Salaperäinen suojelija
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Kolme Sherlock Holmes -novellia sisältävä kokoelma sijoittuu Lontooseen, missä mestarietsivä ja tohtori Watson ratkovat arvoituksellisia rikoksia. Nimikkonovelli käsittelee lääkärin ja tämän pelokkaan asuinkumppanin välistä salaisuutta. Lisäksi teos sisältää kertomukset kreikkalaisesta tulkista sekä kaksoiselämää viettävästä miehestä.
Arthur Conan Doylen 'Salaperäinen suojelija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 630. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SALAPERÄINEN SUOJELIJA
(Sherlock Holmes-seikkailuja)
Kirj.
A. CONAN DOYLE
Suomennos.
Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki, 1923.
SISÄLLYS:
Salaperäinen suojelija. Kreikkalaisen tulkin seikkailut. Kaksoisihminen.
SALAPERÄINEN SUOJELIJA.
Silmäillessäni jokseenkin hajanaista pikku kertomusteni sarjaa, jolla olen koettanut valaista ystäväni Sherlock Holmesin luonteen enimmän silmiinpistäviä omituisuuksia, olen kummastuksissani siitä miten vaikeaa on valita juuri niitä esimerkkejä, jotka täysin vastaisivat tarkoitusperääni. Sellaisissa tapauksissa, missä Sherlock Holmes käyttää taiteessaan jonkunlaista tour de force keskustellessaan loogillisesti ja osottaessaan omituisia tutkimistapojaan, ovat tapahtumat useinkin olleet niin vähäpätöisiä ja jokapäiväisiä, etten minä katso voivani esittää niitä yleisölle. Toiselta puolen on usein tapahtunut, että hän on sekaantunut sangen tavattomiin ja dramallisiin tutkimuksiin, mutta niiden ratkaisemisessa on hänellä ollut varsin pieni osa, ja myönnettäköön ettei ystäväni osa tähän nyt kerrottavakseni ottamaani seikkailuun ollut kovin silmiinpistävä, mutta koko tapaus oli niin omituinen, etten katso voivani jättää sitä pois kertomusteni sarjasta.
Minä en ole oikein varma päivämäärästä, sillä muutamat muistiinpanoni ovat kadonneet, mutta minä luulen sen olleen ensimäisen vuoden lopulla asuessamme yhdessä hänen kanssaan Baker Streetillä. Oli myrskyinen lokakuun ilma ja me olimme kumpikin olleet kotona koko päivän. Huonon terveyteni tähden pelkäsin lähteä ulos vinhaan syystuuleen ja Holmes työskenteli salaperäisissä kemiallisissa töissään, jotka aina kiinnittivät koko hänen huomionsa puoleensa niin kauan kuin hän työskenteli niiden parissa. Illalla halkesi eräs koeputki ja päätti hänen työnsä kesken aikojaan; suuttuneena hypähti hän ylös tuoliltaan ja ärjäsi kärsimättömästi.
"Koko päivän työ meni hukkaan, veli Watson", sanoi hän ja meni ikkunan luo. "Siellähän on tähtikirkas taivas ja tuulikin on tauonnut! Mitä sinä sanot kävelyretkestä kaupungille?"
Ollen väsynyt pikku huoneessa olooni suostuin mielihyvällä ehdotukseen ja nostettuani nuttuni kauluksen kylmän ilta-ilman suojaksi kävelimme kolmisen tuntia edestakaisin, tutkien elämää Strand- ja Fleetstreetillä. Holmes oli päässyt tilapäisestä suuttumuksestaan putken halkeamisen takia, ja hänen omituinen keskustelunsa ja terävä huomiotekokykynsä huvittivat minua. Noin kello kymmenen olimme taas Baker Streetillä. Porttimme edessä odottivat pienet umpivaunut.
"Hm, se on joku tohtori – yksityislääkäri huomaan minä", sanoi Sherlock Holmes. "Hän ei ole vielä kauan ottanut vastaan sairaita, eikä hänellä ole ollut paljoa tekemistä. Minä luulen hänen tulleen meitä etsimään. Olipa onni että tulimme niin pian kotiin."
Tunsin täysin tarkoin Holmesin johtopäätelmät, joten voin seurata hänen puhettaan. Vaunuissa pienessä korissa olevien lääketieteellisten esineiden laatu oli hänelle ollut ohjeena loppupäätösten tekemisessä. Vierashuoneemme ikkunasta heijastava valo osotti vieraan olevan meillä. Uteliaana, saadakseni kuulla, mikä saattoi tuon omaan ammattiini kuuluvan toverin tähän aikaan vuorokaudesta Holmesin luo, seurasin minä ystävääni huoneeseen.
Sisääntullessamme nousi tulisijan vierestä tuolilta kalpea, kapeanaamainen mies, jolla oli punertava poskiparta. Hän ei voinut olla kuin korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha, mutta hänen surullinen ulkonäkönsä ja sairaloinen ihonsa osottivat ankaran elämän murtaneen hänen terveytensä ja riistäneen häneltä nuoruutensa kukoistuksen. Hänen käytöstapansa oli kainoa ja sulkeutunutta kuten tunteellisten ihmisten useinkin ja hänen noustessaan uunin laidalle panemansa hoikka valkea kätensä oli enemmän taiteilijan kuin lääkärin käsi. Hänellä oli yllään musta, pitkä nuttu, tummat housut ja värillinen, silkkinen kaulaliina.
"Hyvää iltaa tohtori", sanoi Holmes ystävällisesti. "Minä olen iloinen huomatessani ettette ole tarvinnut odottaa paria minuuttia kauempaa.
"Te olette siis puhelleet kuskin kanssa?"
"Emme, mutta kynttilä tuolla pöydällä osottaa sen minulle. Olkaa hyvä ja istukaa ja kertokaa, millä asialla olette."
"Minä olen tohtori Percy Trevelyan", sanoi vieras, "ja asun n:ssa 403 Brook Streetin varrella."
"Tekö olette kirjoittanut sen tunnetun monografian hermoväristyksestä?"
Hän punastui ilosta, saadessaan kuulla minun tuntevan hänen teoksensa.
"Kuulen niin harvoin puhuttavan kirjastani, että luulin sen jo hautautuneen unhotuksen yöhön. Kustantajani antaa minulle huonoja tietoja sen myynnistä. Minä otaksun teidänkin olevan lääkärin."
"Olen tätä nykyä sotilaslääkäri. Olen ottanut eron terveydellisistä syistä."
"Minun oma erityisalani on aina ollut hermotautientutkimus. Minä haluan yksinomaan saada antautua niiden hoitoon, mutta alussa täytyy tietysti ottaa vastaan mitä voi saada. Tämä ei kuulu kumminkaan asiaani. Minä tiedän miten kallis teidän aikanne on, herra Holmes. Asia on nimittäin sellainen, että minun kotonani Brook Streetillä on tapahtunut muutamia sangen omituisia tapahtumia ja tänä iltana tulivat ne niin sekaviksi, etten voinut odottaa hetkeäkään kysymättä teidän neuvoanne."
Sherlock Holmes istahti ja sytytti piippunsa.
"Minua huvittaa kuulla", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja tehkää minulle mahdollisimman tarkka selko niistä tapahtumista, joiden takia olette rauhaton."
"Muutamat niistä ovat niin mitättömiä, että minä melkein häpeän niitä mainita. Asia on kumminkin niin selittämätön ja sen viimeinen tila niin kummallinen, että minä esitän sen teille kokonaan saadaksenne ratkaista mikä on tärkeää, mikä taas vähäpätöistä.
"Minun täytyy alkaa muutamalla sanalla omasta menestymisestäni. Minä opiskelin Lontoon yliopistossa, ettekä te saa luulla minun kehuvan itseäni sanoessani, että professorini pitivät tulevaisuuttani sangen lupaavana. Tutkinnot suoritettuani ryhdyin jatkamaan opinnoitani ja oli minulla alilääkärin paikka Kuninkaallisessa College-sairaalassa. Minä olin onnellinen saadessani herätetyksi huomiota kirjoituksellani katalepsian patologiasta ja sain palkinnon ja mitalin hermoväristyksen monografiasta, jonka ystävänne juuri äsken mainitsi. Näin ollen ei liikoja toivottu kuin tulevaisuuttani pidettiin loistavana. Rahanpuute oli minulle kumminkin suurena esteenä. Kuten hyvin tiedätte, täytyy korkealle tähtäävän erikoistutkijan alkaa vastaanottonsa jonkun suuren kadun, esim. Cavendish Squaren varrella. Sellaisen talon vuokraaminen ja kalustaminen maksaa kumminkin äärettömän paljon. Sitäpaitsi täytyy tällaisen alkajan olla kyllin rikas elääkseen ensimäiset vuotensa pääomallaan ja voidakseen vuokrata itselleen komeat ajoneuvot. Kaikki tuo oli minun varoillani vallan mahdotonta, ja ainoa toivoni oli mahdollisimman suurilla ponnistuksilla ja säästäväisyydellä koetella kymmenen vuoden perästä alkaa yksityinen vastaanottoni. Eräs aivan odottamaton tapaus avasi minulle kumminkin heti ennen pitkää uusia näköaloja.
"Muutamana aamuna tuli aivan tuntematon vieras, Blessington nimeltään, minua tervehtimään ja alkoi heti puhua raha-asioista.
"'Oletteko te sama Percy Trevelyan, joka on suorittanut loistavat tutkinnot ja äskettäin voittanut palkinnon?' kysyi vieras. Minä kumarsin.
"'Vastatkaa minulle avonaisesti', sanoi hän. 'Sen tulette huomaamaan olevan eduksenne. Teillä on kaikki se etevyys, joka tekee miehen menestyksen mahdolliseksi. Onko teillä myöskin tahdillisuutta työssänne?'
"Minä hymähdin tuolle omituiselle kysymykselle.
"'Minä toivon saaneeni osan siitäkin lahjasta', vastasin hänelle.
"'Onko teillä mitään huonoja taipumuksia? Onko teillä taipumusta juoppouteen?'
"'Hyvä herra', huudahdin minä.
"'Se on hyvä, kovin hyvä. Mutta minä olin pakotettu teiltä kysymään. Minkätähden teillä sitten ei ole sellaisilla edellytyksillä sairaita?'
"Minä kohautin olkapäitäni.
"'Se on varmaankin tuo vanha historia. Teillä on enemmän päässä kuin taskuissanne, vai kuinka? Mitähän te sanoisitte, jos minä hankkisin teille talon Brook Streetin varrelta?'
"Minä tuijotin häneen kummastuneena.
"'Se tapahtuu minun itseni eikä suinkaan teidän tähtenne. Minulla on muutamia tuhansia puntia joutavia rahoja ja ne aion käyttää hyväksenne.'
"'Mutta minkätähden?' kysyin minä.
"'Se on yksinkertaisesti vain tavallinen spekulatsiooni ja monta muuta sellaista varmempi.'
"'Mitä te tahdotte sitten minun tekevän?'
"'Sen sanon teille heti. Minä vuokraan huoneuston ja kalustan sen, maksan palvelijat ja panen koko yrityksen käyntiin. Te voitte vain kuluttaa tuolianne vastaanottohuoneessa. Minä annan teille taskurahat ja kaikki. Sitten te annatte minulle kolme neljännestä kaikesta mitä ansaitsette ja neljänneksen te pidätte itse.'
"Tämän ehdotti minulle herra Blessington. Minä en tahdo väsyttää teitä kertomalla neuvottelujamme. Asia loppui sillä, että minä seuraavana kesänä muutin huoneustoon ja alotin vastaanottoni melkein hänen esittämillään ehdoilla. Hän asettui luokseni potilaana, sillä hänellä oli heikko sydän ja niin ollen tarvitsi alinomaista apua. Toisen kerroksen kaksi parasta huonetta laitettiin hänen makuuhuoneekseen ja vierashuoneeksi. Hänen tapansa olivat sangen omituiset, hän pelkäsi seuraa ja meni harvoin ulos. Hänen elämänsä oli muuten säännötön, mutta eräässä suhteessa oli hän yhtä säännöllinen kuin kellon koneisto. Samaan aikaan joka ilta hän tuli vastaanottohuoneeseen, selaili tilikirjat, pani kolme shillingiä ja kolme penceä pöydälle jokaisesta ansaitsemastani guineasta ja loput kassalaatikkoon, jonka hän otti mukaansa huoneeseensa.
"Voin aivan hyvällä mielellä vakuuttaa, ettei hänellä ole koskaan ollut syytä katua spekulatsiooniaan. Muutamat onnistuneet tapaukset, samoin sairaalassa saavuttamani maine, veivät minua hyvin eteenpäin ja viimeisinä vuosina olen tehnyt hänet rikkaaksi mieheksi.
"Muuta en tarvitse mainita elämästäni ja suhteestani herra Blessingtoniin. Nyt on vain kertomatta, mikä minut toi tänä iltana tänne.
"Muutamia viikkoja sitten tuli herra Blessington luokseni sangen liikutetussa tilassa. Hän puhui eräästä Lontoon läntisessä osassa tehdystä murtovarkaudesta ja tuntui olevan tapauksesta tavattoman huolestunut. Hän selitti jo samana päivänä panevansa ikkunoihimme ja oviimme vahvemmat lukot. Koko viikon ajan oli hän levottomassa tilassa. Hän katseli alinomaa ulos ikkunoista ja lakkasi kävelemästä päivällisen edellä, kuten hänellä ennen oli tapana tehdä. Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kuolettava tuska jostakin, mutta kysyttyäni häneltä, tuli hän niin vihaiseksi, että minun oli pakko vaihtaa puheenaiheeni. Asteettain katosi hänen levottomuutensa ja se oli jo melkein kokonaan haihtunut, kun taas uusi tapaus häntä säikytti siihen määrin että hän näytti kadottaneen koko mielenmalttinsa.
"Syy oli seuraava. Pari päivää sitten sain minä kirjeen, jonka nyt luen teille. Kirjeessä ei ollut osotetta eikä päivämäärää ja se kuuluu:
"'Eräs nykyään Englannissa asustava venäläinen aatelismies tahtoo mielellään saada tohtori Percy Tvelyanin lääkärinhoitoa. Hänellä on ollut jo vuosikausia kataleptisia kohtauksia, joita tohtori Trevelyan on tutkinut. Hän aikoo tulla käymään huomisiltana neljännestä yli kuusi ja toivoo, että tohtori Trevelyan hyväntahtoisesti olisi sinä aikana kotona.'
"Kirje oli minusta erittäin hauska, sillä vaikein seikka katalepsiaa tutkittaessa on siinä, että tauti ilmenee niin aniharvoin. Minä olin sentähden määrätyllä kellonlyönnillä kotonani vastaanottohuoneessa. Palvelija osotti odotetun potilaan sisään. Hän oli vanhanpuoleinen mies, hyvin laiha, hiljainen ja jokapäiväisen näköinen, eikä millään tavoin vastannut sitä kuvittelua, jonka saa venäläisestä aatelismiehestä. Enemmän olin minä kumminkin kummastunut hänen toverinsa ulkonäöstä. Tämä oli tavattoman kaunis ja hyvin nuori mies, tumma ja tulinen näöltään, jäsenet ja rinta kuin Herkuleella. Hän piteli vanhaa miestä kainalon alta kiinni ja saattoi hänet tuolille sellaisella hellyydellä, ettei sitä olisi voinut odottaa hänen näköiseltään mieheltä.
"'Suokaa anteeksi, että tulen sisään', sanoi hän vähän murteellisella englanninkielellä. 'Tämä on minun isäni ja hänen terveytensä on luonnollisesti minulle sangen tärkeä.'
"Minä olin hänen levottomuudestaan liikutettu.
"'Kenties te tahdotte jäädä sisään neuvottelun ajaksi?'
"'En suinkaan missään nimessä', sanoi hän kauhistuneena. 'Se on minulle liian surullinen aine. Jos minä näkisin isäni jossakin tuollaisessa kauheassa kohtauksessa, niin minä tuskin voisin elää sen yli. Minun hermostoni on sangen herkkä. Teidän suostumuksellanne odotan minä toisessa huoneessa siksi kun te puhelette isäni kanssa.'
"Minä suostuin hänen pyyntöönsä ja hän poistui. Sairas ja minä aloimme nyt keskustella sairaudesta ja minä tein samalla tarkkoja muistiinpanoja. Miehen intelligenssi ei ollut kovin suuri, ja hänen vastauksensa olivat usein horjuvia, mikä luullakseni riippuu hänen vajanaisesta englanninkielentaidostaan. Vihdoin hän lakkasi vastaamasta ja kääntyessäni häneen päin, säikähdin minä nähdessäni hänen istuvan suorana tuolissa, tuijottavan minuun tyhjällä ja liikkumattomalla katseella. Hän oli taas saanut tuon kummallisen taudin kohtauksen.
"Ensin tunsin minä myötätuntoisuutta miesraukkaa kohtaan, mutta innostuin heti saadessani tilaisuuden lähemmin tutkia tapausta. Minä tein muistiinpanoja potilaan valtasuonesta ja lämpösuhteista, koettelin hänen lihastensa kankeutta sekä otin huomioon muutamia tahdottomia liikunnoita. Minä en tavannut niissä mitään säännöllisestä poikkeavaa, mikä oli sopusuhtaista aikaisempien kokemusteni kanssa. Minä olin useita kertoja ennen hyvällä menestyksellä antanut potilaitteni hengittää amylinitratia ja tahdoin nyt taas koettaa sen vaikutusta. Pullo oli laboratorihuoneessani ja minä jätin sairaan tuoliin ja menin sitä hakemaan. Ollen pakotettu etsimään sitä ennen kuin löysin, palasin vasta viiden tai kuuden minuutin perästä. Ajatelkaapa kummastustani kun minä huomasin huoneen tyhjänä ja sairaan poissa. Minä menin heti odotushuoneeseen. Poika oli myöskin kadonnut. Eteisen ovi oli kiinni, mutta ei lukossa. Palveluspoikani oli äsken tullut ja sangen hidas. Hän odottaa tavallisesti keittiössä ja tulee sisään ainoastaan sulkeakseen oven potilaiden mentyä, kun minä soitan vastaanottohuoneen kelloa. Hän ei ollut kuullut vieraiden menoa ja asia jäi niin ollen sangen salaperäiseksi. Herra Blessington palasi kävelyltään vähän sen jälkeen, mutta minä en virkkanut tapahtumasta mitään, sillä, totta puhuen, olen tottunut puhelemaan hänen kanssaan mahdollisimman vähän.
