Satanen muistelmia Pohjanmaalta

SATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA

Ynnä Saara Wacklinin kuoltua julkaistuja pohjalaisia kaskuja

Kirj.

SAARA WACKLIN

Julkaissut ja elämäkerralla varustanut Helena Westermarck

Suomentanut K. A. Järvi

K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1924.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkusanat nuorelle Oululle
Helena Westermarckin tutkielma kirjoittajasta ja hänen kirjastaan

Ensimmäinen osa.

Esipuhe ensimmäiseen painokseen
Tilaajat

1. Oulu viisikymmentä vuotta tätä ennen

2. Kirkko ja Messeniuksen hauta

3. Pikisaari

4. Lyötty

5. Iisalmelainen maalaispoika

6. Iäkäs isoäiti

7. Perheen tuki

8. Kaarle Saxa

9. Koirankuonolainen

10. Hyvin viisaan uudistetut häät

11. Iso koski ja Pikkarainen

12. Kummallinen mäenlasku

13. Kolmen rouvan veneretki

14. Herra on hullujen holhooja

15. Hovineuvos

16. Kova ukkosilma

17. Kenraali Carpelan ja nimismiehen kirje

18. Kosto

19. Kivis-Taneli ja lesken pelto

20. Uusi puku ulkomaisesta puuvillakankaasta

21. Täti Tiina

22. Tullimiehen kalakukko

23. Makkonen

24. Sotilaskurin voima

25. Tapulikaupunkioikeuksien juhla

26. Löytynyt hopealusikka

27. Kenraali Carpelan ja Oulun koulupojat

28. Ruustinna ymmällä

29. Juhla Adolf Fredrikin kunniaksi

30. Kustaa Adolfin käynti

31. Kuninkaallinen pari

Toinen osa.

1. Käynti sairashuoneessa vuoden 1808 sodan aikana

2. Vapaa valinta

3. Soturin sormet

4. Lupaus kuolinvuoteella

5. Kreivi L---- ja Kivi-Taneli

6. Ruotsalaisten viimeiset tanssiaiset

7. Jäähyväiset

8. Venäjän armeijan tulo Ouluun

9. Teekestit

10. Valmistukset venäläisten ensimmäisiin tanssiaisiin

11. Tanssiaiset

12. Tanssiaisten seurauksia

13. Rekiretki

14. Koston päivä

15. Yksinäinen

16. Pirun silmä

17. Hautajaiset

18. Vanha taiteilija

19. Wacklin ja Niska

20. Vanhanaikaiset hautajaiset

21. Ruumiinkoristukset

Keisari Aleksanteri I:n matka Pohjanmaalla 1819.

22. Valmistuksia Oulussa

23. Matka Oulujärvellä

24. Keisari Kajaanissa

25. Aleksanterin matka erämaassa

26. Keisari Oulussa

27. Matkaa jatketaan

28. Paluumatka

29. Keisari Limingassa

30. Keisari Siikajoella

31. Keisari Kokkolassa

32. Hän matkustaa eteenpäin

33. Leikistä tulikin tosi

34. Moniuksen Liisu

35. Pohjanmaan jättiläinen

Kolmas osa.

1. Neidon ryöstö Pohjanmaalla

2. Vanha kulta

3. Julinin luonnontieteelliset kokoelmat

4. Julin ja noita

5. Lykkäytyneet häät

6. Franzén lapsena

7. Runeberg lapsena

8. G. H. Mellinin vanhemmat ja lapsuus

9. Professori Bergbom

10. Toppinen ja englannitar

11. Talonpoikaishäät

12. Aave haudalla

Hajanaisia kuvauksia Oulun palosta 23 p. toukokuuta 1822.

13. Palo alkaa ja naiset maltittomina

14. Isä lapsineen

15. Sairas

16. Kolme vanhusta

17. Kallein aarre

18. Timbom kuolee

19. Kirkko palaa

20. Akka ja kiitosrukous

21. Auttaja

22. Ilman kotoa

23. Ensimmäinen apu

24. Helluntaipäivän jumalanpalvelus

25. Uusia avunlähetyksiä

26. Palon syy

27. Ainoat vaunut

28. Suomalaiset Tukholmassa

29. Majuri Myhrberg

30. Montgomery

31. L. H. Keckman

32. Vangit irrallaan

33. Haaksirikko Hailuodon edustalla

34. Snellmanin suku. Castrén ja Lönnrot

Pohjalaisia kaskuja
Huomautuksia
Viiteselitykset

SUOMENTAJAN ALKUSANAT NUORELLE OULULLE.

Kaksi oululaista merkkihenkilöä kirjallisuuden alalta lepää viimeistä
untaan Ruotsinmaan mullissa. Toinen on runoilija Frans Mikael
Franzén, toinen tämän kirjan tekijä Saara Wacklin. Oululla
on kauniissa puistossaan F.M. Franzénin muistopatsas ja hänen
huomatuksi tulleen äitinsä hauta ihanalla hautausmaallaan. Mutta Saara
Wacklinista ei Oululla ole mitään muistomerkkiä. Ja niin tyly on
kohtalo ollut hänelle kuolemankin jälkeen, että Ruotsissakaan
ei ole edes kiveä hänen haudallaan. Eipä tunneta edes, missä
kirjailijatar-vainajan hauta on, sillä hänet haudattiin yhteiseen
hautaan.

Mutta hän jätti kuitenkin itsestään kaksi pysyväistä muistoa. Toinen
onC jokaiselle oululaiselle ylioppilaalle tunnettu Saara Wacklinin
stipendi yliopistossa ja toinen jokaiselle kirjallisuutta tuntevalle
suomalaiselle tämä hänen kirjansa Satanen Muistelmia Pohjanmaalta,
mikä nyt kolmantena ja laajimpana laitoksena suomenkielisessä asussa
ilmestyy. Tähän suomennokseen liittyy näet kirjailijattaren kuoleman
jälkeen Vaasassa ilmestyneessä Ilmarinen lehdessä vv. 1854 ja 1855
julkaistu kokoelma Pohjalaisia kaskuja, mitkä Helena Westermarck v.
1919 liitti "Muistelmain" ruotsinkieliseen painokseen. On monta
oululaista merkkimiestä kirjallisuushistoriassamme, mutta Saara Wacklin
on ainoa siihen kuuluva oululainen nainen. Ja tarkkaan otettuna hän on
ainoa historiallinen oululainen nainen. Eikö siis tämä oululainen
ansaitsisi jonkinlaisen muistomerkin nykyjään eläviltä oululaisilta? Hän
on ensinnä keksinyt Oulun ihanan aseman kaupunkiemme joukossa. Mahtava
ja kaunis Oulujoki koskineen esiintyy hänen "Muistelmissaan"
tietoisesti tunnettuna luonnon kauneutena samaten kuin sen vedet
vastaanottava rannaton meri harvinaisena lahjana kaupungille. Missä
onkaan maassamme toista kaupunkia, joka asemansa suurenmoisessa luonnon
vaihtelevaisuudessa vetäisi vertoja Oululle? Sillä on harvinaisen ihana
koskiluontonsa ja sen rinnalla yhtä ihana meriluontonsa. Siinä on
oululaiselle taulu nähtävänä, itse Luojan kädestä lähtenyt suuri
taideteos. Ensimmäisenä oululaisena katseli Saara Wacklin tietoisesti
tätä taulua, ja monet huomattavat oululaiset hänen jälkeensä ovat niin
tehneet. Siellä ovat Pokkitörmällä Merikoskea ja merta ihaillen
seisoneet hänen jälkeensä suuret oululaiset koulupojat J. L. Runeberg,
J. W. Snellman ja Sakari Topelius, sitten kirjallisuutemme historiassa
aina nimensä säilyttävät Samuli Kustaa Bergh (Kallio), Kaarlo Kramsu,
Teuvo Pakkala, Kasimir Leino, Santeri Ivalo, Ilmari Kianto, Kyösti
Wilkuna ja V. A. Koskenniemi. Arvatenkin juuri tämä Luojan suuri
taideteos on herättänyt tulevan kirjailijan ja antanut hänen
tunne-elämälleen kantavuutta, mistä on ollut siunausta koko isänmaalle.
Ja tuolle suomenkieliselle kirjailijapolvelle on ollut tämä Saara
Wacklinin kirja huomauttamassa Oulun luonnolta saamaa kauneutta. Sinä se
olkoon yhä edelleen jokaiselle oululaiselle, jolle kotikaupunki on
rakas!

Minun ei tarvitse tässä puhua Saara Wacklinin kirjallisesta
merkityksestä, sillä siitä antaa aivan erinomaisen selvyyden tämän
laitoksen toimittajan Helena Westermarckin kirjoittama elämäkerta.
Huomautan vain lyhyesti, että kirjailija kohta löytää hänessä
kirjailijan ja että hän on oululainen merkkinainen, jolle Oulu on
velkapää toimittamaan näkyväisen muistomerkin kaupunkiinsa.

Suomennoksen kielellisestä asusta huomautan lukijoille, että olen
kirjoittanut Wacklin-suvun jäsenten ristimänimet siten kuin he itse ne
kirjoittivat vääntämättä niitä suomalaiseen kansankieleen. Niin olen
menetellyt muidenkin kirjassa esiintyvien ristimänimien suhteen, ellei
niistä ole olemassa vakiintunutta suomalaista muotoa. Tässä on muuten
suomentajalla ainainen hankaluus edessään. Elämäkerrassa ovat kirjeiden
otteet kielelliseen asuun ja ajatukseen nähden toisinaan kankeat, mutta
se riippuu siitä, että ne on koetettu kääntää tarkkaan alkutekstiä
seuraten.

Karjalassa elokuun lopulla 1923.

K. A. Järvi.

Helena Westermackin tutkielma kirjoittajasta ja hänen
kirjastaan.

I.

Henkisen työmme tekijäin joukossa tapaa siihen syventyviä naisiakin,
eikä aivan harvojakaan, jotka opettajina ovat antaneet muistettavan
lisän vaatimattomaan, mutta ei silti vähemmän arvokkaaseen työhön,
minkä tarkoituksena on ollut tapojen hienostaminen, tietojen
levittäminen ja ihmisarvoisen elämän luominen yhä laajemmille ja
syvemmille yhteiskunnan kerroksille. Tällaisten sivistyksen levittäjien
nimet on jälkimaailma useimmiten joko kokonaan tai puolittain
unohtanut, samoin kuin aika on unhoon kätkenyt niiden mestarien nimet,
joiden taitavat kädet kauan sitten liittivät kiven kiveen
taiteellisesti kaavailluissa koristelmissa ja kaunistuksissa keskiajan
ihanissa kirkoissa.

Muuan näitä vanhoja opettajattaria, jonka nimi kyllä on säilynyt,
vaikka itse henkilö onkin ollut vähän tunnettu, on Saara Wacklin.
Opettajana 1800-luvun edellisellä puoliskolla kuuluu hän niihin
todellakin muistettaviin kasvattajiin, jotka enimmäkseen omin keinoin
hankkivat itselleen tietoa ja taitoa, vaivalla noukkien tiedon muruja
yhteiskunnan ennakkoluuloista huolimatta ja siten uhmaillen vallitsevaa
ajatussuuntaa, mikä vaati, ettei naisten tule tietoja hankkia eikä
taitoja itselleen omistaa, mikäli ne eivät ole välttämättömiä kodin ja
talouden hoidolle – ja tämä katsantokanta ei sallinut heidän ulottaa
harrastustaan ja tiedonhaluaan ulkopuolelle naiselle tiukasti
määrättyjen rajojen.

Tuskin kuitenkaan olisi Saara Wacklinin muisto opettajana säilynyt
jälkimaailmalle, ellei hän olisi jättänyt sille kirjallista
muistomerkkiä. Hänen teoksensa Satanen Muistelmia Pohjanmaalta
ei kyllä kuulu suuriin ja käänteentekeviin kirjoihin. Mutta hänen
Muistelmillaan on oma värinsä, oma sävynsä, ja ne toteavat
kirjailijattaren saaneen vaiherikkaan elämänsä kokemuksista paljon
annettavaa aikalaisilleen ja hänen antaneen sen omalla persoonallisella
tavallaan. Täten kertomalla on hän unhotukseen joutumasta pelastanut
paljon sivistyshistoriallisesti arvokasta, monta piirrettä tavoistamme
ja ajatussuunnastamme jo kuluneilta ajoilta. Hänen pirteissä ja
suorasukaisissa kuvauksissaan esiintyy arkipäivien elämän historia
yhdistettynä itsessään kyllä useinkin vähän huomiota ansaitseviin
pikkupiirteisiin, mutta kokonaisuutena ne antavat, samalla kuin ne
esittävät pohjalaisen pikkukaupungin kotielämää, tapoja ja
omituisuuksia, lukijalle kuvan elämästä semmoisena, kuin sitä elettiin
useimmissa meidän pikkukaupungeissamme 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun
alulla. Arkipäivien tapahtumat ja niiden sisäiset pikkupiirteet ovat
antaneet aiheen ja lähtökohdan kuvauksiin, joissa menneiden sukupolvien
elämää esitellään toisella tavalla kuin tavallinen historioitsija sen
esittää ja toisin piirtein kuin viimemainittu sen esille tuo. Että
kirjailijatar on ymmärtänyt kertomisen taidon, sitä todistaa hänen
kuvauksiensa lukijassa aikaansaama huvi vielä monia vuosikymmeniä
niiden kirjoittamisen jälkeen. Satanen Muistelmia Pohjanmaalta
ansaitsee ei ainoastaan sen, että myöhempi aika ne vain muistaa, vaan
myös sen, että niitä luetaankin, ja samoin ansaitsee iäkkään
opettajattaren ja kirjailijattaren voimakas ja alkuperäinen
persoonallisuus, että siihen tutustutaan.

Kansallismuseossamme säilytetään J. E. Lindh'in luultavasti 1843
maalaamaa öljyvärikuvaa Saara Wacklinista. Hän on maalattu
juhlapuvussaan, yllään ajan tavan mukainen avokaulainen pusero,
kaulassa helminauha, hartioilla valkoinen pitsisaali ja päässä
valkoinen pitsipäähine. Terävähköt kasvojen piirteet eivät ole kauniit,
mutta lujaa tahtoa ja älyä ne ilmaisevat. Taulun selkäpuolelle on
kirjoitettu pääkohdat hänen nykyisin tunnetuista elämänvaiheistaan.

Tässä pienessä omatekoisessa elämäkerrassa herättää eniten huomiota
levoton matkustushalu, mikä kuvatussa henkilössä aina esiintyy. Se
osoittaa, että kirjailijatar ei milloinkaan voi viihtyä kauan samassa
paikassa. Siitä näkee, että hän nuorena syntymäkaupungistaan Oulusta
matkustaa Etelä-Suomeen käyden siellä useissa kaupungeissa, että hän
monen monesti palaa takaisin pohjolaan. Kaikki nämä matkat vievät
tietysti paljon aikaa sekä ovat vaivalloisia kulkea, kun piti matkustaa
joko hevosella tai vesitse. Suurimmissa kaupungeissa, Oulussa, Turussa
ja Helsingissä, hän perustaa tyttökouluja, joiden toiminta kuitenkin
jonkun vuoden jälkeen taas lakkaa, vaikkapa oppilaita, mikäli on
tiedossa, ei puutu. Hyvin kohtalokkaiksi hänen opettajatoimelleen
kävivät Oulun ja Turun suuret tulipalot. Mutta Saarapa ei matkusta vain
omassa maassa, vaan ulottaa retkensä ulkomaillekin. Huomattavin on
hänen suuri Pariisiin tekemänsä opintomatka. Eipä silloin usea –
vielä vähemmän usea opettajatar – 1830-luvulla täältä lähtenyt
opintomatkalle Pariisiin. Opintojen tulos, mikä näkyy Sorbonnessa
suoritetun opettajatartutkinnon todistuksesta, osoittaa sekä
väsymätöntä edistymisenhalua että tavatonta tiedonjanoa ja kykyä
omistaa itselleen tietoja. Kun hän sitten 53-vuotiaana ainiaaksi
jättää opetustoimensa ynnä isänmaansa ja perustaa Tukholmassa uuden
kotinsa, omistaa hän harvat jäljelläolevat elinvuotensa näiden
Muistelmain kirjoittamiseen, mitkä juuri antavat hänelle sijan
kirjallisuushistoriassa. Ei hän lepoon asetu, vaikka hänen
taloudellinen asemansa pitkän opettajatoimensa takia onkin niin hyvä,
että hän olisi voinut kädet ristissäkin nauttia lepoa. Päinvastoin
ilmenee kirjeistä ja muistiinpanoista, mitkä periytyvät tältä ajalta,
että hänen uusi kirjailijatoimensa tuottaa hänelle suurta tyydytystä,
ja että hän sitä varmaan olisi jatkanut entisellä innolla ja ilolla,
ellei kuolema olisi kynää häneltä kädestä temmannut kohta
"Muistelmien" kolmannen osan valmistuttua. Esitys hänen
elämästään on näin ollen esitystä hänen matkustelemisestaan, hänen
työteliäisyydestään, hänen eteenpäinpyrkimisestään, mutta tämä esitys
perustuu vain harvoihin jälkimaailmalle tarkemmin tunnettuihin
erikoistietoihin.

Sara Elisabet Wacklin, arkinimeltään Saara Liisa, syntyi toukokuun 26
p:nä 1790 Oulussa. Hänen vanhempansa olivat kaupunginviskaali Sakris
Wacklin, syntynyt 1754, kuollut 1793, ja kauppiaantytär Katarina
Uhlander, syntynyt 1759, kuollut 1847. Muistelmissaan on
kirjailijatar itse esittänyt useita tietoja suvustaan. Niinpä
kertomuksessa Iisalmelainen maalaispoika hän esittää, miten
Mikael Wacklin – sen sukuhaaran kanta-isä, johon hän kuului, –
16-vuotiaana tuli siirtyneeksi Ouluun isänsä kodista Vakkolan tilalta
Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä. Esitys on romanttinen: lukijalle
kirjailijatar esittelee uljaan nuorukaisen, "suoran, pitkän ja hoikan",
jolla on kauniit kasvot, "korkea nenä, vilkkaat, siniset silmät, puhdas
otsa ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla kukkimassa". Onni suosii
tätä nuorukaista. Hän pääsee kauppa-apulaiseksi Oulussa, menee
avioliittoon lukkarin tyttären Helena Paldaniuksen kanssa, on lyhyen
aikaa lukkarina Pielavedellä, mutta palaa pian Ouluun, hankkii siellä
oman talon ja pääsee 1717 kaupungin postimestariksi.

Meidän päiviemme sukututkimus on kuitenkin saanut selville,[1] että
oltiin yleisesti tyytymättömiä Wackliniin postimestarina. Vanha
asiakirja vakuuttaa hänen olleen "liiaksi viinaan menevän, niin että
hän harvoin oli selvänä". Ja häntä varoittivat viranomaiset
"suuremmalla toimella ja raittiudella pitämään huolta Kunink.
Majesteetin postista kaikin puolin täsmällisemmin kuin tähän asti oli
tapahtunut, koskapa valitustakin on jo aiheutunut." Harvoin hän itse
oli virantoimituksessa. Sitä hoiti muuan hänen pojistaan. Yleisestä
tyytymättömyydestä huolimatta hän pysyi kuitenkin postimestarina
vuoteen 1731, jolloin virka siirtyi isän vanhuuden ja heikon näön
tähden Janne nimiselle pojalle ehdolla, että tämä isän eläessä
luovuttaisi tälle puolet postimestarin palkasta. Isä kuoli 1737.

Hänen vanhin poikansa, kauppias Sakris Wacklin, syntynyt 1703 ja kuollut
1772, oli raati- ja valtiopäivämies sekä naimisissa kauppiaan tyttären
Saara Uhlbomin kanssa, joka oli syntynyt 1711. Heidän lukuisista
lapsistaan mainitaan Muistelmissa kertomuksessa Juhla Adolf Fredrikin
kunniaksi poika Mikael, joka oli opiskellut Turussa ja Upsalassa. Hän
oli paljon ulkomailla matkustellut ja kutsuttiin harvinaisen kohteliaan
ja siron käytöksensä tähden "prinssi Mikkeliksi". Kertomus mainitsee,
että hän olisi kuollut liikarasituksesta, kun hän kuninkaan toivomuksen
mukaan juhlassa esiintyi yksintanssijana. Tiedonanto on kuitenkin
selvästi väärä, koska Adolf Fredrik teki matkansa kesällä 1752 ja Mikael
Wacklin kuoli 1756. Hän oli nainut Lisa Siniuksen, ja heidän poikansa
Sakris oli kirjailijattaremme Saara Elisabetin isä.

Tunteellisessa muistelmassa Lupaus kuolinvuoteella on hän
maininnut vanhimman veljensä Samuli Gabrielin, kuitenkaan nuoren
miehen nimeä esille tuomatta. Varattomuus ehkäisi tältä toivomansa
yliopisto-opinnot, hän sai paikan apteekissa ja oltuaan provisorina
jonkun aikaa Tukholmassa otti Vaasan pataljoonan vääpelinä osaa Suomen
sotaan sekä kuoli leirillä Toivolassa. Auttaakseen köyhää äitiään ja
nuorempia sisaruksiaan hän kesti mitä suurinta itsekieltämystä, mikä
lopulta tuli päällikön tietoon, ja hän sai sijan tämän ruokapöydässä.
Siirtyminen nälästä voimakkaalle ravinnolle noin yht'äkkiä lienee
aiheuttanut hänen kuolemansa.

Toinen Muistelmissa mainittu suvun jäsen oli yksinäinen ajattelija
Mikael Wacklin, syntynyt 1753, kuollut 1790, kuvattu muistelmassa
Yksinäinen lempeäksi ja hiljaiseksi mieheksi, taipumattomaksi
kaikkeen, mikä ei ollut totta ja oikeaa. Hän omisti elämänsä yksinomaan
tutkimuksille ja opinnoille. Mutta hänen kuolemansa jälkeen joutuivat
hänen suvun hallussa säilytetyt käsikirjoituksensa Oulun palossa
liekkien uhriksi. Hänen kuollessaan ei hänen kodissaan ollut ruokaa eikä
rahaa; hänen sanotaan kuolleen nälkään. Kertomuksessa Wacklin ja Niska
tapaa lukija raatimies ja kauppias Sakris Wacklinin, joka oli syntynyt
1772 ja tunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään ja ystävyydestään
toista tunnettua ja arvokasta oululaista kauppiasta Joonas Niskaa
kohtaan. Ja Iisakki Wirénin ohuen valepuvun alta paljastuu romanttisessa
kuvauksessa Muuan neidon ryöstö Pohjanmaalla, ainoa miesmuistiin
Uudenkaarlepyyn sievistelevä pormestari Isak Wacklin, syntynyt 1755.

Saaran "Muistelmat" ja samoin myös sukututkimus osoittavat
kirjailijattaren kuuluneen yhteen noita vanhoja pohjalaisia
kauppiassukuja, jotka lähtöisin omavaraisen rahvaan parista etupäässä
kaupan ja liike-elämän avulla ovat hankkineet itselleen sijan
kotikaupunkinsa historiassa. Että tieteellisen harrastuksen ohella myös
taiteellista lahjakkuutta ilmeni suvussa, siitä ovat todistuksina Isak
Wacklinin siveltimen tuotteet. Hän oli syntynyt 1720, kuoli Tukholmassa
1758 ja tunnettiin etupäässä muotokuvamaalaajana. Hänen
sukulaisensakin, kauppias Henrik Wacklin, harrasti itseoppineena
maalausta ja oli Oulun vanhaan kirkkoon maalannut alttaritaulun.

Rikkautta ei näytä kuitenkaan mainittavassa määrässä tulleen perheen
osaksi. Ainakaan sitä ei ollut Saara Liisan kodissa. Isä kuoli tytön
ollessa vain kolmen ja puolen vuoden vanha jättäen vaimonsa ja lapsensa
mitä suurimpaan puutteeseen. Äiti ei näytä aina voineen hankkia
jokapäiväistä leipää itselleen ja lapsilleen, sillä ennenmainituissa
elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan lausuu hänen tyttärensä: "Lapsena
makasin kaksi kertaa nälän vuoksi voimatonna, koskaan valittamatta".
Nämä sanat jo todistavat, että hän aivan nuorena sai läheltä kokea
elämän kovaa todellisuutta ja vaivaa, samalla kuin ne osoittavat hänen
hyvin varhain antaneen todistuksen lujuudestaan ja tahdonvoimastaan,
mistä myös hänen työteliäs elämänsä kertoo. Että hän oli syvästi
tuntenut köyhyyden taakan ja sen monessa suhteessa ehkäisevän
vaikutuksen, käy selville toisesta muistiinpanosta, joka on nähtävästi
kirjoitettu hänen viimeisinä elämänsä vuosina ja löytynyt hänen
jälkeenjättämistään papereista. Nykyisin säilytetään sitä Tukholman
Kuninkaallisessa Kirjastossa.

Siinä hän kirjoittaa:

    Tunnen vain myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, ketään en rakasta
    enkä vihaa, koska kukaan ei ole minua rakastanut eikä kukaan minua
    opettanut ketään rakastamaan. Mitään kiitollisuutta en ole tuntenut
    tyhjässä, ilottomassa elämässäni, minkä minulle lahjoittivat
    vanhempani, joiden ainoa perintö oli kurjuus. – Enemmän kuin 30
    vuotta olen kuitenkin kiitosta saamatta yksin turvannut äitini
    toimeentulon, ei kukaan ole ottanut osaa kohtalooni, mutta kaikilla
    on esitettävinä vaatimuksia: minun olisi muka pitänyt muiden
    hyväksi uhrata viimeisetkin voimani ja kaikki! kaikki! ehkäpä syödä
    heidän armoleipäänsä kerjäläisenä. Ei! ei! En koskaan rupea
    teeskentelemään – – –

Voidaan myös olettaa, että muistelmassa Kummitus haudalla
esitetty kuvaus rumasta ja köyhästä Julma tytöstä esittää
kirjailijattaren omia elämyksiä ja hänen nuoruusvuosiensa mielentiloja.
Julman kerrotaan olleen:

    Köyhä, ruma ja turvaton tyttö, joka oli aikaisin kadottanut
    maallisen tukensa ja sitten käynyt läpi köyhyyden koulun
    aiheuttamat monet ja kovat koettelemukset. Osanotosta isättömän
    kohtaloon oli hän kuitenkin saanut hyvää kohtelua jaloimmilta ja
    parhailta sydämiltä... Vaikka innokkaasti olikin mukana nuorien
    huveissa, ikävöi hän yhtä usein yksinäisyyttä saadakseen kohottaa
    ajatuksensa maailman melusta orpojen Isän puoleen, hänen
    kohtalonsa ikihyvän johtajan luo, joka näki hänen usein ihmisten
    väärinymmärtämään sieluunsa ja aina oli sen ainoa uskottu.

    Köyhä tyttö parka ei ollut saanut mitään muuta kasvatusta kuin sen,
    jonka hän sokean kanan tavalla, mikä nokkii maasta jyvän sieltä ja
    toisen täältä, itse oli hankkinut, niin että hän ankaralla työllä
    vastuunalaisessa virassaan voi huolehtia äidistään, jonka ainoa
    turva hän oli.

    Kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana sai hän myös ilokseen
    uutterana lasten opettajattarena nauttia arvokkaimpien ja
    hellimpien vanhempain katkeamatonta luottamusta.

Surunomainen ja synkkämielinen piirre, mikä ilmenee näissä hänen
kirjoittamissaan sanoissa, ei kuitenkaan varmastikaan ollut Saara
Wacklinin luonteelle todella tunnusmerkillistä. Hänen liikkuva,
toimekas elämänsä ja hänen usein reippaat ja pirteän leikillisyyden
höystämät Muistelmansa päinvastoin saattavat uskomaan, että
hänen luonteensa oli eloisa, rauhaton, työteliäs ja tuntehikas, kuten
hänen kuvauksiensa mukaan pohjalaisilla on yleensä. Ja mikäpä estää
kohdistamasta myös häneen itseensä lapsena samaa, mitä hän sanoo
kertomuksessaan Vangit irrallaan Oulun uljaista ja rohkeista
pikkutytöistä: "Muuten eivät lapset näillä seuduilla ole vaaroissa
neuvottomia ja arkailevia". Hänen jälkeenjääneissä papereissaan on myös
ranskankielinen kirjoitelma, mikä kuvaa kirjailijattaren ihastusta
pohjolan lapsena pohjolan talven suloihin ja omituisuuksiin. Talvi on
hänen "vanha toverinsa, hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä", joka
on hänelle suonut virkistäviä huveja, hyvän terveyden ja miellyttävät
muistot elämän onnellisimmista päivistä. Hän muistelee ihastuneena,
kuinka hän pelkäämättä jäätävää pohjatuulta ja neljänkymmenen asteen
pakkasta tuulen nopeudella pienellä kelkallaan laski alas jyrkimpiä
mäkiä ja luistellen kirkkaalla jäällä milteipä haki vaarallisimpia
kohtia, ja miten rohkeus kasvoi ja tahto terästyi reippaasta
talviurheilusta.

Tuolla "köyhällä, rumalla ja turvattomalla tytöllä", joka aikaisin
osoittautui sekä älykkääksi että tiedonhaluiseksi, oli myös
kunnianhimonsa: hän tahtoi ponnistautua omalla työllään ylös
köyhyydestä ja halvasta asemasta ja saada jotain maailmassa aikaan.
Fredrika Runeberg on Kuvauksissaan ja unelmissaan[2] kertonut
kerran lapsena tavanneensa Saara Wacklinin. Hän kirjoittaa siitä:

    Talossa, jossa seurue kokoontui, oli sähkökone. Sen ääressä oli
    tyttö, paremminkin ruma kuin kaunis, mutta innostunut ja
    huvitettu kokeiden teosta.

    Oli hauskaa kuulla hänen puhuvan, eikä hän ollutkaan
    niukkasanainen.

    Myöhemmin näin hänet joskus. Kunnialla ja maineella oli hänen
    mielestään mittaamaton arvo ja ne olivat runsas palkinto
    jokaisesta ponnistelusta sille, joka kykeni niitä itselleen
    hankkimaan. Hänelle naurettiin, sillä hän arvatenkin kirjaili,
    vaikka harvat olivat nähneet hänen tuotteitaan.

Eivät varmaankaan olleet monenlaiset eivätkä kovin syvälliset ne
koulutiedot, jotka tiedonhaluinen tyttö sai kotonaan Oulussa oppia.
Hän on muutamassa paraimmista "muistelmistaan", Täti Tiina,
kuvannut sen ajan opettajatarta, ja luultavasti tämä niin oivallisesti
piirretty vanha opettaja on ollut hänen ensimmäinen opettajattarensa
sekä samoin kertomuksessa mainittu Täti Tiinan koulun tietomäärä:
"aapinen, pitkä katkismus, raamatun historia, pääkaupungit Djurbergin
maantiedosta ja joku Gellertin satu" se pääoma, minkä nuori Saara Liisa
sai tästä tiedon esikartanosta. Toisen tilaisuuden hankkia joitakin
tietoja, hänen kuten "sokea kana" koettaessaan noukkia "jyvän sieltä,
toisen täältä", antoivat hänen mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja
huomattavalla mieltymyksellä kuvailemansa Julinin kokoelmat, jotka
kuuluivat Oulun ensimmäisiin nähtävyyksiin. Kyllin huomattavalla
ihailulla ja kiitollisuudella kirjailijatar puhuu esityksessään
Julinin luonnontieteelliset kokoelmat apteekkari Johan Julinista
ja hänen monipuolisista tieteellisistä harrastuksistaan. Tämän
harvinaisen, Ruotsista Suomeen muuttaneen miehen harrastus oli jo
nuoruudesta voimakkaasti kohdistunut opintoihin ja tutkimuksiin, ja
niin oli hän saanut kootuksi luonnonhistorialliset kokoelmat, jotka
vähitellen kasvoivat hyvinkin runsaiksi, ja joita hän yhdessä
fysiikallisten esineiden kokoelman kanssa hyväntahtoisesti näytteli
halukkaille katselijoille. Hän oli nainut Saara Liisan äidin
sisarpuolen, ja hänen tieteellisten ja yhteiskunnallisten harrastusten
elähdyttämässä kodissaan voi nuori tyttö tyydyttää tiedonjanoaan. Rouva
Runebergin mainitsema sähkökone oli varmaankin Julinien kodissa
Turussa, minne apteekkari Julin myöhemmin muutti.

Aivan varhain, jo 16-vuotisena, aloitti Saara Liisa opettajatoimensa
apuopettajattarena kotikaupunkinsa pikkukoulussa. Ei ollut hänen
työskenneltävä vain omaksi toimeentulokseen, vaan myös äitinsä, sillä
molemmat veljet olivat aikaisin jättäneet kodin ja vanhempi kuoli,
kuten mainittiin, jo 1808. Toimeensa ryhtyessään oli nuorella
opettajattarella epäilemättä hyvin puutteelliset tiedot, mutta
tiedonhalu ja luja tahto saivat hänet niitä kartuttamaan. Hänen
pienessä omatekoisessa elämäkerrassaan ilmoitetaan hänen 1813 lähteneen
Turkuun. Siellä hän antoi yksityisopetusta lapsille ja samalla
"opiskeli omaksi hyödykseen ranskankieltä ja musiikkia". Sodan loputtua
oli Johan Julin nuorempi 1811 muuttanut Turkuun, silloiseen maan
pääkaupunkiin, yliopiston apteekin omistajaksi. Ja kun vanhempi Julin
perheineen myös muutti samaan kaupunkiin, on luultavaa, että
sukulaisten asettuminen tälle paikkakunnalle oli syynä Saaran
päätökseen asua jonkun aikaa myös yliopistokaupungissa, missä hänellä
paremmin kuin muualla maassa oli tilaisuutta lisätä tietojaan. Hän oli,
kuten mainitaan,[3] sangen erikoisella, mutta suurta tarmoa
ilmaisevalla tavalla saanut alulle opintonsa ranskankielessä.
Ranskankielisestä kirjasta, missä oli lyhyitä kertomuksia, hän oppi
ensin kertomuksen ulkoa, sitten sanakirjasta etsi sanain merkityksen ja
kirjoitti ruotsinkielisen käännöksen ranskankielisen tekstin alle,
siten opetellen koko kirjan. Oppimainsa sanain merkitystä ei hän enää
kirjoittanut käännökseen. Alussa täytyi kirjoittaa sivut täyteen, mutta
sanavaraston kasvaessa väheni kirjoitus ja kirjan lopulla se saattoi jo
kokonaan jäädä pois.

Pari vuotta Turussa asuttuaan hän jätti kaupungin ja oleskeli lähinnä
seuraavat vuodet muuttolinnun tavoin eri paikoilla maata. Hän oli
opettajattarena jonkun aikaa maaherra Gustaf Hjärnen kodissa, jolloin
saavutti vapaaherratar Sofia Hjärnen myötätunnon ja ystävyyden.
Hienosti sivistynyt, älykäs rouva – tunnettu osallisuudestaan Viaporin
antautumisessa – vaikutti, kuten mainitaan, useita vuosia nuorempaan
kotiopettajattareensa varsin huomattavasti, ystävyys heidän välillään
kesti Saaran kuolemaan saakka. Kun pienessä maaherrankaupungissa siihen
oli tilaisuutta, kokosi maaherratar mielellään kotiinsa kirjailijoita,
taiteilijoita ja muuta älykästä väkeä, ja saattaa uskoa, että
kotiopettajatar seurustellessaan tuossa hienossa talossa tuli
kosketukseen yhteiskunnallisesti arvokkaiden henkilöiden kanssa, sekä
miesten että naisten, ja siten oppi seurustelutaitoa ja
kohteliaisuutta.

Kesällä 1819 Saara Wacklin matkusti ensi kerran Tukholmaan. Senjälkeen
hän ryhtyi uudelleen Oulussa opettajatoimeensa, ja tyytyväisyydeksensä
hän sai nähdä avaamansa koulun muodostuvan kaupungin varakkaiden
kauppiaiden tyttärien yleisesti käyttämäksi opiskelupaikaksi. Mutta
pian keskeytyi hänen toimintansa tulipalon vuoksi, joka toukok. 23 p:nä
1822 pani suuren osan Oulua tuhaksi. Ilman kotia ja tointa hän lähti
taas Etelä-Suomeen käyden ensi kerran Helsingissä 1822-1823. Vihdoin
hän asettui Turkuun avaten siellä "koulun tyttöjen kasvattamista
varten" yhdessä Amalia Ertmanin kanssa, josta sittemmin tuli valtion
vasta perustaman Helsingin tyttökoulun ensimmäinen johtajatar.

Neitien Wacklinin ja Ertmanin koulu oli arvossapidetty ja siinä oli
runsaasti oppilaita. Mutta muutaman vuoden kuluttua tulipalo vielä
kerran ajoi Saara Wacklinin koulustaan ja kodistaan. Syyskuun alussa
1827 paloi suurin osa vanhaa, muistorikasta Turkua, saattaen noin
14,000 ihmistä paljaan taivaan alle. Palon Anningaisten tullissa
puhjetessa istuivat opettajattaret kasvatteineen illallisella. Heidän
kotinsa oli Aurajoen toisella puolella Hämeentullin läheisyydessä.
Siksipä he luulivatkin olevansa turvassa ja "Täti Saase" koki
vakuutella peräti säikähtyneille nuorille tytöille, ettei vaaraa ollut
niin etäällä tulipalopaikalta. Mutta juuri hänen siinä tyynnyttäessänsä
heitä syöksähti sisään hätäisenä nuori mies huutaen: "Tämä nuotio ei
lopu, ennenkuin koko kaupunki on porona".[4] Tulija oli nuori
ylioppilas Johan Wilhelm Snellman, joka taas sai juhlallisen
vastauksen: "Olet aina olevinasi niin viisas"! Mutta hänen
ennustuksensa kävi toteen liiankin pian peloittavalla tavalla.

Koditon oli taas Saara Wacklin, hänen täytyi taas alkaa alusta. Ensin
hän lähti Ouluun yhdenistuttavilla rattaillaan. Seuraavan vuoden hän
työskenteli opettajattarena Helsingissä, mutta perusti sitten vielä
kerran Ouluun koulun, joka oli toimessa neljä vuotta. Tästä koulusta on
Sofia Gahmberg kertonut:[5]

    Saara Liisan kouluun tultaessa vaadittiin jo vähän alkutietoja.
    Korkean koulumaksun tähden siinä kävi vain rikkaampien vanhempain
    tyttöjä, maaseudultakin asunto-oppilaina. Lienee ollut sentään
    joku vapaaoppilaskin. Oppilaita oli noin 30. Ei ollut luokkia,
    vaan eri ryhmiä. Oppiaineina oli uskonto – katkismus ja
    raamatunhistoria – laskento, historia, maantieto, saksan- ja
    ranskankielet. Opiskeltiin kello 9-12 ap. ja 3-5 ip.; keskiviikkona
    ja lauantaina oli iltapäivä vapaa. Saara Liisa opetti yksinään
    kertoillen oppilaiden suureksi hauskuudeksi tapahtumia omasta
    elämästään ja vanhasta Oulusta. Hänen esityksensä vei kuulijat
    mukanaan ja lisäsi huvia käsityötunneilla, mitkä aina seurasivat
    läksyjen kuulustelemisen jälkeen. Virkistykseksi hän pani toimeen
    kävelyretkiä, tanssileikkejä, vieläpä pikku näytelmiäkin.
    Oppilailtaan vaati Saara Liisa kuitenkin paljon kaikesta
    leikillisyydestään ja ystävällisyydestään huolimatta ja saattoi
    olla suorastaan ankarakin seisoessaan "kiivupöytänsä" ääressä
    kuulustamassa itsekutakin kerrallaan, alkaen edistyneimmistä.
    Tänäkin aikana hän kartutti tulojaan yksityisopetuksella,
    varsinkin ranskankielessä.

Uskomattomalla työteliäisyydellään oli koulun johtajatar saanut kokoon
niin paljon matkarahoja, että hän kesällä 1833 voi tehdä matkan
Kööpenhaminaan, Hampuriin ja Lyypekkiin. Ikävä kyllä keskeytti
viimemainitussa kaupungissa matkan koleera, pakoittaen hänet palaamaan
kotimaahan. Tukholman ja Turun kautta hän lähti taas Ouluun, jonka jo
seuraavana vuonna taas jätti sulkien koulunsa ja matkustaen äkkiä
äitinsä kanssa Ruotsiin Wexiön seudulle, missä hänen veljensä nimismies
Karl Fredrik Wacklin eleli. Mutta täälläkin tuli vastaan koleera, joka
tappoi kaupunkien ja maaseudun asukkaita. Saara jätti äitinsä veljen
luo ja palasi itse Helsinkiin, missä valmistautui pitkälle, jo kauan
suunnittelemallensa matkalle.

Ylemmän tyttökoulun perustaminen näyttää olleen kauan hänen
mielihalunaan. Ennenkuin hän ryhtyisi puuhaan, oli hän päättänyt tehdä
opintomatkan Pariisiin. Heinäk. 2 p:nä 1835 hän lähti purjelaivalla
Helsingistä ja saapui Lyypekin ja Hampurin kautta onnellisesti perille
Pariisiin elok. 5 p:nä asettuen asumaan Soliet et Bretnet'in opistolle
Fauburg St Antoine'ssa. Ranskankielen opiskeleminen oli hänen
pääharrastuksensa. Tätä varten hän suoritti täydellisen oppijakson.
Siitä, että hän suurella ahkeruudella ja menestyksellä opiskeli, on
todistuksena vuoden oleskelun jälkeen Pariisissa suoritettu
opettajatartutkinto Sorbonnen yliopistossa. Kuulustelussa oli
matematiikka ollut hänelle vaikeana loukkauskivenä. Mutta hänpä ei
menettänyt rohkeuttaan, ja hänen onnistuikin suoriutua vaikeuksista
pelkällä leikillä, huomauttaen herroille tutkijoille, että hän, joka
yhden vuoden lyhyessä ajassa oli saanut opituksi kaiken muun heidän
vaatimansa, hyvin kyllä myös tiesi, että kaksi kertaa kaksi on
neljä. Hänet hyväksyttiin ja hän sai suureksi tyydytyksekseen
laitoksen oppilaana ottaa vastaan diploominsa, jonka juhlallisissa
lopettajaisissa hänelle ojensi Meaux'in piispa de la Rochefoucauld'in
herttuan, runoilija Lamartine'n y.m. kuuluisuuksien läsnäollessa.
Juhlallisen lopputoimituksen jälkeen tunsi hän kuitenkin – niin reipas
ja jäntevä kuin muuten tavallisesti olikin – itsensä edelläkäyneestä
ponnistuksesta ja sielunjännityksestä hyvin rasittuneeksi ja pyörtyi
viereisessä huoneessa.

Ruotsalainen kirjailija B. Schöldström, joka Tähystin nimisessä
kokoelmassaan muistoja ja vaikutelmia on maininnut Saara Wacklinista,
sanoo, että hän jo lapsena herätti huomiota rumuudellaan ja
omalaatuisella käyttäytymisellään ja että niin kävi Pariisissakin,
missä "lapitarta" pidettiin perin alkuperäisenä ja kummallisena.[6]
Ranskalaisille luonteenomaisten vähäisten tietojen johdosta vieraista
maista ja kansoista onkin hyvin luultavaa, että häntä pidettiin
suorastaan Lapinmaasta tulleena, ja varsin mahdollista on myöskin, että
hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa saattoi herättää huomiota ja naurua
pariisilaisissa, joilla on terävä ja hieno kyky nähdä kaikki, mikä
jollakin tavalla on naurettavaa. Sama kirjailija kertoo myös Saaran
kerran käyneen Pariisin Madelaine kirkossa ja silloin korkealla ja
epäsointuisella äänellään koettaneen laulaa mukana kirkkokuoron
esiintyessä sillä seurauksella, että hänet ajettiin ulos kirkosta
häiriön aiheuttajana. Mutta tämä on silti tuskin uskottavaa.

Saara Wacklin palasi kotimaahan mukanaan todistus
opettajatartutkinnostaan ja asettui Helsinkiin, missä syyskuussa 1836
avasi tyttökoulun. Kouluaan varten hän oli vuokrannut huoneuston n.s.
Krookin talossa Senaatintorin varrella (nykyisin Aleksanterinkadun
22:ssa) ja oli kouluunsa onnistunut kiinnittämään eteviä
opettajavoimia, m.m. itämaiden tutkijan Yrjö Aukusti Wallinin ja
ranskalaisen neiti Theresa Zimmermannin, jonka hän oli tuonut mukanaan
Pariisista ranskan opettajaksi. Tämän vieraan kielen ohella luettiin
koulussa myös saksaa, englanninkieltä ja venäjää. Vaikka koulu, jossa
oli useita luokkia, oli oppilaita täynnä ja hyvässä huudossa, oli se
toiminnassa vain kolme vuotta. Senjälkeen piti sen johtajatar vielä
neljänä vuotena pienempää koulua Helsingissä, mutta päätti sitten
kokonaan jättää opettajatoimensa.

Ehkä hän oli niin monen vuoden koulutyön jälkeen alkanut tuntea
väsymystä kasvattajan vaivalloiseen ja kuluttavaan tehtävään, ehkä oli
kirjailijan toimi jo kauan hänen mielessään kangastuksena väikkyen
puoleensa houkutellut hänen helposti haaveiluun antautuvaa sieluansa.
Tähän viimeksimainittuun arveluun voimme päätyä Fredrika Runebergin
esityksestä Kolme Ruotsiin muuttanutta, missä sanotaan hänen jo
nuorena tyttönä joutuneen naurunalaiseksi, "sillä hänen oli tapanansa
kirjailla, arvailtiin". Voipa hyvin ymmärtää hänen elämänhaluisen
luonteensa ajaneen hänet vielä hiukan yli viidenkymmenen vuotiaana
koettamaan jotain enemmän mielikuvitusta ja älyä kiehtovaa kuin tiedon
ajaminen lapsiin on. Huomattava syy hänen päätökseensä luopua
opettajatoimestaan on P. Nordmannin käsityksen mukaan se, ettei hän
pitänyt mahdollisena kilpailla valtion perustaman naisoppilaitoksen
kanssa, joka Tyttökoulun nimellä avattiin Helsingissä 1844, ja tärkeä
syy tämä on voinut ollakin.

Mitkä Saaran syyt muuttaa elämän uraa lienevätkin olleet, liittyi
niihin myös päätös jättää kotimaa. Hänen asemansa täällä olisi
kuitenkin, niin arvellaan, pitänyt tyydyttää häntä. Myös hänen
taloudellinen asemansa oli hyvä. Opettajana olivat oppilaat häntä
rakastaneet ja kasvattajana oli hän eittämättä osoittautunut olevansa
edistysmielinen ja omaa aikaansa edellä. Muutamassa kuvauksessaan,
jonka nimi on Leikistä tuli tosi, hän leimaa esim. silloin vielä
kouluissa käytetyn ruumiinrangaistuksen "raa'aksi", puhuessaan siitä,
miten opettajat patukalla ja vitsalla halusivat herättää innostusta
opintoihin ja tietoihin, joita he "kokivat iskeä poikaparkain päähän
useinkin sekä älyn että terveyden kustannuksella". Ja hänen
retkeilyjänsä oppilasten kanssa voidaan myös pitää alkuna myöhemmän
ajan koulumatkoihin. Helsingissä nimimerkki A. K:n[7] tiedonannon
mukaan hän toisinaan oppilaineen teki retkiä Kaisaniemeen.

Myös seuraelämässä oli hänellä huomattu sijansa, sanoo Sofia
Gahmberg:[8]

    Saara Liisan kelvollinen ja iloinen luonne oli saattanut
    hänet kaikkialla, missä hän oleskeli, rakastetuksi. Vieraana
    hänet mielellään nähtiin joka paikassa. Hänellä oli suuri
    seurustelutottumus, hän kykeni panemaan toimeen teatterinäytäntöjä,
    kirjoitti tilapäisrunoja, hänellä oli hyvä muisti ja silmää
    näkemään ihmisissä heikkoja puolia, joita hän silloin tällöin
    ivaten paljasti henkilöön katsomatta. Ennen kaikkea huomattiin
    hänet seuraelämässä taitavana kertojana.

Saara Wacklinin suhteesta sukulaisiinsa on eräs heistä,[9] joka
varhaisimmilta vuosiltaan vielä voi muistaa häntä, minulle ilmoittanut
seuraavaa:

    "Täti Saase" oli rakas ja hyvä ystävä vanhempaini kodissa. Äiti ja
    Saase olivat molemmat Oulun tyttäriä ja kunnioitettavan kookkaita,
    "täti Saase" kuitenkin huomattavasti pitempi äitiäni... "Täti
    Saase" tahtoi muutamana jouluaattoiltana Helsingissä saada oikein
    hauskaa vanhempaini kodissa. Hän houkutteli isän ja äidin,
    kummankin toisensa tietämättä, muotokuvamaalaaja Lindh'illä
    maalauttamaan kuvan itsestään (puoliruumiskuvan luonnollisessa
    koossa), ja hyvin muistan "Täti Saasen" ihastuksen aattoiltana,
    kun äitini sai hämmästyksekseen isän muotokuvan. "Elähän! Katsopas
    Appelgrénia!" huudahti äiti kuvan joululahjaksi saatuaan ja oli
    hyvällä tuulella, kunnes isä sai hänen kuvansa. "Tämä on Saasen
    tilauksia", sanoi isä makeasti nauraen. Sitten suutelivat isä ja
    äiti toisiaan, ja tuo pitkä, ruma, mutta meille kaikille niin rakas
    ja erinomainen "Täti Saase" oli ylpeä kuin jumalatar onnistuneesta
    keksinnöstään. – Muistelen sen tapahtuneen vuonna 1838.

Puhuvan pikku näytteen hänen seurustelukyvystään saa myös vanhasta
"muistikirjasta", jonka hän lahjoitti muutamalle oppilaalleen Oulussa.
Sellaiset muistikirjathan, joihin ystävät ja sukulaiset kirjoittivat
sekä runo- että suorasanaisia ajatuksiaan, olivat ennen hyvin
tavallisia, ja niitä tytöt säilyttivät rakkaina muistoina aina
vanhuuden päiviin. Kirja on sirosti sidottu punaisiin nahkakansiin
kultauksineen, ja sen kannessa luetaan kultakirjaimin: "Saara
Wacklinilta M. L. Clasenille 1831". Sen sisäpuolta koristaa
väripiirustus ja sen ensimmäisellä sivulla on seuraava säkeistö:

Nuoruuden ystäviä muistellessa!

    Elon kevät tuokion vain kestää –
    Sielultakin muistot tuulet estää
    Kylmät menneen riemun keväästä.
    Vaan kun iän ilta meitä kaartaa,
    Lailla Eol-harpun sävelillä saartaa
    Toivo luottain Hänen istuintaan,
    Joka iki-kaipuun tyydyttää.

Oulu, Jouluk. 14 p. 1831. S. E. W.

Kesäk. 3 p:nä 1843 sulki Saara Wacklin koulunsa Helsingissä ja lopetti
pitkän ja kunnioitettavan opettajatoimensa oppilailleen pitämällään
puheella, mikä hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa säilyneen
konseptin mukaan kuului näin:

    S. E. W—-n viimeiset jäähyväiset rakkaille oppilaillensa
    kotimaassa.

    Rakkaat lapset! Ehkä viimeisen kerran – kaikkein viimeisen kerran
    – haudan tällä puolella olemme nyt koossa; ja viime kerran pyydän
    minä teitä, pienet ystäväni, säilyttämään sen opin, jota olen
    kokenut teihin istuttaa, sen että kaiken oppimanne hyvän tämän
    elämän koulussa, mikä on niin täynnä koettelemuksia, pitää ennen
    kaikkea johtaa ajatuksemme Jumalan luo, pitää kiinnittää sydämemme,
    koko sielumme hartaalla kiitollisuudella Häneen, tuohon suureen
    hyväntekijään ja kaikkien hyvien lasten ystävään, joka sanoi:
    "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä heille kuuluu Jumalan
    valtakunta." Olette myös lukeneet – "Mitä se auttaa meitä, vaikka
    saisimme koko maailman (nimittäin sen aarteet ja viisauden), ja
    saamme vahingon sielullemme". Sentähden on totisin, kallein, pyhin
    ja ihanin viisaus se, joka opettaa meitä olemaan oikein kiitollisia
    Jumalalle hänen loppumattomasta hyvyydestään, Hänelle, joka teille
    antoi armaat vanhempanne, mitkä niin suurella hellyydellä
    huolehtivat teidän ajallista ja iankaikkista hyväänne eivätkä toivo
    mitään korkeampaa maan päällä kuin sitä, että näkisivät lapsensa
    onnellisina täällä ja sitten kohtaisivat teidät autuaammassa
    maailmassa kuin tämä on; paljon, nuoret ystäväni, on teillä vielä
    opittavaa omaksi hyödyksenne, vanhempainne ja johtajainne iloksi.

        Elon kevät kaunis on!
        Ellös turhaan sitä hukkaa!
        Hyve saapi palkinnon,
        Luoja muistaa lapsirukkaa.
        Toivo, et oo turvaton!

    Hyvästi ystäväni! Tulkaa niin onnellisiksi sekä tällä että tuolla
    puolen haudan kuin minun toivomukseni on lämmin ja vilpitön Teidän
    menestykseksenne! vaikka kykyni ja voimani eivät olekaan vastanneet
    tahtoani voida johtaa Teitä pitemmälle lapsuutenne onnellisella
    polulla, jolla te nyt kaikessa viattomuudessanne vaellatte.

    Sydämestäni kiittäen siunaan minä Sallimuksen hyvyyttä kaikissa
    vaiheissani siitä luottamuksesta, jolla kunnioitettavat vanhemmat
    ovat uskoneet hoitooni kelpo lastensa sivistämisen; lopetan nyt
    tämän 37 vuotta kestäneen vastuunalaisen toimeni rakkaassa
    isänmaassani, missä minulla kuitenkaan ei ole ollut koskaan kotia.
    Tuli ja ihmisten tylyys ovat pakottaneet minut kuljeksijan elämään
    – nyt menen kohti vieraan maan outoja oloja; varmaan kotiini,
    hautaan, ei ole enää matkani pitkä.

        Miss' tahtoneekin taivas elämäni
        Niin halvan päättyä,
        Varmasti toivon tähti itseäni
        Myös siellä lempeä
        Valaisee, ja Sä lähin ystäväni
        Oot, Isä ylhäällä,
        Mi mulle rauhan viime päivinäni
        Suot synneistä.

Tämän puheen loppu ilmaisee katkeruuden ja epäilyn yhdessä
yksinäisyyden tunteen ja palavan oman kodin kaipuun kanssa saaneen
sijan kirjailijattaren sielussa. Onkin aivan tavallinen ilmiö elämässä
ja helposti käsitettävä, että pitkä ja vaivalloinen työpäivä tuo
mukanaan monta pettynyttä toivetta ja monta rauennutta haavetta. Oliko
Saara Wacklin tässä suhteessa enemmän kokenut kuin muut, on kuitenkin
nyt mahdotonta ratkaista. Hänen jälkeenjääneissä papereissaan esiintyy
joka tapauksessa usein toistuen tällaisia tunteita ja ne saavat
voimakkaan ilmaisun. Niinpä hän kirjoittaa muutettuaan Tukholmaan
kirjekonseptissa eräälle kotimaahan jääneelle ystävälleen ja
suosijalleen:

    ... Sydämellisin kiitokseni osanotosta, jota Herra Asessori niin
    hyväntahtoisesti on osoittanut turvattomalle, kateuden ja ilkeyden
    väärin vainoamalle, niin että minun ei sallittu päästä haudan
    lepoon rakkaassa isänmaassani, ehkä siksikin minulle rakkaammassa,
    että siellä olen paljon kärsinyt – nähnyt nälkää – ja miljoonin
    kyynelin työllä kurjuudesta kohonnut – kokenut olla hyödyksi
    lähimäisilleni parhaan kykyni mukaan ja siitä iloinnut –
    palkinnoksi elämäni iltapuolella jouduin maanpakoon ajetuksi –
    olinhan aina kolmen vuoden vanhasta, jolloin isä kuoli, yksin
    (niin monien joukossa) ilman puolustajaa – ilman sukulaisia,
    "minulla on kyllä ystäviä, mutta itsekullakin heistä on aina joku
    minua rakkaampi", ja siksipä ei ansaitse Suomessa puolustaa
    syrjäistä; hänelle nauretaan vain, vaikkapa hänen kunniansa ja
    maineensa on kysymyksessä, mutta lurjus, kapakkaurho saa
    kuulijoita, kunhan hän kyllin osaa mustata viattomia
    lähimäisiään...

