[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIJekpGTCVykYxcFx4iupjRMicwU_XfGcDO_2GdgUz1o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},632,"Nana","Zola, Émile",1840,1902,"632-zola-emile-nana","632__Zola_Émile__Nana",null,"romaani",[],[],"fi",1880,1930,113574,735672,false,[],[],[],"Naturalistinen romaani seuraa nuoren ja vetovoimaisen Nanan nousua Pariisin teatterimaailmasta yläluokan suosimaksi kurtisaaniksi. Toisen keisarikunnan loppuvuosien loisto ja rappio kehystävät kuvausta suurkaupungin elämästä, himosta ja yhteiskunnallisesta murenemisesta.","Émile Zolan 'Nana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 632. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NANA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nÉMILE ZOLA\n\n\nSuom. Yrjö Weijola\n\n\n\nMinerva, Helsinki, 1930.\n\n\n\n\n\n\n_Émile Zola (1840-1902) on noita suurpiirteisiä henkiä, joita Ranska\nsilloin tällöin synnyttää, ikäänkuin huomauttaakseen maailmalle, että\ntavanomainen käsitys ranskalaisen hengen pikkusiroudesta ei pidä\npaikkaansa.\n\nZola esiintyi ajankohtana, jolloin yhteiskunnallisten kysymysten\njärjestelmällinen pohdinta alkoi tulla päiväjärjestykseen,\ntekniikan mahdollisuudet rupesivat selviämään, tieteitä ryhdyttiin\nkansantajuistamaan ja ihmiset oppivat katsomaan asioita tieteellisen\nkylmästi. Tämä kaikki löi leimansa Zolan tuotantoon. \"Kokeellinen\nromaani\" oli hänen pyrkimyksensä; kirjailijan oli otettava teoksensa\ntieteellisenä tehtävänä, kuvattava puolueettomasti, säälimättömästi\nolevia oloja; kirjailija on yhteiskunnan lääkäri.\n\nToteuttaakseen tämän pyrkimyksensä Zola kirjoitti valtavan\n\"Rougon-Macquart\"-sarjansa, \"erään toisen keisarikunnan aikuisen suvun\nluonnonomaisen ja yhteiskunnallisen historian\". Tämä sarja käsittää\nkaksikymmentä laajaa teosta, joista jokainen on itsenäinen; aikaisemmin\non jo suomeksi ilmestynyt muutamia sen osia niinkuin \"Ansa\", \"Naisten\naarreaitta\", \"Unelma\". Suurimman levikin on Ranskassa ja kautta\nmaailman saanut nyt lukijain käteen laskettava teos, \"Nana\". Ymmärtää\nhyvin, minkä hälinän se nosti ilmestyessään, sillä tuskin milloinkaan\non niin häikäilemättä ja lahjomattomasti isketty yhteiskunnan arkaan\nkohtaan. Mutta \"tieteellisyydestään\" huolimatta Zola oli taiteilija.\nKoko aikakausi, Napoleon III:n viimeisten vuosien Ranska kuvastuu\nteoksessa valokuvantarkasti, mutta tältä taustalta nousee Nana nuorena,\nverevänä, ilmielävänä. Zola ei kosi lukijoitaan eikä pidä heille\nsaarnaa; hän kertoo taiteilijan hienolla aistilla sanansa valikoiden\nasiat sellaisina kuin ne ovat ja valmistaa harvinaisen nautinnon\nlukijalle: valtavana panoraamana hänen eteensä levittäytyy 60-luvun\nPariisi, ilman, että tekijän oma, häiritsevä varjo näkyisi missään, ja\nsuurkaupungin sorinasta kajahtaa ikinuoren Nanan nauru._\n\n\n\n\nI.\n\n\nKello yhdeksältä oli Variétés-teatterin katsomo vielä autiona. Parvella\nja alipermannolla odotteli muutamia ihmisiä, jotka punaisten\nsamettituolien keskellä katosivat kattokruunun puolivalon hämärään.\nVäliverhon suuri punainen läiskä hukkui varjoon; näyttämöltä ei\nkuulunut ääntäkään, parrasvalo loisti raukeasti, soittajain telineet\nolivat sikinsokin. Vain ylimmältä, kolmannelta parvelta, katon rajasta,\njohon oli maalattu alastomia naisia ja lapsia kaasuliekkien nokeamaan\ntaivaaseen, kuului myssypäisten ja lippalakkisten huudahduksia ja\nnaurahduksia, jotka yhtämittaisena sorinana kajahtelivat suurten\nkultakoristeisten pyöröholvien alla. Silloin tällöin tuli joku touhukas\naitionhoitajatar liput käsissään ja ohjasi edellään juhlapukuista\nherraa ja laihaa, koukkuselkäistä naista, jotka istuutuivat ja loivat\nhitaita silmäyksiä katsomoon.\n\nKaksi nuorta miestä tuli alipermannolle. He jäivät seisomaan ja\nkatselivat ympärilleen.\n\n-- Sanoinhan jo, Hector, huudahti vanhempi heistä, pitkä mies, jolla\noli pienet mustat viikset, tulimme liian aikaiseen. Olisit voinut antaa\nminun rauhassa polttaa sikarini loppuun!\n\nEräs aitionhoitajatar meni ohi.\n\n-- Kas vaan, herra Fauchery! hän sanoi tuttavallisesti. Näytäntö ei ala\nennen kuin puolen tunnin kuluttua.\n\n-- Mutta miksi he sitten ilmoittavat sen alkavan kello yhdeksän? murisi\nHector, pitkät, laihat kasvot harmia väreillen. Sanoihan Clarisse\naamulla -- hän on tässä mukana -- että näytäntö alkaa täsmälleen kello\nyhdeksän.\n\nHe seisoivat hetken ääneti, nostivat päätään ja tähystelivät aitioiden\nvarjoihin, mutta vihreät seinäpaperit tekivät ne entistä pimeämmiksi.\nParven alla olivat permantoaitiot vaipuneet täydellisen yön helmaan.\nEnsi parvelle oli joku lihava nainen harhaantunut samettista\nrintasuojaa vastaan. Oikealla ja vasemmalla olivat etuaitiot pitkine\nripsuverhoineen tyhjät. Valko- ja kultakoristeinen, vihreään\nsoinnutettu katsomo hävisi näkyvistä ikäänkuin tomupilveen, joka näytti\nleviävän himmennetystä kristallikruunusta.\n\n-- Oletko varannut etuaitiosi Lucylle? kysyi Hector.\n\n-- Olen, vastasi toinen, vaikka se olikin hankalaa...\n\n-- No, ei ole pelkoa, että Lucy tulisi liian aikaiseen!\n\nHän koetti olla haukottelematta; hetken kuluttua hän sanoi:\n\n-- Oletpa onnen poika, kun et ole vielä nähnyt ensi-iltaa... \"Vaalea\nVenus\" tulee olemaan vuoden merkkitapaus. Siitä on puhuttu kuusi\nkuukautta. Musiikkia, hyvä ystäväni, paukkuvaikutelmia!... Bordenave,\njoka ymmärtää alansa, on säästänyt sen näyttelyn ajaksi.\n\nHector kuunteli hartaana. Sitten hän kysyi:\n\n-- Tunnetko sinä tuon Nanan, tuon uuden tähden, joka näyttelee Venusta?\n\n-- Kas niin! Mainiota! Nyt se alkaa taas! Fauchery huudahti nostaen\nkätensä ilmaan. Aamusta alkaen on minua pommitettu kysymyksillä\nNanasta... Olen puhunut ainakin parinkymmenen henkilön kanssa, eikä\nmuuta kuin Nana, Nana, Nana! Mistä minä hänet tuntisin! Tunnenko minä\nmuka kaikki Pariisin tytöt! Nana on Bordenaven löytö. Hän mahtaa\ntodella olla siivo otus!\n\nFauchery rauhoittui. Mutta tyhjä katsomo, kattokruunun hämärä, tämä\nkuiskivien äänien ja ovien paukkeen kirkkotunnelma hermostutti häntä.\n\n-- Hitto vieköön, hän sanoi äkkiä. Täällähän ihminen vanhenee! Minä\nmenen ulos... Ehkä tapaamme Bordenaven käytävästä. Häneltä voi saada\ntietoja.\n\nLaajaan, marmorilevyillä paneloituun eteiseen, jossa pääsyliput\ntarkastettiin, alkoi tulla yleisöä. Kolmesta avoimesta ristikko-ovesta\nnäki bulevardeille, jotka tänä kauniina huhtikuun yönä aivan kuhisivat\nihmisiä. Vaunuja pysähtyi tuontuostakin, niiden ovia paiskeltiin\nkiinni, ja yleisöä tuli pienin ryhmin; ne pysähtyivät tarkastuttamaan\npääsylippunsa ja nousivat perällä olevia kaksoisportaita, joilla naiset\nviivyttelivät keinutellen vartaloaan. Tämän alastoman valkoisen salin,\njoka niukkoine empirekonsteineen vaikutti pahvista tehdyn temppelin\npylväskäytävältä, kirkkaassa kaasuvalossa pistivät räikeinä silmään\nkorkeat, keltaiset reklaamitaulut, joihin Nanan nimi oli painettu isoin\nmustin kirjaimin. Muutamat herrat pysähtyivät kuin naulittuina lukemaan\nniitä, toiset rupattelivat ja sulkivat pääsyn ovista; lippuluukulla\nlihava, isokasvoinen, sileäksi ajeltu mies karkoitteli tylysti ihmisiä,\njotka itsepintaisesti vaativat pääsylippuja.\n\n-- Kas, tuolla on Bordenave, sanoi Fauchery heidän astuessaan portaita\nalas.\n\nTeatterinjohtaja oli huomannut hänet...\n\n-- Haa, hieno mies tekin! huusi hän jo matkan päästä. Näinkö te\nkirjoitatte minulle pakinoita? Luin aamulla \"Figaron\". Ei mitään!\n\n-- Odottakaahan toki, Fauchery vastasi. Täytyy kai minun ensin nähdä\nteidän Nananne, ennen kuin voin hänestä kirjoittaa... Sitäpaitsi en ole\nluvannut mitään.\n\nSitten hän lopettaakseen tämän keskustelun esitteli johtajalle\nserkkunsa, hra Hector de la Faloisen, nuoren miehen, joka oli saapunut\nPariisiin lopettamaan opintojaan. Johtaja teki yhdellä silmäyksellä\npäätelmän nuoresta miehestä. Mutta Hector tarkasteli toista\ninnokkaasti. Tämä siis oli Bordenave, joka näytteli naisia ja kohteli\nniitä kuin vanginvartija, mies, jonka aivot räiskyivät reklaamia, joka\nhuusi, syljeskeli ja läimäytteli reisiinsä, kyynikko, jolla oli\nsantarmin tavat! Hectorista tuntui, että hänen oli sanottava jotakin\nkohteliasta.\n\n-- Teidän teatterinne..., hän aloitti mairittelevasti.\n\nBordenave keskeytti hänet tyynesti raa'alla sanalla niinkuin ainakin\nmies, joka pitää suorasta puheesta.\n\n-- Sanokaa minun porttolani.\n\nFauchery hymyili hyväksyvästi, mutta la Faloiselta tarttui aiottu\nkohteliaisuus kurkkuun, ja pahasti häkeltyneenä hän koetti yhtyä\njohtajan äänensävyyn. Tämä oli sillä välin jo juossut puristamaan\njonkun vaikutusvaltaisen teatteripakinoitsijan kättä. Hänen palatessaan\nla Faloise oli jo saanut malttinsa takaisin. Häntä peloitti, että häntä\nluultaisiin moukaksi, jos hän liiaksi näyttäisi hämmästystään.\n\n-- Kerrotaan, hän lausui sanoakseen välttämättömästi jotakin, että\nNanalla on ihana ääni.\n\n-- Nanalla! johtaja huudahti kohauttaen olkapäitään. Hänhän laulaa\nhirvittävän väärin.\n\nNuori herra riensi sanomaan:\n\n-- Sitäpaitsi mainio näyttelijätär.\n\n-- Hänkö?... Löntys! Ei tiedä, minne pistäisi kätensä ja jalkansa.\n\nLa Faloise punastui hiukan. Hän oli ymmällä ja sopersi:\n\n-- En mistään hinnasta tahtoisi olla näkemättä tätä ensi-iltaa. Tiesin,\nettä teidän teatterinne...\n\n-- Sanokaa porttolani, keskeytti Bordenave hänet jälleen kylmän\nitsepintaisesti kuten mies, joka puhuu vakaumuksesta.\n\nSillä välin Fauchery katseli välinpitämättömänä ohirientäviä naisia.\nNyt hän tuli avuksi serkulleen, joka oli kuin puulla päähän lyöty eikä\ntietänyt, oliko hänen naurettava vai suututtava.\n\n-- Tee Bordenavelle mieliksi ja sano hänen teatteriaan miksi hän\nhaluaa, koska se huvittaa häntä... Ja te, hyvä ystävä, älkää tehkö\nmeistä pilaa! Ellei teidän Nananne osaa laulaa eikä näytellä, menee\nnäytelmä penkin alle, siinä kaikki. Sitähän olen pelännytkin.\n\n-- Penkin alle! Vai penkin alle! johtaja huudahti aivan punaisena.\nNiinkuin naisen tarvitsisi osata näytellä ja laulaa! Oletpa, poikaseni,\nperin yksinkertainen... Nanassa on muuta, hitto vieköön, ja se muu\nkorvaa kaiken. Minä olen vainunnut sen, ja hänellä on sitä aivan\ntarpeeksi, tai muuten minulla ei ole vainua sen enempää kuin\npässinpäällä... Saatpa nähdä, saatpa nähdä! Hänen tarvitsee vain\nnäyttäytyä, niin koko katsomo nuolee huuliaan.\n\nHän kohotti isoja käsiään, jotka vavahtelivat innostuksesta; ja\nrauhoituttuaan hän hiljaisella äänellä mutisi kuin itsekseen:\n\n-- Saattepa nähdä, hän menee pitkälle, hitto vieköön, hän menee\npitkälle... Ah, millainen iho, millainen iho!\n\nFaucheryn pyynnöstä hän suostui kertomaan yksityiskohtia, mutta teki\nsen niin raa'asti että Hector de la Faloisea hävetti. Johtaja oli\ntutustunut Nanaan ja tahtoi auttaa häntä menestymään. Hän oli juuri\netsinyt Venuksen esittäjätärtä. Hän ei arkaillut naisen vuoksi; oli\nparasta heti näyttää hänet yleisölle. Mutta hänen kasarmissaan oli\nsyntynyt hitonmoinen riita tuon suurikasvuisen tytön vuoksi. Rose\nMignon, hänen \"tähtensä\", hyvä näyttelijätär ja mainio laulajatar,\nuhkasi joka hetki raivoissaan mennä matkoihinsa teatterista, sillä hän\npelkäsi saavansa kilpailijattaren. Ja, jumala paratkoon, mikä elämä oli\nsyntynyt reklaamitauluista! Lopulta hän oli painattanut molempien\nnäyttelijättärien nimet samanlaisilla ja yhtä isoilla kirjaimilla.\nMutta hän ei antanut ikävystyttää itseään! Jos joku noista hänen\n\"pikkunaisistaan\", Simonne tai Clarisse, ei pysynyt aisoissa, niin hän\nantoi sellaiselle heti potkut takalistoon. Eihän muuten saisi\nmilloinkaan rauhaa! Hän kyllä tiesi, minkä hintaisia nuo naakat olivat!\n\n-- Kas vaan! hän huudahti keskeyttäen sadattelunsa, Mignon ja Steiner!\nAina vain yhdessä! Tiedätte kai, että Steiner on saanut kohta Rosesta\nkyllikseen; sen vuoksi aviomies ei päästä häntä hetkeksikään eroon,\nsillä hän pelkää pankkiirin karkaavan.\n\nKaasuliekkirivi, joka loisti pitkin teatterin julkisivua, valaisi\nkatukäytävän kirkkaasti. Kaksi pientä puuta näkyi siinä helakassa\nvihreydessään; muuan reklaamipatsas oli niin valoisa, että sen\nilmoituksia saattoi lukea jo kaukaa niinkuin keskellä päivää; ja tuolla\netäällä bulevardin sakeassa hämärässä tuikkivat katulyhdyt, valaisten\nalati liikkuvia, hämäriä ihmisjonoja. Monet herrat eivät heti tulleet\nsisään, vaan jäivät ulkopuolelle juttelemaan ja polttamaan sikarinsa\nloppuun liekkirivin valossa, joka heitti heidän kasvoilleen\nsairaalloisen kalpean kajastuksen ja piirsi katukäytävän asfalttiin\nheidän lyhyet, mustat varjonsa. Mignon, isokasvuinen ja leveäharteinen\nmies, joka neliskulmaisine päineen muistutti markkinavoimailijaa,\ntunkeutui joukkojen läpi vetäen vanavedessään pikku pankkiiri\nSteineriä, jolla oli iso vatsa ja harmahtavan parran ympäröimät pulleat\nkasvot.\n\n-- No niin, sanoi Bordenave pankkiirille, tehän näitte hänet eilen\nminun työhuoneessani.\n\n-- Ahaa, hänkö se on! huudahti Steiner. Minä aavistin sitä. Mutta koska\nhän tuli juuri minun lähtiessäni, niin en häntä erikoisemmin huomannut.\n\nMignon kuunteli katse alas luotuna ja kierteli hermostuneesti suurta\ntimanttisormustaan. Hän käsitti, että puhuttiin Nanasta. Kun Bordenave\nsitten oli luonut aloittelevasta näyttelijättärestä muotokuvan, joka\nsytytti hehkun pankkiirin silmiin, hän päätti puuttua asiaan.\n\n-- Antakaa tytön olla, hyvä ystävä! Hän on vain asfalttikukka. Yleisö\nkyllä lähettää hänet hornan tuuttiin. Rakas Steiner, tiedättehän, että\nvaimoni odottaa meitä aitiossaan.\n\nHän koetti saada Steineriä mukaansa. Mutta tämä ei tahtonut erota\nBordenavesta. Heidän edessään ihmiset työntyivät pitkänä jonona\ntarkastuttamaan pääsylippunsa, ja äänten sorinasta kajahti Nanan nimi,\nlaulava eloisuus kummallakin tavulla. Ne, jotka lukivat sen\nreklaamitauluista, lausuivat sen ääneen; miehet äänsivät sen ohimennen\nja kysyvästi, naiset taas toistivat levottomasti ja hymyillen sen\nhämmästyneen näköisinä. Kukaan ei tuntenut Nanaa. Mistä Nana oli\nilmestynyt? Kertoiltiin jos joitakin juoruja, kuiskailtiin korvasta\nkorvaan kaikenlaisia piloja. Olihan tämä nimi kuin hyväily, tämä lyhyt\nnimi, joka kajahti tuttavallisesti kaikkien huulilta. Yleisö\nhuvittelihe ääntämällä sen juuri sillä tavoin, ja se virittyi hänelle\nsuopeaksi. Uteliaisuus valtasi sen, tuo pariisilainen kuumemainen\nuteliaisuus, joka on yhtä väkivaltainen kuin raivokohtaus. Tahdottiin\nnähdä Nana. Eräältä naiselta revittiin tungoksessa hameen\nliehureunuste, eräs herra kadotti hattunsa.\n\n-- Te vaaditte minulta liikoja! huusi Bordenave, jota parikymmentä\nherraa pommitti kysymyksillä. Kohta saatte kyllä nähdä... Minä livistän\nnyt, minua tarvitaan.\n\nHän poistui iloisena, että oli saanut yleisönsä kiintymään. Mignon\nkohautti olkapäitään ja muistutti Steineriä, että Rose odotti\nnäyttääkseen hänelle ensimmäisessä näytöksessä käytettävää pukuaan.\n\n-- Katsohan! Lucy laskeutuu tuolla juuri vaunuistaan, sanoi la Faloise\nFaucherylle.\n\nSe oli todellakin Lucy Stewart, pieni ja ruma nainen, nelisenkymmenen\nvaiheilla, liian pitkäkaulainen, kasvot laihat ja väsähtäneet, huulet\npaksut, mutta niin vilkas ja viehkeä, että hän vaikutti vallan\nlumoavalta. Hänellä oli seurassaan Caroline Héquet ja tämän äiti,\nCaroline, kylmä kaunotar, äiti erittäin arvokas, itsekylläinen.\n\n-- Sinähän tulet meidän mukaamme, hän sanoi Faucherylle, olen varannut\nsinulle paikan.\n\n-- Kyllä kai! Jotta en näkisi mitään! vastasi Fauchery. Minulla on\nnojatuoli, minusta on hauskempaa istua etupermannolla.\n\nLucy suuttui. Eikö Fauchery uskaltanut näyttäytyä hänen seurassaan?\nSitten hän rauhoittui nopeasti ja muutti puheenaihetta.\n\n-- Miksi et ole sanonut, että tunnet Nanan?\n\n-- Nanan? En ole ikinä nähnytkään häntä.\n\n-- Ihanko totta? Ja kaupungilla kerrotaan, että sinä olet maannut hänen\nluonaan.\n\nMutta samassa Mignon pani sormen huulilleen vaitiolon merkiksi. Kun\nLucy tiedusteli syytä, hän osoitti erästä nuorta herraa, joka juuri\nmeni ohi, ja mutisi:\n\n-- Nanan rakastaja.\n\nKaikki katsoivat miestä. Hän ei ollut hullumman näköinen.\nFauchery tunsi hänet: Daguenet, nuorukainen, joka oli tuhlannut\nkolmesataatuhatta frangia naisiin ja puuhaili nyt pörssissä voidakseen\nsilloin tällöin ostaa heille kukkia ja kutsua heitä päivällisille.\nLucyn mielestä hänellä oli kauniit silmät.\n\n-- Kas, tuollahan on Blanche! huudahti hän. Hän juuri kertoi, että sinä\nolet maannut Nanan kanssa.\n\nBlanche de Sivry, isokasvuinen, vaaleaverikkö, jonka sievät kasvot\nlihoivat päivä päivältä, saapui hoikan, hyvin puetun ja erittäin hienon\nherran seuraamana.\n\n-- Kreivi Xavier de Vandeuvres, kuiskasi Fauchery la Faloisen korvaan.\n\nKreivi kätteli ohimennen sanomalehtimiestä, sillä välin kuin Blanche ja\nLucy selittelivät vilkkaasti jotakin toisilleen. Naiset sulkivat tien\nliehureunusteisine hameineen; toinen oli puettu siniseen, toinen\npunaiseen, ja he mainitsivat Nanan nimeä niin usein ja äänekkäästi,\nettä ihmiset jäivät heitä kuuntelemaan. Kreivi de Vandeuvres vei\nBlanchen mukanaan. Mutta nyt kajahteli Nanan nimi kaikkialla\neteishallissa entistä äänekkäämmin ja odotuksessa kiihtyneemmin. Eikö\nnäytäntö jo ala? Herrat katselivat kellojaan, myöhästyneet hyppäsivät\nvaunuista niiden vielä liikkuessa, katukäytävällä parveilleet ihmiset\nkulkivat hitaasti liekkirivien valaiseman, nyt tyhjän aukion poikki ja\ntähystelivät kaulat ojossa teatteriin. Muuan katupoika tuli\nvihellellen, pysähtyi reklaamitaulun luo lähelle ovea ja huusi: \"Hehei!\nNana!\" käheällä äänellä ja meni sitten matkoihinsa laahaten jalkojaan.\nNaurettiin, ja hienopukuiset herrat toistivat: \"Nana, he-hei, Nana!\"\nPääsylippujen tarkastuspaikalla tungeskeltiin ja riideltiin; melu\nkasvoi, kun kaikki huutelivat Nanaa, tahtoivat nähdä Nanaa,\ntuollaisessa järjettömyyden ja karkean aistillisuuden puuskassa, joka\nvaltaa kansanjoukot.\n\nVihdoin kellon ääni kaikui läpi melun ilmoittaen näytöksen alkavan.\nBulevardille saakka kuului huuto: \"Kello soi, kello soi!\" ja nyt syntyi\ntungosta; jokainen tahtoi päästä sisään, pääsylippujen tarkastajat\nponnistelivat yli voimiensa. Huolestuneen näköinen Mignon sai\nvihdoinkin käsiinsä Steinerin, joka ei ollut käynyt katsomassa Rosen\npukua. Heti kellon soidessa tunkeutui la Faloise ihmismeren läpi vetäen\nmukanaan Faucherytä, sillä hän tahtoi ehdottomasti kuulla alkusoiton.\nLucy Stewartia suututti yleisön kiire. Kaikenlaisia moukkia, jotka\ntuuppivat naisia! Hän jättäytyi Caroline Héquetin ja tämän äidin kanssa\nloppupäähän. Eteinen tyhjeni, ja kuului vain enää bulevardien etäinen\nmelu.\n\n-- Niinkuin heidän näytelmänsä olisivat aina hauskoja! toisteli Lucy\nportaita noustessaan.\n\nSalissa Fauchery ja la Faloise seisoivat nojatuoliensa edessä katsellen\nyleisöä. Nyt katsomo loisti. Korkeat kaasuliekit muuttivat\njättiläismäisen kristallikruunun keltaisten ja punaisten säteiden\nryöpyksi, joka murtui valosäteeksi holvikatosta permantoon. Tuolien\npunainen sametti läikehti, seinien kultaukset loistivat, ja\nvaaleanvihreät ornamentit lievensivät liian kirjavien kattomaalauksien\nräikeyttä. Kirpeä parrasvalo heijastui väliverhoon, jonka raskaat\npurppurapoimut satulinnaa muistuttavassa loistossaan paljastivat\nkullatun, mutta halkeilleen kipsikehyksen köyhyyden. Alkoi jo olla\nlämmin. Nuottitelineiden luona soittoniekat virittelivät soittimiaan:\nkirkkaita huilunliverryksiä, vaimennettuja torvenääniä ja viulujen\nlaulavia säveleitä, jotka hukkuivat ihmismeren meluun. Kaikki katsojat\njuttelivat ja tuuppivat toisiaan etsiessään paikkojaan ja\nistuutuessaan, ja käytävissä oli sellainen tungos, että loppumaton\nihmisjono vain vaivoin mahtui virtaamaan ovista; yhtämittaista\ntervehdysten vaihtamista, pukujen kahinaa, hameita ja hiuslaitteita,\nhännystakkeja ja lievenuttuja. Vähitellen sali kuitenkin täyttyi.\nSiellä täällä pisti silmiin vaalea naispuku, hieno profiili kallistui\nalaspäin, ja hiuslaitteessa välkähti jalokivi. Eräässä aitiossa\nnäytteli paljas, valkohipiäinen olkapää sametinpehmeyttään. Muutamat\nnaiset löyhyttelivät tyynesti viuhkojaan ja silmäilivät tunkeilevaa\nyleisöä. Nuoret herrat seisoivat etupermannolla tuoliensa luona, selin\nnäyttämöön, kukkanen napinreiässä ja puettuina ylen avonaisiin\nliiveihin sekä suuntailivat kiikareitaan hansikoitujen sormiensa\npäillä.\n\nSerkukset koettivat löytää tuttuja kasvoja. Mignon ja Steiner istuivat\nkahden eräässä permantoaitiossa nojaten aitauksen samettiin. Blanche de\nSivryllä näkyi yksin olevan hallussaan muuan etuaitioita. Sillä välin\nla Faloise tarkkaili erikoisesti Daguenetia, joka istui etupermannolla\nkahta riviä lähempänä näyttämöä kuin hän itse. Daguenetin vieressä\nistui aivan nuori poika, korkeintaan seitsentoista vuotias, joka\nilmeisesti juuri oli lopettanut koulunsa ja katseli nyt kaikkea\nkeruubinsilmillään. Häntä katsoessaan Fauchery hymyili.\n\n-- Kuka on tuo nainen tuolla ensiparvella? la Faloise kysyi äkkiä. Se,\njolla on nuori sinisiin puettu tyttö vieressään.\n\nHän osoitti lihavaa, tiukkaan kureliiviin puristettua vanhaa\nvaaleaverikköä, jonka hiukset olivat harmaantuneet ja kellastuneet,\nmutta jonka pyöreillä, punatuilla kasvoilla veden tavoin väreili\nlapsellisia, pieniä puistatuksia.\n\n-- Se on Gaga, vastasi Fauchery koruttomasti.\n\nKoska tuo nimi näkyi hämmästyttävän serkkua, hän lisäsi!\n\n-- Etkö todellakaan tunne Gagata?... Louis Philippen hallituksen\nalkuvuosina hän oli kaikkien ihastus. Nyt hän raahaa tytärtään\nmukanaan.\n\nLa Faloise ei pannut huomiota tyttöön. Gagan näkeminen sitä vastoin\nvaikutti häneen mahtavasti, eikä hän saattanut irroittaa katsettaan\ntästä. Hänestä Gaga oli erittäin miellyttävä, mutta sitä hän ei\nrohjennut lausua.\n\nNyt orkesterin johtaja tarttui viulunsa jouseen, ja soittajat\naloittivat alkusoiton. Yleisöä tuli yhä edelleen, ja melu kasvoi. Tämä\nensi-iltojen yleisö, joka aina oli sama, jakautui pieniksi\nnurkkakunniksi, jotka hymyillen tervehtivät toisiaan. Kantavieraat\nnyökäyttivät hatut päässään tuttavallisia tervehdyksiä. Koolla oli koko\nPariisi, kirjailijoiden, rahamiesten ja huvittelijoiden Pariisi, paljon\nsanomalehtimiehiä, muutamia kirjailijoita ja pörssimiehiä, mutta\nenemmän ilotyttöjä kuin kunniallisia naisia; omituisen sekalaista\nseurakuntaa, jossa olivat edustettuina kaikki lahjakkuuden lajit, ja\njoka oli kaikkien paheiden turmelemaa. Sama väsähdys ja sama\nkuumeentapainen rauhattomuus ilmeni kaikkien kasvoilla. Fauchery, jota\nhänen serkkunsa ahdisteli kysymyksillä, osoitti tälle sanomalehtien ja\nkerhojen aitiot, näytti teatteri-arvostelijat, erään laihan,\nkuivettuneen ja ilkeänäköisen sekä varsinkin erään toisen, lihavan ja\nystävällisen näköisen, joka nojasi kyynärpäällään vierustoverinsa\nolkaan, nuoren tytön, jota hän katseli hellin isällisin silmin.\n\nFauchery keskeytti puheensa nähdessään la Faloisen tervehtivän\nhenkilöitä, jotka istuivat vastakkaisessa aitiossa. Hän näytti\nhämmästyvän.\n\n-- Kuinka! Tunnetko sinä kreivi Muffat de Beuvillen? hän kysyi.\n\n-- Hän on vanha tuttavani, vastasi Hector. Muffatin perheellä oli\nmaatila aivan meidän lähellämme. Olin usein siellä. Kreivi on täällä\nappiukkonsa markiisi de Chouardin ja kreivittären kanssa.\n\nTurhamaisuudesta ja iloissaan serkkunsa hämmästyksestä hän kertoi\nyksityiskohtia: markiisi oli valtioneuvoston jäsen, ja kreivi oli\näskettäin nimitetty keisarinnan kamariherraksi. Fauchery tarttui\nkiikariinsa ja katseli kreivitärtä, jolla oli ruskeat hiukset ja\nvalkoinen hipiä. Muuten hän oli pulleahko nainen, silmät kauniit ja\ntummat.\n\n-- Ensi väliajalla sinun täytyy esitellä minut, hän sanoi lopuksi.\nKreivin olen jo ennen tavannut, mutta nyt tahdon saada kutsun heidän\ntiistaivastaanottoihinsa.\n\nYläparvilla alettiin äänekkäästi vaatia hiljaisuutta. Alkusoitto oli jo\nehtinyt pitkälle, mutta ihmisiä tuli yhä. Myöhästyneet pakottivat\nkokonaiset tuolirivit nousemaan, aitioiden ovia paiskeltiin, käytävissä\nriideltiin säästämättä raakoja sanoja. Puheensorina ei ottanut\nlakatakseen, vaan humisi kuin varpusten visertely illansuussa.\nSekasorto oli yleinen, päitä ja käsivarsia aaltoili, toiset istuutuivat\nja koettivat asettua mahdollisimman mukavasti, toiset seisoskelivat\nitsepintaisesti luodakseen vielä viimeisen silmäyksen katsomoon.\n\"Istuutukaa! Istuutukaa!\" huudettiin kiivaasti permannon takarivien\nsynkästä hämärästä. Kautta katsomon kävi kuin puistatus: nyt vihdoinkin\nsiis nähtäisiin tuo kuuluisa Nana, josta Pariisi oli puhunut koko\nviikon.\n\nPuheensorina vaimeni vähitellen, ja vain sieltä täältä kuului käheitä\nääniä. Ja tämän mutinan vaietessa, näiden huokausten hiljetessä\norkesteri alkoi soittaa ilakoivaa valssia, jonka vallaton tahti\nmuistutti veitikkamaista ja hillitöntä naurua. Se miellytti yleisöä;\nhymyiltiin, ja palkatut taputtajat permannon ensiriveillä aloittivat\nkämmenillään todellisen rumputulen. Väliverho nousi.\n\n-- Katsohan! huudahti alati rupatteleva la Faloise, Lucylla on\nseurassaan herra.\n\nHän katsoi ensiparven oikeaa etuaitiota, jossa Caroline ja Lucy\nistuivat etutuoleilla. Heidän takanaan häämöitti Carolinen äidin\narvokas pää, ja vaaleatukkaisen, lihavan, hyvinpuetun herrasmiehen\nprofiili.\n\n-- Katsohan toki, intti la Faloise. Se on joku herra.\n\nLopulta Fauchery päätti kiikaroida etuaitiota, mutta kääntyi heti pois.\n\n-- Oh! sehän on vain Labordette, hän sanoi välinpitämättömästi,\nniinkuin tämän herran läsnäolo olisi maailman selvin asia eikä\nmerkitsisi mitään. Heidän takanaan huudettiin: \"Hiljaa!\" ja heidän oli\nvaiettava. Nyt katsomossa kaikki olivat paikoillaan, ja orkesterista\naina amfiteatteriin saakka ulottui pystyjen, tarkkaavien päiden meri.\n\"Vaalean Venuksen\" ensimmäinen näytös tapahtui Olympoksessa, pahvisessa\nOlympoksessa, jonka kulissit esittivät pilviä. Oikealla oli Jupiterin\nvaltaistuin. Ensin tulivat näyttämölle Iris ja Ganymedes taivaallisten\npalvelijoiden saattamina, jotka lauloivat kuorossa, järjestellessään\nneuvottelukokousta varten jumalien tuoleja. Taputtajat huusivat taas\nsäännönmukaista \"hyväänsä\", mutta yleisö oli hiukan kahden vaiheilla ja\nodottavalla kannalla. La Faloise oli kumminkin taputtanut käsiään\nClarisse Besnusille, eräälle Bordenaven pienistä neitosista, joka\nnäytteli Iristä vaaleansinisessä puvussa sateenkaarenvärinen harso\nvyötäisillään.\n\n-- Tiedäthän, että hänen on riisuttava paitansa saadakseen tuon puvun\nsopimaan, sanoi hän Faucherylle äänekkäästi, jotta muutkin sen\nkuulisivat. Me koettelimme aamulla sitä, mutta silloin näkyi paita\nkäsivarsien ja selän kohdalta.\n\nPieni väristys kävi katsomon kautta. Rose Mignon tuli esiin Dianana.\nVaikka hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät soveltuneet osaan, sillä hän\noli laiha ja mustanpuhuva, oikea pariisilainen katulapsi koko\nihailtavassa rumuudessaan, näytti hän kumminkin viehättävältä Dianan\npilakuvana. Hän lauloi tullessaan aarian, jonka sanat olivat niin\ntyperät, että niille olisi saattanut itkeä; hän valitti, että hänen\nmiehensä Mars tahtoi hylätä hänet Venuksen vuoksi, ja lauloi sen kaiken\npidättyvästi, mutta juuri sillä korostaen laulun salaisia\nkaksimielisyyksiä niin, että yleisö tuli haltioihinsa. Mignon ja\nSteiner, jotka istuivat vierekkäin, nauroivat hyväksyvästi; ja koko\nkatsomo purskahti nauramaan, kun sen suosikki Prullière tuli puettuna\nkenraaliksi, laitakaupungin huvittelupaikkojen Marsina, päässään\njättiläissulka ja kupeellaan sapeli, joka ulottui hänen olkapäähänsä\nsaakka. Hän oli kyllästynyt Dianaan, sillä tämä oli liian pikkumainen.\nSilloin Diana vannoi pitävänsä häntä silmällä ja kostavansa.\nKaksinlaulu päättyi hyvin naurettavaan tyroolilaiseen renkutukseen,\njonka Prullière esitti erittäin hauskasti suuttuneen rakastajan\näänellä. Hän oli itserakas kuin ainakin nuori, menestyksellinen\nensirakastaja, ja hänen silmänsä pyörivät niin uhmailevasti, että\naitioiden naiset purskahtivat kimakkaan nauruun.\n\nMutta sitten yleisö alkoi taas kylmetä; seuraavat kohtaukset havaittiin\nikävystyttäviksi. Ukko Bosc, houkkamainen Jupiter, jolla oli päätä\npainamassa suunnaton kruunu, ei saanut juuri nimeksikään yleisöä\nhymyilemään; ja sitten tuli perheriita Junon kanssa palvelijattaren\nlaskuista, joka oli vähällä turmella kaikki. Yleisö kävi rauhattomaksi,\nkuului kasvavaa ja pahaaennustavaa mutinaa, katsojat alkoivat menettää\nmielenkiintonsa ja tähystelivät sinne tänne katsomoon. Lucy nauroi ja\nrupatteli Labordetten kanssa; kreivi de Vandeuvres kurotti kaulaansa\nBlanchen lihavien olkapäiden takaa, ja Fauchery tarkasteli salavihkaa\nMuffatin herrasväkeä; kreivi oli perin vakava, niinkuin hän ei olisi\nymmärtänyt mitään; kreivitär hymyili epämääräisesti ja katseli\netäisyyteen uneksivin silmin. Mutta kesken tämän painostavan tunnelman\ntaputtajat taas aloittivat rumputulensa. Kaikki katsoivat näyttämölle\npäin. Jokohan Nana tulee viimeinkin? Kyliäpä hän on antanut odottaa\nitseään!\n\nGanymedes ja Iris toivat näyttämölle erään kuolevaisten lähetystön. He\nolivat kaikki kunniallisia porvareita, kaikki petettyjä aviomiehiä ja\ntulivat nyt jumalien valtiaalle esittämään kirjallisesti valituksensa\nVenusta kohtaan, joka todella oli liiaksi tulistuttanut heidän\nvaimojaan. Kuoro, joka lauloi valittaen ja lapsellisesti, pitäen\nsilloin tällöin taukoja kuin tunnustaakseen erinäisiä asioita, huvitti\nsuuresti yleisöä. Jollekin katsomossa pisti päähän sanoa sitä\n\"sarvipäiden kuoroksi\", joka nimitys heti hyväksyttiin ja \"sarvipäiden\nkuoro\" oli toistettava. Kuoron jäsenet olivat hullunkurisen näköisiä;\nhe olivat naamioidut erikoisesti tätä tilannetta varten. Muuan lihava\nkuorolainen, jolla oli kuunpyöreät kasvot, herätti paljon naurua.\nSamassa saapui Vulkanus ja vaati raivoissaan takaisin vaimoaan, joka\nkolme päivää sitten oli livistänyt tiehensä. Kuoro rupesi jälleen\nlaulamaan ja viritti Vulkanuksen, sarvipäiden jumalan, kunniaksi\nilolaulun. Vulkanuksen osaa näytteli Fontan, häpeämätön ja omalaatuisen\nnerokas koomikko. Hän esiintyi pahasti ontuvana kyläseppänä, päässä\ntulipunainen, tuuhea peruukki, paljain käsivarsin, joihin oli tatuoitu\nnuolten lävistämiä sydämiä. Joku nainen huudahti: \"Kylläpä on ruma!\" Ja\nkaikki nauroivat ja taputtivat käsiään.\n\nSeuraava kuvaelma tuntui loppumattomalta. Jupiter ei saanut jumalten\nneuvostoa koolle käsittelemään petettyjen aviomiesten kirjelmää. Eikä\nNanata kuulunut! Häntä säästettiin siis, kunnes väliverho laskeutuisi?\nNiin pitkä odotus rupesi harmittamaan yleisöä. Alettiin jälleen\nmurista.\n\n-- Tämä menee päin seiniä, sanoi Mignon vahingonilosta loistaen\nSteinerille. Nyt Bordenave on ajanut perinpohjin karille, saattepa\nnähdä.\n\nJuuri silloin taustan pilvet avautuivat, ja Venus astui näyttämölle.\nNana, joka kahdeksantoistavuotiaaksi oli sangen kookas ja pyylevä,\nkäveli partaan luo pitkät hiukset hajallaan olkapäillä ja puettuna\nvalkoiseen vaippaan. Hän hymyili yleisölle ja alkoi rohkeasti laulaa\nsuurta aariaansa:\n\n\"Kun Venus illalla saapuu...\"\n\nKun hän aloitti toisen säkeistön, ruvettiin salissa katselemaan toinen\ntoistaan. Oliko tämä pilaa? Vaiko ehkä jokin veto, jonka Bordenave oli\nlyönyt? Niin väärin ei kukaan ennen ollut laulanut. Eikä äänessä ollut\nkoulutuksen jälkeäkään. Bordenave oli puhunut totta sanoessaan, että\nNana ei osaa laulaa. Hän ei edes osannut käyttäytyä näyttämöllä; hän ei\nosannut käsiään liikuttaessaan pitää ruumiistaan tasapainossa, mikä\nvaikutti sopimattomalta ja rumalta. Permannolta kuului jo hämmästyneitä\nhuudahduksia: \"Oh, oh\", ja halpahintaisilta paikoilta kuului\nvihellyksiäkin, kun nuoren kukonpoikasen ääni kajahti alapermannolta:\n\n-- Totisesti komea!\n\nKoko yleisö katsoi siihen suuntaan. Keruubi, koulupoika, oli tämän\nhuudahduksen päästänyt, silmät suurina ja posket punahehkuvina\nnähdessään Nanan. Huomattuaan tulleensa yleisön huomion kohteeksi, hän\npunastui vielä enemmän, että oli tietämättään tullut puhuneeksi ääneen\nitsekseen. Hänen vierustoverinsa Daguenet katsoi häntä hymyillen,\nyleisö nauroi kuin aseista riisuttuna, eikä viheltäminen johtunut sille\nenää mieleen. Joukko nuoria, valkohansikkaisia herroja, jotka olivat\nihastuneet Nanan muhkeaan vartaloon, nautti ja taputti käsiään.\n\n-- Totta tosiaan! Erittäin hyvä! Hyvä!\n\nKun Nana huomasi katsomon nauravan, hän purskahti itsekin nauruun. Ilo\nkasvoi kaksinkertaiseksi. Oikein hauska, tuo kaunis tyttölapsi!\nNauraessaan hän sai pienen lemmenkuopan leukaansa. Vähääkään\nhämmentymättä hän odotteli tuttavallisesti ja yhtyi yleisön tunnelmaan;\nsilmää vilkuttaen hän tuntui tahtovan sanoa, että hänellä ei\ntosiaankaan ollut penninkään edestä lahjoja, mutta se ei merkinnyt\nmitään, sillä hänellä oli muuta. Ja annettuaan orkesterinjohtajalle\nmerkin, jonka tuli vihjata: \"Jatka, ukkoseni!\" hän aloitti toisen\nkuplettinsa.\n\n\"Sydänyö on aika Venuksen...\"\n\nÄäni oli edelleen sama kimeä ja terävä, mutta nyt se kutitti yleisöä\noikeissa kohdissa niin hyvin, että silloin tällöin kävi värähdys kautta\nkatsomon. Nana hymyili yhä edelleen tuota hymyään, joka väikkyi hänen\npienellä punaisella suullaan ja loisti hänen suurissa kirkkaissa\nsinisilmissään. Muutamissa, hiukan vilkkaissa säejaksoissa hänen\nruusunpunaiset sieraimensa laajentuivat kuin mielihyvästä, ja vahva\npuna nousi poskille. Hän huojutti yhä ruumistaan, sillä muuta hän ei\nosannut; mutta nyt se ei yleisön mielestä ollut lainkaan rumaa,\npäinvastoin; herrat suuntasivat kiikarinsa häntä kohden. Hänen\nlopettaessaan kuplettinsa ääni teki täydellisen lakon, ja hän käsitti,\nettei hän ikinä jaksaisi laulaa loppuun saakka. Hämmentymättä hän vain\npyöräytti lanteitaan, joiden kaaret kuvastuivat ohuen tunikan alta, kun\nhän nojautui taapäin ja kohotti käsivarsiaan. Nyt alkoivat\nkättentaputukset. Kohta hän kääntyi poispäin ja meni näyttämön taustaa\nkohti, näyttäen niskaansa, jolla hänen punertavankeltaiset hiuksensa\nhäilyivät kuin villieläimen harja; ja silloin suosionosoitukset kävivät\naivan raivoisiksi.\n\nNäytöksen loppuosassa yleisö alkoi kylmetä. Vulkanus tahtoi antaa\nVenusta korville, jumalat neuvottelivat ja päättivät laskeutua maan\npäälle toimittamaan tutkimuksia, ennen kuin suostuisivat petettyjen\naviomiesten anomukseen. Juuri nyt Diana sattumalta kuuli Venuksen ja\nMarsin kesken käydyn lempeän keskustelun, ja hän päätti pitää heitä\nsilmällä matkan varrella. Sitä paitsi oli näytöksessä kohtaus, jossa\nAmor, kaksitoistavuotisen tytön näyttelemällä, vastasi jokaiseen\nkysymykseen: \"Kyllä, mamma ... ei, mamma\" itkunsekaisella äänellä ja\nsormet nenässä. Silloin Jupiter, ankarana kuin vihastunut opettaja,\nmääräsi Amorin suljettavaksi pimeään putkaan, jossa sen oli\nkaksikymmentä kertaa taivutettava \"rakastaa\"-verbiä. Yleisö mieltyi\nloppukohtaukseen, jonka kuoro ja orkesteri esittivät kerrassaan\nloistavasti, mutta väliverhon laskeuduttua koettivat ammattitaputtajat\nturhaan saada aikaan esiinhuutoa; koko katsomo nousi paikoiltaan ja\npyrki ovia kohti.\n\nTuolirivien välissä astuskellessa ja tungeskellessa lausuttiin\nvaikutelmia. Sama tuomio kuului kaikkialta:\n\n-- Typerää!\n\nJoku arvostelija oli sitä mieltä, että näytelmää olisi melkoisesti\nlyhennettävä. Muuten näytelmä sinänsä ei merkinnyt juuri mitään;\nenimmin puhuttiin Nanasta. Fauchery ja la Faloise, jotka ensimmäisinä\nläksivät ulos, tapasivat käytävässä Steinerin ja Mignonin. Tässä\nkaivostunnelin tapaisessa pitkässä ja ahtaassa kaasuliekkien\nvalaisemassa solassa oli ihminen tukehtua. He pysähtyivät hetkiseksi\noikeanpuolisten portaiden luo, jossa käsipuun mutka soi heille suojaa.\nHalpojen paikkojen yleisö tulla kolisteli alas paksupohjaisissa\nkengissään, mustia hännystakkeja virtasi ohi, ja eräs aitionhoitajatar\nponnisteli tarmokkaasti koettaessaan suojella sysäyksiltä tuolia, jolle\nhän oli latonut päällysvaatteita.\n\n-- Minä tunnen sen tytön! huudahti Steiner nähtyään Faucheryn. Olen\nnähnyt hänet jossakin... Kasinossa kaiketi, jossa hän oli niin\nhumalassa, että häntä oli kannettava.\n\n-- En minäkään oikein tiedä, sanoi sanomalehtimies. Olen aivan samassa\nasemassa kuin te; olen varmasti tavannut hänet jossakin...\n\n-- Ehkä Triconittaren luona?\n\n-- Vallan oikein, hitto vieköön! Huonomaineisessa paikassa, sanoi\nMignon ja näytti aivan epätoivoiselta. On kerrassaan sopimatonta, että\nyleisö ottaa tällä tavalla vastaan minkä lutkan hyvänsä. Ennen pitkää\nei koko teatterissa ole ainoatakaan kunnon naista... Niin, minun täytyy\nkai lopuksi kieltää Roseakin esiintymästä.\n\nFauchery ei saattanut olla hymyilemättä. Paksupohjaisten kenkien\nmarssia jatkui yhä portaita alas, ja eräs lippalakkinen pieni mies\nsanoi venytellen lausettaan:\n\n-- Oo, la, la! Tyttö on mehevä! Siinä on ahmittavaksi!\n\nKaksi nuorta herraa kiisteli käytävässä, hyvin parturoituja ja erittäin\nkorkeakauluksisia. Toinen toisti: \"säädytöntä, säädytöntä!\"\nselittämättä mielipiteensä syitä. Toinen vastasi: \"Mainiota! mainiota!\"\neikä hänkään välittänyt todistaa sanojaan.\n\nLa Faloisen mielestä tyttö oli sangen hyvä; hän arveli vain, että tyttö\nolisi parempikin, jos hän kehittäisi ääntään. Steiner, joka ei ollut\nkuunnellut keskustelua, näytti äkkiä säpsähtävän ja heräävän. Parasta\noli odotella. Ehkä toinen näytös menisi täydellisesti penkin alle.\nYleisö oli osoittautunut suopeaksi, mutta sitä ei vielä oltu voitettu,\nei läheskään. Mignon vannoi näytelmän loppuvan kurjasti, ja kun\nFauchery ja la Faloise läksivät ravintolaan, tarttui Mignon Steineriä\nkäsivarteen, nojasi tämän olkaan ja kuiskasi hänelle korvaan:\n\n-- Hyvä ystävä, tulkaa nyt katsomaan minun vaimoni pukua toista\nnäytöstä varten... Se on mestariteos!\n\nYläkerroksessa, lämpiössä, paloi kolme kirkasta kristallikruunua.\nSerkukset olivat hetkisen kahden vaiheilla; avonaisesta lasiovesta\nnäki, miten toisesta päästä toiseen aaltoili ihmispäiden muodostama\nhyökylaine, jota kaksi virtaa piti alituisessa liikkeessä. Kuitenkin he\nastuivat sisään. Puolisenkymmentä herraryhmää keskusteli ja viittoili\nseisoen itsepäisesti paikoillaan, vaikka heitä tyrkittiin milloin\nmiltäkin taholta; toiset kävelivät rivittäin ja kolistelivat korkojaan\nvahattuun parkettilattiaan. Kirjavien marmoripilarien välissä istui\noikealla ja vasemmalla naisia punaisilla samettipenkeillä katsellen\nväsähtänein silmin, kuin kuumuuden uuvuttamina, joukkoa, joka kulki\nohi; naisten takana olevat peilit heijastivat heidän korkeita\nhiuslaitteitaan. Taustalla tarjomopöydän luona eräs lihava herra joi\nlasin mehua.\n\nMutta Fauchery oli saadakseen raitista ilmaa mennyt ulos parvekkeelle.\nLa Faloise tarkasteli näyttelijättärien valokuvia, joita peilien kanssa\nvuorotellen oli ripustettu pilarien väliin, mutta seurasi lopulta hänen\nesimerkkiään. Teatterin julkisivun liekkirivit olivat sammutetut.\nParvekkeella oli hämärää ja viileätä, ja se näytti tyhjältä. Vain eräs\nnuori herra poltteli kaiteeseen nojaten savukettaan, joka hehkui pimeän\nläpi. Fauchery tunsi hänet Daguenetiksi. He puristivat kättä.\n\n-- Mitä te teette täällä, hyvä ystäväni? kysyi sanomalehtimies. Te\npiileksitte, vaikka tavallisesti ette ensi-iltoina lähde minnekään\npermannolta.\n\n-- Tupakoin, niinkuin näette, vastasi Daguenet.\n\nSaattaakseen toisen hämilleen Fauchery tokaisi:\n\n-- Hyvä on! Mitä pidätte aloittelijasta? Käytävillä häntä pidellään\npahoin.\n\n-- Hm, mutisi Daguenet, ihmiset, joista hän ei ole välittänyt!\n\nSe oli koko hänen lausuntonsa Nanan lahjoista. La Faloise nojautui\nkaiteeseen ja katseli bulevardia. Aivan vastapäätä olivat jonkin\nhotellin tai kerhon ikkunat kirkkaasti valaistut; katukäytävällä istui\npöytien ääressä tumma rykelmä Café de Madridin vieraita. Myöhäisestä\nillasta huolimatta tungos oli suuri; käveltiin lyhyin askelin, ja\nalituiseen tulvaili lisää ihmisiä Jouffroyn kauppakujasta; täytyi\nodottaa viisikin minuuttia päästäkseen kadun yli, sillä vaunujono oli\nvaltava.\n\n-- Kylläpä on liikettä ja hälinää, sanoi la Faloise, jota Pariisi vielä\nihmetytti.\n\nKuului pitkä kellonsoitto, jo lämpiö tyhjeni. Riennettiin käytäviä\npitkin. Väliverho oli jo noussut, kun katsojia vielä saapui laumoittain\nistuutuneitten suureksi harmiksi. Lopulta kaikki olivat paikoillaan, ja\nkasvoilla kuvastui iloinen odotus. La Faloise katseli ensin Gagan\nsuuntaan, mutta hämmästyi kovin nähdessään tämän vieressä saman\nisokasvuisen, vaalean herran, joka hetki sitten oli istunut Lucyn\naitiossa.\n\n-- Mikä tuon herran nimi on? kysyi hän. Fauchery ei heti huomannut,\nketä hän tarkoitti.\n\n-- Vai niin, sehän on Labordette, sanoi hän yhtä välinpitämättömällä\näänellä kuin aikaisemminkin.\n\nToisen näytöksen lavastus oli yllätys. Oltiin kapakkajuhlassa\nlaitakaupungilla, \"Mustassa kuulassa\", laskiaispäivänä. Naamioidut\nrentut lauloivat piirilaulua, jonka loppukertoja säestettiin polkemalla\nlattiaan. Tämä huligaanikeksintö, joka tuli odottamatta, herätti niin\npaljon iloa, että se oli otettava toistamiseen. Jumalien joukko oli\njoutunut sinne Iriksen opastamana, joka valheellisesti kerskui\ntuntevansa maan sekä tulleensa tekemään havaintoja. Jumalat olivat\npukeutuneet valepukuun, jottei heitä tunnettaisi. Jupiter oli olevinaan\nkuningas Dagobert, housut nurin ja päässä suunnaton rautapeltinen\nkruunu. Foebus oli puettuna Lonjumeaun posteljooniksi ja Minerva\nnormandilaiseksi imettäjäksi. Naurulla tervehdittiin Marsia, joka\nsaapui tuhlaavan komeasti puettuna sveitsiläiseksi amiraaliksi. Mutta\nnaurunpurskahdukset kävivät aivan ylivoimaisiksi, kun Neptunus puettuna\npuseroon, päässä pallohattu ja ohimoilla lemmenkiharat laahusti\nnäyttämölle tohveleissaan ja sanoi käheällä äänellä: \"No, kun on kerran\nkaunis mies, niin täytyy kai antaa rakastaa itseään!\" Kuului muutamia\nhämmästyksen huutoja, ja naiset nostivat viuhkojaan kasvojensa\nsuojaksi. Lucy nauroi etuaitiossaan niin ääneen, että Caroline Héquet\nsipaisi häntä viuhkalla saadakseen hänet vaikenemaan.\n\nTästä hetkestä oli näytelmä pelastettu, ja se muodostui suureksi\nmenestykseksi. Tämä jumalien karnevaali, tämä lokaan vedetty Olympos,\nkokonainen uskonto, kokonainen runouden maailma pahoin pideltynä ja\npilkattuna näytti huvittavan erikoisesti. Halveksimisen kuume tarttui\nensi-iltojen kirjalliseen yleisöönkin; satu poljettiin anturoiden alle\nja antiikin jumalat lyötiin murskaksi. Jupiterin pää oli oivallinen.\nMars oli suurenmoinen. Kuninkuudesta tehtiin ilveily ja armeijasta\npilanäytelmä. Kun Jupiter äkkiä pihkaantui pieneen pesijättäreen ja\nalkoi tämän kanssa tanssia hurjaa cancania, silloin Simonne, joka\nnäytteli pesijätärtä, potkaisi ylijumalaa nenään ja nimitti häntä\n\"paksuksi papaksi\" niin nasevasti, että koko katsomo tärisi naurusta.\nTanssin aikana Foebus tarjosi Minervalle kuumaa viinisotkua, ja\nNeptunus pöyhkeili seitsemän, kahdeksan naisen keskellä, jotka\nsyöttivät hänelle leivoksia. Vihjaukset ymmärrettiin, ja niitä\nhöystettiin hienoilla rivouksilla. Viattomat sanat saivat permannolla\nkaksimielisen merkityksen. Yleisö ei ollut pitkiin aikoihin teatterissa\nrypenyt suuremmissa ja epäkunnioittavimmissa typeryyksissä. Ne olivat\nsen hermoille lepoa.\n\nTämän sekamelskan kestäessä toiminta jatkui. Vulkanus puettuna\nhienoksi elostelijaksi, keltaiseen pukuun ja keltaisiin käsineihin\nsekä monokkeli silmässä, ajoi yhä takaa Venusta, joka lopulta\nkalakaupustelijana, nenäliina päässä, tuli esiin uhkeine rintoineen ja\nkoristettuna isoilla kultahelyillä. Nana oli niin viaton ja mehevä,\nniin luonnollinen sellaisena henkilönä, yhtä törkeä suustaan kuin\npyöreä lanteiltaan, että hän heti valloitti katsomon. Hänen vuokseen\nunohdettiin Rose Mignon, suloinen nukke, päässä pajuista punottu\npaatsalakki ja yllä lyhyt musliinihame. Hän lauloi ihanin äänin itku\nkurkussa Dianan valitusta. Tuo toinen, tuo pyylevä tyttö, joka\nläimäytteli reisiään ja kaakatti kuin kana, säteili niin väkevää elämää\nja naisen kaikkivaltiutta, että yleisö hurmaantui häneen. Toisen\nnäytöksen jälkeen kaikki oli hänelle sallittua, huono näytteleminen,\njokaisen sävelen laulaminen väärin, osansa unohtaminen; hänen ei\ntarvinnut muuta kuin pyörähtää ja nauraa saadakseen hyvä-huutoja. Kun\nhän kuuluisaan tapaansa heilautti lanteitaan, kuumeni permantoyleisö,\nja sama huuma nousi parvelta parvelle aina katonrajaan asti. Myöskin\nkapakkatanssia johtaessaan hän saavutti oikean riemuvoiton. Hänhän\nolikin kotonaan, esittäessään kädet lanteilla katuojan Venusta. Ja\nmusiikki tuntui nimenomaan luodulta tätä laitakaupunkiääntä varten;\nsiinä kuuli Sant-Cloudin markkinamelun, jossa klarinetit aivastelivat\nja kukkopillit tekivät somia hyppyjä.\n\nKaksi kohtausta täytyi vielä toistaa. Alkusoiton valssi uudistui\nvallattomine rytmeineen ja hurmasi jumalat. Maalaisvaimoksi puettu Juno\nsai Jupiterin kiinni pesijättären seurasta ja antoi häntä korville.\nDiana, joka yllätti Venuksen, kun tämä lupasi tulla kohtaamaan Marsia,\nriensi ilmoittamaan ajasta ja paikasta Vulkanukselle, joka huudahti:\n\"Minulla on suunnitelma!\" Muu ei tuntunut oikein selvältä.\nTarkastusmatka päättyi hurjaan galoppiin, jonka jälkeen Jupiter\nhikisenä, hengästyneenä ja kruunuttomana sanoi, että maan pienet\ntyttölapset olivat hurmaavia, ja että miehet olivat väärässä.\n\nVäliverho laskeutui, ja silloin kaikkien hyvä-huutojen ylitse muutamat\nraivokkaat äänet karjuivat:\n\n-- Kaikki esiin! Kaikki esiin!\n\nVäliverho nousi taas, ja näyttelijät tulivat käsi kädessä esille.\nKeskellä Nana ja Rose Mignon niiasivat vierekkäin. Käsiä taputettiin,\nja ammattitaputtajat yllyttivät yleisöä huudoillaan. Sitten katsomo\ntyhjeni hitaasti puoleen.\n\n-- Nyt minun on käytävä tervehtimässä kreivitär Muffatia, sanoi la\nFaloise.\n\n-- Hyvä on, tee niin! Mutta sinun on esitettävä hänelle minut.\nMenkäämme yhdessä.\n\nEnsiparven aitioon pääseminen ei ollut mitään helppoa; sillä käytävissä\noli kauhea tungos. Vain tekeytymällä mahdollisimman kapeaksi ja\nhivuttautumalla kyynärpäiden avulla saattoi päästä eteenpäin. Lihava\narvostelija seisoi seinää vasten kuparilampun alla ja lausui siinä\nmielipiteensä kappaleesta hartaasti kuuntelevalle yleisölle. Ohimennen\nihmiset mainitsivat puoliääneen hänen nimensä. Hän oli nauranut koko\nnäytöksen ajan, sanottiin käytävissä, mutta siitä huolimatta hän\nnäyttäytyi ankaraksi ja puhui taideaistista ja siveellisyydestä. Jonkin\nmatkan päässä ohuthuulinen arvostelija sanoi hyvänsuopia sanoja, joissa\noli happanevan maidon ilkeä sivumaku.\n\nFauchery kurkisteli aitioihin, ovien pyöreistä lasi-ikkunoista, mutta\nkreivi de Vandeuvres pysäytti hänet kysyäkseen jotakin; ja saatuaan\nkuulla, että serkukset olivat matkalla tervehtimään Muffateja, hän\nilmoitti, että näiden aition numero oli 7, josta hän oli juuri tulossa.\nSitten hän kuiskasi sanomalehtimiehen korvaan:\n\n-- Kuulkaahan, rakas ystävä, tuon Nanan näimme varmaan pari iltaa\nsitten Provence-kadun kulmassa...\n\n-- Vallan oikein, juuri niin! huudahti Fauchery. Sanoinhan jo, että\ntunnen hänet vanhastaan!\n\nLa Faloise esitteli serkkunsa kreivi Muffat de Beuvillelle, joka\nosoittautui hyvin kylmäkiskoiseksi. Kreivitär sitä vastoin kuullessaan\nFaucheryn nimen katsahti häneen ja imarteli \"Figaron\" pakinoitsijaa\nparilla hienolla lauseella hänen artikkeleistaan. Samettikaiteeseen\nnojautuen kreivitär kääntyi puoliksi häneen päin liikauttaen\nviehättävästi hartioitaan. Keskusteltiin hiukan, ja puhe kääntyi\nmaailmannäyttelyyn.\n\n-- Siitä tulee hyvin komea, sanoi kreivi, jonka neliskulmaiset ja\nsäännölliset kasvot pysyivät virallisen jäykkinä. Olin tänään\nMars-kentällä... Palasin sieltä aivan ihastuksissani.\n\n-- Väitetään, ettei se tule valmiiksi ajoissa, uskalsi la Faloise\nsanoa. Kaikki on vielä sekaisin...\n\nMutta kreivi keskeytti hänet sanoen ankarasti:\n\n-- Se valmistuu... Se on keisarin tahto!\n\nFauchery kertoili hilpeästi, miten hän oli ollut vähällä jäädä\nakvaarioon, jota juuri rakennettiin, kun hän oli mennyt sinne etsimään\npakinanaihetta. Kreivitär hymyili. Hän silmäili silloin tällöin\nkatsomoon ja löyhytteli viuhkaansa melkein kyynärpäähän saakka\nhansikoidulla kädellään. Puolityhjä katsomo oli kuin torkahtanut;\npermannolla jotkut herrat availivat sanomalehtiään; naiset ottivat\naitioissaan vieraita vastaan kuin kotonaan. Vain pieni ryhmä ihmisiä\nistui supatellen hiljaa kattokruunun alla, jonka valo himmeni\nväliajalla poistuneiden nostamasta hienosta pölypilvestä. Herroja\nkokoontui oville; he katselivat istumaan jääneitä naisia ja seisoivat\nkotvan ajan päät ojossa ison, sydämenmuotoisen paidanrinnuksen\nyläpuolella.\n\n-- Voimme siis luottaa teihin, ensi tiistaina? sanoi kreivitär la\nFaloiselle.\n\nHän kutsui myöskin Faucheryn, joka kiitti kumartaen. Näytelmästä ei\nkeskusteltu, Nanan nimeä ei mainittu. Kreivi oli niin jäätävän arvokas,\nkuin hän olisi ollut lakiasäätävän neuvoston kokouksessa. Selittääkseen\noman perheensä läsnäolon täällä hän vain sanoi, että hänen appensa piti\nteatterista. Aition ovi oli jätetty auki, ja markiisi de Chouard, joka\noli mennyt ulos tehdäkseen tilaa vieraille, tuli takaisin; pitkä\nvanhus, jonka kasvot olivat veltot ja valkoiset, ja leveälierisen hatun\nalta hänen rauhaton katseensa seuraili ohikäveleviä naisia.\n\nFauchery läksi kumartaen pois, kohta kun kreivitär oli kutsunut hänet\nvierailulle, sillä hän huomasi sopimattomaksi keskustella näytelmästä.\nLa Faloise seurasi häntä. Hän oli havainnut kreivi Vandeuvresin\naitiossa vaaleanverisen Labordetten, joka istui siellä mukavassa\nasennossa ja piti hyvin tuttavallista seuraa Blanche de Sivrylle.\n\n-- Tuhat tulimmaista, hän huudahti serkulleen tavoittaessaan tämän, tuo\nLabordette näkyy tuntevan kaikki naiset! Nyt hän on tuolla Blanchen\nluona.\n\n-- Vallan oikein, hän tuntee ne kaikki, vastasi Fauchery tyynesti.\nOletko sinä ainoa muukalainen, hyvä ystävä?\n\nKäytävässä ei enää ollut tungosta. Fauchery oli juuri laskeutumassa\nportaita, kun Lucy Stewart kutsui häntä. Lucy seisoi matkan päässä\netuaitionsa ovella. Hän väitti, että katsomossa ihminen oli\ntukehtua kuumuuteen; hän, Caroline Héquet ja tämän äiti sulkivat\nsokerimanteleita nakerrellen koko käytävän. Eräs aitionhoitajatar\nkeskusteli äidillisesti Lucyn kanssa, joka soimasi sanomalehtimiestä:\ntotisesti kohtelias herra, joka meni tervehtimään muita naisia\ntulematta edes kysymään, oliko Lucyllä jano! Siirtyen sitten toiseen\npuheenaiheeseen:\n\n-- Tiedäpä, ystäväni, että minusta Nana on oikein hyvä.\n\nLucy tahtoi pitää Faucheryn aitiossaan viimeisen näytöksen ajan, mutta\ntämä kieltäytyi luvaten odottaa häntä ulko-ovella. Kun Fauchery ja la\nFaloise olivat päässeet alas ja kadulle, sytyttivät he savukkeensa.\nKatukäytävä oli mustanaan väkeä, sillä joukko herroja oli tullut sinne\nteatterin eteisestä hengittämään raitista yöilmaa, jossa väreili\nbulevardin kumea kohina.\n\nHerra Mignon oli raahannut Steinerin mukaansa Variétés-kahvilaan.\nHuomattuaan, kuinka suuri Nanan menestys oli, hän rupesi kehumaan\ntyttöä, samalla salavihkaa pitäen pankkiiria silmällä. Hän tunsi\nSteinerin ja oli jo kaksi kertaa auttanut tätä pettämään Rosea, mutta\nkun pankkiiri oli saanut oikkunsa tyydytetyksi, oli aviomies saattanut\nhänet katuvaisena ja uskollisena takaisin Rosen luo. Täpötäydessä\nkahvilassa vieraat tunkeilivat marmoripöytien luona; muutamat joivat\nlasinsa nopeasti seisoaltaan, ja suuret seinäpeilit heijastivat\nloppumattomiin näiden hälisevien päiden laumaa ja suurensivat\nmoninkertaiseksi ahtaan huoneiston kolmine kristallikruunuineen,\npatjoitettuine penkkeineen ja punaisella verhottuine kiertoportaineen.\nSteiner istuutui pöydän ääreen ensimmäiseen huoneeseen, josta näki\nbulevardille ja jonka ovet olivat irroitetut hiukan liian varhain\nvuodenaikaan nähden. Kun Fauchery ja la Faloise menivät ohi, pysäytti\npankkiiri heidät.\n\n-- Juokaahan meidän kanssamme lasi olutta!\n\nMutta hän oli saanut päähänsä, että hänen oli lähetettävä kukkia\nNanalle. Lopulta hän kutsui luokseen tarjoilijan, jota hän sanoi\ntuttavallisesti Augusteksi. Mignon, joka kuuli keskustelun, katsoi\nhäntä niin ankarasti, että hän menetti malttinsa ja änkytti:\n\n-- Kaksi kukkavihkoa, Auguste, ja anna ne aitionhoitajattarelle; vihko\nkummallekin naiselle sopivalla hetkellä!\n\nSalin toisessa päässä istui tyhjän lasin ääressä kahdeksantoistavuotias\ntyttö nojaten niskaansa peiliin ja aivan liikahtamatta ikäänkuin pitkän\nja turhan odotuksen kivettämänä. Kauniit tuhkanvaaleat luonnonkiharat\nkehystivät neitseellisiä kasvoja, joista loistivat lempeät ja\nrehelliset silmät; hänellä oli yllään haljahtanut, vihreä silkkipuku ja\npyöreä hattu, joka oli korvapuusteista kuopilla. Yökylmä oli\nkalventanut hänet.\n\n-- Kas, sehän on Satin, mutisi Fauchery hänet nähdessään.\n\nLa Faloise kyseli. Oh, katutyttö vain, ei muuta! Mutta hän oli sitä\noikeata maata, jonka päähänpistoille sai nauraa. Sanomalehtimies\nkohotti ääntään:\n\n-- Satin, mitä sinä täällä teet?\n\n-- Pidän ikävää, vastasi Satin liikahtamatta ja tyynesti.\n\nKaikki neljä herraa nauroi.\n\nMignon vakuutteli, ettei ollut mitään kiirettä, sillä kolmannen\nnäytöksen kulissienmuuttoon menisi vähintään kaksikymmentä minuuttia.\nMutta serkukset olivat juoneet oluensa ja tahtoivat lähteä, sillä\nheidän tuli vilu. Kun Mignon nyt jäi yksin Steinerin kanssa, puhui hän\ntälle kyynärpäät pöytään nojaten ja katsoen toista silmästä silmään.\n\n-- Eikö niin? Siis minä vien teidät hänen luokseen ja esittelen\nteidät... Mutta ymmärrättehän, että tämä jää meidän kesken. Vaimoni ei\ntarvitse sitä tietää.\n\nPalattuaan paikoilleen Fauchery ja Faloise näkivät toisen parven\naitiossa yksinkertaisesti puetun, kauniin naisen vakavannäköisen herran\nseurassa. La Faloise tunsi hänet joksikin sisäministeriön\ntoimistopäälliköksi, jonka hän oli tavannut kreivi Muffatin luona.\nFauchery taas luuli tuntevansa naisen erääksi rouva Robertiksi,\nkunnialliseksi naiseksi, jolla ei ollut kuin yksi rakastaja kerrallaan\nja sekin aina joku arvokas henkilö.\n\nMutta heidän täytyi jättää katseleminen ja istuutua. Daguenet hymyili\nheille. Nyt Nanan onnistuttua hän ei enää hymyillyt, vaan käveli\nvoitonriemuisena käytävissä. Hänen naapurinsa, poikanulikka, joka juuri\noli päässyt koulustaan, ei ollut liikahtanut tuoliltaan, sillä Nana oli\nkokonaan lumonnut hänet. Sepä se, sellainen oli nainen ja poika kävi\ntulipunaiseksi, hän nyppi konemaisesti hansikkaitaan. Koska hänen\nnaapurinsa oli puhunut Nanasta, rohkeni hän kysyä:\n\n-- Anteeksi, herra, tunnetteko tuon naisen?\n\n-- Kyllä, hiukan, vastasi Daguenet hämmästyneenä ja epäröiden.\n\n-- Silloin ehkä tiedätte hänen osoitteensa?\n\nKysymys tuli niin äkkiarvaamatta, koska se esitettiin juuri hänelle,\nettä hänen teki mieli vastata korvapuustilla.\n\n-- En, vastasi hän kuivasti.\n\nJa hän kääntyi selin. Vaalea poika käsitti tehneensä typeryyden,\npunastui entistä enemmän ja jäi aivan nolostuneeksi.\n\nKuului kolme lyöntiä; aitionhoitajattaret kieltäytyivät jyrkästi\nantamasta yleisölle päällysvaatteita katsomoon ja seisoivat sylit\ntäynnä turkkeja ja päällystakkeja keskellä tungeksivaa joukkoa.\nAmmattitaputtajat osoittivat suosiotaan lavastukselle, joka esitti\nEtna-vuoren luolaa, hopeakaivosta, jonka seinät loistivat kuin\nvastalyöty hopearaha; taustalla hohti Vulkanuksen paja kuin auringon\nlasku. Toisen kohtauksen aikana Diana sopi jumalan kanssa siitä, että\ntämä oli matkustavinaan pois antaakseen tilaisuuden Venukselle ja\nMarsille. Tuskin Diana oli jäänyt yksin, kun Venus jo saapui. Kautta\nkoko katsomon kävi väristys. Nana oli alasti. Hän oli alasti tyynen\nrohkeasti, varmana ruumiinsa kaikkivallasta. Ohut huntu oli hänen koko\npukunsa, ja sen läpi saattoi aavistaa, saattoi nähdä hänen pyöreät\nhartiansa, hänen amatsoonirintansa ruusuisine nisineen, jotka olivat\njäykän uhmaavat kuin keihäänkärjet, hänen pyöreät lantionsa, jotka\nkeinuivat hekumallisesti, hänen rasvanvalkoiset reitensä, koko hänen\nruumiinsa, joka oli hohtava kuin meren vaahto. Venus, aalloista\nnoussut, verhona vain hiuksensa! Nanan nostaessa käsivarsiaan näkyi\nparrasvalossa hänen kainalokuoppiensa kultaiset karvat. Kukaan ei\ntaputtanut käsiään. Kukaan ei nauranut enään; miesten vakavat kasvot\nolivat jännittyneet, he tuijottivat nenä ohentuneena ja suu\nkiihtymyksestä kuivana. Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut\ntuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa.\nHyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet\nlevottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen\ntuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä\noli terävää ja uhkasi murhalla miestä.\n\n-- Hitto! tyytyi Fauchery sanomaan.\n\nMars syöksyi Venusta kohtaamaan suunnattomine töyhtöineen ja joutui\nmolempien jumalatarten keskelle. Prullière oli suurenmoinen; toisaalta\nDianan hyväilemänä, joka koetti vielä viimeisen kerran häneen\nvaikuttaa, ennen kuin luovuttaisi hänet Venukselle, toisaalta Venuksen\nimartelemana, jota kilpakosijattaren läsnäolo kiihoitti äärimmilleen,\nMars otti nämä hellyydenosoitukset vastaan pöyhkeänä kuin kukko\ntunkiolla. Kohtaus päättyi suureen trioon, ja silloin eräs\naitionhoitajatar ilmestyi Lucy Stewartin aitioon ja heitti näyttämölle\nkaksi suunnatonta liljavihkoa. Käsiä taputettiin, Nana ja Rose\nniiailivat Prullièren ottaessa kukat lattialta. Osa permantoyleisöä\nkatseli hymyillen Steinerin ja Mignonin aitioon. Pankkiiri oli\ntulipunainen, ja hänen leukansa liikahteli kouristuksenomaisesti,\nikäänkuin hänelle olisi tarttunut jotakin kurkkuun.\n\nNäytelmän jatko valtasi yleisön täydellisesti. Diana oli poistunut\nraivoissaan. Sammalpenkillä istuen Venus huusi heti luokseen Marsin.\nNiin räikeää viettelemiskohtausta ei ollut milloinkaan ennen esitetty.\nNana oli kietonut käsivartensa Prullièren kaulaan ja veti tätä\nluokseen, kun luolan takaosasta tuli Fontan hullunkurisen raivostuneena\nesittäen petettyä aviomiestä, joka tapaa vaimonsa toisen sylistä.\nHänellä oli käsissään kuuluisa rautaverkkonsa. Hetkisen hän heilutteli\nsitä, ja nerokkaan laitteen avulla Venus ja Mars jäivät verkkoon\nliikkumattomiksi lemmenhetkien asentoon.\n\nSorina kasvoi mahtavaksi, rintaapakahduttavaksi huokaukseksi. Joku\ntaputti käsiään, kaikki kiikarit olivat suunnatut Venukseen. Nana oli\nvähitellen vallannut yleisön, ja nyt joka ainoa mies oli hänen\nvallassaan. Se kiima, joka uhosi hänestä kuin juoksuaikana eläimestä,\nlevisi ja täytti katsomon. Tällä hetkellä hänen pieninkin liikkeensä\nhenki himoa, hän kiihdytti haluja pikkusormensakin koukistuksella.\nSelät kumartuivat ja värisivät kuin niiden lihaksia olisi soitettu\nnäkymättömällä jousella, niskahiukset väreilivät lämpimistä\nilma-aalloista, jotka tietämättä tulivat naisten suusta. Fauchery\nkatseli vasta koulunsa lopettanutta nuorukaista, jonka intohimo oli\npakottanut nousemaan pystyyn. Hän katseli uteliaasti kreivi\nVandeuvresiä, joka oli hyvin kalpea ja puri huuliaan, Steineriä, jonka\npaksu naama oli vähällä revetä, Labordettea, joka kiikari silmillään\nmuistutti hämmästynyttä hevoshuijaria ihailemassa komeata tammaa,\nDaguenetia, jonka tulipunaiset korvat värisivät nautinnosta ja\nomistajanilosta. Sitten hän silmäili taakseen ja hämmästyi aika lailla\nkatsoessaan Muffatin aitioon; kalpean ja vakavan kreivittären takana\nseisoi kreivi suu selällään, kasvot punatäpläisinä, ja hänen lähellään,\naition varjossa markiisi de Chouardin himmeät silmät olivat muuttuneet\nkullalta vivahtaviksi kissansilmiksi. Oltiin tukehtua, hiukset\nliimautuivat hikiseen otsaan. Kolme tuntia kestäneen näytännön aikana\nolivat ihmisten hengitys ja hiki lämmittäneet turmellun ilman.\nLeijailevat pölypilvet olivat tiheytyneet ja pysyivät nyt\nliikkumattomina suuren kattokruunun alla. Koko katsomo huojui, sitä\npyörrytti, se oli uupunut ja ärsyttynyt ja sen sydänyön unisen kiihkon\nvallassa, jota soperrellaan makuukomeroissa. Tämän melkein voimattoman\nyleisön, näiden puolentoistatuhannen yhteentungetun, väsyneen ja\nhermostuneen ihmisen edessä Nana jäi voittajaksi marmoriruumiinsa ja\nsukupuolensa vuoksi, tarpeeksi väkevänä murskaamaan koko tämän maailman\nja säilymään itse vahingoittumattomana.\n\nNäytelmä päättyi. Vulkanuksen voitonriemuisesta kutsusta koko Olympos\nmarssi rakastavien ohi huutaen, hämmästellen ja Jupiter virkkoi leikkiä\nlaskien: \"Poikani, minusta teit varomattomasti, kun kutsuit meidät\nkatsomaan tätä.\" Sitten tunteet muuttuivat Venukselle suosiollisiksi.\nIris toi taas näyttämölle \"sarvipäiden kuoron\", joka anoi, että jumalat\nkeskeyttäisivät tutkimuksensa, sillä kun aviomiehet olivat alkaneet\npysyä kotosalla, oli elämä käynyt aivan sietämättömäksi, oli parempaa\njoutua petetyksi ja olla tyytyväinen, siinä näytelmän siveellinen\nopetus. Sitten vapautettiin Venus. Vulkanus hankki itselleen vuode- ja\npesäeron. Mars teki sovinnon Dianan kanssa. Jupiter taas lähetti\npikku pesijättärensä tähtien joukkoon saadakseen rauhaa omassa\navioliitossaan. Vihdoin vapautettiin pieni Amor kopistaan, jossa hän\noli taittanut paperista variksia, sen sijaan että olisi taivutellut\nrakastaa-verbiä. Väliverho laskeutui loppukuvaelman aikana, jossa\npolvistunut sarvipäiden kuoro lauloi ylistystä loistavalle ja\nalastomuudellaan kaikkivoivalle Venukselle.\n\nYleisö, joka jo oli noussut, alkoi rientää ovia kohti. Kirjailijan nimi\nmainittiin ja hänet huudettiin kahdesti esille ottamaan vastaan\nmyrskyiset suosionosoitukset. Huudot: \"Nana! Nana!\" olivat kaikuneet\naivan raivokkaasti. Katsomo ei ollut vielä aivan tyhjä, kun parras jo\nsammutettiin, kattokruunu kierrettiin pienelle tulelle ja pitkiä,\nharmaita verhoja leviteltiin etuaitioiden kultauksen peitteeksi. Hetki\nsitten lämmin ja meluava katsomo vajosi tuossa tuokiossa sikeään uneen,\njonka aikana homeen ja pölyn haju levisi kaikkialle. Kreivitär Muffat\nnojasi turkiksiin kietoutuneena aitionsa kaidetta vasten ja katseli\npimeää katsomoa odottaen pahimman tungoksen lakkaamista.\n\nKäytävissä tuupittiin aitionhoitajattaria, jotka olivat kadottaa päänsä\nkaatuilevien päällysvaatepinojen joukkoon. Fauchery ja la Faloise\nolivat rientäneet ulko-ovelle ollakseen paikalla. Eteisessä herrat\nseisoivat rintamassa, sillä välin kuin kaksi loppumatonta ihmisjonoa\nhitaasti valui kaksoisportaita alas. Steiner, jota Mignon raahasi\nmukanaan, oli tullut ulos ensimmäisten kera. Kreivi de Vandeuvres\npoistui Blanche de Sivryn seurassa. Gaga tyttärineen näytti hetkeksi\njoutuneen pulaan, mutta Labordette riensi hankkimaan heille vaunut,\njoiden oven hän kohteliaasti sulki heidän jälkeensä. Kukaan ei nähnyt\nDaguenetin menevän ulos. Nuorukainen, joka juuri oli lopettanut\nkoulunkäyntinsä, juoksi posket hehkuen ja vakavasti päättäneenä odottaa\ntaiteilijain käytävän luona Panorama-kauppakujaa kohti ja huomasi sen\nrautaportit suljetuiksi; silloin katukäytävällä seisova Satin hipaisi\nhäntä hameellaan, mutta epätoivoissaan hän kieltäytyi raa'asti ja\nkatosi ihmismereen itkien himon ja voimattomuuden kyyneleitä. Katsojat\nsytyttivät sikarinsa ja poistuivat rallattaen: \"Kun Venus yöllä\nvaeltaa\" Satin oli palannut Variétés-kahvilaan, missä Auguste antoi\nhänen syödä vieraitten jättämät sokerit. Muuan paksu herrasmies, joka\ntuli teatterista hyvin ärsyttyneenä, otti lopulta tytön mukaansa uneen\nvaipuvan bulevardin pimeyteen.\n\nTeatterista tuli yhä väkeä. La Faloise odotteli Clarissea; Fauchery oli\nluvannut saattaa Lucy Stewartin ja Caroline Héquetin jälkimmäisen\näidin kotiin. Lopulta he tulivat alas eteiseen ja istuutuivat\nyksinäiseen nurkkaukseen, jossa he nauroivat katketakseen, kun kreivi\nja kreivitär Muffat menivät jääkylminä ohi. Bordenave oli juuri\npujahtanut eteiseen pienestä ovesta ja sai Faucherylta varman lupauksen\npakinasta. Hän hikoili, mutta hänen otsansa loisti, ja hän oli aivan\nkuin humalassa menestyksestä.\n\n-- Menee ainakin kaksisataa kertaa, sanoi la Faloise kohteliaasti. Koko\nPariisin täytyy käydä teidän teatterissanne.\n\nMutta Bordenave suuttui, osoitti kiivaasti leuallaan eteisessä olevaa\nyleisöä, kuivahuulisia ja kiiluvasilmäisiä miehiä, joita yhä poltti\nhimo Nanaan, ja huudahti vihaisesti:\n\n-- Sanokaa minun porttolassani, pässinpää!\n\n\n\n\nII.\n\n\nSeuraavana päivänä kello kymmeneltä Nana vielä nukkui. Hän asui\nHaussmann-bulevardin varrella, toisessa kerroksessa, isossa, uudessa\ntalossa, jonka omistaja vuokrasi huoneistoja yksinäisille naisille,\njotta nämä asuisivat siellä, kunnes seinät kuivuisivat. Muuan rikas\nmoskovalainen kauppias, joka oli viettänyt talvea Pariisissa, oli\ntoimittanut Nanan sinne ja maksanut puolen vuoden vuokran etukäteen.\nHuoneisto oli Nanalle aivan liian suuri, hänellä ei ollut edes\nkalustusta kaikkiin huoneihin, ja kullattujen taide-esineiden\nja korituolien räikeän loiston rinnalla näki kaikenlaista\nmarkkinarihkamaa, mahonkipöytiä ja sinkkisiä kynttiläjalkoja, jotka\nolivat olevinaan firenzeläistä pronssia. Tämä kaikki todisti\nkatutyttöä, jonka hänen ensimmäinen vakava rakastajansa oli hylännyt\nliian pian, ja joka sen jälkeen oli heittäytynyt jälleen satunnaisten\nja epäilyttävien rakastajien syliin; kaikki todisti hankalaa alkua,\ntoistaiseksi pilalle mennyttä uraa, jota luotonpuute ja alituinen\nhäätöuhka ehkäisi.\n\nNana nukkui vatsallaan ja puristeli käsiensä välissä päänalustaan,\njohon hän oli kätkenyt unen kalventamat kasvonsa. Makuuhuone ja\npukeutumiskomero olivat ainoat, jotka joku lähistön kalustajista oli\npannut kokonaan kuntoon. Kierrekaihtimen alitse tunkeutui valojuova, ja\nsen valossa saattoi nähdä jakaranda-huonekalut, ikkunaverhot ja\nvillaisella korukankaalla päällystetyt tuolit, joissa oli sinisiä\nkukkia harmaalla pohjalla. Äänettömässä, kosteassa makuuhuoneessaan\nNana säpsähti ja heräsi aivan kuin hämmästyneenä, että paikka hänen\nvieressään oli tyhjä. Hän tarkasteli toista päänalusta, joka oli hänen\nomansa vieressä ja jossa oli vielä pitsien keskellä lämmin kuoppa pään\njäljeltä. Etsivin sormin hän painoi sähkökellon nappulaa vuoteen\npääpuolelta.\n\n-- Hän on siis mennyt? kysyi hän huoneeseen tulevalta kamarineidolta.\n\n-- On, rouva, herra Paul läksi noin kymmenen minuuttia sitten... Koska\nrouvaa nukutti, ei hän tahtonut herättää. Hän käski sanoa terveisiä ja\nilmoitti, että hän tulee takaisin huomenna.\n\nPuhuessaan Zoé, kamarineiti, avasi kaihtimet. Päivä paistoi huoneeseen\ntäydeltä terältä. Zoélla, joka oli hyvin tummaverinen, oli hiukset\npienillä palmikoilla ja pitkänomaiset kasvot, oikea koirannaama, harmaa\nja rokonarpinen, litteä nenä, paksut huulet ja mustat silmät, jotka\nalituisesti vilhuilivat.\n\n-- Huomenna, huomenna, toisteli vielä uninen Nana. Onko huomenna hänen\npäivänsä?\n\n-- On, rouva, herra Paul tulee aina torstaisin.\n\n-- Ei, ei! Nyt minä muistan! huudahti Nana ja nousi istumaan\nvuoteelleen. Kaikki on muuttunut. Aioin sanoa hänelle siitä tänä\naamuna... Nyt hän joutuu neekerin kynsiin. Siitä tulee soppa!\n\n-- Rouva ei ole sanonut minulle mitään. Enhän minä voinut tietää,\nmutisi Zoé. Kun rouva muuttaa päiviään, niin rouvan pitäisi olla\nystävällinen ja ilmoittaa minulle, jotta tiedän... Vanha kitupiikki ei\nsiis tule enää tiistaisin?\n\nKeskenään he -- nauramatta -- nimittivät vanhaksi kitupiikiksi ja\nneekeriksi niitä kahta miestä, jotka ylläpitivät Nanata. Edellinen oli\nmuuan Saint-Denisin kauppias ja taipumuksiltaan taloudellinen,\njälkimmäinen taas valakialainen, mukamas kreivi, jonka rahat saapuivat\nhyvin epämääräisinä aikoina ja haisivat omituiselta. Daguenet oli\nsaanut osakseen vanhan kitupiikin jälkeisen päivän; koska tämän tuli\nolla myymälässään jo kello kahdeksan aamulla, odotteli nuori herra\nkeittiössä Zoén luona hänen lähtöään; ja sitten hän painautui vielä\nlämpimälle vuoteelle kello kymmeneen saakka, jolloin hänen oli\nriennettävä omille asioilleen. Tämä järjestely oli sekä hänestä että\nNanasta erittäin mukava.\n\n-- Paha juttu, sanoi Nana. Minä kirjoitan hänelle iltapäivällä... Ellei\nhän satu saamaan kirjettä, niin teidän täytyy huomenna estää häntä\ntulemasta sisään.\n\nZoé kierteli verkkaan huonetta. Hän puhui eilisillan suuresta\nmenestyksestä. Rouva oli ollut niin lahjakas ja laulanut niin hyvin!\nNyt rouvan ei kannata enää olla levoton.\n\nNojaten kyynärpäitään päänaluseen Nana vastasi vain nyökkäyksin. Hänen\npaitansa oli valunut hartioilta, joita peitti vanukkeinen tukka.\n\n-- Vallan oikein, hän sanoi ajatuksiinsa vaipuneena; mutta miten minä\ntulen toimeen tämän väliajan? Tänäänkin tulee kaikenlaista harmia...\nOnko portinvartija jo käynyt?\n\nHe keskustelivat vakavasti. Nana oli velkaa kolmen neljänneksen\nvuokran, ja talonomistaja uhkasi ulosotolla. Sitäpaitsi oli muitakin\nvelkamiehiä, ajuri, liinaompelijatar, hameompelijatar, hiilikauppias ja\nmuita, jotka tulivat joka päivä ja istuutuivat eteisen penkille;\netenkin hiilikauppias osoittautui peloittavan taipumattomaksi ja ärjyi\nportaissa. Nanan suurin surunaihe oli kumminkin hänen pikku\nLouisetinsa, lapsi, jonka hän oli synnyttänyt kuusitoistavuotiaana, ja\njonka hän oli antanut hoidettavaksi imettäjälle Rambouilletin\nlähistölle. Tuo nainen vaati kolmesataa frangia luopuakseen lapsesta.\nKäydessään jokin aika sitten Louisetin luona hänet oli vallannut\näidinrakkauden puuska, ja nyt hän oli epätoivoinen, kun ei\nkyennyt toteuttamaan suunnitelmaa, joka oli muodostunut hänelle\npäähänpinttymäksi; hän tahtoi maksaa imettäjälle ja antaa pojan\ntäysihoitoon tädilleen, rouva Leratille Batignollesiin, jossa hän saisi\ntavata lastaan milloin ja miten usein tahansa.\n\nKamarineito vihjasi, että rouvan olisi pitänyt uskoa huolensa vanhalle\nkitupiikille.\n\n-- Oh, minä olen jo kertonut hänelle kaikki! huudahti Nana. Mutta hän\nvastasi, että hänellä on monia suuria maksuja maksettavana eikä hänestä\nlähde enempää kuin tuhat frangia kuussa... Neekeri on nykyään aivan\nrahaton; hän on taitanut menettää pelissä... Ja Mimi-raukan täytyy itse\nlainata rahaa muilta; arvopaperien lasku on tyhjentänyt hänet kokonaan;\nhänellä ei ole enää rahaa edes kukkiinkaan.\n\nMimillä hän tarkoitti Daguenetia. Hän ei salannut Zoélta mitään, ja\nZoé, joka oli tottunut kuulemaan tämänkaltaisia salaisuuksia, kuunteli\nniitä kunnioittavan osaaottavaisesti. Koska rouva suvaitsi puhua\nhänelle asioistaan, hän aikoi sanoa oman ajatuksensa. Ensiksikin hän\npiti kovin paljon rouvasta ja oli rouvan vuoksi jättänyt paikkansa\nrouva Blanchen luona, vaikka tämä, herra paratkoon, oli koettanut\nkynsin hampain saada hänet palaamaan. Paikoista ei ollut puutetta, ja\nhänet tunnettiin laajalti; hän oli kaikesta huolimatta jäänyt rouvan\nluokse huonolle palkalle, sillä hän uskoi rouvan tulevaisuuteen.\nLopuksi hän jakeli neuvojaan. Nuorena tehdään aina tyhmyyksiä. Nyt on\noltava varuillaan, sillä miehet pyrkivät vain tekemään pilaa.\nKyllä kaikki käy hyvin! Rouvan tarvitsee vain sanoa pari sanaa\nrauhoittaakseen velkojansa ja saadakseen niinpaljon rahaa kuin haluaa.\n\n-- Tuo kaikki ei tuota kolmeasataa frangia, sanoi Nana ja työnsi sormet\nvanukkeisiin hiuksiinsa. Minun täytyy saada kolmesataa frangia tänään,\nheti... On totisesti harmillista, kun ei tunne ketään, joka antaisi\nkolmesataa frangia.\n\nHän ajatteli päänsä halki. Hän olisi lähettänyt rouva Leratin\nRambouillettiin ja odotteli häntä juuri nyt aamulla. Tämä tyydyttämätön\noikku turmeli ilon edellisen illan menestyksestä. Olihan nyt vallan\nihmeellistä, ettei yksikään noista herroista, jotka olivat taputtaneet\nkäsiään hänelle, voinut antaa hänelle viittätoista louisdoria!\nSitäpaitsi hän ei voinut noin vain ilman muuta ottaa vastaan rahoja.\nHerra siunatkoon, kuinka onneton hän oli! Ja hän puheli yhä lakkaamatta\nvauvastaan, jolla oli siniset silmät kuin keruubilla, ja joka jokelsi:\n\"Äiti\" niin lystikkäästi, että saattoi aivan kuolla nauruun.\n\nSamassa soi eteisen sähkökello nopeaan ja kimakasti. Zoé palasi ja\nmutisi tuttavallisesti:\n\n-- Siellä on eräs nainen.\n\nZoé oli nähnyt tuon naisen ainakin parikymmentä kertaa, mutta ei ollut\ntuntevinaan häntä eikä lainkaan tietävinään, mitä asioita hänellä oli\nrahapulaan joutuneiden nuorten naisten luona.\n\n-- Hän sanoi nimensä... Rouva Tricon.\n\n-- Vai Triconitar! huudahti Nana. Totisesti, en tullut häntä\nmuistaneeksikaan... Käskekää hänet sisään!\n\nZoé päästi huoneeseen pitkän, vanhan rouvan, jolla oli ruuvikiharat ja\nryhti kuin kreivittärellä, joka juoksee lakimiesten luona. Sitten Zoé\nhaihtui, hän katosi äänettömästi ja käärmemäisen liukkaasti huoneesta,\naivan kuin tulija olisi ollut herra. Muuten hän olisi kyliä saattanut\njäädäkin. Triconitar ei edes istuutunut. Vaihdettiin vain muutama sana.\n\n-- Minulla on teille asiakas tänään... Tahdotteko?\n\n-- Kyllä... Paljonko?\n\n-- Kaksikymmentä louista.\n\n-- Milloin?\n\n-- Kello kolme... Onko selvä?\n\n-- Selvä on.\n\nTriconitar alkoi nyt heti puhua ilmasta, joka oli niin kuiva ja kaunis,\nettä saattoi kävellä. Hänen täytyi vielä käydä tapaamassa neljää,\nviittä henkilöä. Hän meni vilkaistuaan pieneen muistikirjaansa. Kun\nNana oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin kaikki huolet olisivat\nhälvenneet. Hänen hartiansa värähtivät hiukan kylmästä, ja hän ryömi\ntakaisin lämpimään vuoteeseensa laiskana kuin viluinen kissa.\nSilmäluomet menivät hitaasti umpeen, hän hymyili ajatellessaan, kuinka\nkauniisti hän huomenna pukisi Louisetin mutta unessa palasi jälleen\nyöllinen kuumenäky, pitkät, kumeat kättentaputukset ja hyvähuudot; ne\ntoistuivat alituisena pohjasävelenä ja tuudittivat hänen unelmiaan.\n\nKun Zoé kello yksitoista päästi rouva Leratin makuuhuoneeseen, nukkui\nNana vielä. Hän heräsi hälinään ja sanoi heti:\n\n-- Vai niin! Sinäkö se oletkin... Tänään saat matkustaa Rambouilletiin.\n\n-- Sitävartenhan tulinkin tänne, vastasi täti. Juna lähtee\nkaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista. Minä ennätän mainiosti\nsiihen.\n\n-- Ei, en saa rahaa vielä niin pian, sanoi Nana venytteleiden. Ensin\nsyöt aamiaista, sitten saadaan nähdä.\n\nZoé toi kampauskaavun.\n\n-- Rouva, kampaaja on täällä.\n\nNana ei tahtonut mennä pukuhuoneeseen. Hän huusi itse:\n\n-- Francis, tulkaa sisään vain!\n\nMoitteettomasti puettu herrasmies avasi oven ja tervehti. Nana nousi\nsääret paljaina vuoteesta. Hän ei hätiköinyt vaan ojensi käsivartensa,\njotta Zoé voisi pukea hänen ylleen kampauskaavun. Ja Francis odotti\nhuolettomasti, ryhti arvokkaana ja kääntämättä silmiään muualle. Kun\nhän Nanan istuuduttua oli kertaalleen vetänyt kammallaan hiusten läpi,\nsanoi hän:\n\n-- Rouva ei ehkä ole lukenut lehtiä... Figarossa on hyvä artikkeli.\n\nHän oli ostanut lehden. Rouva Lerat pani silmälasit nenälleen ja luki\nääneen pakinan seisoen ikkunan luona. Hänen hahmonsa muistutti\nsantarmia; nenä kutistui, kun hän luki jonkin mairittelevan laatusanan.\nSe oli Faucheryn pakina, kirjoitettu teatterista tultua, kaksi palstaa\nlämmintä ylistystä, henkevän ilkeätä taiteilijaa kohtaan ja täynnä\nsuorasukaista ihailua naista kohtaan.\n\n-- Loistavaa! huudahti Francis.\n\nNana ei välittänyt rahtuakaan siitä, että hänen äänestään laskettiin\nleikkiä. Tuo Fauchery oli niin kohtelias; hän kyllä saisi kiitokset\nystävyydestään. Luettuaan pakinan toistamiseen rouva Lerat sanoi äkkiä,\nettä kaikilla miehillä oli piru pohkeissa, mutta häntä ei huvittanut\nselittää asiaa sen tarkemmin, vaan tyytyi tuohon kaksimieliseen\nvihjaukseen, jonka hän vain itse ymmärsi. Francis oli sillä välin\nsuorinut ja kammannut Nanan hiukset. Nyt hän sanoi hyvästit lisäten:\n\n-- Minä vilkaisen vielä iltalehtiä... Tulen tavalliseen aikaan, vai\nmiten? Kello puoli kuusi?\n\n-- Hankkikaa minulle purkki ihotahnaa ja naula sokeroituja manteleita\nBoissierilta! huusi Nana hänen jälkeensä, juuri kun hän oli\nsulkemaisillaan oven.\n\nNyt juolahti kummankin naisen mieleen, että he eivät olleet\ntervehtineet. Sen vuoksi he syleilivät ja suutelivat toisiaan poskille.\nSanomalehtipakina piristi heitä. Nanan, joka tähän saakka oli ollut\nunenpöpperössä, valtasi nyt kuumeinen voitonriemu. Ajatella, mikä\nhauska aamupäivä nyt oli Rose Mignonilla! Koska täti Lerat ei ollut\ntahtonut tulla teatteriin, sentähden että hänen vatsansa ei kestänyt\nmielenliikutuksia, rupesi Nana kertomaan illan tapahtumista ja juopui\nomista sanoistaan niin, että olisi voinut luulla koko Pariisin\nluhistuneen kättentaputuksista. Sitten hän äkkiä keskeytti kuvauksensa\nja kysyi nauraen, olisiko tällaista saattanut ajatellakaan, kun hän\ntoisten rasavillien kanssa juoksenteli Goutte-d'Or-kadulla. Rouva Lerat\npudisteli päätään. Ei, sellaista ei olisi voinut aavistaa. Sitten hän\nvuorostaan alkoi puhua vakavasti ja sanoi Nanata tyttärekseen. Eikö hän\nmuka ollut tämän toinen äiti, koska oikea oli kuollut ja mennyt isän ja\nisoäidin luo. Nana tuli liikutetuksi ja oli vähällä purskahtaa itkuun.\nMutta rouva Lerat selitti, että mennyt oli mennyttä, oi! siivotonta\nmennyttä, jota oli parasta olla penkomatta joka päivä. Hän ei ollut\npitkään aikaan käynyt veljentytärtään tapaamassa; perheen keskuudessa\nväitettiin, että hän turmeltuisi pikkuisen luona. Herra jumala,\nniinkuin sellainen olisi mahdollista! Hän ei tahtonut udella Nanan\nsalaisuuksia ja oli vahvasti vakuutettu siitä, että tämä oli aina\nelänyt siivosti. Hänelle riitti, kun sai tavata veljensätyttären\nhyvässä asemassa ja todeta, että tämä rakasti lastaan niin suuresti.\nMaailmassa ei mikään ollut sen suurempaa kuin kunniallisuus ja työ.\n\n-- Kuka on poikasi isä? hän kysyi lopettaen äkkiä saarnansa, ja hänen\nsilmänsä kiiluivat uteliaisuudesta.\n\nYllättyneenä Nana viivytteli hetkisen vastaustaan.\n\n-- Eräs herra, sanoi hän viimein.\n\n-- Vai niin! virkahti täti. Sanoivat vain, että sait lapsen muurarin\nkanssa, joka löi sinua... Olkoon, miten tahansa! Toiste kai kerrot\nminulle kaikki; tiedäthän, että minä osaan vaieta!... Minä hoidan kyllä\npikkuista kuin prinssin lasta.\n\nHän oli heittänyt tekokukkien valmistuksen ja eli nyt säästöillään,\nkuudensadan frangin koroilla, jotka hän oli koonnut sentti sentiltä.\nNana lupasi vuokrata hänelle pienen, kauniin huoneiston ja sitäpaitsi\nantaa sata frangia kuussa. Kuullessaan tämän summan täti unohti aivan\nitsensä ja huusi veljentyttärelleen, että tämä kuristaisi niitä\nkurkusta, kun kerran pääsi niihin käsiksi; hän puhui miehistä. He\nsuutelivat vielä kerran. Mutta kesken riemuaan Nana tuli synkäksi kuin\npahasta muistosta, kun hänen pojastaan tuli puhe.\n\n-- Harmillista, minunhan täytyy olla poissa kello kolme, mutisi hän. On\nsekin urakka!\n\nZoé saapui samassa ilmoittamaan että aamiainen oli katettu. Mentiin\nsiis ruokailuhuoneeseen, jossa jo muuan vanhahko naisihminen oli\nistuutunut pöytään. Hän ei ollut ottanut hattua päästään, vaan istui\nepämääräisenvärisessä puvussa, joka oli jotakin kirpunruskean ja\nharmaankeltaisen välimailta. Nana ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä\nnähdessään hänet täällä. Hän kysyi vain, miksei nainen ollut tullut\nmakuuhuoneeseen.\n\nRouva Maloir, joka oli arvokkaan näköinen ja hienokäytöksinen, toimi\nNanan vanhempana ystävättärenä, piti hänelle seuraa ja oli tarpeen\nvaatiessa hänen kanssaan ulkosalla. Rouva Leratin läsnäolo tuntui\ntekevän hänet rauhattomaksi. Saatuaan kuulla, että hän oli täti, hän\nkatseli toista ystävällisesti ja hiukan hymyillen. Nana, joka väitti\nolevansa nälissään kuin susi, alkoi ahmia rediisejä ilman leipää. Rouva\nLerat oli käynyt hienoksi, eikä huolinut rediiseistä; ne aiheuttivat\nvatsakatarrin. Kun Zoé sitten toi pöytään kyljyksiä, leikkasi Nana\nlihan pois ja imeskeli vain luita. Silloin tällöin hän katseli\nsalavihkaa ystävättärensä hattua.\n\n-- Onko tuo sama hattu, jonka annoin teille? kysyi hän lopulta.\n\n-- On, olen vaan muodostellut sitä hiukan, mutisi rouva Maloir suu\ntäynnä ruokaa.\n\nHattu oli eriskummallinen, etulieri käännetty ylöspäin ja kruunattu\nkorkealla sulalla. Rouva Maloirilla oli vimmana muunnella kaikkia\nhattujaan; hän yksin tiesi mikä puki häntä, ja kädenkäänteessä hän teki\nmitä siroimmasta päähineestä myssyn, Nana, joka oli ostanut hatun\nhänelle vain sen vuoksi, että hänen ei tarvitsisi hävetä hänen\nseurassaan oli vähällä suuttua. Hän huudahti:\n\n-- Ottakaa se edes päästänne!\n\n-- Ei, kiitos, vastasi mummo arvokkaasti, se ei ole minun tielläni,\nsillä voin syödä vallan hyvin hattu päässä.\n\nKyljysten jälkeen tarjottiin kukkakaalia ja hiukan kylmiä kananpojan\njätteitä. Nana nyrpisti nenäänsä joka ruokalajille, epäröi, haisteli ja\njätti kaikki koskematta lautaselleen. Hän lopetti aamiaisensa\nmakeisilla.\n\nJälkiruokaan ei koskettukaan. Zoé jätti pöydän korjaamatta tarjotakseen\nkahvia. Naiset olivat tyytyneet vain lykkäämään lautasensa sivulle.\nPuhuttiin edelleen eilispäivän ihanasta illasta. Nana kierteli\nsavukkeita ja poltteli niitä keinutellen ruumistaan tuolilla. Ja kun\nZoé, joka vielä oli huoneessa, lepuutti tarjoilukaappiin nojaten\nkäsivarsiaan, saatiin kuulla hänen elämäntarinansa. Hän sanoi olevansa\nerään bercyläisen kätilön tytär; äiti oli tehnyt huonoja kauppoja.\nZoé oli ensin palvellut erään hammaslääkärin ja sitten erään\nvakuutusvirkailijan luona: mikään ei ottanut sopiakseen hänelle. Hän\nluetteli sitten hiukan kerskuen kaikkien niiden naisten nimet, joiden\nkamarineitona hän oli ollut, ja kertoi heistä sellaisena henkilönä,\njoka oli pitänyt näiden naisten onnea ja menestystä kädessään.\nTotisesti, useammin kuin kerran usea niistä olisi saanut kokea\nihmeellisiä asioita ilman häntä. Niinpä kerran herra Octave oli rouva\nBlanchen luona, kun tämän mies tuli kotiin, mutta mitä teki Zoé? Hän\noli pyörtyvinään mennessään salin poikki, ukko riensi häntä auttamaan\nja tuomaan keittiöstä vettä, ja sillä välin herra Octave pääsi\nlivistämään.\n\n-- Oi, hän on totisesti hyvä! sanoi Nana, joka kuunteli hellän\nosaaottavasti ja salaa ihaillen.\n\n-- Ah, minulla on ollut paljon onnettomuuksia ... aloitti rouva Lerat.\n\nSitten hän kumartui rouva Maloirin puoleen ja kertoili tälle\nsalaisuuksiaan. Molemmat söivät sokeripaloja, joita he kastelivat\nkonjakkiin. Rouva Maloir kuunteli kernaasti toisten juttuja kertomatta\nmilloinkaan mitään itsestään. Hänen sanottiin asuvan jossakin\nhämäräperäisessä täysihoitolassa, huoneessa, johon hän ei päästänyt\nketään.\n\nÄkkiä Nana raivostui.\n\n-- Täti hyvä, älä leiki veitsillä... Tiedäthän, että se vaivaa minua.\n\nRouva Lerat oli huomaamattaan pannut kaksi veistä ristiin pöydälle.\nNuori nainen väitti muuten innokkaasti, ettei hän ollut vähintäkään\ntaikauskoinen, sillä hän ei välittänyt esimerkiksi siitä, että\nsuola-astia kaatui tai siitä, että sattui olemaan perjantai, mutta\nveitsiä hän ei voinut sietää, hänelle tulisi varmasti ikävyyksiä.\nSitten hän haukotteli ja sanoi haluttomasti:\n\n-- Kello on jo kaksi... minun täytyy lähteä. Ikävää!\n\nMolemmat vanhat naiset katselivat toinen toistaan. Sitten kaikki kolme\nnyökkäsivät sanaakaan virkkamatta. Elämä ei todellakaan aina ollut\nhauskaa. Nana oli jälleen nojautunut takakenoon tuolilleen ja\nsytyttänyt savukkeen; toiset nipistivät hienotunteisuudesta huuliansa\nfilosofisesti yhteen.\n\n-- Odotellessa pelaamaan erän besikkeä, sanoi rouva Maloir hetken tauon\njälkeen. Rouva kai pelaa besikkeä.\n\nTietenkin rouva Lerat osasi pelata sitä, ja kaiken lisäksi hän oli\nsiinä kerrassaan mestari. Zoéta ei tarvinnut vaivata; pöydänkulma\nriitti, ja he käänsivät pöytäliinan likaisten lautasten yli. Mutta kun\nrouva Maloir aikoi ottaa kortit tarjoilukaapin laatikosta, sanoi Nana,\nettä hänen oli ensin kirjoitettava hänelle kirje. Nanasta\nkirjoittaminen oli ikävää työtä ja sitä paitsi hän ei ollut varma\noikokirjoituksesta, kun taas hänen vanha ystävättärensä osasi sorvailla\nmitä sydämellisimpiä kirjeitä. Hän riensi noutamaan kaunista paperia\nhuoneestaan. Kirje oli aijottu Daguenetille. Rouva Maloir kirjoitti\nkauneimmalla englantilaisella käsialallaan: \"Rakas pikku ukkoseni!\" ja\nsitten hän mainitsi, että hän ei saisi tulla seuraavana päivänä, koska\n\"se ei oikein sopinut\", mutta \"kaukana tai lähellä hän ajatteli joka\nhetki häntä.\"\n\n-- Ja loppuun minä liitän \"tuhat suudelmaa\", hän sanoi.\n\nRouva Lerat oli nyökäyttäen päätään hyväksynyt joka sanan. Hänen\nsilmänsä kiiluivat, hän oli ylenmäärin ihastunut kuullessaan\nsydänsalaisuuksia. Hän tahtoi myös avustaa omasta puolestaan ja sanoi\nhellästi:\n\n-- \"Tuhat suudelmaa sinun kauniille silmillesi!\"\n\n-- Juuri niin: \"Tuhat suudelmaa sinun kauniille silmällesi!\" huudahti\nNana ja molempien eukkojen kasvoille nousi autuas kajastus.\n\nZoé soitettiin viemään kirje jollekin kaupunginlähetille. Hän oli juuri\npuheissa teatterilähetin kanssa, joka oli tuomassa työlistaa; se oli\nunohdettu antaa jo aamulla. Nana antoi miehen tulla sisään ja pyysi\nhäntä toimittamaan paluumatkalla kirjeen Daguenetille. Sitten hän teki\nmiehelle muutamia kysymyksiä. Oh, herra Bordenave oli hyvin\ntyytyväinen, kahdeksan iltaa oli jo myyty etukäteen; rouvalla ei\nsaattanut olla aavistustakaan, kuinka monta herraa aamupäivän kuluessa\noli tahtonut tietää rouvan osoitteen. Lähetin mentyä Nana selitti, että\nhän viipyisi ulkona enintään puoli tuntia. Jos vieraita tulisi, oli\nZoén pyydettävä heitä odottamaan. Hänen puhuessaan soi jo eteisen\nkello. Siellä oli eräs velkoja, vuokra-ajuri; hän oli istuutunut\neteisen penkille. Yhdentekevää! Istukoon siinä ja pyöritelköön\nhuvikseen peukaloitaan iltaan saakka; ei ollut kiirettä.\n\n-- No niin, rohkeutta vain! sanoi Nana velttouden turruttamana,\nhaukotellen ja ojennellen ruumistaan. Minun täytyy lähteä.\n\nMutta hän ei kumminkaan lähtenyt, vaan katseli peliä, jossa hänen\ntätinsä merkitsi sata pistettä. Leuka kättä vasten hän vajosi\najatuksiinsa, mutta nousi säpsähtäen kuullessaan kelloa lyövän kolme.\n\n-- Hitto vieköön! huudahti hän karkeasti.\n\nRouva Maloir rohkaisi häntä hempeällä äänellään.\n\n-- Pieni ystäväni, on parasta, että toimitatte asianne heti.\n\n-- Kiiruhda, sanoi rouva Lerat sekoittaessaan kortteja. Minä matkustan\npuoliviiden junalla, jos ennätät kotiin rahoinesi ennen neljää.\n\n-- Oh, minä en vitkastele, Nana vastasi.\n\nKymmenessä minuutissa oli Zoé pukenut hänen ylleen hameen ja asettanut\nhatun hänen päähänsä. Nanasta oli yhdentekevää, miten hän oli puettu.\nHänen tehdessään lähtöä soitettiin taas ovikelloa. Siellä oli\nhiilikauppias. No, hän saisi istua seuraksi ajurille, jottei tälle aika\nkävisi liian pitkäksi. Mutta koska Nana pelkäsi metakkaa, päätti hän\nmennä ulos keittiön kautta ja keittiöportaita. Hän läksi usein sen\nkautta; hänen tarvitsi kohottaa helmojaan.\n\n-- Hyvälle äidille annetaan kaikki anteeksi, sanoi rouva Maloir\ntarkoittavasti jäätyään kahden rouva Leratin kanssa.\n\n-- Minulla on kahdeksankymmentä pistettä ja kuningas, vastasi tämä\nkokonaan vajonneena peliinsä.\n\nHe antautuivat peliin, josta ei loppua tullut.\n\nPöytää ei oltu korjattu. Huoneen täytti epämääräinen huuru, ruoan haju,\ntupakan savu. Vanhukset olivat taas alkaneet kastaa sokeripaloja\nkonjakkiin. He imivät niitä parikymmentä minuuttia, kun ovikello soi\nkolmatta kertaa; Zoé tuli nopeasti eteisestä saliin ja puhutteli heitä\nkuin tovereita.\n\n-- Kuulkaa, nyt soitetaan taas... Ette saa jäädä tähän huoneeseen. Jos\nväkeä tulee, niin minä tarvitsen koko huoneiston. Menkää, menkää\nnopeasti!\n\nRouva Maloir tahtoi pelata pelin loppuun, mutta kun Zoé näytti aikovan\nsiepata kortit, päätti hän ottaa ne mukaansa sekoittamatta peliä; rouva\nLerat pelasti konjakkipullon, lasit ja sokerin. He kiiruhtivat\nkeittiöön ja istuutuivat pöydän päähän kuivamaan ripustettujen\nkäsiliinojen ja pesusoikkojen keskelle.\n\n-- Me sanoimme kolmesataaneljäkymmentä... Nyt on teidän vuoronne.\n\n-- Minä lyön herttaa.\n\nKun Zoé palasi, näki hän heidän jälleen syventyneinä peliinsä. Pienen\ntauon aikana, jolloin rouva Lerat sekoitti kortteja, rouva Maloir\nkysyi:\n\n-- Kuka tuli?\n\n-- Eipä oikeastaan kukaan! kamarineito vastasi välinpitämättömästi.\nPojannulikka vain! Aioin ajaa hänet ulos, mutta hän on niin kaunis,\naivan parraton, silmät niin siniset ja kasvot kuin tytöllä, että annoin\nhänen lopulta jäädä odottamaan... Hänellä on suunnaton kukkavihko,\njosta ei luovu mistään hinnasta... Kunhan ei vain saisi korvapuusteja,\nkakara, jonka pitäisi vielä istua koulunpenkillä!\n\nRouva Lerat nouti vesikarahvin sekoittaakseen itselleen grogin;\nkonjakkiin kastetut sokeripalat olivat tehneet hänet pahoinvoivaksi.\nZoé mutisi, että hänkin sekoittaa itselleen lasin. Hänen suussaan oli\nsapen maku, hän sanoi:\n\n-- Muuten, minne panitte hänet...? kysyi rouva Maloir.\n\n-- Tietenkin pieneen takahuoneeseen. Se ei ole edes kalustettu...\nSiellä ei ole muuta kuin rouvan matkalaukku ja pöytä. Sinne minä\nsijoitan alokkaat.\n\nHän pani paljon sokeria grogiinsa, mutta samassa sähkökello soi ja sai\nhänet säpsähtämään. Hitto, ettei saanut edes juoda rauhassa! Lupaavaa\ntotisesti, että soittaminen alkoi nyt jo. Hän meni kumminkin avaamaan\noven. Palattuaan ja nähtyään rouva Maloirin kysyvän katseen, sanoi hän:\n\n-- Vain kukkavihko!\n\nKolmisin he nyt virkistäytyivät, joivat nyökäyttäen toistensa\nmenestykseksi. Aivan perättäin kuului taas kaksi soittoa, kun Zoé\ntyhjensi pöytää ja kantoi lautaset pois pesupöydälle, yhden kerrallaan.\nMutta se ei vielä ollut mitään vakavaa. Zoé tuli kahdesti keittiöön ja\nilmoitti halveksuvaan tapaansa:\n\n-- Vain kukkavihko!\n\nVanhoja naisia nauratti makeasti, kun Zoé kertoi, miltä velkojat\neteisessä näyttivät kukkatulvan aikana. Rouva saisi nähdä kaikki\nkukkansa pukuhuoneensa pöydällä. Sääli, ettei koko tuosta kalliista\nloistosta saisi kymmentä soutakaan. Kylläpä hyviä rahoja viskattiin\nkuin mereen!\n\n-- Minä, sanoi rouva Maloir, olisin tyytyväinen, jos joka päivä saisin\nsen summan, minkä Pariisin herrat panevat naisten kukkiin.\n\n-- Uskon kyllä, että te ette ole vaatimaton, tokaisi rouva Lerat. Kunpa\nsaisi edes ne rahat, jotka pannaan rautalankoihin... Kuusikymmentä\nkuningattaresta, rakas ystävä.\n\nKello oli kymmentä minuuttia vailla neljä. Zoé ei saattanut käsittää,\nmissä rouva viipyi. Jos rouvan oli mentävä ulos iltapäivisin, toimitti\nhän tavallisesti tehtävänsä tuossa tuokiossa. Mutta rouva Maloir\nselitti, että ihminen ei aina saanut tehdä mielensä mukaan. Elämässä\noli todella paljon kompastuskiviä, sanoi rouva Lerat. Parasta oli\nodottaa; jos hänen veljentyttärensä viipyi, niin hänen tehtävänsä\npidättivät häntä, vai mitä? Sitäpaitsi, mikä hätä nyt oli? Keittiössä\noli mukavaa. Ja kun hänellä ei enään ollut herttaa, löi hän ruutua.\n\nEteiskello alkoi taas kilistä. Zoé oli palatessaan loistavalla\ntuulella.\n\n-- Voi lapseni! Siellä on paksu Steiner, hän sanoi jo ovelta\npuoliääneen. Hänet panin pieneen saliin.\n\nRouva Maloir kertoi rouva Leratille pankkiirista, sillä tämä ei\ntuntenut näitä herroja. Aikoikohan hän hylätä Rose Mignonin? Zoé\nnyökäytti päätään, hän tiesi. Sitten hänen taas oli juostava avaamaan\novea.\n\n-- Tämäpä on kaunis juttu! mutisi hän tultuaan takaisin. Neekeri on nyt\nsiellä! Koetin selitellä, että rouva ei ollut kotona, mutta hän meni\nkumminkin makuuhuoneeseen... Häntä odoteltiin vasta illalla.\n\nKello oli jo neljännestä yli neljän, mutta Nanata ei kuulunut. Missä\nhän mahtoi viipyä? Tämä ei ollut järkevää. Tuotiin vielä kaksi\nkukkavihkoa. Zoé vilkaisi harmissaan, oliko kahvia jäljellä. Niin,\nmolemmat naiset joisivat kernaasti kahvin loppuun, se piristäisi heitä.\nHe suorastaan nukahtivat tuoleilleen yksitoikkoisesti nostaessaan\nkortteja pakasta. Kello löi puoli. Rouvalle oli varmasti tapahtunut\njotakin. He kuiskailivat keskenään.\n\nLopulta rouva Maloir unohtaen tilanteen vakavuuden huudahti ääneen:\n\n-- Minulla on viisisataa ... kaikki valtteja!\n\n-- Olkaa toki vaiti! sanoi Zoé vihaisena. Mitä luulette herrojen\najattelevan?\n\nSynkän äänettömyyden vallitessa, jota häiritsi vain eukkojen\nriidanmutina, kuului keittiöportaista nopeita askelia. Lopultakin Nana.\nJa oven takaa kuuli hänen huohottavan. Hän hyökkäsi huoneeseen aivan\npunaisena. Hänen hameensa, jonka kurenauha luultavasti oli katkennut,\nlakaisi portaita, ja sen liehureunusteet olivat kastuneet likaveteen,\njota oli heitetty kerrosta alempaa, jossa palvelijatar oli oikea\nporsas.\n\n-- No, vihdoinkin tulit. Se ei ole vahingoksi! sanoi rouva Lerat huulet\nrypyssä, sillä häntä harmitti vielä rouva Maloirin viisisataa pistettä.\nVoit imarrella itseäsi sillä, että annat ihmisten odottaa.\n\n-- Rouva on todella ajattelematon! sanoi Zoé.\n\nNana, joka ennestään oli huonolla tuulella, raivostui näistä nuhteista.\nNäinkö hänet otettiin vastaan kaiken sen harmin jälkeen, mitä hän oli\nsaanut sietää?\n\n-- Jättäkää minut rauhaan, kuuletteko, huudahti hän.\n\n-- Hiljaa, rouva, siellä on vieraita, sanoi kamarineito.\n\nNana alensi ääntään ja huohotti änkyttäen:\n\n-- Luuletteko, että minä olen huvitellut? Se ei tahtonut loppua\nmillään. Olisittepa olleet minun sijassani... Kiehuin aivan, olisin\ntahtonut antaa korville. Enkä edes saanut ajuria kotimatkalla. Onneksi\nsitä ei ollut kuin muutama askel. Kumminkin sain juosta aika tavalla.\n\n-- Sait kai rahat? kysyi täti.\n\n-- Totisesti! kysymys sekin! vastasi Nana.\n\nHän oli istuutunut tuolille uunin viereen ja jäämättä edes hengähtämään\nhän kaivoi kureliiviensä alta kirjekuoren, jossa oli neljä sadan\nfrangin seteliä. Ne saattoi nähdä reiästä, jonka hän oli sormellaan\nreväissyt kuoreen vakuuttautuakseen sisällöstä. Nuo kolme naista\nkatselivat tarkkaavasti kirjekuorta, rutistettua ja likaista paperia,\njota Nana piti hansikoiduissa käsissään. Nyt oli jo myöhäistä matkustaa\nRambouilletiin. Rouva Lerat saisi lähteä seuraavana päivänä. Nana\nryhtyi perusteellisiin selittelyihin.\n\n-- Rouvan vieraat odottavat, toisti kamarineito.\n\nMutta Nana suuttui taas. Vieraat odottakoot! Hän tulisi kohta\nselvitettyään asiansa. Ja kun täti kurotti kättään ottaakseen rahat,\nhuudahti Nana:\n\n-- E-hei! Malta! Ei sentään kaikkea. Kolmesataa frangia imettäjälle,\nviisikymmentä sinun matkarahoiksesi ja kuluihisi, se on\nkolmesataaviisikymmentä, viisikymmentä frangia pidän itse.\n\nVaihtamisesta tuli pulma. Koko talossa ei ollut kymmentäkään frangia.\nKysyttiinpä rouva Maloiriltakin, joka kuunteli välinpitämättömästi,\nsillä hänellä ei milloinkaan ollut mukanaan kuin kuusi souta\nomnibusrahoiksi. Lopulta Zoé meni sanoen, että hän katsoisi\nmatkalaukustaan, ja hän palasi tuoden sata frangia viiden frangin\nkolikkoina. Rahat laskettiin pöydän päässä. Rouva Lerat meni heti\nmatkoihinsa luvaten seuraavan päivänä tuoda Louisetin.\n\n-- Sanotte, että täällä on vieraita? virkkoi Nana, joka istui edelleen\nja lepuutti jalkojaan.\n\n-- On, rouva, kolme.\n\nHän mainitsi pankkiirin ensin. Nana nyrpisti nenäänsä. Luuliko tuo\nSteiner, että Nana antaisi ikävystyttää itsensä kuoliaaksi\neilisiltaisen kukkavihon vuoksi!\n\n-- Muuten olen jo saanut tarpeeksi, sanoi Nana. En ota vastaan. Sanokaa\nniille, ettette odota minua kotiin.\n\n-- Rouvan täytyy olla järkevä ja ottaa vastaan herra Steiner, sanoi\nvakavasti Zoé liikahtamatta paikaltaan ja murheellisena nähdessään\nemäntänsä aikovan tehdä typeryyksiä.\n\nSitten hän mainitsi valakialaisen, jolle makuuhuoneessa aika varmaankin\nkävi pitkäksi. Mutta silloin Nana raivostui ja asettui kerta kaikkiaan\nvastahankaan. Hän ei tahtonut tietää kenestäkään, ei ainoastakaan! Kuka\noli älynnyt lähettää niin itsepintaisen ihmisen hänen niskoilleen!\n\n-- Ajakaa ulos kaikki! Minä pelaan pelin besikkeä rouva Maloirin\nkanssa. Se on minusta hauskempaa.\n\nHänet keskeytti ovikellon soitto. Tämähän oli jo vallan mahdotonta!\nVielä yksi takiainen! Hän kielsi Zoéta avaamasta, mutta tämä oli\nkuuntelematta häntä lähtenyt keittiöstä. Palattuaan hän ojentaen kaksi\nkäyntikorttia sanoi arvokkaasti:\n\n-- Minä vastasin, että rouva ottaa vastaan... Herrat ovat salongissa.\n\nNana oli kiukustuneena hypähtänyt pystyyn. Mutta markiisi de Chouardin\nja kreivi Muffat de Beuvillen nimet rauhoittivat hänet. Hän oli hetken\nvaiti.\n\n-- Mitä ne ovat miehiään? kysyi hän lopulta. Tunnetteko heidät?\n\n-- Tunnen kyllä vanhan herran, vastasi Zoé kurtistaen suutaan\nhienotunteisesti.\n\nJa kun hänen emäntänsä katseellaan tiedusteli lisää, kamarineito jatkoi\nkoruttomasti:\n\n-- Olen nähnyt hänet jossakin.\n\nTämä vastaus tuntui riittävän nuorelle naiselle. Hän läksi\nvastenmielisesti keittiöstä, tästä lämpimästä turvapaikasta, missä\nhiilloksella lämpiävän kahvin tuoksussa saattoi jutella huolettomasti.\n\nHän läksi jättäen rouva Maloirin panemaan pasianssia; eukko ei ollut\nvieläkään ottanut hattua päästään, mutta mukavuudekseen hän oli avannut\nsen nauhat ja heittänyt ne olkansa yli.\n\nPukuhuoneessa, jossa Zoé auttoi ketterästi Nanan päälle yönutun, tyttö\nmieltään lauhduttaakseen mutisi karkeita kirouksia miehiä vastaan.\nKamarineito oli näistä karkeuksista pahoillaan, sillä hän huomasi\nsurukseen, että rouva ei ollut luopunut moukkamaisista tavoistaan. Hän\nuskalsi pyytää rouvaa tyyntymään.\n\n-- Lorua! vastasi Nana jyrkästi. Miehet ovat sikoja! Ne pitävät\nsellaisesta.\n\nKumminkin hän otti prinsessailmeensä, niinkuin hän itse sanoi. Zoé\npidätti häntä, kun hän aikoi mennä salonkiin, ja toi sensijaan markiisi\nde Chouardin ja kreivi Muffatin pukuhuoneeseen. Sillä tavalla oli\npaljon parempi.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi tyttö harkitun kohteliaasti, valitan, että\nolette saaneet odottaa.\n\nMolemmat herrat kumarsivat ja istuutuivat. Kirjoiltu tylliverho\nvaimensi valon puolihämäräksi. Pukuhuone oli huoneiston kaunein,\nverhoiltu vaaleilla kangastapeteilla; siellä oli iso marmorilevyillä\nkatettu pesuteline, miehenkorkuinen peili, leposohva ja sinisellä\nsilkillä päällystettyjä nojatuoleja. Pesupöydällä oli kukkavihkoja,\nruusuja, syreenejä, hyasinttejä, kukkasade, joka tuoksui\nläpitunkevasti, ja tuohon kosteaan ilmaan, pesuvadeista ja\nvesiastioista lähtevään tympeään hajuun sekoittautui jonkin maljan\npohjalla olevan kuivan patshulijyväsen tuoksu. Nana veti huonosti\nnapitettua yönuttuaan tiukemmalle, ikään kuin hänet olisi yllätetty\nkesken toalettia, vielä kosteana, mutta hymyilevänä ja peloissaan\npitsiensä keskellä.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi kreivi Muffat vakavasti, suonette anteeksi meidän\nitsepäisyytemme... Tulemme erään rahankeräyksen vuoksi... Tämä herra ja\nminä olemme piirikunnan hyväntekeväisyystoimikunnan jäseniä.\n\nMarkiisi de Chouard kiiruhti kohteliaasti lisäämään.\n\n-- Kuultuamme, että tässä talossa asuu suuri taiteilijatar, rohkenimme\ntulla suosittelemaan köyhiämme... Neroudella on aina sydäntä.\n\nNana oli olevinaan kaino. Hän vastasi pienillä päännyökkäyksillä,\ntehden samalla nopeasti huomioitaan. Varmasti ukko oli ottanut tuon\ntoisen mukaansa; hänen silmänsä olivat aivan liian veitikkamaiset.\nPaljon ei ollut luottamista toiseenkaan, jonka ohimot pullistuivat niin\nkonstikkaasti; hän olisi voinut tulla yksinkin. Sepä se, portinvartija\noli ilmoittanut hänen asuvan täällä, ja nyt he olivat tulleet yhdessä,\nmutta kumpainenkin omaan laskuunsa.\n\n-- Niin, hyvät herrat, teitte oikein, kun tulitte, sanoin Nana\nviehkeästi.\n\nMutta sähkökello sai hänet säpsähtämään. Yhä vieraita, ja mokoma Zoé\navasi aina oven! Kumminkin hän jatkoi jutteluaan:\n\n-- Antaminen tekee onnelliseksi.\n\nPohjaltaan hän tunsi itsensä imarrelluksi.\n\n-- Oi, hyvä rouva, aloitti markiisi jälleen, jospa tietäisitte, kuinka\npaljon on kurjuutta! Meidän piirissämme on yli kolmetuhatta köyhää, ja\nkumminkin se kuuluu rikkaimpiin. -- Ette voi kuvitellakaan sellaista\nkurjuutta: lapsia, joilla ei ole leipää, sairaita naisia, vailla\nkaikkea apua, kuolemaisillaan viluun.\n\n-- Ihmisraukat! huudahti Nana hyvin liikutettuna.\n\nHänen säälinsä oli sellainen, että se nosti kyyneleet hänen kauniisiin\nsilmiinsä. Hän oli nojautunut huomaamattaan eteenpäin; hänen kaulansa\nnäkyi avonaisen aamupuvun alta, ja polvet pingoittuessaan kuvastivat\nohuen vaatteen alta reisien pyöreät kaaret. Markiisin keltaharmaille\nkasvoille nousi heikko puna. Kreivi Muffat oli sanomaisillaan jotain,\nmutta painoi katseensa lattiaan. Huoneessa oli liian kuuma, raskas ja\ntukahduttava kasvihuoneilma. Ruusut kuihtuivat, ja patshulin tuoksu\njuovutti.\n\n-- Tällaisissa tapauksissa tahtoisin olla rikas, lisäsi Nana. No niin,\njokainen tekee, minkä voi... Uskokaa hyvät herrat, jos olisin\ntietänyt...\n\nHän oli sanomaisillaan tyhmyyden, mutta malttoi mielensä ja jätti\nlauseen kesken. Hän oli hetken hämillään, sillä hän ei heti muistanut,\nminne hän oli pannut nuo viisikymmentä frangia muuttaessaan pukua.\nMutta äkkiä hän muisti, että ne varmaankin olivat pesupöydällä\nylösalaisin käännetyn ihovoidepurkin alla. Hänen noustessaan kuului\ntaas pitkä soitto. Hyvä! Yksi lisää! Eikö niistä tullut ikinä loppua?\nKreivi ja markiisi olivat myös nousseet, ja jälkimmäinen heristi\nkorviaan kääntyen hiukan oveen päin; kaikesta päättäen hän tunsi\ntuonkaltaiset soitot. Muffat katsoi häneen; sitten molemmat katsoivat\npoispäin. Heitä hävetti, ja he viilenivät, toinen juro, tanakka,\ntiheätukkainen, toinen kohautellen laihoja olkapäitään, joille valui\nhänen ohut, valkea hiusseppelensä.\n\n-- Totta totisesti, sanoi Nana, joka otti esiin kymmenen isoa\nhopearahaansa ja päätti nauraa, minä kuormitan herrat... Nämä ovat\nköyhille...\n\nHänen pieni ihastuttava leukakuoppansa syventyi. Hänellä oli\nhyväntahtoinen, ystävällinen, teeskentelemätön ilmeensä, ja hän piti\nhopeapylvästä kämmenellään tarjoten kummallekin kuin sanoen: \"Kas\ntässä: Kuka tahtoo?\" Kreivi oli reippaampi ja sieppasi rahat, mutta\nyksi kolikko jäi jälelle, ja ottaessaan sitä hänen täytyi koskettaa\ntytön ihoa, lämmintä, pehmoista ihoa, joka pani hänet värähtämään.\nNanasta se oli hauskaa, ja hän nauroi yhä.\n\n-- Kas niin, hyvät herrat! sanoi hän. Toisella kerralla voin\ntoivottavasti antaa enemmän.\n\nHerroilla ei enää ollut mitään tekosyytä; he sanoivat hyvästi ja\nmenivät ovea kohti. Juuri heidän lähtiessään eteiskello soi jälleen.\nMarkiisi ei kyennyt salaamaan heikkoa hymyä, mutta kreivin kasvot\nkävivät synkiksi, ja hän oli tavallista vakavampi. Nana pidätti heitä\nhetkisen suodakseen Zoélle tilaisuuden keksiä vielä jonkin kätköpaikan.\nHän ei pitänyt, että ihmiset tapasivat toisiaan hänen luonaan. Tällä\nkertaa oli varmaankin joka soppi täynnä. Hänen mielensä keveni aika\nlailla, kun hän havaitsi salongin tyhjäksi. Oliko Zoé siis piilottanut\nvieraat kaappeihin?\n\n-- Hyvästi, hyvät herrat, hän sanoi jääden salongin kynnykselle.\n\nHän kietoi heidät hymyynsä ja kirkkaaseen katseeseensa. Kreivi Muffat\nkumarsi, nolona huolimatta suuresta seurustelutottumuksestaan, kaivaten\nilmaa, pää humisten pukeutumishuoneen kukkien ja tuon tukahduttavan\nnaisen tuoksusta. Ja hänen takanaan rohkeni markiisi de Chouard\nvarmana, ettei häntä nähtäisi iskeä Nanalle silmää, kasvot äkkiä\nmuuttuneina ja kieli huulien raossa.\n\nPalattuaan pukuhuoneeseen, jossa Zoé odotteli kirjeineen ja\nkäyntikortteineen, tyttö huudahti nauraen täyttä kurkkua:\n\n-- Nepä olivat hitonmoisia velikultia, jotka veivät minun viisikymmentä\nfrangiani!\n\nHän ei ollut lainkaan vihoissaan, sillä hänestä oli naurettavaa, että\nmiehet olivat ottaneet häneltä rahoja. Joka tapauksessa ne olivat\nsikoja, ja nyt hänellä ei ollut enään soutakaan. Mutta nähdessään\nkäyntikortit ja kirjeet hän tuli taas huonolle tuulelle. Kirjeet\nmenivät mukiin; ne olivat herroilta, jotka edellisenä iltana olivat\ntaputtaneet hänelle käsiään ja nyt tahtoivat tehdä esityksiään. Mutta\nvieraat saivat kävellä.\n\nZoé oli sijoittanut herroja kaikkialle ja huomautti, että huoneisto oli\nerittäin mukava, sillä eteisestä pääsi suoraan jokaiseen huoneeseen.\nToista oli rouva Blanchella, jossa aina oli kuljettava salin kautta.\nMutta kyllä rouva Blanchella oli ollut siitä tarpeeksi harmia!\n\n-- Ajakaa ulos kaikki! sanoi Nana pysyen päätöksessään. Aloittakaa\nneekeristä!\n\n-- Hänet olen toimittanut pois jo aikoja sitten, sanoi Zoé hymyillen.\nHän halusi vain ilmoittaa rouvalle, ettei hän voi tulla illalla.\n\nSe oli mieluinen uutinen. Nana taputteli käsiään. Neekeri ei tulisi,\nmikä onni! Nana olisi vapaa! Ja hän huokasi kepein mielin sekä\ntyytyväisenä, aivan kuin hän olisi päässyt mitä hirveimmästä piinasta.\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli Daguenet. Poika parka, jolle hän oli\nkirjoittanut, että hänen oli odotettava keskiviikkoon! Rouva Maloir\nsaisi heti kirjoitta uuden kirjeen! Mutta Zoé ilmoitti tämän vanhaan\ntapaansa livistäneen kenenkään huomaamatta. Nana käski jo hakea jonkun\ntoisen kirjurin, kun häntä alkoi epäilyttää. Hän oli hyvin uupunut.\nOlisi ihanaa nukkua koko yö rauhassa! Tämän nautinnon ajatteleminen\nvaltasi hänet täydelleen. Sen ylellisyyden hän kernaasti voisi kerran\nsuoda itselleen.\n\n-- Ja nyt! Portaita alas joka sorkka!\n\nZoé ei liikahtanut. Hän ei mitenkään rohjennut neuvoa rouvaa; hän vain\ntoivoi, että rouva käyttäisi hyväkseen hänen kokemuksiaan, kun oli\näkkipikaisuudessaan tehdä tyhmyyksiä.\n\n-- Steinerkö myös? kysyi hän kuivakiskoisesti.\n\n-- Tietenkin, vastasi Nana. Hänet ensimmäisenä.\n\nKamarineito viipyi vielä hetken, jotta rouva ennättäisi\nharkita päätöstään. Eikö rouva siis ollut ylpeä voidessaan\nkilpailijattareltaan, Rose Mignonilta, ryöstää niin rikkaan herran,\njoka tunnettiin kaikissa teattereissa.\n\n-- Kiiruhtakaa, rakas ystävä, hoputti Nana, joka vallan hyvin käsitti\ntoisen ajatukset, ja sanokaa hänelle, että hän ikävystyttää minua.\n\nÄkkiä hän tuli ajatelleeksi muuta, mahdollisesti Steiner häntä jonakin\nmuuna päivänä haluttaisi ja poikamaisin elein hän sanoi nauraen ja\nsilmiään vilkuttaen:\n\n-- Loppujen lopuksi paras keino pitää hänet on ajaa hänet ulos.\n\nZoé näytti hämmästyvän ja katsoi rouvaa äkillisen ihailun vallassa,\nminkä jälkeen hän epäröimättä ajoi Steinerin ulos.\n\nNana odotti muutamia minuutteja antaakseen Zoélle tilaisuuden lakaista\nlattiat, niinkuin hän sanoi. Eihän tällaista piiritystä oltu ennen\nnähty. Hän vilkaisi salonkiin; se oli tyhjä, samoin ruokailuhuone.\nMutta kävellessään edelleen rauhoittuneena ja varmana, ettei ketään\nenää ollut jäljellä, hän näki äkkiä nuoren pojan avatessaan takahuoneen\noven. Tämä istui korkealla matkalaukulla aivan hiljaa ja näytti\njättiläismäinen kukkavihko polvellaan hyvin kiltiltä.\n\n-- Oh, hyvä Jumala! huudahti hän. Täällähän on vielä yksi!\n\nKun nuorukainen näki Nanan, hän hyppäsi alas matkalaukulta punaisena\nkuin unikko. Hän ei tietänyt, mihin panisi kukkavihkonsa, jota hän\nmuutteli kädestä toiseen tukahtumaisillaan mielenliikutukseen. Hänen\nnuoruutensa, hänen häkeltymisensä, hänen naurettavuutensa kukkineen,\nkaikki tuo hellytti Nanaa, joka puhkesi raikkaasti nauramaan. Vai niin,\nsiis lapsetkin... Nyt miehet pyrkivät hänen luokseen kapaloistaan! Hän\npäästi valloilleen koko hilpeytensä, äkkiä ja äidillisesti hän\nläimäytti reiteensä ja kysyi pilaillen:\n\n-- Tahdot kai, että nenäsi niistetään, vauva?\n\n-- Tahdon, poika vastasi hiljaa ja rukoilevalla äänellä.\n\nTämä vastaus huvitti Nanata vielä enemmän. Poika oli\nseitsentoistavuotias ja nimeltään Georges Hugon. Hän oli edellisenä\niltana ollut teatterissa ja nähnyt Nanan.\n\n-- Ovatko nämä kukat minulle?\n\n-- Ovat.\n\n-- No anna ne sitten minulle, tyhmyri!\n\nKun Nana otti kukkavihon, tarttui poika häntä käsiin nuoruutensa koko\nahneudella. Nanan täytyi lyödä häntä päästäkseen eroon. Olipa siinä\nintoilija, vaikka korvantaukset eivät olleet vielä edes kuivuneet!\nNanan toruessa poika lensi aivan ruusunpunaiseksi ja hymyili. Hän\nlähetti pojan matkoihinsa, mutta ei kieltänyt palaamasta toiste. Poika\nhoiperteli eikä tahtonut löytää ovia.\n\nNana palasi pukuhuoneeseensa, jonne melkein samalla kertaa Francis\nsaapui kampaaman. Nanan oli tapana pukeutua vasta illansuussa.\nIstuessaan siinä peilin luona pää kumartuneena kähertäjän taitavien\nkäsien alle hän vaipui haaveisiin. Silloin Zoé tuli huoneeseen ja\nsanoi:\n\n-- Rouva, siellä on yksi, joka ei ota mennäkseen.\n\n-- No, jääköön sitten, vastasi Nana tyyneesti.\n\n-- Niin, mutta uusia tulee aina vaan.\n\n-- Pyh, käskekää heitä odottamaan! Kyllä nälkä ajaa pois.\n\nNana oli nyt loistavalla tuulella. Hänestä oli hauskaa antaa miesten\nodottaa; äkillinen päähänpisto huvitti häntä: hän juoksi Francisin\nluota ja lukitsi itse oven; tulkoot nyt kuinka monta tahansa, seinän\nläpi he eivät ainakaan murtautuisi. Zoé saattoi kulkea pienestä\nkeittiöovesta. Mutta sähkökello kilisi yhä täyttä menoa. Joka viides\nminuutti se soi terävästi ja kirkkaasti, säännöllisenä kuin\ntarkkuuskone. Nana laski soittoja aikaa tappaakseen. Jokin asia johtui\näkkiä hänelle mieleen.\n\n-- Mutta entä mantelit, toitteko niitä?\n\nFrancis oli kokonaan unohtanut mantelit. Hän otti ne lievetakkinsa\ntaskusta ja ojensi ne hienotunteisesti kuin maailmanmies, joka antaa\nlahjan, mutta aina laskua kirjoittaessaan merkitsi siihen myös\nmantelit. Nana otti pussin polvelleen ja alkoi pureksia käännelleen\npäätään kähertäjän kevyiden kosketusten mukaan.\n\n-- Hitto, mutisi hän hetken päästä, onpa väkeä!\n\nEteiskello oli soinut kolme kertaa yhteen menoon.\n\nSoitot olivat kainoja kuin ensimmäinen rakkaudentunnustus tai julkeita,\nröyhkeän sormen painamia, tai kiireellisiä, lyhyitä, läpitunkevia.\nOikea kellopeli, sanoi Zoé, kilinä, joka levottuutti koko korttelia,\nkokonainen armeija miehiä, jotka kukin vuorostaan painoivat\nnorsunluista nappulaa. Tuo pilkkakirves Bordenave oli varmaan antanut\nNanan osoitteen aivan liian monelle, koko eilisillan yleisöhän tuli\ntänne.\n\n-- Kesken kaiken, Francis, voitteko lainata viisi louisia?\n\nFrancis astahti taapäin ja sanoi rauhallisesti:\n\n-- Viisi louisia? Riippuu asianhaaroista...\n\n-- Vai niin, ymmärrän. Jos tahdotte vakuutta...\n\nPäättämättä lausettaan Nana viittasi toisia huoneita kohti. Francis\nlainasi nuo viisi louisdoria. Soittojen väliajoilla Zoé poikkesi\nauttamaan emäntänsä pukeutumista. Se oli tehtävä nopeasti, sillä välin\nkuin kähertäjä odotti viimeistelläkseen hiuslaitetta. Mutta alituinen\nsoitto häiritsi kamarineitoa, jonka oli jätettävä emäntänsä milloin\nkureliivit puoleksi tiukennettuina, milloin kenkä vain toisessa\njalassa.\n\nKokeneisuudestaan huolimatta hän joutui vallan sekaisin. Hän oli\nsijoitellut vieraita vähän kunnekin, mutta nyt hänen oli pakko asettaa\nkolme tai neljä samaan huoneeseen, mikä oli vastoin hänen\nperiaatteitaan. Sen parempi, jos söisivät toinen toisensa, silloin\nolisi taas tilaa! Nana teki heistä lukitussa huoneessaan pilaa ja\nväitti kuulevansa, miten he antoivat toisiaan korville. He olivat\nvarmaankin hullunkurisen näköisiä, kaikilla kieli suusta riippuen kuin\nkehässä istuvilla koirilla. Hänen eilisiltainen menestyksensä jatkui\nyhä, ja tämä koiralauma oli seurannut hänen jälkiään.\n\n-- Kunhan ne eivät rikkoisi mitään, mutisi hän.\n\nHän rupesi käymään rauhattomaksi ajatellessaan niitä intohimon kuumia\nhenkäyksiä, jotka tunkeutuivat ovenraoista. Mutta kun Zoé päästi\nhuoneeseen Labordetten. huokasi tyttö helpotuksesta. Labordette tahtoi\nkeskustella asiasta, joka oli järjestetty Nanan hyväksi rauhantuomarin\nluona. Nana ei kumminkaan kuunnellut häntä, vaan toisteli:\n\n-- Otan teidät mukaani... Voimmehan syödä yhdessä päivällistä... Sitten\nte saatatte minut teatteriin. Esiinnyn vasta kello puoli kymmeneltä.\n\nKunnon Labordette tuli oivalliseen aikaan: hän ei milloinkaan pyytänyt\nmitään, hän. Hän oli vain naisten ystävä ja järjesteli heidän\npikkuasioitaan. Ohimennen hän oli lähettänyt matkoihinsa eteisessä\nistuvat velkojatkin. Muuten nuo kunnon miehet eivät tahtoneet karhuta,\npäinvastoin, he olivat odottaneet itsepintaisesti vain onnitellakseen\nhenkilökohtaisesti rouvaa ja tarjotakseen eilisen suuren menestyksen\njälkeen hänelle edelleen palveluksiaan.\n\n-- Ja nyt me livistämme, sanoi Nana, joka oli valmiiksi puettu.\n\n-- Ei, rouva, nyt en avaa enää... Portaissa on kokonainen jono, sanoi\nZoé tullessaan juuri sisään.\n\nJono portaissa! Franciskin, huolimatta teeskennellystä englantilaisesta\nlevollisuudestaan, rupesi nauramaan pannessaan kampojaan paikoilleen.\nNana, joka oli tarttunut Labordettea käsivarteen, veti hänet keittiöön.\nTyttö pakeni, vihdoinkin irti miehistä, ja onnellisena, että sai\nmukaansa Labordetten, jonka seurassa saattoi mennä minne tahansa\npelkäämättä tekevänsä tyhmyyksiä.\n\n-- Sitten saatatte minut portilleni, virkkoi Nana, kun he laskeutuivat\nkeittiönportaita... Silloin olen turvassa... Ajatelkaahan, että minä\ntahdon nukkua yön, kokonaisen yön yksin. Päähänpisto, rakas ystävä!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKreivitär Sabinella, joksi rouva Muffat de Beuvillea vanhan tavan\nmukaan sanottiin erotukseksi kreivin vuotta aikaisemmin kuolleesta\näidistä, oli vastaanottonsa tiistaisin talossaan Miromesnil-kadun\nvarrella, Penthièvre-kadun kulmassa. Tässä suuressa neliömäisessä\nrakennuksessa oli Muffatien perhe asunut toista sataa vuotta; sen\nuneksiva, korkea ja musta julkipuoli katseli kadulle alakuloisena kuin\nluostari suunnattomine kaihtimineen, jotka melkein aina olivat\nsuljetut. Talon pihapuolella oli pieni, kostea puutarha, jonka harvat\npuut olivat etsiessään valoa kasvaneet niin pitkiksi ja honteloiksi,\nettä niiden latvat näkyivät kattotiilien ylitse...\n\nKello kymmeneltä tänä tiistaina oli salissa vain tusinan verta ihmisiä.