"Minä luulin nyt, etten enää koskaan tapaisi sitä venäläistä aatelismiestä ja hänen poikaansa. Hämmästyin sentähden suuresti huomatessani heidän molempien seuraavana iltana tulevan samaan aikaan vastaanottohuoneeseeni samalla tavalla kuin edellisenäkin päivänä.
"'Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi eilistä äkillistä katoamistani', sanoi venäläinen.
"'Minä tunnustan olleeni hyvin hämilläni siitä', vastasin minä.
"'Asian laita on nim. sellainen, että minun ymmärrykseni on tällaisten kohtausten jälkeen aina sangen sekaisin. Minä unhotan kaikki, mitä juuri edellä on tapahtunut. Minä olin heräävinäni vieraassa huoneessa ja menin teidän poissaollessamme kadulle jonkunlaisessa horrostilassa.'
"'Ja nähtyäni isäni menevän odotushuoneen oven ohi, luulin minä keskustelun loppuneen', sanoi poika. 'Minä en käsittänyt tapahtumasta mitään ennen kuin olimme kotona.'
"'No niin', sanoin minä, 'mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta minä olin eilen sangen hämilläni. Jos tahdotte mennä odotushuoneeseen, niin voimme taas jatkaa keskeytynyttä neuvotteluamme.'
"Puolen tunnin ajan me keskustelimme vanhan herran taudin tunnusmerkeistä ja kirjoitettuani hänelle muutamia reseptejä meni hän pojan käsivarten nojaten matkoihinsa.
"Se tapahtui herra Blessingtonin kävelytunnilla. Hetkisen perästä kuulin minä hänen tulevan kotiin ja menevän huoneeseensa. Pari tuntia myöhemmin juoksi hän alas ja ryntäsi huoneeseeni kauhistuksesta villiytyneenä.
"'Kuka on ollut minun huoneessani?' huudahti hän.
"'Ei kukaan', vastasin minä.
"'Se on valetta', sanoi hän. 'Tulkaa ylös ja katsokaa itse.'
"Minä en puhu hänen raa'asta puhetavastaan, sillä hän oli pelosta puoliksi pois järjiltään. Tultuani hänen huoneeseensa, osoitti hän minulle useita likapilkkuja vaalealla matolla.
"'Väitättekö niiden olevan minun jälkiäni?'
"Ne olivat todellakin paljon suuremmat hänen jälkiään ja olivat vallan tuoreet. Iltapäivällä satoi ja venäläinen potilas poikineen olivat ainoat, jotka kävivät luonani koko iltapäivällä. Odotushuoneessa istuneen miehen on jostakin tuntemattomasta syystä täytynyt mennä herra Blessingtonin huoneeseen, sillä aikaa kuin minä puhelin isän kanssa. Ei mitään ollut kadonnut eikä liikutettu, mutta Blessington tuntui olevan tapahtumasta enemmän liikutettu kuin luulinkaan, vaikka asia oli kyllin vakava riistämään mielenrauhan keltä hyvänsä. Hän istahti itkien nojatuoliin ja minä tuskin sain häntä puhumaan mitään yhtenäistä. Hän ehdotti, että minä tulisin hakemaan teitä. Minä huomasin sen olevan suureksi hyödyksi asian ratkaisulle, sillä se näyttää sangen kummalliselta, vaikkakin luulen hänen liioittelevan. Jos te tahdotte seurata minua nyt vaunulla, niin te kenties voitte lohduttaa häntä, vaikka ette voisikaan selittää tuota kummallista tapahtumaa."
Sherlock Holmes oli innostuneena kuunnellut tätä pitkää kertomusta ja hänessä voin huomata heränneen harrastusta asiaan. Hänen naamansa oli yhtä liikkumaton kuin koskaan ennen, mutta hänen silmäluomensa olivat laskeutuneet enemmän ja enemmän ja hänen piippunsa savu tuprahteli yhä paksumpana tohtori Trevelyanin kummallisen kertomuksen jatkuessa. Vieraamme lopetettua hyppäsi Holmes ylös tuoliltaan, ojensi minulle hattuni, pani omansa päähänsä ja seurasi tohtoria ulos. Neljännestuntia myöhemmin nousimme vaunuista tohtori Trevelyanin talon edustalla Brook Streetillä. Se oli noita hiljaisia taloja, jotka aina kuuluvat lääkärien vastaanottohuoneisiin läntisessä Lontoossa. Palveluspoika avasi meille oven ja olimme juuri nousemassa leveitä, matoilla huolellisesti peitettyjä portaita ylös, kun tapahtui jotakin, joka ehkäisi meidän askeleemme. Kaasuliekki sammutettiin äkkiä portaissa ja me kuulimme pimeästä vienon, vavahtelevan äänen:
"Minulla on pistooli", virkkoi ääni, "ja minä vannon, että minä ammun, jos te tulette lähemmäksi."
"Tämähän on todellakin liian naurettavaa", sanoi tohtori Trevelyan.
"Oletteko sitten tohtori", sanoi ääni helpotuksen huokauksella. "Mutta nuo toiset herrat, ovatko ne samoja miehiä, mitä näyttävät olevan?"
Me huomasimme tulleemme hyvin tarkoin tarkastetuiksi pimeässä.
"Niinpä niin, se on hyvä", kuului ääni lopuksi. "Te voitte nyt tulla ylös. Pahoittelen sitä, että mahdollisesti olen teitä säikytellyt varoitustoimenpiteilläni."
Näin sanoessaan hän sytytti taas kaasun ja me näimme edessämme miehen, jonka ulkomuoto ja ääni todistivat hänen hermostonsa huonoutta. Hän oli hyvin laiha, mutta samalla voi huomata hänen ennen olleen lihavammankin. Hänen ihonsa riippui kasvoilla löysillä, pussimaisilla poimuilla, kuten verikoiran huulet. Hänen ihonsa oli sairaloinen ja hänen ohut, punertava tukkansa näytti pelosta törröttävän aivan pystyssä. Hänellä oli kädessään pistooli, jonka hän pisti taskuunsa meidän lähestyessämme.
"Hyvää iltaa, herra Holmes", sanoi hän. "Minä olen kovin kiitollinen, että te heti tulitte tänne. Ei kukaan ole koskaan ollut suuremmassa avun tarpeessa kuin minä. Minä otaksun tohtori Trevelyanin kertoneen tuon selittämättömän murtautumisen minun huoneeseeni."
"Kyllä hän on sen kertonut", sanoi Holmes. "Mitä miehiä nuo kaksi olivat ja minkätähden he tahtoovat teitä vahingoittaa?"
"Niin, niin, sitä on vaikea sanoa", sanoi Blessington hermostuneesti. "Te ette varmaankaan odota, että minun pitäisi se sanoa, vai kuinka, herra Holmes."
"Luuletteko todellakin, ettette itse sitä tiedä?"
"Tulkaa tänne sisään, niin olette kiltti, tulkaa vain hetkiseksi sisään?"
Blessington osotti meille tien makuukamariinsa, Se oli iso ja mukavasti kalustettu. "Näittekö tuota", sanoi hän ja osotti vuoteen jalan juuressa olevaa mustaa arkkua. "Minä en ole ollut koskaan rikas, enkä ole kuin kerran elämässäni toiminet voitonhimossa, sen herra Trevelyan kyllä hyvin tietää. Mutta minä en luota pankkeihin. Meidän kesken sanottuna on minulla kaikki vähät säästöni tuossa arkussa. Te voitte niinollen ymmärtää, mitä minulle merkitsee kun vieraat koettavat tunkeutua minun huoneeseeni."
Holmes katsoi kysyvänä Blessingtoniin ja pudisti päätänsä.
"Minusta on mahdoton neuvoa teitä, jos te koetatte minua petkuttaa", sanoi hän.
"Minä olen sanonut teille kaikki."
Holmes pyörähti kantapäillään ympäri ja näytti hyvin halveksivan näköiseltä.
"Hyvää yötä, tohtori Trevelyan."
"Teillä ei siis ole mitään neuvoa minulle annetavananne", huudahti Blessington.
"Minä neuvon teitä, hyvä herra, puhumaan totta."
Me olimme kadulla kotimatkalla. Olimme sivuuttaneet Oxford Streetin ja olimme puolitiessä Harlay Streetiltä, ennenkuin kuulin sanaakaan Sherlock Holmesilta.
"Minä olen pahoillani narrattuani sinut ulos ilman aikojaan", virkkoi hän vihdoinkin. "Tämän asian alla piilee sangen hauska juttu."
"Minulla ei ole aavistustakaan, mikä tässä voisi piillä, minun täytyy se tunnustaa."
"No niin, on aivan selvää, että on olemassa kaksi miestä – kenties useampiakin – jotka aikovat päästä tuohon Blessingtoniin käsiksi. Minä olen aivan varma, että ensimäisellä sekä toisella käynnillä oli tuo nuori mies Blessingtonin huoneessa, sillä aikaa kuin hänen apumiehensä viekkaalla keksinnöllä piteli tohtoria tietämästä, mitä oli tekeillä."
"Entäs tuo katalepsia?"
"Se on taitavaa matkimista, vaikken minä uskalla heittää sellaista syytöstä spesialistiamme vastaan. Sitä sairautta on hyvin helppo matkia. Minä olen itsekin tehnyt sitä samaa."
"Aivan sattumalta oli Blessington molemmilla kerroilla ulkona. Syynä tuon tavattoman neuvotteluajan valitsemiseen oli nähtävästi halu päästä vakuutetuksi, ettei ketään muita sairaita olisi odotushuoneessa. Kumminkin tapahtui, että he määräsivät juuri saman ajan, jolloin Blessington oli kävelemässä. Tämä näyttää viittaavan siihen, etteivät he oikein tienneet hänen elämäntapojansa. Jos he olisivat olleet rosvoja, niin olisivat he koettaneet etsiä hänen rahansa. Minä voin sitäpaitsi nähdä ihmisen silmistä, tahtooko hän pelastaa omaa nahkaansa. On uskomatonta, että Blessingtonilla olisi tietämättään kaksi niin vaarallista vihollista kuin nämä näyttävät olevan. Sentähden luulen hänen tietävän ketä nuo miehet ovat, mutta hän vaikenee jostakin syystä. Mahdollisesti me huomenna tapaamme hänet puheliaammalla tuulella."
"Eikö ole muuta mahdollisuutta olemassa", sanoin minä, "se on tosin sangen uskomatonta, mutta se tuntuu kuitenkin uskottavalta. Eiköhän tuo kertomus kataleptisesta ryssästä ja hänen pojastaan olekin vain Blessingtonin talossa asuvan tohtori Trevelyanin keksintöä?"
Minä näin kaasunvalossa Holmesin hymyilevän tälle loistavalle keksinnölleni.
"Paras ystävä", sanoi hän, "se oli ensimäisiä ratkaisuja, mitkä minulle juolahtivat mieleen, mutta minä sain heti vahvistuksen tohtorin kertomukseen. Nuori mies oli jättänyt jälkiä portaiden matolle, joten minun oli tarpeetonta katsella hänen jälkiään huoneessa. Hänen kengissään oli tylpät käret ja Trevelyanin kengissä taas suipot ja olivat ne ainakin kolmannes tuumaa pitemmät kuin tohtorin kengät. Sinun täytyy sen vuoksi tunnustaa, ettei ole epäilemistäkään tuon nuoren miehen huoneessa olosta, mutta me voimme nyt nukkua tämän asian päälle, sillä minä ihmettelisin jollemme huomenna kuulisi jotain Brook Streetiltä."
Sherlock Holmesin ennustus toteutuikin sangen surullisella tavalla. Kello puoli kahdeksan aamusella huomasin hänet vuoteeni vieressä yönuttuun puettuna.
"Vaunut odottavat meitä ulkona", sanoi hän.
"Mitä on tekeillä?"
"Se on tuo Brook Streetin asia."
"Oletko saanut mitään uutisia?"
"Surullisia, mutta salaperäisiä. Lue tämä muistikirjan lehti: 'Herran tähden, tulkaa pian P.T.', kirjoitettuna lyijykynällä. Ystävämme tohtorin on täytynyt olla sangen liikutettu tätä kirjoittaessaan, Tule ystäväni, sillä se on pakottava kutsumus."
Neljännestunnin kuluttua me olimme tohtori Trevelyanin luona. Tohtori otti meidät vastaan säikähtäneen näköisenä.
"Voi mikä onnettomuus", huudahti hän kädet silmien edessä.
"Mitä on tapahtunut?"
"Blessington on tehnyt itsemurhan!"
Holmes vihelti hiljaa.
"Hän on varmaan hirttäytynyt yöllä."
Me menimme sisään ja seurasimme tohtoria hänen makuuhuoneeseensa.
"Minä tuskin tiedän mitä on tehtävä", sanoi hän. "Poliisi on jo siellä ylhäällä. Se on järkyttänyt minua kauheasti."
"Koska te sen huomasitte?"
"Hän joi joka aamu kupin teetä. Ja palvelijattaren mennessä tänä aamuna kello seitsemän teekupin kanssa sisään riippui tuo onneton keskellä huonetta koukussa, jossa tavallisesti pidetään lamppua. Hän oli hypännyt sen suuren arkun kannelta, jonka hän eilen näytti teille."
Holmes seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.
"Mutta teidän luvallanne tahtoisin minä minä mielelläni mennä ylös tutkimaan asiaa."
Me menimme molemmat ylös tohtorin seurassa.
Siellä oli kauhea näky silmäimme edessä sisääntullessamme kuolleen huoneeseen. Minä olen jo ennen maininnut Blessingtonin naaman pussimaisesta näöstä. Siinä hän nyt riippui katossa, kaula pitkäksi venyneenä, naama kierona ja tuskin ollenkaan ihmisnaaman näköisenä. Hän oli puettu pitkään yöpaitaansa, ja hänen pöhöttyneet kinttunsa ja jalkansa riippuivat aivan rentoina. Hänen vierellään seisoi poliisi-inspehtori ja kirjoitteli muistiinpanojansa.
"Kah, herra Holmes", sanoi hän ystäväni tullessa sisään. "Olipa hauska nähdä teitä."
"Hyvää huomenta, herra Lanner", vastasi Holmes. "Ette kai pidä minua haitallisena. Oletteko kuullut tähän surmanäytelmään johtavista tapahtumista?"
"Kyllä minä olen vähän niistä kuullutkin."
"Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?"
"Käsittääkseni oli mies pelon takia pois järjiltään. Hän on nukkunut kauan vuoteessa, kuten huomaatte hänen ruumiinsa jättämästä kuopasta. Itsemurhat tehdään tavallisesti tuossa kello viiden tienoissa aamulla. Hän on luultavasti hirttäytynyt siihen aikaan. Asia näyttää olleen hyvin harkittu."
"Minä luulisin lihasten kankeudesta päättäen miehen olleen kuolleen kolmisen tuntia", sanoin minä.
"Oletteko huomanneet huoneessa mitään erinomaista?" kysyi Holmes.
"Löysin ruuvimeisselin ja muutamia ruuvinauloja pesupöydältä. Hän näyttää myös tupakoineen paljon yön aikana, sillä tässä on neljä sikarinpätkää, jotka olivat lattialla."
"Hm", sanoi Holmes. "Oletteko nähnyt hänen sikari-imukettaan?"
"En ole sitä nähnyt."
"Oletteko sitten nähnyt hänen sikarikoteloansa?"
"Se oli hänen nuttunsa taskussa."
Holmes avasi kotelon ja haisteli yhtä siinä olevaa sikaria.
"Tämä on havannasikari", sanoi hän, "mutta nuo toiset ovat sellaisten sikarien pätkiä, joita hollantilaiset tuovat itä-intialaisista siirtomaistaan. Ne ovat tavallisesti kiedotut olkiin ja ovat ohuempia pituuteensa verraten kuin muut sikarilajit."
Hän otti nyt esille sikarinpätkät ja tutki niitä suurennuslasilla. "Kaksi näistä sikareista on poltettu imukkeessa ja kaksi ilman. Kaksi on leikattu jotenkin tylsällä veitsellä ja kaksi purtu vahvoilla hampailla. Tämä ei ole itsemurha, hyvä herra Lanner!"
"Mahdotonta!" huudahti poliisi-inspehtori.
"Miksi se on mahdotonta?"
"Miksi toinen murhaisi toisen noin rumalla tavalla, kuin hirttämällä?"
"Tästä meidän juuri tulee ottaa selkoa."
"Mutta miten ovat murhaajat tulleet taloon?"
"Eteisen kautta."
"Mutta se oli tänä aamuna lukossa."
"Silloin on joku sen lukonnut murhamiesten jälestä."
"Minä olen nähnyt rikollisten jäljet eteisessä. Suokaa anteeksi hetkinen, niin minä kenties voin antaa teille tarkempia tietoja."
Hän meni ovelle ja väännettyään avainta tutki hän lukkoa tavallisella tavallaan. Sitten hän otti avaimen, joka oli sisäpuolella ja tutki sitä. Vuode, matto, tuolit, uuninreunusta, kuollut ruumis ja köysi tutkittiin kukin vuoroonsa tarkimmalla tavalla, kunnes Holmes vihdoin selitti olevansa tyytyväinen. Avustuksellani otti poliisi-inspehtori kuolleen alas ja asetti ruumiin lakanalle.