Toisessa sekavassa kirjekonseptissa – kirje aiottu eräälle hänen
sukulaiselleen – on luettavana:

    ... Tiedän kyllä tämän yhdeksi virheistäni, eikä mitään niistä
    anneta minulle anteeksi, joista muita puolustetaan, vaikka heidän
    kasvatustaan hellät vanhemmat ovat ohjanneet ja kustantaneet,
    sokean kanan lailla olen nokkinut sieltä ja täältä jyväsen, usein
    halveksuen viskatun, kuitenkin vaadittiin minulta toisinaan
    yli-inhimillistä voimaa, kun en ole koskaan osannut olla ihmisten
    mieliksi, en tehdä kylliksi, jos joskus olen saanut oikeutta,
    sillä kenellä on oikeus vaatia pääomaa, jota ei ole koskaan
    talletettukaan, täällä olen oppinut tuntemaan oikeuteni ihmisenä,
    ja huomaan, miten turvattoman meidän maassamme pitää nöyränä olla
    myötämielinen, vastoin vakaumustaan kysellä, hymyillä sydämen
    vuotaessa verta – tullakseen suvaituksi, sinä, hyvä ihminen, olet
    saanut kärsiä paljon maailman huolia ja kateuden myrkkyä, mutta et
    kuitenkaan koskaan ole kärsinyt aivan yksinäsi ilman osanottoa, ja
    jos niin olisit, niin olisipa sinulla miehen sielunvoima.

    Ellet sinä, kulta Junne, ja jotkut muut olisi antanut minulle
    rohkaisua ja hyviä neuvoja, niin Suomella olisi minussa yksi
    hulluinhuoneen asukas lisää...

Niiden vääryyksien ja onnettomuuksien joukossa, joiden alaisena Saara
oli mielestään saanut kotimaassaan olla, on mainittava sekin, että
muuan hänen suunnitelmansa vastaiseksi toiminnakseen oli täällä jäänyt
toteutumatta. Hän oli aikonut rakennuttaa huvilan Kaivopuistoon
perustaakseen sinne köyhien naisten turvakodin. Tästä ihmisrakkaasta
suunnitelmasta voi jälkimaailma vain todeta vanhan opettajan
siinäkin olleen aikaansa edellä. Nyt tuollainen naisen puuhailu ei
kummastuttaisi eikä herättäisi vastustusta, vaan kahdeksankymmentä
vuotta sitten semmoista arvatenkin pidettiin kummallisena haaveiluna.
Se tonttialue, johon Saara oli suunnitellut rakennuksensa, ei ollut
saatavissa. Hänen tulisesta ja helposti kiihtyvästä luonteenlaadustaan
johtuen tämä vastoinkäyminen yhä lisäsi kuviteltua vääryydentuntoa ja
katkeroitumista muka kovan kohtalonsa johdosta sekä sai hänet tekemään
lopullisen päätöksen jättää kotimaa.

Sen pessimismin lisäaiheena, mikä edelläesitetyistä lausunnoista
käy ilmi, pitää Sofia Gahmberg mahdollisesti kovaa päänkivistystä,
jota Saara Wacklin elämänsä lopulla kärsi. Sillä huolimatta
kaikesta, mistä oli saanut aihetta valitukseen, hän kuitenkin tunsi
itsensä täysin elämään tyytyväiseksi, siitä vakuuttavat monet
muut kirjeet ja muistiinpanot. Hänen reipas, vilkas ja joustava
luonteensa ei menettänyt elinvoimaansa eikä lannistunut vuosista eikä
onnettomuuksista, ja hän itse pitää itseään "yhtenä onnellisimmista sen
ajan ikäneidoista".

Syyskuussa 1843 lähti Saara neiti Ruotsiin.

Fredrika Runeberg sanoo ennenmainitussa kertomuksessaan, että kun Saara
Wacklin kävi vanhaksi ja viimein oli ansainnut jonkunlaisen omaisuuden,
"hänen holhoojansa hyväntahtoisesti salli hänen elää, millä
paikkakunnalla hän itse tahtoi, ankaralla työllä hankkimillaan
rahoilla; ja se oli hyvä ja enemmän kuin mihin vanhalla naisihmisellä
on oikeutta". Kuten tunnettua eivät naimattomat naiset siihen aikaan
koskaan päässeet itse hallitsemaan omaisuuttaan. Keino päästä tästä
surkeasta ja luonnottomasta holhouksesta oli heille kyllä tarjona
pyytämällä hallitukselta erikoisvapautta. C. Appelgrénin tiedonannon
mukaan halveksi Saara Wacklin tätä keinoa ja oli koko elämänsä ajan
hoihouksenalainen, koska hänen ylpeytensä ei sallinut hänen alentua
sellaiseen nöyryytykseen, minkä muka tuollainen erikoisvapausanomus toi
mukanaan.

II.

Saara Wacklin oli varmasti jo lapsena ja aikaisessa nuoruudessaan
saanut vaikutusta ja herätystä Ruotsista. Sillä kotikaupunki oli
vanhastaan vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa, ja juuri Tukholmaan
varakkaat nuoret ouluttaret lähetettiin hankkimaan itselleen
hienostunutta kasvatuslaitoksessa saatavaa sivistystä sekä
seurustelutottumusta ja tapoja. Saaran jälkeenjääneiden paperien
joukossa on olemassa kertomuksen luonnos – ehkäpä alkujaan aiottu
hänen "Muistelmiinsa", – jossa kirjailijatar kuvaa, miten nuori tyttö,
kaupungin rikkaan porvarin lapsi, lähetettiin täysihoitoon Tukholmaan.

    Hyvässä kasvatuskoulussa oli hän pari vuotta oppimassa selvällä
    ymmärryksellään sen ajan ominaisia taitoja käsitöissä: kulta- ja
    silkkiompelua, reikäompelua, kutomista, hienojen pitsien nypläystä,
    ripsujentekoa, vahatöitä, sametti- ja merkkiliinain tekemistä,
    kulta- ja hopeapäärmäystä y.m. Oppipa hän myös soittamaan klaveeria
    ja laulamaan...

Myöhemmällä iällään kävi Saara, kuten jo on mainittu, monta kertaa
Ruotsissa ja sen pääkaupungissa. Muutamalta tällaiselta matkalta on
säilynyt kirje rouva Lotta v. Julinille, syntyään Jägerskiöld,
kirjoitettu elok. 20 p:nä 1841. Siinä kirjailijatar muutamilla riveillä
esittää tunnelmiaan tuosta läntisestä naapurimaasta. Hän kirjoittaa:

    "Matkustaminen on elämää", sanotaan. Jumalan ihanan maailman
    näkeminen on ollut minulle suurinta nautintoa maan päällä. Siten
    nytkin Ruotsin matkallani menin itse paratiisin läpi (joka on
    varmaankin ollut Motalan lähellä); niin kauniita olivat nuo
    muistojen koristamat seudut siellä, kun me ruusuntuoksuisen
    elokuun yön kuutamossa niitä ennätimme katsella höyrylaivan
    iloisen matkustajaseuran rattoisuudessa laivan vitkaan
    kanavan sulkuja kulkiessa. Kanavan suuren rakentajamestarin
    yksinkertaisella haudalla me myös kävimme. Samoin Motalan
    kaikissa konepajoissa, joissa olin aivan kotiutunut, koska ne
    olivat Fiskarsin kaltaisia, vaikkapa suurempia. Matkallamme oli
    hauskaa ... vanha Äitini on terve ja iloinen ja hän jaksaa vielä
    82-vuotiaana tanssia menuettinsa (vaikka hiukan vapisevana eikä
    niin suorana kuin ennen, ruumis jo taipuu kotiaan kohti, mutta
    sielu on iloinen ja tyytyväinen...) ja laulaa kana-akan laulua
    kaikille sitä kuulla haluaville, väliin laulaa eukko psalmeja ja
    lukee uskonnollisia kirjoja, kutoo sukkaa y.m.

Olihan aivan luonnollista, että Saara Wacklin päättäessään jättää
kotimaansa ja etsiä uutta asuinpaikkaa valikoi Ruotsin, jonne sekä
hänen veljensä että iäkäs äitinsä aikaisemmin olivat muuttaneet.
Tukholmassa asui sinä aikana, jolloin hän sinne päätti asettua,
muutamia muita sukulaisia ja ystäviä, niiden joukossa hänen
pikkuorpanansa Klaran seurakunnan apulainen, kirjailija Gustaf Henrik
Mellin sisarensa kanssa. Mellin-sisarusten äiti, jonka nimi oli Sara
Margareta Wacklin, oli Saara Liisan isän serkku. – Vieraaksi ja
yksinäiseksi ei hänen siis uudessa ympäristössään tarvinnut itseään
tuntea, vaan joka tapauksessa näkyy sentään hänessä yksinäisyyden tunne
esiintyvän päättäen muutamasta kirjekortista, mikä lienee hänen
ensimmäisiltä Ruotsiin asettumisen ajoiltaan:

    Tiedätkö, Selma kulta, etten tänne tuloni jälkeen ole vielä
    kertaakaan sydämeni pohjasta nauranut, vaikka hyvin täällä viihdyn
    ja on minulla tarjona paljon henkisiä nautintoja, joita minulla ei
    olisi Suomessa, ja minusta tuntuu elämäni täällä kuin vapautuneen
    hengen, joka varmasti oleskelee mieluimmin siellä, missä se
    kärsimysten puhdistamana on saavuttanut nauttimansa rauhan, mutta
    ei ole vielä kotonaan sille osotetussa oudossa piirissä, niin
    rauhalliseksi, niin levolliseksi ja niin tyytyväiseksi tunnen
    kaikkeen itseni sieluni syvyydessä – kuitenkin kaipaan kotia,
    jota ei minulla elämässäni ole milloinkaan ollut – –. En voi
    kuitenkaan koskaan olla Jumalalle kyllin kiitollinen menneestä ja
    nykyisestä olostani. Jaloimmat, parhaat ihmiset ovat kaikkialla
    hyvyydellä kohdelleet minua muukalaisenakin. Täällä ovat minulle
    Mellinit (he kaksi ovat kuin yksi sielu!) rakkaimmat, ja useat
    osoittavat minulle ansaitsematonta hyvyyttä, kunhan vain voin
    oikein täällä kotiutua, unohtaa kärsimäni vääryydet, muistaa vain
    hyviltä ihmisiltä saamani hyvän. Jos en vain ole kevytmielinen,
    niin täytyy minun pitää itseäni yhtenä onnellisimmista ikäneidoista
    maan päällä.

Kodin, jota hän ei sano itsellään koskaan olleen, mutta jota hän oli
ikävöinyt, voi hän nyt lopultakin perustaa itselleen Ruotsissa.
Uskomattomalla työteliäisyydellään hän oli hankkinut itselleen pienen
omaisuuden, jolla sai ostetuksi syksyllä 1844 talon Tukholman vanhassa
osassa, "kaupungissa siltain välillä"; se oli n:o 12 Kauppiaankadulla.

Tänne perusti hän elämänsä loppupäiviksi tuon niin palavasti
ikävöimänsä oman kodin.

Kesällä 1912 kävi tohtori P. Nordmann Tukholman matkallaan mainitussa
Kauppiaankadun 12:ssa. Se oli, kirjoittaa hän,[10] "vanha (likainen)
kivitalo, leveydeltään pari syltä, käsittäen vaatekaupustelijan puodin,
yläpuolella neljä kerrosta, kussakin 4 huonetta ja keittiö." V. 1845
muutti talonomistajatar itse ylimpään kerrokseen, missä hän voi
kuvitella olevansa "niin lähellä taivasta kuin mahdollista." Merta hän
myös rakasti ja olisi suonut meren uuteen kotiinsa näkyvän. Mutta kun
hän ei saanut tätä toivetta toteutumaan, sanotaan hänen maalauttaneen
makuuhuoneensa seinät sinisellä ja valkoisella kuvaamaan taivasta ja
merta sekä vaahtopäisiä aaltoja. Aamusella herätessään "kuvitteli hän
olevansa juuri oikeissa oloissaan." Hänen asumissaan huoneissa ei
kuitenkaan enää ollut näkyvissä mitään jälkiä seinämaalauksista.

Voipi hyvin kuvitella, miten iloisena ja toivorikkaana Saara Wacklin
otti käytäntöön uuden kotinsa ja kuinka syvästi tyytyväinen hän oli
saadessaan asua oman katon alla, hän, joka piti itseään maailmassa aina
"turvattomana muuttolintuna". Hänen elämänsä uudessa maassa ja uudessa
kodissa ei kuitenkaan mitenkään ollut hänelle pelkkää lepoa ja rauhaa
hyvin suoritetun työn jälkeen opettajattarena. Päinvastoin hänen
tarmokas luonteensa vaati nyt uutta alotetta, ja hän ryhtyi
uudenlaiseen työhön. Ja tämä itse valitsemansa tehtävä hänet lumosi,
kun hän nyt suuntasi kaikki voimansa kirjansa Satanen Muistelmia
Pohjanmaalta kirjoittamiseen.

Milloin hän suunnitteli tämän teoksensa, on tuntematonta. Mutta
on helposti ymmärrettävissä, että hän joustavaluonteisena,
mielikuvitukseltaan vilkkaana ja kyvykkäänä kertojana tunsi viehätystä
tällaiseen työskentelyyn, ja ehkä häntä kannusti vielä lisäksi toivomus
siten voittaa jonkun verran sitä "kunniaa ja mainetta", jota Fredrika
Runeberg sanoo hänen varhaisista nuoruusvuosistaan asti "niin usein
haaveilleen." Muutaman nimimerkki A. K:n Hemmet och Samhället
lehdessä antaman tiedon mukaan oli hän jo paljon ennen Ruotsiin
muuttamistaan alkanut kirjoittaa kirjaansa Satanen Muistelmia,
koska hän usein yöllä, vapaana kun oli muusta työstä, kirjoitteli
muistelmiaan. Ja saattaahan olla mahdollista, että hän muuttaessaan vei
mukanaan jo aikaisemmin tehtyjä muistiinpanojaan.

Jotkut tiedot hänen jälkeenjääneissä papereissaan vakuuttavat hänen
Tukholmassa väsymättömällä uutteruudella ja mitä eloisimmalla
harrastuksella jakamattomasti omistautuneen kirjailijatyöhönsä. Niissä
hän on työpäivästään antanut hienon ja hyvin elämänhaluisen pikku
kuvan, työpäivästään täynnä luomisen riemua; niin tunsi vain ikävöityyn
työalaan päässyt. Hän kirjoittaa huhtik. 12 p:nä 1844:

    Hyvin vähän vaihdellen työskentelin täällä joka päivä. Klo 5
    aamulla aloin kirjoitella, juoden kahvini korpun kera klo 7 siinä
    samalla paikalla. Jatkoin kirjoittamista klo 9:ään, jolloin lähdin
    heinätorille saamaan jotain päivälliseksi, palasin mukanani tuoden
    valmiiksi hakattua lihaa puodista Brunkebergin luota klo 10,
    työskentelin taas klo 1:een, jolloin ryhdyin keittiössä
    valmistamaan ja paistamaan lihapalleroitani, keittämään itselleni
    vähän puuroa mannasuurimoista, söin sitten vähäisen päivälliseni,
    lueskelin sanomalehdet ja lepäsin vuoteellani klo 3:een, jolloin
    taas nousin kirjoittelemaan. Klo 7 otin hattuni ja päällysvaatteeni
    ynnä käsilaukkuni mennäkseni punaisille aitoille päin, astuin
    soutuveneeseen, nousin (lukitsemattomalle) laiturille, menin
    suoraan eteläiseen teurastushuoneeseen ja viheriälle polulle,
    missä varustauduin kaikella lihakeittoa varten seuraavan päivän
    sunnuntaipäivälliseksi, kalakaupasta ostin 12 killingillä
    lipeäkalaa ja palasin ostoksineni samaa tietä kuin olin tullutkin.
    Kiiruusti ryypättyäni kupin teetä korpun kera aloin taas klo 8
    kirjoitustyöni. Klo 9 keitin hiukan lipeäkalaa, join maitolasin ja
    tein työtä klo 10:een, jolloin menin vuoteeseen, missä luin 1:een,
    jolloin sammutin valon, kiitin Jumalaa hupaisasta elämästäni ja
    nukahdin makeaan uneen. Kotosalla ovat aina olleet mielipaikkani
    keittiönliesi ja kirjoituspöytä, ulkosalla kirkko ja teatteri,
    nuorten huveista karkelo ja leikit sekä kotona että vieraisilla.

Pienen silmäyksen kirjailijattaren kotiin ja elämään siellä tarjoavat
myös jotkut nuoret maalaajattaren Edla Janssonin kirjoittamat kirjeet.
Hän oli kauppiaantytär Helsingistä ja myöhemmin avioliitossa
ruotsalaisen maalarin N. J. Blommérin kanssa. Opintoaikanaan
Tukholmassa asui Edla Jansson jonkun aikaa Saara Wacklinin luona,
kunnes koti hajosi sen omistajan kuollessa. Kirjeessä sisarelleen nuori
täysihoitolainen kertoo jouluk. 26 p:nä 1845 joulunvietosta ja
mainitsee antaneensa "tädilleen joululahjaksi Runebergin teokset, ja
uskon niiden olleen tervetulleet!" Hän kirjoittaa heidän viettävän
"tyyntä ja hiljaista elämää enimmäkseen kotona; emme me ole olleet
katsomassa mitään näytelmääkään pitkään aikaan – seuraa olisi meillä
kyllin, jos sitä haluaisimme. Viihdymme hyvin kotona, olemme
vuokranneet soittokoneen itsellemme joulun hauskuudeksi." Ja
kirjeenkirjoittaja arvostellessaan ihmisten toimia ja käytöstä
purkautuu seuraavaan huomautukseen: "Täti sanoo, että hän haluaisi
juurruttaa minuun enemmän ylpeyttä, sillä hänen mielestään on se
elämässä tarpeen." – Tämä arvostelu olikin Saaran elämänkokemuksen
mukainen.

V. 1844 oli kaksi ensi osaa teoksesta _Satanen Muistelmia

Pohjanmaalta_ valmiina ja ilmestyivät kirjakauppias K. R. Looströmin
kustantamina Tukholmassa. Kolmas osa julkaistiin seuraavana vuonna.

Kirjailijattaren muutamasta kirjekonseptista pastori Mellinille näkyy,
että hän kirjaansa julkaistessaan saattoi luottaa tämän apuun, ja
luonnollisesti oli hänelle aivan tärkeää saada apua ja neuvoja niin
älykkäältä ja etevältä kirjailijalta kuin Melliniltä. Mikä osa tällä
oli lopullisessa julkaisussa, on kuitenkin nyt tuntematonta.
Kirjekonseptissa on m.m seuraavat sanat:

    ... ja toivon Serkun hyväntahtoisesti lupauksensa mukaan pyyhkivän
    pois kaiken tarpeettoman.

    Jos joku kysyisi, onko kaikki sanasta sanaan totta, niin voisinhan
    silloin lopettaa kirjani suomalaisen talonpojan vastauksella, jota
    nuhdeltiin siitä, ettei hän ollut puhunut totta:

    "Puhutkos sinä itte koko päivän totta, hyvä herra?" Sillä kyllä
    saatan erehtyä monessa kohdassa vastoin tahtoani.

Kirjansa alkusanoissa puolustautuukin tekijä tulevien lukijainsa
mahdollista väärinymmärrystä vastaan lujasti vedotessaan kirjailijan
oikeuteen "nähdä ja ymmärtää omalla tavallaan" sekä vaatii "itseään
arvosteltavaksi oman luontonsa eikä lukijan luonnon mukaan." Ennen
kirjan painamista lähetettiin tilauslistoja, jotta kustantaja sai
varmuuden riittävästä menekistä. Kirjan alkuun painettu luettelo
tilaajista on hyvin mielenkiintoinen osoittaessaan noin 600 kappaletta
tilatun etukäteen, pääasiassa Suomeen, mutta huomattavassa määrässä
Ruotsiinkin. Ja niiden nimet, jotka siten olivat osoittaneet huomiota
yritykselle, eivät tarjoa vähemmän mielenkiintoa; niiden joukossa
tavataan J. L. Runeberg, Z. Topelius, J. W. Snellman, F. M. Franzén,
Fredrika Bremer sekä useita muita tunnettuja, joskin vähemmän kuuluisia
nimiä. Kustantajan kirjailijattaren kanssa tekemän sopimuksen mukaan
painettiin teosta 1000 kappaletta ja tekijäpalkkio oli 1000
pankkoriksiä. Sopimuksessa oli kuitenkin ankara määräys, että jos
vuoden 1845 lopussa, jona vuonna kolmas osa oli ilmestynyt, oli vielä
joitakin kappaleita myymättä, kirjailijatar sitoutuu lunastamaan ne
kustantajalta oman hinnan mukaan. Teoksen hinta oli 3 pankkoriksiä
kolmelta osalta.

Kirjalla oli ilmestyttyään varma menestys. Useimmat kirjailijattaren
ystävistä ja tutuista eivät kyllä olleet odottaneet paljoa hänen
kirjallisesta kyvystään, vaan pikemminkin pitäneet yritystä kirjoitella
ja julkaista teos hänen tunnetun erikoisuutensa ilmauksena – ja joka
tapauksessahan oli naisen kynäntuotteeseen suhtauduttava epäillen.
Kotikaupungissa Oulussa herätti luonnollisesti Satanen Muistelmia
Pohjanmaalta harvinaisen suurta huomiota, mutta ei missään
suhteessa pelkästään tyytyväisyyttä ja hyväksymistä. Kirjassa kuvatut
henkilöthän eivät aina esiintyneet edullisimmassa valossa,
kirjailijattaren leikki ja iva paljastelivat myös heikkoja ja
naurettavia puolia, ja kuvausten aiheet voitiin helposti nuuskia
pikkuyhteiskunnasta, missä tyystin tunnettiin yksityisten perheolot.
Oli sentähden aivan selvää, että kirja ilmestyessään muutamilla
tahoilla sai aikaan ankaraa närkästystä ja osakseen terävää parjausta.
Sille väännettiin nimeksi Satanen Valheita Pohjanmaalta ja
todistettiin, etteivät kaikki erikoispiirteet olleet sopusoinnussa
tunnettujen tapausten kanssa. Ei auttanut, että kirjailijatar teoksensa
Alkusanoissa oli puolustautunut lukijainsa vaatimuksia vastaan,
esittäen millainen "kirjan pitää olla", sillä suuttumuksella oli
juurensa syvässä vastenmielisyydessä tai paremmin sanoen siinä
kauhussa, minkä sinä aikana sai aikaan julkinen maininta; asioita
arvosteltiin silloin toiselta näkökulmalta kuin nykyaikana, jolloin
yleisö huvikseen näkee aivan vähäpätöisiä yksityisiä asioita
sanomalehdissä mainittavan.

Sanomalehtien arvostelu oli, kun sillä taholla asia huomattiin, yleensä
myötämielinen. Helsingfors Tidningar lehdessä oli jouluk. 11
p:nä 1844 kirjasta laaja tiedonanto, mikä, päättäen kirjoittajan
Pohjanmaan luonnon ja kansan tuntemuksesta, arvatenkin oli lehden
toimittajan Sakari Topeliuksen kynästä. Kirjoittaja huomauttaa aluksi,
miten "Pohjanmaa, jolle kai vastaisuudessa tullaan omistamaan joitakin
mielenkiintoisia sivuja Suomen kansan historiassa, on vielä nykyään
erilainen kuin muu Suomi monien erikoisuuksiensa kautta." Ja
seliteltyään näitä erikoisuuksia sekä luonnossa että kansanluonteessa,
hän antaa kirjalle sen täyden arvon kirjoittaessaan:

    Nämä jyrkät erikoisuudet, jotka kuvastuvat jossain määrin myös
    rahvaan yläpuolella olevassa sivistyneistössä, eivät voi hävitä
    jättämättä monta omalaatuista piirrettä kansan- ja perhe-elämään,
    samoin kuin ne ovat synnyttäneet omalaatuisia tapauksia maan
    aikakirjoihin. Jälkimmäisten esittäminen on vastaisten
    kirjoittajien tehtävänä, mutta edellisistä, yhteiskunnan eri
    piireistä otettujen huomattavien pikku piirteiden yhteisenä
    kuvauksena, on tämä kirjailijattaren Satanen Muistelmia
    Pohjanmaalta kokeena meidän ajatuksemme mukaan onnistunut.

Arvostelija katsoo edelleen kirjailijattaren, joka vain "kuvauksen
luotettavaisuutta" pitää velvollisuutenaan, esittäneen kuvia, jotka

    ovat värityksensä pirteydessä miellyttäviä ja tyylinsä puolesta
    osoittavat kykyä, mikä tuo muistiin Mellinin syystä suositut
    "ruotsalaiset novellit"... Naisen käden huomaa helposti
    tavallisesti seikkaperäisessä erikoiskuvauksessa, varsinkin
    pukuasioissa.

    Erityisesti tahtoisimme lukea kirjailijattarelle ansioksi, että hän
    on käyttänyt lempeitä ja valoisia värejä, että hän on sallinut
    valon langeta varjojenkin vii. Vain täten on hän voinut välttää
    persoonallisen häväistyksen kareja, jotka ovat vaarallisia
    kuvattaessa oman ajan ihmisten yksityisiä oloja, etenkin kun
    useimmat nimet ovat tuodut julki tai ovat helposti tunnettavissa.
    Kun niin voi tehdä, ovat nämä nimet takeena kertomuksien
    todenperäisyydestä ja lisäävät niiden mielenkiintoa. Suomessa
    arkaillaan liiaksi oman nimen samoin kuin tekojenkin julkisuuteen
    tuloa, ja meidän mielestämme on tekijä menetellyt oikein pannessaan
    esille nimet, kuitenkin siinä kohden epäjohdonmukaisesti, ettei
    hän ole omaa nimeään kirjan nimilehdelle sallinut täydellisesti
    painaa.[11]

Loppuarvosteluksi jää, että "Neiti Wacklinin ensimmäinen kirjallinen
koe on onnistunut paremmin kuin on voitu odottaa", ja samalla
huomauttaa arvostelija, että kirjailijattaren nimi on ennen tunnettu
"muutamista vain ystävättärien näkemistä käsinkirjoitetuista
tuotteista."

Kirjan osaksi tullut tunnustus varmasti korvasi sen paheksumisen, joka
eräällä taholla kirjailijattaren vanhassa kotikaupungissa heräsi. Pari
säilynyttä kirjettä, toinen J. L. Runebergiltä ja toinen Fredrika
Bremeriltä, oli hänelle epäilemättä erittäin suureksi iloksi.
Runebergin kirje kuuluu:[12]

    Hyvä neiti Wacklin!

    Olen juuri tinkinyt itselleni tilaa sisareni kirjeessä lausuakseni
    Teille sydämellisen kiitokseni "Satasen Muistelmia Pohjanmaalta"
    minulle antamasta ilosta. Nuo hauskat, teeskentelemättömät
    kertomukset täynnä luontoa ja tosielämää, ovat minua suuresti
    miellyttäneet, ne varsinkin, joita kirjoittaessanne pieni
    irvihammas näkyy piilleen kirjailijattaren kynän takana. Irvingistä
    olen aina erityisesti pitänyt ja minä huomaan ehdottomasti
    eräänlaista sukulaisuutta Teidän ja hänen kesken. Toivon vain
    Teille erittäin hyvää muistia voidaksenne johtaa mieleenne
    mahdollisimman lukuisasti tapauksia, sillä taitoa niiden
    kertomiseen ei Teiltä puutu, ja minä onnittelen teitä, että
    löysitte alan, millä Teidän kykynne liikkuu yhtä keveästi ja
    onnistuneesti kuin rakastettava emäntä kodissaan, kun hän oikein
    vartavasten on aikonut tuottaa iloa vierailleen.

                                    Teidän altis palvelijanne
                                    Johan Ludvig Runeberg.

Fredrika Bremer kirjoittaa:[13]

    Paras Neiti Wacklin!

    En voi hillitä haluani sydämeni pohjasta kiittää kotimaani naista
    siitä suuresta ilosta, minkä minulle on tuottanut ja vieläkin
    tuottaa hänen teoksensa "Satanen Muistelmia Pohjanmaalta."
    Niiden luonnollinen todenperäisyys, oivallinen sekä vaatimaton että
    leikillinen esitystapa, itse kuvaamisessa ilmenevä alkuperäisyys,
    kaikki tämä tekee ne huvittaviksi ja virkistäviksi lukea sanan
    parhaassa merkityksessä. Vastoin tahtoaankin täytyy hymyillä ja
    vastoin tahtoakin kostuvat usein silmät lukiessa noita väliin
    naurettavia, väliin syvästi liikuttavia kohtauksia. Ne ovat arvokas
    lisä ruotsinkieliseen kirjallisuuteen eivätkä ne saata jäädä
    lukuisaa ja kiitollista lukijakuntaa vaille. Jos Neiti Wacklin ei
    vielä ole päättänyt lopullisesti sopimusta kustantajansa kanssa,
    niin tehköön sen ensi tilassa. Hänen kunniansa ja hänen
    harrastuksensa pitää yhtä paljon yhtyä saamaan sen edulliseksi
    kirjailijattarelle. Sillä jos tämä hänen kirjansa ei tule yleisesti
    luetuksi ja suosituksi sekä ilmesty useampana kuin yhtenä
    painoksena, niin minun nimeni ei ole

                                    Fredrika Bremer
                  Vilpittömällä kiitollisuudella ja kunnioituksella.

    Arsta, Marrask. 5:nä –44.

Siitä, millä tunteilla Muistelmain kirjoittaja otti vastaan
tämän kirjeen, saa käsityksen kahdesta hänen vastauskirjeensä
katkelmasta, mitkä löytyvät hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa.

Näin hän kirjoittaa:[13]

    Kallis, hyvä Neiti Bremer!

    Ainoastaan kerran elämässäni olen ollut niin riemun tunteiden
    vallassa kuin lukiessani Neiti B:n kirjettä. Nyt saa koko
    sanomalehdistö tuomita vähäisen yritykseni kuvata ympäristöni
    elämää, kun Neiti Bremer niin hyväntahtoisesti vioista piittaamatta
    sen hyväksyy; kaikki muu on minusta yhdentekevää, sillä
    tietämättään nuori Neiti Bremer ohjasi vanhaa lasta miettimään
    omaakin kohtaloaan. Neiti Bremerin kirjoissa esitetyssä
    yksinäisessä ihmisessä tunsin niin usein itseni, teostanne
    lukiessani silmäni kyyneltyivät, mutta samalla opin
    kärsivällisyyttä ja uskallusta turvattomien Isään –
    kuumin kyynelin siunasin minä silloin tuntematonta
    hyväntekijätärtäni. – – –

Toisessa kirjeensä katkelmassa alleviivaa kirjailijatar vielä
huomattavammin sitä, miten suuresti rohkaiseva Fredrika Bremerin
hyväksyminen on ollut hänelle hänen työssään:

    Mitäpä nyt olisin huolissani siitä, mitä sanomalehtikirjoittajat
    y.m. sanovat, kun Neiti B., ihanteeni kaikessa jalossa maan päällä,
    hyväksyy pienet kokeeni alalla, jolle ilman vähintäkään valmistusta
    tai ennen saamaani opetusta nyt äkkiä vanhoilla päivilläni olen
    rohjennut yrittää, mutta jolloin kokemuksista rikas elämän taival
    on melkein taakse jäänyt – rohkeus kasvaa, päämaali on lähellä.

Voi ainoastaan valittaa, että Saara Wacklinin niin suurella
menestyksellä aloittama kirjailijaura tuli liian lyhyeksi ja että ne
uusien teoksien suunnitelmat, joita hänellä varmasti oli, eivät
toteutuneet, koska tuoni äkkiä katkaisi hänen elämänsä langan. Kohta
Muistelmainsa kolmannen osan ilmestyttyä oli kirjailijatar
vilustunut, siitä kehittyi keuhkokuume, joka hänen elämänsä lopetti
tammik. 28 p:nä 1846. Kirkonkirjassa mainitaan kuitenkin sappitauti
kuoleman syyksi.[14] Hänen terveytensä lienee jo aikaisemmin ollut
pilalla, sillä Edla Jansson mainitsee maalisk. 5 p:nä 1846 sisarelleen
kirjoittamassaan kirjeessä kuolemantapauksen johdosta, että Saara
Wacklin jo vuotta ennen oli "useita kertoja saanut halvauksen", ja
lisää: "onni onnettomuudessa oli, ettei se sattunut minun ollessani
yksin hänen kanssaan." Nuori taiteilija oli asuessaan Saara Wacklinin
luona ehtinyt maalata kirjailijattaresta muotokuvan, joka esitti häntä
keinutuolissa istumassa. Kuva on nykyisin Suomen Taideyhdistyksen
hallussa.

Helsingfors Tidningar kirjoitti hänen kuolemansa johdosta
helmik. 11 p:nä 1846 seuraavasti:

    Ruotsin sanomalehdet samoin kuin yksityiset tiedot ilmoittavat
    maalaisemme Neiti Saara Liisa Wacklinin, teoksen "Satanen
    Muistelmia Pohjanmaalta" tekijän, kuolleen Tukholmassa
    tammik. 28 p:nä. Luotettavalta taholta olemme saaneet tietää
    Neiti Wacklinin kuollessaan jättäneen jälkeensä novellin ja
    omatekoisen elämäkerran painettavaksi kuolemansa jälkeen.
    Kuinka pitkälle kirjailijatar oli päässyt aikaisemmin
    odotetun "Satanen Muistelmia Etelä-Suomesta" teoksensa
    kirjoittamisessa, on meille tuntematonta. Sen huomion johdosta,
    minkä ensinmainitut "Muistelmat" onnistuivat saamaan osakseen,
    on hänen kuolemansa epäilemättä ruotsinkieliselle kirjallisuudelle
    huomattava tapahtuma samoin kuin Neiti W:n persoona muutenkin oli
    mielenkiintoinen.

Mitään muuta omatekoista elämäkertaa kuin ennen mainitut lyhyet
muistiinpanot ei kuitenkaan ole löytynyt kirjailijattaren kuoleman
jälkeen eikä mitään novellin käsikirjoitusta. Mutta kahdeksan vuoden
kuluttua hänen kuolemastaan oli Vaasassa ilmestyvässä Ilmarinen
lehdessä 1854 ja 1855 sarja pikku historioita eli kyhäelmiä yhteisellä
nimellä: Pohjalaisia kaskuja, jälkisatoa Saara Wacklinilta.
Niiden toimitustyön sanomalehteä varten lienee tehnyt L. L. Laurén,
joka lehden julkaistuissa vuosikerroissa varusti ne L. nimimerkillä.
Nämä Pohjalaiset kaskut, joiden olemassaolo näyttää olleen
tuntematon niillekin, jotka tähän asti ovat työskennelleet Saara
Wacklinia tutkien, julkaistaan nyt oltuaan kauan piilossa vanhan lehden
palstoilla hänen Satanen Muistelmia Pohjanmaalta kirjansa uuden
painoksen mukana. Niissä ilmenee myös uusi, suuressa määrässä
mielenkiintoinen todistus Saaran pirteästä halusta kirjalliseen työhön,
ja tutustuttavat ne yhä enemmän mieltymystä herättäen hänen aikaisemmin
tunnettujen Muistelmiensa ystäviä hänen erinomaiseen ja
ansiokkaaseen kertojataitoonsa.

Toht. P. Nordmannin antamien tietojen mukaan haudattiin Saara Wacklin
Tukholman Pohjoisen tullin ulkopuolelle. Jälkisäädöksessään hän oli
määrännyt, etteivät hautajaiskulut saisi kohota yli 133 pankkoriksin ja
16 killingin ja että hänen haudalleen pitäisi kohottaa vähäinen kivi,
jossa olisi hänen nimensä ja kuolinvuotensa sekä suomenkielinen
kirjoitus:

    Nyt lepo mulle vaivoista
    On valmis rauhan majoissa.

Hankittiinko tätä hautakiveä milloinkaan, on tuntematonta. Kun yhteiset
haudat tavallisesti aivan pian otetaan uudelleen käytäntöön, ei ole
mitään jälkeä nyt enää voitu löytää hänen viime lepopaikastansa.
Pysyvänä muistona yhdessä hänen teoksensa Satanen Muistelmia
Pohjanmaalta kanssa, kirjailijattaresta hänen synnyinmaassaan on
stipendirahasto: Wacklinin rahasto Helsingin yliopistossa. Pienestä
omaisuudestaan näet, minkä hän uutteran elämänsä aikana sai
säästetyksi, hän lahjoitti jälkisäädöksessään 1,000 pankkoriksiä
stipendirahastoksi, jonka vuotuinen korko on jaettava taitavalle ja
hyväkäytöksiselle, varattomalle pohjoispohjalaisen osakunnan
ylioppilaalle. Tammik. 1 p:nä 1919 oli stipendirahastossa
6,355 mk. 65 p.

Eihän ole paljon tietoa jälkimaailmalla Satanen Muistelmia
Pohjanmaalta nimisen kirjan tekijättärestä. Sitä vähää kirjoittaessani,
minkä tutkimus hänen henkilöstään on koonnut, johtuu muistiini Snoilskyn
ihana runo Taiteilijan jälkimaailma. Sydämen pohjasta ihastuneena
manalle menneen taiteilijattaren tauluihin kysyy siinä runoilija
uteliaana: "Miten hän eli ja kuoli?" Mutta saa sitten vastauksen näissä
syvissä sanoissa:

    Iloa sekä tuskaa
    jo kuolleen älä tutkaa!

    Sä jälkimailman lapsi,
    kas tässä parhaimpani,
    se syvin, mitä ko'in
    mä täällä matkallani!

    Tuntevas soisit minut
    syvästi, sydämitse...
    Eloni on ja muiston,
    mit' kanssain tunsit itse.

III.

Kun lukija vielä nykypäivinäkin ihastuu Saara Wacklinin kertomuksiin
Satanen Muistelmia Pohjanmaalta ja vilkkaalla mielenkiinnolla
seuraa hänen kuvaamiaan tapahtumia ja ihmiskohtaloita, niin se riippuu
osittain niiden aiheesta. Nykyajalla on ymmärtävämpi ja laajanäköisempi
katse kuin menneellä siihen nähden, mitä itsessään vähänkin merkilliset
menneiden päivien tapaukset voivat ilmaista silloisista tavoista,
ajatussuunnasta, tottumuksista ja oloista, jotka rientävä aika on
muuttanut tai ehkä hävittänyt. On opittu huomaamaan, miten
vähäpätöisistäkin tapauksista tai aivan arkipäiväisistä ihmisistä
säilynyt muisto saattaa auttaa meitä ymmärtämään yhteiskunnallista
kehitystä seikoista, joista se riippui, sekä voi siten auttaa meitä
monipuolisemmin käsittämään omaa aikaamme ja lopullisesti omaa
persoonallisuuttammekin.

Jos tarkastamme sitä ainesta, josta Saara Wacklin on kutonut
Muistelmiensa kirjavan kankaan, paremminkin kirkas- ja
täysinäisvärisen kuin hienosti punnitun ja tunnelmakylläisen, niin
ryhmittyy sisällys osaksi kirjailijattaren omiin elämyksiin ja hänelle
tuttuihin ihmisiin, osaksi sellaisiin tapahtumiin ja henkilöihin, mitkä
kansan muisti on säilyttänyt pikkukaupungin elämän ja ahtaiden olojen
puitteissa. Pohjanmaan pieni kaupunki omalaatuisine elämänmenoineen ja
omalaatuisine ihmisineen on etupäässä koko ajan näyttämönä, jolla hänen
Muistelmissaan kuvatut tapaukset ja henkilöt esiintyvät. Ottamalla
huomioon sen tarkkuuden, millä kirjailijatar on tahtonut palauttaa
lukijan sieluun kotikaupunkinsa niinhyvin ulkonaisen näön ja aseman kuin
sen asukkaiden elämäntavat, ajatussuunnat ja tottumukset, voisi häntä
kutsua meidän päiviemme kotiseutututkijain edelläkävijäksi. Hän aloittaa
Muistelmainsa rivit opastamalla lukijan vanhaan Ouluun 1700-luvun
lopulla ja 1800-luvun alkupuolella, jolloin tämä lähinnä silloista
pääkaupunkiamme Turkua oli merkittävin maan kaupungeista, josta seikasta
se sai kiittää kukoistavaa kauppaliikettään ja merenkulkuaan. Sen laivat
kyntivät valtameriä eri suuntiin, sen kauppiaat olivat itse
laivanvarustajia, ja monet heistä olivat matkustelleet laajalti
laivankuljettajina ja hankkineet itselleen sekä maailmantuntemusta että
varoja. Paikkakuntalaisten elämäntapoihin toi tämä vilkas yhteys
vieraiden maiden ja kansojen kanssa luonnollisesti eloa ja vaihtelua, ja
varmasti oli se omiansa heissä kehittämään niitä erikoisia ominaisuuksia
ja vähemmän tavallisia luonteen piirteitä, mitkä näkyvät Muistelmissa.
Niin, tuskinpa voi olla näkemättä kirjailijattaren omassa luonteessa,
jossa valppaus vaihtelunhalun ohella yhdessä mielikuvituksen vilkkauden
ja matkustamisinnon kanssa muodostaa niin silmäänpistäviä luonteen
piirteitä, vaikutusta hänen syntymäkaupunkinsa paikallisuusoloistakin.

Ensimmäisessä muistelmassa Oulu viisikymmentä vuotta tätä ennen,
johtaessaan lukijan paikkakunnalle, Saara alkaa kuvauksen tällä
asiallisella tavalla:

    Useimpain näiden "Muistelmain" tapahtumapaikkaa kaunistaa koski,
    mikä hurjassa ihanuudessaan kuohuu monien pensas- ja
    ruohopeitteisten saarelmain välillä, vanhat linnanrauniot saarella
    keskellä jokea, mikä sulkee sen käsivarsiensa väliin, pellot,
    niityt ja metsät sekä viimeksi Pohjanlahti, joka kaupungin
    edustalla muodostaa saariston, minkä karien välillä ulkosatama
    avarana levenee ja keinuttelee leppeillä aalloillaan suuria
    laivoja aarteineen.

Hän osoittaa meille kirkon kaupungin ensimmäisenä rakennustaiteellisena
tuotteena Johannes Messeniuksen hautakivineen ja tuon merkillisen
miehen kuvineen, mikä on kirkon parhaita koristeita. Viepä hän meidät
Pikisaarellekin, jossa on laivaveistämö, mistä joka vuosi lukuisia
laivoja lykätään teloiltaan. Vilkkaasti ja havainnollisesti kuvataan,
miten valmis laiva alussa hitaasti liukuu "kitisevillä kannattimillaan"
ja sitten yhä kasvavalla vauhdilla syöksyy tyyneen veteen.

    Ja tämä siitä kiihtyneenä kuin tahtoisi olla myrskyinen meri,
    syöksähtää raivoten vasten laivaa, niin että vaahtopäiset aallot
    lyövät pitkälle rantoja vastaan. Mutta honkainen kummitus ikäänkuin
    oman arvonsa tuntien käy pian aivan levolliseksi veden raivoisassa
    helmassa; lippu kastettuna kuohahtaviin aaltoihin tervehtii
    katsojia ystävällisesti, ja huutaja julistaa kannelta alukselle
    nimen. Silloin heiluvat tuhannet hatut ilmassa eläköön-huudon
    raikuessa, ja kaikki ympärillä olevat laivat juhlapukuisina
    liehuvin lipuin viittaavat kumppanilleen riemuisasti: tervetuloa!
    Nuo raivoisat aallotkin näyttävät mielensä malttaen pian tyyntyvän
    kunnioittamaan ystävällisesti ja vieraanvaraisesti tätä
    vastatullutta vierasta.

Juhlatilaisuuteen kuuluu kestityskin, jonka isännät kustantavat
työväelle työn lopettajaisiksi. Työmiehet saavat silloin mieltänsä
myöten uida oluessa ja viinassa, sianlihasta keitetyssä hernerokassa
y.m. Kestejä kestää vuorokausi, monelta menee viikkokin, ennenkuin
selviävät humalastaan. – Idyllinä kaupunkilaisten elämässä on
Lyötty, suuri ruohokenttä silloisen Limingan tullin ulkopuolella.
Tänne kevään ensi leivo viekoittelee paikkakunnan kaikki nuoret,
täällä ovat "pallonlyönnissä" koulupojat ja tänne lapset palatessaan
lukukinkereiltä tulevat leikkimään. Vielä on Lyötty ainoa paikka, missä
nuorilla tytöilläkin on paras kesähuvinsa: "Nuori tyttö, joka harvoin
pääsi kodistaan tai äidin näkyvistä, ikävöi kevättä saadakseen olla
leskisillä ikäistensä kanssa Lyötyllä. Joskus sattui että hän sieltä
armaansakin löysi."

Kuvauksiinsa kaupungin asemasta ja sen ympäristöllä olevista
muistettavista paikoista liittää kirjailijatar myös selonteon
asunnoista, niiden sisustuksesta ja huonekaluista, asujanten
tavoista ja käytöksestä, heidän puvuistaan, aterioistaan ja
tervehdyskäynneistään sekä heidän elämänsä merkillisistä ja tärkeistä
tapauksista, kuten häistä, hautajäisistä, seuroista, juhlista j.n.e.
Talonpoikaishäissä hän kuvaa laajasti suuria häitä Limingassa
morsiamenpukijoineen, ruuanlaittajineen, viulunsoittajineen ja
juhlapukuisine häävieraineen odottamassa ulkona kesänvihreällä
pihamaalla, jonne rovasti saapuu ajaen yksinistuttavissa kieseissä ja
lukkari viheriöissä kärryissään. Juhla-asussa olevassa häähuoneessa
ovat vihkijakkarat "valkoisesta lakanasta tehdyn himmelin" alla.
Morsiamen puku esitetään aivan tarkkaan, sulhaspojat ja morsiusneidit
pitävät vaatekatosta nuoren parin yllä ja vanhan tavan mukaan he
vihkimisen jälkeen leikillä ottelevat katoksesta. Pitkän
päivällispöydän yläpäähän asettuvat ylkä ja morsian "niin lähelle
toisiaan etteivät päivänsäteet päässeet tunkeutumaan heidän
välitsensä", pöydän ollessa kukkuroillaan ja melkein vajotessa kaiken
sille ladotun hyvyyden painosta. Vieraat viedään pöytään, sillä ruveta
omasta alotteestaan syömään on kovin sopimatonta. Nuorten johdemiesten
pitää nähdä vaivaa hikeen ja väsymykseen asti, ennenkuin heidän
onnistuu saada ruokasaliin vahvat eukot, jotka ovenpieliin kiinni
takistuvat ja ponnistavat vastaan kaikin voiminsa, niin että vain heitä
väkevämmät jaksavat viedä heidät päivällispöytään. Taistellaan
urhokkaasti leikin ja naurun vallitessa, ja vielä voitettuinakin
asettuvat kohteliaimmat niin etäälle pöydästä kuin mahdollista ja
koettavat salata syömistään.

Seuraavassa kertomuksessa Kummitus haudalla nähdään hääsaatto
matkalla sulhasen kotiin jatkamaan kestailemista. Ensimmäisenä ajaa
morsiamen myötäjäiskuorma rukkeineen, pukuineen, sänkyvaatteineen ja
muine kalleine tavaroineen, sen jäljessä "pelimannit" parhaan taitonsa
mukaan hääsaattoa soitolla hauskuuttaen, sitten pastori unilukkari
rattailla takanaan, morsian rinnallaan puhemies ja sulhanen
morsiamenpukijan kanssa, heidän jäljestään lähin suku ja lopuksi
remuava hääväki. Sitten tanssitaan katkeamatta polskaa häätuvassa, ja
kun on juhannusaatto, lähtevät nuoret illan tullen pellolle ruista
sitomaan erivärisin villalangoin. Jos mustalla langalla sidottu olki
pisimmäksi kasvaa, niin uusi vuosi tuo mukanaan murhetta, mutta jos
viheriällä sidottu, niin saadaan taas häät; punaisella sidottu tietää
iloa, sinisellä toivoa ja keltaisella rukkasia.

Häitä tuskin vähemmän arvokkaat juhlat kansan elämässä ovat hautajaiset.
Muistelmissa saa lukija olla mukana Vanhanaikaisissa
hautajaisissakin 1700-luvun lopulla. Kaupungin arvossapidetty ja
kunnioitettu rovasti on haudattava, ja kuusenhavuilla sirotellulla
kadulla tapaat silloin henkilöitä omalaatuisesti puettuina.
Lyhytliepeisiä mustia nuttuja laskokset olkapäillä, harteilla mustia
silkkiviittoja ulottuen sääriin asti, mustasta silkistä vyö uuman
ympärillä, kupeella nauharuusuke miekan kohdalla, mustat sukat
polvihousuineen ja suurilla hopeasoljilla varustettuine kenkineen,
valkoisia kaulahuiveja, röyhelöitä, rannikkaita, majavannahkaisia
hansikkaita, leveäpalteisia nenäliinoja pistämässä esiin nutun taskusta,
puuteroituja ja käherrettyjä tukkalaitteita kankipalmikkoineen, joiden
päällä on pyöreä hattu. Lukija viedään surutaloon ja hän näkee
"murhehuoneen", mikä on kokonaan valkoisilla liinoilla verhottu; kaikki
valkoisessa: peilit, pöydät ja tuolit sekä valkoiset lakanat ikkunain
edessä. Kaiken tämän valkoisen keskellä istuu mustiin puettu leski
huntuineen, valkoisine esiliinoineen, jossa on viiden korttelin
korkuinen päärme, kolmenkertaisine korvakekauluksineen, niskassa ruusu
ja sileä alaslaskeutuva kaksinkertainen rimsu etupuolella, käsissä n.s.
poignetit ja surureunukset vähän ylempänä. Ja samanlaisissa puvuissa
näet kolme tytärtä liikkumattomina ja iän mukaan rivissä sohvalla
istumassa hienoine valkoisine liinoineen, jotka on poimuteltu pään
ympäri.

Surevien edessä on suuri damastiliinalla peitetty pöytä, jolle on
katettu kestitystä vieraille: lautasia "kukkurapäinä kuin sukuhaudan
kummut mustine ja valkoisine sokerikonvehteineen, sokurileipineen
laajuudessaan teevatien kokoisina ja teekupin suuruisine
piparkakkuineen". Hautauspäivänä ovat vainajan lähimmät sukulaiset ja
ystävät kutsutut illalliselle ja heitä kestitään runsaasti sianlihalla
ja muulla paistilla, vanukkailla ja tortuilla y.m., juomien läikkyessä
täysinäisissä hopeapikareissa ja kannuissa. Seuraavana päivänä ovat
päivälliskutsut hautajaisten valmistajille ja kolmantena tai neljäntenä
päivänä pidetään maahanpaniaiset vaivaisille, joita syötetään ja
juotetaan. Kaikki ruoka on vahvaa, aitoa ja tepsivää.

Omituisiin yleisiin tapoihin kuuluu myös "ruumiskorujen" valmistaminen.
Lapsen kuollessa oli ruumiin koristaminen kummien tehtävä, ja
tyttökummin velvollisuus oli hankkia hankitusvaate eli n.s.
"koristukset". Muistelmassa Ruumiinkorut kerrotaan, miten nuori
tyttö-kummi kokosi ystävänsä kotiinsa pieniin pitoihin. Valvottiin yö
työtä tehden, ja tähän yhteiseen seurusteluun oli myös nuorilla
herroilla – veljillä ja sukulaisilla – jonkinlainen vanha etuoikeus
saapua, mitä ei koskaan jätettykään käyttämättä. "Tässä hauskassa
tilaisuudessa" ei kukaan ajatellut kuolemaa. "Tehtiin työtä,
loruiltiin, nauraen sidottiin hautaseppelettä ja monesti seurasikin
morsiusseppeleen teko pian jäljestäpäin."

Että vanhan opettajattaren Muistelmissa kosketellaan
kotikaupungin kouluoloja, on tietysti aivan luonnollista. Kaksi
kaikkein mielenkiintoisinta kuvausta Täti Tiina ja Kenraali
Carpelan ja koulupojat pohjautuvat kouluelämään. Edelliseen, joka
esittää aivan oivan kuvan naispedagogista vanhaan hyvään aikaan,
lähemmin puututaan toisessa yhteydessä. Jälkimmäinen herättää
mieltymystä johdattamalla mieleen Lucia-juhlan kaupungin
triviaalikoulussa, jolloin koulupojat "puhtaina ja siistissä puvuissa"
nähdään liikkeellä jo kello kolme tai neljä aamulla. "Äitinsä
siunaamina ja kampaamina kiiruhtivat pienokaiset kiiltävin hiuksin
taskussaan pari kuparilanttia taikka palanen juustoa ja leipää, juuri
lämpöiseltä vuoteeltaan nousseina ulos tähtikirkkaaseen talviaamuun."
Kello kuusi loistaa koulu puhdistettuna ja kuusenhavuilla koristeltuna
valmistuen juhlaan: kynttilöitä täynnä olevat puukaaret ovat asetetut
ikkunoihin, katoissa on puukruunuja kynttilöineen, kaikkialle
sytytetään sopiviin paikkoihin valoja, ja näiden satalukuisten kotona
valmistettujen talikynttiläin loistossa hohtaa koulu satulinnan
kaltaisena joulukuun pimeänä aamuna. Kestityksestä huolehtii Skönborgin
muori pukeutuneena tykkimyssyyn, pitkäliepeiseen puseroon ja
korkeakantaisiin kenkiin. Vasuineen, joita peittää lumivalkoinen liina,
hän asettuu eteisen nurkkaan, ja hänen herkulliset voikakkusensa, joita
hän tarjoilee lakkaamatta hokien: "saako olla torttuja, kaksi äyriä
torttu", menevät huimaa vauhtia kaupaksi. Juhlan loistokohtana on
katoliselta ajalta asti periytynyt koululeikki, jonka pojat tanssivat,
heiluttaen tahdissa hienoja vanteita ja laulaen vanhaa latinankielistä
ylistyslaulua: "Ecce novum gaudium".