\nKoska kreivitär ei odottanut kuin lähimpiä tuttaviaan, ei pienen salin\nja ruokailuhuoneen ovia ollut avattu. Tuntui kodikkaammalta istua\njuttelemassa takkavalkean ääressä. Sali oli muuten hyvin suuri ja\nkorkea; sen neljä ikkunaa vietti puutarhaan päin, jonka kosteus näin\nhuhtikuun loppupuolen sateisena iltana tuntui huoneessa, huolimatta\ntakassa palavista haloista. Aurinko ei milloinkaan päässyt paistamaan\ntänne; päivisin siellä vallitsi vihertävä hämärä, mutta kun lamput ja\nkattokruunut iltaisin sytytettiin, tuntui huone vain vakavalta,\ntäysmahonkisine empire-tyylisine huonekaluineen, verhoineen ja\ntuoleineen, jotka olivat päällystetyt keltaisella suurkuvallisella\nsametilla. Kaikki henki kylmää arvokkuutta, vanhoja tapoja, mennyttä\naikaa, josta tuulahti hitunen uskonnollisuutta.\n\nVastapäätä sitä raskasta neliskulmaista ja jäykällä kankaalla\npäällystettyä nojatuolia, jossa kreivin äiti oli kuollut, istui takan\ntoisella puolella kreivitär Sabine syvässä tuolissa, jonka patjoitettu\npunainen silkki oli pehmeää kuin haahkanuntuva. Se oli ainoa\nuudenaikainen huonekalu, se muodosti kuin satu nurkkauksen keskelle\ntätä jäykkyyttä, jonka tyyliä se rikkoi.\n\n-- Me saamme siis Persian shaahin tänne..., sanoi nuori kreivitär.\n\nKeskusteltiin niistä ruhtinaista, jotka saapuisivat Pariisin\nnäyttelyyn. Takan luona istui monta naista piirissä. Rouva Du Joncquoy,\njonka veli oli diplomaatti sekä oli palvellut idässä, kertoi\nNasr-Eddinin hovista.\n\n-- Oletteko sairas, rakas ystävä? kysyi rouva Chantereau, erään\ntehtailijan puoliso, huomatessaan kreivittären värähtelevän vilusta ja\nkalpenevan.\n\n-- En lainkaan, päinvastoin, vastasi tämä hymyillen. Minun on vain\nhiukan kylmä ... kestää aina kauan, ennen kuin tämä sali lämpenee!\n\nHänen mustat silmänsä kiersivät seiniä katonrajaan asti. Hänen\ntyttärensä Estelle, kuusitoistavuotias, epäkiitolliseen murrosikään\npäässyt, laiha ja vähäpätöinen, nousi jakkaraltaan ja kohensi hiljaa\nhalkoa, joka oli vierähtänyt liiaksi eteen. Mutta rouva de Chezelle,\njoka oli Sabinen ystävätär luostarikoulun ajoilta ja viisi vuotta häntä\nnuorempi, huudahti:\n\n-- Jospa minulla olisi tällainen sali kuin sinulla! Sinähän voit\nainakin ottaa vastaan... Nykyjään rakennetaan vain pakkilaatikoita...\nJospa olisin sinun sijassasi!\n\nHän puhui malttamattomasti ja vilkkain elein ja selitti, että hän\nvaihtaisi verhot ja huonekalujen päällystät, kaiken; sitten hän panisi\ntoimeen tanssiaisia, joihin koko Pariisi kilvan tulisi. Hänen miehensä,\njoka oli virkamies, kuunteli hänen takanaan vakavan näköisenä.\nKerrottiin rouvan pettävän häntä koettamatta edes sitä salata; mutta\nhänelle annettiin anteeksi ja hänet otettiin vastaan kutsuihin, sillä\nsanottiin, että hän oli hupsuttelija.\n\n-- Voi sitä Léonideä! tyytyi kreivitär Sabine sanomaan laimeasti\nhymyillen.\n\nVäsähtänyt ele täydensi hänen ajatuksiaan. Elettyään seitsemäntoista\nvuotta salissaan ei hän totisesti muuttaisi siellä mitään. Olkoon se\nnyt sellaisenaan, kuin se oli ollut hänen anoppinsa eläessä! Sitten hän\npalasi keskustelunaiheeseen.\n\n-- Minulle on kerrottu varmalta taholta, että Preussin kuningas ja\nVenäjän keisari tulevat myöskin.\n\n-- Niin, puhutaan paljon suurista juhlista, virkkoi rouva Du Joncqouy.\n\nPankkiiri Steiner, jonka Léonide de Chezelles, koko Pariisin tuntija,\noli äskettäin esitellyt kreivittärelle, keskusteli kahden ikkunan\nvälissä olevalla sohvalla erään kansanedustajan kanssa; hän koetti\ntältä taitavasti udella jostakin pörssikaappauksesta, jota hän vainusi,\nja kreivi Muffat seisoi heidän edessään kuunnellen heitä tavallista\nhappamamman näköisenä. Oven luona seisoi toisessa ryhmässä neljä tai\nviisi nuorta herraa, joiden keskellä kreivi Xavier de Vandeuvres kertoi\nhiljaa kaikesta päättäen hyvin uskallettua juttua, koska he pidättivät\nnauruaan. Keskellä huonetta istui ääneti nojatuolissa lihava herra,\nsisäministeriön osastopäälliköitä, ja nukkui silmät avoinna. Kun eräs\nnuorista herroista tuntui epäilevän de Vandeuvresin juttua, korotti\ntämä ääntään:\n\n-- Te olette kovin epäileväinen, Foucarmont; tehän turmelette sillä\noman huvinne.\n\nKreivi palasi naisten luo. Hienon suvun viimeisenä jäsenenä,\nnaisellisena ja sukkelana, hän koetti tehdä loppua omaisuudestaan\nhirmuista vauhtia, jota mikään ei saattanut pysäyttää. Hänen\nkilpa-ajohevosensa olivat Pariisin kuuluisimpia ja tulivat\nmaksamaan aivan järjettömästi; keisarillisessa kerhossa hän menetti\npelissä kuukausittain huolestuttavan määrän louisdoreja; hänen\nrakastajattarensa nielivät vuosittain keskimäärin yhden vuokratilan\nsekä erinäisiä hehtaareja metsää tai maata, ison palan hänen\nPicardiessa olevista laajoista tiluksistaan.\n\n-- Olettepa te oikea mies sanomaan muita epäilijöiksi, te joka ette\nusko mihinkään, sanoi Léonide ja varasi hänelle paikan vierelleen. Te\nturmelette itse itseltänne kaiken huvin...\n\n-- Vallan oikein, vastasi kreivi. Minä hyödytän muita kokemuksillani.\n\nMutta hänet vaiennettiin. Hän loukkasi herra Venotia. Kun naiset hiukan\nhajaantuivat huomattiin leposohvalla pieni, noin kuusikymmenvuotias\nukko, jolla oli huonot hampaat ja ovela ilme; hän istui siinä kuin\nkotonaan ja kuunteli kaikkia sanomatta itse sanaakaan. Hän viittasi\nkädellään merkiksi, että hän ei ollut ottanut pahakseen. Vandeuvres\notti kasvoilleen ylhäisen ilmeensä ja sanoi vakavasti:\n\n-- Herra Venot tietää hyvin, että minä uskon, mitä pitää uskoa.\n\nSe oli uskontunnustus. Léonidekin oli siihen tyytyväinen. Nuoret herrat\nhuoneen taustalla eivät nauraneet enää. Salissa vallitsi vanhanaikuinen\nja jäykkä tunnelma, ei ollut enää hauskaa. Kylmä viima oli käynyt salin\nläpi, ja hiljaisuuden rikkoi vain Steinerin nenä-ääni; pankkiiri oli\nlopulta joutunut suunniltaan edustajan vaiteliaisuudesta. Kreivitär\nSabine tuijotti hetken tuleen; sitten hän jatkoi keskustelua:\n\n-- Viime vuonna näin Preussin kuninkaan Badenissa. Hän on vielä\ntäysissä voimissaan, iästään huolimatta.\n\n-- Kreivi Bismarck tulee hänen seurassaan, sanoi rouva Du Joncquoy.\nTunnetteko kreiviä? Olen ollut samoilla aamiaisilla hänen kanssaan\nveljeni luona; oh, siitä on kyllä aikaa, hän oli silloin Preussin\nlähettiläs Pariisissa... En käsitä, miten se mies viime aikoina on\nmenestynyt niin tavattomasti.\n\n-- Kuinka niin? kysyi rouva Chantereau.\n\n-- Ah, hyvä jumala, kuinka sanoisin... Hän ei miellytä minua. Hän\nnäyttää röyhkeältä ja on huonosti kasvatettu. Sitäpaitsi hän on minusta\ntyperä.\n\nNyt kaikki alkoivat puhua kreivi Bismarckista. Mielipiteet kävivät eri\nsuuntiin. Vandeuvres, joka tunsi hänet, vakuutti, että hän on aimo\njuomaveikko ja pelipukari. Kesken juttelua ovi aukeni, ja Hector de la\nFaloise tuli sisään. Hänellä oli seurassaan Fauchery, joka meni\nkreivittären luo ja sanoi kumartaen:\n\n-- Hyvä rouva, olen noudattanut ystävällistä kutsuanne...\n\nKreivitär hymyili lausuen pari rakastettavaa sanaa tervetuliaiseksi.\nTervehdittyään kreiviä sanomalehtimies jäi hiukan hämillään seisomaan\nkeskelle salia, jossa hän ei tuntenut muita kuin Steinerin. Vandeuvres\nkumminkin käännähti katsomaan ja nähdessään hänet kiiruhti puristamaan\nhänen kättään. Iloissaan tästä kohtaamisesta Fauchery vei hänet heti\nsyrjään ja kuiskasi:\n\n-- Huomenna siis! Tietenkin te tulette mukaan?\n\n-- Hiisi, totta kai!\n\n-- Puoliyön jälkeen hänen luonaan.\n\n-- Tiedän, tiedän... Tulen sinne Blanchen kanssa.\n\nKreivi aikoi palata naisten luo sanoakseen jotain Bismarckin puolesta,\nmutta Fauchery ei päästänyt häntä.\n\n-- Ette voi aavistaakaan, ketä hän on pyytänyt minun kutsumaan.\n\nNyökäyttäen hiukan päätään hän viittasi kreivi Muffatiin, joka juuri\nedustajan ja Steinerin kanssa keskusteli jostakin tulo- ja menoarvion\nkohdasta.\n\n-- Mahdotonta! huudahti Vandeuvres hämmästyneenä ja huvitettuna.\n\n-- Niin totta kuin elän! Minun täytyi vannoa, että tuon kreivin hänen\nluokseen, olen osittain sen vuoksi tullut tänne.\n\nMolemmat nauroivat hillitysti, ja Vandeuvres kiiruhti naisten luo\nsanoen:\n\n-- Vakuutan, että herra Bismarck on erittäin henkevä... Tässä eräänä\niltana hän minun läsnäollessani sanoi mainion sukkeluuden...\n\nLa Faloise, joka oli kuullut muutamia puoliääneen vaihdettuja nopeita\nsanoja, katsoi Faucherytä ja toivoi selitystä, jota tämä ei antanut.\nKenestä puhuttiin? Mitä seuraavana päivänä tehtäisiin puoliyön\naikaan? Hän ei eronnut serkustaan, joka oli istuutunut. Kreivitär\nSabine harrastutti tätä erikoisesti. Hän oli niin usein kuullut\npuhuttavan kreivittärestä, tiesi, että hän oli mennyt naimisiin\nseitsentoistavuotiaana ja oli nyt siis noin kolmekymmentäneljä, ja\nettä hän oli anoppinsa kanssa viettänyt hiljaista ja luostarimaista\nelämää. Seurapiireissä muutamat sanoivat, että hän oli kylmä ja\njumalinen, kun taas toiset surkuttelivat häntä ja muistelivat hänen\niloista nauruaan, hänen suuria, hehkuvia silmiään, kunnes hänet\nsuljettiin tähän vanhaan perhetaloon. Fauchery katseli häntä tarkkaan\nja rupesi epäröimään. Eräs hänen ystäviään, joka äskettäin oli kuollut\nkapteenina Meksikossa, oli illalla ennen lähtöään, kun he nousivat\npöydästä, uskonut hänelle tuollaisen karkean salaisuuden, joka joskus\nvoi päästä vaiteliaimmiltakin miehiltä. Muisto siitä oli kumminkin\nFaucherylle hämärä; oltiin syöty hyvä päivällinen; ja kun hän näki\nkreivittären tässä vanhanaikaisessa salissa puettuna mustaan pukuun ja\nhymyillen rauhallisesti, alkoi hän epäillä. Kreivittären takana oleva\nlamppu toi selvästi esiin hänen hienon profiilinsa, jossa ainoastaan\nhiukan paksuhkot huulet vaikuttivat rohkean aistillisilta.\n\n-- Mitä he tuosta Bismarckistaan! mutisi la Faloise, joka teeskenteli\nikävystynyttä. -- Täällähän menehtyy. Olipa sinullakin neronleimaus,\nkun tahdoit tulla tänne!\n\nFauchery kysyi äkkiä:\n\n-- Sanohan, onko kreivittärellä rakastajaa?\n\n-- Eihän toki! Mitä oikein ajattelet, hyvä ystävä änkytti la Faloise,\nunohtaen kaikesta päättäen osansa. Missä oikeastaan luulet olevasi?\n\nSitten hän tunsi, ettei hänen harmistumisensa ollut oikein tyylikästä.\nHeittäytyen sohvalle hän lisäsi:\n\n-- Hitto vieköön, hän sanoi, minä ainakaan en tiedä mistään\nsellaisesta. Tuolla istuu pieni mies, tuo Foucarmont, jonka näkee läsnä\nkaikkialla. On sitä nähty kummallisempiakin juttuja. Minua asia ei\nliikuta... Varmaa vain on, että jos kreivitär huvittelee rakastajan\nkanssa, niin hän on hyvin ovela, sillä siitä ei koskaan kuule\npuhuttavan.\n\nFaucheryn kysymättä hän kertoi kaiken, minkä tiesi Muffatin perheestä.\nNaisten rupatellessa takan luona nämä kaksi herraa puhuivat kuiskaten,\nja kun näki heidät valkoisissa kaulanauhoissaan ja valkoisissa\nhansikkaissaan, olisi saattanut luulla, että he valituin sanoin\npohtivat jotain vakavaa kysymystä. Muffatin äitivainaja, jonka la\nFaloise oli tuntenut hyvin, oli ollut sietämätön akka sekä aina pappien\nseurassa, mutta muuten hieno ja niin arvovaltainen, että kaikki\ntottelivat häntä. Muffat itse oli iäkkään kenraalin poika. Tämän oli\nNapoleon I koroittanut kreiviksi, ja poika oli tietysti päässyt\nsuosioon joulukuun 2. päivän vallankaappauksen jälkeen. Kreivi ei\nkuulunut iloisiin, mutta häntä pidettiin perin rehellisenä ja\noikeamielisenä miehenä. Mielipiteineen toisesta maailmasta ja pitäen\nsuuressa arvossa hovivirkaansa, ansioitaan ja hyveitään hän kantoi\npäätään korkealla kuin ehtoollisen sakramenttia. Äiti Muffat oli\nkasvattanut hänet kauniisti: joka päivä ripittäydyttävä, ei\nharha-askeleita, ei minkäänlaisia nuoruudentyperyyksiä. Hän kävi\nkirkossa, joutui kiihkeiden, kuumekohtauksien tapaisten,\nuskonepäilysten valtaan. Lopuksi luonnehtiakseen hänet viimeisellä\npiirteellä la Faloise kuiskasi jotakin serkkunsa korvaan.\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta! huudahti tämä.\n\n-- Kunniasanalla, minulle on vannottu niin!... Hänellä oli se todella,\nkun hän meni naimisiin.\n\nFauchery nauroi katsoessaan kreiviä, jonka poskipartojen kehystämät\nviiksettömät kasvot näyttivät tavallista neliskulmaisemmilta ja\nankarammilta hänen luetellessaan numeroita Steinerille, joka teki\nvastaväitteitä.\n\n-- Totisesti, sen hän on näköinenkin, mutisi Fauchery. Kaunis häälahja\nvaimolle!... Ah, pikku raukka, kylläpä häntä on ikävystytetty! Hän ei\nvarmaankaan ole perillä mistään, lyön vaikka vetoa!\n\nSamassa kreivitär Sabine puhutteli häntä. Hän ei kuullut, hänestä\nMuffat oli aivan naurettava ja tavaton. Kreivitär toisti kysymyksensä:\n\n-- Herra Fauchery, ettekö ole julkaissut erästä kuvausta herra\nBismarckista? Olette tietysti keskustellut hänen kanssaan?\n\nFauchery nousi nopeasti ja lähestyi naisia korvatakseen\nepäkohteliaisuutensa.\n\n-- Herranen aika! Hyvä rouva, minun täytyy tunnustaa, että kirjoitin\ntuon kuvauksen saksalaisten elämäkertojen nojalla... En ole milloinkaan\ntavannut herra Bismarckia.\n\nHän jäi kreivittären luokse. Jutellessaan hän teki omia havaintojaan.\nKreivitär näytti nuoremmalta kuin oli; häntä olisi saattanut luulla\nkorkeintaan kaksikymmentäkahdeksanvuotiaaksi, hänen silmissään hehkui\nvielä nuoruuden tuli, joka hiukan peittyi pitkien silmäripsien\nsinervään varjoon. Hän oli kasvanut riitaisessa perheessä, viettänyt\nkuukauden markiisi de Chouardin luona ja toisen markiisittaren\nhoivissa, vuorotellen. Äitinsä kuoltua markiisi oli nuorena naittanut\nhänet, koska hän oli vanhan herran tiellä. Markiisi oli muuten hirveä\nihminen, josta kerrottiin monta omituista juttua, vaikka hän oli\nolevinaan uskonnollinen. Fauchery kysäisi, eikö hän saisi kunniaa\ntervehtiä markiisia. Kyllä, varmasti, hänen isänsä tulisi, mutta vasta\nhyvin myöhään, hänellä oli niin paljon töitä! Sanomalehtimies, joka\nluuli tietävänsä, missä ukko vietti iltojaan, pysytteli vakavana. Mutta\nsyntymämerkki, jonka hän huomasi kreivittären vasemmassa poskessa\nlähellä suuta, hämmästytti häntä. Nanalla oli aivan samanlainen luomi.\nSe oli hullua! Siinä kasvoi pieniä karvoja, jotka Nanalla olivat\nvaaleat mutta kreivittärellä sysimustat. Mutta mitäpä siitä, tuolla\nnaisella ei missään tapauksessa ollut rakastajaa.\n\n-- Olen aina innokkaasti tahtonut tutustua kuningatar Augustaan, sanoi\nkreivitär. Sanotaan, että hän on kovin hyvä, kovin jumalinen...\nLuuletteko, että hän tulee kuninkaan mukana?\n\n-- En, rouva. Sitä ei luulla, vastasi Fauchery.\n\nKreivittärellä ei ollut rakastajaa, se oli selvä.\n\nTarvitsi vain katsella häntä tyttärineen, joka istui mitättömänä ja\njäykkänä jakkarallaan. Haudanomainen sali, jossa kaikki henki\nkylmyyttä, todisti kyllin selvästi siitä rautakädestä, jonka\npuristuksessa kreivitär oli alistunut elämään. Hänen omaa\nhenkilöllisyyttään ei näkynyt tässä vanhassa ja kosteuden mustuttamassa\nasunnossa. Muffat täällä ohjasi ja vallitsi kiihkojumalisuudellaan,\nparannuksenteoillaan ja paastoillaan. Mutta vielä ratkaisevampi\ntodistus hänen mielestään oli tuo huonohampainen ja viekkaasti\nhymyilevä pieni ukko, jonka hän äkkiä sattui huomaamaan. Hän tunsi\ntämän miehen, Théophile Venotin, entisen asianajajan, jonka\nerikoisalana olivat olleet kirkolliset jutut; hän oli vetäytynyt\nsyrjään koettuaan melkoisen omaisuuden ja eli verrattain salaperäistä\nelämää; hänet otettiin kaikkialla vastaan, häntä tervehdittiin\nerikoisen kunnioittavasti ja pelättiinkin hiukan, aivan kuin hän olisi\nedustanut suurta, salaperäistä valtaa, joka oltiin näkevinään hänen\ntakanaan. Muuten hänen käytöksensä oli hyvin nöyrää, hän oli\nMadeleine-kirkon isäntiä ja oli sangen vaatimattomasti ottanut\ntoimiakseen määrin apulaisena yhdeksännessä piirissä, tehdäkseen\njotain, selitti hän. Hitto vieköön! Kreivitär oli hyvin vartioitu,\nhänestä ei hyötynyt mitään.\n\n-- Olet oikeassa, täällä kuolee ikävään, sanoi Fauchery serkulleen\npäästyään eroon naisista. Meidän on livistettävä!\n\nMutta samassa Steiner, jonka edustaja ja kreivi Muffat olivat\njättäneet, tuli raivoissaan, hikisenä ja puoliääneen napisten:\n\n-- Hemmetti, eivät sano mitään, eivät tahdo ilmoittaa mitään... Kyllä\nminä löydän sellaisia, jotka puhuvat.\n\nSitten hän veti sanomalehtimiehen syrjään ja sanoi ääni muuttuneena\nvoitonriemuisesti:\n\n-- Heh, sehän on huomenna... Minä tulen mukaan, poikaseni!\n\n-- Ahaa! mutisi Fauchery hämmästyneenä.\n\n-- Jospa tietäisitte... Kyllä minulla on ollut puuhaa, kun olen\nkoettanut tavata häntä kotoa. Sitä paitsi Mignon ei ole päästänyt\nminua!\n\n-- Mutta Mignonit tulevat myöskin.\n\n-- Niin sanoi hänkin... Lopulta hän otti minut vastaan ja kutsui...\nKello kaksitoista teatterin jälkeen.\n\nPankkiiri toisti. Hän iski silmää ja sanoi korostaen jokaista sanaa:\n\n-- Te olette suosiossa, te!\n\n-- Miten niin? kysyi Fauchery, joka ei ollut ymmärtävinään. Hän vain\ntahtoi kiittää minua pakinastani ja tuli sen vuoksi minun luokseni.\n\n-- Tietenkin, tietenkin... Te olette onnenpoika! Teitä palkitaan...\nMuuten, kuka maksaa huomisen juhlan?\n\nSanomalehtimies huiskautti käsiään, kuin sanoakseen, että sitä asiaa\noli mahdotonta tietää. Mutta Vandeuvres huusi Steineriä, joka tunsi\nBismarckin. Rouva Du Joncquoy oli tullut melkein vakuutetuksi.\n\n-- Hän teki minuun huonon vaikutuksen, minusta hän on ilkeän\nnäköinen... Mutta luulen kyllä, että hän on hyvin lahjakas. Se on\nainoa, mikä selittää hänen menestyksensä.\n\n-- Epäilemättä, sanoi laimeasti hymyillen pankkiiri, joka oli\nFrankfurtin juutalaisia.\n\nNyt la Faloise rohkeni kysyä serkultaan, jota hän vainosi, ja kuiskasi:\n\n-- Huomenna syödään siis illallista jonkun naisen luona... Kenen luona,\nsano, kenen?\n\nFauchery osoitti eleellä, että heitä kuunneltiin, että oli\nkäyttäydyttävä säädyllisesti. Ovi aukeni jälleen, ja saliin tuli vanha\nnainen, seurassaan hyvin nuori mies, jonka sanomalehtimies tunsi\nsamaksi nuorukaiseksi, joka juuri oli päässyt koulusta ja \"Vaaleassa\nVenuksessa\" muutama ilta sitten huudahtanut: \"Komea!\", mistä puhuttiin\nvielä nytkin. Tämän naisen tulo sai aikaan liikettä salissa. Kreivitär\nSabine oli nopeasti noussut mennäkseen häntä vastaan, tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä ja kutsui häntä omaksi, rakkaaksi rouva Hugonikseen.\nKun la Faloise näki serkkunsa uteliaasti katselevan tätä kohtausta,\narveli hän voivansa liikuttaa tätä antamalla muutamia lyhyitä\nselityksiä: rouva Hugon oli erään notaarin leski, ja oli muuttanut\nvanhalle perhetilalleen Fondettesiin, mutta kumminkin pitänyt\nkaupunkiasuntonsa, joka oli hänen omassa talossaan Richelieu-kadun\nvarrella; nyt hän asusteli siellä pari viikkoa järjestääkseen mukavat\nolot nuorimmalle pojalleen, joka lueskeli lakitieteen alkeita; hän oli\nollut markiisitar de Chouardin hyvä ystävätär ja nähnyt Sabinen\nsyntyvän; tämä oli ennen avioliittoaan ollut kuukausimääriä rouva\nHugonin luona, joka sinutteli häntä vieläkin.\n\n-- Toin Georgesin mukanani, rouva Hugon sanoi Sabinelle. Luulisin, että\nhän on kasvanut.\n\nNuori kirkassilmäinen ja vaaleatukkainen mies, joka muistutti pojaksi\npuettua tyttöä, tervehti kainostelematta kreivitärtä ja muistutti häntä\nhöyhenpallopelistä, jota he olivat pari vuotta sitten yhdessä pelanneet\nFondettesissa.\n\n-- Eikö Philippe ole Pariisissa? kysyi kreivitär Muffat.\n\n-- Ah, ei! vastasi vanha rouva. Hän on yhä sotilaittensa luona\nBourgesissa.\n\nRouva Hugon oli istuutunut ja puhui ylpeänä vanhemmasta pojastaan,\nmiesten miehestä, joka mentyään päähänpistosta sotaväkeen oli sangen\nnopeasti kohonnut luutnantiksi. Kaikki naiset kohtelivat vanhaa rouvaa\nmitä kunnioittavimmin. Keskustelu kävi kohteliaammaksi ja\nhienostuneemmaksi. Ja kun Fauchery näki kunnioitustaherättävän rouva\nHugonin äidilliset piirteet, jotka loistivat ystävällisesti leveiden\nvalkoisten palmikkojen keskeltä, tuntui hänestä kerrassaan\nnaurettavalta, että hän hetkeäkään oli saattanut epäillä kreivitär\nSabinea.\n\nIso nojatuoli punaisine patjoituksineen, jolla kreivitär istui, rupesi\nkumminkin kiinnittämään hänen huomiotaan. Se oli hänestä kirpeänä\nvastakohtana ja tuntui paljastavan mielikuvia, jotka eivät sopineet\ntähän pyhänsavun täyttämään saliin. Missään tapauksessa ei kreivi ollut\nhankkinut tätä hekumallista huonekalua edes kokeeksi, halujen ja\nnautintojen vaatimattomaksi aluksi. Sitten Fauchery vaipui mietteisiin,\nrupesi uneksimaan, tuli ajatelleeksi sitä hämärää salaisuutta, jonka\nhänen ystävänsä oli kertonut tuona iltana ravintolassa. Hän oli\ntahtonut tulla esitellyksi Muffatin perheelle aistillisen uteliaisuuden\najamana; hänen ystävänsä oli kuollut Meksikossa, niin kenties? Saisi\nnähdä. Epäilemättä typerää, mutta tuo ajatus kiusasi, houkutteli häntä,\nhänen paheellisuutensa oli herännyt. Iso tuoli näytti rypistyneeltä, ja\nsen kalteva selkänoja huvitti häntä nyt erikoisesti.\n\n-- No, emmekö lähde? sanoi la Faloise, joka oli päättänyt ulkona saada\ntietää sen naisen nimen, jonka luona tultaisiin illastamaan.\n\n-- Heti! vastasi Fauchery.\n\nNyt hänellä ei enää ollut kiirettä minnekään ja tekosyyksi hän sanoi\nerään kutsun, joka oli annettu hänen tehtäväkseen, mutta joka ei ollut\nmikään helppo asia. Naiset puhuivat eräästä nunnaksivihkimisestä,\nliikuttavasta toimituksesta, josta Pariisin hienostopiirit olivat\npuhuneet kolme päivää. Nunna oli paronitar de Fougerayn vanhin tytär,\njoka äskettäin oli mennyt karmeliittaluostariin vastustamattoman\nkutsumuksen pakottamana. Rouva Chantereau, joka oli Fougerayn perheen\netäistä sukua, kertoi, että paronittaren oli seuraavana päivänä\ntäytynyt mennä vuoteeseen, kyynelet olivat siinä määrin rasittaneet\nhäntä.\n\n-- Olin saanut oikein hyvän paikan, selitti Léonide. Minusta se oli\nmerkillistä.\n\nMutta rouva Hugon surkutteli äiti raukkaa. Miten surullista menettää\ntällä tavoin lapsensa!\n\n-- Minua syytetään tekopyhäksi, sanoi hän avomielisesti, mutta se ei\nestä minua pitämästä niitä lapsia ilkeinä, jotka itsepintaisesti\ntahtovat tehdä tuollaisen itsemurhan.\n\n-- Niin se on todellakin kauheata, mutisi kreivitär hiukan värähtäen ja\nkyyristäytyi entistä pienemmäksi isoon tuoliinsa takkatulen lämpöön.\n\nNaiset rupesivat nyt keskustelemaan tästä tapauksesta. He puhuivat\nhiljaa, ja vakavan keskustelun lomasta kuului vain silloin tällöin\npieni naurahdus. Molemmat takanreunalla palavat lamput, joiden\nvarjostimet olivat ruusunpunaista pitsiä, valaisivat heitä heikosti, ja\nmuualla oli vain kolme lamppua, jotka jättivät ison salin pehmeän\nhämäräksi.\n\nSteineristä oli ikävää. Hän kertoi Faucherylle erään seikkailun, joka\npikku rouva de Chezellesillä, jota hän sanoi vain Léonideksi, oli\nollut; oikea riiviö, sanoi hän ja alensi ääntään naisten tuolien\ntakana. Fauchery katseli rouvaa, joka puettuna vaaleansiniseen, avaraan\nhameeseen, istui hullunkurisesti tuolissa, pienenä ja julkeana kuin\npoikaviikari, ja lopulta sanomalehtimies alkoi jo ihmetellä, mistä tuo\notus oli osunut tänne; Caroline Héquetin luona, jossa äiti oli\njärjestänyt kodin kaluston vakavaan tyyliin, käyttäydyttiin\nsäädyllisemmin. Kokonainen artikkelinaihe! Tämä Pariisi oli omituinen\nmaailma. Ankarimmatkin salongit olivat vallatut. Vaitelias Théophile\nVenot, joka tyytyi hymyilemään näytellen huonoja hampaitaan, oli\nvarmaankin kreivitär vainajan peruja, samoin kaikki vanhat naiset\ntäällä, rouva Chantereau, rouva Du Joncquoy ja neljä tai viisi ukkoa,\njotka istuivat liikkumattomina loukossaan. Kreivi Muffat vastaanotti\nvirkamiehiä samalla nuhteettomalla tavalla, jota hallituspalatsissa\npidettiin suuressa arvossa; muiden muassa siitä oli tunnettu\nosastopäällikkö, joka parta huolellisesti ajeltuna ja silmät\nilmeettöminä yhä istui yksin keskellä huonetta, puku niin tiukalla,\nettei hän rohjennut liikuttaa jäsentäkään. Melkein kaikki nuoret\nmiehet, ja muutamia ylhäisesti käyttäytyviä vanhempiakin oli seuraan\ntuonut markiisi de Chouard, joka edelleen oli jatkanut suhteitaan\nlegitimisteihin, senkin jälkeen kuin hän oli tehnyt sovinnon\nkeisarivallan kanssa ryhtymällä valtioneuvoston jäseneksi. Jäljellä oli\nLéonide de Chezelles, Steiner ja joukko muita epäilyttäviä olioita,\njoille rouva Hugon rakastettavan vanhan naisen puhtaudessaan oli\nräikeänä vastakohtana. Fauchery, jolla jo ajatuksissaan oli pakina\nvalmiina, sanoi sitä kreivitär Sabinen sopeksi.\n\n-- Toisen kerran, jatkoi Steiner kuiskaten, Léonide oli vienyt\ntenorinsa Montaubaniin. Hän itse asui Beaurecueilin linnassa, noin\nkymmenen kilometrin päässä, mutta tuli joka päivä kaksivaljakolla\ntervehtimään häntä \"Kultaiseen leijonaan\", jossa hän asui... Vaunut\nodottivat portilla, kun Léonide viipyi tuntikausia, ja sillävälin\nkerääntyi kansaa katselemaan hevosia.\n\nOli tullut hiljaista, muutama juhlallinen sekunti vierähti korkean\nkaton alla. Pari nuorukaista kuiskaili, mutta hekin vaikenivat\nvuorostaan, ja muuta ei kuulunut kuin kreivi Muffatin hiljaiset askelet\nhuoneen halki. Lamput tuntuivat himmenneen, takkavalkea sammui, ja\nmusta varjo peitti talon vanhat ystävät, jotka jo nelisenkymmentä\nvuotta olivat istuneet samoissa nojatuoleissa. Oli kuin kahden sanan\nvälillä kutsuvieraat olisivat tunteneet kreivin äidin tulevan saliin,\nylimyksellisenä ja jäätävän kylmänä. Kreivitär Sabine jatkoi:\n\n-- Niinkuin sanottu, huhutaan... Nuori mies oli kuollut, ja senvuoksi\ntyttöparka otti nunnanhunnun. Sitäpaitsi sanotaan, että herra de\nFougeray ei milloinkaan olisi suostunut siihen avioliittoon.\n\n-- Sanotaan paljon muutakin, huudahti Léonide ajattelemattomasti.\n\nHän purskahti nauruun, mutta ei halunnut puhua. Sabine, johon tämä\nhilpeys tarttui, piti nenäliinaa suunsa edessä; ja tämä nauru helisi\nisossa juhlallisessa salissa niin omituisena, että Fauchery hämmästyi;\noli kuin olisi särjetty kristallilaseja. Täällä oli sittenkin\nsärkymisen alkua. Kaikki lausuivat mielipiteensä; rouva Du Joncquoy\npani vastalauseensa, rouva Chantereau tiesi, että avioliittoa oli\nsuunniteltu, vaikka asia ei ollut edistynyt sen pitemmälle; miehetkin\nrohkenivat sanoa käsityksensä. Muutaman minuutin ajan kesti\nmielipiteitten sekasortoa, jossa salongin eri ainekset, bonapartistit\nja légitimistit sekaantuneina hienostoepäilijöihin puhuivat yhteen\nääneen. Estelle oli soittanut ja käskenyt tuomaan enemmän puita\ntakkaan; palvelijat puhdistelivat lamppuja; tätä olisi voinut sanoa\nheräämiseksi. Fauchery hymyili, niinkuin hänellä olisi ollut hyvä ja\nhauska olla.\n\n-- Hitto vieköön! He menevät naimisiin meidän herramme kanssa, kun\neivät saa mennä naimisiin serkkunsa kanssa, sanoi hampaittensa lomasta\nVandeuvres, josta koko juttu oli ikävä, ja joka nyt liittyi Faucheryn\nseuraan. Rakas ystävä, oletteko koskaan tavannut naista, joka olisi\nhalunnut nunnaksi?\n\nHän ei odottanut vastausta; asia kyllästytti häntä; puoliääneen hän\njatkoi:\n\n-- Mutta sanokaapa, montako meitä tulee huomenna?... Mignonit, Steiner,\nBlanche ja minä... Ketä vielä?\n\n-- Caroline luullakseni... Simonne... Ehkä myöskin Gaga. Eihän koskaan\ntiedä ennakolta! Tuollaisissa tapauksissa luulee, että tulee\nkaksikymmentä ja tuleekin kolmekymmentä.\n\nVandeuvres, joka katseli naisia, hyppäsi äkkiä toiseen asiaan.\n\n-- Tuo rouva Joncquoy on viisitoista vuotta sitten varmasti ollut\nkaunotar... Estelle parka venyy vielä. Totisesti kaunis lauta sänkyyn!\n\nMutta hän jätti taas tämän aiheen ja palasi seuraavan päivän\nillallisiin.\n\n-- Noiden juttujen ikävänä puolena on, että naiset ovat aina samat...\nPitäisi olla uusia. Koettakaa saada käsiinne... Hitto! Keksinpä\njotakin. Minä pyydän tuon lihavan herran ottamaan mukaansa sen naisen,\njonka seurassa hän tässä eräänä iltana oli Variétés-teatterissa.\n\nHän puhui osastopäälliköstä, joka torkkui keskellä huonetta.\nFaucherystä oli hauskaa matkan päästä silmillään seurata, tätä\narkaluontoista neuvottelua. Vandeuvres oli istahtanut lihavan herran\nviereen, joka pysytteli perin arvokkaana. Molemmat tuntuivat hetkisen\nkeskustelevan siitä, miten saattaisi arvata luostariin menevän nuoren\ntytön tunteet. Sitten kreivi palasi ja sanoi:\n\n-- Mahdotonta. Hän vannoo, että nainen on säädyllinen. Ei muka tulisi\njuhlaan... Minä puolestani lyön veikkaa siitä, että olen tavannut hänet\nLauren luona.\n\n-- Mitä, käyttekö tekin Lauren luona? kysyi Fauchery nauraen. Miten\nuskallatte mennä sellaisiin paikkoihin!... Luulin muuten, että vain me\nköyhät penteleet...\n\n-- Oh, hyvä ystävä, täytyy oppia tuntemaan kaikki.\n\nSitten he virnistelivät kiiluvin silmin ja kertoivat kaikenlaisia\npikkuseikkoja ruokalistasta. Marttyyrienkadun varrelta, missä lihava\nLaure Piedefer syötti kolmella frangilla ahdinkoon joutuneita pikku\nnaisia. Siisti pesä! Kaikki pikku naiset suutelivat Laurea suulle. Kun\nkreivitär Sabine käänsi päätään kuultuaan ohimennen pari sanaa,\nvetäytyivät herrat syrjään hartaina ja pirteinä. He eivät olleet\nhuomanneet aivan lähellä olevaa Georges Hugonia, joka kuunteli heidän\npuheitaan punastellen korvista kaulaan. Poika oli häpeissään ja\nihastunut. Äitinsä päästettyä hänet luotaan hän pysytteli rouva de\nChezellesin läheisyydessä, ainoan naisen, joka hänestä oli viehättävä.\nJa sitäpaitsi Nana askarrutti koko ajan hänen aivojaan.\n\n-- Eilen illalla, sanoi rouva Hugon, Georges vei minut teatteriin.\nNiin, se oli Variétés, jossa en ollut käynyt varmaankaan kymmeneen\nvuoteen. Poika pitää paljon musiikista... Minua se ei huvittanut\nlainkaan, mutta hän oli haltioissaan!... Nykyään näytellään niin\nomituisia kappaleita. Tunnustan muuten, että musiikki ei minua\nerikoisesti liikuta.\n\n-- Kuinka, hyvä rouva, ettekö pidä musiikista! huudahti rouva Du\nJoncquoy kohottaen katseensa taivaaseen. Onko mahdollista, ettei\nrakasta musiikkia!\n\nKaikki ihmettelivät. Kukaan ei sanallakaan vihjannut näytelmään, jota\nkunnon rouva Hugon ei ollut käsittänyt; kaikki naiset olivat sen\nnähneet, mutta he eivät puhuneet siitä. Sen sijaan tultiin heti\ntunteellisiksi ja soitannon mestareista lausuttiin hienostuneita ja\nihailevia mielipiteitä. Rouva Du Joncquoy piti ainoastaan Weberista,\nrouva Chantereau kannatti italialaisia. Naisten äänet olivat käyneet\npehmeiksi ja kaihoaviksi. Takan luona vallitseva tunnelma muistutti\nkirkollista hartautta, hiljaista ja hienoa soittoa jossakin pienessä\nkappelissa.\n\n-- Katsokaahan ... mutisi Vandeuvres vetäessään Faucheryn mukanaan\nkeskilattialle -- meidän on saatava vielä joku nainen huomiseksi. Jos\nkysyisi Steineriltä?\n\n-- Pyh, sanoi sanomalehtimies, jos Steinerillä on joku nainen, niin hän\non saanut sen siksi, ettei siitä kukaan Pariisissa enää tahdo tietää.\n\nVandeuvres katseli ympärilleen.\n\n-- Odottakaapa! hän jatkoi. Näin pari päivää sitten Foucarmontin\nviehättävän vaaleaverikön seurassa. Pyydän häntä ottamaan sen naisen\nmukaansa.\n\nHän huusi Foucarmontia. Syntyi lyhyt sananvaihto. Joitakin vaikeuksia\noli kumminkin ilmaantunut, sillä he astelivat varovaisesti naisten\nlaahustimien lomitse ja etsivät käsiinsä toisen nuoren miehen, jonka\nkanssa he ikkunansyvennyksessä jatkoivat keskustelua. Fauchery\nyksinjätettynä meni takan luo lämmittelemään juuri samalla hetkellä,\njona rouva Du Joncquoy selitti, ettei hän saattanut kuunnella Weberin\nsävellyksiä näkemättä hengessään järviä, metsiä, auringonnousuja\naamukasteisen maiseman ylle. Mutta käsi kosketti Faucheryn olkapäätä,\nja ääni sanoi:\n\n-- Et ole menetellyt ystävällisesti.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Fauchery ja käännähti huomatakseen la Faloisen.\n\n-- Nuo huomiset illalliset... Olisit voinut järjestää, että minutkin\nolisi kutsuttu.\n\nFauchery oli juuri vastaamaisillaan, kun Vandeuvres palasi sanoen:\n\n-- Näyttää siltä, kuin se nainen, josta puhuin, ei olisikaan\nFoucarmontin, vaan tuon toisen herran ystävätär. Hän ei voi tulla...\nTotisesti huono onni!... Mutta olen kuitenkin pestannut Foucarmontin.\nHän koettaa saada mukaansa Louisen Palais-Royalista.\n\n-- Herra de Vandeuvres, sanoi rouva Chantereau äänekkäästi,\nvihellettiinkö sunnuntaina Wagnerille?\n\n-- Kyllä, kamalasti, hyvä rouva, vastasi kreivi lähestyen kysyjää\nkohteliaaseen tapaansa.\n\nKun häntä ei kumminkaan pidätetty, palasi hän sanomalehtimiehen luo ja\nkuiskasi tämän korvaan:\n\n-- Minä pestaan vielä yhden... Noiden nuorten miesten täytyy tuntea\ntyttölapsia.\n\nHänen nähtiin rakastettavasti hymyillen menevän herrojen luo ja\nkeskustelevan heidän kanssaan salin jokaisessa neljässä nurkassa. Hän\nlyöttäytyi heidän ryhmiinsä, kuiskaili hiukan itsekullekin ja kääntyi\niskien silmää yhteisymmärryksen merkiksi. Näytti siltä, kuin hän\nrauhallisesti olisi jaellut tunnussanoja. Hänen sanansa menivät\nmiehestä mieheen, ja määrättiin kohtauspaikkoja, sillä välin kuin\nnaisten tunteelliset musiikkiesitelmät vaimensivat sen pienen\nkummallisen metelin, mikä syntyi tästä värväyksestä.\n\n-- Ei, älkää puhuko saksalaisistanne! huudahti rouva Chantereau. Laulu\non iloa, valoa... Oletteko kuulleet Pattia Sevillan parturissa?\n\nKreivitär Sabine oli sillä välin soittanut kelloa. Koska tiistaisin oli\nvähän vieraita, tarjottiin tee salissa. Antaessaan palvelijan\njärjestellä pöytää hän seurasi katseellaan kreivi Vandeuvresia. Hänen\nhuulillaan väikkyi epämääräinen hymy, joka paljasti hänen valkoiset\nhampaansa. Ja kun kreivi meni hänen ohitseen, hän kysyi:\n\n-- Mikä salaliitto teillä on tekeillä, herra de Vandeuvres?\n\n-- Minullako? vastasi kreivi tyynesti. Ei mitään salaliittoa!\n\n-- Vai niin!... Muita näin teidät niin tärkeänä... Te teette itsenne\nhyödylliseksi!\n\nKreivitär ojensi hänelle albumin pyytäen häntä panemaan sen pianolle.\nHän ennätti kumminkin ilmoittaa hiljaa Faucherylle, että mukaan\nsaataisiin Tatan Néné, talvisirkuksen kaunein povi, ja Maria Blond,\njoka äsken oli ensikertaa esiintynyt Folies Dramatiques-teatterissa. La\nFaloise hyppeli hänen perässään ja odotteli kutsua. Lopulta hän itse\ntarjoutui tulemaan. Vandeuvres suostui heti, mutta la Faloisen oli\ntuotava mukanaan Clarisse; ja kun la Faloise oli vastustelevinaan,\nkreivi tyynnytti hänet sanomalla:\n\n-- Kun minä kerran kutsun teidät! Se riittää.\n\nLa Faloise olisi kumminkin kernaasti tahtonut tietää naisen nimen.\nMutta samassa kreivitär huusi luokseen Vandeuvresin, jolta hän\ntiedusteli, miten englantilaiset keittävät teensä. Kreivi kävi\nnäet usein Englannissa, jossa hänen hevosensa ottivat osaa\nkilparatsastuksiin. Hänen mielipiteensä mukaan ainoastaan venäläiset\nosaavat keittää teetä, ja hän selitti kreivittärelle, miten he\nmenettelivät. Koska hän kumminkin kesken puheensa ajatteli vallan\ntoisia asioita, keskeytti hän esityksensä kysyäkseen:\n\n-- Kesken kaiken, missä markiisi on? Emmekö saa tavata häntä?\n\n-- Kyllä isäni on nimenomaan luvannut tulla, vastasi kreivitär. Alan jo\nolla levoton. Hän ei luultavasti pääse vielä töiltään.\n\nVandeuvres hymyili hienon ymmärtävästi. Hänkin näkyi aavistavan, missä\ntöissä markiisi de Chouard viipyi. Hän oli tullut ajatelleeksi erästä\nkaunista oliota, jonka seurassa markiisi joskus matkusti maalle. Ehkä\ntuon naisenkin voisi saada.\n\nFaucherystä oli nyt otollinen hetki esittää kutsu kreivi Muffatille.\nIlta alkoi tulla myöhäiseksi.\n\n-- Onko se totta? kysyä Vandeuvres, joka piti asiaa pilana.\n\n-- Totista totia... Ellen minä toimita tätä asiaa, niin hän repii\nminulta silmät päästä. Päähänpistonsa, ymmärrättehän?\n\n-- No, minä autan teitä.\n\nKello löi yksitoista. Kreivitär tarjoili tyttärensä avulla teen. Koska\nseurassa ei ollut juuri muita kuin läheisiä ystäviä, ojenneltiin\nkuppeja ja lautasia pikkuleipineen tuttavallisesti kädestä käteen.\nNaiset eivät edes nousseet nojatuoleistaan takan luota, ja joivat\npienin kulauksin naperrellen välillä pikkuleipiä. Keskustelu oli\nmusiikista laskeutunut tavaranhankkijoihin. Kellään ei ollut niin hyviä\nleivoksia kuin Boissierilla, ja Catherinen jäätelö oli parasta; vain\nrouva Chantereau piti Latinvillen puolta. Keskustelu alkoi hidastua,\nuupumus rupesi painostamaan salia. Steiner oli ruvennut muokkaamaan\nkansanedustajaa, jonka hän oli sulkenut sohvannurkkaan. Herra Venot,\njonka sokerinhalu oli varmaankin turmellut häneltä hampaat, nakerteli\nkuivia korppuja kuin rotta; osastopäällikkö, nenä teekupissa, ei\nnäyttänyt ikinä pääsevän loppuun. Kreivitär käveli kiirehtimättä\nvieraan luota toisen luo, ei tyrkyttänyt milloinkaan, mutta pysähtyi\njoskus silmänräpäykseksi katsellakseen kysyvin ilmein herroja; sitten\nhän jatkoi hymyillen kiertokulkuaan. Takkatuli oli paahtanut hänet\naivan punaiseksi, ja hän näytti kuivan ja kömpelön tyttärensä\nsisarelta. Lähestyessään Faucherytä, joka keskusteli hänen miehensä ja\nVandeuvresin kanssa, hän huomasi näiden vaikenevan, jonka vuoksi hän ei\npysähtynyt, vaan meni edelleen Georges Hugonin luo, jolle hän tarjosi\nkupillisen teetä.\n\n-- Eräs nainen tahtoisi saada teidät illallisilleen, sanoi\nsanomalehtimies kohteliaasti kääntyen kreivi Muffatiin.\n\nTämä, joka koko illan oli ollut erikoisen happamalla tuulella, näytti\nhyvin hämmästyneeltä. Kuka nainen?\n\n-- No! Nana! sanoi Vandeuvres kiiruhtaakseen. Kreivi kävi entistä\nvakavammaksi. Hänen silmäluomensa vapisivat, ja haluttomuuden ilme,\nikään kuin päänsäryn varjo, nousi hänen kasvoilleen.\n\n-- Mutta minä en tunne sitä naista, mutisi hän.\n\n-- No, tehän olitte hänen luonaan pari päivää sitten, huomautti\nVandeuvres.\n\n-- Mitä! Olenko minä ollut hänen luonaan... Jaa, niin, olin siellä\nhyväntekeväisyysyhdistyksen asioilla. En tullut ajatelleeksikaan...\nMutta yhdentekevää! Minä en missään tapauksessa tunne häntä enkä siis\nvoi tulla.\n\nHän oli muuttunut jäätävän kylmäksi, antaakseen ymmärtää, että hän\npitää kutsua mauttomana pilana. Hänen arvoisensa henkilö ei istuutunut\npöytään sellaisten naisten kanssa. Vandeuvres teki vastaväitteitä: nämä\nolivat taiteilijaillalliset, nerous riitti puolustukseksi. Kreivi\ntoisti kieltonsa kuuntelematta, kun Fauchery kertoi päivällisistä,\njoilla Skotlannin prinssi, kuningattaren poika, oli istunut entisen\nkahvilalaulajattaren vieressä. Huolimatta suuresta kohteliaisuudestaan\nhän salli itselleen kärsimättömän eleen.\n\nGeorges ja la Faloise, jotka seisoivat vastakkain juoden teetään,\nolivat kuulleet ne sanat, jotka vaihdettiin heidän lähellään.\n\n-- Hitto! Siis Nanan luona, mutisi la Faloise. Olisihan minun pitänyt\nse arvata!\n\nGeorges ei sanonut mitään, mutta hänen poskensa hehkuivat, hänen vaalea\ntukkansa pörröttyi, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin palavat hiilet;\nniin häntä kuohutti se pahe, johon hän vasta pari päivää sitten oli\ntutustunut. Vihdoinkin hän pääsi osalliseksi siihen, mistä hän vain oli\nuneksinut!\n\n-- Minä en tiedä hänen osoitettaan, sanoi la Faloise.\n\n-- Boulevard Haussmann, l'Arcade- ja Pasquire-katujen välillä, kolmas\nkerros, Georges selitti innoissaan.\n\nKun toinen katsoi häneen ihmetellen, hän lisäsi hyvin punaisena,\nhämillään ja haljetakseen ylpeydestä:\n\n-- Minäkin menen sinne. Hän kutsui minut aamulla.\n\nSalissa syntyi liikettä. Vandeuvres ja Fauchery eivät enää voineet\nahdistaa kreiviä. Markiisi de Chouard tuli näet juuri, ja kaikki\nriensivät tervehtimään häntä. Häh kulki vaivalloisesti, heikoin jaloin,\nja pysähtyi keskelle huonetta kalpeana, siristellen silmiään, kuin hän\nolisi tullut jostakin pimeästä kujasta ja häikäistynyt.\n\n-- En enää toivonutkaan isä, että saisin nähdä teidät, sanoi kreivitär.\nOlisin ollut huolissani koko yön.\n\nVastaamatta mitään markiisi katseli tytärtään sellaisen ihmisen silmin,\njoka ei ymmärrä. Hänen kovin suuri nenänsä muistutti noissa ajelluissa\nkasvoissa taudin jättämää paisetta, ja hänen alahuulensa lerpatti.\nNähdessään hänet näin rasittuneena rouva Hugon surkutteli häntä.\n\n-- Te rasitatte itseänne liikaa. Teidän olisi levättävä... Meidän\niällämme on jätettävä työ nuorille.\n\n-- Työ, niin, niin, työ, änkytti markiisi lopulta. Aina niin paljon\ntyötä...\n\nHän tointui ja ojentautui suoraksi silittäen ominaiseen tapaansa\nvalkoisia hiuksiaan, joiden harvenneet kiharat painuivat hänen\nkorviensa taa.\n\n-- Mitä te aherratte näin myöhään? kysyi rouva Du Joncquoy. Luulin\nteidän olevan rahaministerin vastaanotolla.\n\nKreivitär ehätti väliin:\n\n-- Isäni on tutkinut erästä lakiehdotusta.\n\n-- Niin juuri, markiisi sanoi, lakiehdotusta... Olin sulkeutunut\nhuoneeseeni ... se koskee tehtaita. Minä tahdon, että pyhärauhaa on\nkunnioitettava. On kerrassaan häpeällistä, ettei hallitus puutu\ntarmokkaasti asiaan. Kirkot tyhjenevät, me syöksymme perikatoon.\n\nVandeuvres oli katsonut sanomalehtimieheen. He seisoivat molemmat\nmarkiisin takana ja nuuhkivat häntä. Kun Vandeuvres sai hänet syrjään\nkeskustellakseen hänen kanssaan siitä kauniista naisesta, jonka kanssa\nhän matkusteli maaseudulle, oli ukko olevinaan kovin hämmästynyt. Hänet\noli kenties nähty paronitar Deckerin seurassa, sillä hänellä oli tapana\njoskus käydä tämän luona Viroflayssa. Kostaakseen hiukan markiisille\nepäonnistumistaan Vandeuvres kysyi äkkiä:\n\n-- No, sanokaahan toki, missä olette ollut! Kyynärpäänne on täynnä\nhämähäkinverkkoa ja laastia.\n\n-- Kyynärpääni, mutisi markiisi hieman hämillään. Se on totta ...\nhiukan pölyä... Olen kai saanut sen kotona portaissa.\n\nUseat vieraat hyvästelivät ja läksivät. Oli jo melkein puoliyö. Kaksi\nmiespalvelijaa korjasi äänettömästi pois tyhjiä kuppeja ja\npikkuleipälautasia. Takan luona naiset olivat taas järjestäytyneet,\nmutta entistä lähemmäksi toisiaan ja rupattelivat vilkkaammin\npitkäveteisen illan lähetessä loppuaan. Salikin oli kuin\nnukahtamaisillaan, ja seinille nousi pitkiä varjoja. Fauchery puhui\nlähdöstä, mutta unohtui taas katselemaan kreivitär Sabinea, joka\nlevähti nyt tavallisella paikallaan emännänvelvollisuuksistaan,\nhiljaisena tummuvaan hiillokseen tuijottaen ja kasvot niin valkoisina\nja lujina, että nuori mies taas alkoi epäröidä. Takkatulen valossa\nsyntymämerkin karvat suunpielessä näyttivät vaaleilta. Sama luomi kuin\nNanalla aina väriä myöten! Hän ei malttanut olla huomauttamatta\nVandeuvresille siitä. Todellakin! Hänhän ei ollut sitä ennen huomannut!\nJa he jatkoivat Nanan ja kreivittären vertailemista. Leuassa ja suussa\noli yhtäläisyyksiä, mutta silmät olivat aivan erilaiset. Sitäpaitsi\nNana oli hyväntahtoisen näköinen, mutta kreivitärtä saattoi verrata\nkissaan, joka nukkuu kynnet piilossa ja jonka käpäliä hermovärähdys\ntuskin liikahduttaa.\n\n-- Joka tapauksessa olisi mielellään hänen rakastajansa, sanoi\nFauchery.\n\nVandeuvres riisui kreivittären katseellaan.\n\n-- Kyllä, hyvin mielellään, sanoi hän. Mutta tiedättekö, minua\nepäilyttävät hiukan hänen reitensä. Hänellä ei ole reisiä, lyödäänkö\nvetoa?\n\nHän vaikeni. Fauchery oli sipaissut hänen käsivarttaan ja viitannut\nEstelleen, joka istui heidän edessään jakkarallaan. He olivat\nhuomaamattaan korottaneet ääntään, ja hän oli varmasti kuullut. Hän jäi\nkumminkin yhtä jäykäksi ja liikkumattomaksi kuin ennenkin; kaula oli\nlaiha kuin ainakin tytöllä, joka on kasvanut liian nopeasti, eikä\nainoakaan kihara liikahtanut sillä. Herrat astuivat muutamia askeleita\ntaapäin. Vandeuvres vannoi, että kreivitär oli erittäin kunniallinen\nnainen.\n\nÄänet kohosivat takan luona. Rouva Du Joncquoy sanoi:\n\n-- Myönnän, että herra Bismarck saattaa olla lahjakas... Mutta kun te\nmenette niin pitkälle, että sanotte häntä neroksi...\n\nNaiset olivat siis palanneet vanhaan puheenaiheeseensa.\n\n-- Mitä? Jälleen herra Bismarckista! mutisi Fauchery. Nyt minä lähden\ntosissani.\n\n-- Odottakaa sanoi Vandeuvres. Meidän täytyy saada kreiviltä ehdottoman\nkieltävä vastaus.\n\nKreivi Muffat keskusteli appiukkonsa ja muutamien vakavien herrojen\nkanssa. Vandeuvres veti hänet syrjään, uudisti kutsun ja sanoi kutsua\npainostaakseen, että hän itsekin tuli illallisille. Mies saattoi mennä\nminne tahansa; kukaan ei näkisi pahaa asiassa, joka korkeintaan\naiheutuisi uteliaisuudesta. Kreivi kuunteli näitä syitä silmät lattiaan\nluotuina ja ääneti. Vandeuvres huomasi hänen epäröivän, kun markiisi de\nChouard tuli siihen katsoen kysyvästi. Saatuaan tietää, mitä asia\nkoski, hän katsoi salavihkaa vävyään. Tuli hankala tauko; mutta\nkumpainenkin rohkaisi toistaan, ja lopulta he todennäköisesti olisivat\nsuostuneet, ellei kreivi Muffat olisi huomannut herra Venotia, joka\nkatseli häntä ankarasti. Pieni ukko ei enää hymyillyt, hänen kasvonsa\nolivat lyijynharmaat ja hänen silmänsä kirkkaat ja terävät kuin veitsi.\n\n-- Ei, sanoi kreivi heti niin päättävällä äänellä, että häntä ei\nmaksanut enää taivutella.\n\nSilloin markiisi kieltäytyi vielä jyrkemmin ja alkoi puhua\nsiveellisyydestä. Ylempien säätyjen oli näytettävä hyvää esimerkkiä.\nFauchery hymyili ja antoi kättä Vandeuvresille. Hän ei jäänyt\nodottamaan, vaan poistui heti, sillä hänellä oli asiaa lehtensä\ntoimitukseen.\n\n-- Siis Nanan luona, täsmälleen kello kaksitoista?\n\nLa Faloise läksi myöskin. Steiner oli juuri sanonut hyvästi\nkreivittärelle. Toisia herroja seurasi mukana. Ja kaikkien huulilta\nkaikuivat samat sanat yhä uudelleen: \"Kello 12, Nanan luona\", kun he\nottivat eteisestä päällystakkinsa. Georges, jonka piti seurata äitiään,\noli asettunut kynnykselle ja neuvoi tarkan osoitteen: kolmas kerros,\novi vasemmalla. Fauchery vilkaisi ennen lähtöään vielä kerran taakseen.\nVandeuvres oli istuutunut naisten seuraan ja lasketteli leikkiä Léonide\nde Chezellesin kanssa. Kreivi Muffat ja markiisi Chouard ottivat osaa\nkeskusteluun, kun taas kiltti rouva Hugon nukkui silmät avoinna.\nPiilossa naisten hameiden takana herra Venot hymyili tavalliseen\ntapaansa. Suuren, juhlallisen salin kello löi hitaasti kaksitoista.\n\n-- Mitä ihmettä? Mitä sanottekaan? huudahti rouva Du Joncquoy.\nLuuletteko, että herra Bismarck aloittaa sodan meitä vastaan ja\nvoittaa... Oh, sehän on vallan hullunkurisuuden huippu!\n\nKaikki nauroivat todenteolla rouva Chantereaulle, joka vasta oli\nlausunut tuon mielipiteen. Hän oli kuullut sen Elsassissa, missä hänen\nmiehellään oli tehdas.\n\n-- Onneksi meillä on keisari, virkkoi kreivi Muffat virallisen\nvakavasti.\n\nTämä oli viimeinen sana, minkä Fauchery kuuli. Hän sulki oven\nvilkaistuaan vielä kerran kreivitär Sabineen. Tämä puheli kaikessa\nrauhassa osastopäällikön kanssa, ja tämän lihavan herran sanat\nnäyttivät harrastuttavan häntä. Varmasti Fauchery oli erehtynyt, tässä\noli kaikki eheää. Vahinko!\n\n-- No, etkö jo tule? huusi la Faloise hänelle eteisestä.\n\nHe erosivat katukäytävällä ja sanoivat vielä kerran:\n\n-- Huomenna siis! Nanan luona.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJo aamusta Zoé oli luovuttanut huoneiston hovimestarille, joka oli\ntullut apulaisineen ja tarjoilijoineen Brébant-ravintolasta. Sieltä\nkäsin pidettäisiin huoli kaikesta, illallisista, porsliineista,\nlaseista, pöytäliinoista, kukkasista, vieläpä tuoleista ja\njakkaroistakin. Nana ei kaapeistaan löytänyt ruokaliinoja edes\ntusinaakaan; ja kun hän ei vielä ollut ennättänyt oikein sopeutua\nuuteen asemaansa eikä pitänyt arvonsa mukaisena mennä ravintolaan, oli\nhänestä sopivampaa, että ravintola tulisi hänen luokseen. Siinä oli\nenemmän tyylikkyyttä! Hän tahtoi juhlia menestystään näyttelijättärenä\nsuurin illallisin, joista tultaisiin kyllä puhumaan! Koska\nruokailuhuone oli liian pieni, antoi hovimestari määräyksen kattaa\nsalonkiin pöydän, jossa oli tilaa kahdellekymmenelleviidelle hengelle,\njos he hiukan ahtautuisivat.\n\n-- Onko kaikki kunnossa? kysyi Nana tullessaan kotiin kello kaksitoista\nyöllä.\n\n-- Mistä minä sen tietäisin! sanoi Zoé nenäkkäästi; hän tuntui olevan\nperin huonolla tuulella. Jumalan kiitos! Minä en ole lainkaan\nsekaantunut asiaan. He ovat temmeltäneet kuin pedot keittiössä ja koko\nhuoneistossa!... Ja kaiken lisäksi minun on täytynyt sietää\nriitelemistä. Ja sitten tulivat ne molemmat, mutta heidät ajoin\nkursailematta ulos.\n\nHän puhui rouvan kahdesta entisestä herrasta, kauppiaasta ja\nvalakialaisesta, joille Nana oli päättänyt antaa eropassit, koska hän\nnyt oli varma tulevaisuudestaan ja oli päättänyt muuttaa nahkaa,\nniinkuin hän itse sanoi.\n\n-- Oikeita takkiaisia! mutisi hän. Jos tulevat vielä, niin uhatkaa\npoliisilla.\n\nSitten hän huusi sisään Daguenetin ja Georgesin, jotka olivat jääneet\neteiseen riisumaan päällysvaatteitaan. He olivat tavanneet toisensa\nnäyttelijättärien ovella, Panorama-kauppakujan puolella, ja Nana oli\nottanut heidät vaunuihinsa. Koska ketään ei vielä ollut saapunut, käski\nhän heidän mennä pukeutumishuoneeseen, siksi aikaa kuin Zoé auttaisi\nhäntä pukuhommissa. Muuttamatta vaatteitaan hän antoi Zoén nopeasti\njärjestää hiukset, pisti muutamia valkoisia ruusuja tukkalaitteeseensa\nja miehustaan. Pukeutumishuone oli täynnä salongin huonekaluja, joita\noli sullottu sinne, pikkupöytiä, sohvia, tuoleja jalat pystyssä; Nana\noli valmis, mutta silloin hänen hameensa takertui tuolinpyörään ja\nrepeytyi. Sitä hän sadatteli aivan hirvittävästi; sellaista saattoi\nsattua vain hänelle. Vihoissaan hän riisui yltään pukunsa,\nvalkosilkkisen, pehmoisen ja yksinkertaisen, mutta kumminkin niin\njoustavan ja hienon, että se paidan lailla puki häntä. Hän veti sen\nkuitenkin taas heti ylleen, koska toista hänen makunsa mukaista pukua\nei ollut. Hän oli vähällä purskahtaa itkemään, hän oli muka puettu kuin\nlumppujenkerääjä. Daguenet ja Georges paikkailivat hameen repeämää\nnuppineuloilla, sillä välin kuin Zoé kampasi hänet uudestaan. Kaikki\nkolme apulaista hääräsivät hänen ympärillään, etenkin pikku Georges,\njoka oli lattialla polvillaan kädet hänen hameessaan. Lopulta Nana\nrauhoittui, kun Daguenet vakuutti, että kello on enintään neljännestä\nyli kahdentoista; niin hirveästi tyttö oli kiirehtinyt \"Vaalean\nVenuksen\" kolmannen näytöksen esitystä, niellyt vuorosanoja ja jättänyt\nkupletteja laulamatta!\n\n-- Se on sittenkin liian hyvä tuolle hölmö joukolle, sanoi hän.\nNäittekö? Tänään oli päitä! Zoé, tyttöseni, odottakaa täällä älkääkä\nmenkö levolle tai nukkumaan; tarvitsen ehkä teitä... Hitto vieköön,\naika on täpärällä. Vieraita tulee jo.\n\nHän meni huoneesta. Georges jäi lattialle, jota hänen hännystakkinsa\nliepeet lakaisivat. Huomatessaan, millä silmin Daguenet katseli häntä,\nhän punastui. Heistä oli tullut ystävykset. He sitoivat kaulanauhojaan\nsuuren peilin luona ja harjasivat toisiltaan vaatteista pölyn, sillä he\nolivat Nanan ihojauheesta aivan valkoiset.\n\n-- Sitähän voisi sanoa sokeriksi, sanoi Georges nauraen kuin nuori\nherkkusuu konsanaan.\n\nYöksi vuokratut palvelijat veivät vieraat pieneen saliin, huoneeseen,\njonne oli jätetty vain neljä tuolia, jotta olisi tilaa koko seuralle.\nViereisestä suuresta salongista kuului porsliinin, veitsien ja\nhaarukoiden kilinää; oven alla olevasta kynnysraosta tulvi kirkas\nvalosäde. Tullessaan huoneeseen Nana tapasi istumassa Clarisse\nBesnusin, jonka la Faloise oli tuonut mukanaan.\n\n-- Vai niin, sinä olet ensimmäinen! sanoi Nana, joka menestyksensä\njälkeen oli käynyt tuttavalliseksi.\n\n-- Se on la Faloisen vika, Clarisse vastasi. Hän pelkäsi meidän\nmyöhästyvän... Jos olisin totellut häntä, en olisi ennättänyt edes\npesemään ihomaalia tai riisumaan tekotukkaa.\n\nNuori mies, joka nyt näki Nanan ensi kertaa, kumarsi ja ylisti häntä,\npuhui serkustaan ja kätki hämminkinsä ylenpalttiseen kohteliaisuuteen.\nNana ei kumminkaan kuunnellut häntä, ojensi hänelle kätensä, vaikka ei\ntuntenut häntä, ja riensi sitten kiireesti Rose Mignonia vastaan, jonka\nhän hyvin arvokkaasti sanoi tervetulleeksi.\n\n-- Oi, rakas rouva, olitte hyvin ystävällinen!... Minä tahdoin niin\nkernaasti nähdä teidät luonani!\n\n-- Minä se olen ihastuksissani, uskokaa pois, sanoi Rose Mignon\nrakastettavasti.\n\n-- Mutta istuutukaa toki. Ettekö halua mitään?\n\n-- En, kiitos... Unohdin viuhkani turkkini taskuun. Steiner, katsokaa\noikeanpuoleisesta taskusta.\n\nSteiner ja herra Mignon olivat tulleet heti Rosen perästä. Pankkiiri\nnouti viuhkan sillä välin kuin herra Mignon veljellisesti suuteli\nNanata ja pakotti Rosen tekemään samoin. Olivathan kaikki samaa\nteatteriperhettä! Sitten Mignon iski rohkaisevasti silmää Steinerille,\nmutta tämä pelkäsi Rosen teräviä silmiä ja suuteli Nanata ainoastaan\nkädelle.\n\nSamassa tuli kreivi Vandeuvres Blanche de Sivryn seurassa. Molemmin\npuolin niiattiin syvään. Nana saattoi kohteliaan perusteellisesti\nBlanchen nojatuoliin. Kreivi Vandeuvres kertoi sillä välin nauraen,\nettä Fauchery oli joutunut riitaan portinvartijan kanssa, kun tämä ei\ntahtonut päästää Lucy Stewartin vaunuja pihalle. Eteiseen saakka kuului\nLucy Stewartin ääni, kun tämä haukkui portinvartijaa kirotuksi\nhölmöksi. Palvelijan avattua oven Lucy tuli sisään hymyillen\nviehättävää hymyään, esitteli itsensä ja tarttui Nanan molempiin käsiin\nselittäen, että hän heti ensi näkemältä oli pitänyt hänestä ja\nhuomannut hänen olevan suuren kyvyn. Nana, joka pöyhkeili kovasti\nuudesta emännänosastaan, kiitti, vaikka hän itse asiassa oli hämillään.\nMutta Faucheryn tultua hän näytti käyvän hajamieliseksi. Heti päästyään\ntämän lähelle hän sanoi hiljaa:\n\n-- Tuleeko hän?\n\n-- Ei, hän ei tahdo, vastasi sanomalehtimies jyrkästi, sillä kysymys\noli hänet yllättänyt, vaikka hän oli jo sommitellut pienen tarinan,\nmiksi Muffat ei tulisi.\n\nHän käsitti äkkiä tyhmyytensä nähdessään tytön kalpenevan ja koetti\nparannella sanojaan.\n\n-- Hän ei joutanut; hänen täytyy saattaa kreivitär sisäministerin\ntanssiaisiin.\n\n-- Hyvä on, mutisi Nana, joka epäili Faucheryn hyvää tahtoa. Saat\nmaksaa tämän, poikaseni.\n\n-- Vai niin, vastasi Fauchery loukkaantuneena Nanan uhkauksesta.\nTuollaiset hommat eivät minua miellytä. Käänny Labordetten puoleen.\n\nHe kääntyivät toisiinsa selin, kumpikin vihoissaan. Mignon kiihoitti\njuuri Steineriä lähentelemään Nanata. Tavatessaan tämän yksin hän sanoi\nhyväntahtoisen toverin tavoin, joka kernaasti suo huvin ystävälleen:\n\n-- Tehän tiedätte, että hän tahtoo aivan kuolemakseen sitä... Mutta hän\npelkää minun vaimoani. Me kai autamme häntä?\n\nNana ei tuntunut käsittävän. Hän hymyili katsomatta Roseen, tämän\nmieheen ja pankkiiriin; sitten hän sanoi viimeksimainitulle:\n\n-- Herra Steiner, te istutte minun vieressäni.\n\nEteisestä kuului naurua, ilakoivia, lörpötteleviä ääniä, aivan kuin\nluostari olisi avattu ja päästetty sinne. Labordette tuli seurassaan\nviisi naista, hänen hoitolansa, niinkuin Lucy Stewart ilkeästi\nhuomautti. Siellä oli Gaga, majesteettisena ahtaassa sinisamettisessa\nhameessaan, Caroline Héquet, vanhaan tapaansa puettuna mustaan\nchantillypitsein koristettuun silkkiin; edelleen Léa de Horn,\nkoristeltuna kuin aina, lihava Tatan Néné, kiltti vaaleaverikkö, rinnat\nkuin imettäjällä, jonka kustannuksella aina naljailtiin, ja lopuksi\npieni Maria Blond, viisitoistavuotias tyttö, jolla oli katutytön\nlaihuus ja turmeltuneisuus ja joka oli alkanut esiintyä Foliesissa.\nLabordette oli tuonut kaikki samoilla vaunuilla, ja he nauroivat\nkertoessaan, kuinka ahtaasti he olivat istuneet, Maria Blond toisten\nsylissä. Mutta nyt he nipistivät huuliaan, puristelivat toistensa käsiä\nja tervehtivät perusteellisesti ja kohteliaasti, niinkuin asiaan\nkuului. Gaga puhui lapsellisella äänellä ja sammalteli käyttäytyen\nylenmäärin juhlallisesti. Ainoastaan Tatan Néné, jolle matkan varrella\noli kerrottu, että kuusi alastonta neekeriä hoitaisi tarjoilua Nanan\nillallisilla, oli levoton ja tahtoi heti nähdä ne. Labordette sanoi\nhäntä hanheksi ja pyysi hänen pitämään suunsa tukossa.\n\n-- Entä Bordenave? kysyi Fauchery.\n\n-- Oi! Ajatelkaa! Olen vallan onneton, huudahti Nana. Hän ei voi tulla.\n\n-- Niin, sanoi Rose Mignon, hänen jalkansa tarttui lattialuukkuun ja\nnyrjähti pahasti. Olisittepa kuulleet, miten hän kiroili jalka\nsidottuna ja ojennettuna toiselle tuolille!\n\nKaikki valittivat Bordenaven onnettomuutta. Oli mahdoton syödä hauskoja\nillallisia ilman häntä!\n\nAlettiin jo puhua muista asioista, kun kuului karkea ääni.\n\n-- Onko tämä laitaa? Näinkö minut aiotaan haudata?\n\nKaikki huudahtivat ja katsoivat ovelle. Siellä oli kynnyksellä\nBordenave mahtavan suurena ja hyvin punottavana, jalka suorana ja\njäykkänä. Hän nojasi Simonne Cabirocheen. Nykyisin hän oli Simonnen\nrakastaja, tytön, joka oli saanut kasvatusta, soitti pianoa, puhui\nenglantia ja oli pieni, suloinen vaaleaverikkö, niin hento, että hän\noli taittua Bordenaven painosta, vaikka hymyilikin alistuvasti.\nBordenave seisoi hetken paikallaan tuntien, että he kaksi olivat kuin\nkuvaelma.\n\n-- Ajatelkaa, kyllä ihmisen täytyy teitä rakastaa! jatkoi hän.\nTotisesti pelkäsin, etten voisi tulla, mutta sitten päätin kumminkin\nlähteä...\n\nHän keskeytti puheensa sadatukseen.\n\n-- Voi kymmenentuhatta...!\n\nSimonne oli astunut hiukan liian nopeasti, Bordenaven täytyi nojautua\nkipeään jalkaansa. Hän ravisteli tyttöä. Tämä vain hymyili, taivutti\nkaunista päätään kuin eläin, joka pelkää iskua, ja tuki miestä kaikin\nvoimin. Muutkin riensivät osaaottavasti huudahdellen apuun. Nana ja\nRose Mignon työnsivät esiin nojatuolin, johon Bordenave vajosi, ja muut\nnaiset toivat vielä toisen tuolin, jolla hän voisi pitää jalkaansa.\nKaikki läsnäolevat näyttelijättäret suutelivat tietenkin häntä. Hän\nmurisi ja huokaili.\n\n-- Kymmenentuhatta... Vatsa on sentään kunnossa, saattepa nähdä.\n\nUusia vieraita oli tullut. Huoneessa ei enää tahtonut päästä\nliikahtamaankaan. Lautasten ja pöytähopean kilinä oli lakannut, mutta\nsen sijaan kuului isosta salista hovimestarin raivokkaasti toruva ääni.\nNana kävi levottomaksi; hän ei odottanut enää lisää vieraita ja oli\nihmeissään, miksi tarjoilu ei alkanut. Hän oli lähettänyt Georgesin\nottamaan selvää, mitä oli tekeillä, kun hän hämmästyksekseen huomasi\nvieraita tulevan yhä lisää, miehiä ja naisia. Hän ei tuntenut niitä\nlainkaan ja tiedusteli hämillään Bordenavelta, Mignonilta ja\nLabordettelta. Mutta kukaan ei tuntenut niitä. Kun hän sitten kysyi\nkreivi de Vandeuvresilta, tämä muisti äkkiä; hän oli värvännyt nämä\nnuoret miehet kreivi Muffatin luona. Nana kiitti. Mainiota! Tarvitsisi\nvain istua hiukan ahtaammin, ja hän pyysi Labordettea sanomaan, että\nkatettaisiin vielä seitsemälle hengelle. Tämä oli tuskin ennättänyt\nlähteä, kun palvelija ilmoitti kolme uutta tulokasta. Ei, tämä alkoi jo\nolla järjetöntä; tällaista ei totisesti voinut sietää. Nana rupesi\nsuuttumaan ja sanoi ylpeästi, että tämä ei ollut sopivaa. Mutta kun\nvielä tuli kaksi vierasta, hän purskahti nauramaan, juttu tuntui ylen\nnaurettavalta. Sen pahempi, nyt saisi jokainen tulla toimeen, miten\nparhaiten taitaisi. Kaikki seisoivat, ainoastaan Gaga ja Rose Mignon\nistuivat. Bordenave tarvitsi yksinään kaksi tuolia. Äänet sorisivat,\npuhuttiin hiljaa ja haukoteltiin salaa.\n\n-- Mutta sanohan, tyttöseni, emmekö jo istuudu pöytään? kysyi\nBordenave... Kai kaikki nyt jo ovat täällä?\n\n-- Ovat varmaan! Kaikki ja hiukan enemmänkin, vastasi Nana nauraen.\n\nHän katseli ympärilleen. Mutta hän kävi vakavaksi, aivan kuin olisi\nkummastellut, ettei eräs ollut tullut. Epäilemättä puuttui vielä joku\nvieras, josta hän ei puhunut mitään. Täytyi odottaa. Muutaman minuutin\nkuluttua vieraat huomasivat joukossaan kookkaan herrasmiehen, jolla oli\nkomea valkoinen parta ja ylhäinen ryhti. Ihmeellistä oli, että kukaan\nei ollut huomannut hänen tulevan; hän oli varmaankin hiipinyt pieneen\nsaliin makuukamarista, jonka ovi oli raollaan. Kaikki vaikenivat heti,\nja sitten alettiin kuiskailla. Kreivi de Vandeuvres tiesi varmasti,\nkuka tuo herra oli, sillä he olivat salavihkaa puristaneet toistensa\nkäsiä; naisten kysymyksiin hän vastasi vain hymyllä. Caroline Héquet\nsanoi puoliääneen, että vieras oli englantilainen lordi, joka\nseuraavana päivänä matkustaisi takaisin Lontooseen mennäkseen\nnaimisiin; Caroline tunsi hänet hyvin, sillä hän oli ollut hänen\nkanssaan. Tämä tarina kierteli naisten joukossa; Maria Blond sensijaan\nväitti häntä erääksi saksalaiseksi lähettilääksi, joka usein makasi\nerään hänen ystävättärensä kanssa. Herrat lausuivat lyhyesti\nmielipiteensä hänestä. Vieras näytti vakavalta herralta; ehkä hän juuri\nmaksoi nämä illalliset. Todennäköisesti saattoi sen aavistaa. No,\nyhdentekevää, kunhan ne vain olisivat hyvät! Aivan varmoja ei\nkumminkaan oltu, ja valkopartainen vanhus oli jo unohtunut, kun\nhovimestari avasi salongin oven.\n\n-- Pöytä on katettu!\n\nNana kävi Steinerin käsivarteen näyttämättä huomaavan vanhusta, joka\nliikahti tarjoutuakseen saattajaksi ja sitten yksinään kulki hänen\njäljessään. Muuten kulkue ei tahtonut ottaa järjestäytyäkseen. Herrat\nja naiset kävelivät sekaisin laskien porvarillisen iloisesti leikkiä\ntästä kursailunpuutteesta. Pitkä pöytä ulottui huoneen toisesta päästä\ntoiseen; muut huonekalut oli viety pois. Mutta pöytä havaittiin liian\npieneksi, sillä lautaset koskettivat toisiaan. Neljä kynttiläjalustaa,\njokaisessa kymmenen kynttilää -- ja iso kukkamaljakko molemmin\npuolin -- valaisivat uushopeaista pöytäkalustoa. Kaikesta näkyi\nravintolaloisto, kultareunaisista, nimikirjaimittomista lautasista,\nhopeaesineistä, jotka olivat kuluneet ja mustuneet alituisesta\npesemisestä, laseista, jotka särkymisen sattuessa olisi helposti voinut\ntäydentää mistä lasikaupasta tahansa. Kaikki vaikutti juhlalta, jota\näkkiärikastunut on kiirehtänyt viettämään ennättämättä laittaa kotiaan\nkuntoon. Kattokruunua ei ollut, kynttiläjalustat, joiden hyvin pitkistä\nkynttilöistä häämöitti vain osa sydäntä, levittivät vaaleankellertävää\nvaloaan maljoihin, lautasiin ja vateihin, joissa leivokset, hedelmät ja\nmakeiset säännöllisesti vuorottelivat.\n\n-- Nähkääs, sanoi Nana, kukin asettuu mihin häntä haluttaa... Se on\nhauskempaa.\n\nItse hän seisoi pöydän keskikohdalla. Vanha herra, jota ei tunnettu,\nistuutui Nanan oikealle puolen ja Steiner vasemmalle. Vieraat olivat jo\npaikoillaan, kun pienestä salista alkoi kuulua kirouksia. Oli unohdettu\nBordenave, joka sai kärsiä maailman kaikki tuskat noustessaan kahdelta\ntuoliltaan ja nyt karjui ja huusi avukseen Simonne-letukkaa, joka oli\ntoisten kanssa livistänyt hänen luotaan. Naiset juoksivat hätään\nvalitellen ja surkutellen. Bordenave tuli ruokasaliin Clarissen,\nCarolinen, Tatan Nénén ja Maria Blondin puoleksi kantamana. Hänen\nsijoittamisensa aiheutti kokonaisen mellakan.\n\n-- Pöydän keskikohdalle, Nanan vastapäätä! huudettiin. Bordenave\nkeskelle! Hän johtakoon puhetta!\n\nNaiset asettivat hänet siis keskelle. Mutta hän tarvitsi vielä toisen\ntuolin jalalleen. Kaksi naisista nosti jalan ja sijoitti sen\nhellävaroen tuolille. Samantekevää; hän söisi sivuttain.\n\n-- Kymmenentuhatta! murisi hän, tässä ei ole lainkaan mukavaa!... Ah,\nkullanmuruset, pappa luottaa teihin!\n\nHänen oikealla puolellaan istui Rose Mignon ja vasemmalla Lucy Stewart.\nHe lupasivat pitää hänestä huolta. Nyt istuutuivat kaikki miten\nparhaiten saattoivat. Kreivi de Vandeuvres asettui Lucyn ja Clarissen\nväliin, Fauchery Rose Mignonin ja Caroline Héquetin. Pöydän toiselle\npuolen Hector de la Faloise oli kiiruhtanut Gagan viereen, vaikka\nvastapäätä istuva Clarisse huuteli häntä luokseen. Mignon, joka ei\npäästänyt Steineriä, sai heidän välilleen ainoastaan Blanchen ja\ntoiselle puolelleen Tatan Nénén. Seuraavana istui Labordette. Pöydän\npääpuolissa istuivat nuoret miehet ja loput naisista, Simonne, Léa de\nHorn ja Maria Blond, sikinsokin samassa ryhmässä. Siellä olivat myöskin\nDaguenet ja Georges Hugon, jotka yhä enemmän mieltyivät toisiinsa ja\nkatselivat hymyillen Nanata.\n\nKoska kaksi henkilöä oli jäänyt paikatta, laskettiin leikkiä. Herrat\ntarjosivat polviaan. Clarisse, joka ei voinut liikahduttaa\nkyynärpäitään, sanoi luottavansa, että Vandeuvres syöttäisi häntä.\nKyllä tuo Bordenave ottikin tilaa kaksine tuoleineen! Vielä kerran\nahtautumalla yhteen saatiin paikka jokaiselle, mutta silloin oltiinkin,\nhuudahti Mignon, niinkuin sillit tynnyrissä.\n\n-- Parsasosetta à la comtesse, lihalientä à la Deslignac, hokivat\ntarjoilijat, jotka vieraitten takana kanniskelivat täysinäisiä\nlautasia.\n\nBordenave neuvoi juuri äänekkäästi ottamaan lihalientä, kun nousi\nmeteli. Pantiin vastalauseita, oltiin vihaisia. Ovi oli avautunut, ja\nkolme myöhästynyttä, nainen ja kaksi herraa, tuli saliin. Ei, väkeä oli\njo ennestäänkin liian paljon! Nana kumminkin paikaltaan lähtemättä\nsiristeli silmiään tunteakseen tulijat. Nainen oli Louise Violaine.\nHerroja hän ei ollut ennen nähnyt.\n\n-- Rakkaani, sanoi Vandeuvres, tämä herra on meriupseeri, minun\nystäviäni, herra de Foucarmont, jonka olen kutsunut tänne.\n\nFoucarmont tervehti aivan kuin olisi kotonaan ja sanoi:\n\n-- Ja minä olen rohjennut tuoda mukanani erään ystäväni.\n\n-- Mainiota, mainiota! huudahti Nana. Istuutukaa. Clarisse, koeta antaa\nhiukan tilaa. Te siellä istutte kovin leveästi... Hyvällä tahdolla\nvarmaankin...\n\nPakkauduttiin entistä ahtaammalle. Foucarmontille ja Louiselle jäi\npieni pöydänkulma, mutta ystävän oli istuttava etäällä lautasestaan ja\nsyötävä käsivarret ojennettuina naapuriensa olkapäiden väliin.\nTarjoilijat korjasivat pois liemilautaset; kaniininlihamakkareita\ntryffelin ja leikkeleitä parmesaanijuuston kera tarjoiltiin. Pöydässä\noli nousta kapina, kun Bordenave kertoi hiukan ajatelleensa ottaa\nmukaansa myös Prullièren, Fontanin ja ukko Boscin. Nana muisti arvonsa;\nhän sanoi kuivasti, että kyllä hän olisi ottanut heidät kauniisti\nvastaan. Jos hän olisi halunnut nähdä tovereitaan, olisi hän kyllä\nitsekin kutsunut heidät. Ei, ei mitään vintiöitä! Ukko Bosc oli aina\nhumalassa, Prullière pöyhkeili liikaa, ja Fontan, joka huusi ja puhui\ntyperyyksiä, oli seuraihmisenä sietämätön. Sitäpaitsi, nähkääs,\ntusinanäyttetelijät eivät koskaan osanneet käyttäytyä hienossa\nseurassa.\n\n-- Niin, niin, vallan oikein! vakuutti Mignon.\n\nPöydän ympärillä istuivat hännystakkiset ja valkorusettiset herrat\nerittäin nuhteettomina kalpein, ylhäisin kasvoin, jotka väsymys teki\nvielä hienostuneemmiksi. Vanha herra elehti hitaasti ja hymyillen\nhienosti, kuin hän olisi johtanut puhetta diplomaattikongressissa.\nVandeuvres tuntui olevan kreivitär Muffatin luona ja kohteli\nnaapureitaan äärimmäisen kohteliaasti. Nana oli samana aamuna sanonut\ntädilleen, että kaikki herrat olivat joko aatelismiehiä tai hyvin\nrikkaita, sanalla sanoen valioväkeä. Naisetkin käyttäytyivät sangen\nhyvin. Muutamilla oli avokaulaiset puvut, kuten Blanchella, Léalla ja\nLouisella; Gaga ainoastaan näytteli ehkä hiukan liiaksi ihoaan,\nvarsinkin kun hänen ikäänsä nähden olisi ollut viisainta olla\nnäyttämättä mitään. Kun kaikilla nyt oli paikkansa, lakkasi nauru ja\npilanteko. Georges oli mielestään ollut hauskemmissa kutsuissa\nOrléansin porvariperheissä. Tuskin kukaan puhui, herrat eivät tunteneet\ntoisiaan, vaan istuivat tuijottaen, naiset pysyttelivät vaiti, mikä\neniten ihmetytti Georgesia. Hän piti heitä \"poroporvarillisina\"; hän\noli luullut, että heti suudeltaisiin.\n\nTarjoiltiin varsinaisia ruokalajeja, kurppia à la Chambord ja\nenglantilaista kauriinselkää, kun Blanche sanoi äänekkäästi:\n\n-- Lucy, kultaseni, tapasin sinun Ollivierisi sunnuntaina... Hänhän on\njo kasvanut aika mieheksi!\n\n-- Tottamaar! Hän on kahdeksantoista, vastasi Lucy. Se ei minua\nnuorenna... Hän palasi eilen kouluunsa.\n\nHänen poikansa Ollivier, josta hän puhui ylpeillen, oli oppilaana\nmerisotakoulussa. Nyt alettiin puhua lapsista. Kaikki naiset heltyivät.\nNana puhui suurimmasta aarteestaan, pikku Louisista, joka nyt oli hänen\ntätinsä hoidettavana; joka päivä kello yksitoista täti toi pojan äidin\nluo, joka otti hänet vuoteeseensa leikkimään Lulu-kissan kanssa.\nSaattoi aivan kuolla nauruun, kun näki niiden molempien ryömivän peiton\nalla: ei saattanut kuvitellakaan kuinka nopea ja ketterä Louis jo oli.\n\n-- Ajatelkaapa, millainen päivä minulla oli eilen! kertoi vuorostaan\nRose Mignon. Olin tervehtimässä Charlesia ja Henriä heidän\ntäysihoitolassaan, ja minun oli pakko ottaa heidät kanssani\nteatteriin... He hyppivät ja taputtivat pieniä käsiään ihastuksesta:\n\"Nyt saadaan nähdä, kun äiti näyttelee! Nyt saadaan nähdä, kun äiti\nnäyttelee!\"... Voi sitä meteliä!\n\nHerra Mignon hymyili tyytyväisenä, silmät kosteina isänrakkaudesta.\n\n-- Ja näytelmän aikana, hän jatkoi, he olivat niin hauskoja, vakavia\nkuin aikamiehet, ja ahmivat katseillaan Rosea ja kysyivät minulta,\nmiksi äidillä oli sääret paljaina...\n\nKoko pöytäseurue purskahti nauruun. Mignon pöyhisteli isänylpeydessään.\nHän jumaloi pikkupoikiaan ja ajatteli vain alituisesti, miten voisi\nsuurentaa niiden varallisuutta hoitamalla uskollisen isännöitsijän\nankaruudella niitä rahoja, jotka Rose ansaitsi teatterista ja muuten.\nKun hän ollessaan orkesterinjohtajana musiikkikahvilassa, jossa Rose\nesiintyi, meni tämän kanssa naimisiin, he rakastivat syvästi toisiaan.\nNykyjään he olivat hyviä ystäviä. He olivat sopineet keskenään: Rose\nansaitsi lahjoillaan ja kauneudellaan mahdollisimman paljon, herra\nMignon luopui viulustaan paremmin vaaliakseen vaimonsa menestystä\ntaiteilijana ja naisena. Poroporvarillisempaa ja yksimielisempää paria\nei ollut missään.\n\n-- Minkä ikäinen on vanhempi? kysyi Vandeuvres.\n\n-- Henri on yhdeksänvuotias, vastasi Mignon. Ja oikein tanakka\nveitikka!\n\nSitten hän naljaili Steinerin kanssa, joka ei pitänyt lapsista, ja\nsanoi tyynen röyhkeästi, että jos pankkiiri olisi isä, hän ei tyhmästi\ntuhlaisi omaisuuttaan. Puhuessaan hän Blanchen olan yli tarkasteli\npankkiiria nähdäkseen, miten Nanan juttu sujui. Rose ja Fauchery, jotka\nsupattelivat tuttavallisesti, olivat hetken ajan pitäneet hänen\nmielenkiintoaan vireillä. Rose ei kai ollut niin päätön, että hän\ntuhlaisi aikaansa tuollaiseen tyhmyyteen. Jos niin olisi, niin hän\nkyllä tekisi siitä äkkilopun. Ja kauniilla käsillään, joista toisen\npikkusormessa säkenöi timantti, hän leikkasi palan kauriinselkää.\n\nMuuten keskustelu liikkui yhä edelleen lapsissa. La Faloise, joka tunsi\nkuumenevansa Gagan naapuruudesta, tiedusteli tämän tytärtä, jonka hän\noli nähnyt teatterissa. Lili voi kyllä hyvin, mutta hän oli vielä\npelkkä tytönhepsakka. La Faloise hämmästyi kuullessaan, että Lili\ntäyttäisi pian yhdeksäntoista vuotta. Gaga teki häneen entistä\nmahtavamman vaikutuksen. Ja kun hän tiedusteli, miksei Liliä oltu\notettu mukaan, vastasi Gaga suorasukaisesti:\n\n-- Oh, ei, ei, ei ikinä! Eihän vielä ole edes kolmea kuukautta, kun hän\nväkisin tahtoi pois luostarikoulusta... Ajattelin naittaa hänet heti...\nMutta hän rakastaa minua niin, että minun täytyy pitää hänet, ah, niin\nvasten tahtoani!\n\nHänen sinertävät silmäluomensa poltettuine ripsineen räpähtelivät kun\nhän puhui tyttärensä avioliitosta. Vaikka hän aikoinaan ei ollut\ntuhlannut soutakaan, vaan yhä edelleen työskenteli ja vieläkin otti\nvastaan miehiä, ja erittäinkin nuorukaisia, joiden isoäiti hän olisi\nvoinut hyvin olla, niin kumminkin hyvä naimiskauppa olisi paljon\nparempi. Hän nojautui la Faloiseen, joka punastui Gagan lihavan,\nalastoman ja maalatun olan alla; se oli murskata hänet.\n\n-- Tietäkää, että jos hänen käy samalla tavoin, niin se ei ole minun\nvikani... Mutta nuoruudessa tehdään niin paljon tyhmyyksiä!\n\nPöydän ympärillä alkoi olla vilkasta. Tarjoilijat pitivät kiirettä.\nEnsimmäisen ruokalajin jälkeen tuli kananpoikia à la Maréchale,\nmerianturaa katkeran kastikkeen kera ja hanhenmaksaa viipaleina.\nHovimestari, joka tähän saakka oli antanut tarjota meursaultia, siirtyi\nchambertiniin ja léovilleen. Lautasten vaihtamisesta aiheutuneen\nkolinan suojassa Georges kysyi kovin hämmästyneenä Daguenetilta, oliko\nnäillä kaikilla naisilla tosiaankin lapsia, niinkuin he sanoivat, ja\nDaguenet, jota kysymys huvitti, antoi tietoja: Lucy Stewart\noli englantilaissyntyisen vaununrasvaajan tytär pohjoiselta\nrautatieasemalta; hän oli kolmekymmentäyhdeksänvuotias, pää hänellä oli\nkuin hevosella, mutta oli ihastuttava, poti keuhkotautia, mutta ei\nkuollut millään; hän oli naisista tyylikkäin, ja hänellä oli ollut\nkolme ruhtinasta ja yksi herttua. Caroline Héquet oli Bordeauxista,\npikkuvirkamiehen tytär; isä oli kuollut häpeästä, mutta äiti oli\nonneksi teräväpäinen nainen, joka ensin oli kironnut hänet, sitten\nvuoden mietittyään sopinut ja tahtoi nyt ainakin pelastaa tyttärelleen\nomaisuuden; tytär oli kaksikymmentäviisivuotias, hyvin kiltti, ja häntä\npidettiin eräänä kauneimpana niistä naisista, jotka voi saada\nvaihtelemattoman taksan mukaan; äiti, joka oli tarkan järjestyksen\nharrastaja, piti kirjoja ja merkitsi tarkoin tulot ja menot sekä hoiti\nkoko taloutta pienessä huoneistossaan, joka oli kahta kerrosta ylempänä\nja jossa hänellä oli vaate- ja liinatavaroiden ompeluliike. Blanche de\nSivry taas oli oikealta nimeltään Jacqueline Baudu; hän oli tullut\njostakin kylästä; upea nainen, mutta tuhma ja valheensekainen,\nväitti olevansa jonkun kenraalin pojantytär eikä tahtonut käydä\nkolmikymmenkaksivuotiaasta; venäläiset pitivät hänestä erikoisesti\nhänen pyylevyytensä vuoksi. Sitten Daguenet lisäsi pari sanaa muista:\nClarisse Besnus oli ollut palvelijattarena Saint-Aubin-sur-Merissä,\nmutta rouva oli potkinut hänet pois, kun herra oli auttanut häntä tälle\nuralle; Simonne Cabiroche oli huonekalukauppiaan tytär Saint-Antoinen\nesikaupungista; hänet oli kasvatettu suuressa täyshoitolassa ja aiottu\nopettajattareksi, Maria Blond, Louise Violaine ja Léa de Horn olivat\nkasvaneet Pariisin kaduilla, puhumattakaan Tatan Nénéstä, joka\nkahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa oli Champagnessa paimentanut\nlehmiä. Georges kuunteli tarkaten näitä naisia hämillään ja kiihtyneenä\nnäistä suorasukaisista tiedoista, jotka häikäilemättä sanottiin hänen\nkorviinsa, sillä välin kuin tarjoilijat hänen takaansa kunnioittavasti\ntoistelivat:\n\n-- Kananpoikaa à la Maréchale ... merianturaa katkeran kastikkeen\nkera...\n\n-- Hyvä ystävä! sanoi Daguenet, joka kokemuksellaan palveli häntä,\nälkää ottako kalaa, se ei kelpaa mihinkään tähän vuodenaikaan... Ja\ntyytykää léovilleen, se ei ole niin petollista.\n\nLämpöä säteili kynttilänjaloista, tarjoiluvadeista, koko pöydästä,\njossa kolmekymmentäkaksi ihmistä istui, niin ahtaasti, että olivat\ntukehtua; tarjoilijat eivät enään olleet yhtä varovaisia kuin ennen,\nvaan läiskyttelivät kastiketta matolle, johon tuli rumia rasvaläiskiä.\nMutta illalliset eivät tulleet iloisemmiksi. Naiset nirsuilivat ja\njättivät puolet lihasta lautaselle. Tatan Néné oli ainoa, joka\nahmi jokaisesta ruokalajista. Näin myöhään yöllä nälkä johtui\nhermostuneisuudesta ja epäkuntoon joutuneen vatsan oikuista. Vanha\nherra Nanan vieressä ei ottanut mitään; hän oli syönyt vain\nlusikallisen soppaa ja katseli seurakuntaa vaiteliaana tyhjän\nlautasensa takaa. Haukoteltiin salaa. Silloin tällöin menivät\nsilmäluomet umpeen, kasvot tulivat harmaankeltaisiksi; oli\ntavallisuuden mukaan kuolettavan ikävää, niinkuin Vandeuvres oli\nennustanut. Ollakseen hauskoja tämänkaltaiset illalliset eivät saaneet\nolla säädyllisiä. Muuten saattoi yhtähyvin illastaa hienoston luona,\njossa ei ollut sen ikävämpää. Ellei Bordenave olisi kirkunut\nalituiseen, olisivat vieraat nukahtaneet. Tuo Bordenaven peto\nrehenteli jalka ojona kuin sulttaani ja komensi Lucya ja Rosea\npalvelemaan. He eivät ennättäneet muuta tehdäkään, pitivät hänestä\nhuolta kuin lapsesta ja täyttivät hänen lasiaan ja lautastaan, mikä ei\nkumminkaan estänyt häntä vaikertelemasta.\n\n-- Kuka leikkaa minulle lihan?... Minä en ylety, pöytähän on penikulman\npäässä.\n\nSimonne nousi vähäväliä, asettui hänen taakseen ja leikkasi hänelle\nlihaa ja leipää. Kaikista naisista oli tärkeätä, että hän sai\nsyödäkseen. Huudeltiin tarjoilijoille ja tupattiin Bordenaveen niin\npaljon kaikkea, että hän oli vähällä pakahtua. Kun Simonne pyyhki hänen\nsuutaan, sillä välin kuin Rose sekä Lucy vaihtoivat hänen lautasensa,\noli se hänestä niin mukiinmenevää, että hän lopulta suvaitsi\nosoittautua tyytyväiseksi:\n\n-- Kas niin, se on oikein, tyttöseni... Nainen on olemassa vain tätä\nvarten!\n\nTurtuminen hävisi hiukan hetkeksi, ja keskustelu alkoi luistaa. Syötiin\nmandariinisorbettia. Lämpimänä paistina oli tryffelöityä selkälihaa, ja\nkylmänä hyytelöityä helmikanaa. Nana, jota suututti, että hänen\nvieraansa eivät olleet lainkaan vilkkaita, rupesi puhumaan kovalla\näänellä.\n\n-- Tiedättehän, että Skotlannin prinssi on jo tilannut etuaition\n\"Vaaleaan Venukseen\", kun hän tulee maailmannäyttelyyn.\n\n-- Toivottavasti kaikki ruhtinaat tulevat katsomaan sitä, sanoi\nBordenave suu ruokaa täynnä.\n\n-- Persian shaahia odotetaan sunnuntaina, virkkoi Lucy Stewart.\n\nRose Mignon alkoi nyt puhua shaahin timanteista. Hänellä oli takki,\njoka kauttaaltaan oli jalokivillä peitetty, oikea ihme, kimalteleva\ntähti, miljoonien arvoinen. Ja kalpeina, himoitsevin silmin naiset\nnostivat päätään, puhuivat muista kuninkaista, muista keisareista,\njoita odotettiin. Jokainen haaveili kuninkaallisesta oikusta, yöstä,\njosta maksettaisiin omaisuus.\n\n-- Mutta sanokaa, ystävä hyvä, kuinka vanha on Venäjän keisari? kysyi\nCaroline Héquet Vandeuvresilta nojaten häneen.\n\n-- Oh, hän on liian vanha, vastasi kreivi nauraen. Hänet voi jättää\npois laskelmista, olkaa varma siitä.\n\nNana oli olevinaan loukkaantunut. Kreivin sanat tuntuivat hiukan\nuskalletuilta, ja kaikki mutisivat vastalauseitaan. Blanche kumminkin\nantoi tietoja Italian kuninkaasta, jonka hän oli nähnyt kerran\nMilanossa; hän ei ollut kaunis, mutta se ei estänyt häntä omistamasta\nkaikkia naisia, ja Blanche tuli vallan alakuloiseksi, kun Fauchery\nvakuutti, että Victor-Emmanuel ei lainkaan voisi tulla. Louise Violaine\nja Léa toivoivat paljon Itävallan keisarista. Äkkiä kuului pienen Maria\nBlondin huudahdus:\n\n-- Tuo Preussin kuningas on vanha puutukki!... Viime vuonna hän oli\nBadenissa. Häntä ei koskaan nähty muuten kuin kreivi Bismarckin\nseurassa.\n\n-- Hitto! Bismarck, keskeytti Simonne, hänet minä olen tuntenut...\nIhastuttava mies!\n\n-- Sitähän minäkin eilen väitin, virkkoi Vandeuvres, mutta minua ei\nuskottu.\n\nJa samoin kuin kreivitär Sabinen luona puheltiin nyt sekä paljon että\nkauan kreivi Bismarckista. Vandeuvres toisteli samoja lausuntoja.\nHetkisen olisi voinut luulla, että oltiin kreivitär Muffatin\nvastaanotossa, naiset vain olivat toisia. Sitten siirryttiin myöskin\nmusiikkiin. Kun Foucarmont tuli maininneeksi nunnaksivihkimisestä,\njosta koko Pariisi puhui, alettiin keskustella siitä, ja Nana halusi\nerittäin innokkaasti tietoja neiti de Fougeraysta. Voi sitä pientä\nraukkaa, kun antoi noin elävältä haudata itsensä! Mutta kun kerran on\nkutsumusta, niin... Naiset tulivat hyvin liikutetuiksi, mutta Georges,\njota kyllästytti kuunnella vielä kerran samoja asioita, tiedusteli\nDaguenetilta Nanan yksityisluontoisia tapoja, kun taaskin alettiin\npuhua kreivi Bismarckista. Tatan Néné kallistui Labordetten korvaan\nkysyen, kuka tuo Bismarck oli, jota hän ei tuntenut. Labordette kertoi\nhänelle nyt mitä hirveimpiä tarinoita, vakavasti ja uskottavasti; tuo\nBismarck söi raakaa lihaa, ja jos hän tapasi luolansa läheltä naisen,\notti hän sen selkäänsä ja vei mukanaan; tällä tavalla hän oli saanut jo\nkolmekymmentäkaksi lasta neljänkymmenen vuoden ikäisenä.\n\n-- Neljäkymmentä vuotta ja kolmekymmentäkaksi lasta! huudahti Tatan\nNéné hämmästyneenä ja vakuutettuna. Hän mahtaa olla aika elähtänyt!\n\nKaikki purskahtivat nauramaan, ja hän käsitti, että hänestä oli tehty\npilaa.\n\n-- Kylläpä te olette tuhmia! Mistä minä saatoin tietää, että te\nlaskitte leikkiä!\n\nGaga puhui edelleen maailmannäyttelystä. Hän varustautui kaikkien\nnäiden naisten tapaan sen varalta. Ihana kesä, kun maaseutu ja ulkomaat\nkiiruhtaisivat Pariisiin! Näyttelyn jälkeen, jos luonnistaisi hyvin,\nhän ehkä voisi muuttaa pois Juvisyhyn, pieneen taloon, jota hän jo\nkauan oli havitellut.\n\n-- Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? sanoi hän la Faloiselle. Eteenpäin\nei pääse... Jospa joku edes rakastaisi!\n\nGaga puhui hellästi, sillä hän tunsi nuoren miehen polven painuvan\nomaansa. La Faloise oli hyvin punainen. Soperrellen Gaga punnitsi häntä\nkatseellaan. Pieni, kevyt herra, mutta Gaga ei ollut turhantarkka. La\nFaloise sai hänen osoitteensa.\n\n-- Kas vaan, mutisi Vandeuvres Clarisselle, luulenpa että Gaga sieppaa\nteiltä Hectorinne.\n\n-- Se ei minua liikuta! vastasi näyttelijätär. Tuo poika on oikea\nhölmö... Minä olen ajanut hänet kolme kertaa ulos... Nähkääs, kun\npikkupojat pikiintyvät akkoihin, niin se inhoittaa minua.\n\nHän keskeytti puheensa viitatakseen salaa Blancheen, joka koko\nillallisten ajan oli istunut erittäin epämukavasti voidakseen näyttää\nolkapäitään tuolle vanhalle hienolle herralle, jota kukaan ei tuntenut\nja joka istui kolme tuolia hänestä.\n\n-- Teillekin annetaan palttua, rakas ystävä, sanoi hän.\n\nVandeuvres hymyili välinpitämättömästi. Hän ei totta tosiaan tahtonut\nestää Blanche-raukkaa menestymästä. Häntä huvitti enemmän se näytelmä,\njota Steiner esitti koko pöytäkunnalle. Pankkiiri oli tunnettu\nrakkausseikkailuistaan; tämä kamala saksanjuutalainen, tämä\nliikehuijari, joka perusteli miljoonayrityksiä, kävi hentomieliseksi\nheti, kun hän pihkaantui johonkin naiseen, ja hän tahtoi ne kaikki;\nkukaan ei saattanut esiintyä teatterissa Steinerin ostamatta häntä\nhinnasta mistä tahansa. Puhuttiin suunnattomista summista. Kaksi kertaa\nhänen raivoisa naishimonsa oli vienyt hänet perikatoon. Vandeuvres\nsanoi, että tytöt kostivat moraalin puolesta keventämällä hänen\nkassaansa. Suuri yritys, Landesin suolalaitokset, oli palauttanut\nhänelle pörssissä entisen vaikutusvallan, mutta jo kuusi kuukautta\nolivat Mignonit nakerrelleet pahasti suolakeittoloita. Mutta vetoa\nlyötiin siitä, että Mignonit eivät pääsisi palaa nielaisemaan, sillä\nNana näytteli valkoisia hampaitaan. Steiner oli vielä kerran joutunut\nsatimeen ja niin lujasti, että hän istui kuin huumaantuneena Nanan\nvieressä syöden ilman ruokahalua, huuli lerpallaan ja kasvot\ntäplikkäinä. Nanan tarvitsi vain mainita hinta. Hän ei kumminkaan\nhätäillyt, leikitteli vain pankkiirin kanssa, nauroi hänen karvaiseen\nkorvaansa ja katseli huvikseen niitä värähtelyltä, jotka aaltoilivat\ntämän lihavilla kasvoilla. Hänet olisi aina helppo pyydystää, jos tuo\npässinpää, kreivi Muffat, todella pääsisi livistämään.\n\n-- Léovillea vai chambertininia? kysyi eräs tarjoilija ja pisti päänsä\nNanan ja Steinerin väliin, juuri kuin jälkimmäinen kuiskasi jotakin\nNanalle.\n\n-- Mitä? Mitä nyt? änkytti pankkiiri häkeltyneenä. Kumpaa tahansa,\nyhdentekevää!\n\nVandeuvres nyhjäsi Lucy Stewartia, jolla oli erittäin ilkeä ja\narmottoman sukkela kieli, kun hän pääsi alkuun. Tänä iltana Mignon\närsytti häntä.\n\n-- Tiedättehän, että hän saattaisi vaikka pidellä kynttilää, hän sanoi\nkreiville. Hän toivoo voivansa tehdä samanlaisen kaappauksen kuin pikku\nJonquierin kanssa... Muistattehan Jonquierin, joka seurusteli Rosen\nkanssa, mutta innostui isoon Laureen... Mignon hankki Lauren\nJonquierille ja talutti hänet sitten sievästi takaisin Rosen luo kuin\naviomiehen, jolle on pieni harha-askel sallittu. Tällä kertaa se kyllä\nei onnistu. Nana ei anna takaisin miestä, jonka hän on lainannut.\n\n-- Mikä Mignonia vaivaa? Miksi hän katsoo niin vihaisesti vaimoaan?\nkysyi Vandeuvres.\n\nHän nojautui eteenpäin ja huomasi Rosen keimailevan Faucherylle. Nyt\nhän ymmärsi naapurinsa vihan. Hän sanoi nauraen:\n\n-- Hitto vieköön! Ette suinkaan ole mustasukkainen?\n\n-- Mustasukkainenko? huudahti Lucy raivostuen. Varjelkoon! Jos Rose\ntahtoo saada Léonin, niin minä luovun hänestä kernaasti. Minkä arvoinen\nhän on!... Kukkavihko viikossa, tuskin sitäkään!... Rakas ystävä, nuo\nkaikki teatteritytöt ovat samaa maata. Rose itki raivosta, kun hän luki\nLéonin kirjoituksen Nanasta, minä tiedän sen. Tietysti hänenkin on\nsaatava kirjoitus, ja sen hän varmasti saa... Minä puolestani ajan\nLéonin tiehensä, saattepa nähdä!\n\nHän keskeytti puuskahduksensa sanoakseen tarjoilijalle, joka pulloineen\nseisoi hänen takanaan:\n\n-- Léovillea.\n\nSitten hän hiljentäen ääntään jatkoi:\n\n-- En tahdo metelöidä, se ei ole minun tapojani... Mutta Rose on oikea\nhulttio naisekseen. Jos minä olisin hänen miehensä, niin hän saisi\nkyllä hyppiä, että muistaisi... Ah, ei siitä hänelle ole onnea! Hän ei\ntunne minun Faucherytäni ... aika halpamainen herra, joka hankkii\nsuhteita naisiin saadakseen itselleen aseman ... kaunista seurakuntaa!\n\nVandeuvres koetti rauhoittaa häntä. Bordenave, jonka sekä Rose että\nLucy olivat jättäneet oman onnensa nojaan, kimmastui ja huusi, että\npapan annettiin kuolla nälkään ja janoon. Hänen metelöimisensä irroitti\ntunnelman. Illallista kesti, mutta kukaan ei syönyt enään. Lautasilla\nmuserreltiin vain italialaisia sieniä ja ananaskrustaadeja. Mutta\nsamppanja, jota oli juotu sopasta lähtien, piristi vähitellen vieraita\nhermostuneeseen huumeeseen. Lopulta alettiin käyttäytyä vähemmän\nnuhteettomasti. Naiset laskivat kyynärpäänsä pöydälle, sekaisin olevien\nlautasten eteen; herrat työnsivät tuolejaan taammaksi voidakseen\nhengittää, ja heidän mustat takkinsa pilkoittivat naisten vaaleiden\npukujen välistä; naisten alastomat olat hohtivat kuin silkki, kun he\npuolittain kääntyivät. Oli liian kuuma: kynttilät lepattivat paksussa\nilmassa entistä keltaisempina. Silloin tällöin taipui hohtava, kiharain\nkehystämä kaula, ja timanttinen korvarengas heitti säteitään korkeaan\nhiuslaitteeseen. Kuului iloisia päähänpistoja, hymyiltiin, valkoiset\nhampaat loistivat, ja kynttiläin valo heijastui samppanjalaseista.\nIlakoitiin ääneen, ja elehdittiin, tehtiin tuhat kysymystä saamatta\nvastausta, kun huudettiin pöydän toisesta päästä toiseen. Pahinta\nmeteliä pitivät tarjoilijat, jotka luullen olevansa oman ravintolansa\nkäytävillä, tuuppivat toisiaan ja tarjoilivat jäätelöitä ja jälkiruokia\nilmoittaen niitä kovalla äänellä.\n\n-- Lapset, lapset! huusi Bordenave. tiedättehän, että huomenna on\nnäyteltävä... Varokaa! Ei liiaksi samppanjaa!\n\n-- Minä puolestani, sanoi Foucarmont. olen juonut kaikkia mahdollisia\nviinejä kaikissa viidessä maanosassa... Oh, ihmeellisiä juomia, niin\nalkoholipitoisia, että voivat tappaa miehen siihen paikkaan... No niin,\nminuun ne eivät ole pystyneet. Minä en pääse humalaan. Olen koettanut,\nmutta se ei onnistu.\n\nHän oli hyvin kalpea, hyvin kylmä istuessaan selkäkenossa, ja joi koko\najan.\n\n-- Olkoon niin, mutisi Louise Violaine, mutta lopeta jo, olet juonut\ntarpeeksi... Olisipa todella hauskaa hoitaa sinua sitten koko yö!\n\nViinit nostivat Lucy Stewartin poskille rintatautisten punaiset täplät;\nRose Mignon puolestaan tuli erikoisen helläksi, ja hänen silmänsä\nkostuivat. Tatan Néné oli syömisestä aivan tylsä ja nauroi höperösti\nomille typeryyksilleen. Muut, Blanche, Caroline, Simonne, Maria,\npuhuivat yhteen ääneen ja kertoivat omia asioitaan: riidasta jonkun\najurin kanssa, suunnitellusta huvimatkasta maalle, sangen mutkikkaita\njuttuja rakastajista, joita oli siepattu ja palautettu. Mutta kun eräs\nnuori mies Georgesin vieressä tahtoi suudella Léa de Hornia, sai hän\nlyönnin ja harmistuneen nuhteen: \"Mikä teitä vaivaa, jättäkää minut\nrauhaan!\" ja Georges, joka oli aika lailla päissään ja hyvin\nkiihoittunut Nanan katselemisesta, epäröi, olisiko hänen pantava\ntoimeen päähänpisto, jota hän vakavasti punnitsi: ryömittävä\nnelinkontin pöydän alitse ja asetuttava kuin koiranpenikka Nanan\njalkoihin. Kukaan ei olisi huomannut häntä, hän olisi pysytellyt aivan\nhiljaa. Mutta kun Daguenet oli Léan pyynnöstä kehoittanut äskeistä\npoikaa pysymään siivolla, tuli Georges äkkiä surulliseksi, ikäänkuin\nhäntä itseään olisi toruttu; tyhmää, murheellista, mikään ei enää\nkelvannut. Daguenet teki hänestä pilaa, pakotti hänet juomaan ison\nlasin vettä ja kysyi, mitä hän tekisi kahden jonkun naisen luona, kun\njo kolme lasia samppanjaa nousi hänelle päähän.\n\n-- Havannassa, jatkoi Foucarmont, tehdään jostakin villihedelmästä\nviinaa: luulee nielevänsä tulta... No niin, minä join sitä eräänä\niltana yli litran. Se ei pystynyt minuun lainkaan... Paljon pahempaa\noli kerran Koromandelin rannalla, kun villit juottivat meille jotakin\nvalkopippurin ja sikunan sekoitusta; mutta sekään ei pystynyt minuun...\nMinä en kerta kaikkiaan pääse päihini.\n\nLa Faloisen kasvot eivät olleet vähään aikaan häntä miellyttäneet. Hän\nnauroi ivallisesti ja lausuili epämiellyttäviä sanoja. La Faloise,\njonka päätä pyörrytti, oli hyvin rauhaton ja nojautui Gagaan. Hänet oli\nvallannut levottomuus, joka esti hänet istumasta hiljaa. Joku oli\nottanut hänen nenäliinansa, hän tahtoi takaisin nenäliinansa ja vaati\nsitä humalaisen itsepäisesti, kysyi naapureiltaan, kumartui katselemaan\ntuolien ja ihmisten jalkojen alta. Kun Gaga koetti rauhoittaa häntä,\nmutisi hän:\n\n-- Tämä on sitten typerää; yhdessä kulmassa on minun nimikirjaimeni ja\nkruununi... Se voi viedä minun maineeni.\n\n-- Vai niin, herra Falamoise, Lamafoise, Mafaloise! huusi Foucarmont,\njosta oli hyvin sukkelaa tällä tavoin vääristellä toisen nimeä\nrajattomiin.\n\nMutta la Faloise suuttui ja alkoi änkyttäen puhua esi-isistään. Hän\nuhkasi heittää vesikannun Foucarmontin päähän. Kreivi Vandeuvres rupesi\nvälittämään ja vakuutti hänelle, että Foucarmont oli hyvin hauska.\nKaikki nauroivatkin, ja se sai nuoren miehen hämillään istuutumaan ja\nsyömään kiltisti kuin lapsi, kun hänen serkkunsa ankarasti käski häntä\nsiihen. Gaga oli taas vetänyt hänet lähelleen, mutta tuontuostakin\nnuori mies katseli happamesti muita ja etsiskeli yhä nenäliinaansa.\n\nFoucarmont, joka oli päässyt vauhtiin, alkoi nyt pöydän yli ahdistella\nLabordettea. Louise Violaine koetti saada häntä pitämään suunsa kiinni,\nsillä aina kun hän oli noin ärtyinen muita kohtaan, Louise joutui siitä\nkärsimään. Foucarmont oli keksinyt uuden pilan; hän sanoi Labordettea\n\"arvoisaksi rouvaksi\", mikä ilmeisesti huvitti häntä kovasti;\nLabordette puolestaan kohautti vain olkapäitään ja sanoi joka kerta:\n\n-- Vaietkaahan toki, hyvä ystävä, se on typerää.\n\nKun Foucarmont kumminkin jatkoi ja siirtyi loukkauksiin kenenkään\ntietämättä miksi, ei Labordette vastannut enää mitään, vaan kääntyi\nkreivi de Vandeuvresiin:\n\n-- Hyvä herra, koettakaan saada ystävänne vaikenemaan... Minua ei\nhuvita vihastua.\n\nKahdesti hän oli kaksintaistellut. Häntä tervehdittiin ja hänet\notettiin vastaan kaikkialla. Kaikki olivat hänen puolellaan\nFoucarmontia vastaan. Koko pöytäseuralla oli tosin hauskaa, ja\nmeriupseeri oli heistä perin sukkela, mutta sen vuoksi ei kannattanut\ntärvellä iltaa. Vandeuvres, jonka hienot kasvot alkoivat hohtaa\nkuparilta, vaati, että Foucarmontin oli annettava Labordettelle hänen\nsukupuolensa takaisin. Muutkin herrat, Mignon, Steiner ja Bordenave,\njotka olivat sangen päissään, sekaantuivat asiaan huutaen ja rähisten.\nAinoastaan vanha herra, joka oli unohdettu Nanan viereen, säilytti\nylhäisen ilmeensä, väsyneen ja hiljaisen hymynsä, katsellessaan kalpein\nsilmin tätä jälkiruoan loppunäytöstä.\n\n-- Lapsukaiseni, emmekö voisi juoda kahvia täällä? sanoi Bordenave.\nTäällä sopisi hyvin.\n\nNana ei vastannut heti. Illallisten alusta saakka hän ei ollut tuntenut\nolevansa kotonaan. Kaikki nämä ihmiset olivat työntäneet hänet varjoon\nja saaneet hänet sekaisin, kun he huutelivat tarjoilijoita, puhuivat\nkovalla äänellä ja asettuivat mukaviin asentoihin, aivan kuin olisivat\nolleet ravintolassa. Itse hän unohti emännänosansa ja omisti huomionsa\nvain paksulle Steinerille. joka näytti olevan halvauksen partaalla.\nNana kuunteli hänen sanojaan, mutta pudisteli vain päätään ja nauroi\nuhmaavasti. Hän oli samppanjasta punainen kuin ruusu, huulet kosteat ja\nsilmät loistavat, ja pankkiiri korotti tarjoustaan jokaiselta tytön\npehmeiden olkapäiden liikahdukselta ja hänen rintansa kevyeltä\nhekumalliselta kohoamalta, kun hän käänsi päätään. Pankkiiri näki\nkorvan vieressä pienen, ihanan paikan, silkkihienon ihon, joka\nhullaannutti hänet. Joskus Nana sattui muistamaan vieraansa ja koetti\nolla rakastettava näyttääkseen, että hän osasi ottaa vastaan.\nIllallisten lopussa hän oli sangen juopunut: hän oli vallan onneton\nsitä, että samppanja vaikutti häneen niin nopeasti. Silloin hänelle\ntuli mieleen ajatus, joka harmitti häntä kauheasti. Nuo naiset\ntahtoivat häväistä hänet käyttäytymällä sopimattomasti hänen luonaan.\nOh. hän huomasi sen kyllä selvästi! Lucy oli iskenyt yllyttävästi\nsilmää saadakseen Foucarmontin loukkaamaan Labordettea. ja Rose,\nCaroline ja muut naiset taas ärsyttelivät näitä herroja. Nyt melu oli\naivan sietämätöntä, ja sitten tietenkin sanottaisiin, että\nillastettaessa Nanan luona sai käyttäytyä miten tahansa. Mutta hän\nnäyttäisi! Tosin hän oli päissään, mutta hän oli kumminkin komein\nkaikista ja käyttäytyi siivoimmin.\n\n-- Lapsukaiseni, toisti Bordenave, käske tarjoamaan kahvi tänne... Se\nolisi parasta minun jalkani takia.\n\nMutta Nana oli äkkiä noussut seisomaan mutisten hämmästyneelle\nSteinerille ja kummastuneelle vanhalle herralle:\n\n-- Tämä on oikein minulle! Onko pakko kutsua roskaväkeä.\n\nSitten hän osoitti ruokasalin ovea ja lisäsi ääneen:\n\n-- Tietäkää, että jos tahdotte kahvia, niin sitä on tuolla.\n\nNoustiin pöydästä ja tunkeiltiin ruokasalin ovelle huomaamatta Nanan\nkiukkua. Pian ei salongissa ollut muita kuin Bordenave, joka seiniin\nnojautuen astui perin varovasti ja kiroili penteleen naisia, jotka\nantoivat papalle palttua syötyään itsensä kylläisiksi. Hänen mentyään\ntarjoilijat alkoivat tyhjentää pöytää hovimestarin äänekkäiden käskyjen\nmukaan. He kiirehtivät, tuuppivat toisiaan, ja pöytä hävisi kuin\nsatunäytelmän kulissit koneenkäyttäjän vihellyksistä. Naiset ja herrat\npalaisivat suureen saliin juotuansa kahvia.\n\n-- Huh, täällä ei ole erikoisen lämmin, Gaga sanoi hiukan värähtäen\ntullessaan ruokailuhuoneeseen.\n\nTäällä oli akkuna avoinna. Kaksi lamppua paloi pöydällä, jolle oli\nasetettu kahvi ja liköörejä. Tuoleja ei ollut, ja kahvi juotiin\nseisten. Viereisessä salissa tarjoilijain meteli kasvoi. Nana oli\nhävinnyt, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Tultiin hyvin toimeen ilman\nhäntäkin; jokainen otti kahvia itse, ja jotkut kaivelivat\nkaapinlaatikoita löytääkseen lusikoita, joita ei ollut pöydällä. Useita\neri ryhmiä muodostui; henkilöt, jotka illallisen aikana olivat olleet\nerillään, liittyivät nyt yhteen; vaihdettiin merkitseviä katseita,\nhymyjä, tilanteenmukaisia sanoja.\n\n-- Eikö sinustakin, Auguste, herra Faucheryn olisi jonakin päivänä\ntultava meille päivälliselle? sanoi Rose Mignon.\n\nMignon, joka leikitteli kellonperillään, katsoi ankarasti\nsanomalehtimieheen. Rose oli hullu. Hyvänä taloudenhoitajana Mignon\ntahtoi pitää järjestystä keskellä tuhlailun. Olkoon menneeksi yhden\npakinan vuoksi, mutta sitten ovet lukkoon. Tuntien vaimonsa\nitsepäisyyden, ja koska hänellä oli tapana isällisesti antaa tämän\ntehdä tyhmyyksiä tarpeen vaatiessa, vastasi hän rakastettavasti:\n\n-- Tietenkin, se on minulle suuri ilo... Tulkaa huomenna, herra\nFauchery!\n\nLucy Stewart, joka keskusteli Steinerin ja Blanchen kanssa, kuuli tämän\nkutsun. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi pankkiirille:\n\n-- Niillä on kaikilla kiihkonsa. Eräs varasti minulta koirankin... Onko\nminun vikani, jos päästätte hänet käsistänne.\n\nRose käänsi päätään. Hän maisteli kahviaan ja katsoi hyvin kalpeana ja\ntarkkaan Steineriä. Hylätyn viha leimusi kuin liekkinä hänen\nsilmissään. Hän näki selvemmin kuin miehensä; oli päätöntä aloittaa\ntaas sama juttu kuin de Jonquierin kanssa, sellaiset temput eivät\nonnistu kahta kertaa. Sen pahempi! Hän tahtoi Faucheryn, sen hän oli\npäättänyt illallisen aikana, ja ellei Mignon olisi tyytyväinen,\nopettaisi hän kyllä miehelleen toisia tapoja.\n\n-- Ette suinkaan ala tapella? huomautti Vandeuvres kääntyen Lucyn\npuoleen.\n\n-- Ah, älkää pelätkö. Minä vaan neuvon häntä pysymään alallaan, tai\nmuuten minä kyllä annan hänen kuulla suoraa puhetta.\n\nKäskevällä eleellä hän kutsui luokseen Faucheryn ja sanoi:\n\n-- Poikaseni, sinun tohvelisi ovat minun luonani. Lähetän ne huomenna\nsinun portinvartijallesi.\n\nFauchery koetti kääntää asian leikiksi, mutta Lucy meni matkoihinsa\nkopeana kuin kuningatar. Clarisse, joka nojasi seinään juodakseen\nrauhassa lasillisen kirsikkaviinaa, kohautti olkapäitään. Niin paljon\nmelua yhdestä miehestä! Eikö ollut tavallista, että kohta kun kaksi\nnaista oli yhdessä rakastajiensa kanssa, kumpikin ajatteli, miten saisi\nriistetyksi toiselta miehen? Sehän oli sääntö! Jos hän olisi tahtonut,\nolisi hän repinyt silmät Gagalta Hectorin vuoksi. Uh, ei, hän antoi\nsille palttua! Kun la Faloise meni hänen ohitseen, hän sanoi\nainoastaan:\n\n-- Kuule, sinähän pidät vanhoista, sinä! Sinä et tyydy kypsiin, vaan\ntahdot mädäntyneitä!\n\nLa Faloise näytti hyvin närkästyneeltä. Hän pysähtyi rauhattomana.\nHuomatessaan Clarissen tekevän hänestä pilaa, rupesi hän epäilemään.\n\n-- Älä irvistele, sanoi hän. Sinä olet varmasti ottanut minun\nnenäliinani; anna heti pois minun nenäliinani!\n\n-- Kylläpä hän pitää melua nenäliinastaan! huudahti Clarisse. Sanohan,\nsenkin pässinpää, miksi minä olisin ottanut sen?\n\n-- Hitto, vastasi nuori mies epäluuloisesti, tietysti lähettäisit sen\nminun perheelleni pilataksesi minun maineeni.\n\nFoucarmont oli sillä välin käynyt liköörien kimppuun. Hän nauroi\nedelleen ivallisesti katsellessaan Labordettea, joka joi kahvia naisten\nseurassa. Hän toisteli keskeneräisiä lauseita: hevoshuijarin poika,\ntoiset puhuivat erään kreivittären äpärästä; ei ollut mitään tuloja,\nmutta aina kaksikymmentäviisi louisia taskussa; tyttöjen juoksupoika,\nveijari, joka ei ikinä maannut niiden kanssa.\n\n-- Ei ikinä! Ei ikinä! toisteli hän kiihdytellen itseään kiukkuun. Ei,\nkuulkaahan, minun täytyy antaa hänelle päin kuonoa!\n\nHän tyhjensi pienen lasillisen chartreusea. Oh, chartreuse ei\nvaikuttanut häneen vähääkään; ei, ei se ainakaan, sanoi hän naputellen\npeukalonsa kynnellä hampaitaan. Mutta ottaessaan askeleen Labordettea\nkohti hän kalpeni äkkiä ja kaatui maahan kuin säkki tarjoilukaapin luo.\nHän oli sikahumalassa. Louise Violaine oli suunniltaan. Olihan hän\nsanonut, että juttu päättyisi pahasti; nyt hänen oli pakko hoitaa häntä\nkoko yö. Gaga rauhoitti Louisea, katseli kokeneen naisen silmillä\nupseeria ja sanoi, että tuo ei ollut sen kummempaa; mies nukkuisi\nyhteen menoon kahdestatoista viiteentoista tuntiin. Foucarmont\nkannettiin pois.\n\n-- Mutta missä on Nana? kysyi Vandeuvres.\n\nNana oli todellakin kadonnut noustuaan pöydästä. Nyt hänet vasta\nmuistettiin, ja kaikki alkoivat tiedustella häntä. Steiner kävi\nlevottomaksi ja kysyi Vandeuvresilta vanhasta herrasta, joka oli\nmyöskin hävinnyt. Kreivi rauhoitti häntä, sillä hän oli itse saattanut\nvanhan herran ovelle; hän oli muukalainen, jonka nimeä oli turha\nmainita, hyvin rikas herra, joka tyytyi maksamaan illalliset. Kun Nana\nunohtui huomasi Vandeuvres Daguenetin pistävän päänsä eräästä ovesta ja\nviittovan häntä sinne. Kreivi tapasi talon emännän istumasta vuoteen\nreunalla hyvin jäykkänä ja huulet valkoisina. Daguenet ja Georges\nseisoivat hänen edessään ja katselivat häntä kauhu kasvoilla.\n\n-- Mikä teidän on? kysyi Vandeuvres hämmästyneenä.\n\nNana ei vastannut, vaan hän käänsi päänsä poispäin. Kreivi toisti\nkysymyksensä.\n\n-- Minä en salli, että minulle annetaan palttua! huusi Nana lopulta.\n\nSitten hän puhui puuta heinää. Hän ei muka ollut mikään pässinpää, hän\nhuomasi kyllä, miten asiat olivat. Hänestä ei illallisten aikana oltu\nvälitetty, oli sanottu kauheita asioita, jotta hän huomaisi, kuinka\nhäntä halveksittiin. Joukko hutsuja, jotka eivät yltäneet häntä edes\nnilkkaan! Toista kertaa hän ei vaivautuisi näin saadakseen palkakseen\nvälinpitämättömyyttä! Hän ei todellakaan käsittänyt, mikä häntä estäisi\najamasta ulos koko roskajoukkoa. Hän oli pakahtua raivoon, ja hänen\näänensä tukahtui nyyhkytyksiin.\n\n-- Kuule, tyttöseni, sinähän olet humalassa, sanoi Vandeuvres, joka\nalkoi sinutella häntä. Olehan toki järkevä!\n\nEi, tyttö kieltäytyi jyrkästi, hän ei liikahtaisi paikaltaan.\n\n-- Kenties olen humalassa, mutta minä vaadin, että minua kunnioitetaan!\n\nDaguenet ja Georges koettivat neljännestunnin ajan turhaan rukoilla\nhäntä palaamaan ruokasaliin. Mutta hän oli itsepäinen, hänen vieraansa\nsaivat olla miten tahtoivat; hän halveksi heitä kaikkia liikaa\nnäyttäytyäkseen heidän joukossaan. Ei, ei ikinä! Hänet saataisiin\npilkkoa kappaleiksi, mutta makuuhuoneesta hän ei lähtisi.\n\n-- Minun olisi pitänyt arvata tämä, jatkoi hän.\n\nRose, mokoma kameeli, on pannut koko salajuonen alkuun. Varmasti Rose\non estänyt tulemasta sen arvokkaan naisen, jonka minä olin täksi\nillaksi kutsunut.\n\nNana puhui rouva Robertista. Vandeuvres vakuutti kunniasanallaan, että\nrouva Robert itse oli kieltäytynyt. Hän kuunteli Nanata ja vastaili\nnauramatta, sillä tottuneena tällaisiin kohtauksiin, hän tiesi, miten\nnaisia oli näissä oloissa kohdeltava. Mutta kun hän koetti käsistä\npitäen vetää Nanata mukaansa, alkoi tämä tehdä kaksinkertaisen\nraivokkaasti vastarintaa. Häntä ei saataisi uskomaan, että Fauchery ei\nolisi estänyt kreivi Muffatia tulemasta. Oikea käärme, tuo Fauchery;\nkateellinen ihminen, joka saattoi vihastua naiseen ja turmella hänen\nmaineensa! Sillä nyt hän sen tiesi: Muffat oli rakastunut häneen ja\nolisi ollut helppo saalis.\n\n-- Hänkö, ei koskaan, rakkaani! huudahti Vandeuvres unohtaen\nvakavuutensa ja puhkesi nauruun.\n\n-- Miksei? kysyi Nana vakavasti jo hiukan selvinneenä.\n\n-- Siksi, että hän palvoo pappeja, ja jos te koskettaisitte häneen\nsormellannekaan, hän heti seuraavana päivänä ripittäytyisi... Kuulkaa\nsentään hyvä neuvo! Älkää päästäkö toista käsistänne.\n\nNana oli hetken vaiti ja mietti asiaa. Sitten hän nousi ja huuhteli\nsilmiään vedellä. Kun kreivi koetti viedä häntä ruokasaliin takaisin,\nhän esteli kumminkin yhtä raivoissaan kuin ennenkin. Vandeuvres meni\nhuoneesta hymyillen eikä viitsinyt enää inttää. Hänen poistuttuaan Nana\nsai hellyyden puuskan, heittäytyi Daguenetin syliin ja hoki:\n\n-- Ah, Mimi, sinua vain... Minä rakastan sinua! Rakastan sinua niin\nkovasti... Olisi liian ihanaa elää aina kahden! Jumala, kyllä me naiset\nolemme onnettomia!\n\nKun hän sitten huomasi Georgesin, joka oli punastunut kovin nähdessään\nheidän suutelevan, suuteli hän tätäkin. Eihän Mimi saattanut olla\nmustasukkainen lapselle! Nana toivoi, että Paul ja Georges aina\nolisivat hyviä ystäviä, sillä olihan niin kaunista, että he kolmisin\npitivät yhtä rakastaen toisiaan! Heidät herätti haaveilusta kummallinen\nmeteli; joku kuorsasi huoneessa. Kun he tutkivat asiaa, he huomasivat\nBordenaven, joka juotuaan kahvin oli asettunut mukavasti levolle\nkahdelle tuolille, pää vuoteen reunalla ja jalka suorana. Hän oli niin\nnaurettava, ammottavine suineen ja joka kuorsaukselta liikahtavine\nnenineen, että Nana puhkesi aivan mielettömään nauruun. Sitten hän\nläksi huoneesta Daguenetin ja Georgesin seurassa, meni ruokasalin\nkautta salonkiin yhä vain nauraen minkä jaksoi.\n\n-- Rakas ystävä, sanoi hän heittäytyen melkein rentonaan Rosen syliin,\nte ette saata kuvitellakaan, tulkaa katsomaan!\n\nKaikkien naisten oli tultava mukaan. Nana tarttui heitä hyväillen\nkäteen ja veti mukaansa väkipakolla niin tartuttavan iloisena, että\nkaikki nauroivat jo etukäteen. Joukko katosi, mutta palasi jälleen\nkatseltuaan hetkisen hengittämättä Bordenavea; sitten kaikki\npurskahtivat nauruun. Kun joku joukosta pyysi heitä olemaan hiljaa,\nkuului matkan päästä vielä Bordenaven kuorsaaminen.\n\nKello läheni neljää. Ruokailuhuoneeseen oli järjestetty pelipöytä,\njonka ääreen Vandeuvres, Steiner, Mignon ja Labordette istuutuivat.\nLucy ja Caroline seisoivat pelaajien takana ja löivät vetoja, kun taas\nuninen Blanche, joka oli tyytymätön yöhönsä, ja kysyi joka viides\nminuutti Vandeuvresilta, eikö jo lähdettäisi kotiin. Salongissa\nkoetettiin tanssia. Daguenet soitteli pianoa, \"kaappia\", niinkuin Nana\nsanoi; häntä ei miellyttänyt \"kilkuttaminen\". Mimi soitteli valsseja ja\npolkkia kuinka paljon tahansa. Mutta tanssista ei tullut mitään, naiset\nkeskustelivat uneliaasti sohvannurkkiin painautuneina. Äkkiä kuului\nmeteliä. Yksitoista nuorta miestä, jotka tulivat yhtenä ryhmänä, nauroi\näänekkäästi eteisessä ja oli jo tunkeutumassa saliin; he tulivat\nsisäministerin tanssiaisista juhlapukuisina, rinnassaan outoja\nkunniamerkkejä. Nana, joka suuttui tästä hälystä, kutsui keittiössä\nvielä olevia tarjoilijoita ja käski heittämään nämä herrat ulos; hän\nvannoi, ettei ollut koskaan nähnyt heitä. Fauchery, Labordette,\nDaguenet ja muut herrat nousivat paikoiltaan opettaakseen tulijoita\nkunnioittamaan talon emäntää. Sanottiin karkeita sanoja, käsiä\nojenneltiin uhkaavasti. Hetkisen näytti siltä, kuin syntyisi yleinen\ntappelu. Sillä välin pieni, vaalea, kivulloisen näköinen herra hoki\nhokemistaan:\n\n-- Mutta Nana! Pari iltaa sitten Petersin ravintolassa, punaisessa\nsalissa... Ettekö muista? Tehän kutsuitte meidät kaikki!\n\nPari iltaa sitten, Petersin ravintolassa? Ei, sitä hän ei kuolemakseen\nmuistanut! Minä iltana ensiksikin? Kun pieni, vaalea herra sanoi sen\ntapahtuneen keskiviikkona, muisti Nana todella olleensa siellä\nillastamassa, mutta hän oli melkein varma, ettei ollut kutsunut ketään.\n\n-- Mutta, tyttöseni, ehkä olet sittenkin kutsunut heidät, sanoi\nLabordette, joka rupesi epäilemään. Ehkä olit hiukan hyvällä tuulella?\n\nNana alkoi nauraa. Kenties, hän ei ollut varma. No, koska herrat\nnyt olivat eteisessä, niin tulkoot. Kaikki järjestyi, monet\ntulijoista tapasivat salissa tuttavia, ja rajuilma, joka oli ollut\nnousemaisillaan, päättyi kättenpuristuksiin. Pienellä, vaalealla ja\nkivulloiselta näyttävällä herralla oli eräs Ranskan suuria nimiä.\nSitäpaitsi he ilmoittivat, että miehiä saapuisi vielä lisää, ja\nhännystakkisia ja valkohansikkaisia herroja tuli loppumattomiin; kaikki\nsisäministerin tanssiaisista. Fauchery kysyi leikillä, eikö ministeri\nitsekin tulisi, mutta Nana sanoi vihaisesti, että ministeri seurusteli\nsellaistenkin henkilöiden kanssa, jotka varmasti eivät olleet sen\narvoisia kuin hän, Nana. Hän jätti kumminkin sanomatta, että hän toivoi\nkreivi Muffatinkin tulevan. Olihan kreivi saattanut muuttaa mieltään.\nKeskustellessaan Rosen kanssa Nana tarkkaili ovea.\n\nKello löi viisi. Tanssi oli lakannut. Ainoastaan pelipukarit tahtoivat\njatkaa. Labordette oli antanut paikkansa toiselle; naiset olivat\npalanneet saliin. Pitkä valvominen nukutti jo kaikkia, ja väsymys\nlevisi lamppujen himmeässä valossa, joiden hiiltyneet sydämet loivat\npunertavaa valoa varjostimiin. Naiset olivat joutuneet tuohon\nepämääräisen surumieliseen tunnelmaan, jolloin heidän tekee mieli\nkertoa elämäntarinansa. Blanche de Sivry puhui äidinisästään,\nkenraalista, Clarisse tekaisi jutun jostakin herttuasta, joka oli\nmetsästellessään villisikoja hänen setänsä luona vietellyt hänet. Kun\nmolemmat naiset kääntyivät selin toisiinsa, kohauttivat he kumpikin\nolkapäitään ja kummastelivat, miten sellaisia rosvojuttuja saattoi\nsyntyä kenenkään aivoissa. Lucy Stewart tunnusti kaunistelematta\nsyntyperänsä ja puhui mielellään nuoruusajoistaan, jolloin hänen\nisänsä, vaununrasvaaja Pohjoisella asemalla, sunnuntaisin ilahdutti\nhäntä omenaleivoksella.\n\n-- Oo, minun täytyy kertoa, innostui pieni Maria Blond, minua\nvastapäätä asuu eräs herra, venäläinen, hirveän rikas. Eilen sain\nhedelmäkorin, oi, millainen hedelmäkori! Suunnattomia persikoita, ja\nrypäleet tämän kokoisia! sanalla sanoen aivan ihmeellisiä tähän\nvuodenaikaan... Ja hedelmien keskellä oli kuusi tuhannen frangin\nseteliä... Venäläinen oli lähettänyt ne... Minä lähetin tietenkin\nkaikki takaisin. Mutta minua harmittaa, hedelmien vuoksi!\n\nMuut naiset nipistivät huulensa yhteen ja katselivat toisiaan. Tuo\npieni Maria Blond oli ikäisekseen totisesti röyhkeä. Miten muuten hänen\ntapaisensa letukat saattoivat keksiä mokomia juttuja! Keskenään he\nhalveksuivat häntä kovasti. Sensijaan he kadehtivat Lucyä, jolla oli\nollut kolme ruhtinasta. Sen jälkeen kuin Lucy oli alkanut aamuisin\nratsastaa Boulognen metsässä, mistä hänen menestyksensä johtui,\nratsastivat he kaikki.\n\nAamu sarasti. Nana lakkasi katsomasta ovelle, hän oli menettänyt\ntoivonsa. Kaikilla oli kuolettavan ikävää. Rose Mignon oli kieltäytynyt\nlaulamasta \"Tohvelilaulua\" ja kiivennyt sohvannurkkaan; siellä hän\nhiljaa keskusteli Faucheryn kanssa odotellessaan miestään, joka oli jo\nvoittanut noin viisikymmentä louisdoria Vandeuvresilta. Eräs lihava\nkunniamerkein koristettu, vakava herra oli tosin esittänyt \"Abrahamin\nuhrin\" Elsassin murteella; kun Jumala sadattelee, niin hän sanoo:\n\"Kautta pyhityn nimeni!\" ja Iisak vastaa kaikkeen: \"Kyllä, pappa!\"\nKoska kukaan ei ymmärtänyt, olivat kaikki sitä mieltä, että kappale oli\ntyperä. Ei enää keksitty mitään, mikä olisi ilahduttanut mieltä ja\npäättänyt yön hilpeästi. Hetken aikaa Labordettea huvitti ilmiantaa\nkuiskaten naisia la Faloiselle, joka kierteli ja kaarteli etsien\nnenäliinaansa jokaisen naisen povesta. Kun samppanjaa oli vielä jokunen\npullo tarjoilukaapin reunalla, alkoivat nuoret herrat taas juoda. He\nhuutelivat toisilleen ja koettivat piristyä; mutta vain vastenmielinen\nhumala, itkettävä typeryys valtasi koko seurueen. Silloin paremman\npuutteessa pälkähti pienen vaalean herran, sen, jolla oli eräs Ranskan\nsuurimpia nimiä, päähän ajatus: hän tyhjensi samppanjapullonsa pianoon.\nToiset nauroivat haljetakseen.\n\n-- Mitä ihmettä! huusi Tatan Néné hämmästyneenä. Miksi hän kaataa\nsamppanjaa pianoon?\n\n-- Vai niin, et siis sitä tiedä, tyttöseni? vastasi Labordette\nvakavasti. Pianolle ei mikään ole sen parempaa kuin samppanja. Se\nparantaa sen sointua.\n\n-- Vai niin! mutisi Tatan uskoen selitykseen.\n\nMutta kun hänelle naurettiin, niin hän suuttui. Mistä hän sen tietäisi!\nAina häntä narrattiin.\n\nTunnelma oli selvästi menossa pilalle. Ilta uhkasi päättyä ikävästi.\nEräässä nurkassa Maria Blond riiteli Léa de Hornin kanssa syyttäen\ntämän makaavan miesten kanssa, jotka eivät olleet kyllin varakkaita, ja\noli jo päästy herjauksiin, kun he pilkkasivat toistensa ulkomuotoa.\nLucy, joka oli ruma, vaiensi heidät. Vähät kasvoista, kunhan vartalo\noli kaunis! Hiukan etäämpänä joku lähetystöattashea oli kiertänyt\nkätensä Simonnen vyötäisille ja koetti suudella tätä kaulalle; mutta\nSimonne, joka oli väsynyt, uninen ja nyrpeä, työnsi hänet luotaan\nsanoen: \"Sinä ikävystytät minua!\" ja löi häntä viuhkallaan kasvoihin.\nKukaan ei muuten antanut koskea itseensä. Pidettiinkö heitä tavallisina\nkatutyttöinä? Gaga, joka taas oli saanut käsiinsä la Faloisen, piteli\ntätä melkein sylissään; Clarisse oli melkein kadonnut kahden herran\nväliin ja nauroi hermostuneesti kuin nainen, jota kutitetaan. Pianon\nluona jatkui vanhaa tyhmää leikkiä; tuupittiin toisiaan ja jokainen\ntahtoi tyhjentää pullonsa siihen. Se oli yksinkertaista ja hienoa!\n\n-- Kas tässä, ukko parka, vielä kulaus... Kylläpä se on hiton janoinen\npiano... Huomio, tässä on vielä yksi pullo! Mitään ei saa mennä\nhukkaan.\n\nNana, joka seisoi selin pianoon, ei nähnyt heitä. Hän otti vakavasti\nkäsitelläkseen paksua Steineriä, joka istui hänen vieressään. Olkoon\nmenneeksi! vika oli Muffatin, joka ei ollut tahtonut. Silkkihameessaan,\njoka oli ohut ja ilmava kuin paita, hän viinin huumaamana, joka teki\nhänet kalpeaksi, ja samein silmin tarjosi itseään rauhallisesti kuin\nhyväntahtoinen tyttö. Hänen hiuslaitteensa ja vyötärönsä ruusut olivat\nkarisseet, ja niistä olivat vain varret jäljellä. Mutta Steiner veti\nkätensä äkkiä pois hänen hameistaan, sillä hän oli satuttanut sormensa\nGeorgesin neuloihin. Hänen kädessään oli muutamia veripisaroita; yksi\nputosi Nanan hameellekin tehden siihen tahran.\n\n-- Nyt se on allekirjoitettu! sanoi Nana vakavasti.\n\nTuli jo täysi päivä. Kamala, surullinen sarastus tunkeutui ikkunoista.\nSilloin alkoivat kaikki lähteä huonolla tuulella ja katkerina. Caroline\nHéquet, jota harmitti, että hän oli tuhlannut yönsä, sanoi, että oli\naika lähteä, ellei tahtonut nähdä siivoja juttuja. Rose näytteli\nloukkaantunutta. Sellaisia olivat aina nuo tytöt; eivät koskaan voineet\npysyä siivolla, vaan esiintyivät aina törkeästi; ja kun Mignon oli\npuhdistanut Vandeuvresin, poistuivat aviopuolisot välittämättä\nSteineristä sen enempää, ja kutsuivat uudelleen Faucheryn\npäivälliselle. Lucy ei antanut sanomalehtimiehen saattaa itseään, vaan\näänekkäästi käski hänen pitää kiinni ilveilijättärestään. Rose pyörähti\nympäri ja huudahti: \"Hävytön otus!\" Mignon, joka tunsi tuollaiset\nnaisten riidat, käyttäytyi isällisesti ja mahdikkaasti, työnsi vaimoaan\nlähtemään ja käski hänen vaieta. Heidän perästään kulki Lucy yksin ja\nmajesteettisesti portaita alas. Sitten läksi la Faloise, joka Gagan oli\npakko ottaa mukaansa, kun hän sairaana ja itkien kuin lapsi huuteli\nClarisseaan, joka aikoja sitten oli lähtenyt molempien herrainsa\nseurassa. Simonne oli myöskin hävinnyt. Jäljellä olivat ainoastaan\nTatan, Léa ja Maria, joista Labordette lupautui hyväntahtoisesti\nhuolehtimaan.\n\n-- Minun ei tee lainkaan mieli nukkua! sanoi Nana. Meidän on keksittävä\njotakin.\n\nHän katseli taivasta ikkunasta, harmaata ja pilvistä taivasta, jolla\najeli mustia hattaroita. Kello oli kuusi. Vastaisella puolella\nHaussmann-bulevardia nukkuvat talot nostivat kosteita kattojaan\npäivänvaloon, ja pitkin autiota katua kulki joukko kadunlakasijoita\nkolistellen puukenkiään. Tätä synkkää pariisilaisaamua katsellessa\nhänet valtasi nuoren tytön kaihomielisyys ja halu maalle, halu elää\nidylli, jotakin suloista ja valoisaa.