"Mistä tuo nuora on?" kysyi Holmes,
"Se on leikattu tästä", sanoi tohtori Trevelyan ja veti esille pitkän köyden, joka oli kääritty kokoon sängyn alle. "Hän oli sangen levoton tulipalon takia ja sen vuoksi hänellä oli aina tämä köysi sängyn alla voidakseen päästä ulos tulipalon syttyessä portaissa."
"Se on säästänyt heiltä hyvin paljon vaivaa," sanoi Holmes miettivästi. "Niin, tapahtumat ovat sangen selvät ja minua kummastuttaisi, jollen iltapäivällä voisi sanoa teille syytä, minkätähden he murhasivat tämän miehen. Minä otan tämän Blessingtonin muotokuvan kanssani, se voi olla minulle hyvänä apuna."
"Mutta tehän ette ole kertoneet meille mitään", huudahti tohtori.
"Tapahtumasta ei ole epäilemistäkään. Asiaan oli sotkeutuneena kolme henkilöä, vanha ja nuori mies sekä eräs kolmas, josta en vielä ole ole oikein selvillä. Kaksi ensimäistä ovat tietysti samoja, jotka näyttelivät venäläisen aatelismiehen ja hänen poikansa osaa. Heistä on helppo tehdä selko. Heidät laski taloon heidän rikostoverinsa. Jos minä saan antaa teille herra inspehtori yhden neuvon, niin tulisi teidän vangita palveluspoika, joka on äskettäin tullut tohtorin palvelukseen."
"Se heittiö onkin jo hävinnyt", sanoi tohtori, "palvelustytöt ovat turhaan etsineet häntä ympäri koko talon."
Holmes kohautti olkapäitään.
"Hän on pelannut sangen tärkeän osan tässä näytöksessä. Nuo kolme miestä kulkivat varpaisillaan rappuja ylös, vanhempi ensin, nuori sitten ja tuntematon viimeisenä."
"Mutta paras Holmes", huudahdin minä.
"Ei ole epäilemistäkään, että jäljet puhuvat totta. Minulla oli eilisiltana oppitunti, joka selvitti kenen jäljet ovat. He menivät siis ylös herra Blessintonin ovelle, joka oli lukossa. Teräslankapalasen avulla he sitten väänsivät lukon auki. Suurennuslasittakin voi nähdä merkin avaimessa kun lanka on painettu sitä vastaan.
"Huoneeseen tultuaan ovat murhamiehet varmaankin ensin sitoneet murhatun suun. Kenties hän nukkui, on myöskin mahdollista, että hän oli niin masentunut pelosta, ettei hän voinut huutaa apua. Seinät ovat täällä muuten niin paksut, ettei kukaan olisi kuullutkaan, jos hän olisi huutanutkin.
"Päästyään näin varmuuteen hänestä ovat he minun nähdäkseni pitäneet neuvottelun. Luultavasti se oli jonkunlainen tuomioistuin. Tuo neuvottelu näyttää kestäneen jonkun aikaa, sillä sikarit on poltettu sen kestäessä. Vanhempi mies istui tuossa korituolissa ja hän käytti sikari-imuketta. Nuorempi mies istui tuolla ja karisti sikarista porot piironkia vastaan. Kolmas henkilö käveli edestakaisin lattialla. Minä luulen Blessingtonin istuneen suorana vuoteessa, mutta en ole siitä kumminkaan varma.
"No niin, asia päättyi siten, että he hirttivät Blessingtonin. Teko oli niin hyvin valmisteltu, ainakin minun luullakseni, että heillä oli jonkunlainen hissilaitos tai väkipyörä, jolla hänet nostettiin riippumaan. Nuo ruuvit ja ruuvimeisseli olivat aiotut sen kiinnittämistä varten. Löydettyään lampunkoukun säästyi heiltä tietysti aikaa. Päätettyään ilkityönsä menivät he matkoihinsa ja heidän apulaisensa sulki oven."
Me olimme kaikki seuranneet suurimmalla mielenkiinnolla tätä öistä murhenäytelmää. Holmes oli päässyt sen perille jälkiä tutkimalla, jotka olivat niin hienot ja yksityiskohtaiset, että me, hänen niitä osottaessaan, tuskin voimme seurata hänen puhettaan. Poliisi-inspehtori riensi heti ulos, saadakseen selkoa palveluspojasta ja Holmes ja minä menimme Baker Streetille syömään aamiaista.
"Minä palaan kello neljä", sanoi hän. "Sekä inspehtorin että tohtorin tulee tavata minut silloin täällä ja toivon silloin voivani selittää ne epäselvät kohdat, jotka vielä ovat jälellä."
Vieraamme saapuivat määrätyllä kellonlyönnillä, mutta Holmesin tuloon kului kokonainen neljännestunti. Minä huomasin heti hänen onnistuneen tutkimuksissaan.
"Onko teillä, inspehtori, mitään uutisia", kysyi hän.
"Me olemme saaneet pojan kiinni."
"Sepä oli erinomaista! Minulla on murhamiehet."
"Oletteko saanut heidät kiinni", sanoimme kaikki yhtaikaa.
"Niin, minä tiedän ketä he ovat. Tuo niinkutsuttu Blessington oli, kuten luulinkin, poliisille tuttu henkilö, kuten hänen murhaajansakin. Niiden nimet olivat Biddle, Hayward ja Moffat."
"Mitä, samatko, jotka murtautuivat Worthington-pankkiin?" huudahti inspehtori.
"Aivan niin", sanoi Holmes,
"Silloin on Blessingtonin täytynyt olla Sutton!"
"Aivan oikein!" sanoi Holmes,
"Koko asia on siis selvä kuin päivä", sanoi inspehtori.
Trevelyan ja minä katselimme kummastuneina toisiimme.
"Ettekö muista tuota kuuluisaa murtautumista Worthington-pankkiin", sanoi Holmes. "Viisi miestä oli sotkeutunut asiaan. Nämä neljä ja viides, jonka nimi oli Cartwrigth. Pankin vahtimestari Tabin mestattiin ja rosvot pakenivat, mukanaan kuusituhatta puntaa. Se tapahtui v. 1870. Kaikki viisi vangittiin, mutta todistukset eivät olleet mitenkään sitovia. Tämä Blessington eli Sutton, joka oli kaikista pahin, antoi ilmi toverinsa. Hänen todistuksensa nojalla Cartwrigth mestattiin, ja toiset saivat kukin viidentoista vuoden vankeuden. Päästyään äskettäin vapaalle jalalle, ryhtyivät he nyt, kuten voitte ymmärtää, etsimään pettäjää ja kostamaan kumppaninsa kuoleman. Kahdesti koettivat he saada hänet käsiinsä, mutta eivät onnistuneet, mutta kolmannella kerralla joutui hän kiinni. Pitääkö minun selittää teille vielä lisää, tohtori Trevelyan?"
"Minusta te olette selittäneet kaikki erinomaisella tavalla. Epäilemättä hän, nähtyään sanomalehdistä toisten vapaaksipääsyn, juuri samana päivänä oli sangen liikutettu."
"Aivan oikein. Hänen puheensa sisäänmurtautumisesta oli vain keksittyä."
"Mutta miksi ei hän tahtonut sanoa teille tätä kaikkea?"
"Tuntien niin tarkkaan toverien kostonhimon, koetti hän mahdollisimman kauan piilotella. Hänen salaisuutensa oli niin häpeällistä laatua, ettei hän voinut sitä ilmaista. Tuo kurja oli kumminkin Britannian lakien suojassa, enkä minä epäile teidän, herra inspehtori, voivan osottaa, että vaikka lain turva välistä ei ole kylliksi, niin on kuitenkin olemassa oikeuden miekka, rankaisemaan syyllisiä," sanoi Sherlock Holmes.
Näin kävi sairaalle lääkärin luona Brook Streetillä. Tästä yöstä alkaen ei kuultu enää puhuttavan noista kolmesta murhamiehestä, ja luuli poliisi niiden olleen matkustajien joukossa höyrylaiva "Norah Creinalla", joka kohta tämän tapahtuman jälkeen upposi kaikkine joukkoineen Portugalin rannikon läheisyydessä. Oikeudenkäynti palveluspoikaa vastaan ei päättynyt koskaan todistajien puutteessa, eikä Brook Streetin tapahtumaa ole vielä koskaan tätä ennen kokonaisuudessaan julaistu.
KREIKKALAISEN TULKIN SEIKKAILUT.
Pitkän sydämellisen ystävyyteni aikana Sherlock Holmesin kanssa en ollut hänen kuullut koskaan puhuvan mitään sukulaisistaan ja harvoin oli hän vain viitannut lapsuutensa aikaan. Tämä vaiteliaisuus hänen puoleltaan oli lisännyt sitä omituista vaikutusta, minkä hän oli aina minuun tehnyt, kunnes minä vihdoin aloin pitää häntä ainoalaatuisena ihmisenä, aivoina ilman sydäntä, personallisuutena, jolta puuttui yleisinhimillisiä sympatioja, mutta jolla oli ylenmäärin älyä.
Hänen inhonsa naisia kohtaan ja vastenmielisyytensä tehdä uusia tuttavuuksia olivat molemmat kuvaavia hänen luonteelleen, mutta vielä enemmän hänen välttelemisensä vähääkään viittaamasta omaan perheeseensä. Minä olin alkanut luulla hänen vanhempiensa ja kaikkien sukulaistensa kuolleen, mutta eräänä päivänä alkoi hän suureksi kummastuksekseni puhua veljestään.
Se tapahtui eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, kohta teen juotuamme. Me istuimme ja puhelimme ja keskustelu siirtyi vähitellen urheiluseuroista maanradan kaltevuuden syihin ja tulimme vihdoin kysymykseen atavismista ja perinnöllisistä ominaisuuksista. Me puhelimme enimmän siitä seikasta, mihin määrin joku varma ominaisuus yksilössä riippuu hänen esivanhemmistaan ja mihin määrin hänen kasvatuksestaan.
"Sinuun nähden", sanoin minä, "näyttää minusta kaikista kertomuksistasi päättäen, että terävä huomiokykysi ja omituinen helppous oikeiden johtopäätösten tekemiseen kokonaan riippuisi sinun omasta järjestelmällisestä näiden lahjojesi harjoittamisesta."
"Muutamissa tapauksissa se on totta", sanoi hän miettiväisenä. "Minun esi-isäni olivat maanomistajia maalla ja näyttävät eläneen samalla tavalla kuin muutkin heidän luokkaansa kuuluvat ihmiset. Kumminkin ovat kaikki erityislahjani minulla veressäni ja kenties tulleet perintönä isäni äidiltä, joka oli ranskalaisen taiteilijan Vernetin sisar. Taiteilijalahja veressä ilmenee usein mitä kummallisimmissa muodoissa."
"Mutta mistä sinä tiedät juuri perineesi nuo erikoisominaisuutesi?"
"Siitä että veljelläni Mycroftilla on samat lahjat kuin minullakin ja vielä paljon suuremmassa määrässä."
"Tämä oli todellakin uutinen. Jos Englannissa olisi toinenkin niin tavattoman lahjakas henkilö, niin miten olisi mahdollista, ettei poliisi eikä yleisökään olisi kuullut hänestä puhuttavan?" Minä kysyin Holmesilta tätä ja viittasin luulevani hänen vaatimattomuutensa saaneen hänet tunnustamaan veljensä etevämmyyden.
Holmes nauroi minun mietteilleni,
"Hyvä Watson", sanoi hän, "minä en kuulu niihin, jotka pitävät vaatimattomuutta hyveenä. Ajattelijalle pitää kaiken näyttää sellaiselta kuin se on, ja itsensä halventaminen on yhtä paljon totuudesta poikkeamista kuin oman lahjakkuutensa ylisteleminen. Minä väitän Mycroftilla olevan terävämmän huomiokyvyn kuin itselläni ja varma saat olla siitä, että minä puhun totta."
"Onko hän sinua nuorempi?"
"Ei, hän on seitsemän vuotta vanhempi minua."
"Mutta mistä johtuu, että hän on vallan tuntematon?"
"Kyllä hän on sangen hyvin tunnettu omassa piirissään."
"Missä se sitten on?"
"No, esim. Diogenesklubissa."
Minä en ollut koskaan kuullut puhuttavan tuosta klubista, ja kasvonikin varmaan samaa osottivat, sillä Holmes otti kellon taskustaan.
"Diogenesklubi on kummallisin klubi koko Lontoossa ja Mycroft on eräs sen omituisimmista ihmisistä. Hän on aina klubissa kello neljännestä vailla viidestä kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksaan. Nyt on kello kuusi ja jos sinua huvittaa kävellä tänä kauniina iltana, niin esitän sinut parille kuriositeetille."
Viiden minuutin perästä olimme kadulla matkalla Regent Circukseen.
"Sinä ihmettelet", sanoi Holmes, "minkätähden veljeni ei käytä lahjojansa etsivän poliisin ammattiin. Hän ei voi käyttää niitä tähän tarkoitukseen."
"Mutta minä luulin sinun sanoneen –!"
"Minä sanoin hänen olevan etevämmän itseäni tekemään huomioita ja vetämään oikeita johtopäätöksiä. Jos etsivän poliisin taito riippuisi puhumisesta istuen nojatuolissa, niin olisi veljeni suurin rikosjuttujen ajaja, mitä ikinä on elänyt. Mutta häneltä puuttuu täydellisesti sekä kunnianhimo että tarmo. Hän ei edes tahdo vaivautua tarkastamaan omien ratkaisujensa oikeudellisuutta ja sallii mieluummin pidettävän johtopäätöksiään väärinä kuin näkee vaivan todistaakseen niiden olevan oikeita. Monesti olen tuonut hänelle tehtävän, johon hän on antanut myöhemmin oikeaksi havaitun ratkaisun, Samoin on hän aina vallan mahdoton saamaan rohkeutta suorittamaan todellisessa elämässä muutamia seikkoja, jotka ovat välttämättömiä rikosasian esittämiseksi tuomarille oikeudenkäynnissä."
"Hän ei ole siis ammatiltaan rikosasiamies?"
"Ei suinkaan. Niitä lahjoja, joilla minä ansaitsen toimeentuloni, käyttää hän väin vapaahetkinään ajankulukseen aivan vain taiteenharrastajan tavoin. Hänellä on aivan tavattoman hyvä matemaattinen pää ja hän hoitaa pääkirjoja muutamissa hallitusdepartementeissa. Mycroft asuu Pall Mallilla ja menee joka aamu hallitusrakennuksiin Whitehalliin ja palaa sieltä joka ilta. Vuodesta vuoteen ei hän kävele tämän enempää, eikä häntä tapaa koskaan muualla kuin Diogenesklubissa, joka on aivan hänen huoneensa vastapäätä."
"Minä en muista ennen kuulleeni sen klubin nimeä."
"Se on hyvin uskottavaa. Lontoossa on, kuten tiedät, monta miestä, joista toiset kainoudesta, toiset taas ihmisvihasta karttavat kanssaihmistensä seuraa. Sitä vastoin ei heillä ole mitään sanomista mukavia tuoleja ja viimeisiä aikakauskirjoja vastaan. Tällaisten ihmisten laskuun perustettiin Diogenesklubi ja nyt kuuluu siihen Lontoon useimmat seuraelämää kammovat miehet. Ei kukaan jäsen saa välittää vähintäkään toisista jäsenistä. Klubissa ei saa puhua muualla kuin vastaanottohuoneessa. Kolme rikosta tätä sääntöä vastaan on riittävä puheliaan jäsenen sulkemiseen klubin yhteydestä. Veljeni kuuluu sen perustajiin ja on minusta sen ilmasto ollut usein sangen rauhoittava."
Me olimme keskustellessamme ehtineet Pall Mallliin ja menimme St. Jamesin palatsin suuntaan. Sherlock Holmes pysähtyi erään talon edustalle aivan lähellä hyvin tunnettua Carltonklubia ja taas uudestaan minua varoitettuaan puhumasta menimme eteiseen. Etusalin lasioven läpi näin suuren, loistavan huoneen, jossa istui iso joukko miehiä ja lueskeli mukavissa nojatuoleissa. Holmes vei minut sisään erääseen pieneen huoneeseen, joka oli Pall Mallille päin ja jätti minut hetkeksi. Hän palasi erään herran seurassa, jonka minä heti huomasin olevan hänen veljensä.
Mycroft Holmes oli paljon suurempi ja lihavampi kuin Sherlock. Hänen ruumiinsa oli hyvin lihava, mutta hänen naamansa oli sen lihavuudesta huolimatta säilyttänyt jotakin siitä terävästä ilmeestä, joka oli Sherlockissa niin silmäänpistävä. Hänen silmänsä olivat tavattoman vesiharmaat ja näyttivät aina säilyttävän sen poissaolevan ilmeen, jonka olin huomannut ystävässäni Sherlockissa ainoastaan silloin kuin hän pinnisti älyään kaikkein äärimäisyyteen asti.
"On suuri huvi tehdä tuttavuutta kanssanne, tohtori Watson", sanoi hän ojentaen kätensä, joka muistutti karhun kämmentä. "Sherlockin kertojaksi tultuanne kuulen minä kaikkialla puhuttavan hänestä. Kuulepas, Sherlock, minä odotin sinua tänne viime viikolla, neuvotellakseni kanssasi tuosta Mansion housen rikoksesta. Minä luulin, ettet sinä kenties voinut päästä oikeille jälille.
"Minä ratkaisin sen", sanoi ystäväni hymyillen.
"Sen on luonnollisesti tehnyt Adams."
"Niin onkin, Adams."
"Minä olin varma siitä alusta alkaen."
Molemmat veljet istahtivat ikkunan viereen.
"Tämä paikka on oikea sille, joka tahtoo tutkia ihmissukua", sanoi Mycroft. "Katsokaapahan, miten hyviä tyyppejä täällä kulkee ohi. Katsokaapa vain noita kahta miestä, jotka tulevat katua pitkin juuri tässä silmänräpäyksessä."
"Tarkotatko sinä biljardimarkusta ja tuota toista?"
