nilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.\nSyntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä\nsaavuttamatonta toivonut.\n\nHän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään\nkyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin\ntoivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...\n\nKoneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,\nkoneentapaisesti hän neulaansa liikutti.\n\nVälistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois\nruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja\nvastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus\nja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo\nkiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki\nlevottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden\nhenki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä\nhänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.\n\nVoimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät\neivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti\nhänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin\nhitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin\nöisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.\n\nÄiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä\nkenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.\n\nOli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.\nYksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä\noli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa\noli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.\nHonkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla\nhuojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,\nlepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja\nlaittoi niistä kimpun.\n\nRännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli\nauki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi\nylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.\n\n\"Tahdotteko kukkia?\" kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan\nikkunaan.\n\nVanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten\njälleen.\n\n\"Kiitoksia\", lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä\nkasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta\nja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi\nylöspäin.\n\nJa huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten\nisälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,\nja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.\n\n[1886.]\n\n\n\n"]