Kotikaupungin ja sen ympäristön historian merkillisiä tapahtumia on
kirjailijatar yhdistellyt sarjoiksi, jotka kuvaavat elämyksiä
1808-09 vuosien sodan aikana, muistelmia Aleksanteri I:n
matkasta Pohjanmaalla 1819 ja Hajanaisia kuvauksia Oulun
tulipalosta toukok. 23 p:nä 1822. Näissä muistelmissa ei kuvaus
koskettele varsinaisesti historiallisia tapauksia sinänsä, vaan enemmän
tai vähemmän merkitseviä sattumia, mitkä arkielämässä seuraavat suurten
tapahtumain kantapäillä, samoin kuin varjo muodostuu sen aiheuttamain
esineiden mukaan. Sotavuosien muistoja tuo esille esim. nuoren
ruotsalaisen upseerin kuolema Oulun sairaalassa, missä hänen viimeisiä
hetkiään sulostuttaa eräs kaupungin kauneimmista neidoista, jonka
kanssa upseeri oli tanssinut kutsuissa Tukholmassa silloin, kun
neitonen vanhan hyvän tavan mukaan vanhempainsa lähettämänä oli
Ruotsissa täydentämässä kasvatustaan. Sotamuistojen joukossa on
kuvattuna heikkomielinen tyttö, jonka uutteralla huolenpidollaan
onnistuu palauttaa henkiin paleltunut valekuollut nuori soturi
Länsipohjasta, ja suomalainen sotilas, joka itse omalla puukollaan
kylmäverisesti katkaisee oikean kätensä murskautuneet sormet.
Sivistyskuvauksina ovat hauskimpia tuokiokuvat ruotsalaisen rykmentin
poislähdöstä Oulusta ja Venäjän armeijan marssimisesta kaupunkiin.
Kuulet surevien nuorten ouluttarien juhlallisesti tekevän lupauksen
Ruotsin upseerien jäähyväisjuhlasta palattuaan: "en enää milloinkaan
tanssi!" Mutta tuskin kuusi viikkoa myöhemmin näet samat "ihanimman
sotilasmusiikin sävelien kaikuessa kiitämässä poloneesia, anglääsia,
valssia, masurkaa, purppuria ja katrillia urhoollisimpain venäläisten
kenraalien ja upseerien kanssa loistavissa tanssiaisissa, jotka nämä
panivat toimeen lohduttaakseen surevia kaunottaria." Kutsu suuriin
venäläisiin tanssiaisiin nosti kyllä vastenmielisyyden myrskyn koko
yhteiskunnassa, sillä Venäjän upseerit, jotka itse halusivat tanssia,
olivat kutsuneet vain kaupungin naisia, mutta eivät ainoatakaan sen
miespuolista asukasta. Halusta olisi tämä kutsu hylätty, "ell'eivät
savuavat sytyttimet tykkien vieressä torilla olisi mahtavasti
haastaneet tanssiaisten puolesta." Kellon lyödessä 7 seisoivat kutsutut
naiset laamanni Antellin eteisessä kalpeina vavahdellen heidän
miespuolisten suojelijainsa "kokiessa vakavasti lohdullisin sanoin
antaa pelästyksestä puolikuolleille naisille sitä rohkeutta, jota
heillä itsellään ei ollut", kun naisten piti antautua viholliskätten
vietäviksi "sydäntensä rakkaimpine ja kalleimpine tunteineen."

Isät, aviopuolisot, sulhaset ja veljet saattoivat heitä aina
tanssisalin ovelle asti sitten pitääkseen vahtia ulkona koko pitkän
talviyön. Naisten kauhu hävisi kuitenkin hyvin pian, kun heidät perin
kohteliaina ottivat vastaan venäläiset upseerit, joista monet Vanhasta
Suomesta kotoisin ollen puhuivat ruotsia, ja innostuneina kaikesta
uudesta, harvinaisesta ja loistavasta tässä juhlassa unohtivat nuoret
naiset tanssin pyörteissä ja illallispöydän outoja ja harvinaisia
herkkuja nauttiessaan kaiken pelkonsa ja – myöskin ulkona yön
pakkasessa ja pimeässä olevat uskolliset vahtinsa. Suurten tanssiaisten
perästä oli muita juhlallisuuksia, kutsuja ja rekiretkiä, ja
ylimielisinä enempää harkitsematta sallivat nuoret kaunottaret
vilkkaiden ja kohteliaiden venäläisten upseerien koreiden univormujen
sokaista itsensä, kunnes nämäkin upseerit muuttolintujen tavalla
hävisivät paikkakunnalta. Nämä "sotamuistot" saattavat lukijan meidän
päivinämme hakematta vertaamaan äsken sattuneita tapauksia, ja vertailu
ei ole juuri eduksi "vanhalle hyvälle ajalle."

Keisari Aleksanteri I:n Pohjanmaan matkaa kuvaavan yhdentoista
muistelman ryhmässä ihastuttavat meitä eniten pienet tilannekuvat,
jotka muistiinpanon kautta ovat välttäneet haihtumisen ja hukkumisen
matkan suurempiin ja merkillisempiin "historiallisiin" tapauksiin.
Kaikki nämä talteenpannut pikku piirteet selventävät yleistä mielialaa,
rahvaan ajatusten omituisuutta ja kansan käsitystä yksinvaltiaan
persoonasta. Kirjailijatar saa heti aivan oivallisen otteen
aineeseensa, kun hän ensimmäisessä matkamuistossa Valmistuksia
Oulussa tempaa lukijan mukaansa seuraavalla vilkkaalla esityksellä:

    "Keisari tulee! Keisari tulee! Lempeän suuren Aleksanterin saamme
    nähdä täällä!" huusivat perin ihastuksissaan kaikki toisilleen
    Oulussa, niin vanhat kuin nuoretkin. "Keisari tulee!" kaikui kuuron
    eukonkin korvaan, joka pienen lietensä ääressä aivan rauhassa
    kuori lanttuja nahkiaistensa sekaan.

    "Herra Jeesus!" kirkui vanhus lyödessään iloisena ja kummissaan
    yhteen kätensä, niin että pienet lanttupalat kierivät tuhkaan
    pannun viereen. "Herra Jeesus! tuleeko tuo suuri keisari tänne
    minunkin nähtäväkseni?"

Ei kuitenkaan voi kieltää, että muutamiin näistä kuvista,
kirjailijattaren halutessa tulkita maansa miesten ja naisten
alamaisuudentunteita ja löytää ilmaisun heidän nöyryydelleen, heidän
kiitollisuudenosoituksilleen, heidän hämmästykselleen, heidän
ilonkyynelilleen j.n.e., on tullut toisinaan tahtomattakin naurettava
vivahdus ja tarkoittamatonta lapsellisuutta.

Myös jokunen kuningasvierailu Ruotsin vallan ajalta on esitetty
kaupungin elämälle muistettavana tapauksena. Adolf Fredrik ja Kustaa IV
Adolf tuodaan Oulun ilmapiiriin, ja kertomus edellisen vierailusta Iin
pappilassa on antanut kirjailijattarelle aiheen aivan ihastuttavaan
pikku kuvaukseen seitsemännentoista sataluvun tyyliin: Ruustinna
ymmällä.

Hajanaisia kuvauksia Oulun tulipalosta sarjan neljätoista
muistelmaa sisältävät kyllä joitakin kovin mitättömiä kuvauksia, mutta
toisten sivistyshistoriallinen arvo ei ole niinkään pieni noiden
tavallisten kauhua herättävien tulipalojen kuvauksina, mitkä vuosien
kuluessa ovat pikkukaupunkejamme hävittäen kohdanneet, koska ne ovat
olleet ja edelleen ovat enimmäkseen rakennetut puusta. Mutta
Helluntain jumalanpalveluksessa, joka kuvaa, kuinka tuon suuren
hävityksen jälkeisenä päivänä jumalanpalvelus oli pidettävä paljaan
taivaan alla kaupungin vielä savuavien raunioiden ääressä, kohoaa
sisällys jonkunlaiseen suurtyyliseen taituruuteen.

Muistelmain herttaisinta ja arvokkainta luettavaa ovat
kirjailijattaren muistiinpanot suurimpain runoilijaimme ja muutamien
muiden etevien miestemme lapsuudesta. Franzén ja Runeberg esitetään
lukijalle vallattomina poikina, ja edellisen vierellä nähdään myös
hänen ihanan, nuoren äitinsä suloiset piirteet. Gustaf Henrik Mellin ja
hänen sodan raiskaama lapsuudenkotinsa Revonlahdella esitetään; lisäksi
varjokuvina mitä pikaisimmin vilahtavat näkyviin Maximilian Myhrberg ja
Gustav Montgomery y.m.

Ainekset, joista Saara Wacklin on muovaillut Muistelmansa,
ovat näin ollen vaihtelevia ja eri aloilta otettuja. Mutta tämä
luonnollisesti ei yksin ole jaksanut lumota hänen lukijoitaan sukupolvi
sukupolvelta ja pelastaa hänen kuvauksiaan unhoon joutumasta.
Pysyttämään niitä vuosikymmenien läpi luettavina tarvittiin lisäksi
kirjailijattaren suuri sivistyneisyys, minkä paras ominaisuus on
vallitseva luonnollisuus niitä vaikutelmia pantaessa paperille,
joita kirkas ja terävä havaintokyky on saanut ilmiöistä ja ihmisistä.
Sekä Runeberg että Fredrika Bremer sanoivat olleensa liikutettuja
noista "etsimättömistä kuvauksista", täynnä "luontoa ja todellisuutta",
ja he ylistävät "sekä korutonta että leikillistä esityskykyä."
Kertomiskyvyn ja taidon vilkkaudellaan ja havainnollisuudellaan temmata
mukaansa kuulijat ovat Saara Wacklinin oppilaatkin maininneet tuon
tarmokkaan opettajattaren huomattavana ominaisuutena. Hänen
Muistelmissaan tämä kyky toisinaan aivan erinomaisella tavalla
pääsee oikeuksiinsa samalla kuin esitys kuvastaa luonteen reippautta,
oivallista huumoria ja sitä toimintatarmoa, mistä hänen oma elämänsä on
todistuksena osoittaessaan hänen köyhyyden ja yhteiskunnan
ennakkoluulot voittaneena voineen murtaa itselleen tien elämässä ja
jättää vaelluksestaan muiston vielä vastaisille ajoillekin.

Kuvauksissaan on Saara Wacklin jyrkkä realisti eikä niissä ole
sanottavasti sijaa haaveilulle ja salaperäisyydelle. Hänen
elämänfilosofiansa on yksinkertaista ja sekoittamatonta ja yleensä on
hän vapaa kaikenmoisesta kuvitellusta. Kertomuksessa Kosto
puhutaan "siitä kostamisoikeudesta, joka käy läpi elämän", ja
muistelmassa Ainoat vaunut sanotaan: "Niin näyttää riemun määrä
tässä maailmassa useimmiten olevan tasan jaettu, vaikka eri
näkökohdilta arvosteltu." Realismi hänen esitystavassaan osoittautuu
myös siinä, että väliin keskustelussa, kuvattaessa suomea puhuvaa
rahvasta, käytetään suomenkieltä. Jotain samanlaista kokeiltiin
myöhemmin ruotsalaisen naturalismin aikana 1880-luvulla, jolloin esim.
Anne-Charlotte Edgrén muutamassa romaanissaan panee norjalaisen
sankarinsa puhumaan norjankieltä. Saara Wacklinin suomen käytöllä on
myös juurensa hänen rahvaanrakkaudessaan. Hänen itsensä sanotaan
puhuneen suomea mielellään ja hyvin, ja hänen Muistelmissaan
esiintyy aina lämmin harrastus herääviä pyrkimyksiä kohtaan kohottaa
Suomen kansa ja tehdä sen kieli sivistyskieleksi. Tämä innostus on sitä
uuden luomisajan ihastusta, jota esiintyi täällä laajoissa piireissä
Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin aikana. Hänen kiihkonsa esiintyä
"sivistymättömien suomalaisparkain" puolustajana ilmenee tosin väliin
hyvin naiivisti ja lapsekkaasti, kuten kertomuksessa Suomalaiset
Tukholmassa tai viimeisessä muistelmassa, joka oli luultavasti
tarkoitettu jonkunlaiseksi muistelmaksi M. A. Castrénin ja Elias
Lönnrotin kunniaksi, mutta itse asiassa on vain heikko kuvaus ja hänen
onnistumattomimpia kertomuksiaan.

Saara Wacklinin todellisuustaju on johtanut hänet tutunomaiseen
suhteeseen luonnon kanssa, jota hän rakastaa. Luonnonkuvauksissaan ei
hän ole tunnelmaihminen, jota kuljettelee mukanaan vaihtelevien
mielialojen aaltoilu, vaan luonnonystävä, joka huomioita tehden
saavuttaa läheisen suhteen näkemäänsä ja kuvattavaansa. Ja ehkä hänessä
samalla piilee toisinaan opettajan pyrkimys tehdä näkemänsä
havainnolliseksi ja opettaa. Todistuksena hänen hartaasta
luonnontutkimishalustaan on kertomus Julinin luonnontieteelliset
kokoelmat, ja tyypilliseksi hänen luonnon kuvaamisestaan jää alku
muistelmaan Kenraali Carpelan ja nimismiehen kirje. Tämä alku
kuuluu:

    Sadoittain sudenkorentoja ennustaen runsasta lohensaalista nähtiin
    leikitellen lentelevän hopeanhohtavin siivin juhannusauringon
    helteisessä säteilyssä. Vivahdellen taivaan sineä ja kevään
    ihaninta vihreää väikkyivät nämä vapaan luonnon asukkaat
    avaruudessa kepeämpinä, hennompina ja kainostelemattomassa
    olemuksessaan miellyttävämpinä ja hienompina kuin sievimmät,
    kauneimmat ja piukimmin kureliivillä puristetut nuoret neitoset
    franseesissa. Törmäpääskynen lenteli kiireesti ja levottomasti
    etsien ruokaa odotteleville poikasillensa, jotka piipotellen suut
    selällään ottivat vastaan ne kevytmielisesti liipottelevat
    hyönteiset, mitkä niiden huolekkaat vanhemmat olivat kaapanneet ja
    vuorotellen niille kantoivat. Miten nuo hyönteiset syötiin, se jäi
    kuitenkin näkemättä maallikkojen katseilta, koska törmäpääskyset
    tekevät pesänsä monen kyynärän syvyisiin koloihin, joita he
    kaivavat Pokkitörmän kovaan ja jyrkkään hiekka-äyrääseen. Kärpäset,
    jotka olivat tavallista äkäisemmät ja nenäkkäämmät, joutuivat
    rangaistukseksi nälkäisten pääskynpoikasten kitaan. Tämä kaikki
    ennusti ikävöityä, tulossa olevaa sadetta.

Kirjailijattaren luonnontunne yhdessä hänen todellisuustajunsa kanssa
onkin toisinaan onnistunut saamaan luonnosta todellisia koristeita
yleensä koruttomaan esitystapaansa. Kuinka samalla kertaa pirteä ja
miellyttävä onkaan Tanssiaisten tuloksessa kuvaus noista
"arkajalkaisista kaunottarista", jotka loistavien tanssiaisten
jälkeisenä päivänä kokoontuvat yhteen tarkastamaan ja vertaamaan
vaikutelmiaan.

    Alussa lörpöttelivät he kaikki samalla kertaa kaikesta siitä
    ihanasta, mitä he siellä olivat nähneet ja kuulleet, ja heidän
    äänensä oli kottaraisparven kimeän visertelyn kaltaista sen
    koettaessa voittaa puron kohinan.

Voimakkaimmat luonnonvaikutelmat, ne, jotka ovat jättäneet syvimmät
jäljet Saara Wacklinin Muistelmiin, on niihin antanut hänen
syntymäkaupunkinsa mahtava joki valtavine, ryöppyilevine koskineen.
Virta kiemurtelee monessa kuvauksessa, toisissa pelättävänä, villinä
luonnonvoimana, toisissa oululaisen lapsuudesta saakka uskottuna
ystävänä, mikä kantaa sylissään kokonaisen maailman mielikuvia,
vaikutelmia ja elämyksiä. Joki on suuri velho, joka voi roiskauttaa
jotain ihmeellistä kiillettä arkipäiväisiin asioihin. Ja se voi myös
antaa jonkun kansansatujen seikkailuista kuvastua tapahtumia
kerrottaissa. Kummallinen mäenlasku on yhtä ihmeellinen kuin
joku sadunkertojan mielikuvituksen loihtima seikkailu. Se kertoo
vanhasta merimiehestä, joka raskaasti kuormitetulla kelkallaan laskee
joen jyrkkää rinnettä, mutta joka yhä kiihtyvän vauhdin vuoksi ei
jaksakaan ohjata kelkkaansa, vaan suin päin syöksyy jäällä olevaan
avantoon; hänestä tulee aito satusankari, joka ei menetä henkeään sillä
retkellä, vaan tuokion kuluttua kohoaa ilmielävänä taas ylös ihmisten
ilmoille. Rannalta jäälle häntä pelastamaan rientäneet ihmiset ovat jo
luopuneet turhasta yrityksestään, kun he äkkiä kuulevat huutoa ja
näkevät ihmisen pään pistävän esiin toisesta avannosta melkoisen matkan
päässä siitä, mihin mies putosi. Vesi joessa oli kovasta pakkasesta
niin alentunut, että jään alle oli muodostunut kuin holvi jään ja
jäljellä olevan veden väliin. Siellä jään alla ei ollut aivan
pimeäkään, joten pelkäämättömän merimiehen selkä koukussa paljon vaivaa
nähden onnistui ponnistella eteenpäin, kunnes saapui toiselle
avannolle, mistä hätään joutuneet pelastajat vetivät hänet ylös.
Kelkkansakin arvokkaine kuormineen onnistui hän siten saamaan jälleen
kuivalle. – Onhan tämä seikkailu, joka ei ainakaan kuulu tavallisiin.

Kirjailijattaren todellisuustaju esiintyy parhaiten ihmiskuvauksissa.
Suunnaten varman ja terävän huomion mallina olevan omituisuuksiin kuvaa
hän henkilönsä ripein, määrätyin piirtein ja hänen ymmärtämystään
osoittaa usein sukkela, hyväntahtoinen huumori, mikä sallii kuvatun
naurettavain puolten ja pikku heikkouksien esiintyä lukijan
hauskuudeksi. Voipa myös tapahtua, että kirjailijatar ryhtyy terävämpään
aseeseen, satiiriin, jonka hän suuntaa pikkukaupungin erikoiseläjän
omituisuuksiin ja luonteenvikoihin, mutta harvoin yhtä onnistuneesti,
koska hän näin kurittaessaan toisinaan liian kouraantuntuvasti esiintyy
opettajattarena, joka karttapuikko kädessä lähimmäisiään varoittaakseen
haluaa näyttää paljastamansa ja ruoskimansa luonteenvirheen turmiollisen
ja hävittävän vaikutuksen. Nykyajan lukijan ei ole ensinkään vaikeata
suorituksessa huomata sekä puutteet että mauttomuudet. Kun kirjailijatar
esim. Rekiretkessä haluaa kuvata nuoren neidon kauneutta ja suloja,
puhuu hän miestoverin "länsituulenkeveästä seuraajattaresta"; voipa myös
tapahtua, että tuo armas kuvataan "hennon viiniköynnöksen" kaltaiseksi,
ja että hän varustetaan "lumivalkoisella otsalla" tai kaulalla ja
olkapäillä, jotka ovat "kuin alabasteri". Mutta joskin nykyajan lukija
saattaa hymähtää yhdelle ja toiselle hänen esitystavassaan, niin täytyy
samalla muistaa, miten paljon tyyli ja kielen käyttö on kehittynyt
niiden monien vuosikymmenien aikana, jotka ovat kuluneet Muistelmain
kirjoittamisesta, ja tässä suhteessa antaa Saara Wacklinin jäädä oman
aikansa lapseksi. Niissä Muistelmissa, joissa huumori saa olla
pohjasävynä, on hän ehdottomasti luonut muutamia oivallisia henkilöitä,
reimoja, iloisia, elämänhaluisia, väliin myös miellyttäviä ja suloisia,
ja nämä herättävät meissä suurempaa mieltymystä niiden sekä ulkomuodossa
että elämänkäsityksessä ilmenevässä aitoudessa ja alkuperäisyydessä,
joka kultaisen väritunnun lailla, minkä aika joskus levittää vanhoille
tauluille, antaa niille jäljittelemättömän asun ja omaperäisen
kauneuden.

Kuinka hupaisena ja elämänhaluisena esiintyykään vanha rouva
kertomuksessa Iäkäs isoäiti, "oikea kunnon eukko", joka aina
kursailematta puhui suunsa puhtaaksi, "vaikka hän niiasi syvään ja
usein, kun katsoi kohteliaisuuden niin vaativan." Ja kohtaus, jossa
vanha isoäiti kuvataan, on sisällisen naurettavaisuutensa tähden niin
hauska ja alkuperäinen, että se yhä syvemmälle syövyttää kuvan lukijan
muistiin. Iäkäs isoäiti saa muutamana kauniina kesäiltana vieraakseen
kaksi Raahen rouvaa, jotka otetaan vastaan parhaalla tavalla ja joille
hän vanhan tavan mukaan järjestää yösijan sänkykamariinsa, missä hänen
oma viheriä uudinsänkynsä on. Taloushuolet kuitenkin karkoittavat unen
hänen silmistään, ja koska hänellä on tapa puhua ääneen ajatuksensa,
nousee hän yöllä istumaan ja – vahvistettuaan itseään parilla
nuuska-annoksella – pitää seuraavan yksinpuhelun:

    "Mitä minulla on heille huomenna päivälliseksi? Tulevat niin
    odottamatta, etten ehtinyt teurastaa taikka valmistautua millään
    tavalla ottamaan vieraita vastaan! Nuo ajattelemattomat! He kyllä
    tietävät, ettei täällä ole mitään teurastajaa eikä kalakauppaa
    paremmin kuin heilläkään siellä kotona."

Toinen vieraista myös valvoen keskeyttää hänet levottomana: "Kallis
sisko, älä näe vaivaa meidän vuoksemme!" Mutta hänelle vastataan aivan
tiukasti: "Oh, ole vaiti ja nuku yöllä, kuuletko, niin tekevät ihmiset!
Äläkä makaa kuuntelemassa emännän taloushuolia, ja sillä hyvä ja –
hyvää yötä!"

Seuraavana aamuna vierasten herätessä on kaikki järjestettynä heidän
kestitsemisekseen mitä parhaiten. Jo ennen auringon nousua on heidän
vieraanvarainen emäntänsä teurastuttanut, leivottanut ja paistattanut.
Ja sellainen aamiainen on pöydällä, jollaisia vain voitiin tarjota
"vanhaan hyvään aikaan." Siitä kirjailijatar kertoo asiantuntemuksella.
– Tätä muistelmaa lukiessasi tulet ajatelleeksi joitakin vanhojen
alankomaalaisten maalarien tauluja – joitakin Jan Steenin tai
Brauwerin sisäkuvia – lystillisiä ja hullunkurisia aihevalinnassa ja
kaikkine tarkoin suoritettuine yksityiskohtineen, mikä kuuluu ruokaan
ja juomaan ja arkielämän nautintoihin.

Toinen hupaisa ja vielä miellyttävämpi talonemännän kuva menneiltä
päiviltä on Ruustinna ymmällä, pieni tapain kuva Adolf Fredrikin
vierailusta Iin pappilassa muistona kuninkaan matkasta Pohjanmaalla.
Jännityksissään ja hikisenä seisoo eteisen portailla ruustinna Idman
kirkkaassa päivänpaahteessa toinen käsi silmiä varjostaen ja toisessa
vesikarahvi, valmiina ottamaan vieraakseen maan isää. Hän tarvitsisi
apua, mutta hänen miehensä on lähtenyt kuningasta vastaan ja kaikki
talonväki on myös juossut kylälle odottamaan ylhäistä vierasta. Komea
rouva on parhaassa juhlapuvussaan. Pusero ja hame on mustaa
mohäärikangasta, kaulassa pitsireunuksinen, tiheä ja hieno batistinen
kaulahuivi sievissä poimuissa, brabantilaisilla pitseillä reunustetut
irtohihat, tykkimyssy valkeata mohäärikangasta, leveistä nauhoista
solmittu ruusuke niskassa ja korvissa jalokiviset korvakorut, kaulassa
helminauha, jonka aitohelmet olivat kotiseudulta löydetyt, ja jaloissa
kiiltävät kengät, joissa oli korkeat korot ja suuret hopeasoljet. Olet
näkevinäsi suoraan Bellmanin tai Anna Maria Lenngrenin maailmasta
saapuneen olennon, ja kertomuksen rattoisan veitikkamainen juoni antaa
vielä lisäksi tuntea tuulahduksen rococo-ajan keveästä ja
leikittelevästä sulosta.

Kelpo ruustinna joutuu väärinkäsityksen uhriksi. Hänen seisoessaan ja
katsellessaan jotakuta avukseen, karauttaa komea ratsumies pihalle
ilmoittaen kuninkaan kohta saapuvan. Perin levottomana mahdollisista
puutteellisuuksista järjestelyissään kuninkaan vierailua varten pyytää
hän ratsastajalta neuvoja ja ohjeita, ja tuo ystävällinen mies seuraa
häntä iloisena ja kohteliaana ruokasaliin ratkaisemaan, onko pöytä
oikein katettu, kyökkiin maistamaan keittoja, leipomatupaan
tarkastamaan paisteja ja kinkkuja sekä lopuksi aina kellariin asti
tutkimaan olutta, jonka on määrä tulla kuninkaan ruokapöytään.
Ruustinna on ihastuksissaan saatuaan niin oivallisen ja
asianymmärtäväisen neuvojan, mutta saatamme ymmärtää hänen
hämmästyksensä ja kauhunsa, kun hän kaiken lopuksi saa selville, että
tuo hyväntahtoinen neuvoja onkin – itse kuningas. Hän pyörtyy – sinä
aikana olivat alamaisen tunteet voimakkaat – mutta selkkaus päättyy
joka tapauksessa parhaiten: – vieraanvarainen ruustinna saa
kultarasian kuninkaallisena lahjana.

Toinen menneeltä ajalta oivallisesti piirretty henkilö, joka säilyy
jälkimaailmalle, esiintyy kertomuksessa Täti Tiina. On arveltu
Saara Wacklinin ensimmäisen opettajattaren olleen kuvatun henkilön
mallina, ja voi niin ollakin, mutta lukija voi tuskin olla sen lisäksi
johtamatta mieleensä piirteitä kirjailijattaren omasta luonteesta, kun
esim. sanotaan Täti Tiinasta, että hän oli "uskossansa horjumaton,
rakasti järjestystä, oli toimelias ja hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa.
Hän oli suoraluonteinen, vilpitön, totuutta harrastava, kiitollinen ja
uskollinen" ja lisäksi "tulinen ja kiivas luonne." Väärentämätön
myötätunto ja sen yhteydessä hieno ja mehukas huumori, johon
kirjailijattaren kynä Täti Tiinaa kuvatessaan on kohonnut, on nostanut
kertomuksen korutonta arkipäiväisyyttä korkeammalle tasolle. Se ei jää
meille vain kuvaksi pikkukoulun iäkkäästä opettajattaresta, joka
viivottimen avulla oli saanut oppilaansa "sujuvasti lukemaan sisältä ja
kirjoittamaan pyöreän kaunista käsialaa" ja joka oli "päntännyt
viivottimen avulla heidän kalloonsa tiedon ensi alkeet." Vanha
opettajatar kohoaa meille mallikuvaksi noista elämässä syrjään
jääneistä, jälkimaailman enimmäkseen unohtamista kasvattajattarista,
joiden uskollinen työ itse asiassa on ollut merkitsevä tekijä
sivistyksellemme. Täti Tiina esiintyy myös vakaumuksellisena ja
innokkaana naisasianajajana – aikana, jona tämä nimitys todella ei
vielä ollut tullut käytäntöön. – Ehkä oli Saara Wacklin
opettajattarensa vaikutuksesta, kauan jo ennen kuin useimmat hänen
aikalaisistaan aavistivat sellaisia kysymyksiä olemassa olevankaan,
ensiksi alkanut ajatella oloja, mitkä vastaisuudessa avaisivat tien
naisille yhteiskuntatyöhön.

Toisia pikkukaupungin erikoisihmisiä kuvatessaan, kuten esim. perin
viisasta pormestari Timbomia ja hänen vallanhimoista aviopuolisoaan, on
hän käyttänyt karkeampaa leikkiä. Tuon arvon pariskunnan narrimaisuus
ilmenee pääasiallisesti niiden kohtausten huvittavaisuudessa, joihin he
ovat joutuneet. Kun Kustaa IV Adolfin vieraillessa kyytihevoset
riisutaan kuninkaan vaunujen edestä ja kaupungin maistraatti ja
porvarit käyvät aisoihin, näet pormestarin "aivan pää pyörällä ja
hurjana ilosta tästä kunniasta milloin vetävän siloista kuin väkevimmän
ajurin hevosen, milloin karahuttavan eteenpäin täyttä ravia ja huutavan
täyttä kurkkua – hurraa, hurraa!" Hän on punakka ja hiestynyt "kuin
tuomiopasuunaa puhaltava enkeli", ja vihdoin hän lihavuuttaan
läähättäen ja virkainnosta höyryten kellahtaa vaunujen alle lokaan. Ja
hänen pormestarinnansa, joka rajoittamattomalla vallalla ja arvolla
hallitsee miestänsä, taloansa ja kotiansa, saadaan Oulun tulipalossa
viedyksi pois liekkien uhkaamasta talostaan vain niin väkevin käsin,
ettei hän uskalla vastustaa, ja kun hänet lopultakin on saatu turvaan,
palaavat hänen ajatuksensa kovin levottomina "villasukkiin,
kauravelliin ja rohtopulloihin, jotka olivat jääneet lukitsematta
kotiin."

Useimmiten on kirjailijatar lyhyissä kertomuksissaan asettanut henkilöt
johonkin kohtaukseen, joka kouraantuntuvasti sallii yhden tai toisen
heidän luonteensa hallitsevista piirteistä päästä esiin. Parhaiten on
hänen onnistunut saada heidät elävöitetyksi leikillisyyden valossa
esittäessään jonkun tarmokkaan ja alkuperäisen persoonallisuuden, joka
pikkukaupungin ahtaissa oloissa joutuu ristiriitaan vakiintuneiden
tapojen ja tottumusten kanssa, mutta joka sisäisellä tahdonvoimallaan
hallitsee kohtauksen ja siten pääsee voittajaksi lukijan hymyillessä
noille pikkumaisille oloille ja noille vähäpätöisille ihmiskohtaloille
arkipäivisine suruineen tai iloineen, toiveineen tai epätoivoineen,
joita voi katsoa kuteiksi siinä kummallisessa kankaassa, jota sanotaan
ihmisonneksi tai -onnettomuudeksi. Ja lukijakin tulee siihen
lopulliseen päätökseen, että suoritus koitui niin menestykselliseksi
kirjailijattarelle, koska hän itse tarmokkaana ja alkuperäisenä
persoonallisuutena on ollut sotajalalla monia ennakkoluulojen aitaamia
yhteiskuntaoloja vastaan.

Parissa pitemmässä kertomuksessaan on hän yrittänyt kuvata
sisempää ihmistä, mutta hänen esitystaitonsa ei ole riittänyt
tekemään näistä todellisia luonnetutkielmia. Neidon ryöstö
Pohjanmaalla, ainoa miesmuistiin, nimisessä saa se, mikä on
tavatonta itse seikkailussa, korvata mitä puuttuu pintapuolisessa
luonnekuvauksessa, kaihomielisyyden saadessa lemmenjutussa etusijan.
Hovineuvoksessa näyttää kirjailijatar tarkkaan ottaneen talteen
kaiken paikkakunnan muistelmien antaman tiedon tästä harvinaisen
kavalasta ja ilkeästä miehestä, mutta kuvaus jää sittenkin vain
ainehistoksi luonnekuvaan, mikä rakentuu viekkauden ja häijyyden
pohjalle ja jota voidaan verrata Balzacin juonitteleviin ja
pahasisuisiin saitureihin. Ne historialliset henkilöt, joita kuvataan
Muistelmissa, esiintyvät ylipäänsä vain hyvin ylimalkaisin
piirtein, joten lukijan mielenkiintoa herättävät vain ne vaikutelmat ja
mielentilat, mitkä nuo merkkihenkilöt ovat synnyttäneet pikkukaupungin
asukkaissa.

Se vähäinen tuntemus, mikä meillä on Saara Wacklinin persoonallisesta
kehityksestä, vaikeuttaa luonnollisesti niiden edellytysten
esilletuontia, joilla tuo vanha opettajatar siirtyi kirjalliseen työhön,
mutta se on kuitenkin kysymys, jonka hänen Muistelmiensa lukeminen
herättää ja johon vastauksen antaminen olisi mieltäkiinnittävä. Hänen
kuvauksillaan on esitystaidollisessa suhteessa paljon ansioita, ne ovat
– vain kaikkein merkitsevimmän mainitaksemme – huomattavan hyviä
rakenteeltaan, ne ovat kiinteitä ja varmoja viivoiltaan, ja lopullisesti
on pätevä vakuutus niiden sisäisestä arvosta se, että niitä vielä nytkin
luetaan vaihteeksi ja huviksi, samalla kuin suurin osa siitä
kaunokirjallisuudesta, mikä ilmestyi samoihin aikoihin kuin
Muistelmat, on joutunut unhoon tai saa lukematta pölyttyä
kirjahyllyllä.

Pelkäämättä suuresti erehtyväni voinen tuoda julki sen arvelun, että
Saara Wacklinin opinnoilla Ranskassa on ollut ratkaiseva vaikutus
hänen kirjailemiseensa ja että ne paljon ovat auttaneet häntä
kehittämään muoto- ja tyylitajuaan. Missä määrin hän oli tutustunut
ranskankieliseen kirjallisuuteen työrikkaana opintovuotenaan
Pariisissa, ei tiedetä, mutta katsoen siihen, miten tärkeinä
ranskalaiset pitävät kansalliskirjallisuutensa opintoja, voidaan pitää
varmana, että hän saadakseen opettajatarkursseilta todistuksen on
perehtynyt useihin ranskalaisiin klassikkoihin, ja että tällä
opiskelulla myöhemmin myös on ollut merkityksensä hänen omalle
kirjailijatoiminnalleen sekä kielen käyttöön että suunnitteluun nähden.
Kuinka hyvä rakenteeltaan onkaan esim. kertomus Kenraali Carpelan ja
nimismiehen kirje. Se voisi tarjota aiheen pieneen huvinäytelmään
hauskoine juonineen ja kaikkine niine selkkauksineen, mitkä saavat
toimivat henkilöt liikkeelle.

Kuvaukset antavat aivan vähän aihetta arveluun, että kirjailijatar
Muistelmia kirjoittaessaan olisi käyttänyt joitakin määrättyjä
esikuvia aikansa ruotsalaisesta kirjallisuudesta. On huomautettu
erityisestä sukulaisuudesta niiden ja August Blanchen kertomusten
välillä, mutta yhdenkaltaisuus kohdistuu pääasiallisesti vain siihen,
että Saara Wacklin samoinkuin Blanche on kuvaillut kotikaupunkinsa
elämyksiä ja vaikutelmia sekä muistoja. Fredrika Bremeriltä saamistaan
syvistä vaikutteista hän on itse puhunut aikaisemmin mainitussa
kirjeluonnoksessa, ja sitä vahvistaa myös pari muuta muistiinpanoa,
jotka on löydetty hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukosta. Hän
kirjoittaa m.m.:

    Olen häntä puhutellut, olen hänet nähnyt! Ja kun hänen
    kyyneleisistä silmistään opin tuntemaan jalon sydämen tunteet,
    silloin minä vasta näin ja tunsin oikein kaiken, mitä olin Fredr.
    Bremeriltä lukenut.

    ... Rouva Carlén kirjoittaa lapsenomaisen vilkkaasti ja
    miellyttävästi. Fr. Bremer herättää sielussa ja sydämessä tunteen
    uskontoon ja kaikkeen hyvään ja ylentää sen yli maailman huolien,
    hän jalostaa. Luettuani rouva C:n mestariteoksen Sukukartano jää
    mieleeni pikkumaisia erikoiskohtia ja jaaritteluja, luettuani Fr.
    Bremerin Perhe H:n tunnen jalostuneeni, tulleeni paremmaksi,
    kärsivällisemmäksi, tyytyväisemmäksi y.m. Mahtanee olla useimpien
    lukijain mielikuvitus ja käsityskyky nykyisin vähemmän kirkas kuin
    ennen, koska nuo pikkumaiset yksityiskohdat huvittavat enemmän
    kuin voimakkaat tunnelmakuvaukset...

Fredrika Bremeriltä saamiaan, oman ilmoituksensa mukaan hyviä opetuksia
on Saara Wacklinissa epäilemättä lämmin, elämänhaluinen ja
persoonallinen maailmankatsomus, joka ilmenee hänen Muistelmainsa
lehdillä kuvausten jollakin tavalla koskettaessa naisten
yhteiskunnallista asemaa taikka siitä johtuneita oloja. Varmaankin
Fredrika Bremerin esikuvan mukaan hän joutui selvittämään itselleen
näiden suurten ja uusien yhteiskunnallisten kysymysten sisällystä ja
kirjallisesti niistä lausumaan ajatuksensa, sillä hänen omat
elämänkokemuksensahan olivat hänelle kyllin opettaneet, miten vaikeata
on köyhän ja yksinäisen naisen murtaa itselleen tie elämässä. Siitä on
todistuksena myös seuraava merkintä hänen jälkeenjääneiden paperiensa
joukossa:

    Kaikkitietävä, tutkimaton luoja, miksi panit minun sieluuni tämän
    valon ja tiedon lakkaamattoman janon ja ikävän, minkätähden hiipi
    ajatukseni hurmautuneena arkielämän matalasta lörpöttelystä
    korkeampia tarkoitusperiä kohti, tutkien etsimään elämää ja
    tunnetta sinun kauniissa maailmassasi, jota valaisevat sinun
    kaikkivaltasi aurinkoina nuo ikuiset tähdet, joiden säteet
    levittävät valoa ja mykkinä selittävät kaikkivaltasi ihmeitä –
    kylmien ihmisten kieltäessä minulta tämän lohdutuksen, moittiessa
    naisen ylöspäin pyrkivää henkeä, jonka sinä itse asetit
    tomumajaani...

On itsestään selvää, että kirjailijatar sai vaikutteita ystävältään ja
sukulaiseltaan G. H. Melliniltä, josta tuli hänen kirjallinen
neuvonantajansa, vaikkakaan ei enää voida osoittaa, missä määrin
Mellin on ollut avustamassa hänen Muistelmiaan painoasuun
toimitettaessa. On tarpeetonta etsiäkään hänen kirjastaan suoranaisten
esikuvien jälkiä kotimaan kirjailijoiden joukosta. Kun Satanen
Muistelmia Pohjanmaalta kirjoitettiin, oli Topeliuksen suuri
vaikutus novellin kirjoittajana tuskin vielä ehtinyt päästä valtaan, ja
Fredrika Runeberg, joka kyllä sanomalehdissä ja kalentereissa oli jo
julkaissut muutamia pienemmistä kertomuksistaan, kokosi julkaistavaksi
Kuvauksensa ja Unelmansa paljon myöhemmin, samoinkuin hänen
historialliset romaaninsa ilmestyivät myöhemmin.

Luonnollisesti täytyy Saara Wacklinissa edellyttää lukeneisuutta ja
oman aikansa ruotsalaisen ja suomalaisen kirjallisuuden tuntemusta,
sillä varsinkin Tukholmaan muutettuaan oli hän saanut jo tilaisuutta
tyydyttää lukuhaluaan. Mutta kirjallisessa työssään ei häntä kuitenkaan
voida sanoa kenenkään mukailijaksi. Sellaisina kuin hänen kuvauksensa
ovat vaatimattomassa, mutta ei suinkaan sen vuoksi vähemmin
tyylikkäässä ja itsenäisessä sommittelussaan, ovat ne sekä luonteen
että lahjakkuuden ilmauksia, jotka huolimatta siitä rajoituksesta,
minkä estävät ulkonaiset elämänolot saivat aikaan, jaksoivat avata
itselleen oman tiensä ja tuottaa sellaista, mikä on muistamisen ja
tallettamisen arvoista. Saara Wacklinin kuvaukset muistuttavat
villeistä kukista koottua kimppua, jossa itsessään halpa ja
vähäpätöinen yrtti pääsee vaikuttamaan kauniin kokonaisuuden osana, kun
se niityn ja haan tuoreella tuoksulla tuo viestin suuresta luonnosta,
mistä se itse on pieni osa. Satasen Muistelmia Pohjanmaalta
ansaitsee todella vihdoinkin saada vallatuksi itselleen sen paikan
kirjallisuudessamme, joka sille kuuluu.

SATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA

Kirjoittanut

S. E. W--N

ENSIMMÄINEN OSA

ESIPUHE ensimmäiseen painokseen.

Tämän Satasen Muistelmia Pohjanmaalta kirjoittaja aavistaa
kyllä jo edeltäpäin, että erilaiset lukijat tulevat arvostelemaan sitä
eri lailla. On tavallista, että lukija ensin päättää, mitä hän vaatii
kirjalta, ja jos se ei sovellu tähän edeltäpäin muodostettuun
ajatukseen, kirja muitta mutkitta jätetään lukematta. Ei tahdota
ymmärtää, mitä ja kuinka sen tekijä on tarkoittanut. Tahdotaan
nähdä omat ajatukset kirjassa eikä tyydytä kirjailijan antamiin, vaikka
tällä onkin oma näkö- ja käsityskantansa sekä vaatimuksensa, että häntä
arvostellaan hänen oman eikä lukijan luonteen mukaan. Tämän kohtalon
saanee osakseen tämäkin Satanen Muistelmiani. Toinen vaatii,
että tekijän olisi pitänyt olla enemmän historiallinen, että hänen
olisi pitänyt esittää topografisia, ehkäpä geologisiakin tietoja
Pohjanmaalta. Toinen kai valittaa, ettei hän ole antanut kyllin
korkealentoisia ja sisällysrikkaita kuvauksia luonnosta ja elämästä,
vaan vain tällaisia vaatimattomia kuvia, sanan oikeassa merkityksessä
muistelmia näkemistään ja kuulemistaan, joskus kokemistaan omassa
elämässään. Hänelle on kuitenkin ominaista, ettei hän uskottele enemmän
aikaansaaneensa kuin on aikonut. Vain omaksi huvikseen on näet tekijä
antanut muodon muistoilleen ne kirjoittaessaan, ja nähdessään ne joskus
romanttisinakin kertomuksina paperilla hän on arvellut ehkäpä monenkin
hänen rakkailla kotiseuduillaan myös löytävän hauskuutta kylliksi niitä
lukiessaan. Kun nyt hänen vähäpätöinen teoksensa lähtee herrain
taidetuomarien ja yleisön pariin, on hän valmistanut itselleen pienen
huvin, nimittäin huvin nähdä miten kirja otetaan vastaan. Jos sitä
oikeudenmukaisesti arvostellaan naisen vaatimattomana teoksena, on se
hänelle mieleen. Jos käy päinvastoin, on hänen silloin sekin kokemus
merkittävä elämänsä muistelmien joukkoon; mutta hän ei sittenkään voi
myöntää pahoin tehneensä, kun hän on kirjoittanut muistiin ja
julkaissut nämä pienet kuvansa yleisön ennen vähän tuntemasta maasta ja
elämänlaadusta Perä-Pohjolassa.

Tukholmassa, lokakuulla 1844.

                                                  S. E. W–n.

Tilaajat.

Enköping ja Hacksta.

Naukhoff, J. F., Majuri.

Falun.

Harling, C.
Jederholm, E., Kamreeri.

Hamina.

Maconi, E., Esikuntalääkäri.
Åberg, N. W., Kadettikoulunopett.
Blåfield, Kapteeni.
Melart, Luutnantti.
Gallenius, S., Voimistelunopettaja.
Lilius, Fi. maisteri.
Toll, Luutnantti.
Nackström, A., Kauppias.
Claijhils, C., Koulunopettaja.
Hulkovius, Helene Amalie.
Forssberg, G. A., Kaupunginrahastonhoitaja.
Kreander, Nathalia.
Pavelin, H. E., Kirjanpitäjä.
Brun, E. A.
Dykänder, Fred., Tullinhoitaja.

Helsinki.

Mellin, A., Vapaaherra, Salaneuvos.
Ramsay, Aug, Salaneuvos.
Hising, C. G., Todellinen Valtioneuvos.
Forssman, V., Todellinen Valtioneuvos.
Rehbinder, O. R., Hovioikeudenneuvos.
v. Kothen, G., Vapaaherra, Todell. Salaneuvos.
Lohman, Aug., Valtioneuvos.
Aminoff, Kreivitär.
Bergenheim, J., Valtioneuvos.
Hjärne, G.
Trapp, Carl, Pankinjohtaja.
Sackleen, L., Maaherra.
Walleen, Salaneuvos.
Nordenheim, A. J., Maaherra.
Lethin, J. Laamanni.
Teetgren, C., Esittelijäsihteeri.
Prytz, L. C., Protokollasihteeri.
Gripenberg, Achates.
Jägerhorn, L., Valtioneuvos.
Ehrenström, H. (?)
Falck, V., Protokollasihteeri.
Spåre, N. J., Varatuomari.
v. Born, C. F., S:a.
Langenskiöld, F. F., Maisteri.
Etholén, Justus, Kauppaneuvos.
v. Rosenkampff, Vapaaherratar.
v. Kothen, Mathilde.
Klinkowström, W., Kenraaliluutn.
Edelheim, F.
af Brunér, F., Protokollasihteeri.
af Brunér, Edv., Maisteri, Dosentti.
Ramsay, A. E., Kenraalimajuri.
Hjärne, G. A., Vapaaherra, Majuri.
Granbom, F., Asessori.
Ekelund, G. A., Laamanni.
Stjernwall, C. E., Esittelijäsihteeri.
Armfelt, M., Everstiluutn. Kreivi.
Lilliebrun, C., Everstiluutnantti.
Ursin, Professori.
Uhlenius, Yliopiston sihteeri.
Schauman, Tohtori.
Nordenheim, Kanslianeuvos.
Aminoff, Marie, Rouva.
Furuhielm, Kapteeni.
Mellin, Vapaaherratar.
Aminoff, B., Kapteeni.
Stjernwall, K., Alikapteeni.
v. Schantz, C., Aliluutnantti 2 kpl.
Synnerberg, S:a.
Gripenwaldt, Vänrikki.
Sundman, Luutnantti.
Gylling, Sotatuomari.
Åberg, Kääntäjä.
Melart, Vänrikki.
v. Willebrand, Aliluutnantti, Vapaaherra.
Lyra, Kapteeni.
Falck, Everstiluutnantti.
Adam, Vänrikki.
v. Essen, Aliluutnantti.
Appelgren, Rouva.
Julin, W., Neiti.
Borgström, Carolina, Rouva.
Nervander, Laura.
Bergman, G., Pöytäkirjuri.
Taxell, G. W., Kauppias.
Fahlström, A. W., Kirjanpitäjä.
Uschakoff, Alex., S:a.
Kropp, G. S:a.
Kernander, G. F., S:a.
Holmberg, J. M., S:a.
Lindfors, J. H., Kauppias.
Meyer, Kirjanpitäjä.
Aspelin, J. W., Kauppias.
Silfvius, E. J., Kauppias.
Lindroos, J. H., S:a. 2 kpl.
Zetterman, Alikapteeni.
Cavonius, Lääninkamreeri.
Kåhlman, F. E.
Wik, Ohjaaja.
Granstedt, Ohjaaja.
Prysing, Majoitusmestari.
Höijer, H., Tehtailija.
Witting, J., Luutnantti.
Fagerström, G., Tehtailija.
Möller, A., Leipuri.
Sandell, G.
Wickstedt, Marie, Merikapteeninrouva.
Lindh, Joh., Taiteilija.
Holm, C., Leipuri.
Källström, L. J., Maalari.
Schulin, M. A., Leipuri.
Udelius, P. D., S:a.
Sållin, A. R., Vaakamestari.
Lilljefors, A., Kauppias.
Ramstedt, C., Seppämestari.
Westerlund, A. J., Puuseppä.
Ahlberg. J. M., Kauppias.
Granberg, And., S:a.
Öberg, A. F., S:a.
Faederley, A., Pankinjohtaja.
Blidberg, W. S:a.
Florin, Å.
Peron, J.
Ekholm, R.
Sjöman, Th.
Bonsdorff, E. J.
Byman, G.
Alfthan, B. W., Kauppaneuvos.
Edelheim, N. H., Esittelijäsihteeri.
Chydenius, S. M.
Müller, Bernh.
Cajander, E. F.
Lampa, G. S.
Pacius, Aug.
Forsén, S. E., Tilintarkastaja.
Alopaeus, H. G., S:a.
Polviander, J. M., Kanslisti.
Lagus, Anselm, Kopisti.
Rabbe, F., J., Asessori.
Sundman, C., W., Konsuli.
Oldenburg, J., Insinöörimajuri.
Hedenström, L., Tehtailija.
Grahn, C. C., Tehtaansaarnaaja.
Laurents, E. L., Sorvari.
Laurents, K., Kirjansitoja.
Rautell, O., Kelloseppä.
Staudinger, R., Tehtailija.
Palmquist, A. S:a.
Jerngren, E., Ylioppilas.
Sjöberg, E., S:a.
Catani, F., Sokurileipuri.
Silvius, J., Kauppias (Taxellin välityksellä).
Lenz, C. E., Kauppias.
Björkell, J. H., Kirjuri.
Dahl, G. A., Kauppias.
Linström, U. G., Kelloseppä.
Brenner, F., Kapteeni.
Törnquist, A.
Wittfooth, A., Senaatinkanslisti.
v. Numers, Varatuomari.
Holmström, B. G., Lääketieteenkandidaatti.
Björkenheim, Mathilde (Rauma & Vuojoki).
Wasenius &. Kumpp:in Kirjakauppa 12 kpl.
Bockström, Kauppias, 4 kpl.

Hernösand.

Franzén, F. M., Piispa.
Franzén, N.
Kempe, Fanny.

Hämeenlinna.

Starck, J., Eversti ja Ritari.
Helsingius, C. J., Hovineuvos ja Ritari.
Nordensvan, G.
Nordensvan, H., Lääninkamreeri.
Tebenkoff, L., Majurinrouva.
Gylling, Inga, Kapteeninrouva.
Sallmén, E. F., Tilintarkastaja.
Bjugg, G. A., Apteekkari.
Rotkirch, A.

Kokkola.

Lukuseura.
Stening, C. A., Tullinhoitaja.
Tamelander, W. M. L., Apteekkari.
Ström, Sven.
Kuntzell, Kauppaneuvos.

Kristiinankaupunki.

Levonius, Aug., 2 kpl.

Kuopio.

Snellman, Joh. Wilh., Rehtori.
Boije, A., Vapaaherra.
Thilén, G., Sotakamreeri.
Lindfors, B., Tohtorinrouva.
Lindberg, G.
Kellgrén, A., Kauppias.
Wennberg, Å., Apteekkari.
Schmidt, G. M., Sairaalanlääkäri.
Ranstén (?) Kamarineuvos.
Bergstedt, C. G., Varalääninsihteeri.
Forstén, Charlotte, Tuomarinrouva.
Blom, Majuri.
Zitting, Kollega.
Schildt, H.
Savander, C.

Linköping.

Krook, Hovioikeudenneuvoksenrouva.

Loviisa.

Topelius, Zachris.
Grundfelt, Carl.
Holsti, Rud.
Nylander, William.
Alcenius, J. C.
Lithén, G.
Emeleus.
Calamnius, S. V.
Wendelin, L.
Clasen, F. L.
Lagus, Nicolai.
Häggman, I. J.
Sundel, V. A.
Roos, J. W.
Wasastjerna.
Hellström, Fred.
Järnefelt, A.
Roos, Berndt.
Cannelin, A.
Tengström, J. J.
Levonius L. L.
Loviisan Lukuseuran kirjasto.

Mikkeli.

Boije, Otto, Kuvernööri.
Langenskiöld, Kihlakunn. tuomari.
Palmgrén, J. F., S:a.
Savander, A. W., Kauppias.
Schlüter, S. E., Majuri (Mikkelin pitäjä).
Nordquist, A. E., Rovasti.
Forstén, C., Kielenkääntäjä.
Holmberg, J., Kamarineuvos.
Svinhufvud, P. G., Kamreeri.
v. Pfaler, H. J., Rovasti (Kangasniemi).

Norrköping.

Schwerin, F. W.
Sandberg, A., Tehtailija.
Swartling, Rouva.

Oulu.

Lundahl, A., Kaupunginviskaali.
Franzén, F. F.
Granberg, Joh.
Niska, Clas.
Westerlund, Emil.
Snellman, G:n poika, J. W.
Uggla, M. W, Postitarkastaja.
Barck, C. W., Kirjanpainaja.
Cajanus, N.
Lundberg, C. R.
Wacklin, Fr., Kauppias.
Bergström, Joh. S:a.
Ravander, J. S a.
Nylander, J. S:a.
Thavander, I. S:a.
Thusberg, A. J., S:a.
Candelin, Fredrik. S:a.
Granberg, Ferd.
Galenius, Joh.
Söderman, G.
Kylmänen, Elise.
Hjertberg, J. G.
Fellman, E:n poika, J.
Antman, L. W.
Fellman, J. A.
Candelin, Leonh.
Crönqvist.
Grönblad, J. J., Laamanninrouva.
Krook, W., Majurinrouva.
Hamer, N. J. A., Ruotsin ja Norjan varakonsuli.
Keckman, Maria Ch., Pastor. rouva.
Ståhle, C. N., Kirkkoherra.
Fagerholm, E. G., Rehtori.
Gripenberg, G. L., Pankkikomisarius ja Ritari.
Lagerborg, C., Kuvernöörinrouva.
Roundell, C. D., Varatuomari.
Liljeqvist, J. G., Kollegiasessori.
Grönlund, G. H., Maanmittari ja Ritari.
Hällström, H., Varamaanmittari.
Sölfverarm, P. G., Lääninkonttoristi.
Hällström, H. J., Ensimmäinen maanmittari ja Ritari.
Sölfverarm, C. A., Varatuomari.
Borg, C. F., Ylioppilas.
Mellin, O. C. W., Lääninkivalteri.
Hanell, C. F., Lääninkanslisti.
Bergbom, G., Kauppaneuvos.
Clasen, J. F.

Pietari.

Mechelin, H. A., Nimineuvos.
Svien, C., Pastori.
Soldan, A. F., Luutnantti.
Schening, Andr., Pastorinapulain.
Zanell, G. F., Pastori.
Hoffrén, L., Pastorinapulainen.
Näslindh, M., Kauppias.
Sjögren, A, J., Kollegineuvos.
v. Dahrdet, M., Nimineuvos.

Pietarsaari.

Höckert, J., Kirkkoherra.
Silfverhjelm, Fredrik, Vapaaherra.
Malm, Th., Kauppias.

Pori.

Carström, C., Leskirouva.
Carström, J., Kauppias.
Björnberg, S:a.
Hällström, Vänrikki.
v. Fieandt, M. C., Tuomarinrouva.
v. Schantz, J. M., Neiti.
Dahlbeck, L. G., Tullinhoitaja.
Ignatius, G., Asessori.
Sourander, Tohtori.
Göös, W., Eversti.
D–, (?) C., Raatimies.
Hellström, M., Kauppias.
Corell, J. S:a.
Ekbom, E. C., Kappalainen.
Martin, C., Kauppias.
Oldenburg, H. J., Kauppias.
Nordgren, A., S:a.
Palander, Fr., Proviisori.
Svanström, J., Kauppias.
Björkman & Rosen...(?)
Wikman, P. E., Postinhoitaja.

Porvoo.

Runeberg, J. L., Lehtori.
Öhman, J. L., S:a.
Aspelund, C. E, S:a.
Hornborg, M., Fil. maisteri, Lehtori.
Serlachius, F., v.t. Kollega.
Lagus, R. F., Ylioppilas.
Schroeder, A. J., Maanmittari.
Kjellman, C. M.
Taube, Sophie.
Lagerlöf, C. H.
Forssell, G.
v. Essen, C. R., Kapteeni (Jakarila).

Raahe.

Frosterus, M. H., Leskiruustinna.
Franzén, L. F., Kauppaneuvoksenrouva.
Sovelius, C., Kauppiaanleski.
Gottsman, J. F., Asessori.
Hedmanson, C. N., Kauppias 2 kpl.
Ahlqvist, A. C., Kauppiaanleski.
Montin, E., S:a.
Fellman, J., Kauppias.
Sovelius, J., Raatimies.
Frieman, John, n:pi, Kauppias.