\n\n-- Kuulkaahan! hän sanoi palattuaan Steinerin luo. Te viette minut\nBoulognen metsään, ja siellä juodaan maitoa.\n\nHän taputteli lapsellisen iloisena käsiään. Odottamatta vastausta, joka\ntietenkin oli myönteinen, vaikka pankkiiri mielessään piti ehdotusta\nikävänä ja oli ajatellut aivan toisenlaista jatkoa, Nana vetäisi ylleen\nturkistakin. Salissa ei paitsi Steineriä ollut muita kuin viimeksi\ntulleet nuoret herrat, jotka nyt kaadettuaan pianoon viimeisetkin\nviininrippeet laseista, puhuivat lähdöstä. Mutta silloin eräs\nheistä tuli riemuiten kädessään pullo, jonka hän oli löytänyt\ntarjoilukaapista.\n\n-- Odottakaa! Odottakaa! huusi hän, kokonainen pullo chartreusea! Kas\nnoin! Se oli sitä vailla; chartreuse piristää... Ja nyt, lapsukaiset,\nlivistetään!... Me olemme idiootteja!\n\nPesuhuoneessa Nanan täytyi herättää Zoé, joka oli nukahtanut tuolille.\nKaasu paloi vielä. Zoé värisi vilusta ja auttoi rouvan ylle hatun ja\npäällystakin.\n\n-- Nyt olen tehnyt tahtosi mukaan, sanoi Nana, joka sinutteli\nkamarineitoaan äkillisessä hellyydenpuuskassa, tyytyväisenä, että oli\ntehnyt päätöksen. Olit oikeassa; yhtä hyvin pankkiiri kuin joku muu.\n\nKamarineito oli nyrpeä eikä vielä täysin hereillä. Hän soimasi rouvaa,\nettei tämä heti ensimmäisenä iltana ollut tehnyt ratkaisuaan.\nSaattaessaan rouvaa makuuhuoneen kautta hän kysyi, mitä oli tehtävä\nnoille molemmille. Bordenave kuorsasi yhä. Georges, joka salaa oli\nhiipinyt huoneeseen ja painanut päänsä, oli nukahtanut hengittäen\nkevyesti. Nana käski antaa heidän nukkua. Mutta hän tuli jälleen\nliikutetuksi, kun Daguenet, joka oli odottanut häntä keittiössä, tuli\nsieltä hyvin surullisena.\n\n-- No, no, Mimi rakas, ole järkevä, sanoi hän ottaen nuoren miehen\nsyliinsä ja suuteli häntä hellästi hyväillen. Kaikki on aivan\nennallaan, tiedäthän, että minä jumaloin omaa Mimiäni... Mutta niin\ntäytyy tapahtua. Tule huomenna, niin sovimme tunneista... Suutele nyt\npian, jos rakastat minua... Ah, kovemmin, paljon kovemmin!\n\nSitten hän riensi hänen luotaan Steinerin luo onnellisena ja\nihastuneena ajatellessaan maidon juomista. Tyhjässä salongissa ei ollut\nmuita kuin kreivi de Vandeuvres ja kunniamerkkinen herra, joka oli\nlausunut \"Abrahamin uhrin\". Molemmat istuivat kuin naulitut ja löivät\nkorttia tietämättä, missä olivat, ja huomaamatta, että päivä oli jo\nnoussut; Blanche oli heittäytynyt sohvalle koettaakseen nukkua.\n\n-- Kas, Blanche on vielä täällä! huudahti Nana. Me lähdemme juomaan\nmaitoa, rakas ystävä... Tulkaa mukaan, te löydätte kyllä Vandeuvresin\ntäältä.\n\nBlanche nousi laiskasti. Nyt pankkiirin verevät kasvot kalpenivat\nharmista, kun hän ajatteli, että mukaan tulisi tuo lihava tyttö, joka\nolisi vain tiellä. Mutta molemmat naiset olivat jo tarttuneet häneen,\nja hänen täytyi mukautua heidän tahtoonsa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVariétés-teatterissa näyteltiin kolmattakymmentäneljättä kertaa\n\"Vaaleata Venusta\". Ensinäytös oli juuri päättynyt. Taiteilijoiden\nlämpiössä seisoi Simonne pienen pesijättären puvussa peilin edessä,\njoka oli kahden pukuhuonekäytävään vievän oven välissä. Hän oli yksin\nja hieroi sormellaan silmänsä alustaa parantaakseen naamiotaan;\nkaasuliekit hänen molemmilla puolillaan säteilivät lämpöään häneen\nsamalla kuin räikeätä valoaankin.\n\n-- Onko hän tullut? kysyi Prullière, joka tuli sveitsiläisenä\namiraalina suurine sapeleineen, hirveine saappaineen ja\njättiläismäisine töyhtöineen.\n\n-- Kuka? kysyi Simonne liikahtamatta ja nauraen peiliin nähdäkseen\nhuulensa.\n\n-- Prinssi.\n\n-- En tiedä, tulin juuri alas... Vai niin, hän tulee. Hän tulee siis\njoka ilta!\n\nPrullière oli mennyt takan luo, joka oli peiliä vastapäätä ja jossa\npaloi suuri koksivalkea; kaksi muuta kaasuliekkiä valaisi sitä. Hän\nkatsoi kattoon, katsoi kelloa ja ilmapuntaria, joka kahden puolin oli\nkoristeltu kullatuilla sfinkseillä keisarikunnan tyyliin. Sitten hän\nistuutui isoon nojatuoliin, jonka vihreä, neljän näyttelijäpolven\nkuluttama sametti vivahti keltaiseen; siinä hän istui liikahtamatta,\ntyhjin silmin, näyttämölle astumistaan odottelevan näyttelijän\nväsyneessä ja alistuneessa asennossa.\n\nUkko Bosc tuli vuorostaan laahustavin askelin, yskien, kiedottuna\nvanhaan, keltaiseen vaippaan, jonka toinen puoli oli valahtanut alas,\nja siitä näkyi kuningas Dagobertin kultaviitta. Sanaakaan virkkamatta\nhän asetti kruununsa pianolle ja alkoi astella edestakaisin. Hän oli\njörö ja väsynyt; hänen kätensä tutisivat alkoholismin oireista; hänen\npitkä, komea partansa teki hänen juoponkasvonsa arvokkaan näköisiksi.\nÄänettömyyden vallitessa kuului raesateen ratina isoihin neliömäisiin\nakkunoihin, jotka antoivat pihalle päin. Bosc teki kädellään\nharmistuneen eleen.\n\n-- Uh, pirun ilma! napisi hän.\n\nSimonne ja Prullière eivät liikahtaneet. Seinillä riippui neljä tai\nviisi maisemataulua, näyttelijä Vernetin muotokuva, kaikki kaasun\nlämmön kellastuttamia. Erään pilarin päässä oli Potierin patsas,\nVariétés-teatterin entisiä tähtiä, ja tuijotti tyhjin silmin. Samassa\nkuului joku puhuvan ääneen. Sieltä tuli Fontan puettuna toisen\nnäytöksen keikariksi, kiireestä kantapäähän keltaiseen pukuun ja\nkädessään keltaiset hansikkaat.\n\n-- No! puuskahti hän elehtien, ettekö tiedä sitä? Tänään on minun\nnimipäiväni.\n\n-- Älä, huudahti Simonne ja meni hymyillen häntä kohti ikäänkuin\nFontanin suuren nenän ja leveän, naurettavan suun vetämänä. Sinun\nnimesi on siis Achille?\n\n-- Juuri niin!... Ja minä käsken rouva Bronin tuomaan pukuhuoneeseen\ntoisen näytöksen jälkeen kaksi pulloa samppanjaa.\n\nJonkin aikaa oli kuulunut kellon kilinää etäältä. Sen jatkuva ääni\nheikkeni joskus ja vahveni taas, ja kun se vaikeni, kuului portaista\nhuuto, joka levisi käytäviin: \"Näyttämölle! Toinen näytös alkaa!\"...\n\"Näyttämölle! Toinen näytös alkaa!\"... Huuto läheni, ja pieni, laiha,\nkalpea mies meni lämpiön ovien ohi huutaen kimeällä äänellään:\n\"Näyttämölle! Toinen näytös alkaa!\"\n\n-- Sepä hittoa! Samppanjaa! sanoi Prullière, joka ei näyttänyt kuulleen\nhuutoa, sinäpä elät suurellisesti!\n\n-- Minä tilaisin sinun sijassasi kahvia, selitti hitaasti vanha Bosc,\njoka oli istuutunut vihreäsamettiselle penkille ja nojasi päätään\nseinään.\n\nSimonne oli sitä mieltä, että rouva Bronin oli saatava pienet\nsivutulonsa. Hän taputteli ilosta käsiään ja ahmi silmillään Fontania,\njonka kasvot olivat kuin pukin ja elehtivät alituisesti; silmät, nenä\nja suu eivät pysyneet hetkeäkään aloillaan.\n\n-- Oi, tuota Fontania! mutisi tyttö. Hän on vallan järjettömän\nhullunkurinen, kukaan ei vedä hänelle vertoja!\n\nLämpiön molemmat ovet olivat selällään siihen käytävään, jota\nkuljettiin kulissien väliin. Pitkin keltaista seinää, jota vahvasti\nvalaisi näkymätön kaasulyhty, juoksi miehiä näyttämöpuvuissa kuin\nvarjokuvia, naisia, jotka olivat melkein alasti, huivit olkapäillään,\nkaikki toisen näytöksen näyttelijät, hampparit \"Mustan pään\"\nkapakkakohtauksesta, ja käytävän päästä kuului jalkain töpinää, kun\nnäyttelijät astuivat alas ne viisi porrasta, jotka johtivat\nnäyttämölle. Kun pitkä Clarisse juoksi ohi, huusi Simonne hänelle\njotakin, johon hän vastasi palaavansa takaisin pian. Ja hän tulikin\nmelkein heti väristen vilusta Iriksen ohuessa vaipassa ja vyössä.\n\n-- Hitto vieköön, sanoi hän, nyt ei ole lämmin; ja kaiken lisäksi\nunohdin turkkini aitioon!\n\nSitten hän asettui takan luo paistattamaan sääriään, joiden kudottujen\nnimettömäin läpi näkyi ruusunpunaisia läiskiä. Hän kuiskasi hiljaa:\n\n-- Prinssi on tullut.\n\n-- Ahaa! huudahtivat toiset uteliaina.\n\n-- Juuri sen vuoksi juoksin, tahdoin nähdä hänet... Hän istuu\nensimmäisessä etuaitiossa oikealla, samassa paikassa kuin torstainakin.\nKolmas kerta viikon kuluessa. Kyllä tuolla Nanalla on onnea!... Ja minä\nlöin jo vetoa siitä, ettei prinssi enää tulisi!\n\nSimonne avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta samassa kuului huuto\nuudistuvan: \"Kolkutettu on!\"\n\n-- Alku on hyvä! Kolme kertaa, sanoi Simonne saatuaan äänensä kuulumaan.\nTehän tiedätte, että hän ei tahdo mennä Nanan luo; hän ottaa hänet\nmukanaan; se maksaa korkeudelle sieviä summia.\n\n-- Luulisi! Kun syödään ulkona! mutisi Prullière ilkeästi, noustessaan\nseisomaan katsahtaakseen peiliin; aitioissa häntä ihailtiin kauniina\nmiehenä.\n\n-- Kolkutettu on! Kolkutettu on! kaikui kuuluttajan ääni häipyen hänen\njuostessaan eri kerroksissa ja käytävissä.\n\nKoska Fontan tiesi, miten ensimmäinen kohtaus prinssin ja Nanan välillä\noli tapahtunut, kertoi hän nyt koko jutun molemmille naisille, jotka\ntunkeutuivat hänen lähelleen ja nauroivat ääneen, kun hän kertoi heille\nerinäisiä yksityiskohtia. Vanha Bosc ei, täysin välinpitämättömänä,\nviitsinyt liikahtaakaan. Nuo asiat eivät enää huvittaneet häntä. Hän\nsilitteli isoa, punaista kissaa, joka oli mukavasti kääriytynyt\nkiemuraan samettipenkille, ja lopulta otti sen syliinsä hupsahtaneen\nkuninkaan hyväntahtoisella hellyydellä. Kissa köyristi selkäänsä;\nhaisteltuaan kauan hänen valkoista, pitkää partaansa se pakeni kaikesta\npäättäen kumin hajua vieroen takaisin penkilleen nukkumaan. Bosc pysyi\nvakavana ja ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Yhdentekevää! Sinun sijassasi minä tilaisin kahvia enkä samppanjaa;\nkahvi on parempaa, sanoi hän äkkiä Fontanille, kun tämä oli lopettanut\nkertomuksensa.\n\n-- On jo aloitettu! kaikui pitkäveteinen ja käheä ääni. On jo\naloitettu! On jo aloitettu!\n\nHuutoa kuului hetken, sitten nopeita askelia, ja käytävän ovesta, kun\nse avautui, muutamia soiton tahteja, etäistä sorinaa. Kun ovi taas\nsuljettiin, kuului vain kumea jymähdys.\n\nTaiteilijain lämpiössä oli taas ahdistavan äänetöntä, aivan kuin se\nolisi ollut sadan penikulman päässä katsomosta, jossa joukko jo taputti\nkäsiään. Simonne ja Clarisse alkoivat taas puhua Nanasta. Siinä oli\ntyttö, joka ei hätäillyt! Edellisenä iltana hän oli myöhästynyt\nnäyttämöltä. Mutta kaikki vaikenivat, kun pitkä tyttö pisti päänsä\novesta ja jatkoi heti matkaansa huomattuaan erehdyksensä. Se oli Satin,\nhattu ja harso päässään, ilme kuin hienolla naisella, joka tulee\nvieraisille. Oikea katuluuta, mutisi Prullière, joka vuoden päivät oli\nnähnyt Satinin Variétés-kahvilassa. Ja Simonne kertoi, että Nana\ntunnettuaan hänet entiseksi koulutoveriksi, oli saanut päähänsä, että\nhänen oli esiinnyttävä, ja kiusasi sitä Bordenavelta.\n\n-- Kas vaan! Hyvää iltaa! sanoi Fontan ja löi kättä herra Mignonin ja\nFaucheryn kanssa, jotka tulivat lämpiöön.\n\nVanha Bosckin ojensi sormensa, sillä välin kuin naiset syleilivät\nMignonia.\n\n-- Tänään on varmaankin hyvä yleisö? kysyi Fauchery.\n\n-- Kerrassaan mainio! vastasi Prullière. Ovat totisesti innoissaan!\n\n-- Entä te, lapseni, huomautti Mignon, nyt on jo varmaan teidän\nvuoronne!\n\nKyllä, kohta. Heidän piti olla mukana vasta neljännessä kuvaelmassa.\nBosc vain nousi kuin ainakin vanha näyttämönpolkija, joka tuntee, että\nhänen vuorosanansa tulee. Juuri silloin kuuluttaja ilmaantui ovelle.\n\n-- Herra Bosc! Neiti Simonne! huusi hän.\n\nSimonne heitti äkkiä turkistakin ylleen ja riensi ulos. Hätäilemättä\nBosc otti kruununsa, jonka hän kevyesti läjäyttäen asetti päähänsä, ja\nsitten hän laahustavin askelin ja horjuvin jaloin meni ulos muristen\nharmistuneena kuin ainakin ihminen, jonka lepoa häiritään.\n\n-- Olittepa perin rakastettava viimeisessä pakinassanne, sanoi Fontan\nkääntyen Faucheryn puoleen. Mutta minkä vuoksi sanotte näyttelijöitä\nturhamaisiksi?\n\n-- Niin, poikaseni, miksi sanot sellaista? huudahti Mignon taputellen\nisoilla kämmenillään sanomalehtimiehen heiveröisiä hartioita, niin että\nkoko mies notkui.\n\nPrullière ja Clarisse tukahduttivat naurunsa. Jo jonkin aikaa oli koko\nnäyttelijäkuntaa huvittanut ilveily, jota esitettiin kulissien välissä.\nMignon raivoissaan vaimonsa oikusta, joka ei tuottanut perheelle muuta\nkuin epäilyttävää kiitosta lehdissä, oli keksinyt kostaa jakelemalla\nFaucherylle ylenmäärin ystävyydenosoituksiaan. Joka ilta heidän\ntavatessaan toisensa näyttämöllä hän löi ja paiskoi toista ikään kuin\nylitsepursuvan ystävyyden ajamana; ja tämän lihakasan rinnalla pienen\nja hennon Faucheryn täytyi pakotetusti hymyillen ottaa vastaan iskut,\njottei joutuisi riitaan Rosen aviomiehen kanssa.\n\n-- Ahaa, poikani, te loukkaatte Fontania! hoki Mignon ja jatkoi\npeliään. Asentoon! Yksi, kaksi, ja tuossa keskelle rintaa!\n\nHän hyökkäsi ja antoi nuorelle miehelle niin kovan täräyksen nivuksiin,\nettä Fauchery hetkeksi kalpeni eikä saanut sanaa suustaan. Clarisse\nosoitti silmiään räpäyttämällä toisille Rose Mignonia, joka lämpiön\novelta oli nähnyt kohtauksen. Hän meni suoraan sanomalehtimiehen luo,\nkuin hän ei olisi huomannutkaan miestään, nousi varpailleen ja paljain\nkäsivarsin pikkutytön puvussaan ojensi otsansa Faucherylle lapsellisen\nhyväilevästi.\n\n-- Hyvää iltaa, pikkunen, sanoi Fauchery ja suuteli häntä\ntuttavallisesti.\n\nSe oli hyvitys. Mignon ei ollut huomaavinaankaan suuteloa; teatterissa\nkaikki suutelivat hänen vaimoaan. Mutta hän hymyili vilkaistessaan\nohimennen sanomalehtimieheen; tämä kyllä saisi maksaa korkoineen Rosen\nuhman!\n\nKäytävän patjoitettua ovea avattiin vähänväliä, ja katsomosta kuului\nlämpiöön joka kerta myrskyisiä kättentaputuksia. Simonne palasi\nnäyttämöltä kohtauksensa jälkeen.\n\n-- Oo, ukko Boscilla oli totisesti menestys! huudahti hän. Prinssi oli\nnaurusta kippurassa ja taputteli käsiään muitten mukana, niinkuin\nhänelle olisi siitä maksettu... Mutta tunnetteko sen pitkän herran,\njoka istuu prinssin vieressä etuaitiossa? Komea mies, hienonnäköinen ja\nmuhkea poskiparta.\n\n-- Se on kreivi Muffat, vastasi Fauchery. Minä tiedän, että prinssi\ntoissapäivänä keisarinnan luona kutsui hänet päivällisille täksi\npäiväksi... Niiden jälkeen hän on kai narrannut kreivin mukaansa.\n\n-- Mitä! Kreivi Muffat, mehän tunnemme hänen appensa, Auguste? sanoi\nRose kääntyen miehensä puoleen. Tiedäthän, markiisi de Chouardin, jonka\nluona minä olen ollut laulamassa?... Vallan oikein, hän on myöskin\nkatsomossa. Näin hänet jossain aitiossa. Siinä on ukkoa...\n\nPrullière, joka istui suunnattomalla töyhdöllään, huusi hänelle:\n\n-- No, Rose, nyt meidän on mentävä!\n\nRose seurasi häntä lausettaan lopettamatta juoksujalkaa. Samalla rouva\nBron, teatterin portinvartijatar tuli siihen, sylissään suuri\nkukkavihko. Simonne kysyi iloissaan, olisiko se hänelle, mutta rouva\nBron ei vastannut muuta kuin keikautti päätään Nanan pukuhuonetta\nkohti, joka oli käytävän päässä. Kylläpä tuo Nana hukutettiin kukkiin!\nKun rouva Bron tuli takaisin, oli hänellä kirje Clarisselle, joka\nkirosi puoliääneen. Taaskin tuo sietämätön hännystäjä la Faloise! Siinä\noli mies, joka ei päästänyt häntä eroon! Saatuaan kuulla herran\nodottavan portinvartijan huoneessa Clarisse tiuskasi:\n\n-- Sanokaa, että tulen näytöksen loputtua... Minä kyllä annan hänelle\nniin, että muistaa.\n\nFontan, joka oli juossut siihen, hoki:\n\n-- Rouva Bron, kuulkaa... Kuulkaa, rouva Bron!... Tuokaa väliajalla\nkuusi pulloa samppanjaa.\n\nMutta kuuluttaja oli taaskin tullut hengästyneenä ja huusi laulavalla\näänellä:\n\n-- Kaikki näyttämölle!... Nyt on teidän vuoronne, herra Fontan!\nRientäkää! Rientäkää!\n\n-- Hyvä on, ukko Barillot, tullaan, vastasi Fontan kiireesti.\n\nRientäessään rouva Bronin jälkeen hän toisti:\n\n-- Se on siis sovittu, kuusi pulloa samppanjaa väliajalla lämpiöön...\nNyt on minun nimipäiväni, minä maksan...\n\nSimonne ja Clarisse olivat poistuneet kahisevin hamein. Kaikki\nkatosivat, ja kun ovi oli kumeasti sulkeutunut, kuului ulkoa taas\nraekuuro piiskaavan hiljaisen lämpiön ikkunoita. Pieni kalpea ukko\nBarillot, joka oli ollut kolmekymmentä vuotta teatterin kuuluttaja,\nlähestyi tuttavallisesti herra Mignonia ja tarjosi hänelle rasiastaan\nnuuskaa. Tämä hyppysellinen, joka annettiin ja otettiin vastaan, soi\nhänelle lyhyen lepohetken alituisessa juoksussaan portaissa ja\npukuhuoneissa. Vielä kumminkin puuttui rouva Nana, niinkuin Barillot\nhäntä nimitti; mutta hän teki oman päänsä mukaan eikä välittänyt\nhitustakaan sakoista; jos häntä huvitti tulla liian myöhään\nnäyttämölle, niin hän tuli. Barillot pysähtyi ihmeissään ja mutisi:\n\n-- Mitä hittoa! Hänhän on valmis, hän on tuolla... Hän mahtaa tietää,\nettä prinssi on saapunut!\n\nNana näyttäytyi todellakin käytävässä kalakauppiaaksi puettuna,\nvalkoisin käsivarsin ja valkoisin kasvoin, pari ruusunpunaista läiskää\nsilmien alapuolella. Hän ei tullut lämpiöön, vaan nyökäytti vain\npäätään Mignonille ja Faucherylle.\n\n-- Hyvää iltaa! Miten sujuu?\n\nAinoastaan Mignon puristi tarjottua kättä, ja sitten Nana ryhdikkäänä\nkuin kuningatar jatkoi matkaansa pukijattarensa saattamana, joka käveli\nhyvin lähellä takana ja kumarteli korjatakseen hänen hameensa poimuja.\nPukijattaren perästä tuli viimeisenä Satin, joka koetti näyttää\narvokkaalta ja säädylliseltä, mutta oli jo ikävään kuolemaisillaan.\n\n-- Entä Steiner? kysyi Mignon äkkiä.\n\n-- Herra Steiner on matkustanut Loiretiin, sanoi Barillot lähtiessään\njälleen näyttämölle. Luulen, että hän ostaa sieltä maatilan.\n\n-- Vallan oikein, niin, maatilan Nanalle.\n\nMignon oli tullut vakavaksi. Tuo Steiner oli aikaisemmin luvannut\nRoselle talon! Sentään piti varoa loukkaamasta ketään, sillä tilaisuus\nsaattoi vielä tarjoutua. Ajatuksiinsa vaipuneena, mutta aina\nvaikuttavana Mignon käveli edestakaisin takan ja ison peilin väliä.\nLämpiössä ei ollut muita kuin hän ja Fauchery. Sanomalehtimies oli\nväsyneenä heittäytynyt nojatuoliin, jossa hän pysytteli silmät puoleksi\nummessa aivan hiljaa välittämättä Mignonin silmäyksistä. Näin kahden\nkesken Mignon ei välittänyt taputella häntä; mitä iloa siitä olisi\nollut, kun ei naurajia ketään ollut läsnä? Fauchery nautti näiden\nmuutamien minuuttien levosta, ojenteli jalkojaan laiskasti takkaa\nkohden ja tuijotti kattoon tai antoi katseensa harhailla kellosta\nilmapuntariin. Mignon pysähtyi Potierin patsaan luo, katseli sitä\nhajamielisesti ja palasi taas akkunan luo, josta näkyi pihamaan musta\nkuilu. Sade oli lakannut, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jonka\nkoksivalkean kova lämpö ja lepattavat kaasuliekit tekivät entistä\nraskaammaksi. Kulisseistakaan ei kuulunut ääniä. Portaat ja käytävät\nolivat kuolemanmykät. Oli juuri näytöksen lopun äänettömiä hetkiä,\njolloin kaikki näyttelijät ovat näyttämöllä täyttäen sen jonkin\nloppukohtauksen kumeilla sävelillä ja tyhjä lämpiö nukahtaa hillittyyn\nhuminaan.\n\n-- Uh, mokomat kameelit! kaikenlaisia olioita! kuului äkkiä Bordenave\nkäheästi huutavan.\n\nHän tuli nyt vasta ja alkoi torua kahta statistia, jotka olivat olleet\npilata koko kohtauksen. Huomattuaan Mignonin ja Faucheryn hän kutsui\nnäitä katsomaan jotain erikoista: prinssi oli pyytänyt saada onnitella\nNanata tämän pukuhuoneessa ensi väliajalla. Mutta kun hän otti herrat\nmukaansa alas näyttämölle, meni ohjaaja ohi.\n\n-- Anna sakkoa noille elukoille Fernandelle ja Marialle, huusi\nBordenave raivoissaan.\n\nSitten hän rauhoittui ja koetti omaksua jalon isän arvokkuuden ja\nkuivattuaan kasvonsa nenäliinallaan lisäsi:\n\n-- Minä otan vastaan hänen korkeutensa.\n\nVäliverho laski pitkällisten taputusten kaikuessa.\n\nNäyttämön hämärässä, jota parrastulet eivät enää valaisseet,\nhajaannuttiin äkkiä ja juostiin pois; näyttelijät ja statistit\nriensivät pukuhuoneisiinsa; koneenkäyttäjät poistivat nopeasti\nnäyttämökoristeet.\n\nSimonne ja Clarisse olivat pysähtyneet taustalle ja keskustelivat\nhiljaa. Kahden vuorosanan väliajalla he olivat näyttämöllä järjestäneet\njonkin asian. Kun Clarisse tarkoin harkitsi, oli hänestä parasta olla\npuhumatta mitään la Faloiselle, joka ei tahtonut Gagan vuoksi kokonaan\nluopua hänestä. Simonnen piti vain koristelemattomasti selittää la\nFaloiselle, että tuolla tavoin ei solmittu suhteita naiseen. Hänen\ntoisin sanoen piti antaa la Faloiselle potkut.\n\nPuettuna koomillisen oopperan pesijättäreksi ja turkistakki yllään\nSimonne meni alas kapeita kierreportaita, joiden askelmat olivat\nrasvaiset ja seinät kosteat, portinvartijan huoneeseen. Se oli\ntaiteilijoiden ja johtokunnan käytävien välissä; oikealla ja vasemmalla\noli lasiseinät ja se muistutti isoa lyhtyä, jossa paloi kaksi liekkiä.\nErääseen laatikkoon oli lykätty sanomalehtiä ja kirjeitä läjään.\nPöydällä oli unohdettujen likaisten lautasten välissä kukkavihkoja\nodottamassa vuoroaan ja vanhat kureliivit, joihin portinvartija ompeli\nuusia napinreikiä. Tässä siivottomassa sopessa istui keskellä sen\nepäjärjestystä neljällä olkipohjaisella tuolilla hienoja herroja,\nkäsissä hansikkaat; he olivat maailmanmiehiä ja odottelivat nyt\nrauhallisesti ja alistuvasti jotakin. He käänsivät päätään aina, kun\nrouva Bron toi näyttelijättäriltä jonkin vastauksen. Juuri nyt rouva\nBron oli antanut kirjeen nuorelle miehelle, joka luki sen nopeasti\nkaasun valossa. Hän kalpeni, kun hän nyt näki täällä usein toistuvan\nlauseen: \"Tänä iltana ei sovi, rakas ystävä, minulla on muuta\ntehtävää\". La Faloise istui eräällä tuoleista aivan perällä pöydän ja\nkamiinin välissä; hän näytti päättäneen viettää iltansa siinä, mutta\noli kuitenkin levoton. Hän koukisti jalkojaan, sillä hänen pitkien\nsääriensä luona leikki kissanpoikue; emä itse istui liikahtamatta ja\nkatseli häntä keltaisilla silmillään.\n\n-- Tekö se olettekin, neiti Simonne? Mitä haluatte? kysyi rouva Bron.\n\nSimonne pyysi rouva Bronia lähettämään ulos la Faloisen, mutta rouva ei\nheti saattanut täyttää tätä pyyntöä. Hän piti portaiden alla\njonkinlaista anniskelua, jonne statistit väliajoilla tulivat juomaan\nlasillisen minkä mitäkin. Juuri nyt hänellä oli puolisen tusinaa pitkiä\nmiehenroikaleita, jotka olivat vielä puetut \"_Mustan Pään_\"\nkapakan hamppareiksi. Näillä oli hirveän kiire ja olivat kuolla janoon,\nja se sai rouva Bronin pään hiukan sekaisin. Kaapissa paloi\nkaasuliekki, ja siellä oli tinalla päällystetty pöytä sekä hyllyjä\navattuine pulloineen. Kun avasi tämän hiilikellarin oven, levisi sieltä\nväkevä viinanhaju, joka sekaantui huoneen ummehtuneeseen ilmaan ja\npöydällä olevien kukkavihkojen tuoksuun.\n\n-- Siis, sanoi portinvartijatar annettuaan statisteille juotavaa,\ntahdotte tavata tuota pientä tummaveristä, vai mitä?\n\n-- En, ei mitään tyhmyyksiä! vastasi Simonne. Tahdon puhutella tuota\nlaihaa tuolla kamiinin luona, sitä, jonka housuja kissa nyt haistelee.\n\nSimonne vei la Faloisen eteiseen. Toiset herrat odottelivat\nalistuvasti, vaikka he olivat vähällä tukehtua lämpöön ja tuoksuihin,\nja hampparit tyhjensivät lasejaan portailla seisten ja letkautellen\ntoisiaan juoppojen käheillä kompasanoilla.\n\nNäyttämöllä Bordenave haukkui koneenkäyttäjiä, jotka eivät tarpeeksi\nvikkelään saaneet pois entisiä näyttämölaitteita. He vitkastelivat\ntietenkin tahallaan, jotta prinssi saisi kulissin niskaansa.\n\n-- Vetäkää! Vetäkää! huusi konemestari.\n\nLopulta saatiin taustaverho vedetyksi ylös, ja näyttämö oli paljas.\nMignon, joka vaani Faucherytä, käytti hyväkseen tilaisuutta ja aloitti\nystävyydenosoituksensa. Hän otti sanomalehtimiehen vahvoihin käsiinsä\nja huusi:\n\n-- Varokaa! Tuo tanko oli murskata teidät!\n\nHän nosti toisen ilmaan ja ravisteli häntä, ennenkuin laski hänet taas\nmaahan. Kuullessaan työläisten hillittömän naurun Fauchery kalpeni;\nhänen huulensa vapisivat, ja hän oli hyvällä alulla suuttua. Mignon oli\nolevinaan osaaottavainen ja murjoi häntä ystävällisillä iskuillaan\nsanellen:\n\n-- Olen niin huolissani teidän terveydestänne!... Hitto vieköön,\nolisipa kaunista, jos teille sattuisi vahinko!\n\n\"Prinssi! Prinssi!\" mutistiin joka puolelta, ja kaikki tuijottivat\nkatsomon pieneen oveen. Toistaiseksi näkyi vain Bordenaven kumartunut\nselkä ja paksu häränniska, joka taipui eteenpäin ja pullistui hänen\nalamaisesti kumarrellessaan. Sitten prinssi tuli näkyviin isona ja\nlihavana, vaaleapartaisena ja punertavana, kaikessa perinpohjaisen\nelostelijan hienostunut leima; vahvat lihakset piirtyivät\nmallikelpoisen pilkannutun alta. Hänen perässään tulivat kreivi Muffat\nja markiisi de Chouard. Tämä näyttämön soppi oli pimeä, ja ryhmä\npeittyi sen mustiin varjoihin. Bordenave puhui karhunkesyttäjän\näänellä, joka värisi teeskenneltyä liikutusta, miellyttääkseen\nkuningattaren poikaa, josta oli kerran tuleva kuningas. Hän sanoi:\n\n-- Jos hänen korkeutensa suvaitsee seurata minua... Hänen korkeutensa\nsuvainnee tulla tätä tietä... Hänen korkeutensa tahtonee olla\nvaruillaan...\n\nPrinssi ei hätäillyt lainkaan, vaan katseli huvitettuna\nnäyttämötyöläisten puuhia. He olivat juuri laskeneet alas kaasurampin\njoka riippuen rautaketjuista valaisi kirkkaasti näyttämön. Muffat, joka\nensikertaa oli väliverhon toisella puolella, oli hyvin hämmästynyt ja\ntunsi haluttomuutta, pelonsekaista inhoa. Hän katsoi kattoon, jossa\ntoisia ramppeja liekit pieninä loisti sinisinä kuin tähdet keskellä\nhirsiä ja kaikenpaksuisia köysiä, portaita ja taustaverhoja, jotka\nolivat levällään ilmassa kuin suunnattomat, kuivamaan ripustetut\npyykkivaatteet. -- Hellittäkää! huusi konemestari. Prinssin täytyi itse\nvaroittaa kreiviä. Eräs tausta laskettiin alas. Pantiin juuri kuntoon\nkolmannen näytöksen lavastusta, joka esitti Etnan luolaa. Miehet\nlykkäsivät tankoja kulissirakoihin, toiset toivat lisää kulisseja,\njotka olivat olleet näyttämön seinää vasten nojallaan, ja sitoivat ne\nvahvasti köysillä tankoihin. Saadakseen aikaan sen valovaikutelman,\njoka tuli Vulkanuksen pajasta taustalle, oli eräs lampunsytyttäjä\npystyttänyt verhon, jonka punaisten lasien läpi kaasuvalo hohti.\nNäennäisesti kaikkialla oli vaan sekasortoa ja tuuppimista, mutta\njokainen liike oli etukäteen laskettu, ja keskellä tämän kiireen\nkuiskaaja käveli verrytelläkseen väsyneitä jalkojaan astuen lyhyin\naskelin.\n\n-- Hänen korkeutensa on ylenpalttisen suosiollinen, sanoi Bordenave\nalituiseen kumarrellen. Teatteri ei ole kovin suuri, mutta me koetamme\ntehdä parastamme... Jos hänen korkeutensa suvaitsisi seurata minua...\n\nKreivi Muffat läksi pukuhuoneiden käytävää kohti. Näyttämön lattian\nvahva kaltevuus hämmästytti häntä, ja hänen levottomuutensa johtui\nsuureksi osaksi siitä, että hänestä tuntui kuin lattia liikkuisi hänen\njalkojensa alla. Avonaisten kulissirakojen läpi näkyi alakerrassa\npalavat tulet; siellä oli maanalainen elämä, mustia onkaloita,\nihmisääniä ja kellari-ilmaa. Mutta muuan pikkujuttu pysäytti hänet, kun\nhän läksi. Kaksi pientä neitosta kolmannen näytöksen puvuissa jutteli\nväliverhon raon kohdalla. Toinen nousi varpailleen ja suurentaen rakoa\nsormillaan nähdäkseen paremman etsi yleisöstä tuttavia.\n\n-- Minä näen hänet, huudahti tyttö äkkiä. Oo, sitä lurjusta!\n\nBordenave, joka tunsi itsensä häväistyksi, hillitsi itsensä, ettei\npotkaisisi tyttöä. Mutta prinssi hymyili kuunnellessaan ja tarkasteli\ntuota tyttölasta, joka antoi palttua hänen korkeudelleen. Nainen nauroi\nröyhkeästi. Bordenave sai kuitenkin prinssin mukaansa. Kreivi Muffat\nhikoili ja otti hatun päästään; häntä vaivasi eniten tuo paksu,\ntukahduttava ja liian kuuma ilma, joka tuoksui kirpeästi kulisseilta,\nhaisi kaasulta, liimaväriltä, pimeiden sokkeloiden lialta ja statistien\nepäilyttäviltä alusvaatteilta. Käytävässä ilma oli vielä huonompaa;\nsiellä toalettiaineiden, saippuan, hajuvesien pistävä tuoksu, jota\nvirtasi pukuaitioista, sekaantui ihmiseritteiden myrkyttämään ilmaan.\nMennessään ohi kreivi vilkaisi portaita, ja hän hämmästyi sitä valoa ja\nlämpövirtaa, joka tulvi häntä vastaan. Ylhäällä kuului pesuvatien\nheittelemistä, naurua ja huutoa, ovien läiskettä, joita paiskailtiin\nauki ja kiinni ja jotka päästivät tuoksahtamaan naisten hajua ja\nihomaalin myskiä sekoittuneena hiuslaitteiden äitelään tuoksuun. Kreivi\nkäveli pysähtymättä, nopeasti kuin pakoon juosten, vieden mukanaan\npolttavan muiston maailmasta, joka oli hänelle aivan outo.\n\n-- Teatteri on sentään ihmeellinen laitos, sanoi markiisi de Chouard\ntyytyväisen näköisenä kuin ainakin ihminen, joka jälleen tuntee\nolevansa kotonaan.\n\nBordenave tuli lopulta Nanan pukuhuoneeseen, joka oli aivan käytävän\npäässä. Hän avasi muitta mutkitta oven, astui sivulle ja sanoi:\n\n-- Ehkä hänen korkeutensa suvaitsee käydä sisään...\n\nYllätetyn naisen huudahdus kajahti, ja tulijat näkivät Nanan\nvyötäisiään myöten alastomana juoksevan erään verhon taa jättäen\npukijattaren, joka juuri pyyhki hänen ruumistaan, seisomaan pyyheliina\nkädessä.\n\n-- Hyi! Onko laitaa tulla noin huoneeseen? huudahti Nana kätköstään.\nÄlkää tulko, näettehän, että nyt ei voi tulla sisään!\n\nNanan pako ei miellyttänyt Bordenavea.\n\n-- Rauhoittukaahan, rakas lapsi, ei sillä väliä, sanoi hän. Täällä on\nhänen korkeutensa. Älkää nyt olko lapsellinen!\n\nJa kun Nana kieltäytyi näyttäytymästä, vaikka jo hymyili, lisäsi\nteatterinjohtaja myhäilevällä ja isällisellä äänellään:\n\n-- Hyvä jumala, nämä herrat tietävät kyllä, miten nainen on luotu. He\neivät syö teitä.\n\n-- Siitä ei ole varmoja takeita, sanoi prinssi hymyillen.\n\nNaurettiin, mutta liioitellusti korkeuden miellyttämiseksi. Mainio\nsukkeluus, aito pariisilainen, sanoi Bordenave. Nana ei sanonut mitään,\nmutta verho alkoi liikahdella, ilmeisesti hän teki päätöksensä. Veri\nposkia polttaen kreivi Muffat alkoi tarkastella pukuhuonetta. Se oli\nneliskulmainen koppi, katto oli hyvin matalalla, seinät kauttaaltaan\nverhotut havannanruskealla kankaalla. Samanväriset verhot, jotka\nriippuivat kuparitangosta, erottivat huoneen takaosan pieneksi\nkabinetin tapaiseksi. Kaksi isoa ikkunaa antoi teatterin pihaan, tuskin\nkolmen metrin päässä ajansyömästä talonpäädystä, johon ruudut pimeän\ntullen loivat keltaisia neliöitä. Marmorisen pukupöydän vastapäätä\nriippui suuri seinäpeili. Pöydällä oli öljyjä, hajuvesiä ja ihojauheita\nkukkurakaupalla. Kreivi meni ison peilin luo ja huomasi olevansa hyvin\npunainen, ja otsalla oli pieniä hikipisaroita; hän ei katsonut enää\nsinnepäin, vaan asettui pesupöydän luo, jolla oli pesuvati, täynnä\nsaippuavettä, pieniä norsunluisia tarvikkeita; kiinnittivät hänen\nkatseensa hetkeksi. Sama huimaus, jota hän oli tuntenut käydessään\nensikertaa Nanan luona Haussmann-bulevardilla, valtasi hänet jälleen.\nHänestä pukuhuoneen pehmoinen matto tuntui yhä pehmoisemmalta;\nkaasuliekit pukupöydän ja suuren peilin kohdalla tuntuivat viheltäen\npolttavan hänen ohimoitaan. Hetkisen hän luuli pyörtyvänsä tässä\nnaisentuoksussa, jota hän sai imeä vereensä kuumana, kymmenkertaista\nvoimakkaampana täällä matalan katon alla, ja hän heittäytyi istumaan\npatjoitetulle sohvalle ikkunoiden väliin. Hän nousi kumminkin melkein\nheti, palasi pukupöydän luo; hänen hajamielinen katseensa ei enää\nnähnyt mitään, ja hän muisteli tuberoosivihkoa, joka muinoin eräässä\ntilaisuudessa oli kuihtunut hänen huoneessaan ja ollut tappaa hänet\ntuoksullaan. Kun tuberoosit kuihtuvat, ne tuoksuvat ruumiilta.\n\n-- Kiirehdi toki! kuiskasi Bordenave pistäen päänsä verhon taa.\n\nPrinssi kuunteli sillä välin huvitettuna markiisi de Chouardia, joka\notti pöydältä jäniksen käpälän ja selitti, miten sillä levitettiin\nkasvoille valkoista ihomaalia. Nurkastaan Satin katseli neitseellisen\npuhtaine kasvoineen huoneessa olevia herroja pukijattaren rouva Julesin\njärjestäessä Nanan trikoita ja tunikaa. Rouva Julesilla ei enään ollut\nikää; hänen kasvonsa olivat kuin pergamenttia ja piirteet ilmeettömät\nkuin vanhalla tytöllä, jota kukaan ei ole tuntenut nuorena. Hän oli\nkuivunut pukuhuoneitten kuumassa ilmassa Pariisin kuuluisimpien säärien\nja kaulojen keskellä. Hänellä oli aina yllään sama haljahtanut musta\nhame, ja hänen litteällä liivinrinnallaan oli sydämen kohdalla\nmetsällinen neuloja.\n\n-- Hyvät herrat, suokaa anteeksi, sanoi Nana vetäisten verhon sivulle,\nmutta minä hämmästyin kovasti...\n\nKaikki kääntyivät katsomaan. Hän ei ollut lainkaan puettu, hän oli vain\nvetänyt ympärilleen pienen pumpulisen liivin, joka hiukan peitti hänen\nrintaansa. Herrat olivat muka ajaneet hänet pakoon silloin juuri, kun\nhän riisui kalakaupustelijan pukua. Takaa riippui hänen housuistaan\npaidanhelmustaa. Paljain käsivarsin, paljain olkapäin, paisuvin nisin\nhän näyttäytyi nuoruutensa vaaleassa ja mehevässä kauneudessa pidellen\nyhä kiinni verhosta toisella kädellään, ikäänkuin pienimmästäkin syystä\nvetäytyäkseen suojaan.\n\n-- Niin, hämmästyin todella, en ikinä enää uskalla ... soperteli hän ja\nnäytteli kainoa; kaulalla väreilivät ruusunpunaiset veriaallot, ja\nhuulilla leikki jo hymy.\n\n-- Tule esiin vaan, koska sinut kerran havaitaan hyväksi! huusi\nBordenave.\n\nNana näytteli vielä hetken viattoman tytön epäröivää ilmettä,\nliikahteli kuin kutiaisi ja toisti:\n\n-- Teidän korkeutenne suo minulle liian suuren kunnian... Pyydän teidän\nkorkeuttanne suomaan anteeksi, että tällä tavoin otan teidän\nkorkeutenne vastaan...\n\n-- Juuri minähän tulen sopimattomasti, sanoi prinssi, mutta en voinut\nvastustaa haluani onnitella teitä...\n\nTullakseen pukupöydän luo Nana meni aivan tyynesti alushousuisillaan\nherrojen keskeen, jotka väistyivät antaakseen hänelle tietä. Hänellä\noli hyvin vankat lanteet, ja housut paisuivat kuin pallo, kun hän vielä\nkerran rinnat pystyssä tervehti hymyillen viehättävään tapaansa. Hän\noli samassa tuntevinaan kreivi Muffatin ja ojensi tälle kätensä kuin\nainakin ystävälle. Sitten soimasi hän kreiviä siitä, että tämä ei ollut\ntullut hänen illallisilleen. Hänen korkeutensa suvaitsi tehdä pilaa\nkreivi Muffatista, joka änkytteli ja puhui ääni vapisten järkytettynä\nsiitä, että oli hetkisen tulikuumassa kädessään pitänyt Nanan pientä,\nsaippuavedestä viileätä kättä. Kreivi oli syönyt päivällistä prinssin\nluona, joka oli suursyömäri ja mahtava juomaveikko. Molemmat olivat\nhiukan päissäänkin, mutta he käyttäytyivät siitä huolimatta hienosti.\nPeittääkseen liikutustaan Muffat ei keksinyt muuta kuin valitella\nkuumuutta.\n\n-- Kylläpä täällä on kuuma! sanoi hän. Miten te, hyvä rouva, voitte\nelää tällaisessa pätsissä?\n\nKeskusteltiin edelleen samasta aiheesta, kun pukuhuoneen oven takaa\nalkoi kuulua meluavia ääniä. Bordenave avasi pienen luostarimaisen\nristikkoluukun. Siellä oli Fontan, Prullière ja Bosc, jotka tulivat\nsamppanjapullot kainalossa ja lasit kädessä. Fontan koputti ja huusi,\nettä nyt oli hänen nimipäivänsä, ja hän tarjosi samppanjaa. Nana kysyi\nsilmillään prinssiltä, oliko hänen avattava ovi. Tietenkin, miksikä ei!\nHänen korkeutensa ei tahtoisi häiritä ketään, vaan hän olisi\npäinvastoin ylen iloinen. Odottamatta lupaa Fontan tuli huoneeseen ja\nsanoi:\n\n-- Minä en ole saita, minä tarjoan samppanjaa...\n\nSamassa hän huomasi prinssin, jonka hän ei tietänyt olevan täällä. Hän\nmykistyi heti, tekeytyi naurettavan juhlalliseksi ja lisäsi:\n\n-- Kuningas Dagobert on käytävässä ja pyytää saada kilistää teidän\nkuninkaallisen korkeutenne kanssa.\n\nPrinssi hymyili, ja kaikista pila oli suurenmoinen. Pukuhuone oli\nvallan liian pieni koko tälle seuralle; täytyi pakkautua yhteen. Satin\nja rouva Jules pysyttelivät taka-alalla verhon luona, ja herrat\nparveilivat puolialastoman Nanan ympärillä. Noilla kolmella\nnäyttelijällä oli vielä samat puvut kuin toisessa näytöksessä.\nPrullière riisui päästään sveitsiläisen amiraalihattunsa, jonka\ntöyhtö oli liian korkea tämän matalan katon alle, mutta Bosc\npurppuravaipassaan ja peltikruunussaan seisoi vakavasti humalaisilla\njaloillaan ja tervehti prinssiä kuin kuningas, joka ottaa vastaan\nmahtavan naapurin pojan. Kaadettiin laseihin ja juotiin.\n\n-- Minä juon teidän korkeutenne maljan! sanoi ukko Bosc kuninkaallisen\narvokkaasti.\n\n-- Armeijan malja! lisäsi Prullière.\n\n-- Venuksen malja! huudahti Fontan.\n\nPrinssi tarttui kohteliaasti lasiinsa. Hän piti pienen tauon, kohotti\nkolmasti lasiaan ja sanoi:\n\n-- Hyvä rouva ... amiraali ... sire...\n\nSitten hän joi lasinsa pohjaan yhteen menoon. Kreivi Muffat ja markiisi\nde Chouard tekivät samoin. Nyt ei enää laskettu leikkiä, nyt oltiin\nhovissa. Tämä teatterimaailma oli todellisen vakavan elämän pilailevaa\njatkoa kaasuliekkien valossa. Nana, joka ei lainkaan muistanut olevansa\nvain alushousuissaan, paidanlieve takaa ulkona, oli olevinaan hieno\nnainen, kuningatar Venus, joka otti pikkuhuoneissaan vastaan maan\nmahtavia. Joka toinen sana oli \"hänen korkeutensa\", Nanan\nkohteliaisuudet olivat kuin ruhtinaallisen henkilön, ja hän kohteli\nmolempia renttuja, Boscia ja Pruliièreä, kuin ministeriensä saattama\nhallitsija. Ketään ei naurattanut tämä sekamelska, jossa oikea prinssi\nja kruununperillinen oli juomassa näyttelijän samppanjaa ja sopeutui\nniin hyvin tähän jumalien karnevaaliin, näihin kuninkuuden naamiaisiin,\nkeskellä pukijattaria ja ilotyttöjä, ilveilijöitä ja naislihan\nnäyttäjiä Bordenave, johon tilanne tehosi, ajatteli, kuinka paljon\nrahaa hän saattaisikaan ansaita, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa\nsuostuisi samoin esiintymään \"Vaalean Venuksen\" toisessa näytöksessä.\n\n-- Kuulkaapa, sanoi hän tuttavallisesti, emmekö kutsu tänne minun pikku\nnaikkosiani?\n\nNana ei tahtonut. Itse hän kyllä päästi ohjakset irralleen. Fontanin\nirvokas naamio kiehtoi häntä. Hän hieroutui näyttelijää vastaan ja\nkatseli kuin raskas nainen, jota himoittaa jokin inhoittava; äkkiä hän\nsinutteli häntä:\n\n-- No, kaadahan, tyhmyri!\n\nFontan täytti lasit uudelleen, ja sitten juotiin toistamiseen samat\nmaljat.\n\n-- Hänen kuninkaallisen korkeutensa malja!\n\n-- Armeijan malja!\n\n-- Venuksen malja!\n\nMutta Nana vaati kädenliikkeellä puheenvuoroa. Hän kohotti lasinsa\nhyvin korkealle ja sanoi:\n\n-- Ei, ei, Fontanin malja!... Nyt on Fontanin nimipäivä; Fontanin\nmalja!\n\nSitten juotiin kolmatta kertaa, ja onniteltiin Fontania. Prinssi, joka\noli huomannut Nanan katseillaan ahmivan koomikkoa, joi tämän maljan.\n\n-- Herra Fontan, hän sanoi ylhäisen kohteliaasti, minä juon teidän\nmenestykseksenne.\n\nSilloin hänen ylhäisyytensä takin lieve pyyhki Nanan marmorista\npukupöytää. Se oli kuin vuodekomero, kuin ahdas kylpyhuone pesuvadeista\nja sienistä nousevine höyryineen ja kirpeine hajuvesien tuoksuineen,\njotka sekaantuivat samppanjan happamaan pikkuhumalaan. Prinssin ja\nMuffatin, joiden välissä Nana oli kuin kiristyksessä, täytyi nostaa\nkättään, jotteivät koskisi Nanan lanteita tai povea hiukankin\nliikahtaessaan. Rouva Jules odotteli pisaraakaan hikoilematta kasvot\njäykkinä ja liikkumattomina, mutta Satin, huolimatta kaikesta\nturmeltuneisuudestaan, ihmetteli kovin, että oikea prinssi ja\nhännystakkiset herrat antautuivat tekemisiin näyttämöpukuisten\nhampparien kanssa kauniin naisen luona, ja hän ajatteli itsekseen, että\nhienosto ei käyttäytynyt erikoisen siivosti.\n\nMutta käytävässä kuului ukko Barillot soittavan kelloaan. Tullessaan\nNanan pukuhuoneen kohdalle ja vilkaistuaan ovesta hän pysähtyi\nällistyneenä nähdessään nuo kolme näyttelijää vielä toisen näytöksen\npuvuissa.\n\n-- Oh, hyvät herrat, hyvät herrat, änkytti hän, kiiruhtakaa!... Yleisön\nlämpiössä on juuri soitettu.\n\n-- Pyh! sanoi Bordenave rauhallisesti. Yleisö odottakoon!\n\nKoska pullot olivat tyhjät, sanoivat näyttelijät hyvästi ja menivät\nmuuttamaan pukujaan. Bosc, joka oli tiputtanut samppanjaa\ntekopartaansa, otti sen irti ja arvokkaan parran alta ilmestyivät\nnäkyviin juopon piirteet vanhan, ryyppäämiseen sortuneen näyttelijän\nkuluneissa, sinipunervissa kasvoissa. Kuului, kuinka hän portaissa\nsanoi Fontanille käheällä äänellään:\n\n-- Häh? Minä kellistin hänet!\n\nPukuhuoneeseen jäivät vain hänen korkeutensa, kreivi ja markiisi.\nBordenave oli lähtenyt Barillotin kanssa ja sanonut tälle, että hän ei\nsaisi kolkuttaa ilmoittamatta ensin rouvalle.\n\n-- Hyvät herrat, ettehän ota pahaksenne? sanoi Nana ja alkoi\nkäsivarsilleen ja kasvoilleen levitellä ihomaalia, tehden sen erikoisen\nhuolellisesti kolmatta näytöstä varten, jossa hän esiintyi melkein\nalasti.\n\nPrinssi istuutui sohvalle markiisi de Chouardin viereen. Kreivi Muffat\nvain jäi seisomaan. Ne pari lasia samppanjaa, jotka he olivat juoneet\ntukahduttavassa lämmössä, olivat lisänneet heidän humalaansa. Kun Satin\nhuomasi näiden herrojen jäävän hänen ystävättärensä luo, oli hänestä\nsopivinta hävitä kokonaan verhon taa ja istuutua sinne matkalaukun\nkannelle odottelemaan. Rouva Jules hääräili rauhallisesti ja\näänettömästi sanomatta sanaakaan tai vilkuilematta ympärilleen.\n\n-- Te lauloitte rondonne aivan ihmeteltävästi, sanoi prinssi.\n\nKeskustelu saatiin käymään, mutta lauseet olivat lyhyet ja\nniiden välillä oli aina tauko. Nana ei saattanut aina vastata\nkysymyksiin. Siveltyään voidetta käsivarsilleen ja kasvoihinsa hän\npyyhinliinankulmalla veti ihomaalia päälle. Hetkisen hän oli katsomatta\npeiliin, hymyili ja vilkaisi prinssiä lakkaamatta sentään voitelemasta\nitseään valkoisella värillä.\n\n-- Teidän korkeutenne mairittelee minua, mutisi hän.\n\nMonimutkaista hommaa, jota markiisi de Chouard katseli, nauttien siitä\nautuain silmin. Hän sanoi vuorostaan:\n\n-- Eikö orkesteri voisi säestää teitä hiukan hiljemmin? Nyt se peittää\nteidän äänenne, ja se on anteeksiantamaton virhe.\n\nTällä kertaa Nana ei kääntänyt päätään. Hän oli tarttunut\njäniksenkäpälään ja siveli sillä erittäin tarkkaavasti ja kevyesti\nkasvojaan nojautuen etukenoon pukupöytänsä yli, niin että hänen\nvalkoiset alushousunsa pyöristyivät ja pingoittuivat paidan reunan\npistäessä yhä esiin. Mutta koska hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan\nukon kohteliaisuudesta, kumarsi hän ja heilautti lantioitaan.\n\nOli hiljaista. Rouva Jules oli huomannut, että alushousujen\noikeanpuolen lahje oli kulunut rikki, ja hän otti sydämeltään neulan,\nlaskeutui polvilleen ja hääräili tytön jaloissa, joka ei edes näyttänyt\nhuomaavan hänen läsnäoloaan, vaan siroitteli kasvoilleen ihojauhetta\nvälttäen tarkoin sitä osumasta poskipäihin. Mutta kun prinssi sanoi,\nettä jos Nana tulisi Lontooseen, koko Englanti taputtaisi hänelle\nkäsiään, niin tyttö vastasi tähän kohteliaisuuteen rakastettavasti\nhymyillen ja käänsi ihojauhepilven keskeltä silmänräpäykseksi häneen\npäin luonnottoman valkoisen vasemman poskensa. Sitten hän äkkiä muuttui\nvakavaksi; hänen näet oli käytettävä punaista ihomaalia. Hän kallisti\nkasvonsa taas lähelle peiliä, pisti sormensa erääseen tölkkiin ja\nsiveli silmiensä alle punaista ja levitteli sitä varovasti ohimoille\nsaakka. Herrat olivat kunnioitettavasi vaiti.\n\nKreivi Muffat ei tähän mennessä ollut avannut suutaan. Hän ei voinut\nolla ajattelematta nuoruuttaan. Hän asui lapsena kylmässä ja ikävässä\nhuoneessa. Kun hän sitten kuusitoistavuotiaana joka ilta suuteli\näitiään, tunsi hän unissaankin tuon suudelman jäätävän kylmyyden.\nKerran hän oli vilahdukselta ovenraosta nähnyt erään palvelijattaren\npeseytyvän, ja muisto siitä vei häneltä aina rauhan, kunnes hän varttui\nmieheksi ja meni naimisiin. Sitten hänen vaimonsa oli ankarasti\ntotellut aviollisia velvollisuuksia, jotka hänessä itsessään herättivät\nalistuvaa vastenmielisyyttä. Hän oli kasvanut mieheksi ja vanhettunut\ntuntematta lihan himoja ja nautintoja, noudattanut ankaroita\nhartaudenharjoituksia ja järjestänyt elämänsä lakien ja asetusten\nmukaan. Ja nyt hän havaitsi arvaamatta seisovansa näyttelijättären\npukuhuoneessa, alastoman tytön lähellä. Hän, joka ei koskaan ollut\nnähnyt edes kreivitär Muffatin solmivan sukkanauhojaan, sai nyt\nkatsella naisen pukeutumisen salaisimmatkin puolet, keskellä tölkkejä\nja pesuvateja, vahvassa ja huumaavassa tuoksussa. Hänen koko\nolemuksensa oli järkytetty; hän kauhistui ajatellessaan, kuinka Nana\njonkin aikaa pala palalta oli valloittanut hänet, ja hän muisteli niitä\nhartauskirjoja, joita hän oli lukenut, ja kertomuksia pahanhengen\nriivaamista ihmisistä, joista hänelle oli alituiseen lapsesta\nsaakka kerrottu. Hän uskoi paholaiseen. Hänen sekaantuneessa\nmielikuvituksessaan Nana nauruineen, rintoineen ja himollisuutta\nuhkuvine lanteineen oli itse paholainen. Mutta hän päätti olla\njärkkymätön. Hän osaisi kyllä pitää puoliaan.\n\n-- Asia on siis päätetty, sanoi prinssi, joka viihtyi mainiosti\nsohvalla, te tulette ensi vuonna Lontooseen, ja me otamme teidät niin\nhyvin vastaan, ettette koskaan enää palaa Ranskaan... Ah, herra kreivi,\nte ette osaa antaa tarpeellista arvoa kaunottarillenne. Me riistämme ne\nteiltä kaikki.\n\n-- Se ei paljonkaan liikuta häntä, huomautti markiisi Chouard. Kreivi\non hyveen esikuva!\n\nKun Nana kuuli puhuttavan kreivin hyveestä, vilkaisi hän niin\nveitikkamaisesti, että tämä joutui aivan hämilleen. Tällainen tunne\ntuli hänelle yllätyksenä ja sai hänet suuttumaan itseensä. Miksi häntä\noikeastaan harmitti ajatus olla siveellinen, kun se lausuttiin tämän\ntytön kuullen? Hän olisi saattanut lyödä häntä. Mutta kun Nanalta\nputosi jokin pensseli, eikä hän heti löytänyt sitä, vaan kumartui\netsimään, riensi kreivikin apuun, he tunsivat toistensa hengityksen, ja\nVenuksen sitomattomat kiharat valuivat hänen käsilleen. Tämä tuotti\nhänelle omantunnonvaivojen ohella nautintoa, tuota uskovaisten\nnautintoa, joille helvetinpelko kirpeyttää synnin. Samassa ukko\nBarillot huusi oven takaa:\n\n-- Saanko jo kolkuttaa, rouva? Katsomossa aletaan olla levottomia.\n\n-- Aivan kohta, vastasi Nana tyynesti.\n\nHän oli kastellut pensselin pieneen tölkkiin, jossa oli mustaa tushia;\nnenä peiliä vasten ja toinen silmä ummessa hän sillä hieman siveli\nsilmäkarvojaan. Muffat hänen takanaan katseli tätä. Hän näki peilistä\nNanan pyöreät olkapäät ja rinnan, joka peittyi ruusunpunaiseen varjoon.\nVaikka hän koettikin, ei hän voinut olla katselematta Nanan kasvoja,\njotka, toinen silmä ummessa, näyttivät erikoisen uhmaavilta\nposkikuoppineen. Ne olivat kuin täynnä kaipausta. Kun Nana sulki toisen\nsilmänsä ja siveli taas pensselillä, käsitti kreivi kuuluvansa kokonaan\ntuolle naiselle.\n\n-- Hyvä rouva! huusi kuuluttaja taas hengästyneenä. Yleisö polkee\nlattiaan, ja lopulta ne lyövät penkit säpäleiksi... Saanko kolkuttaa?\n\n-- Roskaa! vastasi Nana maltittomasti. Kolkuttakaa vaan, minä en siitä\nvälitä!... Ellen ole valmis, niin odottakoot.\n\nHän tyyntyi ja sanoi katsoen hymyilevästi herroihin:\n\n-- Täällä ei todellakaan voi jutella hetkeäkään rauhassa!\n\nNyt hän oli saanut kasvonsa valmiiksi, samoin käsivartensa. Sormella\nhän vielä siveli kaksi karmiinijuovaa huuliinsa. Kreivi Muffat kiihtyi\nyhä enemmän ihojauheen ja maalin teennäisyyden viettelemänä ja tuntien\nraivoisaa himoa tuohon tyttöön, jolla oli liian punainen suu liian\nvalkoisissa kasvoissa, silmät, joita mustat juovat suurensivat, mutta\npaloivat kuin rakkaudenpiina. Nana meni nyt verhon taa ottaakseen\nylleen Venus-trikoonsa heitettyään pois housunsa. Kainostelemattoman\nrauhallisesti hän avasi sitten pienet liivinsä ja ojensi kätensä rouva\nJulesille, joka veti hänen päälleen lyhythihaisen tunikan.\n\n-- Kiirehtikää, koska jo alkavat suuttua! mutisi hän.\n\nSilmät raollaan ja tuntijan ilmein prinssi katseli rinnan paisuvia\nääriviivoja, ja markiisi de Chouard nyökäytti tahtomattaan päätään\nhyväksymisen merkiksi. Muffat katsoi lattiaan, jottei hän näkisi\nnaista. Venus oli nyt täysin valmis, eikä hänellä ollut yllään\nsanottavasti muuta kuin ohut harso hartioilla. Rouva Jules hääräili\nhänen ympärillään kuin puunukke, silmät ilmeettöminä, ja otti\nnopeasti rinnastaan loppumattomiin neuloja kiinnittääkseen Venuksen\ntunikkaa, jolloin hänen näivettyneet kätensä koskettivat tätä\nmehevää alastomuutta aivan konemaisesti ja sukupuolensa vuoksi\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Kas noin! Hyvä on! sanoi Nana ja vilkaisi viimeistä kertaa peiliin.\n\nBordenave tuli takaisin rauhattomana ja ilmoitti, että kolmas näytös\noli alkanut.\n\n-- Hyvä on! Minä tulen, toisti Nana. Mitä turhaa hälinää tämä on?\nMinäkin saan aina odotella toisia!\n\nHerrat läksivät pukuhuoneesta, mutta eivät sanoneet hyvästi, sillä\nprinssi oli lausunut haluavansa nähdä kolmannen näytöksen kulissien\nlomasta. Kun Nana jäi yksin, katseli hän kummastellen ympärilleen.\n\n-- Missä hän nyt on? kysyi hän.\n\nHän tarkoitti Satinia. Löydettyään tytön verhon takaa matkalaukun\nkannelta odottamasta, vastasi Satin aivan tyynesti:\n\n-- Minä en tahtonut olla sinulle vaivaksi kaikkine herroinesi!\n\nHän sanoi lähtevänsä pois. Mutta Nana ei päästänyt häntä. Ei suinkaan\nSatin ollut hullu! Olihan Bordenave luvannut ottaa hänet! Näytelmän\npäätyttyä asia lyötäisi lukkoon. Satin epäröi. Teatterissa oli aivan\nliian paljon koneita; se ei enää ollut hänen maailmaansa. Hän jäi\nkumminkin.\n\nKun prinssi astui alas pieniä puuportaita, kuului kirouksia ja tappelun\nrähäkkää näyttämön toiselta puolen. Harmillinen juttu, joka pelästytti\nvuorosanojaan odottavia näyttelijöitä. Mignon oli hetkistä\naikaisemmin alkanut jälleen laskea pilaa Faucherystä ja antaa tälle\nystävännaputuksiaan. Hän oli keksinyt antaa Faucherylle luunappeja\nnenään kärpästen suojaksi. Tämä tietysti huvitti kovasti\nnäyttelijöitä. Mutta äkkiä Mignon innostuneena menestyksestään antoi\nsanomalehtimiehelle korvapuustin, oikean, vahvan korvapuustin. Silloin\nhän meni leikissään liian pitkälle. Fauchery ei katsojien vuoksi voinut\nnauraen sietää sellaista; molemmat lakkasivat heti näyttelemästä\npilaansa ja hyökkäsivät toistensa kimppuun kalpeina, kasvot vihan\nvääristämänä. He kierivät maahan erään kulissin taakse, ja sanoivat\ntoisiaan parittajiksi.\n\n-- Herra Bordenave! Herra Bordenave! huuteli hätääntynyt ohjaaja,\npyydettyään prinssiltä anteeksi, että hänen täytyi lähteä hetkiseksi,\nBordenave seurasi ohjaajaa. Kun hän näki lattialla Faucheryn ja\nMignonin, teki hän eleen, joka osoitti, miten vastenmielistä hänestä\noli tuollainen esiintyminen. Kylläpä he osasivat valita sopivan hetken,\njuuri kun hänen korkeutensa oli näyttämön toisella puolella, ja koko\nkatsomo saattoi kuulla! Kiusan kukkulaksi Rose Mignon tuli\nhengästyneenä mennäkseen aivan viime silmänräpäyksessä lavalle.\nVulkanus antoi hänelle vuorosanan, mutta Rose jäi ihmeissään seisomaan\nnähdessään jaloissaan miehensä ja rakastajansa kierittelevän,\ntappelevan ja koettavan kuristaa toisensa tukat pöllyten ja takit\npölystä valkoisina. He olivat hänen tiellään; eräs näyttämötyöläinen\nsai viime tingassa kiinni Faucheryn hatun, juuri kun se peijakas oli\nkieriä näyttämölle. Vulkanus, joka tekaisi juttuja omasta päästään\nhuvittaakseen yleisöä, antoi uudelleen vuorosanan.\n\nMutta Rose seisoi paikoillaan ja tuijotti jähmettyneenä tappelijoita.\n\n-- Älä turhaan töllistele niitä, sähisi Bordenave raivoissaan hänen\nkorvaansa. Heti näyttämölle! Heti!... Tämä ei liikuta sinua! Sinähän\nmyöhästyt!\n\nHän työnsi Rosen menemään, ja tämän oli astuttava tappelevien yli\npäästäkseen näyttämölle. Hän ei ollut käsittänyt miksi he tappelivat.\nHän vapisi, ja hänen korvansa soivat, kun hän tuli partaan luo\nkauniisti hymyillen rakastavana Dianana ja aloitti ensisäkeistön\nduetostaan niin lämpimällä äänensoinnulla, että yleisö hurmaantui ja\nosoitti myrskyisästi suosiotaan. Kulissien takaa hän kuuli\ntappelupukarien kumeat iskut. Nyt he olivat vierineet aivan kulissin\nääreen. Onneksi musiikki voitti heidän tappelunmelskeensä.\n\n-- Menkää hornan tuuttiin, huusi Bordenave suunniltaan kiukustuneena\nsaatuaan heidät erotetuksi. Ettekö voi tapella kotonanne? Tiedättehän\nvallan hyvin, että minä en pidä sellaisesta... Sinä, Mignon, olet hyvä\nja pysyttelet täällä pihanpuolella, ja teidät, Fauchery, minä heitätän\nulos, ellette pysy vastakkaisella puolella... Olette kai ymmärtäneet,\npihanpuolella ja puutarhanpuolella, tai sitten kiellän Rosea ottamaan\nteitä mukaansa.\n\nHänen palattuaan prinssin luo tämä kysyi, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Ei lainkaan mitään, vastasi Bordenave tyynesti.\n\nTurkisviitta hartioillaan Nana odotteli vuoroaan ja rupatteli sillä\naikaa herrojen kanssa. Kun kreivi Muffat meni kulissien väliin\nvilkaistakseen näyttämölle, huomasi hän ohjaajan kädenliikkeestä, että\nhänen oli astuttava varovaisesti. Katosta tuli suloista lämpöä.\nKulissien välissä seisoi valomeressä muutamia henkilöitä, jotka\npuhuivat kuiskaillen ja kävelivät varpaillaan. Kaasumestari oli\npaikoillaan monien hanojensa luona; muuan palosotilas, joka nojautui\nkulissiin, koetti nähdä jotakin ja kurotti kaulaansa. Ylimpänä oli\nväliverhonhoitaja penkillään, tarkkaavaisena ja alistuvan näköisenä,\ntuntematta näytelmän sisältöä, odottaen vain kellonsoittoa vetääkseen\nköysiään. Näiden askelten ja kuiskausten tukahduttavassa ilmakehässä\nnäyttelijäin äänet näyttämöltä kaikuivat omituisilta, hillityiltä ja\nihmeellisen vääriltä. Etäältä, orkesterin sekavien sävelten takaa,\nkuului ikäänkuin mahtavana henkäyksenä katsomo, joka hengitti, ja jonka\nhengitys toisinaan kasvoi ja purskahti sorinaksi, nauruksi,\nkättentaputuksiksi. Yleisön läsnäolon tunsi näkemättä sitä, vieläpä\nhiljaisuudenkin vallitessa.\n\n-- Jokin ovi tai akkuna on varmasti auki, sanoi Nana kiivaasti ja\nkietoutui turkkeihinsa. Barillot, katsokaa, missä vika on! Lyön vaikka\nvetoa, että jokin akkuna on jäänyt auki... Tässähän voi saada\nkuolemantaudin!\n\nBarillot vannoi sulkeneensa ovet ja akkunat. Mutta ehkä jokin ruutu\nolisi rikki. Näyttelijät valittelivat aina vetoa. Kaasun kuumaan\nlämpöön tunkeutui kylmiä tuulahduksia; teatteri oli oikea vetopesä,\njossa saattoi saada keuhkotulehduksen, sanoi Fontan.\n\n-- Olisipa hauska nähdä teidät kaula paljaana, sanoi Nana\nharmistuneena.\n\n-- Hiljaa! mutisi Bordenave.\n\nNäyttämöllä Rose esitti niin hienosti jotakin duettonsa kohtaa, että\nhyvähuudot olivat äänekkäämmät kuin orkesteri. Nana vaikeni vakavan\nnäköisenä. Kun kreivi uskaltautui liian pitkälle kulissien väliin,\npysäytti Barillot hänet, sillä hänen sanojensa mukaan juuri sillä\nkohtaa oli aukko, josta kreivi olisi näkynyt katsomoon. Kreivi näki\nkoristeet vain takaapäin ja kallellaan, ja kulissit, joita oli\nvahvistettu liimaamalla taakse vanhoja reklaamitauluja, sitäpaitsi hän\nnäki erään kulman näyttämöä, Etnan luolan, hopeakaivoksen, jonka\ntaustalla oli Vulkanuksen paja. Alaslasketut kaasuliekkirivit\nlevittivät tulenhohdetta. Metalliväri oli maalattu hutiloimalla levein\npensselinvedoin. Verhot, joiden takaa paloi sinisiä ja punaisia tulia,\nloivat sattuessaan laskelmien mukaan yhteen loimuavan liekin, kun taas\nlattialla kaasuliekit kohottivat näkyviin mustien kallioiden\nmuodostaman aitauksen. Loivasti viettävällä permannolla, keskellä\nvaloja, jotka muistuttivat virallisena juhlapäivänä nurmelle asetettuja\nlyhtyjä, istui vanha rouva Drouard, joka näytteli Junoa, unisena,\nhäikäistyneenä odottamassa vuoroaan.\n\nSamassa alettiin liikahdella. Simonne, joka juuri kuunteli jotakin\njuttua Clarissesta, huudahti:\n\n-- Kas vaan! Triconitar!\n\nKulissien taakse ilmestyi todellakin rouva Tricon ruuvikiharoineen ja\nryhdiltään kuin kreivitär, joka juoksee lakimiesten luona. Huomattuaan\nNanan hän meni suoraa päätä tämän luo.\n\n-- Ei, sanoi Nana parin nopeasti vaihdetun sanan jälkeen, ei nyt!\n\nVanha rouva pysyi vakavana ja arvokkaana. Ohimennen Prullière puristi\nhänen kättään. Kaksi pientä statistineitosta katseli häntä hartaasti.\nHetken hän epäröi, mutta meni sitten Simonnen luo. Taaskin lyhyt\nsananvaihto.\n\n-- Minä tulen, sanoi Simonne lopulta. Puolen tunnin päästä.\n\nMutta kun Simonne oli matkalla pukuhuoneeseensa, rouva Bron, joka\njakeli kirjeitä, antoi hänellekin yhden. Bordenave soimasi\nportinvartijaa kiukkuisena siitä, että tämä juuri tänä iltana oli\npäästänyt Triconittaren, mokoman naisen, sinne; se harmitti häntä hänen\nkorkeutensa läsnäolon vuoksi. Rouva Bron, joka oli ollut kolmekymmentä\nvuotta teatterin palveluksessa, vastasi kirpeään sävyyn. Mistä hän\nolisi tietänyt? Rouva Triconilla oli liikeasioita teatterin kaikkien\nnaisten kanssa; herra johtaja oli lukemattomia kertoja nähnyt hänet\nsanomatta mitään. Ja Bordenaven mutistessa kirouksia Triconitar\ntarkasteli prinssiä kuin ainakin nainen, joka yhdellä silmäyksellä\nsaattaa sanoa, mitä kukin on miehiään. Hymy valaisi hänen rumat\nkasvonsa. Sitten hän poistui hitain askelin kunnioittavien pikkunaisten\nläpi.\n\n-- Hetikö, vai miten? hän kysyi kääntyen Simonnen puoleen.\n\nSimonne tuntui hyvin harmistuneelta. Kirje oli nuorelta mieheltä, jolle\nhän oli luvannut kohtauksen illalla. Hän antoi rouva Bronille\nkirjelipun, johon oli kiireessä raapustanut: \"Tänä iltana mahdotonta,\nrakkaani, minulla on este.\" Hän oli kumminkin levoton; nuori mies\nsaattoi ehkä sittenkin odottaa häntä. Koska hän ei ottanut osaa\nkolmanteen näytökseen, tahtoi hän lähteä heti. Hän pyysi Clarissea\nkatsomaan, oliko tie vapaa. Tällä oli sanottavaa vasta näytöksen\nlopussa, ja siksi hän meni alas Simonnen rientäessä heidän yhteiseen\npukuhuoneeseensa.\n\nAlhaalla, rouva Bronin virvokepaikassa istui yksinäinen näyttelijä,\njoka oli saanut Pluton osan ja puettu isoon kultatakeilla koristettuun\npunaiseen vaippaan. Portinvartijan pieni kauppa näkyi sujuneen hyvin,\nsillä kellarinaukko portaiden alla oli märkänä tyhjennetyistä pulloista\nja laseista. Clarisse nosti Iriksen-tunikkaansa, jottei se likaantuisi\nrasvaisiin askelmiin. Hän pysähtyi sentään varovaisuuden vuoksi\nportaiden käänteeseen eikä tehnyt muuta kuin vilkaisi portinvartijan\nhuoneeseen. Hän oli varmasti vainunnut jotakin. Tuo hölmö, la Faloise\nistui yhä samalla tuolilla kamiinin ja pöydän välissä! Hän oli ollut\nmenevinään, kun Simonne oli alhaalla, mutta olikin palannut. Huoneessa\noli muuten aina kosolta hansikaskätisiä, hienoja herroja, alistuvaisen\nja kärsivällisen näköisiä. Kaikki odottivat ja katselivat vakavasti\ntoisiaan. Pöydällä ei ollut muuta kuin likaisia lautasia, sillä rouva\nBron oli jaellut viimeiset kukat, yksi ruusu vain, joka oli\nirtaantunut, kuihtui mustan kissan vieressä, joka oli kietoutunut\nkerälle, sillä välin kuin sen penikat pitivät hurjaa tanssia herrojen\njalkojen välissä. Clarissen teki hetkisen mieli ajaa ulos la Faloise.\nTuo pölkkypää ei rakastanut eläimiä; se oli kaiken kukkura. La Faloise\nveti syrjään käsivartensa, jottei koskettaisi kissaa.\n\n-- Se puraisee sinua, ole varovainen! sanoi Pluto, pilkkakirves, ja\nläksi pyyhkäisten suutaan kätensä selkäpuolella.\n\nClarisse hylkäsi ajatuksen riidellä la Faloisen kanssa. Hän oli nähnyt\nrouva Bronin antavan kirjeen Simonnen nuorelle herralle, joka luki sen\nkaasunvalossa eteisessä: \"Tänä iltana mahdotonta, rakkaani, minulla on\neste.\" Ilmeisesti tottuneena tuohon sanontatapaan herra oli mennyt\nhiljaa hiipien pois. Hän osasi toki käyttäytyä! Hän ei ollut kuin nuo\nmuut, jotka itsepäisesti istuivat rouva Bronin risaisilla olkituoleilla\nisossa kaasulyhdyssä, jossa oli polttavan kuuma ja haisi pahalta.\nTarvittiinko tätä herrojen kiinnipitämiseksi? Clarisse, jota koko seura\ninhoitti, nousi jälleen portaita, meni sitten näyttämön yli ja juoksi\nkolmet portaat pukuhuoneeseen toimittaakseen Simonnelle vastauksen.\n\nNäyttämöllä prinssi keskusteli Nanan kanssa, josta hän ei vielä ollut\neronnut ja jota hän ahmi silmät puoleksi avoinna. Nana sanoi hymyillen:\n\"Kyllä\" ja nyökäytti päätään katsomatta prinssiin. Mutta yhtäkkiä\nkreivi Muffat antoi koko olemustaan hallitsevan oikun määrätä, jätti\nBordenaven selittämään teatterin koneistoa ja tuli prinssin luo\nkeskeyttääkseen tämän juttelun. Nana vilkaisi häneen ja hymyili samoin\nkuin hänen korkeudelleenkin, mutta odotti jännittyneenä näyttämöltä\nvuorosanaansa.\n\n-- Kolmas näytös on kai lyhin, virkkoi prinssi, jota kreivin läsnäolo\nvaivasi.\n\nNana ei vastannut, hänen kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet, ja siinä\nsamassa hän oli eläytynyt osaansa. Hän heitti riuhtaisemalla yltään\nturkkinsa, jonka rouva Jules otti käsiinsä, ja alastomana, koeteltuaan\nkiharoitaan kuin järjestääkseen niitä, hän meni lavalle.\n\n-- Hiljaa! Hiljaa! kuiskasi Bordenave.\n\nKreivi ja prinssi jäivät hämmästyneinä seisomaan. Kesken syvää\näänettömyyttä nousi syvä huokaus, etäinen humina katsomosta. Venuksen\ntulo näyttämölle sai joka ilta aikaan saman vaikutuksen, kun hän\nilmestyi sinne alastomana. Muffat tahtoi nähdä jotain ja pisti silmänsä\nerääseen reikään. Partaan kimmeltävän puoliympyrän takana katsomo\nhäämöitti tummana kuin punaisen usvan peitossa. Tätä taustaa vasten,\njossa yleisön kasvot näkyivät valkeana sumuna, näytti Nana\nlumivalkealta. Hän oli kuin suurennettu ja pimitti aitiot sekä parvet\nkatosta permantoon.\n\nKreivi näki hänen selkänsä, vartalo jännittyneenä ja käsivarret ojossa,\nja hänen jalkojensa juuressa näkyi kuiskaajan ukonpää, köyhä ja\nrehellinen, kuin irtileikattuna. Muutamissa kupletin kohdissa\ntuntui hänen kaulastaan aina vyötäisiin väreilevän aaltoja, jotka\nhävisivät hänen tunikansa laskoksiin. Laulettuaan viimeiset tahdit\nsuosionhuutojen myrskytessä hän kiitti; hänen ohut harsoverhonsa\nhäilähteli ja hänen runsaat hiuksensa valahtivat kumartuneen selän yli\nhoikkaan vyötäröön asti. Kun kreivi näki hänet näin kyyryllään selkä\nedellä, lanteet levinneinä lähestyvän sitä reikää, josta hän katseli,\nsuoristautui hän hyvin kalpeana. Näyttämö oli kadonnut, hän näki vain\nkoristeiden nurjat puolet ja vanhat reklaamitaulut, joita oli\nkaikkialla. Viettävälle puusillalle kaasuliekkien valoon oli koko\nOlympos kerääntynyt rouva Drouardin luo, joka torkkui. Odoteltiin\nnäytöksen loppukohtausta; Bosc ja Fontan istuivat lattialla leuat\npolvia vasten, Prullière venytteli ja haukotteli, kunnes hänen vuoronsa\ntuli esiintyä, ja kaikki olivat väsyneitä ja velttoja, silmät\npunareunaisia, ja kaipasivat vain kotia ja sänkyä.\n\nFauchery, joka maleksi puutarhanpuolella, sen jälkeen kuin Bordenave\noli kieltänyt häntä menemästä pihanpuolelle, liittyi nyt kreiviin,\njotta näyttäisi paremmalta, ja tarjoutui näyttämään tälle pukuhuoneet.\nMuffat, joka lisääntyvästä heikkoudesta tuli aivan tahdottomaksi,\nseurasi lopulta sanomalehtimiestä etsittyään ensin katseillaan markiisi\nde Chouardia, jota ei enää ollut paikalla. Lähtiessään kulissien luota,\njossa hän oli kuullut Nanan laulavan, hän tunsi samalla kertaa\nhelpotusta ja levottomuutta.\n\nFauchery oli jo mennyt edellä portaita alas. Ne olivat samanlaiset,\njoita kreivi Muffat hyväntekeväisyysmatkoillaan avustustoimikunnan\njäsenenä oli usein nähnyt köyhissä ja vanhoissa taloissa, alastomat ja\nrappeutuneet, seinät keltaisiksi maalatut, askelmat paljosta\nkävelemisestä kuluneet ja kaiderauta kiiltävä monen käden\nkosketuksesta. Jokaisessa portaanpäässä kussakin kerroksessa oli\nlattian tasalla matala ikkuna, joka muistutti kellarinluukkua. Seiniin\nkiinnitetyistä kaasulyhdyistä säteili tähän kurjuuteen säälimätöntä ja\nkovaa valoa ja lämpöä, joka nousi ja kokoontui portaiden ahtaaseen\nkierteeseen.\n\nTultuaan portaiden juurelle kreivi tunsi taas polttavan tuulahduksen,\njoka laskeutui hänen kaulalleen, tämän naistuoksun, jota tulvi\nvaloisista ja meluisista pukuhuoneista. Ja askel askelelta hän\nkiihtyi ja huumaantumistaan huumaantui ihojauheen myskintuoksusta ja\npesuveden kirpeästä hajusta. Ensikerroksessa oli kaksi käytävää, jotka\näkkiä menivät ristiin; ovet olivat keltaiseksi maalatut, kuin\nhuonomaineisessa paikassa, suurine valkoisine numeroineen; lattian\nkivet olivat osaksi irtaantuneet, siinä oli kuoppia ja kohoamia kuin\nvanhoissa, rappeutuneissa rakennuksissa. Kreivi astui pari askelta\nvilkaistakseen puoliavoimesta ovesta ja näki hyvin likaisen huoneen,\nlaitakaupungin parturiliikkeen, jossa oli kaksi tuolia, peili ja pieni\nlaatikkopöytä, mustunut likaisista kammoista. Muuan mies, joka hikoili\nniin, että hänen hartiansa höyrysivät, muutti paitaa; viereisessä\nsamantapaisessa huoneessa nainen hiukset kosteina ja suorina kuin juuri\nkylvystä tultua oli menossa pois ja veti hansikkaita käsiinsä. Mutta\nFauchery huusi kreiviä, ja tämä nousi toiseen kerrokseen, kun yht'äkkiä\nkuului voimakas: \"Piru vieköön\" oikeanpuoleisesta käytävästä; Mathilde,\npieni porsas, oli särkenyt pesuvatinsa, jonka saippuavesi nyt valui\nportaille saakka. Erään pukuhuoneen ovi paiskattiin kiukkuisesti\nkiinni. Kaksi naista juoksi kureliivisillään käytävän poikki; muuan\ntoinen, joka piteli paitaansa hampaillaan, näyttäytyi ja katosi. Sitten\nkuului naurua, toraa ja laulua, joka katkesi alkuunsa. Pitkin käytävää\nnäkyi ovenraoista alastomia ruumiinosia, valkoista hipiää, paitoja;\nkaksi vallatonta tyttöä näytteli toisilleen syntymämerkkejään;\neräs taas, aivan nuori, melkein lapsi, oli nostanut hameensa\npolvien yläpuolelle ommellakseen housujaan; pukijattaret vetivät\nsäädyllisyyden vuoksi verhot eteen nähdessään molemmat herrat. Tämä oli\nnäytännönjälkeistä kiireistä valkoisen ja punaisen ihomaalin suurpesua.\nsukeutumista kaupunkiasuun, joka jälleen nosti ihojauheen pilviä ja\nlisäsi tympeää ovista leviävää hajua. Kolmannessa kerroksessa Muffat\nantautui siihen huumaan, joka oli vallannut hänet. Siellä oli\nnaisstatistien pukuhuone; parikymmentä yhteensullottua naista,\nylenmäärin saippuoita ja lavendeliöljyä; melkein kuin yhteinen huone\nlaitakaupungilla. Mennessään ohi hän kuuli suljetun oven sisäpuolelta\nhurjaa polskimista, oikean myrskyn pesuvadissa, ja hän nousi ylimpään\nkerrokseen, jolloin hän rohkeni vilkaista avoimeksi jätetystä\noviluukusta: huone oli tyhjä ja kaasunvalossa upeili unohdettu yöastia\nkeskellä lattiaa sikinsokin heitettyjen hameiden joukossa. Tämä huone\noli viimeinen, jonka hän muisti. Täällä neljännessä kerroksessa oli\ntukehtua. Kaikki haihtumiseritteet, kaikki kuumat virrat kerääntyivät\nsinne; keltainen katto näytti siltä, kuin se olisi noettu, muuan lyhty\npaloi punertavana sen usvassa. Hänen täytyi hetkiseksi tarttua\nrautakaiteeseen, joka tuntui haalealta kuin ihmisen lämpö; hän sulki\nsilmänsä ja imi syvin hengenvedoin naisen koko sukupuolen, jota hän ei\nvielä tuntenut ja joka ikäänkuin iski häntä kasvoihin.\n\n-- Mutta tulkaahan toki! huudahti Fauchery, joka oli kadonnut hetki\nsitten. Teitä tahdotaan tavata.\n\nKäytävän päässä oli Clarissen ja Simonnen yhteinen pukuhuone, pitkä\nsoppi, aivan ulkokaton alla, huonosti sisustettu, vinonurkkainen ja\nluisuseinäinen. Valo tuli ylhäältä kahdesta akkunasta. Mutta näin\nmyöhäiseen aikaan kaksi kaasuliekkiä valaisi huonetta, jonka halvoissa\ntapeteissa ruusuja riippui vihreistä säleristikoista. Kaksi vierekkäin\nasetettua laudanpätkää oli pesupöytänä, ja niiden päälle oli vedetty\nroiskevedestä mustunut vahavaate. Lautojen alla oli kuhmuisia\nsinkkikannuja, huuhdevesisäiliöitä ja karkeatekoisia keltaisia\nsaviastioita. Siellä oli myös rihkamakaupallinen halpahintaista\ntavaraa, käytettäessä vääntynyttä ja likaantunutta, rikkinäisiä\npesuvateja, piittömiä sarvikampoja, kaikkea, minkä alituinen kiire ja\nkahden naisen välinpitämättömyys, jotka pukeutuvat samassa huoneessa ja\nsiellä pesevät itsensä, jättää sikinsokin paikkaan, jossa he ovat vain\nlyhyen ajan ja jonka lika ei heitä enää ällötä.\n\n-- Tulkaa toki, toisti Fauchery toverillisella äänellä, jota miehet\nkäyttävät tyttöjen luona. Clarisse tahtoo suudella teitä.\n\nMuffat astui lopulta huoneeseen, mutta hämmästyi kovin nähdessään\nmarkiisi de Chouardin istuvan siellä tuolilla pukupöytien välissä.\nMarkiisi oli vetäytynyt tänne suojaan. Hän istui hajareisin, koska\nlattialla oli vuotava vesiastia; josta sirisi valkeahko vesivirta.\nSaattoi huomata, että hän viihtyi hyvin täällä ja tunsi hauskat\npaikat; hän oli tässä saunalämmössä piristynyt naisten tyynestä\nkainostelemattomuudesta, joka teki tämän sopen lian luonnolliseksi ja\nikäänkuin vapautti sen.\n\n-- Seurusteletko sinä tuon ukon kanssa? kuiskasi Simonne Clarissen\nkorvaan.\n\n-- Hyvin harvoin! tämä vastasi täyteen ääneen.\n\nPukijatar, hyvin ruma ja hyvin rempseä tyttö, joka auttoi Simonnen ylle\ntämän turkkeja, oli haljeta nauruun. Kaikki kolme tyrkkivät toisiaan ja\nsopertelivat sanoja, jotka lisäsivät heidän hilpeyttään.\n\n-- Kas niin Clarisse, suutele herraa! toisti Fauchery. Tiedäthän, että\nhänellä on rahaa.\n\nSitten hän kääntyi kreivin puoleen:\n\n-- Saattepa nähdä, tyttö on oikein suloinen, hän suutelee teitä.\n\nMutta miehet iljettivät Clarissea. Hän puhui väkeviä sanoja noista\nkurjista narreista, jotka odottelivat portinvartijan luona. Muuten\nhänellä oli kiire, tässä saatiin hänet myöhästymään näyttämöltä. Mutta\nkun Fauchery piti oviaukkoa hallussaan, Clarisse suuteli Muffatia\nmolemmille poskiparroille sanoen:\n\n-- Tämä ei ole ainakaan teidän vuoksenne, vaan Faucheryn, joka\nikävystyttää minua.\n\nSitten hän juoksi pois. Kreivi oli kovin hämillään appiukkonsa vuoksi,\nja veri nousi hänelle päähän. Nanan loistavassa pukuhuoneessa\npeileineen ja verhoineen hän ei ollut tuntenut samaa kiihtymystä kuin\ntässä häpeällisen kurjassa ullakkokomerossa, jossa kaikesta saattoi\nhuomata näiden naisten vaivattoman luonnollisuuden. Markiisi seurasi\nheti Simonnea, jolla oli hyvin kiire, ja sanoi hänelle korvaan jotain,\njohon Simonne epäävästi pudisti päätään. Fauchery meni heidän jälkeensä\nnauraen, ja kreivi jäi kahden pukijattaren kanssa, joka huuhteli\npesuvateja. Sitten kreivi lähti notkuvin polvin tiehensä, kapusi\nportaita alas, näki taas naisia ja sai ovet avautumaan, missä hän\nkulkikin. Mutta koko tyttölaumasta, jonka hän oli nähnyt neljässä\nkerroksessa, koko sekamelskasta hän muisti vain suuren punaisen kissan,\njoka tässä myskin tuoksussa ja uunilämmössä kulki portaita ja hieroi\nkylkeään rautakaiteen tankoihin.\n\n-- Taivas paratkoon! huusi käheä naisääni, tietysti niiden piti odottaa\nmeitä juuri tänä iltana!... Kyllä ne osaavat ikävystyttää\ntervehdyksillään!\n\nNäytelmä oli loppunut, väliverho laskeutui. Nyt alettiin laukata\nportaita, joiden alapäässä huudettiin ja meluttiin, jotta päästäisiin\npian pukeutumaan ja poistumaan. Laskeutuessaan viimeisiä portaita\nkreivi Muffat huomasi Nanan keskustelevan prinssin kanssa ja sitten\nkävelevän hitaasti käytävää pitkin. Nana pysähtyi ja sanoi hiljaa\nhymyillen:\n\n-- Vallan oikein! Heti!\n\nPrinssi palasi näyttämölle, jossa Bordenave odotti häntä. Kun Muffat\nnäin jäi yksin Nanan kanssa, toimi hän vihansa ja kiihkonsa\nvaikutuksesta nopeasti ja suuteli tyttöä voimakkaasti niskaan, juuri\nkun tämä oli menossa pukuhuoneeseensa. Suutelo osui niihin hienoihin ja\nvaaleihin untuviin, jotka kähertyivät pitkälle tytön hartioille. Oli,\nkuin hän olisi antanut takaisin ylhäällä saamansa suutelon. Nana\nkohotti jo kiukkuisena kättään, mutta huomattuaan suutelijan kreiviksi\nhän hymyili.\n\n-- Kylläpä peloititte minua! sanoi hän vain.\n\nNanan hymy oli palvomisen arvoinen, sekava ja alistuva, ikäänkuin hän\nolisi jo menettänyt kaiken toivon tuosta suudelmasta ja oli nyt\nonnellinen saatuaan sen. Mutta tänä ja seuraavana iltana hänellä ei\nolisi aikaa. Täytyi odottaa. Vaikka hän olisi ollutkin joutilas, olisi\nhän tehnyt itsensä kaihoamisen kohteeksi. Sen saattoi nähdä hänen\nsilmistään. Lopulta hän sanoi:\n\n-- Asianlaita on, että minulla nyt on maatila... Niin minä ostan\nsellaisen läheltä Orléansia, paikkakunnalta, jossa käytte joskus.\nVauva, pikku Georges Hugon, jonka kai tunnette, on siitä kertonut.\nTulkaa sinne minua tapaamaan!\n\nAivan pelästyneenä omasta karkeudestaan ja häpeissään siitä hän hyvin\nmuodollisesti hyvästeli Nanata ja lupasi noudattaa kutsua. Sitten hän\nläksi pois ja käveli kuin unissaan.\n\nHän etsi käsiinsä prinssin, ja mennessään lämpiön ohi hän kuuli Satinin\nhuutavan:\n\n-- Senkin ukkorähjys! Antakaa minun olla rauhassa!\n\nMarkiisi de Chouard oli iskenyt silmänsä Satiniin. Mutta tämä oli\nsaanut aivan tarpeekseen tuosta hienosta maailmasta. Nana oli tosin\nesitellyt hänet Bordenavelle. Mutta hän oli äärettömän ikävystynyt,\nkoska hänen oli pitänyt olla vaiti, jottei sanoisi mitään tyhmää, ja\nnyt hänen teki mieli korvata se, etenkin kun hän kulissien välissä oli\ntavannut vanhan ja tutun statistin, joka näytteli Pluton osaa.\nYksityiselämässään tämä oli sokerileipuri, joka oli rakastanut ja\npieksänyt häntä viikon ajan. Satin odotteli tätä miestä vihaisena\nsiitä, että markiisi oli luullut häntä teatteritytöksi. Lopulta hän\nponnistautui kaikkeen arvokkuuteensa ja sanoi:\n\n-- Minun mieheni tulee heti, ja silloin saatte nähdä.\n\nNäyttelijät poistuivat yksi kerrallaan päällystakit yllään ja väsynein\nilmein. Miehiä ja naisia tuli alas kierreportaita, joiden hämärässä\nvalossa näkyi kuhmuisia hattuja ja rikkinäisiä shaaleja, koko\npeseytyneitten ilveilijäin ruma kalpeus. Näyttämöllä, jossa ramppeja ja\nlyhtyjä sammutettiin prinssi kuunteli kaskua, jonka Bordenave kertoi.\nHän odotteli Nanaa. Kun tämä lopulta tuli, oli näyttämö pimeä, ja\nvartiossa oleva palosotilas käveli lyhty kädessä tehtyään viimeisen\ntarkastuskierroksen. Ettei hänen korkeutensa tarvitsisi mennä\nkiertotietä Panorama-kauppakujaan, antoi Bordenave avata sen käytävän,\njoka portinvartijan huoneesta johti teatterin eteiseen. Samaan\nkäytävään pelastautui joukko pikku naisia, jotka olivat iloissaan\npäästessään pakoon kauppakujalla odottelevia miehiä. He tunkeilivat ja\ntuuppivat ja katsellen joka suuntaan hengittivät taas raitista ilmaa.\nFontan, Prullière ja Bosc sitä vastoin poistuivat hitaasti ja laskivat\nleikkiä odottavien, vakavien herrojen kasvonilmeistä, kun nämä\nkävelivät edestakaisin Variétés-teatterin pylväskäytävissä heidän pikku\nlemmittyjensä rientäessä rakastajiensa kanssa bulevardin yli. Clarisse\nteki erittäin nerokkaan tempun. Hän epäili la Faloisea, joka istui\nportinvartijan huoneessa toisten herrojen jatkona, jotka eivät\nhärkäpäisyydessään ottaneet mennäkseen, vaan kuluttivat rouva Bronin\njakkaroita. Kaikki olivat erittäin tarkkaavaisia, mutta hän livisti ohi\nerään ystävättären suojassa. Odottelevat herrat siristelivät silmiään,\nhe hämmentyivät siitä hameiden runsaudesta, joka valui portaita alas.\nHe olivat vaipua epätoivoon, kun odoteltuaan näin kauvan näkivät\notuksensa lentävän pois heidän tuntematta ainoatakaan. Mustat\nkissanpojat nukkuivat vahakankaalla emänsä luona, joka laiskasti\nvirutteli käpäliään. Suuri punainen koiraskissa istui pöydän päässä\nhäntä suorana, ja katseli keltaisilla silmillään naisten pakoa.\n\n-- Ehkä teidän korkeutenne suvaitsee tulla tämän kautta, sanoi\nBordenave portaiden alapäässä osoittaen käytävää.\n\nSiellä oli vielä muutamia naisstatisteja. Prinssi meni Nanan kanssa, ja\nMuffat ja markiisi tulivat heidän perässään. He tulivat pitkään\nkäytävään teatterin ja naapuritalon väliin, jonkinlaiseen kapeaan\nkujaan, jota peitti vino sinkkikatto ikkunoineen. Seinät huokuivat\nkosteutta. Askelet kajahtelivat lattiankivistä kuin kellarissa. Käytävä\noli kuin mikäkin säilytyspaikka, jossa oli vaikka mitä: pöytä, jolla\nportinvartija puhdisteli pölyisiä teatterikoristeita, joukko puisia\naidankappaleita, jotka iltaisin nostettiin sisäänkäytävän suulle jonon\njärjestämiseksi. Nanan oli nostettava helmaansa, jottei hän kastuisi\nvesijohdosta, jonka hana ei ollut kierretty tiukalle ja josta tihkui\nvettä kivitykselle. Eteisessä sanottiin hyvästi. Kun Bordenave oli\nvihdoinkin yksin, ilmaisi hän mielipiteensä prinssistä olkapäiden\nkohautuksella, joka oli täynnä filosofista halveksuntaa.\n\n-- Hän on kerta kaikkiaan hiukan hölmö, sanoi hän selittämättä\najatustaan Faucherylle. jonka Rose Mignon vei mukanaan samalla kuin\nmiehensäkin saadakseen heidät kotona sopimaan keskenään.\n\nMuffat jäi yksin katukäytävälle. Hänen korkeutensa oli muitta mutkitta\nottanut Nanan vaunuihinsa. Markiisi oli hiipinyt Satinin ja tämän\nlemmityn perässä. Kiihkoissaan hän tyytyi seuraamaan näitä paheellisia\nolioita toivoen epämääräisesti jotakin onnenpotkausta. Muffat, jonka\npäätä poltti, tahtoi mennä kotia jalkaisin. Hänen vastustuskykynsä oli\nmurrettu. Uuden elämän hyökyaalto hukutti ne kuvitelmat ja\nuskonkappaleet, jotka hän oli oppinut neljäkymmentä vuotta sitten.\nHänen kävellessään bulevardeja viimeisten vaunujen kolina jankutti\nhänelle Nanan nimeä, kaasuliekit tanssivat hänen silmissään\nalastomuutta, Nanan pyöreitä käsivarsia ja valkoisia hartioita; hän\ntunsi, että tuo tyttö oli vallannut hänet, ja hän olisi kieltänyt\nkaiken, myynyt kaiken saadakseen juuri tänä iltana omistaa Nanan. Hänen\nnuoruutensa oli vihdoinkin herännyt, nuorukaisen koko ahne miehuus,\njoka sai hänet äkkiä ilmiliekkiin huolimatta hänen katolisen uskonsa\nkylmyydestä ja hänen arvokkuudestaan kypsyneenä miehenä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKreivi Muffat oli vaimoineen ja tyttärineen saapunut edellisenä päivänä\nFondettesiin, minne rouva Hugon, joka asui siellä kahdenkesken toisen\npoikansa. Georgesin, kanssa, oli kutsunut heidät kahdeksaksi päiväksi.\nRakennukset olivat seitsemännentoista vuosisadan lopulta ja kohosivat\nsuunnattoman neliömäisen aitauksen keskeltä, ilman mitään koristeita;\nmutta puutarhassa oli oivia, varjoisia puuryhmiä, joukko lammikoita,\njoihin lähteensuonesta virtasi raikasta vettä. Orleansin ja Pariisin\ntien varrella se oli kuin vihannuuden meri, puiden kukkavihko, joka\nrikkoi tasaisen silmänkantamattomiin viljellyn maiseman\nyksitoikkoisuuden.\n\nKun kaikki toisen soiton kajahtaessa kello yhdeltätoista olivat\nkokoontuneet aamiaiselle, suuteli rouva Hugon kauniiseen äidilliseen\ntapaansa hymyillen kreivitär Sabinea molemmille poskille ja sanoi:\n\n-- Niinkuin tiedät, tämä on minun tapani maalla... Nuorennun\nparikymmentä vuotta, kun näen sinut täällä... Oletko nukkunut hyvin\nentisessä huoneessasi?\n\nVastausta odottamatta hän kääntyi Estellen puoleen:\n\n-- Ja pienokainen on myöskin nukkunut hyvin?... Suutele minua, lapseni!\n\nIstuttiin suuren ruokailusalin pöytään; ikkunat antoivat puistoon.\nSyötiin vain ison pöydän toisessa päässä, sillä tahdottiin olla niin\nlähekkäin kuin suinkin. Sabine oli hyvin iloinen ja kertoi\nnuoruudenmuistelmiaan, jotka olivat heränneet täällä eloon;\nkuukausista, jotka hän oli viettänyt tällä maatilalla, pitkistä\nkävelymatkoistaan, miten hän kerran eräänä kesäiltana oli pudonnut\nlampeen, miten hän oli löytänyt vanhan ritariromaanin jostakin kaapista\nja lukenut sen talvella takan luona, jossa paloi viiniköynnöksiä.\nGeorges, joka ei ollut nähnyt kreivitärtä kuukausiin, piti häntä\nhauskana ja huomasi, että hän oli jotenkin muuttunut ulkonäöltään, kun\ntaas tuo Estelle-keppi tuntui entistä äänettömämmältä ja kömpelömmältä.\n\nKun muita ruokia ei ollut kuin munaa ja kyljystä. valitti rouva Hugon\nperheenemäntänä ja kertoi, että teurastajat olivat tulleet vallan\nhirveiksi: hänen täytyi ostaa kaikki Orléansista, mutta hän ei koskaan\nsaanut sellaisia paloja, joita oli halunnut. Elleivät vieraat saisi\nmieleisiään ruokia, niin se oli heidän oma vikansa: he olivat tulleet\naivan liian myöhäiseen vuodenaikaan.\n\n-- Eihän tämä ole laitaa! hän sanoi. Minä odotin teitä kesäkuussa, ja\nnyt on jo syyskuu puolillaan... Niinkuin näette, se ei ole kaunista.\n\nHän osoitti puita ja nurmia, jotka jo alkoivat lakastua. Ilma oli\nsumuinen, ja sinertävä usva kattoi maiseman vienoon ja surunvoittoiseen\nrauhaan.\n\n-- Ah, niin, minä odotan vielä lisää vieraita, jatkoi hän, tulee\nhauskempaa. Ensiksi kaksi herraa, jotka Georges on kutsunut, herra\nFauchery ja herra Daguenet: tehän tunnette heidät?... Sitten herra de\nVandeuvres, joka viisi vuotta on luvannut tulla tänne; tänä vuonna hän\nehkä todella pitää lupauksensa.\n\n-- Entä Philippe? kysyi Muffat.\n\n-- Philippe on pyytänyt lomaa, vastasi vanha rouva. Mutta hänen\ntultuaan te tuskin enää olette täällä.\n\nTarjoiltiin kahvia. Alettiin puhua Pariisista, ja Steinerin nimi tuli\nmainituksi. Sen kuullessaan rouva Hugon hiukan huudahti.\n\n-- Kesken kaiken, herra Steiner, sanoi hän, lienee se sama paksu herra,\njonka kerran tapasin luonanne, pankkiiri vai miten? Epämiellyttävä\nihminen! Hän on ostanut maatilan jollekin näyttelijättärelle noin\nviiden kilometrin päästä täältä, toiselta puolen la Choueta, läheltä\nGumièresiä. Koko seutu on kuohuksissaan!... Tiesittekö siitä, hyvä\nystävä?\n\n-- En, ihanko totta? vastasi Muffat. Vai niin, vai on tuo Steiner\nostanut täältä maatilan!\n\nKun Georges kuuli äitinsä puhuvan tästä aiheesta, kumartui hän\nkahvikuppinsa yli, mutta nosti taas päätään ja katseli kreiviä\nkummastuneena hänen vastauksestaan. Miksi kreivi valehteli noin\nhuolettomasti? Kreivi oli puolestaan huomannut nuorukaisen\nhämmästymisen, ja katseli häneen epäluuloisesti. Rouva Hugon kertoi\nyksityiskohtaisemmin: maatilan nimi oli la Mignotte; oli mentävä la\nChouen rantaa Gumièresiin saakka, ennen kuin pääsi sillalle, mikä\npitensi matkaa kaksi kilometriä; muuten kasteli jalkansa tai saattoi\npudota veteen.\n\n-- Mikä sen näyttelijättären nimi on? kysyi kreivitär.\n\n-- Onhan se minulle sanottu, mutisi vanha rouva. Georges, sinähän olit\naamulla läsnä, kun puutarhuri kertoi siitä...\n\nGeorges oli muistelevinaan. Odotellessaan Muffat kierteli teelusikkaa\nsormiensa välissä. Kreivitär kääntyi kumminkin hänen puoleensa ja\nkysyi:\n\n-- Eikö Steinerillä ole suhde siihen Variétés-teatterin laulajattareen,\nsiihen Nanahan?\n\n-- Nana, niin se olikin, kamala olento! huudahti rouva Hugon\nharmissaan. Ja häntä odotetaan la Mignotteen. Sain tietää kaiken\npuutarhurilta... Eikö niin? Georges, puutarhuri sanoi, että häntä\nodotetaan jo tänä iltana.\n\nKreivi säpsähti hämmästyksestä. Mutta Georges vastasi vilkkaasti:\n\n-- Oh, äiti, puutarhuri lörpötteli tietämättä mitään... Kuski sanoi\näsken ihan toista, ketään ei odoteta la Mignotteen ennen kuin\nylihuomenna.\n\nHän koetti puhua välinpitämättömällä äänellä ja tarkasteli samalla\nsalaa, miten hänen sanansa vaikuttaisivat kreiviin. Tämä kierteli\nlusikkaa uudelleen, ikäänkuin olisi rauhoittunut. Kreivittären katseet\neksyivät puiston siniusvaan; hän ei näyttänyt enää välittävän\nkeskustelusta, vaan tuntui hiljaa hymyillen seurailevan jotakin\nsalaista ajatusta, joka äkkiä oli pulpahtanut hänen mieleensä. Estelle\nistui suorana ja jäykkänä tuolillaan ja kuunteli keskustelua Nanasta\nneitseellisten kasvojensa värähtämättä.\n\n-- Herra paratkoon, sanoi hetken kuluttua rouva Hugon, joka oli saanut\ntakaisin entisen ystävällisyytensä, tein väärin harmitellessani.\nKaikilla on oikeus elää! Jos me tiellä tapaamme tuon naisen, ei meidän\ntarvitse häntä tervehtiä, siinä kaikki!\n\nPöydästä noustua hän vielä kerran toruskeli kreivitär Sabinea, että hän\noli tänä vuonna saanut odotella hänen vierailuaan näin kauvan. Mutta\nkreivitär puolusteli itseään ja syytti miestään viivyttelystä; kaksi\nkertaa kreivi oli päivää ennen matkaa, kun laukut jo olivat valmiiksi\npakatut, määrännyt, että jäätäisiin kotia kiireellisten asioiden\nvuoksi; sitten hän oli äkkiä päättänyt matkan, kun oli jo luultu, että\nkoko ajatuksesta oli luovuttu. Vanha rouva kertoi vuorostaan, että\nGeorgeskin oli kaksi kertaa ilmoittanut tulostaan tulematta kumminkaan,\nmutta sitten aavistamatta saapunut kaksi päivää sitten, kun vanha rouva\nei enää edes odottanutkaan. Mentiin puutarhaan. Molemmat herrat\nkävelivät naisten kummallakin puolella, kuuntelivat ääneti eivätkä\nolleet tietävinään mistään.\n\n-- Vähät sentään siitä! sanoi rouva Hugon ja suuteli poikansa vaaleita\nhiuksia. Zizi on kovin kiltti, kun kumminkin tuli tänne maaelämän\nahtauteen äitinsä luo ... kiltti Zizi ei unohda äitiään!\n\nPuolenpäivän jälkeen hän tuli levottomaksi. Georges, joka heti pöydästä\nnoustua oli valitellut päätään raskaaksi, näytti äkkiä saaneen\nhirvittävän päänkolotuksen. Neljän ajoissa hän tahtoi mennä\nhuoneeseensa levolle, se on ainoa parannuskeino; kun hän vain saisi\nnukkua seuraavaan aamuun, hän olisi aivan terve, äiti tahtoi itse\nsaattaa pojan vuoteeseen. Mutta heti kun hän oli lähtenyt huoneesta,\nGeorges hyppäsi sängystä ja lukitsi oven sanoen syyksi, ettei häntä\nhäirittäisi. Hän toivotti hyvää yötä \"huomiseen, rakas äiti!\"\nhyväilevällä äänellä ja lupasi nukkua yhteen menoon; kun soitettiin\npäivälliselle, piti hän silmällä kreivi Muffatia, joka asteli\nruokailusaliin. Kun hän kymmenen minuuttia sen jälkeen oli varma, ettei\nkukaan voisi häntä nähdä, kipusi hän ketterästi ikkunasta ulos ja\nlaskeutui maahan vesiränniä myöten; hänen huoneensa, joka oh toisessa\nkerroksessa, oli talon takapuolella. Hän juoksi pensaikkoon, meni\npuutarhasta ja riensi juoksujalkaa niittyjen yli la Chouen rannalle\nvatsa tyhjänä, mutta sydän tykyttäen mielenliikutuksesta. Tuli ilta ja\nsen mukana tihkusade.\n\nSamana iltana Nanan todella piti saapua la Mignotteen. Sen jälkeen kuin\nSteiner toukokuussa oli ostanut hänelle tämän maatilan, hän oli\ntuontuostakin saanut niin kovan kaipuun sinne, että hän itki ikävästä;\nmutta joka kerta Bordenave kielsi häneltä pienimmänkin loman ja käski\nhänen odottaa syyskuuhun, silla hän ei edes yhtenäkään iltana näyttelyn\naikana saattaisi korvata Nanata jollakulla toisella. Elokuun lopulla\nhän alkoi puhua lokakuusta. Nana raivostui ja sanoi, että hän\nmatkustaisi la Mignotteen viidentenätoista päivänä syyskuuta, ja\nuhmatakseen Bordenavea hän kutsui sinne tämän läsnäollessa useita\nhenkilöitä. Eräänä iltapäivänä, kun Muffat, jonka toivomuksia hän oli\nviekkaasti vastustellut, himosta vavisten rukoili häntä, hän lupasi\nolla kiltti, mutta vasta maatilalla, ja sanoi hänellekin matkustavansa\nsinne viidentenätoista päivänä syyskuuta. Mutta jo kahdentenatoista\nhänelle pälkähti päähän lähteä sinne heti seurassaan ainoastaan Zoé.\nJos Bordenave saisi siitä vihiä, saattaisi hän keksiä jonkin juonen\npidättääkseen tytön Pariisissa. Häntä huvitti jättää tuo mies pulaan,\nja hän lähetti hänelle vain lääkärintodistuksensa. Kun hän kerran oli\nsaanut päähänsä tulla ennen muita la Mignotteen ja olla siellä pari\npäivää kenenkään siitä tietämättä, kiirehti hän kaikin tavoin Zoéta\nmatkalaukkujen pakkaamisessa, työnsi hänet ajurinrattaille ja syleili\nsiinä liikutettuna kamarineitoaan ja pyysi anteeksi käytöstään. Vasta\nasemalla hänen mieleensä johtui kirjeellisesti ilmoittaa Steinerille.\nHän pyysi pankkiiria odottamaan kaksi päivää, ennen kuin hän\nmatkustaisi hänen luokseen, jos tämä näet tahtoi tavata hänet oikein\nvirkeänä ja levänneenä. Sitten hän sai toisen päähänpiston, ja\nkirjoitti kirjeen, jossa hän pyysi tätiä heti tulemaan pikku Louisetin\nkanssa maalle. Se tekisi niin hyvää lapselle! Ja kuinka hauskaa heillä\nolisi puiden varjossa! Matkalla Pariisista Orléansiin hän silmät\nkosteina puhui vain tästä ja sekoitti äkillisen äidinrakkauden\npuuskassa kukat, linnut ja lapsen.\n\nLa Mignotte oli noin puolentoista penikulman päässä asemalta. Nanalta\nkului tunti vuokratessaan suuret, rikkinäiset kuomurattaat, jotka\nhitaasti rämistelivät eteenpäin. Nana alkoi heti ahdistella ajuria,\npientä, vaiteliasta ukkoa, ja hukutti hänet kysymyksiin. Oliko hän\nusein ajanut la Mignotten ohi? Oliko se tuolla mäen takana? Siellä kai\noli paljon puita? Ja näkyikö rakennus etäällekin? Ukko vastaili vain\nmuristen. Nana hyppeli levottomasti, kun taas Zoé suutuksissaan\näkkilähdöstä oli jäykkä ja nyrpeä. Kun hevonen kerran pysähtyi, Nana\nluuli oltavan perillä, pisti päänsä ulos akkunasta ja kysyi:\n\n-- Joko ollaan perillä?\n\nVastaukseksi ajuri vain sivalsi hevostaan, joka nousi raskaasti\nylämäkeä. Nana katseli ihastuksissaan ääretöntä lakeutta, harmaan\ntaivaan alla, jolle nousi mustia pilviä.\n\n-- Mutta katsohan, Zoé, katsohan vain nurmea! Kasvaako siinä kaikkialla\nviljaa?... Taivaan isä, kuinka se on kaunista!\n\n-- Kuulee kyllä, että rouva ei ole syntynyt maaseudulla, sanoi\nkamarineito lopulta väkinäisesti hymyillen. Minä puolestani sain\nmaaelämästä tarpeeksi, kun palvelin erään hammaslääkärin luona, jolla\noli talo Bougivalissa... Tavattoman kylmä ilta. Täällä on kosteata.\n\nAjettiin puiden varjossa. Nana imi kuin koiranpentu itseensä lehtien\ntuoksua. Äkkiä hän huomasi tienkäänteessä puiden keskellä rakennuksen.\nSiellä se kenties oli; ja hän alkoi udella ajurilta, joka vastasi vain\npudistelemalla päätään. Kun he sitten ajoivat alamäkeä, tyytyi ajuri\nvain viittaamaan piiskallaan ja mutisemaan:\n\n-- Tuolla!\n\nNana nousi ja kurottautui koko ruumiineen vaununovesta.\n\n-- Missä? Missä? huudahti hän kalpeana mielenliikutuksesta, kun ei\nvielä nähnyt mitään.\n\nLopulta hän näki palan muuriaitaa. Silloin hän huudahti ja hyppi naisen\ntavoin, jonka tunteet virtaavat yli äyräittensä.\n\n-- Zoé, minä näen, minä näen!... Istuudu toiselle puolen... Oo, katolla\non tiiliparveke. Tuolla on kasvihuone. Mutta kyllä se on suuri! Oh,\nolen niin tyytyväinen! Katso, Zoé, katso!\n\nVaunut pysähtyivät portille. Pieni ovi avautui, ja puutarhuri, pitkä,\nlaihahko mies tuli hattu kädessä vastaan. Nana koetti taas esiintyä\narvokkaasti, siliä ajuri näytti nauravan itsekseen, huultensa takaa.\nNana hillitsi itseään, jottei juoksisi, ja kuunteli puheliaan\npuutarhurin lörpötyksiä, kun tämä pyyteli anteeksi, ettei kaikki ollut\naivan järjestyksessä, sillä rouvan kirje oli tullut vasta samana\naamuna. Nana ei ponnistuksistaan huolimatta voinut olla joutumatta\nhurmioon ja käveli niin nopeasti, että Zoé ei ennättänyt perästä.\nPuistokujan päässä hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan rakennusta. Se oli\niso italialaistyylinen huvila, ja vieressä oli pieni talo, jonka eräs\nrikas englantilainen oli rakennuttanut oltuaan kaksi vuotta Napolissa\nja johon hän melkein heti oli kyllästynyt.\n\n-- Minä opastan rouvaa, sanoi puutarhuri.\n\nNana kumminkin oli jo rientänyt hänen edelleen ja huusi, ettei miehen\ntarvitsisi vaivautua, sillä hän kyllä katselisi itse kaikki paikat, se\noli hänestä hauskinta. Nana ei malttanut ottaa edes hattua päästään,\nvaan juoksenteli huoneissa, huuteli Zoéta ja kertoi hänelle\nvaikutelmiaan käytävän toisesta päästä toiseen, täyttäen huudoillaan ja\nnaurullaan aution talon, jossa ei kuukausiin oltu asuttu. Ensin tultiin\npieneen eteiseen; hiukan kostea, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä\neihän siinä maattaisi. Sali oli hyvin aistikas, ikkunat nurmelle päin;\npunainen huonekalusto oli sentään kamala, ja sen hän muuttaisi. Entä\nruokasali! oi, miten komea! Millaisia juhlia pidettäisiinkään\nPariisissa, jos siellä olisi niin iso ruokasali! Noustessaan toiseen\nkerrokseen hänelle johtui mieleen, että hän ei ollut nähnyt keittiötä.\nHän juoksi takaisin alas. Zoén täytyi ihailla isoa pesupöytää ja uunia,\njossa saattaisi paistaa kokonaisen lampaan. Kun Nana taas tuli\nyläkertaan, hän oli vallan ihastunut makuuhuoneeseensa, jonka joku\norléansilainen verhoilija oli päällystänyt vaaleanpunaisella\nkretongilla Ludvig XVI:nnen tyyliin. Kyllä täällä uni maittaisi! Oikea\nlinnunpesä jollekin perhetytölle! Ja sitten neljä tai viisi\nvierashuonetta ja oivallisia ullakkokomerolta, mukavia matkalaukuille.\nZoé, joka oli tyytymätön, katseli vain välinpitämättömästi kutakin\nhuonetta. Hän jättäytyi rouvasta jälkeen tämän kavutessa jyrkkiä\nportaita ullakolle. Zoé ei tahtonut taittaa jalkojaan, mutta sitten hän\nkuuli etäältä äänen, joka tuli kuin savupiipusta:\n\n-- Zoé! Zoé! Missä olet? Tule ylös! Et saata aavistaakaan... Tämä on\nsatumaista!\n\nZoé nousi portaat muristen. Hän tapasi rouvan katolta nojaamassa\nkaiteeseen ja katselemassa laaksoa, joka matkan päässä laajeni\nnäkyviin. Näköala oli suunnattoman laaja, mutta harmaat usvat kattoivat\nsen, ja kauhea tuuli ajeli tihkusadetta. Nanan täytyi pitää kaksin\nkäsin hatustaan kiinni, jottei se lentäisi tiehensä. Hänen hameensa\nliehuivat ja paukkuivat kuin liput tuulessa.\n\n-- Ei, ei, sanoi Zoé ja vetäytyi heti takaisin. Tuuli kaataa rouvan\nkumoon... Oikea koiranilma!\n\nRouva ei kuullut mitään. Nojaten päätään eteenpäin hän katseli\nmaatilaansa, joka levisi hänen ympärilleen; noin seitsemän tai\nkahdeksan auranalaa muurin ympäröimää maata. Keittiöpuutarhan näkeminen\nsai hänet aivan suunniltaan. Hän riensi sinne, työnsi portaissa syrjään\nkamarineidon ja sanoi:\n\n-- Se on ihan täynnä kaalinkupuja!... Oo, näin suuria!... Ja salaattia,\nsuolaheinää, sipulia ja kaikkea! Tule heti!\n\nSade kiihtyi. Nana avasi valkosilkkisen päivänvarjonsa ja juoksenteli\npuistokäytävillä.\n\n-- Rouva vilustuu! huusi Zoé jääden tyynesti eteisen suojaan.\n\nMutta rouva tahtoi nähdä. Hän huudahteli aina keksittyään jotakin\nuutta.\n\n-- Zoé, spenaattia! Tulehan toki!... Ja artisokkaa! ne ovat\nhullunkurisen näköisiä. Ja nekin kukkivat, nuo artisokat!... Katsopa,\nmitä tämä on! Tätä en tunne... Tule tänne, Zoé, sinä varmaankin tiedät\nsen!\n\nKamarineito ei liikahtanut paikaltaan. Rouva oli varmasti tullut aivan\nhulluksi. Nyt satoi virtanaan, ja pieni valkoinen päivänvarjo oli jo\nmustunut; siitä ei ollut lainkaan suojaa, sillä rouvan hameet olivat\nlikomärät. Mutta se ei tyttöä häirinnyt. Rankkasateesta huolimatta hän\nkatseli sekä keittiö- että hedelmäpuutarhaa, pysähtyi jokaisen puun\njuurelle ja kumartui jokaista penkki-istutusta tarkastamaan. Sitten hän\njuoksi katselemaan kaivoja, nosti siellä täällä taimilavan laseja\nnähdäkseen, mitä oli alla, ja vaipui mietteissään katsomaan suunnatonta\nvesimeloonia. Häntä halutti juosta kaikki puistokäytävät, ottaa heti\nomakseen kaikki nämä asiat ja esineet, joista hän laahustellessaan\ntyöläisenä Pariisin katuja oli uneksinut. Sade kasvoi kahta kovemmaksi,\nmutta hän ei välittänyt siitä, oli vain pahoillaan, että alkoi\nhämärtyä. Hän ei nähnyt enää aivan tarkasti, ja hänen täytyi käyttää\nsormiaan ottaakseen selville, mitä missäkin oli. Äkkiä hän hämärässä\ntapasi hyötymansikoita. Silloin hän huudahti lapsellisen iloisena:\n\n-- Hyötymansikoita! Hyötymansikoita! Täällä on hyötymansikoita, minä\ntunnen ne!... Zoé, tuo heti minulle lautanen! Tule poimimaan\nhyötymansikoita!\n\nNana, joka oli kyyristynyt saveen, heitti päivänvarjonsa maahan ja\nantoi rankkasateen valua päälleen. Hän poimi hyötymansikoita lehtien\nvälisiä, mutta Zoé ei tuonut lautasta, ja noustessaan tyttö pelästyi;\noli kuin jokin varjo olisi liitänyt esille.\n\n-- Eläin! huudahti hän.\n\nMutta hän pysähtyi keskelle puutarhakäytävää. Sehän oli mies, ja hän\ntunsi sen miehen!\n\n-- Mitä ihmeitä! Sinä täällä, Vauva!... Mitä sinä täällä teet, Vauva?\n\n-- Hitto! vastasi George, olen tullut tänne.\n\nNana oli edelleen ihmeissään.\n\n-- Puutarhuri on varmaankin kertonut, että minä tulen?... Voi lapsi\nraukkaa! Aivan likomärkä!\n\n-- Ah, minä kerron! Matkalla tuli sade. Ja sitäpaitsi en tahtonut\nkiertää Gumièresin kautta, ja kun menin Chouen poikki, putosin johonkin\nvesikuoppaan.\n\nNana unohti heti hyötymansikkansa. Hän vapisi ja oli pelkkää sääliä.\nZizi-raukka oli pudonnut vesikuoppaan! Nana veti hänet mukanaan taloon\nja puheli takkavalkean laittamisesta.\n\n-- Näetkös, sanoi Zizi pidättäen Nanata varjossa, minä piilouduin,\nkoska pelkäsin toruja niinkuin Pariisissa; tulin odottamatta.\n\nNana purskahti nauruun eikä vastannut mitään, vaan suuteli poikaa\notsalle. Tähän hetkeen saakka hän oli kohdellut häntä vain poikana eikä\nollut ottanut hänen vakuutuksiaan vakavalta kanalta, vaan leikkinyt\nGeorgesin kuin minkäkin merkityksettömän pikkuherran kanssa. Nyt pojan\nvastaanottamisesta tuli suuri juttu. Nana tahtoi ehdottomasti, että\nhänen oma makuuhuoneensa oli lämmitettävä. Siellä olisi viihtyisintä\nolla. Zoé ei hämmästynyt nähdessään Georgesin, sillä hän oli tottunut\narvaamattomiin kohtauksiin. Mutta puutarhuri, joka toi huoneeseen\nhalkoja, oli ihmeissään nähdessään vettävaluvan herran talossa, sillä\ntämä ei ollut tullut portin kautta. Mies lähetettiin kumminkin pian\nmatkoihinsa, hänen apuaan ei tarvittu. Huoneessa paloi lamppu valaisten\nsen, ja takasta tuli vahva ja kirkas valo.\n\n-- Hän ei kuivu koskaan, hän vilustuu, sanoi Nana huomatessaan Georgesin\nvärisevän vilusta.\n\nOlipa harmillista, että täällä ei ole yhtään paria miesten housuja!\nNana oli jo kutsumaisillaan takaisin puutarhurin, kun hän sai\npäähänpiston. Zoé, joka availi matkalaukkuja, toi huoneeseen rouvan\nliinavaatteita märkien tilalle, paidan, hameita ja kampausvaipan.\n\n-- Mutta sehän on mainiota! huudahti tyttö. Zizi voi pukeutua noihin.\nEihän sinulla ole mitään minua vastaan? Kun omat vaatteesi kuivuvat,\nniin vedät ne taas yllesi, ja juokset heti takaisin kotia, ettei mamma\ntoru... Kiirehdi, minä vaihdan vaatteita pesuhuoneessa.\n\nKun Nana kymmenen minuutin kuluttua palasi puettuna aamunuttuun, hän\ntaputteli käsiään ihastuksissaan.\n\n-- Oi, sokeripala, nätti kuin tyttö!\n\nGeorges oli vetäissyt ylleen ison yöpaidan, parin koruompeleisia\nalushousuja ja pitkän batistisen kampausvaipan, jossa oli pitsireunat.\nTässä puvussa hän oli aivan tytön näköinen paljaine, valkoisine\nkäsivarsineen ja vielä kosteine vaaleine hiuksineen, jotka kähertyivät\nhänen kaulalleen.\n\n-- Hän on yhtä hoikka kuin minäkin! sanoi Nana ja otti häntä\nvyötäisistä. Zoé, tule niin saat nähdä, miten tuo pukee häntä; rinnan\nkohdalta on vain liian väljää... Hänellä ei ole niin paljon kuin\nminulla, Zizi-raukalla!\n\n-- Ei, ei ole, puuttuu tosiaankin hiukan, sanoi Georges hymyillen.\n\nKaikki kolme nauroivat. Nana alkoi napittaa kampausvaippaa ylhäältä\nalaspäin, jotta näyttäisi säädyllisemmältä. Hän käänteli poikaa kuin\nnukkea, läimäytteli häntä hiukan silloin tällöin ja antoi hameen\npullistua takaa. Hän kyseli, oliko hyvä näin ja oliko hänen lämmin.\nKysymys sekin! Pojan oli mainio olla; mikään ei lämmittänyt niin kuin\nnaisen paita; jos hän olisi saanut, olisi hän aina pitänyt sellaista.\nHän kietoutui siihen, nautti liinavaatteen hienoudesta, pehmoisesta\nvaatekappaleesta, joka tuoksui niin hyvältä ja jossa hän luuli\ntuntevansa hiukan Nanan lämpöä.\n\nZoé vei sillä aikaa hänen märät vaatteensa keittiöön kuivumaan, mikäli\nne saattoivat kuivua viiniköynnösten heikossa tulessa. Georges, joka\nistui nojatuolissa, uskalsi tehdä tunnustuksen:\n\n-- Etkö aio syödä lainkaan illallista?... Minä olen kuolla nälkään. En\nole saanut päivällistä.\n\nNana otti kysymyksen pahakseen. Mokoma tuhma poika, joka livistää\nkotoaan vatsa tyhjänä pudotakseen sitten veteen! Mutta hän oli itsekin\nnälissään kuin susi. Tietenkin oli syötävä. Mutta nyt täytyi tyytyä\nsiihen, mitä oli tarjolla. Pienelle pöydälle, joka työnnettiin takan\nluo, järjestettiin soma päivällisateria. Zoé juoksi puutarhurin luo,\njoka oli keittänyt kaalilientä siltä varalta, että rouva ei vielä olisi\nsyönyt päivällistä Orléansissa. sillä rouva oli unohtanut mainita\nkirjeessään, mitä oli laitettava kuntoon. Onneksi oli kellarissa\ntavaraa kosolta. Syötiin siis kaalilientä ja kinkkua. Kun Nana sitten\navasi hattulaatikkonsa ja kopeloi sitä, löysi hän joukon eväitä,\njotka varmuuden vuoksi oli otettu mukaan: pienen maksapasteijan,\npussillisen makeisia ja hedelmiä. Molemmat söivät kuin ahmatit\nkaksikymmenvuotiasten ruokahalulla ja ystävinä, jotka eivät\nkainostelleet toisiaan. Nana sanoi Georgesia \"ystäväkullakseen\"; se oli\nhänestä näet tuttavallisempaa ja hellempää, jälkiruoaksi he söivät\nsamalla lusikalla vuorotellen, jotteivät häiritsisi Zoéta,\nsäilykehedelmiä, joita olivat löytäneet kaapista.\n\n-- Oh ystävä kulta, sanoi Nana ja työnsi syrjään pienen pöydän.\nKymmeneen vuoteen en ole syönyt niin hyvää illallista!\n\nAlkoi jo olla myöhä, ja hän tahtoi lähettää pojan matkoihinsa, jottei\ntälle koituisi ikävyyksiä. Georges vakuutti puolestaan, että hänellä\noli aikaa runsaasti. Sitäpaitsi hänen vaatteensa kuivuivat perin\nhitaasti, ja Zoé sanoi siihen menevän vielä vähintäin tunnin. Koska\nkamarineito oli matkasta väsynyt, sai hän mennä levolle. Nana ja\nGeorges olivat nyt kahdenkesken äänettömässä talossa.\n\nIlta oli hyvin leuto. Takka paloi poroksi ja oli jo hiukan liian kuuma\nsuuressa sinisessä makuuhuoneessa, johon Zoé oli ennen lähtöään\nlaittanut rouvan vuoteen. Lämmön vaivaamana Nana nousi avatakseen\nhetkeksi akkunan. Hän huudahti hiljaa.\n\n-- Hyvä Jumala! Kylläpä on ihanaa!... Katso ulos, ystävä kulta!\n\nGeorges oli tullut hänen viereensä, ja kun ikkunalauta tuntui hänestä\nliian kapealta, kiersi hän käsivartensa Nanan vyötäisille ja nojasi\npäätään hänen olkaansa. Ilma oli äkkiä muuttunut, taivas oli\nkirkastunut, ja täyskuu valoi kultahehkuaan yli maiseman. Laaksossa\nvallitsi syvä rauha, joka levisi yli suunnattoman lakeuden, ja puut\nolivat kuin pieniä saaria valon tyvenessä meressä. Nana heltyi ja\nkuvitteli jälleen tulleen lapseksi. Hän oli varmaankin joskus elämänsä\nvarrella nähnyt unta tällaisista öistä, vaikka ei muistanut milloin.\nKaikki hänen elämyksensä rautatievaunusta noustua, mahtava maisema,\nvahvasti tuoksuava nurmi, talo, vihannekset, kaikki tämä vaikutti\nhäneen niin valtavasti, että hänestä tuntui, kuin hän olisi lähtenyt\nPariisista kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen eilinen elämänsä oli\nhaihtunut jonnekin etäälle. Hänen sydämessään liikkui tunteita, joita\nhän ei milloinkaan ennen ollut aavistanutkaan. Sillä välin Georges\npainoi pieniä hyväileviä suudelmia hänen kaulalleen, mikä lisäsi hänen\nhämmennystään. Epäröivin käsin hän työnsi pojan luotaan kuin lapsen,\njonka hellyys väsyttää, ja sanoi taas, että Georgesin oli mentävä\nkotiin. Tämä ei kiellellyt; hän lupasi kohta lähteä.\n\nJossain lauloi lintu ja vaikeni. Se oli punarintasatakieli seljapuussa\nikkunan alla.\n\n-- Odota, kuiskasi Georges, se pelkää lamppua, minä sammutan sen.\n\nPalattuaan hän tarttui taas Nanan vyötäisiin ja sanoi:\n\n-- Me sytytämme sen kohta jälleen.\n\nKuunnellessaan satakieltä ja tuntiessaan Georgesin syleilyn Nana\nmuisti, että hän romaaneissa oli nähnyt tämän kaiken. Muinoin hän olisi\nantanut vaikka sydämensä tuollaisesta kuusta ja satakielestä ja\nnuorukaisesta, joka rakastaisi häntä. Taivas! Hän olisi voinut itkeä,\nniin kauniilta hänestä näytti kaikki! Varmaankin hän oli luotu elämään\nviisaasti ja siivosti. Ja hän työnsi etäämmäksi Georgesin, joka alkoi\nolla liian rohkea.\n\n-- Ei, anna minun olla, minä en tahdo... Se olisi hyvin pahaa, sinun\niälläsi... Kuule, minä rupean sinun äidiksesi.\n\nNana ujostutti, ja hän lensi tulipunaiseksi. Mutta kukaan ei saattanut\nnähdä häntä: takana oli pimeä huone ja edessä autio, äänetön,\nliikkumaton maisema. Häntä ei koskaan ennen ollut ujostuttanut näin.\nVähitellen hän kumminkin tunsi voimiensa katoavan, huolimatta ujoudesta\nja vastustuksesta. Georgesin valepuku viekoitteli hänet edelleen\nnauramaan. Oli aivan kuin joku ystävätär olisi kutitellut häntä.\n\n-- Oi, se on paha, se on paha, sopersi hän viimeisen ponnistuksen\njälkeen.\n\nJa immen tavoin hän kauniina yönä raukeni tämän pojan syleilyyn. Talo\nnukkui.\n\nKun seuraavana päivänä Fondettesissa soitettiin aamiaiselle, ei\nruokasali enää ollutkaan liian iso. Ensimmäisissä vaunuissa olivat\nFauchery ja Daguenet tulleet, ja kreivi de Vandeuvres oli saapunut\nseuraavalla junalla. Georges tuli viimeisenä huoneestaan hiukan\nkalpeana, silmät sumeina. Hän sanoi nyt voivansa melkoista paremmin,\nmutta pää tuntui vielä hiukan raskaalta. Rouva Hugon, joka katseli\nhäntä levottomana, silitteli hänen tänä aamuna huonosti kammattua\ntukkaansa pois otsalta, ja kun poika ikäänkuin häveten hyväilyjä koko\npöydän nähden vetäytyi hiukan taammaksi, laski rouva Hugon leikkiä\nVandeuvresin kanssa, jota hän sanoi odottaneensa viisi vuotta.\n\n-- Kas vaan, te olette vihdoinkin täällä... Miten olette saaneet sen\naikaan?\n\nVandeuvres vastasi leikilliseen sävyyn ja kertoi edellisenä päivänä\nmenettäneensä klubissaan järjettömiä summia. Silloin hän oli päättänyt\nlähteä maaseudulle peliä pakoon.\n\n-- Totta tosiaan, jospa vain löytäisitte minulle täältä rikkaan\nperijättären... Täällä on varmasti viehättäviä naisia.\n\nVanha rouva kiitti myöskin Daguenetia ja Faucherytä, että he olivat\nnoudattaneet hänen poikansa kutsua. Samassa tuli hänelle iloisena\nyllätyksenä myöskin markiisi de Chouard.\n\n-- Mitä ihmettä! huudahti vanha rouva, tänään on siis kokous! Te olette\ntietenkin kaikki sopineet keskenänne... Mitä on tekeillä? Vuosikausia\nolen odottanut turhaan, ja nyt te saavutte kaikki samalla kertaa...\nMinulla ei todellakaan ole valittamisen syytä!\n\nPöytään tuotiin lautanen lisää. Fauchery istui kreivitär Sabinen\nvieressä, joka hämmästytti häntä iloisuudellaan, tämä sama nainen,\njonka hän oli nähnyt niin perin välinpitämättömänä Miromesnil-kadun\njäykässä salissa! Daguenet taas oli levoton istuessaan Estellen\nvasemmalla puolella, sillä tuo juro ja harvasanainen tyttö ei ollut\nterävine kyynärpäineen mikään miellyttävä naapuri hänelle. Muffat ja\nChouard olivat vaihtaneet mykän katseen. Vandeuvres laski edelleen\nleikkiä tulevasta avioliitostaan.\n\n-- Naisista puhuen, sanoi rouva Hugon lopuksi, minä olen saanut uuden\nnaapurin, jonka varmaan tuntenette.\n\nHänen mainitessaan Nanan Vandeuvres oli olevinaan suunnattoman\nhämmästynyt.\n\n-- Mitä sanottekaan? Onko Nanan maatila täällä lähellä?\n\nFauchery ja Daguenet lausuivat samoin julki kummastuksensa. Markiisi de\nChouard oli syventynyt linnunpalaseen eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.\nHerroista ei kukaan hymyillyt.\n\n-- Niin, sanoi vanha rouva, ja tuo henkilö saapui la Mignotteen jo\neilisiltana, niinkuin sanoin. Puutarhuri kertoi siitä minulle aamulla.\n\nNyt herrat eivät saattaneet salata hämmästystään. Kaikki katsahtivat\nylös. Mitä kummia! Oliko Nana jo tullut? Ja he olivat luulleet hänen\ntulevan vasta seuraavana päivänä ja uskoneet saapuvansa ennen häntä!\nGeorges vain katseli väsyneen näköisenä viinilasiaan silmät alas\nluotuina. Hän näytti aamiaisen alusta alkaen nukkuvan silmät selällään\nja hieman hymyillen.\n\n-- Oletko vieläkin sairas, rakas Zizi? kysyi äiti, jonka katse ei\njättänyt poikaansa.\n\nGeorges säpsähti ja vastasi punastuen, että hän voi hyvin, mutta\nkumminkin hänellä oli sama väsynyt ja tyytyväinen ilme kuin tytöllä,\njoka on tanssinut liikaa.\n\n-- Mitä sinulla tuossa on, kaulassasi? kysyi hänen äitinsä\npelästyneenä. Sehän on aivan punainen!\n\nGeorges nolostui ja alkoi änkyttää. Itse hän ei tiennyt siitä mitään.\nSitten hän nostaen paidankaulustaan sanoi:\n\n-- Jaha, niin, hyttynen vain on pistänyt.\n\nMarkiisi de Chouard oli vilhuillut tuota pientä, punaista täplää.\nMyöskin Muffat katseli poikaa. Noustiin aamiaispöydästä ja tehtiin\nuseita eri ehdotuksia huvimatkoiksi. Kreivitär Sabinen nauru miellytti\nentistä enemmän Faucherytä. Hänen ojentaessaan kreivittärelle\nhedelmälautasta sattuivat heidän kätensä koskettamaan toisiaan, ja\nkreivitär katsoi häneen mustilla silmillään niin tutkivasti, että hän\njälleen tuli ajatelleeksi lasin ääressä kerran kuulemaansa salaisuutta.\nSitäpaitsi kreivitär oli jotenkin muuttunut, jotain omituista oli\ntullut häneen, ja hänen harmaa silkkihameensa, joka laskeutui\npehmoisena hänen olkapäiltään, loi hänen hienoon ja hermostuneen siroon\nolemukseensa jotakin vapaata ja vallatonta.\n\nPöydästä lähdettäessä Daguenet pysähtyi jääden Faucheryn kanssa hiukan\nmuista jälkeen. Silloin hän laski raakaa leikkiä Estellestä, joka\n\"olisi kaunis luudanvarsi miehen käsivarsille\". Hän tuli kuitenkin\nvakavaksi kuultuaan myötäjäisten suuruuden: neljäsataatuhatta frangia.\n\n-- Entä äiti sitten? kysyi Fauchery. Komea vai mitä?\n\n-- Olkoon kuinka komea tahansa! ... mutta siellä ei ole mitään\nmahdollisuuksia, hyvä ystävä!\n\nSinä päivänä ei lähdettäisi millekään huvimatkalle, sillä vettä tuli\nkuin saavista. Georges oli äkkiä hävinnyt ja sulkeutui huoneeseensa.\nHerrat eivät selitelleet toisilleen tulonsa syitä, mutta kukaan ei\nerehtynyt todellisesta vaikuttimesta. Vandeuvres, joka oli menettänyt\nsuuria summia pelipöydän ääressä, oli todella aikonut jäädä maalle ja\nluotti erään ystävättären naapuruuteen, jottei tulisi liian ikävä.\nFauchery käyttäen hyväkseen sitä lomaa, jonka tällä haavaa muiden\npuuhien pidättämä Rose hänelle soi, päätti neuvotella Nanan kanssa\nuudesta pakinasta, jos maaseutu taivuttaisi heidät olemaan toisilleen\nmyötämielisiä. Daguenet, joka oli vihoissaan Nanalle Steinerin vuoksi,\naikoi solmia suhteensa Nanaan uudestaan sekä saada muutamia\nhellyydenosoituksia sopivan tilaisuuden tullen. Markiisi de Chouard\ntaas odotteli hetkeään. Mutta Muffat oli kiihkoisin kaikista näistä\nherroista, jotka juoksivat ihomaalinsa huonosti pesseen Venuksen\nperässä: häntä vaivasivat himon, pelon ja vihan uudet aistimukset,\njotka myllersivät hänen järkytettyä mieltään. Olihan hän saanut\nnimenomaisen lupauksen! Nana odotti häntä. Miksi tuo tyttö oli sitten\nmatkustanut kahta päivää ennen määräaikaa? Kreivi päätti lähteä la\nMignotteen saman päivän illalla päivällisen jälkeen.\n\nKun kreivi illalla meni puistosta, riensi Georges hänen perässään. Hän\nantoi kreivin mennä Gumièresin kautta, mutta juoksi itse Choue-joen yli\nja tuli Nanan luo aivan hengästyneenä, raivoissaan ja itkien. Hän kyllä\ntajusi että ukko, joka oli matkalla, tulisi kohtaukseen. Nana, joka\nhämmästyi tästä mustasukkaisuuden puuskasta, kiihtyi ajatellessaan\nasiain uhkaavaa käännettä, otti pojan syliinsä ja lohdutteli häntä\nparhaansa mukaan. Ei, poika erehtyi! Nana ei odottanut ketään: jos\nkreivi saapuisikin, ei se olisi Nanan vika. Kylläpä Zizi oli tyhmä\nkeksiessään niin paljon ikävyyksiä itselleen tyhjän tähden! Nana vannoi\nlapsensa hengen kautta, että hän ei rakastanut ketään muuta kuin\nGeorgesia, suuteli häntä ja kuivasi hänen kyynelensä.\n\n-- Kuule, saatpa nähdä, että kaikki kuuluu sinulle, sanoi hän, kun\npoika hiukan rauhoittui. Steiner on täällä, hän on yläkerrassa...\nHäntä, rakkaani, en tietenkään saata ajaa ulos.\n\n-- Minä tiedän sen enkä tarkoitakaan häntä, mutisi poika.\n\n-- No niin! Minä olen sijoittanut hänet perimmäiseen huoneeseen ja\nsanonut, että olen sairas. Hän availee matkalaukkuaan... Koska kukaan\nei ole nähnyt sinun tulevan, niin piiloudu nopeasti minun\nmakuuhuoneeseeni ja odota minua siellä.\n\nGeorges heittäytyi Nanan kaulaan. Siis oli totta, että Nana rakasti\nhäntä hiukan! Siis kuin eilen? He sammuttaisivat lampun ja olisivat\npimeässä aamun koittoon saakka. Eteisen kello kilahti, ja Georges\nlivahti pois. Makuuhuoneessa hän riisui kengät jalastaan voidakseen\nliikkua äänettömästi, piiloutui lattialle verhon taa ja odotteli\njärkevästi.\n\nNana. joka vielä oli järkytetty, otti kreivi Muffatin vastaan hiukan\nneuvottomana. Olihan hän luvannut kreiville, ja hän tahtoi myöskin\npitää sanansa, koska kreivi kaikesta päättäen tarkoitti täyttä totta.\nMutta kuka olisikaan saattanut aavistaa, että olisi käynyt, niinkuin\neilen kävi. Matka, talo, jota hän ei vielä tuntenut, poika, joka tuli\nlikomärkänä, miten hyvää tämä kaikki oli ja miten hauskaa jatkaa! Sitä\npahempi kreiville! Nana oli antanut hänen odottaa kolme kuukautta ja\nnäytellyt säädyllistä kiihoittaakseen häntä yhä enemmän. Odottakoon\nvielä vähän tai menköön tiehensä, jos se miellytti häntä enemmän. Nana\nolisi mieluummin uhrannut kaiken kuin pettänyt Georgesin.\n\nKreivi oli istuutunut juhlallisen jäykästi niinkuin ainakin vieraisilla\noleva maalaisherrasmies. Vain hänen kätensä vapisivat. Nanan viekkaan\nkäytöksen kiihdyttämä himo tekisi tällaisessa vilkasverisessä ja\nviattomassa luonteessa ajan mittaan hirvittävää tuhoa. Tämä vakava\nmies, tämä kamariherra, joka käyttäytyi arvokkaasti hallituspalatsin\nsaleissa, pureskeli öisin tyynyään, nyyhkytti kuin epätoivoinen ja\nmanasi henkisten silmiensä eteen alati saman aistillisen kuvan. Tällä\nkertaa hän oli päättänyt päästä tulokseen. Matkalla hän kävellessään\nhämärän syvässä rauhassa oli ajatellut toimia väkivaltaisesti, ja\nsanottuaan pari ensimmäistä sanaa hän aikoi tarttua molemmin käsin\nNanahan.\n\n-- Ei, ei, olkaa varuillanne, sanoi Nana ja hymyili suuttumatta.\n\nMutta kreivi tarttui sentään hampaitaan purren tyttöön, ja kun tämä\nvastusteli, kävi kreivi karkeaksi ja muistutti koristelematta tulleensa\ntänne makaamaan Nanan kanssa. Hymyillen yhä, mutta samalla hiukan\nvaivautuneena piti tyttö kreiviä käsistä ja sinutteli häntä\nlieventääkseen kieltoaan.\n\n-- Kas niin, rakas ystävä, rauhoitu... En todellakaan voi... Steiner on\nyläkerroksessa.\n\nMutta kreivi oli kuin päästään vialla; Nana ei koskaan ennen ollut\nnähnyt miestä tuollaisessa tilassa ja rupesi pelkäämään, pani kätensä\nkreivin suulle vaientaakseen tämän huudot ja pyysi häntä kuiskaten\nolemaan hiljaa ja päästämään hänet irti. Steiner tuli portaita alas. Se\nolisi lopullinen typeryys! Tullessaan huoneeseen hän kuuli nojatuolissa\nlaiskasti istuvan Nanan sanovan:\n\n-- Minä jumaloin maaseutua...\n\nHän käänsi päätään ja sanoi:\n\n-- Oh, rakas ystävä, kreivi Muffat näki ohimennessään valoa täältä ja\ntuli toivottomaan meidät tervetulleiksi.\n\nHerrat kättelivät toisiaan. Muffat oli hetken ääneti, kasvot\nkäännettyinä varjoon. Steiner tuntui olevan huonolla tuulella.\nKeskusteltiin Pariisista; asiat eivät siellä ottaneet luonnistuakseen,\nja pörssissä oli menetetty paljon rahoja. Neljännestunnin kuluttua\nMuffat sanoi hyvästi, ja kun Nana saattoi häntä ulko-ovelle, kreivi\npyysi saada tavata häntä seuraavana yönä, mutta sai kieltävän\nvastauksen. Steiner meni melkein heti sen jälkeen huoneeseensa\nlepäämään nurkuen tyttöjen ainaisia temppuja. Näin oli päästy\nmolemmista vanhuksista! Kun hän sitten meni tapaamaan Georgesia, hän\nlöysi tämän kiltisti istumasta verhon takana. Huone oli pimeä. Georges\nveti hänet lattiaan, ja tyttö istahti hänen viereensä; sitten he\nhuvittelivat kierimällä lattialla edestakaisin ja talttuivat\ntukahduttaen naurunsa suudelmiin, kun heidän alastomat jalkansa osuivat\njohonkin huonekaluun. Kaukana Gumièresin maantiellä Muffat poistui\nhitaasti hattu kädessä, ja tuuletti polttavaa päätään äänettömän yön\nviileydessä.