"Niin, minkä vekkulin sinä luulet tuon toisen olevan?"
Molemmat kysymyksenalaiset miehet pysähtyivät erään ikkunan eteen toiselle puolen katua. Muutamat liitumerkit toisen miehen taskun yläpuolella olivat ainoat merkit biljardipelistä, mitä hänessä voin huomata. Toinen oli pieni tummaihoinen mies, jolla oli hattu takaraivolla ja joitakin kääröjä kainalossa.
"Se on luullakseni joku entinen sotilas", sanoi Sherlock.
"Joka on aivan äskettäin saanut eron", sanoi veli.
"Hän on palvellut Intiassa."
"Hän on aliupseeri."
"Minä luulen hänen kuuluneen tykistöön", sanoi Sherlock.
"Hän on leski."
"Hänellä on yksi lapsi."
"Eipähän, hänellä on, poikaseni, useita lapsia, useita lapsia."
"Kuulkaa nyt", sanoin minä nauraen, "tämä menee nyt vähän liian pitkälle."
"Eipäs menekään", sanoi Sherlock, "ei ole ollenkaan vaikea sanoa, että tuon ryhtinen mies, noin auktoriteetin näköinen ja auringonpaahtama on sotilas, on enemmän kuin raaka sotamies eikä kauan sitten palannut Intiasta."
"Hänen äskeistä palveluksesta eroaan todistaa sekin, että hänellä on vieläkin säännönmukaiset sotilassaappaat", sanoi Mycroft. "Hän ei kävele ratsumiehen lailla, mutta hänen voi nähdä pitäneen lakkia toisella korvalla, sillä hänen ihonsa on sieltä vähän vaaleampi. Hän on liian raskas ollakseen vallinluoja ja niin ollen on todennäköistä, että hän on ollut tykkiväessä."
"Korkea surunauha hatussa osottaa hänen kadottaneen jonkun läheisen omaisensa. Hänen itsensä ulkona ostoksilla olo todistaa, että häneltä on kuollut vaimo. Hän on ollut ulkona ja ostanut leikkikaluja lapsille. Se taas merkitsee jonkun lapsen olevan vielä pienen. Vaimo kuoli nähtävästi sitä synnyttäessään. Hänellä on sen lisäksi kainalossaan kuvakirja, joka viittaa hänellä olevan toisenkin lapsen, jota hän on ajatellut."
Minä aloin ymmärtää, minkätähden ystäväni väitti veljellään olevan paremman huomiokyvyn kuin itsellään.
Sherlock vilkasi minuun ja hymyili. Mycroft otti esille nuuskarasian, nuuskasi ja pyyhki pois nutulleen pudonneen nuuskan punasella silkkinenäliinalla. "Kuuletko sinä, Sherlock", sanoi hän, "minulla on jotakin aivan sinun makusi mukaista – eräs todellakin sangen omituinen tehtävä – sinulle ilmoitettavana. Minulla ei todellakaan ollut tarmoa seurata sitä kuin vajanaisesti, mutta se antoi minulle aihetta moniin hauskoihin mietiskelyihin. Tahtoisitko sinä kuulla yksityisseikatkin –?"
"Paras Mycroft, se on minulle suuri huvi", sanoi Sherlock.
Veli kirjoitti muutamia rivejä lompakostaan ottamallensa lehdelle ja soitettuaan kelloa antoi hän sen tulevalle tarjoilijalle.
"Minä olen kirjoittanut ja pyytänyt herra Melasin tulemaan tänne", sanoi hän. "Hän asuu yläpuolellani, ja kun minä olen hänelle tuttu, niin tuli hän pulassaan minun luokseni. Herra Melas on synnyltään kreikkalainen ja on luullakseni sangen hyvä kielimies. Hän ansaitsee toimeentulonsa osittain tulkkina oikeudenkäynneissä, osittain toimien oppaana Lontoossa rikkaille itämaalaisille, jotka asuvat suurissa hotelleissa Northumberland Avenuen varrella. Minä luulen että minä annan hänen itsensä kertoa oman omituisen historiansa."
Kohta saapui lyhyenläntä, lihavahko herrasmies, jonka olivinruskea iho ja pikimusta tukka muistuttivat hänen etelämaista alkuperäänsä, vaikka hän puhuikin englanninkieltä kuten hyvin kasvatettu englantilainen konsanaan. Hän puristi innokkaasti Sherlock Holmesin kättä ja hänen silmänsä säteilivät ihastuksesta kuullessaan hyvintunnetun erikoistutkijan tahtovan kuulla hänen historiansa.
"Minä olen selvillä siitä, ettei poliisi usko minun historiaani", sanoi hän valittavalla äänellä. "Kun he eivät ole koskaan ennen kuulleet puhuttavan mistään sellaisesta, luulevat he semmoisen tapahtuman mahdottomaksi. Mutta minä en voi tuntea itseäni rauhalliseksi, ennenkuin olen saanut tietää, mitä tapahtui sille miesraukalle, jolla oli sidelaastaria naamassaan."
"Olen pelkkänä korvana", sanoi Sherlock Holmes.
"Tänään on torstai", sanoi herra Melas. "Tämä tapahtui viime maanantai-iltana, siis kaksi päivää sitten. Minä olen ammatiltani tulkki, kuten naapurini on kenties maininnut. Minä tunnen kaikki kielet, tai melkein kaikki, mutta kun minä olen kreikkalainen synnyltäni ja nimeni on kreikkalainen, niin on minulla melkein aina tekemistä tämän kielen kanssa. Useita vuosia olen ollut paras kreikkalainen tulkki Lontoossa ja minun nimeni on hyvin tunnettu kaikissa suurissa hotelleissa.
"Usein tapahtuu, että minua lähetetään hakemaan kaikkina vuorokauden aikoina auttamaan ulkomaalaisia, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin, tai myöhään Lontooseen saapuneita matkustajia, jotka haluavat minun apuani. En sentähden kummastunut, kun maanantai-iltana eräs herra Latimer, sangen hauskasti puettu nuori mies tuli asuntooni ja pyysi minua seuraamaan itseään kotiin portilla odottavalla hevosella. Hän sanoi erään kreikkalaisen ystävänsä saapuneen Lontooseen liikeasioille ja voimatta puhua muuta kuin omaa kieltänsä oli hänelle tulkki tarpeen. Hän sanoi minulle kotinsa olevan sangen kaukana Kensingtonissa ja tuntui hänellä olevan kovin kiire. Hän vei minut kiireesti vaunuihin heti kadulle tultuamme.
"Minä sanoin vaunuihin, mutta minä huomasinkin olevani perhevaunuissa. Ne olivat tilavammat tavallisia Lontoon ajurinrattaita ja tyynyt oli verhottu kallisarvoisella, kuluneella kankaalla. Herra Latimer istui vastapäätä minua ja me ajoimme Charing Crossilta pitkin Shaftesbury Avenueta ja tulimme juuri Oxford Streetille, kun minä huomasin tämän olevan pitkän kiertotien tullaksemme Kensingtoniin. Minun sanani keskeytyivät heti seuralaiseni kummallisen käytöksen takia. Hän alkoi ottaa taskustaan esille lyhyttä lyijykuulalla varustettua karankoa, jota hän pyöritteli sinne tänne ikäänkuin tunnustellakseen sen painoa ja kestävyyttä. Sitten hän pani sen sanaakaan sanomatta istuimelle viereensä. Tämän tehtyään veti hän ylös kummankin puolen ikkunat ja minä huomasin suureksi kummastuksekseni niiden olevan peitetyt paperilla, etten voisi nähdä ulos.
"'Olen pahoillani siitä, että olen pakotettu sulkemaan teiltä näköalan, herra Melas', sanoi hän minulle. 'Asia on näettekös sellainen, etten minä aikonut antaa teidän nähdä mihin menemme, sillä minulle voisi mahdollisesti tulla ikävyyksiä, jos te voisitte jälkeenpäin löytää paikan.'
"Minä olin sangen ällistynyt hänen sanoistaan. Seuralaiseni oli iso, leveähartiainen mies, ja vaikkei hänellä olisi ollut mitään asetta kädessään olisi minulla ollut hyvin vähän toiveita voittaa hänet painiskelussa.
"'Teidän käytöksenne, herra Latimer on sangen omituinen', sopertelin minä. 'Teidän tulee tietää, että tekonne on laiton.'
"'On kyllä totta, että minä olen ottanut vapauden käyttäytyä teitä kohtaan omavaltaisesti, mutta me annamme teille siitä korvauksen. Minun täytyy kumminkin varottaa teitä, herra Melas, kertaakaan päästämästä hätähuutoa tänä iltana tai tekemästä jotakin sentapaista, mikä on minun harrastuksiani vastaan, sillä se tuottaisi teille arveluttavia seurauksia. Minä tahdon vain muistuttaa teitä, ettei kukaan tiedä, missä te olette ja että te olette yhtä hyvin minun vallassani, olkaapa sitten kotonani tai tässä vaunussa.'
"Hänen sanansa olivat hyvin tyynet, mutta puhetapansa sangen uhkaava. Minä istuin hiljaa ja ihmettelin, mistä syystä hän vei minut mukaansa tällaisella väkivaltaisella tavalla. Olipa syy mikä tahansa, selvää vain oli että vastarinta minun puoleltani oli nyt aivan hyödytön ja minä voin vain odottaa, mitä myöhemmin tapahtuisi.
"Me ajoimme tällä tavoin kaksi tuntia eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin olimme matkalla. Silloin tällöin kulimme kivitettyjä katuja ja välistä vierivät vaunut niin hiljaa, että me varmaankin ajoimme asfalttitietä pitkin. Muuta vaihtelua ei ollutkaan, joka olisi edes vähimmässäkään määrässä voinut auttaa minua arvaamaan, missä olimme. Vaunujen ikkunoita peittävä paperi oli läpinäkymätön ja ikkunoiden eteen oli laskettu siniset verhot. Kello oli neljännestä yli seitsemän Pall Mallista lähtiessämme, ja vasta kymmentä minuuttia vailla yhdeksän me vihdoinkin pysähdyimme. Seuralaiseni laski ikkunan alas ja minä näin häämöttävän edessämme matalan, holvatun porttikäytävän, jonka yläpuolella paloi kaasulyhty. Kun minut oli äkkiä viety vaunuista, avautui portti ja minä olin talossa, epämääräisin tuntein katsellen ruohokenttää ja puita rakennuksen molemmilla puolilla. Minä en voi kumminkaan sanoa olinko minä puutarhassa tai maaseudulla.
"Eteisessä riippui värillinen lamppu, mutta se oli käännetty niin alas, etten minä voinut nähdä muuta kuin etusalin, joka oli sangen suuri ja jonka seinillä oli iso joukko tauluja. Tulen epämääräisessä valossa voin huomata ovea avaavan henkilön olevan sangen pienen, kumaraselkäisen, keski-ikäisen miehen, jonka ulkonäkö oli hyvin epämiellyttävä. Kun hän oli kääntynyt meihin päin huomasin minä hänellä olevan silmälasit silmillä.
"'Onko se herra Melas, Harald?' sanoi hän.
"'Niin olen.'
"'Hyvin tehty, hyvin tehty! Minä toivon, ettette ole meille vihainen, mutta me emme voineet tulla toimeen ilman teitä. Jos käyttäydytte hyvin meitä kohtaan ei teillä ole syytä katua, mutta jos te vain rupeatte vehkeilemään niin jumala teitä varjelkoon.'
"Hän puhui hajanaisella hermostuneella tavalla ja naurahti aina vähän sanojensa välillä ja synnytti minussa paljon enemmän pelkoa kuin nuori mies, joka minut oli kulettanut sinne,
"'Mitä te minulta tahdotte', kysyin minä.
"'Me tahdomme teidän tekemään muutamia kysymyksiä meillä vierailevalle kreikkalaiselle herralle. Mutta älkää sanoko enempää kuin teidän on käsketty kysyä, tai muuten' – hän nauroi hermostuneesti – 'teille olisi parempi ettette olisi syntynytkään.'
"Nämä sanat sanoessaan hän avasi oven ja osotti meille tien erääseen huoneeseen, joka näytti sangen hyvin kalustetulta. Täälläkin oli huonetta valaiseva lamppu käännetty hyvin pienelle. Huone oli jotenkin iso ja matto, johon jalkani vajosivat, osotti selvästi, että huone oli kalliisti kalustettu. Minä näin hämärässä sametilla päällystettyjä tuoleja, korkean marmoriuunin ja sen toisella sivulla jonkunlaisen japanilaisen varustuksen. Aivan lampun alla oli nojatuoli, johon vanhempi mies pyysi minua istumaan. Nuorempi mies oli jättänyt meidät, mutta hän palasi heti tuoden erästä herraa, joka oli puettu jonkunlaiseen avaraan yönuttua muistuttavaan pukimeen. Mies tuli meidän luoksemme sangen hitaasti. Lähestyttyään tuikkaavaa lamppua hämmästytti hän minua ulkonäöllään. Hän oli kuolonkalpea ja sangen laiha, hänen silmänsä olivat ulkonevat ja välkkyvät, kuten sellaisella ihmisellä ainakin, jolla on sielu ruumista paljoa vahvempi. Enemmän kuin hänen ruumiillisen heikkoutensa merkit hämmästytti minua hänen laastaripalasilla luonnottomasti rumennettu naamansa, ja iso laastaripalanen oli pantu hänen suunsakin yli.
"'Onko sinulla, Harald, kirjoitustaulua', huudahti vanhempi mies, vankiraukan vajotessa alas tuoliinsa. 'Ovatko hänen kätensä vapaat? Antakaa hänelle nyt kivikynä. Teidän tulee tehdä hänelle muutamia kysymyksiä ja hänen tulee niihin kirjoittaa vastaukset. Kysykää häneltä ensin, onko hän valmis allekirjoittamaan paperit?'
"Miehen silmät säteilivät vihasta.
"'En koskaan', kirjoitti hän kreikaksi taululle.
"'Ettekö tahdo sitä allekirjoittaa millään ehdolla?' kysyin minä taas häneltä toisten määräysten mukaan.
"'Ainoastaan sillä ehdolla, että minä näen läsnäollessani tunnetun kreikkalaisen papin hänet vihkivän.'
"Silmälasipäinen mies nauroi ilkeällä tavallaan.
"'Te tiedätte mikä teitä silloin odottaa.'
"'Minä en ajattele itseäni.' Tässä on vain muutamia näytteitä meidän kummallisesta, puoleksi kirjoitetusta puoleksi puhutusta keskustelustamme. Uudestaan ja taas uudestaan täytyi minun kysellä häneltä, tahtoiko hän allekirjoittaa paperin. Kerta toisensa perästä antoi hän saman harmillisen vastauksen. Mutta vihdoin keksin onnellisen ratkaisun. Minä aloin itse lisätä lyhyitä lauseita kysymyksiini. Aluksi tein minä sangen viattomia kysymyksiä, nähdäkseni, ymmärsivätkö englantilaiset puhettani. Huomattuani, etteivät he osanneet kreikkaa, tulin minä rohkeammaksi. Keskustelumme kävi seuraavaan tapaan.
"'Te vahingoitatte vain itseänne tuolla itsepäisyydellänne. Kuka te olette?'
"'Minä en välitä siitä. Minä olen muukalainen Lontoossa.'
"'Teidän kohtalonne on omassa vallassanne. Kuinka kauan te olette ollut täällä?'
"'Olkoon se sitten omissa käsissäni. Kolme viikkoa.'
"'Varoja te ette koskaan voi saada. Kuinka teidän laitanne on?'
"'Ne eivät saa joutua minkään lurjusten käsiin. He kiduttavat minut kuoliaaksi.'
"'Te pääsette vapaaksi, jos kirjoitatte paperin alle. Mikä talo tämä on?'
"'Minä en kirjoita koskaan alle. Sitä minä en tiedä.'
"'Te ette tee hänelle mitään hyvää itsepäisyydellänne. Mikä teidän nimenne on?'
"'Antakaa hänen itsensä sanoa minulle niin. Krotides.'
"'Te saatte nähdä hänet, jos kirjoitatte alle. Mistä te olette?'
"'Silloin en minä saa häntä koskaan nähdä. Athenasta.'
"Jos minulla olisi ollut viittä minuuttia enemmän aikaa, olisin minä epäilemättä saanut koko asian selville hänen kiusanhenkiensä silmien edessä. Seuraava kysymys olisi kenties selvittänyt koko salaisuuden, mutta samassa avautui ovi ja sisään tuli nuori neito. Minä en voinut nähdä häntä selvästi huomatakseni muuta kuin sen, että hän oli pitkä ja solakka; mustatukkainen ja oli puettu väljään valkoiseen pukuun.
"'Harald', sanoi hän murteellisella englanninkielellä, 'minä en voinut viipyä kauempaa tuolla ylhäällä. On niin yksinäistä ainoastaan – jumalani, sehän on Paul!'
"Viimeiset sanat sanoi hän kreikaksi ja samassa silmänräpäyksessä repäsi vanki tavattomalla ponnistuksella laastarin huuliltaan. Huudahtaen 'Sophia, Sophia' ryntäsi hän ja syleili nuorta naista. Heidän syleilynsä kesti vain hetkisen, sillä nuori englantilainen tarttui naiseen ja vei hänet pois huoneesta ja vanhempi mies karkasi heti laihtuneen vankinsa kimppuun ja veti hänet ulos toisesta ovesta. Hetken kuluttua olin minä yksin huoneessa ja hypähdin ylös tuntien epämääräisesti, että minun piti koettaa saada selville, missä talossa minä oikeastaan olin. Onneksi en ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sillä samassa näin vanhemman miehen seisovan ovessa silmät minuun kiinnitettyinä.
"'Tämä on kylliksi', sanoi hän. 'Tehän ymmärrätte, että me olemme uskoneet teille osan yksityisistä asioistamme. Me emme olisi vaivanneet teitä, jollei kreikankieltä taitavan ystävämme olisi pitänyt palata itämaille. Oli siis aivan välttämätöntä löytää joku, joka voi täyttää hänen paikkansa ja onneksemme kuulimme teistä.'