Savonlinna.

Brunow, B., Konrehtori.

Söderköping.

Spens, C. A., Kreivi (Engelholm).
v. Saltza, M., Vapaaherra (Mem.)
Schwerin, P. W. (Stegeborg).

Tornio.

Elfving, C. G., Kruununvouti.
Junnelius, E:n poika, J., Kauppias.
Ticcander, Joh., Tuomari.
Bergman, C. J., Kauppiaan leski.

Tukholma.

Bremer, Fredrika. 2 kpl.
Bremer, Charlotte, Rouva, 2 kpl.
Sandblad, Pormestarinrouva, 2 kpl.
Deutsch, E., Pöytäkirjuri.
Bergman, O:n poika, J.
Modin, E, Neiti.
Fahlman, Konsuli.
Wallmark, L. J., Varapöytäkirjuri.
Borg, Christine, syntyisin Ekma (Manhem).
Forsgrén, C. R., Kauppias.
Lefrén, Kenraaliluutnantti.
Ammilon, Eversti (Karlberg).
Bohm, G. F.. Kanslianeuvos.
Åkerman, N., Professori.
Westerlund, C. J.
Meinander, C. F., Toimituskirjuri.
Starck, T. O., Kauppias.
Enblom & Kumpp., A.
v. Troil, U. E, Vapaaherratar, syntyisin Groen.
Strömfelt, B. M., Kreivitär, syntyisin v. Troil.
Aminoff, Emilia, Neiti.
Ekmarck, L. A., Ensimmäinen toimituskirjuri.
Schönmeyer, N. M.
v. Ehrenheim, Luutnant. (Karlberg).
Fredenstam, W.

Turku.

Cronstedt, J.
Aminoff, Alex, Vapaaherra.
v. Troil, S. W. S:a.
Melart, C. F.
Björkenheim, S.
Melartin, E. G.
af Gadolin, C.
Wecksell, J., Hattutehtailija.
Bernstedt, C. F., Seppä.
Fock, O. E.
Fahlgren, B. H., Kauppias.
Granbohm, Herm., Maalari.
Blomgrén, A. G.
Ahlström, H. H.
Holmqvist, J. F., Leipuri.
Tennberg, J. F., Turkitsija.
Söderstrand, C. G., Maalari.
Elmgren, J. W., Varapastori.
Thomé, Sophie, Rouva, 2 kpl.
Lilius, Aug., Maisteri.
Sohlberg, Herm. Fr., Opettaja.
Österblad, Julius, Kirjanpitäjä.
Juselius, J. A., Huutokaupanjoht.
Jylén, J. D., Kauppias, 2 kpl.
Sundberg, C. G., Oikeusneuvosmies.
Eriksson, A. Th., Tehtailija.
Pinello, N. H., Filos. tohtori.
Collan, C. C. O., Kauppalaivuri.
Tamelander, F. R., Tuomari.
Åberg, Gust., Kauppalaivuri.
Halleen, J. F., S:a.
Peron, C. F., Kontrollööri.
Kekoni, Lars, Pormestari.
Jörgensen, Laivanrakennusmestari.
Helander, Karl.
Basilier, L. W.
Säve, Rosa, Rouva, synt. Snellman.
Säve, G. W., Ruotsin ja Norjan varakonsuli.
Elfving, C. J., Kauppalaivuri.
Richter, Carl Fredr.
Forssell, L. R.
von Hellens.
Tehleman, G. A.
Finkenberg, R. F.
Grönvik, L. C.
Lagermarck, A.
Hildén, G.
Wahlberg, Cl.
af Heurlin, W., Hovioikeudennotaari.
Trapp, E. O., Hovioikeudenreistraattori.
Brummer, C., Varatuomari.
Nystedt, A. L., Kruununvouti.
Granfelt, O.
Mesterton, O.
Gylling, W.
Rotkirch, G. F., Hovioikeudenkanslisti.
Hjelmerus, Sophie, Leskirouva.
Nasachen, Emilie.
Snellman, A.
Julin, E., 4 kpl.
Jammerman, E. A., 2 kpl.
Falcken, G., 2 kpl.
Åkerman, G. F.
Haartman, A.
Lund, H. A., 2 kpl.
Trapp, J. C., 2 kpl.
Trapp, J. C. nuorempi.
Lagerblad, Hanna.
Sallmén, E. W.. Laamanni.
Kingelin, A. W.
Sumelius, Kymnasisti, 3 kpl.
Ekman, E. J.
Palmroos, K. A., Kirjanpitäjä.
Wallin, A. F., S:a.
Berg, A. L., S:a.
Rosendal, G. F.
Barck, A. A.
Hjelt, F. W.
Kohn, N. D.
Rosendal, Fil. maisteri.
Hobin, G.
Ekelund, B. M., Merikapteeni.
Levison, P. M., Sotakamreeri.
Pihlström, A., Ravintoloitsija.
Rosenström, C. D., Sokurileipuri.
Selenius, J. A., Tarjoilija.
Voss, Chr. Fr., Kauppias Lyypekistä. (Osoite: C. A. Kingelin, Turku)

Turku ja Pohjan pitäjä.

Julin, Chr., Rouva.
Julin, Vuorineuvos, 2 kpl.
Palmberg, Kirkkoherra.
Appelgren, B. D.
Borgström, A., Maatilanomistaja.
Stadius, Pastori.

Upsala.

Afzelius, Lars, Ylioppilas W. ja D. osakunnasta.
Ramsay, A. H., Ylioppilas.
Hamnström. E., S:a.
Tengman, P. G., S:a.
v. Aken, F. F., S:a.
Morén, E., S:a.

Uumaja.

Grafström, A. A., Professori ja Kirkkoherra.

Waasa.

Sabelli, J. E., Piirilääkäri.
Bergenheim, S., Asessori.
Strömberg, Kapteeni.
Borgenström, G.
Holmberg, J. G., Hovioikeudenneuvos.
Holmberg, Ch., Neiti.
Cronstedt, Carl, Maaherra.
Uggla, Alex, Makasiininhoitaja 2 kpl.
Björkelund, P., Varatuomari.
Asp, C. H., Hovioikeudenneuvos.
Åkesson, C. F., Hovioikeudenreistraattori.
Gestrin, C. J.
Alcenius J. J., Tohtori.
Calamnius, C. J., Kauppias.
Berger, C. O., Varamaanmittari.
Hallstén, A. G. J, Fil. maisteri.
Grenman nuorempi, H. A., Värjäri.
Sjöberg, C. A., Perämies.
Kronholm, G. W., Perämies.

Viipuri.

Cedercreutz, Hovioikeudenasessori.
Lybecker, C. E., Vapaaherra ja Hovioikeudenasessori.
Fagerström, A. E., Hovioikeudenneuvos.
Selin, J. F.
Löfgren, C., Tuomari.
Brunow, M.
Mollerus, G. L.
Schröder, A.
Snellmann, T.
Lavonius, Th.
Forsman.
Floman, Henrik.
Wärnhjelm, H.
Ekbom, S., Kanneviskaali.

MUIST. Muutamilta harvoilta paikkakunnilta ei ole listoja
palautettu.

1.

OULU VIISIKYMMENTÄ VUOTTA TÄTÄ ENNEN.

Jo viisikymmentä vuotta sitten oli Oulu niin kasvanut, ettei se ollut
vain Pohjanmaan huomattavin kaupunki, vaan vieläpä pääkaupungin, Turun,
jälkeen Suomen suurin. Asukkaita oli yli kolmentuhannen, ja sen mukaan
oli kaupungin alue, kuten tavallista on jota pohjoisemmaksi tullaan,
erittäin laaja. Myös kaupungin kauppa, mitä käytiin etupäässä
Pohjoissuomen tavattoman laajojen luonnon jäijillä olevien metsien
tuotteilla, oli melkoinen. Kauppiailla oli suuria laivoja, ja moni
heistä oli laivanpäällikkönä hankkinut omaisuuden ja kaupankäyntiin
tarvitsemansa tiedot. Oulu oli todellinen kauppakaupunki, jonka
asukkaista useimmat saivat toimeentulonsa itse kaupasta. Laajalle
ulottuvan merenkulun kautta, jota kaupunki harjoitti, kulkeutui sinne
vieraiden maiden ja maanosien ylellisyyttä, mikä erikoisesti pisti
silmään, kun yleensä elämäntavat kaupungissa olivat yksinkertaiset ja
mutkattomat.

Noin kaksikolmatta vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein
koko kaupungin, niin että sen entisestä ulkomuodosta nyt on ainoastaan
muisto jäljellä. Se on tuhkastaan noussut nuortuneena ja kaunistuneena,
mutta sen entisyydelläkin on muistolle tarjona kauneuksia, jotka eivät
ole etsittävissä vain kotien seinien sisältä, vaan myös kaupungin
ihanista ympäristöistä.

Useimpien näiden Muistelmain tapahtumapaikkaa kaunistaa koski,
mikä hurjassa ihanuudessaan ryöppyää monien pensas- ja ruohopeittoisten
saarelmain välillä, vanhat linnanrauniot saarella keskellä jokea, mikä
sulkee sen käsivarsiensa väliin, pellot, niityt ja metsät sekä viimeksi
Pohjanlahti, mikä kaupungin edustalla muodostaa saariston, jonka
saarien välillä ulkosatama avarana levenee ja keinuttelee leppeillä
aalloillaan suuria laivoja aarteineen.

Mutta silmäilkäämme ensin itse kaupunkia! Se oli oikeastaan rakennettu
joen ja Kempeleen lahden väliin niemelle. Sen piirissä oli useita
mäkiä; muutamat joen saaristakin olivat asutut. Kaupungin läpi juoksi
pieni puro, Juurusoja, mereen. Kaupungin rakennukset olivat puusta,
paitsi kaksi: hovineuvos Nylanderin talo Ison Torikadun varrella ja
kauppias Henrik Wacklinin talon navetta. Kaksikerroksisten talojen luku
kohosi tuskin tusinaan, vaikka rakennukset yleensä olivat tilavat.
Muutamassa kartanossa oli kasvitarhakin, josta keittiöön saatiin niitä
vihanneksia, mitkä lyhyenä kesänä ehtivät valmistua.

Ainoatakaan omenapuuta ei siellä kuitenkaan kasvanut eikä myöskään
kirsikka kypsynyt, yksi ainoa karviaismarjapensas siellä viihtyi, ja
sekin antoi vain raakaleita; hedelmäpuita oli vain pihlaja ja tuomi;
mutta pensaskasvien joukossa oli ihania vattu- ja viinimarjapensaita.
Niin huonossa maineessa kuin punertavat pihlajanmarjatertut ovatkin
etelässä happamen makunsa ja mehuttomuutensa vuoksi, niin on kuitenkin
näillä suurilla, runsailla tertuilla Pohjois-Suomessa oma sangen
virkistävä ja mieluisa makunsa etenkin vähän kylmänpanemina. Samoin
aivan mielellään syödään tuomenmarjoja, mitkä myös siellä pohjoisessa
saavat oman mieluisan makeutensa, ja niistä valmistetaan erinomaista
viiniä. Mutta valtameriä kyntävät laivat toivat kaupunkiin runsain
määrin ei vain omenia ja päärynöitä, vaan varsinkin viikunoita ja
etelän hedelmiä.

Kaupungin monista mäistä oli jyrkin ja korkein "Pokkisen törmä",[15]
josta oli ihana näköala. Aivan jalkain juuressa kuohui suuren kosken
yksi haara. Vastapäätä oli Linnansaari kauniine raunioineen. Sen yli
näkyi Maaherransaari, Raatinsaari ja Kuusisaari. Vähän vasemmalla
vastapäätä viimeksimainittua saarta oli Pikisaari. Salmen toisella
puolella ulompana näiden välitse näkyi matala Hietasaaren niemeke,
minkä hiekasta jokunen pensas työnsi oksiaan ja johon jotkut puutkin
olivat uskaltaneet ryhmittyä.

Hietasaaren takaa avautui ulkosatama, jota kesäisin koristivat upeina
useat suuret laivat. Vielä enemmän vasemmalle Linnanmäestä ja aivan sen
läheisyydessä olivat molemmat Kiikeliluodot, joille oli rakennettu
makasiineja eli niin sanottuja ranta-aittoja. Näiden vieressä oli
Hahtiperä samaten täynnä ranta-aittoja. Hahtiperää saattoi nimittää
jonkinmoiseksi etukaupungiksi, vaikka ei kukaan asunutkaan siellä
tavarajoukkojen keskellä, joita kaupunkiin tuotiin tai sieltä vietiin.
Siellä oli kaksikerroksinen puinen varastohuone laitureineen.
Hahtiperän ja Pikisaaren välitse avautui näköala Kempeleen lahdelle ja
Oulunsaloon, jossa oli vanha kirkko. Etäinnä taivaanrannalla häämöitti
selkeällä ilmalla Marjaniemen majakka. Oikealla näit tuon suuren kosken
hyrskyissään väsähtävän Lohipadon kohdalla, joka myös oli kaupungin
hyvinvoinnin lähteitä. Tällä puolella metsäiset, korkeat rannat
rajoittivat näköpiiriä.

Raatihuone oli törmällä tornineen ja kelloineen. Se oli keltainen
rakennus, jonka nurkat oli sinisiksi sivelty. Toisella puolella aleni
törmä Torinmäeksi, toisella Kallisen mäeksi. Tämä viimemainittu
ulottuikin jokeen saakka. Se ei ollut yhtä jyrkkä kuin Pokkisen törmä.
Oikealle vei Plaatan saarta kohti pieni katu, jonka varrella vielä oli
muutamia kauppapuoteja, saksalaisten entisaikoina rakentamia kaupan
käyntiä varten. Nämä puodit olivat rakennustavaltaan huomattavat: ne
olivat matalia mataloine, leveine ikkunaluukkuineen. Tämän mäen
alapuolelta oli rakennettu pukkisilta Plaatansaarelle. Täällä sattui
eräänä talvena harvinainen tapaus, josta aiomme kertoa toisessa
yhteydessä. Tämä mäki oli koulunuorison tavallinen kelkkamäki, jolla
urheilemista Oulussa sanottiin "mäen laskemiseksi". Eräänä kauniina
laskiaistiistaina, kun parhaallaan mäkeä laskettiin, tuli laskevien
poikien pariin jättiläiskokoinen juopunut nainen. Kyllin rohkeana
alkamaan riitaa vallattomien poikien kanssa ei hän tullut, humalassa
kun oli, ottaneeksi huomioon mäen liukkuutta. Pojat päättivät
karkoittaa häijyn häiritsijänsä ja ahdistelivat häntä ankarasti
lumipalloilla. Aikoessaan puolustautua lensi hän kumoon ja alkoi luisua
alas liukasta mäkeä. Näin erinomaista tilaisuutta ei luonnollisesti
jätetty käyttämättä. Iloisesti hurraata huutaen ryntäsivät rohkeimmat
pojat vaimon kimppuun. Voit helposti kuvitella millä riemulla kulkua
jatkettiin aina jäälle saakka. Poliisin tulo lopetti vallattomuuden.

Metelinmäellä oli uusi koulutalo kellotelineineen kauhuna laiskoille,
mutta mieluisana olopaikkana uutterille. Vanhassa koulutalossa, joka
oli vanhuuttaan käynyt käyttökunnottomaksi, oli terävä paanukatto ja
matalat ja leveät ikkunat. Se sijaitsi viistoon vastapäätä
kellotapulia, missä kauppaneuvos Franzénin talo nyt on. Tätä koulutaloa
käytettiin jumalanpalvelukseen uutta kivikirkkoa rakennettaessa.
Myöhemmin käytettiin sitä myöskin teatterihuoneena.

Juurusojan eli niin sanotun Kaupunginojan yli johti kaksi
kiviarkku-siltaa, toinen Torikadun, toinen Kirkkokadun kohdalla. Sen
lisäksi vei kaksi kapeaa pukkisiltaa vielä puron yli. Kevättulvan
aikana sekä se että joki paisui yli äyräittensä.

Kuparinmäen kaunistuksena kohosi kohti korkeutta kaksikerroksinen
köyhien säätyläisten koti. Sen ympärillä oli matalia hökkeleitä.

Kaupungin neljästä tullista oli portti ainoastaan Limingantullissa,
mistä tie jatkuu sekä Kirkko- että Torikadulle. Se oli korkea, koreilla
veistokuvilla kaunistettu ja siniseksi maalattu. Kuninkaan
nimikirjaimet siinä kullattuina hohtivat. Muut tullit olivat
Kajaanintulli, Myllytulli ja Meritulli.

Kultaseppä Collinin talossa Metelinmäen vieressä oli huoneita, joihin
hirret oli kaadettu samalla paikalla kasvaneesta metsästä, missä ne
veistettiin ja tehtiin taloksi. Samanlaisia olivat jotkut huoneet
raatimies Siniuksenkin talossa, mikä nykyään on pappilana. Tässä
rakennuksessa oli muutaman suuren salin seinille maalattu maisemia ja
kuvia, joita asiantuntijat väittivät jonkun suuren mestarin tuotteiksi.
Katon keskustassa oli maalattuna ihana kukkakiehkura, jota siivekkäät
pikkuenkelit kannattivat käsillään. Monessa talossa oli seinämaalauksia
ja kauniita ovipeilejä. Useat näistä oli tehnyt etevä Granberg-niminen
maisemamaalari.

2.

KIRKKO JA MESSENIUKSEN HAUTA.

Uusi ristikirkko, joka oli rakennettu harmaasta kivestä, oli kaupungin
suurin ja kaunein rakennus. Sofia Magdalenan nimen se oli saanut
kuningattaren mukaan. Kirkkoa olisi voitu sanoa kauniiksi juuri
koristuksiensa köyhyyden, vaatimattoman, yksinkertaisen, mutta
suurenmoisen näkönsä vuoksi. Ulkopuolelta oli kirkko rapattu ja
väriltään vaaleankeltainen. Sen perustus oli koristeltu punaisella
reunuksella. Paanukatto oli samanvärinen, ja sen räystästä vasten
nojasivat kapeat, pyöreäpuolaiset tikapuut, joilla kaupungin nuoriso
harjoitteli voimistelua. Kolmesta korkeaholvisesta kaksoisovesta kunkin
ristin päässä astuttiin tähän pyhättöön.

Neljännen ristin päässä oli kuori alttareineen, joka oli peitetty
sametilla ja valkealla liinallaan ja jolla seisoi kirjateline ja tyyny
sekä pari pientä ja pari suurta metallista monihaaraista
kynttiläjalkaa. Ylinnä näit alttaritaulun esittämässä Vapahtajaa
ristillä. Sen oli maalannut muuan kaupungin asukkaista, kauppias ja
rakennusmestari Henrik Wacklin.

Sakastin oven päällä riippui Messeniuksen muotokuva, jossa hän oli
kuvattu kirja kädessä. Tarpeen vaatiessa sai kirkko valoa yhdeksästä
malmisesta kynttiläkruunusta; lisäksi oli seinälamppuja ja
kynttiläjalkoja. Yksinkertaisen, valkeaksi maalatun saarnatuolin ainoat
koristukset olivat tuntilasi ja kynttiläjalka. Mutta eipä monesta
saarnatuolista ole kylvetty niin kalliita sekä taivaallisia että
maallisia aarteita kuin tästä, josta niin monet etevät puhujat niitä
olivat kuulijoille jakaneet. Muistossa säilyvät saarnamiehinä
kunnianarvoisa rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin Limingan
rovasti, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin Revonlahden kappalainen ja
vihdoin Thunin pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Carl Elfving,
myöhemmin Oulun kappalainen ja nykyjään Lohtajan rovasti. Keskellä
kirkkoa oli kaksi punaisella veralla päällystettyä penkkiä läänin
maaherraa ja hänen perhettänsä varten. Alttaria vastapäätä pääkäytävän
yläpuolella olivat kauniit urut, valkeiksi maalatut nekin, kuten kaikki
muukin. Saman oven edessä oli Messeniuksen hautakivi kulkijain
jaloissa, kunnes joku ymmärtäväinen seurakuntalainen sai sen
siirretyksi kirkon sisään. Se oli kirkon merkillisin muistomerkki.

Matala kiviaita, joka eroitti pienen, viheriän kirkkopihan kadusta, oli
juhlallisen temppelin ympärillä. Nurmettuneen kirkkotarhan vanhoilla
haudoilla kasvoi rehevänä koiruoho ja valkoinen päivänkakkara. Sen
yhdessä nurkassa erillään kokosi korkea kellotapuli, jonka kahdella
kellolla oli niin kaunis sointu, että usein kuuli kaukaisten
matkustavaisten ihmettelevän niiden juhlallista ääntä.

Punaiseksi maalattu ja sammaltunut jalkapuu oli kirkon oven vieressä
kauhistavana varoituksena, vaikka seurakunnalle kunniaksi vuosikausiin
käyttämättömänä.

"Hätähaudaksi" sanottiin maahan kaivettua hautaa kirkkoon vievän suuren
käytävän luona. Se oli peitetty vain muutamilla irtonaisilla laudoilla.
Siihen haudattiin ja siunattiin joskus vähempivaraisten ruumiita.

Köyhän arkku saatettiin sinne kulkueessa laulamalla surullista virttä,
jonka jo etäällä pappi, lukkari, sukulaiset ja ystävät olivat alkaneet;
näitä viimeksimainittuja ehkä oli enemmän kuin rikkaan ja mahtihenkilön
hautasaatossa.

Kansanjoukko tällöin oli usein suuri, sen hartaus vakava Jumalan vapaan
taivaan alla ja sävelet, jotka murheellisista sydämistä korkeuteen
kohosivat, liikuttavia. Sillä vilpittömät kaipauksen kyynelet
sekaantuivat täällä usein vallitsevaan iloon siitä, että vainaja oli
päässyt muuttamaan parempaan maailmaan; parempiosaisetkin Suomen
kansasta näet pitävät kuolemaa suurena onnena. Surun runtelema äitikin
lapsensa ruumiskirstun ääressä tukahduttaa murheensa ja kiittää Jumalaa
lapsensa vapauttamisesta maailman kovista kohtaloista. Suomalainen
nainen toistaa usein vanhaa säeparia lohdutuksekseen suruissaan ja
huolissaan: "Joka olis kuollut kolmiyönä, kavonnut kapalo lassa."[16]

Lisänä kertomukseemme kirkosta julkaistakoon tässä elämäkerrallinen
kuvaus oppineesta Messeniuksesta. Se on laina maanmiehemme G. H.
Mellinin teoksesta "Suuria Ruotsin miehiä."

"Vadstenan lähitienoilta oli Joh. Messenius kotoisin. Hänen isänsä oli
mylläri, joka mestattiin kapinavehkeistä isänmaata vastaan.
Kymmenvuotisena otettiin hänet oppilaaksi Vadstenan kouluun, missä
herätti huomiota lahjakkuudellaan. Kuusi vuotta sen jälkeen veivät
jesuiitat salaa hänet Braunsbergin oppilaitokseen, missä häntä
kasvatettiin katolisuuden apostoliksi Ruotsia varten. Hän suoritti
opintonsa laitoksessa kiitettävästi, oleskeli sittemmin Tanskan ja
Krakovan hoveissa, ja keisari nimitti hänet Pragissa hänen muutamien
latinankielisten runojensa johdosta keisarilliseksi runoilijaksi (poëta
caesareus). Messenius tutustui Danzigissa, jossa hän perusti
oppilaitoksen, Sigismundin kanslerin Arnold Grothusenin tyttäreen
Luciaan, jonka kanssa meni avioliittoon ja joka suuresti vaikutti hänen
elämäänsä ja kohtaloihinsa. Lucia oli itsepäinen ja kiivas nainen,
minkä vuoksi Kustaa Adolf antoi hänelle liikanimen: Messenii mala
herba.[17] Luultavasti jesuiittain suunnitelmain mukaisesti päätti
Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut tilukset olivat
takavarikoidut ja luovutetut jollekin toiselle. Lucia matkusti edeltä
ja hankki miehelleen kirjallisen luvan tulla jäljestäpäin.
Julkaisemiensa kirjoitusten avulla hänen onnistui kohta päästä
kuninkaan ja ylhäisön suosioon. Nimitettynä lainopin professoriksi
Upsalan yliopistoon osasi hän hankkia itselleen nuorison rakkauden
opinnoille antamallaan vauhdilla. Hän opetti kahdeksan tuntia
päivässä, mutta kuitenkin hän ehti julkaista joukon tieteellisiä
kirjoituksia. Mutta hän joutui riitaan, itserakas kun oli ja vaatelias,
virkatoveriensa, etenkin uutteran ja oppineen Johannes Rudbeckin
kanssa. Messenius oli osannut saada oppilaikseen parven nuoria
aatelisia, joiden suosiossa hän oli, koska hän etupäässä antoi heidän
harjoitella miekkailua, tanssia ja ratsastusta. Nuorten tekemiä
vallattomuuksia hän ei suonut konsistorin rankaisevan, niin että
yliopistokaupungissa oli paljon rauhattomuutta ja verisiä tappeluja.
Kerrankin oli riita konsistorissa niin kova, että Messenius löytämättä
enää mielestään kyllin pisteliäitä haukkumasanoja haetutti miekkansa
vaatiakseen Rudbeckin kaksintaisteluun. Kun Lucia sai tästä tiedon ja
arvasi aiheen, lähetti hän tiedon Messeniuksen puoluelaisille ja
toimitti, että ne rynnistivät konsistoriin. Itsekin hän ryntäsi arvon
isien luo ja haukkui heidät perinpohjin. Tuo häpeällinen tapaus
herätti ankaraa närkästystä hallituksessa, ja Axel Oxenstjerna lähti
Upsalaan tutkimaan asiata. Sen johdosta Messenius siirrettiin
valtakunnanarkistonhoitajaksi Tukholmaan ja hovioikeudenasessoriksi.
Mutta täällä hän alkoi pian uudelleen esiintyä häpäisijänä ja
pahennuksenherättäjänä. Keväällä 1616 saatiin ilmi paljon Sigismundin
ja katolisten hyväksi tehtyjä salajuonia. Niihin osalliseksi ja
ulkomaalaisten petturien kanssa kirjeenvaihdossa olleeksi saatiin
Messenius todistetuksi. Hän joutui syytteeseen ja tuomittiin kuolemaan,
mutta hänen tieteellisten ansioidensa tähden tuomio lievennettiin
elinkautiseksi vankeudeksi Kajaanin linnassa, joka sijaitsi kovassa
koskessa Pohjanmaan korvessa. Siellä pahoinpideltiin Messeniusta ja
hänen vaimoansa, joka nyt osoitti mitä suurinta uskollisuutta ja
myötätuntoa onnetonta miestänsä kohtaan. Tämä sai, vaikka häntä muuten
vaivattiin, käyttää kirjoja ja kirjoitusneuvoja. Niinpä kirjoitti hän
täällä ensimmäisen todellisen Ruotsin historian. Hän lausui Jumalan
panneen hänen kannettavakseen tuon kovan vankeuden rangaistukseksi
hänen synneistään ja sitä varten, että siten Ruotsin valtakunnan
historia kerran tulisi kirjoitetuksi. Tämä teos, Scondia
Illustrata, ja sen kirjoittamisesta odottamansa kunnia ylläpiti
hänessä rohkeutta hänen kärsiessään yhdeksäntoista vuotta kohtelua,
jota ei edes verraten sen ajan raakoihin tapoihin voi puolustella.
Vasta Kustaa Adolfin kuoltua siirrettiin hänet Ouluun, missä häntä
kohdeltiin paremmin. Hän anoi vapautusta palkinnoksi teoksestaan, jonka
sisällyksestä hallitus oli lähettänyt henkilön ottamaan selon, mutta
kuolema tuli juuri siitä aiheutuneen kirjeenvaihdon aikana. Silloin
otti Lucia käsikirjoituksen haltuunsa ja lähti maasta. Vain suurella
vaivalla ja pitkällisen kaupanhieronnan jälkeen saatiin hänet
luovuttamaan teos. Sitä ei kuitenkaan painettu ennenkuin v. 1700.
Messeniuksen muista kirjoituksista, joita lienee luvultaan 58, ovat
hänen näytelmänsä varsin tunnettuja, luettuja ja suosittuja Ruotsissa."

3.

PIKISAARI.

Olemme jo kuvatessamme näköalaa Pokkitörmältä maininneet tämän saaren
ja sen aseman. Siinä oli meritullin asema, ja sinne erityinen huutaja
käski tulemaan veneet, jos ne yrittivät ohi. Kun tarkastus oli
toimitettu ja tulli maksettu, saivat veneet vapaasti jatkaa matkaansa.
Talvella vei niinikään jäätie Pikisaaren kautta.

Tällä saarella oli ja vieläkin on kaupungin laivaveistämö. Joka vuosi
lasketaan monta täällä rakennettua alusta vesille. Tilaisuus, jolloin
sellainen alus juuri soljuu rakennusteloiltaan, on todella juhlallinen.
Niin pian kuin työmiehet kolmannen kerran ovat nuijallansa irroittaneet
laivan teloiltaan, alkaa se majesteetillisesti liikkuen hiljalleen
liukua kitiseviltä kannattimiltaan. Nyt liian heikot tuet kaatuvat
ryskyen maahan yhä kiihtyvästä voimasta, ja tuo ihailtava jättiläinen,
ihmiskäsien mestariteos, vauhdin lisääntyessä syöksyy tyveneen veteen.
Ja tämä siitä kiihtyneenä, kuin tahtoisi olla myrskyinen meri, vyöryy
raivoten vasten laivaa, niin että vaahtopäiset aallot lyövät pitkälle
rantoja vastaan. Mutta honkainen kummitus kuin oman arvonsa tuntevana
pysähtyy pian aivan levollisesti veden raivoisassa helmassa; lippu
kastettuna kuohahtaviin aaltoihin tervehtii katsojia ystävällisesti ja
huutaja kannelta julistaa aluksen nimen. Silloin lentävät tuhannet
hatut ilmaan eläköön-huutojen kaikuessa ja kaikki ympärilläolevat
laivat juhlapukuisina liehuvin lipuin viittaavat uudelle kumppanilleen
riemuisasti: tervetuloa! Nuo raivoisat aallotkin näyttävät mielensä
malttaen pian tyyntyvän kunnioittamaan ystävällisesti ja
vieraanvaraisesti tätä vastatullutta vierasta.

Vesillelaskemistilaisuudessa ilo ei ole pienin köyhillä vaimoilla ja
lapsilla, jotka saavat koota itsellensä suovan, millä laivantelineet
ovat voidellut, jotta alus helpommin ja liukkaammin veteen laskeutuisi.

Työmiestenkin ilo on suuri. He ovat onnellisesti lopettaneet koko
talven työnsä, ja sen johdosta alkaa nyt kestitys, jonka laivan isännät
aina heille tarjoavat; näitä pitoja sanotaan "lykkäjäisiksi", ja
kaikille laivan rakennukseen jotenkin osaaottaneille on nyt tarjona
niin paljon herkkuja, että he miltei mieltänsä myöten saavat uida
oluessa ja viinassa, sianlihasta keitetyssä hernerokassa y.m. Kestejä
kestää vuorokausi, monelta viikkokin vierähtää, ennenkuin hän selviää
"lykkäjäisissä" hankitusta humalasta.

Pikisaarella oli neuvosmies Wacklinin omistama suuri pikitehdas. Siellä
oli asuinrakennuksiakin työväkeä varten.

4.

LYOTTY.

Aivan Limingan tulliportin ulkopuolella oli suuri ruohokenttä, jota
sanottiin Lyötyksi. Se oli muistorikas paikka sekä iloineen että
suruineen. Täällä harjoitettiin muutamina vuosina Kajaanin komppaniaa
päällystön tuhannesti kiroillessa, ennenkuin sen onnistui tehdä hitaat
ja kankeat Kajaanin perukan pojat notkeiksi liikkumaan komennon mukaan.
Mutta kun siinä oli onnistuttu, niin kaikki muu sotapalvelukseen
kuuluva meni aivan kuin itsestään. Suomalainen sotamies on niin hyvin
kunnostautunut kaikkina aikoina, milloin siltä on vaadittu
itsehillintää, voimaa, rohkeutta ja kestävyyttä, että vaikein koetus
oli sotamiehelle oppia vain itse asetemput.

Ylipäällystönä niin sanotuissa upseerikokouksissa oli useinkin vain
majuri B., kiivasluontoinen herra, mutta arvossa pidetty upseeri,
sitten kapteeni F., ontuva ja raihnainen, runsaasti jauhoitettu
kankipalmikko niskassa, nukkavieru univormutakki yllään ja "tuhannen
tulimmaisia" suu täynnä. Sitten luutnantti von E., joka eli vain
siirapilla ja rinkilöillä, juoksi naisia pakoon, mutta ei vihollista,
oli aina hieno ja käytti niin hyvin jauhoitettua ja käherrettyä
pystytukkaa, että hän vain lauantain vastaisena yönä uskalsi vuoteessa
nukkua, koska aina lauantaisin käherrettiin hänen tukkansa
sunnuntaiksi. Viikon muina öinä hän nukkui istuallaan aivan suorana
tuolilla, jotteivät kähärät korvien juuressa (korvat oli hänellä
tavallista pitemmät) tai tuo hieno käherrys joutuisi epäjärjestykseen.
Tämä, joka jos mikään "oli kärsimistä ja rasittumista virassa", ei
tuottanut kuitenkaan von E:lle pienintäkään armonosoitusta. Aina hän
eli erakkona maalla ollenkaan seurustelematta sivistyneiden ihmisten
kanssa. Kun hän sai periä suuren omaisuuden, niin heltyi erään
rakastettavan, mutta köyhän upseerinlesken sydän pitämään huolta tästä
jauhoitetusta yksineläjästä, ja lopulta hän yleiseksi hämmästykseksi
meni avioliittoon tuon käännytetyn naisvihaajan kanssa. Mutta pian
palasi von E. entiseen poikamiehenelämäänsä ja yksinäisyyteensä. Yhä
edelleen hän kuitenkin osoitti rouvalleen suurinta kohteliaisuutta
käydessään säännöllisesti pari kertaa kuukaudessa häntä tervehtimässä
naapuritalossa siinä lähellä. Nämä käynnit olivat aivan lyhyet, ja hän
esiintyi silloin mitä hienoimmassa puvussa käsivarressa valkea
kustavilainen verka. Kuollessaan hän jätti jälkisäädöksessään rouvalle
koko suuren omaisuutensa.

Myöskin kaikki kaupungin nuoret viekotteli Lyötylle kevään ensi leivo.
Täällä olivat palloa lyömässä koulupojat usein opettajiensa seurassa,
jotka ottivat osaa heidän leikkeihinsä.

Tullessaan lukukinkereiltä lapset aina täällä leikkivät n.s.
kinkeripäiviä, nakerrellen rinkeleitä tai muita makeisia, joita
ahkeruutensa palkinnoksi olivat saaneet kotoa. Vielä oli Lyötty ainoa
paikka, missä nuorilla tytöilläkin oli paras kesähuvinsa. Nuori tyttö,
joka harvoin pääsi kodistaan tai äidin näkyvistä, ikävöi kevättä
saadakseen olla leskisillä ikäistensä kanssa Lyötyllä. Joskus sattui,
että hän sieltä armaansakin löysi, sillä nuorten ainoina huveina olivat
siihen aikaan vain ne, joista rahvaanlaulu laulaa:

    "Me vain kesän kukkain aikana
    tahi joulun tullen tansseissa
    saimme seurustella,
    haastaa, riemuella.
    Sepä suurin oli iloja."

5.

IISALMELAINEN MAALAISPOIKA.

Ensimmäinen Oulun Wacklineja oli Mikko, hyvinvoivan talollisen nuorin
poika Iisalmen pitäjän Vakkolan talosta Pielaveden kylästä.

Maamiehen töihin ei pojalla ollut halua. Muutamana kauniina päivänä hän
siksi sanoikin isälleen: "Tahdon tulla herraksi". Hän oli 16-vuotias
nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, hänellä oli korkea nenä, vilkkaat,
siniset silmät, puhdas otsa ja terveydenruusut iloisilla kasvoilla
kukkimassa. Koska hän todellakin oli liian heikko raskaaseen työhön, ei
ymmärtäväinen isä tahtonut vastustaa hänen haluaan, vaan antoi hänen
lähteä Ouluun onneaan koettamaan. Vaikka ukon oli vaikeata luopua
rakkaasta kuopuksestaan, jonka syntymä oli maksanut äidin hengen ja
joka sitten aina oli ollut isälle hyvin rakas, hänen ainaisen
huolenpitonsa esine, myöntyi hän kuitenkin.

Liikutettuna, mutta vaieten laski tuo kunnon vanhus pojan äidinperinnön
kirkkaina hopearikseinä uuteen tuohikonttiin, mikä muistuttaa selässä
kannettavaa laukkua. Nuorukaisella oli nyt yllään lumivalkea
verkatakki, joka tiukasti ympäröi hoikkaa uumaa ja jossa oli pienet
poimut sivusaumoissa ja joka oli väljä liepeestä. Takki ylettyi sääriin
asti. Kaksi punaista villalankapunoksista ommeltua terettä kulki
kuvioina takin selkäsaumoja myöten. Kauluksen käänteet olivat pienet ja
nutun kaulus ja etumus reunustetut punaisella kankaalla ja punaisilla
punoksilla ja takki napitettiin pienillä kulkusten näköisillä
hopeanapeilla. Lumivalkea paidankaulus oli vedetty mustan, silkkisen
kaulaliinan päälle, joka oli solmittu kaksinkertaiseen solmuun kulmat
riippuviksi. Sen alta loisti suuri, kullattu hopeasolki. Uuman
ympärillä oli punainen harvikkokangasvyö, minkä päät rimssuineen
riippuivat toisella kupeella. Liivit oli hänellä kirjavaa
kalminkkivaatetta, kaatiot keltaista säämiskää ja polvien kohdalta
sidotut punaisilla villanauhoilla tupsuineen, jaloissa oli harmaat
villasukat ja pystykärkiset pieksut. Säärien ympäri oli kiedottu
punaiset villalankapaulat enemmän kuin puolen korttelin korkeudelle;
niiden päissä oli tupsuparit, jotka riippuivat jalan ulkosivulle;
keltaiset hiukset valuivat luonnollisina kiharoina olkapäille ja olivat
keskeltä jakauksella. Päässä oli pieni, vaaleansininen, sametista
ommeltu myssylakki, jonka ristiin neulotut mustat silkkinauhat jakoivat
kuuteen kaistaan. Nuorukaisella oli hopeinen kantasormus sormessa ja
käsissä vasikannahkakintaat villavanttuineen.

Näissä varusteissa seisoi nuori matkamiehemme lähtövalmiina isänsä
edessä sydän täynnä erilaisia tunteita: iloa, kun näki ainoan
toiveensa, päästä kaupunkiin, täyttyvän, surua, kun piti erota
kaikesta, mikä hänelle oli maan päällä kallista. Kyynelsilmin hän
seurasi isä rakkaan pienimpiäkin liikkeitä; mutta kun kaksi suurta
kyynelkarpaloa valui vanhuksen poskille hänen lausuessaan "Jumala
kanssasi" ja sulkiessaan hennon pojan viimeistä kertaa syliinsä, niin
pojan täysi sydän suli kuumaan kyynelvirtaan. Vanhuksen isällisiin
varoituksiin hän ei vastannut sanaakaan, vaan antoi kuuluvan
kädenlyönnin hyvästiksi ja riensi jalkapatikassa ääneen nyyhkien Ouluun
päin vievälle tielle. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen rakkaaseen
lapsuudenkotiinsa peläten kohtaavansa isän armaan katseen, joka ehkä
olisi ainiaaksi houkutellut hänet takaisin.

Vaikka hämärä nopeasti alkoi laskeutua tummana syysiltana, poikkesi
nuori matkamiehemme muutamalle syrjätielle. Pian olikin hän
hautausmaalla. Siellä hän paljain päin lähestyi äitinsä hautaa ja
polvistui ristissä käsin hiljaa mutta palavasti rukoilemaan Jumalalta
siunausta kodillensa ja omalle matkallensa, joka kävi kohti
tuntemattomia kohtaloita. Lopuksi hän huudahti: "Äiti! äiti! koska
maailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkohon nyt taivaasta
sinun silmäsi minua matkallani!".[18]

Tästä hautausmaalla käynnistä vahvistuneena kiiruhti nuorukainen
iloisempana kohti uusia elämänvaiheita.

Kymmenen vuorokauden kuluttua saapui hän nuorekkaan pirteänä ja
reippaalla mielellä Ouluun. Siellä hän heti etsi isänsä majatalon,
nimittäin sen talon, missä ukko aina Oulun matkoillaan kauppaa teki ja
majaili. Sinne osattuaan meni hän talon tupaan jättämään majakakkunsa
ja kalakukkonsa (leipä- ja kalakukkolahjat, joita annetaan tuomisina
sille kauppiaalle, jonka talossa talonpoika majailee).

Sen ajan tavan mukaan oli tupa avara. Kolmella seinällä oli kolme
matalaa ja leveää ikkunaa puuluukkuineen kadun puolella ja ikkunoissa
lyijykehysten välissä lasiruudut, pienet kuin korttilehdet; kattoa
kannattivat paksut hirret, seinät oli valkaistu kalkkivedellä ja
lattialla oli hienoa, aalloiksi koristeltua hiekkaa sekä vasta
hakattuja kuusenhavuja suuren, avonaisen takan ympärillä. Korkea,
ruskeaksi maalattu puukaappi oli muutamassa nurkassa lattiasta kattoon
asti täynnä valkoisia maitokehloja. Sen vieressä oli suuri kannellinen
saavi kauhoineen täynnä "piimäsintua". Pitkä, valkeaksi pesty puupöytä
ja samanlainen penkki oli yhdellä seinällä. Ikkunoiden väliin oli
asetettu suuri, tamminen saranapöytä. Tamminen, veistoksilla koristettu
vaatekaappi seisoi muutaman seinän vieressä neljällä pyöreällä
pallojalallaan. Sitä vastapäätä olivat talon tyttärien kangaspuut.
Nurkassa oli seinäkello kaapissaan, jonka siniselle pinnalle oli
maalattu suuria, punaisia ruusuja, ja aina kellon lyödessä kukkui käki
pistäen päänsä luukusta näkyviin. Joitakuita puutuoleja, ruoka- ja
avainkaappi sekä puoli tusinaa rukkeja oli lisäksi huonekaluina.

Emäntä itse istui etummaisena kehräämässä pellavia kahden tyttärensä ja
kolmen piikansa kanssa. Eukolla oli ankarat kasvot ja hänen yllään oli
kotikutoisesta, leveäraitaisesta puuvillakankaasta tehty pitkä-röijy ja
päässään keltapohjainen tykkimyssy paksua silkkiä, jonka pitsit nuorin
tytär Liisu oli nyplännyt. Kehräävät tytöt olivat samalla tavalla
puetut, mutta heidän röijyissään oli pitkä uuma ja lieve ja heidän
myssynsä olivat vihreäpohjaista rastisiljia. Kolmas nuori tyttö seisoi
maitokaapin luona kirnuamassa voita. Hän oli Heleena Paldanius ja oli
pannut valkean talousesiliinan eteensä, käärinyt ylös hihansa,
ja kirnusta räiskähtänyt kermapisara kiilsi hänen pienellä
nykerönenällään. Tyttö oli vain 14-vuotias, mutta hänen piti hoitaa
vuorollaan talousviikkonsa serkkujensa kanssa, koska hän oli talon
sukulaisia, syntyjään papin tytär Tyrnävältä.

Heleena-tyttö loi loistavan iloisen ja ystävällisen katseen somaan
maalaispoikaan tämän sisään tullessa. Vähän hämillään tämä pani
tuomisensa pöydälle ja kumarsi sitten moneen kertaan oikealla jalallaan
lattiaa raapaisten ja vasemmalla kädellään hiuksia silmiltä pyyhkien.
Oikean kätensä hän ojensi ensin emännälle, sitten järjestyksessä
tyttärille, mutta Heleenan kättä hän puristi niin lujasti, että tytön
täytyi huutaa: "varo kirnuani!"[19] toisten suureksi huviksi. Tälläkös
sitten alati kiusattiin Heleena-parkaa!

No niin, sekä Mikkomme että hänen riksinsä olivat aivan tervetulleet
taloon kaupan vaurastuttamiseksi. Hänestä tuli siinä aikaa myöten
taitava kirjanpitäjä ja lopulta heti ensi näkemältä ihailemansa
Heleenan mies ja oma herransa, sekä koko pohjalaisen Wacklin-suvun
kantaisä. Kun hän ensin iäkkään isänsä toivomuksesta ja seurakunnan
kutsusta oli ruvennut lukkariksi syntymäpitäjäänsä, missä hän eli
onnellisena ja tyytyväisenä isänsä kuolemaan asti, muutti hän takaisin
vaimonsa ja vanhimman poikansa Sakarin kanssa Ouluun, jossa hänestä
1717 tuli postimestari.

6.

IÄKÄS ISOÄITI.

Vanha isoäiti, joksi häntä koko suku nimitti, oli oikein kelpo eukko.
Vilpittömällä vanhanaikuisella hyväntahtoisuudellaan hän puhui aina
kursailematta suunsa puhtaaksi, vaikka hän niiasi syvään ja kerran
toisensa perään, kun katsoi kohteliaisuuden niin vaativan.

Muutamana kauniina kesäiltana oli aivan odottamatta tullut pari Raahen
rouvaa, sukulaisia ja ystäviä, hänen luokseen lyhyelle vierailulle
kahdeksan peninkulman päästä Oulusta. Emäntämme otti heidät
ystävällisesti vastaan ja laitatti heille yösijan samaan huoneeseen,
jossa hänen oma viheriä uudinsänkynsä oli.

Sinä yönä muori ei saanut tavallista hyvää untansa taloushuolien takia.
Hänellä oli tapana ajatella ääneensä. Nyt kohosi hän istualleen
vuoteellaan, otti pari tavallista suurempaa nuuska-annosta ja puheli
kuuluvalla äänellä yksinään: "Mitä minulla on heille huomenna
päivälliseksi? Tulevat niin odottamatta, etten ehtinyt teurastuttaa
taikka valmistautua millään tavalla ottamaan vieraita vastaan! Nuo
ajattelemattomat! He kyllä tietävät, ettei täällä ole teurastajaa eikä
kalakauppaa paremmin kuin heilläkään siellä kotonaan."

"Kallis sisko", sanoi äkkiä toinen valveilla-olevista rouvista, "älä
näe vaivaa meidän vuoksemme".

"Oh, ole vaiti ja nuku yöllä", keskeytti emäntä hänet, "kuuletko, niin
tekevät muut ihmiset. Äläkä makaa kuuntelemassa emännän taloushuolia,
ja sillä hyvä ja – hyvää yötä!"

Vaikenemaan määrättyinä ja matkasta väsyneinä matkustajamme pian
nukahtivat, heräsivät myöhään ja näkivät nyt emäntänsä hyvällä tuulella
hiljaa varpaillaan hiipivän kukkurapäisen aamiaispöydän ympärillä
toisessa huoneessa.

Jo ennen auringon nousua hän oli teurastuttanut, leivottanut ja
paistattanut. Sen ajan tavan mukainen aamiainen oli valmiina.
Kukkurallaan oleva vati höyryäviä vohveleita seisoi keskellä pöytää.
Neljä kulhoa, joissa oli tuoretta, suolaista, hyytelöityä, savustettua
ja paistettua lohta, oli pöydän kulmissa. Paistettu porsas, persiljaa
suussa ja korvissa, oli vadilla pöydän toisessa päässä, silavoitu
poronpaisti toisessa, vieressä pari kuorepiimäkehloa mitä
valkoisimmasta puusta. Keltainen kerma oli paksuksi ja herkulliseksi
piiminyt maidon päälle, joka oli näöltään kuin kesäisen taivaan vaaleat
pilvenhattarat. Raikasta olutta vaahtoili kiiltävissä, kylmästä
hiestyneissä hopeasarkoissa, nautinnoksi niille, jotka halusivat juoda.

Aivan tyytyväisenä hymyili eukko sisäänastuville vierailleen eikä
uupunut niiatessaan ja sydämellisesti kiitellessään näitä heidän
ystävällisestä käynnistänsä. Sitten tyrkytti hän heitä syömään niin
runsaasti kaikkia ruokalajeja, että he eivät saaneet vältetyksi hänen
sydämellistä hyväntahtoisuuttaan, ennenkuin hän näki heidän todella
alkavan voida pahoin kestitsemisestä. Silloin eukko huolestui ja
pakoitti heidät juomaan suuren pikarin viinaa, johon oli sekoitettu
Hjärnen testamenttia, hänen ainoata lääkettään kaikkea pahaa vastaan.

Seuraavana päivänä rouvat matkustivat terveinä ja iloisina sekä hyvästä
kestityksestä että pidoista päästyään.

7.

PERHEEN TUKI.

Helteisenä kesäpäivänä istui Oulun läänin maaherra kenraali Carpelan
kirjoittamassa virkahuoneessaan lääninkansliassa avonaisen ikkunan
luona, jonka edessä vanhat, kapeat tikapuut kohosivat kadulta
katonräystäälle. Laamanni Holmberg omisti tämän suuren rakennuksen,
joka sijaitsi lähellä Pokkitörmää. Maaherranviraston huoneet olivat
toisessa kerroksessa.

Muuan noin 50-vuotias ankaran työn, nälän ja murheen laihduttama
Kuusamon talonpoika, jolla oli rumat kasvot ja iho auringon polttama,
oli saapunut kaupunkiin. Tervaisena, repaleisena ja paljain jaloin
seisoi tuo raukka aamuvarhaisesta liikkumatta ja vaiti eteisen loukossa
kanslian vastakkaisessa talossa. Ainoastaan muutamat syvät huokaukset
ilmoittivat hänen sydämensä suurta huolta, jota muut eivät kuulleet,
kunnes eräs koulusta kotiin palaava lapsi kysyi häneltä, mitä hän etsi.

Murheellinen mies vastasi: "Onkos korkia Konsistoriumi itte
kotona?".[20]

Lapsi tajusi vain kärsivän ilmeen hänen kasvoillansa ja kiiluvan
kyynelen hänen silmässään sekä kiiruhti hakemaan äitiään. Tämä ymmärsi
kohta miehen haluavan puhutella maaherraa tai antaa hänelle
anomuskirjan kansliassa. Hän luuli nyt olevansa siellä saamansa
opastuksen mukaan, mutta rouva neuvoi hänelle selvään, että hänen piti
mennä ensin vastapäätä olevasta portista sisään ja sitten ylös
ensimmäisiä portaita vasemmalle, jolloin hän olisi perillä.

Monta kertaa kumarrellen ja jalallaan raapaisten kiitti siivo matkamies
neuvosta ja lähti iloisempana, kuin oli tullut, ulos eteisen ovesta
kadulle.

Hän luuli siellä olevan osotetun pihan. Tarkasti ja pitkään silmäillen
kapeita tikapuita siinä aivan edessään hän mittaili matkaa
katonräystäälle, mutta se ei ollut hänestä niinkään pitkä kuin moni
honka, minkä latvaan hän metsästysretkillään niin usein oli kiivennyt.

Koska hän luuli tikapuita hänelle osoitetuiksi portaiksi, joita hänen
oli noustava, tarttui hän niihin lujasti molemmin käsin, mutta huomasi
ne niin lahoiksi, että puolapuun paloja irtautui hänen käsiinsä. Niitä
katseli hän tarkkaan samoin kuin paikkaa, missä ne olivat olleet.
Sitten sovitti hän ne paikoilleen ja sanoi: "Noin se on ollut."[21]

Vaikka tie kansliaan näytti hänestä jonkun verran vaaralliselta, ei hän
kauan miettinyt. Kun hän ylös silmäillessään huomasi päitä ikkunoissa
(joista seikkailijaamme ei kuitenkaan oltu vielä huomattu), niin hän
arveli: "Tarkoituksettahan eivät tikapuut tässä ole, ja koska ne ovat
kannattaneet muita ihmisiä, niin kyllä kai ne kestävät minutkin".

Hän pisti anomuspaperinsa suuhunsa ja alkoi kiivetä lahoja tikapuita
pitkin kohti taivasta. Joku puolapuu taittui hänen allaan, mutta se ei
hänen rohkeuttaan lannistanut hänen pyrkiessään yhä ylöspäin; hän
piteli vain lujemmin kiinni häilyvien tikapuiden syrjistä ja jatkoi
kiipeämistään itsepäisesti, levollisesti ja varovaisesti, kuten
suomalainen ainakin. Jaakopin enkelit kai häntä vain suojelivatkin,
sillä ihmisvoima ei siihen riittänyt.

Kun raskaan nuoralla-tanssijamme oli onnistunut päästä niin korkealle,
että hän oli lähellä ikkunaa, jonka ääressä kenraali istui
kirjoitustyöhönsä niin syventyneenä, ettei hän huomannut odottamatonta
tulijaa, otti talonpoika paperinsa toiseen käteensä ja lakkinsa toiseen
ja puhui ojentaen asiapapereita kohti ikkunaa rukoilevasti: "Armollinen
Maanherra ja korkia Konsistoriumi –".[22]

Pitemmälle ei talonpoika kauan valmistamassaan puheessa ehtinyt, kun
kenraali hypähti ylös ja kiivaasti sotapäällikön tapaan komensi häntä
paikalla laskeutumaan saman tien alas kuin oli tullutkin.

Talonpoika parka oli siinä silmänräpäyksessä pelästyksestä pudota
maahan, sillä kaksi puolapuuta taittui taas hänen äkisti takaisin
lähtiessään. Mutta hän oli itsepintainen suomalainen: toisella
kädellään hän yhä, vaikka oli monta syltä korkealla maasta, riippui
kiinni tikapuissa, toisessa kädessä lakki ja anomuspaperi suussa
roikkui hän taivaan ja maan välillä. Voimat kuitenkin alkoivat
vähitellen pettää eikä hän jaksanut enää tarttua kiinni tikapuista
saadakseen puuta jalan alle. Syvä kunnioituksen tunne varsinkin hänet
lamaannutti.

Huoneissa työskentelevät herrat kalpenivat nähdessään tapaturman
uhkaavan, ja kenraali itse säikähtyneenä käski heitä miestä
pelastamaan. Kaikki juoksivat neuvottomina, mutta vihdoin eräs
vahtimestari sai heitetyksi köyden onnettoman ympärille, ennenkuin
hänen viimeisetkin voimansa raukenivat. Henkensä kaupalla ja köyden
avulla hän kiertäysi vihdoin tikapuiden reunalle. Kenraali itse toisten
avustamana ojensi tuolle onnettomalle ilmassa-kulkijalle avuliaan
käden, ja yhdistetyin voimin onnistui heidän saada hänet ikkunan kautta
sisään.

Niin typertynyt ja pelonalainen kuin miesparkamme nyt olikin, oli hän
kuitenkin saanut toivonsa täyttymään, ainoan, mikä hänellä maailmassa
oli. Jalomielinen kenraali silmäili hänen anomuskirjansa ja
asiapaperinsa, ja niistä kävi selville, että tuo kunnon mies
kolmekymmentä vuotta oli työllään elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi
sisartaan, joista toinen oli vaivainen ja toinen köyhän uutisasukkaan
leski ja monen lapsen äiti. Nyt oli tämä kelpo miehemme kävellyt
enemmän kuin 40 peninkulmaa hakeakseen oikeutta 80-vuotiaalle isälleen
edelleen saada viljellä verovapaasti korpeen raivaamaansa uutistaloa,
sillä aika oli tullut maksaa valtiolle veroa. Mutta mistä sai siihen
rahaa väki, joka sai ravinnon pettuleivästä vaivalloisella ja ankaralla
työllään lukuisalle perheelle? Heillä ei ollut mitään ottaa. Kuolla
nälkään taikka turvautua toisten apuun piti vanhusten samoin kuin
muidenkin, jollei jalo poika olisi luottavaisena lähtenyt koettamaan
tätä keinoa heidän pelastuksekseen. Yleensä voi sanoa, ettei Suomessa
ole yhtään niin köyhää, joka ei mieluummin kuolisi kuin eläisi
kerjäten, ellei uskonto vaatisi heitä kärsivällisesti kantamaan
kohtaloansa.