\n\nSeuraavina päivinä elämä oli ihanaa. Nana tuli pojan sylissä kuin\nneljätoistavuotiaaksi. Tuntui, kuin tämän lapsen hyväilyistä rakkaus\nolisi jälleen ruvennut kukkimaan hänen sydämessään, hänen, jonka\ntottumus oli saanut inhoamaan miehiä. Hän tunsi äkkiä punastuvansa ja\nvapisevansa mielenliikutuksesta, tunsi halua nauraa ja itkeä;\nrauhatonta neitseellisyyttä, jota ujostuttavat halut ahdistivat. Hän ei\nollut milloinkaan ennen tuntenut mitään sellaista. Maaseutu sai hänet\nhellälle mielelle. Pikkutyttönä hän usein oli toivonut saavansa asua\nniityn reunassa ja omintaa vuohen, sillä hän oli kerran linnoituksen\nvalleilla nähnyt vuohen, joka paaluun köytettynä oli ollut laitumella.\nNyt, kun hän omisti tämän maatilan, omisti vallan omanaan, hänen\nrintansa täytti ylitsevuotava liikutuksen aalto, siinä määrin hänen\ntoiveensa olivat toteutuneet. Hän oli saanut takaisin pikkutytön\naistimukset; ja kun hän illalla huumautuneena koko päivän oleskelusta\nulko-ilmassa ja puiden tuoksusta, etsi verhon taakse piiloittautunutta\nZiziään, se oli hänestä kuin luostarikoululaisen urotyö loma-aikana,\nrakkausseikkailu pienen serkun kanssa, jonka kanssa hän menisi\nnaimisiin, vavisten pienintäkin kolinaa pelosta, että vanhemmat\nkuulisivat, ja nauttien täysin siemauksin ensimmäisen harha-askelen\nsuloisuutta, kauhun hekkumaa.\n\nNanalla oli tunteellisen tytön kuvitelmia. Hän katseli tuntikaupalla\nkuuta. Kerran yöllä hän tahtoi mennä Georgesin seurassa puutarhaan, kun\ntalo oli nukkunut; he kävelivät puiden varjossa kädet toistensa\nvyötäisillä ja heittäytyivät nurmikolle, missä kaste kostutti heidät.\nKerran hän pitkän tauon aikana alkoi nyyhkyttää makuuhuoneessa,\ntakertui pojan kaulaan ja sanoi pelkäävänsä kuolemaa. Usein hän hiljaa\nlauloi erästä romanssia, jossa puhuttiin paljon kukista ja linnuista;\nsen rouva Lerat oli opettanut hänelle; hän tuli siitä liikutetuksi\nkyyneliin asti ja heittäytyi sitten kiihkeästi Georgesin syliin ja\nvaati, että tämän oli vannottava hänelle ikuista rakkautta. Sanalla\nsanoen, hän oli tyhmä, minkä hän itse myönsi, kun he taas istuivat\ntupakoiden kuin toverit konsanaan vuoteen reunalla, paljain jaloin ja\ntakoen kantapäitään reunalautoihin.\n\nLouisetin tulo sai tytön sydämen lopullisesti sulamaan. Hänen\näidinrakkautensa puuskat olivat niin raivokkaat, että ne muistuttivat\nhulluuskohtauksia. Hän vei poikansa pihalle aurinkoon nähdäkseen hänen\npiehtaroivan ja potkivan nurmessa puettuaan hänet hienoksi kuin pienen\nprinssin. Hän tahtoi, että poika nukkuisi viereisessä huoneessa rouva\nLeratin kanssa, johon maalaisilma oli vaikuttanut niin vahvasti, että\nhän heti vuoteeseen päästyään alkoi kuorsata. Louis ei ollut Zizille\nvaivaksi, päinvastoin. Nana sanoi, että nyt hänellä oli kaksi lasta, ja\nsekoitti ne samaan lemmenoikkuun. Kymmenkunta kertaa yössä hän lähti\nZizin luota katsomaan, hengittikö Louis tasaisesti. Palatessaan hyväili\nhän Zizitä kohdistaen häneen äidilliset tunteensa. Pojasta oli vain\nmieluista tulla kohdelluksi lapsena tuon suuren tytön sylissä, ja hän\nantoi Nanan tuuditella itseään kuin kapalolasta, jota nukutetaan. Nana\noli niin ihastunut tähän maalla-elämiseen, että hän tosissaan sanoi\nZizille jäävänsä tänne ainiaaksi. Matkustakoot kaikki muut vaan\ntiehensä! He, Zizi, lapsi ja Nana eläisivät kolmisin omaa elämäänsä. He\npohtivat aamunkoittoon tuhansia suunnitelmia eivätkä välittäneet rouva\nLeratista, joka viereisessä huoneessa väsyneenä kukkienpoiminnasta\nveteli oikeita kurkihirsiä.\n\nTätä ihanaa elämää kesti melkein viikon. Kreivi Muffat tuli joka ilta,\nmutta hän sai palata turvottuneine kasvoineen ja polttavine käsineen.\nKerran häntä ei otettu lainkaan vastaan. Steinerin oli täytynyt\nmatkustaa Pariisiin; hänelle oli sanottu, että rouva ei voinut hyvin.\nNanasta kävi päivä päivältä vastenmielisemmäksi ajatella Georgesin\npettämistä! Niin viaton poika, joka luotti häneen! Nana olisi pitänyt\nitseään huonoimmista huonoimpana, jos hän olisi tehnyt niin. Sitäpaitsi\nse olisi ollut hänelle itselleen vastenmielistä. Zoé, joka ääneti ja\nhalveksien seurasi tätä seikkailua, sanoi rouvan tulleen hulluksi.\n\nKuudentena päivänä tämän idyllin särki vieraslauma. Nana oli kutsunut\nsinne paljon ihmisiä otaksuen, että he eivät kumminkaan saapuisi. Hän\nhämmästyi melko lailla ja suuttuikin, kun la Mignotten portille\npysähtyi omnibussi, joka oli väkeä täynnä.\n\n-- Täällä me olemme! huudahti Mignon noustessaan ensimmäisenä vaunusta\nmukanaan poikansa Henri ja Charles.\n\nSitten ilmestyi Labordette, joka auttoi maahan loputtoman joukon\nnaisia: Lucy Stewart, Caroline Héquet, Tatan Néné ja Maria Blond. Nana\ntoivoi lopun tulleen, kun samassa la Faloise hyppäsi vaunun astuimelle\nottaakseen vapiseviin käsivarsiinsa Gagan ja tämän tyttären Amélien.\nSiinä oli siis kaikkiaan yksitoista henkilöä. Tuotti tietenkin\nmelkoista vaivaa sijoittaa koko tämä joukko taloon. Vierashuoneita oli\nviisi, ja yhdessä asuivat jo rouva Lerat ja Louis. Isoin huone\nannettiin Gagalle ja la Faloiselle, mutta Amélien oli nukuttava\nrautasängyssä viereisessä pesuhuoneessa. Mignon poikineen sai kolmannen\nhuoneen ja Labordette neljännen. Nyt ei ollut enää kuin yksi huone,\njosta tehtiin makuusali; sinne sijoitettiin neljä vuodetta: Lucylle,\nCarolinelle, Tatanille ja Marialle. Steiner sai nukkua salin sohvalla.\nKun kaikki tunnin kuluttua olivat saaneet paikkansa oli Nana\nihastuksissaan saadessaan näytellä linnanrouvaa, vaikka hän aluksi oli\nollutkin raivoissaan. Naiset onnittelivat häntä tällaisesta maatilasta,\njoka oli saattaa ihmisen pyörälle päästään. He toivat tullessaan\ntuulahduksen Pariisin ilmaa ja viime viikkojen juoruja kaikkien\npuhuessa samalla kertaa, nauraessa, huudahdellessa, taputtaessa\nkäsiään. No, mutta entä Bordenave? Mitä hän oli sanonut Nanan paosta?\nOh, ei sen kummempaa! Rähistyään ja uhattuaan santarmeilla noudattaa\ntakaisin Nanan hän illan tullen oli määrännyt toisen näyttelijättären\nhänen tilalleen. Ja pieni Violaine, joka oli nyt Venuksena, oli jo\nsaavuttanut kauniin menestyksen. Tämä uutinen sai Nanan vakavaksi.\n\nKello oli vasta neljä. Puheltiin huvimatkasta.\n\n-- Ette saata arvatakaan, sanoi Nana, että olin menossa poimimaan\nperunoita, kun te tulitte.\n\nKaikki tahtoivat heti olla mukana perunoita poimimassa, ottamatta edes\nylleen toisia vaatteita. Siitä tuli huvitus. Puutarhuri ja kaksi renkiä\noli jo pellolla tilan toisessa laidassa. Naiset polvistuivat,\nkaivelivat sormukset käsissään maata ja huudahtelivat löytäessään\nerikoisen ison perunan. Heistä se oli hauskaa! Mutta voiton vei Tatan\nNéné; hän oli tyttösenä nostanut niin paljon perunoita, että hän unohti\nnykyisen asemansa ja antoi muille neuvoja sanoen heitä pässinpäiksi.\nHerrat ottivat osaa työhön sangen laimeasti. Mignon käytti hyväkseen\nmaalla-oloaan täydentääkseen poikiensa kasvatusta; hän kertoi heille\nParmentieristä.\n\nPäivällisen aikana illalla ilo oli ylimmillään. Ei syöty, vaan\nahmittiin. Nana, joka tuli aika humalaan, riitaantui hovimestarinsa\nkanssa, joka ennen oli palvellut Orléansin piispalassa. Kahvia\njuotaessa naiset tupakoivat. Hurjan juhlan humu kuului ulos kaikista\nakkunoista ja vaimeni vasta etäällä illan hiljaisuuteen; talonpojat,\njotka olivat tavallista myöhempään aitauksiensa takana, kääntyivät\nkatselemaan valoa säteilevää taloa.\n\n-- Olipa ikävää, että teidän pitää matkustaa pois jo ylihuomenna, sanoi\nNana. Mutta yhdentekevää, kyllä me keksimme jotakin.\n\nKoska seuraava päivä oli sunnuntai, päätettiin silloin käydä katsomassa\nChamontin luostariraunioita, jonne oli matkaa seitsemän kilometriä.\nOrléansista tulisi viidet vaunut heitä noutamaan ja saattamaan takaisin\npäivällisille kello seitsemäksi. Oikein ihanaa!\n\nKreivi Muffat saapui vanhaan tapaansa tänäkin iltana soittaman\nrautaportille. Mutta valoisat akkunat ja naurunremakka hämmästyttivät\nhäntä. Hän käsitti tilanteen tuntiessaan Mignonin äänen ja poistui\nraivostuneena tästä uudesta esteestä, äärimmilleen kiihdyksissä ja\nvalmiina mihin väkivallantekoihin tahansa. Georges, jolla oli\npikkuportin avain, meni sen kautta rauhallisesti Nanan makuuhuoneeseen\nhiipien seinien varjossa. Hänen oli kumminkin pakko odottaa kauan, aina\nyli puolenyön. Lopulta Nana tuli aikalailla humalassa ja vielä\näidillisempänä kuin edellisinä öinä; juotuaan hän oli lemmensairas aina\nkiihkoon asti. Niinpä hän vaatimalla vaati, että Georgesin oli tultava\nmukaan Chamontin luostariraunioille. Poika koetteli vastustella, sillä\nhän pelkäsi, että hänet nähtäisiin; jos hänet huomattaisiin Nanan\nkanssa samoissa vaunuissa, niin siitä tulisi hirveä juorujuttu. Mutta\nNana suli kyyneliin; hän oli epätoivoissaan, kun hänet noin hylättiin,\nkunnes Georges lohdutti ja nimenomaan lupasi tulla mukaan.\n\n-- Sinä rakastat siis minua kovasti! soperteli Nana. Sano vielä kerta,\nettä rakastat minua... Sano rakkaani, jos minä kuolisin, olisiko siitä\nsinulle paljonkin surua, sano!\n\nFondettesissa Nanan naapuruus käänsi talon aivan nurin. Vanha rouva\njohtui joka aamu aamiaisella puhumaan tuosta naisesta ja kertomaan,\nmitä hänen puutarhurinsa oli ilmoittanut hänestä; rouvaa vaivasi sama\nutelias ja tuskallinen harrastus, joka ilotytöistä säteilee kaikkein\narvokkaimpiinkin porvarinaisiin. Vaikka rouva Hugon muuten oli erittäin\nsuvaitsevainen, niin nyt hän kiihottui yli rajojensa; hänet valtasi\nepämääräinen onnettomuuden aavistus, joka peloitti häntä iltaisin,\naivan kuin hän olisi tuntenut lähellään hirveän petoeläimen, joka oli\npäässyt karkuun jostakin eläinnäyttelystä. Rouva Hugon alkoi riidellä\nvieraittensakin kanssa, joiden hän väitti kiertelevän la Mignotten\nympärillä. Kreivi de Vandeuvresin oli nähty maantiellä nauravan erään\npaljaspäisen naisen kanssa, mutta kreivi puolustautui sanoen, ettei se\nollut ollut Nana; tosiasiallisesti se oli ollut Lucy, joka oli\nsaattanut häntä vähän matkaa kertoakseen, että hän äskettäin oli ajanut\nkolmannen ruhtinaansa matkoihinsa. Markiisi de Chouard teki joka päivä\npitkiä kävelymatkoja, mutta sanoi, että ne johtuivat lääkärin\nmääräykseltä. Daguenetia ja Faucherytä kohtaan rouva Hugon ilmeisesti\nkäyttäytyi väärin. Varsinkaan edellinen ei koskaan lähtenyt\nFondettesista; hän oli luopunut ajatuksesta solmia uudestaan suhteitaan\nNanaan ja osoitti kunnioittavaa kohteliaisuuttaan Estellelle. Myöskin\nFauchery pysyi Muffatin naisten luona. Yhden ainoan kerran hän oli\nkävelyillään tavannut Mignonin, joka tuli vastaan syli täynnä kukkia\nopettaen pojilleen kasvitiedettä. Molemmat herrat olivat puristaneet\ntoistensa käsiä ja rupatelleet hiukan yhtä ja toista Rosesta, joka voi\nkaikin puolin mainiosti; kumpikin oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän\nkehoitti heitä vielä jonkin aikaa nauttimaan puhtaasta maalaisilmasta.\nVieraistaan vanha rouva ei armahtanut muita kuin kreivi Muffatia ja\nGeorgesia. Kreivi, joka väitti, että hänellä oli tärkeitä asioita\nOrléansiin, ei saattanut juosta tuon nartun perässä; ja Georges taas\nrupesi häntä huolestuttamaan, sillä joka ilta hän sai tuon hirveän\npäänsäryn, joka painoi hänet keskellä päivää vuoteeseen.\n\nFaucherystä oli tullut kreivitär Sabinen jokapäiväinen seuralainen, kun\nkreivi aina iltapäivisin meni omia teitään. Jos mentiin puistoon,\nFauchery kantoi kreivittären puistotuolia ja päivänvarjostinta. Muuten\nhän huvitti kreivitärtä bulevardilehden toimittajan yllättävillä\nsutkauksilla ja houkutteli hänet tuollaiseen äkilliseen\ntuttavallisuuteen, jonka maalaiselämä sallii. Kreivitär tuntui heti\nheittäytyvän vallattomaksi uudestaan nuortuneena tämän nuoren miehen\nseurassa, jonka mehuisa leikillisyys ei näyttänyt saattavan häntä\npulaan. Joskus heidän silmänsä etsivät toisiaan; he lakkasivat äkkiä\nnauramasta, tulivat vakaviksi, ja heidän katseensa saivat tumman ja\nsyvän ilmeen, aivan kuin he olisivat lukeneet toistensa ajatukset.\n\nPerjantaina oli katettava pöytään vielä yhdet lautaset. Silloin näet\nsaapui herra Théophile Venot, jonka rouva nyt muisti edellisenä talvena\nMuffatin luona kutsuneensa tänne. Hän oli vain pelkkää kumarrusta ja\nomaksui mitättömän henkilön rattoisuuden, olematta lainkaan\nhuomaavinaan sitä rauhatonta kunnioitusta, jolla häntä kohdeltiin.\nOnnistuttuaan päästä unohtumaan hän pureskellessaan jälkiruoan aikana\nsokeripalasia tarkkaili Daguenetia, kun tämä tarjosi Estellelle\nmansikoita, ja kuunteli Faucherytä, joka kertoi kreivittärelle hyvin\nhuvittavaa juttua. Jos hänen puoleensa käännyttiin, hän hymyili\nrauhalliseen tapaansa. Kun noustiin pöydästä, hän tarttui kreivin\nkäsivarteen ja vei tämän puistoon. Tiedettiin, että hänen\nvaikutusvaltansa kreiviin tämän äidin kuoltua oli hyvin suuri. Aivan\nihmeellisiä juttuja kerrottiin entisen asianajajan vallasta kreivin\nperheessä. Fauchery, jota hänen tulonsa tänne epäilemättä häiritsi,\nkertoi Georgesille ja Daguenetille hänen rikkautensa lähteistä,\nsuuresta oikeusjutusta, jonka jesuiitat olivat antaneet hänelle\najettavaksi ennen muinoin, ja Faucheryn mukaan tällä herralla, joka\nlempeästä ja sovinnollisesta ulkonäöstään oli peloittava herra, oli\nnykyään sormensa kaikissa pappien konnankoukuissa. Molemmat nuorukaiset\nolivat ruvenneet laskemaan leikkiä, sillä heistä tuo pikku ukko näytti\nleikilliseltä. Tuntematon Venot, jättiläismäinen Venot, pappien\nvälikappale tuntui heistä naurettavalta kuvittelulta. Mutta he\nvaikenivat, kun kreivi Muffat jälleen näyttäytyi, yhä tuon kunnon\nmiehen kainalossa, hyvin kalpeana ja silmät punaisina, ikäänkuin hän\nolisi itkenyt.\n\n-- He ovat varmaan keskustelleet helvetin kauhuista, sanoi Fauchery\npilkallisesti.\n\nKreivitär Sabine, joka oli kuullut nämä sanat, käänsi hitaasti päätään,\nja taaskin heidän silmänsä tavoittivat toisensa, ja he vaihtoivat\npitkän katseen, jolla kumpikin varovaisesti tunnusteli, ennen kuin\nuskaltautui mihinkään.\n\nAamiaisen jälkeen mentiin tavallisesti penkereelle, jolta näkyi koko\nlakeus. Sunnuntai-ilta oli erikoisen lämmin ja miellyttävä. Kymmenen\naikaan aamupäivällä oli pelätty sadetta, mutta vaikka taivas ei ollut\nkirkastunut, olivat pilvet sen sijaan muuttuneet maidonkarvaiseksi\nusvaksi, loistavaksi tomuksi, jonka auringonsäteet värjäsivät aivan\nvalkoiseksi. Rouva Hugon ehdotti silloin, että mentäisiin pienen nörtin\nkautta kävelylle Gumièresiin päin la Choue-joelle: hän piti\nkävelemisestä ja oli kuusikymmenvuotiaaksi hyvin reipas. Ei kukaan\nmuukaan välittänyt ajelemisesta. Pienissä ryhmissä tultiin joen yli\nvievälle puusillalle. Fauchery ja Daguenet kävelivät etumaisina\nMuffatin naisten kanssa; heidän perässään tulivat kreivi ja markiisi,\njotka kävelivät rouva Hugonin kummallakin puolen, kun taas Vandeuvres\naina ryhdiltään nuhteettomana ja ikävystyneenä tähän maantiehen tuli\nviimeisenä sikariaan vedellen. Herra Venot kulki tavalliseen tapaansa\nhymyillen ryhmästä toiseen, vain kuin kuullakseen kaiken, mitä\npuhuttiin.\n\n-- Georges-raukka, joka on Orléansissa, rouva Hugon huudahti. Hän\ntahtoi neuvotella päänsärystään vanhan tohtori Tavernierin kanssa, joka\nei enään käy kodeissa... Niin, tehän ette olleet silloin vielä\nhereillä, hän läksi jo ennen kello seitsemää. Onhan siitä ainakin\nhiukan vaihtelua!\n\nÄkkiä hän keskeytti sanoakseen:\n\n-- Kas, miksi he pysähtyvät sillalle?\n\nNaiset, Daguenet ja Fauchery olivat todellakin pysähtyneet epäröivästi\nsillankorvaan, aivan kuin edessäpäin olisi jokin este. Mutta tiellä ei\nnäkynyt mitään.\n\n-- Eteenpäin! huusi kreivi.\n\nHe eivät liikahtaneet, vaan katselivat jotakin, mikä läheni, mutta jota\ntoiset eivät vielä saattaneet nähdä. Tiheän poppelirivin reunustama tie\nkaarsi nimittäin sillä kohtaa. Samassa rupesi kuulumaan kumeata melua,\npyörien kolinaa, johon sekaantui naurua ja piiskojen läiskettä. Äkkiä\ntulivat näkyviin viidet vaunut perättäin niin täynnä, että akselit\nolivat katketa, ja loistaen vaaleita, sinisiä ja ruusunvärisiä hameita.\n\n-- Mitä tämä? sanoi rouva Hugon hämmästyneenä.\n\nSitten hän aavisti, arvasi ja suuttui mokomasta tunkeilemisesta hänen\ntielleen.\n\n-- Oh, tuo nainen! mutisi hän. Eteenpäin, eteenpäin! Älkää olko\nnäkevinänne...\n\nMutta nyt ei enää ollut aikaa. Ne viidet vaunut, joilla Nana\nseuralaisineen oli matkalla Chamontin raunioille, olivat jo sillalla.\nFaucheryn, Daguenetin ja molempien naisten oli peräännyttävä takaisin,\nkun taas rouva Hugon ja muut asettuivat riviin maantien reunaan. Syntyi\nkomea paraati. Nauru lakkasi vaunuissa; päät kääntyivät uteliaina.\nKatseltiin toisiaan hiljaisuuden vallitessa, jota rikkoi vain\nkavioidenkopse. Ensimmäisissä vaunuissa ajoivat Maria Blond ja Tatan\nNéné takakenossa kuin herttuattaret, hameiden pöyhistyessä pyörien\nyläpuolelle, ja silmäilivät ylenkatseellisesti kunniallisia naisia,\njotka kulkivat jalan. Sitten tuli Gaga, joka yksin täytti koko istuimen\nja hukutti kokonaan vieressä istuvan la Faloisen, josta näkyi vain\nlevoton nenänpää. Sitten tuli Caroline Héquet Labordetten kanssa,\nheidän jäljessään Lucy Stewart ja Mignon poikineen ja viimeisenä\nkaikista Nana viktoria-vaunuissa Steiner vieressään ja laskuistuimella\nedessään pikku Zizi-raukka, jonka polvet olivat Nanan polvien lomassa.\n\n-- Viimeinen kai? kysyi kreivitär aivan levollisesti Faucheryltä, joka\nei ollut tuntevinaan Nanata.\n\nViktorian pyörä melkein hipaisi kreivitär Sabinea, joka ei astunut\naskeltakaan syrjään. Molemmat naiset olivat vaihtaneet pitkän\nsilmäyksen, tuollaisen tutkivan katseen, joka parissa sekunnissa\ntäydellisesti ja äkkiä ratkaisee kaikki. Herrat käyttäytyivät\nkerrassaan mainiosti. Fauchery ja Daguenet pysyivät kylminä eivätkä\ntunteneet ketään. Markiisi, joka pelkäsi, että joku Nanan seuralaisista\ntekisi hänelle kepposen, oli repäissyt heinänkorren ja pyöritteli sitä\nsormissaan. Vain Vandeuvres, joka seisoi hiukan erillään, tervehti\nsilmää iskemällä Lucya, joka hymyili hänelle ohimennen.\n\n-- Olkaa varuillanne! mutisi herra Venot kreivi Muffatin takana.\n\nTämä katseli hämmästyneenä näkyä, ilmestystä, joka häivähti hänen\nohitseen. Kreivitär oli hitaasti kääntynyt ja katseli miestään.\nSilloin hän loi silmänsä alas ja katsoi maahan päästäkseen eroon\nkavioidenkopseesta, joka vei mukanaan hänen ruumiinsa ja sielunsa.\nHänen olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta; nyt hän ymmärsi kaiken\nnähdessään Georgesin Nanan helmoissa. Lapsi! hän murtui täydelleen\najatellessaan, että hänet oli syrjäytetty lapsen vuoksi! Steineristä\nvähät, mutta tuo lapsi!\n\nRouva Hugon ei aluksi huomannut Georgesia. Kun he ajoivat sillan yli,\nGeorges olisi hypännyt jokeen, ellei Nana olisi pitänyt häntä lujasti\npolviensa välissä. Jääkylmänä ja palttinavalkoisena pysyi kauhun\njäykistämä poika alallaan eikä katsonut kehenkään. Ehkä häntä ei\nhuomattaisi?\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti vanha rouva äkkiä. Georgeshan on tuon naisen\nseurassa!\n\nOhiajettaessa oli vallinnut se painostava tunnelma, joka valtaa\nihmiset, kun he tuntevat toisensa, mutta eivät tervehdi. Tätä\narkaluontoista ja äkillistä kohtaamista oli tuntunut kestävän\nhirvittävän kauvan. Mutta nyt pyörät rattoisemmin kiidättivät halki\nvaloisan tasangon näitä tyttöjä, jotka nauttivat raittiista ilmasta;\nkirjavat hameenhelmat hulmusivat, nauru kajahteli jälleen, laskettiin\nleikkiä ja vilkuiltiin noihin säädyllisiin ihmisiin, jotka nolon ja\nharmistuneen näköisinä jäivät seisomaan tienreunalle. Katsahtaessaan\ntaakseen Nana huomasi kävelijöiden epäröivän ja lähtevän takaisinpäin\nmenemättä sillan yli. Rouva Hugon nojasi kreivi Muffatin käsivarteen,\nääneti ja surullisena, eikä kenellekään johtunut mieleen lohduttaa\nhäntä.\n\n-- Kuulkaahan, huusi Nana Lucylle. joka kurottautui ulos lähimmästä\nvaunusta, näittekö Faucheryn? Totisesti hävytön naama! Sen hän vielä\nsaa maksaa... Ja Paul sitten, poika, jolle minä olen ollut niin hyvä!\nEi edes merkkiäkään... Kylläpä osasivat olla kohteliaita!\n\nSitten hän alkoi hirvittävästi sättiä herra Steineriä, jonka mielen\nmukaan herrat olivat käyttäytyneet aivan mallikelpoisesti. Vai niin,\nheille ei siis kannattanut edes nostaa hattua? Mikä jätkä hyvänsä saisi\nsiis loukata heitä! Kiitoksia vain, mutta Steiner oli itse aika hulttio\nmiehekseen; nyt oli mitta kukkuroillaan. Naista oli aina tervehdittävä.\n\n-- Kuka tuo iso nainen on? kysyi Lucy huutaen, jotta ääni kuuluisi\nvaunujen melulta.\n\n-- Kreivitär Muffat, vastasi Steiner.\n\n-- Ahaa, sitä aavistelinkin, sanoi Nana. No, olkoon vain kreivitär, se\nei merkitse mitään, rakas ystävä ... ei, ei yhtään mätään... Tiedäthän,\nettä minulla on silmää. Nyt minä tunnen hänet kokonaan, tuon teidän\nkreivittärenne... Lyön vaikka vetoa, että hän makaa tuon Faucheryn\nkäärmeen kanssa... Sanon kerta kaikkiaan, että hän pitää tuota lurjusta\nrakastajanaan! Sen huomaa heti, naisten kesken!\n\nSteiner kohautti hartioitaan. Eilisestä lähtien hänen huono tuulensa\noli kasvanut; hän oli saanut kirjeen, joka pakotti hänet matkustamaan\nseuraavana päivänä; sitäpaitsi ei ollut lainkaan hauskaa tulla maalle\nnukkumaan salin sohvalle.\n\n-- Voivoi vauva raukkaa! huudahti Nana äkillisen säälin valtaamana,\nnähdessään jäykän ja katkonaisesti hengittävän Georgesin kalpeuden.\n\n-- Näkiköhän äiti minut? änkytti poika lopulta.\n\n-- Näki, varmasti! Hän kiljahtikin... Se on minun syytäni. Hän ei\ntahtonut tulla mukaan. Minä pakotin hänet siihen... Rakas Zizi,\ntahdotko, että kirjoitan äidillesi? Hän näyttää niin kunnianarvoisalta.\nMinä kirjoitan, etten ole koskaan ennen nähnyt sinua ja että Steiner\ntoi sinut tänne ensi kertaa tänään.\n\n-- Ei, ei, älä kirjoita, huudahti Georges pelästyneenä. Minä hoidan\nasian itse... Jos minua muuten suututetaan, niin en ikinä enää tule\ntänne.\n\nHän vaipui ajatuksiinsa koettaen keksiä illaksi hätävalheita. Nuo\nviidet vaunut vierivät nyt lakeudella, loppumatonta, suoraa, kauniiden\npitkien puiden reunustamaa tietä. Maisema oli hopeanharmaan ilman\nkyllästämä. Naiset jatkoivat huutelemistaan vaunusta toiseen ajomiesten\ntakaa, joita tämä ihmeellinen seurue nauratti; välistä joku naisista\nnousi seisomaan nähdäkseen paremmin ja seisoi itsepäisesti naapurinsa\nolkapäähän nojaten, kunnes vaunun nytkähdys heitti hänet istualleen.\nMutta Caroline Héquet keskusteli vakavasti Labordetten kanssa; molemmat\nolivat yhtä mieltä, että Nana ennen kolmen kuukauden loppua myisi\nmaatilansa, ja Caroline antoi Labordettelle toimeksi kaikessa\nhiljaisuudessa ostaa sen hänelle polkuhintaan. Edellä ajavissa\nvaunuissa la Faloise korviaan myöten rakastuneena koetti suudella Gagan\npaksua kaulaa, mutta kun hän ei ylettänyt sinne saakka, tyytyi hän\nsuutelemaan Gagan selkää puvun päältä, jonka kireä kangas natisi\nneuleissaan joka kohdalta; Amélie istui jäykkänä ja suorana\nvaraistuimella sekä pyysi heitä olemaan ihmisiksi; häntä hermostutti\nistua kädet riipuksissa ja katsella la Faloisen suutelevan äitiä.\nToisessa vaunussa Mignon vaati hämmästyttääkseen Lucya poikiaan\nlukemaan ulkoa jonkin La Fontainen sadun, ja Henri oli todella\nihmeteltävä, kun hän lateli sen yhteen menoon edes hengittämättä\nvälillä. Maria Blond, joka istui ensimmäisissä vaunuissa, ikävystyi\nlopulta matkaan ja kyllästyi tekemään pilaa typerästä Tatan Nénéstä,\njolle hän oli juuri kertonut, että maitokauppiaat Pariisissa\nvalmistavat maitoa liisteristä ja sahramista. Matka oli liian pitkä,\neikö milloinkaan tultaisi perille? Tämä kysymys kulki vaunuista\nvaunuihin ja tuli lopulta Nanan korviin, joka kysyi ajurilta ja nousi\nsitten seisomaan huutaakseen:\n\n-- Neljännestunnin päästä... Näette jo kirkon, tuolla puiden takana...\n\nSitten hän kertoi:\n\n-- Chamontin linnan omistajatar on vanha nainen Napoleonin ajoilta...\nOo, hän on osannut elostella! Joseph, joka on kuullut jutun piispan\npalvelijoilta, on kertonut siitä ... sellaisia ihmisiä ei ole enää. Nyt\nhän on pappien helmassa.\n\n-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Lucy.\n\n-- Rouva d'Anglars.\n\n-- Irma d'Anglars, minä olen tuntenut hänet! huudahti Gaga.\n\nPitkin vaunujonoa kuului sarja huudahduksia kiihtyneen kavionkopseen\nläpi. Päät ojentuivat katsomaan Gagata; Maria Blond ja Tatan Néné\nkääntyivät polvilleen istuimelle ja pitelivät kiinni lasketuista\nkuomunreunoista; kysymykset ristivät toisiaan, sateli ilkeitä\nsutkauksia, joita lievensi salainen ihailu. Gaga oli tuntenut hänet; se\nmerkitsi todella kunnianarvoista menneisyyttä.\n\n-- Olin tietysti silloin vielä aivan nuori, jatkoi Gaga. Mutta muistan\nkumminkin, kun näin hänen ajavan ohi... Sanottiin, että hän kotonaan\noli inhoittava, mutta vaunuissa hän oli sitä komeampi! Ja niitä\njuttuja, sikamaisuuksia ja metkuja, että saattoi aivan tukehtua... En\nlainkaan kummastele, että hänellä on linna. Hän puhdisti miehen vain\npuhaltamalla hänen päälleen... Vai niin, Irma d'Anglars elää vielä. Nyt\npuluseni, hän käy varmasti jo yhdeksääkymmentään.\n\nNaiset tulivat äkkiä vakaviksi. Yhdeksänkymmentä vuotta! Heistä ei\nkenelläkään, niinkuin Lucy huudahti, ollut pienintäkään toivoa elää\nniin vanhaksi. He olivat nyt jo liian rasittuneita. Nana lisäsi, että\nhän ei millään ehdolla tahtoisi tulla vanhaksi luurangoksi; se olisi\nnaurettavaa. Nyt oltiin perillä, ja ajurien piiskaniskut kajahtelivat\nniin tiheään, että keskustelu tyrehtyi. Kesken kaiken hälinän Lucy\njatkoi puhettaan ja koetti taivuttaa Nanata lähtemään vieraittensa\nkanssa seuraavana päivänä. Maailmannäyttely suljettaisiin ja naisten\noli riennettävä takaisin Pariisiin. jossa liikekausi oli ylittänyt\nheidän odotuksensa. Mutta Nana oli itsenäinen. Pariisi häntä inhoitti,\neikä hän halunnut ensihätään sinne takaisin.\n\n-- Eikö niin, kultani? Me jäämme tänne, sanoi hän ja puristi Georgesin\npolvea välittämättä lainkaan Steineristä.\n\nVaunut olivat äkkiä pysähtyneet. Hämmästynyt seurue astui ajopeleistään\nautiolle kohdalle kukkulan juurelle. Eräs ajuri näytti piiskallaan,\nmissä Chamontin vanhat luostarirauniot olivat puiden välissä. Näky oli\npettymys. Naisista oli typerää katsella soraläjiä, joilla kasvoi\norjantappuroita, ja puoleksi kaatunutta tornia. Kannatti tosiaankin\nvaivautua melkein penikulman matka nähdäkseen mokomaa! Ajuri näytti\nheille sitten linnaa, jonka puisto alkoi raunioilta saakka, ja kehoitti\nheitä kävelemään oikopolkua muuria pitkin. Sillä välin vaunut ajaisivat\nkyläntorille ja odottaisivat siellä. Kävelymatka olisi ihastuttava.\nSeurue suostui heti siihen.\n\n-- Hitto vieköön, Irman on hyvä! sanoi Gaga pysähtyessään\nristikkoportille, joka oli puiston kulmassa maantielle päin.\n\nKaikki katselivat ääneti suunnatonta puuryhmää, joka sulki portin.\nSitten he kävelivät pientä oikopolkua muurin reunaa pitkin ja\nkatselivat ylöspäin ihaillakseen puita, joiden lehvistöt työntyivät\nmuurin yli paksuna vihreänä holvina. Kolmen minuutin kuluttua he olivat\ntoisen ristikkoportin luona; siitä he näkivät laajan nurmikentän, jolle\nkaksi vuosisataista tammea heitti tumman varjopeitteensä, ja kun he\nolivat kävelleet vielä kolme minuuttia, näkyi kolmannesta\nristikkoportista suunnaton puistotie, tumma holvikäytävä, jonka päässä\naurinko näkyi loistavana tähden kaltaisena pilkkuna. Aluksi he olivat\nmykkiä hämmästyksestä, mutta sitten he huudahtelivat ihmeissään. He\nkoettivat hiukan kateellisina laskea leikkiä, mutta selvästi huomasi,\nettä näky tehosi heihin. Totisesti voimaa, tuossa Irmassa! Tällainen\nantaa ihmeellisiä ajatuksia kaikesta! Puu seurasi toistaan,\nloppumattomiin murattia, joka kiipeili pitkin muuria, huvimajojen\nkattoja, jotka taas häipyivät, poppelirivejä, joiden jatkona oli\njalava- ja haaparyhmiä. Eikö loppua tulisi milloinkaan! Naiset\ntahtoivat nähdä päärakennuksen, ja heitä kyllästytti alituisesti\nkierrellä muurin kulmauksia nähdäkseen vain lehvistöjä. He tarttuivat\nkaksin käsin portin rautoihin ja painoivat kasvonsa niihin. Kunnioitus\nvaltasi heidät, kun heidän näin oli pysyttävä matkan päässä, ja he\nsaattoivat vain kuvitella tämän suunnattoman puiston näkymätöntä\nlinnaa. Koska he hyvin harvoin kävelivät jalan, väsyivät he pian, mutta\nmuuria riitti yhä. Jokaisessa tämän aution polun käänteessä näkyivät\nvain sen harmaakiviset ääriviivat. Muutamat, jotka eivät enää uskoneet\ntultavankaan perille, alkoivat puhua palaamisesta. Mutta mikäli tie\nheitä uuvutti, sikäli kasvoi se kunnioitus, jota he tunsivat tämän\ntiluksen rauhallista majesteettisuutta kohtaan.\n\n-- Tämä on totisesti typerää, sanoi Caroline hampaitaan purren.\n\nNana vaiensi hänet olankohautuksella. Itse hän ei hetkeen ollut puhunut\nenää; hän oli hiukan kalpea ja hyvin vakava. Vihdoinkin tienkäänteestä\nnäkyi kyläntori: muuri loppui äkisti siihen, ja linna näkyi pihan\ntaustalta. Kaikki pysähtyivät ihailemaan sen leveitä portaita,\njulkisivun kahtakymmentä akkunaa sekä kolmea siipirakennusta, joiden\npunaisia tiiliä kehysti hiekkakivireunat. Henrik IV oli asunut tässä\nhistoriallisessa linnassa, jossa yhä hoidettiin koskemattomana hänen\nmakuuhuonettaan ja sen isoa vuodetta genualaisine samettikatoksineen.\nNanalta pääsi huokaus kuin lapselta.\n\n-- Voi hemmetti! mutisi hän hiljaa itsekseen.\n\nMutta vielä heitä odotti eräs suuri mielenliikutus. Gaga sanoi äkkiä,\nettä Irma itse seisoi tuolla kirkonportilla. Gaga tunsi hänet vallan\nhyvin, aina ryhdikäs, tuo röyhkeä ihminen, iästään huolimatta, aina tuo\nkatse, kun hän tahtoi olla arvokas. Tultiin juuri iltamessusta. Irma\npysähtyi hetkeksi kirkonportille; hänellä oli keltaisenruskea\nsilkkipuku, hyvin koruton ja hyvin iso, ulkonäkö kunnianarvoisa kuin\nvanhalla markiisittarella, joka on läpäissyt vallankumouksen kauhut.\nOikeassa kädessä oli iso rukouskirja, joka loisti auringossa; ja\nhitaasti hän meni torin yli liveripukuisen lakeijan seuratessa\nviidentoista askeleen päässä. Kirkko tyhjeni, ja kaikki Chamontin\nasukkaat tervehtivät Irmaa mitä kunnioittavimmin; muuan ukko suuteli\nhäntä kädelle, muuan nainen tahtoi polvistua. Mahtava kuningatar,\nvuosien ja kunnian kukkuroima. Hän nousi linnansa portaita ja hävisi\nnäkyvistä.\n\n-- Tuosta näkee, kuinka pitkälle pääsee järjestyksellä ja\nsäästäväisyydellä, sanoi Mignon vakaumuksella ja katseli poikiaan,\naivan kuin painaakseen heidän mieleensä tämän opetuksen.\n\nKukin sanoi oman ajatuksensa. Labordettesta Irma oli ihmeellisen hyvin\nsäilynyt. Maria Blond päästi erään karkeuden, josta Lucy pahastui ja\nhuomautti, että vanhuutta täytyi kunnioittaa. Mutta kaikki olivat yhtä\nmieltä, että juttu oli aivan erikoinen. Noustiin taas vaunuihin.\nMatkalla Chamontista la Mignotteen Nana pysytteli vaiti. Hän oli\nkahteen kertaan katsonut taakseen nähdäkseen linnan. Pyörien räminän\ntuudittamana hän ei tuntenut Steineriä vieressään eikä nähnyt Georgesia\nedessään. Illanhämyssä nousi hänelle silmiin alati sama näky: Irma\nd'Anglars kävellen majesteetillisena kuin vuosien ja kunnian kukkuroima\nkuningatar.\n\nIllalla Georges palasi Fondettesiin päivälliselle. Nana, joka oli\ntullut yhä hajamielisemmäksi ja kummallisemmaksi, oli lähettänyt hänet\nkotiin pyytämään anteeksi äidiltään; se oli hänen velvollisuutensa,\nsanoi Nana ankarasti; hänet oli vallannut äkillinen kunnioitus perhettä\nkohtaan. Pojan täytyi lisäksi vannoa, ettei hän tulisi yöksi Nanan luo,\njota väsytti, ja poika täytti totellessaan vain velvollisuutensa.\nGeorgesia tämä siveellisyyssaarna tosin kovasti suututti, ja hän tuli\näitinsä luo tykyttävin sydämin ja allapäin. Onneksi hänen veljensä\nPhilippe oli saapunut, roteva ja iloluontoinen sotilas, ja se seikka\nkatkaisi alkuunsa pitkät nuhteet. Rouva Hugon katseli häntä vain\nkyynelsilmin, ja Philippe saatuaan kuulla asianlaidan uhkasi taluttaa\nhänet korvasta kotiin, jos hän vielä menisi tuon naisen luo. Huolistaan\nvapautunut Georges pohti, miten hän seuraavana yönä kello kahden aikaan\npääsisi livistämään sopiakseen Nanan kanssa, milloin he tapaisivat.\n\nPäivällisten aikana Fondettesin vieraat olivat rauhattomia. Vandeuvres\noli ilmoittanut matkustavansa pois. Hän tahtoi seurata Lucya Pariisiin,\nsiliä häntä huvitti ottaa mukaansa tuo tyttö, jonka hän oli tuntenut\nkymmenkunta vuotta himoamatta häntä. Markiisi de Chouard ajatteli\nnojatessaan lautasensa yli nuorta neiti Gagaa ja muisti nähneensä Lilin\njo pienokaisena sekä hypittäneensä häntä polvellaan; niin ne lapset\nkasvavat! Pienokaisesta tuli aika lihava. Mutta varsinkin kreivi Muffat\npysytteli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, kasvot hyvin punaisina. Hän\noli katsonut Georgesia pitkään. Pöydästä noustua hän meni suoraan\nhuoneeseensa syyttäen kuumetta. Herra Venot riensi hänen perässään, ja\nhuoneessa heidän keskensä syntyi kohtaus; kreivi oli heittäytynyt\nvuoteelleen ja tukahdutti tyynyyn hermostuneet nyyhkytyksensä; herra\nVenot sanoi häntä lempeästi veljekseen ja neuvoi rukoilemaan armahtavaa\nJumalaa. Mutta kreivi ei kuunnellut, vaan hyökkäsi äkkiä vuoteeltaan ja\nänkytti:\n\n-- Minä menen sinne ... en kestä tätä enää...\n\n-- Hyvä on! virkahti ukko. Minä tulen mukaan. Kun he menivät ulos,\nhävisi kaksi varjoa pimeään puistokäytävään. Fauchery ja kreivitär\nSabine antoivat nykyjään Daguenetin huoleksi auttaa Estelleä iltaisin\nteepöydän kattamisessa. Maantiellä kreivi käveli niin nopeasti, että\nhänen seuralaisensa sai juosta pysyäkseen rinnalla luopumatta\nkumminkaan koko ajan antamasta hyviä neuvoja lihan kiusauksia vastaan.\nToinen ei avannut suutaan, ja kun hän tuli la Mignotteen, hän sanoi\nainoastaan:\n\n-- En kestä enää... Menkää matkoihinne.\n\n-- Tapahtukoon siis Jumalan tahto, mutisi herra Venot. Hän käyttää\nkaikkia teitä varmistaakseen voittonsa. Teidän synnistänne tulee hänen\naseensa.\n\nLa Mignottessa riideltiin päivällisten aikana. Nana oli saanut kirjeen\nBordenavelta, joka kehoitti häntä lepäämään ja vihjaisi, ettei hän enää\nvälittänyt Nanasta; pieni Violaine huudettiin joka ilta kahteen kertaan\nesille. Kun Mignon koetti taivuttaa Nanata lähtemään heidän kanssaan\nseuraavana päivänä, niin tyttö suuttui ja sanoi, että hän ei ollut\nneuvojen tarpeessa. Pöydässä hän muuten esiintyi naurettavasti,\nteeskennellen säädyllistä. Kun rouva Lerat oli sanonut jotakin\nuskallettua, huusi hän, että hän totta vie ei sallinut läsnäollessaan\nkenenkään puhua raakuuksia, ei edes tätinsä. Sitten hän typerän\nrehellisyyden puuskassa ikävystytti seuruetta kertomalla kaikista\nhyvistä päätöksistään, miten hän aikoi antaa Louisille uskonnollisen\nkasvatuksen ja itse ruveta käyttäytymään hyvin. Muiden nauraessa Nana\npuheli syvämietteisesti, ja hän nyökkäili kuin vakaumuksesta\nsäädyllinen nainen sanoessaan, että rikkaaksi tulee ainoastaan\nnoudattamalla järjestystä ja säästäväisyyttä, ja että hän ei tahtonut\nkuolla oljilla. Naiset, jotka tunsivat hermostuvansa, alkoivat epäillä:\noliko tämä entinen Nana, varmasti tämä Nana oli vaihdettu! Mutta hän\nvajosi jälleen unelmiinsa; silmät harhaillen jossakin kaukana hän näki\nhyvin rikkaan ja hyvin kunnioitetun Nanan.\n\nOltiin juuri menossa levolle, kun kreivi Muffat näyttäytyi. Labordette\nhuomasi hänet puutarhassa, ymmärsi aivoituksen ja teki hänelle sen\npalveluksen, että lähetti Steinerin muualle ja talutti kädestä kreivin\nNanan makuuhuoneeseen. Labordette osoitti tämänkaltaisissa asioissa\nerinomaista tahdikkuutta ja taitoa ja oli näköjään ihastunut saadessaan\ntehdä toiset onnellisiksi. Nana ei näyttänyt hämmästyneeltä, vaan\nvihaiselta kreivin härkäpäisyydestä. Mutta elämä oli otettava\nvakavasti. Rakastaminen oli kerrassaan tyhmää, siitä ei ollut\nmitään hyötyä. Sitäpaitsi hänellä oli Zizin nuoruuden vuoksi\nomantunnonvaivoja; hän ei todellakaan ollut menetellyt rehellisesti.\nMutta nyt, ottaessaan vanhan miehen, hän taas pääsi oikeille raiteille.\n\n-- Zoé, hän sanoi kamarineidolle, joka ihastui päästessään maalta,\nlaita matkalaukut kuntoon huomiseksi. Me palaamme Pariisiin.\n\nSen yön hän makasi kreivin kanssa, mutta ilman nautintoa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKolme kuukautta myöhemmin kreivi Muffat käveli edestakaisin\nPanorama-kauppakujassa. Ilta oli leuto, ja sadekuuro oli täyttänyt\nkujan ihmisillä. Siellä olikin niin ahdasta, että vain vaivoin ja\nhitaasti pääsi kävelemään myymälöiden ohi. Syntyi mahtava ilotulitus,\nkun ikkunoiden valkea heijastus sekaantui valovirtoihin, joita tulvi\nvalkoisista kaasukuvuista, punaisista lyhdyistä, sinisistä\nöljypaperiverhoista, kaasuliekkirivistöistä ja jättiläismäisistä\nviuhkoista, jotka kaasuliekeistä kokoonpantuina paloivat ilmassa, ja\nkirkkaiden lasiruutujen sisäpuolella loistivat heijastuspeilien\nterävässä valossa kirjavat näyttelyesineet, jalokivikauppiaiden\nkultakorut, sokerileipurien makeismaljakot, muotikauppiaiden vaaleat\nsilkkikankaat; ja kylttien kirjavassa sekamelskassa muuan\npurppuranvärinen jättiläishansikas näytti matkan päästä veriseltä\nkädeltä, joka oli leikattu poikki ja ripustettu keltaiseen kalvosimeen.\n\nKreivi Muffat oli hitaasti kävellen tullut bulevardille asti. Hän\nvilkaisi ajotielle ja palasi lyhyin askelin takaisin puotien riviä\npitkin. Kostea ja lämmin ilma täytti kauppakujan valousvalla. Tippuvien\nsateenvarjojen kastelemat kivet kajahtelivat lakkaamatta askeleista,\nmutta puhetta ei kuulunut. Muut kävelijät, jotka joka käänteessä\ntörmäsivät kreiviin, tarkastelivat hänen mykkiä, kaasunvalossa kalpeita\nkasvojaan. Päästäkseen tästä uteliaisuudesta kreivi pysähtyi erään\npaperikaupan akkunan luo ja syventyi hartaasti katselemaan näytteille\npantuja paperinpainimia, lasikuulia, joiden sisässä oli maisemia ja\nkukkia.\n\nHän ei kumminkaan nähnyt mitään, sillä hän ajatteli vain Nanata. Miksi\ntuo nainen oli taas valehdellut hänelle? Aamulla hän oli kirjoittanut\nja pyytänyt häntä olemaan tulematta illalla, koska pikku Louis muka oli\nsairaana, ja hänen siis täytyi olla yötä tätinsä luona hoitelemassa\nlastaan. Mutta kreivi oli sentään epäillyt ja mennyt Nanan kotiin,\njossa portinvartijatar oli kertonut, että rouva oli juuri lähtenyt\nteatteriin. Tämä kummastutti häntä, sillä Nana ei näytellyt uudessa\nkappaleessa. Mitähän hyödytti tämä valhe, ja mitähän Nanalla oli\ntekemistä tänä iltana Variétés-teatterissa?\n\nKreivi, joka sai ohimennen tuuppauksia huomaamatta niitä, jätti\npaperipainimet ja pysähtyi erään lelukaupan luo, missä hän\nhajamielisesti silmäili muistikirjoja ja savukekoteloita, joiden\nvasenta kulmaa koristi sama sininen pääskynen. Oli selvää, että Nana\noli muuttunut. Aluksi maaltapaluun jälkeen tyttö oli tehnyt hänet aivan\nhulluksi suutelemalla kissamaisen hyväilevästi hänen poskipartojaan ja\nvannomalla, että kreivi oli hänen rakas pojunsa, ainoa pikkuystävä,\njota hän palvoi. Kreivi ei enää pelännyt Georgesia, jota äiti piti\nmaalla. Ei siis ollut muita kuin paksu Steiner, jonka tilalle hän aikoi\nastua, uskaltamatta kumminkaan pyytää selityksiä. Hän tiesi, että\nSteiner oli kärsinyt niin suuria tappioita, että oli ollut menettää\npaikkansa pörssissä ja senvuoksi takertui Landesin suolalaitosten\nosakkaihin koettaen puristaa heiltä viimeisetkin lisämaksut. Kun kreivi\ntapasi Steinerin Nanan luona, sanoi tyttö, ettei hän voinut ajaa\npankkiiria ulos kuin koiraa kaikkien niiden menojen jälkeen, mitkä\ntällä oli hänestä ollut. Muuten Muffat oli jo kolme kuukautta elänyt\nsellaisessa aistillisuuden huumeessa, ettei hän halunnut muuta kuin\nomistaa Nanan. Hänen himonsa myöhäinen herääminen oli aiheuttanut\npoikamaisen ahmattiuden, joka syrjäytti kaiken turhamaisuudet ja\nmustasukkaisuuden. Hänellä oli vain yksi selvä vaikutelma: Nana ei\nollut enää yhtä rakastettava kuin ennen eikä suudellut hänen\nposkipartojaan. Hän tuli tästä levottomaksi, ja miehenä, joka ei tunne\nnaisia, hän ihmetteli, mistä Nana saattaisi häntä moittia. Hän luuli\ntäyttävänsä tytön kaikki toivomukset. Nyt hän ei saanut päästään\naamullista kirjettä, näitä monimutkaisia valheita, joiden ainoana\ntarkoituksena oli se, että tyttö tahtoi illalla mennä teatteriin. Kun\nkauppakujassa taas tuli ahdasta, hän meni sen läpi pois ajatellakseen\nasiaa erään ravintolan eteisen luona katse suunnattuna kynimättömään\nleivoseen ja suureen loheen, jotka olivat eräässä ikkunassa.\n\nLopulta hän tempautui irti tuosta näystä, ravisteli itseään, katsahti\nylöspäin ja huomasi, että kello oli melkein yhdeksän. Nana tulisi pian,\nja silloin hän vaatisi totuuden. Hän käveli edestakaisin muistellen\nkaikkia edellisiä iltoja, jotka hän oli odotellut tässä teatterin\nportilla Nanaa noutaessaan. Hän tunsi kaikki myymälät, kaikki tuoksut\ntuossa kaasun saastuttamassa ilmassa, ryssännahan kirpeän hajun,\nvaniljin imelän lemun, joka nousi kellarikerroksen suklaatehtaasta,\nmyskin tuulahdukset, kun hajuvesimyymälöiden ovia availtiin. Hän ei\nrohjennut pysähtyä kalpeiden kassaneitien kohdalle, jotka katselivat\nhäntä kuin ainakin tuttua. Hetkisen hän tuntui katselevan myymälöiden\nyläpuolella olevia pieniä pyöröakkunoita, ikäänkuin näkisi ne\nensikertaa liikekilpien joukosta. Sitten hän taas meni bulevardille\nviipyäkseen siellä vain minuutin. Rankat sadekuurot olivat lientyneet\ntihkusateeksi, joka jäähdytti hänen käsiään ja rauhoitti hänen\nmieltään. Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli Maconin lähellä\neräässä linnassa; siellä hänen ystävättärensä rouva de Chezelles oli\nsairastellut syksystä saakka; maantie oli mudan peitossa, ja seutu oli\nvarmaankin inhottava rumalla säällä. Äkkiä hän taas kävi rauhattomaksi,\nvetäytyi tukahduttavan kuumaan kauppakujaan ja käveli pitkin askelin\nmuiden joukossa; hän oli tullut ajatelleeksi, että jos Nana epäilisi\njotakin, hän varmaankin hiipisi tiehensä Montmartren pylväskäytävän\nkautta.\n\nTästä hetkestä lähtien kreivi asettui vartioimaan teatterin portille.\nHän ei tahtonut odotella käytävän tässä päässä, koska hän pelkäsi\nsiellä jonkun tuntevan hänet. Hän asettui Variétés-käytävän ja\nSaint-Marcin kulmaan, likaiseen soppeen, jossa oli pieniä puoteja,\nsuutarinverstas ilman asiakkaita, pölyisiä huonekalukauppoja ja\nsavustunut, unelias lukusali, jonka lamput iltaisin nukkuivat vihreiden\nvarjostimiensa suojassa; siellä ei milloinkaan nähnyt muita ihmisiä\nkuin hyvin puettuja herroja, jotka kärsivällisesti kiertelivät niitä\nesineitä, joita aina kasaantuu taiteilijoiden käytävien kohdalla,\nteatterityöläisten likaa ja statistien rääsyjä. Käytävän suuta valaisi\nvain yksi ainoa himmeäkupuinen kaasuliekki. Muffat ajatteli hetkisen\nkysellä rouva Bronilta, mutta pelkäsi, että jos Nanata varotettaisiin,\nniin hän pakenisi toista tietä bulevardille. Kreivi alkoi taas kävellä\nedestakaisin; hän oli päättänyt odottaa, kunnes hänet portteja\nsuljettaessa ajettaisiin pois, niinkuin jo pari kertaa aikaisemmin oli\ntapahtunut; hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta, kun hän ajatteli,\nettä hänen täytyisi mennä kotiin ja nukkua yksin. Joka kerta kun\npaljaspäisiä tyttöjä ja likapaitaisia miehiä tuli ulos ja katseli\nhäntä, hän kääntyi lukusalia kohti, jossa kahden ikkunaan liimatun\nreklaamitaulun välistä sai katsella aina samaa näkyä: pientä,\njäykkää ukkoa, joka istui aivan yksin suuren pöydän ääressä ja\nlampunvarjostimen vihreässä valokehässä luki sanomalehteä. Hiukan\nennen kymmentä tuli siihen toinenkin herrasmies, pitkä, kaunis,\nvaaleaverinen, hienot hansikkaat kädessä, ja alkoi kävellä edestakaisin\nteatterin ulkopuolella. Joka kierroksella he loivat toisiinsa\nsalavihkaisen, epäluuloisen katseen. Kreivi meni nyt aina molempien\npylväskäytävien risteykseen saakka, jossa oli suuri peili, ja\nnähdessään siitä vakavat kasvonsa ja moitteettoman ryhtinsä hän tunsi\npelonsekaista häpeää.\n\nKello löi kymmenen. Muffat tuli äkkiä ajatelleeksi, kuinka helposti hän\nmenemällä Nanan pukuhuoneeseen saisi selville, oliko tämä siellä. Hän\nnousi nuo kolme porrasta, meni pienen keltaisen eteisen läpi ja hiipi\npihalle ovesta, jossa oli vain säppi. Tähän vuorokaudenaikaan tämä\nkaivonkostea pieni piha löyhkäävine käymälöineen, vesiputkineen,\nkeittiöhelloineen, ja niine kasveineen, jotka portinvartijatar kasasi\nsille, oli mustan usvan peitossa; mutta molemmat ikkunoiden rei'ittämät\nseinät loistivat, alhaalla oli tarvikevarasto ja palosotilaan koju,\nvasemmalla teatterin kanslia ja oikealla ylös asti taiteilijoiden\npukuhuoneet; näytti siltä, kuin uuninluukkuja olisi avattu tähän\nkaivoon päin. Kreivi huomasi heti, että ensikerroksen pukuhuoneiden\nikkunat olivat valaistut, ja hän jäi rauhoittuneena ja onnellisena\nseisomaan katse ikkunaan kiinnitettynä keskelle tuon vanhan\npariisilaisen takapihan likaa ja löyhkää. Rikkinäisestä räystäästä\ntippui isoja vesipisaroita. Kaasuliekin säde hiipi rouva Bronin\nikkunasta valaisten keltaisella valollaan sammaloitunutta kohtaa\nkivityksestä, rännitorven syövyttämää kivijalkaa, kokonaista likasoppea\nvanhoine vateineen ja porsliininpalasineen, joiden keskellä kasvoi\npadassa kitulias kuusain. Kuului säpin narinaa, ja kreivi poistui.\n\nNana tulisi varmasti. Kreivi palasi lukusalin ulkopuolelle; unisessa\nvarjossa, johon tuo yölamppumainen valo loi läiskän, vanha ukko istui\nyhä edelleen liikahtamatta, kasvot lehdessä. Sitten kreivi aloitti\njälleen kävelynsä, mutta ulotti sen nyt entistä hiukan pitemmälle,\nseurasi Variétés-käytävää aina Feydeau-käytävään saakka, joka oli autio\nja kylmä, synkkään pimeyteen vajonnut; sieltä hän palasi, sivuutti\nteatterin, poikkesi Saint-Marcin käytävään, jossa sekatavarakauppiaan\nsokerisaha huvitti häntä. Kolmannella kierroksellaan hän alkoi\nkuitenkin pelätä, että Nana livahtaisi hänen selkänsä takaa, että hän\nmenettäisi kaiken itsekunnioituksen. Hän asettui äskeisen\nvaaleanverisen herran kanssa teatterin eteen, ja he vaihtoivat\nveljellisen nöyrän katseen, jossa välähti pieni epäluulon kipinä: he\nsaattoivat olla kilpakosijoita. Koneenkäyttäjät, jotka näytännön aikana\ntulivat ulos tupakalle tuuppivat heitä, eikä kumpikaan herroista\nuskaltanut valittaa. Kolme pitkää, huonosti kammattua tyttöä likaiset\nhameet yllään tuli portaille syömään omenia, joiden kuoret he sylkivät\nmaahan; ja molemmat herrat loivat katseensa alas, jotteivät näkisi\ntyttöjen rivoja silmäyksiä ja kuulisi heidän ruokottomia sanojaan, ja\nsuostuivat nöyrästi nielemään sen saastan, mikä näillä lutkilla oli\ntarjottavana, ja sietämään heidän leikkiään kun he hauskuudeksi\ntuuppivat toisiaan herroja kohden.\n\nJuuri silloin Nana laskeutui nuo kolme porrasaskelmaa. Hän lensi\nlumivalkeaksi nähdessään kreivin.\n\n-- Vai niin! Te olette täällä! änkytti hän.\n\nVirnistelevät statistit pelästyivät nähdessään hänet ja jäivät\nseisomaan jäykkinä ja vakavina kuin palvelijattaret, jotka talon emäntä\non yllättänyt luvattomasta teosta. Pitkä, vaaleaverinen herra oli\nvetäytynyt syrjään, rauhoittuneena ja suruissaan.\n\n-- No niin! Ojentakaa minulle käsivartenne! puuskahti Nana\nkärsimättömästi.\n\nHe poistuivat hitaasti. Kreivi, joka oli valmistautunut kyselemään, ei\nkeksinyt mitään sanottavaa. Nana sitävastoin pani hätiköivällä äänellä\nkokoon jutun: hän oli vielä niin myöhään kuin kello kahdeksalta ollut\ntätinsä luona; kun Louis taas voi paljon paremmin, oli hänelle\npälkähtänyt päähän mennä hetkiseksi teatteriin.\n\n-- Jokin tärkeä asiako? kysyi kreivi.\n\n-- Kyllä, uusi kappale, vastasi Nana hetken epäröityään. Tahdottiin\nkuulla minun mieltäni.\n\nKreivi ymmärsi Nanan valehtelevan. Mutta se lämpöaistimus, jonka hän\nsai tytön raskaasti nojaavasta käsivarresta, riisti häneltä voimat.\nPitkä odottelu ei enää suututtanut tai harmittanut; hän halusi vain\nsaada pitää tytön omanaan, kun vihdoinkin oli saanut hänet. Seuraavana\npäivänä hän koettaisi udella, mitä Nana oli puuhaillut pukuhuoneessaan.\nYhä edelleen epäröivänä, ilmeisesti koettaen tointua ja tehdä\npäätöksensä Nana pysähtyi Variétés-käytävän kulmaan myymälän eteen,\njohon oli järjestetty viuhkanäyttely.\n\n-- Katsohan, mutisi hän, tuo on kaunis, tuo, joka on koristettu\nhelmiäisellä ja sulilla.\n\nSitten hän lisäsi välinpitämättömästi:\n\n-- Vai niin, sinä siis saatat minut kotiin?\n\n-- Tietenkin, vastasi kreivi kummastuneena, koska lapsesi voi paremmin.\n\nNyt Nana katui päähänpistoaan. Louis oli ehkä tullut huonommaksi:\nkenties olisi parasta matkustaa Batignollesiin. Mutta kun kreivi\ntarjoutui saattamaan, ei Nana ollut itsepäinen. Hetkisen häntä\nvavisutti se mykkä raivo, joka valtaa naisen, kun hän on joutunut\nsatimeen, mutta hänen kumminkin täytyi tekeytyä ystävälliseksi. Lopulta\nhän mukautui tilanteeseen ja päätti voittaa aikaa; jos hän pääsisi\nkreivistä eroon puoliyön aikaan, niin kaikki sujuisi hyvin.\n\n-- Niin, sinähän olet tänään kesäleski, mutisi hän. Vaimosihan kai\ntulee kotiin vasta huomenna?\n\n-- Niin, vastasi Muffat hiukan loukkaantuneena kuullessaan Nanan\npuhuvan näin tuttavallisesti kreivittärestä.\n\nMutta tyttö ei luopunut puheenaiheestaan, vaan tiedusteli, milloin juna\nsaapuisi ja menisikö kreivi asemalle häntä vastaan. Hän käveli entistä\nhitaammin, ikään kuin myymälöiden näyteikkunat olisivat häntä\nerikoisesti huvittaneet.\n\n-- Katso! Tuossapa komea rannerengas, sanoi hän pysähtyen\njalokivikauppiaan ikkunan eteen.\n\nHän oli ihastunut Panorama-kauppakujaan. Se oli vanhaa\nlapsuudenrakkautta, joka hänessä oli säilynyt Pariisin koruesineitä,\nvääriä jalokiviä, kullattua sinkkiä ja nahkapahvia kohtaan. Hänen oli\nyhtä vaikeata irtaantua näyteikkunoista, kuin siihen aikaan, jolloin\nhän kengät lintassa katulapsena maleksiessaan oli unohtunut katselemaan\nsuklaakauppiaan makeisia. Hän pysähtyi kuuntelemaan posetiivia\nviereisestä myymälästä, mutta erikoisesti häntä ihastuttivat\nhalpahintaiset ja räikeäväriset lelut, pähkinänkuorista tehdyt\nompelurasiat, lumppurikorin malliset hammastikkulaatikot,\nVendôme-patsaat ja obeliskit, joissa oli lämpömittari. Mutta tänä\niltana hän oli kuohuksissaan ja katseli ikkunoita näkemättä mitään.\nHäntä alkoi suututtaa, ettei hän ollut vapaa, ja tässä synkässä\nkapinamielessään hän tunsi vastustamatonta halua tehdä jonkin\ntyhmyyden. Kannatti vaivan pitää rikkaita rakastajia! Hän oli uhrannut\nprinssin ja Steinerin lapsellisille oikuille, eikä hän käsittänyt,\nmihin rahat menivät. Hänen huoneustonsa Haussmann-bulevardilla ei edes\nollut täysin kalustettu; vain salonki, joka oli kokonaan verhoiltu\npunaisella silkillä, erosi muista huoneista, mutta oli liian täynnä\nkoruesineitä ja muuta tavaraa. Ja kumminkin velkojat ahdistelivat häntä\npahemmin kuin siihen aikaan, jolloin hänellä ei ollut penninpyörääkään;\nse kummastutti häntä kovin, sillä hän piti itseään säästäväisyyden\nesikuvana. Kuukauden päiviin tuo Steinerin varas oli vaivoin saanut\nkokoon tuhat frangia, aina kun Nana uhkasi ajaa hänet ulos, ellei hän\ntoisi tuota summaa. Muffat oli nauta, joka ei ymmärtänyt, paljonko oli\nmaksettava, mutta Nana ei saattanut suuttua häneen hänen saituruutensa\nvuoksi. Oh, mielellään hän olisi antanut palttua koko roskalle, ellei\nhän parikymmentä kertaa päivässä olisi päntännyt päähänsä hyvän\nkäyttäytymisen sääntöjä. Täytyi olla järkevä, jankutti Zoé joka aamu,\nja hänelle itselleen Chamontin kuninkaallinen näky oli kuin\nuskonnollinen muisto, joka hänen mieleensä palasi alati entistä\nkomeampana. Sen vuoksi hän, vaikka hillitty raivo vavisuttikin häntä,\nalistui nöyrästi ja käveli kreivin kainalossa ikkunasta ikkunaan\nvähenevien kadunkulkijoiden joukossa. Pylväskäytävän ulkopuolella\nkatujen kivet alkoivat kuivua, raikas tuuli puhalteli ja vei mukanaan\npainostavan ilman lasikaton alta, liehutti värillisiä lyhtyjä ja\nkaasuliekkirivistöjä ja teki jättiläismäisestä viuhkasta oikean\nilotulitusnumeron. Ravintolan sisäänkäytävän luona muuan tarjoilija\nsammutti kaasuliekit ravintolan kohdalta, tyhjissä ja loistavissa\nmyymälöissä kassaneidit istuivat liikkumattomina ja aivan kuin\nnukahtaneina silmät avoinna.\n\n-- Oo, miten soma! huudahti Nana viimeisen näyteikkunan kohdalla\nperääntyen pari askelta ihaillakseen korpputaikinasta tehtyä\nvinttikoiraa, joka seisoi käpälä koholla ruusuihin kätketyn kopin\nedessä.\n\nLopulta he läksivät kaupppakujasta, mutta Nana ei tahtonut ajaa. Ilma\noli kaunis, eikä heillä muutenkaan ollut kiirettä; olisi ihanaa kävellä\nkotiin. Kun he sitten tulivat Café Anglaisin kohdalle, sai hän\npäähänpiston syödä ostereita; hän ei, sanoi hän, Louisin sairauden\nvuoksi, ollut koko päivänä syönyt mitään. Muffat ei uskaltanut\nvastustaa. Hän ei toistaiseksi ollut näyttäytynyt julkisesti Nanan\nseurassa, vaan pyysi yksityisen huoneen ja meni juoksujalkaa käytävää\npitkin. Nana seurasi häntä kuin ainakin nainen, joka tuntee paikan, ja\nhe menivät huoneeseen, jonka ovea tarjoilija piti auki, juuri kun\nviereisestä salista, josta kuului naurunrähäkkää ja huutoja, joku tuli\nulos. Se oli Daguenet.\n\n-- Hitto! Nana! huudahti hän.\n\nKreivi piilottautui äkkiä huoneeseen, jonka ovi jäi raolleen. Mutta kun\nhänen pyöreä selkänsä oli hävinnyt, vilkutti Daguenet Nanalle silmää ja\nsanoi leikkisästi:\n\n-- Helkkari, sinä edistyt! Nyt sinä taidat jo hyökätä hoviin!\n\nNana hymyili sormi suulla vaientaakseen hänet. Mies oli aika\nhiprakassa, mutta Nana oli iloinen tavatessaan hänet; tyttö tunsi yhä\nhiukan hellyyttä häntä kohtaan, huolimatta siitä halpamaisuudesta, että\nhän ei ollut tuntevinaankaan Nanaa ollessaan hienojen naisten seurassa.\n\n-- Miten jaksat? kysyi Nana ystävällisesti.\n\n-- Alan vakiintua. Aion mennä naimisiin.\n\nNana kohautti säälivästi hartioitaan. Daguenet jatkoi leikinlaskuaan ja\nsanoi, että pörssissä ei ansainnut tarpeeksi elääkseen, hädintuskin sen\nverran, että voi lähettää naisille kukkia käydäkseen herrasmiehestä.\nHänen kolmesataatuhatta frangiaan olivat kestäneet puolitoista vuotta.\nNyt hän rupeaisi käytännölliseksi, naisi suuret myötäjäiset ja\npäättäisi päivänsä prefektinä niinkuin isänsäkin. Nana hymyili yhä\nepäuskoisesti. Hän nyökkäsi salia kohti.\n\n-- Kenen seurassa sinä olet siellä?\n\n-- Oh, siellä on koko joukko, vastasi Daguenet ja unhoitti humalassaan\nomat suunnitelmansa. Ajattelehan, Léa on siellä ja kertoo muistoja\nEgyptin-matkaltaan. Se on sitten naurettavaa! Eräs kylpyjuttu...\n\nHän kertoi jutun. Nana jäi mielellään kuuntelemaan. Lopulta he\nnojasivat käytävän seinään vastakkain. Matalan katon reunassa paloi\nkaasuliekkejä, ja verhot tuoksahtivat epämääräisesti keittiöltä.\nKuullakseen toistensa puhetta heidän täytyi, kun meteli salongissa\nkiihtyi, kumartua aivan nenäkkäin. Kolme kertaa minuutissa tarjoilija\njuoksi tarjottimineen siitä ja pyysi heitä väistymään. Katkaisematta\nkeskusteluaan he painautuivat seinää vasten ja lörpöttelivät kuin\nkotonaan, keskellä kaikkea tätä ravintolavieraitten melua ja\ntarjoilijoiden tuuppauksia.\n\n-- Katsohan! Daguenet mutisi osoittaen ovea, josta Muffat oli hävinnyt.\n\nHe katsoivat toisiinsa. Ovi liikahteli silloin tällöin hiljaa kuin\ntuulenpuuskasta, kunnes se lopulta ääneti ja hitaasti sulkeutui. He\nhymyilivät hiljaa toisilleen. Kreivi oli varmaankin näkemisen arvoinen.\n\n-- Kesken kaiken, kysyi Nana, oletko lukenut Faucheryn pakinan minusta?\n\n-- Olen, \"Kultakärpäsen\", vastasi Daguenet. En viitsinyt puhua siitä,\nkun pelkäsin pahoittaa mieltäsi.\n\n-- Pahoittaa, miksi? Pakinahan on hyvin pitkä!\n\nNanaa imarteli, että hän askarrutti \"Figarota\".\n\nIlman niitä selityksiä, jotka kampaaja Francis lehteä tuodessaan oli\nantanut, ei Nana olisi käsittänyt, että pakinassa puhuttiin hänestä.\nDaguenet tarkkasi häntä salaa ja hymyili pilkallisesti leikillisen\nilmeensä lomasta. Kun Nana oli tyytyväinen, saattoivat muutkin olla.\n\n-- Anteeksi, huusi tarjoilija mennen heidän välistään jäätelöannos\nkäsissään.\n\nNana oli astunut askelen Muffatin huonetta kohti.\n\n-- No niin! Näkemiin! sanoi Daguenet. Mene aisankannattajasi luo!\n\nNana pysähtyi.\n\n-- Miksi sanot häntä aisankannattajaksi?\n\n-- Hitto, koska hän on aisankannattaja!\n\nNana nojautui jälleen seinään hyvin innostuneena.\n\n-- Oh! sanoi hän.\n\n-- Mitä, etkö sitä tietänyt? Fauchery on hänen vaimonsa rakastaja,\nkultaseni... Luultavasti se alkoi jo maalla... Fauchery läksi minun\nluotani, kun tulin tänne; varmasti ne tapaavat tänä iltana Faucheryn\nluona. Ovat kai keksineet jonkin matkan.\n\nNana jäi sanattomaksi hämmästyksestä.\n\n-- Saattoi arvatakin! virkkoi hän lopulta läimäyttäen reisiään.\nAavistin heti, kun näin hänet silloin maantiellä... Onko mahdollista,\nettä kunniallinen nainen pettää miestään ja vielä sellaisen rentun\nkanssa? Hän mahtaa opettaa sille naiselle siivoja konsteja!\n\n-- Oh! mutisi Daguenet ilkeästi. Ei tämä ole kreivittären ensimmäinen\nyritys. Hän tietää ehkä yhtä paljon kuin Faucherykin.\n\n-- Ihanko totta!... Kaunista seurakuntaa! Tuo on jo liian saastaista!\n\n-- Anteeksi! huudahti tarjoilija kantaen sylen täydeltä pulloja heidän\nvälistään.\n\nDaguenet veti Nanan taas puoleensa ja piteli häntä hetkisen. Hänellä\noli taas entinen kristallinkirkas, hyväilevä äänensä, joka aina hankki\nhänelle menestystä naisten keskuudessa.\n\n-- Hyvästi, rakas ... tiedäthän, että rakastan sinua aina!\n\nNana irtautui; hänen äänensä melkein hukkui hyvä-huutojen hälinään,\njoka sai salinoven tärisemään, kun hän hymyillen sanoi:\n\n-- Pässinpää! Kaikki on ohi... Mutta vähät siitä! Tule jonakin päivänä\nminun luokseni rupattelemaan.\n\nSitten hän kävi hyvin vakavaksi ja sanoi kunniallisen porvarirouvan\njärkytetyllä äänenpainolla:\n\n-- Vai niin, hänen vaimonsa pettää häntä... Se on kamalaa. Omasta\npuolestani olen aina inhonnut aisankannattajia.\n\nMentyään lopulta huoneeseen hän näki Muffatin istuvan kapealla sohvalla\nalistuvaisena, kalpeana, kädet hermostuneesti vavisten. Kreivi ei\nlausunut moitteen sanaakaan. Nana oli aivan liikutettu, hän häilyi\nsäälin ja ylenkatseen välillä. Mies parka, jota kurja nainen petti niin\narvottomalla tavalla! Nanan teki mieli heittäytyä kreivin kaulaan ja\nlohduttaa häntä. Mutta toisaalta se oli kreiville oikein; hän kohteli\nnaisia niin perin typerästi. Nyt hän oppisi jotakin. Sääli sai\nkumminkin vallan. Syötyään osterinsa hän ei lähettänytkään kreiviä\nmatkoihinsa, vaikka oli jo niin päättänyt. He jäivät tuskin\nneljännestunniksi Café Anglaisiin ja menivät yhdessä Nanan luo\nHaussmann-bulevardille. Kello oli yksitoista; kahteentoista mennessä\nkyllä löytyisi jokin hienotunteinen keino kreivin lähettämiseksi\nmatkoihinsa.\n\nEteisessä hän varovaisesti antoi ohjeita Zoélle.\n\n-- Sinä pidät huolta, että hän pysyttelee hiljaa, jos toinen on vielä\nminun luonani.\n\n-- Mutta minne minä hänet pistän?\n\n-- Vie hänet keittiöön! Se on varminta.\n\nMakuuhuoneessa oli Muffat jo riisunut takkinsa.\n\nTakassa paloi muhkea tuli. Makuuhuone oli sama kuin ennenkin\njakarandakalustoineen, verhoineen ja tuoleineen, jotka olivat\npäällystetyt harmaapohjaisella, sinikukkaisella brokaadikankaalla.\nKahteen otteeseen Nana oli aikonut päällystää ne uudestaan, kerran\nmustalla sametilla, toisen kerran valkoisella, punaruusuisella\nsilkillä; mutta kun Steiner oli suostunut, pyysi Nana päällystämiseen\nmenevät rahat tuhlatakseen ne. Hän oli vain oikuissaan ostanut uunin\neteen tiikerinnahan ja kattoon kristallilampun.\n\n-- Minua ei nukuta, enkä viitsi mennä vuoteeseen, sanoi hän, kun ovi\noli suljettu.\n\nKreivi totteli häntä alistuvasti miehen tavoin, joka ei enää pelkää,\nettä hänet nähdään. Hän varoi vain suututtamasta Nanata.\n\n-- Niinkuin haluat, virkkoi hän.\n\nHän riisui kuitenkin kenkänsä, ennen kuin istuutui takan ääreen. Nanan\nhuveja oli riisuutua alasti ison kaappipeilinsä edessä, josta hän näki\nvartalonsa päästä jalkoihin. Hän päästi paitansakin putoamaan ja\nsyventyi sitten aivan alastomana pitkäksi aikaa tutkimaan ruumistaan,\nihailemaan ihonsa silkinpehmeyttä ja vartalonsa joustavia, pehmoisia\nääriviivoja; se oli vakavaa, harrasta rakkautta omaan lihaan. Hänen\nkampaajansa oli tavannut hänet usein tässä asennossa tytön kääntämättä\npäätäkään. Mutta Muffat pahastui, ja se kummastutti Nanata. Mikä miestä\nvaivasi? Hänhän näytteli ruumistaan vain itseään varten.\n\nKoska hän tänä iltana tahtoi nähdä tavallista tarkemmin, sytytti hän\nkaikki kaapin kynttilänjalustan kuusi kynttilää. Mutta juuri\npudottaessaan paitaansa hän keskeytti puuhansa tehdäkseen kysymyksen,\njoka jo kauan oli ollut hänen huulillaan.\n\n-- Oletko lukenut \"Figaron\" pakinan?... Lehti on tuolla pöydällä.\n\nNana muisti Daguenetin naurun, ja häntä vaivasi epäilys. Jos tuo\nFauchery oli loukannut häntä, niin hän kyllä kostaisi.\n\n-- Väitetään, että se tarkoittaa minua, sanoi Nana teeskennellyn\nvälinpitämättömästi. Sanohan, mitä mieltä sinä olet.\n\nSitten hän antoi paitansa valahtaa alas ja seisoi aivan alastomana\nodotellen, että Muffat ennättäisi lukea koko pakinan. Muffat luki\nhitaasti. Faucheryn pakinan otsikkona oli \"Kultakärpänen\", ja siinä\nkerrottiin tytöstä, jonka esi-isät neljässä tai viidessä polvessa\nolivat olleet juoppoja; hänen verensä oli perinnöllisesti\nturmeltunutta, kurjuuden ja alkoholin pilaamaa, ja hänessä se oli\nkehittynyt hermostuneeksi naiselliseksi rappioasteeksi. Hän oli\nkasvanut laitakaupungilla, Pariisin kaduilla, ja kookkaana, kauniina ja\nmuhkeana kuin kukka lantaläjällä hän kosti niiden mierolaisten ja\nhylkiöiden puolesta, joiden jälkeläinen hän oli. Hänen mukanaan se\nmädännäisyys, jonka annettiin hapattaa rahvasta, levisi nyt ylhäisöön\nja turmeli sen. Hänestä tuli luonnonvoima, hävityshiiva vasten\ntahtoaan, sillä hän turmeli ja tuhosi Pariisin lumivalkoisten\njäsentensä välissä ja sai yhteiskunnan happanemaan, niinkun naiset\nkerran kuussa hapattavat maidon. Pakinan lopussa oli vertaus kärpäseen,\nauringonväriseen kärpäseen, joka oli lentänyt loasta, täynnä tielle\nheitettyjen raatojen ruumismyrkkyä ja surisi, tanssi ja hehkuen\njalokiven tavoin myrkytti miehet vain istahtamalla heidän päälleen,\nvieläpä itse hallitsijankin palatsissa, jonka ikkunoista se tunkeutui\nsisään.\n\nMuffat nosti katseensa lehdestä ja tuijotti tuleen.\n\n-- No? kysyi Nana.\n\nKreivi ei vastannut. Hän tahtoi lukea pakinan toiseen kertaan.\nKylmänväreet puistattivat häntä päästä hartioihin. Tuo pakina oli\npirullisesti kirjoitettu; käänteet kuin pukinloikkauksia,\nodottamattomia, äärimmäisiin merkityksiinsä ajettuja sanoja, huimia\nvertauskuvia. Mutta artikkeli tehosi häneen, se äkkiä herätti kaiken,\nmihin hän kuukausiin ei ollut tahtonut koskea.\n\nSitten hän kohotti päätään. Nana oli vaipunut oman ruumiinsa\nihailemiseen. Hän taivutti kaulaansa ja katseli tarkkaavaisesti\npeilistä pientä ruskeaa luomaa, joka hänellä oli oikean lanteen\nyläpuolella; hän painoi sitä sormellaan, taivutti ruumistaan taapäin,\njotta se näkyisi paremmin ja piti sitä kaikesta päättäen hauskana ja\nkauniina sillä kohden. Sitten hän nautiskellen katseli muita\nruumiinosiaan turmeltuneen lapsen uteliaisuudella. Ruumiinsa\nkatseleminen oli hänelle ainaisen hämmästyksen lähde ja hänen\nkasvoillaan oli sama kummastunut ja ihastunut ilme kuin tytöllä, joka\nhuomaa tulleensa kypsäksi. Hän ojenteli hitaasti käsivarsiaan\nnähdäkseen vankan Venus-lantionsa, taivutteli ja käänteli ruumistaan,\nkatseli sitä edestä ja takaa ja jäi pitkäksi aikaa tarkastelemaan\npovensa sivukuvaa ja reisiensä pyöreyttä. Lopuksi häntä erikoisesti\nmiellytti keinutella ruumistaan oikeaan ja vasempaan polvet hajalla ja\npyöritellen yläruumistaan lanteiden kohdalta vavahutella lihaksiaan\nkuin arabialainen vatsatanssijatar.\n\nMuffat tuijotti häneen. Tuo nainen peloitti häntä. Tänä\ntarkkanäköisyyden hetkenä hän halveksi Nanata. Niin oli: nainen oli\nkolmessa kuukaudessa turmellut hänen elämänsä, hän tunsi ytimiin saakka\nsyöpyneen loan ja irstailujen, jollaisia hän ei ollut aavistanutkaan.\nKaikki oli hänessä jo mätänemistilassa. Silmänräpäyksen hän tajusi\npahan olevan tulossa, hän näki hajoamisen, jonka tämä hiiva aiheuttaa,\nperheensä hävitettynä, pienen kolkan tätä yhteiskuntaa, joka natisi\nliitoksissaan ja sortui. Voimatta irroittaa silmiään hän katseli naista\nhellittämättä ja koetti vakuuttaa itselleen, että hänen alastomuutensa\ntuntui inhoittavalta.\n\nNana ei liikahtanutkaan. Kädet niskassa hän kyynärpäät levällään\ntaivutti päätään taaksepäin. Hän näki lyhennettynä puoliavoimien\nsilmäluomien alta raollaan olevan suunsa, lemmekkään hymyn valaisemat\nkasvonsa ja takanaan irrallaan kullanväriset hiuksensa, jotka peittivät\nhänen kaulansa ja selkänsä kuin jalopeuranharja. Takakenossa hän näytti\nvartalonsa sivulta päin kiinteine lanteineen, rintansa, joka oli kuin\namatsoonin, vahvat lihakset hienon hipiän alla. Herkkä viiva, joka\ntuskin aaltoili hartioiden ja lanteiden kohdalla, ulottui kyynärpäistä\njalkoihin. Muffatin katse seurasi tätä herkullista sivukuvaa, tätä\nmuotojen suloa ja valkoista ihoa, joka peittyi kultaisin säteihin,\nnoita vartalon pyöristymiä, joihin valo loi silkkihäivähdyksiä. Hän\najatteli entistä kauhuaan naista kohtaan, Raamatun irstasta petoa, joka\nvainusi saalista. Nanan koko ruumis oli hienon, punertavan haituvan\npeittämä, joka teki sen samettimaisen pehmeäksi; hänen tammaa\nmuistuttavat lantionsa ja reitensä ja syvien poimujen erottamat\nlihaiset kohoumat, jotka hänen sukupuolelleen antavat niin\nlevottuuttavan varjon, paljastivat pedon. Tässä oli tuo kultainen peto,\ntietämätön omasta voimastaan, joka pelkällä löyhkällään mädätti\nmaailman. Muffat katseli häntä herkeämättä, kuin paholaisen riivaamana\nja niin häikästynä, että kun hän sulki silmänsä, niin peto jälleen\nnäyttäytyi pimeässä, suurentuneena, kauheana, asennoltaan liioiteltuna.\nNyt se oli ainiaaksi iskenyt kyntensä häneen.\n\nMutta Nana kyyristyi kokoon. Hänen jäseniensä läpi näytti käyvän\nhellyyden väristys. Kostein silmin hän tekeytyi pieneksi ikään kuin\nvoidakseen paremmin tuntea itsensä. Sitten hän irroitti kätensä, laski\nne rinnoilleen hermostuneeseen syleilyyn. Hän nousi uudelleen pystyyn\nja kuin koko ruumis riutuen hyväilyyn hieroi poskiaan olkapäitä\nvastaan. Hänen avoin suunsa huokui himoa. Huuliaan suipistaen hän\nsuuteli kauan kainalokuoppien ympärystää nauraen toiselle Nanalle, joka\nsuuteli peilissä.\n\nMuffat huokasi hiljaa ja syvään. Tuo huvittelu oman ruumiinsa kanssa\nsai hänet suunniltaan. Hänen itsehillintänsä hävisi äkkiä kuin\nmyrskytuulen puhaltamana. Hän tarttui Nanata vyötäisiin rajusti ja\npaiskasi hänet matolle.\n\n-- Päästä minut! huusi Nana. Sinä teet minulle pahaa!\n\nKreivi käsitti tappionsa ja tiesi, että tuo nainen oli tyhmä,\nsivistymätön, turmeltunut ja valheellinen, mutta kumminkin hän himoitsi\nhäntä, vaikka hän olisi täynnä myrkkyäkin.\n\n-- Uish, moukkamaista! sanoi Nana raivoissaan, kun kreivi päästi hänet\nnousemaan.\n\nHän rauhoittui kuitenkin. Nyt kai kreivi lähtisi. Vedettyään ylleen\nyöpaidan hän istuutui takan eteen lattialle. Se oli hänen\nlempipaikkansa. Kun hän taas alkoi udella kreivin mieltä Faucheryn\npakinasta, vastasi tämä vältellen, sillä hän pelkäsi uutta kohtausta.\nNana sanoi muuten halveksivansa Faucherytä. Sitten hän oli kauan vaiti\nmiettien jotain keinoa, millä saada kreivin pois. Hän olisi tahtonut\ntehdä sen rakastettavasti, sillä hän oli kerta kaikkiaan hyväsydäminen\nhupsu, ja häntä kiusasi loukata ihmistä, varsinkaan aisankannattajaa --\najatus, joka säälitti häntä.\n\n-- Sinun vaimosi saapuu siis huomenna, sanoi Nana lopulta.\n\nMuffat oli unisena ja jäsenet uuvuksissa heittäytynyt nojatuoliin\nmukavaan asentoon. Hän nyökäytti myöntävästi, ja Nana tarkasteli häntä\nvaipuneena syviin ajatuksiin. Tyttö istui toisella puoliskollaan,\nohuessa pitsipaidassaan ja piteli kaksin käsin toista jalkaansa\nkierrellen sitä konemaisesti edestakaisin.\n\n-- Oletko ollut kauankin naimisissa? kysyi hän.\n\n-- Yhdeksäntoista vuotta, vastasi kreivi.\n\n-- Oh!... Onko sinun vaimosi rakastettava? Tuletteko hyvin toimeen\nkeskenänne?...\n\nKreivi pysytteli tuskastuneen näköisenä vaiti.\n\n-- Olenhan pyytänyt, ettet puhuisi koskaan näistä asioista.\n\n-- Mitä kummia! Miksen? huudahti Nana ja ärsytti itse itseään. En kai\nminä syö sinun vaimoasi, vaikka puhunkin hänestä... Rakas ystävä,\nkaikki naiset ovat samaa maata...\n\nHän keskeytti puhetulvansa, jottei tulisi sanoneeksi liikoja. Hän kävi\nvain pöyhkeännäköiseksi, koska hän luuli itseään erikoisen hyväksi.\nTäytyihän säästää tuota miesraukkaa. Sitten hän sai hauskan\npäähänpiston ja hymyili katsellessaan kreiviä. Hän jatkoi:\n\n-- Kuulehan, minä en ole kertonut sinulle sitä juorua, jota tuo\nFauchery on levittänyt sinusta... Se mies on oikea kyykäärme! Minä en\nhäntä vihaa tuon artikkelin takia, mutta joka tapauksessa hän on oikea\nkyykäärme.\n\nHän nauroi vielä kovemmin, päästi jalkansa, ryömi kreivin luo ja nojasi\nrintansa tämän polviin.\n\n-- Ajattelehan, Fauchery väittää, että sinulla oli se vielä jäljellä,\nkun menit naimisiin vaimosi kanssa... Oliko se jäljellä?... Onko se\ntotta?\n\nHän hallitsi kreiviä silmillään, nosti kätensä tämän hartioille ja\nravisteli häntä saadakseen hänet tunnustamaan.\n\n-- Oli kyllä, vastasi kreivi lopulta vakavasti.\n\nSilloin tyttö istuutui kreivin jalkoihin ja nauroi soperrellen ja\ntuuppien vallattomasti.\n\n-- Ei, se on aivan satumaista, ei ole muita kuin sinä, sinä olet\nilmiö... Mutta, poika parka, kylläpä mahdoit olla typerä! Ellei mies\ntiedä, niin se on jo naurettavaa! Kunpa olisin saanut nähdä teidät!...\nSe onnistui kuitenkin? Kerro, oh, minä pyydän, kerro toki!\n\nHän hukutti miehen kaikenlaisiin kysymyksiin ja tahtoi päästä selville\nyksityiskohdista. Hän sai äkillisiä naurunpuuskia, jotka panivat hänet\nkiemurtelemaan; silloin paita liukui pois ja paljasti hänen tulen\nkultaaman ruumiinsa, ja hänen naurunsa kajahteli niin iloisena, että\nvähitellen kreivi kertoi hääyönsä tarinan. Häntä ei enää ällöttänyt.\nLopulta häntä itseäänkin huvitti selittää, miten hän, tavallisen\nsanaparren mukaan oli \"kadottanut sen\". Häveliäisyyden rippeitä oli\nvain hänen sanavalinnassaan. Tyttö, joka oli päässyt vauhtiin, kyseli\nkreivittärestä. Hän oli ihastuttavan komeavartaloinen, mutta oikea\njääpuikko, mikäli ainakin kerrottiin.\n\n-- Oh, mutisi kreivi pelkurimaisesti, sinun ei tarvitse olla\nmustasukkainen.\n\nNana oli lakannut nauramasta. Hän asettui entiselle paikalleen selkä\ntakkaan päin ja kädet ristissä nosti polvensa leukaan asti. Sitten hän\nsanoi vakavasti:\n\n-- Rakas ystävä, ei sovi olla kömpelö ensimmäisenä yönä vaimonsa\nkanssa.\n\n-- Miksei? kysyi kreivi hämmästyneenä.\n\n-- Siksi, että ... vastasi tyttö hitaasti ja opettavaisen näköisenä.\n\nHän ravisteli päätään, mutta suvaitsi kumminkin selittää tarkemmin.\n\n-- Näetkös, minä, minä tiedän, kuinka käy ... poikaseni! Naiset eivät\npidä siitä, että ollaan typeriä. He eivät sano mitään, sillä heitä\nhävettää, ymmärräthän... Mutta usko pois, että he ajattelevat sitä\nenemmän. Ja sitten he joskus, ellei mies ymmärrä, hankkivat muualta\nkorvausta... Niin käy, näetkös!\n\nKreivi ei näyttänyt käsittävän. Silloin Nana sanoi sanottavansa vielä\nselvemmin, oli äidillinen ja opasti sulasta hyvyydestä. Aina siitä\npitäen kuin hän oli saanut tietää, että kreivi oli aisankannattaja, oli\ntuo salaisuus kalvanut hänen mieltään ja häntä aivan hirvittävästi\nhalutti kertoa kreiville kaikki.\n\n-- Oh, hyvä Jumala! Minähän puhun asioista, jotka eivät kuulu\nminulle... Puhun vain, koska tahtoisin, että kaikki olisivat\nonnellisia... Mehän juttelemme vain?... Näetkös sinun täytyy olla\navomielinen.\n\nNana keskeytti muuttaakseen asentoaan. Takan loimu alkoi jo polttaa.\n\n-- Hitto, miten tässä alkaa olla kuuma! Selkäni on jo aivan\npaistunut... Odota, minä paistan hiukan vatsaakin... Se on hyvää\nvatsanpuruille.\n\nKäännettyään rintansa tulta kohti ja vedettyään sääret alleen hän\njatkoi:\n\n-- Niin, sinä et siis makaa vaimosi luona?\n\n-- En, vannon sen, vastasi Muffat peläten kohtausta.\n\n-- Ja sinä luulet, että hän on oikea puupalikka?\n\nKreivi nyökäytti päätään painaen katseensa alas.\n\n-- Ja sen vuoksi pidät minusta?... Vastaa! En minä suutu.\n\nKreivi nyökäytti taas päätään.\n\n-- Hyvä! lopetti Nana. Sitä minä luulinkin. Voi, poika parkaa!... Sinä\net kai tunne tätiäni Leratia? Kun hän tulee, niin pyydä häntä kertomaan\nhedelmäkauppiaasta, joka asuu häntä vastapäätä... Ajattelehan, että se\nhedelmäkauppias... Hitto, onpa tässä kuuma! Minun täytyy kääntyä. Minä\npaistatan vasentakin kylkeäni.\n\nSitten hän käänsi lanteensa tulta kohti, ja samassa hän sai hauskan\npäähänpiston. Kiltin lapsen tavoin, joka iloitsee nähdessään itsensä\nlihavana ja ruusunhohtavana takanvalossa, hän alkoi tehdä pilaa\nitsestään:\n\n-- Minä olen kuin hanhi... Aivan kuin hanhi vartaassa... Minä aina vain\nkierrän itseäni. Totisesti minä paistun omassa rasvassani...\n\nNana purskahti hohottamaan, kun samassa kuului ääniä ja ovenläimäyksiä.\nHämmästyneenä Muffat loi häneen kysyvän silmäyksen. Tyttö tuli\nvakavaksi ja näytti levottomalta. Siellä oli varmaankin Zoén kissa,\nkirottu elukka, joka särki kaikki. Kello oli puoli yksi. Miten hän oli\nsaattanut tulla ajatelleeksikaan raataa aisankannattajan onneksi?\nSitäpaitsi tuo toinen oli jo saapunut; kreivin oli lähdettävä, ja pian.\n\n-- Mitä sanoit? kysyi kreivi ystävällisesti, iloissaan siitä, että näki\ntytön niin kilttinä.\n\nMutta innoissaan pääsemään hänestä eroon Nana tuli toiselle tuulelle,\nkävi häikäilemättömäksi eikä valikoinut enää sanojaan.\n\n-- Puhuin vain hedelmäkauppiaasta ja hänen vaimostaan. Voitko\nkuvitella, että he eivät koskaan olleet koskeneet toisiaan, ei sinne\npäinkään... Mies tahtoi kyllä, mutta hän oli tyhmä eikä ymmärtänyt...\nJoka tapauksessa hän luuli vaimoaan puupalikaksi ja meni katutyttöjen\nluo, jotka kestitsivät häntä kaikenlaisella roskalla, kun vaimo taas\nhankki poikia, jotka olivat hänen tyhmää miestään viekkaampia... Ja\nniin käy aina, ellei sopua synny. Kyllä minä sen tiedän!\n\nMuffat kalpeni, sillä nyt hän käsitti lopulta, mihin Nana vihjasi.\nKreivi tahtoi hänet vaikenemaan, mutta nyt tyttö oli päässyt vauhtiin.\n\n-- No, no, jätä minut rauhaan!... Ellette olisi tuollaisia hölmöjä,\nniin olisitte vaimoillenne yhtä kilttejä kuin meille; ja elleivät\nteidän vaimonne olisi sellaisia kanoja, niin he näkisivät yhtä paljon\nvaivaa säilyttääkseen teidät kuin me näemme siepataksemme teidät...\nKaikki riippuu siitä, miten menetellään... Tämän voit, poikaseni,\npainaa muistiisi.\n\n-- Älkää puhuko kunniallisista naisista, sanoi kreivi ankarasti. Te\nette tunne niitä.\n\nNana nousi äkkiä polvilleen.\n\n-- Vai en minä tunne!... Kyllä, kauniita nekin, sinun kunnialliset\nnaisesi! Ei, ne eivät ole edes puhtaita! Koetapa löytää yksikin ainoa,\njoka uskaltaisi näyttäytyä näin kuin minä nyt... Totisesti sinä saat\nminut nauramaan kunniallisille naisillesi! Älä pakota minua\näärimmäisyyksiin, älä pakota minua sanomaan mitään, jota voisin katua!\n\nAinoaksi vastaukseksi kreivi mutisi kumeasti haukkumasanan.\n\nNyt Nana vuorostaan kalpeni. Hän katseli kreiviä muutaman sekunnin\nääneti. Sitten hän sanoi lyhyesti ja painokkaasti:\n\n-- Mitä sinä tekisit, jos vaimosi pettäisi sinua?\n\nKreivi teki uhkaavan eleen.\n\n-- No, jos minä pettäisin sinua?\n\n-- Sinäkö vain! mutisi kreivi kohauttaen hartioitaan.\n\nVarmastikaan Nana ei ollut ilkeä. Alusta lähtien hän oli hillinnyt\nhalunsa sanoa kreiville vasten kasvoja, että tämä oli aisankannattaja.\nHän olisi pitänyt parempana rauhallista ripittäytymistä. Mutta mies\nikävystytti hänet perinpohjin; tämän täytyi loppua.\n\n-- Vai niin, poikaseni, jatkoi Nana, minä en tiedä, mitä urotöitä sinä\naiot tehdä täällä... Yli kaksi tuntia olet nyt ikävystyttänyt minua...\nMene vaimosi luo, joka nyt huvittelee Faucheryn kanssa. Niin vallan\noikein, Taitbout-katu, Provence-kadun kulmassa... Minä ilmoitan sinulle\nosoitteenkin, kuuletko?\n\nKun Nana näki Muffatin nousevan pystyyn horjuen kuin sonni, joka on\nsaanut nuijaniskun päähänsä, lisäsi hän riemuitsevasti:\n\n-- Niin kunnialliset naiset sekaantuvat leikkiin ja vievät meidän\nrakastajiamme!... Mainioita tosiaankin, nuo kunnialliset naiset!\n\nHän ei päässyt pitemmälle. Kauhistuttavalla otteella kreivi paiskasi\nhänet lattiaan pitkin pituuttaan ja nostaen jalkaansa häntä halutti\nmurskata tytön pää saadakseen hänet vaikenemaan. Äkkiä hänet valtasi\nkauhu. Soenneena kuin mielipuoli hän rupesi kävelemään huonetta\nedestakaisin. Silloin Nanata liikutti kyyneliin asti miehen\ntukahduttava äänettömyys ja sielunkamppailu, joka vavisutti häntä.\nTyttöä kadutti katkerasti, ja ryömittyään jälleen takkavalkean luo\npaistattamaan oikeata kylkeään hän alkoi lohdutella kreiviä.\n\n-- Minä vannon, rakas ystäväni, että luulin sinun tietävän. Muuten en\nolisi puhunut sanaakaan... Ehkä se onkin valhetta. Minä en väitä\nmitään! Minulle on vain kerrottu, koko maailma puhuu siitä; mutta mitä\nse todistaa... Kas niin, on väärin tulla noin vihaiseksi. Jos minä\nolisin mies, niin antaisin naisille palttua! Naiset näetkös ovat\nylhäisistä alhaisiin aina samoja hulttioita; kaikki yhtä\nkevytkenkäisiä.\n\nHän alkoi soimata naisia lieventääkseen iskua. Mutta kreivi ei\nkuunnellut. Kävellessään edestakaisin hän oli pannut kengät jalkoihinsa\nja vetänyt takin ylleen. Hän kiersi huoneen vielä yhteen kertaan.\nLöydettyään vihdoinkin oven hän meni matkoihinsa. Nana oli hyvin\närsyyntynyt.\n\n-- Onnea matkalle! sanoi hän ääneen, vaikka jo olikin yksin. Kohtelias\ntuokin, kun hänelle kertoo jotakin!... Ja minä kun koetin kaikin tavoin\nauttaa! Minähän kadun ja luulisin, että pyysin tarpeeksi anteeksi!...\nMutta kyllä hänkin osasi minua ärsyttää!\n\nHän oli kumminkin tyytymätön ja raapi kaksin käsin reisiään. Lopulta\nhän lohduttautui.\n\n-- Oh, roskaa! Ei kai ole minun syyni, että hänen vaimonsa pettää\nhäntä!\n\nJoka puolelta paistettuna ja kuumana kuin peltokana hän ryömi\nvuoteeseensa ja soitti Zoéta käskien hänen päästää sisään sen toisen,\njoka odotteli keittiössä.\n\nKadulle tultuaan Muffat alkoi kävellä pitkin askelin. Taaskin oli\nsatanut. Hän oli liukastua märkään katukivitykseen. Kun hän\nvaistomaisesti vilkaisi taivasta, hän näki paksuja ja mustia pilviä\nliitelevän kuun ohi. Tähän aikaan oli Haussmann-bulevardilla vain vähän\nihmisiä. Hän meni oopperarakennuksen aitausta myöten ja koetti\npysytellä varjossa äännellen sekavia sanoja. Nana valehteli. Ilkeydestä\nja tyhmyydestä hän oli keksinyt koko jutun. Olisi pitänyt murskata\nhänen päänsä, kun se jo oli ollut jalan alla. Kerta kaikkiaan häpeä oli\nliian suuri, hän ei enää ikinä palaisi Nanan luo, hän ei enää ikinä\nkoskisi häneen, tai silloin hän olisikin oikea raukka. Hän hengitti\nsyvään, keventyneesti. Ajatella tuota alastonta petoa, joka paistatti\nitseään kuin hanhea ja sylki myrkkyään kaikkeen, mitä hän oli\nneljäkymmentä vuotta kunnioittanut! Kuu pilkahti jälleen esiin ja\nlevitti kuin valkoisen hunnun autiolle kadulle. Häntä alkoi peloittaa,\nja hän purskahti nyyhkytyksiin äkilliseen epätoivoon vajonneena, aivan\nsuunniltaan kuin olisi suistunut äärettömään tyhjyyteen.\n\n-- Jumalani! sopersi hän, kaikki on lopussa, ei mitään enää ole.\n\nMyöhästyneet kiiruhtivat bulevardilla askeleitaan. Hän koetti\nrauhoittua. Tuon hupakon juttu kierteli lakkaamatta hänen kuumissa\naivoissaan; hän ottaisi selville, oliko siinä jotakin perää.\nKreivittären piti aamulla tulla rouva de Chezellesin linnasta. Mikään\nei estänyt häntä saapumasta jo illallakin Pariisiin ja viettämästä\nyötään tuon miehen luona. Nyt hänelle muistui mieleen muutamia\ntapauksia Fondettesissaolon ajalta. Eräänä iltana hän oli puistosta\nyllättänyt Sabinen, joka oli niin järkytetty, ettei kyennyt vastaamaan\nkysymyksiin. Tuo mieshän oli siellä! Miksei Sabine saattanut nytkin\nolla hänen luonaan! Mitä enemmän kreivi asiaa pohti, sitä\nmahdollisemmalta se hänestä tuntui. Lopulta se rupesi tuntumaan hänen\nmielestään luonnolliselta ja välttämättömältä. Sillä välin kuin hän\nitse heitti paitahihasilleen porton luona, hänen vaimonsa riisuutui\nrakastajansa huoneessa; mikä olisi johdonmukaisempaa ja\nyksinkertaisempaa? Tehdessään näitä johtopäätöksiään hän pakottautui\npysymään kylmänä. Häntä vaivasi omituinen aistimus vajoamisesta lihan\nhulluuteen, joka laajeni, valloitti ja vietteli hänen koko\nympäristönsä. Polttavat mielikuvat ahdistivat häntä. Alaston Nana\nmanasi äkkiä esiin alastoman Sabinen. Tämä näky, joka yhdisti molemmat\nnaiset saman himon ajamina saman julkean sukukunnan jäseniksi, sai\nhänet hoippumaan. Ajokäytävällä hän oli joutua eräiden vaunujen alle.\nKahviloista tuli naisia, jotka nauraen tuuppailivat häntä. Silloin hän\nponnistuksistaan huolimatta alkoi jälleen itkeä, ja kun hän ei tahtonut\ntoisten nähden nyyhkytellä, hän siirtyi pimeälle ja tyhjälle\npoikkikujalle, Rossini-kadulle, missä hän hiljaisten talojen varjossa\nitki kuin lapsi.\n\n-- Kaikki on lopussa, sanoi hän kumeasti. Nyt ei enää ole mitään, ei\nlainkaan mitään.\n\nHän itki niin kiihkeästi, että hänen täytyi nojautua porttiin ja pitää\nkasvoja käsissään. Askelten töminä karkoitti hänet siitä. Häpeä ja\npelko pakottivat hänet pakenemaan ihmisiä yökulkijan hoipertelevin\naskelin. Tavatessaan katukäytävällä kulkijan hän koetti ottaa\nhuolettoman ryhdin, kuvitellen, että hänen hartioittensa värinä\npaljasti hänen kohtalonsa. Hän oli kulkenut Grange-Batelièrea aina\nMontmartren esikaupunkiin saakka. Kirkas valaistus hämmästytti häntä,\nja hän kääntyi takaisin. Näin hän harhaili melkein tunnin samaa\nkaupunginosaa valiten pimeimmät sopet. Epäilemättä hänellä oli\npäämäärä, johon hänen jalkansa kärsivällisesti vetivät, tie, jota\nalituiset kierrokset pitensivät. Eräässä kadunkulmassa hän lopulta\nvilkaisi ylöspäin. Hän oli tullut perille. Se oli Taitbout- ja\nProvence-katujen kulma. Aivojensa vihlovasti valittaessa häneltä oli\nkulunut tunti tullakseen paikkaan, johon hän muuten olisi ennättänyt\nviidessä minuutissa. Hän muisti käyneensä Faucheryn luona jonakin\naamupäivänä kuukausi takaperin kiittämässä hovitanssiaispakinasta,\njossa sanomalehtimies erikoisesti oli maininnut hänet. Huoneet olivat\ntoisessa kerroksessa, ja niissä oli pienet neliskulmaiset ikkunat,\njotka puoliksi peittyivät jättiläismäiseen myymälänkilpeen. Viimeisestä\nikkunasta vasemmalla tulvi valoa, lampunsäde, joka läpäisi puoliavoimet\nikkunaverhot. Silmät luotuina tähän valojuovaan kreivi pysähtyi\nodottamaan jotakin.\n\nKuu oli mennyt pikimustan pilven taa, josta valui jäätävä tihkusade.\nTrinité-kirkon kellot löivät kahta. Provence- ja Taitbout-kadut\nloistavine kaasuliekkeineen hävisivät jonnekin kauas keltaiseen usvaan.\nMuffat ei liikahtanut. Valaistu huone oli makuukamari; hän muisti sen\npunapäällyksiset huonekalut ja perällä Louis XIII:n tyylisen vuoteen.\nLamppu oli varmaankin oikealla puolella uuninreunalla. Kaikesta\npäättäen he olivat menneet levolle, sillä mitään varjoja ei näkynyt ja\nvalo kiilui liikkumattomana kuin yölampun. Tähystäen yhä ikkunaan hän\nlaati suunnitelman: hän soittaisi ovikelloa ja juoksisi portaita ylös\nportinvartijan vastaväitteistä huolimatta, potkaisisi oven säpäleiksi\nja hyökkäisi heidän kimppuunsa vuoteeseen antamatta heille aikaa\nirroittautua syleilystään. Hetken hän epäröi ajatellessaan, ettei\nhänellä ollut asetta; sitten hän päätti kuristaa heidät. Hän pohti\nsuunnitelmaansa ja kehitti sitä, mutta odotteli yhä jotakin merkkiä\nollakseen varma asiastaan. Jos naisen varjo silloin olisi näkynyt,\nolisi hän hyökännyt soittamaan. Mutta ajatus, että hän ehkä oli\nerehtynyt, lamautti hänet. Mitä hän sanoisi? Hän alkoi jälleen epäillä;\nhänen vaimonsa ei saattanut olla tuon miehen luona, se oli luonnotonta\nja mahdotonta. Hän jäi kuitenkin paikalleen ja tämä pitkällinen,\nkiinteä tuijottaminen vajotti hänet vähitellen puutumuksen tilaan, joka\nmuuttui jonkinlaiseksi tylsyydeksi.\n\nTaas alkoi sataa. Kaksi poliisia lähestyi, ja hänen täytyi poistua\nporttikäytävästä, jossa hän oli suojassa sateelta. Kun ne olivat\nkadonneet Provence-kadulle, hän palasi likomärkänä ja palellen\npaikalleen. Valojuova näkyi edelleen ikkunasta. Hän oli jo\nlähtemäisillään, kun varjo häivähti ohi. Se kävi niin nopeasti, että\nhän luuli erehtyneensä. Mutta tuon tuostakin näkyi muita varjoja;\nmakuuhuoneessa liikuttiin. Hän seisoi taas kuin naulittuna käytävällä\nja tunsi sydänalaansa sietämättömästi polttavan; nyt hän vihdoinkin\nodotti saavansa varmuutta asiaan. Käsien ja jalkojen varjokuvia\nilmestyi ja katosi; suunnaton käsi liikutteli vesiastiaa. Hän ei\nsaattanut nähdä mitään aivan tarkasti, mutta luuli erottavansa naisen\nhiuslaitteen. Ja hän jäi harkitsemaan: sitä olisi saattanut sanoa\nSabinen tukaksi, mutta niska näytti liian suurelta. Nyt hän ei enää\nkäsittänyt, ei enää jaksanut mitään. Tämä tuskallinen epäilys särki\nniin hänen sydänalaansa, että hänen täytyi nojautua porttiin\nrauhoittuakseen, ja hänen ruumiinsa värisi kuin kerjäläisen. Kaikesta\nhuolimatta hän ei voinut irroittaa katsettaan ikkunasta, mutta hänen\nvihansa muuttui siveydenopettajan päähänpistoiksi: hän näki itsensä\nkansanedustajana puhuvan kokoukselle, jyrisevän siveettömyyttä vastaan\nja ennustavan onnettomuuksia; hän muokkasi uudelleen muotoon Faucheryn\npakinan myrkyllisestä kärpäsestä, sovitti sen näyttämölle ja selitti,\nettä bysanttisen keisarivallan tapojen vallitessa ei mikään yhteiskunta\nsaattanut olla mahdollinen. Tämä rauhoitti häntä. Mutta varjot olivat\nhävinneet. Ilmeisesti he olivat taas menneet levolle. Hän tuijotti\nikkunaan ja odotti yhä.\n\nKello löi kolme, löi neljä. Hän ei voinut riistäytyä paikaltaan.\nSadekuurojen ajaksi hän painautui porttikäytävään, mutta hänen jalkansa\nkastuivat. Nyt ei enää ketään mennyt ohi. Joskus hänen silmänsä\nsulkeutuivat ikään kuin tuon valojuovan häikäiseminä, jota hän tuijotti\nitsepintaisesti kuin mielipuoli. Kaksi kertaa varjot taas näkyivät ja\ntekivät samat liikkeet samoine jättiläismäisine vesiastioineen; kaksi\nkertaa tuli taas hiljaista, ja lamppu vain levitti hienotunteista\nvaloaan. Nämä varjokuvat lisäsivät hänen epäröimistään. Sitäpaitsi\nhäntä rauhoitti äkillinen ajatus, joka sai hänet lykkäämään\ntoiminnanhetken: hänen tarvitsi vain odottaa vaimoaan, kun tämä\ntulisi talosta. Hän tuntisi kyllä Sabinen. Sehän oli kaikkein\nyksinkertaisinta, ei tulisi mitään häväistysjuttua, ja hän saisi\nvarmuuden. Tarvitsi vain odottaa paikoillaan. Kaikista niistä sekavista\ntunteista, jotka olivat häntä kuohuttaneet, oli nyt jäljellä ainoastaan\nsynkkä tarve tietää, miten asianlaita oli. Seisominen porttikäytävässä\nalkoi sentään tuntua pitkäveteiseltä, ja sitäpaitsi häntä rupesi\nnukuttamaan. Pysyäkseen valveilla hän koetti laskea, kauanko hänen\nvielä oli odotettava. Yhdeksän aikaan Sabinen täytyi olla asemalla.\nSiihen oli siis neljä ja puoli tuntia, suunnilleen. Hänellä oli\nkumminkin kärsivällisyyttä yllin kyllin, eikä hän olisi liikahtanut\npaikaltaan, sillä häntä tavallaan miellytti ajatella, että hänen öinen\nodotuksensa kestäisi ikuisesti.\n\nÄkkiä valo sammui. Tämä pikkutapaus oli odottamaton isku, jotakin\nvastenmielistä, levottomuutta herättävää. He olivat ilmeisesti\nsammuttaneet lampun ja aikoivat nukkua. Sehän oli tähän aikaan yötä\nvallan luonnollista. Mutta se suututti häntä, sillä mustassa ikkunassa\nei ollut enää mitään mielenkiintoista. Hän tuijotti sitä vielä\nneljännestunnin, mutta kyllästyi; hän läksi portilta ja meni\nkatukäytävälle. Kello viiteen hän asteli edestakaisin ja silloin\ntällöin hän vilkaisi ikkunaan. Mutta valoa ei sytytetty; välistä hän\nkyseli itseltään, eikö ollut vain uneksinut, että varjot olivat\ntanssineet ikkunaruuduissa. Häntä painosti suunnaton väsymys, tylsyys,\njonka vallassa hän unohti, miksi hän oikeastaan odotteli kadunkulmassa;\ntuo uupumus pani hänet hoipertelemaan katukivillä, kunnes hän äkkiä\nheräsi jääkylmään puistatukseen aivan kuin ihminen, joka ei enää tiedä,\nmissä hän on. Eihän kannattanut tällä tavoin huolehtia! Koska he nyt\nnukkuivat, niin nukkukoot. Miksi hän sekaantuisi heidän asioihinsa? Oli\nhyvin pimeä ja kukaan ei saisi tietää asiasta mitään. Sitten hänestä\nhävisivät kaikki tunteet, uteliaisuuskin, jonka karkoitti halu saada\nloppu tästä ja löytää jostakin lohdutusta. Kylmyys kasvoi, katu kävi\nsietämättömäksi; kahdesti hän läksi pois, mutta hän palasi takaisin\nlaahustavin jaloin mennäkseen vielä kerran pois. Mutta nyt kaikki oli\nlopussa, siellä ei ollut enää mitään. Hän meni bulevardille saakka\npalaamatta takaisin.\n\nSiitä tuli synkkä kävelyretki katuja pitkin. Hän kulki hitaasti mutta\ntasaisin askelin seinien vierustoja. Hänen korkonsa kajahtelivat\nkatuun, ja hän näki vain oman varjonsa, joka suureni ja pieneni\njokaiselta katulyhdyltä. Tämä viihdytti hänen levottomuuttaan ja\naskarrutti häntä konemaisesti. Hän ei myöhemmin muistanut, mitä tietä\nhän oli kävellyt; hänestä tuntui, kuin hän tuntikausia olisi kävellyt\nympyrää. Yksi ainoa muisto jäi mieleen, tarkkaan ja selvänä.\nVoimatta selittää itselleen syytä, hän muisti nojanneensa päätään\nPanorama-kauppakujan ristikkoporttiin pitäen kaksin käsin kiinni\nrautatangoista. Hän ei ravistellut niitä, koetti vain jonkin sisäisen\npakon ajamana tirkistellä kauppakäytävään. Mutta hän ei erottanut\nmitään, pimeys vain vallitsi siellä, ja Saint-Marc-kadulta puhalsi\ntuuli kosteaa kellari-ilmaa hänen kasvoilleen. Mutta hän oli\nitsepäinen. Sitten hän heräsi kuin unesta ja ihmetteli mitä hänellä oli\ntekemistä täällä tähän vuorokauden aikaan nojaamassa ristikkoporttiin\nniin rajusti, että rautasäleitten jäljet näkyivät hänen kasvoissaan.\nHän jatkoi kävelyään epätoivoisena ja sydän surua kukkuroillaan, ikään\nkuin kavallettuna ja yksikseen heitettynä iankaikkiseen pimeyteen.\n\nPäivä alkoi vihdoin nousta, talvisen päivän harmaa sarastus, loputtoman\nalakuloinen Pariisin likaisilla kaduilla. Muffat oli palannut isoille,\nrakenteella oleville kaduille, jotka veivät oopperan uudisrakennuksen\nohi. Savimaa oli sateesta ja kuormavaunujen pyöränjäljistä muuttunut\nrapavelliksi. Katsomatta, mihin astui, hän käveli edelleen, liukastui\nja nousi taas. Heräävä Pariisi kadunlakaisijoineen ja ensimmäisine\ntyöläisjoukkoineen teki hänet jälleen rauhattomaksi, ja levottomuus\nkasvoi sitä myöten kun päivä valkeni. Häntä katseltiin ihmetellen, kun\nhän uupuneena käveli päässään läpimärkä, likainen ja kuhmuinen hattu.\nKauan aikaa hän pysytteli suojassa rakennustelineiden alla. Koko hänen\ntyhjässä päässään oli vain yksi ajatus: hän oli hyvin kurja ihminen.\n\nKonemaisesti hän palasi Nanan luo. Hän liukastui ja tunsi kyynelien\nnousevan silmiinsä, vaikka hän ei sen vuoksi kironnut kohtaloaan. Hän\noli vain heikko ja sairas. Sanalla sanoen: hän oli liian uupunut, oli\nollut liian kauan sateessa, ja häntä vilutti kovasti. Tuntui jäätävältä\npalata synkkään kotiin Miromesnil-kadulle. Nanan talon porttia ei vielä\noltu avattu; hänen täytyi odottaa, kunnes portinvartija olisi hereillä.\nKun hän sitten nousi portaita, hän hymyili jo pelkästään ajatellessaan,\nkuinka lämmintä olisi tässä pesässä, jossa hän saisi heittäytyä\nnukkumaan.\n\nAvatessaan hänelle oven Zoé näytti hämmästyneeltä, yllätetyltä ja\nlevottomalta. Rouvalla oli ollut hirvittävä päänsärky, eikä hän ollut\nsaanut unta lainkaan. Hän kävisi kumminkin katsomassa, oliko rouva\nkenties nyt nukkunut. Hän hiipi makuuhuoneeseen kreivin vaipuessa salin\nnojatuoliin. Mutta Nana tuli melkein heti. Hän oli hypähtänyt\nvuoteestaan ja tuskin malttanut heittää ylleen hameen; hän tuli paljain\njaloin, hiukset vanukkeisina ja paita lemmenyön taisteluissa\nrypistettynä ja revittynä.\n\n-- Mitä tämä on? Oletko sinä taas täällä? huusi hän harmista punaisena.\n\nHän oli juossut saliin ajaakseen vihapäissään kreivin itse ovesta ulos.\nMutta kun hän näki tämän näin kurjassa tilassa, näin loppuunajettuna,\nhän tunsi hitusen sääliä.\n\n-- Kylläpä olet siistin näköinen, mies parka! jatkoi hän hiukan\nlempeämmin. Mikä sinua vaivaa?... Ahaa! Sinä olet vartioinut heitä,\nolet nähnyt sellaisen vaivan?\n\nKreivi ei vastannut, vaan istuutui kuin kuolemanväsynyt eläin. Nana\nymmärsi, että hänellä ei vielä ollut sitovia todistuksia, ja sanoi\nhäntä lohduttaakseen:\n\n-- Näetkös, minä erehdyin. Kautta kunniani, vaimosi on kunniallinen\nihminen!... Nyt sinun täytyy mennä kotiin lepäämään. Olet totta tosiaan\nsen tarpeessa!\n\nKreivi ei liikahtanutkaan.\n\n-- No niin, mene nyt! Minä en voi pitää sinua täällä... Et kai aio\njäädä tänne tähän aikaan?\n\n-- Kyllä, menkäämme nukkumaan, sopersi kreivi.\n\nNana hillitsi väkivaltaisen eleen. Hänen kärsivällisyytensä alkoi\nloppua. Oliko mies tullut hulluksi?\n\n-- Kas niin, mene nyt, sanoi Nana toistamiseen.\n\n-- En.\n\nSilloin tyttö sähähti raivoissaan ja kapinallisena:\n\n-- Mutta tämähän on jo liian mahdotonta!... Etkö siis ymmärrä, että\nminä olen kyllästynyt sinuun; mene kotiin vaimosi luo, joka panee\nsinulle sarvia päähän! Niin, hän pettää sinua; sanon sen sinulle nyt.\nSiitä sait, minkä olet ansainnutkin! Jätätkö minut nyt rauhaan?\n\nKyyneleet nousi Muffatin silmiin. Hän pani kätensä ristiin.\n\n-- Menkäämme nukkumaan!\n\nNyt Nana menetti malttinsa, ja sai itse hermostuneita itkukohtauksia.\nHäntä siis pahoinpideltiin! Mitä tuo juttu häntä liikutti.\nMahdollisimman sääliväisesti ja pelkästä hyväntahtoisuudesta hän oli\nilmoittanut sen kreiville. Ja nyt hän, Nana, saisi maksaa viulut! Ei,\nsiitä ei tulisi mitään! Tosin hän oli helläsydäminen, mutta ei sentään\nniin pitkälle!\n\n-- Hemmetti, minä olen saanut tarpeekseni! kirosi hän ja löi nyrkkiään\npöytään. Minä, joka olen tehnyt kaikkeni, minä, joka tahdoin olla\nuskollinen... Ja kumminkin, huomenna olisin rikas, jos sanoisin vain\nsanankin!\n\nKreivi katsahti häneen hämmästyneenä. Hän ei koskaan ollut ajatellut\nasian rahallista puolta. Jos Nana tahtoisi jotakin, niin hän saisi heti\ntoivomuksensa täytetyiksi. Koko kreivin omaisuus oli hänen\nkäytettävänään.\n\n-- Ei, liian myöhäistä! vastasi Nana raivoissaan. Minä pidän miehistä,\njotka pyytämättä antavat rahaa... Ei, vaikka tarjoaisit miljoonan\nyhdestä ainoasta kerrasta, minä sittenkin kieltäytyisin. Leikki on\nlopussa, minulla on tuolla muuta... Mene matkoihisi tai minä en enää\nvastaa mistään. Voi tapahtua vielä onnettomuus!\n\nNana meni uhkaavana kreiviä kohden. Pohjaltaan hyvä nainen, joka oli\nvakuutettu omasta oikeudestaan ja paremmuudestaan kunniallisten\nihmisten rinnalla, jotka kiusasivat hänet hengiltä, oli nyt ärsytetty\näärimmilleen, ja kun ovi aukeni ja Steiner tuli huoneeseen, oli mitta\ntäysi! Hän päästi kamalan kiljahduksen:\n\n-- Vai niin! Siinä on toinenkin!\n\nSteiner, jota huudahduksen kiivaus hämmästytti, oli jäänyt seisomaan.\nKreivin äkillinen kohtaaminen ei ollut pankkiirille mieleen, sillä hän\npelkäsi selitystä, jota hän oli välttänyt kolme kuukautta. Silmiään\nräpytellen hän keinutteli ruumistaan vaivautuneen näköisenä ja vältti\nkatsomasta kreiviin. Hän läähätti naama punaisena, nolona kuin mies,\njoka on juossut koko Pariisin halki tuomaan ilosanomaa, mutta huomaakin\ntulleensa keskelle murhenäytelmää.\n\n-- Mitä sinä tahdot? kysyi Nana Steineriltä kiukkuisesti ja sinutteli\nhäntä ilkkuakseen kreiviä.\n\n-- Minä ... minä ... änkytti Steiner. Minä tulin tuomaan sitä, minkä\ntiedätte.\n\n-- Mitä?\n\nSteiner epäröi. Kaksi päivää sitten Nana oli sanonut hänelle, että\nellei hän voisi hankkia tuhatta frangia erääseen laskuun, ei häntä enää\notettaisi vastaan. Steiner oli juossut kaupungilla kaksi päivää.\nLopulta hänen oli onnistunut juuri sinä aamuna saada haalituksi rahat\nkokoon.\n\n-- Ne tuhat frangia, sanoi hän lopulta ja otti taskustaan kirjekuoren.\n\nNana oli unohtanut asian.\n\n-- Tuhat frangia! huusi hän. Pyydänkö minä almuja?... Tuossa on! Niin\nvähän minä välitän sinun tuhansistasi!\n\nHän otti kuoren ja paiskasi sen Steinerin kasvoihin. Viisaana\njuutalaisena tämä otti sen maasta ja katsoi tyttöä kummissaan. Muffat\nvaihtoi hänen kanssaan epätoivoisen katseen, Nana nosti kätensä\npuuskaan kirkuakseen kahta kovemmin.\n\n-- Ettekö ole jo lakanneet loukkaamasta minua?... Olipa hyvä, että\nsinäkin tulit, sillä nyt voi suursiivouksesta tulla täydellinen. Hei\nvaan! Ulos! Menkää!\n\nKun he aivan kuin lamaantuneina eivät pitäneet kiirettä, jatkoi tyttö:\n\n-- Vai niin? Sanotte, että minä teen tyhmästi. Entä sitten? Te olette\nvaivanneet minua tarpeeksi!... Nyt minua ei enää huvita olla\nhienotunteinen! Jos kaikki menee hemmettiin, niin se huvittaa minua.\n\nHe koettivat rauhoittaa häntä ja koettivat puhua kauniisti.\n\n-- Yks, kaks, te ette tahdo lähteä? Hyvä on! Katsokaa! Minulla on\nvieraita!\n\nNana avasi äkkiä makuuhuoneen ovet selkoselälleen. Silloin molemmat\nmiehet näkivät sekaisessa vuoteessa Fontanin. Hän ei todellakaan ollut\nodottanut joutuvansa näin näytteille, kun hän koivet ilmassa ja paita\nlepattaen mustalla ihollaan piehtaroi siinä kuin pukki rypistyneitten\npitsien keskellä. Selvittyään ensihämmästyksestään hän keksi keinon\nirvistellä päästäkseen siten kunnialla pelistä. Ja hän oli olevinaan\nkanipupu, niinkuin hän sanoi; hän nyrpisteli suutaan ja liikutteli\nnenäänsä sekä huuliaan ja sieraimiaan. Hänen ällöttävä fauninnaamansa\nsuorastaan hikoili riettautta. Siinä oli Fontan, jonka Nana kahdeksan\niltaa perättäin oli käynyt noutamassa teatterista jouduttuaan tuon\nraivoisan oikun valtaan, joka vetää ilotyttöjä koomikkojen irvokkaaseen\nrumuuteen.\n\n-- Katsokaa! sanoi Nana ja osoitti miestä traagillisella eleellä.\n\nMuffatin, joka tähän saakka oli suostunut mihin tahansa, itsetunto\nnousi tästä solvauksesta.\n\n-- Portto! hän läähätti.\n\nMutta Nana, joka jo oli mennyt makuuhuoneeseen, palasi saadakseen\nviimeisen sanan:\n\n-- Mitä, portto? Entä mikä sinun vaimosi on?\n\nMennessään jälleen hän paukautti oven jäljessään ja kiivaasti veti sen\nsäppiin. Molemmat miehet jäivät kahden ja katselivat ääneti toisiaan.\nZoé tuli sisään, mutta ei tuuppinut heitä, vaan puhui järkeviä sanoja.\nViisaana ihmisenä hän piti rouvan typeryyttä tosin ylenmääräisenä,\nmutta puolusti häntä kuitenkin: suhteet noihin ilveilijöihin eivät\nkoskaan kestäneet kauan, ja tuon hulluuden oli annettava elää aikansa.\nMolemmat miehet poistuivat sanomatta mitään. Katukäytävällä he\nkättelivät ääneti ja poistuivat sitten kumpikin omalle suunnalleen.\n\nKun Muffat lopulta tuli kotiin, taloonsa Miromesnil-kadulle, saapui\nhänen kreivittärensäkin samaan aikaan. He kohtasivat toisensa isossa\nporraskäytävässä, jonka synkistä seinistä huokui jäätävä kylmyys. He\nkatsoivat toisiaan. Kreivin vaatteet olivat vielä likaiset, ja hän oli\nkalpea kuin mies, joka on hummannut koko yön. Kreivitär oli aivan\nuupunut junassa vietetystä yöstä, nukkui seisoallaan; hänen hiuksensa\nolivat vanukkeiset, ja silmien alla oli renkaat.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPieneen huoneistoonsa, joka sijaitsi Montmartressa, neljännessä\nkerroksessa Véron-kadun varrella, olivat Nana ja Fontan kutsuneet\nmuutamia ystäviään syömään loppiaiskaakkua. Heillä oli samalla kertaa\ntupaantulijaiset, sillä he olivat asuneet täällä vasta kolme päivää.\n\nKaikki oli käynyt nopeasti heidän ajattelemattakaan muuttaa asumaan\nyhteen kuherruskuukauden ensi-innostuksessa. Nana oli päivää jälkeen\nkauniin taistelunsa, jossa hän oli kerta kaikkiaan ajanut kreivin ja\nSteinerin ulos, tuntenut kaiken luhistuvan ympärillään. Hän arvioi\nyhdellä silmäyksellä tilanteen: hänen velkojansa piirittäisivät\neteisen, sekaantuisivat hänen sydämenasioihinsa, puhuisivat kaiken\nmyymisestä, ellei Nana olisi järkevä. Tulisi riitaa ja toraa ja\nhirveitä vaikeuksia huonekaluraukkojen pelastamisessa. Sen vuoksi hän\npäätti hajoittaa kaikki. Sitäpaitsi Haussmann-bulevardin huoneisto\nkiusasi häntä. Se oli tyhmän pramea suurine kullattuine huoneineen.\nRakastaessaan Fontania hän haaveksi pienestä ja vaaleasta\nmakuuhuoneesta ja palasi niihin aikoihin, jolloin hän valmisti kukkia\neikä tahtonut muuta kuin jakarandapuusta tehdyn peilikaapin ja sängyn,\njoka oli koristettu valkoisesta ripsistä tehdyillä verhoilla. Parissa\npäivässä hän myi sellaisen omaisuutensa, jonka voi viedä pois,\npikkuesineet, jalokivet, ja sitten hän hävisi mukanaan kymmenentuhatta\nfrangia puhumatta portinvartijalle sanaakaan. Hän sukelsi, hän pakeni\neikä jättänyt mitään jälkiä. Näin miehet eivät enää riippuisi hänen\nhelmoissaan. Fontan oli hyvin kiltti. Hän ei estellyt, vaan antoi Nanan\npuuhata parhaansa mukaan. Fontan oli kaiken lisäksi kuin toveri.\nHänellä oli itsellään melkein seitsemäntuhatta frangia, jotka hän\nsuostui liittämään Nanan kymmeneentuhanteen, vaikka häntä väitettiin\nsaidaksi. Heistä oli siinä rahaa tarpeeksi omaa kotia varten. Tähän\nluottaen he pitivät kiinni aarteestaan ja vuokrasivat kaksi huonetta\nVéron-kadun varrelta ja kalustivat ne jakaen kaiken keskenään kuin\nhyvät ystävät ainakin. Aluksi se todella oli ihanaa.\n\nLoppiaisiltana saapui rouva Lerat ensimmäisenä Louisin kera. Koska\nFontan ei vielä ollut tullut kotiin, rohkeni hän sanoa pelkäävänsä,\nsillä häntä järkytti ajatuskin, että hänen veljentyttärensä luopuisi\nrikkaudesta.\n\n-- Täti kulta! Rakastan häntä sanomattomasti! huudahti Nana ja painoi\nkauniisti käsiään rintaansa.\n\nTämä vaikutti valtavasti rouva Leratiin, jonka silmät kostuivat.\n\n-- Olet oikeassa! Rakkaus ennen kaikkea muuta! sanoi hän painokkaasti.\n\nSitten rouva Lerat ylisti huoneiden kauneutta. Nana näytti hänelle\nmakuuhuoneen, ruokasalin ja keittiönkin. Herran nimessä, eivät ne\nolleet suuret, mutta seinäpaperit olivat ihkasen uudet, kaikki oli\nvastamaalattua, ja aurinko paistoi sinne kirkkaasti.\n\nRouva Lerat pidätti Nanata makuuhuoneessa Louisin jäädessä keittiöön\nkatsomaan, kuinka keittäjätär paistoi kanaa. Ainoa, mitä Nanaa vastaan\nsaattaisi muistuttaa, oli se, että Zoé oli jätetty yksin. Mutta Zoé oli\njäänyt rohkeasti eturintamaan rakkaudesta rouvaansa. Rouva kyllä\nkorvaisi myöhemmin hänen vaivansa; hän ei ollut lainkaan levoton.\nHaussmann-bulevardilla hän otti uljaasti vastaan velkojat, valmisteli\narvokasta perääntymistä ja pelasti, mitä rippeitä pelastettavissa oli.\nZoé sanoi rouvan olevan matkoilla ilmoittamatta sentään mitään\nosoitetta. Hän ei edes suonut itselleen iloa käydä tervehtimässä\nrouvaa, sillä hän pelkäsi, että joku saattaisi tulla hänen jäljessään.\nSamana aamuna hän oli rientänyt rouva Leratin luo kertomaan, että\njotakin oli tapahtunut. Päivää aikaisemmin velkojat olivat tulleet\nrouvan entiseen asuntoon, verhoilija, hiilikauppias ja pesijätär,\nlupautuen odottamaan saataviaan, jopa antamaan rahaakin etukäteen, jos\nrouva tulisi takaisin huoneistoonsa ja käyttäytyisi järkevän ihmisen\ntavoin. Täti toisti Zoén sanat. Joku herra oli ilmeisesti kaiken\ntakana.\n\n-- En milloinkaan, huudahti Nana kiihtyneenä. Ovatpa nuo kaupustelijat\ntosiaankin siivoa sakia! Luulevatko he, että minä olen kaupan, jotta\nsaisivat maksun laskuistaan!... Minä kuolen kernaammin nälkään kuin\npetän Fontania.\n\n-- Juuri samaa minäkin sanoin, huomautti rouva Lerat. Minun\nveljentyttärelläni on liian hyvä sydän!\n\nNana kuitenkin harmistui kamalasti kuullessaan, että la Mignotte oli\nmyyty, ja että Labordette oli ostanut sen mitättömästä summasta\nCaroline Héquetille. Hän tulistui koko tuolle joukolle, jotka olivat\npelkkiä katutyttöjä, vaikka olivat olevinaan jotakin muuta. Hän oli\ntotisesti parempi kuin ne kaikki yhteensä!\n\n-- Soittakoot suutaan mielin määrin, sanoi hän lopuksi, rahalla ei\nsaada todellista onnea... Ja sitäpaitsi, täti kulta, minä en edes ole\ntietävinäni, ovatko enää olemassa vai ei. Minä olen liian onnellinen.\n\nSamassa saapui rouva Maloir, päässään hatunpelätys, jollaisen\nainoastaan hän oli saattanut valmistaa. Oli hauskaa tavata. Rouva\nMaloir sanoi, että loisto oli häntä peloittanut, mutta nyt hän tulisi\nsilloin tällöin pelaamaan erän besikkeä. Huoneisto tarkastettiin\ntoistamiseen. Ja keittiössä Nana apuvaimon läsnäollessa tämän\npaistaessa kanaa puhui säästäväisyydestä ja palvelijattaren\nkalleudesta. Hän kyllä itse tekisi kodissaan kaikki. Louis katseli\nihastuksissaan paistinvarrasta.\n\nUlkoa kuului ääniä. Fontan saapui Boscin ja Prullièren seurassa. Nyt\nsaatiin istuutua syömään. Kun liemi oli tarjottu, Nana näytti\nhuoneiston vielä kolmannen kerran.\n\n-- Lapseni, sanoi Bosc miellyttääkseen ystäviään, jotka olivat\nkutsuneet hänet päivällisille, tämä on todella hyvä paikka ja kodikas!\nPohjimmiltaan häntä ei vähintäkään liikuttanut tällainen \"pesä\".\n\nMakuuhuoneessa hän vielä korosti ihastustaan. Hän suhtautui\ntavallisesti naisiin kuin tyhmiin ja ikäviin elukoihin, ja ajatuskin,\nettä joku mieshenkilö näiden petojen vuoksi joutuisi vaikeuksiin, sai\nhänet harmistumaan, vaikka sellainen ei ollut lainkaan hänen tapojaan\nmuissa elämän vaiheissa. Vanhana juoppona hän saattoi tuntea ainoastaan\ntämänkaltaista halveksimista koko maailmaa kohtaan.\n\n-- Senkin vekkulit! sanoi hän silmää iskien, tämän te olette tehneet\nsalaa... Olitte siinä vallan oikeassa. Tästä tulee ihana paikka, ja me\ntulemme kyllä usein käymään täällä.\n\nKun Louis samassa tuli huoneeseen ratsastaen luudanvarrella, Prullière\nsanoi ilkeästi hymyillen:\n\n-- Kas vaan! Onko tuo poika jo teidän?\n\nSe oli ylenpalttisen naurettava sukkeluus. Rouva Maloir ja rouva Lerat\nvääntelivät naurusta, eikä Nanakaan suuttunut, vaan selitti vain\nliikutettuna, että pahaksi onneksi asianlaita ei ollut niin, vaikka hän\npoikansa ja itsensä vuoksi olisikin halunnut sitä. Mutta ehkä jonkin\najan kuluttua heillä olisi toinen poika. Fontan, joka oli olevinaan\nkelpo mies, nosti lapsen syliinsä, leikki hänen kanssaan ja sanoi\nsoperrellen:\n\n-- Se ei estä rakastamasta isäpuoltaan... Sano minua isäksi, pikku\nsammakko!\n\n-- Isä ... isä ... lapsi jokelsi.\n\nKaikki muutkin hyväilivät poikaa hellästi. Bosc sanoi äreästi, että oli\njo aika istuutua pöytään, sillä muuta vakavaa muka ei ollut. Nana pyysi\nlupaa pitää Louisia vieressään. Päivällisistä tuli hyvin hauskat. Bosc\nei ollut hyvillään pojan läheisyydestä, sillä hänen oli pakko puolustaa\nlautastaan pikku vekaralta. Rouva Lerat suututti häntä myöskin, sillä\neukko tuli tunteelliseksi ja kertoi hänelle hiljaa salaperäisiä juttuja\nhienoista herroista, jotka yhä ahdistelivat häntä. Kahteen kertaan oli\nBoscin siirrettävä polviaan, sillä rouva Lerat ahdisteli häntä kostein\nsilmin. Prullière oli epäkohtelias rouva Maloirille, jolle hän ei\ntarjonnut mitään pöydän antimista. Hän pyöri koko ajan Nanan kimpussa\nja näytti hyvin harmistuneelta, kun Nana vain kisaili Fontanin kanssa.\nNämä turturikyyhkyset alkoivat ällöttää häntä, sillä he suutelivat koko\najan. Vastoin kaikkia seuratapoja he tahtoivat ehdottomasti istua\nvierekkäin.\n\n-- Hitto vieköön! Syökää toki! Onhan teillä tuohon aikaa myöhemminkin!\nsanoi Bosc suu täynnä ruokaa. Odottakaa, kunnes meitä ei enää ole\ntäällä!\n\nMutta Nana ei voinut hillitä itseään. Hänet oli vallannut todellinen\nlemmenhuuma, hän oli punaposkinen, kuin nuori tyttö, ja hänen\nsilmistään ja naurustaan henki sulaa hellyyttä. Silmät Fontanissa hän\nliverteli tälle pieniä lempinimiä, ja tarjotessaan Fontanille vettä tai\nsuolaa hän nojautui tämän puoleen suudellen mihin vain sattui,\nhuulille, silmille, nenälle, korville. Kun häntä tästä soimattiin, hän\nlopetti kuin viisas taktikko ainakin ja nöyrän alamaisena kuin\nkuritettu kissa; hän tarttui Fontanin käteen salaa, pitäen siitä kiinni\nja suudellen sitä. Nanan täytyi ehdottomasti kosketella Fontania. Tämä\nantoi alistuvasti palvoa itseään. Näyttelijän iso nenä värisi\naistillisuudesta. Hänen pukinnaamansa ja erikoisen naurettava\nrumuutensa kiilsi siitä palvonnasta, jota hänelle tuo komea\nvalkohipiäinen, pullea neito osoitti. Joskus hän antoi Nanalle suukon\nmiehen tavoin, joka kyllä vaati itselleen koko huvin, mutta tahtoo\nnäyttäytyä vieraanvaraiselta.\n\n-- Te olette todellakin liian kiusallisia! huudahti lopulta Prullière.\nMuuta paikkaa, Fontan!\n\nPrullière otti lautasensa ja istahti Nanan viereen, ja silloin Fontanin\noli pakko tehdä tilaa. Huudettiin sekä hyväksyvästi että moittien.\nFontan oli olevinaan epätoivoisen näköinen ja irvisteli yhtä\nnaurettavasti kuin Vulkanuksena, joka itkee Venuksen käytöstä.\nPrullière tuli heti helläksi ja kohteliaaksi, mutta Nana potkaisi häntä\npöydän alla sääreen niin ankarasti, että hän pysyi nahoissaan. Nana ei\ntotta tosiaan ottaisi häntä vuoteeseensa. Kuukautta aikaisemmin oli\nNana jo hiukan ollut pihkassa häneen hänen kauniin ulkomuotonsa vuoksi.\nNyt koko mies herätti hänessä vain inhoa. Jos hän vielä rohkenisi\nnipistää Nanaa ottaessaan muka maasta lautasliinaa, saisi hän lasin\npäin kasvojaan.\n\nIlta kului sentään mukiinmenevästi. Tietenkin keskusteltiin\nVariétés-teatterista. Bordenave, senkin lurjus, ei ottanut vieläkään\nkuollakseen! Hänen pahat tautinsa olivat puhjenneet jälleen, eikä\nhäneen kannattanut tarttua edes pihdeilläkään. Edellisenä päivänä hän\noli koko harjoituksen ajan torunut Simonnea. Sitä miestä näyttelijät\neivät suuria itkisi! Nana sanoi antavansa hänelle rukkaset, jos hän\nrohkenisi pyytää Nanata esiintymään jossakin osassa. Sitäpaitsi hän ei\nenää aikonut näytellä, sillä oma koti oli teatteria parempi. Fontan,\njoka ei näytellyt nykyisessä näytelmässä eikä liioin harjoittelun\nalaisessa, ylisti onneaan, kun sai nyt olla vapaana ja viettää illat\npikku kissansa luona lämmitellen jalkojaan takan luona. Toiset\nlausuivat julki ihastuksensa, sanoivat Nanaa ja Fontania onnen\nlempilapsiksi ja olivat kadehtivinaan heitä ylenmäärin.\n\nLoppiaiskaakku oli leikattu. Papu oli sattunut joutumaan rouva\nLeratille, joka pisti sen salaa Boscin lasiin. Kaikki huusivat silloin\nyhteen ääneen: \"Kuningas juo! Kuningas juo!\" Nana käytti tätä\nriemunpurkausta hyväkseen kaulatakseen Fontania, suudellakseen häntä ja\nkuiskatakseen lemmensanoja hänen korvaansa. Mutta Prullière, joka\nkauniina miehenä nauroi harmistuneesti, huusi, että mokoma\nkäyttäytyminen ei kuulunut ohjelmaan. Louis nukkui kahdella tuolilla.\nKello yhdeltä seura lopulta hajaantui, ja portaissa huudeltiin\n\"näkemiin\".\n\nRakastavaiset elivät kolme viikkoa todella onnellista aikaa. Nanasta\ntuntui kuin uransa alkuasteella, jolloin ensimmäinen silkkihame oli\nollut hänelle sanomattomaksi iloksi. Hän ei käynyt ulkona juuri\nlainkaan ja koetti näytellä rakastavansa yksinäisyyden ja\nyksinkertaisen elämän rakastajaa. Kun hän kerran aamulla meni la\nRochefoucauld-torille ostamaan kaloja, hän jossain määrin häkeltyi\ntavatessaan entisen kampaajansa Francisin. Tämä oli tapansa mukaan\nmallikelpoisesti puettu, paita oli hieno ja pitkä nuttu istui\nmoitteettomasti. Nanata hävetti näyttäytyä kadulla kampauskaavussa,\nhiukset epäjärjestyksessä ja tohvelit jaloissa. Francis osasi kuitenkin\nkäyttäytyä erikoisen kohteliaasti. Hän ei kysellyt mitään ja oli\nluulevinaan, että rouva oli ollut matkoilla. Rouva oli tehnyt monesta\nherrasta onnettoman lähtiessään pois. Mikä vahinko kaikille! Nana alkoi\nlopulta tiedustella häneltä uteliaisuutensa pakottamana, joka sai hänet\nunohtamaan äskeisen hämillään olonsa. Kun ihmiset tunkeilivat heidän\nlähellään, Nana perääntyi erään porttikäytävän suojaan. Siellä hän\npieni torikori kädessään alkoi udella. Mitä sanottiin Nanan paosta?\nFrancis vastasi, että ne naiset, joita hän auttoi, puhuivat joskus\ntoista ja toisella kertaa toista. Nanan pako oli herättänyt suurta\nhuomiota ja sillä oli ollut suunnaton menestys! Entä Steiner?\nHänen asiansa olivat luisuneet perin huonolle kannalle, ja ne\npäättyisivät hirveään romahdukseen, ellei hän keksisi jotakin uutta\nliikekeinottelua. Entä Daguenet? Ah, Daguenetista oli tullut vakava\nmies, joka voi oikein loistavasti. Muistojensa valtaamana Nana jo avasi\nsuunsa kysyäkseen lisää, mutta hän ei tahtonut mainita Muffatin nimeä.\nSilloin Francis itse alkoi puhua asiasta. Herra kreiviä kävi todella\nsääli, sillä hän oli kärsinyt suunnattomasti Nanan lähdettyä; hän oli\nkuin kadotettu sielu, joka harhailee kaikkialla etsiessään Nanata.\nHerra Mignon oli lopulta saanut hänet satimeen ja vienyt ilomielin\nkotiinsa. Kuullessaan tämän Nana nauroi ääneen, mutta se kajahti hiukan\nteennäiseltä.\n\n-- Vai niin! Vai seurustelee kreivi nyt Rosen kanssa! huudahti hän.\nHyvä on! Tehän tiedätte, Francis, että minä annan sille jutulle\npalttua!... Mokoma tekopyhä! Hänellä on nyt muka omat tapansa! Hän ei\njaksa paastota edes kahdeksaa vuorokautta! Ja se mokoma vannoi, että\nhän ei minun jälkeeni huolisi kestään muusta naisesta!\n\nNana oli pohjimmiltaan aivan raivoissaan.\n\n-- Minä hylkäsin hänet, ja Rose on nyt hankkinut itselleen oivan\nhännystelijän! Ymmärrän vallan hyvin, että Rosella oli minulle kaunaa,\nkun otin häneltä Steinerin hölmön... Totisesti kavalaa viekoitella\nluokseen mies, jolle toinen nainen on jo antanut lähtöpassit!\n\n-- Herra Mignon ei esitä asiaa noin, sanoi kähertäjä. Hänen puheittensa\nmukaan kreivi ajoi teidät tiehenne... Ja sen hän muka teki kaiken\nlisäksi erittäin mauttomasti: potkulla peräpuoleen.\n\nNana lensi kuolonkalpeaksi.\n\n-- Mitä? Mitä ihmettä? Potkulla peräpuoleen?... Se on jo liian paksua!\nEi, poikaseni, kyllä asia on niin, että minä heitin hänet ulos\nportaista, senkin roiston! Sinun on näet tiedettävä, että hänen\nkreivittärensä teki hänestä tuon kurjan Faucheryn avulla\naisankannattajan... Ja tuo herra Mignon, joka kiertelee katuja\nhankkiakseen marakatti-vaimolleen miehiä! Rosesta ei kukaan huoli,\nsillä hän on laiha kuin keppi! Hyi sentään! On sekin roistosakia!