"Minä kumarsin.
"'Tässä on teille viisi puntaa, jotka minä toivon olevan kylliksi palkkiona palveluksistanne. Mutta muistakaa', lisäsi hän ja taputti minua nauraen rinnalle, 'jos te puhutte jollekin kuolevaiselle tästä, ainoallekaan kuolevaiselle, niin jumala teitä silloin armahtakoon.'
"Minä en voi kuvailla sitä inhoa ja kauhistusta, jota tunsin miehen läsnäolosta. Minä voin nähdä hänet nyt paremmin kun hän seisoi lampun valossa. Hänen piirteensä olivat rumat ja hänen pujo leukapartansa oli ohut ja takkuinen. Hän kurotti puhuessaan naamansa eteenpäin ja hänen huulensa ja silmäluomensa lepattivat alinomaa. Minä luulen myös hänen lyhyiden naurunpuuskiensa olevan jonkunlaisen hermostumisen merkkejä. Inhottavimmat olivat kumminkin hänen silmänsä, jotka olivat teräsharmaat ja välähtelivät ilkeästi ja rumasti.
"'Me kyllä saamme selon, jos te puhutte jollekin tästä', sanoi hän. 'Meillä on omat keinomme saadaksemme asiasta selkoa. Nyt ovat vaununi teitä odottamassa. Ystäväni saattaa teitä jonkun matkaa.'
"Hän vei minut taas kiivaasti etuhuoneen läpi vaunuihin ja vilahdukselta näin taas puutarhan puineen ja nurmikoineen. Herra Latimer seurasi heti perässäni ja asettui minua vastapäätä puhumatta sanaakaan. Ääneti ajoimme pitkän aikaa ja vasta puoliyön jälkeen pysähtyivät vaunut.
"'Teidän täytyy laskeutua vaunuista täällä', sanoi hän. 'Minä olen pahoillani ollessani pakoitettu jättämään teidät niin kauaksi kotoanne, mutta se on auttamaton asia. Jokainen vaunun seuraamiskokeenne voi vain tulla teille turmioksi.'
"Hän avasi nämä sanat sanoessaan vaunujen oven ja tuskin ehdin vaunuista ulos, kun kuski löi hevosia selkään ja vaunut kiitivät matkoihinsa. Minä katsahdin ympärilleni ja huomasin kummastuksekseni olevani suurella nummella, jossa kasvoi siellä täällä muutamia pensaita. Pitkän matkan päässä seisoi talorivi, jonka yläkerroksen ikkunoista näkyi siellä täällä tulia. Toisella puolella näin minä rautatielinjan punaisen merkinantolyhdyn. Minua kulettaneet vaunut olivat jo poissa näköpiiristä ja minä seisoin ja ihmettelin, missä maailman äärissä minä voin olla, kun samassa kuulin jonkun tulevan pimeässä vastaani.
"Kun kysymyksenalainen henkilö lähestyi, huomasin hänen olevan rautatievirkamiehen.
"'Voitteko sanoa minulle, mikä paikka tämä on?' kysyin häneltä.
"'Tämä on Wandsworth Common", sanoi hän.
"'Voinko päästä jollakin junalla tänä yönä kaupunkiin?'
"'Jos te kulette englannin peninkulman, niin tulette Claphamin asemalle ja ehditte kenties ajoissa viimeiselle Lontooseen lähtevälle junalle.'
"Tämä oli minun seikkailuni loppu, herra Holmes. Minä en tiedä missä minä olin, enkä kenen kanssa puhuin. Minä en tiedä muuta kuin mitä olen teille kertonut. Mutta minä tiedän jonkun rikoksen olevan tekeillä ja tahdon mielelläni auttaa tuota onnetonta miestä, jos vain suinkin voin. Seuraavana aamuna kerroin minä koko historian ensin herra Mycroft Holmesille ja sittemmin poliisille."
Me istuimme kaikki hiljaa hetkisen, kuultuamme herra Melasin kertomuksen. Sitten vilkasi Sherlock Holmes veljeensä.
"Oletko sinä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin", kysyi hän.
Mycroft otti Daily News lehden numeron, joka oli pöydällä.
"Me panimme kaikkiin jokapäiväisiin lehtiin seuraavan ilmoituksen:
"Palkinto annetaan sille, joka voi antaa joitakin tietoja, missä kreikkalainen Paul Krotides Athenasta oleksii. Samainen palkinto annetaan sillekin, joka antaa tietoja eräästä kreikkalaisesta naisesta nimeltä Sophia, osotteelle X 2473."
"Me emme ole vielä saaneet yhtään vastausta. Minä olen kysellyt, mutta ne eivät tiedä siellä mitään."
"Eikö voitu sähköttää kreikkalaisen poliisikunnan keskuskonttoriin Athenaan?"
"Sherlock on keskittänyt koko suvun tarmon itseensä", sanoi Mycroft minulle. "Ota kaikin mokomin tehtävä esille ja ilmoita minulle oletko onnistunut."
"Kyllä minä sen teen", sanoi Sherlock ja nousi tuoliltaan. "Minä ilmoitan sekä sinulle että herra Melasille. Tahtoisin kumminkin neuvoa teitä, herra Melas olemaan varuillanne, sillä he näkevät luonnollisesti ilmoituksista, että te olette saanut heidät ilmi."
Kotimatkalla pysähtyi Holmes erään sähkösanomakonttorin luo ja lähetti useita sähkösanomia.
"Sinähän huomaat nyt, ettei iltamme ole mennyt hukkaan", sanoi hän minulle. "Useimmat hauskimmat tapaukset ovat tulleet tietooni Mycroftin kautta. Äsken kuulemamme historia on monessa kohden sangen omituinen, vaikka se voitanee selittää vain yhdellä tavalla."
"Toivotko sinä voivasi ratkaista tehtävän?"
"Siihen nähden, että tiedämme näin paljon, olisi sangen kummallista, jollemme voisi saada selville loppua."
"Sinun on täytynyt itse muodostaa joku teoria, joka selittää tänä iltana kuulemamme seikat?"
"Niin, epämääräistä se on."
"Mitä sinä luulet sitten asiasta?"
"Minusta näyttää, että kreikkalaisen tytön on vienyt nuori englantilainen nimeltä Harald Latimer."
"Mistä hän on hänet vienyt?"
"Kenties Athenasta."
Sherlock Holmes pudisteli päätään. "Nuori mies ei osannut sanaakaan puhua kreikkaa. Neito voi sitävastoin puhua englanninkieltä jokseenkin hyvin. Siitä voimme vetää sen johtopäätöksen, että hän on ollut jonkun aikaa Englannissa, mutta mies ei Kreikassa."
"Silloin me voimme otaksua hänen tulleen Englantiin vierailemaan, ja Haraldin houkutelleen hänet pakenemaan kanssaan."
"Se on paljon uskottavampaa."
"Sitten tulee veli – sillä minä luulen heidän sukulaisuutensa olevan sitä laatua – Kreikasta estämään asiaa. Hän antautuu, varomattomasti kylläkin, nuoren englantilaisen valtaan. He tekevät hänet vangikseen ja koettavat väkivallalla pakoittaa hänet allekirjoittamaan muutamia papereita, jotka antaisivat heille oikeuden tytön omaisuuteen. Veli on nähtävästi hänen holhoojansa ja kieltäytyy sitä tekemästä. Voidakseen hänen kanssaan keskustella täytyy heillä olla tulkki ja he valitsivat herra Melasin ensin käytettyään jotakin toista. Tyttö ei tiedä veljensä saapuneenkaan ja huomaa sen aivan sattumalta."
"Erinomaista, Watson", huudahti Sherlock Holmes. "Minä luulen, ettet sinä todellakaan ole kaukana todellisuudesta. Sinähän huomaat, että meillä on useita kortteja kädessämme ja meidän on vain pelättävä jotakin äkillistä väkivallantekoa noiden lurjusten puolelta. Jos he vain antavat meille kyliin aikaa, niin me saamme heidät kyllä käsiimme."
"Mutta miten me voimme saada tietää, missä tuo talo sijaitsee?"
"Niin, jos sinun arvioimisesi on oikea, niin on kai tytön nimi Sophia Krotides ja meidän ei ole vaikea saada hänestä selkoa. Tämä on meidän ainoa toivomme, sillä veli on luonnollisesti aivan vieras Lontoossa. Varmaankin on jonkun aikaa täytynyt kulua siitä, kun Harald alkoi suhteensa tyttöön, ainakin on täytynyt kulua muutamia viikkoja, koska veli on ehtinyt saapua tänne Kreikasta. Jos he ovat asuneet koko ajan samassa paikassa, niin on luultavaa, että me saamme jonkun vastauksen Mycroftin ilmoitukseen."
Tämän keskustelun kuluessa me saavuimme kotiimme Baker Streetiltä. Holmes meni ensin portaita ylös ja samassa kun hän avasi oven meidän huoneeseemme päästi hän kummastuksen huudahduksen. Vilkaistuani hänen olkapäänsä yli, kummastuin minä yhtä paljon kuin hänkin, sillä hänen veljensä Mycroft istui nojatuolissamme ja veteli sikariansa.
"Tule sisään, Sherlock, tule sisään", sanoi hän ja hymyili meidän hämmästyksellemme. "Sinä et odota minulta suurta tarmoa, mutta olipa miten tahansa, niin huvittaa tämä tutkimus minua."
"Miten sinä olet tänne ehtinyt?"
"Minä ajoin ohitsenne hevosella."
"Oletko kuullut mitään uutta asiasta?"
"Minä olen saanut vastauksen ilmoitukseeni."
"Vai niin?"
"Se tuli hetkisen teidän lähtönne jälkeen."
"Mitä se sisälsi?"
Mycroft Holmes otti taskustaan kirjeen.
"Tässä se on", sanoi hän, "sen on kirjoittanut y-kynällä hyvin hienolle paperille keski-ikäinen heikko mies. 'Hyvä herra, vastaukseksi ilmoitukseenne tämän päivän sanomalehdissä pyydän saada ilmoittaa teille, että minä tunnen kysymyksenalaisen neidon sangen hyvin. Jos tulette luokseni, niin annan teille muutamia tietoja hänen surullisesta historiastaan. Hän asuu nykyään The Myrtles huvilassa Beckenhamissa. Kunnioittaen: J. Davemport'."
"Hän kirjoittaa Lower Brixtonista", sanoi Mycroft Holmes. "Etkö sinä luule meidän voivan nyt matkustaa hänen luokseen kuulemaan yksityisseikkoja?"
"Paras Mycroft, veljen elämä on kalliimpi kuin sisaren historia. Minä luulisin olevan paremman hakea poliisi-inspehtori Gregson ja mennä hänen kanssaan suoraa päätä Beckenhamiin. Minä tiedän heidän hivuttamalla kuolettavan tuon ihmisen ja jokainen tunti on kallis."
"On parasta hakea Melas matkaan, sillä me tarvitsemme kenties tulkkia."
"Aivan oikein", sanoi Holmes. "Lähetä palveluspoika hakemaan hevosta, niin lähdemme heti liikkeelle."
Hän avasi pöytälaatikon ja minä näin hänen pistävän revolverin taskuunsa.
"Niin", sanoi hän vastaukseksi minun kysyvään katseeseeni, "minä luulen kuulemastani, että me olemme tekemisissä muutamien sangen tunnottomien lurjusten kanssa."
Oli melkein pimeä ennenkuin olimme Pall Mallissa herra Melasin asunnon luona. Joku herra oli juuri hakenut hänet kotoa ja hän oli mennyt hakijan mukana.
"Voitteko sanoa minulle, mihin hän on mennyt", kysyi Mycroft Holmes.
"Sitä minä en tiedä", sanoi ovea avaava tyttö. "Minä tiedän vain, että hän lähti vaunuilla."
"Mainitsiko herra mitään nimeä?"
"Ei."
"Oliko hakija suuri, kaunis, tumma herra?"
"Ei. Hän oli pieni herra, silmälasit päässä ja kasvoiltaan laiha. Hän oli käytökseltään hyvin ystävällinen ja nauroi puhuessaan koko ajan."
"Tulkaa pian", sanoi Sherlock Holmes. "Tämä on vakava seikka. Nuo molemmat roistot ovat taas saaneet herra Melasin kynsiinsä. Hänellä ei ole ollenkaan ruumiillista rohkeutta, kuten he kyllä tietävät kokemuksesta hänen ensimäisen käyntinsä perusteella. Tuo roisto kyllä kykenee hallitsemaan häntä niin pian kuin saa vain hänet valtoihinsa. Epäilemättä tarvitsevat he hänen apuansa tulkkina, mutta saatuaan käyttäneeksi häntä hyödykseen, rankaisevat he häntä siitä, minkä katsovat hänen petoksekseen."
Toivomme oli, että me rautatietä käyttämällä ehtisimme Beckenhamiin melkein samaan aikaan noiden ajajien kanssa. Kului kumminkin kokonainen tunnin aika ennenkuin saimme poliisi-inspehtori Gregsonin käsiimme ja ehdimme toimittaa kaikki muodollisuudet, joiden avulla kykenisimme väkivallalla tunkeutumaan taloon. Kello oli neljännestä vailla kymmenen ennenkuin ehdimme Lontoon rautatieasemalle ja puoli yksitoista heittäytyessämme junasta Beckenhamissa. Puolen tunnin ajomatkan perästä me olimme kysymyksenalaisessa huvilassa – suuressa, pimeässä talossa, joka oli vähän matkan päässä tiestä; menimme puutarhan rinnettä myöten sisään.
"Kaikki ikkunat ovat pimeät", sanoi poliisi-inspehtori. "Näyttää siltä kuin talosta olisivat asukkaat lähteneet."
"Lintumme ovat lentäneet ja pesä on tyhjä."
"Kuinka sanotte niin, herra Holmes?"
"Raskaat vaunut olivat kulkeneet rinnettä myöten ulos aivan äsken."
Inspehtori nauroi. "Minä näin lyhdyn valossa pyörien jäljet rinteen ulkopuolella, mutta mistä te tiedätte vaunujen olleen raskaat?"
"Te otitte varmaankin huomioon, että samat pyörän jäljet olivat paljon syvemmät, niin paljon syvemmät, että me voimme varmuudella sanoa vaunujen olleen mennessään raskaassa lastissa."
"Te olette minusta vähän liian syvämietteinen", sanoi poliisi-inspehtori. "Tämä ei ole helposti avattava portti. Meidän tulee ensin koettaa kuuleeko joku meitä."
Hän löi porttia ja soitti kelloa, mutta ilman tulosta. Holmes oli poissa, mutta palasi muutaman minuutin kuluttua. "Minä olen saanut auki yhden ikkunan", sanoi hän meille.
"On hyvä, että te olette meidän puolellamme, ettekä meitä vastaan, herra Holmes", huomautti poliisi-inspehtori samalla katsellen miten taitavasti Holmes oli kohottanut ikkunaha'an ylös. "Minä luulen, että me näin ollen voimme mennä sisään kutsumattakin."
Me menimme vuoronperään järjestyksessä suureen huoneeseen, joka oli nähtävästi sama, missä herra Melas oli ollut. Inspehtori sytytti lyhtynsä ja sen valossa näimme kreikkalaisen mainitsemat kaksi ovea, verhot, lampun ja japanilaisen laitoksen.
Pöydällä oli kaksi lasia, tyhjä konjakkipullo ja ruuanjätteitä.
"Mitä se on?" sanoi Holmes äkkiä.
Me olimme kaikki hiljaa ja kuuntelimme. Yltämme kuului hiljainen, valittava ääni. Holmes ryntäsi eteiseen. Tuo pelottava ääni tuli yläkerrasta. Hän ryntäsi rappuja ylös minun ja inspehtorin seuraamana ja hänen veljensä Mycroft tuli niin pian kuin hänen suuri, raskas ruumiinsa salli. Meillä oli edessämme kolme ovea ja kauheat äänet tulivat keskimäisestä, välistä epäselvänä muminana, välistä taas äänekkäänä valituksena. Ovi oli lukossa, mutta avain oli ulkopuolella. Holmes tempasi oven auki ja ryntäsi sisään, mutta tuli heti takaisin käsi suun edessä.
"Siellä on hiilihäkää", sanoi hän, "odottakaa hetkinen niin se haihtuu."
Katsoessamme sisään huomasimme ainoan valosäteen tulevan heikosta sinisestä liekistä, joka oli keskellä lattiaa. Se heitti pehmeää valoa ympyrään lattialle ja me näimme varjossa kaksi ihmisolentoa nojaavan seinää vastaan. Avatusta ovesta virtasi ulos epämiellyttäviä myrkyllisiä höyryjä, jotka saattoivat meidät rykimään ja tuottivat päänkivitystä. Holmes juoksi portaiden yläpuolella olevan ikkunan luokse ja työnsi sen auki. Sitten hän meni muutaman syvän hengenvedon saatuaan huoneeseen, avasi ikkunan ja heitti hehkuvan astian puutarhaan.
"Pian saatamme mennä sisään", sanoi hän tullessaan huoneesta. "Missä on kynttilä? Minä en luule tulitikkujen palavan tällaisessa ilmassa. Pidä kynttilää aivan lähellä ovea, Mycroft, niin saamme heidät heti ulos."