Kenraali ei vain myöntynyt Kuusamon talonpojan anomukseen, vaan lisäksi
hän yhdessä useiden muiden kanssa kokosi melkoisen rahamäärän tälle
perheentuelle, joka kiitollisena ilo-kyynelin siunaten hyväntekijöitään
palasi omaistensa luokse.

Lahot tikapuut, joita luonnonlapsi yksinkertaisuudessaan luuli
maaherranviraston portaiksi, tulivat siten kuitenkin hänelle ja hänen
omaisilleen pelastusportaiksi hädässä.

8.

KAARLE SAKSA.

Kaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen, hienosti sivistynyt
ja hupaisa seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty sekä opettajana
että toverina ja aina tervetullut joka paikkaan. Hänen vilkkaista
kasvoistaan kuvastihe tunteellinen sydän. Hänellä oli hyvä pää ja hellä
luonne. Hän oli sinisilmäinen, ruskeatukkainen, kalpeaihoinen ja
vartaloltaan pitkä ja hoikka. Oltuaan jonkun aikaa Oulussa, muuttui tuo
hauska nuori pappi kokonaan mielenlaadultaan. Hän alkoi karttaa seuraa,
kuljeskeli yksinään surumielisenä ja haaveilevana eikä saanut unta.
Tuntikausia näit hänet Pokkitörmän jyrkimmällä rinteellä tuijottamassa
kosken kuohuihin. Sieltä hän kuitenkin mielellään lähti ystävien
seuraan, jotka kokivat häntä huvittaa. Mutta heidän vaivannäkönsä oli
turha; hänen sielunsairautensa kiihtyi yhä siitä, ettei hän voinut
voittaa toivotonta rakkauttaan nuoreen tyttöön, joka oli oman sydämensä
valitun kanssa kihloissa.

Lopulta tuo onneton tuli niin heikkomieliseksi, että hänet raivopäisenä
oli asetettava valvonnan alaiseksi. Mutta hän karkasi usein hoitajiensa
käsistä ja kekseliäämpänä kuin moni viisas osasi hän silloin hiipiä
minne halusi.

Kerran valoisana kesäyönä heräsi nuori morsian, jota hullu niin
toivottomasti rakasti, siihen, että kuuli jonkun häntä puhuttelevan.
Kuka voipi kuvailla hänen kauhistustaan, kun hän näkee mielenvikaisen
polvistuneena vuoteensa ääressä. Pilkallisesti nauraen pyytää hän
tyttöä pysymään levollisena ja jälleen sulkemaan silmänsä, sillä hän ei
voi kärsiä kolmen auringon säteilevän yhtä aikaa (nouseva aamuaurinko
pilkisti juuri sisään ikkunasta.) "Nukut tai valvot, minusta olet aina
yhtä ihana; vaikka kymmenen vuotta olisit haudassa maannut, sittenkin
minä sinut tuntisin. Olethan Vapahtajani äiti, neitsyt Maria! Enkö minä
sinua tuntisi?" Hän ojensi kätensä suudellakseen tyttöä, jolloin tämä
huomasi hänen povitaskustaan pilkistävän kaksi kiiltävähelaista
pistoolia. Pelosta oli hän menettämäisillään tajunsa. Hänellä ei ollut
voimaa edes apua huutaa, kun hän samassa kuuli kadulta karannutta
mielipuolta etsivien ääniä. Mutta tämä näki ja kuuli ne myös. Yht'äkkiä
hän nousi täysin raivona ja viritti pistoolit. Toisen suun suuntasi hän
tulijoihin, toisen turvattomaan tyttöön, joka kuolonkauhussaan kykeni
vain huutamaan kädet ristissä: "Herra Jumala, ota henkeni!"

Ääneensä itkien heittäytyi nyt mielipuoli uudelleen polvilleen tytön
eteen ja heitti aseet käsistään. "Anna anteeksi, anna anteeksi, sinä
pyhimys!" nyyhki hän. "En minä virittänyt pistoolia sinua kohti, vaan
sen teki itse paholainen! Kuinka minä saattaisin sinulle tehdä pahaa!
En, sillä ennemmin kuolisin tuhat kertaa!" Tällöin hän taas villinä
etsi pistooleja, mutta vartija oli jo tullut sisään ja ottanut ne
haltuunsa. Tyttö parka uskalsi nyt hengittää, mutta hän oli niin
pelästynyt, että hänen piti useita päiviä tämän jälkeen pysytellä
vuoteessa.

Saksa oli ensin hiipinyt erään ystävänsä luokse, jolta oli anastanut
tämän ladatut pistoolit. Tänne tultuaan oli hän löytänyt piiloon pannun
avaimen ja kulkenut niin hiljaa etumaisen huoneen läpi, että siinä
nukkuva palvelustyttö ei herännyt, ennenkuin vartija oli myös sisällä.

Mielenvikaisuutensa vuoksi menetti Saksa virkansa; mutta muutamien
vuosien kuluttua oli hän aivan parantunut ja sai silloin kappalaisen
viran Hyrynsalmella. Hän meni naimisiin, oli onnellinen ja tyytyväinen.
Kuitenkin kohtasi häntä uudelleen mielisairaus, ja hänet vietiin
Kruunupyyn houruinhuoneeseen. Uskollisena seurasi häntä sinne hänen
nuori puolisonsa, ja tämän hellän ja itseuhraavaisen seurustelun ja sen
hyvän huolenpidon kautta, jota hänelle siellä osotettiin, parani hän
siellä kuudessa vuodessa täydelleen. Mutta koska hänet oli kirjoitettu
laitokseen parantumattomana sairaana, ei tahdottu kuulla hänen
vapautuspyyntöjään. Vihdoin hän karkasi houruinhuoneesta ja kulki jalan
Turkuun. Siellä hän meni tuomiokapitulille valittamaan kärsimäänsä
vääryyttä ja vaati vapautusta. Saksa puhui niin selväjärkisesti ja niin
voimakkaasti, että se liikutti koko tuomiokapitulia, joka joutui
hämmästyksen valtaan, ja niin hän sai jälleen vapautensa ja kohta sen
jälkeen kappalaisen viran Hyrynsalmella takaisin.

Noin 30 vuoden kuluttua Oulussa kohdanneesta onnettomuudesta halusi hän
tavata sikäläisiä sukulaisiaan ja ystäviään. Siellä oli avoinna
kappalaisen virka. Hän haki sitä ja pääsi vaaliin. Sydämestään iloiten
tapasivat ystävät vanhan tutun.

Kun hänen sunnuntaina piti pitää vaalisaarnansa ja hän nousi
saarnatuoliin, tuli hän kovasti liikutetuksi kaikesta kirkossa
näkemästään. Suuri kirkko oli niin tungokseen asti täynnä ihmisiä, että
monet eivät sisälle enää mahtuneet. Opettajavanhus tunsi ystäviä ja
tuttuja, niiden joukossa monta entistä rippilastaan, mitkä kyynelsilmin
odottivat kuullakseen entisen rakastetun opettajan äänen. Hän luki
hiljaa useita rukouksia ja tahtoi sitten korottaa äänensä, mutta ei
voinutkaan. Tunteet puhuivat liian äänekkäästi vanhuksen lämmenneessä
sielussa. Ensin hän äkkiä alkoi itkeä. Sitten hänen näkönsä hämmentyi,
kasvot vääntyivät mielettömiksi ja kohta hän rupesi kovalla äänellä ja
ilosta hourupäisenä nimeltä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan.
"Katsopas veli Keckmania!" huusi hän. "Kuinka olet voinut sen jälkeen
kuin ennen vanhaan tarjosit meille hyvää kotona tehtyä oluttasi
suuresta kullatusta hopeakannustasi, joka seisoi neljällä pallojalalla
ja jossa oli kaksitoista apostolin kuvaa ja karoliinin kuva kannessa?
– Hyvää huomenta, veli Niska ja Wacklinit! Kuinka monta tuhatta
tervatynnyriä olette keittäneet pieksi tänä vuonna Pikisaarella? –
Sinut, veli Antell, näin minä viimeksi Kajaanissa käräjillä.  – Terve,
veli Öberg! Muistatko, miten Blommi salaa pani pienen, elävän kalan
viinapulloosi? – Minä muistan kaikki sisaret ja veljet. Julinit,
Mellinit ja Collinit, Nylanderin, Polvianderin ja Ulbrandtin ja
filosofi Kantin. – Muistatko sinä, veli, siellä takana, miten paisti
lähti karkuun, kun kenraalin piti olla päivällisillä luonasi?"

Näin laverteli hän aivan sekapäisesti. Kuulijat valtasi vastenmielinen
tunne ja yksi toisensa perästä lähti häväistystä kirkosta ahdistunein
sydämin, niin että kirkko vihdoin tyhjeni kokonaan. Silloin eräät
mielenvikaisen ystävät riensivät noutamaan hänet saarnatuolista ja
veivät hänet kotiin.

Hyrynsalmella tuli hän taas järkiinsä ja eli kauan tämän surkuteltavan
tapauksen jälkeen.

9.

KOIRANKUONOLAINEN.

Kauppias Posseniuksen satavuotias leski, vaikka olikin kaupungin vanhin
asukas, ei ollut suinkaan rohkeudessa miehensä kantaisän Knut Possen
vertainen, hänen, joka on saanut suuren maineen Viipurin pamauksesta.
Hän oli syntynyt Oulussa ja nimeltään Fagerholm. Tämä järkevä ja
kodissaan työteliäs nainen ja lastensa hellä äiti on merkillinen siitä,
että hän on elänyt vuosien 1714, 1743, 1788 ja 1808 sotien ajat. Näistä
ensimmäisen aikana oli hän lapsena vanhempainsa mukana hengenvaarassa
paennut metsiin ja korpiin. Toisen aikana hän oli jo naimisissa eikä
päässyt pakoon, kun hänellä oli pieni, vastasyntynyt lapsi, vaikka
monet muut pakenivatkin.

Hänen miehensä oli silloin matkoilla. Venäläinen kenraali majoitettiin
hänen kotiinsa. Tämän läsnäolo suojeli sitä ryöstöltä y.m., niin ettei
hänen tarvinnut pelätä mitään väkivaltaa; kuitenkin jo lapsuudesta
mieleen syöpynyt kauhu teki häneen toisella tavalla valtavan
vaikutuksen.

Muutamana päivänä astui hänen huoneeseensa vastoin kenraalin kieltoa
kalmukki. Miehellä oli villi, kuparinkarvainen naama ja litteä nenä,
eikä mitään otsaa näkynyt mustan, suoran ja harvan tukan alta, jonka
karkeat suortuvat näyttivät pistävän kärkensä puolen korttelin päässä
toisistaan oleviin silmiin, mitkä pyörivät syvissä kuopissaan.
Leveästä, paksuhuulisesta suusta hohtivat pitkät, valkeat hampaat.
Leukaa et huomannut enempää kuin otsaakaan. Kalmukkiparalla ei varmaan
ollut mitään pahaa mielessä, mutta hänet nähdessään pelästyi rouva
Possenius niin, että hän pyörtyi ja samalla kadotti ainiaaksi –
kuulonsa.

Kolmannen sodan onnettomuuksista, lukuunottamatta tautien hävitystä, ei
Oulu kärsinyt.

Viimeisen sodan Oulua uhatessa rukoili tuo pian satavuotias muori
Jumalaa, jotta saisi kuolla ennenkuin hän näkisi kaupungin vielä kerran
vihollisen vallassa. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi, sillä hiljaa
nukkui hän viimeiseen lepoonsa sen päivän edellisenä, jona ensimmäinen
ryssän joukko marssi kaupunkiin, nimittäin Antinpäivänä vuonna 1808.
Kaikki sujui kuitenkin levollisesti ja rauhallisesti, kuten sopimus
oli, joten eukolla ei olisi ollut syytä liioiteltuun pelkoonsa.

10.

HYVIN VIISAAN UUDISTETUT HAAT.

Kaupungin neuvosmiehistä oli pormestari Timbom lihava ja
kaunisvartaloinen herra, jonka suuret ja vaaleat silmät kuin
hämmästyksestä selällään katselivat kaikkea näkemäänsä, etenkin kun ne
kuvastimessa huomasivat viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja
rehevät kasvot ja niiden muutoin sileässä pinnassa näkivät oman pikku
suunsa ja nenänsä.

Muuten herra pormestari oli kohtalaisen kookas, ja pitkin leveätä
selkää oli jauhoitettu tie, kankipalmikon tekemä, joka riippuen
pystytukasta ja kiharoihin hyvin käherretystä peruukista heilui hänen
vaaleansinisellä hännystakillaan.

Hännystakkia koristivat suuret, kullatut napit, ja sen taskusta pisti
esiin tummansininen, ruudullinen nuuskanenäliina.

Hännystakin värisissä polvihousuissa koreilivat hohtavat hopeasoljet.
Kengissäkin kiilsivät samanlaiset koristeet.

Harmaantäplikkäät silkkisukat, vaaleapohjainen silkkiliivi, korkea
röyhelö kaulassa ja ranteissa kalvosimet, suuri hopeinen ja
pitkäperäinen taskukello koristeineen, viheriä sahviaaninahkalakki
peruukkia peittämässä, keltaiset säämiskähansikkaat ja espanjalainen
norsunluunuppinen ruokokeppi kädessä täydensivät herra pormestarin
pukua, kun hänet nähtiin ulkona tuulettamassa rouvaansa.

Ei itse pormestaritartakaan, jonka lukija myös pian saa oppia
tuntemaan, käynyt pilkkana pitäminen. Hänen epäsuosioonsa joutui kohta
jokainen, joka uskalsi hänen miehensä arvonimen eteen kirjoittaa
vara- eikä hyvin viisas.

Rouva oli muuten kaikessa olennoitu tyytymättömyys, kun taas herra
pormestari oli itse pitkämielisyys ja laupeus. Molemmat vetivät vertoja
toisilleen herkkäuskoisuudessa ja yksinkertaisuudessa.

Ne olennot, olinpa vähällä sanoa eläimet, jotka olivat rouva
pormestarittaresta kaikkein rakkaimmat, olivat hänen miehensä, hänen
kanansa ja hänen valkoinen kissansa, jonka nimi oli "Sokeri".

Viimemainitun penikat saivat koko hänen äidillisen hellyytensä
osakseen, koska luonto ei ollut suonut pormestarittarelle omia
perillisiä, ja siitä hän sai palkaksi paljasta iloa ilman kustannuksia.

Morsiamena oli rouva pormestaritarta pidetty kaunottarena, ja hän
ansaitsi myös tämän nimen, sillä hänellä oli tummat, säihkyvät silmät,
korkea roomalainen nenä, häikäisevän valkea hipiä, punaiset huulet ja
rusoposket. Hän oli kasvultaan pitkä, suora ja hoikka varreltaan,
hänellä oli kauniit kädet ja pienet jalat.

Tämä omasta mielestään hieno nainen oli nyt kuitenkin vanhuuden
vaivaamana käynyt harmaahiuksiseksi, liian lihavaksi ja pöhöposkiseksi,
ärtyiseksi ja epäluuloiseksi.

Muutamana kirkkaana päivänä tallusti eukko rakkaan aviopuolisonsa
kanssa "koreaan kamariinsa", (joksi hän nimitti vierashuonettaan),
mihin pyhättöön ei kuitenkaan kukaan vieras saanut mennä, vaikka hän
mielellään näytteli heille kynnykseltä sen siniruusuisia
seinäpapereita, helmenväristä leposohvaa ja täytettyjä tuoleja, jotka
olivat päällystetyt valkeapohjaisella, isoruusuisella karttuunilla,
pähkinäpuista lipastoa, missä oli harmaa marmorilevy ja kiiltävät
helat, pyöreätä teepöytää, kolmen ikkunan valkeita, hienoja
ikkunaverhoja (kodissa kehrättyjä ja kudottuja), suurta kullatuissa
kehyksissä lipaston yläpuolella riippuvaa kuvastinta. Suuri kalkilla
valkaistu tiiliuuni ja puhtaaksi pesty lattia tekivät huoneen niin
valoisaksi ja hauskaksi, että siitä heijastui kirkkautta emännänkin
muuten aina ynseille kasvoille, ja mielellään olisikin sallittaessa
menty sinne etuhuoneesta. Etuhuoneessa, vaikka se olikin siisti ja
puhdas, oli paljon romua, ja tiheät kaihtimet tekivät sen
tummahtavaksi. Paitsi tätä salia, joka oli arkihuone, oli heillä vielä
vain pieni huone yksinomaan rouvaa varten ja keittiö, jossa hänen
kunniaksensa loistivat kirkkaat kupariastiat.

Mutta, niinkuin äsken mainitsimme, muutamana kauniina päivänä tuli
hyvin viisaan pormestarin osaksi se harvinainen kunnia, että hän sai
rouvansa käsipuolessa astua itse koreaan kamariin. Siellä asetti rouva
hänet rinnalleen suuren kuvastimen eteen ja tiedusteli häneltä
tavattoman tyytyväisyyden loistaessa silmistä, näkikö hän, että he
vielä olivat hyvin kaunis pariskunta.

Ukko pinnisti isot silmänsä vieläkin isommiksi tarkoin punnitakseen
näköä ja arvostellakseen asiaa ja sen seurauksia. Mutta aina totuutta
rakastaen uskalsi hän vihdoin hyvin leikillisenä sanoa: "No niin,
tuota, kyllä 40 vuotta takaperin".

"Oh, häpeä!" puhkesi pormestaritar ja heittäen niskojaan keinui
yksinään ulos koreasta kamarista, jonne hän jätti ällistyneen
pormestarin aivan katuvaisena miettimään miten voisi pelastautua
pulastaan. Väliin hän tuijotti hämillään oveen päin, väliin ikkunaan,
kunnes pormestarittaren kimakka ääni kuului käskevänä: "Tuletko sieltä
likaamasta koreata kamariani!"

Silloin ukko joutuin otti lakkinsa ja keppinsä, riensi ulos ja kiiruhti
raatihuoneelle siellä mahtisanallaan vaikuttaakseen tärkeään asiaan,
jossa hän äänesti jalon vapauden puolesta; siellä oli näet kysymys
kaupungin nelijalkaisten vapauden rajoittamisesta, ne kun tähän saakka
kaikilla luonnollisilla vapauksillaan ja oikeuksillaan koko
viattomuudessaan olivat saaneet ilman nuhteita kuljeskella yhtä katua
ylös toista alas.

Palattuaan kotiin virastostaan sai herra pormestari vielä
kotiripityksen huonosta kauneudentajustaan ja yhä enentyvästä
kylmyydestään rouva pormestarittaren sulojen suhteen. Mutta tästä
hetkestä saakkapa tuolla rakkaanhellällä puolisolla olikin mielessä
avata miehensä silmät ja tehdä hänet yhtä rakastavaksi kuin ennen
nuoruusaikanaan; hän näet luuli tyytyväisenä "kyllä keinot keksivänsä,
kun vain tahtoo", ja nyt aikoi hän näyttää sen toteen.

Pormestaritar tunsi viekkaan ämmän, joka osasi taikoa. Noituri-Anna –
se oli hänen nimensä – ei tosin asunut kaupungissa, mutta hän kävi
siellä aika-ajoin harjoittamassa vähän tuottavaa ammattiaan. Hän oli
tavattoman kookas akka ja hänellä oli kauhean leveä suu, missä kaksi
riviä valkoisia hampaita kiilui. Niillä hän puraisi poikki naulan yhtä
helposti kuin nuori impi langan pään. Tälle uskoi pormestaritar
sydänsurunsa. Iäkäs Anna kuunteli tarkkaavaisesti hienoa avunanojaansa.
Kun noita-akka oli täyttänyt suuren pikarin viinalla ja salaperäisesti
mutisten ja taikoja tehden tarkastellut sen sisällystä, kysyi hän
pormestarittarelta, totteliko mies vielä häntä kaikessa. Kun hän sai
myöntävän vastauksen, kumosi ämmä äkkiä koko lasin sisällyksen
kurkkuunsa ja haastoi sitten kuin haltioissaan: "Sitten ei mitään
hätää, kunhan herrasväki tekee kaikki, mitä minä sanon".

Tämän lupasi riemusta vavahteleva pormestaritar mielellään.

"Sitten", määräsi noita, "pitää rouvan jonakuna iltana panna ylleen
entinen morsiuspukunsa, samaten herra pormestarin sulhaspukunsa, ja
niin me menemme pimeän aikana väliaikaiselle haudalle, jossa minä luen
teille, ja rouva saa nähdä avioelämän tämän jälkeen tulevan yhtä
onnelliseksi kuin se oli teidän hääpäivänne perästä".

Pormestaritar oli aivan suunniltaan ilosta ja riensi kotiin
valmistuksia tekemään.

Mutta hänen ehdotuksensa kohtasi tällä kertaa kovaa vastustelua; paljon
pyyntöjä, vieläpä kyyneleitäkin tarvittiin, ennenkuin rouva sai muutoin
niin lauhkean ja tottelevan pormestarin uudelleen rupeamaan yljäksi;
mutta lopulta tämä heltyi rakkaan aviopuolison häntä yötä ja päivää
kiusattua kaikella ajateltavalla tavalla.

Oli pimeä syksyilta kello 11. Pormestaritar oli vihdoinkin
valmiiksi puettuna entisessä morsiuspuvussaan. Hänellä oli musta,
poimureunuksinen dolmaani, harsoiset irtohihat ja siniset kengät,
joissa oli korkeat, valkoiset korot, kaulan ympärillä reunustettu
poimutelma ja rintapeite sinisine nauharuusuineen. Tukka jauhotettu ja
käherretty kolmikerroksiseksi askeloksi päälaelle, ja sen korkeimmalla
kohdalla oli pieni kruunu ja seppele viheriästä vahapaperista, kaulassa
oli helminauha hopeaan kiinnitetyistä mustista granaateista ja
samankaltaiset renkaat korvissa.

Kelpo pormestari tuli liikutetuksi nähdessään morsiamensa vanhentuneet
sulot, ja entiset ihanat muistot valtasivat hänet niin, että hän antoi
viekotella itsensä pukeutumaan vanhaan, sinipunervaan hovioikeuden
auskultantin univormuunsa kullattuine nappeineen (nyt aivan viheriät);
hiukset käherrettiin ja jauhotettiin, kankipalmikko solmittiin niskaan
ja miekka vyötettiin vyölle. Siinä seisoi nyt herra pormestari taas
sulhaskomeudessaan iäkkään morsiamensa ihastuksena, vaikka hänen
käsivartensa olivatkin ojennuksissa kuin myllynsiivet, koska
hyvinravitulla pormestarilla ei ollut tarpeeksi tilaa entisen hoikan
auskultantin hännystakissa, vaan piti se pakkoröijyn lailla hänen
kätensä taakse käännettyinä, joten hänen oli mahdotonta parhaalla
halullakaan syleillä armastaan. Hänen rouvansa kovaa onnea hameeseen
nähden ei kuitenkaan huomannut edestäpäin, koska se selkäpuolella jäi
puolen kyynärää auki.

Morsian asetti vihkimäsormuksen sulhasensa vasempaan pikkusormeen ja
kaksikolkkaisen hatun hänen oikeaan käteensä.

Nyt kutsuttiin sisälle Noituri-Anna, joka asiaankuuluvasti oli
vahvistanut mieltänsä tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Hän ei
ujostellut, vaikka outojen pukujen olisi pitänyt hänessä herättää
erityistä kunnioitusta. Anna heitti vaipan rakastavan parin olkapäille
ja määräsi kulkueen lähtemään. Hämmästyksen ja pelon valtaama piika sai
käskyn näyttää heille tulta salalyhdyllä, vaikka ulkona tuuli aika
lailla.

Näissä varustuksissa leijaili nyt tuo hyvin viisas morsiamineen ehkäpä
viime kertaa lemmen siivillä aivan hiljaa ja varovaisesti
väliaikaiselle haudalle.

Heidän saavuttuaan kirkkotarhaan, asetti noita molemmat rakastavaiset
haudan toiselle puolelle ja asettui itse toiselle. Paljasjalkaisen
noita-akan jättiläisvartalo ja tummat piirteet muodostivat salalyhdyn
himmeässä valaistuksessa maalauksellisen kuvan. Tuuli oli yltynyt
vinkuvaksi myrskyksi salaperäisessä yössä. Äkkiä tempasi tuulenpuuska
noidan päästä mustan rääsyn, joka peitti hänen harmaan päälakensa;
harvat vanukkeiset hiukset liehuivat hänen vääntyneiden kasvojensa
ympärillä ja hurjat silmät tuijottivat uhkaavasti ympärilleen
valkoisten hampaiden kiiltäessä vaahdossa olevassa suussa. Hän oli
sitonut kaulaansa siniraitaisen esiliinan, joka oli hänen mielestään
olevinaan papinkaapu.

Sulho ja morsian vapisivat kauhuissaan ja viluissaan, kun noita
heilautti suurta veistä kaikkiin ilmansuuntiin ja sitten ojensi sen
kärjen kohti sulhasen sydäntä. Kumealla äänellä pauhasi hän, samalla
käskevästi kädellään viitaten alas hautaan: "Olet kuollut! Astu
hautaasi!"

Vaikka pormestaria epäilytti, ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin totella.
Piian auttamana kapusi hän alas hautaan, missä hän rupesi makuulle
levitetylle matolle ja kädet levällään jäi siihen liikkumatta.

Samallaisen salaperäisen käskyn johdosta astui morsiankin hautaan ja
laski käherretyn ja jauhotetun päänsä sulhasensa käsivarrelle.

Nyt luki noita jonkinlaisen hautausluvun monia kummallisia
taikatemppuja tehden. Sitten hän käski kirkuvalla äänellä heitä
nousemaan ylös nuortumaan.

Piian piti taas olla apuna, ja suurella vaivalla saatiin pelästynyt
morsian ja suuttunut sulho ylös haudasta. Varsinkin oli pormestari
harmissaan huomatessaan vihkimisen aikana, joka nyt noidan määräyksen
mukaan oli uudelleen toimitettava, joukon kuokkavieraita ympärillä
olevasta pimeästä uteliaine nenineen ja hämmästyneine kitoineen
tuijottavan. Salalyhdyn valo oli näet herättänyt huomiota ja koonnut
monta kaupunkilaista katsomaan tuota harvinaista kohtausta.

Oli mahdotonta saada pormestaria pysymään paikallaan, vaan hän vei
kiireesti vastustelevan morsiamen mukanaan kotiin. Noita seurasi piian
kanssa perästä.

Itsepäinen rouva, jonka toiveet niin paljon vastustelemisen ja vaivan
perästä uhkasivat tyhjiin raueta, ei kuitenkaan mielinyt millään
ehdolla luopua niistä. Hän ei antanut myöten, ennenkuin noita oli
toimittanut jälelläolevat juhlamenot kotona.

Mutta koko tällä raainta taikauskoa ilmaisevalla toimituksella ei ollut
sitä vaikutusta, jonka hellätunteinen pormestaritar oli sillä odottanut
olevan. Olipa kuin kummallinen kosto olisi häntä kohdannut,
sillä hänen miehensä, niin narrina kuin häntä muuten pidettiinkin,
viekotteli taloonsa muutaman kaupungin ihanimmista neidoista,
kahdeksantoistavuotisen kaunottaren, jolle ylhäisimmätkin olisivat
olleet huomaavaisia. Mielistelyhaluinen tyttö menetti hänen tähtensä
maineensa ja siveytensä ja sai aikaan, että pormestaritar tuli
mielenhäiriöön. Lopulta menetti tyttö itsekin järkensä jouduttuaan
kevytmielisyytensä vuoksi huonoon huutoon mitä katkerimmaksi suruksi
muuten kaikin puolin kunnolliselle suvulleen.

11.

ISO KOSKI JA PIKKARAINEN.

Mahtava Oulujoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan huomattavin
luonnonmerkillisyys. Olemme jo lausuneet joitakuita sanoja sen luomasta
näköalasta.

Koskenniska nimiseltä kohdalta syöksyy virta kahteen haaraan jakautuen
saariryhmän ohi. Toinen näistä haaroista on Niskakoski. Sen vesi oli
vielä paljon korkeakuohuisempi ennenkuin väylä perattiin hallituksen
toimesta ja valtion varoilla. Lukuisat luodot ja kalliot, jotka olivat
keskellä väylää, estivät veden tasaisen juoksun ja muodostivat
vaarallisia pyörteitä virrassa. Mutta rohkeat ja sitkeät suomalaiset
osasivat tulla tuntemaan koskenkin hämärät voimat. Sillä juuri
Koskenniskan kautta kävi paikkakunnan teollisuuselämän suuri
valtasuoni. Suurin osa tervaa ja puutavaraa, joka Oulusta ulkomaille
laivattiin, tuli kaupunkiin kuohuvaa jokea myöten. Mutta niin vaikeata
ja vaarallista oli lastattujen veneiden ohjaaminen koskea alas, että
siihen tarvittiin erityiset, vartavasten harjaantuneet laskumiehet.
Nämä perämiehet, koskimatkojen sankarit, olivat valantehneitä ja seudun
reippaimmista nuorista miehistä valittuja.

Oli miellyttävää katsella, miten pitkät, ohuista laudoista rakennetut,
mutta silti raskaasti kuormitetut veneet nuolen nopeudella kiitivät
läpi vaahtopäisen virran, joka kuohuili ympärillä kiviä vasten.
Tarkkasilmäisenä ja lujakätisenä seisoi siinä laskumies veneen perässä
viilettäen leveällä melallaan; hän ymmärsi tarpeen vaatiessa
hiuskarvalleen ohjata "Paltamonsa" oikeata väylää läpi kuohujen ja
pyörteiden.

Tunnetuin Oulun koskien laskumies oli talollinen Pikkarainen, jonka
tila oli joen partaalla noin neljännespeninkulman päässä Oulun
kaupungista. Mies oli varakas ja hänellä oli miellyttävä emäntä sekä
kaunis tytär. Pikkaraisen Liisulla oli sekä koreutensa että rikkautensa
vuoksi monta kosijaa kaupungin ensimmäisten kauppiastenkin joukossa,
vaikka hän vihdoin otti miehen omasta säädystään. Ukko Pikkarainen itse
oli pitkä, hoikka ja kaunisvartaloinen mies. Kuningas Kustaa IV Adolfin
puolisoineen käydessä Oulussa sai Pikkarainen heille osoittaa
taitavuuttansa.

Jokirantaan aivan kosken kuohujen ääreen oli rakennettu parveke, jonka
lattia oli peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seurueineen
nousivat parvekkeelle katsomaan näytelmää, joka heitä varten
järjestettiin.

Pikkarainen tuli näkyviin kosken niskassa nelilaidalla (niin
nimitettiin suurimpia koskiveneitä). Pari talonpoikaa istui soutamassa,
mutta hän itse seisoi kookkaana perässä. Hän oli kesäisessä
juhlapuvussaan. Hänellä oli tulipunainen liivi teräsnappeineen,
monikirjava silkkinen kaulahuivi ja väljät, lumivalkeat paidanhihat.
Hatussa oli kiilloitettu terässolki, joka hohti auringon säteissä. Pian
hänen nähtiin kääntävän veneen kokan kohti koskea, airoilla lisättiin
yhä veneen vauhtia, ja nopeasti se lensi pitkin vettä kuohuissa, niin
että se usein jäi näkymättömiin kosken vaahtopäisiin aaltoihin, ja nuo
ylhäiset katselijat hämmästyneinä erottivat vain Pikkaraisen hatusta
hohtavan soljen, kun hän ylpeänä nosti päänsä voittamiensa raivoavien
pyörteiden yli.

Pikkarainen valittiin edusmieheksi Norrköpingin valtiopäiville v. 1800.
Kun hän näki Motala-joen kosken tämän kaupungin luona, houkutteli se
rohkeata kosken laskijaa kokeeseen, mikä herätti yleistä ihailua. Hän
nimittäin rakensi veneen, ja kuninkaallisen perheen, monien
ulkomaalaisten ja lukemattoman muun katselijajoukon läsnä ollessa hän
muutamana kauniina päivänä ohjasi kevyen aluksensa Motalan koskea alas.

Kun Pikkarainen tuli kotiin näiltä valtiopäiviltä, oli hänellä
kaksi hopeamitalia rinnassa. Hänelle sittemmin hänen oltuaan
talonpoikaissäädyn edustajana Porvoon valtiopäivillä antoi keisari
Aleksanteri kolmannen mitalin, joka oli kultainen ja punaisessa
nauhassa kaulassa kannettava.

Myöhemmin on koskea perattu, kuten jo mainitsimme, niin että
tervamiehet, joiden ennen suurella vaivalla piti sauvoa veneensä ylös
koskia, nyt vaivatta pääsevät eteenpäin.

Kun maaherra Stjernschantz, jonka toimesta ja vaivannäöstä
koskenperkaus etupäässä saatiin aikaan, muutamana päivänä iloisena
katseli eräitä talonpoikia, jotka pyrkivät ylös koskea veneellään,
kysyi hän heiltä, eivätkö he olleet iloisia nyt niin helposti
päästessään ylös. Silloin eräs vakavista miehistä aivan
välinpitämättömänä vastasi: "Onpa tästä päästy ennenkin."[23]

Juuri kosken alla, aivan lähellä Raatinsaarta, on lohipato. Siitä
saadaan seudun parasta tuotetta, tuota jo menneinä aikoina kuuluisaa
lohta, mistä vanha sananparsi hokee:

    "Hjalmarin haukea, Siljan madetta ja Oulun lohta!
    Niidenpä vertoja löydä et kohta!"

Mutta talvellakin tarjosi Oulujoki ihania tai harvinaisia nähtävyyksiä.

Se näky, mikä katsojalle tarjoutuu kun hän näkee kosken laskevan, kuten
sanotaan, vaikuttaa voimakkaasti keneen tahansa, mutta erikoisesti
etelän lapsiin, kun he sattumalta siihen aikaan eksyvät tänne.

Muuan sellainen saapui Ouluun huhtikuun viime päivänä tärkeissä
asioissa. Kohta majatalon pihalle ajettuaan kysyi hän isännältä,
olisiko hänen mahdollista saada nähdä sitä huvinäytelmää, jota
sanottiin "ison kosken laskemiseksi", mistä hän oli kuullut puhuttavan.

Kohteliaasti isäntä hänelle vastasi, että tämä "huvinäytelmä" oli
täysin vapaasti katseltavana. Aivan hyvillään tästä matkustaja halusi
tietää, milloin hän voisi saada sen nähdä. – Kievarinpitäjä vastasi
kosken laskevan toukokuun kymmenentenä päivänä.

Vaikka matkustavaisen asiat kiirehtivät häntä pois, ei hän voinut
kieltäytyä huvista nähdä ja sitten kertoa omassa kotimaassaan itse
nähneensä kaukana pohjoisessa aivan kuulumattoman ja aivan näkemättömän
siellä etelässä. Hän siis päätti viipyä täällä nuo kymmenen
vuorokautta.

Vitkaan kului odotusaika muukalaisesta paikkakunnalla, missä hänellä ei
ollut tarjona mitään makunsa ja tottumuksensa mukaista mieluista
huvitusta. Mutta vihdoinkin koitti odotettu päivä. Varhain aamulla
kiiruhti matkustajamme osoitetulle paikalle Pokkitörmälle. Tyynen
uteliaana hän tarkasteli kokonaisen tunnin ympärillään olevia laajoja
jääkenttiä, jotka eivät enää olleet hänelle mitään uutta, koska hän
täällä oleskellessaan oli saanut kyllikseen kuluttaa aikaansa joka
päivä tämän pohjolan kylmän näyttämön ääressä.

Hän haukotteli, sillä hän oli tänään tavallista aikaisemmin noussut
ylös pitääkseen varansa. Mitä enemmän aika kului, sitä levottomampana
hän katsoi kelloaan, mutta yhä vain jää lepäsi liikkumattoman lujana
vuoteessaan, vaikka aamupäivä oli jo kulunut. Nälkä ajoi nyt
muukalaisen majataloonsa, missä hän kiireisesti söi päivällisensä.
Puolijuoksua riensi hän sitten takaisin, peläten kauan odotetun
"huvinäytelmän" jäävän häneltä näkemättä, sillä hän ei ollut varma sen
alkamistunnista, eikä kievarinpitäjä ollut tavattavissa, se mies, jonka
yksin sanottiin "kai tietävän sen."

Luottavaisena seisoskeli matkustavaisemme paikallaan tuntikausia
turhaan odotellen. Viimein hänen kärsivällisyytensä loppui. Hän alkoi
tömisyttää jalkojaan ja koputti kiivaasti kepillään jäätyneeseen
maahan, mutta itsepäinen jääpaljous ei liikkunut, ei särkynyt eikä
sulanut, se oli kovempisydäminen kuin taiteestaan omahyväinen
taiteilija, joka antaa yleisön turhaan meluten odottaa saadakseen
hänelle suosiotaan tuhlata. Taiteilijan kuitenkin lopulta taivuttaa
yleisön uhka, ellei muu auta, mutta tässä lepäili kylmä jää yhtä
tunnottomana kuin lujanakin aivan kuin ei kukaan olisi kiirehtinyt sen
lähtöä.

Hämärän tullen väsyi matkustavaisemme odotteluun. Kiukuissaan hän
syöksyi majapaikkaansa, etsi käsiinsä isännän ja suuttuneena nuhteli
häntä valehtelemisesta. Kohteliaana puolustelihe tämä vain sillä (hän
ei näet keksinyt parempaa puolustusta pilalleen), ettei koskaan saa
uskoa mitä huhtikuun ensimmäisenä tai viimeisenä päivänä sanotaan.

Suutuksissaan ulkomaalainen tilasi hevoset ja matkusti pois samana
yönä.

Seuraavana päivänä nousi kova myrsky ja rikkoi jääkentän, kohotteli
sitä ja ajoi liikkeelle. Tavallista kovemmin pauhasi koski. Tämä seikka
sai kohta sadottain ihmisiä ihailemaan tuota pois matkustaneen
ulkomaalaisemme niin kauan ikävöimää "näytelmää". Vesi nousi niin
korkealle, että ranta-aitat alkoivat nousta ja siirtyä paikoiltaan tai
kaatua päälle työntyvien jäälohkareiden voimasta, mitkä kokoontuivat
suuriksi joukoiksi nuolen nopeudella tultuaan yli äyräittensä kuohuvaa
ja kaksin verroin raivoavaa jokea alas. Kunnioituksella katseltiin
noita jättimäisiä jääjärkäleitä, mitkä kohosivat toisiaan vasten
etäältä näyttäen purjehtivalta laivastolta.

Usein kulkeutui näiden isojen jääkappaleiden kera matkan varrella
rannoilta mukaan tempautuneita esineitä.

Muun muassa nähtiin kerran myllyn purjehtivan jäätelillä. Veneitä,
tynnyreitä, tukkeja, kiviä seurasi usein mukana.

Rannoilla oli poikien hupaista hyppiä jokea alas uivilla jääteleillä,
mutta varovaisia heidän piti olla niiltä pois päästäkseen, ennenkuin
oli liian myöhäistä.

Muutaman värjärin vanutussuoja ja värjäämö joutuivat vaaraan jäänlähdön
aikana, sillä virta ja ahdisteleva jääpato olivat viedä ne mukanaan.
Silloin joku kysyi omistajalta, joka aivan hyväntuulisena katseli
vaaraa, eikö hän pelännyt tulvan hävittävän tai jäiden rikkovan hänen
työlaitostaan. "No, minulle ei ole siitä mitään vahinkoa", vastasi
omistaja, "sillä koko rakennus on siksi korkeasta palovakuutettu."

Aina Ämmäkoskesta lähtien alkavat yhä kasvavat jääröykkiöt laskunsa
alas Oulujoen kaikkia koskia, jouduttaen jäänlähtöä kaikkialla
hillittömällä vauhdilla eteenpäin rynnistäessään, kunnes ovat syösseet
Merikoskesta alas häviten Pohjanlahden aaltoihin. Mutta kun kovina
talvina sattuu, että meren jää on niin luja, ettei se mieli väistyä
noiden vastaan työntyvien vieraiden edestä, kokoontuvat jäät padoksi
kosken alle. Joki, joka täten juoksussaan tukkeutuu, saa aikaan
kaupunkia suuresti pelottavan uhkaavan tulvimisen; mutta kun uhmaavat
jäämöhkäleet ovat ehtineet kokoontua ja yhdessä painavat vasten
jääkenttää, täytyy sen väistyä ja suoda vapaa pääsy niin suurella
voimalla ja mahdilla eteenpäin matkaavalle viholliselle, mikä kuitenkin
pian rauenneena levossa ja hiljaisuudessa sulautuu meren tyyniin
laineisiin, ja ystävällisesti yhtyneinä ne sitten katoavat valtameren
määrättömään syliin.

Erkkolan kohdalta kosken yläpuolella kävi talvitie joen poikki. Koska
tämä virtainen kohta ei milloinkaan mennyt jäähän, tehtiin talvitie
niin sanotusta jäälautasta. Se valmistettiin siten, että talolliset
hakkasivat ylempänä lujasta jääkentästä virran levyisen jääpalan. Kun
se oli irroitettu, antoivat he virran vitkaan viedä sen mukanaan ja
käänsivät sen niin, että toinen pää tarttui toiseen rantaan samalla kun
virta painoi toisen vastaiseen rantaan. Kovalla pakkasella jäätyi
lautta yhä lujemmin molempiin rantajäihin, niin että sitä myöten
saattoi kulkea hevosilla ja kuljettaa kuormia.

Sillä tavalla joka talvi rakennetaan uusi silta yli leveän joen, ja
joka kevät juuri tämä lautta irtautuessaan ennustaa ison kosken jäiden
pikaista lähtöä.

12.

KUMMALLINEN MÄENLASKU.

Kummallisimmista kosken äärellä tai oikeammin itse koskessa sattuneista
tapahtumista herätti seuraava paljonkin huomiota. Sen kyllä kannattaa
säilyä jälkimaailmalle oikeana pohjoismaisena talviseikkailuna, sillä
väkirikkaammalla seudulla se semmoinen olisi varmaan tuottanut
sankarilleen kuolemattomuuden. Suomalaisesta seikkailusankarista tuntui
se vähäpätöiseltä ja arvottomalta.

Antti Hägg, pitkä ja roteva, vanha merimies, yllään kulunut
nukkerinuttu ja päässään merimiehen lakki, tuli kovana pakkaspäivänä
Kallisen mäelle, siitä alas laskeakseen. Ukko veti perässään kelkkaa,
jossa oli raskas tiilikuorma. Päästyään mäelle istuutui hän mukavasti
kuormalle, laskeakseen alas. Mutta hänpä ei voinutkaan korkealta
asemaltaan oikein ohjata kelkkaa. Kiitävällä vauhdilla, jota lisäsi
raskas kuorma, meni kelkka jyrkänteessä väärälle tielle, mitä myöten
lähellä asuva värjäri kuljetti tavaroitaan niitä varten hakatulle
isolle avannolle. Aivan levollisena ja lujana näytti kuitenkin tuo
karaistu merimies kiireellisessä kulussaan katsovan avantoa ja siinä
varman kuoleman vaaraa päästämättä hätähuutoa taikka pyytämättä apua
niiltä ihmisiltä, jotka vähän matkan päässä toisella avannolla
seisoivat suu auki ja kovin ällistyneinä nähdessään vanhan Häggin
"laskevan mäkeä" ja myrskyssä taitavan perämiehen tavalla vakavana
kulkevan suoraan isoon ja sulana-olevaan avantoon. Vain vilaukselta hän
enää oli näkyvissä, sillä samassa hän salaman nopeudella kuormineen ja
kelkkoineen hävisi jään alle kohisevaan koskeen.

Tämä odottamaton näky sai katsojat kohta huutamaan. Akat, jotka olivat
huuhtomassa pesuvaatteita, juoksivat kirkuen pahki toisiaan, ja pian
kokoontui väkijoukko ison avannon ympärille; mutta jälkeäkään ei
näkynyt tuosta onnettomasta, joka tässä häipyi kuin näköhäiriö aivan
heidän silmäinsä edestä.

Haettiin kojeita, että saataisiin uponnut ylös, hakattiin parin
kyynärän vahvuiseen jäähän reikiä useaan kohtaan – kaikki turhaan. Ei
edes raskasta kelkkaa voitu löytää kovasta koskesta, mikä salaperäisenä
kohisi jääholvin alla.

Kun oli pari tuntia hukkaan tehty työtä ja luovuttu jo kaikesta
pelastamisen toivosta, tekivät työmiehet lähtöä jäältä. Silloin aivan
odottamatta kuului huuto, ja ihmisen pää pisti näkyviin toisesta
pienemmästä avannosta, noin sata syltä ylempänä etsittyjä paikkoja.
"Hohoi!" kirkui Hägg, "auttakaa minut ylös tästä kirotusta reiästä!"
Avanto oli näet niin pieni, ettei hän päässyt jäälle, ennenkuin aukkoa
oli kirveillä suurennettu. Mutta lopulta nousi Hägg jäälle ja oikoen
pitkää selkäänsä tuumi: "Kirotun kumarassa siellä alhaalla täytyi
kävellä".

Aivan tyynenä, vaikka läpimärkänä hän sitten tarttui kelkkansa jukoon
ja haastoi: "Ylös toveri! Sinua en jätä oman onnesi nojaan! Ethän
sinäkään merihädässämme heittänyt yli reunan lastista yhtäkään!"

Hägg veti itse raskaan kelkkansa likimpään taloon, missä hänet
vieraanvaraisesti otettiin vastaan, vietiin lämpimään huoneeseen,
tarjottiinpa vielä hänen lempijuomaansakin, kahvipunssia pari kuppia.
Sitten kertoi ukko seikkailunsa, mutta hänestä se ei kuitenkaan ollut
siinä määrässä kummallinen kuin hänen ihmettelevistä kuulijoistaan.

"Niin, minähän ajattelin," puhui ukko kertoessaan matkastaan, "minähän
ajattelin, että minun on yhtä hyvä laskea Kallisen mäkeä alas kuin
vetää perässäni raskasta kelkkaa. Ja siksi näet otin laskeakseni sitä
myöten. Mutta kelkka sai liian kovan vauhdin, niin ettei se totellut
peräsintä, vaan kääntyi hullulle suunnalle. Kyllä näin, minne se vei ja
missä matka päättyisi, mutta käsitin myös, ettei siinä auttanut huuto
eikä vihellys. Mennään! ajattelin. Koenpa tätäkin kulkua. Sitten näkee,
pääseekö takaisin. Mutta niin helposti ei Kallinen sentään minua saa
hengiltä. Samassa loiskahdin kuormineni avantoon. Jotain hyötyä on
kuitenkin tästä kirotusta pakkasesta, sillä ankara talvi on imenyt
veden niin vähiin että jään alla on jonkinlainen holvi. Kosken vesi oli
niin matalalla, että se tuskin nousi yli saappaitteni. Mutta vaikka
luja jää oli pääni päällä kuin kellarin katto, oli se kuitenkin kirotun
matalalla. Täytyi käydä siellä kumarassa ja sauvoa vasten koskea
liukkailla kivillä. Väliin olin luiskahtamaisillani, mutta silloin piti
minun nelin kontin ryömiä tyynempään veteen. En tahtonut heittää
kelkkaakaan, joka seurasi perässäni aivan vakavasti jalaksillaan.
Vaikeinta oli pysyä oikealla tiellä. Siellä alhaalla ei ollut juuri
pimeä, vaan eipä voinut nähdä paljon ympärilleenkään. Minulla ei ollut
muuta kompassia kuin päässäni, ja se osoitti minulle väärän suunnan,
sillä oikeastaan olisi ollut lyhempi tie Buchtin avannolle kuin
Ullbrandtin. Mutta sain minä luovia, voitte ajatella. Kyllä kuulin
huutoa ja hälinää jään päältä, ja kyllä minäkin puolestani huusin,
mutta mikä huutaja voisi kosken äänen voittaa! Kuljin niin hyvin kuin
osasin ja oikein olen kuitenkin ohjannut, senhän huomaatte, vaikka
tällä kertaa kuljinkin kuin akka vasten virtaa".

Kun ukko oli syönyt, ottanut ruuan päälle päivällisunet ja saanut
vaatteensa kuiviksi, kiitti hän vaivannäöstä, heitti hyvästit ja veti
kuormakelkkansa kotiinsa ylpeänä ja iloisena, ettei yhtään tiiltä ollut
matkalla pudonnut. Kaikista ihmeellisintä oli, että ukko itse piti
seikkailuaan niin mitättömänä, jotta unohti kertoa siitä vaimolleen ja
lapsilleen. Mutta ei koskaan sen erän perästä Häggin ukko enää halunnut
mäkeä laskea.

13.

KOLMEN ROUVAN VENERETKI.

Kauniina kesäpäivänä oli kolme kaupungin hienointa rouvaa päättänyt
lähteä Laanilaan vierailulle sisar Polvianderin, vanhan tuomarinrouvan
luokse. He olivat pukeutuneet paksusilkkisiin dolmaaneihinsa, päähänsä
he olivat ottaneet kauneimmat harsomyssynsä hienoine pitseineen,
hartioille vierailuvaipat ja käteen päivänvarjot.

Erkkolan talon kohdalta piti mentämän yli virran vastakkaisella
rannalla olevaan tuomarin taloon. Mutta Erkkolan rannassa oli vain yksi
vene saatavissa ja sekin pieni ja huono. Väkikin oli ulkotöissä, eikä
kotiin ollut jäänyt muita kuin alaikäinen tyttö kolmen vielä nuoremman
sisaruksensa hoitajaksi. Silti oli hän niin kiltti, että lupasi soutaa
rouvat yli joen, minkä sanoi usein tehneensä, kun Laanilaan meni
vieraita.

Iloisina ja rohkeina rouvat istuutuivat kolmelle veneen poikki
asetetulle laudalle. Tyttönen työnsi veneen irti rannasta, tarttui
airoihin ja alkoi soutaa, mutta virta oli nyt tavallista väkevämpi,
sillä vesi oli noussut.

Pieni soutaja kiskoi kaikin voimin. Rouvat nuuskasivat ja
puhelivat, eivätkä huomanneet mitään vaaraa, ennenkuin virta heidän
soutajatyttöstänsä voimakkaampana oli hänet voittanut ja vene
poikkipäin kääntyneenä läheni Koskenniskan kuohukkoa. Vasta lisääntyvän
aallokon keskellä äkkäsivät nuo kolme rouvaa vaaran, ja rupesivat
täyttä kurkkua parkumaan ja apua huutamaan. Tyttö pahanen samaten
säikähtyneenä hätäytyi ja herkesi soutamasta yhtyen kirkumaan.

Mutta vaara kävi joka hetki suuremmaksi. Yksi rouvista otti päästään
harsomyssynsä, jota hän hätälippuna heilutti merkiksi joen molemmille
rannoille työmaaltaan kiireesti kokoontuvalle väelle. Kaikki halusivat
kyllä auttaa, mutta yhtään venettä ei ollut saatavissa, joten he vain
neuvottomina juoksivat rannoilla toisiaan tuuppien, samalla kun vene
kiidätti noita onnettomia yhä lähemmäksi kuohukkoa. He heittivät kaiken
pelastuksen toivon eivätkä kyenneet kuolemankauhussaan pelastuksekseen
yrittämäänkään yhtään aironvetoa. Rouvat vain kirkuivat.

Lopulta, juuri kuohukon äärellä, pyörtyi yksi rouvista, samalla lensi
vene vasten kiveä ja silloin toinen rouva sai tuuppauksen, kadotti
tasapainonsa ja putosi veneestä. Kaikkien kummastukseksi hänen
pönkkähameensa kannattivat häntä kuitenkin veden pinnalla. Vaikka virta
veti häntä dolmaanin pitkästä laahustimesta alaspäin, antoi hätä
hänelle voimia, niin että hän äkkiä pääsi kiipeämään kivelle, jota
vastaan hän oli törmännyt. Siinä hän nyt kyyrötti kuin siipeen ammuttu
tiira myrskysäällä kovin surkean näköisenä, vaikka ei enää mitään
hengenvaaraa ollut; mutta harsolakki meni menojaan Koskenniskaa alas ja
katosi ison kosken vaahtoon.

Mukana olevista oli onnellisin virrassa yhä valloillaan kulkevan veneen
pohjalla tajutonna lepäävä rouva. Tyttönen ja kolmas rouva polvistuivat
veneen näyttäessä kiitävän ja vievän mukanaan heidätkin syvyyden
kuiluihin. He alistuivat välttämättömään kohtaloonsa.

Mutta kiveen törmätessään kääntyi vene oikeaan suuntaan ja kaikkien
suureksi hämmästykseksi ja iloksi sen nähtiin vakavana ja aivan
sievästi laskevan alas Koskenniskaa, jonka jälkeen sen vauhti väheni.

Koskenniskan ja ison kosken välillä on suvanto. Siellä oli rannassa
aina veneitä. Reipasta väkeä riensi kohta sinne, ja miehet työnsivät
veneen jokeen onnettomia pelastaakseen. Voit kuvitella noiden
naisparkain riemua, kun heidät vihdoin vietiin maihin, missä pyörtynyt
pian taas tuli tajuihinsa.

Sitten pelastettiin sekin rouva, jolle oli käynyt samoin kuin
tavallisesti painolastille merihädässä käypi, se nimittäin heitetään
aluksesta.

Pelästyksen jälkeen rouvat olivat jonkun päivän pahoinvoipia, mutta
senjälkeen oli heillä jälellä vain hirveä muisto keskeytyneestä
vierailustaan.

14.

HERRA ON HULLUJEN HOLHOOJA.

Toinenkin koskiseikkailu on yhtä kummallinen. Se on tuttu monelle
paikkakunnan asukkaalle.

Muuan mielipuoli mies, joka kierteli kerjäten talosta taloon Oulujoen
varsilla, istahti eräänä päivänä kerjuupussi kainalossa veneeseen,
työnsi sen vesille Koskenniskan kohdalta ja heittäytyi hyvillä
mielin tuuliajolle oman onnensa varaan. Vene oli jo menossa
vuolaimmassa virrassa kohti isoa koskea eikä ollut enää pelastusta
ajatteleminenkaan, kun vasta huomattiin tuo onneton, joka pian hävisi
näkyvistä kosken vaahtopäisiin aaltoihin. Hänen kuolemaansa pidettiin
varmana; mitään etsiskelyjä ei toimitettu; veneen omistaja uskoi sen
särkyneen kosken tyrskyihin ja hävinneen hukkuneen hullun mukana. Mutta
kansan hokema sananparsi sanoo Herran olevan hullujen holhoojan. Ja se
toteutui tässäkin, sillä mielipuoli ei ollut ainoastaan onnellisesti
aivan vahingoittumattomana ilman peräsintä ja airoja laskenut koskea,
vaan tuuli oli ajanut veneen kauas merelle kohti Länsipohjan rannikkoa,
mistä eräs laivuri ollessaan purjehdusmatkalla Tukholmaan korjasi hänet
alukseensa. Säälien aavalla merellä pienessä veneessä ajelehtivaa
raukkaa, jonka puhettakaan hän ei ymmärtänyt, antoi laivuri hänelle
tarpeellista hoitoa, piti huolta hänestä ja jätti Tukholmaan.

Monta vuotta jälkeenpäin keksivät eräät hänen maanmiehensä hänet
muutamasta tehtaasta Tukholman läheltä uutterana ja taitavana
työläisenä.