\nKurjaa roistosakia!\n\nNana oli tukehtua ja haukkoi ilmaa.\n\n-- Vai niin! Vai sanovat ne niin!... Hyvä on, Francis-ystävä! Minä\nmenen heidän luokseen, minä... Tuletko mukaan, jos lähdemme sinne\nkahden heti? Minä menen heidän luokseen ja silloin nähdään,\nrohkenevatko he puhua potkusta peräpuoleen. Potkuja! Niitä en ole\nkoskaan sietänyt edes alunkaan, en keltään. Ja minua ei liioin lyödä,\nsillä se mies, joka uskaltaisi tehdä sen, saisi päihinsä niin, että hän\nsen kyllä muistaisi.\n\nNana rauhoittui vähitellen. Kun asiaa tarkoin harkitsi, se ei\nliikuttanut hänen anturainsa likaakaan. Hän häpäisisi vain mainettaan\nkeskustelemalla mokomien ihmisten kanssa. Nanan omatunto oli\npuhdas. Francis lyöttäytyi tuttavalliseksi nähdessään Nanan näin\nkampauskaavussa kuin keittäjättären ja rohkeni antaa hyviä neuvoja.\nNana ei menetellyt oikein uhrautuessaan pienen oikun vuoksi. Mokomat\noikut turmelisivat vain elämän. Nana kuunteli häntä alla päin ja\npahoilla mielin, ja Francis puhui hänelle surullisen näköisenä kuin\nainakin naistuntija, joka kärsii nähdessään kauniin tytön tuhlaavan\npois oman itsensä tuolla tavoin.\n\n-- Se on minun asiani, virkahti Nana lopuksi. Kiitos joka tapauksessa\nkaikesta, ystävä hyvä!\n\nNana puristi hänen kättään, joka aina oli hiukan rasvainen, vaikka hän\nmuuten olikin hyvin puettu. Sitten Nana meni ostamaan kalojaan. Koko\npäivän hänen ajatuksensa kiertelivät ja kaartelivat tuota \"potkua\". Hän\nkertoi siitä Fontanillekin ja oli olevinaan vahva nainen, joka ei\nsietäisi edes luunappia nenälleen. Fontan sanoi, luullen itseään\nylivoimaisen suureksi hengeksi, että kaikki hienot herrat olivat\nhölmöjä, joita olisi halveksittava. Tästä hetkestä Nanakin alkoi\nylenkatsoa heitä.\n\nSaman päivän iltana he menivät Bouffes-teatteriin katsomaan, miten\nmuuan pikku nainen, jonka Fontan tunsi, esiintyisi ensi kertaa kymmenen\nrivin osassa. Kello oli melkein yksi, kun he jalkaisin tulivat\nMontmartren kukkuloille. He olivat Chaussée d'Antin-kadulla ostaneet\nmokkakaakun, jonka he söivät vuoteessa, sillä oli hyvin kuuma eikä sen\nvuoksi maksanut vaivaa panna tulta uuniin. He istuivat vuoteessa peite\nvatsallaan ja päänaluset ladottuina selän taa ja keskustelivat\nalokasnäyttelijättärestä. Nanasta hän oli ruma ja käytöstä vailla.\nFontan, joka loikoi vuoteen ulkoreunalla, antoi Nanalle kaakkupaloja,\nottaen niitä yöpöydältä kynttilän ja tulitikkujen välistä. Lopulta he\nalkoivat riidellä.\n\n-- Vielä mitä! huudahti Nana. Tytöllä on tyhmät silmät ja tappuraiset\nhiukset!\n\n-- Pidä suusi! sanoi Fontan. Hänellä on palavat silmät ja muhkea tukka\nOn todella naurettavaa, että naiset aina moittivat toisiaan!\n\nFontan näytti vihastuneelta.\n\n-- Riittää jo! virkkoi hän lopulta järeästi. Sinähän tiedät, että minä\nen tahdo tulla ärsytetyksi. Nukkukaamme tai tässä käy pahasti!\n\nSitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Nana raivostui: hän ei\nsallinut puhutella itseään tuolla äänellä, sillä hän oli tottunut\nsiihen, että häntä kohdeltiin kunnioittaen. Kun Fontan ei vastannut,\nNanan oli pakko olla vaiti. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan kierteli\nja käänteli vuoteellaan.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Etkö jo ole lakannut myllertämästä? ärähti Fontan\näkkiä ja nousi kiivaasti istumaan.\n\n-- Eihän ole minun vikani, että vuoteessa on leivänmuruja, sanoi Nana\nkuivakiskoisesti.\n\nVuode oli todella täynnä leivänmuruja. Nana tunsi niiden repivän hänen\nsääriään ja joka kohtaa hänen ruumiistaan. Pieni leivänmuru sai hänet\nraaputtamaan ihonsa verille. Eikö muka ollut tapa, että vuodepeitettä\nhuiskuteltiin, kun vuoteessa oli syöty kaakkua? Fontan oli ääneti ja\nraivoissaan sytyttänyt taas kynttilän. Molemmat nousivat paljain jaloin\nja paitasillaan vuoteesta, tempasivat peitteen siitä ja lakaisivat\nkäsin leivänmurut. Fontanin tuli vilu, jonka vuoksi hän ryömi takaisin\nvuoteeseen, mutta Nanan hän käski menemään hornan tuuttiin, kun Nana\nkehoitti häntä ennen makuulle menoa pyyhkimään murut jaloistaan.\nLopulta Nana meni omalle paikalleen, mutta tuskin pääsi pitkälleen, kun\njo alkoi jälleen kierrellä ruumistaan. Vuoteessa oli vieläkin\nleivänmuruja.\n\nHän sanoi Fontanille:\n\n-- Olen varma, että sinä toit niitä jaloissasi vuoteeseen... Minä en\nsiedä tätä! Sanon, että minä en siedä tätä!\n\nNana tahtoi Fontanin yli kiivetä vuoteesta pois. Nyt Fontan, joka\ntahtoi nukkua, vimmastui ja läimäytti Nanata kovasti korvalle. Isku oli\nniin vahva, että Nana äkkiä taas vajosi takaisin paikalleen. Hän\nhäkeltyi siitä täydellisesti. Hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin \"oo\",\nhuoaten kuin lapsi.\n\nHetken kuluttua Fontan uhkasi toisella korvapuustilla ja kysyi; aikoiko\nNana nousta vuoteesta vielä kerran. Sitten hän sammutti kynttilän,\nkääntyi mukavasti selälleen ja alkoi heti kuorsata. Nana nyyhkytti\nhiljaa nenä päänalusta vasten. Oli kerrassaan raukkamaista käyttää\nmiehisiä voimiaan tuolla tavoin väärin. Mutta Nana oli todella\npelästynyt, sillä Fontan oli ollut julman näköinen. Nanan vihastus\nhaihtui, korvapuusti tuntui rauhoittaneen häntä. Hän alkoi tuntea\nkunnioitusta Fontania kohtaan ja meni makaamaan niin lähelle seinää\nkuin suinkin, jotta miehellä olisi mahdollisimman paljon tilaa. Lopuksi\nhän nukahti, poski korvapuustista kuumana ja silmissä suloisen\nuupumuksen kyynelet. Nana oli siinä määrin alistettu, että hän ei enään\ntuntenut edes leivänmuruja vuoteessa. Aamulla herätessään hän syleili\nFontania ja painoi miestä rintaansa vasten. Eihän Fontan koskaan enää\ntekisi noin, ei koskaan? Eikö niin? Nana rakasti Fontania liikaa; hänen\nkädestään lähteneet korvapuustitkin maistuivat hyviltä.\n\nNyt alkoi uusi elämä. Pienimmästäkin syystä, hyväksymisestä tai\nkiellosta, Fontan antoi Nanaa korville. Tyttö tottui saamaan\nalituisesti selkäänsä eikä mukissut. Joskus hän huusi ja uhkasi\nFontania, mutta silloin mies työnsi hänet seinää vasten ja lupasi\nkuristaa siihen paikkaan, ja se sai Nanan jälleen pehmenemään.\nUseimmiten Nana heittäytyi selkäsaunan jälkeen tuolille ja nyyhkytteli\nviitisen minuuttia, mutta sitten hän unohti kaikki ja oli hyvin\niloinen, lauloi ja nauroi sekä juoksenteli ristiin rastiin huoneessa,\nniin että hameet liehuivat. Pahinta oli sentään, että Fontan oli\npäivisin kotoa poissa eikä tullut kuin puoliyön jälkeen. Fontan istui\nkahviloissa rupatellen vanhojen ystäviensä kanssa. Nana sieti kaikki,\noli hellä ja hyväilevä ja pelkäsi aina, että Fontan ei palaisikaan. Hän\nnuhteli siitä miestä. Mutta sattui päiviä, jolloin rouva Maloir tai\nrouva Lerat Louisin kanssa eivät tulleet vieraisille. Ja silloin Nanan\noli kuolettavan ikävä. Kerran sunnuntaina, kun hän oli La\nRochefoucauld-torilla ostamassa kyyhkysiä, hän ihastui suuresti\ntavatessaan Satinin, joka osti kimpun retiisejä. He eivät olleet\ntavanneet toisiaan sen illan jälkeen, jolloin Skotlannin prinssi oli\njuonut Fontanin samppanjaa Nanan pukuaitiossa.\n\n-- Kuinka? Sinä täällä! Asutko tässä kaupunginosassa? sanoi Satin\nhämmästyneenä tavatessaan Nanan kadulta vain tohvelit jalassa tähän\naikaan päivästä. Oi, pikku tyttöseni, olet varmaankin joutunut pulaan!\n\nNana sai hänet vaikenemaan rypistämällä kulmakarvojaan, koska siellä\noli muitakin naisia yökaavussa, paidatta, hiukset hajallaan ja\nuntuvista valkoisina. Aamuisin kaikki tämän seudun tytöt ajettuaan ulos\neilispäivän miehet olivat tulleet ostamaan ruokatavaroita silmät\nunisina ja laahustaen tohveleissaan huonolla tuulella yön ikävyyksistä.\nJokaiselta kadulta, joka johti pienelle torille, heitä saapui hyvin\nkelmeinä. Nuoret olivat huonoissa puvuissaankin viehättäviä. Toiset\nolivat kauheannäköisiä, vanhoja, turvonneita, lihavia ja muodottomia,\neivätkä välittäneet vähääkään, vaikka näyttäytyivät tässä asussa, koska\nhe kerran eivät olleet työssä. Ohikulkijain katsellessa heitä ei heistä\nkukaan hymyillyt, vaan jokainen ajatteli omia asioitaan katsellen\nympärilleen halveksivasti kuin taloudenhoitajattaret, joille ei miehiä\nole olemassakaan. Satinin maksettua retiisinsä, joku nuori mies,\nkaikesta päättäen virkailija, joka oli myöhästynyt, huudahti hänelle\nohimennen: \"Päivää, rakkaani!\" Satin oikaisihe heti arvokkaasti kuin\nkuningatar ja sanoi:\n\n-- Mikä tuota sikaa tuolla vaivaa?\n\nSitten Satin luuli tuntevansa miehen. Kolme päivää sitten, kun hän\nkeskiyön aikaan käveli bulevardilla, hän oli puolisen tuntia koettanut\nvietellä miestä luokseen Labruyère-kadun kulmassa. Satin ärtyi tuosta\nmuistosta vielä enemmän.\n\n-- Mokomat tolvanat kehtaavatkin keskellä päivää huutaa tuolla tavoin,\nsanoi hän. Kun on ulkona liikeasioissa, on vaadittava kunnioitusta,\neikö niin?\n\nNana oli ostanut kyyhkysensä, vaikka hän epäilikin, olivatko ne\ntuoreita. Satin tahtoi sitten näyttää Nanalle oman asuntonsa, joka oli\nlähellä La Rochefoucauld-katua. Heti jouduttuaan kahden Nana kertoi\nSatinille rakkaudestaan Fontaniin. Kun he tulivat porttikäytävään,\nSatin pysähtyi retiisinippu käsissään, häntä huvitti eräs pieni\nyksityiskohta, jonka Nana kertoi valehdellen ja vannoen, että hän oli\najanut kreivi Muffatin ovesta ulos antamalla muutamia lujia potkuja\ntakalistoon.\n\n-- Oo, se oli hienoa! huudahti Satin. Hienoa totisesti, ne potkut! Eikä\nhän sanonut mitään? Mokoma pelkuri! Jospa minä olisin ollut näkemässä\nhänen nolouttaan ... rakas ystävä, olet vallan oikeassa. Vähät\nrahoista! Jos minä rakastan, niin olen altis hädän tullen vaikka\nkuolemaan nälkään. Käy luonani! Lupaathan? Ovi vasemmalle. Iske siihen\nkolme kertaa, sillä sinne pyrkii niin paljon ikäviä ja kärkkyileviä\nmiehiä.\n\nMilloin Nanalla oli ylenpalttisen ikävä, hän meni tästä lähtien Satinin\nluo. Satin oli aina tavattavissa, sillä hän ei ennen kuutta mennyt\nulos. Hänellä oli kaksi huonetta, jotka eräs apteekkari oli kalustanut\nhänelle, jotta tyttö ei joutuisi poliisin käsiin. Ei ollut kulunut\nkolmeakaan kuukautta, kun Satin oli särkenyt huonekalut, pilannut\ntuolinistuimet ja liannut ikkunaverhot niin raivokkaasti, että näytti\nsiltä, kuin huoneissa olisi asunut villikissoja. Kun Satin joskus\naamuisin kyllästyneenä lokaan tahtoi siistiä ja puhdistaa, hän sai\nkäsiinsä vain tuolinjalkoja ja verhonkappaleita. Sellaisina päivinä oli\nvielä entistä likaisempaa; huoneisiin oli vaikeata päästä, sillä joukko\ntavaroita oli kaatunut ja teljennyt ovet. Lopulta hän ei enää\nvälittänyt taloudestaankaan. Lamppu, peilikaappi, pöytäkello ja\nverhojen jätteet herättivät miehissä vielä harhakuvitelmia.\nTalonomistaja oli kaiken lisäksi uhannut kuuden kuukauden ajan häätää\nhänet. Mitä hän kostuisi siitä, että hoitaisi huonekalujaan? Ehkä hän\nhoitaisi niitä isännän hyväksi! Ei, kiitos kunniasta! Kun Satin joskus\nheräsi hyvällä tuulella, hän huudahti: \"Hei vaan!\" ja potkaisi kaappia\ntai lipastoa, niin että ne natisivat liitoksissaan.\n\nNanan tullessa Satin oli melkein aina makuulla. Niinäkin päivinä,\njolloin Satin meni toimittamaan asioitaan, hän oli niin väsynyt kotiin\ntullessaan, että nukahti vuoteenreunalle. Päivisin hän laahusteli\nhuoneissa, torkahteli tuoleille eikä herännyt tästä horrostilasta ennen\niltaa, jolloin kaasut sytytettiin kaduilla. Mutta Nana viihtyi erittäin\nhyvin Satinin luona, missä hän istui toimettomana keskellä vuodetta,\nympärillään pesuvateja ja vesikannuja ja eilispäivän likaisia hameita,\njotka huiskin haiskin heitettynä nojatuoleihin tahrasivat niitä saveen.\nSiinä rupateltiin ja kerrottiin salaisuuksia loppumattomiin; Satin\nleikki vuoteella paitasillaan jalat korkeammalla kuin päänalus ja\npoltteli kuunnellessaan savukkeita. Jos heille oli sattunut ikävyyksiä\nostivat he joskus absinttia iltapäivisin unohtaakseen harmit, niinkuin\nhe sanoivat. Satin ei viitsinyt mennä alakertaan tai vetää ylleen\nhamettakaan, vaan huusi portaiden kaiteeseen nojaten portinvartijan\npikku tytön luokseen. Tämä oli kymmenvuotias veitikka, ja kuultuaan,\nmitä hänen oli ostettava, hän nouti lasin absinttia huoneeseen ja\nkatseli ihmetellen Satinin alastomia sääriä. Nana ja Satin eivät\npuhuneet muusta kuin miesten kehnoudesta. Nana tuntui kuitenkin\nikävältä, koska hän aina vain puhui Fontanistaan eikä saanut sanotuksi\nkymmentä sanaa kertomatta, mitä Fontan oli sanonut tai tehnyt. Mutta\nSatin kuunteli kärsivällisesti näitä alituisesti toistuvia juttuja,\njoissa aiheet olivat samat: Nanan odottelu ikkunassa, riita jostakin\npalaneesta lihamuhennoksesta, vuoteessa solmitusta sovinnosta, kun he\nensin olivat ääneti jöröttäneet tuntikaupalla. Halu kertoa kaikki oli\nsaanut Nanan puhumaan korvapuusteista ja selkäsaunoista. Edellisellä\nviikolla Fontan oli iskenyt häntä silmään niin, että se oli pöhöttynyt.\nEilen Fontan oli tuupannut häntä niin, että hän oli kaatunut yöpöytää\nvasten. Syynä oli se, että Fontan ei tarpeeksi nopeaan löytänyt\ntohveleitaan. Satinia ei tämä hämmästyttänyt lainkaan; hän puhalteli\ntyynesti savuja tupakastaan mainiten vain, että hän itse aina kyyristyi\nsellaisissa tilaisuuksissa. Korvapuusti meni silloin ohi. Molemmat\nsyventyivät näihin pieksämisjuttuihin onnellisina ja tylsinä samoista\nsata kertaa kerrotuista tapauksista ja raueten siihen velttoon ja\nlämpimään uupumukseen, jonka tuo arvoton kohtelu heille soi. Nana meni\njoka päivä Satinin luo saadakseen kertoa yhä uudestaan Fontanin\nkorvapuusteista ja potkuista sekä saadakseen kuvata Fontania kaikin\npuolin, jopa hänen tapaansa vetää saappaat jalkaansa. Sen hän teki sitä\nkernaammin, kun Satin lopulta oli hänen kanssaan aivan samaa mieltä ja\nkertoi vielä kauheampia kaskuja sokerileipuristaan, joka oli jättänyt\nhänet puolikuolleena lattialle, mutta jota hän kaikesta huolimatta\nrakasti. Sitten tuli päiviä, jolloin Nana itki ja sanoi, että tätä ei\nvoisi kestää ikuisesti. Satin saattoi Nanan tämän portille saakka ja\njäi tunniksi kadulle odottamaan nähdäkseen murhaisiko Fontan Nanan.\nSeuraavana päivänä molemmat naiset nauttivat Fontanin ja Nanan\nsovinnosta koko iltapäivän, vaikka heistä, heidän kummankaan sitä\ntunnustamatta, sellaiset päivät olivat paremmat, jolloin ilmassa oli\ntappelun tuntua, sillä se kiihoitti heitä tavallista enemmän.\n\nHeistä tuli erottamattomat ystävykset. Satin ei kuitenkaan koskaan\nmennyt Nanan luo. Fontan oli näet sanonut, että hän ei tulisi sietämään\nmitään katutyttöä kodissaan. Nana ja Satin menivät kahden kävelylle, ja\nkerran sattui, että Satin vei Nanan erään ystävättärensä luo, samaisen\nrouva Robertin, jota Nana oli ajatellut paljon ja tavallaan\nkunnioittikin, koska hän ei ollut saapunut Nanan illallisille. Rouva\nRobert asui Mosnier-kadun varrella hiljaisessa seudussa uudessa\nEurooppa-korttelissa. Siellä ei ollut ainoatakaan myymälää, ja sen\nkauniiden talojen ahtaissa huoneistoissa asui vain naisia. Kello oli\nviisi; pitkin autioita katuja oli hienojen, valkoisten talojen\nulkopuolella hiljaisessa ja ylimyksellisessä ympäristössä pörssiherrojen\nja kauppiaiden umpivaunuja; niistä rientävät herrat vilkaisivat\nikkunoihin, joissa heitä odotteli aamupukuisia naisia. Nana ei ensin\ntahtonut tulla mukaan, vaan sanoi kainosti, että hän muka ei tuntenut\nrouva Robertia. Mutta Satin oli itsepäinen. Sinne saattoi aina\nottaa mukaansa jonkun ystävättären. Satin kävisi ainoastaan\nkohteliaisuuskäynnillä, sillä edellisenä päivänä hän oli eräässä\nravintolassa tavannut rouva Robertin, joka ystävällisesti oli kutsunut\nkäymään talossa. Nana suostui lopulta. Huoneistossa pieni, unestaan\nherännyt palvelijatar sanoi, että rouva Robert ei vielä ollut kotona,\nmutta he saisivat istuutua saliin, jonne hän heidät jätti.\n\n-- Saamari! Täällä on komeaa! sanoi Satin.\n\nHuoneisto oli vakavan porvarillinen, huonekalut verhotut tummilla\nkankailla, ja kaikki vaikutti siltä, kuin siellä olisi asunut\npariisilainen myymälänomistaja, joka oli vetäytynyt lepoon tultuaan\nvarakkaaksi. Huoneet vaikuttivat valtavasti Nanaan, mutta kun hän\ntahtoi laskea leikkiä, otti Satin pahastuakseen ja sanoi menevänsä\nvastuuseen rouva Robertin hyveellisyydestä. Hänet nähtiin aina vain\nvanhojen ja vakavien herrojen seurassa, jotka tarjosivat hänelle\nkäsivartensa. Nykyjään hänellä oli entinen suklaatehtailija, hyvin\ntotinen herra. Kun tämä tuli ihastuneena huoneiston juhlalliseen\nleimaan, antoi hän palvelijattaren ilmoittaa tulostaan ja sanoi rouva\nRobertia lapsekseen.\n\n-- Mutta tuossahan hän on! huudahti Satin ja näytti pöytäkellon edessä\nolevaa valokuvaa.\n\nNana katseli hetken valokuvaa. Siinä oli hyvin tumma ja kapeakasvoinen\nnainen, joka vaiteliaan näköisenä nipisti huulensa yhteen. Häntä olisi\nvoinut sanoa ylhäisön naiseksi, mutta tavallista vaatimattomammaksi.\n\n-- Ihmeellistä! mutisi hän lopulta. Olen varmasti nähnyt jo ennen nuo\nkasvot. Mutta missä? En muista sitä. Missään tapauksessa se ei ollut\nsiivossa paikassa. Aivan varmaan, se ei ollut siivossa paikassa.\n\nSitten Nana sanoi kääntyen ystävättärensä puoleen:\n\n-- Vai onko hän sallinut sinun tulla luokseen? Mitä hän tahtoo sinulta?\n\n-- Mitäkö hän minulta tahtoo? On sekin kysymys! Tietenkin hän haluaa\nkeskustella hiukan ja olla hetken seurassani... Se on yksinomaan\nkohteliaisuutta.\n\nNana katsoi tiukkaan Satinia; ja sitten hän hiljaa maiskutti kieltään.\nSama se, asia ei liikuttanut häntä. Mutta koska tuota naista ei\nkuulunut, sanoi Nana, ettei hän enää odottaisi, ja molemmat läksivät\npois.\n\nKun Fontan seuraavana päivänä ilmoitti, että hän ei tulisi kotia\npäivällisille, Nana jo varhain meni tapaamaan Satinia, sillä hän tahtoi\ntarjota tälle päivälliset jossakin ravintolassa. Valinta oli vaikea.\nSatin ehdotteli oluttupia, mutta ne olivat Nanasta kurjia pesiä.\nLopulta päätettiin mennä Lauren luo syömään päivällistä. Se oli\nruokailupaikka Marttyyrienkadun varrella, ja päivällinen maksoi siellä\nkolme frangia.\n\nKun heistä oli ikävä odottaa varsinaisen päivällistarjoilun alkamista\neivätkä tienneet, mitä tekisivät kävellessään katuja, he tulivat\nkaksikymmentä minuuttia liian aikaiseen Lauren luo. Kaikki kolme salia\nolivat vielä tyhjinä. He istuutuivat siihen saliin, jossa Laure\nPiedefer istui kuin valtaistuimella korkealla penkillä kassan luona.\nLaure oli noin viisikymmenvuotias nainen, jonka ylen lihavat muodot oli\nkiristetty kureliiveihin ja vöihin. Naisia tuli jonona, he nousivat\nvarpailleen ja suutelivat lautasten yli Laurea tuttavallisesti suulle.\nTämä naishirviö jakoi omasta puolestaan kostein silmin ystävyyttään\nmahdollisimman puolueettomasti, jottei kukaan naisista loukkautuisi.\nTarjoilijatar, joka toi ruokaa näille naisille, oli sitä vastoin pitkä,\nlaiha ja koettelemuksien leimaama, mutta hänen silmistään loisti\ntumma tuli. Kolme salia täyttyi äkkiä. Ruokavieraita oli noin\nviitisenkymmentä pöytien luona; enimmäkseen he olivat noin\nnelikymmenvuotiaita, lerppaposkisia ja ajettuneita paheiden\npalveluksessa. Heidän suutaan tuskin saattoi nähdä irtolihan alta. Ja\nnäiden hyllyvien rintojen ja vatsojen keskellä näkyi nuoria, hentoja\ntyttöjä, jotka toistaiseksi näyttivät viattomilta, vaikka heidän\neleensä olivat rivot. Aloittelijoita, jotka oli koottu jostain\nnurkkatanssiaisista, ja jotka joku kantavieras oli tuonut Lauren luo;\nsiellä heitä hännysteli laumoittain lihavia naisia, joita nuoruuden\ntuoksu viehätti. Nämä lihavat tyrkkivät toisiaan ja keimailivat kuin\nnuoret herrat, jotka ovat kiihkoissaan, ja tarjoilivat tytöille\nherkkupaloja. Miehiä ei ollut monta, korkeintaan kymmenen tai\nviisitoista, ja ne hävisivät tähän hamemereen kokonaan näytellen hyvin\npientä osaa. Olihan joukossa kumminkin neljä koiranleukaa, jotka\ntekivät ilkeästi pilaa naisista, sillä he olivat tulleet vain katsomaan\ntätä ihmepaikkaa.\n\n-- Eikö ruoka olekin hyvää täällä? kysyi Satin.\n\nNana nyökäytti päätään hyväksyvästi. Päivällinen oli kuin ennen muinoin\nmaaseutuhotellin tanakka ateria: lihapiirakkaa rahamiehen tapaan, lihaa\nriisin kera, turkinpapuja ja vaniljahyytelöä. Naiset söivät erikoisen\ninnokkaasti lihaa riisin kera ja olivat melkein pakahtua pyyhkiessään\nsen jälkeen suuliinoilla hitaasti suutaan. Nana oli aluksi pelännyt\ntapaavansa täällä vanhoja naistuttaviaan, jotka olisivat saattaneet\nudella yhtä ja toista harmillistakin, mutta hän rauhottui, kun hän ei\nnähnyt koko laumassa ainoatakaan tuttavaa. Haljahtaneita hameita ja\nsurkeannäköisiä hattuja oli sekaisin loistavien pukujen joukossa.\nKaikki olivat samaa sukupuolielämältään sairaalloista sisaruskuntaa.\nEräs nuori mies, jolla oli kiharat hiukset ja röyhkeä ulkomuoto,\nkiinnitti yhteen otteeseen Nanan huomiota. Nuorukainen piti rattoisasti\nseuraa kokonaiselle tyttölaumalle, joka oli melkein menehtyä\nlihavuuteensa ja totteli miehen pienintäkin oikkua. Mutta nauraessa\nhänen rintansa aaltoili.\n\n-- Mitä kummaa! Sehän on nainen! huudahti Nana melkein ääneen.\n\nSatin, joka pisteli poskeensa kananpaistia, katsahti lautasestaan ja\nsanoi:\n\n-- Niin on. Minä tunnen tuon naisen... Perin komea! Hänestä suorastaan\ntapellaan!\n\nNanata näytti ällöttävän. Hän ei vielä ymmärtänyt tällaista. Mutta hän\nsanoi järkevästi, että mausta ja väreistä ei pitänyt väitellä, sillä\neihän koskaan saattanut olla varma, mistä itse kerran tulisi pitämään.\nHän söi sen vuoksi jälkiruokaansa filosofisen rauhallisesti, vaikka\nhyvin huomasi, että Satinin suuret ja neitseelliset sinisilmät\nkuohuttivat ympäröivien pöytien naisia. Satinin viereen tunkeutui\nseisomaan iso, vaaleanverinen ja hyvin rakastunut nainen, joka hehkui\nintoa ja pakkautui niin lähelle, että Nana tunsi halua sekaantua\nvälittäjäksi.\n\nRuokalaan tuli kumminkin nainen, jonka saapuminen sai Nanan\nhämmästymään. Hän tunsi naisen rouva Robertiksi, joka hymyili\ntuttavallisesti tarjoilijattarelle kauniin ruskeaverikön hymyä ja meni\nsitten Lauren luo kassaan. He suutelivat toisiaan kauan. Nanasta tuo\nsuutelo oli naurettava niin hienon naisen teoksi, ja sitäpaitsi rouva\nRobert ei tällä kertaa ollut lainkaan kainon näköinen. Päinvastoin.\nRouva Robert katseli tutkistellen salia ja kuiskaili jotain. Laure oli\ntaas istuutunut paikalleen, missä hän oli kuin paheen vanha epäjumala\nmajesteettisessa loistossaan, kasvot uskollisten ystävättärien\nsuudelmien kuluttamina ja vernissaamina. Ja kukkuraisten lautastensa\nyli hän hallitsi asiakkaitaan, lihavia naisia, itse hirviöiden hirviönä\nja mahtavana kuin varakas hotellinomistajatar konsanaan ansaittuaan\nnelikymmenvuotisena työaikanaan omaisuuden.\n\nRouva Robert oli huomannut Satinin. Hän läksi Lauren luota, tuli\nSatinin luo kiireenvilkkaa, oli erittäin ystävällinen ja valitteli,\nettei edellisenä päivänä ollut sattunut olemaan kotona. Kun Satin tunsi\nitsensä imarrelluksi ja aikoi sovittaa rouva Robertin istumaan heidän\npöytäänsä, tämä sanoi jo syöneensä päivällistä. Hän oli tullut tänne\nvain katsomaan. Seisoen uuden ystävättärensä takana kallistui hän tämän\npuoleen ja sanoi tämän olan yli hymyillen ja tekeytyen makeaksi:\n\n-- Milloin saan teidät nähdä jälleen? Jospa olisitte vapaa...\n\nNana ei valitettavasti kuullut sen enempää. Keskustelu harmitti häntä,\nja hänellä oli tulinen halu sanoa tuolle kunnialliselle naiselle\nmuutamia totuuksia. Mutta silloin uuden naislauman tullessa hän\nmykistyi kuin lamautuen. Siinä tuli komeita naisia, juhlapuvuissa ja\ntimanttikoristeissa. He menivät ensin Lauren luo, jota he kaikki\nsinuttelivat. He olivat kaikki saman väärään suuntaan kehittyneen\nsukupuolivietin pauloissa, ja heitä huvitti näytellä kauniilla\nhipiällään satojentuhansien frangien edestä jalokiviä ja samalla syödä\nkolmen frangin päivällinen, tahraisten tyttöraukkojen kateelliseksi\nhämmästykseksi. Kun he tulivat kovaäänisesti nauraen ja aivan kuin\ntuoden ulkoa auringonsäteen, katsoi Nana tarkkaavasti heitä, ja häntä\nsuututti suuresti nähdessään naisten joukossa Lucy Stewartin ja Maria\nBlondin. Kun naiset keskustelivat viitisen minuuttia Lauren kanssa,\nennen kuin menivät toiseen saliin, Nana kallisti päänsä alas ja\nkierteli sormillaan leipäpalloja pöytää vastaan. Kun hän sitten nosti\njälleen katseensa, hän hämmästyi, sillä hänen viereisensä tuoli oli\ntyhjä. Satin oli hävinnyt.\n\n-- Mutta missä hän on, huudahti Nana.\n\nSama lihava vaaleaverinen nainen, joka oli keimaillut Satinille, nauroi\nväkinäisesti ja huonotuulisesti, ja kun naurusta harmistunut Nana\nkatsoi häneen uhkaavasti, hän sanoi laiskasti ja venytellen sanojaan:\n\n-- Minä en totta totisesti ottanut häntä teiltä. Sen teki se toinen.\n\nNana käsitti, että hänestä tehtiin pilkkaa eikä puhunut enää mitään.\nHän istui hetken paikoillaan, jottei hänen harmiansa huomattaisi, sillä\nhän ei tahtonut sitä näyttää. Viereisestä salista hän kuuli\nnaurunrähäkkää. Lucy Stewart tarjosi päivälliset koko pöytäseuralle\npikku tyttöjä, jotka olivat tulleet Montmartren ja la Chapellekadun\ntanssiaisista. Oli hyvin kuuma, tarjoilijatar kantoi pois pinottain\nkäytettyjä lautasia, jotka tuoksuivat vahvasti kanalle ja riisille;\nedellämainitut neljä herraa alkoivat juottaa kuudelle naiselle viiniä\nsaadakseen heidät humalaan ja kuullakseen sitten heidän raakuuksiaan.\nNanata harmitti, että hänen oli pakko maksaa Satinin päivällinen.\nMokoma otus, joka antoi ensin maksaa puolestaan ja livisti sitten kenen\nkanssa tahansa sanomatta edes kiitosta! Tosin vain kolme frangia, mutta\nNanasta sekin oli kova isku, sillä tapa oli hänestä vastenmielinen. Hän\nmaksoi kuitenkin ja paiskasi kuusi frangiaan Laurelle, jota hän nyt\nhalveksi enemmän kuin katuojan likaa.\n\nTultuaan kadulle Nana tunsi suuttumuksensa kasvavan. Hän ei toista\nkertaa juoksisi Satinin luo; sellainen likainen paikka, johon ei\npitänyt pistää nenäänsä! Mutta hänen iltansa oli nyt pilalla, ja hän\nkäveli hitaasti Montmartrelle raivoissaan etenkin rouva Robertille.\nOliko nyt laitaa, että mokoma oli olevinaan hieno nainen,\nroskatunkiolle hänet olisi heitettävä! Nyt Nana oli varma siitä, että\nhän oli nähnyt tuon rouvan \"Papillonissa\", kurjassa tanssiravintolassa\nPoissonniers-kadun varrella, jossa naisten taksa oli kolmekymmentä\nsouta. Ja tuo nainen huiputti osastopäällikköä kainolla käytöksellään\nja kieltäytyi tulemasta illallisille, kun häntä kunnioitettiin\nkutsulla, totisesti kaunis hyveen esikuva! Hänelle olisi todella\nannettava hyveen palkka! Tuollaiset teeskentelijät ne aina elivät kuin\nporsaat likaisimmissa rapakoissa, joita kukaan ei tuntenut.\n\nHautoen näitä ajatuksia Nana tuli kotiaan Véron-kadulle. Hän hämmästyi\nhirveästi nähdessään asuntonsa ikkunat valaistuina. Fontan oli tullut\nhyvin huonolla tuulella kotiin; se ystävä, joka oli kutsunut hänet\npäivällisille, oli livistänyt. Fontan kuunteli välinpitämättömästi\nNanan selityksiä, jotka aiheutti selkäsaunan pelko ja hämmästys\nFontanin kotonaolosta, siliä Nana ei odottanut häntä ennen kello yhtä\naamulla. Tyttö tekaisi valhejutun, mutta tunnusti tuhlanneensa rouva\nMaloirin kanssa kuusi frangia. Fontan käyttäytyi arvokkaasti ja ojensi\nNanalle osoitetun kirjeen, jonka hän ilman muuta oli avannut. Kirje oli\nGeorgesilta, jota vielä pidettiin Fondettesissa ja joka lohdukseen\nkirjoitteli Nanalle kiihkeitä lemmenkirjeitä. Nana oli mielissään, että\nhänelle kirjoitettiin, ja rakasti erikoisesti suuria lemmenlauseita ja\nvaloja. Sellaisia kohtia hän luki ääneen kaikille. Fontan tunsi\nGeorgesin tyylin ja piti sitä arvossa. Mutta tänä iltana Nana pelkäsi\nsiinä määrin mahdollista vihanpurkausta, että hän oli olevinaan\nvälinpitämätön, vilkaisi kirjettä nyrpeällä mielin ja heitti sen heti\nsyrjään. Fontan rummutti ikkunaa. Häntä harmitti mennä näin aikaisin\nlevolle, eikä hän tiennyt, millä hän saisi aikansa kulumaan. Äkkiä hän\nkääntyi Nanan puoleen:\n\n-- Jospa kirjoittaisimme pojalle heti vastauksen kirjeeseen, sanoi hän.\n\nTavallisesti hän kirjoitti vastaukset. Hän koetti kilpailla kauneilla\nkorulauseilla pojan kanssa. Sitäpaitsi hän oli mielissään, kun Nana\nihastuksissaan kirjeestä, jonka Fontan luki ääneen, suuteli häntä ja\nsanoi, että kukaan muu kuin Fontan ei keksisi niin kauniita käänteitä.\nTämä virkisti kumpaakin, ja he jumaloivat toisiaan.\n\n-- Miten vain haluat, vastasi Nana. Minä keitän teetä; sitten menemme\nlevolle.\n\nFontan istuutui pöydän ääreen, pani huolellisesti kynän, musteen ja\npaperin kuntoon, ojensi käsivartensa ja mietti.\n\n-- Minun sydämeni, aloitti hän ääneen.\n\nHän aherteli siinä toista tuntia otsansa hiessä, harkitsi joskus\njotakin lausetta pää käteensä painuneena ja siloitteli sananparsiaan\nhymyillen itsekseen keksittyään jonkin oikein hellän sanamuodon. Nana\npysytteli ääneti, ja hän oli jo juonut kaksi kuppia teetä, kun Fontan\nluki lopulta kirjeen ääneen, niinkuin teatterissa joskus tehdään\nyksitoikkoisella äänellä ja tehostamalla tärkeitä kohtia vain elein.\nFontan oli viidellä sivulla puhunut la Mignottessa vietetyistä\n\"suloisista hetkistä\", hetkistä, joiden muisto kesti kuin \"hieno\ntuoksu\". Hän oli vannonut \"ikuista uskollisuutta tälle rakkauden\nkeväälle\" ja lopettanut kirjeen sanoen, että hänen ainoa toivonsa oli\n\"elää vielä kerran nämä onnen ajat, jos onnen aikoja ylimalkaan voitiin\nelää kahteen kertaan samoin kuin ennen\".\n\n-- Tiedäthän, virkkoi hän, että minä kirjoitan kaiken tämän sulasta\nkohteliaisuudesta. Mutta jos siitä tehdään pilaa... Luulen osuneeni\nkirjeessä oikeaan.\n\nHän oli voitonriemuinen. Mutta Nana, joka aina epäili häntä, erehtyi\nilkeästi, kun ei nyt heittäytynyt Fontanin kaulaan ja ylistellyt häntä.\nKirje oli Nanasta hyvä, mutta ei sen enempää. Fontan sanoi silloin,\nettä jos hänen kirjeensä ei miellyttäisi, niin Nana saattaisi itse\nkirjoittaa toisen. He eivät tavalliseen tapaansa suudelleet toisiaan\nsanottuaan rakkauden vanhat puheparret, vaan istua murjottivat kylminä\npöydän kahden puolin. Nana oli vain kaatanut hänelle kupin teetä.\n\n-- Mitä sikamaisuutta tämä on? huudahti Fontan maistettuaan. Sinähän\nolet pannut siihen suolaa!\n\nOnnettomuudeksi Nana vain kohautti olkapäitään, ja nyt Fontan\nraivostui.\n\n-- Vai niin! Tänä iltana käy pahasti!\n\nSiitä riita alkoi. Kello oli vain kymmenen; riitelemällä saisi ajan\nhyvin kulumaan. He soimasivat toisiaan. Fontan haukkui Nanata ja\nsyytteli häntä päästäen valloilleen oikean soimasanojen ryöpyn. Nana ei\nsaanut puolustautua. Nana oli häpeällinen olio, peto, joka oli rypenyt\nloassa! Sitten Fontan alkoi puhua raha-asioista. Oliko hänellä tapana\nkoskaan tuhlata kuutta frangia, kun hän söi päivällistä ravintolassa?\nHänelle tarjottiin, sillä muuten hän olisi pysynyt kotona ja syönyt\nkotiruokaa. Ja Nana oli mennyt tarjoamaan tuolle vanhalle parittajalle,\ntuolle inhottavalle ihmiselle, jonka hän tästä lähtien ajaisi ovesta\nulos! Ja huomenna jo! Mainiota! He olivat luisuvalla pinnalla, jos he\nkumpikin joka päivä vuorostaan heittäisivät kuusi frangia kuin kadulle.\n\n-- Näytä heti kaikki laskusi! kirkui Fontan. Rahat tänne! Miten paljon\nmeillä on niitä?\n\nHänen saiturinvaistonsa ilmenivät jälleen. Nana lannistettuna ja\npeloissaan meni kiireesti pöytälaatikolle noutamaan jäljellä olevat\nrahat ja latoi ne Fontanin eteen pöydälle. Tähän saakka kassalaatikon\navain oli ollut heillä yhteinen, ja kumpikin oli saanut ottaa siitä\nrahaa.\n\n-- Mitä! huudahti Fontan laskettuaan, että rahoja oli vain vaille\nseitsemäntuhatta frangia. Meillähän oli seitsemäntoistatuhatta, emmekä\nole asuneet yhdessä vielä kolmea kuukauttakaan... Se on mahdotonta.\n\nFontan hyppäsi pystyyn ja meni pöydän luo. Hän avasi laatikon,\njota hän tutki lampunvalossa. Mutta rahoja ei ollut kuin\nkuusituhattakahdeksansataa ja muutamia frangeja sen lisäksi, ja nyt\nmyrsky alkoi raivota.\n\n-- Kymmenentuhatta frangia kolmessa kuukaudessa! huusi hän. Mihin\nhittoon sinä olet tuhlannut ne? Vastaa!... Onko tuo summa mennyt\ntädillesi, sille luurangolle, vai oletko käyttänyt rahoja miehiin?\nTietenkin olet tehnyt niin! Vastaa!\n\n-- Oi, kuinka sinä kimmastut! sanoi Nana. On helppoa laskea... Sinä et\nota huomioon huonekaluja; sitäpaitsi minun on ollut pakko ostaa\nliinatavaraa. Kyllä rahaa menee, jos asettuu asumaan yhteen.\n\nFontan tahtoi kuulla selittelyjä, mutta ei niistä välittänyt.\n\n-- Rahat sulavat kokoon aivan liian nopeasti, sanoi hän hiukan\nrauhallisemmin; kas, rakas ystävä, minä olen saanut kyllikseni\nyhteisestä taloudesta... Niinkuin tiedät, ovat nämä seitsemäntuhatta\nfrangia minun. Hyvä! Koska ne nyt ovat minulla, niin minä pidän ne\nmyös! Kun sinä, hitto vieköön, kaikesta päättäen olet tuhlari, ei minua\nhuvita joutua perikatoon. Jokainen ottaa omansa.\n\nHän pisti ylimielisesti rahat taskuunsa. Nana katsoi häntä\nhämmästyneenä, mutta Fontan jatkoi puhettaan rattoisasti:\n\n-- Käsität vallan hyvin, että minä en ole tarpeeksi tyhmä\nylläpitääkseni sinun tätejäsi ja lastasi, joka ei ole minun... Jos sinä\ntahdot antaa heille rahasi, tee se vaan, se on sinun asiasi... Mutta\nminun rahoihini et saa kajota! Jos sinä valmistat lampaanpaistia,\nmaksan minä siitä puolet. Illalla teemme lopputilit, se on päätetty.\n\nNana joutui aivan suunniltaan. Hän ei voinut olla sanomatta:\n\n-- Oo, oletpa hyvin hoitanut kymmenentuhatta frangiani... Se on\nsikamaista, vai mitä?\n\nMutta Fontan ei keskustellut sen enempää. Hän läimäytti pöydän yli\nNanaa korvalle täyttä voimaa sanoen:\n\n-- Sano se vielä kerta!\n\nKorvapuustista huolimatta Nana toisti sanansa, mutta Fontan hyökkäsi\nhänen kimppuunsa potkien ja iskien ja raateli häntä niin, että hän\ntapansa mukaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Fontan läähätti ja meni\nvuorostaan levolle, mutta huomasi silloin pöydällä Georgesille\nkirjoitetun kirjeen. Hän taivutti sen kokoon, kääntyi vuodetta kohti ja\nsanoi uhkaavasti:\n\n-- Se on erinomaisesti kirjoitettu, minä panen sen itse postiin, sillä\noikut eivät minua miellytä... Ja ole nyt ulvomatta, se hermostuttaa\nminua.\n\nNana, joka itki ja huokaili, pidätti hengitystään. Kun Fontan oli\ntullut vuoteeseen, Nana ei voinut enää pidättäytyä vaan heittäytyi\nnyyhkyttäen Fontanin rintaa vasten. Näin heidän tappelunsa aina\npäättyivät; Nanata peloitti Fontanin menettäminen, ja hän tahtoi\nkaikesta huolimatta pelkurimaisesti tietää tämän miehen kuuluvan\nhänelle. Fontan työnsi Nanan kahteen kertaan luotaan suurenmoisin\nelein. Mutta naisen lämmin syli, naisen, joka rukoili häntä kostein\nsilmin kuin uskollinen koira, herätti hänen tunteensa. Hän tuli taas\nhyväksi ja armolliseksi alistumatta sentään osoittamaan suosiotaan,\nvaan antoi naisen hyväillä ja valloittaa itsensä, niinkuin sopii\nmiehelle, jonka anteeksianto on kallis ja saamisen arvoinen. Fontan oli\nkuitenkin hiukan rauhaton, sillä hän pelkäsi Nanan ilveilevän hänen\nkanssaan saadakseen takaisin kassalaatikon avaimen. Kynttilä oli jo\nsammutettu, kun hän tunsi tarpeelliseksi korostaa tahtoaan.\n\n-- Ymmärtänet, tyttöseni, että minä todella vakavissani aion pitää\nrahat.\n\nNana, joka oli nukkumaisillaan Fontanin kaulaan, vastasi koruttoman\nylevästi:\n\n-- Vallan oikein! Älä pelkää... Minä teen kyllä työtä!\n\nMutta tästä illasta saakka heidän yhdyselämänsä kävi entistä\nvaikeammaksi. Viikosta viikkoon Nana sai korvapuusteja täsmällisesti\nkuin kellon tikutus, ja se tuntui säännöstelevän heidän elämäänsä.\nNanan iho tuli selkäsaunoista hienoksi kuin paras liinavaate ja hänen\nhipiänsä niin pehmoiseksi, valkoiseksi ja ruusunväriseksi, että hän\nkaunistui entisestään. Prullièrekin alkoi riippua hänen helmoissaan ja\ntuli vierailulle niihin aikoihin, jolloin Fontan ei ollut kotona,\npainoi Nanan nurkkaan ja tahtoi suudella häntä. Mutta Nana teki\nvastarintaa ja suuttui heti häpeästä punastuneena; hänestä oli\nvastenmielistä, että Prullière koetti pettää ystäväänsä. Silloin\nPrullière naurahti ivallisesti. Kyllä Nana oli totisesti typerä! Miten\nhän saattoi olla kiintynyt mokomaan apinaan? Olihan Fontan oikea apina\nisoine, alituisesti liikkuvine nenineen. Inhoittava ulkomuoto! Ja\nsitäpaitsi mies, joka pieksi naista!\n\n-- Mahdollista! Mutta minä rakastan häntä, vastasi Nana eräänä päivänä\nlevollisena kuin nainen, joka tunnustaa, että hänellä on inhoittava\nmaku.\n\nBosc tyytyi vain syömään Fontanin luona päivällistä mahdollisimman\nusein. Hän kohautti hartioitaan Prullièrelle; komea poika, mutta\nhuikentelevainen. Hän oli monta kertaa ollut läsnä, kun Fontan kotona\noli jälkiruoan aikana lyönyt Nanata, mutta jatkanut sitten syömistään\npureskellen hitaasti ja tarkoin, aivan kuin selkäsauna olisi kuulunut\nasiaan. Bosc maksoi ruokansa kehumalla aina heidän onneaan. Hän julisti\nolevansa filosofi, joka oli luopunut kunnianhimostaankin. Prullière ja\nFontan unohtuivat joskus selkänojoon tyhjän pöydän ääreen ja kertoivat\nkello kahteen saakka menestyksestään teatteriäänin ja -elein, mutta\nBosc istui ajatuksiinsa vaipuneena ja myhäili tuon tuostakin hiukan\nhalveksivasti sekä tyhjensi kaikessa hiljaisuudessa konjakkipullon.\nMitä oli niin suuresta näyttelijästä kuin Talmasta jäljellä? Ei mitään,\nja siis oli paras antaa hänen nukkua haudassaan; muu oli aivan typerää!\n\nEräänä iltana hän tapasi Nanan itkemästä. Nana riisui yönuttunsa\nnäyttääkseen hänelle selkänsä ja käsivarsiensa mustelmia. Bosc katseli\nNanan ihoa eikä hänelle johtunut mieleenkään käyttää tilaisuutta\nhyväkseen, niinkuin Prullière-konna varmaan olisi tehnyt. Sitten hän\nsanoi syvämietteisesti:\n\n-- Lapseni, missä on naisia, siellä on myös selkäsaunoja. Luulen, että\nNapoleon on sanonut sen... Pese ruumiisi suolavedellä. Se on hyvä lääke\ntällaisissa tapauksissa. Tosin sinä saat tietysti uusia mustelmia,\nmutta älä välitä, ellei jokin jäsenistäsi katkea... Tiedäthän, että\nolen tullut päivällisille; näin, että sinulla on lampaanpaistia.\n\nRouva Lerat ei katsonut asioita yhtä filosofiselta kannalta. Hän\nhuudahti aina kamalasti, kun Nana näytti uutta mustelmaa valkoisella\nihollaan. Häneltä murhattiin veljentytär; näin ei saanut jatkua. Fontan\noli ajanut kerran ulos rouva Leratin ja sanonut, että hän ei kodissaan\ntahtonut nähdä tätä naista. Ja siitä päivästä oli rouva Leratin tultava\nvierailulle keittiöportaita ja paettava samaa tietä, jos Fontan tuli\nkotia. Se nöyrrytti eukkoa melkoisesti. Hän nurkui alinomaa Fontanin\nepäkohteliaisuutta. Etenkin hän moitiskeli, että näyttelijä oli saanut\nhuonon kasvatuksen, ja silloin rouva Lerat oli itse olevinaan hieno\nnainen, jota ei saattanut soimata mistään.\n\n-- Oo! Sen huomaa heti, sanoi hän Nanalle, että Fontan ei käsitä\nlainkaan, mikä on sopivaa. Hänen äitinsä on varmaankin ollut aivan\nsivistymätön nainen; älä väitä vastaan, senhän huomaa kaikesta... Minä\nen puhu senvuoksi, että minua on loukattu, vaikka minun ikäistäni\nnaista on kunnioitettava... Minä en käsitä, miten sinä saatat sietää,\nmokomaa miestä, sillä -- en sano sitä itseäni kehuakseni -- olenhan\naina opettanut sinulle hienoja tapoja, ja kotonasi sait jo niitä oppia.\nEikö niin? Me olemme kaikki perheenjäsenet käyttäytyneet erittäin\nhyvin.\n\nNana katsoi lattiaan eikä väittänyt vastaan.\n\n-- Sen lisäksi, täti sanoi, olet tuntenut hienoa väkeä... Eilen illalla\nZoé ja minä keskustelimme sinusta. Zoé ei myöskään ymmärrä tätä.\n\"Rouva\", sanoi hän sinusta, \"osasi kohdella kreiviä miten tahansa, ja\nkreivi oli todella hieno herra\". Näin meidän kesken sinä teit hänestä\nsuuren aasin... \"Miten rouva sallii, että mokoma ilveilijä rääkkää\nhäntä?\" Minä sanoin, että selkäsaunat voisi vielä sietää, mutta että\nkunnioituksenpuutetta minä en antaisi anteeksi... Häntä ei voida\npuolustaa mitenkään. Minä en huolisi hänen kuvaansakaan huoneeseeni. Ja\nmokoman linnun vuoksi sinä olet altis joutumaan perikatoon, rakas\nlapseni, ja annat kaiken tapahtua, vaikka on paljon muita henkilöitä,\nrikkaita henkilöitä, jotka kuuluvat hallitukseen... Riittää jo, minun\nasiani ei ole sitä sinulle selitellä. Sinun asemassasi minä heti\ntultuani loukatuksi jättäisin hänet ja sanoisin: \"Keneksi, herra, te\nminua luulette?\" Niinkuin kai käsität, sinun olisi sanottava se tuohon\nylpeään tapaasi, ja se kyllä nujertaisi hänet.\n\nSilloin Nana purskahti nyyhkyttämään ja änkytti:\n\n-- Täti kulta! Minä rakastan häntä.\n\nLoppujen lopuksi kenkä kiristi siitä, että rouva Lerat oli levoton, kun\nhänen veljentyttärensä vain suurella vaivalla ja pitkien väliaikojen\njälkeen saattoi antaa hänelle viisi frangia pikku Louisia varten. Täti\noli valmis luopumaan rahastakin, pitämään pojan luonaan ja odottamaan\nhyviä aikoja, mutta ajatus, että Fontan esti häntä, lasta ja lapsen\näitiä kahlaamaan kullassa, sai hänet raivostumaan siinä määrin, että\nhän kielsi rakkauden vaatimukset. Ja hän lopetti sanoen ankarasti:\n\n-- Kuule, sinä päivänä, jolloin hän on nylkenyt sinut puhtaaksi, täytyy\nsinun kolkuttaa minun ovelleni, ja minä avaan sen sinulle.\n\nPian tuli Nanalle rahoista paljon huolta. Fontan oli piiloittanut\nseitsemäntuhatta frangia; ne olivat nyt varmaankin jossain varmassa\nkätkössä, ja Nana ei kuolemakseen olisi uskaltanut tiedustella niitä\nhäneltä sillä tuo lintu, kuten rouva Lerat Fontania nimitti, sai hänet\npelkäämään ja kaihoksi. Nana vapisi ajatellessaan, että Fontan olisi\nsaattanut luulla hänen rakastavan vain noiden vaivaisten frangien\nvuoksi. Fontan oli kyllä luvannut vastata talousmenoista. Ensimmäisinä\npäivinä hän antoikin joka aamu kolme frangia. Mutta korvaukseksi hän\nvaati kaikkea, voita, lihaa, vihanneksia, niinkuin ainakin mies, joka\nmaksaa puolestaan. Jos Nana rohkeni huomauttaa, että kolmella frangilla\nei voinut ostaa hallien kaikkia tavaroita, Fontan suuttui, kohteli\nNanata kuin kelvotonta elukkaa, tuhlaajaa ja pässinpäätä, joka antoi\nkauppiaiden huiputtaa itseään. Sitäpaitsi Fontan alituiseen uhkasi\nmuuttaa toiseen täyshoitolaan. Kuukauden kuluttua hän jo joskus unohti\nantaa kolme frangiaan. Nana rohkeni pyytää niitä hienotunteisesti\nvihjaillen. Mutta silloin siitä nousi meteli ja riita, ja Fontan teki\nNanan elämän pienimmästäkin syystä mahdollisimman ikäväksi, minkä\nvuoksi Nana ei enää katsonut edulliseksi pyytää mieheltä mitään. Kun\nhän ei ollut antanut kolmea frangia, mutta siitä huolimatta sai ruokaa,\nhän oli iloinen kuin harakka, suuteli Nanata ja tanssitteli tuoleja.\nNana tunsi itsensä onnelliseksi ja toivoikin, että Fontan ei antaisi\nrahaa, vaikka hänen oli hirveän vaikea saada tulot ja menot\ntasautumaan. Kerran hän antoi Fontanille rahat takaisin ja syötti\nhänelle jutun, että hänellä muka oli vielä eilisen päivän rahaa. Koska\nnäyttelijä ei edellisenä päivänä ollut antanut lainkaan mitään,\nepäilytti se häntä hetkisen, ja hän luuli sitä opetukseksi. Mutta Nana\nkatsoi häntä niin hellästi, suutelikin niin kuumasti koko sielustaan,\nettä Fontan pisti rahat taskuunsa kädet vavisten kuin saiturilla, joka\nsaa takaisin lainaamansa rahat. Sen jälkeen hän ei enää ollut\nhuolissaan, ei tiedustellut, mistä rahat tulivat, mutta oli harmissaan,\njos Nana tarjosi vain perunoita. Jos pöydällä sensijaan oli kalkkunaa\ntai lampaanpaistia, hän oli nauraa leukaluunsa sijoiltaan. Tämä ei\nestänyt häntä jakelemasta korvapuustejaan ja iskujaan, joita sateli,\njottei hän unohtaisi kätevyyttään kesken suurta onneaan.\n\nNana oli siis keksinyt keinon maksaa kaikki. Joinakin päivinä kodissa\noli ruokaa ylenpalttisesti. Bosc sai kaksi kertaa viikossa vatsankipuja\nliiasta ahmimisesta. Kun rouva Lerat kerran läksi nähtyään\npuolipaistuneen kalkkunan, jota hän ei saisi maistaa, hän ei saattanut\nolla jyrkästi kysymättä, kuka tämän huvin maksoi. Nana puhkesi\nyllätettynä itkemään oltuaan ensin hetkisen ääneti.\n\n-- Vai niin! Tämäpä siivoa menoa! sanoi täti käsitettyään, miten\nasianlaita oli.\n\nNana oli mukautunut saadakseen kotirauhan. Sitä paitsi syy oli\nTriconittaren; Nana oli tavannut hänet Laval-kadulla eräänä päivänä,\njolloin Fontan oli raivoissaan saatuaan vain turskaa. Nana oli silloin\nlupautunut Triconittarelle, joka sattui olemaan tukalassa asemassa.\nKoska Fontan ei milloinkaan tullut kotia ennen kuutta, saattoi tyttö\nkäyttää hyväkseen iltapäiviään ja toi, miten aina sattui onnistumaan,\nneljäkymmentä, kuusikymmentä tai enemmänkin frangeja. Nana olisi\nsaattanut pyytää kymmenen tai viisitoista louisdoria, jos hän olisi\nvoinut pitää yllä entistä asemaansa, mutta nyt hän oli sydämestään\niloinen siitä, että hänellä oli jotain keitettävää. Illalla hän unohti\nhuolensa, kun Bosc oli haljeta ruoasta ja Fontan antoi suudella\nsilmiään istuessaan kyynärpäät pöydällä ylimielisenä kuin ainakin mies,\njota rakastetaan hänen itsensä vuoksi.\n\nSitä myöten kuin Nana jumaloi rakastettuaan, sydänkäpystään yhä\nenemmän, kun nyt itse sai maksaa kulut, hän vajosi takaisin lokaan,\njosta oli aloittanut uransa. Hänestä tuli taas katutyttö, joka kierteli\nlaahustaen hienossa humalassa jalkojaan saadakseen jotenkin kokoon\nviisi frangia. Eräänä päivänä hän oli La Rochefoucauld-torilla tehnyt\nsovinnon Satinin kanssa haukuttuaan hänet ensin pahanpäiväisesti ja\nraivottuaan hänen suhteestaan rouva Robertiin. Satin ei vastannut\nmuuta, kuin että jos jokin asia ei miellytä, ei saa kieltää muita\najattelemasta toisin ja pitämästä siitä; ja Nana, joka teki filosofisen\njohtopäätöksen, ettei kukaan etukäteen tiedä, mihin lopulta saattaa\njoutua, oli antanut anteeksi. Jopa hänen uteliaisuutensakin oli\nherännyt; hän alkoi tiedustella Satinilta kaikkia paheen pesäpaikkoja\nja hämmästyi, kun hän ei ikäisekseen tietänyt sen enempää kuin jo\ntiesi. Häntä nauratti, ja se oli hänestä hullunkurista, mutta hän tunsi\ntavallaan vastenmielisyyttä, sillä pohjimmiltaan hän vastusti kaikkea,\nmikä ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hän palasi nyt Lauren luo ja söi\nsiellä, jos Fontan ei ollut kotosalla. Nanalla oli Lauren luona sangen\nhauska, siellä kerrottiin ihmeellisiä asioita, rakkausjuttuja ja\nmustasukkaisuuden purkauksista, jotka kiihoittivat vieraitten himoja\nsaamatta heitä sentään jättämään suupalaakaan syömättä. Mutta hän ei\naina ollut samaa mieltä, niinkuin hän sanoi. Paksu Laure kutsui häntä\ntuontuostakin muutamiksi päiviksi huvilaansa Asnièresiin, maakartanoon,\njossa oli huoneita seitsemälle naiselle. Nana kieltäytyi, häntä\npeloitti. Mutta kun Satin vannoi Nanan erehtyneen ja sanoi, että sinne\nsaapui Pariisin herroja tanssimaan nuoralla ja leikkimään tynnyreillä,\nhän lupasi tulla sinne joskus vastedes, kun saisi aikaa.\n\nNana oli näihin aikoihin mitä suurimmassa pulassa eikä lainkaan halukas\nilakoitsemaan. Hän tarvitsi rahoja. Kun Triconittarella ei ollut mitään\nerikoista hänelle, mikä sattui liian usein, hän ei käsittänyt, miten\nolisi meneteltävä. Silloin ei ollut muuta neuvoksi kuin Satinin kanssa\ntehdä epätoivoisia partioretkiä Pariisin kaduille ja paheen alimmalla\nasteella kierrellä likaisia kujia hämärässä kaasuvalossa. Nana palasi\njälleen laitakaupungin kapakkatanssiaisiin, joissa hän oli huiskutellut\nensimmäisiä likaisia hameitaan. Hän näki taas äärimmäisten bulevardien\nkaikki pimeät sopet, ne paikat, missä miehet olivat häntä suudelleet\nhänen ollessaan viisitoistavuotias, ja missä hänen isävainajansa oli\nkoettanut potkia häntä kotiin. Molemmat naiset kävivät näissä\ntanssiaisissa ja laitakaupungin kahviloissa, kiipeilivät syljestä ja\noluesta märkiä portaita tai kävelivät hitaasti katuja pysähtyen\najoporttien kohdalle. Satin, joka oli aloittanut uransa Quartier\nLatinissa, vei Nanan sinne, Bullieriin ja Saint-Michel-bulevardin\noluttupiin. Kun loma-ajat alkoivat, ei seutu enää ollut tuottava, minkä\nvuoksi he siirtyivät jälleen bulevardeille. Siellä mahdollisuudet\nolivat sittenkin heille parhaat. Montmartren kukkuloilta Tähtitornille\nsaakka he kulkivat koko kaupungin halki; sattui sateisia iltoja,\njolloin vettä tuli virtanaan ja valui heidän kenkiinsä, kuumia iltoja,\njolloin vesi liimasi heidän pukunsa kiinni ihoon, pitkiä kävelymatkoja,\ntuuppailuja ja toraa, lopulta jonkun ohikulkijan töykeää käytöstä, joka\nhoukuteltiin johonkin \"huoneita matkustaville\", ja sitten hävisi\nlikaisia portaita myöten kiroillen tiehensä.\n\nKesä läheni loppuaan, myrskyinen kesä tukahduttavan kuumine öineen. He\nläksivät kävelylle päivällisen jälkeen yhdeksän ajoissa. Notre-Dame de\nLorette-kadun käytävillä kiirehti kaksi naisriviä myymälöiden sivu\nhelmat ylhäällä ja katse maahan tähdättynä bulevardeille, kasvoneleet\nhuolestuneen näköisinä ja vilkaisematta myymälöiden ikkunanäyttelyjä.\nSieltä tuli nälkäinen Bréda-kaupunginosan naislauma vasta sytytettyjen\nkaasulamppujen valossa. Nana ja Satin menivät aina kirkon ohi ja sieltä\nLe Peletier-kadulle. Kun he noin satakunta metriä Riche-kahvilasta\ntulivat metsästysmailleen, he laskivat alas hameensa liepeet, joita he\nsiihen saakka olivat huolellisesti pitäneet ylhäällä, ja sitten he\nlakaisivat katukäytävää niillä keinutellen lanteitaan ja hidastuttivat\nkulkuaan tullessaan jonkin kahvilan räikeään valomereen. Keimaillen ja\nnauraen ääneen he katsoivat taakseen ohikulkevia miehiä, jotka\nkääntyivät silmäilemään heitä; täällä naiset olivat kuin kotonaan.\nHeidän ihojauheesta valkoiset kasvot punattuine huulineen ja\nmustattuine silmänluomineen loivat itämaisen kolmentoista soun basaarin\nrauhattoman ja kiehtovan leiman kadulle. Kello yhteentoista he\nilakoiden viipyivät tuuppivassa ihmisjoukossa ja huudahtivat vain\njoskus \"senkin tomppeli\" jollekulle, joka oli astunut jalallaan heidän\nhameensa liehureunustimelle repien sen. He tervehtivät tuttavallisesti\nkahviloiden tarjoilijoita, pysähtyivät joskus hetkeksi juttelemaan\njonkin pöydän luo, antoivat tarjota itselleen virvokkeita juoden ne\nhitaasti, sillä heistä oli hyvä saada istahtaa hetkinen odotellessaan\nteatterinäytösten päättymistä. Elleivät he pariin kertaan yön pimetessä\nolleet poikenneet La Rochefoucault-kadulle, he muuttuivat kurjiksi,\nlikaisiksi katutytöiksi, ja ajojahti tuli entistä kiivaammaksi.\nPimeässä bulevardien puiden alla, kun muita ihmisiä ei enää ollut\nliikkeellä, tehtiin hurjasti kauppaa, puhuttiin raakuuksia ja\nsinkautettiin letkauksia, kunniallisten perheiden, isän, äidin ja\ntytärten, niihin tottuneina, mennessä tavallista menoaan heidän\nohitseen kävelemättä sen nopeammin. Kun Nana ja Satin vähintäin\nkymmenen kertaa olivat kävelleet Oopperan ja Gymnasen väliä,\nja kun miehet luikkivat tiehensä, he pysyttelivät Montmartren\netukaupungin seuduilla ja käytävillä. Siellä ravintolat, oluttuvat,\nruokatavarakaupat pidettiin auki kello kahteen, ja siellä vilisemällä\nvilisi naisia pysytellen itsepäisesti kahviloiden ovilla. Se oli öisen\nPariisin viimeinen valaistu ja elävä kolkka, viimeiset markkinat, jotka\nvielä olivat käynnissä, ja joilla pääteltiin kauppoja yhdeksi yöksi.\nSiellä kadun päästä toiseen kummallakin jalkakäytävällä solmittiin\nryhmittäin sopimuksia kuin suunnattomassa, avoimessa tyttöpaikan\neteisessä. Milloin Nana ja Satin palasivat tyhjin käsin, he riitelivät\nkeskenään. Notre-Dame de Lorette-katu oli pimeä ja autio, käytävillä\nnäkyi vain laahustelevien naisten varjoja. Ne olivat myöhästyneitä\nkotiinpalaajia, tyttö raukkoja, jotka olivat epätoivoissaan yöstä ilman\nansiomahdollisuutta ja koettivat vieläkin käheällä äänellä neuvotella\njonkun juopon kanssa, joka oli päästään sekaisin ja jota he koettivat\nviekoitella Bréda- tai Fontaine-katujen kulmissa.\n\nVäliin sattui arvokkaitakin löytöjä, louisdoreja, joita he saivat\nheitä seuranneilta hienoilta herroilta, jotka olivat pistäneet\nkunniamerkkinsä taskuihinsa. Satin oli erikoisen etevä niiden\nkalastamisessa. Hänellä oli hyvä vainu. Kosteina iltoina, jolloin märkä\nPariisi huokui kuin huonosti tuuletetun makuuhuoneen tympeä tuoksu,\nSatin tiesi, että tämä painostava ilma ja huonomaineisten paikkojen\ntunkkaisuus kiihoittivat miehiä. Satin vaani parhaiten puettuja ja luki\nheidän kalpeista ilmeistään heidän aivoituksensa. Oli kuin lihanhimon\njärjetön henkäys olisi käynyt kaupungin yli. Tosin Satinia jossain\nmäärin peloitti, sillä hienoimmilla oli usein mitä likaisimmat\nvaatimukset. Koko vernissaus katosi silloin, eläin pistihe esiin ja\ntahtoi saada sairaalloisimmatkin halunsa tyydytetyiksi. Katutyttö Satin\nei heitä kunnioittanut rahtuakaan, nauroi vaunuissa ajavien henkilöiden\narvokkuudelle ja sanoi, että heidän ajomiehensä olivat melkoista\nsiistimpää väkeä, sillä ne kunnioittivat naisia eivätkä kiusanneet\nnäitä puhumalla toisesta elämästä kuoleman jälkeen. Nanata hämmästytti,\nettä hienot ihmiset saattoivat vajota paheen lokaan, sillä Nanalla oli\nerinäisiä ennakkoluuloja, jotka Satin sai hänestä pois. Puhuessaan\nvakavasti asiasta Satin sanoi, että hyvettä ei ollut minkäänlaista.\nYlhäiset ja alhaiset ryömivät loassa. Pariisi olisi kyllä ihanan\nnäköinen yhdeksästä kello kolmeen yöllä. Satin nauroi ja sanoi, että\njos saisi vilkaista jokaiseen soppeen silloin, saisi nähdä\nhullunkurisia asioita, alhaisen maailman korviaan myöten vajonneena\nlokaan, ja monta suurta henkilöä, jotka käyttäytyisivät vieläkin\nhuonommin kuin siat. Tämä täydensi Nanan kasvatusta.\n\nKun hän kerran illalla meni noutamaan Satinia, hän tapasi portaissa\nmarkiisi de Chouardin, joka nojaten kaidepuuhun tuli alas notkuvin ja\nlaahustavin askelin, kasvoiltaan liidunvalkoisena. Nana oli\nniistävinään nenäänsä. Tultuaan Satinin luo hän huomasi, että siellä\noli vielä tavallista likaisempaa ja sekamelska suurempi, sillä Satin ei\nollut siivonnut huoneitaan ainakaan kahdeksaan päivään. Vuode oli\nlikainen, rääsyjä oli siellä täällä, ja Nana kysyi ihmetellen, miten\nSatin tunsi markiisin. Kyllä vain! Kyllä hän sen ukon tunsi! Markiisi\noli tuottanut harmia Satinille ja tämän sokerileipurille jossakin\nmäärin, kun Satin asui tämän kanssa. Nyt markiisi tuli silloin tällöin;\nhän ikävystytti Satinia, sillä hän nuuski joka paikkaa, jokaista\nlikaista soppea, jopa Satinin tohveleitakin.\n\n-- Niin, rakas Nana, minun tohvelejanikin... Kyllä siinä on porsas! Hän\npyytää aina jonkin esineen...\n\nNanata ihmetytti eniten se, että alhaiset irstailut olivat niin vakavaa\nlaatua. Hän muisteli omia lemmenleikkejään niiltä ajoilta, jolloin hän\nvielä oli muodissa, mutta nyt tytöt joka puolella rappeutuivat päivä\npäivältä. Satin sai hänet myöskin hirvittävästi pelkäämään poliiseja,\njoista tytöillä oli loppumaton varasto kertomuksia. Jonkin aikaa\nSatinilla oli ollut rakastajana siveyskonstaapeli, ja siksi hänet oli\njätetty rauhaan; mies oli kahteen kertaan järjestänyt asiat niin, että\nSatin ei joutunut poliisin kirjoihin; nyt Satinia peloitti, sillä jos\nhän nyt joutuisi kiinni, ei auttaisi enää mikään. Hänen puheensa oli\ntodella kuulemisen arvoista. Siveyskonstaapelit vangitsivat niin monta\nnaista kuin käsiinsä saivat, ainoastaan saadakseen heille tulevat\npalkkiot; he nappasivat kiinni kaikki ja antoivat korville, jos joku\nuskalsi huutaa; he olivat varmoja siitä, että saisivat kannatusta ja\npalkkioita, vaikka joukkoon joutuisikin joku viaton tyttö. Kesäisin he\ntoimivat kaksitoista-, viisitoistamiehisinä ketjuina tehdessään\ntarkastuksiaan bulevardeilla; he piirittivät kokonaisen katuosan ja\npyydystivät yhtenä ainoana iltana kolmisenkymmentäkin naista. Satin\ntunsi kuitenkin olot; huomattuaan vilahdukseltakin siveyskonstaapelin\nhän juoksi keskelle pelästynyttä, pakenevaa tyttömerta. Laki ja\npoliisiprefektin käsi peloitti heitä siinä määrin, että jotkut jäivät\nkuin halpaantuneina seisomaan kahviloiden oville ja samalla joutuivat\npoliisien bulevardeilla vetämään nuottaan. Satin pelkäsi eniten\nilmiantoja: hänen sokerileipurinsa oli ollut kyllin halpamainen\nuhatakseen myydä hänet poliiseille, kun heistä tuli ero; asiat olivat\ntodellakin niin, että miehet elivät rakastajattaristaan tuolla\nuhkauksella, puhumattakaan niistä kurjista naisista, jotka menettelivät\nyhtä petollisesti, jos toinen nainen sattui olemaan heitä kauniimpi.\nNana kuunteli tätä kasvamistaan kasvavan kauhun valtaamana. Nana oli\naina pelännyt lakia, tuota outoa valtaa, miesten koston välikappaletta,\nsillä sen avulla hänet voitiin heittää tyrmään, eikä maailmassa ollut\nketään, joka olisi saattanut häntä puolustaa. Saint-Lazaren vankila oli\nhänestä kuin kuoppa tai musta kuilu, johon naiset haudattiin elävältä,\nkun heiltä ensin oli leikattu tukka. Hän ajatteli, että hän hylkäämällä\nFontanin kyllä saisi suojelijoita; Satin ei milloinkaan saanut\nkertoneeksi Nanalle niin paljon näistä asioista, että Nana olisi ollut\ntyytyväinen. Satin puhui luetteloista ja naisten valokuvista, joita\npoliisien oli verrattava, jotteivät he ottaisi kiinni näitä naisia.\nNana oli pelon vallassa ja luuli aina, että häneen tartuttiin, hänet\notettiin kiinni ja seuraavana päivänä hänet sitten raahattaisiin\ntarkastettavaksi; lääkärintuolin ajatus täytti hänet kauhulla ja\nhäpeällä, vaikka hän parikymmentä kertaa olikin luopunut kaikesta\nhäveliäisyydestä.\n\nKun hän eräänä iltana syyskuun lopulla käveli Satinin kanssa\nPoissonnier-bulevardilla, alkoi Satin äkkiä juosta; Nanan kysymykseen\nhän kuiskasi:\n\n-- Siveyspoliisit! Juokse, juokse!\n\nNaisia alkoi laumoittain juosta hurjasti. Hameet heiluivat, ja niitä\npoljettiin rikki. Kuului iskuja ja huutoja. Eräs naisista kaatui. Muut\nihmiset katsoivat nauraen poliisien äkkihyökkäystä, kun he\nkädenkäänteessä piirittivät naiset. Nana oli joutunut Satinista eroon.\nHän tunsi jalkainsa pettävän ja olisi varmaan joutunut kiinni, ellei\nmuuan herrasmies olisi tarttunut häntä käsivarteen ja vienyt\nharmistuneiden poliisien nenän edestä mukanaan. Herra oli Prullière,\njoka oli tuntenut Nanan. Sanomatta sanaakaan hän kuljetti Nanan syrjään\ntyhjälle Rougemont-kadulle, jossa Nana sai hengähtää, sillä hän oli\nniin uupunut ja heikko, että Prullièren oli tuettava häntä. Nana ei\nkiittänyt avusta.\n\n-- Lapseni, sinun täytyy rauhoittua... Tule minun luokseni.\n\nHän asui aivan lähellä, Bergère-kadulla. Mutta Nana suoristautui heti.\n\n-- Ei, minä en tahdo.\n\nSilloin Prullière tuli raa'aksi ja jatkoi:\n\n-- Kun koko maailma saa, miksi en minä?\n\n-- Siksi...\n\nHän oli nyt mielestään sanonut sanottavansa. Hän rakasti liian paljon\nFontania pettääkseen tätä hänen ystävänsä kanssa. Mitä muihin miehiin\ntuli, ei niitä maksanut ottaa laskelmiin, sillä hänellä ei ollut heistä\nmitään huvia. Hän meni heidän kanssaan vain olojen pakosta. Prullière,\njonka itserakkautta kauniina miehenä oli loukattu, käyttäytyi nyt\nhalpamaisesti kuullessaan tuon itsepäisen tyhmyyden.\n\n-- Olkoon menneeksi! Miten itse vain tahdot, sanoi hän. Mutta minä en\nsaata sinua kotiin, hyvä ystäväni... Koeta selvitä pälkähästä parhaasi\nmukaan.\n\nSen sanottuaan hän jätti Nanan yksin. Tämän valtasi uudestaan sanaton\nkauhu, ja hän meni pitkää kiertotietä tullakseen Montmartreen. Hän\nriensi myymälöiden ohi ja kalpeni aina nähdessään jonkun miehen\nlähestyvän.\n\nKun Nana seuraavana päivänä, vieläkin järkytettynä edellisen illan\nkauhusta, meni tätinsä luo, hän tapasi aivan sattumalta Labordetten\npienellä kadulla Batignollesissa. Ensin kumpikin hiukan häkeltyi.\nLabordettella, joka aina oli perin kohtelias, oli sellaisia asioita,\njoita hän tahtoi salata. Hän tointui sentään nopeammin kuin Nana ja\nsanoi julki ilonsa tapaamisen johdosta. Koko maailma ihmetteli vieläkin\nNanan auringon täydellistä pimenemistä. Hänet tahdottiin saada\ntakaisin, sillä hänen entiset ystävänsä surivat häntä; Labordette puhui\nisällisesti ja torui lopuksi Nanata.\n\n-- Näin meidän kesken, rakkaani, sinä olet suoraan sanoen menetellyt\ntyhmästi... Oikun saattaa vielä käsittää, mutta näin pitkälle se ei saa\nkehittyä, ei saa antaa nylkeä itseään puhtaaksi ja ottaa palkaksi vain\niskuja ja loukkauksia!... Et suinkaan kilpaile mistään hyvepalkinnosta?\n\nNana kuunteli häntä tuskallisen hämillään. Kun Labordette puhui\nRosesta, joka riemuitsi Muffatin valtauksesta, välähti Nana silmissä\nliekki.\n\nHän sanoi:\n\n-- Vai niin! Jos minä tahtoisin...\n\nLabordette tarjoutui heti hyvänä ystävänä Nanan käytettäväksi. Mutta\nNana kieltäytyi. Mutta sitten Labordette iski toiseen arkaan kohtaan.\nHän kertoi, että Bordenave asetti näyttämölle uutta, Faucheryn tekemää\nnäytelmää, jossa oli osa kuin kirjoitettuna juuri Nanata varten.\n\n-- Mitä? Uusi näytelmä, jossa on sopiva osa! huudahti Nana\nhämmästyneenä. Mutta hänhän näyttelee siinä eikä ole puhunut mitään!\n\nNana ei maininnut Fontanin nimeä. Muuten hän kyllä rauhoittui heti. Hän\nei uskaltaisi näytellä teatterissa enää milloinkaan. Labordette ei\noikein ottanut tätä veruketta vakavalta kannalta, sillä hän sanoi\nhymyillen:\n\n-- Sinähän tiedät, että minun kanssani ei ole pelkoa mistään. Minä\nkeskustelen alustavasti sinun kreivisi kanssa, sinä palaat teatteriin,\nja minä tuon hänet kädestä sinun luoksesi.\n\n-- Ei! sanoi Nana tarmokkaasti.\n\nSitten hän meni menojaan. Hänen oma sankaruutensa nosti hänelle\nkyyneleet silmiin. Joku miehen roikale ei olisi uhrautunut näin\nhuutamatta sitä julki maailmalle. Yhtä seikkaa hän sentään ihmetteli.\nMiksi Labordette antoi aivan samoja neuvoja hänelle kuin Francis?\nFontanin tullessa illalla kotia Nana tiedusteli Faucheryn näytelmästä.\nFontan oli pari kuukautta sitten palannut Variétés-teatteriin. Miksi\nhän ei ollut sanallakaan maininnut uudesta osasta?\n\n-- Mistä osasta? sanoi Fontan ilkeästi. Et suinkaan tarkoittane\nylhäisen naisen osaa? Vai niin, vai luulet sinä itseäsi lahjakkaaksi.\nSe osa, tyttöseni, murskaisi sinut täydellisesti... Olet tosiaankin\nnaurettava...\n\nNana loukkautui tästä pahoin. Fontan laski hänestä pitkin iltaa leikkiä\nja sanoi häntä neiti Marsiksi. Ja mitä enemmän hän pieksi, sitä\nparemmin tyttö piti puoliaan, sillä hänestä oli katkeran suloista\nleikkiä sankaritarta. Siten hän omissa silmissään kasvoi hyvin suureksi\nja erittäin rakastettavaksi. Kun hän oli alkanut seurustella muiden\nmiesten kanssa elättääkseen Fontania, hän rakasti tätä kaksin kerroin\nniiden vaivojen ja ikävyyksien vuoksi, jotka hän sai sietää. Fontanista\ntuli hänen helmasyntinsä, josta hän maksoi, hänen jokapäiväinen\nleipänsä, jota vailla hän ei saattanut olla, vaikka korvapuusteja\nsateli. Kun Fontan huomasi hänet niin hyväntahtoiseksi, käytti hän\nväärin Nanan uskollisuutta. Nana hermostutti häntä, hän alkoi vihata\nNanata hurjasti eikä enää välittänyt omista eduistaan. Kun Bosc soimasi\nhäntä, rupesi Fontan kirkumaan kamalasti, vaikka kukaan ei ymmärtänyt\nsyytä. Hän antaisi palttua tytölle ja hänen hyville päivällisilleen;\nhän heittäisi Nanan kadulle vain antaakseen seitsemäntuhatta frangiaan\njollekulle toiselle naiselle. Siitä alkoi heidän liittonsa\npurkaantuminen.\n\nKun Nana kerran illalla saapui kotia yhdentoista aikaan, huomasi hän\noven lukituksi. Hän kolkutti kerran, mutta ei saanut vastausta: hän\nkolkutti toistamiseen, mutta nytkään ei tullut vastausta. Hän huomasi\nsentään ovenraosta valoa, ja Fontan asteli äänestä päättäen\nkursailematta huoneessa edestakaisin. Nana kolkutteli yhä vaan kuin\nennenkin, huuteli Fontania ja suuttui lopulta. Vihdoin Fontan kuului\nhitaasti ja käheästi sanovan vain:\n\n-- Mene matkoihisi!\n\nNyt Nana rummutti ovea molemmin nyrkein.\n\n-- Mene matkoihisi!\n\nNana kolkutti vielä kovemmin. Olisi saattanut luulla oven murtuvan.\n\n-- Mene matkoihisi!\n\nNeljännestunnin tuo huudahdus toistui kuin ennen korvapuustit ja\nvastasi kaikuna jokaiseen kolkutukseen. Kun Fontan käsitti, että Nana\nei lakkaisi kolkuttamasta, hän avasi äkkiä oven, asettui käsivarret\nristissä rinnalla kynnykselle ja sanoi entisellä tylyllä äänellään:\n\n-- Hitto vieköön! Ettekö jo lopeta?... Mitä te tahdotte?... Ettekö anna\nmeidän nukkua, mitä? Näettehän, että minulla on vieraita.\n\nFontan ei todellakaan ollut yksin. Nana näki huoneessa pienen\nnaisen Bouffesista. Tämä oli jo paitasillaan ja seisoi siinä\npellavankeltaisine hiuksineen, tyhmine silmineen, ja hänellä tuntui\nolevan oikein hauska Nanan maksamien huonekalujen keskellä.\n\nFontan astui askeleen eteiseen ja ojensi kauhistuttavan näköisenä\nsuuria kouriaan kuin pihtejä.\n\n-- Livistä! Tai minä kuristan sinut!\n\nSilloin Nana puhkesi hermostuneihin nyyhkytyksiin. Häntä alkoi\npeloittaa, ja hän meni pois. Nyt oli hänen oma vuoronsa tulla\npaiskatuksi ovelle. Äkkiä johtui hänelle kesken raivoaan mieleen\nMuffat, mutta eihän totta totisesti Fontan ollut se mies, jonka tuli\nmaksaa hänelle samalla mitalla!\n\nKadulla hän ensin ajatteli mennä nukkumaan Satinin luo, ellei tällä\nolisi vieraita luonaan. Nana tapasi hänet talon ulkopuolelta; hänet oli\nmyös heitetty kadulle talonomistajan toimesta, joka oli vastoin\noikeutta ja kohtuutta pannut riippulukon Satinin ovelle, vaikka\nhuonekalut olivat tytön omia; Satin sadatteli ja uhkasi ilmoittaa asian\nkomisariukselle. Koska nyt oli keskiyö, oli heidän jostakin löydettävä\nvuode. Satinista oli viisainta, että poliisia ei sekoitettaisi asiaan,\nminkä vuoksi hän otti Nanan mukaansa Laval-kadulle, erään naisen luo,\njolla oli pieni hotellintapainen. He saivat ensi kerroksesta pienen\nhuoneen, jonka akkuna antoi pihalle päin. Satin sanoi:\n\n-- Olisinhan minä voinut mennä rouva Robertin luo. Siellä on minua\nvarten aina joku soppi... Sinun seurassasi se olisi ollut mahdotonta...\nRouva Robert on vallan hullun mustasukkainen. Jokunen ilta sitten hän\nlöi minua.\n\nKun he olivat sulkeneet huoneensa oven, Nana, joka vielä ei ollut\nrauhoittunut, purskahti itkuun ja kertoi vähintään parikymmentä kertaa\nFontanin halpamaisuudesta. Satin kuunteli häntä osaaottavasti, lohdutti\nhäntä, oli suunnattomasti harmissaan ja alkoi panetella miehiä.\n\n-- Sellaisia sikoja! Sellaisia sikoja!... Niitä ei tarvita lainkaan!\n\nSitten hän auttoi Nanata riisumaan vaatteensa ja hääräili hänen luonaan\nkuin pieni avulias ja hyväntahtoinen vaimo. Tuontuostakin hän toisti\nmakealla äänellä:\n\n-- Mennään maata, rakkaani! Siellä meillä on hyvä olla... Kyllä olet\ntyperä, kun välität mokomasta! Olenhan sanonut, että miehet ovat\nsikoja! Älä ajattele heitä enää... Minä, minä pidän sinusta hyvin\npaljon. Älä itke, älä itke, rauhoitu pikku ystävättäresi vuoksi!\n\nVuoteessa hän heti syleili Nanata rauhoittaakseen tätä. Hän ei tahtonut\nkuulla puhuttavan Fontanista enää: jos Nana mainitsi tämän nimen, tukki\nhän häneltä suun suutelolla sekä hiukan harmistuneen näköisenä\nmaatessaan siinä hiukset hajalla, lapsellisen kauniina ja ylenpalttisen\nhellänä. Tässä sulohyväilyssä Nanan kyyneleet kuivuivat. Hän tunsi\nolevansa liikutettu ja hyväili vuorostaan Satinia. Kellon lyödessä\nkaksi kynttilä vielä paloi; molemmat naiset naurahtelivat ja\nkuiskailivat lemmensanoja.\n\nÄkkiä hotellissa alettiin meluta. Satin nousi melkein alasti vuoteelta\nja kuunteli.\n\n-- Poliisi! huudahti hän kalmankalpeana. Mitä hittoa! Täältä on\nmahdotonta päästä pakoon!... Nyt olemme ansassa!\n\nSatin oli kymmenet kerrat puhunut siveyspoliisien käynneistä\nhotelleissa. Ja juuri tänä yönä kumpikaan heistä ei aavistanut mitään\npahaa mennessään nukkumaan Laval-kadulle. Kun Nana kuuli sanan\n\"poliisi\", meni häneltä maltti täydellisesti, hän hyppäsi vuoteesta,\njuoksi lattian poikki ja avasi pienen ikkunan kuin sekapäinen, joka\naikoo hypätä ulos. Pienellä pihamaalla oli kuitenkin lasikatto, ja\nikkunan tasolla oli rautalankaverkko. Silloin Nana ei epäröinyt, vaan\nkapusi ikkunalaudan yli ja katosi yöhön paita lepattaen ja reidet\npaljaina.\n\n-- Älä tee noin, huusi Satin kauhuissaan. Sinä tapat minut!\n\nKun ovelle kolkutettiin, Satin hyväsydämisenä tyttönä sulki ikkunan ja\nheitti ystävättärensä vaatteet kaapin nurkkaan. Satin oli jo mukautunut\nkohtaloonsa, sillä hän tuumi, että kaikissa oloissa oli viisainta\njoutua poliisin kirjoihin. Hänen ei silloin enää milloinkaan tarvitsisi\nolla typerän pelkurimainen. Hän oli olevinaan kuin vasta unesta\nherätetty, haukotteli, puheli puuta heinää ja avasi lopulta oven\nsuurelle, likapartaiselle miehelle, joka sanoi hänelle:\n\n-- Näyttäkää kätenne... Niissä ei ole neulanjälkiä, te ette siis tee\ntyötä. Kas niin, pukeutukaa!\n\n-- Mutta minähän en ole ompelijatar vaan huonekalujen kiilloittajatar,\nvakuutti Satin röyhkeästi.\n\nHän totteli ja pukeutui, koska hän tiesi, että muuta neuvoa ei ollut\npäästä pälkähästä. Hotellissa kuului huutoa, joku tyttö tarttui\novenpieleen eikä ottanut lähteäkseen; toinen, josta vieressä makaava\nrakastaja meni vastuuseen, oli olevinaan loukattu ja kunniallinen\nnainen ja uhkasi nostaa kaupungin prefektiä vastaan jutun. Melkein koko\ntunnin kuului anturain ääniä portaissa, nyrkiniskuja oviin, jotka\ntärisivät niistä, kiivasta riitaa ja nyyhkytyksiä, hameiden kahinaa\nseiniä vastaan, kerta kaikkiaan melu, joka syntyy herätettäessä paljon\nnaisia, jotka kolme siveyspoliisia vei mukanaan pienen, vaaleaverisen\nja hyvin kohteliaan poliisikomisariuksen johdolla. Ja nyt tuli\nhotelliin taas hiljaisuus.\n\nKukaan ei ollut nähnyt Nanata; hän oli siis pelastunut. Nana kipusi\ntakaisin huoneeseen puolikuolleena kylmästä ja pelosta. Hänen alastomat\njalkansa olivat verillä, sillä hän oli astunut lasinpalasiin. Hän istui\nkauan vuoteen laidalla kuunnellen tarkoin kaikkia ääniä. Aamupuolella\nyötä hän sentään nukahti. Herätessään kello kahdeksan hän riensi\nhotellista pois ja meni tätinsä luo. Kun rouva Lerat, joka juuri joi\nkahvia maidon kera Zoén seurassa, näki hänet tähän aikaan vuorokautta,\nrääsyisenä ja kasvot likaisina, hän heti käsitti, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Siinä nyt ollaan! huudahti hän. Sanoinhan sinulle, että hän loppujen\nlopuksi nylkisi nahkasi... Kas niin! Tule nyt sisään, sinä olet aina\ntervetullut minun luokseni!\n\nZoé oli noussut seisomaan ja mutisi kunnioittavan tuttavallisesti:\n\n-- Me olemme vihdoinkin saaneet rouvan takaisin... Minä odotin jo\nrouvaa.\n\nRouva Lerat vaati, että Nanan heti olisi suudeltava Louisia, koska\ntämän lapsen onni riippui hänen äitinsä viisaudesta. Louis nukkui\nvielä, kivulloisena, veri pilaantuneena. Kun Nana nojautui katsomaan\nrisatautista ja kalpeata raukkaa, johtuivat hänelle mieleen viime\nkuukausien kaikki tyhmyydet ja kärsimykset. Ne olivat tukehduttaa\nhänet.\n\n-- Oi, minun poika raukkaani! sopersi hän nyyhkyttäen ankarasti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nVariétés-teatterissa harjoiteltiin \"Pientä Herttuatarta\". Ensimmäinen\nnäytös oli selvitetty, ja nyt aloitettiin juuri toista. Vanhoissa\nnojatuoleissa näyttämön etualalla Fauchery ja Bordenave istuivat\nneuvottelemassa. Kuiskaaja, kyttyräselkäinen ukko Cossard istui\nolkituolilla ja selaili käsikirjoitusta lyijykynä suussa.\n\n-- Hyvä on! Mitä tässä odotellaan? huudahti Bordenave äkkiä ja iski\nsuurella kepillään vihaisesti lattiaan. Barillot, miksi ei aloiteta?\n\n-- Herra Bosc on kateissa, sanoi Barillot, joka toimi apulaisjohtajana.\n\nSiitä nousi myrsky. Kaikki huusivat Boscia. Bordenave sadatteli.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Aina sama juttu! Vaikka soitettaisiin kuinka\ntahansa, he ovat muualla mutta eivät paikoillaan... Ja sitten\nvalittelevat, jos heitä pidetään työssä enemmän kuin kello neljään.\n\nBosc tuli kuitenkin järkkymättömän rauhallisena.\n\n-- Mistä on kysymys? Mitä minulta tahdotaan? Vai niin, vai on tultava\nnäyttämölle! Siitä olisi pitänyt sanoa... Hyvä! Simonne antaa\nvuorosanan: \"Nyt saapuvat vieraat\", ja sitten minä tulen esiin... Mistä\nminä tulen sisään?\n\n-- Tietenkin ovesta, virkahti Fauchery ärtyisästi.\n\n-- Mutta missä ovi on?\n\nTällä kertaa Bordenave alkoi soimata Barillotia, kiroilla ja koputtaa\nlattiaan kepillään.\n\n-- Hitto vieköön! Enkö ole määrännyt, että lattialle on pantava tuoleja\nesittämään ovia? Onko sama asia uusittava joka päivä... Barillot! Missä\non Barillot? Taaskin yksi on kateissa!\n\nBarillot saapui kuitenkin ja pani itse tuolin paikoilleen, ääneti ja\nmyrskyn masentamana, ja harjoitus saattoi jatkua. Simonne, hattu päässä\nja turkit yllään, oli näyttelevinään palvelijatarta, joka siivoo\nhuonetta. Hän keskeytti sanoakseen:\n\n-- Tietäkää, että minun on vilu, ja sen vuoksi pistän käteni puuhkaan.\n\nSitten hän muutti äänilajia ja otti vastaan Boscin huudahtaen:\n\n-- Mitä ihmettä! Te herra kreivi! Tulette ensimmäisenä, rouva ilostuu\ntulostanne.\n\nBoscilla oli likaiset housut, suuri keltainen päällystakki ja kaulassa\nsuunnaton villahuivi. Kädet taskussa ja vanha lakki päässä hän sanoi\nkumealla äänellä hitaasti ja näyttelemättä lainkaan:\n\n-- Älä häiritse rouvaasi, Isabella, minä tahdon tulla yllätyksenä.\n\nHarjoitusta jatkui. Bordenave, joka istui nojatuolissaan, kuunteli\ntyytymättömänä ja väsyneen näköisenä. Fauchery oli hermostunut,\nmuutteli alituiseen asentoaan ja tahtoi hartaasti, että he\nkeskeyttäisivät kaikki, mutta hän hillitsi mieltään. Pimeästä ja\ntyhjästä katsomosta hän kuuli takanaan kuiskattavan.\n\n-- Onko Nana siellä? kysyi hän kallistuen Bordenaven puoleen.\n\nTämä nyökäytti päätään. Nana oli tahtonut nähdä näytelmän, ennen kuin\nhän ottaisi näytelläkseen Géraldinea, sillä häntä ei huvittanut\nilotytön osa. Hän tahtoi esiintyä kunniallisena naisena. Nyt hän oli\npiiloutunut permantoaition varjoon Labordetten kanssa, joka oli puhunut\nNanan puolesta Bordenavelle. Fauchery koetti kurkistella nähdäkseen\nNanan, mutta alkoi taas seurata kappaleen harjoitusta.\n\nAinoastaan näyttämön etuala oli valaistu. Rampista loisti kaasuliekki,\njonka valo heijastui peilistä valaisten lattian. Se oli kuin suuri,\nkeltainen silmä keskellä pimeyttä palaessaan siinä surullisena. Cossard\npiti käsikirjoitusta lähellä liekkiä täydessä valossa, jota vastaan\nhänen kyttyräselkäinen vartalonsa piirtyi. Bordenave ja Fauchery taas\nistuivat varjossa. Laajassa huoneistossa paloi yksi vaivainen liekki\nkuin rautatienasemalla riippuva merkkilyhty, ja sen valo teki\nesiintyjät omituisen näköisiksi varjoineen, jotka tanssivat heidän\ntakanaan. Muu osa näyttämöä oli pölyn vallassa aivankuin taloa\npurettaessa, se näytti luhistuneelta holvilta, täynnä tikkaita,\nkulisseja ja näyttämökoristeita, jotka haalistuneina olivat kuin\nroskaläjä; ja korkealla ilmassa riippui näyttämötaustoja kuin rääsyjä,\njotka oli ripustettu suuren lumppukaupan kattoparruihin. Muuta valoa ei\nollut kuin päivänsäde, joka tuli jostain ikkunasta ja kultasi\nkattolistan.\n\nNäyttämön taustalla näyttelijät rupattelivat odotellessaan\nvuorosanojaan. Vähitellen heidän äänensorinansa kovenemistaan koveni.\n\n-- Hei siellä! Olkaa vaiti! ärjyi Bordenave hyppien vihoissaan\ntuolillaan. En saata kuulla sanaakaan... Menkää ulos, jos tahdotte\nkeskustella, ja antakaa meidän tehdä työtä... Barillot, elleivät he ole\nvaiti, niin sakota koko joukkoa.\n\nNäyttelijät pysyttelivät hetkisen ääneti; pienenä ryhmänä he istuivat\npenkillä ja korituoleilla puutarhan kulmassa, ensi näytöksen\nlavastuksessa, joka jo oli saatu valmiiksi. Fontan ja Prullière\nkuuntelivat Rose Mignonia, jolle Folies-Dramatiques-teatterin johtaja\noli muka tehnyt suurenmoisen tarjouksen jokin aika sitten. Mutta\nsamassa joku huusi:\n\n-- Herttuatar! Saint-Firmin! Kuuletteko, herttuatar ja Saint-Firmin!\n\nPrullière muisti vasta toista kertaa huudettaessa, että hän näytteli\nSaint-Firminiä. Rose, jolla oli herttuatar Hélènen osa, odotti jo häntä\nmennäkseen näyttämölle. Ukko Bosc tallusteli takaisin istumaan, niin\nettä tyhjä näyttämö kajahteli. Clarisse tarjosi hänelle puolet\npenkistä.\n\n-- Miksi hän kiljuu noin? kysyi Clarisse tarkoittaen Bordenavea.\nTämä alkaa totisesti olla hauskaa... Eihän nyt saata enää edes\nharjoitellakaan näytelmää, kun hän jo hermostuu.\n\nBosc kohautti olkapäitään. Häntä eivät mokomat myrskyt liikuttaneet.\nFontan mutisi:\n\n-- Pelätään, että kappale menee penkin alle. Tämä on minunkin\nmielestäni typerää.\n\nSitten hän kääntyi Clarissen puoleen ja alkoi keskustella Rosen\njutuista.\n\n-- Uskotko sinäkin, että tuo Foliesin tarjous on totta?... Kolmesataa\nfrangia illassa sadasta näytännöstä. Miksi ei samalla kertaa\nmaatilaakin?... Jos Roselle tarjotaan kolmesataa illasta, niin herra\nMignon antaa Bordenavelle pitkät potkut, ja sen hän tekee komeasti!\n\nClarisse uskoi kuitenkin juttuun kolmestasadasta frangista. Tuo Fontan\npanetteli aina tovereitaan! Simonne keskeytti heidät. Hänen oli vilu.\nKaikki olivat tiukkaan puettuja ja suuret kaulahuivit kaulassa. He\nkatselivat auringonsädettä, joka pilkisti katon rajassa, mutta ei\nosunut alas lämmittämään kylmää näyttämöä. Ulkona pakasti marraskuun\nkirkkaassa valossa.\n\n-- Lämpiössä ei ole edes tulta, sanoi Simonne. Tämä on totisesti\nvastenmielistä hommaa! Bordenavesta on tullut hirvittävä saituri!...\nTahtoisin mennä matkoihini, en tahdo vilustua.\n\n-- Hiljaa siellä! huusi Bordenave taas julmalla äänellä.\n\nSitten ei pariin minuuttiin kuulunut muuta kuin näyttelijäin\nvuorosanojen sekavaa lukemista. He eivät viitsineet edes liikahtaakaan\nelehtiäkseen ja puhuivat kaiuttomasti ja yksitoikkoisesti, jotteivät\nrasittaisi ääniään. Kun he joskus painostivat jotain sanaa, he\nvilkuilivat katsomoon, joka oli heidän lähellään kuin ammottava kita\nepämääräisine ja leijailevine varjoineen. Oli kuin ikkunattomassa\nvajassa, joka on täynnä hienoa pölyä. Pimeä katsomo, johon heijastui\nainoastaan näyttämön puolihämärä, nukkui kuin huolestuneeseen\nalakuloisuuteen vajonneena. Kattomaalaukset peittyivät pimeään.\nEtuaitiot olivat ylhäältä alas verhojen suojaksi peitetyt isoilla\nharmailla esiripuilla, ja irtopäällyksiä oli kaikkialla, pitkiä\nkankaita, joita oli asetettu aitiokaiteiden samettipeitteiden päälle ja\njotka kaksirivisenä käärinliinana kiersivät parvia pistäen esiin\nhämärässä vaalean värinsä vuoksi. Yleisestä värittömyydestä erottuivat\nainoastaan aitioiden mustat lovet. Nojatuolien punainen sametti näytti\nmustalta, mutta valoheijastuksessa saattoi erottaa rivit. Kruunu, joka\noli kokonaan laskettu alas ja täytti orkesteriaukon kristalleillaan,\nteki sen vaikutuksen, kuin valmisteltaisi talosta muuttoa tai kuin\nyleisö olisi lähtenyt matkoille, joilta se ei koskaan tulisi takaisin.\n\nJuuri silloin Rose pienenä herttuattarena, joka erehdyksestä joutui\nilotytön luo, tuli näyttämölle partaan luo. Hän nosti kätensä ilmaan,\nkatseli veikeästi tyhjää ja pimeää katsomoa, joka näytti suruhuoneelta.\n\n-- \"Jumalani! Mikä ihmeellinen maailma!\" hän virkkoi ja painosti\nsanojaan, varmana siitä, että ne tekisivät toivotun vaikutuksen.\n\nNana istui piilossa aitiossa, hartioillaan lämmin huivi ja katseli\nkappaletta syöden Rosea katseillaan. Hän kääntyi Labordetten puoleen\nkysyen hiljaa:\n\n-- Oletko aivan varma siitä, että hän saapuu?\n\n-- Hän saapuu aivan varmasti. Hänellä on mukanaan Mignon, jotta hänellä\nolisi jokin tekosyy tarvittaessa... Heti kun hän on täällä, on sinun\nmentävä Mathilden pukuhuoneeseen, jonne minä sitten tuon hänet.\n\nHe puhuivat kreivi Muffatista. Labordette oli järjestänyt tämän\nkohtauksen puolueettomalle alueelle. Hän oli puhunut vakavasti\nBordenavelle, jonka asiat olivat sangen rempallaan. Kaksi näytelmää oli\ntätä ennen epäonnistunut. Bordenave oli senvuoksi heti antanut\nteatterinsa käytettäväksi ja tarjonnut Nanalle osaa ajatellen sillä\ntavoin voivansa saada kreivin niin suopeaksi, että tämä lainaisi\nhänelle rahaa.\n\n-- Mitä pidät Géraldinen osasta? kysyi Labordette.\n\nNana istui liikahtamatta eikä vastannut mitään.\n\nEnsinäytöksessä Beaurivagen herttua pettää vaimoaan vaaleanverisen\nGéraldinen, operettitähden kanssa. Toisessa näytöksessä herttuatar\nHélène tulee näyttelijättären luo illalla naamiohuveihin. Hän tahtoo\nsiellä oppia, minkä taikavoiman vaikutuksesta nämä naiset valloittivat\nja kietoivat pauloihinsa heidän miehensä. Eräs hänen serkkunsa, kaunis\nOscar de Saint-Firmin, saattoi hänet sinne toivoen siten voivansa\nvietellä hänet. Suureksi ihmeekseen herttuatar ensimmäisenä\nopetuksenaan kuuli Géraldinen haukkuvan kuin ajurin erittäin sopuisaa\nherttuaa, joka näytti perin ihastuneelta. Tällöin herttuatar pakostakin\nhuudahti: \"Vai tuolla tavoinko miehiä on puhuteltava!\" Géraldinella ei\ntässä näytöksessä ollut juuri mitään muuta sanottavaa. Herttuatar sai\npian rangaistuksen uteliaisuudestaan: vanha keikari, paroni de\nTardiveau, luuli häntä ilotytöksi ja oli sangen lähentelevä; Géraldine\ntaas teki sillä aikaa Beaurivagen kanssa leposohvalla sovinnon. He\nsuutelivat toisiaan. Koska Géraldinen osaa ei vielä oltu annettu\nkellekään, ukko Cossard luki sen; tietämättään hän sai siihen ajatusta\nladellessaan sitä suustaan ja näytellessään tyttöä ukko Boscin\nsylissä. Tähän kohtaukseen saakka oli tultu, ja harjoitus jatkui\npitkäveteisesti, ikävästi ja yksitoikkoisesti, kunnes Fauchery äkkiä\nnousi tuoliltaan. Tähän saakka hän oli voinut hillitä itseään, mutta\nnyt hänen hermonsa pettivät.\n\n-- Noin sitä ei saa näytellä! huusi hän.\n\nNäyttelijät vaikenivat ja seisoivat kädet riipuksissa. Fontan kysyi\ntavalliseen tapaansa, aivan kuin hän vähät välittäisi koko maailmasta:\n\n-- Mitä kummia? Miten sitä sitten on näyteltävä?\n\n-- Kukaan ei ole syventynyt osaansa, ei kukaan, ei kukaan, sanoi\nFauchery mennen itse näyttämölle ja alkoi näytellä. Teidän, Fontan, on\nkäsitettävä Tardiveaun teko; näin teidän on kumarruttava tarttuessanne\nherttuattareen... Ja sinä, Rose, liikahdat eloisasti, näin, mutta älä\ntee sitä liian aikaiseen, vaan vasta kuultuasi suudelman...\n\nHän keskeytti äkkiä oman puheensa ja huusi innoissaan ukko Cossardille:\n\n-- Géraldine, suudelkaa häntä ... vahvasti, että se kuuluu!\n\nUkko Cossard kääntyi Bosciin päin ja maiskautti huulillaan äänekkäästi.\n\n-- Hyvä! Siinä oli suutelo, sanoi Fauchery voitonriemuisena. Vielä\nkerta!... Katso Rose, nyt minulla on ollut aikaa muuttaa asentoa, ja\nnyt minä sanon: \"Ah, hän suuteli miestä!\" Mutta se ei käy päinsä, ellei\nTardiveau nouse ylös... Kuuletteko, Fontan, te nousette ylös... Kas\nniin, koettakaa nyt kaikki kolme yhteisesti.\n\nNäyttelijät ottivat kohtauksen uudestaan, Fontan kumminkin niin\nvastahakoisesti, ettei se lainkaan sujunut. Faucheryn täytyi kahteen\nkertaan toistaa ohjeensa, ja lämmeten hän näytteli molemmilla\nkerroilla. Kaikki kuuntelivat häntä jurosti ja silmäilivät toisiaan,\naivan kuin Fauchery olisi vaatinut heitä kävelemään käsillään, minkä\njälkeen he kömpelösti tekivät samat temput hänen mukaansa, lakatakseen\nkuitenkin heti, kuten nuket, jotka äkkiä muuttuvat jäykiksi, ellei\nniiden nauhasta vedetä.\n\n-- Ei! Tämä menee yli minun ymmärrykseni, en käsitä mitään, sanoi Fontan\nlopuksi häpeämättömään tapaansa.\n\nBordenave ei ollut avannut suutaan. Hän oli kokonaan vajonnut\nnojatuoliinsa, ja kaasuliekin huonossa valossa näkyi vain hänen\nhattunsa, jonka hän oli vetänyt silmilleen. Kepin hän oli heittänyt\nkädestään, ja nyt se nojasi hänen vatsaansa; olisi saattanut luulla\nmiehen nukahtaneen, mutta äkkiä hän säntäsi pystyyn.\n\n-- Poikaseni, tämä on typerää, sanoi hän tyynesti Faucherylle.\n\n-- Mitä? Vai typerää? tiuskasi tekijä hyvin kalpeana. Typerä saatte\nitse olla, hyvä ystävä!\n\nBordenave vihastui ja sanoi toistamiseen näytelmää typeräksi; hän\ntavoitteli vielä kovempia laatusanoja, ja sitten hän sanoi, että se oli\nhupsua ja tylsää. Yleisö viheltäisi, ja ensimmäistä näytöstä ei\nvoitaisi näytellä loppuun. Ja kun Fauchery, vaikka hän ei koskaan ollut\nvälittänyt haukkumisista, joita aina sateli jokaista uutta näytelmää\nnäyteltäessä, sanoi Bordenavea tyhmeliiniksi ja tomppeliksi, menetti\ntämä malttinsa. Hän heilutteli keppiään kuin myllynsiipeä, puhkui kuin\nhärkä ja huusi:\n\n-- Tuhat tulimmaista! Jättäkää minut rauhaan... Tässä on nyt menetetty\nneljännestunti typeryyksiin... Aivan niin, pelkkiin typeryyksiin. Eihän\nse ole järjellistä ... ja juttu on sentään vallan yksinkertainen! Sinä,\nFontan, et liikahda paikaltasi. Ja sinä, Rose, teet pienen liikkeen\nkädelläsi, näin, ei enempää, ja sitten vaivut alas... Kas niin,\nkoettakaa vielä kerta. Anna suutelo, Cossard.\n\nNyt tuli sekasorto. Kohtaus ei onnistunut entistä paremmin. Bordenave\nalkoi nyt näytellä suloisena kuin norsu, mutta Fauchery nauroi\nivallisesti ja kohautti säälivästi hartioitaan. Nyt Fontankin tahtoi\nsekaantua asiaan, ja ukko Bosckin rohkeni antaa neuvoja. Rose oli\nuupuneena lopulta istahtanut tuolille, joka muka oli oven merkkinä. Nyt\nolivat kaikki aivan päätä vailla. Kaiken lisäksi Simonne luuli\nkuulevansa vuorosanansa tulleen ja astui näyttämölle liian aikaiseen\nkeskelle sekasortoa, mistä Bordenave raivostui niin kauheasti, että\nheilauttaen keppiään läimäytti Simonnea vahvasti takapuoleen. Hän löi\nusein harjoitusten aikana naisia, jos hän oli ollut yötä niiden luona.\nSimonne juoksi pakoon Bordenaven huutaessa vihanvimmassa hänen\nperäänsä:\n\n-- Pane tämä pussiisi, jumalauta, tai minä suljen koko hökötyksen, jos\nminua vielä härnätään!\n\nFauchery painoi lakin päähänsä ja aikoi lähteä pois teatterista, mutta\npysähtyi näyttämön taustalle ja tuli takaisin, kun näki Bordenaven taas\nkesken hikoilemistaan rauhoittuvan. Fauchery istahti toiseen\nnojatuoliin, ja he istuivat hetken liikahtamatta vierekkäin. Pimeässä\nkatsomossa oli painostavan hiljaista. Näyttelijät odottelivat\nkymmenisen minuuttia. Kaikkia uuvutti kuin raskaan työn jälkeen.\n\n-- Hyvä on! Jatkakaa, virkahti Bordenave lopulta, tavallisella\näänenpainollaan aivan tyynesti.\n\n-- Niin juuri! Jatkakaa, toisti Fauchery, voimmehan huomenna sovitella\nkohtausta.\n\nBordenave ja Fauchery oikaisivat vartaloaan nojatuoleissa, ja harjoitus\njatkui ikävään ja välinpitämättömään tapaan. Fontanilla ja muilla oli\nollut hauskaa puutarhatuoleillaan, kun johtaja ja tekijä olivat\nriidelleet keskenään. Näyttelijät nauroivat hiljaa, napisivat ja\nsanoivat ilkeitä sukkeluuksia. Mutta kun kepistä saanut Simonne tuli\ntakaisin ääni kyynelistä käheänä, kävivät he vakaviksi ja sanoivat,\nettä he puolestaan olisivat kuristaneet tuon emäsian. Simonne pyyhki\nkyyneleet silmistään ja nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi; nyt\ntämä homma saisi hänen osaltaan loppua, etenkin kun Steiner edellisenä\niltana oli tarjoutunut auttamaan häntä. Clarisse hämmästyi, sillä eihän\npankkiirilla ollut rahaa nimeksikään; mutta Prullière nauroi ja kertoi\ntuon kavalan juutalaisen tempusta, kun hän alkoi lähennellä Rosea ja\npani toimeen les Landesin suolalaitoksilla suuren huijauksensa. Nyt\njuutalainen oli valmistanut uuden suunnitelman: hän aikoi rakentaa\ntunnelin Bosporin alitse. Simonne kuunteli hartaasti, Clarisse\npuolestaan ei ollut enää kokonaiseen viikkoon harmitellut. Tuo elukka,\nla Faloise, jonka hän oli hyljännyt ja heittänyt Gagan kunnianarvoisiin\nkäsivarsiin, oli juuri perinyt rikkaan enon! Oli kuin kohtalon ivaa,\nettä hänellä, Clarissella, aina oli huono onni. Sitten tuo ilettävä\nBordenave oli antanut hänelle osan, jossa ei ollut kuin neljäkymmentä\nriviä, niinkuin hän ei muka olisi kyennyt näyttelemään Géraldinea! Hän\nhaaveksi sitä osaa ja toivoi, että Nana kieltäytyisi.\n\n-- No, entä miten minun on? sanoi Prullière hyvin happamesti. Minulla\nei ole kahtasataa riviä. Minä annan osani pois... Ala-arvoista, että\nminun täytyy näytellä Saint-Firminiä, mokomaa roska-osaa! Ja kappaleen\ntyyli sitten, lapseni! Tietenkin ymmärrätte, että se menee penkin alle.\n\nSimonne, joka keskusteli ukko Barillotin kanssa, tuli siihen perin\nhengästyneenä ja sanoi:\n\n-- Nana on katsomossa!\n\n-- Missä siellä, tiedusteli Clarisse nousten kiivaasti seisomaan\nnähdäkseen.\n\nHuhu levisi nopeasti heti. Kaikki kumartuivat eteenpäin. Harjoitus\naivan kuin keskeytyi hetkeksi. Mutta Bordenave liikahti taas ja huusi:\n\n-- Mitä nyt? Mistä on kysymys? Harjoitelkaa näytös loppuun... Olkaa\nrähisemättä siellä perällä; eihän tällaista voi sietää!\n\nNana katseli aitiosta tarkkaavasti näytelmää. Labordette tahtoi kahteen\notteeseen keskustella, mutta Nana sysäsi häntä kärsimättömästi kylkeen,\nettä hän olisi vaiti. Toinen näytös oli aivan päättymäisillään, kun\nkatsomon taustalle ilmestyi kaksi varjoa. Kun ne varpaisillaan menivät\nalas, jotteivät saisi hälyä aikaan, Nana tunsi Mignonin ja kreivi\nMuffatin, jotka ääneti tervehtivät Bordenavea.\n\n-- Ah, siellä he ovat, mutisi Nana huoaten helpotuksesta.\n\nRose Mignon lausui loppurepliikin. Bordenave sanoi, että toinen näytös\noli otettava vielä kertaan, ennen kuin siirryttäisiin kolmanteen. Hän\nläksi pois harjoituksista ja otti kreivin vastaan perin kohteliaasti,\nkun Fauchery taas oli puuhaavinaan näyttelijöiden kanssa, jotka\nseisoivat ryhmänä hänen ympärillään. Mignon vihelteli kädet selän\ntakana ja tarkkaili vaimoaan, joka näytti hermostuneelta.\n\n-- Kas niin! Menettekö pukuhuoneeseen? kysyi Labordette Nanalta. Minä\njätän sinut ja menen heti noutamaan kreiviä.\n\nNana meni aitiosta ja käveli haparoiden tietään permantokäytävän\nkautta. Bordenave aavisti Nanan läsnäolon, kun tämä hiipi pimeässä, ja\ntavoitti hänet käytävän päässä, joka vei näyttämön takaa. Se oli kapea\ntie, jossa kaasu paloi yötä päivää. Saadakseen asian pian ratkaistuksi\nhän otti heti puheeksi kokottiosan.\n\n-- Siinäpä vasta osa! Se on kuin kirjoitettu sinua varten ... tule\nhuomenna harjoitukseen.\n\nNana pysytteli kylmänä. Hän tahtoi nähdä vielä kolmannen näytöksen.\n\n-- Mainiota! Kolmas näytös on mainio!... Herttuatar on kotonaan\nolevinaan ilotyttö, josta Beaurivage alkaa inhota niitä ja muuttaa\nelämäntapojaan. Siinä on muuten hauska erehdys, Tardiveau tulee ja\nluulee olevansa tanssijattaren luona...\n\n-- Näytteleekö Géraldinekin siinä? kysyi Nana.\n\n-- Géraldine? toisti Bordenave hiukan hämillään. Hänellä on siinä\nkohtaus, joka ei ole pitkä, mutta erittäin onnistunut... Géraldinen osa\non kuin luotu sinulle, usko pois! Suostutko?\n\nNana katsoi häntä terävästi ja vastasi:\n\n-- Pian se nähdään.\n\nHän riensi Labordetten luo, joka odotteli häntä portaissa. Kaikki\nolivat tunteneet Nanan. Alettiin kuiskailla. Prullière piti hänen\npalaamistaan teatteriin häväistyksenä itselleen, Clarisse oli hyvin\nhuolissaan osastaan. Fontan taas oli olevinaan välinpitämätön ja kylmä;\nhänen ei sopinut puhua naisesta, jota hän oli rakastanut; asianlaita\noli kuitenkin se, että hänen rakkautensa oli muuttunut vihaksi, ja\nhänessä kyti hurja katkeruus Nanaa kohtaan tämän ylenpalttisten\nuhrausten ja kauneuden vuoksi, heidän yhdyselämänsä vuoksi, josta hän\nei enää ollut tietävinään, sillä hänen makunsa oli kummallisen\nluonnonvastainen.\n\nKun Labordette tuli takaisin ja lähestyi kreiviä, selvisi asia Rose\nMignonille, sillä hän oli heti Nanan tultua alkanut epäillä.\nTosin Muffat ikävystytti häntä, mutta hän joutui suunniltaan\najatellessaankin, että hänet hyljättäisiin tuolla tavoin. Vaikka hän\ntähän saakka oli näihin asioihin nähden ollut sangen vaitelias\nmiehelleen, sanoi hän nyt suoraan:\n\n-- Sinä näet, mitä on tekeillä!... Vannon, että minä revin häneltä\nsilmät päästä, jos hän koettaa uudistaa tuon Steinerin-tempun!\n\nMignon kohautti hartioitaan tyynesti ja ylimielisesti kuin ainakin\nmies, joka näkee kaikki.\n\n-- Ole vaiti! tiuskasi hän. Tee minulle se palvelus, että olet vaiti!\n\nHän tiesi, mihin hänen oli turvauduttava. Hän tunsi kreivinsä ja tiesi,\nettä hän Nanan vihjauksesta oli valmis heittäytymään matoksi tytön\njalkoihin. Sellaista intohimoa ei saattanut hillitä. Koska Mignon tunsi\nihmisten heikkoudet, hän ei ajatellutkaan muuta kuin hyötyä tilanteesta\nmahdollisimman paljon. Kohta se nähtäisiin, ja hän asettui odottavalle\nkannalle.\n\n-- Rose, näyttämölle! huusi Bordenave, toinen näytös alkaa.\n\n-- Mene! sanoi Mignon. Anna minun toimia.\n\nSitten hän sydän täynnä pilkkaa huvikseen imarteli Faucherytä\nnäytelmästä. Kappalehan oli vallan oivallinen, mutta miksi hän oli\nhienosta naisestaan tehnyt niin kunniallisen? Sehän ei ollut\nluonnollista, ja hän nauroi kysyessään, kuka oli ollut mallina\nBeaurivagen herttuaan ja ilotyttö Géraldineen. Fauchery ei ottanut\nlainkaan pahakseen, vaan hymyili vastaukseksi. Mutta Bordenave, joka\nvilkaisi kreivi Muffatiin tuntui ilkeästi järkytetyltä, ja se\nhämmästytti Mignonia, joka kävi jälleen vakavaksi.\n\n-- No, aloitetaanko! huusi johtaja. Pidä varasi, Barillot! Missä Bosc\non? Ehkä hän loppujen lopuksi on lähtenyt tiehensä!\n\nBosc tulla tallusteli aivan rauhallisesti. Harjoitus alkoi uudestaan\nsamalla hetkellä, jolloin Labordette vei kreivin mukanaan. Muffat\nvapisi ajatellessaan, että hän jälleen näkisi Nanan. Heidän väliensä\npurkautumisen jälkeen hän oli tuntenut tyhjyyttä sydämessään; hän oli\nantanut viedä itsensä Rosen luo, koska ei tietänyt, mitä olisi tehtävä.\nHän pelkäsi kärsivänsä, jos hänen olisi muutettava tapojaan. Hän eli\nhuumaustilassa, ei tahtonut tietää mistään eikä kuulla mitään, hän\nkieltäytyi menemästä Nanan luo ja vältti kaikkia tilintekoja\nkreivittären kanssa. Hän piti tätä unohtamista arvonsa mukaisena. Mutta\nhän muuttui itse sitä huomaamattaan, ja Nana valloitti hänet hitaasti\nmuistojen, hänen lihallisen heikkoutensa ja uusien, hellien,\nkaikkivoipien, melkein isällisten tunteiden vallalla. Edellinen\ninhoittava kohtaus oli häipynyt hänen mielestään; hän ei sielunsa\nsilmillä nähnyt enää Fontania, eikä hänen korvissaan kaikunut, kuinka\nNana oli käskenyt häntä menemään tiehensä ja sinkauttanut vasten\nkasvoja vaimonsa aviorikoksen. Tuo oli kaikki vain häipyviä sanoja,\nmutta samalla hänen sydäntään jäi kaivelemaan tuska, joka syöpyi yhä\nsyvemmälle, kunnes oli tukehduttaa hänet. Hän sai päähänsä lapsellisia\najatuksia, syytteli itseään ja kuvitteli mielessään, että kreivitär ei\nolisi pettänyt häntä, jos hän olisi rakastanut tätä. Hänen tuskansa\nkasvoi sietämättömäksi, hän oli perin onneton. Oli kuin vanha haava\nolisi alkanut jälleen kolottaa, eikä se muka enää ollutkaan sokeaa ja\ntiedotonta himoa naiseen, himoa, joka sopeutui kaikkeen tuntematta edes\nmustasukkaisuutta, himoa naiseen, jonka hän yksin tahtoi omistaa,\nhiuksineen, huulineen, ruumiineen. Kun hän muisteli Nanan ääntä, hänen\njäseniään puistatti kuin kuumetaudissa. Hän himoitsi Nanaa saiturin\ntavoin, ja tämä rakkaus oli niin tuskallisesti vallannut hänet, että\nhän Labordetten sanottua vain sanan suunnitellusta kohtauksesta, aivan\ntahdottomasti heittäytyi Labordetten syliin; mutta heti hän oli\nhävennyt tätä hänen arvolleen naurettavaa heikkoutta. Labordette osasi\nkuitenkin taidon huomata kaikki ja osoitti tahdikkuutta sanoessaan\nkreiville lähtiessään aivan kuin ohimennen:\n\n-- Toisessa kerroksessa, oikeanpuoleinen käytävä; ovi ei ole lukittu.\n\nMuffat oli yksin tässä hiljaisessa sopessa. Mennessään näyttelijöiden\nlämpiön ohi hän oli avoimien ovien kautta nähnyt, kuinka perin\nrappiolla tuo suuri huone oli, joka päivänvalossa näytti läiskineen ja\nentisaikojen tahroineen häpeävän alennustilaansa. Tullessaan näyttämön\npimeydestä ja melusta häntä tässä porraskäytävässä hämmästytti\nerikoisesti päivävalo ja syvä hiljaisuus; tässä kaasujen mustaamassa\nporraskäytävässä hän oli eräänä iltana nähnyt ja kuullut naisten\njuoksevan joka kerroksessa. Näkyi ainoastaan pukuhuoneita, joista\nasukkaat olivat lähteneet, ja käytäviä, joissa ei kuulunut\nrisahdustakaan tai liikkunut ketään. Marraskuun aurinko loisti\nneliskulmaisista akkunoista, jotka olivat portaiden tasalla, ja valoi\nkeltaista valoaan, jonka äärettömässä hiljaisuudessa leijaili\npölypilvi. Hän tunsi itsensä tässä äänettömyydessä onnelliseksi ja\nkiipesi portaita hitain askelin, sillä hän tahtoi rauhoittua, hänen\nsydämensä tykytti kovin, hän pelkäsi lapsen tavoin purskahtavansa\nhuokailemaan ja itkemään. Tultuaan ensikerrokseen, hänen täytyi nojata\nseinään; hän oli varma siitä, että häntä ei kukaan näkisi, ja nenäliina\nsuullaan hän katseli särkynyttä porraskäytävää, lautakaidetta, jonka\nkädet olivat hioneet kirkkaaksi, rappausta, josta paloja oli\nirtaantunut, tuota porttolamaista kurjuutta ja rappiota, joka\niltapäivisin tyttöjen nukkuessa on niin ilmeinen ja räikeä. Toiseen\nkerrokseen tullessaan hänen oli astuttava suuren kissan yli, joka\nloikoi portaissa. Tämä kissa yksin vartioi silmät puoleksi ummessa\ntaloa ummehtuneen ja tunkean ilman uuvuttamana, joka iltaisin jää\nnaisten poistuessa.\n\nOikeanpuoleisessa käytävässä ei pukuhuoneen ovi todellakaan ollut\nlukossa. Nana odotti siellä. Pikku Mathilde, joka näytteli viattomain\ntyttöjen osia, oli oikea tuhkimo, joka ei siivonnut pukuhuonettaan.\nVesiastiat olivat rikki, pesupöytä siivoton ja tuolilla punaista\nihomaalia, joka näytti siltä kuin olki-istuimelle olisi vuotanut verta.\nSeinälle ja kattoon liimattu tapetti oli pirskotettu täyteen\nsaippuavettä. Siellä elttaantunut lavendeliöljy levitti sellaista\nlöyhkää, että Nana avasi akkunan. Hän nojautui hetkeksi siihen ja veti\nkeuhkoihinsa raitista ilmaa; hän näki rouva Bronin luutineen huiskivan\nahtaan käytävän varjoissa pihakivitystä. Ikkunaverhoon ripustetussa\nhäkissä viserteli kanarialintu. Tänne ei kuulunut bulevardien eikä\nviereisten katujen vaunujen räminää; täällä oli hiljaista kuin\nmaaseudulla, ja kaikki tuntui nukahtaneen paikalleen auringonvaloon.\nKatsoessaan ylöspäin hän näki pienet rakennukset ja pylväskäytävien\nkiiltävät lasikatot. Niitäkin korkeammalla olivat Vivienne-kadun suuret\nrakennukset, joiden pihapuolet kohosivat synkkinä ja aivan kuin\ntyhjinä. Tasakatot olivat toinen toistaan ylempänä, ja yhdelle niistä\njoku valokuvaaja oli rakentanut suuren kopin sinisestä lasista. Kaikki\nnäytti hyvin iloiselta. Nana oli unohtunut katselemaan ulos, kun hän\näkkiä luuli jonkun kolkuttavan. Hän käännähti ja huusi:\n\n-- Sisään!\n\nNähtyään kreivin hän sulki akkunan. Ulkona ei ollut lämmin, ja uteliaan\nrouva Bronin ei tarvinnut kuulla mitään. Nana ja kreivi katsoivat\nvakavasti toisiaan. Koska kreivi oli hyvin jäykkä ja näytti häpeävän,\nNana purskahti nauramaan ja sanoi:\n\n-- Vai oletko sinä siis täällä, suuri lapsi?\n\nKreivin mielenliikutus oli niin voimakas, että hän tuntui jähmettyvän\npaikoilleen. Hän kutsui Nanaa rouvaksi ja piti hänen tapaamistaan\nsuurena onnena. Kiiruhtaakseen asiaa Nana kävi yhä tuttavallisemmaksi.\n\n-- Älä teeskentele. Koska tahdoit tavata minua, vai mitä, niin ei\nmeidän maksa tässä nyt tuijottaa toisiamme kuin porsliinikoirat... Me\nolemme molemmat olleet väärässä. Kas niin! Minä annan sinulle anteeksi!\n\nSovittiin, ettei puhuttaisi menneistä asioista. Kreivi nyökäytti\npäätään suostumuksen merkiksi ja rauhoittui voimatta kuitenkaan sanoa\nmitään, sillä hänen tunteittensa sekasorto ei saattanut muodostua\nsanoiksi hänen huulilleen. Nana oli hämmästyksissään tästä kylmyydestä\nja löi esille suuren valttinsa.\n\n-- Sinusta on tullut järkevä, sanoi hän hieman hymyillen. Nyt kun\nolemme tehneet sovinnon, voimme ojentaa toisillemme kättä ja olla hyvät\nystävät.\n\n-- Mitä? Hyvät ystävät? kysyi kreivi tullen äkkiä levottomaksi.\n\n-- Niin juuri! Se on kenties tyhmää, mutta minä pidän siitä, että sinä\nkunnioitat minua... Nyt olemme puhuneet suumme puhtaiksi, kun toiste\ntapaamme, ei meidän tarvitse olla kuin hölmöt...\n\nKreivi koetti kädenliikkeellä saada hänet vaikenemaan.\n\n-- Anna minun puhua loppuun... Ei ole sitä miestä, joka saattaisi\nsyyttää minua halpamaisuudesta. Hyvä! Minä en tahdo alkaa elää\nkanssasi... Kullakin on kunniansa, ystäväni.\n\n-- Mutta ellei siitä lainkaan ole kysymys! sanoi kreivi rajusti. Istu\nja kuule, mitä puhun.\n\nTuntui aivan kuin hän olisi pelännyt Nanan menevän tiehensä, sillä hän\npakotti tämän istumaan toiselle tuoleista kävellen itse yhä yltyvän\nmielenliikutuksen vallassa edestakaisin. Pienessä, umpinaisessa ja\nauringon valaisemassa pukuhuoneessa oli suloisen lämmintä, tympäisevän\nhiljaista, sillä mitkään äänet ulkoa eivät häirinneet. Taukojen aikana\nkuului vain kanarialinnun kimeä viserrys, joka kajahti kuin etäisen\nhuilun liverrykset.\n\n-- Kuule nyt, sanoi kreivi asettuen Nanan eteen, minä olen saapunut\nvaltaamaan sinut takaisin... Niin juuri! Minä tahdon aloittaa\ntoistamiseen. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, miksi siis puhuttelet minua\nnoin?... Vastaa! Suostutko?\n\nNana kallisti päätään eteenpäin ja raapi kynnellään punaista\ntuolinpohjaa, joka näytti veriseltä. Kun hän huomasi kreivin\nlevottomuuden, ei hän turhia hätäillyt. Lopulta hän nosti vakavasti\nsilmänsä ja kiinnitti kreiviin kauniin katseensa, joka hänen oli\nonnistunut saada surullisen näköiseksi.\n\n-- Hyvä ystävä! Se on mahdotonta! Minä en koskaan ala jälleen sinun\nkanssasi.\n\n-- Mutta miksi? änkytti kreivi, ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomaton\ntuska.\n\n-- Miksi? Mikä kysymys! Siksi... Se on mahdotonta, siinä koko juttu.\nMinä en tahdo.\n\nKreivi katsoi häntä tulisin silmin vielä muutaman sekunnin. Sitten\nhänen jalkansa pettivät, ja hän kaatui kivilattialle. Nana sanoi vain\nikävystyneen äänellä:\n\n-- Turhia! Älä ole lapsellinen!\n\nMutta kreivi käyttäytyi kuin lapsi. Langetessaan Nanan jalkoihin hän\ntarttui tyttöä vyötäisiin, puristi häntä kovasti ja painoi kasvonsa\nhänen polviensa väliin. Kun kreivi tunsi naisen ruumiin lämmön ja tunsi\ntämän silkinhienon hipiän ohuen hameen läpi, väristytti häntä kuin\nkouristus, kuume sai hänen ruumiinsa vapisemaan, ja hän painoi päänsä\nentistä kovemmin Nanan polvien väliin, aivan kuin hän olisi tahtonut\nhaudata sen sinne. Vanha tuoli natisi liitoksissaan. Kiihkon huokaukset\nvaimenivat matalan katon alla pukuhuoneen hajuvesien pilaantuneessa\nilmassa.\n\n-- Hyvä on! Entä sitten? virkkoi Nana antaen kreivin olla paikoillaan.\nTuosta ei ole mitään hyötyä! Koska se kerta kaikkiaan on mahdotonta...\nVoi taivas, kuinka lapsellinen sinä oletkaan!\n\nKreivi rauhoittui, mutta oli yhä polvillaan pitäen kiinni Nanasta ja\nsanoen huokausten murtamalla äänellä:\n\n-- Voithan sentään kuulla, mitä minä sinulla tarjoan... Olen jo\nvalinnut talon läheltä Monceau-puistoa. Täytän kaikki toivomuksesi.\nOlisin valmis uhraamaan koko omaisuuteni saadakseni omistaa sinut\nkokonaan enkä vain osittain!... Muita ehtoja en aseta, en totta\ntosiaan: tahdon omistaa sinut kokonaan, tahdon tehdä sinusta kauneista\nkauneimman, antaa sinulle vaunuja, jalokiviä, vaatteita.\n\nVaikka Nanalle tarjottiin kaikkea, hän vain pudisti päätään\nkieltävästi. Kun kreivi yhä jatkoi ja lupasi sijoittaa Nanalle rahaa\neikä tietänyt, mitä hän vielä uhraisi tälle naiselle, Nana kävi\nkärsimättömäksi.\n\n-- Kas niin! Oletko jo lopettanut petkuttamasta minua?... Minä olen\nhyväsydäminen nainen ja uhraan sinulle joskus hetken, koska muuten\nsairastut; mutta nyt riittää jo ... minä tahdon nousta seisomaan. Sinä\nolet ikävystyttävä.\n\nNana irrottautui. Noustuaan hän sanoi vielä:\n\n-- Ei, ei, ei!... Minä en tahdo.\n\nSilloin kreivi nousi vaivalloisesti lattialta ja vaipui voimattomana\ntuoliin, jonka selkänojaa vasten hän kallistui kädet kasvoillaan. Nyt\nNana vuorostaan alkoi kävellä edestakaisin. Hetkisen hän vilkaisi\nlikaisia seinäpapereita, siivotonta pesutelinettä, koko saastaista\npesää, johon nyt kalpea auringonvalo paistoi. Sitten hän pysähtyi\nkreivin eteen ja sanoi rauhallisen päättävästi:\n\n-- On kerrassaan naurettavaa, että rikkaat miehet luulevat rahoillaan\nsaavansa mitä tahansa... Hyvä! Mutta jos minä en kerta kaikkiaan tahdo?\nMinä vähät välitän sinun lahjoistasi. Vaikka antaisit minulle koko\nPariisin, niin kieltäytyisin sittenkin... Katso, täällä ei ole\nerikoisen siistiä, mutta se kelpaisi minulle mainiosti, jos minua\nmiellyttäisi elää täällä sinun kanssasi, sillä sinun palatseissasi minä\nmenehdyn, ellei sydämeni ole siellä mukana... Rahaa, rahaa, ystävä\nraukka, siitä en välitä! Minä annan sille palttua! Minä syljen sitä!\n\nHänen ilmeensä heijastivat hänen inhoaan. Sitten hän heittäytyi\nsynkkämieliseksi ja sanoi surunvoittoisesti:\n\n-- Sitä sinä et voi antaa minulle, se ei ole sinun vallassasi, ja\nsenvuoksi minä en siitä puhu sinulle... Me juttelemme muuten vain...\nMinä tahtoisin näytellä uudessa näytelmässä kunniallisen naisen osaa.\n\nKreivi nosti hitaasti päätään, ja hänen silmissään näkyi toivon säde.\n\n-- Minkä kunniallisen naisen? kysyi kreivi ihmeissään.\n\n-- Herttuatar Hélènen tietenkin!... He luulevat, että minä ottaisin\nnäyteltäväkseni Géraldinea, mutta siitä ei tule mitään! Osa, joka ei\nole mitään, sillä siinä on vain yksi kohtaus, ja sekin on sulaa roskaa\nkaiken lisäksi!... Sitäpaitsi syy ei ole ainoastaan siinä. Minä olen\nsaanut kyllikseni ilotyttöjen osista. Aina vain ilotyttöjä! Saattaisi\nmelkein luulla, että minulla vatsassani ei ole muuta kuin ilotyttöjä.\nSellainen alkaa ajan pitkään käydä ikäväksi, ja minä näen selvästi,\nettä minua luullaan huonosti kasvatetuksi... Vai mitä! Rakas ystävä,\ntällä kertaa ne sentään erehtyvät pahoin! Jos minua huvittaa olla\nhieno, niin osaan totisesti olla... Katsohan!\n\nNana meni ikkunan luo ja astui sieltä esiin lyhyin, varovaisin askelin\nja kanan näköisenä, joka ei tahdo liata jalkojaan. Kreivi katseli häntä\nkyynelsilmin joka liikkeeltä ihmetellen tätä pilanäytelmää kesken hänen\nsuurta suruaan. Nana käveli hetken edestakaisin näyttääkseen tarkoin,\nkuinka hienosti hän osasi esiintyä, hymyillä, vilkuttaa silmiään ja\nheilauttaa hameitaan; sitten hän taas asettui kreivin eteen.\n\n-- No? Niinhän sen on oltava, niin minä luulisin!\n\n-- Aivan niin! vastasi kreivi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin.\n\n-- Sanon kerta kaikkiaan, että minä osaan näytellä kunniallista naista!\nOlen harjoitellut sitä kotona; kukaan ei osaa jäljitellä minun pientä\nilmettäni herttuattarena, joka antaa miehille palttua. Etkö huomannut\nsitä, kun astuin ohitsesi ja katsoin sinuun? Se on veressä...\nSitäpaitsi minä tahdon näytellä kunniallista naista; se on haave, joka\ntekee minut onnettomaksi; minun täytyy saada tuo osa, kuuletko, täytyy!\n\nNana oli käynyt vakavaksi, hänen ääneensä oli tullut kova sointu, ja se\nkuulosti kiihtyneeltä; Nana kärsi todellakin typerästä halustaan.\nMuffat, joka ei vielä ollut tointunut Nanan kielteisestä vastauksesta,\nodotteli ymmärtämättä asian ydintä.\n\n-- Sinä et sitä ymmärrä, sanoi Nana suoraan, sinun on toimittava niin,\nettä minä saan näytellä sitä osaa.\n\nKreivi oli aivan hämillään ja vastasi tehden epätoivoisen eleen:\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta! Sanoithan itse, että asia ei ole\nratkaistavissani.\n\nNana keskeytti hänet kohauttamalla hartioitaan.\n\n-- Sinun on mentävä tuonne alas ja sanottava Bordenavelle, että minä\ntahdon tuon osan... Älä ole nyt typerä! Bordenave on rahapulassa. Hyvä!\nSinä lainaat hänelle, koska sinulla kerran on rahoja vaikka heittää\nikkunasta kadulle.\n\nKreivi koetti tehdä vastaväitteitä, mutta silloin Nana suuttui.\n\n-- Kyllä ymmärrän! Pelkäät, että loukkaisit Rosea... En puhunut hänestä\nmitään, kun itkien makasit lattialla; minulla olisi ollut siitä\nliiankin paljon sanottavaa... Kun on vannonut naiselle ikuista\nrakkauttaan, niin ei sovi seuraavana päivänä ottaa sitä, joka ensiksi\ntielle sattuu. Ah! Siinä on sinun arka kohtasi, minä muistan sen\nkyllä!... Muuten, rakas ystävä, ei todellakaan ole miellyttävää ottaa,\nminkä Mignonit ovat hylänneet! Eikö sinun ensin olisi pitänyt purkaa\nsuhteesi tuohon roskajoukkoon ja sitten vasta tulla hulluttelemaan\nminun kanssani?\n\nKreivi puolustautui ja sai lopulta tilaisuuden sanoa:\n\n-- Minä en välitä rahtuakaan Rosesta, hänet hylkään heti.\n\nNana tuntui tyytyvän tähän vastaukseen ja virkkoi:\n\n-- Mikä sinua sitten estää?? Bordenavella on määräysvalta... Ehkä\nhuomautat, että Bordenaven jälkeen tulee Fauchery?\n\nHän puhui hitaasti ja matalalla äänellä; nyt hän tuli asian arimpaan\nkohtaan. Muffat tuijotti lattiaan ja oli vaiti. Hän oli vapaaehtoisesti\ntekeytynyt tietämättömäksi Faucheryn kohteliaisuudesta kreivitärtä\nkohtaan ja lopulta alkanut rauhoittua toivoen, että hän oli erehtynyt\ntuona kamalana yönä seisoessaan Taitbout-kadun porttikäytävässä. Hän\ntunsi joka tapauksessa Faucherytä kohtaan kovaa vastenmielisyyttä ja\nvihasi häntä katkerasti.\n\n-- Entä sitten? Fauchery ei merkitse paljonkaan! sanoi Nana koetellen\nvarovasti maaperää päästäkseen selville siitä, millainen kreivin suhde\nFaucheryhin oli. Faucheryn kanssa on helppoa järjestää... Vakuutan,\nettä hän on pohjaltaan hyvänahkainen mies... No, onko selvä? Sinun on\nsanottava, sovitaan niin, että sinä teet sen minun vuokseni.\n\nKreiviä järkytti ajatellakaan tämänkaltaista tekoa.\n\n-- En milloinkaan! huudahti hän.\n\nNana odotteli. Hänen huulillaan olivat jo valmiina sanat: \"Fauchery ei\nvoi sinulta kieltää mitään\"; mutta hänestä oli uskallettua turvautua\ntähän todistusmenetelmään. Hän hymyili hieman, mutta siihen hymyyn\nsisältyi paljon. Muffat, joka katsoi häneen, loi silmänsä lattiaan\nkalpeana ja hämillään.\n\n-- Sinäpä et todellakaan ole myöntyväinen, virkkoi Nana lopulta.\n\n-- Minä en voi tehdä sitä! sanoi kreivi tuskissaan. Mitä vain haluat,\nmutta sitä en, rakkaani! Ole armelias!\n\nNana ei sen pitemmältä koettanut keskustella. Pienine käsineen hän\ntarttui kreivin päähän ja suuteli häntä pitkään. Kreivi vapisi\nmielenliikutuksesta silmät ummessa ja aivan voimattomana. Nana sai\nhänet nousemaan pystyyn.\n\n-- Voit mennä! sanoi Nana yksinkertaisen luontevasti.\n\nKreivi meni ja astui ovea kohti. Mutta hänen mennessään ulos Nana\nsyleili häntä vielä kerran, nöyrästi ja hempeästi. Kohottaen päätään\nhän leuallaan hyväili hänen liiviään kuin kissa.\n\n-- Missä se talo on? kysyi tyttö aivan hiljaa ja hymyillen nolona kuin\nlapsi, joka jälleen tahtoo saada leikkikaluja, vaikka ne vastikään\neivät ole sille kelvanneet.\n\n-- Villiers-puistokadun varrella.\n\n-- Saanko vaunujakin?\n\n-- Saat.\n\n-- Pitsejä ja jalokiviä?\n\n-- Saat.\n\n-- Oi, kuinka hyvä sinä olet! Ymmärräthän, että se, josta puhuin,\ntapahtui mustasukkaisuudesta... Tällä kertaa, vannon, ei tule käymään\nkuin ennen, koska sinä nyt käsität, mitä nainen tarvitsee. Annathan\nminulle kaikki? Silloin minun ei tarvitse pyytää muilta mitään...\nKaikki on siellä vain sinua varten, vain sinua varten!\n\nKun Nana oli ajanut kreivin menemään lämmitettyään häntä\nsuutelosateella sekä käsille että kasvoille, levähti hän hiukan. Hyi\nolkoon! Kyllä Mathilde ei pitänyt siivoa pukuhuoneessaan, ja kuinka\npahalta siellä kaiken lisäksi haisi! Oli kyllä suloisen lämmin kuin\nProvencen hiljaisissa huoneissa auringon paistaessa, mutta lavendeli\noli pahasti elttaantunut ja muitakin tuoksuja oli kosolta. Nana avasi\ntaas akkunan ja nojasi akkunalautaan. Ajanvietteekseen hän\nodotellessaan katseli kauppakujan akkunoita.\n\nMuffat meni tutisevin askelin portaita alas, ja hänen päässään kuhisi\nja humisi. Mitä hänen olisi sanottava? Kuinka hän saattaisi puhua\nasiasta, joka ei häntä liikuttanut? Tullessaan näyttämölle hän kuuli\nsiellä riideltävän. Oltiin toisen näytöksen lopussa, ja Prullière\nraivosi, koska Fauchery tahtoi pyyhkiä häneltä yhden vuorosanan.\n\n-- Pyyhkikää samalla kaikki, huusi hän, se on minusta kaikkein\nmieluisinta!... Onko tämä laitaa? Minulla on ainoastaan kaksisataa\nriviä, ja siitä huolimatta niistäkin pyyhitään!... Ei, minä olen nyt\nsaanut kyllikseni; minä kieltäydyn osastani.\n\nHän otti taskustaan pienen rutistetun vihon ja käänteli\nsitä kuumeentapaisesti käsissään. Hän oli paiskaavinaan sen\nCossardin polville. Hänen kalpeat kasvonsa vääntyivät loukatusta\nturhamielisyydestä, eikä hän huulet yhteenpuristettuina ja silmät\nveristävinä saattanut salata sisäistä raivoaan. Hänkö, Prullière,\nyleisön suosikki ja epäjumala, näyttelisi osaa, jossa ei ollut kuin\nkaksisataa riviä!\n\n-- Enkö yhtä hyvin saattaisi tuoda tarjotinta, jolla on kirje? sanoi\nhän katkerasti.\n\n-- Kas niin Prullière, olkaa järkevä, tyynnytteli Bordenave. Hän ei\ntahtonut loukata näyttelijää, joka oli aitio-yleisön suosikki. Älkää\npanko toimeen vanhoja juttujanne... Teillehän koetetaan hankkia hyviä\niskusanoja... Kolmannessa näytöksessä voitaisi pidentääkin yhtä\nkohtausta.\n\n-- Silloin minun on saatava sanoa loppusanat, kun väliverho\nlaskeutuu... Se on oikeus ja kohtuus.\n\nFauchery näytti suostuvan, sillä hän ei sanonut mitään, ja Prullière\npisti vihon takaisin taskuunsa, vaikka hän oli kiihdyksissä eikä\nlähestulkoonkaan tyytyväinen. Bosc ja Fontan olivat katselleet hänen\nriehumistaan perin välinpitämättömästi: kukin pitäköön puoliaan, tuo ei\nkuulunut heille, eikä se edes vähintäkään heitä liikuttanut. Kaikki\nesiintyjät ympäröivät Faucheryn, tekivät tälle kysymyksiä ja koettivat\nkärkkyillä kiitossanoja, mutta Mignon kuunteli Prullièren valituksia\ntarkkaillen kreiviä, jonka tuloa hän odotteli.\n\nKreivin tultua valosta hämärään hän pysähtyi näyttämön perälle eikä\ntahtonut tulla kesken riitaa sen etemmäksi. Bordenave huomasi hänet\nsentään ja riensi hänen luokseen.\n\n-- Hitto vieköön! Sellaista väkeä! sanoi hän. Te, herra kreivi, ette\nsaata aavistaakaan, kuinka paljon puuhaa minulla on näistä ihmisistä!\nToinen on toistaan turhamaisempi, ja siitä huolimatta he ovat raukkoja,\nilkeitä otuksia, jotka syytävät suustaan rumia juttuja ja ovat\niloissaan, jos minulle käy huonosti... Anteeksi, puhun kiihdyksissäni\nliikoja!\n\nHän vaikeni, ja nyt tuli tauko. Muffat koetti sopivasti siirtyä\npuhumaan asiastaan, mutta ei keksinyt, miten hän alottaisi. Lopulta hän\nsanoi tehdäkseen asiasta selvän:\n\n-- Nana tahtoo näytellä herttuattaren osaa.\n\nBordenave purskahti nauruun ja huudahti:\n\n-- Mutta sehän on vallan päätöntä!\n\nHuomatessaan kreivin kalpeuden ja mielenliikutuksen hän rauhoittui\nheti.\n\n-- Hitto vieköön! sanoi hän.