Menimme kiireesti sisään, saimme myrkytetyt miehet käsiimme ja vedimme heidät portaille. Molemmat olivat tunnottomat, heidän huulensa olivat siniset, kasvot turvottuneet ja vääntyneet ja silmät muljottivat pahasti heidän päässään. Heidän kasvojensa piirteet olivat niin vääntyneet, että me töin tuskin tunsimme kreikkalaisen tulkin, josta olimme eronneet ainoastaan muutamia tunteja sitten Diogenesklubin luona, muusta kuin hänen tummasta parrastaan ja täyteläisestä vartalostaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut yhteen ja toisen silmän yläpuolella näkyi lyönnin merkkejä. Toisen miehen kädet ja jalat olivat samoin yhteen kytketyt. Hän oli pitkäkasvuinen, mutta hänen ruumiinsa oli äärettömästi laihtunut ja hänen naamaansa kiinnitetty useita kappaleita sidelaastaria sangen rumalla tavalla. Hän oli tauonnut valittamasta kun me saimme hänet ulos ja minä huomasin jo ensi silmäykseltä, että olimme tulleet liian myöhään pelastaaksemme hänet. Herra Melas oli vielä elossa ja hetkisen kuluessa me saimme konjakin ja ammoniakin avulla hänet iloksemme avaamaan silmänsä. Minä tiesin varmasti onnistuneeni vetämään hänet pois tuosta synkkien varjojen laaksosta, missä kaikki polut yhtyvät.
Hänen historiansa oli hyvin lyhyt ja vahvisti vain meidän omat otaksumisemme. Tuo epämiellyttävä vieras, jonka hän ennen oli tavannut huvilassa, oli tunkeutunut Melasin huoneeseen, vetänyt taskustaan lyijyllä täytetyn nuijan ja pelottelemalla tappavansa hänet säikyttänyt hänet niin, että hän oli toisen kerran antautunut vieraan valtaan. Nauravalla muukalaisella oli ollut hypnotiseeraava vaikutus nuoreen kreikkalaiseen, sillä hän ei voinut puhua hänestä vapisematta ja kalpenematta. Hänet oli viety Beckenhamiin, ja siellä hän oli toiminut tulkkina toisessa kuulustelussa, joka oli edellistä draamallisempi. Molemmat englantilaiset olivat uhanneet vankiaan silmänräpäyksellisellä kuolemalla, jollei hän heti täyttäisi heidän vaatimustaan. Vihdoinkin huomattuaan uhkaustensa olevan hyödyttömiä heittivät he onnettoman uudestaan vankeuteen ja sitten kun he olivat ilmoituksen kautta huomanneet Melasin ilmiantaneen heidät, tekivät he hänet tunnottomaksi lyömällä häntä nuijalla päähän. Hän ei tietänyt mitään muista tapahtumista ennenkuin hän huomasi meidän olevan itseään hoitelemassa.
Näin tapahtuivat tuon kreikkalaisen tulkin seikkailut, jotka ovat vieläkin salaperäiseen harsoon verhotut. Tiedusteltuamme siltä henkilöltä, joka oli vastannut ilmoitukseen, saimme selville nuoren neidon kuuluvan rikkaaseen kreikkalaiseen perheeseen ja että hän oli ollut vierailemassa muutamien ystäviensä luona Englannissa. Ollessaan heidän luonaan hän oli tavannut erään nuoren miehen nimeltä Harald Latimer, joka oli tehnyt häneen valtavan vaikutuksen ja houkutellut hänet pakenemaan kanssansa. Tytön ystävät olivat tapahtumasta kauhistuksissaan ilmoittaneet asiasta hänen veljelleen Athenaan ja sitten pesseet kätensä koko asiasta. Veli oli Englantiin tullessaan varomattomuudessaan joutunut Latimerin käsiin. Tällä oli apumies nimeltä Wilson Kemp, jonka esihistoria oli hyvin synkkä. Nämä molemmat huomattuaan veljen englanninkielentaitonsa puutteessa olevan heidän käsissään avuttomassa tilassa, ottivat hänet vangiksi ja koettivat kauhulla ja kidutuksella saada hänet jättämään oman ja sisarensa omaisuuden heidän käsiinsä. He olivat pitäneet veljeä luonaan tytön tietämättä ja olivat panneet laastarilappuja hänen naamaansa tehdäkseen tuntemisen vaikeammaksi jos sisar sattuisi häntä jonkun kerran vilahdukselta näkemään. Tytön naisellinen tarkkanäköisyys oli heti nähnyt valenaamarin läpi kun hän näki veljensä ensimmäisen kerran tulkin läsnäollessa. Tyttö raukka oli itsekin vankina, sillä talossa ei ollut muita ihmisiä kuin kuski ja hänen vaimonsa, jotka molemmat olivat rikoksellisten kätyreitä. Huomattuaan salaisuutensa paljastetuksi ja ettei vankia enää voitu pakoittaa täyttämään heidän toivomuksiaan, pakenivat roistot tytön kanssa vuokraamastaan kalustetusta talosta, kun he ensin olivat luulonsa mukaan kostaneet sekä uppiniskaiselle tytön veljelle että asian ilmiantajalle.
Useiden kuukausien kuluttua saimme Buda-Pestistä kummallisen sanomalehtileikkeleen. Siinä kerrottiin, miten kaksi englantilaista matkustaessaan nuoren naisen kanssa oli saanut surullisen lopun. Heidät oli molemmat murhattu puukonpistolla ja unkarilaisen poliisin mielestä olivat he riidelleet ja tappaneet toisensa. Minä luulen kumminkin Holmesilla olevan asiasta toisen käsityksen. Hän uskoo vieläkin, että jos kreikkalainen tyttö voitaisiin löytää, niin saataisiin tietää, millä tavoin hänen omat ja veljensä kärsimät vääryydet on kostettu.
KAKSOISIHMINEN.
Heti naimisiin mentyäni asetuin lääkäriksi Paddingtonin alueelle. Vanha herra Farquihar, jonka praktiikan minä ostin, oli aikanaan ollut paljon käytetty lääkäri, mutta hänen korkea ikänsä ja tanssitautia muistuttava sairautensa, joka häntä usein vaivasi, vieroitti vähän kerrassaan häneltä potilaat. Yleisöä johtaa aivan luonnollisesti se periaate, että toisen parantelijan tulee itsensä olla terve, ja katselee se epäillen sellaisen lääkärin antamaa reseptiä, joka ei ole itseäänkään kyennyt parantamaan. Siten oli edeltäjääni käyttävä yleisö vähentynyt, sikäli kuin hänen terveytensä huononi ja minun ottaessani sairaat huostaani olivat noin 25,000 markan vuositulot huvenneet aina 5,000 markkaan. Luotin kuitenkin suuresti nuorekkaaseen innostukseeni ja olin vakuutettu sairaita olevan muutaman vuoden perästä aivan yltäkyllin.
Toimintani kolmena ensimäisenä kuukautena oli minulla sangen paljon tekemistä ja vain silloin tällöin näin ystävääni Sherlock Holmesia. Minulla oli näet liian paljon tekemistä ehtiäkseni käymään Baker Streetillä. Ja Holmes hyvin harvoin liikkui missään muualla kuin virkatehtävissään. Hämmästyin sen vuoksi hyvin suuresti, kun eräänä kesäkuun aamuna istuessani aamiaisen jälestä sanomalehtiä lukemassa, äkkiä kuulin ovikelloa kiivaasti soitettavan ja sen jälkeen vanhan ystäväni kirkkaan äänen.
"Parahin Watson", sanoi hän astuessaan huoneeseen, "minua huvittaa saada nähdä taas sinua. Minä toivon rouvasi olevan täysin toipuneen niistä hermotäristyksistä, joiden valtaan hän joutui meidän viime seikkailulla ollessamme."
"Kiitos vain, me voimme molemmat sangen hyvin", sanoin vastaukseksi ja pudistin hänen kättään.
"Minä toivon myös", sanoi hän istuutuen keinutuoliin, "ettei potilaittesi hoito ole tykkänään vienyt harrastustasi pieniin etsimistehtäviimme?"
"Päinvastoin", sanoin minä, "eilen viimeksi kävin läpi muutamia muistiinpanojani ja luokittelin muutamia tuloksia."
"Toivon, ettet pidä kokoelmaasi vielä täydellisenä."
"En suinkaan. Minä haluan vain saada olla mukana muutamilla uusilla samantapaisilla tutkimuksilla."
"Tänäänkö esimerkiksi?"
"Vaikkapa tänäänkin, jos vain tahdot?"
"Ja aina Birminghamiin astiko?"
"Mielelläni, jos niin tarvitaan."
"Mutta mitenkä sairaiden sitten käy?"
"Minä hoidan aina lähimmän lääkärin sairaita hänen poissaollessaan ja hän on aina valmis tekemään minulle saman palveluksen."
"No silloinhan ei mikään voi olla sen parempi", sanoi Holmes ja nojautui selkäkenoon tuoliinsa, sekä katseli tuimasti minuun, puoliavointen silmäluomiensa alta. "Minä huomaan sinun olleen äskettäin huonovointisen. Kylmettymiset kesäiseen aikaan ovat sangen vaikeita."
"Minun täytyi pysytellä sisällä kolme päivää vilustuttuani viime viikolla. Luulen kumminkin jo olevani täysin ennallani."
"Sitä sinä kyllä oletkin. Sinähän näytät oikein virkeältä."
"No, mutta miten sinä sen tiedät?"
"Paras ystäväni, sinähän tunnet minun menettelytapani."
"Sinä johdat sen siis jostakin?"
"Aivan niin."
"Ja mistä?"
"Kengistäsi."
Minä silmäsin kummastuneena kiiltonahkasiin kenkiini, jotka minulla oli jalassani.
"Miten herran nimessä –?" aloin minä, mutta Holmes vastasi kysymykseeni ennenkuin ehdin sen oikein tekemäänkään.
"Kenkäsi ovat uudet", sanoi hän. "Sinä et ole voinut niitä käyttää kahta viikkoa kauempaa. Minuun päin käännetyt pohjat ovat nyt hiukan käpristyneet. Ensin luulin niiden mahdollisesti kastuneen ja sitten kuivaissaan käpristyneen, mutta keskellä pohjaa on liimattu paperilappu johon hinta on kirjoitettu. Kosteus olisi kyllä irroittanut tuon lapun. Siitä tein sen johtopäätöksen, että sinä olet istunut jalat tuleen ojennettuina, jota ei mielellään tekisi näinkään kosteana kesäkuuna, jos vain olisi täysin terve."
Asia tuntui kuten aina Holmesin selittäessä sangen yksinkertaiselta. Hän luki minun ajatukseni kasvoistani ja hymyili kaihomielisellä tavalla.
"Pelkään aina vähentäväni havaintojeni vaikutuksen selittämällä niitä. Tulos ilman syitä on vaikuttavampi. Sinä olet siis valmis lähtemään Birminghamiin."
"Valmis olen. Mistä nyt on kysymys?"
"Saat tietää kaikki matkalla. Avunhakijani on ulkona kärryissä. Voitko lähteä nyt heti paikalla?"
"Aivan tässä silmänräpäyksessä."
Minä kirjoitin kiireesti muutamia rivejä lähimmälle naapurilleni, eräälle lääkärille, juoksin vaimoni luo, selitin asian ja kiiruhdin Holmesin luo, joka odotti minua portailla.
"Onko sinun naapurisi kadun tuolla puolen myöskin lääkäri?" sanoi hän ja nyökäytti päätään hänen messinkiseen nimikilpeensä päin.
"Kyllä, hän osti praktikansa kuten minäkin."
"Onko hänen praktikansa vanha?"
"Yhtä vanha kuin minunkin. Taloissamme on asunut lääkäreitä aina niiden rakentamisesta asti."
"No niin, sinä olet siis saanut enimmät potilaat."
"Sen minäkin luulen. Mutta miten sinä sen tiedät?"
"Portaiden kulumisestahan sen näkee, poikaseni. Sinun portaasi ovat kolme tuumaa syvemmälle kuluneet kuin hänen. Tämä herra kärryissä on minun asiamieheni, herra Hall Pyecroft. Salli minun esittää hänet. Lyö hevosta, ajaja, sillä me tuskin ehdimme asemalla."
Vaunuissa oleva mies oli lujarakenteinen nuori mies. Hänellä oli terve ulkomuoto, avoimet ja kunnioitusta herättävät kasvot ja vaaleankellahtavat viikset. Hänellä oli kiiltävä korkea hattu ja siisti musta puku, joka saattoi hänet näyttämään siltä, joka hän olikin – valppaalta, nuorelta citymieheltä, joka kuuluu hyvintunnettuun syntyperäiseen Lontootyyppiin, josta meillä ovat nuo reimat palkattomat konttoriharjoittelijat ja johon kuuluvat useat voimistelijat ja urheilumiehet, hienoimman luokan miehet koko saarivaltiosta. Hänen pyöreä terve naamansa oli luonnostaan iloisen näköinen, mutta hänellä näytti tällä hetkellä olevan suuttunut piirre suunsa ympärillä. Minä en kumminkaan saanut tietää ennenkuin olimme asettuneet ensimäisen luokan vaunuun ja olimme matkalla Birminghamiin, mitkä huolet olivat ajaneet hänet Sherlock Holmesin luo. "Juna ei pysähdy millään asemalla ennenkuin 70 minuutin perästä", sanoi Holmes, "ja pyydän sentähden teitä, herra Pyecroft, kertomaan mieltäkiinnittävän kokemuksenne, aivan samoin kuin te kerroitte sen minulle tai vieläkin yksityiskohtaisemmin. Ei ole haitaksi, jos minä vielä kerran kuulenkin kertomuksenne. Se on niitä tapauksia, joissa on aina jotakin kummallista, mutta jotka voivat myöskin olla ilman enempää mielenkiintoa. Se tarjoaa kumminkin useita sellaisia piirteitä, jotka kiinnittävät sinun mieltäsi yhtä paljon kuin minunkin. Nyt, herra Pyecroft, minä en enää estä teitä alkamasta."
Seuralaisemme katsoi minuun koomillisesti.
"Pahinta on, että minun täytyy esiintyä kuin mikäkin narri raukka. Mahdollisesti päättyy kaikki hyvin, enkä minä näe oikeastaan, että olisin voinut menetellä toisella tavoin, mutta minä saan kyllä kärsiä tyhmyyteni tähden. Mikään taitava kertoja en ole, mutta tapahtuman kulku on seuraava:
"Minulla oli paikka Coxon & Woodhousessa Drapers Gardensin varrella, mutta keväällä kohtasi liikettä onnettomuus venezuelalaisen laivan tähden ja se joutui vararikkoon. Minä olin ollut liikkeessä viisi vuotta ja vanha Coxon antoi minulle erinomaisen todistuksen onnettomuuden tullessa, mutta luonnollisesti jäivät kaikki kirjanpitäjät ilman paikkaa ja meitä oli kaksikymmentäseitsemän, jotka aloimme yhtaikaa hakea työtä muualta aina ilman menestystä. Minulla oli palkkaa 85 shillingiä viikossa Coxonilla ja siitä olin säästänyt noin 200 puntaa, mutta ne kuluivat pian ja lopulta olin niin ilman rahoja, että töin tuskin voin ostaa postimerkkejä ja kirjekuoria vastatakseni ilmoituksiin. Kenkäni olin kuluttanut lopuilleen kävellessäni kaikkialla eikä minulla ollut mitään toivoa paikan saamisesta. Vihdoin näin paikan ilmoitettuna avoimeksi suuressa vaihtoliikkeessä Mawson & Williams Lombard Streetin varrella. City ei arvattavastikaan teidän mielestänne ole mitään, mutta sanon vain, että siellä on Lontoon rikkaimpia taloja. Ilmoitukseen oli vastattava kirjeellisesti. Lähetin hakemukseni todistuksineen päivineen vähintäkään toivomatta mitään vastausta. Heti sain kumminkin kirjeen, jossa ilmoitettiin, että jos tahdon saapua seuraavana maanantaina, voin heti alkaa uuden työni, sillä edellytyksellä vain, että minun ulkomuotoni katsotaan tyydyttäväksi. Ei kukaan voi tietää miten sellaiset asiat ratkaistaan. Muutamat sanovat että johtaja pistää kätensä vastauskokoelmaan ja valitsee ensimäisen, jonka saa käsiinsä. Sillä kertaa oli minun vuoroni ja minä voin sanoa teille olleeni iloinen. Palkka oli 30 shillingiä viikossa, mutta luvattiin heti korottaa ja olisi minun työni melkein samanlaista kuin Coxonissakin.
"Nyt tulen minä kertomukseni kummallisimpaan kohtaan. Samana iltana kun olin saanut vastauksen paikastani istuin huoneessani Hampsteadin luona n:o 17 Potters Terracen varrella ja polttelin piippuani, kun emäntäni tuli luokseni kädessään käyntikortti, johon oli painettu Arthur Pinner, asioitsija. En ollut koskaan kuullut koko nimeä, enkä voinut ymmärtää mitä hän tahtoi minulta, muta minä annoin hänen luonnollisesti tulla sisään. Sisään astui keskikokoinen, mustatukkainen herra, ruskeasilmäinen ja mustapartainen sekä jokseenkin punottavanenäinen. Hänen käytöstapansa oli sangen tyly ja hän puhui kiireisen ihmisen tavalla.
"'Te olette kai luullakseni herra Hall Pyecroft?' sanoi hän sisääntultuaan.
"'Kyllä, hyvä herra', vastasin ja ojensin hänelle tuolin.
"'Teillä on äskettäin ollut paikka Coxon & Woodhousella, eikö niin?'
"'Aivan niin.'
"'Ja teillä on nyt paikka Mawsonin liikkeessä?'
"'Sekin on oikein.'
"'No niin', sanoi hän, 'asia on nimittäin se että minä olen kuullut puhuttavan teidän tavattomasta kyvystänne raha-asiain alalla. Muistatteko Parkeria, joka oli päällikkönä Coxonin liikkeessä? Hän puhuu lakkaamatta teistä.'
"Minä olin luonnollisesti iloinen tätä kuunnellessani. Olinhan ollut aina taitava konttorimies, mutta en ollut koskaan uneksinutkaan puhuttavan itsestäni sillä tavoin Cityssä.
"'Onko teillä hyvä muisti?' kysyi hän.
"'Kyllä minulla on sangen hyvä', vastasin kainostellen.
"'Oletteko pysynyt perillä markkinoista, ollessanne ilman paikkaa?'
"'Kyllä, minä luen pörssilehteä joka päivä.'