Hän oli tullut täyteen järkeensä, ja hänen päähänsä oli
onnettomuusajalta iskeytynyt vain se luulo, että Jumalan enkeli oli
nostanut hänet suureen laivaan vene-rähjästä. Hän lisäsi myös, että
Kaitselmus sitten joka päivä oli pitänyt hänestä huolta.

15.

HOVINEUVOS.

Hovineuvos —- oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä. Kaikki he
olivat taitavia liikemiehiä, jotka selvä-älyisinä olivat hyväkseen
käyttäneet vaihtelevia kauppasuhteita ja siten koonneet itselleen
huomattavan omaisuuden.

Hovineuvos varsinkin tuli tunnetuksi teräväpäisenä liikemieskykynä,
jolla oli kylmä sydän ja omituisia päähänpistoja. Hänen onnistuneet
kauppayrityksensä ja yhtä toimekkaat kuin taitavat puuhansa edistivät
sekä hänen omaa etuaan että yleistäkin hyötyä. Hän perusti noin neljän
peninkulman päähän Oulusta Olhavaan lasitehtaan, jossa joukko työmiehiä
sai toimeentulonsa. Sitäpaitsi hänellä oli laaja kauppaliike, ja hän
rakennutti laivoja jopa ulkomaalaisillekin. Hänen laivansa risteilivät
valtamerillä.

Kauppa-asioissaan hovineuvos matkusti usein Tukholmaan. Monien
aikeittensa ja suunnitelmiensa vuoksi hän usein pääsi kuninkaankin
puheille. Kustaa III:lta, jonka terävä silmä pian keksi kyvyn,
minkälaatuisena se ilmenikin, ei jäänyt huomaamatta niin selvä ymmärrys
kuin hovineuvoksen. Kuningas myönteli hyväksyen hänen ehdotuksiinsa ja
luotti niin suuresti hänen arvostelukykyynsä, että hän monista asioista
neuvotteli hänen kanssaan.

Kerran kuningas kysyi häneltä, minkä palkinnon hän tahtoisi
ansiokkaasta toiminnastaan, halusiko hän arvonimen ja minkä sellaisen
mieluimmin.

Sankarimme kumarsi ja kiitti, mutta ei sanonut koskaan olleensa perso
arvonimelle; kuitenkin, kun Hänen Majesteettinsa armollisesti suvaitsi
häntä sellaisella kunnioittaa, olisi hänen nöyrin pyyntönsä saada
arvonimi, jollaista täällä todella usein tarvitaan ja jollaista ei
ennen tiettävästi ole ollut olemassa Ruotsissa.

Kuningas keskeytti äkkiä vilkkaasti: "Sano, sano se arvonimi!"

"Ellen täten menetä kuninkaani suosiota", vastasi hän, "niin anoisin
minä kaikkein alamaisimmasti tulla nimitetyksi hovineuvokseksi."

Kuningas nauroi ja pyörähtäen kantapäällään virkkoi: "Hyvä, hyvä! Me
olemme todella köyhiä tässä suhteessa! Ainakin tulee teistä
nimihovineuvos. Muuten ei ole syytä sanoa, että Ruotsissa hovissa
oltaisiin neuvojen puutteessa."

Hovineuvos oli tanakanpuoleinen ja voimakas varreltaan sekä keskikokoa;
kasvojen piirteet olivat vastenmieliset. Viekas ketun ilme kiilui hänen
pienistä, syvälle painuneista, harmaista silmistään.

Iältään jo niinkuin sanotaan vanhanpojan kirjoissa hän istui kauniina
kesäpäivänä kotonaan piippuaan poltellen avonaisen ikkunan ääressä,
josta näki Suurelle Torikadulle. Eräs onnellisessa avioliitossa elävä
nuoruuden ystävä oli hänen seuralaisenaan. Tupakoidessaan ukot
juttelivat sitä ja tätä, ja siinä ystävä sanoi kovasti kummastelevansa,
ettei veli aikonut mennä naimisiin, vaikka oli niin hyvissä varoissa.

Hän kehui avioliitossaoloa ja omaa kotionneaan, kunnes hovineuvos, joka
oli ääneti kuunnellut häntä tupakkapilvien takaa, lopuksi sanoi ikkunaan
silmäten:

"Niin, niin, tuo on kaikki hyvää; mutta mistä minä saan sen enkelin,
jonka sinä kuvailet minun maallisen autuuteni luojaksi. En ole vielä
koskaan huomannut hame-enkeliä, vaikka olen 40 vuotta etsinyt häntä
yhtä tarkasti kuin Diogenes ihmistä. Mutta koska sinä nyt haluat, että
menisin naimisiin", jatkoi hovineuvos tavallisella nenä-äänellään,
"niin sano minulle nyt, tahdotko että otan vaimokseni ensimmäisen
naisen, joka kulkee oikealta tästä ikkunani ohi, vaiko vasemmalta
tulevan. Sinun, veli hyvä, pitää ratkaista kohtaloni; mutta et saa
katsoa ulos ikkunasta, ennenkuin olet vastannut minulle."

Ystävä joutui aivan hämilleen eikä sanonut ensinkään haluavansa olla
tässä tapauksessa leikkimässä hänen tulevaisuudellaan, mutta hovineuvos
ei herjennyt pyynnöstään, ennenkuin toveri määräsi: "Hän tulkoon sitten
vaikkapa oikealta!"

Hovineuvos kiitti päätään nyökyttäen, sytytti uudelleen piippunsa, mikä
oli sammunut jutellessa, ja nyt istuivat ukot taas aivan hätäilemättä
poltellen ja pohtien Amerikan sotaa. Samassa kuului kadulta keveitä
askeleita. Kumppani silmäsi naurusuin hovineuvosta, joka vain käänsi
päätään nähdäkseen, kuka siitä ohi mahtoi mennä. Pikku poikanen
oikealta ensimmäiseksi ikkunan ohi kulki.

Mutta pian kuului taas askeleita, sekä kepeitä että raskaita. Ukot,
yhtä uteliaina molemmat, katsoivat ikkunasta ja näkivät talonpojan
vaimonsa ja nuoren, kauniin tyttärensä kanssa juhlallisen vakavasti
astelevan eteenpäin, mutta he tulivat vasemmalta. Ääneen nauraen puhui
hovineuvos ystävälleen: "Näethän nyt, veli hyvä, ettei kohtalo
milloinkaan ole suonut minulle naima-onnea, koskapa tuokaan kaunotar ei
tullut oikealta, sinun määräämältäsi suunnalta."

Ystävä ei ehtinyt vastata hänelle, kun samassa keijukaisen kaltaisena
nuori nainen kävellä sipsutteli ikkunan ohitse oikealta. Hän asteli
niin keveästi, että oli jo ehtinyt ohi ikkunan, ennenkuin ukot hänet
huomasivat.

Mutta silmänräpäyksessä kumartui hovineuvos ulos ikkunasta ja huudahti:
"Kuulkaahan, neiti!"

Nuori impi katsoi taaksensa, ja hänen neitseellisten kasvojensa
ihanista sinisilmistä loisti hämmästynyt, kysyvä katse kohti nenäkästä
hovineuvosta, joka nyt kovin ihastuneena tunsi nuoren tytön kaukaiseksi
sukulaisekseen, mitä ei ollut nähnyt kuin lapsena. Muutamissa vuosissa
hän oli kypsynyt todelliseksi kaunottareksi. Kohteliaasti pyysi nyt
hovineuvos anteeksi erehdystänsä ja kysyi, eikö hänellä ollut kunnia
puhutella sisar N:ää.

Punastuen ja kunnioittavasti niiaten vastasi nuori tyttö hiljaa:
"Kyllä".

"Olipa hyvin ihastuttavaa", jatkoi hovineuvos, "että sain nähdä
sisaren. Miten jaksaa äiti kulta kotona? Olen joka päivä ollut tulossa
teille, mutta se, jolla on sata rautaa tulessa, ei aina ehdi huolehtia
rakkaimmistakaan velvollisuuksistaan."

"Kiitän äidin puolesta siitä suuresta kunniasta", vastasi kainosti
nuori kaunotar.

"Tiedän", pitkitti puheluaan hovineuvos, "että rakas isänne on kuollut
ja että teidän täytyy työtä tehden elättää itseänne. Niin, niin, köyhän
pitää raataa ruokansa eteen."

Kyynel kiilsi nuoren tytön silmässä hänen vastatessaan: "Ei juuri
raataa. Tarvitsemme niin vähän, ja olemme siihen tyytyväiset. Äiti
pitää vähäistä pientenlastenkoulua, ja minä olen hänen apunaan", lisäsi
hän iloisen katseen loistaessa kyynelten läpi.

"Oikein tehty, lapseni", sanoi hovineuvos tirkistelevin silmin
tavattoman ihastuneena tarkastellen kainoa impeä. "Vie terveiset äiti
kullalle", jatkoi hän, "ja sano hänelle, että minä tänä iltana tulen
häntä tervehtimään."

Syvään niiattuaan poistui nuori impi kiireesti ja aivan ääneti.

"Kirotun kaunis kakara!" sanoi hovineuvos nopeasti sulkien ikkunan.
Reippaana hän heitti hyvästit ystävälleen ja lähti toiseen huoneeseen
pukeutumaan. Jäätyään yksin ystävä kopisti naurusuin tuhan suuresta
merenvahapiipustaan, otti hattunsa sen enempää kursailematta ja lähti
kotiinsa. Pian senjälkeen tuli hovineuvos huoneestansa. Hän oli nyt
hieno ja jauhotettu, kaulassaan oli hänellä röyhelö, ranteillaan
kalvosimet ja yllä kustavilainen puku. Pieni timanttisormus kiilsi
hänen pikkusormessaan. Hän asettui vanhanaikaisen kuvastimen eteen
tarkastellen jonkinlaisella levottomuudella komeata vartaloaan ja
asetellen hienoa hattuansa kallelleen päähänsä, milloin toiselle
korvalle, milloin toiselle. Lopulta se sai kallistua oikealle.
Hovineuvos huusi sitten huoneeseensa palvelustytön, joka auttoi hänen
hartioilleen kevyen, tummansinisen ja mitä hienoimmasta verasta tehdyn
viitan, jossa oli samanvärinen silkkivuori ja suuret hopeasoljet.
Aistikkaasti hän poimutteli väljän viitan ympärilleen ja heitti toisen
kulman vasemman olkapään yli, niin että kallis vuori paistoi
auringossa. Sen jälkeen hän muodosti kuvastimen edessä kasvojensa
ilmeen niin miellyttäväksi kuin voi, kääntyi ympäri kantapäillään vielä
pari kertaa lisääntyvää mielihyvää tuntien ja lähti sitten köyhän
lesken majaan.

Lämpöisenä ja hengästyneenä palasi nuori Kreetastiina äitinsä luo. "Kas
vain!", huudahti tämä. "Nyt olet varmaan nähnyt kadulla jonkun
juopuneen miehen tai paennut koiraa, koska olet noin hiestynyt nopeasta
kulusta. Lapsi rakas, muista ainoata isänperintöäsi, heikkoa rintaasi,
äläkä kulje niin kiivaasti! Lääkärihän on kieltänyt sinun kiivaasti
liikkumasta."

"Hyvä äiti kulta, älä nyt toru minua", pyyteli tyttö. "Minun piti
rientää kotiin valmistamaan äitiä ylhäiseen vierailuun."

"Ylhäiseenkö?" toisti äiti vitkaan. "Varmasti sitten joku
matkustavainen tulee, sillä maaherran väkihän on matkalla ja koko
kaupungissa ei ole muita ylhäisiä. On tosiaankin oikeaan osuva
sananparsi, että aateliset ja kravut eivät viihdy Pohjanmaalla."

"Harvinainen vierailu sitten, jos äiti niin tahtoo", vastasi tyttö
ruvetessaan korjaamaan pois ompeluksia ja kirjoja lasten jäljiltä,
jotka juuri olivat lähteneet koulusta.

"Sinä saat minut aivan uteliaaksi, Kreetastiina", puhui äiti ja katsoi
kysyvästi silmälasiensa takaa siivoamispuuhissa hommailevaa tytärtään.

Vihdoin tytär istuutui ja kertoi äidille tavanneensa hovineuvoksen ja
ilmoitti samalla siitä kunniasta, jonka tämä oli luvannut äidille
osoittaa.

Huoaten sanoi äiti: "Hän saisi olla tänne tulematta. Kerran isäsi
kuoltua ajoi tarve minun pyytämään neuvoa ja apua rikkaalta
sukulaiseltani, mutta hän sulki sekä ovensa että sydämensä köyhältä
leskeltä. Nyt en tarvitse häntä."

Samassa näkyi ikkunan alla hovineuvoksen pyylevä vartalo, joka kääntyi
sisään portista. Heti sen jälkeen hän astui sisään lesken matalaan
tupaan kallis viitta käsivarrella ja pyysi tuhannesti anteeksi, että ei
ennen ollut käynyt rouva sisaren luona.

Kovin ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta leski unohti
mielipahansa vieraan entisen kylmän kohtelun johdosta, niiasi ja
kursaili yhtä paljon kuin komea hovineuvos kumarteli ja sievisteli.
Hovineuvos imarteli sekä eukkoa että hänen tytärtään ja sanoi, että
tyttären oli vain äitiään kiittäminen saamastaan hyvästä kasvatuksesta,
rakastettavaisuudestaan, miellyttävästä ja kohteliaasta
käytöstavastaan, joka kelpaisi vaikka hovineidille j.n.e.

Ikäänkuin tämän imartelun tinkimättömänä vastalauseena seisoi
Kreetastiina saaliinsa kääriytyneenä aivan kuin hän olisi halunnut
piiloutua maan alle kavalan hovineuvoksen läpitunkevilta katseilta,
joita hän ei ymmärtänyt, mutta kyllä pelkäsi ja koki vältellä. Hänen
puhtaalla otsallaan ja ujoilla poskillaan liikehti veri kainoudesta. Ei
koskaan ollut äiti nähnyt Kreetastiinaansa niin saamattomana ja
kömpelönä kuin juuri nyt, jolloin hän äveriäälle sukulaisellensa niin
halusta olisi mielinyt ylpeillä ihanalla tyttärellään, jonka
käyttäytymiseen hän nyt ensi kerran oli tyytymätön.

Kiltti tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä hyvää mieltä osoittamalla
hovineuvokselle vastenmielisyyttään eikä näyttämällä, miten vähän hän
antoi arvoa tämän kohteliaisuudelle ja tyhjälle lörpöttelylle. Hölmönä
hän otti hattunsa poistuakseen huoneesta, mutta äidin moittiva katse
sai hänet jäämään paikalleen.

Hovineuvos huomasi tuon katseen, ja omahyväisyydessään hän luuli tytön
olevan hämillään siksi, että hän näin käynnillään kunnioitti varattomia
sukulaisiansa ja että hän, vaikka oli rikas ja arvokas herra, oli niin
huomaavainen vähäpätöiselle neidolle. Itse asiassa miellytti tytär
häntä kuitenkin enemmän kuin hän itse koskaan oli voinut uskoakaan
naisen saattavan häntä miellyttää. Ehkäpä ensimmäisen kerran tuo
kylmäjärkinen mies tunsi tavallaan myötätuntoa lähimäisensä
levottomuutta kohtaan. Niin suuresti kuin hän olikin mielissään nuoren
neidon hämmennyksestä, niin samalla se häntä kuitenkin kiusasikin,
vaikka hän luonteeltaan muuten oli niin omituinen, että hänen suuri
ilonsa ja melkeinpä ainoa nautintonsa oli ärsyttää ja kiduttaa
tunteellisia olentoja, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä.

Hän halusi päästä hyviin väleihin tytön kanssa, ja senvuoksi hän pyysi
äidiltä tälle lupaa tehdä pienen kävelyretken raittiissa ilmassa.

Estelemättä äiti suostui pyyntöön, jonka mielenliikutuksestaan taas
vapautunut tyttö palkitsi iloisella ja kiitollisella katseella, sillä
hän ei itsekään ymmärtänyt syytä levottomuuteen, mikä painoi hänen
tavallisesti niin huoletonta sydäntänsä. Kiireesti hän sitoi pienen
paimenhattunsa ruusunauhat rusoposkiensa ympärille, niiasi
kunnioittavasti hovineuvokselle, suuteli äidin kättä ja sanoi: "Hyvä
äiti, kauan en viivy ulkona."

Kun hän oli lähtenyt ja hänen vaalea tukkansa liehahtanut ikkunan
ohitse, puhui hovineuvos äidille: "Usko minua, sisar, en koskaan
elämässäni ole nähnyt niin siivoa ja suloista tyttöä kuin sinun
Kreetastiinasi on. Onnellinen on se mies, joka hänet vaimokseen saa."

Äiti vastasi syvään huoaten: "Kyllä minäkin luulen, että lapsestani
tulisi yhtä hyvä puoliso kuin hän on tytärkin, mutta köyhät tytöt eivät
saa ajatella miten päästä naimisiin. Heidän pitää vain ajatella miten
elättää itsensä."

Hovineuvos lausui: "Siitä ei tässä ole kysymys, sillä minä tahdon olla
lyhytpuheinen ja suoraan sanoa, että vaikka vielä niin vähän tunnen
sisaren tytärtä, kiiruhdan kuitenkin ehkä nyt ensimmäisenä pyytämään
häntä puolisokseni. Jos sisar myöntyy ja hyväksyy aikeeni voittaa tyttö
omakseni, niin sano nyt suoraan! Tunnette kyllä kumpikin hovineuvos
—-n. Tiedätte, mitä muuten panette alttiiksi."

Lesken kalpeille poskille veri ilosta virtasi, mutta vastaukseksi hän
purskahti itkemään.

Kun äidinsydämen ihastuksen yltäkylläisyys näin oli purkautunut, löysi
hämmästynyt leski sanojakin ilmoittaakseen ilolla suostuvansa ja
olevansa kiitollinen hovineuvoksen hänen Kreetastiinalle tarjoamastaan
onnesta, tytär kun oli hänen ainoa ilonsa elämässä.

Päätettiin olla ilmoittamatta Kreetastiinalle tästä sopimuksesta,
kunnes hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Nuori kaunotar tuli
näin luvatuksi toisen omaksi ennenkuin hän tiesi oikeudestaan itse
valita sydämensä vaatimusten mukaan. Tosin naapuritalon nuori
kirjanpitäjä oli jo kauan ollut hänelle kohtelias, ja se juuri teki
vanhan hovineuvoksen imartelun hänestä niin vastenmieliseksi; mutta
mitään rakkauden tunnustusta tai ajatusta mennä naimisiin ei ollut
vielä koskaan juolahtanut nuorten mieleen. Sitä enemmän he kuitenkin
toisiaan ajattelivat, kun olivat erillään tai kun saivat jonkun kerran
yhdessä tanssia menuettia tai juosta leskistä Lyötyllä.

Kreetastiina oli sekä kummissaan että hyvillään huomatessaan, että äiti
äkkiä alkoi päästä vauraampaan elämiseen. Uteluihin, mistä tuo
varallisuus tuli, sai hän vain vältteleviä vastauksia, mutta
kallisarvoisia lahjoja. Hänen vaatevarastonsa veti vertoja kaupungin
rikkaimpien naisten puvustolle. Hovineuvosta hän ei osannut arvata
antajaksi, koska tämä kovin harvoin kävi hänen äitinsä luona ja silloin
hyvin vähän välitti tyttärestä, jota hän ei kuitenkaan kadottanut
näkyvistään, vaikka hän vielä toistaiseksi vain kaukaa piti häntä
silmällä.

Varhain aamulla eräänä kylmänä helmikuun päivänä pakkasen nurkissa
paukkuessa herätti Kreetastiinan kahden kuljeksivan kisällin korvia
viiltävä klarinetinsoitto. Ne oli hovineuvos lähettänyt Kreetastiinan
ikkunan alle, sillä nyt oli juhlapäivä koittanut, joka ratkaisisi hänen
kohtalonsa.

Nuori tyttö heräsi iloisena yllätyksestä ja kiitti ensiksi kaiken hyvän
antajaa monista riemullisista syntymäpäivistään ja iloisesta
lapsuusajastaan. Samassa äiti astui sisään ja tavattoman liikutettuna
siunasi ja onnitteli häntä niistä monista ilonaiheista, jotka tänään
tulisivat hänen osakseen.

Kun Kreetastiina pienestä kamaristaan astui kouluhuoneeseen, oli siellä
sukulaisia ja ystäviä häntä onnittelemassa. Kauniisti koristellulla
pöydällä oli monta kallisarvoista lahjaa, joita hän kyynelsilmin ihaili
sanoen: "Millä minä tämän kaiken olen ansainnut?"

Pian astui hovineuvos sisään lausuen onnittelunsa niin korealla
puheella, ettei päivän kuningatar siitä puoltakaan ymmärtänyt, ollen
niin perin hämillään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan koreudesta.
Hovineuvoksen puhuessa miten hänen onnensa tähti oli johtanut
Kreetastiinan askeleet hänen ikkunansa ohi, jolloin hänen silmänsä
ensimmäisen kerran yhdessä hänen sydämensä kanssa olivat avautuneet
näkemään neidon ihanan kauneuden, kuiskasi tytär äidilleen: "Mitä hän
oikein puhuu tähdistä ja sydämestä?"

Äiti teki tyytymättömänä vaientavan liikkeen; hovineuvos otti esille
paksut kultaketjut medaljonkeineen, missä oli hänen hohtokivin
ympäröity kuvansa nuoruuden ajoilta. Sitten irroitti hän sormestaan
pienen timanttisormuksen ja pyysi saada rakkaan äidin luvalla antaa
nämä lahjat morsiuslahjana Kreetastiinalle; sillä hän toivoi saavansa
häneltä myöntymyksen, jonka hän jo aikoja sitten oli saanut hänen
äidiltään.

Kalman kalpeana seisoi siinä nuori uhri. Ei sanaakaan kuulunut hänen
vapisevilta huuliltaan, kun äiti ja sulhanen kultaisilla kahleilla
kiinnittivät hänet hovineuvoksen timantinkovaan sydämeen.

Neljä viikkoa sen jälkeen, kun suuret häät oli pidetty, vei hovineuvos
nuoren rouvansa maatiloilleen Olhavaan. Täällä hän ensi huvikseen sai
oppia hoitamaan kolmenkymmenen hengen taloutta ja sen lisäksi teettää
kaljaa, leivotuttaa ja teurastuttaa niiden monien laivojen tarpeeksi,
joita joka vuosi varustettiin tehtaalta merelle. Tosin tuo kokematon
nuori emäntä tällöin vuodatti paljonkin kyyneleitä, mutta niitä ei
nähnyt eikä niistä tiennyt kukaan muu kuin Jumala. Hänen miehensä ei
häiden jälkeen osoittanut hänelle mitään hellyyttä, koska se tunne oli
aina ollut hänelle outo. Hän oli antavinaan hänelle kuitenkin paljonkin
luovuttaessaan hänelle huolenpidon koko taloudesta, ainoan
luottamuksensa, minkä hän koskaan hänelle osoitti. Tästä hän sai
huolehtia miehensä tiheiden ja pitkien matkojenkin aikana.

Ollen aina kärsivällinen ja lempeä sai aviovaimo-raukka aikansa
kuitenkin yksinäisyydessä kulumaan, ja hänen halunsa oli vain voida
kaikessa tehdä ankaran miehensä mieliksi. Äidin nimi tuotti hänelle
sekä iloa että surua, surua sen vuoksi, että hän huomasi, ettei
hovineuvoksella ollut mitään isän tunnetta lapsiinsa. Kun nämä tulivat
niin vanhoiksi, että tunsivat isänsä, pelkäsivät he häntä, niin että
piiloutuivat tai tekivät pitkiä mutkia häntä vältelläkseen, koska hän
aina puhutteli heitä ankarasti eikä milloinkaan ystävällistä katsetta
heihin luonut, vielä vähemmän helliä isän tunteita osoittanut. Mutta
jos hän keksi jotakin äidin ja lasten kiusaksi, oli hän hyvillään.

Hovineuvokselle syntyi muutaman vuoden kuluessa useita vähän haluttuja
tyttölapsia, eikä hän voinut antaa anteeksi rouvalleen sitä, ettei
poikaa syntynyt. Kun vihdoin tämäkin toive täyttyi ja hän tuuditti
kauan ikävöimäänsä poikaa käsivarrellaan, näki riemullinen äiti ensi
kerran tunteen tuoman kyyneleen vuotavan isän silmästä ja oli
sydämestään siitä Jumalalle kiitollinen.

Ilossaan hovineuvos nyt eli elämäänsä kuin uudestaan. Vaimolleenkin hän
osoitti enemmän luottamusta kuin tähän asti, puhuen yhtenään
kasvatuksesta, minkä hän aikoi pojalle antaa, koska tämä olisi hänen
keksintöjensä ja omaisuutensa perijä. Hänet piti opettaa vanhan ajan
viisaiden miesten kaltaiseksi. Alku tähän kasvatussuunnitelmaan tehtiin
siten, että poika kastettaessa sai kunnianarvoisan nimen Aristoteles.

Rakkaan isän suureksi mielipahaksi ei pikku Aristoteles kuitenkaan
näyttänyt tulevan nimensä arvoiseksi; hän oli kiltti ja rakastettava
lapsi, äidin täysi kuva ruumiiltaan ja sielultaan, mutta hänellä ei
ollut ensinkään isän älyä eikä terävyyttä. Eikä hänellä ollut kykyä
oppia kaikkia niitä kieliä ja tieteitä, joita tavallista aikaisemmin
alettiin tyrkyttää hänen pikku päähänsä.

Tyttäret olivat älykkäämpiä; mutta isän osoittama kylmyys ja kovuus
vain harvoin vielä täysikäisinäkin antoi heille rohkeutta häntä
lähestyä. Pienintäkin virhettä rankaisi hän kovasti. Kerran lukitsi isä
heidät talon alakerran huoneeseen ja otti huostaansa sen avaimen.
Tyttöraukat istuivat vankeudessaan koko päivän nälissään itkien. Äiti
oli ihan lohduton, mutta ei rohjennut ryhtyä heitä vapauttamaan. Yksi
heistä lopulta uskalsi hypätä ikkunasta ruokaa noutamaan. Hän oli juuri
viemäisillään sitä sisarilleen, kun isä yht'äkkiä ilmestyi hänen
eteensä ja ankaralla äänellä puhui: "Tyttö, mitä sinä teet?"

Jonkinlaisella varmalla rohkeudella tyttö vastasi: "Vien ruokaa
nälkäisille siskoille."

Hovineuvos löi häntä hansikkaalla naurusuin poskelle ja sanoi: "Kenen
luvalla, saanko kysyä?"

Mutta tyttö ei ehtinyt vastata ennenkuin hovineuvos kääntyi muutaman
seurassaan olevan vieraan herran puoleen puhuen: "Tämä tyttö on
lapsistani ainoa, jolla on päätä ja älyä. Tänään panin heidät kaikki
koetukselle, ja toiset olisivat pelkästä typeryydestä kuolleet nälkään,
ellei tämä olisi ollut heitä viisaampi."

"Rohkeampi uhmaamaan isän mahtia", olisi hovineuvoksen pitänyt sanoa,
jos olisi pysynyt totuudessa, sillä hänen kaikki kolme tytärtänsä
olivat erittäin selväjärkisiä.

Sillävälin kasvoi nuori Aristoteles kituen kuin vieraan maaperän kasvi
kasvihuoneessa. Tieteellinen ala oli hänelle vastenmielinen, kun
hänellä ei ollut vastaavia luonnonlahjoja ja hänet pakotettiin
ponnistamaan yli voimiensa. Isän huolenpito ei säästänyt ankaruutta
eikä kustannuksia, ja taitavat opettajat hankittiin ainoata poikaa,
hänen ylpeytensä ainoata esinettä, kasvattamaan. Aristoteles, jota
pienestä lapsesta lähtien ei oltu säästetty, kävi vuosien kuluessa yhä
hidasälyisemmäksi ja haluttomaksi kaikkeen. Kaunis lapsi hän oli, pieni
ja heikko kasvultaan, kiltti ja hyväsydäminen. Aina hän orjamaisesti
totteli isäänsä voimatonna ja tarmotonna, päästen kovasti ponnistellen
aivan nuorena ylioppilaaksi. Ymmärtäväinen isä huomasi, ettei hänen
poikansa opin tiellä pitemmälle pääsisi yliopistossa. Kaikissa kopeissa
toiveissaan pettyneenä tahtoi hän ainakin tehdä "Aristoteles paran",
joksi hän nyt aina poikaansa nimitti, kykeneväksi tilanomistajaksi. Hän
antoi hänelle senvuoksi talon omien tilojensa läheltä saatuaan hänet
sitä ennen 18 vuoden ikäisenä julistetuksi täysiaikaiseksi. Mutta lahja
tuli laillisen kauppakirjan muodossa. Aristoteles parka ei saanut
kuitenkaan rauhassa nauttia omaisuudestaan. Pian haastoi hovineuvos
oman poikansa käräjiin siitä, että tämä muka oli anastanut maata hänen
rajapyykkiänsä siirtämällä.

Sävyisällä pojalla, joka ei milloinkaan ollut rohjennut puolella
sanallakaan vastustaa isäänsä, ei ollut vähintäkään tietoa mistään
sellaisesta, mutta hänen täytyi kuitenkin ryhtyä käräjöimään isäänsä
vastaan.

Hovineuvokselle huomautettiin, miten väärin oli pakottaa poikaa
sellaiseen. Mutta tämä vastasi vain, että koska hän kaikista
kustannuksista ja vaivoista huolimatta ei ollut voinut saada mitään
poikansa päähän, niin piti hänen opettaa hänet ainakin käräjöimään.
"Sillä muutenhan viepi ensimmäinen pystyvä veijari Aristoteles
paraltani maat ja mannut aivan puhtaiksi", lisäsi hän. Käräjöiminen
kesti sitten useita vuosia eikä koskaan tullut päätökseen, luultavasti
hovineuvoksen toivomuksen mukaan.

Aristoteles eleli yksin raskasmielisenä hiljaisuudessa pienellä
tilallaan, kunnes isä lopulta jätti hänet rauhaan.

Kaikki tiesivät hovineuvoksen rikkaaksi mieheksi, jolla oli sekä
maatiloja että rahoja. Mutta kun joku hänen tuttavansa pyysi saada
lainata häneltä, vastasi hän aina: "Oli kyllä hyvä, että käännyit
puoleeni minuun luottaen, hyvä veli. Hyvin mielelläni, aivan perin
mielelläni tahtoisin auttaa sinua, koska minä luotan sinuun niin, että
juuri aioin tulla luoksesi esittämään samanlaisen pyynnön, sillä
puhdasta rahaa on minulla tätä nykyä vain kolmekymmentä kuusi
killinkiä valtionvelkaseteleissä. Tässä näet nämä kolme kulunutta
kahdentoistakillingin seteliä. Muuta minulla ei ole tällä haavaa."
Sitten levitti hän pöydälle huolestuneen lainanhakijan eteen nuo aivan
kuluneet setelit, joita hän aina piti povessaan.

Hovineuvos sanoi vihaavansa kaikkea ylellisyyttä, ja useimmiten hän
kävi puettuna kuin köyhä maalaisäijä; mutta toisinaan näit hänet
hienona ja soreana kuin prinssin. Ylellisyystavarana, jonka hän olisi
tahtonut poistettavaksi, piti hän leipääkin, "jota syödään vanhan tavan
mukaan ilman tosi tarvetta"; sillä puhdas ruis jauhamattomana,
väärentämättömänä oli muka yhtä hyvää syödä ja yhtä ravitsevaa, kunhan
vain siihen tottui. "Kuinka paljon vaivaa ja kustannuksia", sanoi hän,
"siten vältettäisiinkään"! Omassa kodissaan tahtoi hän ensin panna
käytäntöön tämän tavan, mutta vaikka hänen olisi onnistunutkin pakottaa
rouvansa ja lapsensa siihen, ei yksikään palvelija mukautunut hänen
mielipiteeseensä, vaikka hovineuvos itse näytti heille hyvää esimerkkiä
aina kantaen kuivia rukiinjyviä taskuissaan. Tätä ravintoainetta käytti
hän kolmen vuoden ajan leivän asemasta.

Tämän järjestelmän kautta säästyisi paljon voitakin, joka
hovineuvoksesta oli tarpeetonta tavaraa, paitsi kun hän sitä möi muille
kalliista hinnasta. Liinavaatteiden mankeloiminen oli turhaa, sillä
mankeloimatta oli niiden käyttäminen terveellisempää, koska siten
ruumiissa hikireiät pysyivät auki. Näitä talousperiaatteitaan toisteli
hän yhtenään rouvalleen ja lapsilleen.

Muudan kaupungin paraista seuramiehistä, entinen Tukholman
kuninkaallisen kaartin upseeri, kyvykäs ja hieno herra, oli
maaherran perheessä suuresti suosittu, sillä hän huvitti perhettä
kohteliaisuudellaan ja varsinkin hauskoilla kaskuillaan, joita hän
jutteli muistista tai kokoili uutuuksina sekä kaupungilta että sen
ulkopuolelta. Hänen ivallinen kielensä ei säästänyt edes sitäkään, joka
oli hänelle osoittanut ystävyyttä ja luottamusta. Eipä itse
maaherraakaan. Mutta hovineuvoksen terävä silmä oli kohta keksinyt
hänessä kevytmielisen lörpöttelijän, vaikkapa hänkin piti häntä
hupaisana seuramiehenä. Hän varoitti siksi maaherraa mieheen liiaksi
luottamasta. Mutta tämä, joka puolestaan piti hovineuvosta
epäluotettavampana, arveli itseltään puuttuvan varmoja todistuksia
siitä ja piti upseeria "kunniallisena miehenä, vaikka suurena
jutunjauhajana."

Hetimiten tämän maaherran ja hovineuvoksen keskustelun jälkeen
palasi kauniina talvipäivänä puheenalainen herra pohjoista tietä
Tukholmasta. Kun hän kulki Olhavan kautta, poikkesi hän ystävänsä
hovineuvoksen luo, söi siellä herkullisen aamiaisen, jota hän höysti
kertoen uutisia ja iloisia juttuja matkaltaan. Hovineuvoskin tahtoi
huvittaa häntä jollakin uutisella siitä, mitä muka oli tapahtunut
hänen poissaollessaan. Niinpä hän uskoi hänelle saatuaan pyhän
vaitiololupauksen tekemänsä huomion, että maaherra oli suuri lurjus,
aivan epäluotettava mies, jolle ei koskaan uskaltanut mitään uskoa.
Sitten varoitti hän ystäväänsä tämän avopuheisuudesta.

Lopetettuaan aamiaisensa, kiitettyään hyvistä neuvoista, ruuasta ja
luottamuksesta ja vielä kerran luvattuaan olla asiasta puhumatta
upseeri matkusti kohta edelleen.

Niin pian kun matkustavainen oli hävinnyt näkyvistä, istuutui
hovineuvoskin rekeen ajaaksensa jäljestä. Hän ei pysähtynyt ennenkuin
läänihallituksen portaiden edessä, missä matkustavan ystävän reki jo
seisoi tyhjänä.

Eteisessä pyysi hovineuvos palvelijaa ilmoittamaan hänet maaherralle.
Aivan hämillään palasi palvelija tuoden sanan, ettei maaherra aio nyt
eikä vastakaan ottaa hovineuvosta vieraakseen.

Hymyillen lausui hovineuvos: "Hyvä, hyvä!" ja astui aivan
välinpitämättömänä maaherran vierashuoneeseen. Mutta maaherra tuli
ovella häntä vastaan ja tiuskui kiivaasti: "Miten te rohkenette tulla
näkyviini vasten kieltoani?"

"Pyydän anteeksi", lausui hovineuvos; "luulin, ettei läänin isä pahastu
siitä, että tullaan paljastamaan totuus asiassa, missä kunnon miehen
sanaa epäillään."

Kalpeana ja vavisten oli tuo uskottu ystävä hovineuvoksen sisään
tullessa piiloutunut uunin taakse, mikäli hänen lihavuutensa sen salli.

"Mitä tämä on?" – puheli maaherra, vuoroin hätääntynyttä upseeria,
vuoroin hätäilemätöntä hovineuvosta tarkastellen.

Hymyillen sanoi hovineuvos: "Tuo syntinen, joka vapaaehtoisesti on
mennyt häveten piiloon, on tietysti tarkkaan kielinyt sanani herra
maaherralle? Olen puhunut konnasta, epäluotettavasta miehestä, johon ei
rohkene luottamusta panna. Tunteeko herra maaherra nämä sanat?"

"Niin, äsken ne kuulin", puuttui maaherra puheeseen tuikeana ja
kummastellen.

"Minä otin häneltä hänen kunniasanansa siitä, ettei hän milloinkaan
puhu siitä, mitä hänelle lausuin", sanoi hovineuvos, "ja nyt on hän
juuri maaherralle osoittanut, kuinka paljon häneen voi luottaa. Tätä
minä tarkoitin ottaessani vapauden varoittaa hänestä. Nyt olen
todistanut sanani."

"Kiitos, kunniallinen ystäväni", lisäsi hovineuvos ääneen nauraen ja
lyöden syntistä olalle, "siitä että niin pian autoit meidät oikealle
tolalle, sillä nyt tiedämme, kenen kanssa olemme tekemisissä.
Tervetuloa luokseni sopimuksemme mukaan uudenvuodenpäivän aamuna
kaupunkitalooni, jos jonkun kerran voit pitää lupauksesi!"

Kohteliaasti heitti hovineuvos maaherralle hyvästit ja jätti nolatun
ystävänsä.

Uudenvuodenpäivänä kohosi pakkanen 40 asteeseen, mutta yhtäkään
tervehdyskäyntiä ei sittenkään saanut jättää tekemättä. Aamupäivällä
kokoontuivat herrat käydäkseen maaherran luona kunniatervehdyksellä.

Peijatulle upseeriparalle oli hovineuvos aikoja sitten luvannut paikan
reessään, ja tämä tuli varhain hänen luokseen hienona ja ohuesti
puolikenkiin ja silkkisukkiin puettuna. Hän riisui eteisessä
päällyskenkänsä ja sudennahkaturkkinsa. Hovineuvos oli myös sievänä ja
matkavalmiina turkki yllään. Yht'äkkiä lausui hän ystävälleen: "Rakas
veli, nyt muistan luvanneeni näyttää sinulle englantilaisia kankaita,
joita äsken on minulle saapunut. Sinun pitää nähdä ne, koska sinulla on
makua ja ymmärrät arvostella sellaista rihkamaa. Minulla on ne tuolla
ylhäällä." Hän haki avaimen. Upseeri aikoi panna turkin hartioilleen,
mutta hovineuvos ei sanonut tarvittavan sitä vain parin silmänräpäyksen
aikana. Herrat nousivat portaita ylös huoneustoon, joka oli täynnä
kaikenlaista kamaa. Hovineuvos pyysi ystävää, joka jo värisi vilusta
lämmittämättömissä huoneissa, hyväntahtoisesti määräämään hinnat. Mutta
itse hän meni alas, lukittuaan oven ja pistettyään avaimen taskuunsa,
katsomaan, oliko reki jo portaitten edessä. Kun se todellakin oli
siellä, istuutui hän siihen, ja niin lähdettiin maaherran asunnolle.

Ystävä parka ei kauan tarkastellut tavaroita, ennenkuin hän vilusta
kankeana ja hampaat suussa kalisten alkoi huutaa ja kolkuttaa kaikkia
ovia ulos päästäkseen. Mutta kaikki ovet olivat lukossa. Kuski ja
palvelija olivat hovineuvoksen mukana eikä yhtään ihmistä ollut koko
talossa. Sisään teljetyn herran hätä yltyi epätoivoksi. Ei edes kadulla
ollut yhtään ihmistä. Hän kirkui, juoksi ja hyppi kuin mieletön
lämmetäkseen. Vihdoin hän löi ikkunat rikki. Silloin vasta hänet
huomattiin vastapäisestä talosta ja lopulta haettiin seppä. Tämä oli
juuri tiirikalla avaamassa ovea, kun hovineuvos palasi kotiin
tervehdyskäynniltään. Hän vihastui nähdessään, mitä oli tapahtunut, ja
uhkasi suuttuneena haastaa miehet käräjiin, koska väitti heidän
murtautuneen hänen taloonsa, kun hän itse oli lukinnut ovet.

Hovineuvokselle huomautettiin kylmiin huoneihin teljetyn
hengenvaarasta, mutta saatiin vastaukseksi, että mitään vaaraa ei
voinut olla miehellä, joka oli kestänyt niin monta tulikoetta; hänen
kyllä piti kestää yksi pakkaskoekin.

Mies sairastui kuitenkin lievään nuhakuumeeseen hovineuvoksen kepposen
johdosta, joka oli kostoa tuolle lörpöttelijälle, joka oli tehnyt
myöskin hänet, hovineuvoksen, pilansa esineeksi seuraelämässä.

Kun hovineuvos oli ollut naimisissa kaksikymmentäviisi vuotta, tunnusti
hän muutamana päivänä rouvalleenkin, ettei hänellä ollut ollut syytä
katua vaaliaan. Iloisena tästä tunnustuksesta rohkeni tämä nyt
muistuttaa miestään jo kauan sitten annetusta lupauksesta, että hän
heidän 25:ntenä hääpäivänään saisi tehdä matkan syntymäkaupunkiinsa
Ouluun, jonne oli vain muutama peninkulma, mutta jossa hän ei ollut
käynyt sitten, kun hääpäivänään lähti äitinsä kodista, kalleimmasta
mitä hänellä oli maailmassa.

"Pääset matkalle", sanoi hovineuvos omalla tavallaan hymyillen, "jos
pukeudut morsiuspukuusi ja olet valmis lähtemään minun ajaessani
uudella reellä portaiden eteen; niin saat nyt sitten nähdä Oulun, josta
niin kauan olet jankuttanut minulle."

Uuden, leveän rekensä oli hovineuvos maalauttanut oman makunsa mukaan
sinipohjaiseksi, monikirjavin kiehkuroin ja ruusuin koristelluksi.
Takana ja molemmilla kupeilla oli suuret koristeet suomenkielisine
kirjoituksineen. Korean reen eteen valjastutti hän vanhan opetetun ja
nuoren opettamattoman hevosen. Sitten pyysi hän ilosta vavahtelevan
puolisonsa rekeen, huomaten samalla miten huolellisesti tämä kääri
ympärilleen päällysvaatteet, jotta ei tekisi naurettavaa vaikutusta
lasten ja palvelusväen silmissä vanhassa morsiuspuvussaan. Silloin
käski hovineuvos hänen heti riisua kappansa ja näyttäytyä morsiamena.
Mutta kaikki huomasivat hänen salaavan itkuaan ja joutuvan hämilleen
sekä kiiruhtivat kyynelsilmin pois säälien rakastettua äitiään ja
emäntäänsä.

Nyt auttoi hovineuvos omakohtaisesti rouvansa rekeen ja tarttui
ohjaksiin istuutuen itse ajamaan. Ja niin lähdettiin noilla valituilla
hevosilla matkalle. Hovineuvos oli valinnut sellaiset, koska rouva
yleensä pelkäsi hurjia hevosia. Toinen hevosista veti toisaalle, toinen
toisaalle, ja muutamassa minuutissa oli reki kumossa. Hevoset olivat
riistäytyneet valjaista ja rouva makasi hangessa. Mutta kohteliaasti
auttoi hovineuvos hänet jaloilleen, kysyen, oliko hän loukkautunut. Kun
hän kuuli, ettei pahemmin ollut käynyt, valjastettiin monen miehen
voimalla hevoset uudelleen reen eteen ja jatkettiin kulkua kappaleen
matkaa. Mutta pian pillastuivat hevoset jälleen, ja hovineuvoksetar
lensi kaatuneesta reestä useita syliä metsään. Hänen miehensä tuli
kuitenkin uudelleen häntä auttamaan ja kysyi, tahtoiko hän jatkaa
matkaa, vaikka alku näytti näin vaikealta.

"Kyllä tahtoisin nähdä Oulun, jonne niin kauan olen ikävöinyt", sanoi
rouva kyynelsilmin. Hän oli taittanut käsivartensa, mutta ei siitä
mitään sanonut saadakseen toivonsa täyttymään. Nyt kesti kauan,
ennenkuin kaikki saatiin korjatuksi, mikä oli rikkoutunut.

Hyvää vauhtia jatkettiin sitten matkaa korkeiden kinosten keskellä,
mitkä estivät hevosia hyppimästä tieltä syrjään, ja siten kulku kävi
varmemmaksi. Mutta toisia paikkoja oli, joilla hevoset taas
hurjistuivat niin, että reki 4 peninkulman matkalla kaatui 15 kertaa.
He pääsivät kuitenkin jäätä myöten aivan lähelle Oulua, joka selvästi
näkyi heidän edessänsä.

Hovineuvos kuuli rouvansa nyyhkivän, pysäytti hevoset ja kysyi, näkikö
tämä nyt kaksikymmentäviisi vuotta niin kovin ikävöimänsä Oulun.

"Kyllä", vastasi rouva kiitollisena, "näen tuon rakkaan kaupungin. Voi,
kunpa me pian olisimme perillä!"

"Olen kovin mielissäni", lausui hovineuvos, "että sinä nyt olet nähnyt
25-vuotisen toiveesi täyttyneeksi. Katselehan nyt tarkkaan: tunnetko
vielä talojakin siellä?"

"Ah kyllä, minä tunnen äidin huoneen savupiipun", sanoi rouva
sanomattoman tunteellisesti.

"Niin", lausui hänen miehensä, "sinulla on aina tarkat silmät. Kiitä
nyt Jumalaa siitä, että hän salli sinulle tämän lahjan. Ehkä olet
kylliksi katsellut ja toivot minun taas ajavan."

"Niin, hyvä ystävä, aja vain, aja!"

Rouva peitti nenäliinalla ilonkyynelten kostuttamat kasvonsa, samalla
kun hovineuvos käänsi hevoset takaisin samalle tielle, mitä juuri oli
tultu.

Kun hovineuvoksetar parka jonkun minuutin kuluttua kohotti silmänsä ja
luuli pian pysähdyttävän äitinsä pienelle kartanolle, hämmästyi hän
huomatessaan olevansakin maantiellä, jonka molemmilla puolilla oli
tiheää metsää. Hän huusi miehelleen, että tämä seisauttaisi, mutta
tämäpä ei ollut kuulevinaankaan. Hevoset juoksivat täyttä karkua, mutta
rouva heittäytyi kuitenkin reestä. Hovineuvos ajoi edelleen tästä
tietämättä, kunnes hän vihdoin sattui kääntymään taaksepäin
kysyäkseen: "Mitäs äiti pitää kyydistä?" Silloin vasta hän suureksi
hämmästyksekseen huomasi äidin olevan poissa. Kohta hän käänsi hevoset
ja tavoitti jonkun matkan päässä onnettoman uhrinsa tiellä lumessa
kahlaamassa Ouluun päin. Hän pyyteli nyt rouvaansa nousemaan rekeen
luvaten kyyditä hänet perille; mutta asettui hänen viereensä, jotta
hän ei pääsisi karkaamaan. Ja keskellä yötä palasi itkettynyt
hovineuvoksetar kolkkoon kotiinsa saamatta sulkea syliinsä äitiään ja
ystäviään.

Tätä toivettaan hän sitten monet vuodet säilytti ahdistetussa
sydämessään epätoivoisena, kunnes hovineuvos muutamana päivänä
ilmoitti, että hän aikoi muuttaa koko taloutensa kaupunkiin ja
luovuttaa tehtaan vävynsä hoitoon. Vanha neuvoksetar sai siten elää
elämänsä iltapuolen rakkaalla syntymäseudulla lasten ja ystävien
ympäröimänä.

Eräs tehtaan kirjanpitäjistä oli hovineuvoksen erityisessä suosiossa.
Hän oli papin poika ja saanut koulusivistystä, vaikkakaan ei
yliopistollista, koska hänen vanhempansa olivat varattomat.
Häntä ei rakastanut ja arvossa pitänyt ainoastaan hovineuvos itse
perheineen, vaan myös koko tehtaanväki, sillä hän oli aulis kaikkia
vastoinkäymisissä auttamaan ja neuvomaan ja oli monet vuodet omaa
etuansa katsomatta ja uhraamalla nuoruutensa voimat työskennellyt
muiden hyväksi. Hän oli koko perheen uskottu ja heihin kaikkiin
sydämellisesti kiintynyt, mutta erittäinkin oli hän mieltynyt
hovineuvoksen nuorimpaan tyttäreen. Tämä oli ollut hänen sydämensä
valittu pitemmän aikaa kuin hän itse uskoikaan, koska hän tunsi ankaran
isän omituiset aatteet. Hän rohkeni kuitenkin toivoa, että hänen
tunteensa oli saanut tytön äänettömän hyväksymisen. Pian nuoret
kahdenkesken eivät enää salanneet tunteitaan toisiltaan, koska nuoren
tytön äiti antoi heille suostumuksensa. Kirjanpitäjä yritti ponnistella
kaksinverroin saavuttaakseen hovineuvoksen suostumuksen. Tämä, joka
hänen uskollisuuteensa täysin luotti ja huomasi, miten suuri etu
hänellä oli toisen uutteruudesta ja talon etujen valvomisesta, sanoi
eräänä päivänä hänelle, ettei hän tiennyt, miten palkita häntä kaikista
palveluksista, joita hän oli tehnyt ja joka päivä yhä hänelle teki.

"Nyt taikka ei koskaan!" ajatteli nuori kirjuri ja tunnusti suoraan
rakkautensa tyttöön ja halunsa saada nimittää hovineuvosta apekseen.

"Aivan kernaasti sinä saat tyttäreni", sanoi hovineuvos. "Niin köyhä ja
ruma tyttö on todella pienin palkinto, minkä voipi pyytää. Ilomielin
olisin varmasti antanutkin hänet sinulle, ellen jo kauan sitten olisi
antanut Jumalalle lupausta naittaa hänet papille, ja sellaista
lupausta, tiedät kyllä, ei koskaan käy rikkominen."

Siinä seisoi nyt toivottomana nuori mies. Hän oli jonkun verran yli
kahdenkymmenen, ei ollut koskaan lukenut sanaakaan latinaa eikä
muutakaan, mikä olisi antanut hänelle rohkeutta opiskella papiksi.
Mutta hän tunsi hovineuvoksen mielenjuohteet ja tiesi varmasti, että
kun hovineuvos kerran niin oli sanonut, niin vain pappi voi saada hänen
tyttärensä.

Hän seisoi siinä epätoivoisena nuoruusunelmiensa raunioilla morsiamen
tullessa hänen luokseen ja arvatessa syyksi isän kiellon. Mutta kun hän
kuuli ehdon, sanoi hän iloisena: "Vielä emme ole menettäneet tyyten
toivoa. Tunnen sinun kykysi. Sinulla on hyvä pää eikä meidän tarvitse
kauan odottaa, jos päätät lukea papiksi."

Tästä rohkaistuneena vastasi nuori mies vilkkaasti:

"Kelpaa koettaa."

Samana iltana pyysi hän toimestaan eron, mihin hovineuvos
vastenmielisesti suostui. Ei hän tiennyt nuorukaisen päätöksestä, vaan
luuli hänen tahtovan vähäksi aikaa poistua unohtaakseen rakastettunsa,
ja hän antoi hänelle lähtiessä kunnollisen rahapalkkion.

Kolme vuotta tämän jälkeen tuli muutamana päivänä pappismies
hovineuvoksen luo muistuttamaan häntä lupauksesta. Hovineuvos, joka
tuli sekä iloiseksi että hämmästyneeksi tuntiessaan entisen
kirjanpitäjänsä, lausui, ettei hän tietysti voinut kieltää häneltä
tytärtään, mutta kuitenkin piti heidän odottaa, kunnes sulhanen olisi
kirkkoherra. Hänen piti nyt alottaa tehtaansaarnaajana.

Ensi aluksi rakastavaiset tyytyivät tähän, mutta kun sulhanen parin
vuoden takaa sai kappalaisen viran ja sitäpaitsi paljosta
ponnistuksesta oli käynyt sairaalloiseksi, puhuivat kaikki
hovineuvoksen ystävät nuorten puolesta, ja niinpä tämä lopulta suostui
heidän avioliittoonsa. Kahden vuoden perästä miesparka jätti rakkaan
puolisonsa. Tämä jäi leskeksi. Hänellä oli pikku poika, joka ei vielä
osannut isän nimeäkään lausua, mutta peri sentään kaikki isänsä avut
murheellisen äidinsydämen istuttamina.

Vihdoin möi hovineuvos tehtaansa ja tilansa sille vävyistään, joka jo
pitemmän aikaa oli niitä hoitanut. Itse hän muutti Ruotsiin vieden
mukanaan koko suuren omaisuutensa. Täällä vietti hän yhtä omituisena
vanhuuden päivänsä kuin nuoruutensakin. Hän osti Tukholmasta kivitalon,
mutta asui itse kuitenkin melkein aina vuokrahuoneissa, väliin monessa
paikassa samalla kertaa ja juonitteli aina isäntäväkensä kanssa.

Jonkun aikaa hän asui hyvin hauskan ja sivistyneen leskirouvan luona.
Tällä oli kaunis tyttö, jota hovineuvos alkoi mielistellä. Mutta ukon
lähenteleminen torjuttiin kohta. Tästä hän sydäntyi niin, että
muutamana päivänä alkoi huoneessaan kirkua täyttä kurkkua. Kun
palvelustyttö kiiruhti katsomaan, huusi hovineuvos olevansa
"kuolemansairas ja kauheimmissa omantunnonvaivoissa" vaatien luokseen
pappia ja lääkäriä. Sitäpaitsi hän pyysi niin paljon väkeä luoksensa
kuin siinä kiireessä voi kokoontua kuulemaan salaisuutta, minkä hän
ilmaisisi ennen kuolemaansa.

"Joutukaa, joutukaa!" huusi hän surkealla äänellä, "pyytäkää emäntääni
ja hänen tytärtään myös tulemaan tänne. Kuolen parin minuutin
kuluttua."

Emäntä tyttärineen ja kaikki talon vuokralaiset syöksyivät kuolevan
luo, joka tuskin enää hengitti. Kun pappi ja lääkärikin saapuivat
paikalle, lausui sairas väsyneesti: "Koska tänne nyt on kokoontunut
niin monta todistajaa, niin tahdon näiden kuullen juhlallisesti
ilmoittaa, että emäntäni ja hänen tyttärensä ovat oikeita lutkia, jotka
halusta olisivat minut suututtaneet sappitautiseksi, jos olisivat
voineet. Mutta nähkääs, se ei heille onnistunut. No niin, hyvä
herrasväki, poistukaa nyt kaikki huoneestani, sillä minulla ei ole
mitään muuta teille sanottavana."

Tämän lausuttuaan hän hyppäsi niin kiivaasti ylös, että kaikki
pelästyneinä pakenivat ulos ovesta. Hovineuvos otti turkkitakkinsa
ylleen, vaikka oli keskikesä, lukitsi huoneensa, pisti avaimen
taskuunsa, kulki suoraan kummastelevien katsojain ohi ja lähti
Eläintarhaan teatterinäytäntöön.

Hovineuvos oli kahdeksannellakymmenennellä, kun hän todenteolla kuoli.
Hänen lapsensa kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. He saivat
silloin tietää hänen myyneen kivitalonsa ja muuttaneen kaiken puhtaaksi
rahaksi. Suuri, rautainen kassakirstu oli sinetöitynä, hänen huoneensa
lattiaan kiinniruuvattuna. Kun se avattiin, löydettiin sieltä
pöytäkirjat kaikista oikeusjutuista, joita hänellä oli ollut poikansa
ja vävyjensä kanssa, mutta rahoja ei killinkiäkään, eikä niistä
vieläkään ole saatu mitään tietoa.