\n\nTaas tuli tauko. Pohjaltaan se Bordenavesta oli mukavaa pilaa. Ehkä\nolisi hyvinkin hauska nähdä pyylevä Nana herttuattaren osassa.\nSitäpaitsi tuo juttu antaisi Muffatin luineen nahkoineen hänen\nvaltaansa. Hän teki äkkipäätöksen, pyörähti puoli kierrosta ja huusi:\n\n-- Fauchery!\n\nKreivi teki eleen estääkseen häntä. Fauchery ei kuullut, sillä Fontan\noli työntänyt hänet näyttämökoristeen taakse, jossa hänen oli\nkuunneltava, miten näyttelijä käsitti Tardiveaun osan. Fontan tahtoi\nTardiveausta tehdä Marseillen asukkaan, joka puhui etelän murretta sen\nominaisine äänenpainoineen. Fontan lausui pitkiä vuorosanoja; eikö\nhänen suunnitelmansa olisi hyvä? Hän koetti tekijän ratkaistavaksi\njättää ajatuksia, josta hän ei edes itse ollut varma. Mutta kun\nFauchery näytti kylmältä ja vastusteli, Fontan suuttui heti. Hyvä!\nKoska hän kadotti otteensa osaan, olisi kaikille parasta, että hän ei\nnäyttelisi sitä lainkaan.\n\n-- Fauchery! huusi Bordenave toistamiseen.\n\nNuori mies tuli iloissaan nopeasti päästessään täten näyttelijästä,\njoka jäi paikoilleen mokomasta paosta syvästi loukkaantuneena.\n\n-- Älkäämme jääkö tähän, jatkoi Bordenave. Tulkaa, hyvät herrat.\n\nJottei uteliaita olisi kuulemassa, hän vei heidät teatterin\nkalustohuoneeseen, joka oli näyttämön takana. Mignon näki\nhämmästyksekseen heidän häviävän. Astuttiin pari porrasta alaspäin.\nHuone oli neliskulmainen, ja sen molemmat ikkunat antoivat pihalle\npäin. Likaiset ruudut siivilöivät kellarimaiseksi valon, joka kalpeana\nväreili matalan katon alla. Kaapeissa ja laatikoissa, joita huone oli\ntäynnä, oli minkä mitäkin tavaraa kuin lumppurin varastossa\nloppuunmyynnin aikana, sikinsokin kaikkia esineitä, joilla ei edes\nollut nimeä, lautasia, leikattua kultapahvia, vanhoja punaisia\nsateenvarjoja, italialaisia maljakoita, kaikentyylisiä pöytäkelloja,\nvateja, ampuma-aseita ja ruiskuja; kaikki oli tuumanpaksuisen\npölyvaipan peitossa, esineitä saattoi tuskin erottaa, mitä ne olivat\nolevinaan, särkyneitä, liimailtuja. Näistä läjistä nousi sietämätön\nrautaromun, rääsyjen ja kostean pahvin haju. Niitä oli kaikkia käytetty\nviidenkymmenen vuoden aikana näytellyissä vanhoissa näytelmissä.\n\n-- Tulkaa sisään, toisti Bordenave. Täällä saamme keskustella rauhassa.\n\nKreivi oli kovin hämillään ja astui pari askelta syrjään, jotta johtaja\nyksin saisi esittää ehdotuksen. Fauchery hämmästyi.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän.\n\n-- Asia on niin, sanoi Bordenave lopulta, että olemme saaneet uuden\najatuksen... Älkää vain hypätkö, minä pyydän. Nyt on tosi kyseessä...\nMitä ajattelette siitä, että Nana näyttelisi herttuattaren osaa?\n\nTekijä oli vallan tyrmistynyt. Sitten hän virkahti:\n\n-- Ei milloinkaan! Onko kuultu mokomaa? Se on pilantekoa... Sille\nnaurettaisiin ylenmäärin.\n\n-- Mutta sehän olisi jo jonkinlainen voitto!... Ajatelkaa asiaa! Ajatus\nmiellyttää suuresti herra kreiviä.\n\nMuffat oli pölyiseltä hyllyltä ottanut jonkin esineen, jottei näyttäisi\nliiaksi nololta. Hän ei näyttänyt tietävän, mikä se oli. Se oli\nkipsijalkainen munakuppi. Hän katseli tietämättään sitä ja tuli lähelle\nsanoakseen:\n\n-- Niinpä niin! Se olisi erittäin sopivaa.\n\nFauchery kääntyi hänen puoleensa tehden äkillisen ja kärsimättömän\neleen. Hänen näytelmänsä ei rahtuakaan liikuttanut kreiviä. Hän sanoi\npäättävästi: -- Ei tule kysymykseenkään!... Näytelköön Nana ilotyttöä\nkuinka paljon tahansa, mutta maailmannaista! Siitä ei tule mitään!\n\n-- Te erehdytte, minä vakuutan, sanoi Muffat hieman rohkaistuneena.\nNana on hetki sitten minulle näytellyt hienoa naista.\n\n-- Missä? kysyi Fauchery hämmästyen yhä enemmän.\n\n-- Tuolla ylhäällä. Pukuhuoneessa... Hän oli oikein edukseen. Sellainen\nryhti! Ja sellainen katse ennen muuta... Ymmärrättehän, että näin\nohimennen...\n\nJa munakuppi kädessään kreivi oli matkivinaan Nanaa, sillä hän tunsi\nkiihkeää halua saada herrat vakuutetuiksi. Fauchery katseli\nkummastellen häntä. Fauchery oli ymmärtänyt tarkoituksen eikä enää\nvihoitellut. Kreivi keskeytti näyttelemisensä punastuen huomatessaan\nFaucheryn katsovan häntä ivallisesti ja säälivästi.\n\n-- Totta tosiaan! Se on mahdollista, sanoi tekijä sulasta\nkohteliaisuudesta. Ehkä Nana olisi oikein hyväkin... Mutta osahan on jo\nannettu pois. Emme voi sitä ottaa enää Roselta.\n\n-- Ellei muuta estettä ole kuin se, sanoi Bordenave, niin minä kyllä\njärjestän sen puolen.\n\nKun tekijä nyt huomasi molempien vetävän yhtä köyttä häntä vastaan ja\nkäsitti, että Bordenave koetti salaa etuilla, hän ei tahtonut näyttää\nheikolta ja intti nyt kahta kovemmin vastaan, niin että keskustelu oli\nkatketa.\n\n-- Ei! Ei! Ei! Vaikka osa olisikin täyttämättä, minä en koskaan antaisi\nsitä hänelle... Puhunko selvää kieltä? Jättäkää minut rauhaan... Minua\nei huvita ottaa hengiltä näytelmääni!\n\nNyt tuli tuskallinen tauko. Bordenave poistui, koska piti läsnäoloaan\ntarpeettomana. Kreivi jäi paikoilleen kasvot maahan luotuina. Hän nosti\nvaivalloisesti päätään ja sanoi käheällä äänellä:\n\n-- Hyvä ystävä! Jos minä pyytäisin sitä teiltä pienenä palveluksena?\n\n-- Minä en voi! En voi! toisteli Fauchery torjuvasti.\n\nSamalla kreivi katsoi Faucherytä terävästi. Nuori mies näki tuossa\nsynkässä katseessa uhkaa ja pehmeni äkkiä sanoen sekavasti:\n\n-- Hyvä on! Tehkää, miten haluttaa, minä en välitä siitä... Mutta te\nteette erehdyksen. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!...\n\nTilanne muuttui neuvottomuudeksi. Fauchery oli koskettanut johonkin\nkaappiin ja potki jalkaansa hermostuneesti lattiaan. Muffat oli\ntarkkaavasti katsovinaan munakuppia, jota hän yhä kierteli sormissaan.\n\n-- Se on munakuppi, sanoi Bordenave kohteliaasti tullessaan takaisin\nhuoneeseen.\n\n-- Se on munakuppi, toisti kreivi.\n\n-- Anteeksi, mutta te olette saanut pölyä vaatteisiinne, sanoi johtaja\nja pani munakupin takaisin hyllylle. Ymmärrättehän, että jos täällä\njoka päivä pyyhittäisi pölyä, ei siitä tulisi loppua... Täällä ei ole\nmyöskään ylen siistiä. Kamalasti rojua... Mutta voitte uskoa tai olla\nuskomatta, täällä on sentään paljon rahanarvoista tavaraa. Katsokaa\ntätä kokoelmaa!\n\nHän näytti Muffatille tuossa pihalta tulevassa vihertävässä valossa\nkaappeja ja luetteli joukon näyttämötarvikkeita, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut saada kreiviä innostumaan lumppukokoelmaansa, joksi hän sitä\nnauraen nimitti. Faucheryn luona hän sanoi kuin ohimennen:\n\n-- Koska olemme samaa mieltä, lyökäämme kauppa lukkoon... Tässä on\nherra Mignon; hän tuli todella otolliseen aikaan.\n\nSamassa Mignonkin saapui lämpiöön. Kuultuaan Bordenaven ensimmäiset\nsanat heidän välikirjansa muuttamisesta hän joutui suunniltaan: se oli\nhalpamaista, hänen vaimonsa tulevaisuus tahdottiin turmella, hän\nvetäisi asian oikeuteen. Bordenave oli aivan rauhallinen ja selitti\nvaikuttimensa: osa ei sopinut Rosen arvolle, Rose olisi säästettävä\njohonkin operettiin, jota alettaisiin näytellä \"Pikku Herttuattaren\"\njälkeen. Mutta kun aviomies huusi ja pauhasi, Bordenave äkkiä tarjoutui\npurkamaan välikirjan ja huomautti, että olihan laulajatar saanut\nedullisen tarjouksen Folies-Dramatiquesta. Mignon hämmentyi hetkeksi,\nmutta kielsi sitten koko tarjouksen olemassaolon. Sitäpaitsi hän sanoi\nhalveksivansa rahaa. Hänen vaimonsa oli palkattu näyttelemään\nherttuatar Hélèneä, ja sitä hän tulisi näyttelemään, vaikka Mignonilta\nmenisi maat ja mannut sen vuoksi, sillä se oli kunnianasia. Kun\nkeskustelu siirtyi tälle tasolle, ei siitä tahtonut tulla loppua.\nJohtaja palasi yhä inttämään omaa kantaansa: kun Folies-Dramatiques\ntarjosi kolmesataa frangia illalta Roselle satana iltana eikä tämä\nsaanut Bordenavelta kuin sataviisikymmentä frangia illalta, voittaisi\nRose viisitoistatuhatta frangia, saadessaan välikirjansa puretuksi.\nHerra Mignon puolestaan puhui vain taiteesta: mitä ihmiset sanoisivat\nnähdessään, että Bordenave oli ottanut Roselta osan pois? Häntä\nsanottaisiin kykenemättömäksi, jolle oli ollut pakko hakea korvike; se\nvahingoittaisi taiteilijatarta ja hänen mainettaan. Ei, ei, ei\nmilloinkaan; kunnia kävi ennen rikkautta! Ja äkkiä hän teki\nsovitteluehdotuksen: Rosen oli maksettava kymmenentuhatta frangia, jos\nhän rikkoi välikirjan ja perääntyisi sen määräyksistä; hyvä! jos Rose\nsaisi tuon summan, hän siirtyisi Folies-Dramatiquesiin. Bordenave oli\nmokomasta vallan hämmästynyt, mutta Mignon odotteli tyynesti, katsellen\nkoko ajan kreiviä.\n\n-- No, sitten asia voidaan järjestää, sanoi Muffat keventynein mielin.\nSovitaan siis siitä.\n\n-- Ei, ei! Sehän olisi vallan nurinkurista! huudahti Bordenave. Hänen\nliikemiesvaistonsa oli herännyt. Kymmenentuhatta siitä, että päästään\neroon Rosesta! Johan kaikki nauraisivat minulle!\n\nKreivi pakotti hänet suostumaan nyökäyttämällä moneen kertaan hänelle\npäätään. Bordenave epäröi vielä kaikesta huolimatta. Hän napisi, hän\nsuri kymmentätuhatta frangia, niinkuin ne olisivat hänen omasta\ntaskustaan otettuja, ja sanoi lopulta jyrkästi:\n\n-- Tahdoin omaa parastanne. Paras päästä Rosesta eroon!\n\nFontan oli neljännestunnin kuunnellut pihalta tätä puhetta. Hän oli\nuteliaisuudessaan mennyt sinne, sillä asia huvitti häntä. Päästyään\nselville asiasta hän riensi taas näyttämölle Rosen luo saadakseen\nkertomisen ilon. Saattoihan aivan raivostua Rosen puolesta; olihan\nhänet erotettu. Rose juoksi tarvikehuoneeseen. Siellä kaikki heti\nvaikenivat. Rose katsoi noita neljää herraa. Muffat löi katseensa alas;\nFauchery kohautti vain hartioitaan epätoivoisesti vastaukseksi Rosen\nkatseeseen. Mignon taas sopi Bordenaven kanssa ehdoista.\n\n-- Mistä on puhe? huudahti Rose.\n\n-- Ei mistään, vastasi hänen miehensä. Bordenave maksaa kymmenentuhatta\nfrangia saadakseen sinulta herttuattaren osan.\n\nRose kalpeni kovin, vapisi ja pui pieniä nyrkkejään. Hetkisen hän\nkatsoi miestään terävästi, hänen koko olemuksensa oli järkytetty.\nVaikka Rose aina oli liikeasioissa sopeutuva ja antoi miehensä\nkirjoittaa välikirjojen alle sekä teatterinjohtajien että Rosen\nrakastajien kanssa, hän huudahti nyt miehelleen päin naamaa kuin hän\nolisi sivaltanut tätä ruoskalla:\n\n-- Oi, sinä olet raukkamainen!\n\nSitten hän riensi tiehensä. Mignon juoksi hämmentyneenä hänen\njälkeensä. Mikä nyt? Oliko Rose tullut päästään vialle? Kymmenentuhatta\nfrangia toiselta taholta ja viisitoistatuhatta toiselta, Mignon\nselitteli melkein ääneen, oli yhteensä kaksikymmentäviisituhatta. Siis\nerinomainen liiketemppu! Muffathan hylkäsi Rosen kaikin tavoin. Olipa\ntodella mestarileikkaus kyniä kreiviltä vielä tämä viimeinen sulka\nsiivestä! Mutta raivoisa Rose ei vastannut. Silloin Mignon jätti hänet\nylenkatseellisesti hautomaan naisellista harmiaan ja sanoi\nBordenavelle, joka Faucheryn ja Muffatin kanssa tuli näyttämölle:\n\n-- Huomenna kirjoitamme välikirjan; tuokaa rahat mukananne.\n\nNana, jolle Labordette jo oli vienyt sanan, tuli voitonriemuisena\nnäyttämölle. Hän näytteli kunniallista naista hienoin liikkein ja\nilmein nolatakseen nämä hölmöt ja näyttääkseen, että hänessä oli\nenemmän taipumusta näyttelemään kunniallista naista kuin kellään\nmuulla. Mutta hän oli vähällä näyttää oikean nahkansa. Hänet nähdessään\nRose hyökkäsi harmista melkein tukehtuneena Nanata kohti ja sanoi\nläähättäen:\n\n-- Odota vain! Kyllä minä sinut vielä tapaan... Meidän kesken on\ntehtävä puhdasta jälkeä, ymmärrätkö?\n\nNana, joka unohti asemansa tämän äkillisen hyökkäyksen tullessa, oli jo\nnostamaisillaan kätensä puuskaan ja kohtelemaisillaan Rosea kuin\ntorimummo, mutta hän malttoi mieltään, puhui liioitellun tekopyhällä\näänellä ja sanoi kuin markiisitar, joka on astunut appelsiininkuoreen:\n\n-- Mikä on? Oletteko tullut hulluksi, armollinen rouva?\n\nSitten hän jakeli suosiotaan kaikille, mutta Rose meni Mignonin kanssa\npois. Tämä ei ollut tuntea vaimoaan. Clarisse sai ilokseen Bordenavelta\nGéraldinen osan. Fauchery oli hyvin synkällä tuulella ja käveli\nedestakaisin voimatta lähteä teatterista pois; hänen näytelmänsä oli\nmenossa perikatoon, ja hän mietti jotakin keinoa sen pelastamiseksi.\nMutta Nana tuli hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä,\nveti hänet lähelle luokseen ja kysyi, oliko hän, Nana, hänestä muka\ntodella kauhea. Nana ei söisi hänen näytelmäänsä, ja hän sai Faucheryn\nnauramaan sanoessaan, että Faucheryn ei tulisi olla hänelle vihainen,\nsillä sehän olisi tyhmää, kun otti huomioon, missä suhteessa tekijä oli\nMuffatin perheeseen. Ellei Nana muistaisi vuorosanojaan tarkoin, hän\nturvautuisi kuiskaajaan; katsomo oli valloitettava; Fauchery erehtyi\nhäneen nähden ja saisi kyllä nähdä, kuinka hyvin hän suoriutuisi\ntehtävästään. Sovittiin vielä, että tekijä muuttaisi hiukan\nherttuattaren osaa suodakseen hieman enemmän Prullièrelle sanottavaa.\nTämä oli haltioissaan. Ainoastaan Fontan pysyi kylmänä kesken sitä\nilotunnelmaa, jonka Nana sai aikaan. Fontan seisoi välinpitämättömän\nnäköisenä kaasuliekin keltaisessa valossa, jossa hänen sivukuvansa\npiirtyi esiin terävästi. Nana meni tyynesti hänen luokseen ja löi\nkättä.\n\n-- Miten voit?\n\n-- Kiitos, verrattain hyvin, entä sinä?\n\n-- Oikein hyvin, Jumalan kiitos!\n\nSiinä kaikki. Oli, kuin he olisivat edellisenä päivänä eronneet\nteatterin oven luona. Näyttelijät odottelivat, mutta Bordenave sanoi,\nettä nyt ei harjoitettaisi kolmatta näytöstä. Ukko Bosc, joka kerrankin\noli täsmällisesti paikallaan, meni nuristen matkoihinsa; heitä\npidettiin turhan vuoksi teatterissa, iltapäivä meni heiltä tyyten\nhukkaan. Kaikki läksivät pois. Katukäytävällä he räpyttelivät silmiään\npäivänvalon sokaisemina, sekaisin kuin ainakin ihmiset, joiden on ollut\npakko viettää kolme tuntia kellarissa riidellen ja koko ajan hermot\njännitettyinä. Lihakset velttoina ja pää tyhjänä kreivi nousi Nanan\nkanssa vaunuihin. Labordette teki seuraa Faucherylle lohdutellen häntä.\n\nKolmen kuukauden päästä oli \"Pikku Herttuattaren\" ensi-ilta, josta\nNanalle tuli suuri tappio. Hän oli näyttäytynyt hämmästyttävän huonoksi\nnäyttelijättäreksi, ja yleisö nauroi Nanan yritykselle näytellä hienoa\nhuvinäytelmää. Hänelle ei edes vihelletty, sillä yleisöä nauratti\nliikaa. Eräässä etuaitiossa Rose Mignon aina Nanan tullessa näyttämölle\nkajahdutti kimeän naurun, joka tarttui koko katsomoon. Se oli hänen\nensimmäinen kostonsa kilpailijattarelle. Kun Nana illalla oli kahden\nperin alakuloisen Muffatin kanssa, hän sanoi tälle raivoissaan:\n\n-- Oh, mikä salajuoni! He kadehtivat, siinä asian ydin... Jospa he\ntietäisivät, kuinka minä halveksin koko sakia! En enää tarvitse\nheitä!... Lyön vetoa sata louisdoria yhtä vastaan, että heistä, jotka\nnauroivat, minä kellistän jokaisen nuolemaan maata, missä vain minä\nastun!... Niin, minä annan suuren naisen sinun Pariisillesi!\n\n\n\n\nX.\n\n\nNanasta tuli nyt suurtyylinen nainen; hän eli miehisen tyhmyyden ja\nirstailun koroilla kuin katukäytävien markiisitar. Hän ilmestyi äkkiä\nja ehdottomasti kuuluisuutensa rakkauden maailmaan, ja tuossa\njärjettömien tuhlausten ilmakehässä hän esitti kauneuden\nhäikäilemättömän hävityshimon osaa. Hän vallitsi heti kaikkein\nkalliimpien joukossa. Hänen valokuviaan oli näytekaapeissa, ja hänestä\npuhuttiin sanomalehdissä. Kun hän bulevardeilla ajoi vaunuineen ohi,\nkääntyivät ihmiset katsomaan häntä ja mainitsivat hänen nimensä\nliikutettuina kuin kuningattaren, kun hän taas huolettomasti istuen\nliehuvissa hameissaan hymyili iloisesti vaaleitten kiharoittensa alta,\njotka lievensivät hänen silmiään ympäröiviä renkaita ja hänen\nmaalattuja huuliaan. Eniten oudoksutti, että tämä kookas tyttö, joka\nnäyttämöllä oli ollut perin kömpelö ja naurettava esiintyessään\nkunniallisena naisena, elämän kuohussa kaupungilla näytteli\nvaivattomasti lumoojatarta. Hän oli notkea kuin käärme, näytti\ntaitavasti laskien itsetiedotonta alastomuutta valitun hienosti, oli\nhermostuneen hienostunut kuin rotukissa, paheen ylimys, ylpeä ja\nkapinallinen, polki Pariisin jalkoihinsa kuin itsevaltias\nhallitsijatar. Hän määräsi tavat, ja hienot naiset koettivat jäljitellä\nhäntä.\n\nNanan talo oli Villiers-puistokadun varrella Cardinet-kadun kulmassa\nsiinä loistokorttelissa, jota parhaillaan rakennettiin vanhan\nMonceau-kentän maille. Talon rakentaja oli nuori maalari, jolle\nensimenestys oli noussut päähän, mutta jonka oli ollut pakko myydä se,\nennenkuin seinät olivat ennättäneet kuivuakaan. Se oli rakennettu\nrenesanssityyliin ja muistutti palatsia hiukan teennäisen omaperäiseen\nkehykseen sijoitettuine mielikuvituksellisine kalustoineen ja\nnykyaikaisine mukavuuksineen. Kreivi Muffat oli ostanut talon valmiiksi\nsisustettuna, täynnä arvokkaita taide-esineitä, kauniita itämaisia\nmattoja, vanhoja maljakoita ja Ludvig XIII:nnen tyylisiä isoja\nnojatuoleja. Nana oli siis saanut taiteellisen, ajan maun mukaan mitä\nhienoimmin valitun kaluston. Mutta koska ateljee keskellä taloa ei\nollut hänelle tarpeen, hän oli tehnyt muutoksia kerroksissa, teettänyt\nalikertaan talvipuutarhan, salongin ja ruokailuhuoneen; toiseen\nkerrokseen hän oli laitattanut pienen salin makuu- ja pesuhuoneittensa\nviereen. Nana hämmästytti usein arkkitehdin ajatuksillaan, ja osoitti\näkkiä, että hän oli syntynyt ylellisen elämän tapoja varten ja että\nhänellä pariisilaiseksi katutytöksi oli loisteliaisuuden vaisto. Hän\nlyhyesti sanoen ei paljonkaan turmellut rakennusta, vaan hankki siihen\nlisäkomeutta ostamalla juhlahuonekaluja, joiden joukossa oli vain\njokunen tyhmän koreileva esine. Siitä saattoi tuntea entisen\nkukkatehtaan työläisen, joka ennen muinoin haaveili myymäläikkunain\ntakana.\n\nPihaa kattavan ison verhon alla oli eteisestä portaille matto, ja\neteisessä tuoksui kaikkialla orvokkeja; ilma oli lämmin, siliä paksut\nakkunaverhot kaikkialla suojelivat kylmältä. Pääportaissa oli ikkuna,\njoka oli lasitettu keltaisilla ja punaisilla, lihanvärisillä ruuduilla.\nPortaiden juurelle oli puusta veistetty neekerityttö, kädessä\nhopeatarjotin, joka oli kukkurallaan käyntikortteja; neljä marmoriin\nveistettyä naisvartaloa, rinnat paljaina piteli lamppuja; pronssitöitä\nja kukilla täytettyjä kiinalaisia maljakoita, vanhoilla persialaisilla\nmatoilla päällystettyjä leposohvia ja vanhoilla pitseillä verhoiltuja\nnojatuoleja oli eteisissä pitkin portaiden sivuja, ja ensikerroksessa\nne muodostivat kuin odotushuoneen, jossa aina riippui päällystakkeja ja\nmiesten hattuja. Matot ja verhot tukahduttivat kaikki äänet, hiljainen\nrauha vallitsi kaikkialla, ja oli kuin jossakin kappelissa, jossa\nkaikki huokui hartautta ja jonka suljettujen porttien takana piili\ntuntematon mysteerio.\n\nNana avasi laajan Ludvig XVI:nnen tyylisen, liian runsaasti koristellun\nsalongin vain suurina juhlina, kun hän otti vastaan hallituspalatsin\nvieraita tai hienoja ulkomaalaisia. Tavallisesti hän meni alakertaan\nainoastaan syömään, ja silloin hän tunsi olonsa hiukan oudoksi tässä\nsuuressa ruokailuhuoneessa korkeine kattoineen, seinägobeliineineen,\nmahtavine tarjoilupöytineen, vanhoine fajansseineen ja hopeakaluineen.\nHän palasi aina pian yläkertaan ja vietti aikaansa toisen kerroksen\nkolmessa huoneessa: makuuhuoneessa, pukukamarissa ja salissa. Hän oli\njo kahteen otteeseen antanut kalustaa uudestaan makuuhuoneensa,\nensikerran malvanvärisellä silkillä, toisella kertaa pitseillä sinistä\nsilkkipohjaa vasten, mutta ei ollut sittenkään tyytyväinen, vaan koetti\nkeksiä jotakin erikoista, vaikka se ei ottanut luonnistaakseen. Hänen\nvuoteellaan oli kahdenkymmenentuhannen frangin arvosta venetsialaisia\npitsejä, eikä se ollut tavallista leposohvaa korkeampi. Huonekalut\nolivat lakeeratut valkoisiksi ja sinisiksi ja niihin oli upotettu\nhopeatankoja koristeeksi; kaikkialla oli valkoisia karhunnahkoja niin\npaljon, että ne peittivät maton, mikä oli Nanan erikoinen oikku, sillä\nhän ei luopunut tavastaan istua lattialla riisuessaan sukkiaan.\nPienessä salissa makuuhuoneen vieressä oli hauska kokoelma\nkaikenlaista, mikä oli valittu ja järjestetty taiteellisen hienosti.\nSeinäpaperit olivat vaaleanpunaiset muistuttaen haljahtunutta\nturkinpunaista. Niitä vastaan kuvastui joukko mitä erilaisimpia\nesineitä ja erilaisimpia tyylejä, italialaisia kaappeja, espanjalaisia\nja portugalilaisia arkkuja, kiinalaisia pagodeja, japanilainen verho,\nvalikoidun kaunis ja täydellinen, sekä lopuksi fajanssitöitä,\npronsseja, koruompeleisia silkkityynyjä, pitsejä. Nojatuolit, leveät\nkuin vuoteet, ja sohvat, syvät kuin alkoovit, viekottelivat velttoon\nlaiskuuteen, uniseen haaremielämään. Huone oli kuin vanhaa kultaa\nvivahtaessaan vihreältä ja punaiselta, eikä siellä muistuttanut\nilotyttöä mikään muu kuin hekumalliset sohvat. Ainoastaan kaksi\nhienosavista pientä kuvapatsasta, toinen esittäen naista paitasillaan\netsimässä kirppua ja toinen aivan alastonta käsillään kävelevää naista\nlikasivat salin kuin tyhmä tahra, synnynnäisestä tyhmyydestä tullut.\nPesuhuoneen ovesta, joka melkein aina oli auki, näkyi marmoria ja\npeilejä ja iso, valkoinen kylpyamme, hopeisia vesikannuja ja\npesuvateja, sekä norsunluiset ja kristallista tehdyt toalettivälineet.\nLaskettu akkunaverho loi vaalean puolihämärän, joka oli kuin unissaan\norvokkien tuoksusta, tuosta kiihoittavasta Nanan lempihajuvedestä, joka\ntäytti tuoksullaan koko talon, jopa pihankin.\n\nPalvelijoiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Nanalla oli tosin Zoé,\njoka luotti hänen tulevaisuuteensa ja oli nyt kuukausia tyynesti\nodotellut emäntäänsä varmana vainunsa erehtymättömyydestä. Nyt hän\nvoitonriemuisena hoiti taloutta ja hankki itselleen sivutuloja\npalvellen samalla rouvaa mahdollisimman rehellisesti. Mutta nyt ei enää\nyksi kamarineito riittänyt. Oli hankittava hovimestari, kuski,\nportinvartija ja keittäjätär. Sitäpaitsi oli ostettava hevosia ja\npantava talli kuntoon. Paljon apua oli Labordettesta, ja hän toimitti\nkaikki ostokset, joihin kreivi ei itse tahtonut puuttua. Labordette\ntinki hevosista, kävi vaunusepän luona ja auttoi Nanata, jonka kanssa\nhän käveli käsikynkkää kaikkien hankitsijoiden luona, valitsemaan\ntavaroita. Labordette pestasi palvelijatkin: kuskiksi Charlesin, pitkän\nroikaleen, joka läksi paikastaan Corbreusen herttuan luota, Julienin,\npienen hyvin kammatun ja hymyilevän hovimestarin, avioparin, joista\nvaimo Victorine oli keittäjätär ja mies François portinvartija ja\nlakeija. Puettuna polvihousuihin ja hiukset puuteroituina François\nNanan vaaleansinisessä hopeakaluunoilla koristetussa livreessä otti\neteisessä vastaan vieraat. Talo oli siis yhtä nuhteettomasti järjestetty\nkuin jonkun ruhtinaan.\n\nKahdessa kuukaudessa valmistui kaikki. Kulut nousivat yli\nkolmensadantuhannen frangin. Tallissa oli kahdeksan hevosta ja vajassa\nviidet vaunut, niiden joukossa muuan hopealla heloitettu landoo, josta\nkoko Pariisi puhui jonkin aikaa. Keskellä kaikkea tätä loistoa Nana\nlaitteli pesäänsä kuntoon. Hän oli luopunut teatterista jo \"Pikku\nHerttuattaren\" kolmannen illan jälkeen ja jättänyt Bordenaven\nselvittämään parhaan mukaan yrityksiään, joita kreivin rahoista\nhuolimatta uhkasi vararikko. Nana oli yhä vielä hiukan katkera\nepäonnistumisestaan ja syytti siitä Fontanin kovaa opetusta, tuon\nkurjimuksen, jonka teoista hän asetti kaikki miehet vastuunalaisiksi.\nHän väitti nykyjään olevansa hyvin voimakas ja kaikkien viettelysten ja\noikkujen yläpuolella.\n\nMutta hänen linnunaivoihinsa eivät kostonajatukset päässeet kauaksi\naikaa pesiytymään. Niistä haihtui kaikki, paitsi vihanpurkauksissa,\neikä niissä ollut muuta ajatusta kuin alituinen halu tuhlata,\nluonnollinen halveksinta miehiä kohtaan, jotka maksoivat,\ntuhlaajattaren ja tuhoojattaren alituiset päähänpistot rakastajain\nperikadosta.\n\nEnsin Nana järjesti suhteensa kreiviin ja laati sitä varten ohjelman.\nKreivi antaisi hänelle kaksitoistatuhatta frangia kuukaudessa, lahjoja\nlukuunottamatta, ja pyytäisi vastineeksi vain ehdotonta uskollisuutta.\nNana vannoi uskollisuutta, mutta vaati omasta puolestaan erikoisia\netuja, täyden vapauden kodissaan ja toivomustensa rajatonta\ntottelemista. Niinpä hän joka päivä ottaisi vastaan vieraitaan; kreivi\nsaisi tulla ainoastaan määräaikoina, ja kreivin oli sokeasti ja\ntäydellisesti luotettava Nanaan. Kun kreivi oli hiukan kahden vaiheilla\nmustasukkaisuudessaan, oli Nana olevinaan loukattu ja uhkasi antaa\ntakaisin kaikki. Toisin kerroin hän vannoi poikansa Louisin hengen\nkautta. Se kai riittäisi? Missä ei ollut kunnioitusta, siellä ei\nmyöskään ollut rakkautta; jo ensi kuukaudesta Muffat alkoi kunnioittaa\nhäntä.\n\nMutta Nana tahtoi ja saikin entistä enemmän. Hän sai vaikutusvaltaa\nkreiviin osaaottavana ystävättärenä. Kun tämä tuli Nanan luo nyrpeänä\nja alakuloisena, Nana lohdutteli häntä, jakeli hyviä neuvojaan ja sai\nlopulta kreivin täydellisesti uskoutumaan. Vähitellen Nana alkoi\nneuvotella kreivin kotiharmeista, hänen vaimostaan ja tyttärestään,\nhänen raha- ja sydämenasioistaan, puhuen sangen järkevästi,\noikeudenmukaisesti ja rehellisesti. Yhden ainoan kerran Nanan valtasi\nsuuttumus, kun kreivi eräänä päivänä kertoi, että Daguenet luultavasti\ntulisi pyytämään Estelleä vaimokseen. Kreivin alettua julkisesti\nnäyttää suhdettaan Nanahan Daguenet oli katsonut parhaaksi purkaa\nvälinsä tämän kanssa, kohdella häntä petkuttajattarena ja vannoa\nottavansa tulevan appiukkonsa tuon otuksen kynsistä. Nana puolestaan\nantoi räikeän kuvan Mimistään: huiputtaja, joka oli tuhlannut rahansa\nhuonoihin naisiin, mies, jolla ei ollut häpyä, ja joka tosin ei ottanut\nmuilta vastaan rahoja, mutta joka sen sijaan etuili toisten rahoilla ja\nmaksoi silloin tällöin kukkaviholla tai päivällisillä; ja kun kreivi\nnäytti antavan anteeksi nuo heikot puolet, Nana sanoi suoraan, että\nDaguenet oli ollut hänen rakastajansa, ja kertoi likaisia\nyksityiskohtia. Muffat oli kalvennut, ja sen jälkeen ei nuoresta\nmiehestä puhuttu. Siitä hän oppisi, että ei sopinut olla kiittämätön.\n\nTalo ei ollut vielä täysin kalustettu, kun Nana eräänä iltana\nvannottuaan Muffatille mitä tulisimmin uskollisuutta piti luonaan\nkreivi Xavier de Vandeuvresin, joka parin viikon ajan oli uutterasti\nkäynyt Nanan luona vierailuilla ja lähetellyt kukkia. Nana myöntyi, ei\nniin paljon oikusta kuin saadakseen tuntea olevansa vapaa. Hän ei\najatellut rahallista ansiota ennen kuin seuraavana päivänä, kun hänen\noli maksettava lasku, josta hän ei tahtonut puhua toiselle kreiville.\nVandeuvresilta saisi kyllä puristetuksi noin kahdeksan tai kymmenen\ntuhatta kuussa, ja ne olisivat hyvät taskurahoiksi. Vandeuvres tuhlasi\nparast'aikaa kuumeentapaisesti omaisuuttaan loppuun. Hänen hevosensa ja\nLucy olivat jo tulleet maksamaan kolme maatilaa, Nana kyllä nielaisisi\nyhtenä suupalana hänen viimeisen linnansa läheltä Amiensia; ja hänellä\noli kuin hätä tehdä loppu kaikesta tornin raunioita myöten, jonka joku\nVandeuvres Filip Augustin hallitessa oli rakentanut; häntä riivasi\nhurja raivo saattaa itsensä perikatoon, ja hänestä oli suurpiirteistä\nuhrata aatelisvaakunansa viimeinen kultabesantti tälle tytölle, jota\nkoko Pariisi himoitsi. Hän suostuikin Nanan ehtoihin: täydellinen\nvapaus, rakkautta määräpäivinä, eikä hän tyhmässä kiihkossaan edes\nvaatinut minkäänlaista valaa Nanalta. Muffat ei aavistanut mitään;\nmutta vaikka Vandeuvres tiesi, mitä hänen oli noudatettava, ei hän\nkoskaan tehnyt mitään vihjauksia eikä ollut mitään ymmärtävinään,\nhymyili vain hienosti ja epäilevästi kuin ainakin maailmanmies, joka ei\nvaadi mahdottomuuksia, kunhan hänellä on oma määrätty tuntinsa ja koko\nPariisi sen tietää.\n\nNana oli siis saanut taloutensa täysin valmiiksi. Henkilökunta oli\ntäysilukuinen tallissa, keittiössä ja rouvan makuuhuoneessa. Zoé\njärjesti kaikki asiat ja osasi selviytyä odottamattomimmistakin\ntilanteista; talous oli kuin teatterin koneisto, säännöstelty kuin\nsuuri liikeyritys, ja se toimi niin täsmällisesti, että ensikuukausina\nei sattunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa tai odottamatonta. Rouvan\nvaromattomuus, oikut ja järjetön uhkamielisyys aiheutti sentään paljon\nvaivaa Zoélle. Kamarineito herpaantuikin vähitellen ja kävi\nvälinpitämättömäksi, etenkin kun hän oli havainnut hyötyvänsä\nparhaiten, silloin kuin rouva joutui ahtaalle jonkin tyhmyyden vuoksi,\njoka oli hyvitettävä. Silloin sateli Zoélle lahjoja, ja hän kalasteli\nkultarahoja sameasta vedestä.\n\nKerran aamulla, kun Muffat ei vielä ollut lähtenyt makuuhuoneesta, Zoé\npäästi pukuhuoneeseen herran, jonka kaikki jäsenet vapisivat. Nana oli\nmuuttamassa paitaa.\n\n-- Mitä kummia! Zizi! sanoi tyttö.\n\nSe oli todella Georges. Kun hän näki Nanan paitasillaan, kultakiharat\nalastomilla olkapäillä, hän heittäytyi Nanan kaulaan sulkien hänet\nsyliinsä ja suudellen häntä kaikkialle. Nana koetti pelästyneenä\npuolustautua änkyttäen puoliääneen:\n\n-- Lopeta toki, hän on tuolla! Tämä on typerää... Ja te, Zoé, oletteko\nhullu? Toimittakaa hänet pois! Piiloittakaa hänet alakertaan, minä\nkoetan tulla sinne.\n\nZoén täytyi työntää poikaa edellään. Alhaalla ruokasalissa Nana sitten\ntavatessaan heidät torui kumpaakin. Zoé nyrpisti huuliaan ja peräytyi\nhuonotuulisena sanoen, että hän oli tahtonut valmistaa rouvalle huvin.\nGeorges katseli Nanata onnellisena tavatessaan hänet taas, ja hänen\nkauniit silmänsä kostuivat kyynelistä. Nyt olivat ikävät ajat ohi; äiti\noli luullut hänen järkiintyneen ja päästänyt hänet Fondettesista\nPariisiin; asemalla hän oli kiireenvilkkaa ottanut ajurin tullakseen\npikimmiten lemmittyään syleilemään. Nyt hän haaveili saavansa asua\nlähellä Nanata samoin kuin etelässä maalla, missä hän paljain jaloin\nodotteli la Mignotten kamarissa. Ja kertoessaan juttuaan hän paloi\nhalusta kosketella tyttöä tämän kauhean erovuoden jälkeen; hän tarttui\nNanan käsiin, pisti sitten omat kätensä Nanan aamunutun väljiin\nhihoihin aina olkapäitä myöten.\n\n-- Rakastathan aina vauvaasi? kysyi hän lapsellisella äänellään.\n\n-- Varmasti rakastan häntä! vastasi Nana ja riuhtasihe itsensä irti\näkkinäisellä liikkeellä. Mutta sinähän hyökkäät kuin vihuri\nvaroittamatta lainkaan!... Tiedäthän, että minä en ole vapaa. Täytyy\nolla järkevä.\n\nGeorges, joka oli vallan sokaistunut pitkän kaipuunsa täyttymyksestä,\nei ollut edes huomannut, mihin hän oli joutunut. Nyt hänelle äkkiä\nselveni, että hänen ympärillään oli tapahtunut suuri muutos. Hän\nkatseli loistavaa, korkeata ruokailuhuonetta kattokoristeineen,\ngobeliineineen ja tarjoilupöytineen, joka hohti hopea-astioista.\n\n-- Oi niin! sanoi hän surullisesti.\n\nNana kielsi Georgesia tulemasta milloinkaan aamuisin. Iltapäivällä\nkello neljän ja kuuden välillä sopi, jos häntä huvitti, sillä silloin\noli Nanan vastaanottoaika. Kun poika katsoi sitten rukoilevasti Nanata\nsanomatta mitään, suuteli tämä häntä vuorostaan otsalle ja osoittautui\noikein kiltiksi.\n\n-- Ole järkevä! Minä koetan parhaani, mutisi hän.\n\nMutta totuus oli, että tämä tällainen ei häntä enää huvittanut. Georges\noli kyllä hänestä erittäin kiltti poika ja mukava toveri, mutta ei sen\nenempää. Kun Georges kuitenkin joka päivä tuli kello neljältä ja oli\nperin onnettoman näköinen, niin Nana suostui usein, kätki hänet\njohonkin kaappiin ja soi hänelle kauneutensa muruja. Georges ei enää\njuuri lainkaan lähtenyt talosta, johon hän kotiutui yhtä hyvin kuin\nNanan koirakin, \"Bijou\", ja molemmat olivat aina tytön kintereillä,\nomistaen molemmat aina hiukan hänestä, silloinkin kun hän seurustelikin\ntoisten kanssa, ja saivat sokeria ja hyväilyjä yksinäisyyden pitkinä\npuhteina.\n\nEpäilemättä rouva Hugon sai tietää pojan paluusta tuon huonon naisen\npauloihin, sillä hän riensi Pariisiin ja kehoitti vanhempaa poikaansa\nPhilippeä, joka tilapäisesti majaili Vincennesin garnisonissa,\nsaapumaan avuksi. Georges, joka piileili vanhemmalta veljeltään, joutui\nepätoivon valtaan ja pelkäsi joitakin voimakeinoja, mutta kun hän ei\nrakastuneisuudessaan ja hermostuksissaan osannut olla vaiti mistään, ei\nhän enää puhunut Nanalle muusta kuin veljestään, joka oli vankka poika\nja kykenisi tekemään mitä vaan.\n\n-- Ymmärräthän, että äiti ei tule sinun luoksesi, mutta hän lähettää\ntänne veljeni... Hän lähettää aivan varmaan Philippen tänne etsimään\nminua.\n\nEnsin Nana tunsi itsensä perin loukatuksi ja sanoi jyrkästi:\n\n-- Tahtoisinpa nähdä, uskaltaako hän! Olkoon kyllä luutnantti, mutta\nFrançois ajaa hänet ovesta ulos, ja vieläpä hyvää vauhtia!\n\nKun Georges alinomaa puheli veljestään, rupesi Nanakin ajattelemaan\nhäntä. Viikossa hän oppi tuntemaan hänet kiireestä kantapäähän ja\ntiesi, että hän oli hyvin pitkä, väkevä, ilomielinen, ja jossakin\nmäärin töykeä, ja sitäpaitsi hän kuuli joukon yksityiskohtia,\nsellaisiakin, kuin että hänellä oli hyvin karvaiset käsivarret ja\nsyntymämerkki hartioissa. Lopulta hänen ajatuksiinsa siinä määrin\nsyöpyi tuo mies, jonka hän ajattaisi ulos, että hän huudahti:\n\n-- Sanohan, Zizi, eikö veljesi kohta tule? Kaikesta päättäen hän on\nnahjus!\n\nKun Georges seuraavana päivänä oli kahden Nanan kanssa, François tuli\nkysymään, ottaisiko rouva vastaan luutnantti Philippe Hugonin. Georges\nlensi kalpeaksi ja mutisi:\n\n-- Saattoi arvatakin! Äiti puhui siitä minulle aamulla.\n\nHän vannotti tyttöä ilmoittamaan, että hän ei voisi ottaa häntä\nvastaan. Mutta Nana oli jo noussut tuoliltaan ja sanoi tulisesti:\n\n-- Miksikä en? Hän saattaisi luulla minua pelkuriksi. No, nyt saadaan\nnauraa... François, pyytäkää herraa odottamaan neljännes salissa ja\ntuokaa hänet sitten tänne minun luokseni.\n\nHän ei istuutunut vaan käveli kuumeentapaisesti uunin ja venetsialaisen\npeilin väliä, joka oli ripustettu italialaisen arkun yläpuolelle; ja\njoka kerta hän vilkaisi peiliin koetellen sopivaa hymyä. Georges oli\nhervottomana vaipunut sohvalle ja pelkäsi vavisten tulevaa kohtausta.\nNana käveli lattialla ja puhui katkonaisia sanoja:\n\n-- Neljännestunnin odottaminen rauhoittaa tuota poikaa... Ja jos hän\nluulee tulevansa ilotytön luo, niin hän nolostuu salin komeudesta...\nNiin, niin, katsele siellä nyt tarkasti kaikkea, hyvä ystävä. Siellä ei\nole halpahintaista roskatavaraa, siitä opit kunnioittamaan talon\nrouvaa. Miehiin ei auta muu kuin kunnioituksen herättäminen... Hm!\nJokohan neljännes on kulunut? Ei, tuskin kymmentä minuuttia. Oo, meillä\non runsaasti aikaa.\n\nHän ei voinut pysyä paikoillaan. Kun neljännestunti oli kulunut, hän\nlähetti Georgesin ulos, ja pojan täytyi vannoa, että hän ei kuuntelisi\noven takana, sillä se olisi sopimatonta, jos joku palvelijoista\nsattuisi näkemään. Kun Zizi meni makuuhuoneeseen, hän sanoi\nahdistuneella äänellä:\n\n-- Muista, hän on minun veljeni...\n\n-- Ole huoleti, vastasi Nana kopeasti, jos hän on kohtelias, niin minä\nolen myöskin.\n\nFrançois toi huoneeseen Philippe Hugonin, joka oli siviilipuvussa.\nEnsin Georges hiipi varpaillaan toiselle puolelle huonetta totellakseen\nNanata, mutta äänet pidättivät häntä. Hän kuvitteli kuulevansa riitaa,\nkorvapuusteja, jotakin kamalaa, mikä erottaisi hänet Nanasta ainiaaksi.\nHän ei voinut vastustaa haluaan kuunnella ovella. Hän ei kuullut\nsanottavasti mitään, sillä paksut oviverhot vaimensivat äänen. Hän\nerotti vain pari sanaa, jotka Philippe lausui, jotakin lapsesta,\nperheestä, kunniasta. Hän oli niin levoton lemmittynsä vastauksesta,\nettä hänen sydämensä alkoi tykyttää ja korvat suhista. Nyt Nana varmaan\nhuutaisi: \"Senkin narri!\" tai \"Antakaa minun olla rauhassa, minä olen\nomassa kodissani!\" Mutta mitään ei kuulunut, ei äännähdystäkään; Nana\noli kuin kuollut. Pian hän kuuli veljensä puheen käyvän yhä\nlempeämmäksi. Hän ei ymmärtänyt mitään, kun omituinen ääni saattoi\nhänet vallan pyörälle päästä. Nana nyyhkytti. Hetkisen poika oli\nristiriitaisten tunteiden vallassa, häntä halutti hyökätä huoneeseen,\nsyöksyä Philippen kimppuun. Mutta juuri silloin Zoé tuli sisään, ja\nhänen oli nopeasti häpeissään peräydyttävä oven luota, kun hänet oli\nnäin teossa yllätetty.\n\nMutta Zoé järjesteli vallan rauhallisesti kaapin liinavaatteita, kun\ntaas poika nojasi päätään ikkunaruutuun epävarmuutensa tuskissa. Zoé\nsanoi hetken äänettömyyden jälkeen:\n\n-- Onko teidän veljenne rouvan luona?\n\n-- On, vastasi poika tukehtuneella äänellä.\n\n-- Oletteko siitä levoton, herra Georges?\n\n-- Olen, hän sanoi vaivalloisesti ja kärsivin ilmein.\n\nZoé ei hätiköinyt. Hän pani pitsejä kokoon ja sanoi hitaasti:\n\n-- Se on turhaa... Kyllä rouva järjestää...\n\nMuuta he eivät puhuneetkaan, mutta Zoé ei lähtenyt huoneesta vaan\nhääräili siellä runsaan neljännestunnin olematta lainkaan huomaavinaan\nyltyvää epätoivoa, joka vaivasi poikaa ja teki hänet yhä kalpeammaksi,\nkun hänen nyt oli pakko hillitä itseään. Hän vilkuili salia kohti. Mitä\nihmeitä he tekivät siellä niin kauvan? Ehkä Nana itki yhä? Ehkä toinen\nraivopäissään oli lyönyt häntä? Kun Zoé vihdoin meni pois, riensi\nGeorges ovelle ja painoi korvansa siihen. Hän hämmästyi täydellisesti\nja pelkäsi menneensä päästään sekaisin, sillä hän kuuli salista\niloisuuden purkauksia, helliä ääniä, kuiskauksia, tukahtunutta\nhihitystä, jota nainen nauraa, kun häntä kutitetaan. Melkein heti sen\njälkeen Nana saattoi Philippen portaille vaihtaen hänen kanssaan\nsydämellisiä ja tuttavallisia sanoja.\n\nKun Georges rohkeni mennä saliin, hän näki tytön peilailemassa.\n\n-- No? kysyi hän ymmällään.\n\n-- Mitä sitten? sanoi Nana päätään kääntämättä. Sitten hän lisäsi\nhuolettomasti:\n\n-- Mitä sanoitkaan? Tuo sinun veljesi on hyvin kiltti!\n\n-- Kaikki on siis hyvin?\n\n-- Tietenkin, me olemme järjestäneet asian... Mikä sinua vaivaa?\nLuulisi melkein, että sinä tahdot tapella!\n\nGeorges ei ymmärtänyt mitään. Hän änkytti:\n\n-- Luulen kuulleeni... Etkö sinä ole itkenyt?\n\n-- Minäkö itkenyt? huudahti Nana ja katsoi poikaa tiukasti. Sinä\nuneksit! Miksi minä olisin itkenyt?\n\nPoika häkeltyi, ja Nana torui, ettei hän ollut totellut vaan vakoillut\noven takana. Kun Nana oli näin kiukkuinen, Georges saadakseen tietää\nsanoi hyväilevän alistuvalla äänellä:\n\n-- Veljeni...\n\n-- Veljesi huomasi heti, missä hän oli... Ymmärrät kai, että jos minä\nolisin ilotyttö, niin hänen olisi ollut syytä nuoruutesi ja perheesi\nkunnian vuoksi sekaantua asiaan. Oh, minä kyllä ymmärrän nuo tunteet\nhyvin... Ensisilmäykseltä hän käsitti tilanteen, ja hän käyttäytyi kuin\nmaailmanmies ainakin... Älä ole siis levoton, kaikki on selvää, ja hän\nkyllä rauhoittaa äitiäsi.\n\nHän lisäsi hymyillen:\n\n-- Saat muuten tavata veljesi täällä... Olen kutsunut hänet, hän saapuu\ntoisenkin kerran.\n\n-- Oi, hän tulee tänne! huudahti poika kalveten.\n\nHän ei puhunut sen enempää, eikä Philippeä enää mainittu. Nana pukeutui\nlähteäkseen ulos, ja Georges katseli häntä suurin, surullisin silmin.\nTosin hän oli hyvin mielissään, että juttu oli saatu järjestetyksi,\nsillä hän olisi mieluummin kuollut kuin rikkonut välinsä Nanan kanssa,\nmutta hänen tuntoaan kaiveli painostava tuska, hirveä suru, jota hän ei\nuskaltanut ilmaista. Hän ei saanut tietää, miten Philippe oli\nrauhoittanut äidin, mutta kolmen päivän päästä tämä matkusti näköjään\ntyytyväisenä Fondettesiin. Samana iltana Nanan luona hän hätkähti, kun\nFrançois ilmoitti luutnantin saapuneen. Tämä laski iloisesti leikkiä,\nkohteli veljeään kuin poikaviikaria, jonka hairahdukset eivät\nmerkinneet juuri mitään. Georges ei sydän raskaana rohjennut\nliikahtaakaan ja punastui vähimmästäkin kuin tyttö. Philippe,\njoka oli kymmentä vuotta vanhempi, ei milloinkaan ollut ollut hänen\ntoverinsa, ja Georges pelkäsi häntä kuin isää, jolle ei kerrota\nnaistuttavuuksista. Hän tunsi häpeänsekaista vastenmielisyyttä\nnähdessään veljensä käyttäytyvän perin vapaasti Nanan luona, nauravan\näänekkäästi ja nauttivan oivasta terveydestään. Kun hänen veljensä pian\nsaapui joka päivä, Georges lopulta tottui siihen. Nana säteili. Tämä\noli viimeinen hankinta talon vihkimisiin; ne vietettiin hienoston\nelämän pyörteessä kainostelematta, jossa oli yllin kyllin miehiä ja\nhuonekaluja.\n\nKerran iltapäivällä, kun molemmat Hugonin veljekset olivat Nanan luona,\ntuli kreivi Muffat sellaiseen aikaan, josta ei oltu sovittu. Kun Zoé\nsanoi, että rouvalla oli vieraita, vanhoja ystäviä, meni kreivi\nhienotunteisesti pois tahtomatta pyrkiä sisään. Kun hän illalla palasi,\notti Nana hänet vastaan loukatun naisen kylmällä vihalla.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän, en ole antanut aihetta loukata minua...\nYmmärrättekö, että kun olen kotona, voitte tulla sisään niinkuin\nmuutkin!\n\nKreivi oli nolo ja hölmistynyt.\n\n-- Mutta rakas ystävä ... koetti hän selitellä.\n\n-- Ehkä siksi, että minulla oli vieraita? Niin, täällä oli pari herraa.\nMitä luulette minun tehneen heidän kanssaan?... Naista osoitellaan\nsormella, kun ollaan olevinaan hienotunteisia rakastajia, mutta minua\nei totisesti osoitella!\n\nHän antoi vain vaivoin anteeksi. Syvimmältään hän oli iloinen.\nTällaisilla kohtauksilla hän piti kreiviä nöyränä ja hänen\nuskollisuudestaan vakuutettuna. Jo kauan sitten hän oli pakottanut\nkreivin sietämään Georgesia, sillä poika oli hauska, sanoi hän. Hän\nantoi Muffatin syödä päivällistä luonaan Philippen kanssa, ja kreivi\nosoittautui erittäin rakastettavaksi; heidän noustessaan pöydästä hän\nkysyi Philippeltä, oliko hän saanut tietoja äidiltään ja miten tämä\njaksoi. Sen jälkeen Hugonin veljekset, kreivi Vandeuvres ja Muffat\nkuuluivat avoimesti tähän taloon, jossa he puristivat toistensa kättä\nkuin läheiset ystävät. Näin oli paljon mukavampaa. Muffat oli ainoa,\njoka hienotunteisuudessaan ei tullut liian usein ja säilytti\njuhlallisen vierailusävyn. Kun Nana öisin istui lattialla\nkarhuntaljoillaan ja riisui sukkiaan, puhui kreivi ystävälliseen sävyyn\nnäistä herroista, etenkin Philippestä, joka oli oikea kunnian mies.\n\n-- Se on totta, he ovat kilttejä, sanoi Nana, joka istui edelleen\nlattialla muuttaen paitaa. Mutta näettekös, he eivät tiedä, kuka minä\nolen... Sana vain, ja minä ajan ulos heidät kaikki!\n\nKaikessa tässä loistossa ja keskellä tätä hovielämää Nanalla oli\nkuitenkin perin ikävä. Miehiä hänellä oli yön joka minuutiksi ja rahaa\nniin paljon, että sitä oli pukukaapin laatikoissakin, kampojen ja\nharjojen keskellä; mutta se ei enää tyydyttänyt häntä, sillä hän tunsi\nkuin jotakin tyhjää sisällään, jotakin autiota, joka sai hänet\nhaukottelemaan. Hän vietti toimetonta elämää, jossa samat ikävät hetket\npalasivat alituiseen. Huomispäivää ei ollut, hän eli kuin taivaan\nlinnut varmana ravinnostaan ja valmiina lepäämään ensimmäisellä\noksalla. Tieto, että hänestä pidettiin huolta, sai hänet viettämään\ntoimetonta elämää ilman pienintäkään rasitusta, nukahtaneena laiskaan\nja luostarimaiseen alistuvaisuuteen, ikäänkuin hänet olisi ilotyttönä\nteljetty tänne. Kun hän ei milloinkaan mennyt kaupungille muuten kuin\nvaunuissa, vieraantuivat hänen jalkansa kävelystä. Hän alkoi taas pitää\nsamoista asioista kuin lapsenakin, suuteli Bijouta aamusta iltaan,\nvietti aikaansa typerillä huveilla, odotellessaan vain miestä, jolle\nhän oli mieliksi, suvaitsevan väsyneesti, ja koko ajan hän ajatteli\nvain kauneutensa säilyttämistä, tunsi alituista halua tarkastella\nitseään, pestä ja parfymoida ruumistaan, ja hän piti ylpeytenään, että\nhän voi milloin tahansa ja kelle hyvänsä näyttäytyä alasti\ntarvitsematta punastua.\n\nHän nousi kello kymmenen. Hänen skotlantilainen rottakoiransa\nherätti hänet nuolemalla hänen kasvojaan. Sitten hän viitisen minuuttia\nleikki koiran kanssa, joka riehui hänen käsivarsillaan ja hänen\njalkojensa välissä, mikä loukkasi kreivi Muffatia. Bijou oli hänen\nmustasukkaisuutensa ensimmäinen kohde. Hänestä oli sopimatonta, että\neläin tällä tavoin nuuski peitteen alla. Sitten Nana meni\npukuhuoneeseensa kylpemään. Yhdentoista aikaan Francis tuli kampaamaan\nhäntä, mutta suuren hiuslaitteensa hän järjesti vasta iltapäivisin.\nKoska hänestä oli vastenmielistä syödä aamiaista yksin, oli hänen\nluonaan melkein aina rouva Maloir, joka aamuisin tuli eriskummaisine\nhattuineen hämäräperäisestä asunnostaan ja iltaisin palasi elämänsä\nsalaisuuteen, jota muuten kukaan ei kysellyt. Nanan ikävimmät hetket\nolivat kuitenkin ne kaksi tai kolme tuntia, jotka olivat aamiaisen ja\npäivällisen välillä. Tavallisesti hän pyysi vanhaa ystävätärtään\npelaamaan kanssaan besikkea tai joskus lukemaan \"Figarota\", jonka\nteatteriuutiset ja tiedot suuresta maailmasta huvittivat häntä; joskus\nhän avasi kirjankin, sillä hän kehui rakastavansa kirjallisuutta.\nPukeutumiseen meni häneltä aikaa kello viiteen, ja silloin hän vasta\nheräsi horrostilastaan, läksi ajelulle tai otti vastaan joukon miehiä,\nsöi usein ulkona päivällistä ja meni myöhään levolle noustakseen\nseuraavana päivänä yhtä väsyneenä aloittaakseen saman elämän.\n\nHänen suurin huvinsa oli ajaa Batignollesiin tervehtimään pikku\nLouisiaan ja tätiään. Saattoi sattua, että hän kahdeksi viikoksi unohti\nlapsensa, ja sitten hän kuin myrsky riensi hänen luokseen jalkaisin\nkainon äidin tavoin, vieden mukanaan hellyytensä osoitukseksi sellaisia\nlahjoja, joita tavallisesti viedään sairaalaan, tupakkaa tädille,\nappelsiineja ja leivoksia lapselle; tai sitten hän palatessaan\nlandoollaan Boulognen metsästä saapui juhlapuvuissa, joiden kirkuva\nkomeus hämmästytti kovin tuon yksinäisen kadun asukkaita. Rouva Lerat\nei lakannut pöyhkeilemästä, sen jälkeen kuin hänen veljentyttärelleen\noli käynyt näin mainiosti. Villiers-kadulle hän kuitenkin saapui\nharvoin, väittäen, että hänen paikkansa ei ollut siellä, mutta omalla\nkadullaan hän liikkui voitokkaana, ylen onnellisena, kun nuori nainen\ntuli neljä- tai viisituhatta frangia maksavissa puvuissaan, ja koko\nseuraava päivä häneltä meni näytellessään saamiaan lahjoja\nhämmästyneille naapureilleen ja kertoessaan, paljonko ne olivat\nmaksaneet. Nana tuli kernaimmin sunnuntaisin nauttimaan perhe-elämää,\nja jos Muffat näinä päivinä kutsui häntä jonnekin mukaansa, hän\nkieltäytyi hymyillen kuin keskisäädyn porvarinainen; hänelle ei\nsopinut, hänen oli syötävä päivällistä tätinsä luona, hänen oli käytävä\ntervehtimässä poikaansa. Kaikesta huolenpidosta huolimatta Louisraukka\noli alituiseen sairas. Hän oli nyt kolme vuotta vanha ja hänen olisi\npitänyt olla jo iloinen vekara. Mutta hänen kaulallaan oli ihottumia,\nja nyt alkoivat korvatkin vuotaa, mikä pani lääkärin epäilemään, että\npäässä oli luumätää. Nähdessään lapsensa näin kalpeana ja heikkona,\nlaihana ja iho keltaläiskäisenä Nana kävi vakavaksi, mutta enemmän\nkuitenkin hämmästyneeksi. Mikä tätä lapsikultaa vaivasi, kun se oli\nnoin raihnas? Ja kumminkin hänen äitinsä jaksoi niin hyvin!\n\nNiinä päivinä, jolloin lapsi ei askaruttanut Nanata, hän vaipui\nolemassaolonsa meluisaan yksitoikkoisuuteen, ajeli Boulognen metsässä,\nkävi teatterien ensi-illoissa; toisella sijalla olivat kaikki yleiset\npaikat, joissa oli tungoksiin saakka väkeä, Mabille, revyyt,\nkilpa-ajot; kuitenkin häntä kalvoi alati tämän kauhean, ällöttävän\ntoimettomuuden tyhjyys. Alituisista rakkausoikuistaan huolimatta hän\nheti yksin jäätyään ojenteli käsivarsiaan kuolemanuupuneesti.\nYksinäisyys teki surulliseksi, sillä silloin hän käsitti olonsa\ntyhjyyden ja ikävyyden. Vaikka hän luonnostaan olikin iloinen ja\nreipas, hän yksin ollen aina tuli alle päin ja teki yhteenvedon\nelämästään hokiessaan haukotustensa välillä.\n\n-- Oh, miten miehet ovat ikävystyttäviä!\n\nKerran palatessaan iltapäivällä konsertista hän huomasi\nMontmartre-kadun käytävällä naisen, jolla oli risaiset kengät, likainen\npuku ja sateesta likomärkä hattu. Nana tunsi hänet heti.\n\n-- Seis, Charles! huudahti hän kuskilleen.\n\nSitten hän huusi:\n\n-- Satin! Satin!\n\nKävelijät käänsivät päätään, ja koko katu katseli Nanata. Satin meni\nvaunujen luo, vaikka hän tahrasi hameensa kahta kauheammin sen pyöriin.\n\n-- Nouse tänne, tyttöseni, sanoi Nana levollisesti, välittämättä\nrahtuakaan kävelijöistä.\n\nSitten hän otti Satinin vaaleansinisiin vaunuihinsa, niin\nvastenmielisen näköinen kuin tämä olikin, ja sijoitti hänet istumaan\nhelmenharmaan chantillypitseillä reunustetun pukunsa viereen, ja koko\nkatuyleisö hymyili kuskin suurta arvokkuutta.\n\nTästä hetkestä Nanalla oli intohimo, joka askarrutti häntä. Satin oli\nhänen paheensa. Kun Satin oli sijoitettu tuohon Villiers-puistokadun\nisoon taloon, pesty ja puettu uusiin vaatteihin, hän kertoi\nkokemuksiaan Saint-Lazaresta, kuinka paljon ikävyyksiä hänellä oli\nsairaanhoitajattarista ja poliisikonnista, jotka olivat kirjoittaneet\nhänet siveysosaston kirjoihin. Nana joutui vihan vimmoihin, lohdutti\nSatinia, lupasi saada hänet noista kirjoista pois, vaikka hänen olisi\nmentävä itse ministerin luo. Mutta asia ei ollut kiireellinen, ja Nanan\nluota ei kukaan etsisi Satinia. Iltapäivisin alkoivat naisten väliset\nhellyydenosoitukset suuteloineen ja nauruineen, jotka poliisi oli\nkeskeyttänyt Laval-kadun yömajassa. Ensin he ottivat kaiken leikin\nkannalta, mutta sitten siitä tuli täysi tosi. Nana, joka Lauren luona\noli tuntenut vastenmielisyyttä, ymmärsi nyt asian. Aluksi hän\nkiihoittui ja suuttui, etenkin kun Satin neljännen päivän aamuna\nkatosi. Kukaan ei ollut huomannut hänen lähtöään. Hän oli livistänyt\nuudessa hameessaan himoten ilmaa ja kaivaten takaisin kaduille.\n\nSinä päivänä raivosi talossa sellainen myrsky, että palvelijat eivät\nuskaltaneet nostaa katsettaan eivätkä hiiskahtaa sanaakaan. Nana oli\nvähällä lyödä Françoisia, koska tämä ei ollut estänyt Satinia\nlähtemästä, mutta koetti sentään malttaa mieltään ja sanoi Satinia\nkurjaksi katutytöksi; tästä hän oppisi vastaisuuden varalle, ettei\npoimisi katuojasta mokomaa roskaväkeä. Rouva sulkeutui iltapäivällä\nhuoneeseensa, ja Zoé kuuli hänen nyyhkyttävän. Iltaa vasten hän käski\nvaljastamaan vaununsa ja ajoi Lauren luo. Hänen mieleensä oli\njuolahtanut, että hän löytäisi Satinen noilta halvoilta päivällisiltä.\nHän ei suinkaan tahtonut Satinia takaisin, hän vain haukkuisi häntä.\nSatin olikin siellä syömässä rouva Robertin kanssa ja purskahti\nnauramaan nähdessään Nanan. Vaikka Nana tunsi piston sydämessään, hän\nei kuitenkaan nostanut meteliä, vaan oli päinvastoin hellä ja\nmukautuva. Hän tarjosi samppanjaa, juotti viiden kuuden pöydän vieraat\nhumalaan ja otti mukaansa Satinin, sillä aikaa kuin rouva Robert\nkäväisi pesuhuoneessa. Mutta saatuaan Satinin kunnolla vaunuihinsa Nana\npuri häntä ja uhkasi ottaa hänet hengiltä, jos samanlaista vieläkin\nsattuisi.\n\nSama juttu uusiintui. Vähintään parikymmentä kertaa Nana traagillisena\npetetyn naisen raivossaan ajoi takaa tuota katutyttöä, joka kyllästyi\ntalon upeaan elämään ja sai oikun karata! Nana uhkasi antaa rouva\nRobertille ympäri korvia, eräänä päivänä hän suunnitteli jo\nkaksintaisteluakin; toinen heistä oli liikaa. Käydessään nyt\naterioimassa Lauren luona hän koristautui kaikilla jalokivillään ja\notti joskus mukaansa Louise Violainen, Maria Blondin, Tatan Nénén,\njoilla kaikilla oli loistokorunsa yllään. Palaneen rasvan katkussa,\njoka täytti kaikki kolme salia nämä naiset kaasun kellertävässä valossa\nvalossa näyttelivät loistoaan, ihastuneina saadessaan häikäistä\nkaupunginosan pieniä, köyhiä tyttöjä, jotka he syötyään ottivat\nmukaansa. Näinä päivinä Laure ahtaissa kureliiveissään ja kiiltävänä\nsuuteli kaikkia vieraitaan äidillisen hellästi. Mutta Satinin siniset\nsilmät ja puhtaat neitseelliset piirteet pysyivät koko ajan\nrauhallisina; kun molemmat naiset, Nana ja rouva Robert, purivat ja\nlöivät häntä kilpaillessaan hänestä, sanoi hän vain, että se oli\nnaurettavaa ja heidän olisi paras sopia keskenään. Satiniin eivät\nkorvatillikat vaikuttaneet lainkaan, sillä hän ei sentään voisi\njakautua kahtia, vaikka hän kuinka hartaasti olisikin tahtonut\nkummankin kilpailijan vuoksi. Loppujen lopuksi Nana vei hänet mukanaan,\nsillä siihen määrin hän uhrasi Satinille hellyyttä ja lahjoja; ja\nkostaakseen rouva Robert kirjoitteli Nanan rakastajille inhoittavia\nnimettömiä kirjeitä.\n\nKreivi Muffat oli jonkin aikaa ollut huolestuneen näköinen. Kerran hän\nnäytti Nanalle perin järkytettynä nimetöntä kirjettä, jossa tätä\nsyytettiin siitä, että hän muka petti häntä kreiviä Vandeuvresin ja\nHugonin veljesten kanssa.\n\n-- Se on valhetta! Se on valhetta! huudahti Nana pontevasti, ja hänen\näänensä kajahti uskottavan avomieliseltä.\n\n-- Vannotko? kysyi Muffat.\n\n-- Vannon! Minkä kautta vain haluat! Lapseni pään kautta!\n\nMutta kirje ei päättynyt tähän. Nanan suhde Satiniin paljastettiin\nmyöskin kerrassaan häpeämättömin ja hillittömin sanoin. Luettuaan sen\nNana hymyili.\n\n-- Nyt tiedän, mistä se on lähtenyt, sanoi hän.\n\nKun Muffat tahtoi, että Nana todistaisi kaiken valheeksi, vastasi tyttö\ntyyneesti:\n\n-- Eihän tuo asia sinua liikuta... Mitä se sinua vahingoittaa?\n\nNana ei kieltänyt tosiasiaa. Kreivi lausui kiihdyksissään inhonsa, Nana\nkohautti vain olkapäitään.\n\nMistä kreivi oli kotoisin? Tällainenhan oli kaikkialla vallan\ntavallista, ja hän luetteli ystävättäriään ja vannoi, että hienot\nnaiset olivat samaa maata. Jos häneen saattoi luottaa, niin se oli\nmaailman luonnollisin ja tavallisin asia. Mikä ei ollut totta, oli\nvalhetta; olihan kreivi juuri hetki sitten nähnyt, kuinka Nana oli\nsuuttunut, kun puhuttiin Vandeuvresista ja Hugoneista. Oo, jos niin\nolisi ollut, olisi kreivillä oikeus kuristaa hänet. Mutta miksi Nana\nnyt valheella kiertäisi asiaa, joka ei merkinnyt mitään? Ja hän lisäsi:\n\n-- Mitä se sinua haittaa?\n\nKun kohtauksesta ei tahtonut tulla loppua, sanoi Nana vihdoin jyrkällä\näänellä:\n\n-- Hyvä ystävä, jos tämä ei sinua miellytä, niin asia on\nyksinkertainen... Ovet ovat auki... Mikään ei pakota sinua jäämään\ntänne! Minut on otettava sellaisena kuin olen!\n\nKreivi vaikeni nolona. Pohjimmiltaan hän oli Nanan aatteista ihastunut.\nKun tämä taas huomasi valtansa, hän ei enää säästänyt kreiviä. Tästä\nlähtien Satinista tuli talon varsinainen asukas aivan julkisesti ja\nsamoin kuin muutkin. Vandeuvres ei kaivannut nimettömiä kirjeitä\nymmärtääkseen: hän laski leikkiä asiasta ja härnäili mustasukkaisesti\nSatinia. Philippe ja Georges puolestaan kohtelivat tyttöä kuin\ntoveriaan, löivät kättä hänen kanssaan ja laskettelivat hänelle hyvin\nkarkeita piloja.\n\nNanalle sattui seikkailu eräänä iltana, kun hän tuon katutytön\nhylkäämänä oli mennyt Lauren luo syömään päivällistä tapaamatta\nkuitenkaan Satinia. Hänen syödessään aivan yksin tuli ravintolaan\nDaguenet, jolla, vaikka hänestä olikin tullut vakava mies, oli tapana\njoskus käydä siellä, toivoen, että kukaan ei häntä näkisi tässä\nPariisin paheensopessa. Hän oli aluksi hämillään Nanan tapaamisesta,\nmutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka juoksevat pakoon. Hymyillen hän\nmeni Nanan luo ja kysyi saisiko hän istuutua samaan pöytään.\nHuomattuaan, että Daguenet laski leikkiä, Nana otti suurellisen, kylmän\nilmeensä ja sanoi kuivasti:\n\n-- Istukaa minne huvittaa. Me olemme yleisessä paikassa.\n\nKeskustelu, joka alkoi näin, oli kylläkin hullunkurinen mutta\njälkiruokaan tultaessa Nanasta se kävi ikäväksi, ja voidakseen\ntyydyttää palavan halunsa lyödä valttinsa pöytään hän nojasi siihen\nkyynärpäillään ja alkoi taas sinutella Daguenetia, sanoen:\n\n-- No, miten on sinun avioliittosi? Tuleeko siitä mitään?\n\n-- Tuskin, tunnusti Daguenet. Kun hän oli uskaltanut kosia Estelleä\nkreiviltä itseltään oli Muffat ollut niin jäätävän kylmä, että hän ei\nsaanut sanaa suustaan. Asia näytti melkein toivottomalta. Nana katsoi\nhäntä terävästi kirkkailla silmillään nojaten leukaa käsiinsä ja\nhymyillen ivallisesti.\n\n-- Vai niin! Vai olen minä petkuttaja, sanoi hän hitaasti. Vai niin!\nVai täytyy tuleva appiukkosi raastaa minun kynsistäni... No, noin\nälykkääksi pojaksi sinä olet aika typerä! Sinä kuljet kuin juorukello\nja panettelet minua sille miehelle, joka jumaloi minua ja kertoo\nminulle kaikki asiat!... Kuule, sinä menet naimisiin, jos minä tahdon,\npoikaseni!\n\nHetki sitten oli asia selvinnyt Daguenetille, ja hän käsitti olevansa\nNanan tahdon alainen. Siitä huolimatta hän jatkoi pilantekoaan eikä\ntahtonut päästä vakavaan käänteeseen. Kun hän lähteäkseen oli vetänyt\nhansikkaat käsiinsä, hän noudattaen mitä tarkimmin seuraelämän sääntöjä\nanoi Nanalta Estelle de Beauvillea vaimokseen. Tyttöä nauratti, kuin\nhäntä olisi kutitettu. Oi, tuota Mimi-poikaa! Häneen ei voinut millään\nsuuttua. Daguenetin menestys tämänkaltaisten naisten luona johtui hänen\nlempeästä äänestään, joka sai pehmeydellään ja soinnukkuudellaan tytöt\nsanomaan häntä \"Samettisuuksi\". Kaikki taipuivat kuullessaan hänen\nsointuvat imartelunsa. Daguenet tunsi voimansa ja tuuditti uneen Nanan\nvihan herkeämättömällä sanatulvalla, kertomalla uskallettuja juttuja.\nKun he sitten olivat syöneet, oli Nana ihastuksesta ruusunpunainen ja\njälleen valloitettuna vapisi hän ihastuksesta kävellessään käsikoukussa\ntämän miehen kanssa. Koska ilma oli kaunis, lähetti Nana vaunut pois,\nsaattoi Daguenetin tämän kotiin jalkaisin ja meni tietenkin sisään. Kun\nhän parin tunnin kuluttua pukeutui, hän sanoi:\n\n-- No, Mimi! Sinä tahdot siis yhä mennä naimisiin?\n\n-- Hitto vieköön, vastasi Daguenet, sehän on parasta, minkä voin\ntehdä... Tiedäthän vallan hyvin, että minulla ei enää ole penninpyörää.\n\nNana pyysi häntä napittamaan kengät. Oltuaan hetken ääneti hän virkkoi:\n\n-- Hyvä Jumala, minäkin tahdon... Minä autan sinua mäessä... Kuiva hän\non kuin tikku, se pienokainen, mutta koska se nyt on meille molemmille\nsydämenasia, niin... Niin, minä olen hyvänsuopa, minä järjestän sen\njutun...\n\nSitten hän purskahti nauruun ja heittäytyi selälleen, kaula vielä\npaljaana.\n\n-- Mutta mitä sinä annat minulle palkkioksi?\n\nDaguenet tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen olkapäitään\nkiitollisuuden hurmiossa. Nana oli hyvin iloinen, vapisi, koetti\nvastustella ja heittäytyi lopulta taapäin.\n\n-- Oo! Nyt minä sen tiedän, huudahti hän suudelmien kiihdyttämänä.\nKuulehan, mitä minä tahdon vaivoistani... Hääpäivänäsi sinä tulet minun\nluokseni... Ennen vaimoasi, ymmärrätkö!\n\n-- Kyllä. Kernaasti. Sovittu on! vastasi nuori mies ja nauroi täyttä\nkurkkua.\n\nSopimus huvitti heitä. Se oli heistä suurenmoisen hullunkurinen.\n\nSeuraavana päivänä Nana piti päivälliset; ne olivat tavalliset\ntorstaipäivälliset joilla olivat vieraina Muffat, Vandeuvres,\nHugonin veljekset ja Satin. Kreivi tuli aikaiseen. Hän tarvitsi\nkahdeksankymmentätuhatta frangia pelastaakseen Nanan parilta kolmelta\nvelkojalta ja lahjoittaakseen safiirikoristeen, jonka Nana mielellään\ntahtoi saada. Koska kreivi oli jo pahasti verottanut omaisuuttaan,\nkoetti hän saada lainaa, sillä hän ei uskaltanut myydä erästä\nmaatilaansa. Nanan neuvosta hän oli kääntynyt Labordetten puoleen.\nTämän mielestä summa oli kuitenkin liian suuri, mutta hän puhui siitä\nkähertäjälle, Francisille, joka kernaasti teki asiakkailleen\npalveluksia. Kreivi heittäytyi näiden kahden herran käsiin lausuen\nerikoisena toivomuksenaan, että hän itse ei joutuisi asiassa näkyviin,\nja nämä lupasivat molemmat pitää sen sadantuhannen frangin vekselin,\njonka kreivi hyväksyisi. Tätä kahdenkymmenentuhannen frangin korkoa he\npyytelivät anteeksi syyttäen sitä, että heidän oli ollut pakko kääntyä\nmuutamien kirottujen koronkiskurien puoleen. Kun Muffat antoi ilmoittaa\ntulostaan, oli Francis juuri päättämäisillään Nanan kampauksen.\nLabordette oli myöskin pukuhuoneessa niinkuin ainakin hyvä tuttava,\njonka läsnäolo ei merkitse mitään. Nähtyään kreivin hän pisti ison\ntukun seteleitä ihojauhepurkkien ja maalitölkkien keskelle, ja siinä\nmarmoripukupöydällä kreivi tunnusti vekselin. Nana pyysi Labordettea\njäämään päivällisille, mutta tämä kieltäytyi, koska hänen oli\nnäyteltävä Pariisia jollekin rikkaalle muukalaiselle. Kun Muffat vei\nhänet syrjään ja pyysi häntä noutamaan Beckerin jalokivikaupasta\nsafiirikoriste, jonka hän illalla aikoi yllätyksenä antaa Nanalle, otti\nLabordette heti tehtävän suorittaakseen. Puolen tunnin kuluttua Julien\nantoi kotelon salaa kreiville.\n\nNana oli päivällisten aikana levoton. Kahdeksankymmenentuhannen frangin\nnäkeminen oli saanut hänet suunniltaan. Oli kauheata ajatella, että\nnämä rahat menisivät kaikki kauppiaille! Se harmitti häntä. Jo liemen\naikana hän loistoisassa ruokasalissaan, jossa hopeat ja kristallit\nkimaltelivat, tuli surumieliseksi ja alkoi ylistellä köyhyyden onnea.\nHerrat olivat puetut hännystakkeihin, hänellä itsellään oli\nkoruompeleinen valkoinen silkkipuku, mutta Satin, joka oli vaatimaton,\noli mustassa silkkihameessa, kaulassa vain kultasydän, jonka joku\nystävätär oli hänelle lahjoittanut. François ja Julien hoitivat\ntarjoilua Zoén auttaessa, kaikki kolme perin juhlallisen näköisinä.\n\n-- Olipa, totta tosiaan, minulla paljon hauskempi, kun minulla ei ollut\nkolikkoakaan, hoki Nana.\n\nHänen oikealla puolellaan istui Muffat ja vasemmalla Vandeuvres, mutta\nheistä hän ei juuri välittänyt lainkaan, sillä häntä askarrutti vain\nSatin, jonka paikka oli häntä vastapäätä Philippen ja Georgesin\nvälissä.\n\n-- Eikö niin, rakkaani? hoki hän alituiseen. Kyllä me nauroimme\nsilloin, kun kävimme mummo Jossen koulussa Polonceau-kadulla!\n\nTarjottiin paistia. Molemmat naiset palasivat muistoihinsa vaipuen\nkeskustelemaan niistä; he saivat äkkiä halun penkoa nuoruutensa likaa,\nja tämä sattui aina, kun herrat olivat läsnä, sillä oli kuin heidät\nolisi vallannut hurja raivo heittää näiden päälle se lokaläjä, jolla he\nitse olivat kasvaneet. Herrat kalpenivat ja katsoivat toisiaan häveten.\nHugonin veljekset koettivat nauraa, Vandeuvres puolestaan siveli\nhermostuneesti partaansa, ja Muffat tuli kahta vertaa entistään\nvakavammaksi.\n\n-- Muistatko Victoria? kysyi Nana. Siinäpä oli turmeltunut poika, joka\nvei pikkutyttöjä kellariin!\n\n-- Muistan kyllä, oikein hyvin, vastasi Satin. Muistan aivan selvästi\nison kotipihasi. Siellä oli portinvartijanvaimo, jolla oli valtava\nluuta...\n\n-- Mummo Boche; hän on kuollut.\n\n-- Ja näen vieläkin teidän puotinne... Sinun äitisi oli hyvin paksu ja\nlihava. Kun me eräänä päivänä leikittiin, tuli sinun isäsi kotia\nsikahumalassa, oikein sikahumalassa!\n\nVandeuvres koetti saada puheenaihetta toiseksi katkaisemalla molempien\nnaisten muistelmat.\n\n-- Rakkaani, ottaisin mielelläni hiukan lisää tryffeliä... Se on vallan\nsuurenmoista. Eilen minä söin Corbreusen herttuan luona tryffeliä, joka\nei ollut läheskään näin hyvää.\n\n-- Julien, tarjotkaa tryffeliä! sanoi Nana lyhyesti.\n\nSitten hän taas jatkoi:\n\n-- Niinpä niin! Isä oli vallan kauhea... Ja kaikki menikin päin mäntyä!\nOlisitpa nähnyt sitä hävitystä, sitä kurjuutta!... Minä voin totisesti\nsanoa kokeneeni jos jotakin; on kerrassaan ihmeellistä, että olen\nselvinnyt kaikesta ehjin nahoin eikä minun ole käynyt niinkuin isän ja\näidin.\n\nNyt Muffat, joka hermostuneesti leikitteli veitsellään, uskalsi\nhuomauttaa:\n\n-- Ettepä kerro mitään hauskoja asioita.\n\n-- Mitä? Eivätkö ne ole hauskoja? huudahti Nana ja katsoi häntä\nmusertavasti. Kyllä minä sen uskon, että ne eivät ole hauskoja asioita.\nMutta meidän pitää saada leipää, rakkaani... Oo, te tiedätte vallan\nhyvin, että minä olen avomielinen ja puhun asioista, niinkuin ne ovat.\nÄitini oli pesijätär, isäni joi ja kuoli siihen. Kas niin! Ellei se\nsovi teille, jos te häpeätte minun perhesuhteitani, niin...\n\nKaikki panivat vastalauseensa. Miksi Nana otti tuolla tavoin pahakseen?\nHänen perhesuhteitaanhan kunnioitettiin. Mutta Nana jatkoi:\n\n-- Jos te häpeätti minun perhettäni, hyvä, menkää matkoihinne! Vaikka\nen olekaan sellainen nainen, joka kieltää isänsä ja äitinsä... Minut on\notettava sellaisena kuin olen ja heidät myös, käsitättekö!\n\nHe hyväksyivät hänet ja hänen isänsä sekä äitinsä ynnä koko\nmenneisyyden, sanalla sanoen kaiken, mitä hän vaati. Pöytään tuijottaen\nkaikki neljä herraa alistuivat; Nana piti kaikkivoivalla tahdollaan\nheitä vanhojen likaisten Goutte-d'Or-kadun aikuisten kenkärajojensa\nalla. Mutta hän ei luopunut vieläkään aseistaan: hänelle voitiin\nlahjoittaa aarteita, rakentaa palatseja, mutta kaikesta huolimatta hän\nsentään kaipaisi sitä aikaa, jolloin hän eli perunoista. Nuo typerät\nrahat olivat vain narripeliä, ne kuuluivat kaupustelijoille! Sitten\nhänen kohtauksensa meni ohi, haihtuen tunteelliseksi toivomukseksi elää\nyksinkertaista elämää, ja hän vakuutti käsi sydämellä, että hän toivoi\nkaikille ihmisille yksinomaan hyvää.\n\nSamassa hän huomasi Julienin, joka odotteli kädet riipuksissa.\n\n-- Mitä nyt? Tarjotkaa samppanjaa, sanoi hän. Miksi seisotte ja\ntuijotatte kuin hanhi?\n\nKoko kohtauksen aikana ei palvelijoista ainoakaan ollut vetänyt suutaan\nnauruun. He eivät olleet kuulevinaan tai ymmärtävinään rahtuakaan ja\ntulivat sitä majesteettisemmiksi, mitä enemmän rouva purki vihaansa ja\nunohti arvonsa. Julien kaatoi suutaan väräyttämättä samppanjaa\nlaseihin. Onnettomuudekseen François tarjotessaan hedelmiä tuli liiaksi\nkallistaneeksi maljakkoa, ja omenia, päärynöitä ja viinirypäleitä\nvalahti pöydälle.\n\n-- Kirottu tomppeli! kiljui Nana.\n\nPalvelija erehtyi nyt sanomaan, että hedelmät eivät olleet oikein\nvakavasti ladotut paikoilleen. Ne olivat liikahtaneet, kun Zoé oli\nottanut appelsiinin.\n\n-- Silloin Zoé on nauta, sanoi Nana.\n\n-- Mutta, rouva..., änkytti kamarineiti perin loukkaantuneena.\n\nÄkkiä rouva nousi paikaltaan ja käski kuninkaallisen mahtavasti:\n\n-- Nyt riittää... Kaikki ulos!... Emme tarvitse teitä enää!\n\nTämä rankaiseminen rauhoitti häntä. Hän muuttui heti ystävälliseksi ja\nrakastettavaksi. Jälkiruoka oli ihastuttavaa, ja herroja huvitti\ntarjoilla itse itselleen. Mutta Satin, joka oli kuorinut päärynän, söi\nsitä ystävättärensä selän takana nojaten tämän olkaan ja kuiskaillen\ntälle korvaan naurattavia asioita; sitten hän tahtoi jakaa päärynän\nviimeisen palan ja tarjosi Nanalle hampaillaan purtavaksi sen hänen\nsuustaan; kumpikin puri toistaan huuliin ja söi suudellen päärynän.\nHerrat panivat vastalauseensa, mutta katsoivat asiaa naurettavalta\nkannalta; Philippe sanoi, että naisten ei tarvinnut kainostella;\nVandeuvres kysyi, oliko hänen poistuttava; Georges otti Satinia\nvyötäisistä ja vei tytön takaisin paikalleen.\n\n-- Kylläpä olette ilkeitä, sanoi Nana, tehän saatte tyttöraukan\npunastumaan... Lapsi kuita, anna heidän pilailla. Tuo on meidän\nyksityisiä pikku asioitamme.\n\nSitten hän kääntyi Muffatin puoleen, joka vakavana oli katsellut\nkohtausta:\n\n-- Eikö niin, rakas ystävä?\n\n-- Aivan niin, mutisi kreivi ja nyökäytti hiukan päätään.\n\nKukaan ei enää pannut vastalauseitaan. Keskellä näitä herroja, joilla\noli kuulut nimet ja joiden esi-isät muinoin olivat suurella kunnialla\nkantaneet niitä, nämä kaksi naista istuen vastakkain katselivat\nhellästi toisiaan ja hallitsivat, käyttäen tyynesti väärin sukupuolensa\netuoikeuksia ja halveksien avoimesti miehiä. Ja herrat suostuivat\nsiihen.\n\nMentiin pieneen saliin juomaan kahvia. Kaksi lamppua valaisi pehmeästi\nruusunvärisiä seinäpapereja ja vanhan kullan vivahteissa hohtavia\ntaide-esineitä. Tähän aikaan yötä vaimennettu valo hohti arkkuihin,\npronsseihin, hopeakoristeisiin tai norsunluulla kaunistettuihin\nfajansseihin, korosti kiiltävää veistoslistaa tai lankesi läikehtien\nsilkinhohtoisille välipinnoille. Iltapäivätakka koruveistoksisessa\nuunissa oli palanut hiillokseksi, suloinen ja ikävöivä lämpö levisi\nsiitä ikkuna- ja oviverhojen alle. Tämä huone, jossa kaikki muistutti\nNanan arkielämää, jossa hänen hansikkaansa, lattialle pudonnut\nnenäliina ja avattu kirja olivat heitetyt huiskin haiskin, kuvasti\nhäntä itseään suuressa juhlapuvussa orvokkituoksuineen, ja siinä oli\nhänen järjestyksestä huolimattoman hutiluksen leimansa, joka vaikutti\nihastuttavalta kaiken loiston keskellä. Nojatuolit, leveät ja syvät\nkuin vuoteet, houkuttelivat ajan kulusta riippumattomaan uinailuun,\nhymyileviin hyväilyihin ja kuiskailuihin nurkkien siimeksessä.\n\nSatin istuutui sohvalle takan viereen. Hän oli sytyttänyt savukkeen.\nVandeuvres huvitteli panemalla toimeen mustasukkaisuuskohtauksen ja\nuhkasi lähettää Satinille kaksintaistelutodistajansa, jos hän vielä\nkerran unohtaisi velvollisuutensa. Philippe ja Georges asettuivat\nVandeuvresin puolelle, kutittivat ja nipistivät tyttöä niin, että tämä\nlopulta huudahti:\n\n-- Rakas! Koeta saada heidät pysymään aloillaan! Nyt ne hääräävät\nkaikki minun ympärilläni.\n\n-- Kas niin! Jättäkää hänet rauhaan, sanoi Nana vakavasti. Minä en\nsalli, että häntä kiusataan, kuulitteko... Ja sinä, rakkaani, mitä sinä\nheistä välität, kun he eivät ole tuon järkevämpiä?\n\nPunastunut Satin näytti heille kieltään ja meni pukuhuoneeseen, jonka\nisosta, avoimesta ovesta näkyi valkoinen marmori himmeäksi hiotun\nkaasulampun valossa. Nana keskusteli nyt näiden neljän herran kanssa ja\nesiintyi viehättävästi emäntänä. Hän oli sinä päivänä lukenut suurta\nhuomiota herättäneen romaanin, kertomuksen ilotytöstä, ja Nana paheksui\ntätä kuvausta, jota hän väitti vääräksi ilmaisten samalla harmistuneen\nvihansa mokomaa lokakirjallisuutta vastaan, joka muka oli kuvaavinaan\nluontoa, niinkuin kaikkea saattaisi kertoa! Ikäänkuin romaaneja ei\nkirjoitettaisikaan miellyttäväksi ajankuluksi! Kirjoihin ja näytelmiin\nnähden Nanalla oli varsin vakiintuneet mielipiteet: hän tahtoi\nhentomielisiä ja jaloja teoksia, sellaisia, jotka tuudittivat hänet\nunelmiin ja nostivat hänen sielunsa arkipäiväisyydestä. Kun sitten\nryhdyttiin keskustelemaan Pariisissa sattuneista rauhattomuuksista,\njotka olivat järkyttäneet kaikkien mieliä, sanomalehtien\npalokirjoituksista, katumellakoiden alkamisesta, jotka johtivat\njokailtaisten kokouksien vetoamisista asevoimaan, alkoi Nana soimata\ntasavaltalaisia. Mitä tuo roskajoukko, joka ei koskaan edes peseytynyt,\noikeastaan tahtoi? Eikö muka oltu onnellisia? Eikö keisari ollut tehnyt\nvoitavaansa kansan hyväksi? Kansa, se oli vasta vihoviimeistä\njoukkiota! Hän sen kyllä tunsi, hän osasi puhua siitä, ja samaan menoon\nhän unohti sen kunnioituksen, jota hän juuri hetki sitten pöydässä oli\nvaatinut omaisilleen, sekä soimasi heitä, inhoten ja peläten kuin\nainakin nainen, joka on onnistunut pääsemään korkealle. Juuri sinä\niltana hän oli \"Figarosta\" lukenut koomillisesti väritetyn selostuksen\nyleisestä kokouksesta, ja hän nauroi vieläkin siinä käytettyjä\nhampparisananparsia ja ulosviskatun juopporatin likaista naamaa.\n\n-- Oh, noita juoppoja! sanoi hän inhoavasti. Olisi hirvittävä\nonnettomuus kaikille, jos tehtäisiin tasavalta... Jumala varjelkoon ja\nsuojelkoon keisaria niin kauan kuin suinkin mahdollista.\n\n-- Jumala kuulee teidän rukouksenne, rakas ystävä, vastasi Muffat\nvakavasti. Keisari on voimakas!\n\nMuffatista oli mieluista, että Nanalla oli tämänkaltaiset tunteet.\nValtiollisista asioista he kumpikin olivat samaa mieltä. Vandeuvres ja\nkapteeni Hugon pilkkasivat herkeämättä \"hamppareita\", noita suurisuita,\njotka heti pötkivät pakoon nähdessään pajunetin. Georges oli vaiti,\nkalpea ja synkkä.\n\n-- Mikä vauvaa vaivaa? kysyi Nana huomatessaan pojan alakuloisuuden.\n\n-- Minuako? Ei mikään! Minä vain kuuntelen, vastasi hän.\n\nMaitta hän kärsi kovasti. Pöydästä noustessa oli hän kuullut Philippen\nlaskevan leikkiä Nanan kanssa, ja nyt Philippe, eikä hän itse, istui\ntytön luona. Hänen rintansa oli pakahtua, vaikka hän ei itsekään\ntietänyt todellista syytä siihen.\n\nHän ei voinut sietää, että Nana ja Philippe istuivat vierekkäin. Tuska\nnosti hänen päähänsä niin rumia ajatuksia, että häntä itseään hävetti.\nVaikka hän oli nauranut Satinille, suostunut Steineriin ja sen jälkeen\nMuffatiin, tunsi hän sydämessään vastenmielisyyttä ja raivoa\najatellessaan, että Philippe jonakin päivänä koskettaisi tätä naista.\n\n-- Hei! Tuossa on Bijou! virkkoi Nana lohduttaakseen poikaa ja antoi\ntälle koiran, joka oli nukahtanut hänen syliinsä.\n\nGeorges ilostui taas; olihan hänellä sentään jotain Nanasta, ellei\nmuuta niin pieni koira, joka oli lämmitellyt hänen polvillaan.\n\nKeskustelu kääntyi suureen pelihäviöön, joka oli sattunut\nVandeuvresille edellisenä iltana keisarillisessa klubissa. Muffat, joka\nei ollut peluri, lausui julki hämmästyksensä. Mutta Vandeuvres hymyili\nja vihjaisi pikaiseen tuhoonsa, josta Pariisi jo puhui: oli\nyhdentekevää, miten kuoli, pääasia oli kuolla hyvin. Nana oli jo jonkin\naikaa huomannut hänen hermostuneisuutensa; suun ympärillä oli väsynyt\nryppy ja vaaleissa silmissä leimahteli liekkejä. Vandeuvres säilytti\nylimyksellisen ylpeytensä ja elähtäneen rotunsa hienostuksen;\ntoistaiseksi vain lyhytaikainen huimaus iski silloin tällöin hänen\npelistä ja naisista verettömiin aivoihinsa. Kerran maatessaan yötä\nNanan luona hän oli peloittanut tätä kertomalla kauhean asian: hän\naikoi sulkeutua hevosineen talliinsa ja sytyttää se palamaan polttaen\nsekä itsensä että ratsut, sitten kuin hän oli menettänyt kaiken\nomaisuutensa. Tähän aikaan riippui hänen toivonsa hevosesta,\nLusignanista, jota hän piti valmiina kilpailemaan Pariisin kaupungin\nsuuresta palkinnosta. Hän eli tuosta hevosesta, joka tuki hänen\nhorjuvaa luottoaan. Nanan pyytäessä rahaa hän aina pyysi odottamaan\nkesäkuuhun, jolloin Lusignan ehkä voittaisi.\n\n-- Turhia, sanoi Nana leikillä, kreivi menettäköön, koska hän sittenkin\nnylkee muut putipuhtaiksi kilparatsastuksissa.\n\n-- Kesken kaikkea! Olen rohjennut antaa teidän nimenne eräälle\nhevoselleni, tammalle... Nana, Nana, se kuulostaa hyvältä. Ette\nsuinkaan ole siitä vihastunut?\n\n-- Vihastunut? Miksi? sanoi Nana sydämensä syvimmässä ihastuneena.\n\nHe keskustelivat edelleen ja puhuivat kohta tapahtuvasta teloituksesta,\njonka tyttö tahtoi ehdottomasti nähdä, kun Satin tuli pukuhuoneen\novelle ja kutsui rukoilevasti Nanata tulemaan. Tämä nousikin heti ja\njätti herrat mukaviin asentoihinsa polttelemaan loppuun sikarejaan ja\nkeskustelemaan vakavasta asiasta, nimittäin siitä, oliko kroonillinen\nalkoholisti, joka oli tehnyt murhan, edesvastuullinen. Zoé istui\npukuhuoneessa itkien ääneen ja välittämättä Satinin lohdutteluista.\n\n-- Mitä nyt? kysyi Nana hämmästyneenä.\n\n-- Rakas, puhu hänelle, sanoi Satin. Olen jo kaksikymmentä minuuttia\nkoettanut saada hänet järkiinsä... Hän itkee sitä, että sinä sanoit\nhäntä naudaksi.\n\n-- Niin, rouva!... Se on raskasta kuulla... Hyvin raskasta kuulla...,\nnyyhkytteli Zoé saaden taas uuden kohtauksen.\n\nTämä näky liikutti nuorta naista. Hän puhui ystävällisesti ja\nlohdullisesti, mutta kun toinen ei rauhoittunut, tarttui hän kumartuen\ntämän vyötäisiin ja sanoi tuttavallisen ystävällisesti:\n\n-- Todellakin, minä sanoin nauta, niin kuin kelle muulle tahansa.\nMitäpä siitä! Minä olin vihoissani... Minä olin väärässä, rauhoitu\ntoki!\n\n-- Ja minä pidän niin kauhean paljon rouvasta..., sopersi Zoé. Kaiken\nsen jälkeen, mitä olen tehnyt rouvan hyväksi...\n\nSilloin Nana suuteli kamarineitoa, ja osoittaakseen, ettei ollut\nvihoissaan, hän antoi Zoélle puvun, jota hän itse oli käyttänyt vain\nkolme kertaa. Heidän riitansa päättyivät aina lahjoihin. Zoé pyyhki\nnenäliinalla silmänsä ja meni hame käsivarsillaan pois. Hän sanoi, että\nkeittiössäkin oltiin kovin alakuloisia, että Julien ja François eivät\nvoineet syödä, sillä rouvan viha oli kokonaan turmellut heiltä\nruokahalun. Rouva lähetti heille louisdorin sovintorahoiksi. Hän ei\nsaattanut kärsimättä nähdä heitä surullisina.\n\nNana oli palaamassa saliin, mielissään siitä, että hän oli saanut\nriidan sovitetuksi, sillä se levottuutti häntä seuraavan päivän vuoksi,\nkun Satin kuiskasi innokkaasti jotakin hänen korvaansa. Hän valitti\noloaan ja uhkasi mennä matkoihinsa, jos nuo herrat vielä häntä\nhärnäisivät, ja vaati, että hänen rakastettunsa ajaisi ne kaikki ulos\nsiksi yöksi. Siitä saisivat oppia! Sitäpaitsi olisi ihanaa, jos he\nsaisivat olla yksin! Nana, joka taas joutui huoliinsa, sanoi, että se\nolisi vallan mahdotonta. Silloin Satin suuttui kuin ilkeä lapsi ja\nkäytti valtaansa.\n\n-- Minä tahdon, kuuletko... Lähetä ne pois tai minä menen matkoihini!\n\nSen sanottuaan hän meni saliin, jossa hän heittäytyi sohvalle ikkunan\nluo ja odotteli, ääneti ja ikäänkuin kuolleena suuret silmät\nkohdistettuina Nanahan.\n\nHerrat lausuivat mielipiteensä uusista rikosjuttuopeista;\nedesvastuuttomuus erinäisissä patologisissa tapauksissa oli kaunis\nkeksintö; sen mukaan ei enää olisi lainkaan rikollisia, vaan ainoastaan\nsairaita. Nana, joka nyökäytti hyväksyvästi, koetti keksiä keinon\nsaadakseen kreivi lähtemään. Toiset kyllä menisivät, mutta hän jäisi\nitsepintaisesti. Kun Philippe nousi mennäkseen pois, seurasi Georges\nheti hänen esimerkkiään; hän ei ollut pelännyt muuta kuin jättää\nveljensä yksin taloon. Vandeuvres viivytteli vielä muutaman minuutin ja\ntunnusteli maaperää; hän viipyi saadakseen tietää, olisikohan Muffatin\nsattumalta pakko luovuttaa paikkansa hänelle. Mutta kun hän näki tämän\nmukavasti varustautuvan yöpymään, ei hän enää ollut itsepäinen, vaan\nsanoi hienotunteisen miehen tavoin hyvästi. Mennessään ovea kohti hän\nohimennen näki Satinin liikkumattomat silmät. Silloin hän ymmärsi\nyskän, meni huvitettuna tytön luo ja puristi tämän kättä.\n\n-- Ette suinkaan ole vihainen? sanoi hän. Suokaa anteeksi... Sinä olet\nsittenkin kaikkein kaunein!\n\nSatin ei suvainnut sanallakaan vastata hänelle, vaan tuijotti\ntuijottamistaan kreiviä ja Nanata, jotka olivat kahden. Muffat, joka ei\nenää kainostellut, oli istuutunut naisensa viereen ja tarttunut tämän\nkäteen, jota hän suuteli. Nana koetti keksiä jotain tekosyytä ja kysyi,\noliko kreivin tytär Estelle nyt paranemaan päin. Kreivi oli edellisenä\npäivänä valitellut tämän lapsen surumielisyyttä; hän itse ei saattanut\npäivääkään iloita kotonaan, sillä hänen kreivittärensä oli aina ulkona\nja hänen tyttärensä alati jäätävän vaiti. Nana osoittautui näissä\nperhe-asioissa hyväksi neuvojattareksi, ja kun Muffat taas alkoi\nvalitella, sanoi hän:\n\n-- Miten olisi, jos naittaisit hänet?\n\nHän näet muisti Daguenetille antamansa lupauksen ja alkoi heti puhua\nasiasta. Mutta kreivi vimmastui kuullessaan tämän nimen. Siitä ei\nkoskaan tulisi mitään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut Nanalta!\n\n-- Oo! Sinä olet mustasukkainen, ja se on mahdollista!... Ajattele\nkumminkin! Minusta oli puhuttu hyvin paljon pahaa, minä olin\nraivoissani... Nyt minä joutuisin epätoivoon...\n\nMutta Muffatin olan yli hän huomasi Satinin katseen. Hän irrottautui\nrauhattomasti kreivistä ja sanoi vakavasti:\n\n-- Rakas ystäväni, tämä avioliitto on solmittava, minä en tahdo estää\ntytärtäsi tulemasta onnelliseksi... Tuo nuori mies on erinomainen,\nparempaa et ikinä tapaa.\n\nSitten hän alkoi perusteellisesti kehua Daguenetia. Kreivi oli taas\ntarttunut hänen käsiinsä; nyt hän ei enää kieltäytynyt, hän katsoisi,\nhän miettisi asiaa. Kun hän sitten puhui makuullemenosta, sanoi Nana\nkuiskaten, että hänelle ei sopinut ja ilmoitti verukkeensa. Oli\nmahdotonta; hän ei voinut hyvin; jos kreivi rakasti häntä, ei hän\nvaatisi sitä nyt. Kreivi oli kumminkin itsepäinen, kieltäytyi\nmenemästä, ja Nana oli jo suostumaisillaan, kun hän taas huomasi\nSatinin katseen. Silloin hän muuttui taipumattomaksi. Ei, se ei kävisi\npäinsä. Kreivi, joka oli perin järkytetty, ja näytti kärsivän\nankarasti, oli noussut seisomaan ja haki hattuaan. Mutta ovessa hänelle\nmuistui mieleen safiirikoriste, jonka kotelon hän tunsi taskussaan; hän\nolisi tahtonut piilottaa sen vuoteeseen, jotta Nana olisi löytänyt sen\njaloillaan mennessään levolle. Suuren lapsen tavoin hän oli ajatellut\nsitä yllätykseksi aina päivällisistä saakka. Häkeltyneenä ja\ntuskassaan, joutuessaan näin ajetuksi ulos, hän antoi äkkiä kotelon\nNanalle.\n\n-- Mikä se on? kysyi tämä. Totta tosiaan, safiirit... Siis tuo koriste!\nOlet oikein rakastettava!... Mutta kuulehan, rakas, onkohan tämä sama?\nIkkunassa se näytti paljon paremmalta.\n\nSiinä oli hänen kiitoksensa; hän lähetti kreivin menemään. Tämä huomasi\nSatinin, joka loikoi ääneti ja odotellen. Hän katsoi molempia naisia,\nei inttänyt enää, vaan meni kiltisti ulos. Eteisen ovi oli tuskin\nennättänyt sulkeutua, kun Satin tarttui Nanata vyötäihin, tanssi ja\nlauloi. Sitten hän juoksi akkunaan:\n\n-- Vilkaisenpa täältä ylhäältä, miltä hän näyttää katukäytävällä!\n\nIkkunaverhojen suojassa molemmat naiset nojautuivat kaiteen\nristikkorautoihin. Kello löi yksi. Tyhjällä Villiers-puistokadulla\nloisti kaksi riviä kaasulyhtyjä maaliskuun kosteassa yössä, jota\nkiivaat, sateiset tuulenpuuskat humistuttivat. Rakentamattomat tontit\nolivat kuin mustia reikiä; rakenteilla olevat talot telineineen\npyrkivät mustaa taivasta kohti. Naiset nauroivat ääneen nähdessään\nMuffatin selän, kun hän käveli märkää katukäytävää ja loi varjonsa\nuuden Pariisin kylmälle ja tyhjälle alueelle. Mutta Nana vaiensi\nSatinin:\n\n-- Ole varuillasi, poliiseja!\n\nHe tukahduttivat naurunsa ja katselivat arasti kahta tummaa olentoa\npuistokadun toisella puolen, jotka astelivat täsmällisin askelin.\nKeskellä loistoaan, omassa naisellisessa kuningaskunnassaan, jossa\nhäntä toteltiin ilman vastaväitteitä, Nanassa säilyi kauhu poliiseja\nkohtaan, eikä hän antanut puhua niistä sen enempää kuin kuolemastakaan.\nHänestä oli vastenmielistä, jos joku poliisi katseli hänen taloaan.\nEihän koskaan saattanut tietää, mitä noilla ihmisillä oli tekeillä!\nNehän saattoivat sangen pian luulla heitä ilotytöiksi, jos kuulisivat\nheidän nauravan tähän aikaan yöstä. Satin puristautui hiukan väristen\nNanata kohti. He jäivät kuitenkin paikoilleen, sillä heidän\nuteliaisuuttaan kiihoitti lähenevä lyhty, jonka valo tanssi ajotien\nvesilätäköissä. Sitä kantoi ijäkäs lumpunkokoojatar, joka tarkasteli\nkatuojia. Satin tunsi naisen.\n\n-- Kas vaan! Sehän on kuningatar Pomaré pajuvaipassaan!\n\nTuulenpuuskan paiskatessa vettä heidän kasvoilleen Satin kertoi\nkuningatar Pomarén tarinan. Oh, hän oli ennen muinoin oiva tyttö, jonka\nkauneus herätti koko Pariisin huomiota, ja hänellä oli oma tyylinsä\nkohdella miehiä ylimielisesti kuin eläimiä, ja monet korkea-arvoiset\nherrat itkivät hänen porraskäytävässään! Nyt hän ryypiskeli,\nlaitakaupungin naiset juottivat hänelle absinttia saadakseen nauraa\nilokseen kuningatar Pomarélle, ja katupojat heittelivät häntä kivillä\njuosten hänen perässään. Surkeata, kuningatar oli vajonnut lokaan. Nana\nkuunteli ja tunsi ruumistaan jäätävän.\n\n-- Saatpa nähdä, lisäsi Satin.\n\nHän vihelsi kuin mies. Lumpunkokoojatar, joka oli ikkunan alla, nosti\nkasvojaan ja näytti niitä lyhdyn keltaisessa valossa. Tästä\nrääsykasasta näkyi rikkinäisen silkkihuivin alta sinertävä, ryppyinen\nja raihnainen naama, hampaaton reikä suun kohdalla ja turvonneiden\nluomien ympäröimät tulehtuneet silmät. Nähdessään tämän juoppouteen\nvajonneen ilotytön hirvittävän vanhuuden Nana muisti äkkiä Chamontin ja\nIrma d'Anglarsin, tuon vanhan synnintekijättären, joka vuosien ja\nkunnianosoitusten kukkuroimana nousi portaita linnaansa koko kyläkunnan\nsyvään kumartaessa. Kun Satin yhä vihelteli ja nauroi akalle, joka ei\nsaattanut nähdä häntä, sanoi Nana vakavasti:\n\n-- Lopeta toki! Poliisit! Menkäämme sisään!\n\nSamat täsmälliset ja tahdikkaat askeleet kaikuivat taas kadulla. Naiset\nsulkivat akkunan. Kun Nana vilusta väristen kääntyi saliinsa päin, oli\nhän hetken kuin lumoutunut nähdessään sen, aivan kuin hän olisi jo\nunohtanut koko loiston ja tullut johonkin vieraaseen paikkaan. Huoneen\nilma oli jälleen niin leppeä, niin tuoksuja täynnä, että hän tunsi\nitsensä onnen yllättämäksi. Aarteiden paljous, vanhat huonekalut,\nhopea- ja kultakankaat, norsunluuteokset, pronssit, kaikki ne\nuinailivat lamppujen ruusunhohteessa; koko äänetön talo tuntui\nsuurenmoiselta ja loistavalta juhlasaleineen, väljine, mukavine\nruokailuhuoneineen, leveine, kodikkaine portaineen, joita kattoivat\nmatot ja reunustivat istuimet. Oli, kuin hän itse äkkiä olisi kasvanut\nja hänen olemuksensa laajentunut samassa määrin kuin hänen tarpeensa\nhallita ja nauttia hävityskiihkostaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen\nsiinä määrin tuntenut sukupuolensa voimaa. Hän katseli hitaasti\nympärilleen ja sanoi syvämietteisesti ja vakavasti:\n\n-- Oo, täytyy hyötyä nuoruudestaan!\n\nSatin oli jo heittäytynyt pitkälleen karhunnahoille makuuhuoneeseen ja\nhuuteli häntä.\n\n-- Ala jo tulla! Riennä! Tule!\n\nNana riisuutui pesuhuoneessa. Joutuakseen mahdollisimman nopeasti hän\ntarttui kaksin käsin paksuun, vaaleaan tukkaansa ja antoi kiharoiden\nvalua hopeaiseen käsisoikkoon, johon rakeiden tavoin satoi pitkiä\nhiusneuloja kilahtaen puhdasta metallia vastaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSunnuntaina, ensimmäisenä lämpimänä kesäkuun päivänä, pidettiin\nBoulognen metsässä kilparatsastukset Pariisin kaupungin suuresta\npalkinnosta, vaikka taivas uhkasikin ukkosta ja sadetta. Aurinko oli\nnoussut punaisessa usvassa, mutta kun ensimmäiset vaunut yhdentoista\naikaan saapuivat Longchampsin radalle, ajoi etelätuuli pilvet pois, ja\nharmaat usvat hävisivät pitkinä riekaleina, joiden välistä\ntummansininen taivas kasvoi taivaanrannasta toiseen. Auringonsäteet\nkahden pilven välistä kirkastivat kaiken: ruohikon, joka vähitellen\ntäyttyi vaunuista, ratsumiehistä ja jalankulkijoista, toistaiseksi\ntyhjän radan palkintotuomarimajoineen, maalipatsaan, tiedoitusmastot ja\naidatun satuloimispaikan vastapäätä olevat viisi samansuhtaista\ntiilistä ja hirsistä rakennettua katsojalavaa. Etäällä oli laaja\ntasanko, joka kylpi auringonvalossa pienine puineen ulottuen länteen\nSaint-Cloudin ja Suresnesin metsäisille kukkuloille, joita rajoitti\nMont-Valerienin ankarat ääriviivat.\n\nNana oli niin innostunut, kuin suuri palkinto olisi määrännyt hänen\nkohtalonsa, ja tahtoi asettua aitauksen lähelle maalipatsaan luo. Hän\noli tullut aikaiseen ensimmäisten keralla hopeahelaisessa landoossaan,\njonka eteen oli valjastettu neljä komeata valkoista hevosta, kreivi\nMuffatin lahja. Kun hän ilmestyi ruohokentän sisäänkäytävän luo\nedessään kaksi ratsastajaa vasemmanpuolisilla hevosilla ja takanaan\nkaksi liikkumatonta lakeijaa, tuli väkijoukossa tungos, kuin kuningatar\nolisi ajanut ohi. Hänen upea pukunsa oli soinnutettu Vandeuvresin\ntallin väreihin, siniseen ja valkoiseen: liivi ja tunika sinistä\nsilkkiä, joka ruumiinmukaisesti kietoutui hänen ympärilleen takaa hyvin\nröyhellettynä ja paljastaen hänen reisiensä kaaret; alla oli valkoinen\nsilkkihame valkoisine hihoineen ja silkkivöineen, ja kaikki oli\nkoristettu hopeapitsillä, joka loisti päivänvalossa. Ollakseen vieläkin\nenemmän jockeyn näköinen hänellä oli päässä sininen poimulakki ja\nvalkoinen sulka tukassa, jonka kullankeltaiset kiharat aaltoilivat\npuoliväliin selkää kuin suunnaton punakeltainen harja.\n\nKello löi kaksitoista. Oli siis vielä odotettava kolme tuntia, ennen\nkuin kilpailut suuresta palkinnosta alkaisivat. Kun landoo oli\nasettunut aitauksen luo, järjesti Nana olonsa mahdollisimman mukavaksi,\naivan kuin olisi ollut kotonaan. Hänelle oli pälkähtänyt päähän ottaa\nmukaansa Bijou ja Louis. Koira, joka oli kiivennyt hänen syliinsä,\nvärisi huolimatta ilman lämpimyydestä ja pitseillä ja nauhalla\nkoristeltu lapsi näytteli poloisia vaaleankeltaisia kasvojaan, jotka\nolivat raittiissa ilmassa tavallista kalpeammat. Välittämättä\nnaapureistaan Nana keskusteli hyvin äänekkäästi Georges ja Philippe\nHugonin kanssa, jotka istuivat etuistuimella häntä vastapäätä\nsellaisessa valkoisten ruusujen ja sinisten lemmikkien paljoudessa,\nettä olivat uponneet niihin hartioitaan myöten.\n\n-- Kun hän ikävystytti minut lopullisesti, niin ajoin hänet ulos... Nyt\nhän on mulkoillut kaksi päivää kuin härkä.\n\nHän puhui Muffatista, mutta ei maininnut riidan todellista syytä.\nKreivi oli näet Nanan makuuhuoneesta löytänyt miehen hatun; Nana oli\nikävissään saanut tyhmän päähänpiston ja ottanut luokseen erään\nohikulkijan.\n\n-- Ette usko, kuinka naurettava hän on, jatkoi tyttö huvitettuna omasta\nkertomuksestaan. Pohjaltaan hän on oikea tekopyhä... Niinpä hän aina\niltaisin lukee rukouksensa. Se on ihan totta. Hän luulee, että minä en\nsitä huomaisi, sillä minä menen aina ensin vuoteeseen enkä tahdo\nnolostuttaa häntä; mutta minä katselen häntä salaa; hän supisee ja\ntekee ristinmerkkejä, kun hän on kääntynyt kivutakseen minun ylitseni\nseinän puolelle.\n\n-- Sepä on vallan hullunkurista, mutisi Philippe. Siis ennen ja\njälkeen?\n\nNana nauroi ääneen.\n\n-- Vallan oikein, sekä ennen että jälkeen. Kun minä nukahdan kuulen\nhänen mutisevan jälleen... Mutta kaikkein pahinta on, että me emme enää\nvoi riidellä, sillä silloin hän tulee jumaliseksi. Minä olen aina\nuskonut Jumalaan. Niin pilkatkaa te, minkä huvittaa, mutta se ei estä\nminua uskomasta, mitä uskon... Mutta hän on sentään liian\nikävystyttävä, hän nyyhkyttää, puhuu omantunnonvaivoistaan.\nToissapäivänä oli hänellä riidan jälkeen oikea kohtaus, ja minua vallan\npeloitti...\n\nHän keskeytti sanoakseen:\n\n-- Katsokaahan! Tuolla tulevat Mignonit. Mitä ihmeitä! Eivätkö olekin\nlapset mukana... Kylläpä pienokaiset ovat koreasti puetut.\n\nMignoneilla oli yksiväriset vaunut, rikastuneiden poroporvarien\nkömpelöä loistoa. Rosella oli harmaa silkkipuku, ja hän hymyili\nnähdessään, miten tyytyväisiä olivat Henri ja Georges, jotka istuivat\netupuolella puettuina kasvun varalta tehtyihin kouluvaatteihinsa. Mutta\nkun hänen vaununsa pysähtyivät aitauksen luo, ja hän näki Nanan istuvan\nkukkien keskellä voitokkaan näköisenä, vaunujen edessä neljä hevosta ja\npalvelijoilla liverit, hän nipisti happamasti suutaan ja käänsi\nkatseensa muualle. Mignon oli sensijaan terveen ja iloisen näköinen ja\nhuiskutti tervehdykseksi kädellään. Hän ei periaatteesta sekaantunut\nnaisten riitoihin.\n\n-- Kesken kaiken, jatkoi Nana, tunnetteko erästä pientä, hyvin hienoa\nherraa, jolla on huonot hampaat?... Erästä herra Venotia? Hän tuli tänä\naamuna luokseni.\n\n-- Herra Venot, sanoi Georges hämmästyen. Se on mahdotonta! Hän on\njesuiitta.\n\n-- Vallan oikein! Sen saattoi arvata! Oh, ette voi aavistaakaan, mistä\nme keskustelimme. Se oli perin hullunkurista!... Hän puhui minulle\nkreivistä ja hänen eripuraisesta avioliitostaan ja pyytämällä pyysi\nminua palauttamaan perheeseen onnen... Hän oli kyllä hyvin kohtelias,\npelkkää hymyä... Minä vastasin, että minäkään en tahtonut sen enempää\nja lupasin saada kreivin ja kreivittären sopimaan keskenään... Ei, tämä\nei ole leikinlaskua; olisin iloinen, jos näkisin nuo ihmiset\nonnellisina! Se helpottaisi minun asemaani, sillä kreivi on kuolettavan\nikävä.\n\nTässä sydämestä lähteneessä valitushuudossa hän erehdyksessä paljasti\nviime kuukausien väsymyksensä. Sitä paitsi kreivillä oli ilmeinen puute\nrahoista; hän oli huolissaan, sillä hänen Labordettelle antamansa\ntunnuste oli jäämäisillään lunastamatta.\n\n-- Tuollahan kreivitär näkyy istuvankin, sanoi Georges, joka tarkoin\ntähysteli katsojaparvekkeita.\n\n-- Missä? huudahti Nana. Kyllä vauvalla on tarkat silmät... Philippe,\npidä päivänvarjoani!\n\nMutta Georges ehätti ennen veljeään hurmaantuneena saadessaan pitää\nkädessään sinistä, hopearipsuista silkkivarjoa. Nana katseli\nsuunnattomalla kaukoputkella katsojaparvekkeita.\n\n-- Vallan oikein! Minä näen hänet, sanoi hän lopulta. Parvekkeen\noikealla puolella pilarin lähellä, eikö niin? Hänellä on malvanvärinen\npuku ja tyttärellä valkoinen... Kas vaan, Daguenet menee tervehtimään\nheitä!\n\nPhilippe kertoi Daguenetin läheisestä avioliitosta tuon tikun,\nEstellen, kanssa. Nyt asia oli jo päätetty ja kuulutus otettu.\nKreivitär oli aluksi vastustanut avioliittoa, mutta kreivi oli huhun\nmukaan ajanut tahtonsa läpi. Nana hymyili.\n\n-- Minä tunnen sen jutun, uskokaa pois, sanoi hän. Paulille se on\nonnenpotkaus. Hän on kiltti poika ja ansaitsee sen.\n\nHän kallistui Louisin puoleen:\n\n-- Sano, onko sinulla hauska?... Kylläpä ilmeesi on vakava!\n\nLapsi katseli kaikkea hymyilemättä vähääkään. Hänen kasvoillaan oli\nvanhan ihmisen ilme, ikäänkuin hän olisi näkemästään saanut surullisia\najatuksia. Bijou, jonka oli pakko luopua emäntänsä hameista, koska tämä\nliikkui liikaa, oli väristen ryöminyt pojan hoiviin.\n\nRuohokenttä alkoi täyttyä ihmisistä. Vaunuja tuli alituiseen\nloppumattomana ja tiheänä jonona. Niiden joukossa oli iso omnibus, la\nPauline, joka toi viisikymmentä matkustajaa ja asettui parvekkeiden\noikealle puolelle, metsästysrattaita, viktoria-vaunuja, komeita\nkuomuvaunuja samassa sekamelskassa kurjien ajurirattaiden kanssa, joita\nhevoskaakit vetivät, englantilaisia nelivaljakkoja ja mail-coacheja,\npostivaunuja, joiden omistajat istuivat katolla palvelijain\nvartioidessa samppanjakoreja vaunujen sisällä; edelleen keveitä\nkiesejä, joiden suunnattomat pyörät heittivät säteitä, keveitä vaunuja,\njoilla oli edessä perättäin kaksi hevosta, ja jotka olivat yhtä hienot\nkuin kellonkoneistot ja tulivat kulkusten kilkattaessa. Silloin tällöin\njoku tuli ratsain, ja ihmisten hyökyaalto myllersi ajoneuvojen\nlomitse. Ruohikolle ei enää kuulunut etäinen pyörien räminä Boulognen\nmetsän puistokäytäviltä, sillä se muuttui äkkiä yhtämittaiseksi\näänenhuminaksi; muuta ei kuulunut kuin lisääntyvän väkijoukon hälinä,\nhuudot, vuorosanat ja piiskaniskut; ja kun aurinko taas pilkisti\ntuuleen ajaman pilven reunasta, loistivat sen säteet kuin kultavirta,\nsytyttäen valjaat ja kiilloitetut vaununkorit hohtamaan, naisten puvut\nsäteilivät kirkkauttaan ja kuskit loistivat pitkine piiskoineen\nkorkeilla istuimillaan vaaleassa udussa.\n\nLabordette astui vaunuista, joissa Gaga, Clarisse ja Blanche de Sivry\nolivat suoneet hänelle paikan. Kun hän riensi radan yli tullakseen\nsatuloimispaikalle, pyysi Nana Georgesia huutamaan hänen puolestaan.\n\n-- Mikä on nyt minun kertoimeni? kysyi hän nauraen.\n\nHän tarkoitti Nanata, tammaa, joka oli joutunut häpeällisesti\ntappiolle Dianan palkinnosta ratsastettaessa eikä vielä huhti- tai\ntoukokuullakaan ollut voinut ottaa osaa kolmivuotisten hevosten \"Des\nCars\"-ratsastukseen, jonka Lusignan, Vandeuvresin tallin toinen\nhevonen, oli voittanut. Lusignanista oli siitä hetkestä saakka tullut\nyleisön suosikki, ja sen kerroin oli eilisestä saakka kaksi yhtä\nvastaan.\n\n-- Yhä vain viisikymmentä, vastasi Labordette.\n\n-- Hitto vieköön! Minä en ole kallis, sanoi Nana, jota tämä pila\nhuvitti. Silloin en huoli itsestäni... Ei, en totisesti uskalla edes\nyhtä louisdoria itsestäni.\n\nLabordette, jolla oli kovin kiire, aikoi mennä, mutta Nana huusi hänet\ntakaisin. Hän tahtoi saada Labordettelta jonkun vihjeen. Kun tällä oli\nsuhteita valmentajiin ja jockeyhin, sai hän aina tietoja talleista.\nHänen ennustuksensa olivat toteutuneet parikymmentä kertaa. Häntä\nsanottiinkin vedonlyöjien kuninkaaksi.\n\n-- Sanokaahan, mille hevosille voisi uskaltaa! sanoi Nana. Miten\nenglantilaisen hevosen laita on?\n\n-- Spirit? Kolme... Valerio II samoin kolme... Sitten muut: Cosinus\nkaksikymmentäviisi, Hasard neljäkymmentä, Boum kolmekymmentä,\nPichenette kolmekymmentäviisi, Frangipani kymmenen...\n\n-- Ei, englantilaisesta en lyö vetoa, en ainakaan minä. Minä olen\nisänmaallinen... Ehkä sentään Valeriosta; Corbreusen herttua näytti\näsken olevan loistavalla tuulella... Mutta miten liekin, minä uskallan\nLusignanista viisikymmentä louisdoria, vai mitä sinä arvelet?\n\nLabordette katsoi tyttöä omituisesti. Nana kumartui ja puhui hiljaa,\nsillä hän tiesi, että Vandeuvres antoi Labordetten lyödä vetoja\npuolestaan \"bookmakerien\" luona voidakseen itse pelata sitä\nvaivattomammin. Jos Labordette tiesi jotain, voisihan hän sanoa sen\nNanalle. Mutta hän ei tahtonut puhua mitään ja sai Nanan luottamaan\nhänen vainuunsa; hän kyllä sijoittaisi nuo viisikymmentä louisdoria\nparhaansa mukaan, eikä Nana tulisi sitä katumaan.\n\n-- Mistä hevosesta vain tahdot! huudahti Nana iloisesti ja päästi hänet\nmenemään. Älä sentään Nanasta, sillä se on kaakki!\n\nVaunuissa naurettiin valtavasti. Nanan sanat olivat nuorista herroista\nsangen hauskat; Louis, joka ei käsittänyt asiasta mitään, katseli\nkalpeilla silmillään äitiään, jonka nauru ja huudahdukset\nhämmästyttivät häntä. Labordette ei kuitenkaan päässyt poistumaan.\nRose Mignon oli vilkuttanut hänet luokseen ja antoi hänelle\nvetomääräyksiään, jotka Labordette merkitsi muistikirjaansa. Sitten\nhäntä huusivat luokseen Clarisse ja Gaga, jotka tahtoivat muuttaa\nvetojaan; he olivat ihmisjoukossa kuulleet yhtä ja toista eivätkä enään\ntahtoneet lyödä vetoa Valerio II:sta vaan valitsivat Lusignanin;\nLabordette merkitsi heidän vetonsa ilman muuta järkähtämättömän\ntyynesti. Lopulta hän läksi ja katosi radan toiselle puolelle kahden\nparvekkeen väliin.\n\nVaunuja tuli yhä. Nyt muodostui niistä jo viides rivi, valtava tumma\njoukko pitkin aitausta, kirjava valkoisten hevosten aiheuttamista\ntäplistä. Vieläkin etäämpänä oli muita vaunuja joukottain, erillisinä\nja kuin ruohikkoon tarttuneina, pyörien ja valjasten sekamelskaa joka\nsuuntaan, vierettäin, vinottain, tiellä ja vastakkain, turvat turpia\nvasten. Siinä osassa kenttää, missä oli tyhjä ala, ratsasteli miehiä ja\nkäveli alituisesti mustia ihmisjoukkoja. Tämän markkinapaikan yli\nkohosivat kirjavat virvoketeltat, joiden harmaat vaatteet näyttivät\nauringon valossa valkoisilta. Suurin oli sentään tungos ja mustien\nhattujen joukko \"bookmakerien\" ympärillä, jotka avovaunussaan\nheiluttelivat käsiään kuin markkinapuoskarit, vetotarjoukset\nnaulattuina vierellään oleviin korkeisiin patsaisiin.\n\n-- On totisesti hullunkurista, ettei itse tiedä, mistä hevosesta lyö\nvetoa, sanoi Nana. Minun täytyy uskaltaa muutama louisdori omin päin.\n\nHän nousi seisomaan ja katseli löytääkseen \"bookmakerin\", joka olisi\nkunnollisen näköinen. Samassa hän unohtikin halunsa huomatessaan koko\njoukon tuttaviaan. Paitsi Mignoneja, Clarissea ja Blanchea oli niitä\nsekä oikealla että vasemmalla, takana, vaunujen välissä, jotka\nsalpasivat tien hänen landooltaan, Tatan Néné ja Maria Blond\nviktoria-vaunuissa, Caroline Héquet äitinsä ja parin herran kanssa\npuoliumpivaunuissa, Louise Violaine ypöyksin ajaen itse pieniä\nkorikiesejä, jotka oli koristettu Méchainin tallin värisillä nauhoilla,\npunakeltaisilla ja vihreillä, ja lopulta Léa de Horn postivaunujen\nkaton korkeimmalla penkillä ympärillään joukko meluavia nuoria herroja.\nHiukan etäämpänä kahdeksanjousisissa istui ylhäisen näköisenä Lucy\nStewart mustassa ja yksinkertaisessa silkkipuvussa ja vieressään\nnuorukainen merikadetin puvussa. Enin Nanata sentään hämmästytti nähdä\nSimonnen tulevan tandemissa, jota Steiner ajoi, takana liikkumaton\nlakeija käsivarret rinnalla ristissä. Simonne oli aivan häikäisevä\npuettuna valkoiseen, keltajuovaiseen pukuun ja yllään jalokiviä\nvyötäisistä hattuun saakka; pankkiiri piti kädessään suunnatonta\npiiskaa ja ohjasi perättäin valjastettuja hevosiaan, joista toinen oli\npieni, keltainen raudikko ja juoksi kuin rotta, toinen taas iso ruskea,\npitkäjalkainen ravihevonen.\n\n-- Hitto! virkahti Nana. Tuo suurvaras Steiner on siis vielä kerran\nryöstänyt pörssin!... Simonne on oikein hienon näköinen! Tuo on vallan\nliikaa, hänet olisi vangittava.\n\nMatkan päästä hän tervehti jotakuta tuttavaa, huiskutti kädellään,\nhymyili eikä unohtanut ketään, jotta kaikki saisivat nähdä hänet. Hän\njatkoi lörpöttelyään:\n\n-- Kas vaan, Lucy kuljettaa poikaansa mukanaan! Hän oli sotilaspuvussa\noikein komea... Vai senkö vuoksi Lucy on niin ylhäisen näköinen! Hän on\npeloissaan pojan puolesta ja tahtoo käydä näyttelijättärestä... Sääli\nnuorta miestä! Hänellä ei näy olevan aavistustakaan mistään.\n\n-- Pyh! huudahti Philippe nauraen. Kun vain tahtoo, saa hän pojalle\nmaaseudulta rikkaan perijättären.\n\nNana ei sanonut mitään. Keskellä vaunurykelmää hän näki Triconittaren.\nTämä oli tullut ajurilla, jonka kärryistä hän ei saattanut nähdä\nmitään. Senvuoksi hän oli kiivennyt kaikessa rauhassa kuskipukille;\nja siellä korkealla näkyi hänen pitkä vartalonsa ja hienot\nkasvonpiirteensä, joita ruuvikiharat ympäröivät; hän oli joukon valtias\nja tuntui hallitsevan naisvaltakuntaansa. Kaikki hymyilivät hänelle\nsalaa, mutta hän ei ollut tuntevinaan ketään. Hän ei nyt ollut\nliikeasioissa vaan kilparatsastuksissa omaksi huvikseen, sillä hän oli\nintohimoinen pelaaja ja erikoisesti kiintynyt hevosiin.\n\n-- Katsokaahan! Idiootti, la Faloise! huudahti Georges äkkiä.\n\nKaikkia hämmästytti. Nana ei enää ollut tuntea la Faloiseaan.\nNuorukainen oli perittyään tullut ihmeen tyylikkääksi. Kaulassa oli\nkorkea, kierrekulmainen kaulus, hänen pukunsa oli jotain hienoa ja\narkaa väriä ja istui kuin valettu hänen kapeilla harteillaan; hänen\nhiuksensa olivat jakauksella ja sileiksi kammatut, hän käveli huojuen\nkuin uuvuksissa, puhui teennäisesti ja sotki siihen keskusteluunsa\niskusanoja eikä välittänyt sanoa lauseita loppuun.\n\n-- Mutta hän on oikein hyvä! sanoi Nana hurmaantuneena.\n\nGaga ja Clarisse olivat huutaneet la Faloiselle saadakseen hänet\ntakaisin, mutta hän meni heti menojaan sanottuaan halveksivan\nsutkauksen. Nana häikäisi hänet, hän riensi Nanan luo, nousi vaunujen\nastuimelle, ja kun Nana teki hänelle pilaa Gagasta, vastasi hän:\n\n-- Oh, ei! Vanhan kaartin kanssa on tanssi loppunut! En välitä hänestä\nenää. Ja muuten nähkääs, nyt on teidän vuoronne, rakas Julia!\n\nHän painoi kättään sydämelleen. Nanata nauratti kovin tämä\nrakkaudentunnustus paljaan taivaan alla, mutta hän vastasi:\n\n-- Siitä ei ollut lainkaan puhetta. Saatte minut unohtamaan, että minun\non lyötävä vetoja... Georges, näetkö tuon bookmakerin tuolla, tuon\npaksun punatukkaisen ja kiharapäisen miehen. Hänellä on oikea lurjuksen\nkallo, joka miellyttää minua... Sinä juokset sinne... Mutta mistähän\npitäisi lyödä vetoa?\n\n-- Minä en ole isänmaallinen, en rahtuakaan! soperteli la Faloise. Olen\ntäysin englantilainen... Hienoa, jos Englanti voittaisi! Hitto vieköön\nkaikki ranskalaiset!\n\nNana tunsi itsensä häväistyksi. Nyt alettiin puhua hevosten arvosta.\nNäyttääkseen hevostuntijalta la Faloise väitti niitä kaikkia kaakeiksi.\nParooni Verdierin Frangipanin isä oli The Truth ja äiti Leonore ja\nsillä hevosella oli voiton mahdollisuuksia, ellei sitä valmennettaessa\noltu rasitettu liikaa. Mitä herttua Corbreusen Valerioon tuli, ei se\nvielä ollut aivan terve; sillä oli huhtikuussa ollut vatsatauti eikä se\nvieläkään ollut terve; oo, siitä ei puhuttu mitään, mutta hän oli varma\nasiastaan! Lopulta hän kehoitti lyömään vetoa Hasardista, Méchainin\ntallin hevosesta, kaikkein kehnoimmasta elukasta, josta kukaan ei\nvälittänyt rahtuakaan. Mutta, hitto vieköön, Hasardilla oli vahvat\nlanteet, ja se oli tulinen! Siinä hevonen, joka löisi kaikki\nhämmästyksellä!\n\n-- Ei, sanoi Nana. Minä uskallan kymmenen louisdoria Lusignanista ja\nviisi Boumista.\n\nNyt la Faloise sanoi:\n\n-- Mutta rakas ystävä! Tuo Boum! Huono! Älkää valitko sitä! Gasc itse\non luopunut hevosestaan... Ja teidän Lusignaninne! Turhaa narripeliä!\nLambin ja Princessin siittämä! Ajatelkaa! Jalat ovat aivan liian\nlyhyet!\n\nHän tukehtui sanoihinsa. Philippe huomautti, että Lusignan oli joka\ntapauksessa voittanut kolmivuotiaitten \"Des Cars\"-kilpailun. Mutta\ntoinen oli itsepäinen. Mitä se todisti? Ei yhtään mitään! Päinvastoin,\ntäytyi olla varuillaan. Ja sitäpaitsi Gresham ratsasti Lusignania;\nsiitä miehestä ei pitäisi koskaan puhua! Greshamilla oli huono onni;\nhän ei koskaan tullut perille.\n\nKentän toisesta laidasta toiseen tuntui leviävän sama väittely, joka\noli alkanut Nanan landoosta.\n\nKuului kirkuvia ääniä, peliraivo oli päässyt valloilleen pannen posket\npunoittamaan ja ihmiset tekemään liioiteltuja liikkeitä; bookmakerit\nseisoivat vaunuissaan huutaen vetojen suuruutta ja kirjoittelivat\nnumeroita kuin mielipuolet. Nyt vallitsi yksinomaan peliraivo,\nsatuloimispaikalla lyötiin suuria vetoja, ja pikkueläjätkin uskalsivat\npanna likoon innolla viisi frangia, sillä voitonmahdollisuus, vaikkapa\nvain parin louisdorin, kiihoitti mieliä. Enin kamppailtiin Spiritistä\nja Lusignanista. Helposti tunnettavat englantilaiset kävelivät ryhminä\nkentällä huolettomasti kuin omassa maassaan, kasvot tulipunaisina ja\nriemuiten jo etukäteen voitostaan. Bramah, lordi Readingin hevonen, oli\nedellisenä vuonna voittanut suuren palkinnon: tappio, jota kaikki\nranskalaiset sydämet vielä itkivät. Olisi kansallisonnettomuus, jos\nRanska voitettaisiin vielä kerran. Kaikki naisetkin hehkuivat\nkansallisylpeyttä. Vandeuvresin talli oli Ranskan kunnian tuki ja\nturva; Lusignanista puhuttiin, sitä puolustettiin ja ylistettiin. Gaga,\nBlanche, Caroline ja muut löivät siitä vetoa. Lucy Stewart ei poikansa\nvuoksi pelannut, mutta huhuiltiin Rose Mignonin antaneen Labordettelle\nvetoa varten kaksisataa louisdoria. Triconitar yksin kuskinsa vieressä\nistuen odotteli viimeiseen hetkeen; kylmäverisesti hän kuunteli\nlisääntyvän melun keskeltä kaikkia riitoja, joissa hevosten nimiä\nmainittiin, ja teki majesteettisesi muistiinpanojaan.\n\n-- Entä Nana? sanoi Georges. Kukaan ei lyö siitä?\n\nSiitä hevosesta ei todella kukaan maininnut, ei edes vihjannut siihen.\nTämä Vandeuvresin tallin \"outsider\", toisluokkainen kilpailija, katosi\nkokonaan Lusignanin yleisösuosioon. Mutta la Faloise kohotti kätensä\nilmaan ja huusi:\n\n-- Minulla on innoitus... Minä uhraan yhden louisdorin Nanahan.\n\n-- Hyvä! Minä kaksi, sanoi Georges.\n\n-- Minä kolme, lisäsi Philippe.\n\nHe lisäilivät summia ja tarjosivat kukin toistaan enemmän, kuin he\nolisivat tapelleet Nanasta huutokaupassa. La Faloise puhui tamman\npukemisesta kultaan. Muutenkin olisi kaikkien lyötävä, pitäisi koota\nvedonlyöjiä. Mutta kun nuo kolme nuorta miestä riensivät täyttämään\nsuunnitelmaansa, huusi Nana heille:\n\n-- Kuulkaa toki! Minä en tahdo! En mistään hinnasta!... Georges,\nkymmenen louisdoria Lusignanista ja viisi Valeriosta...\n\nHerrat olivat jo täydessä vauhdissa. Nana katseli hyvin huvitettuna\nheitä, kun he puikkelehtivat vaununpyörien lomitse, kyyristyivät\nhevosten päitten ali ja juoksivat koko kentän poikki. Heti tunnettuaan\njonkun jossakin vaunuissa juoksivat he sinne ja kehoittivat lyömään\nvetoa Nanasta. Joukko nauroi ääneen, kun he välistä riemuitsevasti\nkääntyivät ympäri Nanahan päin näyttäen sormillaan, kuinka paljon\nvetoja he olivat saaneet aikaan, kun taas tyttö, joka seisoi\nvaunuissaan, heristi heille päivänvarjoaan. Herrat eivät onnistuneet\nkaupoissaan juuri sanottavasti. Jotkut herrat taipuivat heidän\nsuostutteluihinsa, Steiner esimerkiksi, jota Nanan näkeminen järkytti,\nuskalsi kolme louisdoria. Naiset sitävastoin kieltäytyivät jyrkästi.\nKiitoksia, emme halua heittää rahojamme kaivoon! Sitä paitsi heitä ei\nlainkaan huvittanut toimia lutkan hyväksi, joka nolasi heidät kaikki\nneljällä valkealla hevosellaan, ajajillaan ja röyhkeällä sekä\nylimielisellä katseellaan, aivan kuin hän tahtoisi ahmaista kaikki.\nGaga ja Clarisse kysyivät harmistuneina la Faloiselta, eikö hän enää\nlainkaan välittänyt heistä. Kun Georges tuli häikäilemättömästi\nMignonin vaunujen luo, käänsi Rose loukattuna päänsä poispäin eikä\nvastannut mitään. Vain oikea hylkiö saattoi sallia, että hevoselle\nannettaisiin hänen oma nimensä! Mignon sitä vastoin katseli\nrauhattomasti nuoren miehen matkaa ja sanoi, että naiset aina tuottavat\nonnea.\n\n-- No? kysyi Nana, kun nuoret miehet palasivat oltuaan kauan\nbookmakerien luona.\n\n-- Teidän kertoimenne on nyt neljäkymmentä! sanoi la Faloise.\n\n-- Mitä kummia! Neljäkymmentä! huudahti Nana kummastuneena. Hetki\nsitten se oli viisikymmentä... Mitä se merkitsee?\n\nSamassa saapui siihen Labordette. Rata suljettiin, ja kelloa soitettiin\nmerkiksi, että ensimmäiset kilpailut alkaisivat. Nyt syntyvässä\näänenkohinassa tiedusteli Nana syytä äkilliseen kurssinnousuun.\nLabordette vastaili vain vältellen; luultavasti oli vetoja karttunut,\nja siihen selitykseen täytyi Nanan tyytyä. Labordette, joka näytti\nhyvin hajamieliseltä, ilmoitti, että Vandeuvres tulisi Nanan luo, jos\naika vain antaa myöten.\n\nEnsimmäiset kilpailut menivät herättämättä sanottavaa huomiota, sillä\nkaikki odottelivat ottelua suuresta palkinnosta, kun samassa musta\npilvi äkkiä purkautui radan kohdalla. Aurinko oli kadonnut, ja\nsinikellertävä hämärä synkensi ihmismeren. Tuli myrskynpuuska, joka toi\nmukanaan äkillisen, rajun vedenpaisumuksen, suunnattomia pisaroita,\nsuorastaan ämpärillisiä kerrallaan. Hetkisen kesti äärimmäistä\nsekasortoa; kuului huudahduksia, sutkauksia ja sadatteluja, kun\njalankulkijat juoksivat pakoon virvoketelttoihin. Vaunuissa naiset\nkoettivat suojata itseään ja pitivät kaksin käsin kiinni\npäivänvarjoistaan, sillä välin kuin palvelijat kiiruhtivat nostamaan\nkuomuja. Mutta sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko paistoi taas hienon\nvihmasateen läpi. Pilvien keskeen avautui sininen railo, ja ne liitivät\ntiehensä puitten yli. Kirkastuva taivas houkutteli naiset nauramaan,\nkun he taas tunsivat olevansa rauhassa ja turvassa; auringon\nkultakiekko valaisi veden kristallipisaroista kimaltelevaa\nruohokenttää, hevoset hirnuivat, ja likomärät, sekasortoon joutuneet\nihmiset koettivat ravistella vaatteistaan liikaa kosteutta.\n\n-- Oi, Louisraukkaa! sanoi Nana. Kastuitko kovastikin, pikku kulta?\n\nPoika ei sanonut mitään, vaan antoi ääneti kuivata käsiään, Nana oli\nottanut nenäliinansa esiin. Sitten hän kuivasi Bijoun, joka värisi\nentistä kovemmin. Muutama pisara hänen valkoiselle silkkipuvulleen ei\nmerkinnyt mitään; hän ei välittänyt siitä. Virkistyneet kukat hohtivat\nkuin lumi, ja Nana veti onnellisena keuhkoihinsa erään kukan tuoksua ja\nkasteli siinä huulensa.\n\nSadekuuro oli tuossa tuokiossa täyttänyt parvekkeet. Nana katseli\nsinnepäin kiikarillaan. Näin pitkältä matkalta saattoi eroittaa vain\ntiheän, sekavan ihmisjoukon kasaantuneena penkeille, mustan taustan,\njosta kasvot paistoivat vaaleina läiskinä. Aurinko liukui esiin katon\ntakaa ja taittoi kahtia istuvan joukon, jonka naisten puvut näyttivät\nvaalenevan. Mutta Nanata huvittivat erikoisesti ne naiset, jotka\nsadekuuro oli karkoittanut hiekalla olevilta tuoleilta parvekkeiden\nalapuolelta. Kun katunaisilta oli ehdottomasti kielletty pääsy\nsatuloimispaikalle, teki Nana katkeria huomautuksia kaikista näistä\nkunniallisista naisista, jotka hänen mielestään olivat liian\nkoreilevasti puetut ja näyttivät naurettavilta.\n\nKuului äänten sorinaa, ja keisarinna tuli pienelle keskiparvekkeelle,\njoka oli rakennettu alppimajan malliin isoine kuisteineen, jolla oli\npunaisia nojatuoleja.\n\n-- Kas, siellä hän nyt on! huudahti Georges. En luullut, että hän tällä\nviikolla on virantoimituksessa.\n\nKreivi Muffatin jäykät ja juhlalliset kasvot näkyivät keisarinnan\ntakaa. Nuoret miehet laskivat leikkiä ja lausuivat julki valittelunsa,\nettei Satin ollut siellä taputtamassa häntä vatsalle. Mutta Nana\nhuomasi kiikarillaan Skotlannin prinssin pään keisarillisella\nlehterillä.\n\n-- Kas vaan, Charles! huudahti hän. Hänen mielestään prinssi oli\nlihonut. Kahdeksantoista kuukauden aikana hän oli tullut aivan kuin\nisommaksi. Nana kertoi yksityiskohtia: Oo, vahvarakenteinen veitikka!\n\nToisten naisten vaunuissa kuiskailtiin joka taholla, että kreivi oli\nhylännyt Nanan. Se oli oikea romaani! Hovissa oli pahennuttu\nkamariherran käytökseen, kun hän nyt avoimesti oli esiintynyt Nanan\nrakastajana. Pelastaakseen asemansa hän oli rikkonut suhteensa. La\nFaloise kertoi kursailematta tämän Nanalle ja tarjoutui itse kreivin\ntilalle, sanoen Nanata jälleen \"omaksi Juliakseen\". Mutta tämä vain\nnauroi ja virkahti:\n\n-- Typeryyksiä... Te ette tunne häntä; minun ei tarvitse kuin viheltää,\nja hän luopuu heti kaikesta.\n\nHän katseli hetkisen kreivitär Sabinea ja Estellea. Daguenet oli yhä\nnäiden seurassa. Fauchery, joka juuri saapui, häiritsi koko seuraa\ntervehtiäkseen heitä, ja hänkin pysähtyi siihen hymyillen. Halveksivin\nelein Nana osoitti lehterille ja sanoi:\n\n-- Muuten, nähkääs, tuo joukko ei tee minuun mitään vaikutusta enää!...\nMinä tunnen nuo ihmiset liian hyvin. Saadaanpa nähdä, kun tehdään\nlopputilit!... Ei kunnioitusta! Se on mennyttä! Lokaa alhaalla, lokaa\nylhäällä, kaikkialla yhtä kurjaa... Sen vuoksi en salli, että minua\närsytetään.\n\nHän osoitti laajalla kädenliikkeellä koko ympäristöään, tallirengeistä,\njotka kuljettivat hevosia radalle, keisarinnaan saakka, joka keskusteli\nCharlesin kanssa, prinssin tosin, mutta siitä huolimatta sian.\n\n-- Bravo, Nana!... Totisesti komea, Nana!... huusi la Faloise\nhaltioissaan.\n\nTuuli vei kellonsoiton mukanaan, ja kilpailut jatkuivat. Nyt\nratsastettiin Ispahanin palkinnosta, jonka voitti Berlingot, Méchainin\ntallin hevosia. Nana huuteli luokseen Labordettea kuullakseen, miten\ntämä oli sijoittanut hänen sata louisdoriaan; Labordette purskahti\nnauruun ja kieltäytyi mainitsemasta hevosiaan, jottei häneltä muka\nmenisi pelionni. Nanan rahat olivat hyvin sijoitetut, sen hän saisi\npian huomata. Kun Nana kertoi uskaltaneensa kymmenen louisdoria\nLusignanista ja viisi Valeriosta, kohautti Labordette hartioitaan ja\nnäytti haluavan sanoa, että naiset menettelivät aina tyhmästi. Tämä\nhämmästytti Nanata, hän ei tietänyt enää mitä ajatella.