"'Sitä pidän liikenerona', huudahti hän. 'Se on ainoa tapa työskentelylle rikkaaksi tullakseen. Sallitteko minun tehdä muutamia kysymyksiä. Kuulkaapas! Missä arvossa ovat Ayshirepaperit?'
"'Sadan> kuuden ja neljänneksen suhde sataanviiteen ja seitsemään kahdeksasosaan', vastasin minä.
"'Ja Uuden Seelandin obligatsioonit?'
"'Sataneljä.'
"'Ja British Broken hillin?'
"'Seitsemän shillingin suhde seitsemään shillingiin ja kuuteen penceen.'
"'Ihmeellistä', huudahti hän innostuneena. 'Tämä on aivan teistä kuulemani mukaista. Hyvä herra, te olette aivan liian hyvä tullaksenne Mawsonin kirjanpitäjäksi.'
"Tämä lausunto luonnollisesti kummastutti minua. 'Muut eivät pidä minua niin suurena kuin te, herra Pinner, näytte tekevän. Minulla on ollut kyllin vaikeuksia päästäkseni tähänkin paikkaan ja tavattoman iloinen olen saatuani senkin.'
"'Lörpötystä, hyvä ihminen, teidän täytyy tähdätä korkeammalle kuin siihen. Siellä te ette ole oikealla alallanne. Nyt ilmaisen teille ehdotukseni: Minun tarjoukseni on tosin teidän kykyynne verraten aivan vähäpätöinen, mutta Mawsonin tarjoukseen nähden on sillä niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Sanokaa minulle koska teidän on mentävä Mawsonille?'
"'Maanantaina.'
"'Haha, minä luulen voivani lyödä vetoa ettette mene sinne ollenkaan.'
"'Minäkö en menisi Mawsonille?'
"'Te juuri. Sinä päivänä olette te Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtaja. Sillä on satakolmekymmentäneljä haaraosastoa pienissä Ranskan kaupungeissa ja maakylissä, puhumattakaan yhdestä haaraosastosta Brysselissä ja San Remossa.'
"Tämä sai minut haltioihini. 'En ole koskaan kuullut puhuttavankaan siitä yhtiöstä', sanoin vastaukseksi.
"'Se on hyvin luultava. Asia on pidetty salassa, sillä koko pääoma merkittiin yksityisesti ja liike on kerrassaan aivan liian hyvä annettavaksi suuren yleisön käsiin. Minun veljelläni Harry Pinnerillä on huolena yhtiön muodostaminen ja hänestä tulee myöskin sen toimeenpaneva johtaja. Hän tiesi minun olevan Lontoossa ja pyysi minun hankkimaan itselleen hyvän johtajan – nuoren toimeliaan miehen, jolla on hyvä liikekokemus. Parker mainitsi teidät ja heti tulin tänne. Me voimme tarjota teille aluksi vain vaivaset tuhat puntaa vuodessa.'
"'Tuhat puntaa vuodessa', huudahdin minä.
"'Se nyt on vain aluksi, mutta sitä paitsi voitte saada yhden prosentin voitto-osuuden kaikista kaupoista, jotka teidän asiamiehenne tekevät ja varma saatte olla siitä, että se nostaa palkkanne paljoa suuremmaksi.'
"'Mutta minä en ymmärrä ollenkaan rautateollisuutta.'
"'Mutta tehän ymmärrätte numeroita, hyvä herra.'
"Päässäni alkoi surista ja töin tuskin pysyin tuolillani. Mutta pian valtasi jäähdyttävä epäilys minut.
"'Minun täytyy puhua teille aivan avoimesti', sanoin minä. 'Mawson antaa minulle tosin vain murto-osan siitä mitä te tarjoatte, mutta Mawson on varma liike. Minä tiedän teidän yhtiöstänne niin vähän.'
"Komeata, muhkeata", huudahti hän haltioissaan. 'Te olette juuri meidän miehiämme. Te ette salli houkutella itseänne mihin hyvänsä ja sehän onkin vallan oikein. Tässä on pankkiosote 50 punnalle. Jos luulette liikkeemme olevan oikeaa laatua niin voitte pistää summan taskuunne palkkanne etumaksuna.'
"'Tämähän on ylen aulista', sanoin minä. 'Koska minun on alettava työni?'
"'Teidän tulee olla huomenna kello yksi Birminghamissa. Minulla on täällä teitä varten suosituskirje veljelleni. Te tapaatte hänet numerossa 126 Corporation Streetillä, jossa yhtiön väliaikaiset konttorit ovat. Hänen täytyy luonnollisesti vahvistaa sopimuksemme, mutta minä tiedän ettei mitään esteitä ole olemassa.'
"'Minä tuskin tiedän miten voisin osottaa kiitollisuuttani teille, herra Pinner', sanoin minä.
"'Ei mitään kiittämistä, hyvä herra. Tehän olette vain saanut sen mitä ansaitsette. Minulla on vielä muutamia pikku asioita, pelkkiä muodollisuuksia vain, jotka minun täytyy järjestää ennen lähtöäni. Teillä on paperipala tuossa edessänne. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa sille: Minä suostun ottamaan vastaan Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtajan paikan 1,000 punnan vuotuisesta minimipalkasta.'
"Tein hänen pyyntönsä mukaisesti ja hän pisti paperin taskuunsa. 'Nyt eräs toinen kysymys', sanoi hän. 'Mitä te aiotte tehdä Mawsonin kanssa?' Minä olin näet ilossani unhottanut Mawsonin aivan kokonaan.
"'Minä kirjoitan ja otan takaisin hakemukseni.'
"'Sen minä juuri tahdon teidät tekemään. Minä riitelin Mawsonin kanssa teistä. Minä olin mennyt heille kysyäkseni teistä ja johtaja oli sangen epäkohtelias, syytti minua siitä, että olin houkutellut teidät pois liikkeestä y.m. Vihdoin menetin kärsivällisyyteni ja sanoin: Jos te tahdotte pitää kunnollisia apulaisia, on teidän maksettava heille paremmat palkat.'
"'Hän ottaa mieluummin vastaan meidän pienen kuin teidän suuren palkkanne', sanoi hän.
"'Uskallan lyödä vetoa siitä, ettette saa koskaan enää kuulla hänestä niin pian kuin hän on kuullut tarjoukseni.'
"'Hänet on jo otettu paikkaan', sanoi hän. 'Me kohotimme hänet katuojasta eikä hän luovu meistä niin hevillä. Niin hän sanoi.'
"'Miten hävytöntä', sanoin minä. 'En ole elämässäni nähnyt häntä. Miksi minun sitten pitäisi hänestä mitään välittää. Luonnollisesti jätän kirjoittamatta, jos se teistä on mieluisampaa.'
"'Se on hyvä. Minä pidän sen lupauksena', sanoi hän nousten samassa tuoliltaan. 'Olen iloinen saatuani veljelleni niin kunnollisen liikemiehen. Tässä on käsirahaksenne 50 puntaa ja suosituskirje. Pankaa osote tarkasti muistiin, 126 Corporation Street, ja muistakaa olla siellä huomenna kello yksi. Hyvää yötä. Toivotan onnea uuteen paikkaanne.'
"Tässä oli keskustelumme sikäli kuin voin muistaa. Te voitte nyt ymmärtää, hyvät herrat, että olin iloinen hyvästä onnestani. Minä istuin puoliyöhön asti ylhäällä ja mietin asiaa, ja seuraavana päivänä menin Birminghamiin niin aikasella junalla, että minulla olisi kylliksi aikaa tulla määrätunnilla konttoriin. Minä vein tavarani erääseen hotelliin New Streetin varrella ja lähdin sitten ilmoitetun osotteen mukaiseen paikkaan.
"Tulin neljännestä aikasemmin, mutta en luullut sen merkitsevän mitään. 126 Corporation Street oli kapea sola kahden suuren myymälän välillä ja sen päässä oli kiviportaat, jotka johtivat monikerroksiseen taloon. Se oli vuokrattu konttoreiksi yhtiöille ja liikemiehille. Liikkeiden nimet oli maalattu alaeteisen seinään, mutta minä en löytänyt mistään Franco Midland-nimistä rautateollisuusyhtiötä. Seisoskelin muutamia minuutteja sydän kurkussa ja ihmettelin oliko koko asia sulaa petkutusta, mutta samassa tuli eräs herra esille ja puhutteli minua. Hän muistutti paljon edellisenä iltana tapaamaani herrasmiestä, samanmuotoinen ja samanääninen, mutta hän oli parraton ja vaaleampitukkainen.
"'Oletteko herra Hall Pyecroft?'
"'Kyllä, hyvä herra.'
"'Minä odotin teitä juuri, mutta te tulette liian aikaseen. Minulla oli tänä aamuna veljeltäni kirje, jossa hän suositteli teitä.'
"'Minä katselin juuri konttorin osotetta teidän tullessanne.'
"'Me emme ole vielä panneet nimeämme esille, sillä me vuokrasimme tämän väliaikaisen konttorin vasta viime viikolla. Tulkaa ylös kanssani niin puhelemme asiasta.'
"Minä seurasin häntä aina ylimpään kerrokseen, jossa hän vei minut pariin pieneen, tyhjään ja pölyiseen huoneeseen aivan katon rajassa, eikä niissä ollut ikkunaverhoja eikä mattoja. Minä olin uneksinut suurista konttorihuoneista ja kiiltävistä pöydistä ja pitkistä kirjanpitäjäriveistä, joihin olin tottunut ja luulen tuijottaneeni sangen kummastuneena kahteen tuoliin ja honkapöytään, jolla oli pääkirja sekä tyhjään paperikoriin, jotka muodostivat koko huonekaluston.
"'Älkää katselko niin kummastuneena', sanoi minulle uusi tuttavani huomattuaan katseeni. 'Eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Meillä on kyllä rahaa, vaikka emme pöyhkeilekään vielä loistavilla konttorihuoneustoilla. Olkaa hyvä ja istukaa ja antakaa minulle suosituskirjeenne.'
"Minä annoin sen hänelle ja hän luki sen huolellisesti.
"'Te näytätte tehneen hyvän vaikutuksen veljeeni Arthuriin', sanoi hän, 'minä tiedän hänellä olevan hyvän arvostelukyvyn. Hän oleksii aina enimmäkseen Lontoossa ja minä Birminghamissa, mutta tällä kertaa seuraan minä hänen neuvoaan. Pitäkää sentähden itsenne liikkeeseen otettuna!'
"'Mikä on minun työni?'
"'Te saatte vastaisuudessa hoitaa meidän varastoamme Pariisissa. Sieltä lähetetään virtanaan rautatavaroita yli koko Ranskan meidän sadankolmenkymmenenneljän asiamiehemme välityksellä. Liikkeen tulee olla järjestetty viikon kuluessa ja sillä aikaa teidän tulee olla Birminghamissa ja toimittaa jotakin hyödyllistä?'
"'Millä tavoin?'
"Vastaukseksi otti hän suuren punaisen kirjan pöytälaatikosta. 'Tämä on Pariisin osotekalenteri', sanoi hän, 'siinä ovat ammatit merkityt nimien jälkeen. Minä toivon että otatte kirjan kotiinne ja kopioitte siitä kaikki Pariisin rautatavarakauppiaat ja niiden osotteet. Minulla on niistä vastaisuudessa suuri hyöty.'
"'Mutta eikö ole olemassa lajiteltuja ammattiluetteloja', huomautin minä.
"'Ne eivät ole luotettavia. Niiden käyttäminen on sangen vaikea. Työskennelkää sentähden ja antakaa lista minulle kello kaksitoista ensi maanantaina. Hyvästi, herra Pyecroft, jos te osotatte harrastusta ja taitavuutta, niin on yhtiö teille hyvä isäntä.'
"Palasin hotelliin suuri kirja kainalossani ja sangen sekavin tuntein. Toiselta puolen olin lopullisesti palkattu ja 50 puntaa taskussani. Toiselta puolen olivat yhtiön nimen puute eteisessä, konttorin omituinen ulkoasu ja muut seikat, jotka heti pistävät liikemiehen silmään, tehneet huonon vaikutuksen työnantajani asemasta. Kävipä miten tahansa, niin olinhan kumminkin saanut rahani ja ryhdyin iloisella rohkeudella työhöni. Minä työskentelin ahkerasti koko sunnuntain ja olin maanantaina ehtinyt ainoastaan H-kirjaimeen. Minä menin konttoriin ja tapasin herra Pinnerin istumassa samoissa kalustamattomissa huoneissa ja sain määräyksen jatkaa samalla tavalla keskiviikkoon asti ja tulla silloin takasin. Keskiviikkonakaan ei työ vielä ollut valmis, ja sitä sain niin ollen tehdä edelleen perjantaihin – siis eiliseen. Silloin vein valmiin luettelon herra Harry Pinnerille.
"'Kiitoksia paljon', sanoi hän. 'Pelkään työn olleen vaikeamman kuin olin ajatellutkaan. Tämä luettelo on meille hyvin suureksi hyödyksi.'
"'Kyllä se otti jotenkin paljon aikaa.'
"'Nyt tahtoisin minä teidän ottavan selkoa kaikista huonekalukauppiaista, sillä nekin myyvät muutamia rautatavaralajeja.'
"'Sangen mielelläni.'
"'Te voitte tulla tänne huomeniltana kello seitsemän ja ilmoittaa minulle miten työ sujuu. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Muutaman tunnin virkistys Dayn varieteessa tänä iltana olisi tervetullut työn jälkeen.'
"Hän nauroi tätä sanoessaan ja kummastuksekseni huomasin, että hänen vasemman puolen kulmahampaansa oli paikattu sangen kömpelösti."
Sherlock Holmes hykerteli käsiään ihastuksesta ja minä tuijotin kummastellen kertojaan.
"Te voitte kyllä osottaa kummastustanne, tohtori Watson, mutta se on sittenkin totta", sanoi Pyecroft. "Puhuessani ensimäisen herra Pinnerin kanssa Lontoossa huomasin sattumalta, kun hän kuultuaan minun ottavan paikan Mawsonissa nauroi, hänenkin hampaansa olevan paikatun samalla kömpelöllä tavalla. Kullan loiste kiinnitti kummassakin tapauksessa huomiotani. Verrattuani tätä seikkaa kasvojen yhdennäköisyyteen ja äänen samallaisuuteen sekä huomaten ainoastaan sellaisten piirteiden olevan erilaisia, jotka voidaan muuttaa partaveitsellä ja tekotukalla, en enää epäillyt, että saman henkilön kanssa olin tekemisissä sekä Lontoossa että Birminghamissa. Luonnollisesti voivat kaksi veljestä olla samannäköiset, mutta eihän suinkaan voi olettaa, että molempien sama hammas olisi paikattu aivan samalla tavalla. Hän seurasi minua ovelle, ja kadulle minä tulin tietämättä olinko päälläni vai jaloillani. Menin takaisin hotelliin, pistin pääni pesuvatiin kylmään veteen ja koetin miettiä asiaa, minkätähden hän oli lähettänyt minut Lontoosta Birminghamiin; miksi hän oli matkustanut sinne ennen minua ja miksi hän oli kirjoittanut minulle suosituskirjeen hänelle itselleen annettavaksi? Se jäi kuitenkin arvoitukseksi, enkä siitä kyennyt käsittämään vähän vähääkään. Äkkiä pälkähti päähäni, että herra Holmes mahdollisesti voisi jollain tavoin valaista asiaa, joka oli minulle vallan synkkä ja selittämätön. Minulla oli tuskin aikaa ennättää Lontooseen iltajunalla, etsiä teidät tänä aamuna käsiini ja tuoda teidät molemmat mukaani tänne Birminghamiin."
Kirjanpitäjän lopetettua kertomuksensa syntyi pieni äänettömyys. Holmes vilkaisi toisella silmällään minuun ja nojautui tyynyjä vasten tyytyväinen ja samalla aprikoiva ilme kasvoillaan – jokseenkin kuin viinintuntijalla, joka on juuri maistanut ensi kerran jotakin hienoa viinilajia.
"Sangen mutkallista, vai kuinka, Watson? Tässä on muutamia seikkoja, jotka mieltäni kiinnittävät. Luulen sinun olevan yhtä mieltä siitä, että herra Arthur Harry Pinnerin puhutteleminen Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön tilapäisessä konttorissa olisi sangen mieluinen kohtaus meille molemmille."
"Mutta miten sen oikeastaan järjestämme?"
"Se käy kyllä helposti", sanoi Hall Pyecroft. "Te olette kaksi paikkaahakevaa ystävääni ja mikä on luonnollisempaa kuin että minä vien teidät molemmat herra Pinnerin luo kysymään, voiko hän auttaa teitä."
"Aivan niin. Luonnollisesti", sanoi Holmes. "Minä tahdon hyvin mielelläni käydä tuon herran luona koettamassa, saanko pistää sormeanikaan hänen pikku vehkeilyynsä. Mitkä ominaisuudet tekevät teidän ansionne niin arvokkaiksi, tai olisiko mahdollista että –" hän alkoi pureksia kynsiään ja katsella kummastellen ulos ikkunasta. Me tuskin voimme saada hänestä enää irti sanaakaan ennenkuin olimme New Streetillä.
Kello seitsemän samana iltana olimme kaikki matkalla Corporation Streetille ja yhtiön konttoriin.
"Ei maksa vaivaa tulla sinne ennen aikojaan. Hän tulee ainoastaan tapaamaan minua, sillä huoneet ovat aivan tyhjät aina määrättyyn kellonlyöntiin asti, kuten jo olen sanonut."
"Sepä on kuvaavaa", sanoi Holmes.
"Mutta katsokaahan", sanoi kirjanpitäjä. "Hän käveleekin tuolla edellämme."
Hän osoitti keskikokoista, vaaleaa, hyvin puettua herrasmiestä, joka käveli kiireesti kadun toisella puolella. Juuri samassa hetkessä kääntyi hän erääseen sanomalehtipoikaan päin, joka kaupusteli viimeisiä iltalehtiä ja päästyään ajopelien ja raitiovaunujen välitse pojan luo osti hän sanomalehden. Hermostuneesti käännältäen sanomalehden käteensä katosi hän erääseen porttiin.