Yli kolmekymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen oli Ruotsin
sanomalehdissä luettavana, että hovineuvoksen perillisillä oli
saatavana rahasumma, minkä hän heitä varten oli tallettanut johonkin
rahalaitokseen.

Asiasta tiedusteltaessa saatiin tietää, että siellä oli vain parisen
sataa riksiä. Näin halusi hän vielä kuoltuaankin suututtaa ja ärsyttää
omaisiaan.

16.

KOVA UKKOSILMA.

        "Viel' elää Jumala!"

                   Indiaanit.

Kun helteisen kesäpäivän päätyttyä yöllä vasten elokuun 1 päivää 1793
raskaassa ilmassa paksut ja mitä kauheimmat ukkospilvet kokoontuivat
taivaalle, kiiruhdettiin tavallista aikaisemmin levolle uhkaavaa
rajuilmaa pakoon. Salamat leimahtelivat pelottavasti jo ennen ukkosen
jyrinän alkua neljältä taholta ja niiden kamala valo valaisi synkän
taivaan ja vapisevan maan yhtä kirkkaasti kuin auringon lempeät säteet,
mutta tämä valo tuntui hirveältä. Mitä kauhistuttavimmat tulipilvet
ajelivat lyhyin väliajoin toisiaan syvässä pimeydessä. Silloin korotti
ukkosen jumala jylisevän äänensä uhkaavien pilvien keskeltä.
Kylmäverisimmätkin kalpenivat nähdessään risteilevät tulet, joita
samassa hetkessä seurasivat jyrisevät, mitä voimakkaimmat pamaukset.
Vain pikku lapset saattoivat nukkua makeasti viattomuuden untaan tuona
kauhun yönä, mikä iski lähtemättömän pelon ukkoseen kaikkiin niihin,
jotka silloin tämän hirmun kokivat.

Ukkosen pauhina yltyi, ja naiset, niin nuoret kuin vanhatkin, itkien
vaikeroivat ja rukoilivat armoa Jumalalta. Kun heidän epätoivonsa oli
korkeimmillaan, nähtiin taivaan palavan tulessa ja liekeissä, ja
samassa kuului mitä hirvittävin räjähdys, aivan kuin maa olisi
haljennut. Uskottiin viimeisen tuomion olevan edessä. Kauheata ukkosen
räjähdystä seurasi kivisade yli koko kaupungin. Suuria kivenkappaleita
putoili kattojen läpi ja tunkeutui monta kyynärää maan sisään. Kaikki
ikkunat rikkoutuivat. Kirkonovet lensivät auki, kattokruunut putosivat,
kellot tapulissa läppäsivät kamalasti ihmiskäden liikuttamatta. Vinkuva
myrskyvihuri suhisi läpi ikkunain ja avautuneiden kirkonovien, jotka
narahtelivat saranoillaan. Vingahteleva tuuli puristi myös urkujen
piipuista itsestään kamalia valitusääniä.

Pian kuultiin surkeita hätähuutoja, ja tuhansittain puolialastomia
ihmisiä pakeni kirkkoon. He eivät tienneet, mitä oli tapahtunut,
eivätkä mitä heillä oli pelättävänä, vaan kaikki halusivat Jumalan
huoneessa saada keventää ahdistettua sydäntään. Oli liikuttavaa olla
mukana, nähdä noita puolialastomia, kalpeita, epätoivoisia olentoja ja
kuulla heidän palavia rukouksiaan ja hartauttaan temppelissä hävityksen
keskellä salamain väsähtäneesti valaistessa ja ukonjyrinän juhlallisen
hitaasti etäytyessä, kumean jylinän kuuluessa aina kauempaa.

Täydellinen rauha vallitsi taas luonnossa ja ihmisten mielissä, kun
taivas kirkastui ukonilman mentyä. Silloin nousi pappi saarnatuoliin.
Liikuttavalla hartaudella hän ylisti Jumalan voimatöitä ja kiitti
pelastuksesta, kun äskeinen vaara oli vältetty. Ja varmaankaan ei ole
koskaan lämpimämmin ja iloisemmalla mielellä kiitetty Korkeinta, kuin
nyt kiittivät nämä kuolemanhädässä niin monta tuntia taistelleet
ihmisraukat.

Sitten riennettiin kiireesti ottamaan selvää viimeisen räjähdyksen
syystä. Huomattiin salaman iskeneen vanhoissa linnanraunioissa olevaan
ruutikellariin. Räjähdys lennätti kiviä ylt'ympäriinsä. Niiden joukossa
oli niinkin suuria, ettei kaksikymmentä miestä jaksanut niitä liikuttaa
paikaltaan. Ei kuitenkaan yksikään ihminen ollut vahingoittunut, ei
yksikään kuollut. Vaikka suuri kivi, kaikkein suurimpia, puhkaisi
köyhän majan katon ja putosi nukkuvan lapsen kätkyen vieritse lattian
läpi maan sisään, ei lapsi lainkaan vahingoittunut.

Linnansaarella asui pienessä puurakennuksessa vahti vaimoineen, mutta
sinä yönä he sattumalta olivat kotoa poissa. Heidän asuntonsa sortui.
Sisällä ei ollut muuta elävää olentoa kuin pieni viheriävarpunen
häkissään ja kissa. Molemmat tavattiin elävinä ja vahingoittumattomina
kaatuneitten hirsien alta. Kissa, joka oli aina ennen väijynyt lintua,
istui nyt aivan tyynenä ikäänkuin suojellen sitä likistyneen häkin
vieressä, mistä pikkulintu visersi iloisesti kiitokset pelastajilleen,
ja mirri oikaisi selkänsä kehräten aivan tyytyväisenä. Senjälkeen ei
ole kukaan asunut Linnansaarella.

17.

KENRAALI CARPELAN JA NIMISMIEHEN KIRJE.

Sadottain nähtiin runsasta lohensaalista ennustavia sudenkorentoja
huuhtelemassa hopeanhohtoisia siipiään juhannusauringon kuumassa
sädemeressä. Taivaan sineä ja kevään ihaninta vihreyttä siivissään
parveilivat nämä vapaan luonnon asujamet avaruudessa keveämpinä,
hoikempina ja ujostelemattomuutensa kautta miellyttävämpinä sekä
hennompina kuin sievimmät, ihanimmat ja kireimpiin kureliiveihin
puristetut neitoset franseesissa pyörähdellessään.

Törmäpääskynen kuitenkin lenteli kiireesti ja levottomasti etsien
ruokaa odotteleville poikasillensa, jotka piipotellen suut selällään
ottivat vastaan ne kevytmielisesti liipottelevat hyönteiset, mitkä
niiden huolekkaat vanhemmat olivat kaapanneet ja niille vuorotellen
kantoivat. Miten nuo hyönteiset syötiin jäi kuitenkin sivullisilta
näkemättä, koska törmäpääskyset tekivät pesänsä monen kyynärän
syvyisiin koloihin, joita ne kaivoivat Pokkitörmän kovaan, jyrkkään
hiekkarinteeseen. Kärpäset, tavallista äkäisempinä ja nenäkkäämpinä,
joutuivat rangaistukseksi nälkäisten pääskynpoikasten kitaan. Tämä
kaikki ennusti ikävöityä, pian puhkeavaa sadetta.

Kenraali, parooni ja maaherra Carpelan oli tänään painostavan ja
helteisen ilman ja tuhansien tulessa olevien kuumien rautojen, s.o.
tuhansien huolien vuoksi itsekin kuumennut, ja mitä huonoimmalla
tuulella ollen hän istui virkahuoneessaan ympärillään kirjoittelevia
herroja, jotka olivat aivan äänettöminä työhönsä painuneet, tuntien
velvollisuutensa mukaista kunnioitusta kenraalin synkkiin ryppyihin
peittynyttä otsaa ja nenää kohtaan. Nenäkkäät kärpäset eivät vain
ymmärtäneet kunnioittaa hänen aatelisnenäänsä. Siksipä ei hiljaisuutta
häirinnyt muu kuin kynäin yksitoikkoisen ahkera rapina ja toisinaan
kuuluva murina: "tuhat tulimmaista!" – herra kenraalin tavallinen
sotamieskirous, jota hän tänä päivänä ahkerasti käytti tuntiessaan
vaarattoman näppylän kohoavan otsaansa kärpäsen tai hyttysen puremasta.
Mutta vähäpätöisinkin seikka suututti nyt tuota kärsimätöntä kenraalia,
joka jo aamusta alkaen oli odottanut pikalähetin kautta erittäin
tärkeätä ilmoitusta. (Elettiin vuoden 1788 sodan aikaa.) Kenraali oli
antanut muutaman nimismiehensä muuten luotettavan kirjurin
virkavelvollisuudeksi tämän ilmoituksen lähettämisen, mistä sitten
tärkeämpiä toimenpiteitä riippui.

Kenraalin maltti oli jo peräti loppumassa, kun pikalähetin aisakello
soi, ja tuokio sen jälkeen pölyinen lähetti antoi syvään kumartaen
ikävöidyn kirjeen herra kenraalin omaan käteen, pyytäen moneen kertaan
anteeksi viipymistään, mitä kuitenkaan nyt vihasta vavahtelevalla
kenraalilla ei ollut aikaa kuunnella. Mutta revittyään kiivaasti
kirjekuoren auki jäi hän ällistyneenä seisomaan. Hän luki tuijottavin
silmin kirjeen ja kerta toisensa jälkeen sadatteli: "Tuhat tulimmaista!
Onko mies vimmattu? Onko hän rutihullu? Tämänkö hän lähettää minulle?
– Ja tällä hetkellä!"

Sen jälkeen kenraali puhkesi niin kovaan nauruun, että läsnäolevat
kalpenivat tästä maaherransa niin tavattomasta ilonpurkauksesta.

Sitten uudelleen kirjettä silmäiltyään jatkoi hän: "Hullumpaa sattumaa
en ole koskaan nähnyt! Nyt en tiedä todella, pitääkö tälle itkeä vai
nauraa. Lue itse!" lisäsi hän antaen kirjeen laamanni ja lääninsihteeri
Holmbergille, joka ensiksi luki osoitteen: "Kenraalimajurille,
maaherralle ja ritarille, paroonille, vapaasukuiselle herra J. F.
Carpelanille." Sitten hän luki seuraavan kirjeen:

    Minun aina kalpeaan kuolemaan asti rakastettu morsiameni
    Maijastiina!!!

    Pikalähetin mukana, jonka tänään valtion kustannuksella lähetän
    Kenraalin luokse, kirjoitan minä nämä tervetulleet rivit sinulle,
    joka olet palavan sydämeni Cloris ja kallein sokurimuruni,
    ilmoittaakseni sinulle, miten rakkautemme taivaanranta nyt alkaa
    kirkastua, kun olen onnistunut saavuttamaan Kenraalin suosion
    tarkasti kaikki hänen käskynsä täyttäessäni, mitä menettelyä
    muuten aina olen pitävä virkavelvollisuutenani. Sinä saat kyllä
    siitä tulla vakuutetuksi, kun sinusta tulee pikku emäntäni. Sinä
    tiedät, että Kenraali on itse piru, jos ei täytetä velvollisuuksia.
    Nyt olen kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt nimismiehen
    paikkaa Pudasjärvellä, ja jos Kenraali heltyisi antamaan minulle
    sen, silloinpa, armas Maijastiinani, meille iloa pamahtaapi. Ensi
    sunnuntaina romahdamme yhdessä alas saarnatuolista; ja 14 päivän
    perästä pappi siunaa meidät, ja me siunaamme herra Kenraalia, jota
    saamme kiittää kaikesta siitä edistyksestä ja siunauksesta, jota
    sinä, sydämeni päivänsäde, tuot majaani.

    Sinun aina kalpeaan kuolemaan asti toivossa uskollinen tuleva
    aviopuolisosi Pudasjärveltä

                                            Tuomas Ransuusi.

Ei viipynyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin kenraali sai oikean
virkakirjeen, joka oli osoitettu hänen taloudenhoitajattarelleen. Hyvä
Maijastiina oli jauhoisella ja ilosta vapisevalla kädellään tuntiessaan
rakastettunsa käsialan ja luettuaan oman nimensä osoitepuolella saanut
kunnian avata ja lukea tuon tärkeän ilmoituksen sekä lopuksi nöyrän
pyynnön kenraalille Pudasjärven nimismiehenviran saamisesta. Tämä
uutinen liikutti ja ihastutti häntä niin että hän aivan töpertyneenä
juoksi kolme kertaa keittiönpöydän ympäri. Sitten piti hänen huolehtia
yhtä ja toista, ennenkuin hän osasi mennä ovesta ulos kutsuakseen
miespalvelijan viemään kirjeen kansliaan. Hän huomasi nimittäin kohta
erehdyksen osoitteessa.

Pian hän tapasi palvelijan, joka Maijastiinalta sai käskyn juosta
kiireesti kuin leimaus viemään kirjettä kenraalille kansliaan.

Palvelija saatuaan sen tutki ensin osoitetta. Aikoessaan mennä hän luki
jotensakin kummastuneena: "Hienointa suklaata".

Silloin Maijastiina päästi niin kimakan hätähuudon, että palvelija
pudotti tuon hienon suklaalaatan lattiaan.

Maijastiina huomasi kovin säikähtyneenä ottaneensa rakkaushaaveissaan
suklaalaatan tärkeän kirjeen asemasta. Kilpaa sanantuojan kanssa hän
nyt siksi kiiruhti sitä noutamaan. Mutta kuka voi kuvailla meidän
kiltin taloudenhoitajattaremme kauhistusta, kun onnetonta kirjettä ei
löytynyt mistään.

Maijastiina huusi, etsi, sadatteli ja vuoroon siunaili pitäen niin
kovaa melua, että koko palveluskunta miehissä kokoontui kuin
ruokakellon kutsusta. Hän haki huudellen "kuninkaan ilmoitusta, joka
oli minulle osoitettu ja kaikkein tärkein koko tämän sodan aikana!" –
Kattilat ja padat heiteltiin sitten toisiaan vasten, padanjalat ja
kohennuskepit lensivät liedeltä pöydälle, vasikanpaisti viskattiin pois
tieltä ja epätoivoissaan Maijastiina soppakauhalla haki tuota tärkeätä
ilmoitusta padasta. Pahempaa mullistusta muutoin niin järjestyksessä
olevassa keittiössä ei oltu koskaan nähty kuin nyt Maijastiinan
riehuessa.

Palveluskunta siinä hänen ympärillään seisoi suut, silmät selällään ja
luuli hänen tulleen mielipuoleksi, kun hän yhä yhtenään huusi
kadottaneensa kuninkaan ilmoituksen, joka oli hänelle osoitettu; se oli
hukkunut aivan hänen nenänsä edestä hänen omasta kädestään ja hän luuli
paholaisen itsensä olevan mukana juonessa.

"Minua onnetonta!" vaikeroi hän avatessaan maustekaappia, ja – mikä
näky! Siellä hän huomasi, näki omin silmin tuon onnettoman kirjeen,
jossa oli kuninkaan ilmoitus, aivan veljellisesti yhdessä Pudasjärven
nimismiehenvirkaa koskevan anomuskirjan kanssa äänetönnä ja
luottavaisesti lepäävän muutamien hienoimpien suklaalaattojen rinnalla.

Maijastiina vakuutti, ettei hän ollut kirjettä sinne pannut; mutta kuka
sen oli tehnyt, sen selville saaminen kuuluu tärkeimpiin keksintöihin,
jotka jääkööt jälkimaailman tai Maijastiinan perillisten tehtäviksi.

Meidän aikamme tietoon on kuitenkin tullut sekä osoitteessa tapahtunut
erehdys että sen seuraukset.

Kun kenraali oli saanut oikean kirjeen, oli hän niin tyytyväinen asian
suoritukseen, että nauroi osoitteen aiheuttamalle erehdykselle ja antoi
anojalle, jonka taito ja kunto oli hänelle tunnettu, hänen pyytämänsä
nimismiehenviran, vaikka hän muutoin oli aikonut sen aivan toiselle.

Tämä onnellinen erehdys oli syntynyt siten, että virkaa anova kirjuri
istuessaan matalan ja avonaisen ikkunan ääressä ja saatuaan molemmat
kirjeensä valmiiksi oli ne taittanut kuoreen niin että enää puuttui
vain sinetöiminen ja osoitteet. Silloin kuuli eräs hänen tovereistaan
hänen sanovan ääneen: "Oikeanpuoliseen tulee osoite kenraalille ja
vasemmanpuoliseen morsiamelleni. Miten hän tuleekaan iloiseksi? Mutta
nyt minun pitää joutua laittamaan niin, että lähetti kohta lähtee
matkalle kirjeet sinetöityäni ja osoitteet kirjoitettuani."

Hän poistui samassa huoneesta. Iloinen toveri, joka oli aina valmis
pieniin kepposiin, pisti kätensä ikkunasta sisään ja vaihtoi kirjeiden
paikat. Kohta sitten tuli huoneeseen kirjurimme sytytetty kynttilä
mukanaan, sinetöi kuoret ja kirjoitti osoitteet sekä lähetti matkaan
pikalähetin, joka meni laskemaan perustusta sille elämänonnelle, mikä
oli hänen korkein toivonsa.

18.

KOSTO.

On jotain omituista siinä koston oikeudessa, jonka niin monessa
muodossa näet ilmauvan ihmiselämässä. Varsinkin perhe-elämässä huomaat
sen jälkiä.

Kivi-Taneli oli arvossapidetty ja varakas kauppias. Hän oli saanut
nimensä siitä, että hän aina kulki työväkensä etunenässä ja otti
osaa älykkäästi ja vireästi sen raskaimpiinkin töihin, kuten
maanviljelykseen ja kivenlouhimiseen laskiessaan kivistä perustusta
moniin rakennuksiin.

Kivi-Tanelin, vaikka hän ei ollutkaan niin hieno ja sivistynyt kuin
veljensä hovineuvos, onnistui kuitenkin, vaikka olikin jo yli
nuoruutensa elänyt, saada nuori, rikas ja kaunis neito vaimokseen.
Tällä ei ollut ainoastaan rahallista rikkautta; vaan hänen suurin
aarteensa, mihin joku toinen mies, jolla on enemmän sivistystä kuin
Kivi-Tanelin osaksi oli tullut, olisi pannut enemmän arvoa, oli hänen
rikas sielunsa ja hänen tunnerikas sydämensä. Mutta Kivi-Taneli ei
ymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä tylysti, kielsi nuorelta
vaimoltaan kaikki huvitukset ja pyrki repimään nekin hellät siteet,
mitkä häntä yhdistivät vanhempiin ja sisaruksiin. Rouvan puhdas sielu
halusi nähdä kaikki järjestyksessä ja siistinä ympärillään. Hänen
miehensä tahtoi kuitenkin päinvastoin. Vain opettaakseen vaimonsa
olemaan hänen tahdolleen tottelevainen ja kuuliainen oli hän kieltänyt
maalaamasta ja pesemästä huoneita. Mutta kun hän kerran oli mennyt
maalle koko päiväksi, puhdistutti rouva kaikki huoneet ja pesetti oman
kamarinsa. Kotiin palattuaan näki herra kohta, että oli tehty vastoin
hänen kieltoaan, ja samassa hän meni ulos, toi ison tervapöntön ja
tervasi rouvan vasta pestyn kamarin lattian. Tästä kärsivän puolison
heikko rinta sai viime iskunsa. Pitkällinen, hivuttava tauti oli jo
kalvanut hänen keuhkonsa hänen äänettömästi murehtiessaan. Tunteellinen
sydän särkyi äidinsilmän kiintyessä neljään pikku lapseen, jotka nyt
jäivät ilman äitiä kovakouraisen isän kasvatettaviksi.

Ei ollut kulunut kauan rouvan kuolemasta, ennenkuin yleiseksi ihmeeksi
saatiin kuulla rikkaan Kivi-Tanelin kuuluttaneen itsensä avioliittoon
palvelustyttönsä kanssa. Ihmiset säälivät ja surkuttelivat noita pieniä
lapsiraukkoja, kun he saivat äitipuolen, jolta ei ollut mitään hyvää
odotettavana.

Kivi-Tanelin toinen rouva oli valkoverinen kaunotar. Hän oli tarmokas
nainen ja oli palvellut ensin karjakkona, sitten sisäkkönä, ja oli
kaikessa siisteyttä ja järjestystä rakastava. Niin pian kuin hän tuli
emännäksi, ryhtyi hän hellästi hoitamaan lapsia ja ankarasti ojentamaan
miestään. Hänen, joka niin nurjasti oli edellistä vienoa ja hyvää
vaimoaan pidellyt, täytyi nyt tanssia tämän jälkimmäisen pillin mukaan.
Mutta ennenkuin vanha, ennen niin jäykkäniskainen mies tähän taipui,
piti uuden rouvan joskus näyttää hänelle käsivoimiaan, niin että
luudanvarsi, jos ankara sanoilla ripittäminen ei hänelle ojennukseksi
riittänyt, oli hänellä aina varalla sanojen vahvistukseksi. Käyttämällä
sitä uutterasti ja taitavasti onnistui hänen ennen pitkää tehdä
ukko lauhkeaksi kuin lammas. Tähän ihmiset, joista kosto oli
oikeudenmukainen, sovittivat kansan hokeman sananparren: "Tuli karttu
koiran viereen".[24]

Palvelusväeltään vaati Kivi-Tanelin rouva paljon. Häpeämättä entistä
asemaansa sanoi tuo ymmärtäväinen emäntä heille: "Itse olen ollut
palvelija ja tiedän kyllä, mitä voin väeltäni vaatia ja mitä piika
ehtii tehdä, jos viitsii." Sitä paitsi palkitsi hän heitä ansion
mukaan, niin että kelvolliset palvelijat pysyivät hänellä kauan, ja
mielellään muut rouvat ottivat taloonsa palvelijoita, jotka muuttivat
hänen luotaan, sillä ne olivat aina kelvollisia.

Kivi-Tanelin kuoleman jälkeen hänen leskensä meni naimisiin
arvossapidetyn nuoren kauppiaan kanssa.

Hänen kanssaan eli hän kauan onnellisessa avioliitossa koko kaupungin
kunnioittamana ja arvossapitämänä. Seuraelämässäkin hänen talonsa oli
kaupungin ensimmäisiä, ja hänen kuoltuaan häntä rakkaudella kaipasi
mies usean toivorikkaan poikansa keralla.

19.

KIVI-TANELI JA LESKEN PELTO.

Jätteenä entisiltä onnellisemmilta päiviltä oli erään köyhän lesken
ainoana omaisuutena vain pieni pelto. Siitä kuitenkin hän ja hänen
kolme tytärtänsä saivat leipänsä, niin että he tekemällä lisäksi
uutterasti muuta työtä saattoivat turvata itsensä puutteelta joutumatta
toisten rasitukseksi.

Kyntöaika oli käsissä, ja köyhää leskeä suuresti huolestutti, miten
saada peltonsa kynnetyksi. Parhaana työaikana, jolloin kaikki
maanviljelijät olivat omissa töissään, oli vaikeata sillekin, joka
kykeni maksamaan runsaan päiväpalkan, saada työväkeä, kuinka paljon
vaikeampaa sitten varattomalle leskelle.

Köyhä leski sai tuskin yöllä unta, ajatellessaan, miten saada peltonsa
kuntoon, sillä kyntöaika läheni loppuaan, eikä hän vieläkään tiennyt
mitään keinoa.

Joka päivä leski käveli suruissaan raskain askelin puolen peninkulmaa
syvässä hiekassa kotinsa ja peltonsa väliä. Kohteliaasti kysyi hän
kaikilta tutuilta työmiehiltä ja vastaantulevilta, oliko heillä aikaa
tulla hänelle työhön, mutta kaikilta hän sai kieltävän vastauksen.

Muutamana aamuna kohta auringon noustua meni lohduton leski taas
rakkaalle pellolleen, josta nyt oli tullut hänen suurin huolensa,
vaikka se ennen oli tuottanut hänelle paljon iloa. Riemua ja rauhaa oli
kaikkialla luonnossa, ja tuhansissa värivivahteissa hohtivat
kastehelmet nousevan aamuauringon lempeästi säteillessä. Lintuparvet
ylistivät luojaansa kesän tulosta, sillä se oli niin lupaava ja kaunis.
Kaikki hänen ympärillään riemuitsi, mutta murheellisen lesken sielussa
ei ollut yhtään ilon tunnetta. Hänestä oli niin raskasta, kun piti
luopua kaikesta toivosta saada syksyllä satoa korjata. Ehkäpä täytyy
hänen nyt ensimmäisen kerran elämässään joutua leivän puutteeseen.
Katkerat kyyneleet kostuttivat hänen kalpeita poskiaan hänen tätä
ajatellessaan. Ne, jotka eivät koskaan ole kokeneet hänen huoliaan,
eivät voi kuvitella sitä tuskaa, mikä kalvoi toivottoman rintaa.

Itkettynein silmin hän näki samassa naapurin pellolla miehen
kyntämässä. Hitain askelin leski meni sinnepäin ja päästyään lähelle
kysyi mieheltä häntä tervehdittyään, tahtoisiko tämä ottaa vaivakseen
maksusta kyntää viereisenkin pellon, jota hän näytti.

"Perin mielelläni minä sen tekisin, muori kulta", vastasi kyntömies,
"jolleivät monet Kivi-Tanelin pellot vielä olisi kyntämättä, ja aika
kiirehtää."

"Minä odotan mielelläni", sanoi iloisena leski, "kunhan lupaatte sitten
auttaa minua pulastani. Rikas Kivi-Taneli maksaa kyllä itse työnne
kunniallisesti, sen tiedän, mutta köyhän lesken puolesta Jumala
palkitsee siunauksellaan sen, mitä hän itse ei jaksa maksaa."

"Katsotaanhan mitä voin tehdä muutamien päivien takaa", sanoi mies
päätään nyökyttäen ja ajoi auralla uuden vaon peltoon.

Iloisena tuli leski kotiinsa ja ylisti Jumalaa, kuten koko luontokin,
veisaten hartaana vienolla äänellään ihanan aamuvirren.

Ensi kertaa moneen viikkoon nukkui hän levollisesti ja rauhallisesti
seuraavan yön.

Leski oli niin tottunut kulkemaan pitkän, hiekkaisen tien rakkaalle
pellollensa, ettei hän sitä pitänyt väsyttävänä, kuten kaikki muut.
Parin päivän kuluttua hän taas lähti sinne. Mutta kuinka suuresti hän
hämmästyikään, kun hän perille tultuaan näki peltonsa aivan valmiiksi
sekä kynnettynä että kylvettynäkin.

Kiitollisena ja kummastuneena eukko palasi kotiinsa, missä hän monta
päivää odotteli työmiestä noutamaan palkkaansa. Hän oli vähän
loukkaantunutkin siitä, että tämä oli uskaltanut kylvää pellon hänen
käskemättänsä. Mutta kun hän turhaan odotteli miestä, jota hän itse ei
tuntenut nimeltä eikä ulkonäöltäkään, alkoi hän kysellä kaikilta
peltomatkoillaan kohtaamiltaan ihmisiltä, oliko joku nähnyt, kuka hänen
peltonsa oli kyntänyt.

Vihdoin hän sai suureksi pelästyksekseen kuulla muutamalta
naapurinvaimolta, että tämä oli nähnyt rikkaan Kivi-Tanelin itsensä
kyntämässä ja kylvämässä peltoa.

Hengästyneenä leskemme palasi nyt kotiinsa, puki ylleen koreimman
röijynsä ja parhaimman hameensa ja kiiruhti sitten Kivi-Tanelin luo,
jolle hän niiasi niin syvään kuin suinkin voi. Hän tahtoi myös kaunein
sanoin ilmaista kiitollisuutensa ja pyytää anteeksi rohkeata
erehdystänsä.

Mutta Kivi-Taneli, kuultuaan mistä kysymys oli, keskeytti kohta koreat
puheet lyhyesti tokaisten: "Mitä joutavia!" Ja jätti eukon juuri kun
tämä oli kolmatta kertaa niiaamassa.

20.

UUSI PUKU ULKOMAISESTA PUUVILLAKANKAASTA.

"Timbom", sanoi pormestarinrouva, "katsohan, sopiiko uusi
ulkomaanpuuvillakangaspukuni minulle hyvästi!" – Kymmenettä kertaa hän
oli nyt antanut sitä koetella yllensä korean kamarinsa suuren
kuvastimen edessä. – "Sopiiko se hyvin, Timbom?"

Paraalla tuulella ja iloissaan hänen hyvälle aistillensa ja
arvostelukyvyllensä osoitetusta luottamuksesta halusi ukko vähän
kujeilla rakkaan eukkonsa kustannuksella.

Hän sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Armahani, luulenpa, että olet
vähän vinoselkäinen!"

Salama iski silmistä, kun pormestaritar päästi suustaan: "Nosta nyt se
juoru!"[25] Sitten hän mennä keikotteli koreaan kamariinsa paukauttaen
oven perässään kiinni.

Nyt ei ollut hyvin viisaan hyvä enää leikitellä eikä odotella pilansa
seurauksia. Äkisti hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä ja jouduttautui
ulko-ilmaan välttääkseen seinien sisällä nousevaa raju-ilmaa. Mutta
uudeksi onnettomuudekseen hän kohtasi portilla leskipormestaritar
Degermanin, joka perin suorana omassa arvoisassa persoonassaan,
vanhassa kohomyssyssään ja korkeakorkoisissa kengissään hitaasti
niiasi ja sievistelevästi tervehti ukkoa, mikä seisoi kuin kuumilla
kivillä haluten päästä pakoon, ennenkuin hänen rakkaan puolisonsa
ääni vaatisi hänet palaamaan takaisin. Hädissään rohkeni hän
keskeyttää leskipormestarittaren puhelun juuri sen hienoimmassa ja
kursailevimmassa kohdassa pistämällä väliin: "Anteeksi, palaan kohta,
minulla on vain pieni asia toimitettavana." Samassa hän poistui.

Tavallista nolompana meni kursaileva pormestarinleski virkasisarensa
luo, joka tällä kertaa ei ollut juuri paraalla tuulella vieraita
vastaan ottaakseen, niin halukas kuin hän muutoin olikin kuulemaan
uutisia. Kun hän korean kamarinsa ikkunasta kurkisteli, minne hänen
Timbominsa aikoi mennä, huomasi hän tulossa olevan vieraan ja meni
kiiruusti saliin, suureen nojatuoliin.

Pormestarinleski Degerman niiasi sekä syvään että kohteliaasti
virkasisarelleen. Nekin niiaukset, joita hän ei ollut ehtinyt lopettaa
porttikäytävässä herra pormestarille, sai tämän rouva kuin
kaupantekiäisiksi vain ystävyydestä taloa kohtaan.

Mitä koreimmin sanoin hän ilmaisi ilonsa nähdessään rouva sisaren
ylhäällä istumassa viimeisen pahoinvoinnin jälkeen.

Mutta toinen yhä loukkaantuneena miehensä epäkohteliaisuudesta oli niin
huonolla tuulella, että liikahtamatta paikaltaan suorastaan tiuskaten
vastasi: "No, enkö saa istua omassa nojatuolissani."

Vieras seisoi perin hämillään ja neuvottomana, kun hänen
kohteliaisuuttaan halveksittiin ja hänen hyvistä tarkoituksistaan
pahastuttiin. Hän aikoi jo aivan huomaamatta poistua, mutta päätti
vielä kerran koettaa karkottaa toisen huonoa tuulta ja lausui: "Kas
vain, kuinka sievä ja kaunis puku sisarella on! Todellakin se sopii
kuin valettu sisarelle, joka on niin suora ja kaunisvartaloinen."

Niinkuin selviää kahvi, kun noita-akan sekoittamat porot ovat
laskeutuneet pohjalle, niin kirkastuivat kohta pormestarinrouvammekin
synkät kasvot, kun sisar Degerman tietämättään todisti, että Timbom oli
ollut väärässä. "Älä nyt lähde pois!" sanoi hän. "Juo ensin kahvia
kanssani. Vaikka minulla ei olekaan enempää kermaa meille molemmille
kuin sormustimen verran, ja sekin hapanta, niin tiedän kyllä sisaren
tyytyvän siihen kuten ennenkin", lisäsi hän aivan imelästi ja nosti
esille pienen, kiiltävän kahvipannun. Leskipormestaritar Degermanin
kauhistukseksi otti hän myös esille lempikissansa "Sokerin" teevadin
vieraalleen – koska hänen astiavarastonsa oli vinnillä, kuten hän
anteeksi pyytäen lausui, ja "Sokeri" oli aina niin puhtautta rakastava,
että nuoleskeli teevatinsa yhtä puhtaaksi kuin naamansakin.

Kun leskipormestaritar Degerman nyt oli päättänyt alistua kohtaloonsa
ja tyytyä kissan teevatiin ja vielä uudestaan kehunut uutta
ulkomaanpuuvillakangaspukua, joi hän kaksi kuppia kahvia, vaikka emäntä
häntä ystävällisesti varoitti ottamasta niin paljon kermaa, koska
Timbominkin piti saada sitä vähän kuppiinsa, palattuaan kotiin.
Senjälkeen eukot juttelivat naapurirouvien tuhlaavaisuudesta ja
typerästä taloudenhoidosta, nykyajan nuorten kelvottomuudesta ja
kaikkialla valtaan päässeestä turhamaisuudesta ja ylellisyydestä.

Lopuksi pyysi taas hyvälle tuulelle tullut pormestarinrouva vierastaan
laulamaan jonkun ihanan laulun kauniilla äänellään.

"Minä laulan kirkkoherra Snellmanin sepittämän runon hänen itsensä
tekemällä kauniilla sävelellä", sanoi tämä.

Muutaman kerran rykäistyänsä alkoi leskipormestaritar Degerman
korkealla ja vapisevalla äänellä laulaa seuraavaa laulua:

    En rauhaani mä möisi
    Espanjan kultaankaan,
    katoovaan ikävöisi
    maineeseen, maailmaan.
    En mielis' herkkujakaan,
    en korupukuja,
    jos rauhan sydän vakaan
    mun saisi rinnassa.

    Kun serkku niiaa, kiittää:
    "Sä sieväst' ompelet",
    niin Damonilla riittää
    nuo korulausehet.
    Mut' ajatuksissani
    ma nauran vilpille,
    käyn yksin rauhassani,
    o'on outo kaikille.

    Näin maailmaa tarkastella
    voin rauhasmajastain,
    sen nauran turhuudella
    ja elän levossain.
    Oi, kiitos onni-kulta
    autuuden osasta,
    ei aivojani multa vie
    linnain hekkuma!

Pormestarinrouva Timbom itki ihastuksesta ja oli niin hellällä
mielellä, että miehensä tultua huoneeseen heittäytyi tämän kaulaan
rukoillen anteeksi, kun oli loukkaantunut hänen leikistään.

"Sisarella on oivallinen ääni", sanoi iloinen aviomies laulajattarelle.
"Jos olisi sellainen ääni ja osaisi sitä oikein käyttää, niin saisi
kivetkin tanssimaan."

21.

TÄTI TIINA.

Näin nimittivät hänen oppilaansa vanhaa kunnioitettua lasten
opettajatarta Oulun kaupungissa, ja sen mukaan sitten koko kaupunki.
Kumara ja koukkuselkäinen nainen, iältään yli 70 vuoden, oli
nuorena ollut hoikka ja pitkä, suora- ja kaunisvartaloinen sekä
majesteetillisen ryhdikäs. Hänen suuret siniset silmänsä eivät olleet
milloinkaan keksineet miestä, jolle hän olisi tahtonut vapautensa
uhrata; sillä täti Tiina kuului kaupungin viidenkymmenen vanhimman
ikäneidon parveen, tuohon kunnioitettavaan valiojoukkoon, joka aina oli
taistellut avioliiton ikeen alle alistumista vastaan, koska kukaan ei
ollut halunnut kieltää heiltä tällaista voittoa.

Täti Tiina oli hyvin viisas ja perin täsmällinen nainen, yksin
puheessaankin. Hän puhui aina tervehtiessään j.n.e. kirjakieltä eikä
huolimattomasti lyhennellyt sanoja, kuten tavallisesti tehdään
ruotsinkieltä puhuttaessa, mitä juuri siksi on niin vaikea
ulkomaalaisen oppia. Täti Tiina puhui samalla tavalla kuin hän
kirjoittikin ja luki kieltä oikein ja kieliopillisesti. Hänen suurin
huolensa oli se, ettei hän saanut oppilaitansa tekemään samaten, vaikka
hän viivottimen avulla sai heidät oikein pian sujuvasti lukemaan
sisältä ja kirjoittamaan pyöreätä ja kaunista käsialaa. Hän oli takonut
myös viivottimen avulla heidän kalloihinsa (niinkuin eukko vain
äkäpäissään sanoi) aapisen, pitkän katkismuksen, raamatun historian,
Europan pääkaupungit Djurbergin maantieteen oppikirjasta sekä joitakin
Gellertin satuja y.m. Jos lapset kangersivat tai lausuivat väärin
yhdenkään sanan läksystään, niin eukko julmistui; ja jos silloin ei
auttanut joku kova lyönti viivottimella pöytään, niin riensi hän aivan
epätoivoisena ainakin kymmenen kertaa mukanaan itkevä lapsi, joka ei
osannut läksyään, sisarensa luo, mikä oli jumalinen ja hiljainen
kirkkoherranleski sekä asui samassa kartanossa, luettavaa
kertauttamaan; ja sen lisäksi hän kehoitti sisartaan nuhtelemaan ja
torumaan huono-oppista lasta. Sisar, aina lempeä ja myöntyväinen,
vastasi vain aivan sävyisästi: "Tee se itse, rakas Tiina sisar; sinähän
osaat sen niin hyvin." Vähän mielissään tästä palasi täti Tiina
kotiinsa koettamaan taitoaan. Mutta ennenkuin viisi minuuttia oli
kulunut, hän oli taas siellä itkevä lapsi mukanaan, kunnes läksy oli
tarttunut mieleen tai koulutunti loppunut.

Täti Tiina oli useana vuonna hoitanut isänsä postimestarin virkaa
Oulussa (koska pitkällinen sairaus esti tätä itseään siitä), mikä toimi
hänestä oli helpompi täyttää kuin vanhasta harsosta tehdä uusi
käännetty myssy, taito, jossa hän myös oli mestari ja jota tehdessään
hän usein nurkui sitä vääryyttä, joka naisen elämän osalle oli tullut
mieheen verraten. "Naiselta, heikommalta sukupuolelta", lausui hän,
"vaaditaan niin moninkertaisesti enemmän kuin noilta ilkeiltä
miehiltä!" (Me pyydämme anteeksi tätä arvostelua, jonka vanhapiika
äkeissänsä lausui, kun hän ei saanut kellastunutta harsosiipeä
valkeaksi eikä laskeutumaan säännöllisiin poimuihin, vaikka hän sataan
kertaan oli repinyt sen auki ja uudelleen alkanut saman työn). "Niin",
jatkoi hän viskatessaan myssytukin syrjään ja harsosiiven vuoteelle
sekä noustessaan kiivaasti paikaltaan ikkunan äärestä marssimaan
riehuvin askelin edestakaisin lattialla, "niin monenkertaisesti enemmän
vaaditaan meiltä kuin noilta räähkiltä miehiltä, joiden ei tarvitse
suuria toimittaa, ennenkuin heitä kiitellään ja palkitaan rikkauksilla,
arvonimillä ja viroilla. Mutta mitä kehoitusta saapi nainen – vaikka
hän olisi kaikkein täydellisinkin? – Ei niin mitään!" huudahti hän
risteillen vallan hurjanraivoisana kamarin lattiata laidasta laitaan ja
kiivaillessaan. "Kuitenkin vaaditaan, että hänen pitää olla sekä
räätäli että leipuri, juomantekijä, teurastaja, keittäjä,
sokurileipuri, kahvikokki, värjäri, sukankutoja, kynttilänkastaja,
puutarhuri, talonvouti, palovahti ja kauppapalvelija (pikku
kaupungissa)! Sitä paitsi hänen pitää olla äiti ja puoliso,
lastenhoitaja ja opettajatar, taloudenhoitaja ja kyökkipiika,
sairaanhoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää karkottaa kaikki
huolet häneltä, yksinään ottaa vastaan ja kantaa kaikki kodin harmit,
nauraa silloinkin kun hän mieluummin itkisi. Hänen pitää olla aamulla
ylhäällä ensimmäisenä, illalla viimeisenä levolle mennä, kerjätä
roponen mieheltään suureen talouteen, ehkäpä paljon itkeäkin, ennenkuin
hän uskaltaa esittää tämän pyyntönsä, ja enemmän kuin itse karjakonkaan
huolehtia navetasta. Lisää tähän pahin kaikista: pakko reutoa
hävyttömän palvelusväen ja pahankuristen lasten kanssa, joiden siveyttä
hän yksin ei ole ehtinyt hoitaa."

"Mutta mitä tekee mies?" Nyt ikäneitomme alkoi kiivaammin astua ja teki
käsiliikkeitä, niin ettei kukaan mies olisi uskaltanut tulla kolmen
askeleen päähän hänestä. "Niin, hän laskee ja kirjoittaa hetken
muistikirjaansa, kävelee ja polttaa piippuaan, kunnes saa mennä
valmiiksi katettuun pöytään, missä hän kaikkea arvostelee. Juo sitten
kahvinsa, ottaa päivällisunen, on senjälkeen taas vähän liikkeellä,
kunnes totilasi ilmaisee illan tulleen. Nyt seuraa illallinen, jonka
kestäessä hän tuomitsee naisia tai etsii heissä vikoja siten itseään
ilahduttaakseen. Vihdoin hän menee levolle laakereilleen."

Näin vanhapiika huokaili miesparkoja vastustaen, kun samassa ovi
avautui ja – mikä onni! – sisälle tuli veli Possenius piiskaperuukki
hyvin jauhoitettuna ja täydessä ja hienossa sulhas-asussa, voi sanoa.
Hän oli vanhapoika ja ammatiltaan merikapteeni. Tätä samanikäistään
ukkoa täti Tiina ei ollut nähnyt moneen vuoteen, vaikka hän
kukoistuksensa päivinä monessa taivaallisen ihanassa menuetissa oli
häntä kaukaa syleillyt.

Ukko kyseli yskien, kuinka sisko oli voinut sinä pitkänä aikana, jona
hän oli häilynyt maailmalla Charybdiin ja Scyllan välillä. Hän näytti
olevan mielissään saadessaan seisoa nyt tässä varmalla perustalla
lipaston ja pöydän välillä ja tarkastella vielä ystävällisesti
nuoruudenaikaista menuettikumppaniaan.

Säteilevin kasvoin ja punastuen melkein kuin viistoista vuotinen
neitonen täti Tiina pyysi veljen istumaan ja niiasi niin sirosti ja
syvään, että epäillä sopii, voiko kukaan nykyajan nuori tyttö häntä
jäljitellä.

Nuoruuden ystävät istuutuivat puhelemaan menneistä ajoista ja sen ajan
nuorisosta, joka osasi paremmin huvitella ja oli kelvollisempi kuin
nykyinen. Sitten siirryttiin nuoruusmuisteloihin eikä huomattu ajan
kulkua, ennenkuin meluava iltarumpu muistutti veli Posseniusta
huokaillen palaamaan tyhjään kotiinsa.

Täti Tiina seurasi häntä niiaillen aina portilleen asti, sulki sen
sitten ja palasi huoneeseensa. Siitä iloisena ja tyytyväisenä, ettei
veli Possenius ollut unohtanut häntä, ylisti hän nuoruutensa ajan
miehiä, he kun olivat samanlaisia kuin vieläkin ovat: oikein
kohteliaita ja mukavia. Siihen aikaan he tekivät vaimonsa aina
onnellisiksi, mietiskeli ikäneito.

Muutamana päivänä odottivat lapset koulussa aika ilvenäytelmää, sillä
he tiesivät täti Tiinan aina pitävän sanansa, etenkin heidän
rankaisemisessaan. Pikku parooni Silfverhjelm oli useita päiviä ollut
laiska ja koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että tämä antaessaan
hänelle kotiläksynsä uudelleen luettavaksi seuraavaksi päiväksi sanoi
luokalleen: "Kuulkaa nyt, lapset, jos Adolf osaa luettavansa huomenna
sanaakaan kangertelematta, niin lupaan minä itse hypätä ensin
tervatynnyriin ja sitten höyhentynnyriin; niin varma minä olen, ettei
hän taida läksyänsä."

Lapset erosivat kaikki riemuiten, kun olivat saaneet Adolfilta
lupauksen, että tämä opettelee läksynsä sanasta sanaan.

Hänen kotiin tultuaan hänen hyvä äitinsä kummasteli, kun poika kohta
innolla ryhtyi lukemaan. Aamulla varhain hän oli jo ylhäällä ja
kiiruhti iloisena kouluun heitettyään hyvästit vanhemmilleen, joille
oli kertonut tulossa olevasta huvista.

Riemuiten kuulustelivat toverit porttikäytävässä hänen läksyään, mikä
oli tavattoman pitkä, ja huoneessa hän kaikista ensimmäisenä työntäytyi
kuulusteltavaksi. Ei yhtäkään sanaa hän muistanut väärin, ja täti
Tiinan posket paloivat hänen miettiessään miten selviytyä
ajattelemattomasta lupauksestaan. Ensin hän kehui kovasti pikku
paroonia läksyn osaamisesta, mikä osoitti pojan käsityskykyä. Sitten
hän sanoi nyt kuten aina tahtovansa pysyä sanassaan, jos Adolfilla oli
sydäntä itse nauraa tai antaa toveriensa pilkata vanhaa
opettajatartaan, joka hänen parhaaksensa oli antanut tuon
ajattelemattoman lupauksen.

Mutta kun opettajatar otti asian noin vakavalta kannalta, muuttui
yhdellä kertaa lasten muoto, ja he luopuivat mielellään odottamastaan
hauskuudesta, jota he olisivat saaneet pitää hänen kustannuksellaan.

Kyynelsilmin vastasi pikku parooni: "En, en minä tahdo! Minun tähteni
ei täti Tiinan pidä koskaan, koskaan joutua pilkattavaksi. Tästä
lähtien tahdon olla oikein ahkera." Liikutettuna sulki vanhus hyvän ja
kiitollisen lapsen syliinsä.

Täti Tiina oli vastoin pohjalaisten naisten tapaa hyvin huvitettu
valtiollisista asioista. Hän käski siksi oppilaitansa pitämään korvansa
auki kuullessaan kotona herrain puhuvan ja sitten kertomaan hänelle
jotain uutta maailman menosta.

Mutta pian keksittiin nämä pienet kotivakoilijat ja huvin vuoksi
annettiin lasten välityksellä täti Tiinalle aihetta hälyyttävien
tietojen levittämiseen kaupungilla; pienokaiset näet kertoivat hänelle
aivan hämmästyttäviä valtiollisia uutisiaan, joita he olivat kuulleet
"papan itsensä syödessään haastavan."

Niinpä muun muassa eräs pieni tyttö kertoi, että pikalähetti samana
yönä oli saapunut ilmoittamaan Jäämeren lähimmän väestön joukolla
nousseen kapinaan, murtautuneen ja rynnänneen itse pohjoisnavalle,
jonka oli täytynyt kolmen viikon piirityksen jälkeen antautua.
Voittoisa sotajoukko oli nyt marssimassa kohti Oulua, jossa nuo
huippuvuorelaiset ja grönlantilaiset eivät aikoneet naisienkaan kanssa
kursailla, vaan päinvastoin uhkasivat ampua kaikki vanhat neidit, missä
näitä tapasivat.

"Sinä puhut typeryyksiä, sotket ja seulot asiat", sanoi ikäneito
pitkännenän saaneelle lapselle, joka oli odottanut kiitosta, ehkäpä
makeisiakin suurista uutisistaan ja hyvästä muististaan. Mutta täti
Tiina kuitenkin hermostui. "Jotain täytyy tässä sentään piillä takana",
mietti hän. "Minun pitää lähteä ottamaan selvää asiasta saadakseni
tietää, mitä uutta pikalähetti on tuonut."

"Saatte, lapset, luvan", kuului miellyttävänä kuin soitanto oppilasten
pieniin korviin; ja yhtä pian kuin eukko oli pannut ylleen sinisen
tuluppiturkkinsa, olivat lapsetkin hänen mukanaan kadulla ja pian myös
kotonaan suuret voileivät kädessä.

Täti Tiina kiiruhti lähimmän naapurin luo kuulemaan, miten tuon tärkeän
uutisen laita oikeastaan oli.

Mutta talon isäntä oli osallisena salahankkeessa, jolla aiottiin
parantaa vanhapiika hänen uteliaisuudestaan. Hän vahvisti asian todeksi
tehden sen vielä uskottavammaksi ja tuhatta pahemmaksi, niin että neiti
aivan säikähdyksissään riensi kotiinsa tuntien ankaraa vatsanpurua.

Pelosta vavisten hän koetti nyt pelastaa ryöstöltä pienen
hopeavarastonsa ja arvoesineensä. Hän sitoi kaikki yhteen ruokaliinaan,
jonka hän piilotti halkovajansa perälle lastujen ja tikkujen alle.

Tämän kaiken kiireellisesti tehtyään juoksi hän ilmoittamaan uhkaavasta
vaarasta sisarelleen.

Hän, joka aina tyynesti harkitsi asiat, huomasi kohta herrojen
kujeilevan ja lohdutti pelästynyttä sisartaan, joka ei ollut malttanut
asiata oikein miettiä. Mutta kun hän nyt selvästi ymmärsi joutuneensa
pilan esineeksi, päätti hän olla uskomatta lasten valtiollisia
kertomuksia tai suvaitakaan sellaisia.

Puoleen vuoteen ei täti Tiina käynyt siinä talossa, missä häntä oli
niin pilkkana pidetty, eikä luultavasti koskaan olisi astunut sen
kynnyksen yli – niin hän oli uhannut –, ellei hän olisi pitänyt yhtä
paljon emännästä kuin hänen leipomistaan hyvistä tortuistakin. Nämä
taivuttivat hänet helluntaipäivänä noudattamaan päivälliskutsua.

Nähdessään iloisen emännän ja ihanan, kiiltopintaisen leivoksen
pyramiidin muotoisena pöytää koristavan katosi kaikki kauna tuon kunnon
naisen mielestä.

Mutta kiusoitteleva isäntä otti syötäessä puheeksi päivän saarnan
tekstin ja sanoi: "Kansa evankeliumissa luuli opetuslasten olleen
juovuksissa selvästi sikunaviinasta eikä makeasta viinistä."

Tämä erehdys suututti vanhaapiikaa, ja siitä syntyneessä väittelyssä
hän löi kätensä pöytään niin kiivaasti, että kumoon menneet viinilasit
yhdessä hänen kanssaan vakuuttivat kansan sanoneen sen olleen "makeata
viiniä", eikä paloviinaa, mistä pyhiä syytettiin.

Tästä sai ikäneito taas vatsanväännekohtauksensa, ja hänen piti rientää
kotiin ottamaan tippoja, ennenkuin oli ehtinyt maistaakaan tuota
houkuttelevaa leivosta. Koko vuoteen ei neitiä senjälkeen nähty siinä
talossa.

Täti Tiina oli itse ahkera ja tarkka, mutta ei itara. Hän väitti, ettei
köyhiä eikä kerjäläisiä olisi olemassakaan, jos he mieluummin
tahtoisivat tehdä työtä kuin laiskotellen olla lähimmäistensä
rasituksena. Kehoittaakseen heitä ahkeruuteen piti hän heille pitkiä
siveyssaarnoja, mutta kukaan ei hänen nähnyt antavan köyhille
ropoakaan. Kuitenkin tahdomme hänen sydämensä kunniaksi paljastaa
salaisuuden, että moni voimaton ja köyhä sekä usea apua tarvitseva
lapsi täti Tiinalta on saanut runsaammin lahjoja kuin olisi uskottu.

Mutta täti Tiina ei sallinut kenenkään määritellä, kenelle
tarvitsevalle ja kuinka paljon hänen piti antaa. Sen piti riippua hänen
omasta vapaasta tahdostaan. Helposti voit siten kuvitella, miten
kiukkuinen ja kiivas eukko oli, kun häntä muutamana päivänä vaadittiin
maksamaan muiden verojen mukana 2 riksiä kaupungin köyhille.

Kiivas ja pikaluontoinen kun oli eikä koskaan kauan mietiskellyt, otti
neiti heti saalin hartioilleen ja olisi juossut kevätsohjuun
sukkasillaan ilman kenkiä, ellei hän kiireissään olisi kompastunut
omiin vanhoihin tohveleihinsa, jotka hän joutuin pisti jalkoihinsa.
Hengästyneenä ja vihasta vavisten hän hyökkäsi muutaman maistraatin
jäsenen luo nuhtelemaan ja valittamaan hänen maksettavakseen pannusta
väärästä verosta.

Mutta täällä hän ei saanut yhtään toivoa veromaksun muutoksesta, ja
väsyneenä palasi hän kotiin silmät kosteina ja jalat märkinä. Hänen
täytyi sitten asettua makuulle. Neljäntoista päivän kuluttua oli hänen
toivorikas elämänsä lopussa.

Monien vikojensa ja omituisuuksiensa ohella oli täti Tiinalla monta
ansiotakin. Hän oli aina horjumattoman kristillismielinen, järjestystä
rakastava, toimelias ja hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Hän oli
vilpitön, vakava, totuutta rakastava, kiitollinen ja luotettava,
kiivas, mutta ei milloinkaan ilkeä lähimmäistensä kustannuksella,
eikä hän tahtonut sotkeutua muiden asioihin. Kuollessaan hän oli noin
80-vuotias.

Muuta muistomerkkiä hän ei saanut kuin sen, minkä itse oli pystyttänyt
parhaiden oppilastensa sydämeen.

22.

TULLIMIEHEN KALAKUKKO.

Ennen pidettiin Suomessakin kaupunkiin tultaessa aina matkustajan
kapineiden perinpohjainen tarkastus. Tavallisesti sen suorittivat
alemmat tullivartijat, n.s. syökärit, mutta usein sen teki myös itse
tullimieskin, joka siihen aikaan ei voinut toivoa saavansa runsaita
lisätuloja paljon matkustaneilta ja älykkäiltä kauppa-asiamiehiltä.
Sitä ankarammin hän kohteli tulliasetuksia aivan tuntemattomia
talonpoikia, jos heillä ei ollut pientä lahjaa hänelle varattuna.
Köyhien maalaisten, jotka olivat siksi yksinkertaisia, että antoivat
näiden herrasmiesten peloitella ja pettää itseään, piti usein tullissa
jakaa heidän kanssaan, jos heillä ei muuta ollut, ainakin pienet
matkaeväänsä.

Eräs talonpoika, sukkelaälyisempi muita, jotka tullissa vapaaehtoisesti
olivat alistuneet ryöstettäviksi, oli valmiina lähtemään kaupunkiin
talvimatkalleen myödäkseen maalaistavaroita: voita, talia, kaloja ja
metsälintuja.

Miettiväisenä mittaili matkalle valmistunut talonpoika pirttinsä
lattiaa harkiten kaupungissa tehtäviä kauppoja. Äkkiä hän kääntyi ja
sanoi vaimolleen: "Maija kulta, teepäs pian uuniin tuli ja valmista
sitten kukkotaikina hienoimmista ja paraista jauhoista! Itse aion sen
leipoa ja paistaa vanhalle persolle Prytzille, joka on Kajaanintullin
tullimiehenä Oulussa. Viime kerralla hän otti minulta parasta mitä
mukanani oli, ja nyt aion antaa hänelle lahjaksi suurimman kalakukkoni.
Tee taikina niin kaunis kuin osaat!"

"Hyvin mielelläni", vastasi emäntä, "saat minulta matkaevään; mutta
mitä kalaa tahdot siihen?"

"Kalan kyllä pyydän kuivalta mäeltä", puheli mies veitikka silmässä.