\n\nKentällä tuli vilkkaampaa. Lounasta syötiin taivasalla odotellessa\nkilpailua suuresta palkinnosta. Syötiin ja vielä enemmän juotiin siellä\ntäällä ruohikossa, englantilaisten nelivaljakkojen ja postivaunujen\nkorkeilla penkeillä, viktorioissa, umpivaunuissa ja landoissa -- oikea\nkylmien ruokalajien ja samppanjapullojen näyttely! Korkkien kumean\npaukkeen vei tuuli mennessään; sutkauksia ja kompasanoja vaihdettiin,\nsärkyvien lasien kilinä aiheutti soraääniä tähän hermostuneeseen\nilonpitoon. Gaga ja Clarisse söivät Blanchen kera vahvan aterian ja\nsöivät voileipiä peitolta, jonka he olivat levittäneet polvilleen.\nLouise Violaine, joka oli laskeutunut korivaunuistaan, oli liittynyt\nCaroline Héquetiin, ja heidän eteensä laittoi joku herra virvokepaikan,\njonne Tatan, Maria, Simonne ja muut tulivat juomaan. Aivan lähellä,\nilmassa, Léa de Hornin postivaunujen katolla tyhjenneltiin pulloja,\nkoko joukkio joi kerskailevasti itsensä humalaan auringossa korkealla\nihmisten yläpuolella. Pian kumminkin alettiin tungeksia Nanan vaunujen\nluona. Hän oli ruvennut tarjoilemaan samppanjaa niille herroille, jotka\ntulivat häntä tervehtimään. Toinen lakeijoista, François, otti pulloja\nlaatikosta, ja la Faloise koetti näytellä jätkää huudellen: -- Tulkaa,\nhyvät herrat... Ei maksa mitään... Kaikki saavat, kaikki saavat!\nOlemmehan markkinailveilijöitä!\n\nLa Faloise oli hänestä hyvin lystikäs, ja hänellä oli hauskaa. Hetkisen\nhän suunnitteli lähettää Georgesin viemään lasin samppanjaa Rose\nMignonille, joka tekeytyi raittiiksi. Henristä ja Charlesista oli\nkuolettavan ikävää; heille lasi samppanjaa olisi ollut tervetullut.\nMutta Georges joi itse lasin pohjaan, sillä hän pelkäsi kinaa. Silloin\nNanalle muistui mieleen Louis, jonka hän oli unohtanut taakseen. Ehkä\npoika on janoissaan, ja Nana pakotti hänet juomaan muutamia pisaroita,\njoista hän alkoi kauheasti yskiä.\n\n-- Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat! jatkoi la Faloise. Ei maksa kahta\nsouta, se ei maksa edes yhtä souta... Me anniskelemme ilmaiseksi...\n\nHänet keskeytti huudahdus:\n\n-- Kas! Bordenave on tuolla!... Huutakaa hänet tänne! Tai juoskaa\nnoutamaan hänet, juoskaa!\n\nSiellä oli todella Bordenave, joka kuljeskeli kädet selän takana,\npäässä hattu, joka punersi auringossa, ja yllä tahrainen pitkä takki,\njoka oli ompeleistaan valkoinen, Bordenave, joka oli joutunut rappiolle\nvararikkonsa jälkeen, mutta joka innokkaana, yhtä kiivaana näytteli\nköyhyyttään hienon maailman joukossa, näöltään miehenä, joka aina on\nvalmis tekemään väkivaltaa onnelle.\n\n-- Hitto, miten tyylikästä! sanoi hän, kun Nana, ystävällisesti ojensi\nhänelle kätensä.\n\nJuotuaan lasin samppanjaa hän sanoi haikeasti:\n\n-- Oi, jospa minä olisin nainen!... Mutta vähät siitä! Tahdotko\ntulla takaisin teatteriin? Minulla on ajatus, minä vuokraan\n\"Gaieté\"-teatterin, ja me valloitamme yhdessä koko Pariisin... Sen olet\nminulle velkaa.\n\nHän jäi siihen vastahakoisesti, mutta oli Nanan tapaamisesta iloissaan,\nsillä tuo Nana, hän sanoi, oli kuin palsamia sydämelle, kun vain sai\nhänet nähdäkin. Nana oli hänen tyttönsä, hänen omaa vertaan.\n\nPiiri kasvoi. Nyt la Faloise kaatoi laseihin viiniä, ja Philippe ja\nGeorges haalivat tuttavia. Hiljainen virtaus kuljetti sinne vähitellen\nmelkein koko kentän. Nana soi jokaiselle hymyn, hilpeän sanan: kaikki,\njotka tahtoivat juoda hänen samppanjaansa, lähestyivät ja hänen\nvaunujaan ympäröi meluava joukko, ja hän valtikoi noiden ojennettujen\nlasien keskellä keltaiset kiharat hulmuten ja lumivalkoiset kasvot\nhohtaen auringonvalossa. Saadakseen muut naiset, jotka olivat\nraivoissaan hänen menestyksestään, aivan pakahtumaan kateudesta ja\nharmista, kohotti hän itse täyttä lasiaan samassa asennossa, joka\nhänellä oli ollut voittoisana Venuksena.\n\nJoku kosketti häntä takaapäin, ja Nana hämmästyi kääntyessään ja\nnähdessään Mignonin takaistuimella. Nana laskeutui heti alemmaksi ja\nistuutui Mignonin viereen; tällä oli näet ilmoitettavanaan vakava asia.\nMignon sanoi kaikkialla, että hänen vaimonsa oli naurettava\nvainotessaan Nanata; hänestä se oli tyhmää ja hyödytöntä.\n\n-- Kuulehan, rakas ystävä, hän sanoi, ole varuillasi äläkä saata Rosea\nraivostumaan... Minusta on parasta varoittaa sinua ... niin, hänellä on\nase, ja koska hän ei vielä ole antanut anteeksi \"Pikku Herttuattaren\"\njuttua...\n\n-- Ase, sanoi Nana, mitä se minua liikuttaa!\n\n-- Mutta kuulehan, se on kirje, jonka hän varmaankin on löytänyt\nFaucheryn taskusta; se on kreivitär Muffatilta. Niin, suoraa kieltä,\nkirje on selvä... Rose tahtoi lähettää sen kreiville kostaakseen\nhänelle ja sinulle.\n\n-- Mitä se minua liikuttaa! toisti Nana. Sehän on naurettavaa... Vai\nniin! Vai Faucherystä. No, sitä parempi, se nainen ärsytti minua. Nyt\nsaadaan hauskaa.\n\n-- Ei, minä en tahdo sitä, sanoi Mignon kiihkeästi. Kaunis\nhäväistysjuttu! Eikä meillä ole siitä mitään hyötyä.\n\nHän malttoi mieltään peläten sanovansa jotakin harkitsematonta. Nana\ntokaisi kimpaantuneena, että hän ei lähtisi pelastamaan tuollaista\nkunniallista naista. Mutta kun Mignon oli itsepäinen, katsoi Nana\nhäneen terävästi. Kaikesta päättäen mies pelkäsi, että Fauchery palaisi\nhänen kotiinsa, jos välit kreivittäreen rikkoutuisivat; mutta Rose\npyrki juuri siihen samalla kuin saisi kostetuksi, sillä hänellä oli\nvieläkin helliä tunteita sanomalehtimiestä kohtaan. Nana vaipui\najatuksiinsa; hän muisteli herra Venotin vierailua, ja hänen päässään\nalkoi kypsyä suunnitelma Mignonin koettaessa taivutella häntä.\n\n-- Otaksun, että Rose on lähettänyt kirjeen, silloin tulee\nhäväistysjuttu! Sinä olet myöskin sekaantunut siihen, ja sanotaan,\nettä kaiken alkusyy on sinussa... Ensityökseen kreivi eroaa\nvaimostaan...\n\n-- Miksi? kysyi Nana. Päinvastoin...\n\nSitten hän vuorostaan vaikeni. Eihän tarvinnut ajatella ääneen. Lopulta\nhän oli suostuvinaan Mignonin suunnitelmaan päästäkseen miehestä eroon;\nja kun tämä neuvoi Nanaa osoittamaan ystävällisyyttä Roselle, käymällä\nesimerkiksi täällä kilpailuradalla hiukan tervehtimässä Rosea kaiken\nmaailman nähden, hän vastasi miettivänsä asiaa.\n\nMelu sai hänet nousemaan pystyyn. Hevoset tulivat kuin myrsky radalle.\nKilpailtiin Pariisin kaupungin palkinnosta, jonka Cornemuse voitti. Nyt\nkilpailtaisiin suuresta palkinnosta; yleisön kuume nousi, sen valtasi\nlevottomuus, jonka ruoskimana se ei voinut pysyä hiljaa, vaan aaltoili\nedestakaisin saadakseen minuutit kulumaan nopeammin. Viimehetkessä\nvedonlyöjät pelästyivät sitä yllätystä, että Nanan, Vandeuvresin tallin\n\"outsiderin\" kerroin laskemistaan laski. Herrat tulivat vähäväliä\ntakaisin mainiten uuden kertoimen; nyt se oli enää vain kolmekymmentä.\nHetken päästä kaksikymmentäviisi, sitten kaksikymmentä ja lopulta\nviisitoista. Kukaan ei ymmärtänyt asiaa. Tamma joka oli hävinnyt\nkaikissa kilpailuissa, tamma josta ei aamulla lyöty vetoa edes\nviidestäkymmenestä! Mistä tämä äkillinen hullutus? Jotkut pilailivat ja\nsanoivat, että ne, jotka olivat kyllin tyhmät menemään tähän\nnarripeliin, menettäisivät rahat ja kukkaron. Toiset, jotka ottivat\nasian vakavalta kannalta, vainusivat jotakin metkua; ehkä suunniteltiin\nkaappausta. Vihjattiin eräisiin juttuihin, varkauksiin, joita oli\nsallittu kilpailukentällä; mutta tällä kertaa Vandeuvresin suuri nimi\nvaimensi syytökset, ja epäilijät pääsivät voiton puolelle\nennustaessaan, että Nana tuli perille viimeisinä.\n\n-- Kuka ratsastaa Nanata? kysyi la Faloise.\n\nJuuri silloin tuli oikea Nana taas näkyviin. Silloin ympärillä seisovat\nherrat antoivat kysymykselle sopimattoman merkityksen ja puhkesivat\nylenpalttisesti nauramaan. Nana tervehti heitä. -- Jockeyn nimi on\nPrice, hän sanoi. Siitä alkoi kina uudestaan. Price oli englantilainen\nkuuluisuus, jota ei tunnettu Ranskassa. Miksi Vandeuvres oli tuottanut\ntänne tuon jockeyn, vaikka Gresham tavallisesti ratsasti Nanata? Muuten\nihmeteltiin, että Vandeuvres oli luovuttanut Lusignanin tuolle\nGreshamille, joka la Faloisen sanojen mukaan ei koskaan tullut perille.\nMutta nämä huomautukset hukkuivat leikinlaskuun, vastaväitteisiin ja\neri mielipiteiden sekasortoon. Alettiin taas tyhjentää samppanjapulloja\najan tappamiseksi. Sitten kuului kuiskaus, ja joukot astuivat syrjään.\nVandeuvres tuli.\n\nNana oli olevinaan vihoissaan.\n\n-- Perin kohteliasta tulla näin myöhään!... Ja minun tekee mieleni\nnähdä satuloimispaikka.\n\n-- No, tulkaa sitten, vastasi kreivi, aikaa riittää vielä. Voittehan\nhiukan kävellä. Minulla on sattumalta mukanani pääsylippu naista\nvarten.\n\nHän vei Nanan käsivarressaan, ja tyttö oli hyvin onnellinen\nhuomatessaan kaikki kateelliset silmäykset, joita Lucy, Caroline ja\nmuut heittivät hänen jälkeensä. Hugonin veljekset ja la Faloise, jotka\njäivät vaunuihin, tekivät edelleen kunniaa hänen samppanjalleen. Nana\nhuusi palaavansa pian.\n\nMutta kun Vandeuvres näki Labordetten, huusi hän tämän luokseen, ja\nkeskustelivat hetkisen.\n\n-- Oletteko koonnut kaikki?\n\n-- Olen.\n\n-- Paljonko?\n\n-- Tuhatviisisataa louisdoria, erä erältä.\n\nKun Nana heristi korviaan uteliaana, niin he vaikenivat. Vandeuvres oli\nhyvin hermostunut, ja hänen kirkkaissa silmissään paloi samoja\nliekkejä, joita Nana oli pelästynyt sinä yönä, jona Vandeuvres sanoi\nsulkeutuvansa talliin ja polttavansa itsensä hevosineen. Radan yli\nmentäessä hän puhui hiljaa ja sinutteli kreiviä:\n\n-- Mutta selitähän, sano... Miksi tamman kerroin paranes? Siitä nousee\nhirmuinen elämä!\n\nKreivi säpsähti ja vastasi umpimähkäisesti:\n\n-- Ihmiset puhuvat turhia ... nuo vedonlyöjät ovat omituista joukkoa!\nJos minulla on mielihevonen, lyövät he kaikki siitä vetoa, ja minulle\nei jää mitään. Kun outsideria suositaan, niin he soittavat suutaan ja\nhuutavat kuin heiltä nyljettäisi nahka.\n\n-- Minun olisi pitänyt saada pieni vihjaus; minä olen myöskin lyönyt\nvetoa, sanoi Nana. Onko tammallasi mahdollisuuksia voittaa?\n\nKreivi tulistui äkkiä ilman huomattavaa syytä.\n\n-- Jätä minut rauhaan... Kaikilla hevosilla on voittomahdollisuuksia.\nKerroin paranee, kun lyödään vetoja. Kuka voittaa, sitä en tiedä...\nLähden kernaammin seurastasi kuin kuuntelen tyhmiä kysymyksiäsi.\n\nTuo äänensävy ei sopinut hänen luonteelleen tai tavoilleen. Nana\nhämmästyi enemmän kuin loukkaantui. Kreiviä alkoi muuten hävettää; ja\nkun Nana kuivakiskoisesti pyysi häntä olemaan kohtelias, pyysi kreivi\nanteeksi. Viime aikoina hän oli ollut oikullinen. Pariisin\nkevytmielisessä ja hienoissa piireissä tiesivät kaikki, että kreivi\nsinä päivänä löisi pöytään viimeisen valttinsa. Elleivät hänen\nhevosensa voittaisi, ellei hän niiden avulla ansaitsisi melkoisia\nsummia, jotka niistä oli lyöty vetoja, oli se hänen tappionsa ja\nrappionsa; hänen luottonsa, hänen horjuva asemansa, jossa vielä oli\nhitunen suuruuden hohdetta, vaikkakin hän oli velkaantunut ja hänen\nasiansa olivat rempallaan, luhistuisivat kovalla melulla. Ja Nana, sen\ntiesivät kaikki, oli tehnyt hänestä lopun, viimeisenä järkyttänyt hänen\nvarallisuuttaan ja tehnyt puhdasta jälkeä. Kerrottiin hulluista\noikuista, kullasta, jota oli heitetty kuin mereen, matkasta Badeniin,\njolla Nana ei ollut jättänyt jäljelle edes sen vertaa, että\nhotellilasku olisi voitu maksaa, kourallisesta jalokiviä, jotka eräänä\niltana humalapäissä oli heitetty liekkeihin, jotta nähtäisiin,\npalaisivatko ne kuin hiilet. Nana oli vähitellen suurikasvuisena ja\nnauraen kuin laitakaupungin roskaväki valloittanut tämän vanhan suvun\nhienostuneen pojan. Nyt kreivi uskaltautui mihin tahansa; hänen\nmieltymyksensä typeryyksiin ja lokaan oli vienyt hänet niin pitkälle,\nettä hän oli kadottanut skeptillisyytensäkin voiman. Kahdeksan päivää\nsitten Nana oli saanut hänet lupaamaan linnan Normandiasta, Havren ja\nTrouvillen väliltä; ja hän piti kunnia-asianaan pysyä sanassaan. Mutta\nNana ärsytti häntä siihen määrin, että häntä halutti lyödä tuota\ntyperää naista.\n\nPortinvartija oli laskenut heidät satuloimispaikalle, sillä hän ei\nuskaltanut kieltää pääsyä naiselta, joka tuli kreivin käsivarressa.\nNana, joka pöyhkeili ja ylpeili saadessaan vihdoinkin astua tälle\nkielletylle alueelle, varoi liikkeitään ja sivuutti hitaasti ne naiset,\njotka istuivat lehterien edessä. Kymmenennellä tuolirivillä näkyi\njoukko naispukuja, joiden hilpeät värit loistivat auringonvalossa\npaljaan taivaan alla; tuoleja oli yhdessä, ja niille muodostui\ntuttavallisia ryhmiä sattumanvaraisesti, niinkuin yleisessä puistossa\ntapahtuu lapsille, jotka juoksevat sinne tänne, ja heidän takanaan\nolivat lehterit korokkeineen ja täpötäysine penkkiriveineen, jossa\nvaaleat kankaat sulautuivat puurakenteiden varjoon. Nana katseli näitä\nnaisia ja tähysteli erikoisesti kreivitär Sabinea. Mennessään\nkeisarillisen lehterin ohi huvitti häntä erikoisesti katsoa Muffatia,\njoka virallisen jäykkänä seisoi keisarinnan lähellä.\n\n-- Kylläpä hän on typerän näköinen! sanoi hän hyvin äänekkäästi\nVandeuvresille.\n\nHän tahtoi nähdä kaiken. Tämä osa puistoa ruohikkoineen ja puuryhmineen\nei hänestä ollut mitään erikoista. Joku sokerileipuri oli laittanut\nsuuren jäätelökaupan aivan ristikkoporttien luo. Olkikattoisessa,\nsienenmuotoisessa majassa ihmiset viittoilivat ja huusivat; se oli\nniinsanottu rengas. Vieressä oli tyhjiä pilttuita; ja hän pettyi\nnähdessään siellä vain erään santarmin hevosen. Sitten siellä oli avoin\npaikka hevosten kävellyttämistä varten, noin sadan metrin pituinen,\njolla muuan tallirenki talutteli verhoon peitettyä Valerio II:a. Matkan\npäässä näkyi joukko herroja puistokäytävillä, punakeltainen pääsylippu\nnapinreiässään, lehterien avoimilla pervekkeilla liikkui loppumaton\nihmisjono, mikä kaikki huvitti Nanata hetkisen. Joka tapauksessa\nkannatti kuitenkin harmitella sitä, että pääsy tänne oli kielletty.\n\nDaguenet ja Fauchery, jotka menivät ohi, tervehtivät Nanata. Tämä\nviittasi heille, ja heidän oli tultava lähelle. Hän arvosteli ankarasti\nsatuloimispaikkaa, mutta keskeytti sanoen:\n\n-- Mitä ihmeitä! Markiisi de Chouard! Kyllä mies on vanhentunut! Ukko\ntärvelee itsensä! Onko hän yhä yhtä hullu?\n\nDaguenet kertoi nyt ukon viimeisestä kaappauksesta, aivan uuden\njutun, jota kukaan ei vielä tietänyt. Kierreltyään Gagan tytärtä\nAmélieta kuukausikaupalla hän oli Gagalta ostanut tytön\nkolmestakymmenestätuhannesta frangista. Niin kerrottiin.\n\n-- Tosiaankin kaunis tarina! huudahti Nana järkytettynä. Sellaista\nsattuu, kun on tyttäriä!... Mutta kun oikein muistelen, niin varmasti\nse on Lili, joka istuu jonkun naisen kanssa vaunuissa tuolla kentällä.\nMinä tunnen hänet ulkomuodolta... Vai on ukko valinnut hänet!\n\nKärsimätön Vandeuvres ei kuunnellut Nanan puheita, sillä hän tahtoi\npäästä naisesta eroon. Mutta kun Fauchery lähtiessään sanoi, että jos\nNana ei ollut nähnyt bookmakereja, ei hän ollut nähnyt mitään, niin\nkreivin täytyi saattaa hänet sinne, vaikka tehtävä olikin ilmeisesti\nvastenmielinen. Mutta Nana oli tyytyväinen; näky oli todella omituinen.\n\nNuorten kastanjain välissä oli ruohikolla pyörö, jossa joukko\n\"bookmakereja\" odotteli vedonlyöjiä puiden hennon viheriän alla aivan\nkuin markkinoilla. Nähdäkseen ihmisjoukon yli he kiipeilivät\npuupenkeille ja naulailivat tarjouksiaan viereensä laudan palasille\nmerkiten samalla tarkkaavasti vedot asiakkaan pelkästä eleestä tai\nsilmäniskusta niin nopeaan, että katsojat tuijottivat heitä suu\nammollaan. Pyörössä vallitsi sekasortoa, numeroita huudettiin ja\nodottamattomia kertoimienmuutoksia tervehdittiin kovalla melulla.\nJoskus hälinä kasvoi kaksinkertaiseksi, kun joku saapui juosten tuoden\nuutisia, pysähtyi pyörön suulle ja huusi täyttä kurkkua; oli vain\npelkkää tulemista ja menemistä, pelkkää yhtämittaista sorinaa,\nraivoisaa pelikuumetta ja hellettä.\n\n-- Kylläpä ne ovat narrimaisen näköisiä! sanoi Nana hyvin huvitettuna.\nNehän irvistelevät... Katsokaapa tuota lihavaa miestä! En tahtoisi\nyksin tavata häntä metsästä yöllä.\n\nMutta Vandeuvres näytti hänelle erästä bookmakeria, muotikaupan\napulaista, joka kahdessa vuodessa oli ansainnut kolme miljoonaa. Hän\noli hentokasvuinen mies, pieni ja vaalea, ja häntä kohdeltiin mitä\nkunnioittavimmin; häntä puhuteltiin hymyillen ja pysähdyttiin\nkatselemaan.\n\nVihdoin Nana seurueineen lähti pyörön luota. Vandeuvres nyökäytti\nhiukan päätään jollekin bookmakerille, joka rohkeni huutaa kreiviä\nluokseen. Se oli eräs hänen entisiä kuskejaan, suunnattoman kookas\nmies, hartiat kuin härällä ja naama tummanpunerva. Hän koetteli nyt\nonneaan kilpailuradalla käyttäen rahoja, jotka hän oli ansainnut\nhämärällä tavalla; kreivi koetti auttaa miestä menestymään, antoi\nhänelle salaisia vetojaan ja kohteli häntä alati kuin palvelijaa, jota\nei tarvinnut kursailla. Tästä avusta huolimatta mies oli alituiseen\nmenettänyt huomattavia rahamääriä; hänkin löi tänään pöytään viimeisen\nvalttinsa silmät veristäen ja kuin saamaisillaan halvauksen.\n\n-- No, Maréchal, paljonko olette antaneet, kysyi kreivi hiljaa.\n\n-- Olen lyönyt vetoja viidentuhannen louisdorin edestä, herra kreivi,\nvastasi bookmakeri puhuen hänkin hiljaa. Eikö se ole hyvin tehty? Minun\ntäytyy myöntää, että nostin kerrointa; olen saanut sen jo kolmeen.\n\nVandeuvres ei ollut tyytyväisen näköinen.\n\n-- Ei, ei, minä en sitä halua, koettakaa saada se jälleen kahteen\ntakaisin... Enempää en sano, Maréchal.\n\n-- Mitäpä se enää merkitsisi, herra kreivi? sanoi Maréchal rikostoverin\ntavoin nöyrästi hymyillen. Onhan minun houkuteltava kansaa sijoittamaan\nteidän kaksituhatta louisdorianne.\n\nVandeuvres sai hänet vaikenemaan. Kreivin poistuessa muisti Maréchal\näkkiä mielipahakseen, että hän ei ollut tullut kysyneeksi tamman\nparanevaa kurssia ja sen syytä. Olisipa todella siisti juttu, jos\ntammalla olisi mahdollisuuksia, ja hän oli lyönyt siitä kahdensadan\nlouisdorin määrästä vetoja, kun kerroin oli viisikymmentä.\n\nNana ei käsittänyt sanaakaan kreivin kuiskauksista eikä liioin\nrohjennut pyytää mitään selityksiä. Kreivi oli entistä hermostuneempi\nja jätti Nanan äkkiä Labordettelle, joka oli vaa'an luona.\n\n-- Teidän olisi vietävä hänet takaisin, sanoi kreivi, minulla ei ole\naikaa... Hyvästi!\n\nSitten hän meni vaakasaliin, joka oli pieni huone ja matala. Siellä oli\niso vaaka; se oli samannäköinen kuin tavarain vastaanottohuone jollakin\nlaitakaupungin asemalla. Nana oli pahasti pettynyt; hän oli kuvitellut\njotakin isoa huonetta ja mahtavaa konetta, jolla hevosia punnittiin. Ja\neihän siinä punnittu kuin jockeyta! Miksi siis mokomasta pidettiin niin\nsuurta rähinää! Vaakalaudalla odotteli joku jockey hölmön näköisenä ja\nsatula sylissään, ja suurikokoinen liveriin puettu mies merkitsi painon\ntallirengin pidellessä hevosta ulkopuolella. Se oli Cosinus, jota\nyleisö kerääntyi äänetönnä ja tarkkaavaisena katselemaan.\n\nRata on suljettava. Labordette kiirehti Nanata, mutta kääntyi\nnäyttämään pientä miestä, joka matkan päässä keskusteli Vandeuvresin\nkanssa.\n\n-- Tuo tuolla on Price, hän sanoi.\n\n-- Vai niin! Tietenkin! Hän, joka ratsastaa minua, sanoi Nana nauraen.\n\nPrice oli hänestä hyvin ruma. Kaikki jockeyt olivat hänen mielestään\nkääpiöiden näköisiä; luultavasti heidän ei annettu kasvaa. Tämä oli\nnelikymmenvuotias mies, mutta näytti vanhalta ja kuivuneelta lapselta,\njolla oli pitkät laihat kasvot, ryppyjä ja poimuja täynnä, kovat ja\nkuin kuolleet. Hänen ruumiinsa oli niin luiseva ja laiha, että sininen\npusero valkoisine hihoineen oli kuin ripustettu vaatenaulakkoon.\n\n-- Ei, ystäväni, tuo ei tuota minulle onnea, sanoi Nana mennessään.\n\nRadalle kertyi vielä joukko kansaa, joka polki märän ja jo ennestään\ntallatun ruohikon aivan mustaksi. Molempien suurten ilmoitustaulujen\neteen, jotka olivat hyvin korkealla valurautapilareillaan, kerääntyi\nväkeä tungokseen saakka, ja kaikki katselivat kasvot ylöspäin ja\nhälisten kunkin hevosen numeroa, joka sähkölangalla vedettiin esiin\nvaakahuoneesta. Näyteltiin ohjelmia; Pichenetten oli sen omistaja\nottanut pois kilpailuista, ja se antoi aihetta huhuihin. Nana meni\nLabordetten käsivarressa vain ohi. Kello, joka riippui lippumastossa,\nsoi kaiken aikaa merkiksi, että yleisön oli poistuttava radalta.\n\n-- Lapseni, sanoi Nana noustessaan taas vaunuihinsa, tuo vaakapaikka on\nhuiputusta!\n\nYstävät tervehtivät häntä kättentaputuksin: \"Hyvä! Nana!... Nana on\nannettu meille takaisin!...\" Kyllä he olivat typeriä! Luulivatko he\nhänen karanneen? Hän tuli täsmälleen oikeaan aikaan. Huomio, nyt alkaa!\nSamppanjaa ei muistettu, sitä ei juonut enää kukaan.\n\nNana hämmästyi kovin nähdessään vaunuissaan Gagan Bijou ja Louiset\nsylissään; Gaga oli tullut sinne lähennelläkseen la Faloisea,\nilmoittaen tekosyyksi, että hän tahtoi suudella vauvaa. Hän rakasti\nlapsia.\n\n-- No, entä miten on Lilin laita? kysyi Nana. Eikö hän istu tuolla\nvaunuissa ukon kanssa?... Olen juuri kuullut siivoja juttuja.\n\nGaga oli olevinaan kärsivän näköinen.\n\n-- Oi, rakas ystävä, olen aivan kuolla suruun, sanoi hän tuskastuneesi.\nEilen kun oli mentävä vuoteeseen, minua itketti niin, enkä uskonut,\nettä voisin tulla tänne lainkaan tänään... Tunnethan minun\nmielipiteeni? Minä en sitä tahtonut, olin kasvattanut tyttöä\nluostarissa saadakseni hänet hyvin naitetuksi. Neuvoin häntä ankarasti\nja pidin häntä aina silmällä... Mutta rakas ystävä, hän tahtoi itse...\nOh, niitä kohtauksia, kyyneliä, kovia sanoja, kunnes lopulta annoin\nhäntä korville. Hänen oli ikävä, hän tahtoi itse... Kun hän lopulta\nsanoi, että minulla ylimalkaan ei ollut oikeutta estää häntä, niin\nminä vastasin: \"Sinä olet kurja olento, sinä tuotat meille häpeää, mene\nmatkoihisi!\" Ja sitten asia oli lukossa. Minun täytyi suostua\njärjestelyyn... Siinä meni minun viimeinen toivoni, ja minä olin\nhaaveillut niin kauniita asioita!\n\nJostain kuuluu riitaa. Georges puolusti siellä Vandeuvresia hämäriltä\nhuhuilta, joita kävi eri ryhmissä.\n\n-- Mitä puhetta se on, että hän hylkäisi hevosensa? huusi nuorukainen.\nEilen hän löi Lusignanista kilpailukerhossa tuhat louisdoria vetoja.\n\n-- Vallan oikein, minä olin siellä, vakuutti Philippe. Nanasta ei\nfrangiakaan... Vaikka Nanan kerroin nyt on kymmenen, niin se ei ole\nhänen vikansa. On kerrassaan naurettavaa luulla ihmisten tekevän\nsellaisia laskelmia... Mitä hän siitä hyötyisi?\n\nLabordette kuunteli rauhallisen näköisenä ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Antaa niiden olla; niidenhän täytyy lörpötellä... Kreivi on juuri\nuskaltanut viisisataa louisdoria Lusignanista, ja jos hän on pyytänyt\nsata louisdoria Nanasta, on se tapahtunut vain siksi, että hevosten\nomistajien on aina näennäisesti luotettava hevosiinsa.\n\n-- Turhaa puhetta! Mitä tuo meitä liikuttaa! huusi la Faloise ja\nheilutteli käsivarsiaan. Spirit voittaa... Ranska saa selkäänsä!\nEläköön Englanti!\n\nYleisöä puistatti kauan, kun kello ilmoitti hevosten tulevan radalle.\nNähdäkseen paremmin Nana nousi seisomaan vaunujensa istuimelle ja polki\nlemmikki- ja ruusuvihkoja. Rata oli vielä tyhjä, sen harmaan aitauksen\nluona seisoi poliiseja joka toisen patsaan luona, ja savinen\nruohokenttä leveni laajaksi kaistaleeksi näyttäen etäältä hienolta\nsamettimatolta. Silmäillessään alaspäin Nana näki katsojakentän, jolla\nvilisi ihmisiä nousten varpailleen, tarrautuen vaunuihin, kiiveten\nkuumeentapaisesti ja tunkeillen niiden katoille, hevoset, jotka\nhirnuivat, teltat, joiden verhot paukkuivat tuulessa, ratsastajat,\njotka kannustivat hevosiaan jalankävijoiden lomitse näiden paetessa\naitauksen luo. Toisella puolella hän näki lehterit, joiden ihmismeren\nlukemattomat kasvot kutistuivat pisteiksi ja kirjavasta päiden joukosta\nhän erotti vain väripilkkuja, jotka täyttivät käytävät, penkit,\nkorokkeet, joilla seisovat ihmiset kuvastuivat mustine ääriviivoineen\ntaivasta kohti. Vieläkin etäämpänä hän näki kilpailurataa ympäröivän\ntasangon. Muratin peittämän myllyn takana oikealla oli tasangossa\nlaaksontapaisia syvennyksiä, jotka peittyivät tummiin varjoihin; hänen\nedessään oli puistoteitä ristiin rastiin aina Seinen rannalle saakka,\njoka virtasi kukkulan juurella, ja nämä tiet olivat täynnä odottavia\nvaunurivejä; Boulogneen päin, vasemmalla puolella, näkyi Meudon, joka\nhäipyi kaukaiseen sinertävään valoon ja jota rajoitti keisaripuukuja;\nnäiden puiden ruusunväriset lehdettömät kukat näyttivät eloisalta\nmaalaukselta. Ihmislaumoja saapui yhä lisää eteläistä tietä, joka ei\nnäyttänyt leveämmältä kuin kapea nauha. Pariisin puolella sellainen\nyleisö, joka ei maksanut huvista mitään, näytti pensaikkoon\nkerääntyneeltä eläinlaumalta ja liikehti rauhattomina mustina pilkkuina\npuiden alla.\n\nSamassa nämä satatuhatta ihmistä lämpenivät ilosta, ja kentältä kuului\npunertavan taivaan alta kuin hyönteisten surina. Aurinko, joka oli\nollut neljännestunnin peitossa, paistoi taas ja valoi sädevirtojaan. Ja\nkaikki hehkui jälleen täydessä loistossaan, naisten päivänvarjot olivat\nkuin lukemattomat kultakilvet joukon yllä. Aurinkoa tervehdittiin\ntaputtamalla käsiä ja nauraen, ja käsivarsia nousi ilmaan kuin\najaakseen pois pilvet.\n\nEräs poliisiupseeri käyskenteli yksin tyhjällä radalla. Kauempana\nvasemmalla asteli herra, kädessään punainen lippu.\n\n-- Se on lähettäjä, parooni de Mauriac, vastasi Labordette Nanan\nkysymykseen.\n\nNuoret miehet, joita tungeskeli Nanan vaunujen ympärillä nousten\nastuimillekin, huudahtelivat, ja keskustelu jatkui ilman yhtenäisyyttä,\nsanoja vain, joita lausuttiin hetken vaikutuksesta. Philippe ja\nGeorges, Bordenave ja la Faloise eivät voineet olla vaiti.\n\n-- Älkää tuuppiko!... Antakaa minunkin nähdä... Kas, palkintotuomari\nmenee komeroonsa... Herra de Souvigny sanotte?... Täytyy todella olla\nhyvät silmät erottaakseen nenän pituuden tältä matkalta!... Hiljaa, nyt\nvedetään lippu tankoon... Tuolla ovat hevoset, huomio!... Cosinus on\nensimmäinen.\n\nPunakeltainen lippu liehui tuulessa maston päässä. Hevosia tuli\nperätysten tallirenkien taluttamina ja satulassa jockeyt, jotka päivän\nvalossa olivat kuin väripilkkuja. Cosinuksen jälkeen tulivat Hasard ja\nBoum. Spirit otettiin mutisten vastaan; se oli oiva ruskea ratsu, jonka\nsitruunanvärinen mustatäpläinen ruho uhosi brittiläistä synkkyyttä. Kun\nValerio II saapui pienenä ja vilkkaana, hiukan viheriään vivahtavan\nvärisenä ja hentona, hohtaen ruusunpunaiselta, tervehdittiin sitä kuin\ntuttavaa. Vandeuvresin kahta hevosta ei kuulunut. Vihdoin näkyivät\nFrangipanin takana sinivalkoiset värit. Mutta Lusignan, hyvin tumma\nratsu, jonka ulkomuoto oli nuhteeton, joutui kokonaan unhoon, kun kansa\nhämmästyi Nanata. Sellaisena ei sitä oltu ennen nähty; auringonsäteet\nkultasivat tämän raudikkotamman kultakiharaisen tytön näköiseksi. Se\nloisti valossa kuin vasta lyöty kultaraha, sen rinta oli leveä ja pää\nja kaula kevyet, ja sillä oli hieno, notkea ja pitkä selkä.\n\n-- Mitä ihmeitä! Sillähän on minun hiukseni! huudahti Nana\nhurmaantuneena. Katsokaa! Tiedättehän, kuinka ylpeä minä olen siitä.\n\nKaikki hyökkäsivät landoohon. Bordenave oli vähällä tallata Louisia,\njonka hänen äitinsä oli unhottanut. Isällisesti möristen hän tarttui\npoikaan ja nosti hänet olkapäälleen sanoen:\n\n-- Pieni raukka!... Odota, niin näytän sinulle äitiä! Katso tuonne,\npienokainen!\n\nKun Bijou raapi hänen jalkaansa, otti hän koirankin hoivaansa. Nana\nihastuksissaan siitä, että hevosella oli hänen nimensä, ja katseli\nmuita naisia nähdäkseen, miten he vääntelisivät kasvojaan. He olivat\nkaikki raivoissaan. Triconitar, joka tähän saakka oli ollut\nliikahtamatta, heilautti nyt kättään ja antoi joukon päiden yli\nvetomääräyksiään eräälle bookmakerille. Hän toimi vainunsa nojalla ja\nlöi vetoa Nanasta.\n\nLa Faloise oli sietämättömän suurisuinen. Hän ihastui Frangipaniin.\n\n-- Minulla on ajatus, hän sanoi. Katsokaa vain Frangipania! Mikä ryhti!\nMikä jalannousu!... Minä lyön Frangipanista kahdeksan yhtä vastaan.\nKuka uskaltaa?\n\n-- Koettakaa pysyä hiljaa, sanoi Labordette lopulta. Te tulette\nkatumaan.\n\n-- Tuo Frangipani on kurja kaakki, sanoi Philippe. Sehän hikoilee nyt\njo... Saattepa nähdä, että se ei onnistu.\n\nHevoset olivat tulleet nyt oikealle puolelle ja aloittivat\nkoeratsastuksen. Ne nelistivät epäjärjestyksessä lehterien ohi. Silloin\nalettiin taas väitellä, ja kaikki puhuivat yhteen ääneen.\n\n-- Lusignanin selkä on vallan liian pitkä, vaikka se muutoinkin on\nkunnossa... Ei, ei niin penniäkään Valerio II:sta; se on hermostunut ja\nnelistää pää pystyssä, mikä on huono merkki.... Kas, Burne ratsastaa\nSpiritiä... Mutta minähän sanon, että sillä ei ole lapoja tarpeeksi.\nHyvät lavat ovat pääasia ... ei, Spirit on aivan liian tyyni...\nKuulkaa, minä olen nähnyt Nanan suurten nuorten hevosten\nsatokilpailujen jälkeen; se oli likomärkä, karvat himmeinä ja kyljet\nläähättäen. Luulin sen kaatuvan siihen paikkaan. Kaksikymmentä\nlouisdoria siitä, että se ei sijoittunut... Nyt riittää! Tuo la Faloise\nväsyttää meitä Frangipanillaan! Nyt on liian myöhäistä, kilpailut\nalkavat.\n\nLa Faloise oli itkeä ja yritti tavoittaa jotain bookmakeria. Häntä\nvaroitettiin. Kaikki kurottivat kaulojaan. Mutta ensimmäinen lähtö ei\nonnistunut; lähettäjä, joka pitkän matkan päässä näytti ohuelta,\nmustalta juovalta, ei ollut painanut alas punaista lippuaan. Hevoset\ntulivat takaisin paikoilleen nelistettyään hetken. Kaksi seuraavaakin\nlähtöä epäonnistui. Lopulta lähettäjä sai kaikki hevoset koolle ja\nlähetti ne niin taitavasti matkaan, että yleisö osoitti hänelle\nsuosiotaan.\n\n-- Komeata!... Ei, se oli vain sattuma!... Vähät siitä, nyt on selvä!\n\nSe jännitys, joka valtasi jokaisen mielen, sai äänet vaikenemaan.\nVedonlyönti loppui, ja peli ratkaistiin tuolla suunnattomalla radalla.\nEnsin kaikki olivat hiljaa, kuin ei olisi voitu hengittääkään. Päitä\nkurotettiin, kalpeita ja vapisevia kasvoja. Aluksi Hasard ja Cosinus\njohtivat; niiden jälkeen tuli Valerio II aivan kintereillä, ja sitten\nmuut hevoset sekavana rykelmänä. Kun ne sivuuttivat katsojalavat\nmyrskyn lailla ja panivat maan tärisemään, oli niiden jono venynyt jo\nnoin neljänkymmenen metrin pituiseksi. Viimeisenä oli Frangipani, Nana\noli aivan Lusignanin ja Spiritin takana.\n\n-- Hitto vieköön! sanoi Labordette. Tuo englantilainen selviää hyvin!\n\nNyt landoossa taas kielet kirposivat, huudahduksia alkoi kajahdella.\nNoustiin varpailleen ja tekeydyttiin mahdollisimman pitkiksi, jotta\nnähtäisiin jockeytten kirjavat puserot heidän liitäessään\nauringonvalossa. Nyt Valerio II meni johtoon, Cosinus ja Hasard jäivät\ntaakse, kun taas Lusignanilla ja Spiritillä, jotka menivät rinnan, oli\nyhä takanaan Nana.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Englantilainen on voittanut aivan päivänselvästi,\nsanoi Bordenave. Lusignan uupuu, ja Valerio II ei kestä loppuun.\n\n-- Harmillinen juttu, jos englantilainen voittaisi! huudahti Philippe\nisänmaallisessa innostuksessaan.\n\nIhmismeren alkoi vallata tuskallinen tunne. Siis taaskin tappio! Ja\nkiihkoisia, melkein hartaita rukouksia nousi Lusignanin puolesta, ja\nyhtä hartaasti haukuttiin Spiritiä ja sen jockeyta, joiden värit olivat\nyhtä iloiset kuin ruumiinkantajan. Ruohikolle keräytyneen yleisön\nvälitse juoksenteli ihmisparvia täyttä vauhtia ja ratsumiehet\nnelistivät yli kentän. Nana, joka oli kääntynyt hitaasti toiseen\nsuuntaan, näki jalkojensa juuressa ihmis- ja eläinjoukon lainehtivan,\npäämeren, joka liikkui samassa tahdissa, kuin hevoset kiersivät rataa.\nJockeytten hohtavat värit pilkuttivat taivaanrantaa; Nana oli nähnyt ne\nselkäpuolelta, nähnyt nopeiden, pitkien askeleiden kiidättämät ruumiit,\nkunnes ne matkan päästä näyttivät kapeilta kuin oljenkorret. Nyt ne\nnäkyivät hyvin etäältä sivukuvina ja näyttivät hyvin pieniltä ja\nhennoilta kaukaisen metsän vihannuutta vastaan. Sitten ne katosivat\näkkiä suuren puuryhmän taa, joka oli keskellä rataa.\n\n-- Odottakaa sentään, huusi Georges, joka vielä oli toiverikas. Leikki\nei ole lopussa... Englantilaista ruoskitaan.\n\nLa Faloise, joka taas rupesi halveksimaan kaikkea kansallista, kehui\naivan pahennusta herättävästi Spiritiä. Hyvä! Tuo oli hyvin tehty!\nRanska ei ansainnut sen parempaa! Ensimmäisenä Spirit ja sitten vasta\nFrangipani! Se suututtaisi hänen synnyinmaataan! Kun hän härnäsi\nLabordettea, uhkasi tämä tosissaan heittää la Faloisen vaunuista pois.\n\n-- Katsotaanpa, montako minuuttia ne tarvitsevat, sanoi Bordenave, joka\npidellen Louisetia otti aivan rauhallisesti kellon taskustaan.\n\nHevoset tulivat taas puuryhmän takaa esille. Yleisö huusi\nhämmästyksestä. Valerio johti vielä, mutta Spirit lyhensi välimatkaa,\nja sen takana Lusignan oli heikentänyt vauhtia ja päästänyt toisen\ntilalleen. Asiaa ei heti käsitetty ja puseroiden väreistä\nsekaannuttiin. Mutta samassa kajahti kaikkialta huuto:\n\n-- Sehän on Nana!... Kyllä kai, Nana, uskokaa pois, ei Lusignan ole\npettänyt ... hitto, on se sittenkin. Tunsihan sen kullanhohtavasta\nväristään... Katsokaa sitä nyt, se on kuin tuli ja leimaus... Hyvä,\nNana! Se on vasta tekijä! Turhia puheita, eihän se ole tehnyt muuta\nkuin sijoittunut Lusignanin paikalle.\n\nHetken aikaa se oli yleisenä mielipiteenä. Mutta tamma voitti\nvälimatkaa lyhentäen yhä sitä tasaisesti ja väsymättömästi. Nyt olivat\nkaikki mielet kuohuksissa. Loppupään hevoset eivät enää kiinnostaneet\nketään. Kirissä olivat vain Spirit, Nana, Lusignan ja Valerio II.\nMuista ei puhuttukaan, ja jännitettyinä äärimmilleen katseltiin vain,\nvoittivatko vai menettivätkö ne välimatkaa. Nana oli noussut landoon\nkuskipukille, seisoi siinä kalpeana ja vavisten ja oli niin\nhaltioissaan, että hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen vieressään\nseisoi Labordette, joka taas hymyili.\n\n-- Englantilainen taitaa voida huonosti, sanoi Philippe hilpeästi. Se\nei juokse erikoisen hyvin.\n\n-- Lusignan on kerta kaikkiaan poissa pelistä, huusi la Faloise.\nValerio II voittaa... Katsokaa! Nyt ne ovat kaikki neljä yhtenä\nryhmänä.\n\nJokaisen suusta kuului sama lause.\n\n-- Siinä on vauhtia, lapsukaiseni!... Kyllä matka tuolla tavoin\nedistyy!\n\nRyhmä tuli ukkosena. Sen lähestymisen tunsi kuin läähätyksen tai\netäisen kuorsauksen, joka läheni sekunti sekunnilta. Ihmisjoukko oli\ninnoissaan rientänyt aitauksen luo, ja ennen hevosten tuloa nousi\njokaisen rinnasta kumea äännähdys, joka kasvoi valtavaksi kuin meren\nmyrsky. Se oli jättiläismäisen uhkapelin viimeinen väkivaltaisuuden\nilmaus, pelin, jota katseli satojatuhansia ihmisiä, kaikilla sama toivo\nja polttava kiihko, että sattuma suosisi hevosia, joiden nelistys oli\nmiljoonien arvoinen. Tunkeiltiin, tuupittiin kädet nyrkissä ja suut\nammollaan, jokainen piti puoliaan, jokainen kiihoitti hevostaan\nhuutamalla ja huitomalla. Ja tämän kansanjoukon huuto, jokaisen nutun\nalla piilevän villipedon huuto, levisi yhä etemmäs.\n\n-- Ne lähenevät! Ne lähenevät! Ne lähenevät!\n\nNana lyhensi yhä välimatkaa; nyt se oli päässyt Valerio II:n ohi ja\nkilpaili Spiritin kanssa noin kahdesta, kolmesta hevosenpituudesta.\nUkkosen jyrinä vahveni. Ne tulivat, ja landoossa ne otettiin vastaan\nkirouksin.\n\n-- Kiirehdi, Lusignan, senkin laiska elukka, kurja kaakki...\nEnglantilaisessa on tyyliä! Vielä hiukan, vielä hiukan, poikaseni!...\nJa tuota Valeriota on häpeä katsella. Maailman lopun kaakki! Hyvästi\nminun kymmenen louisdoriani!... Nana! Hyvä! Hyvä!...\n\nNana oli kuskipukillaan alkanut tietämättään keinutella reisiään ja\nlanteitaan, aivan kuin itse olisi nelistämässä. Hän nytkäytteli\nvatsaansa kuin tammaa auttaakseen. Ja vähänväliä hän huokasi väsyneesti\nsekä sanoi matalalla pingoitetulla äänellä:\n\n-- Kiirehdi... kiirehdi... kiirehdi...\n\nNäky oli suurenmoinen. Price, joka seisoi jalustimissa piiska ilmassa,\nlöi tammaa rautaisin kourin. Tämä vanha, kuivettunut lapsi\npitkulaisine, kovine ja kuin kuolleine kasvoineen pursusi tulta. Ja\nraivoisan rohkeuden ja voitontahtonsa puuskassa hän siirsi tammaan\nsielunsa, sai sen kestämään, vaikka se oli vaahdossa ja silmät verissä.\nKoko ryhmä lensi ohi jyristäen kuin ukkonen, sai ihmiset pitämään\nhengitystään ja puhdisti ilman: sillä välin palkintotuomari\nkylmäverisesti odotteli kiikari silmillään. Sitten kuului valtavia\nhyvähuutoja. Pricen oli onnistunut ponnistaen kaikki voimansa viime\nhetkessä saada Nana maalipatsaalle hevosenpään mitan ennen Spiritiä.\n\nKuin tulvivan joen kohinana kaikui:\n\nNana! Nana! Nana! Huuto kieri yli kentän, kasvoi kuin myrskyn raivo ja\ntäytti Boulognen metsän Mont Valérieniin saakka, Longchampsista\nBoulognen tasangolle. Yleisön oli vallannut miltei mielipuolinen\ninnostus. Eläköön Nana! Eläköön Ranska! Alas Englanti! Naiset\nhuiskuttelivat päivänvarjojaan, miehet hyppivät ilosta, pyörivät ympäri\nja ulvoivat; toiset heittivät hermostuneesti nauraen hattunsa ilmaan.\nJa radan vastakkaiselta puolelta vastattiin satuloimispaikan aidatulta\nalueelta, lehtereillä kaikki liikehtivät, mutta selvästi ei voinut\nhuomata muuta kuin heikon värinän ilmassa, ikäänkuin jonkinlaisen\nnäkymättömän tulen aiheuttaman, noiden pienten vääntyneiden kasvojen\nyllä, joissa avoimet suut ja silmät näkyivät vain mustina pisteinä.\nMelusta ei ollut tulla loppua lainkaan, se kasvoi ja alkoi jälleen\netäisillä puistoteillä ihmisryhmissä, joita oli puiden alla,\nlevitäkseen aina keisarilliseen aitioon saakka, jossa keisarinna oli\ntaputtanut käsiään. Nana! Nana! Nana! Tämä huuto nousi kohti aurinkoa,\njonka loiste ikäänkuin kultasi joukon huuman.\n\nSeisoessaan siinä vaunujensa istuimella Nana luuli suosionosoitusten\nkoskevan häntä itseään. Hän seisoi hetken liikkumatta, hämmentyneenä\nomasta voitostaan, ja katseli rataa, jolle oli tulvinut niin paljon\nväkeä, ettei enää lainkaan näkynyt ruohikkoa, vaan ainoastaan mustien\nhattujen aaltoileva meri. Kun tämä ihmisjoukko sitten järjestäytyi ja\nmuodosti kujan satuloimispaikalle saakka ja toistamiseen tervehti\nNanata, jota Price vei pois nojaten uuvuksissaan hevosen kaulaan,\nsammuneena, välittämättä mistään, läimäytti Nana reittään vahvasti,\nunohti kaiken ja sanoi voitonriemuisena:\n\n-- Herra Jumala! Minä se sittenkin olen... Herra Jumala! Mikä onni!\n\nHän ei tietänyt miten hänen tuli osoittaa iloaan, ja hän suuteli\nLouisetia, joka istui Bordenaven olalla.\n\n-- Kolme minuuttia neljätoista sekuntia, sanoi Bordenave ja pisti\nkellon takaisin taskuunsa.\n\nNana kuuli omaa nimeään huudettavan kautta kentän. Hänen kansansa\ntaputteli hänelle käsiään, ja hän otti suosionosoitukset vastaan\nseisoen sinivalkoisessa puvussaan suorana kuin salko, ihmeellisin,\nauringonpaisteessa kimmeltävin hiuksin. Labordette, joka oli poistunut,\npalasi ilmoittaen, että tyttö oli voittanut kaksituhatta louisdoria,\nsillä Labordette oli sijoittanut hänen viisikymmentä louisdoriaan\nNanahan, silloin kuin hevosen kertoili oli ollut neljäkymmentä. Mutta\ntämä odottamaton ansio liikutti häntä vähemmän kuin äkillinen\nkilpailuvoitto, jonka loisto teki hänestä Pariisin kuningattaren.\nToiset naiset menettivät rahansa. Rose Mignon oli raivoissaan\nkatkaissut päivänvarjonsa, ja Caroline Héquet, Clarisse, Simonne, jopa\nLucy Stewartkin, pojastaan välittämättä, sadattelivat, harmista\nsuunniltaan, tuon kookkaan tytön onnea; Triconitar sitävastoin, joka\noli tehnyt ristinmerkin sekä kilpailujen alkaessa että päättyessä,\nnosti pitkää vartaloaan kaikkien yläpuolelle hurmaantuneena hyvästä\nvainustaan ja antoi Nanalle kokeneen matroonan siunauksen.\n\nLandoon luo kerääntyi yhä miehiä tungokseen saakka. Seurue oli\nhuudellut aivan raivopäisenä. Georges, joka oli tukehtumaisillaan,\nkirkui vieläkin ääni käheänä. Koska samppanja oli loppunut, riensi\nPhilippe palvelijoiden kanssa noutamaan lisää virvokemyymälöistä. Nanan\nhoviseurue kasvoi kasvamistaan, ja hänen menestyksensä toi sinne\nvastahakoisetkin; liike, joka oli tehnyt hänen vaunuistaan kentän\npolttopisteen, muodostui nyt alamaisten mielipuoliseksi riemujuhlaksi\nkuningatar Venuksen kunniaksi. Kun samppanjaa tuli, ja Nana kohotti\nlasinsa, puhkesi sellainen kättentaputuksien myrsky ja huudettiin niin\nvaltavasti: \"Nana! Nana! Nana!\", että ihmiset hämmästyksissään\nkatselivat nähdäkseen tamman; nyt ei enää tiedetty, eläinkö vai nainen\noli vallannut kaikkien sydämet.\n\nMignonkin riensi landoon luo välittämättä Rosen peloittavista\nsilmäyksistä. Tuo kirottu tyttö sai hänet aivan suunniltaan, ja hän\ntahtoi ehdottomasti suudella häntä. Suudeltuaan Nanan molempia poskia\nhän sanoi isällisesti:\n\n-- Minua harmittaa nyt eniten se, että Rose ihan varmasti lähettää sen\nkirjeen... Hän on aivan raivoissaan.\n\n-- Sitä parempi! Se on vain minulle eduksi! pääsi Nanalta.\n\nMutta nähdessään, kuinka mies hämmästyi, hän kiireesti lisäsi:\n\n-- Ei sentään! Mitä puhunkaan!... En tiedä itsekään, mitä sanon... Olen\nhumalassa.\n\nIlon ja auringon huumaamana hän joi oman maljansa:\n\n-- Nanan malja! Nanan malja! huusi hän moninkertaistuneen metelin,\nnaurupuuskien ja hyvähuutojen halki, jotka vähitellen kajahtelivat yli\nkoko kentän.\n\nKilpailut jatkuivat, ratsastettiin Vaublancin palkinnosta. Vaunut\nalkoivat toinen toisensa jälkeen ajaa kotia kohti. Ihmisten riidoissa\nmainittiin alituiseen Vandeuvresin nimi. Nyt käsitettiin: Vandeuvres\noli kaksi vuotta valmistanut kaappaustaan, oli antanut Greshamin\nratsastaa hitaasti Nanata ja päästänyt Lusignanin loistamaan vain\nauttaakseen tammaansa. Ne, jotka olivat menettäneet rahoja, raivosivat,\nmutta voittajat kohauttivat vain olkapäitään. Entä sitten? Eikö se muka\nollut luvallista? Hevosomistaja hoiti talliaan oman harkintansa\nmukaisesti. Pahempaakin oli koettu! Useimpien mielestä Vandeuvres oli\ntehnyt viisaasti, kun hän ystävillään oli kerännyt kaiken, minkä hän\nsaattoi Nanalla voittaa, ja siitä johtui, että Nanan kerroin oli\nparantunut niin nopeasti; puhuttiin kahdestatuhannesta louisdorista\nkeskimäärin kolmekymmentä yhtä vastaan, mikä merkitsi miljoonan\nkahdensadantuhannen frangin voittoa, summaa, jota kunnioitettiin, ja\njoka soi anteeksi kaikki.\n\nMutta toisiakin, sangen vakavia huhuja, joita kuiskattiin miehestä\nmieheen, levitettiin satuloimispaikalla. Henkilöt, jotka tulivat\nsieltä, antoivat tarkempia selityksiä; alettiin puhua ääneen ja kertoa\nkauheasta häväistysjutusta. Nyt oli Vandeuvres-raukka mennyttä miestä;\nhän oli tärvellyt oivallisen kaappauksensa tekemällä päättömän\ntyhmyyden, hullun varkauden antaessaan Maréchalin, huonomaineisen\nbookmakerin, lyödä laskuunsa kaksituhatta louisdoria Lusignania vastaan\nsaadakseen siten takaisin ne hiukan toistatuhatta, jotka hän oli lyönyt\navoimesti sen puolesta, ja tämä teki viimeisen halkeaman hänen\nrakoilevaan omaisuuteensa. Bookmakeri, jolle näin oli vihjattu, että\nsuosikki ei voittaisikaan, oli ansainnut kuusikymmentätuhatta frangia\njuuri sillä hevosella. Labordette, joka ei ollut saanut tarkkoja ja\nyksityiskohtaisia ohjeita, oli samalle bookmakerille sattunut\nsijoittamaan kaksisataa louisdoria Nanasta, josta Maréchal edelleen\nlupasi viisikymmentä, sillä hän ei tietänyt todellisen kaappauksen\nsyitä. Menetettyään siis tammalla kaksisataatuhatta frangia ja saatuaan\nkaiken kaikkiaan sadanneljänkymmenentuhannen frangin tappion Maréchal,\njoka huomasi joutuneensa perikatoon, käsitti äkkiä juonen, kun hän näki\nkreivin keskustelevan Labordetten kanssa kilpailujen jälkeen vaakasalin\nluona; entisen kuskin raivolla ja varkauden uhriksi joutuneen ihmisen\nhäikäilemättömyydellä hän oli nostanut hirveän metakan ja kertonut koko\njutun armottoman avoimesti. Harmi oli nyt vallannut yleisön, ja\nsanottiinpa vielä, että palkintolautakunta heti kokoontuisi asian\njohdosta.\n\nNana, jolle Philippe ja Georges kertoivat kuiskaten koko jutun, teki\nhuomautuksiaan, lakkaamatta silti nauramasta ja juomasta. Tuo kaikki\noli sangen mahdollista; hänen mieleensä muistui jotakin, ja sitäpaitsi\ntuo samainen Maréchal oli ilkeän näköinen olio. Hän epäili kuitenkin\nyhä, kunnes Labordette saapui perin kalpeana.\n\n-- No? kysyi Nana kuiskaten.\n\n-- Hukassa! vastasi Labordette.\n\nHän kohautti olkapäitään. Tuo Vandeuvres oli lapsi! Hän teki\nharmistuneen eleen.\n\nNanalla oli illalla Mabille-ravintolassa tavaton menestys. Hänen\ntullessaan kymmenen ajoissa sinne oli melu jo valtava. Tämä\nklassillisen järjetön iltama yhdisti koko kevytmielisen nuorison\nkauniin maailman typerään raakuuteen, joka olisi sopinut renkitupaan.\nKaasuvalokiehkuroiden alla tungeksittiin; herrat mustaan puettuina,\nnaiset ylenpalttisen paljaskaulaisina, vanhoissa hameissa, liattavaksi\nkelpaavissa, kääntelehtivät ja vääntelehtivät ja ulvoivat,\nmahdottomasti päissään. Orkesteria ei kuulunut kolmenkymmenen askeleen\npäähän. Kukaan ei tanssinut. Tyhmiä päähänpistoja, joita kertoiltiin\ntietämättä miksi, kierteli joukosta joukkoon. Jotkut pyrkivät\nesiintymään hauskoina takomalla kylkiään, mutta epäonnistuivat.\nSeitsemän naista oli teljetty kaappiin, missä he itkivät päästäkseen\nvapaiksi. Joku löysi sipulin, ja siitä pidettiin huutokauppaa, kunnes\nhinta nousi kahteen louisdoriin. Juuri silloin saapui Nana puettuna yhä\nkilparatsastuspukuunsa, sinivalkoiseen. Hän sai myrskyisten\nsuosionosoitusten raikuessa sipulin. Vastoin hänen tahtoaan kolme\nherraa tarttui häneen kantaen häntä voittosaattueessa puutarhan halki\npoljettujen ruohomattojen ja revittyjen pensaiden ylitse. Kun orkesteri\noli tiellä, valloitettiin se äkkiryntäyksellä, ja tuolit sekä\nnuottitelineet hakattiin palasiksi. Isällinen poliisi piti huolta\nepäjärjestyksestä.\n\nTiistaina vasta Nana tointui voittonsa aikaansaamasta\nmielenliikutuksesta. Hän keskusteli rouva Leratin kanssa, joka oli\ntullut kertomaan, että Louiset oli sairastunut raittiista ilmasta.\nJuttu, josta koko Pariisi puhui, vaikutti järkyttävästi häneen.\nVandeuvres oli julistettu kilpailukelvottomaksi, ja kun hänet samana\niltana vielä potkittiin pois keisarillisesta klubista, hän oli\nseuraavana päivänä polttanut tallinsa, hevosensa ja itsensä yhtenä\nroviona.\n\n-- Sen hän sanoi minulle jo ennakolta, toisteli Nana. Se mies oli oikea\nraivopää!... Olin totisesti järkyttynyt, kun se kerrottiin minulle\neilen illalla! Käsitäthän, että hän joskus yöllä olisi voinut murhata\nminutkin... Ja eikö hänen muuten olisi pitänyt kertoa minulle ennakolta\nhevosestaan? Olisinhan voinut voittaa kokonaisen omaisuuden!... Hän\nsanoi Labordettelle, että jos minä olisin saanut tietää jotakin, niin\nolisin heti juorunnut kampaajalleni ja muille miehille. Totisesti\nkohteliasta!... Ei, en voi suuriakaan surra sitä miestä!\n\nAjateltuaan vielä asiaa hän raivostui. Silloin osui siihen myös\nLabordette; tämä oli järjestänyt Nanan vedot ja toi nyt hänelle\nneljäkymmentätuhatta frangia. Tästä Nana suuttui vielä enemmän, sillä\nhänhän olisi voinut voittaa miljoonan. Labordette, joka tekeytyi\njuttuun aivan syyttömäksi, hylkäsi ilman muuta Vandeuvresin. Nuo vanhat\nperheet olivat eläneet aikansa; ne sammuivat typerästi.\n\n-- Eikö mitä, sanoi Nana. Ei ole lainkaan typerää polttaa itsensä\ntalleineen. Minun mielestäni hänen loppunsa oli suurenmoinen... Älä\nsilti luule, että minä puolustan tuota Maréchalin juttua. Se oli\nnarrimaista. Ja Blanche kun on saanut päähänsä syyttää minua kaikesta!\nMinä vastasin: \"Olenko ehkä pyytänyt häntä varastamaan!\" Voihan\nmieheltä pyytää toki rahaa pakottamatta häntä rikollisille teille...\nJos hän olisi sanonut minulle: \"Minulla ei enää ole mitään\", olisin\nminä vastannut: \"Hyvä on, erotaan pois!\" Eikä siitä olisi tullut sen\nkummempaa.\n\n-- Epäilemättä, sanoi täti vakavasti. Jos miehet ovat itsepäisiä, niin\nvahinko on heidän.\n\n-- Mutta se pieni loppujuhla oli komea, jatkoi Nana. Se mahtoi olla\nkaamea, oikein selkää karmii. Hän oli lähettänyt kaikki ihmiset pois ja\nsulkeutui talliin paloöljykannun kanssa... Ja kyllä siinä oli tulta!\nAjattele vain, iso rakennus, melkein kokonaan puusta, olkia ja heiniä\ntäynnä!... Liekit leimusivat tornin korkuisina... Mutta komeimmat\nolivat hevoset, jotka eivät tahtoneet tulla paistetuiksi. Niiden\nkuultiin syöksyvän edestakaisin ja heittäytyvän ovia vastaan ja\nhuutavan kuin oikein ihmiset... Niin, katsojat värisivät kauhusta.\n\nLabordette rohkeni hiukan epäillä asiaa. Hän ei uskonut Vandeuvresin\nkuolemaan. Joku oli nähnyt hänen hyppäävän ikkunasta ulos. Hän oli\nmielenhäiriössä sytyttänyt tallinsa. Mutta kun siellä tuli liian kuuma,\noli hän tullut järkiinsä. Mies, joka naisiin nähden oli niin tyhmä,\njolla ei ollut enää mitään, ei saattanut kuolla noin suurenmoisesti.\n\nNana kuunteli häntä nolona; hän oli kadottanut kuvitelmansa eikä voinut\nsanoa muuta kuin:\n\n-- Oi, sitä onnetonta! Se olisi ollut niin kaunista!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVielä kello yhdeltä yöllä eivät Nana ja kreivi olleet vaipuneet uneen\nsuuressa, venetsialaisilla pitseillä koristetussa vuoteessaan. Kolmen\npäivän katkeroitumisen jälkeen oli kreivi illalla palannut.\nMakuuhuonetta valaisi heikosti lamppu, ja sen hiljaisessa lämpimässä\nilmassa, valkolakattujen, hopeaupotuksilla koristettujen huonekalujen\nepämääräisessä hohteessa tuntui väreilevän ikäänkuin kostea\nlemmenhöyry. Laskettu verho painoi vuoteen varjoon. Huokaus ja sitä\nseuraava suudelma mursivat hiljaisuuden, ja Nana, joka luisui pois\npeitteen alta, istui paljain säärin vuoteen reunalla. Kreivi, jonka pää\noli vaipunut takaisin tyynylle, jäi hämärään.\n\n-- Rakas, sinähän uskot Jumalaan ja hänen hyvyyteensä? kysyi Nana\najateltuaan hetkisen kasvot vakavina ja joutuneena uskonnollisen kammon\nvaltaan, joka sai hänet lähtemään rakastajansa sylistä.\n\nAamusta saakka hän oli valitellut pahoinvointiaan, ja kaikki hänen\ntyhmät ajatuksensa, niinkuin hän sanoi, ajatukset kuolemasta ja\nhelvetistä vaivasivat häntä. Joskus hänellä oli öitä, jolloin\nlapsellinen kauhu ja hirveät kuvitelmat kiduttivat häntä kuin\npainajainen. Hän jatkoi:\n\n-- Luuletko, että minä pääsen taivaaseen?\n\nHäntä puistatti, ja kreivi, jota nämä kysymykset kummastuttivat\ntämänkaltaisessa tilanteessa, tunsi hyvänä katolisena\nomantunnonvaivojensa heräävän. Paita valahti tytön hartioilta, ja\nhiukset hajalla hän heittäytyi kreivin rintaa vastaan, nyyhkytti ja\ntakertui häneen kouristuksenomaisesti.\n\n-- Minä pelkään kuolemaa... minä en tahdo kuolla...\n\nKreivi pääsi vain väkivalloin irti. Hän pelkäsi itse vaipuvansa samaan\ntarttuvaan näkymättömään kauhuun kuin nainenkin, joka painautui hänen\nruumiiseensa, ja koetti rauhoittaa häntä. Nana oli erinomaisen terve\neikä hänen tarvinnut muuta kuin käyttäytyä hyvin saadakseen jonakin\npäivänä syntinsä anteeksi. Mutta Nana pudisteli päätään; tosin hän ei\ntehnyt pahaa kenellekään ja kantoi vielä rinnallaan Pyhän Neitsyen\nkuvaa, jonka hän näytti riippumassa punaisesta nauhasta, mutta olihan\nkerta kaikkiaan etukäteen määrätty, että kaikki naiset, jotka eivät\nolleet naimisissa mutta sentään ottivat miehiä vastaan, joutuisivat\nhelvettiin. Hän muisti kohtia katkismuksestaan. Oi, kunpa saattaisi\nolla vain varma, mutta siinäpä se, mitään ei voinut tietää, kukaan ei\npalannut kuoltuaan takaisin kertomaan; ja tosiaankin olisi tyhmää olla\nhuolissaan, jos pappien jutut olisivatkin pelkkää lörpötystä. Hän\nsuuteli kuitenkin hartaasti neitsyen kuvaa, joka oli hänen ihostaan\naivan lämmin; se oli hänestä kuin taika kamalaa, kylmää kuolemaa\nvastaan.\n\nMuffatin täytyi seurata häntä pesuhuoneeseen, sillä hän ei uskaltanut\nhetkeksikään jäädä sinne yksin, ei edes, vaikka ovi oli väliltä auki.\nKun Muffat taas meni levolle, käveli Nana huoneessa, katseli jokaiseen\nnurkkaan ja vapisi pienintäkin ratinaa. Hän osui peilin eteen ja\npysähtyi ihailemaan kaunista ruumistaan. Mutta omien rintojensa,\nlanteidensa ja reisiensä näkeminen kaksinkertaistutti hänen pelkonsa.\nLopulta hän alkoi tunnustella kasvojensa luustoa ja painella kaksin\nkäsin poskiaan.\n\n-- Kuollessa ihminen tulee rumaksi, sanoi hän hitaasti.\n\nHän painoi poskensa kurttuun, avasi silmänsä ammolleen ja riiputti\nalaleukaansa nähdäkseen, millainen hänestä tulisi. Kasvot näin irvissä\nhän kääntyi kreiviin.\n\n-- Katsohan, minulle tulee hyvin pieni pää.\n\nNyt kreivi suuttui.\n\n-- Sinä olet hullu, tule levolle.\n\nKreivi oli näkevinään tytön haudassa, lihattomana, pelkkinä luina\nvuossataisen unen jälkeen; hän risti kätensä ja mutisi rukouksen.\nUskonto oli jokin aika sitten jälleen saanut hänet valtoihinsa; hänen\nkiihkokohtauksensa uudistuivat joka päivä väkivaltaisina kuin\nhalvauskohtaus ja masensivat hänet täydellisesti. Hänen sormensa\nnatisivat, ja hän hoki yhäti sanoja: \"Jumalani! Jumalani! Jumalani!\" Se\noli hänen voimattomuutensa epätoivoinen huuto, hänen syntinsä huuto,\nhän ei mahtanut sille mitään, hän oli varma ikuisesta kadotuksesta. Kun\nNana tuli vuoteeseen, oli kreivi kokonaan peitteen alla kalpeana,\nkynnet painettuina rintaan ja katse tähdättynä korkeuteen, aivan kuin\nhän hakisi taivasta. Nana alkoi taas itkeä, he suutelivat toisiaan\nhampaat tahdottomasti kalisten, molemmat saman järjettömän riivaajan\nvaltaamina. Heillä oli kerran ennenkin ollut samanlainen yö, mutta\ntällä kertaa se oli aivan idioottimainen, niinkuin Nana sittemmin\ntoinnuttuaan sanoi. Kaikesta huolimatta muuan pieni epäilys sai hänet\nvarovasti utelemaan, olikohan Rose Mignon ehkä lähettänyt tuon kirjeen.\nNiin ei sentään ollut; tämä kreivin mielentila ei ollut muuta kuin\npelkoa, sillä vieläkään hän ei tietänyt olevansa aisankannattaja.\n\nOltuaan taas kaksi päivää kadoksissa Muffat tuli aamulla sellaiseen\naikaan, jolloin hän muuten ei milloinkaan saapunut. Hän oli\nkuolemankalpea, hänen silmänsä punottivat, ja jokin sisäinen kamppailu\nvavisutti häntä. Mutta Zoé, joka itse oli suunniltaan, ei huomannut\nkreivin rauhattomuutta, vaan juoksi häntä vastaan ja huusi:\n\n-- Oi, herra kreivi, te tulette sentään! Rouva oli vähällä kuolla eilen\nillalla.\n\nKun kreivi kysyi, mitä oli tapahtunut, kertoi Zoé:\n\n-- Jotakin vallan uskomatonta... Keskoset!\n\nNana oli ollut raskaana kolmatta kuukautta. Hän oli kauan luullut\nvoivansa vain muuten pahoin, eikä tohtori Boutarelkaan ollut asiasta\nvarma. Mutta kun raskaus ilmaantui selvemmin, harmistui Nana niin, että\nhän kaikin tavoin koetti peittää tilaansa. Hänen hermostuneet kauhu- ja\nilkeyskohtauksensa johtuivat tuosta jutusta, jota hän salasi kainona\nkuin nuori, onnettomuuteen joutunut tyttö. Se oli hänestä typerä\nsattuma, joka vahingoitti hänen arvoaan ja josta laskettaisiin leikkiä.\nHuonoa pilaa, oikea onnettomuus!\n\nPuuttui vain, että hän joutuisi kiikkiin, kun oli jo luullut kaiken\nsellaisen loppuneen. Hän oli jatkuvasti hämillään siitä, aivan kuin\nhänen sukupuolensa olisi tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Lapsia\nsiis saa sittenkin, vaikka niitä ei halua ja ajattelee vain muiden\nasioiden hoitamista. Hän suuttui luonnolle tästä äitiydestä, joka\nsattui kesken hänen huvejaan; hän sadatteli tätä uutta elonkipinää,\njoka syttyi kesken sitä kaikkea kuolemaa, jota hän kylvi ympärilleen.\nMiksi ei nainen saattanut määrätä ruumiistaan oman tahtonsa mukaan\nilman tällaisia välikohtauksia? Mistä tuo pieni eliö oli kotoisin? Hän\nei edes itse sitä tietänyt. Oi, hyvä Jumala, jospa se, joka oli tähän\nsyypää, olisi ollut niin viisas, että hän olisi itse pitänyt sen, sillä\nkukaan ei sitä halunnut, kaikille se olisi vastukseksi eikä sen elämä\ntotisesti tulisi onnelliseksi!\n\nZoé kertoi tapahtuman.\n\n-- Rouva sai vatsankipuja neljän ajoissa. Kun en nähnyt hänen palaavan,\nmenin pesuhuoneeseen, ja sieltä tapasin hänet lattialle pyörtyneenä.\nNiin, herra kreivi, lattialla verilätäkössä, kuin murhattu... Silloin\nymmärsin koko jutun! Minä raivostuin, sillä olisihan rouvan pitänyt\nkertoa minulle onnettomuudestaan... Herra Georges oli sattumalta täällä\nja auttoi minua nostamaan rouva vuoteeseen. Kun herra Georges sai\nkuulla keskosista, tuli hän vuorostaan heti sairaaksi... Kyllä minulla\non ollut puuhaa eilisestä saakka!\n\nTalo näytti todella olevan aivan ylösalaisin. Kaikki palvelijat\njuoksivat edestakaisin portaissa ja huoneissa. Georges oli ollut yötä\nsalin nojatuolissa. Hän oli kertonut tapahtumasta Nanan ystäville, kun\nnämä saapuivat illalla tavalliseen vastaanottoaikaan. Hän oli hyvin\nkalpea ja puhui hämmentyneenä ja liikutettuna. Steiner, la Faloise,\nPhilippe ja useita muita oli saapuvilla. Heti ensimmäiseltä sanalta he\nolivat huudahtaneet: \"Mahdotonta! Se on narripeliä!\" mutta sitten\nkäyneet vakaviksi. He katselivat harmistuneina makuuhuoneen ovea,\npudistelivat päätään, eikä juttu enää ollut heistä lainkaan naurettava.\nKeskiyöhön saakka oli tusina herroja keskustellut aivan hiljaa, kaikki\ntalon ystäviä ja kaikki saman ajatuksen vaivaamia: kuka oli lapsen isä?\nHe ikäänkuin tuntuivat pyytävän toisiltaan anteeksi noloina kuin\nainakin ihmiset, jotka olivat käyttäytyneet tyhmästi. Sitten he\nkohauttivat olkapäitään; asiahan ei liikuttanut heitä, sehän oli vain\nNanan asia, aivan mahdoton koko Nana! Ikinä ei hänestä olisi uskonut\nsellaista kepposta. Ja he menivät matkoihinsa varpaillaan kuin\nruumishuoneesta, jossa ei enää naureta.\n\n-- Käykää heti sisään, herra kreivi, sanoi Zoé Muffatille. Rouva on jo\nentistä paljon terveempi ja saattaa ottaa vastaan... Odotamme juuri\nlääkäriä, joka lupasi tulla takaisin aamulla.\n\nKamarineito oli toimittanut Georgesin kotiin nukkumaan. Salissa oli\nainoastaan Satin, joka lojui sohvalla polttaen savuketta ja tuijottaen\nkattoon. Aina onnettomuudesta asti hän oli keskellä sekasortoa\nosoittanut hiljaista raivoaan kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla\nkovia sanoja. Kun Zoé meni hänen ohitseen ja sanoi kreiville, että\nrouva parka oli kärsinyt paljon, tokaisi Satin heti:\n\n-- Se oli hänelle oikein, siitä hän oppii!\n\nKreivi kääntyi häneen hämmästyneenä. Satin oli maannut liikahtamatta,\nkatse katossa ja savuke huulien välissä.\n\n-- Niin. hyvä olette tekin! sanoi Zoé.\n\nMutta Satin nousi istumaan ja katseli vihaisesti kreiviä paiskaten\nhänen kasvoihinsa entiset sanansa:\n\n-- Se oli hänelle oikein, siitä hän oppii!\n\nSitten hän taas heittäytyi pitkälleen ja puhalsi hienon savukiemuran,\naivan kuin asia ei enää lainkaan liikuttaisi häntä eikä hän tahtoisi\nolla sen kanssa missään tekemisissä. Ei, koko juttu oli liian typerä!\n\nZoé päästi Muffatin sillä välin makuuhuoneeseen, jossa\nVilliers-puistokadun harvojen vaunujen kumea kolina melkein kokonaan\nvaimeni, ja tämä vieno hiljaisuus haisi hiukan eetteriltä. Nanan pää\noli hyvin kalpea sen levätessä tyynyllä; hän ei nukkunut, vaan makasi\nselällään silmät suurina ja haaveilevina. Liikahtamatta hän hymyili\nnähdessään kreivin:\n\n-- Ah, rakas ystävä, mutisi hän heikolla äänellä, luulin jo, etten\nkoskaan enää näkisi sinua.\n\nKun kreivi kumartui suutelemaan hänen hiuksiaan, tuli Nana liikutetuksi\nja puhui lapsesta, niinkuin kreivi olisi ollut sen isä.\n\n-- Minä en uskaltanut kertoa sitä sinulle... Tunsin itseni niin\nonnelliseksi! Oi, minulla oli omat unelmani, toivoin, että siitä tulisi\nisänsä arvoinen. Nyt ne ovat haihtuneet... Ehkä niin on paras. En tahdo\nsaattaa sinua tukalaan asemaan.\n\nHämmästyneenä tästä isyydestä kreivi sammalsi jonkin sanan. Hän oli\nottanut tuolin, istuutunut vuoteen viereen ja piti kättään peitteellä.\nSilloin tyttö huomasi hänen järkytetyt kasvonsa, punertavat silmänsä ja\nkuumeen, joka vavisutti hänen huuliaan.\n\n-- Mikä sinun on? kysyi Nana. Oletko sinäkin sairas?\n\n-- En, vastasi kreivi vaivalloisesti.\n\nNana katsoi häntä tarkkaan. Sitten hän antoi Zoélle, joka järjesteli\npulloja, merkin poistua, ja kun he nyt olivat jääneet kahden, Nana veti\nmiehen puoleensa hokien:\n\n-- Mikä sinun on, rakkaani?... Sinähän itket, näen sen selvästi... Vai\nniin, sano vain, sinä olet tullut kertomaan jotakin.\n\n-- En, en, minä vannon, änkytteli kreivi.\n\nMurheen murtamana ja sairashuoneen näkemisestä sitäkin enemmän\nsuunniltaan, koska hän ei ollut aavistanutkaan mitään tämänkaltaista,\nhän todella purskahti itkuun ja painoi kasvonsa peitteeseen\ntukahduttaakseen tuskaansa. Nana ymmärsi. Rose Mignon oli lähettänyt\nkirjeen. Nana antoi hänen itkeä hetkisen, ja miehen nyyhkytykset\npanivat vuoteen vapisemaan. Lopulta Nana sanoi äidillisen\nosaaottavasti:\n\n-- Sinulla on ollut ikävyyksiä kotona?\n\nKreivi nyökäytti päätään. Nana ei hetkeen puhunut mitään ja sanoi\nsitten aivan hiljaa:\n\n-- Sinä tiedät siis kaiken?\n\nKreivi nyökäytti jälleen, ja huoneeseen tuli tukahduttava hiljaisuus.\nKreivi oli edellisenä iltana palatessaan keisarinnan luota\nillanvietosta, saanut sen kirjeen, jonka Sabine oli kirjoittanut\nrakastajalleen. Vietettyään kamalan yön ja hautoen kostoa hän aamulla\noli lähtenyt ulos, jottei hänen halunsa murhata vaimo muuttuisi teoksi.\nUlkona oli kaunis kesäaamu ajanut pois pahat ajatukset, ja hän oli\ntullut Nanan luo niinkuin aina kärsimyshetkien jälkeen. Vain Nanan\nluona hän antautui kurjuudentuntonsa valtaan tuntien lohdunetsijän\npelkurimaista iloa.\n\n-- Kas niin, rauhoitu toki! sanoi Nana ystävällisesti. Minä olen\ntietänyt sen jo kauan. Mutta minä en halunnut avata sinun silmiäsi.\nMuistathan vuosi sitten, kun sinulla oli omat epäilyksesi. Minun\nviisauteni kautta asia järjestyi. Sinulla ei ollut todistuksia... Niin,\nnyt sinulla on, ja se tuntuu raskaalta, sen minä hyvin ymmärrän. Sinun\ntäytyy joka tapauksessa olla järkevä. Ei sellaisesta menetä kunniaansa.\n\nKreivi ei enää itkenyt. Häntä hävetti, vaikka hän aikoja sitten\noli joutunut niin pitkälle, että uskoi Nanalle avioliittonsa\nyksityisluontoisimmatkin asiat. Nanan täytyi rohkaista häntä. Olihan\nhän nainen, ja naisena hän saattoi kuunnella mitä tahansa. Silloin\nkreivi sanoi synkeästi:\n\n-- Sinä olet sairas. On turhaa rasittaa sinua!... Oli tyhmää tulla\ntänne. Minä lähden.\n\n-- Ei, ei, sanoi Nana vilkkaasti. Jää! Ehkä minä voin antaa sinulle\njonkin hyvän neuvon. Älä anna minun vain puhua liian paljon, lääkäri on\nkieltänyt.\n\nKreivi oli lopulta noussut seisomaan ja astui edestakaisin huonetta.\nSilloin Nana kysyi:\n\n-- Mitä aiot nyt tehdä?\n\n-- Hitto vieköön! Annan sille miehelle selkään.\n\nNana katseli häntä moittien.\n\n-- Se ei olisi viisasta... Entä vaimollesi?\n\n-- Hänet minä haastan oikeuteen ja otan eron. Minulla on todistuksia.\n\n-- Aivan järjetöntä, ystävä rakas. Suorastaan typerää... Ei, siihen\nminä en ikinä suostu!\n\nRauhallisesti ja vakuuttavasti Nana heikolla äänellään todisteli,\nkuinka turha häväistysjuttu aiheutuisi kaksintaistelusta ja erosta.\nSanomalehdet jaarittelisivat koko viikon; hänen koko olemassaolonsa,\nhänen rauhansa, hänen korkea hovivirkansa, hänen kunniansa, kaikki ne\njoutuisivat vaaraan. Entä hyöty? Kreivi naurettaisiin penkin alle.\n\n-- Yhdentekevää! huudahti kreivi. Minun täytyy joka tapauksessa saada\nkostaa.\n\n-- Rakkaani, vastasi Nana, ellei tällaisia juttuja kosta heti, ei niitä\nkosta milloinkaan.\n\nKreivi pysähtyi siihen paikkaan. Hän ei ollut pelkuri, mutta hän\nkäsitti, että Nana oli oikeassa. Hänet valtasi haluttomuus, joka kasvoi\nyhä, tunne jostakin kurjasta ja häpeällisestä, mikä teki hänet heikoksi\nkesken raivoa. Lisäksi Nana antoi kreiville vielä iskun, sillä hän oli\npäättänyt sanoa kaikki.\n\n-- Tiedätkö, mikä sinua tässä oikeastaan harmittaa, rakkaani?... Se,\nettä sinä itse petät vaimoasi. Sinä et mene muiden naisten luo vain\npakosta. Sinun vaimosi sen kyllä ymmärtää. Mistä sinä siis häntä\nsyytät? Hän vastaa vain, että sinä itse olet näyttänyt hyvää esimerkkiä\nhänelle, ja sillä hän tukkii sinun suusi... Kas, rakkaani, sinä kävelet\ntässä huoneessa juuri sen vuoksi etkä ole kotona ja tappamassa\nmolempia.\n\nMuffat oli vaipunut tuolille istumaan näiden karkeiden sanojen\niskemänä. Nana oli hetken hiljaa hengähtääkseen ja jatkoi sitten\npuoliääneen:\n\n-- Ah, kylläpä olen uupunut... Auta minua hiukan ylemmäksi. Minä vajoan\nkoko ajan alaspäin ja makaan pää liian matalalla.\n\nKun kreivi oli auttanut häntä ylemmäksi, huokasi Nana, ja hänen oli\nparempi olla. Hän alkoi taaskin puhua, kuinka tyhmää avioerojutun\nnostaminen oli. Eikö mies ymmärtänyt, kuinka kreivittären asianajaja\ntuottaisi koko Pariisille huvia puhumalla Nanasta? Siinä tulisivat\nkaikki asiat esiin, epäonnistuminen Variétés-teatterissa, tämä talo,\nNanan koko elämä. Ei, kiitos! Niin paljoa puhetta itsestään hän ei\nhalunnut! Huonot naiset olisivat ehkä kreiviä kiihoittaneet tehdäkseen\nitsestään reklaamia, mutta Nana toivoi vain hänen tulevan onnelliseksi.\nTyttö oli vetänyt kreiviä lähemmäksi ja piteli nyt tämän päätä omansa\nvieressä päänaluksella ja kaulaten toisella käsivarrellaan häntä.\nSitten Nana kuiskasi hiljaa:\n\n-- Rakas ystävä, sinun on tehtävä sovinto vaimosi kanssa!\n\nKreivi vastusti jyrkästi tätä ehdotusta. En ikinä! Se olisi liian\nhäpeällistä! Mutta Nana toisti hellästi:\n\n-- Sinun on tehtävä sovinto vaimosi kanssa... Et suinkaan tahdo kuulla\nsanottavan, että minä olen viekoitellut sinut kodistasi? Minun maineeni\nkärsisi siitä liikaa, ja mitä minusta ajateltaisiin?... Vanno vain,\nettä aina rakastat minua, sillä jos menet jonkun muun luo...\n\nHän oli tukehtua kyyneleihinsä. Kreivi keskeytti hänen puheensa\nsuudelmin ja sanoi:\n\n-- Sinä olet hullu, se on mahdotonta.\n\n-- Sinun täytyy, sinun täytyy ... hoki Nana. Minä ajattelen asiaa\njärkevästi. Hän on joka tapauksessa sinun vaimosi. Se ei ole samaa,\nkuin jos sinä pettäisit minua kenen kanssa tahansa.\n\nNäin Nana jutteli ja jakeli hyviä neuvojaan kreiville. Hän puhui\nJumalastakin. Kreivistä melkein tuntui, kuin ukko Venot olisi saapunut\ntempaistakseen häntä synnin kahleista. Mutta Nana ei puhunut mistään\nvälien rikkomisesta, vaan suositteli suopeutta ja kehoitti häntä\nlempeänä ja hyvänahkaisena miehenä jakamaan suosiotaan vaimonsa ja\nrakastajattarensa kesken, kuvaili onnellista ja rauhallista elämää\nketään loukkaamatta, jonkinlaista onnellista unta keskellä olemassaolon\nauttamatonta lokaa. Heidän elämänsä ei mitenkään muuttuisi, kreivi\nolisi alati hänen rakastettunsa, mutta hän ei saisi tulla yhtä usein\nkuin ennen, vaan omistaa kreivittärelle ne yöt, jotka hän ei ollut\nNanan luona. Nyt hän, Nana, ei jaksanut puhua enempää, ja heikolla\näänellä hän sanoi lopuksi:\n\n-- Täytyyhän minulla ainakin olla tunto, että olen tehnyt hyvän työn...\nSinä rakastat sitten minua entistä enemmän.\n\nTuli tauko. Nana oli sulkenut silmäluomensa ja makasi kalpeana\npatjallaan. Kreivi tyytyi vain ääneti kuuntelemaan, sillä hän ei muka\ntahtonut väsyttää naisparkaa. Runsaan minuutin kuluttua Nana avasi taas\nsilmänsä ja sanoi:\n\n-- Entä rahat? Mistä sinä saat rahoja, jos suutut?... Labordette oli\ntäällä eilen esittämässä tuota vekseliä... Minulla ei ole pennin\npyörää, ei edes vaatteita ylleni.\n\nSitten hän taas sulki silmänsä ja näytti aivan kuolleelta. Muffatin\nkasvoilla kuvastui suuri tuska. Tämän iskun sattuessa hän oli kokonaan\nunohtanut rahahuolensa, joista hän ei tietänyt, millä selviytyä.\nSadantuhannen frangin vekseli oli kaikista vakuutteluista huolimatta\nyhden uudistuksen jälkeen päästetty liikkeeseen, ja Labordette, joka\noli olevinaan hyvin pahoillaan, syytti Francisia ja sanoi, ettei hän\nenää ikinä ryhtyisi liikesuhteihin henkilön kanssa, joka ei ollut\nsaanut kasvatusta. Vekseli oli lunastettava, sillä kreivi ei voinut\npäästää sitä protestiin. Hänellä oli, lukuunottamatta Nanan uusia\nvaatimuksia, kotonaan hirveitä maksuja. Tultuaan Fondettesista\nkreivitär oli äkkiä alkanut rakastaa loistavaa elämää, kalliita\nhuvituksia, jotka nielivät heidän omaisuutensa. Alettiin puhua\nkreivittären tuhlaavista oikuista, talon koko sisustuksen\nmuuttamisesta, sadastaviidestäkymmenestätuhannesta frangista, jonka\nMiromesnil-kadun vanhan rakennuksen uusiminen oli tullut maksamaan,\nylenpalttisen kalleista puvuista ja huomattavista rahaeristä, jotka\nolivat hävinneet, ehkä lahjoitetut, kreivittären välittämättä tehdä\nniistä tiliä. Muffat oli kahteen kertaan tehnyt huomautuksia ja\nkysynyt, mutta kreivitär katsoi häntä hymyillen niin omituisesti, että\nhän ei uskaltanut tiedustella sen enempää liian suoran vastauksen\npelosta. Kun hän Nanan kädestä otti Daguenetin vävykseen, ajatteli hän\netupäässä Estellen myötäjäisten alentamista kahteensataantuhanteen\nfrangiin neuvotellakseen sitten loppusummasta nuoren miehen kanssa,\njoka oli haltioissaan tästä odottamattomasta avioliitosta.\n\nKoska Labordettelle oli pakostakin hankittava satatuhatta frangia, oli\nkreivi kahdeksan päivää ajatellut ainoata mahdollisuuttaan johon hän ei\nkuitenkaan kernaasti tarttunut. Se oli les Bordesin myyminen, mainion\nmaatilan, joka oli arvioitu puolen miljoonan hintaiseksi ja jonka joku\nsetä oli testamentannut kreivittärelle. Tämän allekirjoitus tarvittiin,\nsamoin kuin kreivitär avioliittosopimuksen mukaan ei saanut ilman\nkreivin suostumusta myydä sitä. Hän oli vihdoinkin edellisenä päivänä\npäättänyt puhua kreivittärelle allekirjoituksesta, mutta nyt romahti,\nsillä tällä hetkellä kreivitär ei varmaankaan suostuisi. Ja näissä\noloissa tieto omasta aviorikkomuksesta tuntui entistä kauheammalta. Hän\nymmärsi vallan hyvin, mihin Nana pyrki, sillä päivä päivältä\nlisääntyvässä heikkoudessaan, joka sai hänet kertomaan Nanalle kaiken,\nhän oli valitellut rahallisia vaikeuksiaan ja lausunut pelkonsa, että\nkreivittären allekirjoitusta ei saataisi.\n\nNana ei kuitenkaan tuntunut vaativan mitään. Hän loikoi silmät ummessa\neikä avannut niitä. Huomatessaan hänet näin kalpeaksi kreivi pelästyi\nja antoi Nanan haistella hiukan eetteriä. Tyttö huokasi ja kysyi\nmainitsematta Daguenetin nimeä:\n\n-- Milloin häät ovat?\n\n-- Avioliittosopimus allekirjoitetaan tiistaina, siis viiden päivän\npäästä, vastasi kreivi.\n\nSilmät yhä ummessa Nana puhui kuin unissaan:\n\n-- Silloinhan tiedät, rakkaani, mitä sinun on tehtävä... Minä tahdon,\nettä kaikki ovat tyytyväisiä.\n\nKreivi rauhoitti häntä, ja tarttui hänen käteensä. Oli harkittava, mitä\nvoitaisiin tehdä; nyt oli tärkeintä, että Nana lepäisi. Kreivi ei\nvastustellut enää; hän oli lämpöisessä ja eetterihöyryisessä huoneessa\nherpaantunut onnellisen rauhalliseksi. Hänen miehinen vihansa, joka oli\nsyttynyt loukkauksesta, sammui lämmössä tuon sairaan naisen vuoteen\nluona, jota hän vaali kuumeisesti ja muistaen heidän hekumallisia\nnautintojaan. Hän nojautui vuoteen yli ja painoi naista rintaansa\nvasten; tämän kasvot pysyivät liikkumattomina, mutta huulilla väikkyi\nheikko voitonhymy. Tohtori Boutarel saapui.\n\n-- No, miten rakas lapsi voi? kysyi hän tuttavallisesti Muffatilta,\njota hän kohteli kuin aviomiestä. Mitä hittoa! Te olette antaneet hänen\nlörpötellä.\n\nTohtori oli kaunis mies, nuori, ja hänellä oli joukko potilaita\nhuvittelevien naisten piirissä. Hän oli iloinen mies, nauroi ja laski\nleikkiä näitten kanssa toverillisesti, mutta ei maannut kenenkään\nkanssa ja otti palkkionsa perin säntillisesti. Hän oli muuten aina\nvalmis tulemaan pienimmästäkin vihjauksesta, ja Nana noudatti hänen\nluokseen kaksi kertaa viikossa, sillä kuolemanpelko sai hänet aina\nvapisemaan, ja lapsen lailla hän kertoi lääkärille kaikki kipunsa,\njotka tämä taas paransi kertomalla juoruja ja vallattomia juttuja.\nKaikki naiset ihailivat häntä, mutta nyt oli tosi kyseessä.\n\nMuffat läksi pois hyvin järkyttyneenä. Hän oli pelkkää hellää osanottoa\nnähdessään Nanan näin heikkona. Ennen lähtöä Nana viittasi hänet\nluokseen, ojensi otsansa suudeltavaksi ja sanoi heikolla äänellä ja\nleikkisästi uhaten:\n\n-- Sinä tiedät, mihin olen antanut sinulle luvan... Tee vaimosi kanssa\nsovinto tai muuten kaikki on lopussa, minä suutun!\n\nKreivitär Sabine oli tahtonut, että avioliittosopimus\nallekirjoitettaisiin tiistaina vihkiäkseen juhlalla uusitun talon,\njosta väri ei vielä ollut edes ennättänyt kunnolleen kuivua. Vieraita\noli kutsuttu viisisataa kaikista piireistä. Vielä niin myöhään kuin\njuhlapäivän aamuna verhoilijat olivat naulanneet mattoja ja asettaneet\npaikoilleen verhoja, ja kun kello yhdeksän valot oli sytytettävä\nkruunuihin, oli arkkitehti innostuneen kreivittären kanssa jaellut\nviimeisiä määräyksiään.\n\nNämä kutsut olivat noita ihastuttavia kevätjuhlia. Kesäkuunillan lämpö\nsalli pitää auki ison salin molempia suuria ovia, ja tanssia saattoi\njatkaa puutarhan hiekkakäytävillekin. Ensimmäiset vieraat, joita kreivi\nja kreivitär olivat ovella ottamassa vastaan, olivat haltioissaan. He\nmuistivat vain vaivoin vanhan salin, jossa kreivitär Muffatin jäätävä\nmuisto vallitsi, tuon vanhan huoneen täysmahonkisine empire-tyylisine\nhuonekaluineen, keltaisine sametti-ikkunaverhoineen, vihertävine ja\nkosteudesta läiskäisine kattoineen. Nyt loistivat eteisen ovelta saakka\nkullatut mosaiikkikoristeet korkeiden kynttiläjalkojen valossa, ja\nmarmoriportaissa oli aistikkailla metalliupotuksilla koristetut\nkaiteet. Genualaisella sametilla verhoiltu sali komeili Boucherin\nkattomaalauksella, josta arkkitehti oli maksanut satatuhatta frangia\nDampierre-linnan huutokaupassa. Kristallikruunut valaisivat peilien ja\nkalliiden huonekalujen runsautta. Olisi saattanut sanoa, että Sabinen\nleposohva, joka aikaisemmin oli pehmoisena ja velttona rikkonut\ntunnelman, oli kasvanut ja monistunut täyttäen koko talon\nlaiskottelevalla hekumalla, väkevällä nautinnonhimolla, joka paloi\nmyöhään heränneen kiihkon tulella.\n\nTanssittiin jo. Orkesteri, joka oli sijoitettu puutarhan avonaisen\nikkunan luo, soitti valssia, jonka joustava tahti lieventyneenä kaikui\nulkoilmassa. Puutarha laajeni kuultavaksi varjoksi, jossa paloi\nvärillisiä lyhtyjä, ja ruohikolla oli purppuranpunainen teltta\nravintoloineen. Valssi, juuri \"Vaalean Venuksen\" kapakkakohtauksen\nröyhkeän vallaton valssi, täytti koko tuon vanhan talon sävelillään ja\nlämmitti sen muureja. Oli, kuin lihanhimo olisi tunkeutunut kadulta\nlakaisten mennessään pois koko kuolleen aikakauden tästä korskasta\ntalosta ja vieden mukanaan Muffatin perheen entisyyden, kokonaisen\nkunnian ja uskon vuosisadan.\n\nTakan luo asettuivat entisille paikoilleen turvaan kreivin äidin vanhat\ntuttavat, eksyneinä ja huimautuneina, ja muodostivat pienen ryhmänsä\nkeskelle hetki hetkeltä meluavampaa hälinää. Rouva Du Joncquoy, joka ei\nenää tuntenut huoneita samoiksi kuin ennen, oli kulkenut ruokasalin\nkautta. Rouva Chantereau katseli ihmeissään puutarhaa, joka hänestä\ntuntui rajattomalta. Pian tässä kolkassa tehtiin kuiskaten kaikenlaisia\nkatkeria muistutuksia.\n\n-- Ajatelkaapa, mutisi rouva Chantereau, jos vanha kreivitär nyt tulisi\nkotiin... Kuinka hän hämmästyisikään joutuessaan tähän joukkoon... Tämä\nkullankiilto ja melu... Suorastaan häpeällistä!\n\n-- Sabine on hullu, sanoi rouva Du Joncquoy. Näittekö hänet äsken\novella? Hyväinen aika! Hänellähän on kaikki jalokivensä yllään.\n\nHe nousivat hetkeksi seisomaan katsellakseen matkan päästä kreiviä ja\nkreivitärtä. Sabine, jolla oli valkoinen puku, englantilaisilla\nihastuttavilla pitseillä koristeltu, näytti voitokkaan iloiselta, oli\nnuorekas, iloinen ja aivan kuin hiukan huumaantunut, sillä hän hymyili\nyhtämittaa. Hänen vieressään seisoi Muffat, vanhettuneena ja kalpeana;\nmutta hänkin hymyili tyynesti ja arvokkaasti.\n\n-- Ajatelkaa, että hän talon isäntä, sanoi rouva Chantereau, eikä edes\npientä jakkaraa olisi voitu tuoda tänne ilman hänen suostumustaan...\nKreivitär on järjestänyt kaikki uuteen uskoon, ja nyt kreivi on täällä\nhänen luonaan eikä päinvastoin... Muistatteko, kun Sabine ei tahtonut\nkalustaa uudelleen edes salia? Nyt hän on pannut koko talon uuteen\nuskoon.\n\nHe vaikenivat, kun rouva de Chezelles tuli nuoren herrajoukon\nsaattamana; hän oli kaikesta ihastuksissaan ja huudahteli:\n\n-- Oo, ihastuttavaa!... Hurmaavaa!... Kuinka hyvä maku!\n\nMatkan päästä hän huusi naisille:\n\n-- Enkö minä sanonut! Mikään ei vedä vertoja näille vanhoille taloille,\nkun ne järjestetään oikein... Siiloin ne ovat tyylikkäitä! Loistavia!\nSuurenmoisen tyylikkäitä! Nyt Sabine voi ottaa vieraita vastaan.\n\nMolemmat vanhat naiset olivat taas istuutuneet. He puhuivat\nhiljaa avioliitosta, jota monet ihmettelivät. Estelle meni ohi\nruusunpunaisessa silkkipuvussa. Hän oli yhä yhtä laiha kuin ennenkin,\nja hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja neitseelliset. Hän ei\nsanallakaan vastustanut avioliittoaan Daguenetin kanssa; hän ei\nilmaissut siitä iloa eikä surua, vaan hän oli yhtä kylmä ja kalpea kuin\ntalvi-iltoina kohentaessaan takan hiillosta. Tämä juhla, jota\nvietettiin vain hänen vuokseen, valot, kukat ja soitto eivät\nvaikuttaneet häneen vähintäkään.\n\n-- Seikkailija, sanoi rouva Du Joncquoy. Minä en ole koskaan nähnyt\nsitä miestä.\n\n-- Varokaa, hän on tuolla, kuiskasi rouva de Chantereau.\n\nDaguenet oli huomattuaan rouva Hugonin poikineen rientänyt ojentamaan\nkäsivarttaan tälle. Daguenet nauroi ja osoitti tulvivaa hellyyttä\nrouvalle, aivan kuin tämä olisi jotenkin avustanut hänen onnelliseksi\ntuloaan.\n\n-- Kiitän, sanoi rouva Hugon istuutuessaan takan luo. Kas, tämä on\nentinen soppeni.\n\n-- Tunnetteko häntä? kysyi rouva Du Joncquoy, kun Daguenet oli\nlähtenyt.\n\n-- Vallan hyvin, oivallinen nuori mies. Georges on hänen parhaita\nystäviään... Suku on hyvin kunnianarvoista.\n\nRouva Hugon puolusti Daguenetia salaiselta vihalta, jonka hän huomasi.\nMiehen isää oli Ludvig Filip suosinut erikoisesti, ja hän oli\nkuolemaansa saakka ollut prefekti. Poika taas oli ehkä huvitellut\nhiukan liikaa. Sanottiin hänen olevan perikadon partaalla. Kuitenkin\noli eräs hänen enonsa, rikas tilanomistaja, luvannut testamentata\nhänelle omaisuutensa. Mutta toiset naiset pudistelivat vain päätään,\nkun taas rouva Hugon tunsi vaivautuvansa ja puhui yhä, kuinka hyvän\nperheen poika Daguenet oli. Häntä uuvutti kovin, ja hän valitteli\njalkavaivojaan. Hän oli puheittensa mukaan asunut täyden kuukauden\ntalossaan Richelieu-kadulla järjestääkseen joukon liikeasioita. Hänen\näidillinen hymynsä oli hiukan surullinen.\n\n-- Samapa tuo, sanoi lopuksi rouva Chantereau. Estelle olisi voinut\nvaatia itselleen paremmankin miehen.\n\nPuhallettiin torveen. Alkoi katrilli, ja kaikki vetäytyivat salin\nseinämille tehdäkseen tanssiville tilaa. Vaaleita pukuja riensi ohi ja\nsekaantui mustien hännystakkien joukkoon; kirkas valaistus aaltoilevan\npäälauman yllä sai jalokivet loistamaan ja hulmuilevat valkoiset\nsulat, syreenit ja ruusut hohtamaan. Alkoi jo olla lämmin, ja\nläpitunkeva tuoksu nousi noista ohuista tyllipuvuista, silkki- ja\nsamettileningeistä, jotka jättivät valkoiset olkapäät välähtelemään\norkesterin tahtiin. Avoimien ovien kautta näkyi viereisissä huoneissa\nnaisia istumassa rivittäin, hymyillen hienotunteisesti, silmät\nkiiltäen, suun ympärillä hiukan ikävystynyt ilme ja leyhyttäen hitaasti\nviuhkojaan. Vieraita tuli lakkaamatta, lakeija huusi saapuvien nimet.\nHerrat koettivat vaivalloisesti kuljettaa käsivarressaan naisiaan\nryhmien läpi, nousivat varpailleen ja tähystelivät joutilaita tuoleja.\nTalo täyttyi, hameet kahisivat, ja muutamissa paikoin oli niin ankara\npitsien, rusettien ja puhvihihojen paljous, ettei päässyt kulkemaan\nläpi, vaan kaikkien oli kohteliaasti alistuttava siihen tässä\ntungoksessa, joka kumminkin oli kaikille mieluinen. Puutarhassa,\nvärilyhtyjen ruusuisessa valossa, parit yhtyivät päästyään salin\ntukahuttavasta lämmöstä; naisten varjokuvia näkyi ruohikon reunoilla.\nNe liikkuivat kuin katrillin tahdissa, jonka äänet vaimenivat etäällä\npuiden alla.\n\nSteiner tapasi siellä Foucarmontin ja la Faloisen, jotka tarjoilupöydän\nluona joivat lasin samppanjaa.\n\n-- Tämä on sikamaisen komeaa, sanoi la Faloise katsellessaan\npurppuratelttaa, jota kullatut keihäät kannattivat. Luulisi\nmelkein olevansa piparikakkumarkkinoilla... Juuri niin,\npiparikakkumarkkinoilla!\n\nHän oli nyt ottanut tavakseen pilkata kaikkea ja oli olevinaan kaikkeen\nkyllästynyt nuori mies, jonka mielestä mitään ei kannattanut ottaa\nvakavalta kannalta.\n\n-- Vandeuvres-parka hämmästyisi, jos hän tulisi takaisin, sanoi\nFoucarmont. Kai muistatte, että hän oli kuolla ikävään tuon saman takan\nluona. Hitto vieköön! Eihän saanut nauraakaan.\n\n-- Vandeuvres! Älkää mainitko häntä, epäonnistunutta! tokaisi la\nFaloise halveksivasti. Se mies puri peukaloonsa, jos hän luuli\nilotulituksensa hämmästyttävän meitä! Kukaan ei enää puhu hänestä. Ohi,\nloppu, haudattu, Vandeuvres! Toinen tapeetille!\n\nKun Steiner sitten puristi hänen kättään, hän jatkoi:\n\n-- Niinkuin tiedätte, Nana on tullut tänne... Oo, kuinka loistava tulo,\nlapset! Kerrassaan ihmeteltävä!... Ensin hän suuteli kreivitärtä. Kun\nlapset sitten tulivat lähemmäksi, siunasi hän heitä ja sanoi\nDaguenetille: \"Kuulepas, Paul, ellet ole vaimollesi uskollinen, niin\nminä kyllä sinulle näytän...\" Vai niin! Vai ette nähneet sitä? Oi, se\noli tyylikästä! Menestys oli suurenmoinen!\n\nMolemmat herrat kuuntelivat ihmeissään suut selällään. Lopulta he\npurskahtivat nauramaan. La Faloise oli ihastuksissaan ja luuli\nsanoneensa jotakin hyvin sukkelaa.\n\n-- Mitä kummia! Te luulitte minun puhuvan totta... Hitto vieköön! Onhan\navioliitto Nanan järjestämä. Hän kuuluu tavallaan perheeseen.\n\nHugon-veljekset menivät ohi, ja Philippe vaiensi hänet. Herrojen kesken\npuhuttiin avioliitosta. Georges suuttui la Faloiselle, joka kertoi\njutun. Nana oli pakottanut Muffatille vävyksi entisen rakastajansa;\nmutta se ei saattanut olla totta, sillä päivää ennen hän oli ollut yötä\nDaguenetin luona. Foucarmont suvaitsi kohauttaa olkapäitään.\nTiedettiinkö ylimalkaan koskaan, missä Nana oli yötä? Mutta Georges\nintoutui huudahtamaan: \"Hyvät herrat, minä tiedän!\", mikä herätti\nyleistä naurua. Sanalla sanoen, niinkuin Steiner huomautti, siivoa\nsoppaa.\n\nVähitellen alettiin tungeksia tarjoilupöydän luona. Nämä herrat tekivät\ntilaa, mutta eivät eronneet. La Faloise katseli naisia yhtä röyhkeästi,\nkuin hän olisi ollut Mabille-ravintolassa. Eräällä puistokäytävällä he\nnäkivät ihmeekseen herra Venotin neuvottelevan Daguenetin kanssa, josta\nhe saivat aiheen laskea helppohintaisia sukkeluuksia. Daguenet oli muka\nripillä ja sai Venotilta ohjeita ensiyön varalta. Sitten he\nkurkistelivat saliin, jossa polkan pyörre teki rakoja ympärillä\nseisovien herrojen laumaan. Ulkoa tuli tuulenpuuska, ja valot\nlepattivat korkealle. Kun jokin hame tanssi ohi kadenssin kevein\naskelin, virkisti sen vieno tuulahdus valokruunujen sietämättömän\nkuumuuden vaivaamia.\n\n-- Eivät, hitto vieköön, palele salissa, sanoi la Faloise.\n\nHe räpyttelivät silmiään tullessaan puutarhan hämäristä varjoista ja\nosoittelivat toisilleen markiisi de Chouardia, joka seisoi yksin ja\nkohosi ympäröivien paljaiden olkapäiden yläpuolelle. Hänen kalpeat\nkasvonsa olivat ankaran näköiset ja hänen ylhäisen arvokkaita kasvojaan\nkaarti harva, harmaa tukka. Kun hän tunsi itsensä kreivi Muffatin\nkäytöksestä häväistyksi, oli hän julkisesti rikkonut välinsä tämän\nkanssa ja oli antanut maailman ymmärtää, ettei hän koskaan jalallaan\nastuisi taloon. Tänä iltana hän oli tullut sinne tyttärensä tyttären\npyynnöstä; muuten hän ei hyväksynyt avioliittoa lainkaan, vaan sanoi\nkovia sanoja vallassaolevien yhteiskuntakerrosten hajaantumistilasta,\nne kun eivät tuominneet tarpeeksi ankarasti uudenaikaista\nhuikentelevaisuutta.\n\n-- Oh, tämähän on jo loppua, sanoi rouva Du Joncquoy takan luona rouva\nChantereaun korvaan. Tuo tyttö on vallan lumonnut miesparkani... Ja me\nkun luulimme kreiviä niin uskovaiseksi, niin jaloksi.\n\n-- Näyttää siltä, kuin hän saattaisi itsensä perikatoon, vastasi rouva\nChantereau. Minun miehelläni on ollut käsissään eräs vekseli... Nyt hän\nmelkein asuu siinä Villiers-kadun talossa. Koko Pariisi puhuu siitä...\nHyvänen aika! Minä en hyväksy Sabinen käytöstä; mutta myöntää täytyy,\nettä kreivissä on paljon moitittavaa. Ja jos Sabine heittää rahoja kuin\nikkunasta, niin...\n\n-- Hän heittää kumminkin vain rahoja, keskeytti toinen. Kun he tekevät\nsitä yhdessä, niin käy se vain nopeammin. Hukkuvat lokaan, rakas\nystävä.\n\nLempeä ääni keskeytti heidän puheensa. Se oli herra Venot. Hän istuutui\nnaisten taa, kuin olisi tahtonut piiloutua. Nyt hän nojautui eteenpäin\nja sanoi.\n\n-- Miksi vaipua epätoivoon? Jumala kyllä ohjaa asiat parhain päin, kun\nkaikki jo näyttääkin olevan hukassa.\n\nHän näki rauhallisesti tämän kodin, jota hän muinoin oli ohjannut,\njoutuva perikatoon. Siitä saakka, kuin hän oli ollut Fondettesissa, hän\noli antanut asiain mennä menoaan, sillä hän tunsi täydellisesti oman\nvoimattomuutensa. Hän oli sopeutunut kaikkeen, kreivin järjettömään\nrakastumiseen, Faucheryn käynteihin kreivittären luona, jopa Estellen\nja Daguenetin avioliittoonkin. Eihän tuo kaikki merkinnyt mitään! Ja\nhän osoittautui entistä joustavammaksi ja salaperäisemmäksi ja hautoi\najatusta saada valtaansa nuoren parin samoinkuin eripuraiset\naviopuolisotkin, sillä hän tiesi, että suuret epäjärjestykset johtivat\nsuureen jumalisuuteen. Kaitselmus tarvitsi aikansa.\n\n-- Meidän ystävämme, jatkoi hän matalalla äänellä, on yhä mitä\nhartaimmin uskonnollinen... Hän on siitä antanut minulle aivan selvän\ntodistuksenkin.\n\n-- No niin, sanoi rouva Du Joncquoy, silloin hänen pitäisi ensitöikseen\ntehdä vaimonsa kanssa sovinto.\n\n-- Epäilemättä... Vallan oikein! Minäkin toivon, että siihen ei mene\npitkää aikaa.\n\nMolemmat vanhat rouvat alkoivat tehdä hänelle kysymyksiä, mutta hän\ntuli taas hyvin nöyräksi. Taivas saakoon tehdä työnsä! Hän ei omasta\npuolestaan muuta toivonut, kuin että kreivi ja kreivitär lähestyisivät\ntoisiaan ja välttäisivät sillä tavoin julkisen häväistysjutun. Uskonto\nsalli monta heikkoutta, kunhan vain syrjästäkatsoen kaikki näytti\nhyvältä.\n\n-- Teidän olisi kuitenkin joka tapauksessa ollut estettävä tuo\navioliitto mokoman seikkailijan kanssa, sanoi rouva Du Joncquoy.\n\nUkko oli perin hämmästyneen näköinen.\n\n-- Te erehdytte, herra Daguenet on erittäin ansioitunut nuori mies...\nMinä tunnen hänen ajatuksensa. Hän unohtaa nuoruusaikansa hairahdukset.\nEstelle ohjaa hänet oikealle tielle, olkaa varmat siitä.\n\n-- Kuinka? Estelle? sanoi rouva Chantereau ylenkatseellisesti. Minä en\npuolestani usko, että sillä tytöllä on lainkaan omaa tahtoa. Hän on\nliian mitätön!\n\nHerra Venot hymyili kuullessaan tämän. Hän ei sanonut ajatustaan\nmorsiamesta. Hän ummisti silmänsä aivan kuin osoittaakseen, että asia\nei häntä lainkaan huvittanut, ja hävisi piiloon hameiden taa omaan\nsoppeensa. Rouva Hugon oli kesken hajamielisyyttään käsittänyt muutamia\nsanoja. Hän sekaantui nyt puheeseen kääntyen markiisi de Chouardin\npuoleen, joka juuri tervehti häntä:\n\n-- Nämä naiset ovat liian ankaroita. Elämä on muutenkin kaikille\nraskas... Hyvä ystäväni, eikö pidä antaman muille paljon anteeksi, jos\ntahtoo itse tulla anteeksisaamisen arvoiseksi?\n\nMarkiisi oli hetken aikaa vaivautuneena ääneti, sillä hän pelkäsi\nvihjattavan häneen itseensä, mutta vanha rouva hymyili niin\nsurullisesti, että markiisi heti palasi järkiinsä ja vastasi.\n\n-- Ei, muutamia vikoja ei saa antaa anteeksi... Jos ollaan niin\nsuvaitsevaisia, luhistuu yhteiskuntarakennus.\n\nTanssiaiset olivat yhä vilkastuneet. Uusi katrilli sai lattian hiljaa\naaltoilemaan, aivan kuin vanha rakennus olisi juhlan humussa alkanut\nhuojua. Kalpeiden kasvojen sekamelskasta saattoi erikoisesti pistää\nsilmään jonkun naisen pää, tanssin hurmaaman, jonka silmät hohtivat,\nsuu oli raollaan ja valkeat olkapäät heijastivat kruunujen valoa. Rouva\nDu Joncquoyn mielestä oli järjetöntä sulloa viisisataa henkeä taloon,\njohon mahtui tuskin kahtasataa. Miksi ei avioliittoa yhtä hyvin voitu\nallekirjoittaa markkinatorilla? Uusien tapojen vaikutusta, sanoi rouva\nChantereau; ennen vanhaan tämänkaltaiset juhlat vietettiin perheen\npiirissä, mutta nyt kaivattiin ihmisiä mahdollisimman paljon, ja\njokainen kadunkulkija sai tulla sisään kenenkään estelemättä;\nellei olisi tällaista tungosta, pidettäisiin iltaa kylmänä ja\nepäonnistuneena. Kukin komeili loistostaan ja otti vastaan Pariisin\nroskaväkeä; oli vallan ilmeistä, että sellainen sotku lopulta turmelisi\nkodit. Molemmat valittelivat sitä, että he eivät näistä tunteneet kuin\nkorkeintaan viisikymmentä henkilöä. Mistä kaikki muut olivat tulleet?\nNuoret tytöt, joiden liivi oli rohkeasti uurrettu, näyttelivät\nolkapäitään. Eräällä naisella oli hiuskoristeessaan kultainen tikari ja\npaljetein koristettu puku muistutti panssaripaitaa. Erästä toista\nkatseltiin nauraen, sillä hänen ruumiinmukainen hameensa näytti perin\nrohkealta. Talvikauden loisto esiintyi nyt viimeistä kertaa, huvitusten\nmaailma koko suvaitsevaisuudessaan, kaikki, jotka yksipäiväiset\ntuttavansa emäntä saattaa kerätä, seura, jossa suuret nimet ja tahratut\nnimet tungeksivat saman nautinnonhimon ajamina. Kuumuus lisääntyi,\nkatrillin rytmillisen symmetriset vuorot vaihtelivat täpötäyden salin\nkeskellä.\n\n-- Kreivitär on aika komea, sanoi la Faloise puutarhan ovella. Ainakin\nkymmenen vuotta tytärtään nuorempi... Kesken kaiken, Foucarmont, te kai\nvoitte sanoa: Vandeuvres löi vetoa, että kreivittärellä ei olisi\nreisiä.\n\nTämä kyynillinen teeskentely oli toisista herroista vastenmielistä, ja\nFoucarmont tyytyi vastaamaan:\n\n-- Kysykää serkultanne! Hän tulee tuolla.\n\n-- Totta tosiaan! Sepä oli ajatus! huudahti la Faloise. Minä lyön\nkymmenen louisdoria vetoa siitä, että hänellä on reidet.\n\nFauchery tuli todellakin. Perheen ystävänä hän oli oikaissut ruokasalin\nkautta, jottei hänen tarvitsisi tunkeilla ovissa. Alkutalvesta Rose oli\ntaas ottanut hänet ystäväkseen, ja nyt hän kävi vuoroin Rosen, vuoroin\nkreivittären luona, oli perin uupunut eikä keksinyt mitään keinoa\npäästä toisesta eroon. Sabine imarteli hänen turhamaisuuttaan, mutta\nhänellä oli enemmän huvia Rosesta. Tämä oli todella kiintynyt\nFaucheryhyn uskollisen vaimon rakkaudella, mistä Mignon oli aivan\nepätoivoissaan.\n\n-- Hei! sanoi la Faloise serkulleen tarttuen tätä käsivarteen, sinähän\nvoit antaa meille erään tiedon. Näetkö tuon valkopukuisen naisen?\n\nKun perintö oli la Faloiselle antanut hävyttömän varman käytöstavan,\nkoetti hän parhaansa mukaan tehdä pilaa Faucherystä, jota hän ennestään\nvihasi ja jolle hän tahtoi kostaa vanhat pilanteot niiltä ajoilta,\njolloin hän itse oli ollut maalaistulokas. -- Tarkoitan tuota naista,\njolla on pitsejä.\n\nSanomalehtimies kurottautui ymmärtämättä vielä mitään.\n\n-- Kreivitärtä? kysyi hän lopulta.\n\n-- Häntä juuri tarkoitan, veliseni... Olen lyönyt kymmenen louisdoria\nvetoa. Onko hänellä reisiä?\n\nLa Faloise purskahti nauraman ihastuksissaan päästyään nolaamaan\nserkkuansa, joka ennen oli ärsyttänyt häntä kysyessään, mahtoiko\nkreivittärellä olla rakastajaa. Mutta Fauchery ei lainkaan häkeltynyt.\nvaan katsoi tiukkaan serkkuaan.\n\n-- Pässinpää! sanoi hän lopulta ja kohautti olkapäitään.\n\nSitten hän kätteli toisia herroja, kun taas la Faloise aika lailla\nnolona ei ollut enää aivan varma, tokko hän oli sanonut mitään\nsukkelaa. Rupateltiin. Kilparatsastusten jälkeen Steiner ja Foucarmont\nkuuluivat Villiers-kadun tuttavapiiriin. Nana oli jo melkoista\nterveempi, ja kreivi tuli joka ilta tiedustelemaan hänen vointiaan.\nFauchery, joka jo kohteliaasti kuunteli heidän puheitaan, tuntui\nkuitenkin rauhattomalta. Rose oli aamulla joutuessaan kinasille aivan\nkiertelemättä tunnustanut lähettäneensä kirjeen; nyt Fauchery saisi\nkernaasti mennä tuon hienon naisen luo, sillä hänet otettaisiin perin\nhyvin vastaan. Kauan epäröityään hän kuitenkin oli rohjennut lähteä. La\nFaloisen typerä pila oli häirinnyt hänen näennäistä rauhaansa ja saanut\nhänet levottomaksi.\n\n-- Mikä teidän on? Te olette sairaan näköinen, sanoi Philippe.\n\n-- Minä voin oikein hyvin... Olen ollut töissä ja senvuoksi tulen näin\nmyöhään.\n\nTehden sankarillisen päätöksen, jollaisia maailma ei koskaan saa\ntietää, mutta jotka ovat solmukohtia elämän yksinkertaisessa\nmurhenäytelmässä, hän sanoi sitten kylmästi:\n\n-- En ole vielä tervehtinyt isäntäväkeä... Täytyy olla kohtelias.\n\nHän uskalsi tehdä pilaakin ja sanoi la Faloiselle:\n\n-- Eikö niin, pässinpää?\n\nHän tunkeutui joukon läpi. Lakeija ei enää yksitoikkoisella äänellään\nhuutanut saapuvien vieraiden nimiä, mutta oven lähellä kreivi ja\nkreivitär keskustelivat, ottaakseen vielä saapuvia naisia vastaan.\nLopulta Fauchery tuli heidän luokseen. Se herraryhmä, josta hän oli\nlähtenyt puutarhan ovelta, nousi varpailleen nähdäkseen, mitä nyt\ntapahtuisi. Nana oli varmaankin juoruillut.\n\n-- Kreivi ei ole vielä huomannut häntä, sanoi Georges. Huomio! Nyt\nkreivi kääntyy häneen päin... Nyt alkaa näytelmä!\n\nOrkesteri oli juuri alkanut soittaa \"Vaalean Venuksen\"\nvalssia. Fauchery oli tervehtinyt kreivitärtä, joka yhä hymyili\nhäiriintymättömän ihastuneena. Sitten Fauchery seisoi hetken\nkreivin takana liikahtamatta ja odotteli rauhallisesti. Tänä iltana\nkreivi oli ylhäisen vakava ja virallisen asiallinen, niinkuin\nkorkealle virkamiehelle sopiikin. Kun hän sitten laski katseensa\nsanomalehtimieheen, kävi hän majesteettisen suureksi. Molemmat miehet\nkatsoivat toisiaan muutaman sekunnin silmästä silmään. Fauchery ojensi\nensin kätensä tervehdykseksi. Muffat ojensi vuorostaan omansa. He\nseisoivat nyt käsikädessä, ja kreivitär Sabine hymyili heidän\nvierellään silmät luotuina alas, valssin vallattoman, pilkallisen\nsävelen kaikuessa.\n\n-- Mutta sehän käy kuin itsestään! sanoi Steiner.\n\n-- Ovatko heidän kätensä liimatut yhteen? kysyi Foucarmont, jota\nkädenlyönnin pituus hämmästytti.\n\nFauchery muisti vastoin tahtoaan jotain, ja hänen kalpeat kasvonsa\ntulivat luonnollisen punaiseksi. Hän näki hengessään teatterin\nvarastomakasiinin vihreine valaistuksineen, pölyisine esineineen ja\nMuffatin seisomassa munakuppi kädessään, epäilystensä vallassa. Nyt\nMuffat ei enää epäillyt, hänen arvokkuutensa viimeinenkin riekale\nputosi. Fauchery tunsi pelkonsa katoavan huomatessaan kreivittären\nhäiriintymättömän ilon, ja häntä itseään tahtoi naurattaa. Tilanne oli\nhänestä perin koomillinen.\n\n-- Tällä kertaa se onkin Nana! huudahti la Faloise, joka ei voinut\npidättää kompaa, jos se hänestä vain oli hauska. Nana on tuolla, ettekö\nnäe, että hän tulee sisään?\n\n-- Ole vaiti, pässinpää! ärähti Philippe.\n\n-- Mutta minä vakuutan!... Nehän soittavat hänen valssiaan,\nhitto vieköön, siis hän tulee. Ja sitäpaitsi hänellä on osaa\nsovinnonteossa!... Ettekö näe häntä? Hän puristaa kaikki rinnoilleen,\nminun serkkuni, kreivittären ja kreivin sekä sanoo heitä pieniksi\nkissoikseen. Nuo perhekohtaukset ovat minusta äiteliä.\n\nEstelle oli mennyt heidän luokseen. Fauchery sanoi hänelle jonkin\nkohteliaisuuden, kun hän jäykkänä ja kylmänä seisoi silkkihameessaan\nkatsellen kummastellen isäänsä ja äitiänsä. Daguenet antoi tanakasti\nkättä sanomalehtimiehelle. Kaiken kaikkiaan he olivat hymyilevä ryhmä.\nHeidän takanaan hiipi herra Venot katsellen heitä onnellisena, kun\nkaitselmuksen teitä näin valmisteltiin.\n\nValssin aaltoileva sävel huokui edelleen iloista hekumaansa. Tuntui\nkuin korkea huvin ja nautinnon aalto olisi pärskyillyt vesitulvana\nvanhan rakennuksen seiniin. Orkesterista nousivat huilujen kimeät\nliverrykset ja viulujen kumeat huokaukset; verhoissa, jotka olivat\ngenualaista samettia, kultauksissa ja kattomaalauksissa hohtivat\nkruunujen lämpimät valot kuin aamuautere. Vieraitten luku tuntui\nlisääntyvän moninkertaiseksi heijastuessaan peileihin ja kasvavan sitä\nmukaa kuin puheen hälinäkin. Salissa parit, jotka tanssivat istuvien,\nhymyilevien naisten ohi, lisäsivät lattian vapinaa. Puutarhassa\nkirjavien lyhtyjen lämmin hehku valaisi raitista ilmaa hengittävien\nkävelijöiden mustat varjot kuin etäinen tulipalo. Tämä muurien värinä\nja punainen usva olivat kuin viimeinen liekki, johon talon kaikilta\nneljältä kulmaltaan palava maine tuhoutui. Se hiljainen, melkein\näänetön elämänilon alku, jonka Fauchery oli kuullut eräänä huhtikuun\niltana kuin särkyvän lasin helähdyksen, oli tullut yhä rohkeammaksi,\nyhä vallattomammaksi, kunnes se oli puhjennut täyteen kukkaansa tässä\njuhlassa. Nyt railo suureni; talo vapisi ja kaikki ennusti pikaista\nloppua. Laitakaupungin juoppojen kodeissa tuhoutuivat turmeltuneet\nperheet kurjuuteen; leipää ei ole ja viinanhimo vie viimeiset\npatjatkin. Täällä taas valssi, joka hävittäen kaiken tämän kootun\nrikkauden ja äkkiä loihditun loiston soitti vanhan suvun kuolinkelloja,\nja näkymättömänä Nana hallitsi tanssiaisia joustavine jäsenineen ja\nhajoitti hengityksensä rutolla tämän yhteiskunnan, joka kuumassa\nilmassa liehui vallattoman tanssin pyörteissä.\n\nSamana iltana, jolloin kirkollinen vihkiminen oli, tuli kreivi Muffat\nvaimonsa makuuhuoneeseen, johon hän ei ollut pistänyt edes jalkaansa\nkahteen vuoteen. Kreivitär hämmästyi ensin kovasti ja peräytyi. Mutta\nhän säilytti hymynsä, tuon huumanhymyn, joka ei enää milloinkaan\nlähtenyt hänen huuliltaan. Kreivi oli hyvin hämillään ja änkytti.\nSitten kreivitär soimasi häntä hiukan, mutta muuten ei kumpikaan\nuskaltautunut selviin ja ratkaiseviin selityksiin. Uskonto vaati tätä\nkeskinäistä anteeksiantoa, ja he tekivät hiljaisen sopimuksen, että\nkumpikin pitäköön oman vapautensa. Kun kreivitär vielä tuntui\nepäröivän, ennenkuin he menivät levolle vuoteeseen, puhuivat he aluksi\nliikeasioista. Kreivi ehdotti ensimmäisenä, että he myisivät les\nBordesin. Kreivitär suostui siihen heti. Molemmat olivat rahapulassa,\nja he jakaisivat kauppasumman. Täten sovinto oli täydellinen. Muffat\ntunsi omantunnonvaivojensa suuresti helpottuvan.\n\nKun Nana samana päivänä vielä nukkui kahden aikaan, koputti Zoé\nmakuuhuoneen ovelle. Verhot olivat alhaalla, ja raitis tuulahdus\npuhalsi eräästä ikkunasta tuohon hiljaiseen ja lauhkeaan hämärään.\nNana, joka vielä oli hiukan heikko, saattoi jo nousta vuoteestaan. Hän\navasi silmänsä ja kysyi:\n\n-- Kuka siellä!\n\nZoé oli juuri vastaamaisillaan, kun Daguenet ilman muuta omin lupinsa\ntuli huoneeseen. Nana nousi käsivartensa nojaan, lähetti kamarineidon\npois ja sanoi:\n\n-- Sinäkö se oletkin! Nythän on hääpäiväsi!... Mitä on tapahtunut?\n\nDaguenet pysähtyi hämärän vuoksi keskelle huonetta. Mutta hän tottui\npian siihen ja meni Nanan luo; hän oli puettu hännystakkiin, valkoiseen\nkaulahuiviin ja valkoisiin hansikkaihin. Hän sanoi:\n\n-- Minä olen täällä... Etkö muista?\n\nNana ei muistanut mitään. Pilkallisen näköisen Daguenetin täytyi ilman\nverukkeita tarjota itseään.\n\n-- Mitä? Sehän on sinun välityspalkkasi... Saat nyt poikuuteni.\n\nKun Daguenet oli tullut aivan vuoteen reunalle, Nana syleili häntä\nkaksin käsin nauraen täyttä kurkkua ja samalla melkein itkien; niin\nkauniisti oli Daguenet menetellyt.\n\n-- Voi sinua, Mimi, kyllä olet hauska!... Miten sinä muistit sen? Ja\nminä kun olin sen jo unohtanut! Vai niin! Vai livistit heidän luotaan,\nsinä tulet kirkosta. Totta tosiaan, sinä tuoksuat pyhälle savulle.\nMutta suutelehan toki minua! Kovemmin, rakas Mimi! Kas niin! Se oli\nvarmaan viimeistä kertaa.\n\nHeidän hellä naurunsa vaimeni makuuhuoneen eetteriltä haisevaan\nhämärään. Ikkunaverhot liikahtelivat lämmöstä, ja puistokadulta kuului\nlasten naurua. Sitten he laskivat leikkiä, vaikka aika oli täpärällä.\nLounaan jälkeen Daguenet matkusti pois vaimoineen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSyyskuun lopulla kreivi Muffat, jonka piti syödä päivällistä Nanan\nluona, saapui hämärissä ilmoittamaan, että hänet äkkiä oli kutsuttu\nhoviin. Nanan talo ei vielä ollut valaistu, ja palvelijat naljailivat\nomassa huoneessaan. Hän nousi hiljaa portaita, jonka ikkunat loistivat\nhämyisessä varjossa. Salin ovi ei edes narahtanut hänen avatessaan sen.\nRuusunhohteinen päivänvalo sammui kattoon päin; punaiset ikkunaverhot,\nsyvät sohvat, lakkahuonekalut, korukankaat, pronssit ja fajanssit\nuinuivat jo puolipimeässä, joka laskeutui hiljalleen ja upotti\nhelmaansa joka sopen paitsi niitä kohtia, joissa hohti norsunluu tai\nkulta. Tässä hämärässä, josta erottui vain laaja, levällään oleva\nvalkoinen hame, hän näki Nanan Georgesin sylissä. Asiaa ei maksanut\nkieltää. Kreivi huudahti hiljaa ja jäi seisomaan suu ammollaan.\n\nNana nousi äkkiä ja ajoi hänet makuuhuoneeseen, jotta pojalla olisi\naikaa paeta.\n\n-- Mene tuonne, sanoi Nana hämmentyneenä. Minä sanon sitten...\n\nHän oli suunniltaan, kun oli näin antanut yllättää itsensä. Hän ei\nkoskaan ennen ollut tällä tavoin antautunut salissa lukitsemattomien\novien takana. Siihen olikin tarvittu täysi riita Georgesin kanssa, joka\noli mustasukkainen Philippelle. Poika oli itkenyt niin hirvittävästi\nNanan rintaa vastaan, että hän oli saanut tehdä mitä vain, koska Nana\nei tietänyt, miten hänen oli lohdutettava vauva parkaa, jota hänen\npohjaltaan kävi sääliksi. Ja nyt juuri hänen meneteltyään typerästi\nnulikan kanssa, joka ei kyennyt lahjoittamaan hänelle edes\norvokkivihkoa, sillä äiti piti poikaa lujilla, pitikin kreivin tulla ja\ntavata hänet tuolla tavalla. Totisesti huonoa onnea! Mutta niin käy\naina, jos on hyväsydäminen.\n\nMakuuhuoneessa, jonne hän oli ajanut Muffatin, oli kuitenkin aivan\npimeä. Nana etsi kellonnappulaa ja soitti kuin vimmattu saadakseen\nvaloa. Vika oli tietenkin Julienin! Jos salissa olisi palanut lamppu,\nei tätä olisi sattunut. Iltahämärä oli saanut hänen sydämensä tunteet\naivan sekaisin.\n\n-- Rakas ystävä, ole järkevä, sanoi hän, kun Zoé oli tuonut valoa.\n\nKreivi istui käsivarret polvia vasten ja tuijotti aivan huumaantuneena\nlattiaan. Hän ei saanut suustaan lähtemään edes harmin sanaa. Hän\nvapisi kuin jäätävän kauhun iskemä. Tämä mykkä epätoivo liikutti\ntyttöä. Hän koetti lohduttaa kreiviä.\n\n-- Olen menetellyt väärin... Se oli hyvin pahoin tehty... Näethän, että\nminä kadun erehdystäni. Olen hyvin pahoillani, olen ihan totta, kun\ntuotan sinulle surua... Ole nyt puolestasi hyvä ja anna minulle\nanteeksi.\n\nNana oli ryöminyt hänen jalkoihinsa keräksi ja haki hänen katseestaan\njotakin hellää välähdystä nähdäkseen, oliko kreivi hänelle kovinkin\nvihainen. Kun tämä kuitenkin rauhoittui ja huokasi raskaasti, kävi Nana\nvielä hyväilevämmäksi ja selitteli kasvoilla todellisen vilpittömyyden\nilme:\n\n-- Näetkös, aarteeni, sinun täytyy ymmärtää... Enhän minä voi kieltää\nköyhiä ystäviäni.\n\nKreivi heltyi. Hän ei vaatinut muuta, kuin että Georges ei enää saisi\ntulla taloon. Mutta hänen kaikki kuvitelmansa olivat tipotiessään, eikä\nhän luottanut enää Nanan vannomaan uskollisuuteen. Huomispäivänä Nana\ntaas pettäisi häntä, ja kreivi päätti edelleen kestää ne tuskat, sillä\nhän tunsi raukkamaista tarvetta omistaa Nana ja kauhistui ajatellessaan\nelämää ilman tätä naista.\n\nTähän aikaan Nanan loistava ura oli kirkkaimmillaan, ja hän levitti\nloistoaan yli koko Pariisin. Paheen näkökulmasta katsottuna hän kasvoi\nvieläkin suuremmaksi ja hallitsi kaupunkia panemalla häikäilemättä\nnäytteille ylellisyytensä ja halveksimalla rahaa, mikä sai hänet\ntuhlaamaan julkisesti kokonaisia omaisuuksia. Hänen talonsa oli kuin\nsulatusuuni, jossa hänen alituiset vaatimuksensa paloivat, ja pieni\ntuulahdus hänen huuliltaan teki kullasta tuhkaa, jonka tuuli vei.\nSellaista tuhlausta ei oltu milloinkaan ennen nähty. Talo oli kuin\nkuilun yläpuolelle rakennettu, johon miehet heittivät varansa,\nruumiinsa ja nimensäkin jättämättä jäljelle edes tuhkaa. Tämä tyttö,\njolla oli papukaijan maku ja joka nakerteli retiisejä ja makeisia\nkoskematta liharuokiin, kulutti aterioihinsa kuukausittain viisituhatta\nfrangia. Keittiössä tuhlattiin mielin määrin, hävitettiin tavaraa,\nlyötiin viinitynnyrien pohjat rikki ja esitettiin laskuja, jotka kolmen\ntai neljän välikäden kautta olivat paisuneet suunnattomiksi. Victorine\nja François hallitsivat siellä itsevaltiaasti ja kutsuivat luokseen\nvieraita ja joukon sukulaisia, jotka saivat viedä kotiinsa keitettyä\nlihaa ja liemirasvaa. Julien vaati hankitsijoilta lahjuksia, ja\nlasimestari ei alle kolmenkymmenen soun maksavaa ruutua pannut\npaikoilleen saamatta kaksikymmentä souta Julienia varten; Charles\ntuhlasi hevosten kaurat, osti niitä kaksinkertaisesti ja myi\ntakaportista sen, mitä pääportin kautta tuotiin; ja kesken tämän\nyleisen hävityksen, tämän kaupunginryöstön, Zoén onnistui viekkaasti\nsäilyttää maineensa ja piiloittaa kaikki varkautensa lisäten saaliinsa\nentisten joukkoon. Vielä pahempi oli, että kaiken annettiin pilaantua;\neilispäivän ruoka heitettiin likatynnyriin, niin järjettömästi koottiin\nruokatarpeita, että palvelijoita ällötti, sokeri myrkytti lasit, kaasut\npaloivat täysin liekein, niin että kuumuus oli särkeä seinät, ja\nalituiseen tapahtui laiminlyöntejä, ilkeyksiä ja vahinkoja, sanalla\nsanoen kaikkea, mikä voi kiiruhtaa monen suun syömää taloa perikatoon.\nYläkerroksessa rouvan luona puhalsi sama hävityksen tuuli, mutta vielä\ntuhoisampana: kymmenentuhannen frangin pukuja käytettiin vain kaksi\nkertaa, minkä jälkeen Zoé myi ne omaan laskuunsa; jalokivet katosivat\nkuin loihdittuina laatikoista; tehtiin tyhmiä ostoksia, päivän\nuutuuksia, jotka jo huomenna unohdettiin jonnekin tai heitettiin\nroskaläjälle. Nana ei saattanut nähdä mitään kallista haluamatta heti\nostaa sitä, ja hän rikkoi kaikki esineet, kukat, kallisarvoiset tavarat\nsitä onnellisempana mitä kalliimpi hänen oikkunsa kulloinkin oli ollut.\nHänen käsissään ei mikään pysynyt ehjänä, sillä hän särki kaikki;\nnimettömiä riekaleita, kasaksi käärittyjä lumppuja, likaisia rääsyjä\noli hänen jäljessään kaikkialla. Sitten tulivat suuret laskut,\njotka oli maksettava, kesken kaikkien taskurahojen tuhlauksen:\nkaksikymmentätuhatta frangia muotikauppiaalle, kolmekymmentätuhatta\nfrangia liinaompelijattarelle, kaksitoistatuhatta frangia suutarille;\nhänen hevosensa tulivat maksamaan viisikymmentätuhatta frangia.\nKuudessa kuukaudessa hän oli tehnyt ompelijattarelleen velkaa\nsatakaksikymmentätuhatta frangia. Laajentamatta talouttaan, joka\nLabordetten laskelmien mukaan maksoi keskimäärin noin neljäsataatuhatta\nfrangia, hän oli jo tänä vuonna tuhlannut miljoonan kummastellen\nitsekin summan suuruutta ja voimatta selittää, mihin rahat olivat\nkadonneet. Miesjoukot, jotka toivat kultaa kärrikuormittain, eivät\nsaattaneet tukkia sitä kuilua, joka hänen talonsa alla kasvoi\nkasvamistaan; ja hänen järjetön loistonhimonsa sai itse talon\nrakoilemaan joka liitteestään.\n\nSittenkin hän kykeni keksimään vielä yhden oikun. Hän sai päähänsä\nvielä kerran uudistaa makuuhuoneensa, sillä nyt hän tiesi, millainen\nsen piti olla: teeruusun värinen hopeisilla napeilla kiinnitetty\nsamettiverho, joka olisi kattoon saakka teltan muotoinen, koristettu\npunoksilla ja kultapitseillä. Se olisi hänestä sekä rikkaan että hienon\nnäköistä ja oiva tausta hänen vaaleanpunaiselle iholleen. Makuuhuone\nolisi kuitenkin vain vuoteen kehyksenä, vuoteen, joka olisi häikäisevän\ntaiteen todellinen ihmeluoma. Nana suunnitteli vuodetta, jonka veroista\nei olisi, valtaistuinta, alttaria, jonka luo koko Pariisi tulisi\npalvomaan hänen kaikkivoipaa alastomuuttaan. Se olisi tehtävä kullasta\nja taotusta hopeasta, sen oli oltava kuin suuri koriste, jossa\nkultaruusuja olisi ripoteltu hopeaiselle verkolle ja jonka pääpuolessa\nolisi joukko lemmenjumalia, jotka kukkien keskeltä nojaisivat nauraen\neteenpäin ollakseen nautintojen todistajia vuodevarjojen hämärässä.\nNana oli asiassa kääntynyt Labordetten puoleen, joka toi hänen luokseen\nkaksi kultaseppää. Piirustuksia suunniteltiin jo. Vuode maksaisi\nviisikymmentätuhatta frangia, ja Muffat antaisi sen hänelle uudenvuoden\nlahjaksi.\n\nEniten häntä hämmästytti se, että keskellä tätä kultavirtaa, joka valui\nhänen käsiensä kautta, hän kuitenkin aina oli rahapulassa. Joskus hän\noli pulassa aivan vähäpätöisten määrien vuoksi, jopa parin\nlouisdorinkin. Hänen täytyi lainata Zoélta tai hankkia rahoja omalla\ntavallaan. Ennenkuin hän turvautui tähän viimeksimainittuun keinoon,\nkäytti hän hyväkseen ystäviään ja otti miehiltä leikillisesti kaikki\nkolikot, jotka heillä sattumalta oli mukanaan, viimeistä souta myöten.\nKolmen kuukauden ajan hän oli täten tyhjentänyt erikoisesti Philippen\ntaskut. Saapuessaan taloon Nanan rahapulan aikana hänen oli pakko\ntyhjentää kukkaronsa. Ennen pitkää Nana kävi rohkeammaksi ja pyysi\nlainojakin, kaksisataa tai kolmesataa frangia, ei koskaan sen enempää,\nlaskuihin ja pahimpiin velkoihinsa. Philippe, joka heinäkuussa oli\nmäärätty rykmentin rahastonhoitajaksi, toi aina seuraavana päivänä\nrahat ja valitteli köyhyyttään, sillä kunnon rouva Hugon oli pojilleen\nerittäin ankara ja saita. Kolmen kuukauden aikana nämä lainat olivat\nnousseet kymmeneentuhanteen frangiin. Kapteeni nauroi edelleen\niloisesti, mutta laihtui huomattavasti, tuli hajamieliseksi ja jossain\nmäärin kärsivän näköiseksi. Nanan tarvitsi vain katsoa häntä, että hän\nvaipuisi jonkinlaiseen huumaustilaan ja olisi kuin toinen mies. Nana\noli perin hempeä hänelle, hurmasi häntä suudelmillaan ovien takana,\nantautui hänelle äkillisen tunteen vallassa, joka sitoi hänet Nanahan,\nmilloin hän vain sai aikaa virastaan.\n\nKun Nana kerran tuli maininneeksi, että hänen ristimänimensä oli\nmyöskin Thérèse sekä hänen nimipäivänsä olisi lokakuun 15. päivänä\nlähettivät tutut herrat hänelle nimipäivälahjoja. Kapteeni Philippe toi\nitse omansa, makeisrasian vanhaa saksenilaista porsliinia, jossa oli\nkultakoristeet. Hän tapasi Nanan yksin pesuhuoneesta tämän juuri\nnoustessa kylvystä; tyttö oli puettu ainoastaan aamunuttuun, joka oli\nvalkoista ja punaista flanellia, ja katseli innokkaasti saamiaan\nlahjoja, jotka olivat pöydällä. Nana oli jo särkenyt vuorikristallisen\npullon koettaessaan avata sen tulppaa.\n\n-- Ah, kuinka kiltti oletkaan! sanoi Nana. Mitä tuo on? Näytä! Oletpa\nlapsellinen, kun uhraat viimeiset kolikkosi mokomiin esineihin!\n\nNana torui häntä siitä, että hän ei ollut rikas, mutta pohjimmiltaan\nhän oli erittäin tyytyväinen, kun mies uhrasi rahoja hänen vuokseen,\nainoa rakkaudenosoitus, joka olisi häntä liikuttanut. Hän otti\nmakeisrasian, tahtoi tutkia sen rakennetta, availi ja sulki sitä.\n\n-- Ole varuillasi, se on kovin hauras, sanoi Philippe.\n\nMutta Nana kohautti vain hartioitaan. Luuliko toinen, että hänellä\nolisi kädet kuin kaupunginlähetillä? Mutta silloin saranat jäivät hänen\nsormiinsa, kansi putosi lattiaan ja meni rikki. Nana pelästyi ja\ntuijotti sirpaleita:\n\n-- Kas vaan! Se meni rikki!\n\nSitten hän alkoi nauraa. Sirpaleet olivat lattialla perin hullunkurisen\nnäköiset. Nanan nauru oli hermostunutta iloa, niinkuin ilkeän lapsen,\njota rikkominen huvittaa. Philippe raivostui hetkeksi; tuo onneton\nolento ei saattanut aavistaakaan, mitä tuskia tämä pieni esine oli\ntullut hänelle maksamaan. Kun Nana näki Philippen noin liikutettuna,\nkoetti hän hillitä itseään.\n\n-- Se ei ollut minun vikani... Se oli alunperin rikki. Nuo vanhat\nesineet eivät kestä... Ainakin kansi oli! Etkö huomannut, kuinka pian\nse putosi saranoiltaan?\n\nNana nauroi täyttä kurkkua. Mutta hän näki kyynelten kihoavan nuoren\nmiehen silmiin, vaikka tämä koetti kaikin voimin hillitä tunteitaan,\nheittäytyi Nana hellästi hänen kaulaansa.\n\n-- Kylläpä olet tyhmä! Rakastanhan sinua kumminkin! Ellei rikottaisi\nmitään, eivät kauppiaat saisi tavaroitaan myydyksi. Tämä on kaikki\nolemassa vain särettäväksi... Katso! Tässä on viuhka, joka ei edes ole\nliimattu kokoon!\n\nNana oli ottanut käsiinsä viuhkan ja veti sen ruotoja, että silkki\nrepeytyi. Tämä tuntui vain innostavan häntä. Näyttääkseen, kuinka vähän\narvoa hän pani muihin lahjoihin rikottuaan Philippen antaman, hän\nhuvikseen särki ne kaikki todistaakseen, että niistä ei ainoakaan ollut\nkestävä. Liekki syttyi hänen tylsiin silmiinsä, huulet avautuivat\nhiukan ja hän näytti valkoisia hampaitaan. Kun kaikki oli sirpaleina,\nvaltasi hänet liikutettuna taaskin naurunhalu, ja lyöden pöytään kaksin\nkäsin hän hoilotti kuin katupoika:\n\n-- Tanssi on loppunut! Ei mitään enää, ei mitään enää!\n\nTämä huuma tarttui Philippeenkin, joka purskahti nauruun, suuteli Nanan\nrintaa ja painoi hänet taapäin. Nana antautui hänelle, riippui hänen\nhartioistaan niin onnellisena, ettei hän muistanut pitkään aikaan\nolleensa niin hupaisalla tuulella. Päästämättä Philippeä irti hän sanoi\nmielittelevästi:\n\n-- Rakas ystävä! Sinun on lainattava minulle kymmenen louisdoria\nhuomenna... Ikävä juttu, leipurilasku, ja leipuri kiusaa minua.\n\nPhilippe tuli kovin kalpeaksi, suuteli häntä otsalle ja sanoi vain:\n\n-- Minä koetan.\n\nTuli tauko. Nana pukeutui. Philippe nojasi otsaansa akkunaan. Kotvan\nkuluttua hän sanoi hitaasti:\n\n-- Nana, sinun pitäisi mennä naimisiin minun kanssani.\n\nTämä päähänpisto oli nuoresta naisesta niin verrattoman hullu, ettei\nhän kyennyt solmiamaan hameitaan.\n\n-- Rakas ystävä parka, sinä olet sairas!... Tarjoudutko miehekseni sen\nvuoksi, että pyysin sinulta kymmenen louisdoria?... Minä en suostu.\nRakastan sinua liikaa. Olipa sekin päähänpisto!\n\nKun Zoé tuli sitomaan Nanan kenkiä, ei asiasta puhuttu sen enempää.\nKamarineito oli heti vilkuillut pöydällä olevia lahjojen sirpaleita.\nHän kysyi, oliko hänen lakaistava ne pois, ja kun Nana sanoi, että\nhänen oli heitettävä ne tunkiolle, otti hän ne kaikki helmaansa. Sitten\nne jaettiin keittiössä palvelijoiden kesken.\n\nNanan kiellosta huolimatta oli Georges sinä päivänä tullut taloon.\nFrançois oli kyllä nähnyt hänen saapuvan, mutta palvelijat olivat jo\ntulleet sille asteelle, että he nauroivat emäntänsä vaikeuksille.