"Tuolla hän meneekin", sanoi Hall Pyecroft. "Tuolla on yhtiön konttori. Tulkaa nyt kanssani, minä esittelen teidät ystävinäni."
Me seurasimme häntä kuudenteen kerrokseen ja pysähdyimme ensin puoliavoimen oven ulkopuolelle, jolle herra Pyecroft koputti. Ääni huudahti "tulkaa sisään", ja me menimme kalustamattomaan huoneeseen, aivan samanlaiseen, jonka oppaamme oli meille kuvaillut. Pikku pöydän ääressä istui äsken näkemämme herra, sanomalehti levällään edessään, ja kun hän nosti kasvonsa ja kääntyi meihin päin, näytti minusta siltä kuin en olisi koskaan ennen nähnyt sieluntuskain niin syväksi uurtamia piirteitä, sellaisten, joita vain ani harvat miehet eläessään kokevat. Hiki helmeili hänen otsallaan, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä hurjat ja tuijottavat. Hän katsoi kirjanpitäjäänsä ikäänkuin ei hän olisi häntä enää tuntenut ja voin minä Hall Pyecroftin katseesta huomata, ettei hänen herransa tavallisesti näyttänyt sellaiselta.
"Te näytätte sairaalta, herra Pinner", sanoi hän.
"Minä en voi oikein hyvin", vastasi toinen, samalla tehden selvän ponnistuksen vähän toipuakseen ja kostutti kielellään kuivia huuliaan aina puhumaan ruvetessaan. "Mitä herroja te olette tuonut mukananne."
"Tämä on herra Harris Bermondseysta ja tuo on Prise Birminghamista", sanoi kirjanpitäjä sukkelasti. "Nämä molemmat ovat ystäviäni ja ovat olleet paikatta jo jonkun aikaa. He toivovat, että te mahdollisesti voisitte antaa heille jotakin työtä yhtiön palveluksessa."
"Hyvin mahdollista. Hyvin mahdollista!" huudahti herra Pinner kummituksen tavoin hymyillen. "Ehkäpä voimme tehdä jotakin teidän hyväksenne. Mikä on herra Harrisin erikoisala?"
"Minä olen kassanhoitaja", sanoi Holmes.
"Me kyllä tarvitsemme sellaisen. Ja te, herra Price?"
"Minä olen kirjanpitäjä", sanoin minä.
"Minä luulen yhtiön voivan auttaa teitäkin. Minä ilmoitan heti teille kun olemme tehneet päätöksen. Nyt pyydän minä teitä jättämään minut rauhaan. Menkää herran nimessä nyt matkoihinne!"
Nuo sanat tuntuivat tulevan esille ikäänkuin pakkotila, johon hän itsensä oli asettanut, olisi käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Holmes ja minä katselimme toisiimme ja Hall Pyecroft otti askeleen pöytää kohden.
"Te unhotatte, herra Pinner, että minä olen täällä kutsumuksesta saadakseni teidän määräyksenne."
"Se oli kyllä totta, herra Pyecroft", sanoi toinen tyynemmällä äänellä. "Te voitte odottaa täällä hetkisen, eikä mikään estä ystäviännekään odottamasta. Minä olen kolmen minuutin kuluttua valmis palvelukseenne, jos te hyväntahtoisesti odotatte siksi." Hän nousi ylös ja kohteliaasti kumarrettuaan meille meni ulos huoneen toisesta päästä ja sulki oven jälkeensä.
"Mitähän nyt on tekeillä?" kuiskasi Holmes. "Aikookohan hän hävitä käsistämme?"
"Se on mahdotonta", sanoi Pyecroft.
"Kuinka niin?"
"Ovi vie ainoastaan tuohon toiseen huoneeseen."
"Eikö sieltä ole mitään käytävää ulos?"
"Ei mitään."
"Onko se kalustettu?"
"Eilen se oli tyhjä."
"Mitä tekemistä hänellä sitten on siellä sisällä? Tässä asiassa on jotakin minulle käsittämätöntä. Jos ihminen koskaan voi olla puolihöperö, niin oli herra Pinner ainakin. Mikä hänet on voinut tehdä niin levottomaksi?"
"Kenties hän epäilee meidän olevan etsiviä poliiseja", sanoin minä.
"Niin, niin se varmaankin on", sanoi Pyecroft. Holmes pudisti päätään. "Hän ei kalvennut. Hän oli kalpea jo huoneeseen tullessamme. Sitä vastoin on mahdollista että..."
Hänen sanansa keskeytti sisähuoneen ovesta kuuluva koputus.
"Mitä hittoa hän koputtaa omalle ovelleen?" sanoi kirjanpitäjä.
Taas kuului koputusta ja nyt paljon kuuluvammin. Me katsoimme kaikki odottaen oveen päin. Katsoessani Holmesiin huomasin hänen kasvonsa jäykistyvän ja hän nojautui eteenpäin innokkaasti odotellen. Sen perästä kuului hiljainen, koriseva ääni, jota seurasi kiireinen koputus ovelle. Holmes ryntäsi raivoissaan ovea vastaan, mutta se oli sisäpuolelta lukossa. Hänen esimerkkiään seuraten hyökkäsimme mekin sitä vastaan koko painollamme. Toinen salpa antoi perään, sen jälkeen lensi toinen rikki ja ovi putosi jymisten alas. Me hyökkäsimme sen yli toiseen huoneeseen. Se oli tyhjä.
Hetkisen ajan seisoimme hiljaa. Etuhuoneen puoleisessa nurkassa oli ovi. Holmes hyökkäsi sitä vastaan ja avasi sen. Nuttu ja liivi oli lattialla ja oven takana naulassa riippui Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtaja housunkannattimet kaulan ympärillä. Hänen polvensa olivat käppyrässä ja pää riippua retkotti alaspäin kammottavassa asemassa. Hänen kantapäidensä koputus ovea vasten oli antanut sen äänen, joka herätti meidän huomiotamme. Ensi työkseni tartuin mieheen ja nostin hänet ylös. Holmes ja Pyecroft päästivät housunkannattimet irti, jotka olivat uponneet syvälle kaulaan. Me kannoimme hänet sitten toiseen huoneeseen, jossa hän nyt lepäsi kasvot harmaina ja työnsi ulos ja sisään tummansinisiä huuliaan joka hengenvedolla – hänestä oli vain raunio jäljellä siitä mitä hän hetkistä aikaisemmin oli.
"Mitä sinä hänestä luulet, Watson?" kysyi Holmes.
Minä kumarruin hänen ylitseen ja tutkin häntä. Hänen valtimonsa oli heikko ja säännötön, mutta hengitys tuli vahvemmaksi ja silmäluomet alkoivat vapista ja avautuivat puolittain.
"Hän oli jo melkein lopussa, mutta nyt hän alkaa jo toipua", sanoin. "Olkaa hyvä ja avatkaa ovi ja ojentakaa minulle vesikarahvi."
Minä avasin hänen kauluksensa, kaadoin vähän kylmää vettä hänen kasvoilleen, liikuttelin ylös ja alas hänen käsivarsiaan, kunnes hän alkoi taas hengittää luonnollisella tavalla.
"Nyt se on ainoastaan ajan kysymys", sanoin minä kääntyen poispäin hänestä. Holmes seisoi pöydän vieressä kädet housuntaskuissa ja leuka rintaa vasten.
"Luulen olevan parasta, että kutsumme poliisin, vaikkakin mielelläni tahtoisin antaa heille täydellisen selvityksen samalla kertaa koko salaisuudesta."
"Minulle on vallan käsittämätöntä", sanoi Pyecroft, "miksi hän kuletti minut aina tänne ylös asti ja sitten..."
"Mutta sehän on aivan selvä", sanoi Holmes kärsimättömästi. "Tätä viimeistä minä vain en ymmärrä."
"Te ymmärrätte siis jutun muutoin?"
"Se on luullakseni aivan selvä. Mitä sinä sanot, Watson?"
Minä kohautin olkapäitäni'.
"Minun täytyy tunnustaa, että se on minulle liian syvällistä", sanoin minä.
"Jos sinä vain ajattelet ensimäisiä tapahtumia, niin huomaat kaikkien viittaavan samaan suuntaan."
"No, mitä luulet niiden merkitsevän?"
"Katsoppas, koko asia riippuu kahdesta seikasta. Ensimäinen on se, että he pakottivat Pyecroftin kirjoittamaan selityksen, jolla hän sitoutui ottamaan paikan tässä huijausyhtiössä. Etkö sinä huomaa mitä se merkitsee?"
"En todellakaan ymmärrä."
"Mutta mitä varten he olisivat pakottaneet hänen tekemään niin? Sillähän ei ollut mitään tekemistä sopimuksen kanssa, sillä sellaiset sopimukset ovat tavallisesti suullisia, eikä ole olemassa mitään syitä, miksi tämä olisi ollut poikkeus tavallisuudesta. Ettekö ymmärrä, ystäväni, että he halusivat saada herra Pyecroftin käsialan näytteen ja että tämä oli ainoa keino sen saamiseen?"
"Mutta miksi he tahtoivat saada näytteen minun käsialastani?"
"Niin, minkätähden? Siinäpä juuri solmu onkin. Sen ratkaistuamme olemme hyvällä tiellä tämän pienen tehtävän ratkaisemisessa. Minkätähden? On olemassa ainoastaan yksi tyydyttävä syy. Joku tahtoi oppia jäljittelemään teidän käsialaanne ja hänen piti ensin saada siitä näyte. Jos nyt siirrymme toiseen seikkaan, niin huomaamme niiden selvittävän toisiaan. Toinen tärkeä seikka on se, että Pinner ei pyytänyt teitä kirjoittamaan hylkäävänne paikan, vaan jättämään tuon suuren liikkeen johtajan siihen luuloon, että joku hänelle tuntematon herra Hall Pyecroft tulisi maanantaina ja ryhtyisi työhönsä."
"Jumalani", huudahti Pyecroft, "minkälainen sokea kana minä olen ollutkin."
"Nyt te kai huomaatte käsialan tärkeyden. Jos teidän sijastanne olisi tullut konttoriin henkilö, jolla olisi ollut aivan erilainen käsiala kuin kirjeeseen käytetty, niin olisi kaikki ollut menetetty. Välipäivinä oli konnalla aikaa opetella matkimaan teidän käsialaanne ja hänen asemansa oli sillä tavoin turvattu, sillä minä otaksun, ettei kukaan konttorissa ollut teitä ikinä nähnyt?"
"Ei yksikään sielu", mutisi Pyecroft.
"Aivan niin. Luonnollisesti oli perin tärkeää estää teidät peruuttamasta sanaanne ja tapaamasta ketään, joka voi kertoa jonkun toisen henkilön työskentelevän teidän nimessänne Mawsonin konttorissa. Sentähden antoivat he teille hyvän rahasumman ja lähettivät teidät Birminghamiin, jossa he varustivat teidät tarpeellisella työllä estääkseen teitä menemästä Lontooseen, jossa te olisitte voineet tehdä heidän salaliittonsa tyhjäksi. Sehän on selvää."
"Mutta miksi olisi tämä mies ollut olevinaan oma veljensä?"
"No sehän on aivan selvää. Heitä on nähtävästi vain kaksi konnaa yhdessä nuotassa. Toinen on olevinaan konttorissa teidän nimellänne. Tämä esiintyi teidän palkkaajananne ja huomattuaan, ettei voinut hankkia teille työnantajaa antamatta asiasta vihiä kolmannelle henkilölle, jota hän ei mielellään tehnyt, niin muutti hän muotoaan sikäli kuin taisi ja luotti, että teidän huomaamaanne yhdennäköisyyttä voitiin pitää suvun yhdennäköisyytenä. Jollette olisi keksinyt tuota kultapaikkaa hänen hampaassaan, niin eivät teidän epäluulonne olisi luultavasti koskaan heränneet."
Hall Pyecroft pudisteli nyrkkejään ilmassa. "Taivas", huudahti hän. "Mitähän tämä toinen Hall Pyecroft on tehnyt Mawsonin konttorissa sillä aikaa kun minua on näin pahasti vedetty nenästä? Mitä me nyt teemme, herra Holmes? Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?"
"Meidän täytyy sähköttää Mawsonille."
"He sulkevat lauantaisin kello kaksitoista."
"Se ei tee mitään, ainahan talossa on joku porttivahti tai vahtimestari."
"Niillä on todellakin aina vahti kallisarvoisten paperiensa takia, joita niillä on kassaholvissaan. Minä olen usein kuullut Cityssä puhuttavan siitä."
"Sepä hyvä, me sähkötämme heti ja tiedustelemme onko joku kirjanpitäjä työskennellyt siellä teidän nimellänne. Se on kylläkin selvää, mutta mikä ei ole selvää, on se seikka, minkätähden toinen konna meni meidät nähtyään ulos huoneesta ja hirtti itsensä."
"Sanomalehti", kuului heikko ääni takanamme. Mies istui suorana lattialla, kalpeana ja kammottavan näköisenä, palaava järki loistaen hänen katseessaan ja kädet hermostuneesti näpelöiden kaulassa vielä näkyviä punaisia juormuja.
"Sanomalehti tietystikin", huudahti Holmes innostuneena. "Niin typerä sitä voi ollakin. Minä ajattelin niin paljon meidän käyntiämme, että sanomalehti ei koskaan johtunut mieleeni. Siinä täytyy salaisuuden luonnollisesti ollakin." Hän levitti sen pöydälle ja häneltä pääsi riemuhuudahdus.
"Katsoppas tänne, Watson", huudahti hän. "Se on aikaseen ilmestynyt Lontoon lehti Evening Standard. Tässä on kaikki, mitä kaipaamme. Katsohan otsakirjoitusta: 'Cityssä tapahtunut rikos. Murha Mawson & Williamsin liikkeessä. Suurenmoinen sisäänmurtoyritys.' Tässä on kaikki mitä tarvitsemme. Olkaa hyvä ja lukekaa se meille, me tahdomme kaikki mielellämme sen kuulla."
Oli luonnollista, että se oli Lontoossa päivän suurin tapahtuma ja kertomus siitä kuului:
"Rohkea sisäänmurtoyritys tehtiin Cityssä tänään iltapäivällä ja päättyi se rikollisen kiinniottamisella sittenkun hän jo oli ehtinyt murhata yhden ihmisen. Jonkun aikaa on suurella vaihtokonttorilla Mawson & Williamsilla ollut huostassaan arvopapereita, joiden arvo nousee yli kahdensadantuhannen punnan. Liikkeenjohtaja tuntien tästä aiheutuvan vastuunalaisuutensa oli yrityksessä olevain suurten etujen perusteella hankkinut uusimmanlaatuisen kassakaapin ja pitänyt huolta, että asestettu vartija käveli konttorihuoneuston edustalla yöt ja päivät. Liikkeeseen oli edellisellä viikolla otettu uusi kirjanpitäjä nimeltään Hall Pyecroft. Tuo henkilö ei kuitenkaan näytä olevan kukaan muu kuin kuuluisa väärentäjä ja murtovaras Beodington, joka veljensä kanssa äskettäin päästettiin vapaaksi vankeudesta, istuttuaan siellä viisi vuotta. Tähän asti selittämättömällä tavalla onnistui hän väärällä nimellä hankkimaan paikan konttorissa, jota hän käytti ottaakseen jäljennökset useimmista lukoista ja hankkiakseen itselleen tarkat tiedot kassaholvin ja kassakaapin paikasta.
"Lauantaina lähtevät Mawsonin kirjanpitäjät huoneustosta kello kaksitoista. Kersantti Tuson, eräs Cityn poliisi oli sentähden sangen kummastunut nähdessään erään herran tulevan konttorista kapsäkki kädessään kaksikymmentä minuuttia yli kaksitoista. Epäluuloisena seurasi hän miestä ja onnistui poliisi Pallackin avulla vangitsemaan hänet hänen vimmatusta vastarinnastaan huolimatta. Heti oltiin selvillä, että tässä oli tapahtunut rohkea ja suuri murtovarkaus. Kapsäkistä löydettiin näet amerikkalaisia rautatieosakkeita yli 2,800,000 dollarin arvosta ja joukko muihin yhtiöihin ja kaivoksiin kuuluvia osakkeita. Liikehuoneustoa tutkittaessa tavattiin onnettoman vahdin ruumis käppyrään käännettynä ja heitettynä suurimpaan kassaholviin. Murhattua ei luonnollisesti olisi löydetty ennen maanantaita, jos ei kersantti Tuson olisi miestä ruvennut epäilemään. Vahdin pää oli murskattu takaapäin hiilihangolla. On aivan selvää, että Beodingtonin oli sallittu tulla huoneustoon ilmoitettuaan jotakin sinne unohtaneensa ja että hän tapettuaan vahdin oli ryöstänyt suurimman kassaholvin ja lähtenyt saaliinensa matkoihinsa. Hänen veljellään, joka tavallisesti työskentelee yhdessä hänen kanssaan, ei näytä olleen mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mikäli tähän asti on saatu selville, mutta poliisi on ahkerassa työssä saadakseen selville hänen nykyisen olinpaikkansa."
"Siinä tapauksessa voimme me vähän säästää poliisin vaivoja", sanoi Holmes ja vilkasi hirvittävään olentoon, joka istui kykkyrässä ikkunan vieressä. "Ihmisluonto on kummallinen sekotus, vai mitä, Watson. Sinä huomaat, että murhamies ja viheliäinen raukka voi olla niin rakastettu, että hänen veljensä tekee itsemurhan, kun hän kuulee toisen tehneen itsensä syypääksi henkensä menettämiseen. Ei ole kumminkaan epäilystäkään siitä, mitä meidän on tässä tapauksessa tekeminen. Tohtori ja minä vahdimme täällä, olkaa, Pyecroft, niin hyvä ja käykää hakemassa poliisi."