\nGeorges oli hiipinyt pieneen saliin, kun hän kuuli veljensä äänen ja\npysähtyi. Oven takaa hän kuuli koko kohtauksen, suudelmat ja\navioliittotarjouksen. Hänet valtasi jäätävä kauhu, ja hän meni\nmatkoihinsa aivot kaamean tyhjyyden painostamina. Tultuaan kotiaan\nRichelieu-kadulle omaan huoneeseensa, joka oli äidin huoneen\nyläpuolella, hänen sydämentuskansa purkautui koviin nyyhkytyksiin. Nyt\nhän ei enää voinut epäillä. Hänen silmiinsä kuvastui inhoittava näky:\nNana Philippen sylissä. Se oli hänestä kuin sukurutsausta. Kun hän\nluuli rauhoittuneensa, palasi sama muisto taas, ja hän sai vuoteellaan\nraivokohtauksen, joka puistatti häntä. Hän puri lakanaansa ja huuteli\nhaukkumasanoja, jotka lisäsivät hänen kiihtymystään. Näin hän vietti\nsen päivänsä. Hän syytteli päätään pakottavan, sillä muuten hän ei\nsaanut rauhaa huoneessaan. Mutta yö oli vielä kamalampi; hän vapisi\nmurhakuumeesta alituisten painajaisten vaivaamana. Jos hänen veljensä\nolisi asunut talossa, olisi hän tappanut veitsellä hänet. Päivän\nsarastaessa hän koetti rauhoittautua. Hänen oli muka itse kuoltava,\nvoisihan hän esimerkiksi hypätä akkunasta, kun joku omnibussi ajoi ohi.\nKymmenen ajoissa hän kuitenkin meni ulos ja asteli Pariisin katuja,\nseisoi sillalla ja tunsi vastustamatonta halua Nanan tapaamiseen. Ehkä\ntuo nainen yhdellä sanalla pelastaisi hänet. Kello löi kolme hänen\ntullessaan Villiers-kadulle.\n\nPuolenpäivän aikaan oli kauhea uutinen murtanut rouva Hugonin. Philippe\noli edellisenä päivänä vangittu syytettynä siitä, että hän oli\nvarastanut kaksitoistatuhatta frangia rykmentin kassasta. Hän oli\nkolmen kuukauden ajan ottanut pikku summia toivoen voivansa maksaa ne\ntakaisin ja peittäen kavalluksensa väärillä kirjauksilla; tämä temppu\noli aina onnistunut tarkastuksen kehnouden takia. Vanha rouva oli aivan\nmusertunut poikansa rikoksesta, ja hänen ensimmäinen vihanpurkauksensa\nkohdistui Nanahan; hän tiesi, että Philippellä oli suhde tähän naiseen,\nja huoli siitä piti häntä yhä Pariisissa, sillä hän pelkäsi\nonnettomuutta. Tämänkaltaista häpeää hän ei kuitenkaan ollut voinut\naavistaa, ja nyt hän soimasi itseään siitä, että hän oli kieltänyt\nPhilippeltä rahaa, niinkuin olisi poikansa kanssarikollinen. Hän oli\nvaipunut istumaan jalat lamaantuneina, tunsi itsensä hyödyttömäksi\nolioksi, kykenemättömäksi astumaan askeltakaan ja valmiiksi kuolemaan\ntuoliinsa. Silloin hän äkkiä muisti Georgesin, ja se ajatus lohdutti\nhäntä hiukan; olihan hänellä Georges, joka toimisi ja ehkä pelastaisi\nheidät. Pyytämättä ketään avukseen ja toivoen, että tämä onnettomuus\njäisi heidän keskeisekseen, hän laahusti seuraavaan kerrokseen sen\najatuksen vahvistamana, että hänellä vielä oli toinen rakas lapsi\njäljellä. Mutta Georgesin huone oli tyhjä. Portinvartija sanoi hänen\nmenneen aikaiseen ulos. Hänen tyhjä huoneensa ennusti uutta\nonnettomuutta; vuoteen rypistetyt lakanat kertoivat mykkää kieltään\nkuolemantuskasta; tuoli, joka oli kaadettu kumoon vaatteiden päälle,\nnäytti ennustavan kuolemaa. Georges oli varmaankin tuon naisen luona,\nja rouva Hugon käveli jälleen kuivin silmin ja vakavin askelin. Hän\ntahtoi saada takaisin poikansa ja meni vaatimaan häntä Nanalta.\n\nAamusta pitäen Nanalla oli ollut harmia. Ensin saapui leipuri, joka\njo kello yhdeksän tuli esittämään laskuaan, turhanpäiväistä\nsadankolmenkymmenenkolmen frangin erää leivästä, jota Nana ei kyennyt\nmaksamaan, vaikka hänen talonsa oli kuin kuninkaan. Leipuri oli käynyt\njo parikymmentä kertaa, vähintään, ja suuttunut, kun hänestä oli\nluovuttu ja otettu toinen, koska hän ei enää myöntänyt luottoa.\nPalvelijat pitivät entisen leipurin puolta; François sanoi, että rouva\nei maksaisi milloinkaan ellei leipuri nostaisi aika rähäkkää; Charles\npuhui myöskin eräästä vanhasta olkilaskusta, joka oli maksamatta, ja\nVictorine neuvoi odottamaan, kunnes joku herra tulisi, jolloin lasku\nilman muuta oli esitettävä. Keittiössä oli täysi kapina; kaikki\nhankkijat tiesivät, miten asiat olivat, ja kello kolmen ja neljän\nvälillä juoruiltiin niin, että sitä oli ilo kuulla, rouva riisuttiin\nalasti, revittiin palasiksi ja häntä parjattiin, niinkuin vain laiskat\npalvelijat saattavat parjata, jotka itse ovat haljeta hyvinvointiinsa.\nHovimestari Julien oli yksin olevinaan rouvan puolella: komea nainen,\njoka tapauksessa, ja kun muut palvelijat sanoivat hänen olevan\nrakkaussuhteissa rouvaan, nauroi hän itserakkaasti, mistä keittäjätär\nvuorostaan raivostui; hän näet olisi tahtonut olla mies saadakseen\nsylkeä sellaista naista selkään, siinä määrin talon elämä ällötti\nhäntä. François oli ilkeyksissään asettanut leipurin eteiseen\nilmoittamatta siitä rouvalle mitään. Tämä kohtasi miehen mennessään\nalas syömään aamiaista. Nana otti laskun ja pyysi leipuria palaamaan\nkolmen ajoissa. Silloin tämä meni sanoen monta rumaa sanaa ja vannoi\nolevansa säntillinen ja ottavansa maksun, tapahtukoon se miten tahansa.\n\nSuuttuneena tästä kohtauksesta ei aamiainen Nanalle maistanut. Nyt hän\nkuitenkin selvittäisi välinsä tuon miehen kanssa. Vähintään kymmenen\nkertaa hän oli pannut rahat talteen tätä tarkoitusta varten, mutta ne\nolivat aina menneet kaiken maailman tien, joskus kukkiin, joskus\nkeräyslistalle vanhan poliisin hyväksi. Sitä paitsi hän luotti\nPhilippeen ja oli ihmeissään, kun tämä ei jo saapunut tuoden kahtasataa\nfrangiaan. Todellakin pahan onnen päivä; kahta päivää ennen hän oli\nostanut Satinille uudet vaatteet ja antanut hänelle lähes\ntuhatkaksisataa frangia hameihin, alusvaatteisiin ja muuhun, ja nyt\nhänellä itsellään ei ollut ainoatakaan louisdoria jäljellä.\n\nKolmen ajoissa Nana alkoi tulla levottomaksi. Labordette tuli tuoden\nvuoteen piirustukset. Olihan siitä rattoa ja iloa, joka sai nuoren\nnaisen unohtamaan kaiken muun. Hän taputteli käsiään ja tanssi ilosta.\nSitten hän uteliaasti katseli piirustuksia salin pöydällä, ja\nLabordette selitteli hänelle niitä.\n\n-- Katso, tässä on vene; sen keskellä on joukko puhjenneita ruusuja ja\nsitten kukkaiskiehkura, jossa on kukkia ja nuppuja; lehdet tulevat\nkullanvihreiksi ja ruusut punaisenkeltaisiksi... Ja tässä on päädyn\nsuuri ryhmä, amoriinien piiri hopeaisella verkolla.\n\nNana keskeytti hänet haltioissaan:\n\n-- Oo, miten hauska tuo on, tuo pikkunen tuolla kulmassa, pylly\nilmassa... Entä tuo, joka nauraa ivallisesti! Niillä on silmät aivan\nkuin porsaalla!... Tiedätkös, rakas ystävä, niiden nähden en uskalla\ntehdä mitään tyhmyyksiä!\n\nHänet valtasi suunnaton tyydytetyn ylpeyden ilo. Kultasepät olivat\nsanoneet, etteivät kuningattaretkaan maanneet näin muhkealla vuoteella.\nMutta Labordette näytti vielä kaksi alapäädyn luonnosta, joista\ntoisessa oli sama venemalli kuin yläpäädyssäkin, toisessa taaskin\nvallan uusi aihe: Yö, huntuun kietoutunut, jonka loistavan alastomuuden\nfauni paljastaa. Labordette lisäsi, että jos Nana valitsisi tämän\naiheen, oli kultaseppä aikonut takoa Yön Nanan näköiseksi. Tämä ehdotus\nsai tytön kalpenemaan ihastuksesta, vaikka hyvä maku voisi joutua\nkärsimään. Nana oli näkevinään itsensä hopeaveistoksena ja pimeyden\nkuuman nautinnon vertauskuvana.\n\n-- Ymmärräthän, että sinun ei tarvitse olla mallina muuta kuin päätä ja\nolkapäitä varten, sanoi Labordette.\n\nNana katseli häntä tyynesti.\n\n-- Miksi juuri niin?... Kun taideteoksesta on kysymys, en välitä\nrahtuakaan kuvanveistäjästä, joka sen tekee!\n\nAsia oli siis päätetty, Nana valitsi Yö-aiheen.\n\nMutta silloin Labordette huomautti:\n\n-- Hetkinen!... Se tulee kuusituhatta frangia kalliimmaksi.\n\n-- Se ei merkitse mitään! Minusta se on aivan samantekevää! sanoi Nana\nnauraen. Eikö minun pikku hölmölläni muka olisi rahaa!\n\nNykyään hän sanoi kreivi Muffatia ystävien kesken aina pikku\nhölmökseen, ja herrat eivät kysyneet muuten kuin: \"Tapasitko pikku\nhölmösi eilen?... Mitä kummia! Luulin tapaavani pikku hölmösi täällä?\"\nTämä oli karkeata tuttavallisuutta, jota Nana ei suvainnut kreivin\nläsnäollessa.\n\nLabordette kääri kokoon piirustukset sanoen, että kultasepät olivat\nluvanneet saada vuoteen valmiiksi kahdessa kuukaudessa, siis noin\nlokakuun 25. päiväksi; ensi viikolla tulisi jo taiteilija muovailemaan\nYön veistosta. Nanan saattaessa häntä ovelle hän kysyi äkkiä:\n\n-- Kesken kaiken, ei sinulla satu olemaan kymmentä louisdoria?\n\nLabordetten periaatteena oli olla lainaamatta naisille rahoja, ja se\noli hänelle terveellistä. Hän vastasi aina samaan tapaan:\n\n-- Ei, tyttö kulta, minä olen rahaton... Mutta jos tahdot, käyn kyllä\npikku hölmösi luona.\n\nNana kielsi, se olisi tarpeetonta. Kaksi päivää sitten hän oli kiskonut\nkreiviltä viisituhatta frangia. Nyt häntä sentään kadutti, ettei ollut\npyytänyt enempää. Vaikka kello ei vielä ollut kuin puoli kolme, tuli\nleipuri heti Labordetten mentyä ja istuutui eteiseen kiroillen ääneen\nja raa'asti. Nana kuuli sen yläkerrokseen saakka. Hän kalpeni ja kärsi\nerikoisesti palvelijain ilonilmauksista, jotka olivat sangen äänekkäät\nja kuuluivat yläkertaan saakka. Keittiössä oltiin kuolla nauruun, kuski\nkatseli pihan perältä ja François meni aiheettomasti eteiseen, josta\nhän riensi kertomaan, että leipuri oli siellä, iskettyään ensin\nyhteisymmärryksestä miehelle silmää. He antoivat palttua rouvalle,\nseinät kajahtelivat heidän iloaan, ja Nana tunsi itsensä yksinäiseksi\npalvelijoiden halveksinnan, vakoilun ja likaisen pilan kohteena. Hän\noli aikonut lainata Zoélta leipuria varten satakolmekymmentäkolme\nfrangia, mutta luopui nyt tästä ajatuksesta liian ylpeänä antautuakseen\nalttiiksi mahdolliselle kiellolle. Hän oli siinä määrin järkytetty,\nettä hän palasi makuuhuoneeseensa ja puhui ääneen itsekseen:\n\n-- Kas niin, tyttöseni, luota ainoastaan itseesi... Sinun ruumiisi on\nsinun omaisuuttasi, ja parempi on hyötyä siitä kuin sietää nöyryyttävää\nkohtelua.\n\nPyytämättä Zoéta avukseen hän pukeutui kuumeentapaisella kiireellä\nrientääkseen Triconittaren luo. Se oli hänen viimeinen keinonsa, kun\nhän oli oikein pulassa. Koska häntä kysyttiin erittäin paljon, pyysi\nvanha rouva häntä alituisesti saapumaan, ja Nana joko kieltäytyi tai\nsuostui, aina olojen mukaan. Nyt tuli usein päiviä, jolloin jokin lovi\nhänen kuninkaallisessa taloudessaan oli täytettävä, ja hän oli aina\nvarma siitä, että hän rouva Triconin luota löytäisi kaksikymmentäviisi\nlouisdoria, jotka odottivat häntä siellä. Hän läksi siis tapansa mukaan\nneuvotonna sinne kuin köyhät ihmiset panttilaitokseen.\n\nMutta tultuaan makuuhuoneesta hän tapasi Georgesin keskeltä salia. Nana\nei huomannut pojan kalpeutta eikä synkkää hehkua hänen palavissa,\nsuurissa silmissään. Nana huokasi helpotuksesta.\n\n-- Vai niin! Sinä tulet veljesi asioissa?\n\n-- En, sanoi poika ja kalpeni vielä enemmän. Silloin Nana teki\nepätoivoisen eleen. Mitä Georgesilla oli asiaa? Mitä hän tahtoi? Miksi\nhän seisoi siinä sulkien tien? Nyt oli kiire! Sitten hän malttoi\nmieltään:\n\n-- Onko sinulla rahaa?\n\n-- Ei.\n\n-- Se on totta se! Kyllä minäkin olen typerä! Ei ikinä killinkiäkään,\nei edes kuutta souta omnibussia varten... Mamma ei anna... Mokomia\nmiehiä!\n\nNana tahtoi lähteä, mutta Georges pidätti häntä ja tahtoi keskustella.\nNana toisti, että hänellä nyt ei ollut aikaa, kun sananen sai hänet\nmykäksi.\n\n-- Minä tiedän, että sinä aiot mennä naimisiin veljeni kanssa.\n\nNo, sepä oli hullu juttu! Nana vaipui tuolille saadakseen nauraa\ntarpeekseen.\n\n-- Niin juuri, minä tiedän sen, intti poika. Mutta minä en salli\nsitä... Sinun täytyy mennä naimisiin minun kanssani!... Olen tullut\ntänne sen vuoksi.\n\n-- Kuinka? Mitä sanot? Siis sinäkin! huudahti Nana. Se on kaikesta\npäättäen sukuvika!... En ikinä! Olisi sekin makua! Olenko koskaan\npyytänyt sinulta mitään niin kehnoa?... Ei toinen eikä toinen, ei\nikinä!\n\nGeorgesin kasvot kirkastuivat. Ehkä hän olikin erehtynyt? Hän sanoi:\n\n-- Vanno, ettet koskaan rakastele veljeäni!\n\n-- Sinähän olet oikea kiusankappale! huudahti Nana nousten\nkärsimättömästi tuolilta. Saattaa olla hauskaa puhua joskus toiste,\nmutta nyt minulla on kiire! Jos minua huvittaa, rakastelen veljeäsi. Et\nkai sinä maksa minun menojani, et kai sinä suorita laskuja täällä! Ja\nsittenkin vaadit minua tilille! Niin, minä rakastelen veljeäsi...\n\nGeorges tarttui Nanan käsivarteen ja puristi sitä niin, että se oli\nkatketa. Sitten hän änkytti:\n\n-- Älä puhu noin ... älä puhu noin...\n\nNana riuhtaisihe äkkiä irti.\n\n-- Nyt hän lyö minua! Mokomakin nulikka!... Mene heti matkoihisi,\nkakara, ja nopeasti... Olen hyvyydessäni suvainnut sinua. Mainiota!\nSeiso vaan siinä silmät pyöreinä!... Et kai ole luullut, että minä\nolisin sinun mammasi kuolemaani saakka. Minulla on muutakin tekemistä\nkuin kasvattaa penikoita.\n\nGeorges kuunteli tätä aivan kivettävän tuskan vallassa. Nanan jokainen\nsana oli kuin puukon isku hänen sydämeensä. Mutta Nana, joka ei\nhuomannut, kuinka kovasti poika kärsi, jatkoi pistelyään iloisena, että\nhän sai purkaa päivän vastoinkäymiset pojalle.\n\n-- Olet aivan kuin veljesi, ihana käki!... Hän oli luvannut tuoda\nminulle kaksisataa frangia. Vielä mitä! Niitä saan kyllä odotella!...\nMinä en välitä rahtuakaan hänen rahoistaan! Eiväthän ne riitä edes\nihotahnan ostoon... Mutta hän jättää minut nyt pulaan!... Tahdotko\ntietää? Hyvä on, sinun veljesi vuoksi juuri minun täytyy mennä\nhankkimaan rahat toiselta mieheltä.\n\nNyt Georgesin pää meni aivan sekaisin, ja hän sulki Nanalta oven, itki,\nrukoili ja sammalteli kädet ristissä.\n\n-- Oi, älä... Oi, älä...\n\n-- Minä tahdon, sanoi Nana. Onko sinulla rahoja?\n\nEi, hänellä ei ollut lainkaan rahoja. Hän olisi uhrannut henkensä\nsaadakseen rahoja. Hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään niin\nkurjaksi, niin hyödyttömäksi, niin vähäpätöiseksi pojaksi. Hänen koko\nruumis-raukkansa vapisi itkusta, hän ilmaisi niin suurta syvää surua,\nettä Nana lopulta huomasi sen ja tunsi heltyvänsä. Hän työnsi Georgesin\nhellästi pois.\n\n-- Kas niin, kas niin, rakas ystävä, se on pakko... Ole ymmärtäväinen.\nOlethan lapsi, ja sinulla on ollut hauska viikko; mutta nyt minun\ntäytyy ajatella omia asioitani. Tule hiukan järkiisi... Veljesi on joka\ntapauksessa mies. En sano hänestä mitään... Tee minulle mieliksi... Älä\nturhan päiten kerro tätä hänelle. Hänen ei tarvitse tietää, minne minä\nmenen. Minä juttelen niin paljon lorua, kun suutun.\n\nHän nauroi ja suuteli poikaa otsalle.\n\n-- Hyvästi, vauva, kaikki on lopussa, ihan lopussa, käsitätkö... Nyt\nminä lähden.\n\nNana läksi salista. Georges jäi seisomaan keskelle lattiaa. Nanan\nviimeiset sanat kaikuivat kuin tuomiokellot hänen korvissaan: kaikki on\nlopussa, ihan lopussa; ja hän luuli maan halkeavan ja nielevän hänet.\nHänen tyhjistä aivoistaan oli se mies, joka odotteli Nanaa, haihtunut\nolemattomiin; ainoastaan Philippe oli vielä Nanan sylissä. Eihän Nana\nkieltänyt rakastavansa Philippeä, kun hän ei kerran tahtonut tuottaa\nhänelle uskottomuudellaan surua. Lopussa, ihan lopussa. Hän hengitti\nkovasti ja katseli huonetta. Hän oli tukahtua tämän surun painoon.\nMuistot palasivat, toinen toisen jälkeen, Mignotten iloiset yöt, hellät\nhetket, jolloin hän tunsi olevansa Nanan lapsi, ja sitten kaikki\nmuistot tässä huoneessa varastetuista nautinnoista. Ja nyt ei enää\nmitään, ei enää ikinä mitään! Hän oli liian pieni; hän ei ollut vielä\nkasvanut kyllin suureksi; Philippe korvasi hänet, koska hänellä oli\nparta. Nyt kaikki oli lopussa, nyt hän ei enää jaksanut elää. Hänen\npaheensa oli ollut täynnä ääretöntä hellyyttä, aistillista palvontaa,\njohon hänen koko ruumiinsa oli sulautunut. Miten hän saattaisi unohtaa,\nkun hänen veljensä jäisi sinne? Hänen veljensä, hänen vertaan, toinen\nminä, jonka nautinnot saivat hänet raivoamaan mustasukkaisuudesta.\nLeikki oli lopussa, hän tahtoi kuolla.\n\nKaikki ovet olivat jääneet auki, kun palvelijat olivat meluten paenneet\nnähdessään rouvan lähtevän jalkaisin ulos. Alhaalla eteisessä Charles\nja François nauroivat leipurin kanssa. Rientäessään salin halki Zoé\nhämmästyi nähdessään Georgesin ja kysyi, odotteliko tämä rouvaa. Kyllä,\nvallan oikein, hän oli unohtanut antaa erään vastauksen rouvalle.\nJäätyään yksin Georges alkoi etsiä jotain. Kun hän ei löytänyt muuta,\notti hän Nanan pukuhuoneesta hyvin terävät sakset, joilla Nanan oli\ntapana leikellä ihokarvoja. Tunnin hän odotteli hypistellen\nhermostuneesti sakseja taskussaan.\n\n-- Kas, rouva tuli jo, sanoi Zoé, joka palasi ja oli varmaankin\nmakuuhuoneen akkunasta nähnyt hänen paluunsa.\n\nTalossa juostiin, ja nauru vaimeni, ovia suljettiin. Georges kuuli\nNanan tylysti ja lyhyesti selvittävän leipurin laskun. Sitten hän tuli\nyläkerrokseen.\n\n-- Mitä tämä on? Oletko sinä vielä täällä! sanoi hän huomattuaan pojan.\nVai niin, pienokaiseni, nyt meistä todella tulee vihamiehet!\n\nGeorges astui hänen perässään makuuhuonetta kohden.\n\n-- Nana, tahdotko mennä naimisiin minun kanssani?\n\nNana kohautti vain olkapäitään. Kysymys oli niin typerä, että se ei\nkaivannut vastausta. Hän tahtoi riuhtaista Georgesin nenän edestä oven\nkiinni.\n\n-- Nana, tahdotko mennä naimisiin minun kanssani?\n\nNana tempasi oven kiinni. Georges avasi sen toisella kädellään, ja\ntoisella hän otti sakset taskustaan iskien ne voimakkaasti rintaansa.\n\nNanalla oli tunto onnettomuuden tapahtumisesta, ja hän pyörähti ympäri.\nKun hän näki pojan pistävän rintaansa, hän suuttui.\n\n-- Oi, mikä tyhmyys! Ja kaiken lisäksi minun sakseillani!... Oh, hyvä\nJumala, hyvä Jumala!\n\nHän kauhistui. Poika, joka oli vaipunut polvilleen, iski itseään vielä\nkerran ja vaipui pitkälleen matolle. Hän sulki tien makuuhuoneeseen.\nSilloin Nana menetti kokonaan malttinsa ja alkoi huutaa täyttä kurkku,\nmutta hän ei uskaltanut astua ruumiin yli, joka kynnyksellä esti häntä\nrientämästä noutamaan apua.\n\n-- Zoé! Zoé! Tule heti... Laita hänet lakkaamaan... Sehän on vallan\njärjetöntä, hän on vain lapsi ja tekee noin!... Kaiken lisäksi hän nyt\nvielä kuolee, ajatella, täällä minun kodissani! Onko mokomaa ennen\nnähty!\n\nGeorges peloitti häntä. Poika oli lumivalkea, silmät ummessa. Haavasta\nei vuotanut verta juuri nimeksikään; vain pieni viiru valui hänen\nliiviensä alla. Nana päätti lopulta astua ruumiin yli, kun uusi\nilmestys sai hänet perääntymään. Häntä kohti astui vanha nainen\navoimesta salinovesta, ja Nana tunsi hänet rouva Hugoniksi voimatta\npeloissaan käsittää, miten hän oli tullut sinne. Hän perääntyi yhä\nedelleen hansikkaat kädessä ja hattu päässä. Nana kauhistui niin, että\nhän alkoi sammaltaen puolustautua.\n\n-- Hyvä rouva, minä en ole sitä tehnyt, minä vannon sen... Hän tahtoi\nmennä kanssani naimisiin, ja kun minä kieltäydyin, niin hän tappoi\nitsensä.\n\nRouva Hugon, puettuna kokonaan mustiin, läheni hitaasti, kasvot\nkalpeina harmaiden hiusten alla. Vaunuissa oli ajatus Georgesin\nlähdöstä lisännyt naisen surua Philippen harha-askelesta, joka tähän\nsaakka oli yksinomaan askarruttanut hänen ajatuksiaan. Ehkä tuo nainen\nsaattaisi selittää jotakin tuomareille ja saada ne lempeämmiksi. Sen\nvuoksi hän oli tullut pyytämään Nanata todistamaan poikansa eduksi.\nTalon alaovet olivat selällään, ja vanha rouva epäili, saattaisiko hän\nheikoilla jaloillaan päästä portaista ylös, kun kauhistuneet avunhuudot\nsaivat äkkiä hänet yrittämään. Toisessa kerroksessa makasi mies\nlattialla paita verisenä. Se oli Georges, hänen toinen poikansa.\n\nNana toisti narrimaisella äänellä:\n\n-- Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani, minä kieltäydyin, ja hän\ntappoi itsensä.\n\nSanomatta sanaakaan tai kiljahtamatta rouva Hugon kumartui. Se oli\ntodella Georges. Toinen poika kunniaton, toinen murhattu. Häntä ei enää\nhämmästyttänyt, että hänen koko elämänsä nyt luhistui. Hän polvistui\nmatolle tietämättä, missä hän oli, näkemättä ketään, katseli vain\nliikahtamatta Georgesin kasvoja ja koetti sitten kädellään pojan\nsydäntä. Sitten hän huokasi hiukan. Hän oli tuntenut sydämen vielä\nsykkivän. Hän nosti pojan päätä, katseli huonetta ja Nanata, ja silloin\nhän tuntui muistavan, missä oli. Hänen silmänsä syttyivät, hän kasvoi\näänettömyydessään suureksi ja hirveäksi. Nana vapisi.\n\nKaikesta huolimatta tämä koetteli puolustautua heitä erottavan ruumiin\nyli.\n\n-- Hyvä rouva, minän vannon... Jos hänen veljensä olisi täällä, niin\nhän voisi selittää teille...\n\n-- Hänen veljensä on varastanut ja on nyt vankilassa, sanoi äiti\njyrkällä äänellä.\n\nNana mykistyi. Mistä tämä kaikki johtui? Toinen oli varastanut! Nehän\nolivat päästään vialla tuossa perheessä! Nana ei enää puolustellut\nitseään eikä näyttänyt olevan omassa kodissaan, sillä hän antoi rouva\nHugonin jakaa määräyksiä. Palvelijat olivat vihdoinkin tulleet hätään,\nja vanha rouva vaati ehdottomasti, että heidän oli kannettava pyörtynyt\nGeorges hänen vaunuihinsa. Hän tahtoi viedä pojan kernaammin kuolleena\nkotiin kuin jättää hänet tähän taloon. Nana katseli ihmetellen ja\ntylsästi, kun palvelijat kantoivat olkapäistä ja jaloista Zizi-raukkaa.\nÄiti käveli perässä tämän uuden iskun murtamana, ja hänen täytyi\nnojautua huonekaluihin, ikään kuin hän olisi menettänyt kaiken, mitä\nrakasti, ja nyt edessään olisi vain ammottova tyhjyys. Portaissa hän\nnyyhkytti, kääntyi ja sanoi kahteen kertaan:\n\n-- Ah, te olette tehnyt meille paljon pahaa!... Te olette tehnyt meille\npaljon pahaa!\n\nSiinä kaikki. Nana oli hämmentyneenä istuutunut ottamatta hansikkaita\nkäsistään tai hattua päässään. Talo vaipui taas raskaaseen\nhiljaisuuteen, kun vaunut olivat vierineet pois. Nana istui\najattelematta mitään, liikahtamatta paikaltaan, antaen vain tämän\ntapausten sarjan surista päässään. Neljännestunnin kuluttua kreivi\nMuffat tapasi hänet samasta asennosta. Mutta silloin hän alkoi\nlohduttautua sanatulvalla ja kertoi kreiville onnettomuuden koko\nlaajuudessaan, palasi parikymmentä kertaa samaan asiaan ja otti veriset\nsakset näyttääkseen, miten Zizi oli tehnyt iskiessään itseään niillä.\nHän oli erikoisen innokas todistamaan viattomuuttaan.\n\n-- Rakkaani, oliko se minun vikani? Jos sinä olisit tuomari,\nlangettaisitko minut?... Minä en ole pyytänyt Philippeä varastamaan\nenkä liioin pakottanut poika parkaa tappamaan itsensä... Minä olen\nonnettomin kaikista. Tänne tullaan tekemään tyhmyyksiä minun luonani,\nminulle tehdään suruja ja minua kohdellaan kuin petkuttajaa...\n\nHän alkoi itkeä. Hermojännitys oli ohi, ja hän tuli helläksi ja\nkärsiväksi, hyvin liikutetuksi ja suunnattoman surulliseksi.\n\n-- Entä sinä, sinäkään et näytä tyytyväiseltä... Kysy Zoélta, oliko se\nminun vikani... Zoé, puhu toki ja selitä asia herra kreiville...\n\nKamarineito oli juuri tullut huoneeseen käsiliina ja pesuastia\nmukanaan. Hän hieroi mattoa ottaakseen siitä veritäplän, ennen kuin se\nennättäisi kuivua.\n\n-- Oi, herra kreivi, sanoi hän, rouva on yllinkyllin onneton!\n\nMuffat tunsi itsensä perin liikutetuksi, melkein jähmettyneeksi tästä\nmurhenäytelmästä, jossa äiti itki poikiensa kohtaloa. Hän tunsi rouva\nHugonin hyvän ja lämpimän sydämen ja oli näkevinään hänen yksin\nsammuvan leskenä Fondettesissa. Mutta Nana sai kreivin vielä\nepätoivoisemmaksi, sillä Zizin muisteleminen, kun tämä makasi\npaidanrinnus verisenä lattialla, sai Nanan aivan suunniltaan.\n\n-- Zizi oli niin suloinen, niin hellä, niin hyväilevä... Oi, armaani!\nSitä pahempi, jos suutut siitä, mutta minä rakastin niin tuota\npoikaa..., En mahda sille mitään, liika on liikaa... Eikä se enää\nmerkitse mitään. Hän ei elä enää. Olet saanut, mitä olet halunnutkin,\nnyt et sinä enää tapaa meitä syleilemässä toisiamme, siitä voit olla\nvarma.\n\nTämä viimeinen muisto aiheutti niin väkevän surunpurkauksen, että\nkreivin lopulta täytyi lohduttaa häntä. Nanan piti osoittautua\nvahvaksi; oikeus oli hänen puolellaan, vika ei ollut hänen. Mutta Nana\nrauhoittui itsestäänkin ja sanoi:\n\n-- Kuule, sinä kiiruhdat tiedustelemaan hänen tilaansa. Minä tahdon\nkuulla siitä... Riennä heti! Minä pyydän.\n\nKreivi otti hattunsa ja meni kysymään, miten Georges jaksoi. Kolmen\nneljännestunnin kuluttua hän palasi ja näki Nanan tuskissaan nojautuvan\nulos ikkunasta. Kreivi huusi katukäytävältä hänelle, että poika ei\nollutkaan kuollut, ja toivottiin voitavan pelastaa hänen henkensä.\nSilloin Nana heti ilostui kovin, lauloi, tanssi ja piti elämää ihanana.\nZoé ei ollut tyytyväinen pesuunsa. Hän katseli yhä läiskää ja sanoi\naina mennessään ohi:\n\n-- Rouva, se ei ole lähtenyt pois.\n\nLäiskä näkyi todellakin vaaleanpunaisena valkoisella matolla.\n\nMakuuhuoneen kynnyksellä näytti kuin verijuova olisi tukkinut oven.\n\n-- Vähät siitä! sanoi Nana iloisesti. Se kuluu kyllä pois askelista.\n\nJo seuraavana päivänä oli myöskin kreivi Muffat unohtanut tapauksen.\nAjurirattailla, joilla hän ajoi Richelieu-kadulle, hän oli kerran pari\nvannonut, että hän ei enää ikinä palaisi tuon naisen luo. Taivas\nvaroitti häntä, Philippen ja Georgesin onnettomuudet olivat hänen oman\nperikatonsa enteitä. Mutta itkevän rouva Hugonin tai kuumeessa uinuvan\npojan näkeminen ei ollut istuttanut häneen sellaista voimaa, että hän\nolisi kyennyt pitämään valansa, ja siitä mielen järkytyksestä, jonka\nkohtaus oli hänessä hetkeksi saanut aikaan, oli nyt jäljellä vain\nsekava ilo siitä, että hänellä ei enää olisi näitä kilpakosijoita,\njoiden nuoruudentenho oli saanut hänet vaipumaan epätoivoon. Nyt hänet\noli vallannut kaiken muun poistava himo, himo sellainen, joka syttyy\nmiehissä, kun heillä ei ole ollut varsinaista nuoruutta. Hän rakasti\nNanata ja tahtoi tietää tämän kuuluvan ainoastaan hänelle, jolla yksin\nolisi oikeus kuulla tämän naisen puhuvan ja koskettaa tätä naista.\nTuollainen rakkaus sivuutti jo hänen aistinsa ja muuttui puhtaaksi\ntunteeksi, rauhattomaksi lemmeksi, mustasukkaisuudeksi menneisyydelle,\njoskus haaveeksi lunastuksesta ja anteeksiannosta heille molemmille,\nkun he polvistuisivat Isän Jumalan eteen. Päivä päivältä hänen\nuskonnollisuutensa lisääntyi. Hän kävi taas kirkossa, tunnusti syntinsä\nja nautti ehtoollista, mutta joutui aina tappiolle ja kaksinkertaisti\nomantunnonvaivoillaan synnin ja katumuksen nautinnon. Kun hänen\nrippi-isänsä oli antanut hänelle luvan tyydyttää himonsa, oli hän\ntottunut tähän joka päivä uusiintuvan kadotukseen, josta hän vapautui\nuskomalla entistä vahvemmin ja täynnä hurskasta nöyryyttä. Aivan\nlapsellisen viattomasti hän tarjosi taivaalle sovitusuhriksi sen\nkauhean tuskan, joka kalvoi häntä. Tuska paheni pahenemistaan, ja hän\nkulki tietään uskovaisten Golgatalle kirvelevin ja raskain sydämin,\nlangenneena porton raivoisan aistillisuuden uhriksi. Eniten häntä\nsuretti tämän alituinen uskottomuus, kun hän ei voinut sopeutua\njakamaan eikä käsittänyt tytön hulluja oikkuja. Hän toivoi ikuista\nrakkautta, joka olisi aina sama. Nana oli vannonut sitä hänelle, ja\nsiksi hän maksoi Nanalle. Mutta hän tunsi, kuinka valheellinen, kuinka\nvoimaton Nana oli itsensä hillitsemisessä ja antautui ystävilleen,\nsatunnaisille tuttaville ja oli kuin sieluton elukka, joka syntyy\nelääkseen alasti.\n\nKun hän oli nähnyt Foucarmontin eräänä aamuna omituiseen aikaan tulevan\nNanan luota, nosti hän siitä riidan. Nana suuttui heti, sillä häntä\nväsytti kreivin mustasukkaisuus. Hän oli moneen kertaan ollut kreiville\nkiltti. Esimerkiksi sinä iltana, jona tämä oli tavannut hänet Georgesin\nkanssa; hän oli heti tunnustanut erehdyksensä, tuhlaillut hyväilyjään\nja rakastettavia sanoja saadakseen kreivin tyyntymään. Lopulta kreivi\nalkoi käydä Nanalle liian väsyttäväksi, kun hän itsepäisyydessään ei\nymmärtänyt naisia, mutta silloin Nana rupesi käyttämään karkeita\nsanoja.\n\n-- Vai niin! Todellakin! Minä olen maannut Foucarmontin kanssa. Entä\nsitten?... Miten on? Taitaa tuntua epämieluiselta sinusta, pikku hölmö!\n\nNyt Nana ensikertaa paiskasi kreiville päin kasvoja \"pikku hölmön\".\nKreivi seisoi kuin kivettyneenä tuosta röyhkeydestä. Nana siis\ntunnusti; ja kun kreivi puristi kätensä nyrkkiin, meni Nana suoraan\nhäntä kohti ja katsoi häntä silmiin.\n\n-- Nyt riittää jo... Ellei se sinua miellytä, voit mennä tiehesi. Se\nolisi minustakin mieluista... Minä en salli, että kukaan huutaa\ntäällä... Paina kalloosi, että minä tahdon olla vapaa. Jos joku mies\nminua miellyttää, niin hän on luonani yötä. Juuri niin... Ja sinun on\nheti ratkaistava: kyllä vai ei. Voit mennä matkoihisi.\n\nNana avasi jo oven, mutta kreivi ei lähtenyt. Tästä lähtien Nana otti\ntavakseen tällä tavoin lujittaa kreivin kahleita. Pienimmästä syystä\ntai riidasta Nana jätti ratkaisuvallan kreiville ja esitti samalla\niljettäviä ajatuksia. Hän kyllä löytäisi jonkun toisen milloin tahansa,\nhänellä oli vain valitsemisen vaiva; miehiä saisi niin monta kuin häntä\nhalutti, eivätkä ne olisi yhtä tyhmiä kuin kreivi. Tämä katsoi maahan\nja odotteli miellyttävämpiä hetkiä, jolloin Nana oli rahapulassa.\nSilloin tyttö oli liehittelevä, ja kreivi unohti kaiken: yhden yön\nhellyys korvasi viikon tuskat. Lähestyminen vaimoon oli tehnyt kodin\nsietämättömäksi. Kun Fauchery oli hylännyt kreivittären jouduttuaan\ntaas Rosen vaikutusvallan alaiseksi, solmi kreivitär hermostuneessa\nnelikymmenvuotiaan rakkaudenhuumassa toisia suhteita ja täytti koko\ntalon elämänvilinällä, joka saattoi kreivi Muffatin epätoivoon. Estelle\nei naimisiin mentyään enää käynyt isänsä luona; tästä laihasta ja\nvähäpätöisestä tytöstä oli äkkiä tullut raudankova nainen, niin\npäättävä, että Daguenet vapisi häntä. Nyt hänen täytyi käydä Estellen\nkanssa messuissa; hän muuttui uskonnolliseksi ja oli raivoissaan\nappiukolleen, joka tuhlasi perheen omaisuutta kurjaan naiseen. Venot\nvain oli vielä kreivin ystävä ja odotteli hetkeään; hänen oli\nonnistunut tulla esitellyksi Nanallekin, ja nyt hän kävi vuorostaan\nkummassakin talossa, jossa hän hymyili ikuista hymyään ovien sopissa.\nMuffat, joka kotonaan oli onneton eikä viihtynyt sen häpeässä ja\nikävässä, oli kernaimmin Villiers-puistokadun talossa, vaikka häntä\nsiellä loukattiin ja soimattiin.\n\nEnnen pitkää ei Nanan ja kreivin kesken ollut muuta puheenaihetta kuin\nyksi ainoa: raha. Luvattuaan eräänä päivänä varmasti kymmenentuhatta\nfrangia hän oli uskaltanut mennä Villiers-kadulle tyhjin käsin. Nana\noli kaksi päivää sitä ennen ollut kreiviä kohtaan äärimmäisen\nhyväilevä. Mokoma sanansyöminen ja hukkaan menneet hyväilyt saivat\nNanan raivoihinsa ja raa'aksi. Hän oli lumivalkea vihasta.\n\n-- Mitä tämä on? Sinulla ei ole rahoja... Silloin, pikku hölmö, voit\npalata sinne, mistä olet tullutkin, ja vikkelään! Mokoma paviaani! Ja\nkumminkin tahtoo suudella minua!... Rahoja ei ole, ei siis ole mitään!\nKäsitätkö?\n\nKreivi koetti selittää asiaa, kahden päivän päästä hän saisi rahat.\nMutta Nana keskeytti hänet raivokkaasti:\n\n-- Entä minun omat maksuni! Täällä toimitetaan ulosmittaus, ja herra\nkreivi on tullut vaanimaan tilaisuutta... Vai niin! Muista tämä!\nLuuletko minun rakastavan sinua kauneutesi vuoksi? Kun miehellä on\ntuollainen naamataulu kuin sinulla, on pakko maksaa naisille, jos he\nsuostuvat sietämään... Ellet tänä iltana tuo rahoja et saa nuolla minun\npikkusormeanikaan... Muista minun sanoneeni: minä lähetän sinut kotiin\nvaimosi luo!\n\nKreivi toi illalla kymmenentuhatta frangia. Nana ojensi huulensa\nsuudeltaviksi, ja kreivi suuteli niitä kauan, mikä lohdutti häntä koko\npäivän tuskasta. Nanata harmitti eniten se, että kreivi alati riippui\nhänen hameissaan. Hän valitti asiasta herra Venotille pyytäen tätä\nviemään pikku hölmö kotiin kreivittären luo; eikö siis heidän\nsovinnostaan ollut lainkaan hyötyä? Nana sanoi katuvansa, että hän\nlainkaan oli sekaantunut asiaan, sillä kreivistä oli taas pelkkää\nvastusta. Niinä päivinä, jolloin hän vihapäissään unohti omat etunsa,\nhän vannoi tekevänsä niin halpamaisen tempun, ettei kreivi ikinä voisi\nastua jalallaan tähän taloon. Mutta kirkuessaan ja läimäyttäessään\nreisiään, hän olisi yhtä hyvin saattanut sylkeä kreiviä kasvoihin,\nsillä tämä ei sittenkään olisi lähtenyt vaan kiittänyt kunniasta. Nyt\nalkoivat rahariidat alituiseen toistua. Nana oli röyhkeän vaatelias ja\nhaukkumasanoja sateli pikkusummistakin; hän oli alituisesti\nvihamielisen saaliinhimoinen ja jankutti julmasti aina samaa asiaa:\nkreivi sai vain rahan vuoksi olla talossa yötä, ei mistään muusta\nsyystä; Nana muka rakasti jotakin toista ja oli perin onneton, kun\nhänen täytyi sietää mokomaa hölmöä kuin kreivi! Hovissa ei enää\ntahdottu kärsiä kreiviä, ja siellä puhuttiin julkisesti, että hänen\nolisi otettava ero virastaan. Keisarinna oli sanonut: \"Hän on perin\nvastenmielinen\". Siinä oli todella paljon perää. Nana toisti samoja\nsanoja saadakseen heidän riidoistaan kulloinkin lopun.\n\n-- Äsh! Sinä olet minusta vastenmielinen!\n\nNyt ei tyttö enää kainostellut, vaan oli ottanut täyden vapautensa.\nJoka päivä hän ajeli Boulognen metsässä järven ympäri ja solmi uusia\ntuttavuuksia, joita jatkettiin jossakin muualla. Siellä oli suuri tie,\naurinkoinen kävelypaikka, jolla Pariisin kuulut ilonaiset heittävät\npyydyksiään loistavissa puvuissaan koko Pariisin katsellessa sitä\nhymyillen ja anteeksiantavasti. Herttuattaret osoittelivat toisilleen\nNanata vilkaisten häneen päin, rikkaat porvarirouvat apinoivat hänen\nhattujaan; joskus hänen vaununsa pysähdyttivät rivin hienoja ajopelejä,\nraharuhtinaiden, joilla oli koko Eurooppa kassalaatikoissaan,\nministerien, jotka paksuilla sormillaan puristivat Ranskaa kurkusta.\nNana kuului Boulognen metsän seuraan, jossa hänellä oli huomattava\nasema, hänet tunsivat kaikki pääkaupunkilaiset, häntä tavoittelivat\nkaikki ulkomaalaisetkin; hän korotti seuran loistoa päättömillä\nhurjasteluillaan, ikään kuin hän olisi ollut kansakunnan kunnia ja\nsuurin nautinto. Hän solmi suhteita yhdeksi yöksi, aina uusia, eikä\naamulla enää muistanut edes niitä. Sillä tavoin hän tuli esiintyneeksi\nuseimmissa suurissa ravintoloissa, useimmiten Madrid-kahvilassa, jos\nilma oli kaunis. Lähetystöjen kaikki virkamiehet kulkivat ohi, hän söi\npäivällistä Lucy Stewartin, Caroline Héquetin, Maria Blondin kanssa\nerinäisten herrojen seurassa, jotka mongertelivat ranskaa, maksoivat,\njotta heitä huvitettaisiin ja ottivat iltaisin tytöt mukaansa\nkehoittaen niitä olemaan hauskoja, niin väsyneitä ja elähtäneitä\nitse, että eivät edes koskeneet heihin. Tätä tytöt sanoivat\n\"huvittelemiseksi\" ja tulivat kotiin iloiten herrojen halveksumisesta\nnukkuakseen yön jonkun rakkaan ystävän vieressä.\n\nKreivi Muffat ei ollut tietääkseenkään mistään, vaikka Nana suorastaan\nheitti miehiä hänen eteensä. Muuten hän kärsi hyvin jokapäiväisen\nelämän pienistä nöyryytyksistä. Villiers-kadun talo muuttui helvetiksi,\nhulluinhuoneeksi, jossa järjettömät oikut joka hetki aiheuttivat\ninhoittavia kohtauksia. Nana oli jo langennut niin alas, että hän\ntappeli palvelijoittensa kanssa. Yhteen otteeseen hän oli erittäin\nystävällinen kuskilleen Charlesille; kun tämä odotteli vaunuissa\nravintolan ulkopuolella, antoi Nana tarjoilijoiden viedä hänelle\nolutta; Nana puhutteli vaunuissa kuskia, huvitteli hänen kanssaan\nja piti häntä erittäin sukkelana, kun hän vaunujoukossa \"haukkui\npalkka-ajureita\". Kohta sen jälkeen hän kohteli miestä ilman syytä kuin\nhölmöä. Nana riiteli aina oljista, silpuista, kaurasta; huolimatta\neläinystävyydestään, hän arveli, että hänen hevosensa söivät liikaa.\nKun Nana kerran laskuja tarkastettaessa syytti Charlesia varkaudesta,\nmenetti tämä mielenmalttinsa ja sanoi häntä suoraan katutytöksi; hänen\nhevosensa olivat totisesti paremmat kuin emäntä itse, sillä ne eivät\nolleet öitään kenen kanssa tahansa. Nana vastasi samalla mitalla, ja\nkreivin täytyi erottaa heidät ja ajaa kuski pois talosta. Mutta siitä\nhetkestä lähtien palvelijat pakenivat Nanan luota. Victorine ja\nFrançois menivät erään jalokivivarkauden jälkeen. Julien hävisi myös,\nja kerrottiin, että joku herra olisi pyytänyt häntä muuttamaan ja\nmaksanut hänelle runsaasti, jottei hän olisi muka rouvan rakastajana.\nJoka viikko nähtiin palvelijoiden huoneessa uusia ihmisiä. Niin paljon\nei koskaan oltu tuhlattu; talo oli kuin käytävä, jonka kautta kulkivat\nkaikki ne oliot, joista välityskonttorit eivät huolineet, jättäen\njälkeensä hurjan sekasorron. Zoé yksin oli pysynyt talossa siistine\nulkomuotoineen ja hänen ainoana huolenaan oli järjestellä tätä\nepäjärjestystä, kunnes hänellä oli tarpeeksi rahoja alkaakseen oma\nliike, mitä ajatusta hän jo kauan oli hautonut.\n\nKaikki tämänkaltaiset surut saattoi kuitenkin kestää. Kreivi sieti\nrouva Maloiren typeryyttä ja pelasi hänen kanssaan besikkeä vaikka tuo\nakka haisikin turmeltuneelta ihotahnalta. Kreivi sieti myöskin rouva\nLeratia ja hänen juorujaan, pikku Louisetia, ja hänen surullista\nvalitteluaan; poikaa kalvoi tauti, perinnöllistä, jonka hän oli saanut\ntuntemattomalta isältään. Mutta kreivin täytyi sietää jotakin vielä\npahempaa. Eräänä iltana oli hän oven takaa kuullut Nanan raivoissaan\nkertovan kamarineidolleen, että joku henkilö, joka oli väittänyt\nitseään rikkaaksi, oli petkuttanut häntä. Hän oli ollut kaunis mies,\nsanonut olevansa amerikkalainen ja omistavansa kotimaassaan\nkultakaivoksia, mutta olikin petturi ja livistänyt tiehensä Nanan\nnukkuessa maksamatta kolikkoakaan ja vieden mukanaan paketin\nsavukepaperiakin; ja kreivi oli ääneti aivan kalpeana häipynyt portaita\nalas päästäkseen kuulemasta enempää. Toisella kertaa hänen pakostakin\noli kuunneltava koko juttu. Nana oli rakastunut jonkin kahvilan\nkonsertissa barytoniin, mutta tämä oli hyljännyt hänet. Nana tahtoi\nsynkässä tunteellisuudessaan tehdä itsemurhan juomalla lasillisen\nvettä, johon hän oli liottanut laatikollisen tulitikkuja, mutta hän ei\nkuollutkaan siitä, tuli vain hirveän sairaaksi. Kreivin täytyi hoitaa\nhäntä ja kuunnella tuo rakkausjuttu alusta loppuun Nanan itkiessä ja\nvannoessa, että hän ei koskaan kiintyisi miehiin. Vaikka hän halveksi\nnäitä \"sikoja\", joiksi hän niitä sanoi, ei hän sentään voinut luopua\nniistä, vaan hänellä piti aina olla hameensa takana joku sydänystävä,\nteki kerrassaan ihmeellisiä valintoja, ja hänellä oli nurja sukuvietti,\njoka johtui hänen suunnattomasta aistillisuudestaan. Siitä saakka\njolloin Zoé tahallisesti lakkasi pitämästä mistään huolta, ei talossa\nenää ollut mitään järjestystä. Muffat ei uskaltanut avata oveakaan,\ntyöntää ikkunaverhoa syrjään tai koetella kaappia; keinot eivät enää\ntepsineet, kaikkialla maleksi miehiä, ja joka hetki he törmäilivät\ntoisiinsa. Nyt kreivi aina yski tullessaan; hän näet kerran oli\ntavannut Nanan Francisin kaulassa poistuttuaan eräänä iltana hetkeksi\npukuhuoneesta valjastuttamaan vaunut, sillä aikaa kun kampaaja\nviimeisteli rouvan tukkalaitetta. Hänen takanaan Nana antautui äkkiä\njollekin, huvitteli joka sopessa joko yllään vain paita tai suuri\njuhlapuku, kenen kanssa sattui. Sitten Nana tuli kreivin luo\npunertavana ja iloisena siitä, että hänen oli sillä tavoin onnistunut\nvarastaa kreiviltä, jonka kanssa huvitteleminen oli sietämätöntä,\nkamalaa pakkotyötä!\n\nMustasukkaisuutensa tuskissa onneton Muffat lopulta oli sillä asteella,\nettä hän tunsi mielensä rauhalliseksi, kun jätti Nanan kahden kesken\nSatinin kanssa. Hän oli kiihoittanut tyttöä tähän paheeseen saadakseen\nmiehet talosta pois. Mutta nytkin meni kaikki hullusti. Nana petti\nSatinia, niinkuin hän oli pettänyt kreiviäkin, antautui mitä\nihmeellisimmille oikuille alttiiksi ja poimi luokseen kadulta tyttöjä;\nkotimatkalla saattoi hän äkkiä rakastua johonkin mäkipeuraan nähtyään\nhänet kadulla, kunhan vaan hänen aistillisuutensa oli valveilla ja\nhänen mielikuvituksellaan vapaat ohjat. Hän otti peuran vaunuihinsa,\nmaksoi tälle ja lähetti taas matkoihinsa! Mieheksi puettuna hän saattoi\nkäydä tyttöpaikoissa ja ottaa osaa hurjasteluihin, jotka olivat rattona\nhänen yksitoikkoisessa elämässään. Satin oli harmissaan, kun hänet\nhyljättiin tällä tavalla, ja oli kääntää koko talon nurin hirmuisilla\nraivokohtauksillaan; hän oli vihdoin saanut kokonaan valtaansa Nanan,\njoka pelkäsi häntä. Muffat suunnitteli jo liittoa Satinin kanssa. Kun\nhän itse ei uskaltanut puhua suutaan puhtaaksi, usutti hän Satinin\nNanan kimppuun. Satin oli kahteen kertaan pakottanut Nanan ottamaan\nkreivin armoihinsa, ja kiitollisena siitä kreivi etukäteen antoi\nvihjauksia Satinille ja luopui pienimmästäkin viittauksesta paikastaan\nSatinin hyväksi. Valitettavasti ei heidän yksimielisyyttään kestänyt\nkauan. Satinkin oli epäluotettava. Joskus hän särki kaiken, mitä eteen\nsattui, vihansa ja hellyytensä raivossa, mutta oli siitä huolimatta\naina kaunis. Näytti siltä, kuin Zoé usuttaisi häntä, sillä hän vei\nSatinin johonkin nurkkaukseen, ikäänkuin pestatakseen hänet suureen\nliikkeesensä, jota hän suunnitteli, mutta josta hän ei vielä ollut\npuhunut kenellekään.\n\nIhmeellistä kyllä kreivi Muffat joskus nousi kapinoimaan. Hän, joka\nsieti Satinia ja jakoi osuutensa Nanahan aivan outojen miesten kanssa,\nkoko lauman, joka ravaili Nanan makuuhuoneeseen, joutui raivoihinsa,\njos joku hänen omasta piiristään tai tuttavistaan petti häntä. Kun Nana\ntunnusti suhteensa Foucarmontiin, kärsi kreivi siinä määrin, piti\nnuoren miehen petosta niin inhottavana, että hän tahtoi haastaa tämän\nkaksintaisteluun. Kun hän ei tietänyt mistä hän saisi todistajia\nsellaiseen kaksintaisteluun, hän kääntyi Labordetten puoleen. Tämä ei\nhämmästyksissään voinut olla nauramatta.\n\n-- Kaksintaistelu Nanan vuoksi... Hyvä kreivi, koko Pariisi tekisi\nteistä pilkkaa. Nanasta ei taistella, se olisi liian naurettavaa.\n\nKreivi kalpeni kovasti ja teki väkivaltaisen eleen.\n\n-- Siinä tapauksessa minä annan sitä miestä korville keskellä katua.\n\nLabordetten täytyi kokonainen tunti työskennellä raskaasti saadakseen\nkreivin järkiinsä ja ymmärtämään, että korvapuusti tekisi jutun\näärimmäisen pahaksi. Jo samana iltana koko Pariisi tietäisi tarkalleen\nkohtauksen aiheen, ja kreivin nimi joutuisi lehtiin; ja Labordette tuli\naina samaan johtopäätökseen:\n\n-- Mahdotonta, se olisi liian naurettavaa.\n\nKerta kerralta tämä lause pisti Muffatiin kirpeästi ja osuvasti kuin\nveitsenisku. Hän ei siis voisi edes taistella sen naisen vuoksi, jota\nhän rakasti; hänelle naurettaisiin julkisesti. Hän ei milloinkaan ennen\nollut tuntenut rakkautensa kurjuutta niin kirvelevänä, miten hänen\nsydämensä vakavuus oli muuttunut narripeliksi. Se oli hänen viimeinen\nkapinansa; hän antoi perään ja katseli tyynesti ystäviensä ja\nkaikenkarvaisten talon seurapiiriin kuuluvien miesten esiintymistä.\n\nMuutamassa kuukaudessa Nana saattoi ne ahneesti perikatoon, toisen\ntoisensa jälkeen. Hänen kasvava loistonhalunsa kiihoitti hänen\nraivoisaa nautinnonhaluaan; hän teki miehestä yhdellä puraisulla lopun.\nEnsin hänellä oli ollut Foucarmont; häntä riitti vain neljäksitoista\npäiväksi. Hän aikoi erota meriväestä, jossa hän kymmenen vuoden aikana\noli säästänyt kolmekymmentätuhatta frangia. Ne hän oli aikonut\nsijoittaa johonkin amerikkalaiseen liikkeeseen. Mutta hän menetti\nsäästäväisyys-, jopa saiturivaistonsakin, hän antoi Nanalle kaikki ja\nkirjoitti nimiään vekseleihin, jotka painaisivat häntä alituisesti. Kun\nNana ajoi hänet ulos, oli hän rutiköyhä. Muuten Nana osoittautui\nerittäin ystävälliseksi ja kehoitti häntä palaamaan laivaansa. Eihän\nitsepäisyydestä ollut hyötyä! Koska hänellä ei enää ollut rahoja niin\nsuhde oli päättynyt. Hänen oli ymmärrettävä se ja oltava järkevä.\nPerikatoon saatettu mies oli Nanan käsissä kuin kypsä hedelmä, joka sai\nmädätä maassa.\n\nSitten Nana sai Steinerin ilman vastenmielisyyttä, mutta myös ilman\nmieltymystä. Nana kohteli häntä kuin likaista juutalaista ja tuntui\ntyydyttävän vanhaa vihaansa, josta hän ei itsekään ollut selvillä.\nSteiner oli lihava ja tyhmä, ja Nana kohteli häntä sen mukaan, nieli\nkaksinkertaisia paloja ja tahtoi mitä pikimmin tehdä lopun tuosta\npreussilaisesta. Steiner oli hylännyt Simonnen. Bosporin liikejuttu\nalkoi käydä huonosti. Nana kiiruhti hänen sortumistaan hulluilla\nvaatimuksillaan. Steiner taisteli kokonaisen kuukauden ja teki\nkerrassaan ihmeitä; hän täytti koko Euroopan äärettömällä reklaamilla,\nilmoitustauluilla, julistuksilla, lentolehtisillä ja sai rahoja mitä\netäisimmistä maista. Mutta kaikki nämä säästöt, keinottelijain\nlouisdorit, köyhien lantit, kaikki kerrassaan hukkuivat Villiers-kadun\ntalon kuiluun. Sitä paitsi hän oli yhtynyt erään elsassilaisen\nrautakaivoksen omistajan liiketoveriksi, ja hänellä oli tässä\nmaankolkassa kivihiilen mustaamia työmiehiä, läpihikisiä, jotka\nponnistelivat lihaksiaan yötä päivää ja joiden jäsenet natisivat\nainoastaan Nanan huvitteluhalun vuoksi. Nana nieli kuin suuri tulipalo\nkaikki, niin kurssikeinottelijain varkaudet kuin työn ansiotkin. Tällä\nkertaa hän teki Steineristä lopun ja paiskasi hänet kadulle ydinmehuun\nsaakka loppuunimettynä ja niin tyhjäksi pumputtuna, että mies ei edes\nkyennyt keksimään mitään uutta konnankoukkua. Pankkiliikkeensä\nkukistuttua hän rupesi änkyttämään ja vapisi ajatellessaan poliisia.\nHänet oli pantu vararikkoon, ja rahan mainitseminenkin kauhistutti\nhäntä ja saattoi hänet, jonka käsien kautta oli mennyt miljooneja,\nlapsen tavoin hämmentymään. Kerran illalla Nanan luona hän purskahti\nitkuun ja pyysi lainata sata frangia Nanalta maksaakseen\ntaloudenhoitajattarellensa palkan. Nanan kävi miestä sääli, vaikka\nhäntä samalla huvittikin, että tuo kauhea ihminen, joka kaksikymmentä\nvuotta oli kuorinut Pariisin kerman, oli nyt mennyttä miestä. Hän antoi\nrahat ja sanoi:\n\n-- Näetkös, minä annan ne senvuoksi, että se on hullunkurista... Mutta\nkuule nyt, ukko parka, sinä et ole enää siinä iässä, että minua\nhuvittaisi elättää sinua. Sinun täytyy etsiä uusi toimi.\n\nHänen jälkeensä Nana heittäytyi la Faloisen syliin. Tämä oli jo kauan\nkilvoitellut kunniasta päästä perikatoon Nanan kautta tullakseen oikein\ntyylikkääksi. Häneltä ei muuta puuttunut, kuin että joku nainen tekisi\nhänet kuuluisaksi. Kahden kuukauden päästä hänet tuntisi koko Pariisi,\nja hänen nimensä tulisi lehtiin. Kuusi viikkoa riitti. Hänen\nperintöönsä kuului maatiloja, peltoja, niittyjä, metsiä ja\nvuokratiloja. Ne täytyi nopeasti muuttaa rahaksi, toinen toisen\njälkeen. Nanan jokainen suupala maksoi tynnyrinalan maata.\nAuringonpaisteessa humiseva lehtimetsä, runsas, kypsä vilja, syyskuun\nkullanhohtoiset rypäleet, nurmi, jota oli lehmien rintaa myöten, kaikki\nkatosi kuin kuiluun, saman tien meni myös koski, kalkkikaivos ja kolme\nmyllyä. Missä Nana kulki, siellä näytti, kuin heinäsirkkaparvi olisi\nkulkenut ohi. Hän poltteli pienellä jalallaan maan astuessaan johonkin.\nTilan toisensa jälkeen, niityt, koko perinnön hän söi kiltin näköisenä\nhuomaamatta edes aiheuttamaansa hävitystä, aivan kuin hän olisi vain\nnakerrellut pussillisen manteleita aterioidensa lomassa. Ei merkinnyt\nmitään, makeisia vain! Lopulta la Faloisella ei ollut muuta kuin\nmetsänkaistale. Sen Nana nielaisi halveksivasti, sen vuoksi kannatti\ntuskin avata suutaan. La Faloise nauroi höperöön tapaansa ja imi\nkeppinsä kädensijaa. Hänen velkansa olivat musertavat, hänellä oli\ntuskin sataa frangia korkoja, ja hänen oli pakko muuttaa maalle vanhan\nhassahtavan enon luo. Se ei merkinnyt mitään; hän oli tyylikäs.\n\"Figaro\" oli kahteen kertaan maininnut hänen nimensä, ja laiha leuka\nirtokauluksensa käänteiden välissä ja vartalo kiristettynä liian\nlyhyeen nuttuun hän kiemurteli huudahdellen kuin papukaija ja tekeytyen\nväsyneeksi kuin sätkynukke, joka ei milloinkaan ole tuntenut\nmielenliikutusta. Hän ärsytti Nanata, joka lopulta löi häntä.\n\nFauchery oli serkkunsa saattamana myöskin tullut mukaan. Hänellä,\nonnettomalla, oli nykyjään oma talous. Katkaistuaan välinsä\nkreivittäreen hän oli joutunut Rosen käsiin, joka kohteli häntä kuin\naviomiestä ainakin. Mignon itse oli vain rouvansa hovimestari ja\ntaloudenhoitaja. Sanomalehtimies, josta oli tullut talon isäntä,\nvalehteli Roselle ja ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varakeinoihin\npettäessään Rosea tuntien samat epäilykset kuin aviomies, joka loppujen\nlopuksi tahtoo tulla siivoksi. Nanalle muodostui riemuvoitoksi tämän\nmiehen omistaminen ja erään lehden lopettaminen, jonka Fauchery oli\nsaanut jonkun ystävän rahoilla perustetuksi. Nana ei kerskunut hänestä\nvaan suvaitsi kohdella häntä kuin herraa, jonka on oltava piilossa, ja\nRosesta puhuessaan hän aina sanoi: \"Tuo Rose parka\". Sanomalehti tuotti\nhänelle kahden kuukauden ajan kukkia; tilaajansa oli sillä maaseudulla,\nmutta Nana valtasi kaikki päivänpakinoista teatterikatsauksiin saakka.\nUuvutettuaan toimittajat ja saatuaan lehden asiat rempalleen hän\ntoteutti paljon maksavan oikun rakentamalla taloonsa talvipuutarhan,\njoka nieli kirjapainon. Asialle ei saattanut muuta kuin nauraa. Kun\nMignon iloissaan Faucheryn kohtalosta riensi Nanan luo katsomaan, eikö\nhänen onnistuisi sysätä mies kokonaan Nanan niskoille, kysyi tämä\nhäneltä, tekikö hän pilaa; mokoma lintu, jolla ei ollut kolikkoakaan\nvaan eli pakinoistaan ja näytelmistään, ei, sellaisesta ei ollut\nmihinkään. Sellainen pässinpää kelpasi kyllä niin lahjakkaalle naiselle\nkuin Rose-paralle. Ja koska hän epäili Mignonia ja pelkäsi jotakin\npetosta, hänen huiputtavan jotenkin häntä -- saattoihan Mignon varsin\nhyvin ilmiantaa vaimollaan heidät -- antoi hän potkut Faucherylle, joka\nei maksanut muuten kuin lehtiuutisilla.\n\nNana muisteli kuitenkin lempeästi sanomalehtimiestä; he olivat kahden\nhuvitelleet sen idiootin, la Faloisen, kustannuksella. Ehkä he eivät\nikinä olisi tulleet tavanneeksi toisiaan jälleen, ellei heitä olisi\nhuvittanut tehdä pilaa la Faloisen kaltaisesta tyhmeliinistä. Heistä se\noli hupaista, ja he suutelivat toisiaan la Faloisen nenän edessä,\nelivät kuin viimeistä päivää hänen rahoillaan, lähettivät hänet\njollekin asialle laitakaupungille saadakseen olla kahden kesken, ja\nhänen palattuaan laskettiin loppumattomiin leikkiä ja vihjailtiin\nasioita, joita tämä ei käsittänyt. Kerran hän pakinoitsijan\nkiihoittamana oli lyönyt vetoa, että hän antaisi la Faloiselle\nkorvapuustin. Samana iltana oli Nana todella lyönyt la Faloisea\nkorvalle ja jatkoi lyömistään, koska se oli hänestä hauskaa ja hänen\nteki mieli näyttää, minkälaisia raukkoja miehet olivat. Nana kutsui\nhäntä \"paukkusäiliökseen\", pyysi häntä tulemaan lähelle saamaan\nkorvapuustinsa, monta korvapuustia, joista Nanan kädet tulivat\npunaisiksi, sillä hän ei vielä ollut tottunut tähän urheiluun. La\nFaloise oli ihastunut tästä tuttavallisuudesta, hänestä se oli aivan\nsuurenmoista.\n\n-- Nana, kuule, sanoi hän eräänä iltana iloissaan muutamista\nkorvapuusteista, emmekö mene naimisiin... Mitä sinä siitä arvelet?\nKyllä meillä kahdella olisi hauskaa!\n\nLa Faloise ei sanonut sitä erehdyksestä. Hän oli salaa suunnitellut\ntätä avioliittoa, sillä hän tahtoi saada Pariisin hämmästymään. Nanan\nmies, se kuulostaisi joltain! Se olisi mehevä loppukohtaus! Mutta Nana\nnolasi hänet perinpohjin.\n\n-- Minäkö sinun kanssasi naimisiin!... No, jos minulla olisi halua,\nolisin jo aikoja sitten ottanut miehen! Ja sellaisen miehen, joka olisi\nollut parikymmentä kertaa sinua parempi, ukko rähjä... Minua ovat\nkosineet monet. Kuulehan ja laske: Philippe, Georges, Foucarmont ja\nSteiner, siinä on jo neljä lukuunottamatta niitä, joita et tunne... He\nveisaavat kaikki samaa virttä. Minä en voi olla hyvä heille, ilman että\nkaikki alkavat vetää samaa virttä: emmekö mene naimisiin, etkö tahdo\nminua mieheksesi...\n\nNana kiihtyi ja tiuskaisi äkillisessä vihanpuuskassa:\n\n-- Ei, ei! Minä en tahdo!... Olenko minä luotu aviovaimoksi? Katsele\nminua, minä en enää olisi Nana, jos ottaisin miehen niskoilleni...\nSitäpaitsi se on liian roskaista...\n\nNana sylkäisi ja oli inhosta voida pahoin, niinkuin olisi nähnyt\nmaailman kaiken loan.\n\nEräänä iltana la Faloise katosi. Kahdeksan päivän päästä saatiin\ntietää, että hän oli maalla enonsa luona, joka harrasti kasvitiedettä.\nSiellä hän liimaili kasveja tämän kasvikokoelmaan, ja hänellä oli\ntoiveita päästä naimisiin hyvin ruman ja hyvin jumalisen serkun kanssa.\nNana ei surrut häntä. Hän sanoi vain kreiville:\n\n-- Kas niin, pikku hölmöni, taaskin yhtä kilpailijaa vähemmän. Tänään\nsinä riemuitset... Mutta katso, siitä alkoi tulla tosi leikki! Hän\ntahtoi minua vaimokseen.\n\nKun kreivi kalpeni, heittäytyi Nana nauraen hänen kaulaansa ja hyväili\nhäntä sanoessaan joka kerta jonkun julmuuden.\n\n-- Eikö niin? Tuo harmittaa sinua! Sinä et enää voi mennä naimisiin\nNanan kanssa... Kun kaikenlaiset ihmiset kiusaavat minua kosimisillaan,\nniin sinä raivoat sopessasi... Ei ole mahdollisuuksia, sinun täytyy\nodottaa vaimosi kuolemaa... Oh, jos hän vain kuolisi, rientäisit tänne,\nheittäytyisit lattialle ja kosisit minua huokaillen, itkien ja vannoen!\nAh, rakas ystävä, siitä tulisi ihanaa!\n\nNana sanoi tämän hyväilevästi ja teki ilmeisesti julmaa pilkkaa\nkreivistä. Tämä tuli perin liikutetuksi, punastui ja vastasi hänen\nsuuteloihinsa. Sitten Nana sanoi:\n\n-- Herran nimessä! Enkö ollut oikeassa! Hän on ajatellut sitä, hän\nodottelee vaimonsa kuolemaa... Oh, se alkaa jo olla huippusaavutus,\nsinä olet suurin huijari kaikista!\n\nMuffat oli jo sopeutunut muihin. Nyt hän lopuksi piti ainoana\nkunnianaan olla \"herra kreivi\" palvelijoille ja talon seurapiirille,\nmies, joka maksaessaan eniten oli tunnustettu rakastaja. Hänen\nintohimonsa kasvoi kasvamistaan. Hän pysytteli talossa maksamalla sen\nmenot ja osti kalliista hinnasta hymyilynkin, häneltä vietiin rahat\nkukkarosta, eikä hän milloinkaan saanut korviketta niistä. Oli kuin\nhäntä olisi vaivannut tauti; hän ei voinut olla kärsimättä siitä.\nTullessaan Nanan makuuhuoneeseen ei hän aluksi tehnyt muuta kuin avasi\nakkunan hetkiseksi, jotta muiden haju hälvenisi, vaaleitten ja tummien,\ntupakansavu, johon hän oli tukehtua. Tästä makuuhuoneesta tuli\nkaturisteys, saappaita pyyhittiin sen kynnykseen, ja kukaan ei\nhäiriytynyt siitä veritäplästä, joka oli sen oven luona. Zoé oli\nalinomaan hieronut sitä, mutta se oli vain siistin tytön\npuhtaudentuntoa, sillä häntä harmitti sen alituinen näkeminen; hänen\nsilmänsä suuntautuivat pakostakin siihen eikä hän saattanut mennä\nrouvan luo sanomatta:\n\n-- On vallan ihmeellistä, että se ei lähde... Ja kuitenkin tulee niin\npaljon väkeä!\n\nNana, joka sai mitä parhaita tietoja Georgesista ja hänen\nparantumisestaan Fondettesissa äitinsä hoivissa vastasi aina samoin\nsanoin:\n\n-- Oh, se häviää kyllä aikaa myöten... Kyllä anturat sen kuluttavat\npois.\n\nTodellakin jokainen noista herroista, Foucarmont, Steiner, la Faloise,\nFauchery, oli vienyt siitä hiukan pois anturoissaan. Muffat tarkasteli\nZoén tavoin alituisesti veritahraa laskeakseen sen kalpenevasta väristä\ntulevien ja menevien miesten lukumäärää. Muffatia tuo tahra peloitti\nkamalasti, hän astui aina sen yli, sillä hänestä sen koskettaminen\ntuntui ruumiintallaamiselta, lattialla olevan elävän olennon\npolkemiselta tai alastomalle jäsenelle astumiselta.\n\nSitä paitsi tässä makuuhuoneessa huimaus huumasi häntä. Hän unohti\nkaiken, koko miesjoukon, joka kulki sen läpi, surun, joka sulki sen\noven. Kadulla taivasalla hän joskus itki häpeästä ja vihasta ja vannoi,\nettä hän ei enää ikinä astuisi jalallaan taloon. Mutta heti kun\noviverhot olivat sulkeutuneet hänen tultuaan huoneeseen, oli hän taas\nlumoissa, hän tunsi vihansa ja surunsa hälvenevän huoneen lämmössä,\nhänen ruumistaan puistatti sen tuoksu, ja hän tunsi hekumallista toivoa\nmuuttua tuhkaksi. Jumalisena ja tottuneena rikkauden kappelien hurmioon\nhänellä oli täällä aivan samat aistimukset kuin polvistuessaan ikkunan\nlasimaalausten luo urkujen soidessa ja pyhän savun tuoksutessa. Nainen\nhallitsi häntä kateellisen jumalan mustasukkaisella hirmuvallalla,\npeloitti häntä, soi hänelle hetkellisesti iloa, kiihkeätä kuin\nkouristus, korvaukseksi hirvittävistä ja tuskallisista helvetin ja\nikuisen piinan ajatuksista. Hän sammalteli alituiseen rukouksiaan, ja\nhän oli saman epätoivon vallassa, etenkin tuntiessaan nöyryydessään\nitsensä kadotetuksi olennoksi, joka poljettiin tuhkaan, josta hän oli\ntullutkin. Hänen miehinen himonsa ja hänen halunsa saada joku\nosaaottava sielu puolelleen sekosivat, ja ne kasvoivat hänen\nolemuksensa hämärästä syvyydestä elämän puun ainoana versovana vesana.\nHän antautui rakkauden ja uskon voimille, jotka kaksine vipuineen\nnostavat maailman. Vaikka hänen järkensä taisteli vastaan, tuli hän\nNanan makuuhuoneessa melkein mielipuoleksi, ja hän vaipui väristen\nNanan sukupuolen kaikkivoimaan niinkuin kadoten taivaan tuntemattomaan\navaruuteen.\n\nKun Nana huomasi hänen näin nöyräksi, nautti hän hirmuvaltiaan tavoin\nvoitostaan. Hänen vaistonsa sai hänet polkemaan maahan kaikki. Nanalle\nei riittänyt esineiden rikkominen; hänen piti myös liata ne. Hänen\nhienojen käsiensä jäljet olivat inhoittavat; hän turmeli lisäksi sen,\nminkä jo oli murskannut. Päättömässä heikkoudessaan kreivi antautui\nNanan kepposiin ajatellen sekavasti pyhimyksiä, joita syöpäläiset\nsöivät, ja jotka söivät omia ulostuksiaan. Kun Nana sai kreivin\nsuljettujen ovien taa huoneeseensa, oli hänestä erikoinen nautinto\nkatsella miehen alennustilaa. He olivat ensin leikitelleet; Nana oli\nkevyesti lyönyt kreiviä ja saanut tämän tottelemaan hänen omituisia\npäähänpistojaan, sopertelemaan lapsen tavoin ja hokemaan\nloppumattomiin:\n\n-- Sano, niinkuin minä käsken: \"... suu kiinni! Coco antaa sille\npalttua!\"\n\nToisella kertaa hän oli olevinaan karhu ja hyppeli paitasillaan\nnelinkontin lattian matoilla, ärjyi kuin tahtoisi syödä kreivin ja\npurikin häntä kinttuihin leikillään. Sitten Nana nousi:\n\n-- Nyt on sinun vuorosi... Lyön vaikka vetoa, että sinä et ole yhtä\nhyvä karhu kuin minä.\n\nTämä oli vielä kreivistä hauskaa. Nana oli huvittava näytellessään\nkarhua, vaikka hän oli valkeaihoinen ja hänen hiuksensa olivat\npunertavat. Kreivi nauroi ja ryömi nelinkontan, ärjyi ja puri Nanan\npohkeita, kun tämä juoksi pakoon teennäisesti peloissaan.\n\n-- Kyllä me olemme typeriä! sanoi Nana lopulta. Sinä et aavistakaan,\nkuinka ruma sinä olet! Jospa sinut hovissa nähtäisiin noin!\n\nMutta pian leikki muuttui toisenlaiseksi. Nana ei ollut mikään peto ja\npohjaltaan hän oli hyväsydäminen, mutta makuuhuoneessa tuntui yhä\nkasvavan hulluuden tuuli alkaneen puhaltaa. Hekkuma sekoitti kokonaan\nheidän järkensä, nostatti heissä lihan kuumekuvitelmia. Heidän entisten\nunettomien öittensä uskonnollinen pelko muuttui nyt petomaiseksi\njanoksi, raivoksi hyppiä nelinkontin, ärjyä ja purra. Kerran kun kreivi\noli olevinaan karhu, tyrkkäsi Nana häntä niin kovasti, että hän kaatui\njotakin huonekalua vasten. Nana purskahti vastoin tahtoaan nauramaan\nhuomatessaan, että kreivillä oli otsassa kuhmu. Kun Nana la Faloisen\nkanssa harjoitellessaan oli päässyt makuun, kohteli hän nyt kreiviä\nkuin eläintä, löi häntä ja ajoi potkien edellään.\n\nKreivi suostui tähän alennustilaansa, nautti eläimen kohtelusta ja\npyysi Nanata lyömään kovemmin.\n\nNana sai päähänpiston ja vaati kreiviä saapumaan jonakin iltana\ntäydessä keisarillisen kamariherran hovipuvussa. Kun Nana seuraavana\niltana näki hänen tulevan juhlapuvussa miekkoineen, päässään\nkolmikulmainen hattu, valkoisissa polvihousuissa ja punaisessa\nhännystakissa, joka oli kullalla kirjaeltu, ja jossa vasempaan\ntakinliepeeseen oli ommeltu tavanmukainen vertauksellinen avain, hän\nnauroi haljetakseen ja teki kreivistä pilkkaa. Avain oli hänelle\nerikoisena silmätikkuna, sillä se herätti hulluja ajatuksia, jotka hän\npuki mitä likaisimpiin lauseisiin. Nauraen hän pilkkasi maan mahtavia,\nja voidakseen alentaa juhlapuvun virallisen loiston hän ravisteli\nhäntä, nipisteli ja huusi: \"No, ala marssia, kamariherra!\" Sanojensa\nlisäksi hän alkoi potkia kreiviä oikein sydämensä pohjasta solvaten\n\"Tuilerioja\" ja keisarillisen hovin majesteettia, joka häilyi ylinnä\npelon ja sorron varassa. Siinä se, mitä hän ajatteli yhteiskunnasta!\nNana kosti, hänessä kyti tietoinen perheviha, joka oli syntymästä jo\nhänen veressään. Kun kamariherra sitten oli riisunut ja hänen\nhännystakkinsa oli levällään lattialla, komensi Nana häntä polkemaan\nsitä, ja kreivi hyppi, Nana käski sylkemään sitä, ja kreivi totteli.\nKun Nana käski astumaan rikki kultaukset, kotkat ja kunniamerkit,\nkreivi teki niin. Räts! Mitään ei ollut jäljellä, kaikki murtui. Nana\nteki lopun kamariherrasta kuin hän särkisi kristallipullon tai\nmakeisrasian heittääkseen koko roskan sitten jonkin kadunkulman\nrikkaläjään.\n\nKultasepät eivät olleetkaan pysyneet sanassaan, ja vuode valmistui\nvasta tammikuun puolivälissä. Muffat oli silloin Normandiassa myymässä\nviimeistä maakappalettaan. Nana oli näet pyytänyt saada neljätuhatta\nfrangia heti. Kreivi palaisi vasta kahden päivän päästä, mutta saatuaan\nkaupat tehdyiksi hän kohta riensi takaisin ja ajoi käymättä edes\nkotonaan Miromesnil-kadulla suoraan Villiers-puistokadulle. Kello oli\nkymmenen. Koska hänellä oli Cardinet-kadun puoleisen pikkuportin avain,\npääsi hän sisään ilman muuta. Yläkerroksessa Zoé pyyhki pölyä\npronssiesineistä eikä yllättyneenä tiennyt, miten estää kreiviä\nmenemästä makuuhuoneeseen, vaan alkoi kertoa pitkälti, että herra Venot\noli levottomana hakenut herra kreiviä edellisenä iltana ja sitten\ntullut kahteen otteeseen pyytämään Zoéta lähettämään kreivin kotiin,\njos tämä tulisi käymään rouvan luona. Muffat kuunteli häntä, eikä\nymmärtänyt asiasta mitään, mutta huomattuaan Zoén hämmennyksen hän\njoutui mustasukkaisuuden raivoon, minkä kaltaista hän ei enää uskonut\nitsestään, ja hyökkäsi makuukamarin ovelle, jonka takaa kuului naurua.\nOven molemmat puoliskot lensivät selälleen hänen sysäyksestään ja Zoé\nperäytyi kohauttaen olkapäitään. Yhdentekevää! Kun rouva on hullu, niin\nvastatkoon omista töistään.\n\nNäky puristi kynnyksellä seisovalta Muffatilta huudon.\n\n-- Jumalani!... Jumalani...!\n\nUusi makuuhuone loisti kuninkaallisessa ylellisyydessään. Hopeanapit\nolivat kuin tähdet silkkisillä tapeteilla ja teeruusunväriset verhot,\njotka vivahtivat lihalle niinkuin taivas joskus kauniina iltoina\nVenus-tähden syttyessä taivaanrannalle kuolevan päivän vaaleaa taustaa\nvasten. Kultaisia nauhoja ja töyhtöjä riippui kulmauksissa, ja\nseinäpinnat olivat koristellut kultaisilla nauhoilla, jotka näyttivät\nohuilta kultaliekeiltä, hulmuavilta vaaleanpunaisilta kiharoilta, ja\npeittivät huoneen suuren alastomuuden puolihämärään, jonka hekumallista\nkalpeutta ne korostivat. Keskellä huonetta oli kullasta ja hopeasta\ntehty vuode, joka loisti upotettujen koristeiden raikasta kiiltoa,\nvaltaistuin, kyllin iso Nanan oikaista siihen alaston vartalonsa,\nbysanttilaisen rikkaasti koristettu alttari, kyllin arvokas Nanan\nsukupuolen kaikkivallalle, ja siinä hän nyt makasi alastomana ja\nkainostelemattomana kuin peljättävä epäjumala. Hänen vieressään, hänen\nlumivalkoisten rintojensa hohtaessa, tämän jumalatarriemun keskellä\nvirui itse häpeä, turmelus, naurettava ja kurja raunio, markiisi de\nChouard paitasillaan.\n\nKreivi oli ristinyt kätensä. Häntä värisytti ja hän toisteli:\n\n-- Jumalani!... Jumalani!\n\nMarkiisi de Chouardia varten siis kukkivat veneen kultaruusut ja\nkullatut ruusuvihkot, hänen ylitseen nojautuivat hopeaiset\nlemmenjumalat hymyillen veitikkamaista katupoikahymyään, ja hänen\njalkapäässään fauni paljasti hekkumaan uupuneen, nukkuvan nymfin, tuon\nYön, joka oli muovailtu Nanan kuuluisan alastoman ruumiin mukaan aina\nhänen ylen väkeviin reisiinsä saakka, josta hänet kaikki tunsivat.\nSiinä makasi markiisi kuin sinne heitetty ihmisrätti, turmeltuneena ja\nkurjana kuudenkymmenen vuoden hurjastelujensa jälkeen, ja hän oli kuin\nluukasa kauneuttaan uhkuvan naisen rinnalla. Huomattuaan oven\navautuneen hän oli noussut istumaan ikälopun ukonpelon vallassa. Tämä\nviimeinen yö oli hänet pehmittänyt hempeäksi, hän muuttui taas\nlapseksi, hän ei keksinyt mitä sanoa, oli melkein kuin halvattu,\nänkytteli ja vapisi jääden pakenijan asentoon, paita ylhäällä ja toinen\njalka peiton ulkopuolella, vaivainen sinisenkalpea jalka pitkine\nkarvoineen. Huolimatta suuttumuksestaan Nana ei voinut olla nauramatta.\n\n-- Mene toki takaisin peiton alle, sanoi hän ja pani ukon makuulle sekä\nhautasi hänet lakanan alle kuin roskaläjän, jota ei tahdota näyttää.\n\nNana hyppäsi vuoteesta sulkemaan oven. Hänellä ei todellakaan ollut\nonnea pikku hölmönsä kanssa! Aina hän tuli sopimattomaan aikaan. Miksi\nhänen tarvitsi tuoda rahaa Normandiasta? Ukko oli tuonut jo tarvittavat\nneljätuhatta frangia, ja Nana oli antanut ukon jäädä. Hän paiskasi ovet\nkiinni tiuskaisten:\n\n-- Sitä pahempi! Oma vikasi! Tuollako tavalla sitä rynnätään\nhuoneeseen? Nyt riittää, hauskaa matkaa!\n\nMuffat jäi suljettujen ovien taakse äskeisestä näystä kuin salaman\niskemänä. Hänen vapinansa lisääntyi ja nousi jaloista rintaan ja päähän\nsaakka. Sitten hän huojui kuin suuri puu tuulessa ja vaipui polvilleen,\nniin että nivelet natisivat. Epätoivoissaan hän ojenteli käsiään ja\nsammalteli:\n\n-- Tämä on jo liikaa, Jumala! Tämä on jo liikaa!\n\nHän oli suostunut kaikkeen. Mutta nyt hän ei enää jaksanut enempää, hän\ntunsi voimansa loppuneen tässä pimeydessä, johon ihmisen järki hukkuu.\nSuunnattomalla voimanponnistuksella ja kädet edelleen ojennettuina hän\nturvautui taivaaseen ja rukoili Jumalaa avukseen.\n\n-- Oi! Ei, en tahdo!... Oi, Jumalani, auta minua, tue minua tai suo\nminun kernaimmin kuolla!... Oi, ei tuo mies, Jumalani! Nyt kaikki on\nloppunut, ota minut täältä pois, jottei minun tarvitsisi nähdä enempää,\nei tuntea enempää... Oi, minä kuulun sinulle, Jumalani! Isä meidän,\njoka olet taivaassa...\n\nNiin hän jatkoi palavassa uskossaan, ja hehkuva rukous nousi hänen\nhuuliltaan. Samassa joku kosketti häntä olkapäähän. Hän katsahti, se\noli herra Venot, joka oli hyvin hämmästynyt tavatessaan kreivin\nrukoilemasta suljetun oven luona. Oli kuin Jumala itse olisi vastannut\nhänen rukoukseensa, ja kreivi heittäytyi pienen ukon kaulaan.\nVihdoinkin hän saattoi itkeä ja hoki nyyhkyttäen:\n\n-- Veljeni! Veljeni!\n\nTämä huudahdus lohdutti häntä hänen kärsimyksissään, ja hän kostutti\nherra Venotin kasvot kyynelillään; hän suuteli ukkoa puhuen hajanaisin\nlausein:\n\n-- Oi, veljeni, miten minä kärsin!... Te olette ainoa ihminen, joka\nminulla on jäljellä, veljeni... Viekää minut ainiaaksi pois, oi,\narmosta viekää minut pois...\n\nHerra Venot painoi häntä rintaansa vasten ja vuorostaan sanoi kreiviä\n\"veljekseen\". Hänen oli kuitenkin ilmoitettava tälle uusi tuhoisku. Hän\noli edellisenä päivänä koettanut tavata kreiviä ilmoittaakseen, että\nkreivitär Sabine oli karannut suuren muotikaupan osastopäällikön\nkanssa, hirveä häväistysjuttu, josta koko Pariisi nyt jo puhui. Kun\nVenot nyt tapasi kreivin tämänkaltaisessa uskonnollisessa mielialassa,\noli hänestä sopiva tilaisuus kertoa koko totuus, kreivin perheen nolo\nja surullinen loppu. Kreivi ei ollut siitä lainkaan liikutettu; hänen\nvaimonsa oli karannut, yhdentekevää hänelle, tulevaisuudessa saataisiin\nkai nähdä. Tuska valtasi hänet taas, hän katseli kauhulla seiniä ja\nkattoa. Samalla hän rukoili:\n\n-- Viekää minut pois ... minä en kestä enää, viekää minut pois.\n\nHerra Venot vei hänet pois kuin lapsen. Siitä hetkestä kreivi kuului\ntäydellisesti hänelle. Kreivi vaipui taas ankariin, uskonnollisiin\nhartaushetkiinsä. Hänen elämänsä oli lyöty säpäleiksi. Hän oli eronnut\nkamariherran toimestaan hovin kuohuksiin joutuneen säädyllisyystunteen\npakottamana. Hänen tyttärensä Estelle nosti jutun häntä vastaan\nkuudestakymmenestätuhannesta frangista, jonkun tädin perinnöstä, joka\nhänen olisi ollut saatava mennessään naimisiin. Rappiolle joutuneena\nkreivi eli pienissä oloissa entisen varallisuutensa tähteistä; mutta\nnämä tähteet tuhlasi kreivitär, joka piti hyvänään sen, mitä Nana\noli hylkinyt. Sabine, jonka oli turmellut kosketuksiin joutuminen\ntämän tytön kanssa, oli altis kaikkeen, ja hän saattoi kodin\nlopullisesti perikatoon ja näännystilaan. Kun hän oli palannut monien\nseikkailujen jälkeen, oli Muffat ottanut hänet vastaan kristillisen\nanteeksiantavaisesti. Hän seurasi kreiviä kuin elävä häpeä. Mutta tämä\nkävi yhä välinpitämättömämmäksi kaikesta, eikä hän lopulta edes\nkärsinyt kaikista ikävyyksistään. Taivas tempasi hänet naisen kynsistä\nviedäkseen hänet Jumalan helmaan. Se oli uskonnollista jatkoa sille\nhekkumalle, joka hänellä oli ollut Nanan luona; änkytyksiä, rukouksia,\nepätoivoa, nöyryytyksiä, kadotettu olento, jonka oli murskannut hänen\nmainen alkuperänsä. Kirkkojen hämärässä, polvet kangistuneina\nkivilattioihin hän löysi entiset nautintonsa, lihaksien kouristukset ja\najatusten hurjistelut, joilla hän tyydytti olemuksensa hämärät tarpeet.\n\nSamana iltana, jona ero oli tapahtunut, tuli Mignon Villiers-kadulle.\nHän oli tottunut Faucheryhyn ja loppujen lopuksi havainnut tuhat etua\nsiitä, että hänen vaimollaan oli aviomies. Hän oli jättänyt Faucheryn\nhoidettavaksi talouden pikku huolet, hän luotti mieheen ja tämän\ntehokkaaseen valvontaan; hän käytti talon jokapäiväisiin menoihin ne\nrahat, jotka Fauchery ansaitsi näytelmillään, ja Fauchery taaskin oli\njärkevä eikä turhan mustasukkainen, samanlainen kuin Mignon itsekin,\njos Rosesta oli puhe. Molemmat miehet alkoivat tulla sangen hyvin\ntoimeen keskenään kaikin tavoin ja loivat kumpikin itselleen oman\nsoppensa, jossa he eivät enää kainostelleet toisiaan. Kaikki oli\njärjestyksessä ja meni niin tarkasti latuaan, että he vain kilpailivat\nsiitä, kumpi saattaisi tehdä enemmän kuin toinen yhteiseksi onneksi.\nMignon oli tullut Faucheryn neuvosta tunnustelemaan maaperää, voisiko\nhän riistää Nanalta Zoén, jonka tavatonta älykkyyttä hän oli oppinut\npitämään arvossa. Rose oli onneton, sillä nyt hän joka kuukausi sai\nkokemattomia palvelijattaria, joista oli paljon harmia. Zoé otti\nMignonin vastaan ja päästi tämän heti ruokasaliin. Zoé hymyili\nkuultuaan hänen ensimmäiset sanansa; se oli aivan mahdotonta, tosin hän\nmuuttaisi rouvan luota, mutta ainoastaan aloittaakseen liikkeen omaan\nlaskuunsa, ja teennäisen kainostelevasti sekä hienotunteisesti hän\nsanoi lisäksi, että hänelle joka päivä tarjottiin paikkoja naisten\nluona, jotka melkein tappelivat hänestä; rouva Blanche oli luvannut\nkosolta kultaa saadakseen Zoén takaisin. Zoélla oli kuitenkin\ntarkoituksena ostaa Triconittaren liike, vanha suunnitelma, jota hän\noli pohtinut aika päiviä ja johon hän uskaltaisi sijoittaa säästönsä.\nHänellä oli muuten paljon suuria ajatuksia liikkeen laajentamiseksi,\nhän aikoi vuokrata talon sitä varten ja järjestää sinne kaikenlaisia\nhuvituksia; sitä varten hän oli jo koettanut houkutella mukaansa\nSatinin, tuon pienen porsaan, joka nyt oli kuolla sairashuoneella,\nsillä siinä määrin hän oli turmellut itsensä.\n\nKun Mignon oli itsepäinen ja puhui liike-elämän vaaroista, tyytyi Zoé\ntarkemmin selittämättä liikkeen laatua vastaamaan:\n\n-- Oh, ylellisyysyritykset menestyvät aina... Ottakaa huomioon, että\nminä olen palvellut kyllin kauan muiden luona. Nyt saavat toiset\npalvella minua.\n\nHänen huulensa hymyilivät iloisesti, hänestä tulisi siis itse \"rouva\",\nhän saisi muutamasta louisdorista ne naiset polvistumaan, joiden\npesuvateja hän oli huuhdellut nyt viisitoista vuotta.\n\nMignon pyysi ilmoittamaan rouvalle tulostaan, ja Zoé poistui\nsanottuaan, että rouvalla oli sinä päivänä ollut paljon harmia. Mignon\noli vain kerran ennen ollut talossa eikä tuntenut sitä. Ruokasalin\ngobeliinit, tarjoilupöytä ja hopeat hämmästyttivät häntä. Hän avasi\nkursailematta ovia, tuli saliin ja näki talvipuutarhan, josta hän taas\ntuli eteiseen. Tämä loisto vaikutti häneen lamauttavasti, kullatut\nhuonekalut, silkki- ja samettiverhot saivat hänet ihastumaan ja hänen\nsydämensä sykkimään. Tultuaan takaisin Zoé tarjoutui näyttämään hänelle\nmuutkin huoneet, pesu- ja makuukamarit. Siellä Mignon ei enää voinut\nhillitä ihastustaan, hän tuli aivan haltioihinsa. Tuo kirottu Nana sai\nhänet ymmälle, vaikka hän luulikin tuntevansa hänet hyvin. Kesken talon\nsisäistä hajoamistilaa, palvelijoiden vaihtuessa alituiseen, oli siellä\nsellaisia rahalähteitä, että niillä voitiin tukkia kolot, ja kultaa\nvuoti yli äyräittenkin peittäen rauniot. Tämän mahtavan loiston\nkeskellä Mignon tuli ajatelleeksi niitä suuria rakennelmia, jotka hän\noli nähnyt. Marseillen lähellä hän oli saanut ihailla kanavaa, jonka\nkiviset holvikaaret kohosivat suunnattoman kuilun ylle, kyklooppityö,\njoka oli maksanut miljooneja ja kestänyt kymmenen vuotta. Hän oli\nnähnyt Cherbourgin uuden sataman, suunnattoman työmaan, jossa satoja\nihmisiä hikoili päivänpaisteessa, koneita, jotka täyttivät meren\nkallioilla ja rakensivat muuria, jolla työläisiä kuhisi kuin yhtenä\nverisenä massana. Mutta tuo oli kaikki pientä hänen mielestään. Nana\noli hänestä paljon suurempi kuin ne. Nähdessään Nanan aikaansaannokset\nhän alkoi kunnioittaa häntä samoin kuin kerran ennen erästä linnaa ja\nloistavaa illanviettoa siellä; sen oli rakentanut sokeritehtailija,\nkuninkaallisen loistavan palatsin, jonka oli maksanut yksi ainoa\ntavara, sokeri. Nanahan nähden asianlaita oli toinen: hänen rikkautensa\npohjautui pieneen tyhmyyteen, jolle naurettiin, hituseen hänen ihanaa\nalastomuuttaan. Tällä häpeällisellä ja kuitenkin mahtavalla\nmitättömyydellä, joka nosti voimallaan koko maailman, hän oli aivan\nyksin, ilman työmiehiä, ilman insinöörien keksimiä koneita järkyttänyt\nPariisin perustuksia ja koonnut tämän omaisuuden, jonka alla uinui\nruumiita.\n\n-- Taivaan vallat, mikä työase! huudahti Mignon ihastuksissaan tuntien\nhiukan yksityistä kiitollisuutta.\n\nNana oli hiljalleen vaipunut surumielisyyteen. Ensiksi oli markiisin ja\nkreivin kohtaus saanut hänet hermostuneeseen kuumeeseen, josta hän\nmelkein iloitsi. Sitten oli muisto ukosta, jota hän ei koskaan enää\nnäkisi saatettuaan hänet niin moneen kertaan epätoivon partaalle,\nsaanut hänet murheen valtaan. Sitten hän surukseen kuuli, että Satin,\njoka oli ollut kaksi viikkoa kateissa, oli sairas ja kuolemaisillaan\nLariboisiére-sairaalassa, rouva Robertin toimitettua hänet sinne, koska\nhän oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hän käski valjastamaan hevosensa\njutellakseen vielä tämän pienen hylkiön kanssa, tuli Zoé aivan tyynesti\nja sanoutui palveluksestaan irti. Nana joutui vallan epätoivoihinsa;\nhänestä tuntui, kuin hän menettäisi perheenjäsenen. Hyvä Jumala! Mitä\nhänestä tulisikaan näin yksin heitettynä? Hän pyysi ja rukoili Zoéta,\njoka tunsi itsensä rouvan epätoivosta imarrelluksi ja suutelikin\nlopuksi häntä osoittaakseen, että hän ei ollut tyytymätön rouvaan, ei\nvähintäkään, mutta niin täytyi tapahtua, sillä sydämellä ei ollut\nliikeasioissa puhevaltaa. Päivä oli todellakin harmittava. Nanan ei\ntehnyt mieli ajaa kaupungille, sillä hänet oli vallannut haluttomuus.\nHän istui allapäin pienessä salissa, kun Labordette saapui puhuakseen\nsopivasta tilaisuudesta loistopitsien ostamiseen ja kertoi ohimennen,\nettä Georges oli kuollut. Nana istui kuin kivettyneenä.\n\n-- Zizi kuollut! huudahti hän.\n\nHänen silmänsä hakivat vaistomaisesti maton punaista veritahraa, mutta\nse oli jo vihdoinkin kulunut pois herrojen anturoiden tallaukseen.\nLabordette kertoi asiasta yksityiskohtaisesti: aivan tarkoin ei\ntiedetty mitään; jotkut puhuivat haavasta, joka oli auennut, jotkut\nväittivät sitä itsemurhaksi; hän olisi muka hukuttautunut johonkin\nFondettesin pieneen lammikkoon. Nana hoki:\n\n-- Kuollut! Kuollut!\n\nKun hän aamusta saakka oli ollut alakuloinen, alkoi hän nyt\nnyyhkytellä, ja se kevensi hiukan hänen mieltään. Hän tunsi\nsuunnattoman surun rinnassaan, jotakin syvää ja mittaamatonta, ja kun\nLabordette koetti rauhoittaa häntä Georgesin kuoleman johdosta, pyysi\nhän miestä olemaan hiljaa ja änkytti:\n\n-- Ei vain Georges, vaan kaikki, kaikki!... Minä olen niin onneton...\nSureva äiti maalla, täällä mies, joka vaikeroi oveni luona, ja sitten\nkaikki ne monet, jotka ovat joutuneet perikatoon, kun he tuhlasivat\nrahansa minulle!... Niin on, pieskää Nanata, lyökää sitä petoa! Oh,\nminulla on leveä selkä, minä ymmärrän heidät, kuin olisin itse joku\nheistä; tuo alhainen tyttö, joka elostelee koko maailman kanssa, surmaa\ntoisia ja tuottaa surua ja tuskaa niin monille ihmisille...\n\nHän keskeytti, sillä hän oli tukehtua kyyneliin, ja hän heittäytyi\nsohvalle peittäen päänsä päänalukseen. Kaikki hänen aikaansaamansa\nonnettomuudet, jotka hän nyt käsitti, kaikki paha, jonka hän oli\ntehnyt, painoivat hänet säälin ja liikutuksen mereen; ja hänen äänensä\nmuuttui pienen tytön valitukseksi.\n\n-- Oi, minä kärsin, minä kärsin... En mahda mitään, mutta minä tukehdun\nsiihen... On liikaa, ettei kukaan ymmärrä, että kaikki ihmiset\nhyökkäävät yhden kimppuun, koska he ovat vahvempia... Mutta kun itse ei\nvoi soimata itseään mistään, kun omatunto on puhdas... Ei, tuhat kertaa\nei!...\n\nHänen vihansa syttyi. Hän nousi ja pyyhki kyynelensä sekä käveli\nkiivaasti edestakaisin huoneessa. Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Kautta taivaan! Tämä on vääryyttä! Yhteiskunta on tehnyt pahasti.\nSitten syytetään naisia, kun miehet ovat tehneet hullutuksia... Ja...\nNyt sanon sinulle: kun minä otin heitä luokseni, ei siitä ollut minulle\nmitään huvia, ei, ei lainkaan. Se ikävystytti minua, annan vaikka\nkunniasanani!... Vastaa nyt, oliko vika minussa? Oi, kuinka he\nkiusasivat minua! Ellei heitä olisi ollut, elleivät he olisi tehneet\nminua siksi, mikä olen, olisin nyt luostarissa rukoilemassa armeliasta\nJumalaa, sillä minä olen aina ollut uskonnollinen... Ja lisäksi! Onko\nminun vikani, että he ovat antaneet minulle rahansa ja nahkansa? Minkä\nminä sille mahdan!\n\n-- Ette tietysti mitään, sanoi Labordette vakuuttavasti.\n\nZoé toi Mignonin huoneeseen, ja Nana otti tämän hymyillen vastaan; Nana\noli itkenyt, mutta nyt se oli ohi. Mignon kehui haltioituneena Nanan\nhuoneistoa, mutta tyttö antoi ymmärtää, että hän oli saanut talosta\ntarpeeksi ja että hänellä oli nyt muita suunnitelmia. Lähipäivinä hän\nmyisi kaiken. Kun Mignon perustellen saapumisensa syytä kertoi\nlahjanäytännöstä ukko Boscin hyväksi, joka oli saanut halvauksen ja\nistui kuin naulittu tuolillaan, oli Nana perin osaaottavainen ja osti\nheti kahden aition liput. Zoé tuli ilmoittamaan, että vaunut odottivat\nrouvaa, ja silloin Nana käski tuoda hatun. Solmiessaan sen nauhoja hän\nkertoi Satin-raukan seikkailuista ja lisäsi:\n\n-- Minä lähden sairaalaan... Kukaan ei ole rakastanut minua niin\nsuuresti kuin hän. Oi, on tarpeeksi aihetta sanoa, että miehet ovat\nsydämettömiä!... Mahdollisesti en saa tavata häntä. Mutta sama se,\npyydän päästä hänen puheilleen. Minä tahdon suudella häntä.\n\nLabordette ja Mignon hymähtivät. Nana ei ollut enää surullinen, vaan\nhymähti vuorostaan, sillä näitä kahta miestä ei laskettu miksikään, ja\nhe käsittivät sen. Molemmat katselivat Nanata hartaan hiljaisesti, kun\nhän napitti hansikkaitaan. Hän seisoi suorana keskellä taloonsa\nkoottuja aarteita, ja hänen jaloissaan polvistui miehiä kokonainen\nkansakunta. Niinkuin muinaisajan hirmupedot, joiden kauhistuttava\nvaltakunta oli täynnä ihmisluita, hän polki alleen pääkalloja ja\nlevitti tuhoa kaikkialle: Vandeuvresin kaamea murhapoltto, Foucarmont,\njoka oli surumielin ja alakuloisena kadonnut Kiinan vesille, kukistunut\nSteiner, jonka nyt oli pakko elättää itseään rehellisellä tavalla, ja\nFaloisen tyydytetty itserakkaus, Muffatin perheen traagillinen loppu,\nGeorgesin kalpea ruumis, jota vankilasta päässyt Philippe vartioi.\nNanan työ tuhon ja kuoleman levittämiseksi oli valmis; kärpänen, joka\noli syntynyt laitakaupungin rikkaläjällä, oli saastuttanut ruttona\nyhteiskunnan ja myrkyttänyt miehet istahtamalla heidän päälleen. Se oli\nhyvää, se oli oikeudenmukaista; hän oli kostanut omaistensa,\nkerjäläisten ja hylkiöiden, puolesta. Ja hänen sukupuolensa noustessa\nkunniaan ja loistaessa kaatuneiden uhrien yllä kuin nouseva aurinko,\njoka valaisee taistelukentän, hän pysyi sitä tietämättään komeana\neläimenä, joka ei aavistakaan tehneensä pahaa. Hän oli vielä kookas ja\nmuhkea, hänen terveytensä oli mainio, ja hän oli yhä iloinen. Mikä oli\nollut, sitä ei otettu huomioon, hänen talonsa oli hänestä tyhmä, liian\npieni ja kasattu täyteen huonekaluja, jotka kiusasivat häntä.\nMitättömyys, pelkkä alku! Hän haaveilikin jotain paljon suurempaa ja\nparempaa ja ajoi juhlapuvussa syleilemään viimeistä kertaa Satinia,\npuhtaana ja tuoreena kuin vasta puhjennut ruusu. Hän oli aivan toisen\nnäköinen kuin ennen, ja hän vaikutti naiselta, joka lähtee ensikertaa\ntapaamaan omaa lemmittyään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNana katosi äkkiä; uusi pako, tällä kertaa ihmeellisiin maihin. Ennen\nlähtöään hän oli huvitellut huutokaupalla, joka lakaisi pois kaiken:\ntalon, huonekalut, jalokivet, jopa puvut ja liinavaatteetkin.\nMainittiin summia, viitenä huutokauppapäivänä oli kertynyt yli\nkuudensadantuhannen frangin. Pariisi oli viimeistä kertaa saanut\nihailla häntä satunäytelmässä: \"Melusina\", Gaité-teatterissa, jonka\nBordenave omistamatta soutakaan oli rohjennut vuokrata. Siellä hän oli\nesiintynyt Prullièren ja Fontanin kanssa osassa, joka ei ollut muuta\nkuin yksinkertainen kuvaelma, mutta oikea vetonumero, kolme asentoa\nmahtavana ja mykkänä haltiattarena. Kesken näytelmän suuren menestyksen\nBordenaven reklaamitaulujen täyttäessä tulvana koko Pariisin saatiin\neräänä päivänä tietää, että Nana oli edellisenä iltana matkustanut\nKairoon jouduttuaan riitaan johtajansa kanssa, koska tämä oli sanonut\nsanan, joka ei ollut Nanan mieleen. Se oli naisen oikku, naisen, joka\noli liian rikas suvaitakseen pienintäkään moitetta. Sitäpaitsi hän oli\nhaaveillut samaista matkaa: hän oli pitkät ajat halunnut turkkilaisten\nluo.\n\nKului monta kuukautta. Nana unohdettiin. Kun hänen nimensä joskus\nmainittiin, kerrottiin mitä ihmeellisimpiä juttuja, ja kukin kertoi\nniistä ristiriitaisesti ja ällistyttävän eriskummaisesti. Nana oli muka\nsaanut varakuninkaan valtoihinsa ja hallitsi palatsissa, jossa oli\nkaksisataa orjaa; hän huvittelihe lyömällä niiltä päitä poikki. Eikö\nmitä, hän oli joutunut perikatoon ison neekerin vuoksi, likaisen\nintohimon, joka oli jättänyt hänet alasti Kairon kurjimpaan pesään.\nParin viikon päästä kaikki hämmästyivät kovin, sillä joku vannoi\nnähneensä hänet Venäjällä. Taruna kerrottiin, että hän olisi\nsuuriruhtinaan rakastajatar, ja hänen jalokivistään puhuttiin paljon.\nEnnen pitkää kaikki naiset tunsivat ne huhuista, joita oli liikkeellä,\nvaikka niiden lähdettä ei kukaan voinut sanoa: sormuksia,\nkorvarenkaita, rannerenkaita, kahden sormen levyinen kaulanauha,\nhiuskoriste, joka olisi sopinut kuningattarelle, ja jonka keskellä oli\npeukalon kokoinen jalokivi. Noista kaukaisista maista saapuneiden\nhuhujen mukaan Nana loisti salaperäisenä kuin jalokivillä koristettu\nepäjumala. Nyt puhuttiin hänestä vakavasti ja kunnioittaen, sillä\nsivistymättömien maiden asukkaiden keskuudessa hankittu rikkaus oli\nomansa kohottamaan niiden mahdollista suuruutta.\n\nEräänä heinäkuun iltana kello kahdeksan Lucy tapasi Caroline Héquetin\najelumatkalla Saint-Honorén esikaupungissa. Caroline oli mennyt sinne\nostoksille.\n\nLucy huusi Carolinelle:\n\n-- Olethan jo syönyt päivällistä, olet kai joutilas?... Rakkaani, tule\nmukaan... Nana on palannut.\n\nCaroline nousi heti vaunuihin, ja Lucy jatkoi:\n\n-- Ajattele! Nyt hän ehkä on jo kuollut meidän tässä jutellessamme.\n\n-- Kuollutko? On sekin päähänpisto! huudahti Caroline ihmeissään.\nMissä? Ja mihin tautiin?\n\n-- Grand-Hôtelissa ... isoonrokkoon. Oi, se on pitkä juttu!\n\nLucy käski kuskinsa ajamaan nopeaan. Heidän kiitäessään hyvää vauhtia\nRoyale-katua ja bulevardeja pitkin hän kertoi ilman hengenvetotaukoa\nNanan seikkailuista.\n\n-- Ajattele! Nana tulee Venäjältä, en tiedä syytä, ehkä hän joutui\nriitaan ruhtinaansa kanssa... Hän jättää tavaransa asemalle ja ajaa\ntätinsä luo, tuon mummon, kyllä sinä muistat... No niin. Hän tulee\npikku poikansa luo, jolla oli isorokko; lapsi kuolee seuraavana\npäivänä, ja Nana riitaantuu tätinsä kanssa rahoista, jotka väitti\nlähettäneensä, mutta joita täti ei ollut saanut soutakaan... Näyttää\nsiltä, kuin lapsi olisi kuollut juuri sen vuoksi; toisin sanoen poika\noli hylätty ja huonosti hoidettu lapsi... No niin! Nana ajaa hotelliin,\ntapaa siellä Mignonin juuri ajatellessaan matkatavaroitaan... Hän alkaa\nvoida pahoin, saa kuumeväristyksiä, oksennuskohtauksia, ja Mignon vie\nhänet kotiin luvaten pitää huolta hänen tavaroistaan... Eikö se ole\nhullunkurista! Nyt alkaa kaunein osa: Rose saa tietää, että Nana on\nsairas, hänestä tuntuu vastenmieliseltä, että Nana makaa sairaana\nkalustetussa huoneessa, ja hän rientää itkien häntä hoitamaan...\nMuistathan, kuinka he inhosivat toisiaan, kaksi täydellistä raivotarta!\nSiis, rakas ystävä, Rose antaa viedä Nanan Grand-Hôteliin, että hän\nedes saisi kuolla kunnollisessa paikassa, ja nyt hän on ollut kolme\nyötä siellä Nanan luona, vaikka itsekin on kuolemalle alttiina.\nLabordette on kertonut tämän minulle. Minä tahdon nähdä omin silmin...\n\n-- Niin, niin! keskeytti Caroline hyvin liikutettuna. Mennään sinne!\n\nHe olivat perillä. Bulevardilla täytyi kuskin ajaa hiljaa, sillä se oli\ntulvillaan ihmisiä ja vaunuja. Lakiasäätävä neuvosto oli samana päivänä\nmyöntänyt varoja sotaa varten, ja nyt tuli tulvimalla kansaa kaikilta\nkaduilta mustana joukkona jalkakäytäviä ja osaksi ajoteitäkin.\nMadeleinen puolella aurinko oli laskeutunut veripunaiseen pilveen,\njonka heijastus tulipalon tavoin sytytti korkeat akkunat hehkumaan.\nRaskas ja surumielinen tuntu tuli hämärän kera; nyt jo puolipimeät\nkadut vaipuivat pimeään, jota kaasuliekit eivät vielä lävistäneet\nkirkkaine pisteineen.\n\nAaltoilevassa ja alati kasvavassa väkijoukossa kuului etäisiä ääniä,\nkalpeissa kasvoissa silmät kiilsivät; tuskan tuulahdus ja yleinen\nhämmästys valtasi kaikki.\n\n-- Kas, tuolla on Mignon, sanoi Lucy. Hän voi antaa tietoja.\n\nMignon seisoi Grand-Hôtelin isossa porttikäytävässä katsellen\nrauhattomasti ihmislaumaa. Lucyn ensi kysymykseen hän tiuskasi\nkiivaasti:\n\n-- Mistä minä tietäisin! En ole kahteen päivään saanut Rosea pois\ntuolta ylhäältä... On tyhmää uskaltaa oma nahkansa tuolla tavoin. Ihana\njuttu, jos hän saisi tartunnan ja rokonarvet kasvoihinsa! Kyllä meidän\nsitten olisi hyvä elää!\n\nHän joutui suunniltaan ajatellessaan, että Rosen kauneus katoaisi.\nNanasta hän ei välittänyt rahtuakaan eikä ymmärtänyt liioin naisten\ntyperää alttiutta. Fauchery tuli samassa puistokadulta, ja kun hänkin\nkyseli perin huolestuneena, sanoi Mignon, joka oli alkanut kutsua häntä\nsinuksi:\n\n-- Yhä samoin kuin ennen, poikani... Sinun pitäisi mennä sinne, ehkä\nsinä saisit Rosen pois.\n\n-- Sinä olet oivallinen, sanoi Fauchery! Miksi et itse mene sinne?\n\nKun Lucy tiedusteli huoneen numeroa, pyysivät he, että hän koettaisi\nhoukutella Rosen pois, muuten he suuttuisivat tosissaan. Lucy ja\nCaroline eivät kuitenkaan heti lähteneet. He sattuivat näkemään\nFontanin, joka käveli kädet taskuissa ja nauroi joukon ilmeille. Kun\nhän sai tietää, että Nana oli tuolla ylhäällä sairaana, oli hän\nolevinaan osaaottavainen ja sanoi:\n\n-- Tyttö raukka!... Minä poikkean puristamaan hänen kättään... Mikä\nhäntä sitten vaivaa?\n\n-- Isorokko, vastasi Mignon.\n\nNäyttelijä oli jo mennyt pari askelta pihaa kohti, mutta tuli heti\ntakaisin ja mutisi väristen:\n\n-- Hitto vieköön! Kamalaa!\n\nIsollarokolla ei ollut leikkiminen. Fontan oli ollut saada taudin\nviisivuotisena. Mignon kertoi, että joku hänen veljenlapsensa oli\nkuollut siihen. Fauchery tiesi myöskin kertoa, sillä hänellä oli\nvieläkin kolme arpea nenän alla, ja hän näytti niitä. Kun Mignon\nkehoitti häntä menemään ylös, koska isoarokkoa ei saattanut saada\nkahdesti, pani Fauchery vastalauseensa, mainitsi useita tapauksia ja\nsanoi lääkärejä pässinpäiksi. Lucy ja Caroline keskeyttivät heidät,\nsillä ihmisten suuri lukumäärä hämmästytti heitä. -- Katsokaa toki!\nKatsokaa! Kuinka paljon väkeä! Ilta pimeni yhä, ja etäällä sytytettiin\nkaasuliekki toinen toisensa jälkeen. Uteliaita kasvoja näkyi\nikkunoissa; ihmislauma kasvoi puiden alla, kun uusia joukkoja saapui\njoka hetki Madeleinestä ja Bastiljitorilta. Vaunut pääsivät vain\nvaivoin eteenpäin. Joukko, joka toistaiseksi oli äänetön ja oli tullut\nkerääntymisen halusta ja jonkinlaisen kuumeen vallassa, rupesi\nsorisemaan sekavasti. Mutta nyt ajoi uusi joukko ihmiset pakosalle.\nIhmismeren halki tunkeutui ryhmä miehiä, joilla oli päässään myssyt ja\nyllään valkoiset puserot. He huusivat tahdissa kuin moukarin iskut\nalasimeen:\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin! Muut katselivat heitä synkän\nepäilevästi, mutta kaikki valtasi jo haaveet urhoteoista, niinkuin\nsotilassoittokunnan marssiessa ohi.\n\n-- Menkää, menkää ja antakaa taittaa kaulanne! murahti Mignon\nfilosofisesti.\n\nFontanista se sitä vastoin oli hyvin kaunista, ja hän sanoi\nilmoittautuvansa vapaaehtoiseksi. Kun vihollinen oli rajalla, oli\njokaisen kunnon kansalaisen velvollisuus puolustaa isänmaataan; hän\nseisoi kuin Bonaparte Austerlitzin kentällä.\n\n-- Tulette kai mukaan, sanoi Lucy hänelle.\n\n-- Enkä, vastasi hän. En tahdo tartuntaa!\n\nGrand-Hôtelin luona muuan herrasmies istuen penkillä kätki kasvonsa\nnenäliinaan. Saapuessaan Fauchery näytti häntä Mignonille\nsilmäniskulla. Tuo herra istui siis yhä vain paikoillaan, yhä vain. Ja\nsanomalehtimies pidätti naisia osoittaakseen häntä heille. Kun\nherrasmies nosti päätään, tunsivat he hänet ja huudahtivat. Se oli\nkreivi Muffat, joka katseli ylös jotakin hotellin akkunaa.\n\n-- Kuulkaahan, hän on istunut tuossa aamusta lähtien, kertoi Mignon.\nNäin hänet kello kuusi, eikä hän ole liikahtanutkaan... Labordetten\nensimmäisestä sanasta hän tuli heti tuohon nenäliina kasvoillaan...\nJoka puoli tunti hän laahautuu tähän kysymään, voiko yläkerroksen\nhenkilö jo paremmin, ja palaa taas penkilleen... Hitto vieköön, tuo\nhuone ei ole terveellinen; saattaahan ihmisiä rakastaa kuinka kovasti\ntahansa, mutta turhaa on heidän vuokseen panna henkeään alttiiksi!\n\nKreivi ei tuntunut käsittävän, mitä hänen läheisyydessään tapahtui.\nNähtävästi hän ei tietänyt mitään sodanjulistuksesta; hän ei kuullut\ntai huomannut mitään ihmisten melusta.\n\n-- Kas niin! sanoi Fauchery, nyt hän taas tulee, saattepa nähdä.\n\nKreivi oli todellakin noussut penkiltään ja tuli porttikäytävään.\nPortinvartija, joka lopulta oppi tuntemaan hänet, ei suonut hänelle\ntilaisuutta tehdä tavallista kysymystään, vaan sanoi kiivaasti:\n\n-- Hän kuoli hetki sitten!\n\nNana oli kuollut. Se oli kaikille isku. Muffat oli sanomatta sanaakaan\npalannut penkilleen, nenäliina kasvoillaan. Muut lausuivat\nvalittelunsa, mutta ne hukkuivat meluun, kun uusi ryhmä saapui ja huusi\nmennessään ohi:\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin!\n\nNana kuollut! Niin kaunis tyttö! Mignon huokasi keventynein mielin;\nRose tulisi siis nyt vihdoinkin alas. Fontan, joka ajatteli\ntraagillista osaa jossakin näytelmässä, tekeytyi tuskan murtamaksi\nsuupielet alaspäin käännettyinä ja silmät nurin. Fauchery, joka todella\noli liikutettu, vaikka hän olikin leikillinen pakinoitsija, pureskeli\nhermostuneesti sikarinpätkäänsä. Molemmat naiset huudahtelivat yhä.\nLucy oli nähnyt Nanan viimeistä kertaa Gaité-teatterissa, samoin\nBlanche, \"Melusinassa\". Ah, hän oli ollut ihana kristalliluolassa!\nHerrat muistivat hänet vallan hyvin hekin. Fontan näytteli\nprinssi Cocoricoa. Kun kerran oli päästy vauhtiin, oli muistoja\nloppumattomiin. Kyllä hän oli ollut kristalliluolassa kaunis, niin\nmuhkea vartalo! Hän ei sanonut näytelmässä sanaakaan, sillä tekijä oli\npyyhkinyt hänen ainoan vuorosanansa, koska se vaikutti häiritsevästi;\nei siis sanaakaan; mahtavaa totisesti, sillä yleisö joutui kauttaaltaan\nhaltioihinsa ainoastaan hänen näkemisestään. Sellaista vartaloa ei\nollut toista, hartioita, jalkoja, vyötäistä! Oli ihmeellistä ajatella,\nettä hän nyt oli kuollut! Ihokkaittensa päällä hänellä oli ollut vain\nkultainen vyö, joka ei edes peittänyt hänen ruumistaan edestä eikä\ntakaa. Luola, joka oli jäätä, loisti hänen ympärillään; oli kuin\njalokivipuroja olisi virrannut, valkoisia helminauhoja riippunut holvin\nkilokivistä, ja tässä kaikessa kirkkaassa lähdevedessä, johon osui\nsähkövalo, Nana valkoisine hipiöineen ja kullankeltaisine kutreineen\noli kuin aurinko. Sellaisena Pariisi aina on häntä muisteleva,\nkristallien valossa ja liehuen kuin jumalatar ilmassa! Ei, oli liian\ntyhmää kuolla tuollaiseen tilaan! Mahtoi hän nyt olla kaunis\nkatseltava!\n\n-- Niin paljon iloa on mennyt hukkaan! sanoi Mignon alakuloisesti kuin\nainakin henkilö, joka ei kernaasti näe hyödyllisten ja hyvien tavarain\nturmeltuvan.\n\nHän kysyi Lucylta ja Carolinelta, menisivätkö he vieläkin Nanan\nhuoneeseen. Tietenkin he menisivät, heidän uteliaisuutensa oli\nlisääntynyt. Samassa saapui siihen Blanche hengästyneenä ja vihoissaan\nihmisjoukolle, joka telkesi kadut. Kun hän sai kuulla, että Nana oli\nkuollut, alkoivat vanhat vaikerrukset jälleen, ja lopulta naiset\nläksivät portaita kohti. Mignon saattoi heitä ja huusi:\n\n-- Sanokaa Roselle, että minä odotan häntä... Hänen täytyy tulla heti!\n\n-- Ei tiedetä oikein, onko tartuntavaara suurempi taudin alussa vai\nlopussa, sanoi Fontan Faucherylle. Eräs tuttu alilääkäri sanoi, että\ntunnit lähinnä kuolemaa ovat erikoisen vaaralliset. Silloin muodostuu\nsaastuttavia ainehiukkasia... Oi, kuinka surkea tämä äkillinen loppu\noli; olisin kernaasti tahtonut puristaa hänen kättään.\n\n-- Mitä se nyt enää auttaisi? sanoi Fauchery.\n\n-- Niin, mitäpä se auttaisi, toistivat muut.\n\nVäkijoukko kasvoi ja tiheni. Myymäläikkunoiden valossa, lepattavien\nkaasuliekkien alla näkyi jalkakäytävien kaksi syvää hatturiviä. Nyt oli\nkuume levinnyt kaikkialle, joukko muita ihmisiä alkoi seurata\npuseromiehiä ajotien tungokseen, ja lakkaamatta kajahti kaikista\nrinnoista itsepintainen ja tahdinmukainen huuto:\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin!\n\nTuolla ylhäällä neljännessä kerroksessa huone maksoi kaksitoista\nfrangia päivältä. Rose oli tahtonut saada siistin asunnon, mutta ei\nturhan loistavaa, sillä kärsimys ei tarvinnut ylellisyyttä. Huone oli\nverhoiltu kretongilla suurine kukkakuvioineen Ludvig XIII:n tyyliin,\nlattialla oli punainen, mustilla lehtikuvioilla koristeltu matto, ja\nhuonekalut olivat samanlaiset kuin yleensä hotelleissa. Vallitsi\npainostava, vain kuiskausten katkaisema hiljaisuus, mutta samassa alkoi\nkuulua ääniä käytävästä.\n\n-- Minä olen varma, että me olemme väärässä. Tarjoilija neuvoi\nkääntymään oikealle... On tämäkin kasarmi!\n\n-- Odota hiukan, katsotaanhan... Huone 401, huone 401...\n\n-- Vai niin, siis tähän suuntaan... 405, 403... Nyt ollaan varmaankin\nperillä... Hei, tässä on 401! Tule, hiljaa, hiljaa!\n\nÄänet vaikenivat. Yskittiin ja koetettiin rauhoittua hetkinen. Sitten\novi hitaasti avautui, Lucy tuli sisään Caroline ja Blanche perässään.\nMutta he pysähtyivät; huoneessa oli jo viisi naista. Gaga oli\nistuutunut ainoaan nojatuoliin, voltaire-malliseen, joka oli\npäällystetty punaisella sametilla. Kamiinin luona seisoivat Simonne ja\nClarisse keskustellen Léa de Hornin kanssa, joka istui tuolilla.\nVuoteen luona ovesta vasemmalle istui Rose Mignon puisella\nmatkalaukulla ja tuijotti ruumista, joka oli vuodeverhojen peitossa.\nKaikilla oli hatut päässä kuin vierailulla ja hansikkaat kädessä, ja\nainoastaan Rose istui kädet paljaina, hiukset sekaisin ja kalpeana\nkolmen yön valvomisesta, tylsänä ja suruissaan Nanan äkillisestä\nkuolemasta. Huoneen kulmassa olevalla lipastolla oli verholamppu, joka\nvalaisi Gagata.\n\n-- Mikä onnettomuus! sanoi Lucy puristaen Rosen kättä. Me tulimme\nsanomaan Nanalle hyvästi.\n\nHän käänsi päätään ja koetti nähdä jotain, mutta lamppu oli liian\netäällä, eikä hän uskaltanut siirtää sitä lähemmäksi. Vuoteessa virui\nharmaa ruumis, josta saattoi erottaa vain punakellertävät hiukset ja\nvalkoisen läiskän, ilmeisesti vainajan kasvot. Lucy lisäsi:\n\n-- En ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän esiintyi luolassa\nGaité-teatterissa...\n\nRose heräsi horroksestaan, hymyili ja toisteli:\n\n-- Oi, hän on niin muuttunut, hän on niin muuttunut...\n\nSitten hän vaipui ajatuksiinsa jälleen, sanomatta sanaakaan tai\ntekemättä pienintäkään elettä. Ruumista ei ehkä voitu heti katsella, ja\nnuo kolme vastatullutta yhtyivät kamiinin luokse toisten seuraan.\nSimonne ja Clarisse kuiskailivat vainajan jalokivistä. Oliko niitä\nlainkaan olemassa? Kukaan ei ollut nähnyt niitä, ehkä kaikki olikin\nturhaa lorua! Mutta Léa de Horn tunsi henkilön, joka oli asiasta\nselvillä; oi, ne jalokivet olivat aivan ihmeellisiä! Mutta siinä ei\nollut vielä kaikki, sillä hän oli tuonut Venäjältä muitakin aarteita,\nkoruvaatteita, kallisarvoisia pikkuesineitä, kultaisen pöytäkaluston,\njopa huonekalujakin; ajatelkaahan, viisikymmentäkaksi matka-arkkua,\nsuunnattomia laatikoita, jotka täyttivät kolme rautatien kuormavaunua!\nKaikki oli asemalla säilössä. Miten onnetonta kuolla, ennen kuin on\nsaanut edes avata matkatavaransa ja omaisuutensa, ajatella sitten\nvielä, että hänellä oli noin miljoonan frangin verran. Lucy tiedusteli,\nkuka kaiken perisi. Etäiset sukulaiset, luultavasti täti. Olipa siinä\nrahaa kerrakseen vanhukselle. Hän ei tietänyt asiasta vielä mitään;\nNana oli sairastellessaan itsepäisesti kieltänyt ilmoittamasta tädille\nmitään, sillä häntä oli suututtanut, että hänen pieni poikansa oli\nsaanut kuolla tädin huonosta hoidosta. Kaikille tuli poikaa sääli, ja\nkaikki muistivat hänet nähneensä kilpailuissa: kivulloinen\npoikapahanen, joka näytti vanhalta ja surulliselta, sanalla sanoen yksi\nniitä onnettomia pienokaisia, jotka eivät ole pyrkineet maailmaan.\n\n-- Maan povessa hän on onnellisempi, sanoi Blanche.\n\n-- Ja äiti myöskin! sanoi Caroline. Elämä ei aina ole hauskaa.\n\nKuolinhuoneen vakavuus vaivutti heidät synkkiin ajatuksiin. Heitä\npeloitti; oli tyhmää jutella näin kauan. Mutta ruumiin näkemisen halu\nkuitenkin naulitsi heidät paikoilleen. Huoneessa oli hyvin lämmin;\nlampunlasi piirsi kattoon täysikuun keskelle huoneen painostavaa\nhämärää. Vuoteen alle asetettu karboolilautanen levitti tympeätä\nhajuaan. Silloin tällöin tuuli pullisti akkunaverhoja puistokadulta\npäin, josta kuului synkkää kohinaa.\n\n-- Täytyikö hänen kärsiä kovasti? kysyi Lucy vaipuneena katsomaan\npöytäkelloa, jossa kolme alastonta sulotarta hymyili kuin\ntanssijattarien hymyä.\n\nGaga tuntui heräävän.\n\n-- Täytyi!... Minä olin täällä hänen kuollessaan. Voitte uskoa, että se\nei ollut kaunista... Hän sai puistatuksia...\n\nGaga ei saanut puhuttua loppuun, sillä kadulta tuleva huuto keskeytti\nhänet:\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin!\n\nLucy, joka oli tukehtua, avasi ikkunan selkoselälleen ja nojautui\nikkunalautaa vasten. Kaunista, suloinen viileys leyhyi tähtikirkkaalta\ntaivaalta. Vastapäätä ikkunat loistivat, kaasuliekkien heijastus\nhyppeli myymäläkilpien kultakirjaimilla. Alhaalla oli huvittava näky.\nIhmismeri aaltoili käytävillä ja ajoteillä keskellä vaunujen\nsekasortoa, muistuttaen isoja, liikkuvia varjoja, joihin lyhtyjen valot\nja kaasuliekit loivat loistavia pisteitä. Niillä ryhmillä, jotka nyt\ntulivat, oli tulisoihdut. Punainen hehku tuli Madeleinestä päin ja\nleikkasi ihmisjoukon tulijuovallaan leviten kauas päiden yli kuin\ntulipalon loimu. Lucy huusi Blanchea ja Carolinea, unohti, missä oli,\nja sanoi:\n\n-- Tulkaahan toki... Tästä ikkunasta näkee hyvästi.\n\nKaikki kolme nojautuivat hyvin innostuneina ikkunasta. Kadun puut\nolivat tiellä, sillä tuon tuostakin ne peittivät lehviinsä\nsoihtukulkueen. He koettivat ihmisten joukosta nähdä herrat, jotka\nodottivat alhaalla, mutta jokin parveke oli portin tiellä, eivätkä he\nnähneet muuta kuin kreivi Muffatin, joka istui penkillään kuin iso,\nmusta käärö kasvot yhä kätkettyinä nenäliinaan. Hotellin eteen\npysähtyivät vaunut, ja Lucy tunsi Maria Blondin, joka myöskin oli\nrientänyt tänne. Maria ei ollut yksin, sillä vaunuista nousi hänen\njäljestään paksu herra.\n\n-- Sehän on suurvaras Steiner, sanoi Caroline. Mitähän tämäkin\nmerkinnee! Eikö häntä olekaan lähetetty Kölniin... Tahdonpa nähdä,\nmillaiselta hän näyttää tullessaan huoneeseen.\n\nHe menivät pois ikkunasta. Kun Maria Blond kymmenen minuutin kuluttua\ntuli erehdyttyään kahteen kertaan portaista, hän oli yksin. Lucyn\nkysymykseen hän vastasi:\n\n-- Hänkö? Voi, rakas ystävä! Luulitteko todellakin, että hän tulisi\ntänne saakka!... Oli jo suurenmoista, että sain hänet saattamaan minut\nportille... Niitä on nyt alhaalla kokonainen tusina, ja ne polttelevat\nkoko ajan sikaarejaan.\n\nNämä herrat olivat todella kaikki osuneet täällä yhteen. He olivat\ntulleet kävellen katsellakseen elämää puistokadulla; nyt he tervehtivät\ntoisiaan ja valittelivat tyttöraukan kuolemaa, mutta alkoivat heti\npuhua valtiollisista asioista ja sodankäynnistä. Bordenave, Daguenet,\nLabordette, Prullière ja muita oli yhtynyt joukkoon. He kuuntelivat\nFontania, joka selitti suunnitelmaansa viidessä päivässä valloittaa\nBerlini.\n\nMaria Blond oli vuoteen luona käynyt järkytetyksi ja mutisi toisten\ntavoin:\n\n-- Tyttö parka!... Näin hänet viimeksi Gaité-teatterin luolassa...\n\n-- Oi, hän on niin muuttunut, hän on niin muuttunut, hoki Rose Mignon\nhymyillen väsyneesti ja surullisesti.\n\nVieläkin tuli kaksi naista. Tatan Néné ja Louise Violaine. He olivat\nkaksikymmentä minuuttia kierrelleet harhaan Grand-Hôtelissa, kulkeneet\ntarjoilijalta tarjoilijalle, juosseet ylös ja alas kolmekymmentä\nporrasta kesken matkustajien tungosta, jotka kiirehtivät pääsemään\nPariisista sodan pelon ja katutungoksen vuoksi. Kun naiset lopulta\ntulivat perille huoneeseen, vajosivat he tuoleille liian väsyneinä\nvälittääkseen vainajasta mitään. Juuri silloin kuului viereisestä\nhuoneesta hälinää; siellä matkalaukut kolisivat huonekaluihin, ja äänet\nhuutelivat raakoja ajatuksia. Gaga kertoi, että Nanan kuollessa\nnaapurit olivat huvitelleet leikkimällä haukkaa ja kyyhkystä, ja kun\nhuoneiden välillä oli vain ohut, suljettu ovi, oli sieltä kuulunut\nnaurua ja suutelemista, kun haukka sai kiinni kyyhkysen.\n\n-- Kas niin! Meidän täytyy lähteä, sanoi Clarisse. Emmehän me sentään\nvoi herättää Nanata henkiin... Tuletko, Simonne?\n\nKaikki katselivat vuodetta kohden, mutta kukaan ei liikahtanut. He\nvarustautuivat lähtemään ja silittelivät kevyesti lyöden hameitaan.\nLucy oli taas mennyt akkunaan. Hänet valtasi vähitellen surumielisyys,\njoka ahdisti häntä, niinkuin kirkuvasta väkijoukosta olisi noussut\nsyvän alakuloisuuden tuulahdus. Soihtuja kannettiin yhä ohi, ja etäällä\nerilliset ryhmät katosivat pimeyteen kuin lammaslaumat, jotka öisin\nviedään teurastuslaitokselle. Ja tämä huimaus, nämä hämmentyneet\njoukot, jotka aaltoilivat edestakaisin ihmismerenä, herättivät pelkoa\nja suurta sääliä vastaisten verilöylyjen vuoksi. Sekasorto kasvoi yhä;\nsiinä huumassa, joka ajoi kaikki tuntemattomia kohtaloita kohti, huudot\nvaimenivat vasta taivaanrannan mustaan seinään.\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin!\n\nLucy kääntyi pois akkunasta nojaten sen kaiteeseen. Hän oli kalpea.\n\n-- Hyvä Jumala! Mitenhän meidän käy? huudahti hän.\n\nMuut läsnäolijat ravistelivat päätään. He olivat vakavalla mielellä ja\nodottivat levottomina asiain kehittymistä.\n\n-- Minä matkustan ylihuomenna Lontooseen, sanoi Caroline Héquet tyyneen\ntapaansa... Äiti on jo siellä järjestämässä minulle asuntoa... Minua ei\nlainkaan huvita tulla tapetuksi Pariisissa.\n\nHänen äitinsä oli viisaana ihmisenä kehoittanut tytärtään sijoittamaan\nomaisuutensa ulkomaille. Eihän koskaan saata tietää, miten sota\npäättyy. Mutta Maria Blond suuttui; hän oli isänmaallinen ja sanoi\nmenevänsä armeijan mukana.\n\n-- Oletpa sinä pelkuri, hän sanoi. Jos minusta huolittaisiin,\npukeutuisin mieheksi saadakseni ampua preussilaisia sikoja! Jos me\nlopulta kukistumme, entä sitten? Meidän nahkamme ei ole paljonkaan\narvoinen!\n\nBlanche de Sivry otti pahakseen.\n\n-- Ei pahaa sanaakaan preussilaisista!... He ovat ihmisiä niinkuin\nmuutkin eivätkä riipu alituiseen naisten helmoissa niinkuin\nranskalaiset... Se minun pieni preussilaiseni on karkoitettu maasta.\nHän oli hyvin rikas ja hyvin kiltti poika, joka ei olisi tehnyt\nkellekään mitään pahaa. Se oli arvotonta, se vie minut perikatoon... Ja\ntiedä se, että minua ei saa suututtaa, sillä silloin matkustan hänen\nperästään Saksaan.\n\nHeidän riidellessään valitteli Gaga:\n\n-- Kaikki on mennyttä! Minulla ei ole onnea missään asiassa... Ei ole\nvielä viikkoakaan, kun sain maksetuksi pienen taloni Juvisyssä, ja\nsiinä oli, Herra paratkoon, vaikeuksia! Lilin piti auttaa minua... Ja\nnyt sanotaan preussilaisten tulevan ja polttavan kaiken... Miten minä\ntällä iälläni voisin alkaa taas uudelleen alusta?\n\n-- Turhia! sanoi Clarisse, minä välitän vähät koko jutusta! Kyllä minä\naina saan jotain.\n\n-- Tietenkin, yhtyi Simonne. Siitä tulee hauskaa... Ehkä kaikki vielä\nkäy hyvin...\n\nHän hymyili eikä sanonut ajatustaan loppuun. Tatan Néné ja Louise\nViolaine olivat samaa mieltä. Edellinen kertoi, että hänellä oli ollut\nmonta hauskaa hetkeä sotilaspiireissä; oi, ne olivat oikein hauskoja\npoikia ja saattoivat tehdä mitä hullutuksia tahansa naisten kanssa.\nNaiset olivat alkaneet puhua liian äänekkäästi; Rose Mignon, joka yhä\nistui matkalaukulla, lähellä vuodetta, hiljensi hyssytyksellään. He\nolivat nyt järkyttyneitä ja vilkuilivat ruumiiseen, niinkuin tuo pyyntö\npuhua hiljaa, olisi tullut vuodeverhojen sisäpuolelta, ja läpi\npainostavan äänettömyyden, läpi tyhjyyden rauhan, joka levisi\njäykistyneestä vainajasta, kuului ihmisjoukon huuto:\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin!\n\nHetken kuluttua he taas unohtuivat keskustelemaan ääneen. Léa de Horn,\njoka piti poliittista salonkia, jossa Ludvig Filipin aikuiset\nministerit sanelivat sutkauksiaan, jatkoi aivan hiljaa kohauttaen\nolkapäitään:\n\n-- Mikä vikapisto onkaan tämä sota! Mikä verinen tyhmyys!\n\nSilloin Lucy alkoi puolustaa keisarikuntaa. Hänellä oli ollut\nrakastajana keisarillinen prinssi, joten se oli kuin hänen\nperheasioitaan.\n\n-- Hyvät ystävät! Lopettakaa, emmehän voineet sallia, että meitä enää\nloukataan; tämä sota on Ranskalle kunniakysymys... Oi, minä en sano\nsitä prinssin vuoksi. Hän oli kitupiikki! Voitteko kuvitella, että hän\nmennessään levolle kätki louisdorinsa saappaihinsa, ja että kun me\npelailimme besikkea, niin hän löi pöytään papuja, koska minä olin\ntehnyt hänelle sen kepposen, että voitin panoksen... Mutta se ei estä\nminua olemasta oikeamielinen. Keisari on oikeassa.\n\nLéa ravisteli päätään ylimielisesti ja naisen tavoin, joka toistaa\netevien henkilöiden mielipiteitä. Hän kohotti ääntään ja virkkoi:\n\n-- Tämä on siis loppu. Ovat hulluja tuolla Tuilerioissa. Ranskan olisi\njo aikaa sitten pitänyt ajaa ne tiehensä...\n\nKaikki keskeyttivät kiivaasti hänet. Mitä häntä liikuttivat keisarin\nasiat? Eivätkö he kaikki olleet onnellisia? Eivätkö liikeasiat\nluistaneet hyvin? Pariisi ei ikinä huvittelisi niin paljon. Gaga\npuuskahti:\n\n-- Olkaa vaiti! Tuo on tylsää, te ette tiedä, mitä puhutte!... Minä\nolen elänyt Ludvig Filipin aikana, joka sopi köyhille ja saitureille,\nhyvät ystävät. Ja sitten tuli vuosi neljäkymmentäkahdeksan. Uh, kaunis\njuttu, inhottava laitos, tuo heidän tasavaltansa! Helmikuun jälkeen\nolin vähällä kuolla nälkään, minä itse, joka nyt puhun teille!... Jos\nte olisitte saaneet kokea sen kaiken, niin te polvistuisitte keisarin\njalkoihin, sillä hän on ollut meidän isämme, meidän isämme...\n\nHäntä täytyi rauhoittaa. Äkillisen uskonnollisen puuskan vallassa hän\nsanoi:\n\n-- Oi, Jumala! Suo keisarin voittaa! Säilytä meille keisarikunta!\n\nTähän toivomukseen kaikki yhtyivät. Blanche tunnusti polttavansa\nvahakynttilöitä keisarille. Caroline, joka oli saanut päähänpiston, oli\nkahden kuukauden aikana aina asettunut keisarin tielle, mutta tämä ei\nollut häntä huomannut. Kaikki muutkin solvasivat tasavaltalaisia,\nsanoivat, että ne tuhottaisiin rajalla. Silloin voisi Napoleon III\nvoitettuaan vihollisen hallita kaikkien iloksi rauhassa.\n\n-- Tuo Bismarck-ilkiö on oikea lurjus! huomautti Maria Blond.\n\n-- Minä onneton olen tuntenut sen miehen! huudahti Simonne. Jos olisin\nvoinut aavistaa, olisin pannut myrkkyä hänen lasiinsa!\n\nMutta Blanche, joka yhä sydämestään suri preussilaisensa karkoitusta,\nrohkeni puolustaa Bismarckia. Ehkä se mies ei ollutkaan ilkeä? Kullakin\non ammattinsa. Blanche huomautti:\n\n-- Tiedättehän, että hän palvoo naisia.\n\n-- Mitä se meitä liikuttaa! sanoi Clarisse. Me emme halua ottaa häntä\nvastaan!\n\n-- Tuollaisia miehiä on aina liian paljon, muistutti Louise Violaine.\nParas olla ilman mokomia petoja!\n\nKeskustelu jatkui tähän suuntaan. Bismarck riisuttiin alasti, ja\nbonapartelaisessa innossaan kukin potkisi häntä, ja Tatan Néné hoki:\n\n-- Bismarck! Kyllä minua kiusataan sillä miehellä!... Oi, minä vihaan\nhäntä!... En tunne tuota Bismarckia! Ei kai kaikkia herroja voi tuntea!\n\n-- Sama se, sanoi Léa de Horn lopuksi, tuo Bismarck antaa meille vielä\nhyvän selkäsaunan...\n\nHän ei saanut puhua loppuun. Toiset naiset hyökkäsivät hänen\nkimppuunsa. Mitä? Selkäsaunan! Bismarck itse ajettaisiin\nkiväärinperillä takaisin omalle maalleen. Eikö tuo kelvoton ranskatar\njo ollut lopettanut!\n\n-- Hiljaa! kuiskasi Rose Mignon loukkaantuneena tuollaisesta metelistä.\n\nRuumiin kylmyys tarttui taas heihin, he vaikenivat kaikki häpeissään,\nkun nyt jälleen joutuivat kuoleman kasvojen eteen tuntemaan\nepämääräistä pelkoa ainoaa varmaa ja vääjäämätöntä kohtaan. Kadulta\nkuului käheä huuto:\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin!\n\nNaiset päättivät lähteä, mutta silloin kuului käytävästä huuto:\n\n-- Rose! Rose!\n\nGaga avasi hämmästyneenä oven ja katosi hetkiseksi. Palatessaan hän\nsanoi:\n\n-- Rakas ystäväni! Fauchery on ulkona... Hän ei tahdo tulla sisään,\nmutta hän on aivan epätoivoissaan, kun jäätte tänne ruumiin luokse.\n\nMignon oli vihdoinkin saanut sanomalehtimiehen lähtemään yläkertaan.\nLucy, joka seisoi yhä, nojasi ikkunasta ulos. Hän näki herrojen\nseisovan katukäytävällä; kasvot ylöspäin he viittoilivat hänelle.\nMignon puristi vihaisena nyrkkejään. Steiner, Fontan, Bordenave ja muut\nojentelivat rauhattomina ja nuhtelevina käsiään, mutta Daguenet ei\ntahtonut kokonaan paljastaa asemaansa, vaan seisoi kädet selän takana\npoltellen sikariaan.\n\n-- Se on totta, minähän lupasin viedä teidät alas, Rose, sanoi Lucy ja\njätti akkunan auki. Nyt he kaikki huutavat meitä.\n\nRose nousi vaivalloisesti puiselta matkalaukulta sopertaen:\n\n-- Minä tulen alas, minä tulen alas... Nyt Nana ei enää tarvitse\nminua... Ei totisesti! Meidän on hankittava tänne sairaanhoitajatar...\n\nHän katseli kaikkialle löytämättä hattuaan ja puuhkaansa. Hän oli\nkonemaisesti täyttänyt vesivadin vedellä ja pesi nyt kätensä ja\nkasvonsa sanoen:\n\n-- Minä en tätä käsitä, mutta se on vaikuttanut minuun kovasti...\nEmmehän me oikein olleet ystävällisiä toisillemme. Mutta näettehän,\nettä minä olen tästä heikontunut... Päähän nousee niin paljon\najatuksia, tekee mieli itse mennä saman tien, saada kaikesta loppu...\nNo niin, minä tarvitsen raitista ilmaa.\n\nRuumis alkoi hajullaan myrkyttää huonetta. Seurasi kauhu pitkän\nunohduksen jälkeen.\n\n-- Kiiruhtakaa, mennään, rakkaat ystävät, sanoi Gaga. Täällä ei ole\nterveellistä.\n\nHe menivät nopeasti ulos vilkaistuaan vuodetta. Kun huoneessa ei enää\nollut muita kuin Lucy, Blanche ja Caroline, loi Rose viimeisen\nsilmäyksen ympärilleen nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa. Hän laski\nalas akkunanverhon; sitten hänen mielestään vuoteen pääpuoleen ei\nsopinut lamppu vaan kynttilä, ja sytytettyään kamiinin reunalla,\nmessinkijalustoissa olevat kynttilät hän asetti ne yöpöydälle ruumiin\nluo. Kirkas valo lankesi kohta vainajan kasvoille. Naiset kauhistuivat,\nheitä puistatti, ja he riensivät ulos.\n\n-- Oi! Hän on niin muuttunut, niin muuttunut, hoki Rose Mignon, joka\noli jäänyt viimeiseksi.\n\nSitten hän läksi ja sulki oven. Nana makasi yksin kasvot käännettyinä\nkynttilöiden valoon. Huone oli kuin ruumiiden säilytyskomero, märkää ja\nverta, lapiollinen pilaantunutta lihaa, kuin heitetty päänalukselle.\nRokkorakkulat olivat levinneet kasvojen yli; niitä oli aivan\nvierekkäin. Ja puhjenneina, litistettyinä, savenharmaina nekin olivat\nmätänemistilassa tässä puuromaisessa aineessa, josta ei enää erottanut\nkasvonpiirteitä. Vasen silmä oli vuotanut kuiviin märkärakkuloista,\ntoinen silmä oli puoleksi avoinna, mutta sekin oli painunut mustaan,\nmätäiseen koloon.\n\nNenästä vuoti vielä.\n\nPunertava rupi meni poskelta suupieleen ja veti suun inhoittavaan\nnauruun. Ja tämän kauhean ja ilettävän mätänemistilassa olevan naamion\nyllä aaltoilivat kauniit hiukset, joiden auringonväri oli säilynyt\nentisellään. Venus muuttui jälleen maaksi. Oli kuin se myrkky, jonka se\noli tuonut katuojista ja mätänevistä raadoista, tuo tartunta, johon\nkokonainen kansakunta oli sairastunut, nyt olisi noussut hänen omille\nkasvoilleen ja saanut ne mätänemään.\n\nHuone oli tyhjä. Kadulta tuli kova tuulenpuuska, joka pullisti\nikkunaverhoa.\n\n-- Berliniin! Berliniin! Berliniin!\n\n\n\n"]