Kun uuni oli lämmennyt ja taikina tehty, meni nuori talonpoika itse
leipomapöydän ääreen, mille hän levitti hienon taikinan. Sitten hän
emäntänsä hämmästykseksi ja kauhuksi väänsi vanhan kissansa niskat
nurin ja leipoi sen karvoineen kaikkineen taikinan sisään suureksi ja
komeaksi kalakukoksi, jonka jälkeen se paistettiin uunissa
vaaleanruskeaksi. Valmiina se tuoksui hyvältä ja näytti oikein
korealta.

Varovasti pantiin kissapiirakka rekeen, johon sitten tuo ilkeäjuoninen
talonpoika perin tyytyväisenä istuutui ja lähti matkaan. Hän sovitti
tulonsa tulliin hämärän ajaksi.

Siellä hän ei nähnyt kuitenkaan yhtään tullivartijaa. Sentähden hän
otti lahjansa ja vei sen itse tullimiehelle nöyrästi pyytäen saada
mennä kaupunkiin, koska hän pelkäsi, että majatalonsa portit
suljettaisiin eikä hän sitten pääsisi sisälle.

Iloissaan ihanasta lahjasta tullivartija antoi hänelle kohta luvan
vapaasti mennä.

Verkallensa matkustajamme lähti ajamaan kaupunkiin. Mutta kun hän oli
päässyt tullimiehen näkyvistä, sai hevonen laukata majataloon, jossa
hän vain isännälle uskoi salaisuutensa. Tämä piilotti hänet kaikelta
etsiskelyltä ja nauroi koirankujeelle, sillä kaikki näkivät mielellään,
että tungettelevan nenäkästä tullihurttaa hiukan ojennettiin.

Kovin ihastuneena pani tullinuuskija komean kalakukkonsa keskelle
tullituvan pöytää nälkäisten tullivartijain nenän eteen. Heille tuli
vesi suuhun ja kateellisin silmin he vilkuilivat maukkaaseen
kalakukkoon.

Tullimiehen sydämen valtasi tämän johdosta jalomielisyyden ja
sääliväisyyden tunne virkatovereita kohtaan, niin että hän alentuvan
suosiollisesti puheli: "Luulenpa todella lahjani tällä kertaa kyllin
suureksi meidän kaikkien jakaa." Hän tarttui terävään puukkoonsa ja
leikkasi ensin suuren viipaleen kauniista piirakasta itsellensä ja
sitten palasen kummallekin vartijalle.

Halukkaasti söivät nyt kaikki kolme tuota harvinaista ruokaa, ja
tullimies lausui aivan ylpeästi: "Tämä kalakukko on maukkaampi kuin
talonpojilta tavallisesti saamamme, sillä tässä on sekä kalaa että
lintua, huomaan minä, vaikka lintu ei mahda olla oikein hyvin kynitty."
(Kissa oli vanha, lihava kotikissa ja siksi murea ja herkullinen.)

Tullimies oli saanut omalle osalleen etukäpälän, hänen paras ystävänsä
pään, ja kolmannelle oli sattunut palanen kiemuraista kissan häntää.

"Olen nälissäni kuin susi", jatkoi tullimies puolustellen ahmimistaan,
kun samassa jotain terävää tarttui hänen hampaaseensa. Vaivoin hän sai
sen irti, niin lujaan se oli hampaaseen takertunut. Hän saattoi kyllä
ajatella kaluavansa linnun kynttä, mutta siksi oli kynsi liian hieno.
Nyt rupesivat kaikki kolme tutkimaan piirasosuuksiansa, ja koko
kalakukko leikeltiin tarkastellen. Perinpohjaisemmin se tarkastettiin
kuin koskaan maalaisparkojen reet ja nyytit.

Mitenkä he kauhistuivatkaan, kun he nyt pääsivät selville kalakukon
sisuksista! Vihasta raivoten riensivät kaikki kolme ajamaan takaa
talonpoikaa, joka kukon oli antanut; mutta useita satoja talonpoikia
oli sinä päivänä, kuten muinakin, kulkenut tullista sisään ja ulos,
niin että mahdotonta oli saada ilmi syyllistä, joka ei ollut
ilmoittanut nimeään eikä tulopaikkaansa.

Tämän ojennuksen jälkeen tarkastukset Kajaanin tullissa toimitettiin
inhimillisemmällä tavalla kuin ennen, joten kemut olivat herroille
terveelliset, mutta talonpojille vielä terveellisemmät.

23.

MAKKONEN.

Senniminen oli muuan rehellinen, ahkera ja varakas talonpoika Paavolan
kappeliseurakunnasta Siikajoen pitäjästä. Hän oli kirkonisäntä ja koko
pitäjän luottamusmies, aina kun joku tärkeä yhteinen yritys oli
tekeillä. Makkonen oli hyvin avulias köyhille; samoin hänen arvoisa
emäntänsä. Itse ollen kymmenen lapsen äiti helli hän varsinkin kaikkia
orpolapsia. Samalla hän oli toimelias ja järjestystä rakastava emäntä,
joka hoiti lapsensa ja totutti heidät varhain jumalanpelkoon ja
ahkeruuteen. Pojat nähtiin työssä uupumattoman isänsä rinnalla metsässä
ja vainioilla auttamassa häntä ikänsä ja voimainsa mukaan. Tytöt olivat
äidin apuna navetassa ja aitassa, pellolla ja niityllä. Makkosen
näppärällä emännällä oli kuitenkin sen ohessa aikaa olla vielä emäntänä
eli ruuanlaittajana kaikissa seudun talonpoikaispidoissa. Hupaisalta ja
älykkäältä muorilta kysyttiin aivan yleisesti neuvoja ja häntä
kunnioitettiin paikkakunnalla oraakkelina.

Onnellisena ja tyytyväisenä osaansa eli Makkonen omaistensa parissa, ja
nähdessään vaivainsa palkan, täysinäisten tähkäin, hiljaa keinuvan
auringon säteissä kohotti hän kirkkaan katseensa kaiken hyvän antajan
puoleen kiitollisin ja hartain mielin. Hän oli jumalaapelkäävä mies.
Kunnioitusta herättävää oli nähdä Makkosen isännän sunnuntai-iltaisin
lukuisan perheensä ympäröimänä kuusen havuilla koristetussa tuvassaan
pää paljastettuna puhtaalla, sointuvalla ja kirkkaalla äänellään
alottavan virren iltarukoukseksi. Koko talonväki yhtyi siihen
surullisen vienolla äänellä, mikä on niin ominainen Suomen rahvaalle.
Lapsenkin ääni on kansan parissa liikuttava ja kirkas. Virren loputtua
luki hän luvun raamatusta ja muutamia iltarukouksia, jonka jälkeen
koruton laulu taas kohosi hartaista ja kiitollisista sydämistä. Isäntä
lopetti rukoushetken Herran siunauksella. Ja pyhässä hiljaisuudessa
levitti tyyni yö lepoa ja rauhaa siunauksen saaneille.

Mutta tähänkin rauhan majaan löysi pian suru ja tuska tiensä. Makkosen
kotia kohtasi tuonen ankara isku.

Äkkiä levisi seudulle tarttuva tauti, ja Makkonen läksi ensimmäisten
joukossa vaimonsa ja lastensa keralla hoitamaan ja auttamaan tartunnan
saaneita. Mutta pian jalomielinen perheenisä itsekin ihmisystävyytensä
uhrina lepäsi paareilla. Hänen jalo puolisonsa ja kolme vanhinta lasta
seurasivat häntä parin päivän kuluessa.

Vainajien ympärillä nyykki seitsemän isätöntä ja äiditöntä lasta,
joista vanhin oli kahdeksantoistavuotias poika. Ystävät ja naapurit ja
köyhät sukulaiset voivat vain itkeä nähdessään tällaista surua, sillä
itse olivat vailla neuvoa ja tukea, jota he olivat tottuneet saamaan
juuri Makkoselta ja hänen kodistansa.

He pitivät kuitenkin huolta kuolleiden kunniallisesta hautaamisesta.

Hautajaispäivänä oli seurakunnan arvoisa kirkkoherra itse saapunut
taloon ja kysyi siellä, kuka läsnäolevista tahtoi ottaa hoitaakseen
pienokaiset, heidän talonsa ja kotinsa.

Kaikki olivat liikutetut ja kylläkin halukkaat, mutta tehtävä ei ollut
niinkään helppo. Mietittiin asiata.

Mutta äkkiä, ennenkuin kukaan vielä oli vastannut, nähtiin yleiseksi
hämmästykseksi talon vanhan, muutoin perin siistin ja puhtaan uskotun
palvelijan Pekan nyt nokisena, rääsyisenä ja kuin talon koiran
pörröisenä tulevan pimeästä uunin päältä näkyviin ja kapuavan sieltä
alas. Hän oli siellä makaillut kolme vuorokautta surren, syömätönnä.
Itkusta karvastelevin silmin ei hän nyt saattanut katsoa vasten päivää,
ja karkealla, päivän ruskeaksi polttamalla kämmenellään kuivasi hän
närkästyneenä kyyneleensä, jotka estivät häntä pitkäksi aikaa saamasta
suustaan selvää sanaa. Vain "voi! voi!" lähti vaivalla hänen
uskollisesta, ahdistetusta sydämestään, kun hän näki nuo seitsemän
surupukuista pienokaista. Mutta vihdoin hän kävi rohkeaksi ja nosti
äkkiä vainajain vanhimman pojan voimakkaalle käsivarrelleen. Melkein
huutamalla sai hän sanotuksi ääntään ponnistaen: "Katsokaa isäntääni!
Häntä tahdon palvella palkattakin, kunhan hän lupaa tulla yhtä
rehelliseksi ja kelvolliseksi mieheksi kuin isänsä oli ja pitää huolta
pikku sisaristaan. He kaikki, hyväntekijäni lapset, ovat minulle niin
rakkaat!"

Ääneensä itkien lupasi kahdentoistavuotinen poika kiitollisena tämän ja
myös kaikessa seuraavansa kokeneen Pekan neuvoja. Talon toiset
palvelijat vakuuttivat myös liikutettuina tahtovansa seurata Pekan
esimerkkiä.

Kirkkoherra oli sydämessään iloinen nähdessään täilaista alttiutta
köyhässä palvelusväessä. Hän tarjoutui itse pikku orvoille neuvojaksi
ja turvaajaksi ja uskoi heidän kohtalonsa Kaikkivaltiaan huomaan.

Lapsille äidin sijaiseksi ja emännäksi taloon valittiin vanha,
hyväluontoinen sukulainen. Senjälkeen tarkastettiin talon raha-asiat ja
kummastellen huomattiin, että tila vielä oli aivan velkainen, vaikka
osa ostohintaa sekä samoin kaikki korot ja verot olivat ajallaan
maksetut.

Kun kahdentoistavuotinen isäntä kuuli tämän, sai hän äkkiä kuin miehen
luonnon ja sanoi vakavasti: "Minä tahdon yksin isäni velat maksaa. Sitä
perintöä en jaa sisarusteni kanssa, sillä minä luotan varmasti Jumalan
antavan minulle voimia työntekoon, niin että minä kyllä saan tilan
velasta vapaaksi."

"Pidä sanasi, poikani", sanoi kirkkoherra liikutettuna, "ja käyköön
sinulle luottamuksesi mukaan, lapseni!"

Syvästi liikutettuna jätti rakastettu kirkkoherra hautaustalon, jossa
hän oli tavannut niin lujaa uskoa, niin jaloja tunteita ja ajatuksia,
niin paljon suuruutta ja kuntoa näiden yksinkertaisten ihmisten
puhtaissa mielissä, mitkä eivät edes nimeä tienneet niille avuille,
joita niin kauniisti osoittivat.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä oli nuoren isännän ensi huolena kysyä
Pekalta, mitä olisi myötävä pienen velan maksuksi, joka oli täytynyt
tehdä hautajaiskustannusten takia.

Pekka sanoi tätä varten tarvittavan myydä vain pari tynnyriä tervaa.
Mutta siinä tapauksessa piti isännän itsensä lähteä ensi kerran
kaupunkiin, koska Pekan toisen rengin kanssa täytyi välttämättä olla
kotona kovemmassa työssä.

Matkalle päätettiin lähteä jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä
sidottiin hevosen perään, niin että ne ilman ajoneuvoja pyörivät kuin
rattaat juhdan jäljessä. Sillä tavalla talonpojat Suomessa tavallisesti
kuljettavat tervaa, kun kuljetus on tehtävä maitse.

Pari naapuria lähti samaten tervaa viemään kaupunkiin, niin että
nuorella isännällämme Matti Makkosella oli heistä matkaseuraa.

Parin vuorokauden perästä saapuivat matkustajamme kuormineen Ouluun.
Oli pimeä, myöhäinen syysilta. Matkatoverit jättivät pian Mattimme
kadulle poikettuaan kumpikin majataloonsa vievälle tielle. Poika parka
ei osannut majataloonsa eikä edes muistanut nyt kivikadun melun
hämmennyttämänä sen nimeä.

Ilta pimeni yhä. Lumiräntää satoi rankasti eikä yhtään ihmistä näkynyt.
Ikkunoista sammuivat vähitellen tulet. Myrsky ärjyi kauheasti. Siinä
seisoi poika raukka kamalassa yössä läpimärkänä sateesta ja kylmästä
väristen. Lumiräntä huuhtoi pois kyyneleet ja piiskasi veret kalpeihin
poskiin. Hän ajoi väsynyttä hevostaan eteenpäin jonkun askeleen, mutta
pysähtyi taas. Päivälläkin kun hän oli outo kaupungissa, ei hän nyt
yöllä tiennyt, minne mennä saamaan kattoa päänsä päälle. Hän pelkäsi
myös yövahdin voivan tulla ja vievän hänet putkaan, jolla hänen
matkatoverinsa olivat kurillansa häntä peloitelleet. Poika parka oli
nyt melkein toivoton. Mutta juuri silloin johtui hänen mieleensä Jumala
ja rakkaat, pienet sisaruksensa kotona, miten rauhassa ne nukkuivat
lämpöisissä vuoteissaan. Tämä häntä jonkun verran lohdutti ja kuivasi
kyyneleet. Rohkeammin hän ajoi eteenpäin Kirkkokatua, mutta se loppui
rantaan, eikä hän vieläkään missään nähnyt valoa taikka ihmisiä. Ei hän
huomannut paria loistavaa tähteäkään, jotka synkässä yössä ikäänkuin
osoittivat hänelle taivaan lohdutusta ja valoa.

Poika raukan tila kävi yhä surkuteltavammaksi. Kyynelsilmin ja kylmästä
kalisevin hampain teki hän vihdoin päätöksensä ja kolkutti apteekin
ovelle, mistä hän näki valon pilkoittavan.

Proviisori avasi oven ja säälien pojan tukalaa asemaa antoi hänelle
luvan ajaa kuormansa kartanolle. Hän vei hänet sitten lämpimään
huoneeseen yöksi annettuaan hänelle punssilasin lämpimiksi. Kiitollinen
lapsi nukkui heti makeasti ja levollisesti.

Kun talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa,
tarjosi hän hänelle majatalon luonansa ja lupasi ostaa hänen tervansa.
Apteekkari oli saanut kauppaoikeudet sekä menemällä naimisiin varakkaan
kauppiaan lesken kanssa että perustamalla Ouluun ensimmäisen apteekin.

Poika, jota talon nuoret tyttäret hänen kohtaloonsa osaaottavina jo
varhain aamulla olivat lohduttaneet ja kestinneet viinillä ja
leivoksilla, tahtoi mielellään majoittua sinne. Mutta hän ilmoitti,
että hänen isänsä oli velkaa 14 riksiä heidän entiseen majataloonsa
eikä hän sentähden voinut muuttaa, vaikka hänen isänsä aikoja sitten
oli aikonut sen tehdä, koska hän oli ollut tyytymätön majataloonsa,
missä usein oli tehty hänelle vääryyttä.

"Jos niin tahdot", sanoi apteekkari, joka piti pojasta, "niin saat
rahaa minulta maksaaksesi velkasi. Sen voit vast'edes maksaa; minä otan
myös suorittaakseni velkasi tilaan."

Nyt oli Mattimme pelkkää iloa. "En koskaan, en koskaan unohda
hyvyyttänne", sanoi hän kyynelsilmin puristaen hyväntahtoisen herran
kättä. Suurella ja lujalla vakavuudella ilmaisi poika kiitollisuutensa,
– ja sanansa piti hän kuolemaansa asti, kuten kelpo miehen tuleekin.

Oli kulunut kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisestä
kaupunkimatkasta. Oulussa Kajaanin tullin luona istui eräs köyhä leski
kurjassa majassaan. Kolme laihaa, kalpeata, nälkäistä lasta oli hänen
ympärillään. Ja hän oli juuri jakanut heille palan viime leivästään ja
käskenyt heidän varhain mennä makaamaan, peläten, että saisi kuulla
köyhän äidin sydäntä niin leikkaavan pyynnön "antakaa äiti, ruokaa",
kun sitä ei ollut. Lapset tottuneina kärsimään menivät malttavaisina
levolle ja luettuaan ääneen iltarukouksensa tahtoivat päästä nukkumaan
keventääkseen hellän äitinsä huolia, mutta nälän tunne karkotti lapsen
makean unen heidän silmistään.

Äiti luuli heidän makaavan ja kuiskasi vanhalle Marketalle (joka kauan
oli palvellut hänen vanhempainsa kodissa ja nyt palkatta, omin
ruokinensa, minkä hän ansaitsi kehräämällä, hoiti pienokaisia), ettei
tämä sallisi huimimman ja nuorimman lapsista, pienen kuusivuotiaan
tyttösen, ottaa ainoata leipäpalaa, mikä vielä oli jälellä kaapissa,
vaan että se säästettäisiin aamiaiseksi kaikille siltä varalta, ettei
äiti työstään, jonka hän nyt oli lopettanut ja veisi sen teettäjälle,
kohta voisi saada maksua ja sillä leipää. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

Mutta pieni tuulihattu, josta Markettaa varoitettiin, makasi
väijyksissä. Hän oli sekä nähnyt että kuullut kaiken. Ollen myös varma,
etteivät veljet saaneet nukutuksi paremmin kuin hänkään ja aina
valmiina huvittamaan heitä ja peloittelemaan vanhaa Markettaa, jonka
lemmikki hän sentään oli, hyppäsi tuo huimapää nyt äkkiä pienestä
vuoteestaan kaapille ja sitten kuin tuulenvihuri ulos ruohoiselle
pihamaalle. Vanhus luuli hänen vieneen säästössäolevan leipäpalasen ja
juoksi niin nopeasti kuin voi kolottavilla jaloillaan tavoittaakseen
pikku näpistelijän. Hän huusi poikia avuksi, mutta nämä eivät
naurultansa päässeet paikaltaan nähdessään tuon epätasaisen
kilpajuoksun. Laiha tyttö lensi kuin kuiva nahkapala ilmassa kömpelöä
muoria pakoon tehden satoja mutkia ja käänteitä. Mutta lopulta pikkunen
antautui vangiksi vapaaehtoisesti hyvälle Marketalle samalla näyttäen
hänelle, ettei hänen pienissä käsissään ollut niin mitään. Hän ei ollut
ollenkaan koskenutkaan säästössäolevaan leipäpalaseen, vaan oli vain
tahtonut huvittaa hiukan veljiään panemalla ämmän jaloittelemaan.
Vaikka olikin hengästynyt, nauroi akka vain lemmikkinsä kujeilulle.

Joka ei koskaan ole seisonut hädästä neuvotonna puutteen portilla
astuakseen ylellisyyden asuntoihin anomaan sieltä vähäistä almua, ei
voi käsittää sitä tuskaa, mikä sai köyhän, siihen tottumattoman äidin
ottamaan tämän askeleen puutetta kärsivien lastensa vuoksi. Kun hänen
työnteettäjänsä palvelija oli hänelle tiuskaissut tavallisen "tulkaa
uudelleen huomenna, niin saatte maksun ompeluksestanne", ei hän
keksinyt mitään tälle päivälle. Hän palasi aivan lohdutonna kotiin
pienokaistensa luo. Koko yönä ei hän ollut saanut ollenkaan unta, kun
hän auringon noustessa aloitti työnsä palavasti rukoiltuaan apua
korkeudesta.

Äkkiä hän jäi kuuntelemaan. Hän oli erottavinaan kärrynpyörien ratinaa.
Ulos katsoessaan huomasi hän talonpojan aivan hiljaa ajavan kuorman
pihaan ja yhtä hiljaa purkavan säkkinsä hänen portailleen. Mutta kun
hän näki hänen valmistautuvan sitten huomaamatta menemään pois, lähti
hän ulos ja tunsi Makkosen. Hämillään ja punastuen pyysi yllätetty
kunnianmies anteeksi, että hän nyt vasta voi maksaa vanhan velkansa.

Kyyneleihin asti liikutetut olivat molemmat. "Et ole minulle mitään
velkaa, Matti!" puhui leski. "Minkä olit ollut isälleni velkaa, oli
rehellisesti maksettu ja kuitattu kuolinpesään."

"Teidän suvullenne olen ikuisessa kiitollisuuden velassa omasta ja
omaisieni hyvinvoinnista", sanoi tämä kahdeksan lapsen isä. "Älkää
halveksiko pientä korvausta, minkä voin mitään kaipaamatta tarjota
hyväntekijäni tyttärelle. Voisinko koskaan unohtaa, kuinka tekin olitte
hyvä ja lohdutitte minua ollessani orpo raukka!"

Leski sai siten Jumalan kaitselmuksen ja Makkosen kiitollisuuden kautta
pelastuksensa. Eikä se tapahtunut vain tästä hädästä, vaan vielä
monesta muusta. Sillä niin kauan kuin lapset olivat pieniä, saapui tuo
kunnon mies joka vuosi hänen luokseen tuoden lahjaksi maantuotteitaan
ja oli sen lisäksi niin hienotunteinen, että aina väitti maksavansa
vanhoja velkojansa.

24.

SOTILASKURIN VOIMA.

Eräs entinen Kajaanin komppanian upseeri, kapteeni Stjerncreutz, joka
oli ottanut eron sotilassäädystä ja oli nyt siviilivirassa, istui yksin
ihanana kesäaamuna kirjoittamassa keräjäsalissa maalla. Ovi oli
selkosen selällään ja siitä näkyi ruohoinen piha. Hänellä oli tekeillä
varsin tärkeä työ ja siksi kova kiire.

Samassa astui sisälle asiakirjakäärö kädessä roteva talonpoika, joka
ennen oli palvellut sotilaana hänen komppaniassaan. Talonpoika kävi
tavattoman iloiseksi äkkiarvaamatta nähdessään ja saadessaan puhutella
entistä rakastettua kapteeniaan. Mutta tämäpä ei siitä nyt ollut
ensinkään huvitettu, kun hänellä ei ollut aikaa puhella hänen kanssaan,
ja sitäpaitsi aavisti hän käräjöimisvimman tarttuneen talonpoikaan.

"Tervetuloa, vanha sotatoveri!" puhui kirjoitteleva kapteeni saatuaan
lauseensa loppuun. "Muistatko enää mitään entisistä aseharjoituksista?"

"Muistan toki, armollinen kapteeni!" Niitä talonpoika ei tietysti ollut
unohtanut, ne olivat siksi syvälle painuneet sekä hänen ruumiiseensa
että sieluunsa.

Nyt kohotti kapteeni kokeeksi komentoäänensä kuten ennen ja huusi:
"Asento!"

Silmänräpäyksessä seisoi lihava talonpoika suorana kuin tukkipuu kädet
sivuilla.

"Käännös oikeaan päin!" huusi kapteeni.

Talonpoika kääntyi jotenkin nopeasti.

"Kivääri olalle vie!" komensi kapteeni edelleen.

Talonpoika nosti olalleen asiakirjakäärönsä, jonka hän oli tuonut
mukanaan aikoen todella aloittaa käräjänkäynnin.

"Eteenpäin mars!" jatkoi kapteeni.

Talonpoika marssi ryhdikkäästi ulos avonaisesta ovesta pihalle ja
edelleen maantielle samalla laskien: "yks kaks, yks kaks", niinkuin
entisaikana.

Emme tiedä, kuinka kauas entinen sotilas jatkoi marssimistaan. Ehkä
jatkuu se vieläkin. Mutta kapteeni istui hymyillen kirjoituspöytänsä
ääressä lopettamassa työtään. Ja aiotusta käräjäjutusta ei kuulunut sen
perästä mitään, yhtä vähän kuin itse nolatusta käräjäpukaristakaan.

25.

TAPULIKAUPUNKIOIKEUKSIEN JUHLA.

"No, mitenkäs nyt vietämme päättämäämme tapulikaupunkioikeuksien
juhlaa?" kysyi kaupungin yleisesti arvossapidetty pormestari raastupaan
tässä asiassa päätöstä tekemään kokoontuneelta porvaristolta. –
"Pitäisimmeköhän oikein suuret juhlat?" lisäsi hän epäröiden.

Koko porvaristo mietti ja mietti. Vihdoin lausui eräs raatimies: "Kai
siellä sitten tanssittaisiinkin?"

"Tietysti", kuului useain vastaus.

"Mutta", muistutti raatimies, "eihän meillä ole ensinkään
tanssimusiikkia, ei koko läänissä."

"Kyllä, onhan meillä veli Collinin viulu", sanoi joku joukosta.

"Ja Blomin urut", lisäsi joku toinen.

Pormestari huomautti hymyillen:

"Mutta tuleeko siitä mitään suurta juhlaa, kun musiikki on niin
mitätön?"

"Voimmehan hommata tänne lähimmän rykmentin soittokunnan", lausui muuan
tukeva herra, joka mielellään tanssi.

"Lähin on 37 peninkulman päässä täältä, Vaasassa", sanoi pormestari,
"ja juhla on vietettävä kolmen päivän päästä. Sitäpaitsi tulisi kovin
kalliiksi tuottaa se tänne."

"Soitto on tosiaankin liian kaukana kuuluakseen tänne asti", sanoi eräs
raatimiehistä laskien sukkelana leikkiä.

"Tanssiaisia emme voi ajatella ensinkään, koska meillä ei ole
tanssisalia niin suurelle joukolle, mikä pitää kutsua sellaiseen
juhlaan", puhui pormestari arvokkaan vakavana.

"Eivätkö riittäisi suuret päivälliset vain herroille?" puuttui
puheeseen eräs ymmärtäväinen kauppias.

"Niin, mutta naiset tahtovat olla mukana juhlassa, on minun muorini
sanonut. Muuten en minä ota siihen osaa", sanoi eräs suutari
tyytymättömänä.

"Mestarihan ottaa osaa kaikkiin kemuihin paljon suuremmassa määrässä
kuin me, sillä vaikka emäntänne ei tulisikaan, niin tulee sinne
kuitenkin joukko verstaassanne tehtyjä kenkiä ja saappaita", puhui
muuan nappitehtailija tahtoen erityisesti nolata suutarinrouvan.

Kiivaasti vastasi kohta rakas puoliso ja puolustaja: "Huonosti olisivat
asiat täkäläisissä juhlissa, elleivät nappinne olisi mukana."

"Vaiti herrat!" kuului käskevänä pormestarin ääni lausuvan.
"Äänestetäänkö siis herrain päivällisistä?"

"Ei, ei, vaan otetaanko rouvat mukaan!" huusi närkästynyt suutari,
"sillä vaimoni sanoi – – –"

"Hiljaa suutari! Pysy lestisi ääressä! Täällä sinulla ei ole mitään
tekemistä!" kuului joukosta miehekäs ääni, ja tottelevainen suutari
lähti siivosti kokouksesta emäntänsä suureksi harmiksi.

Mutta eräs kupariseppä (jonka kaunisääninen poika kävi isoa koulua)
lausui, että vähimmin menoin saataisiin juhlariemu korkealle kohoamaan,
jos koulunuoriso laulaisi ilolauluja kellotapulissa.

"Musiikki kellotapulista kuuluisi kai jonkun verran paremmin mestarin
korviin kuin Vaasasta tänne", puhui ivallinen raatimies.

Pormestari selitti: "Tässä on ratkaistava, pidetäänkö päivälliset vai
eikö. Ja varsinaisesti kuuluu vain kauppaa käyvälle porvaristolle, jota
juhla lähinnä koskee, selvästi lausua mielipiteensä siitä."

"Minä äänestän päivällisiä maljoineen ja juomineen", kirkui muuan
kauppias, joka vielä oli eilisessä humalassaan. "On tyhjennettävä
maljat tykkien jyristessä."

Useat äänet yhtyivät iloisesti siihen kimakasti huutaen:

"Kannatetaan."

"Sitten kai on Vaasassa ammuttava", sanoi tuo aina vastaan väittelevä
raatimies, "sillä lähempänä ei ole tätä nykyä yhtään tykkiä."

Kokous päättyi nyt yleiseen nauruun, eikä juhlan viettämisestä tehty
mitään päätöstä. Mutta kunnianarvoisa pormestari kutsui kaupungin
ensimmäiset luokseen päivällisille, ja siellä juotiin sydämen pohjasta
iloiten maljoja tapulikaupunkioikeuksien kunniaksi ilman Vaasan tykkejä
ja soittokuntia.

26.

LÖYTYNYT HOPEALUSIKKA.

Raati- ja kauppamies Johan Possenius purjehti kerran kesän alussa
omalla laivallaan Oulusta Tukholmaan. Siihen aikaan sitä matkaa ei
kuljettu yhtä nopeasti kuin nyt, sillä ensi vastatuulen sattuessa
mentiin lähimpään satamaan, joten pian käytiin matkan varrella kaikissa
satamissa. Laiva sai useinkin siten odottaa monta viikkoa suotuisaa
tuulta päästäkseen lähtemään satamasta.

Laiva, jolla kauppias Possenius oli purjehtinut, oli jo kauan ollut
matkalla, mutta vähintäkään tietoa ei siitä ollut kuulunut.

Hänen kotona oleva rouvansa ja lapsensa olivat huolissaan tämän tähden,
mutta he lohduttivat itseään tavalliseen tapaan, että laiva odotteli
jossakin satamassa tuulta.

Muutamana päivänä, kun Posseniuksen rouva oli ostanut padosta lohen,
hän sitä perattaessa sekä kummastuksekseen että kauhukseen löysi sen
sisältä kauppias Posseniuksen nimikirjoituksella varustetun
hopealusikan, mikä tällä oli ollut mukanaan Tukholman matkalla.

Posseniuksen perhe joutui epätoivoon ja murehti häntä kuolleena, sillä
uskottiin laivan joutuneen haaksirikkoon ja sen väestön hukkuneen.

Mutta kuinka suuresti kaikki hämmästyivätkään, kun laiva kuitenkin
paria päivää myöhemmin ankkuroi Oulun ulkosatamassa! Sen paluumatka oli
ollut niin joutuisa, ettei kirje, minkä piti ilmoittaa laivan
Tukholmasta lähdöstä, vielä ollut ehtinyt perille postitse.

On helppo ymmärtää murehtivan kotiväen riemu. Possenius oli kyllä
kaivannut lusikkaansa, mutta ei tiennyt, miten hän oli sen kadottanut
kotimatkalla. Kuitenkin arveli hän sen pesuveden mukana joutuneen
mereen. Lohi oli siis ehtinyt perille paljon pikemmin kuin laiva.

Tapausta pidettiin niin merkillisenä, että se kirjoitettiin muistiin
kirkonkirjoihin.

27.

KENRAALI CARPELAN JA OULUN KOULUPOJAT.

Kenraali Carpelan, jo aikaisemmin näissä muistelmissa mainittu Oulun
läänin maaherra, etsi ja piti arvossa ansiota, missä tahansa sitä vain
tapasi, eikä jättänyt vähäisintäkään huomaamatta, vaan kehoitti
työntekijää, jolta puuttui luonnonlahjojakin, vireyteen, näppäryyteen
ja ahkeruuteen hänen vaivalloisessa ponnistelussaan.

Erityisesti piti hän isällistä huolta koulunuorison opinnoista ja
edistymisestä eikä milloinkaan jäänyt pois tutkintotilaisuudesta.

Lucianpäivä ennen joulua oli triviaalikoulun oppilaiden suurin
juhlapäivä, sillä silloin koko avara koulutalo valaistiin sadoin
talikynttilöin, joista moni kynttiläkulu oli antajalleen suuremman
arvoinen kuin toisille harvinaisimmat vahakynttilät, sillä
köyhimmiltäkään lapsilta eivät heidän omaisensa kieltäneet iloa parilla
kynttilällä saada ottaa osaa valaistukseen. Yhtä mielellään kuin
varakkaat vanhemmat kehoittaakseen poikiansa ahkeruuteen antoivat
heille pyynnöstä useita nauloja kynttilöitä koulun ilotulitukseen, yhtä
mielellään istui köyhän pojan äiti majassaan pari vuorokautta
pienokaisineen pimeässä voidakseen antaa muutamaksi tunniksi valoa ja
iloa hänelle, josta toivorikkaan äidinsydämen odotusten mukaan koituisi
tuki hänelle itselleen ja heille.

Yhtä rehtorin luokan oppilasta sanottiin vartiaksi, eli
latinankielisellä nimellä custos. Hän johti avaimenkantajia,[26]
joiden nimi latinaksi oli claviger, ja kaikkia muita poikia,
mitkä pienten muurahaisten lailla puuhailivat kaikin voimin saadakseen
koulunsa oikein kauniiseen asuun suureksi juhlapäiväksi. Moni heistä ei
saanut edellisenä yönä ollenkaan unta ja tuskinpa muutkaan kodissa
innokkaiden poikien väsymättä huolehtiessa kaikista luvuistaan ja
tehtävistään, ettei vain mitään jäisi tekemättä. Pohjalaisen luonteen
vilkas levottomuus, toimeliaisuus ja tunteellisuus näyttäytyi jo
lapsena. Kello kolmesta neljään olivat nuoret jo liikkeellä puhtaina ja
siisteinä. Äitiensä siunaamina ja kampaamina kiiruhtivat pienokaiset
kiiltävin tukin, taskussaan pari kuparilanttia taikka palanen
juustoa ja leipää, juuri nousseina lämpöiseltä vuoteeltaan ulos
tähtikirkkaaseen talviaamuun. Ilomielin, vaikka pakkasesta väristen,
juoksivat he koulutalon ympärillä aina kello viiteen asti, jolloin
avaimenkantajat avasivat ovet. Tämä tapahtui kellon ensi kertaa
soidessa. Avaimenkantajat, jotka usein valvoivat koulussa koko yön,
olivat huviksensa harjoitelleet Wargin Kaijan tiedettä: he keittivät
jankkia,[27] kahvia, paistoivat ohukaisia eli lettuja, vohveleita tai
pannukakkuja ja tuhassa perunoita y.m. Usein he riitelivät keskenään,
mutta "kun korvapuusti oli annettu, oli vihakin unohdettu."

Kello 6 oli koko koulu juhlaloistossaan. Puukaaria asetettiin
puhdistetun ja kuusenhavuilla koristellun koulutalon ikkunoihin. Nämä
kaaret pantiin täyteen kynttilöitä. Myös pantiin niitä katossa
riippuviin puukruunuihin, opettajapöydän seinälampuiksi ja kaikkialle,
mihin niitä vain saattoi asettaa. Vieläpä kiinnitettiin kynttilöitä
päreihinkin, jotka pistettiin seinänrakoihin ja koloihin, joita
vallattomimmat pojat olivat kaivertaneet näytteeksi taidostaan ja
puukkojensa terävyydestä. Alaluokan köyhät pikku pojat, joilla ei ollut
kynttiläjalkaa, valaisivat tällä tavalla kaivertelunsa mestarityön ja
siten tuottivat itselleen lapsuusiän vaatimatonta iloa.

Tavalliseen loukkoonsa koulun eteisessä oli Skönborgin muori asettunut
vasuineen, joissa piileviä herkkuja peitti lumivalkoinen liina. Tuo
kelpo muori, joka oli köyhä, hyväluontoinen, kippuranenäinen leski, oli
kuitenkin aina kohtelias, kuten ruotsalaiset enimmäkseen ovat. Hänellä
oli tykkimyssy, pitkähelmainen röijy ja korkeakantaiset kengät, jotka
tekivät hänet käynniltään vähän kanan tapaiseksi. Muorista pitivät
silti yhtä paljon koulupojat kuin muutkin hänen hyvien voikakkujensa
tähden. Hänellä oli tavaton kyky pysyä tahdissa ja olla väärin
laskematta, vaikka hän yhtenään hoki: "Saako olla torttuja? –
ostatteko tuoreita torttuja, kaksi äyriä torttu?"

Kenraali Carpelan oli saapuvilla tässä juhlatilaisuudessa koko
rakastettavan perheensä kanssa. Kenraalin rouvaan saattoi sovittaa
samat sanat, mitkä eräs Suomen runoilija on lausunut vielä elävästä
siellä samanlaisella paikalla olevasta kenraalin rouvasta:

    On aateluus, mi korkeampi on
    kuin arvo tuo, min suku suuri kantaa,
    sydämen aateluuspa koruton,
    loistetta oikeata se vain antaa!

Kenraalin rouva, joka oli itse olennoitu hyvyys, oli siksi kaikkien
arvossapitämä ja rakastama. Köyhien ystävänä oli hänen sydämensä aina
kärsivien valitukselle ja hädälle myötätuntoinen, eikä tuo hyvä ihminen
jättänyt auttamatta, jos vain voi sen tehdä. Niinpä hän vei mukanaan
köyhien rakkauden, kaipauksen ja kiitollisuuden kyyneleet ja tuhannet
siunaukset, matkustaessaan puolisonsa ja lastensa kanssa Göteborgiin,
minne kenraali muutti maaherraksi 1800.

Kun hyvä kenraalinrouva tyttärineen oli läsnä tutkinnossa, niin
kaupungin ensimmäiset naiset pitivät velvollisuutenaan olla siellä
vapaaherrattaren ja äitien seurana, vaikka muutoin niin varhain
vastenmielisesti olivatkin ulkosalla. Tutkinnon lopussa kenraali piti
kauniita kehoituspuheita koulupojille. Hänen vanhin poikansa parooni
Wilhelm, vaikka olikin aivan nuori, piti kerran siellä puheen
latinankielellä.

Kun kaikki itse tutkintoon kuuluvat juhlallisuudet olivat päättyneet ja
pojat ahkeruutensa ja ansionsa mukaan saaneet sijansa luokissa, kutsui
kenraali taitavimmat heistä päivemmällä luokseen yksinkertaiselle
aterialle. Miellyttävää oli nähdä ujojen nuorten suurta kunnioitusta
ja kiitollisuutta tästä osakseen tulleesta kehoituksesta.
Kaksinkertaisella ahkeruudella ja ponnistuksella havaittiin heidän
sitten kilvoittelevan samasta kunnioittavasta huomiosta seuraavana
lukuvuotena.

Yleiseksi iloksi tanssittiin myös tässä tilaisuudessa itse koulussa
sanomattoman komea tanssi. Se oli varmaan katoliselta ajalta peräisin.
Sen valmistelut ja harjoitukset veivät paljon aikaa. Kaikki pojat
ottivat siihen osaa. He tanssivat ohuet vanteet käsissä. Vanteita he
heiluttivat laulun tahdin mukaan vaihdellen ympyrässä ja käänteissä.
Väliin tanssittiin piireissä, väliin yhdistettiin vanteet yhdeksi tai
useammaksi kruunuksi tai pyörähtivät hoikat pojat niiden yli
voimistelijan notkeudella ja ohjasivat tanssia sadoissa miellyttävissä
vuoroissa samalla laulaen kimeillä lapsenäänillään seuraavaa hyvin
harjoitettua latinankielistä ylistysvirttä:

    Ecce novum gaudium,
    Ecce novum mirum
    Virgo parit filium,
    Quae non novit virum
    Quae non novit virum
    Sed ut pyrys pyrym.
    Gleba fert papyrym,
    Florens lilium.
    Ecce quod natura
    Mutat sua jura,
    Virgo parit pura
    Dei filium.

28.

RUUSTINNA YMMÄLLÄ.

Ruustinna Idman seisoi Iin pappilan päärakennuksen kuistinportailla.
Hän seisoi auringon helteessä toinen käsi silmiä varjostaen ja toisessa
vesikarahvi. Eukko oli hiestynyt monista puuhistaan. Hän tarvitsi apua.
Mutta hänen miehensä oli apulaisen kanssa lähtenyt likimpään majataloon
ottamaan vastaan kuningas Adolf Fredrikiä, joka 1752 matkusti
Pohjanmaalla. Koko talonväki oli myös juossut sinnepäin, niin että
ruustinna oli aivan yksin kotosalla. Komea rouva oli parhaassa
juhlapuvussaan. Röijy ja hame olivat mustasta mohäärikankaasta,
kaulassa oli pitsireunuksinen, tiheä ja hieno battistinen kaulahuivi
sievästi poimuteltuna, irtohihat olivat samasta kankaasta ja
brabantinpitseillä reunustetut, tykkimyssy päässä oli niinikään
valkeasta mohäärikankaasta ja niskassa oli leveistä nauhoista solmittu
ruusuke. Hiukset olivat hiuspussissa, jonka muodosti hienosti
reunustettu pitsikappale, korvissa oli jalokiviset korvarenkaat,
kaulassa helminauha, minkä aitohelmet oli kotiseudulta löydetty, ja
jaloissa kiiltävät kengät, joissa oli korkeat kannat ja suuret
hopeasoljet.

Äkkiä eukko hymyili hyvin tyytyväisenä nähdessään komean ratsastajan
täyttä vauhtia karauttavan pihaan. Tämä tervehti ystävällisesti iloista
rouvaa, joka astui portaita alas niiaten joka askeleella.

Pian hyppäsi ratsumies hevosen selästä ja kumarsi kunnioittavasti
ruustinnalle, joka lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi
tiedustellen, tuleeko kuningas pian.

Kohteliaasti vastasi vieras Hänen Majesteettinsa varmaankin olevan
perillä tunnin kuluessa.

Silloin kalpeni kelpo ruustinnamme ja sanoi vavisten, että hänellä
tosin ei ollut mitään syytä pelätä rakastettua ja lempeätä kuningasta.
"Mutta osata emäntänä vastaanottaa herran voideltu matalan kattomme
alle saa minut kuitenkin nyt hämilleni ja araksi. Herralle, joka
näyttää niin hyväntahtoiselta kuin te, rohkenen minä varmaan tässä
uskoa suurimmat huoleni. En tunne kuninkaan makua ja mielitekoja, en
myöskään hovitapoja enkä paljon muutakaan, mitä vaaditaan kuningasta
vieraakseen odottavalta emännältä. Olenhan kyllä puhdistanut huoneet,
leiponut ja valmistanut olutta parhaan taitoni mukaan, ja isä ja
maisteri kehuvat kyllä olutta ja tyttäreni Briita-Liisa isoa
piirakasta, missä on kukonpää päällä, mutta mitä tietävät he enempää
kuin minäkään. – Jospa nyt uskaltaisin vaivata herraa antamaan minulle
hyviä neuvoja ja hiukan tarkastamaan, onko kaikki niin kuin pitäisi
olla kuninkaan makua myöten, minkä herra varmasti tuntee paljon
paremmin kuin kukaan meistä!"

"Varsin mielelläni", sanoi vieras hyväntahtoisesti. "Aivan varmasti
tunnen minä kuninkaan maun yhtä hyvin kuin omanikin."

Hän tarjosi ruustinnalle käsivartensa. Iloisena ja tyytyväisenä kulki
rouva hänen rinnallaan sisään.

"Ensin ruokasaliin", sanoi hän, "katsomaan, onko hevosenkengän muotoon
katettu pöytä niin kuin olla pitää. Sitten keittiöön maistamaan keittoa
ja leipomatupaan tarkastamaan kinkkuja ja paisteja y.m."

Rohkaistuneena vieraan vakuutuksista, että kuningas kyllä hyvin
tyytyisi kaikkiin laitoksiin, palasi ruustinna iloisena kuin aurinko
tältä tarkastusmatkalta. Mutta aivan äkkiä silmäsi hän taas
sydämellisen rukoilevana saattajaansa ja kysyi, vieläkö hän uskaltaisi
pyytää tätä seuraamaan itseään kellariin maistamaan, mikä olut olisi
parasta kuninkaan ruokapöytään, sillä hän oli valmistanut monta laatua.

Tähänkin suostui vieras nauraen.

Palattuaan maanalaiselta matkaltaan ei ruustinna lakannut kiittämästä
ja niiaamasta kohteliaalle seuralaiselleen ennenkuin hän huomasi
tomupilven maantiellä. Nyt kalpeni hän jälleen ja saattoi vain
änkyttäen sanoa: "Ei ole pisaraakaan raitista vettä! Eikä ketään minua
auttamassa!"

Näin sanoen riensi hän kaivolle. Kohtelias vieras seurasi rouvaa ja
yhdessä he puuhasivat kaikin voimin saadakseen sangollisen vettä
kaivosta, kun kuninkaan seurue jo ajoi hevosineen, vaunuineen pihalle.

Pelästynyt ruustinna huudahti. "Voi, hyvänen aika!" ja pudotti karahvin
kaivoon.

Hänen apulaisensa jätti hänet nyt oman onnensa nojaan hyväntahtoisesti
päätään nyökäyttäen ja meni saapuneen joukon pariin. Ruustinna hiipi
keittiöönsä, missä hän jo tapasi tyttärensä Briita-Liisan ja piikansa
täydessä puuhassa päivällisen laitossa.

Kun ruoka oli kannettu sisään, pöytä täydessä järjestyksessä ja herrat
kokoontuneet, tuli vieraamme keittiöön ilmoittamaan ruustinnalle Hänen
Majesteettinsa haluavan nähdä hänet mukana aterialla.

Eukko kursaili ja esteli, mutta vieras sanoi, ettei ruustinna millään
ehdolla voinut kieltäytyä hänelle osoitetusta kuninkaallisesta armosta.

Kyynelsilmin sanoi tämä silloin: "Olkoon menneeksi Jumalan nimessä
sitten, kunhan saan istua herran itsensä vieressä pöydässä. Silloin
teen aina kuten herrakin ja olen levollinen."

Ystävällisesti suostui tämä ruustinnan pyyntöön. Sydän löi kelpo
ruustinnalla kuuluvasti, kun hän epävakaisin askelin, aivan kuin olisi
pelännyt lattian vajoavan altaan, astui sisään saattajansa taluttamana
kuninkaalliseen pöytään. Hän rauhoittui yhä enemmän, kun häntä ei
mielestään näytty juuri huomattavankaan ja kun hän vasemmanpuoliseksi
vierustoverikseen sai oman rakkaan ukkonsa, jota hän koko päivän oli
kaivannut.

Ruustinna rohkaisi vähitellen mielensä ja kysyi lopulta mieheltään,
kuka näistä herroista oli kuningas.

Mutta rovasti ei vielä itsekään tiennyt sitä, vaikka hän oli pitänyt
puheen kuninkaalle sekä ruotsiksi että latinaksi.

Silloin ruustinna kysyi samaa oikeanpuoleiselta pöytätoveriltaan.

Tämä sanoi hymyillen, että kuningas pitää aina tuntea jo hänen
ulkomuodostaan.

"Mutta minä en tunne!" vastasi ruustinna. "Minun silmissäni näyttävät
nämä herrat kaikki kuninkaalta järjestään."

Silloin vieruskumppani otti taskustaan hohtokivillä koristetun
kultarasian, jonka kannessa oli kuva, ja sanoi ruustinnalle:
"Tarkastakaa, kenen näköinen tämä on! Se on kuningas."

Ruustinna hämmästyi nähdessään kallisarvoisen rasian ja katsoi kauan
vuoroin miestänsä vuoroin valokuvaa, mutta sitten tarkasteli hän
järjestään kaikki muut, kunnes hän pysähtyi rasian antajaan.

Tällöin hän tuntiessaan piirre piirteeltä seuralaisensa aitassa,
keittiössä ja kellarissa tuli niin hämilleen, että hän pari minuuttia
tuijottaen tätä tarkasteli. Sitten hän huudahti: "kuningas!" ja vaipui
pyörryksiin tuolinselkää vasten.

Adolf Fredrik – sillä vieras oli todellakin hän – oli vain tahtonut
huvitella hyvän ruustinnan epätietoisuuden kustannuksella. Tämän
rakastettava vilpittömyys ja viaton nenäkkyys miellyttivät häntä.

Ruustinna tuli pian tajuihinsa ja polvistui samassa kuninkaan jalkoihin
pyytämään armoa. Silloin kuningas nosti hänet ylös ja kiitti häntä
suurimmasta huvista, mikä hallitsijalle tuntemattomana matkustaessaan
voi sattua, kuullessaan olevansa uskollisten alamaistensa rakastama.

Kallisarvoisen kultarasian, jossa oli hänen kuvansa, lahjoitti hän
ruustinnalle muistoksi vieraasta, joka oli voittanut hänen
luottamuksensa. Kuninkaan lahja kulkee vieläkin perintönä Idmanin
suvussa.

29.

JUHLA ADOLF FREDRIKIN KUNNIAKSI.

Adolf Fredrikin Oulussa vieraillessa pani kaupungin porvaristo toimeen
suuret tanssiaiset. Mikael Wacklin valittiin yhdeksi isännistä.

Hän oli kauppias ja mennyt naimisiin joitakin vuosia aikaisemmin.

Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja matkustellut ulkomailla, missä hän
etupäässä oli oleskellut Pariisissa. Ensin on esitettävä eräs piirre
hänen nuoruudenajaltaan, ennenkuin kerrotaan hänen esiintymisestään
kuninkaan kunniaksi pidetyssä juhlassa.

Hänen ollessaan kotimatkalla ulkomailta tuli isä yhdellä laivoistaan
Tukholmaan häntä vastaan viedäkseen hänet kotiin.

Kun he olivat valmiit lähtemään matkalle, halusi ukko vielä käydä
teatterissa ja pyysi pojan mukaan aitioonsa.

Tämä tahtoi valmistaa hyvälle isällensä hauskan yllätyksen, antamalla
näytteen taidosta, jota isä ei tiennyt poikansa matkallaan hankkineen.

Kun alkunäytös oli esitetty, katosi nuori Mikael aitiostaan, ja
esiripun noustua hän esiintyi näyttämöllä tanssien Paris kuninkaan
poikana.

Yleisen mieltymyksen ilmauksena kaikuivat kohta hänelle kestävät
käsientaputukset, niin että isäkin ihastuneena yhtyi toisten kanssa
huutamaan: "hyvä! hyvä!"

Mutta aivan odottamatta sai hän kuulla jonkun mainitsevan tanssijan
nimen, ja nyt tunsi hän poikansa.

Vihan vimmassa ukko silloin syöksyi ulos aitiostaan ja riensi
majapaikkaansa, missä hän keppi kädessä kärsimättömänä odotti
tanssijaa.

Mitään pahaa aavistamatta tanssimestarimme palasi iloisena ja
lauleskellen teatterista ja perin onnellisena siellä saavuttamastaan
suosiosta astui suuttuneen isänsä eteen.

Mutta nyt sai "Mikko prinssi" tanssia aivan toisenlaista yksintanssia
isän espanjanruokokepin lyödessä tahtia, sillä ukon mielestä oli koko
hänen liikkeensä tullut häväistyksi pojan julkisen esiintymisen tähden
teatterissa. Asianmukaisesti kuritettuna sai poika vielä suuttuneelta
isältä käskyn kohta mennä laivaan, mistä hän ei saanut tulla
kaupungille, vaikka neljätoista vuorokautta pitäisi odottaa tuulta.

Oulussa häntä sittemmin pidettiin kaupungin hienoimpana porvarina.
Häntä nimitettiin hienon käytöksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa
vuoksi prinssi Mikkeliksi.

Hän tietenkin oli kaikkein sopivin isännäksi kuninkaan juhlaan. Hänen
rouvansa valittiin myös emännäksi juhlaan. Se pidettiin kauppias
Holländerin salissa, joka oli suurin kaupungissa.

Kaikki, mikä kaupungissa oli parasta ja kalleinta, koottiin koristamaan
juhlaa. Salissa oli sinikeltaiset kultakangas-seinäverhot. Peräseinälle
pystytettiin kuninkaalle korkea istuin, mikä päällystettiin punaisella
purppurasametilla ja koristettiin kultareunuksilla ja pitseillä. Sen
yläpuolelle oli laitettu jonkinlainen katos poimutellusta samanlaisesta
sametista kultahelttuineen ja tupsuineen. Seinillä oli koristeina
pieniä peilejä ja talikynttilälampetteja, joiden ympärille oli kiedottu
koivunlehvistä ja niittykukista sidottuja köynnöksiä. Katon ympäriinsä
kiersi myös luonnonkukista tehty tuoksuva seppele. Kullattu, kukilla
koristettu kynttiläkruunu riippui laessa ja uunin ja lattian
ympäryksille oli aistikkaasti kukkia rivitetty. Soitosta huolehti kolme
viulua ja pienet urut. Kohta kuninkaan astuessa saliin soi marssi, mikä
jatkui, kunnes hän oli istunut valtaistuimelle.

Kaikki kaupungin hienoimmat naiset olivat saapuvilla juhlapuvuissaan;
vanhemmilla oli kultakirjaillusta vaatteesta myssyt, nuoremmilla
kukkia, helmiä ja nauhoja korkealle käherretyissä hiuksissaan, pukuina
oli kirjavia habironeja tai dolmaaneja mohääri-, triumfantti-,
rastisilji-, bordalue-, camalée-, droiette-, carlée-, sars de
soie- y.m. kankaista. Monen kaunottaren ihanaa kaulaa koristivat
Oulujoesta saadut aitohelmet. Tanssi alkoi menuetilla, tuolla kaikista
tansseista suloliikkeisimmällä. Sitten tanssittiin quatre faces,
masurkkaa ensin kannoilla ja sitten varpailla, pitkiä tansseja ja
kamaripolkkia.

Kun Wacklin isäntänä esitettiin kuninkaalle, muisteli hänen
majesteettinsa kuulleensa nimen ennen ja kysyi, oliko hän joku vuosi
takaperin tanssinut Tukholmassa teatterissa.

Wacklinin myönnettyä lausui kuningas toivomuksensa vielä kerran nähdä
hänen esittävän yksintanssia.

Estely ei voinut tulla kysymykseen. Ei otettu huomioon, että hän oli
lihava ja kankea. Hän ei ollut tanssinut senjälkeen yksintanssia, kun
hänelle Tukholmassa sattui niin ikävästi.

Mutta nyt hänen täytyi tehdä kuninkaalle mieliksi. Hän tanssi vieläkin
keveästi ja suurella maulla ja taidolla, niin että ylhäinen vieras
aivan ihastuneena useita kertoja pyysi hänen toistamaan tanssinsa,
kunnes taituri tajutonna kaatui lattialle.

Kaikkien kauhistukseksi oli hänet pyörtyneenä kannettava pois salista.
Kuningas itse helläsydämisenä itki saatuaan kuulla verensyöksyn jonkun
tunnin kuluttua lopettaneen tanssitaiturin elämän.

Kuninkaan juhla sai siten surullisen lopun, sillä nuori leski pikku
poikansa kanssa jäi murehtimaan miehensä onnettomuuden aiheuttanutta
taituruutta.

30.

KUSTAA ADOLFIN KÄYNTI.

Kun Kustaa IV Adolf suloisen kuningattarensa Fredrika Dorotea
Wilhelminan keralla kesällä 1802 matkusteli Suomessa, saapuivat
ylhäiset vieraat muutamana pilvisenä iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd
oli mennyt kuninkaallisia vastaan. Koko kaupungin väki oli liikkeellä.
Virkamiehet, maistraatti ja porvaristo seisoivat tuntikausia korkeita
vieraita odottamassa Limingan tulliportilla.

Lopulta saapui sanantuoja. Sitten tuli ratsastaen maakivaltteri
arvokkaana, mutta pölyisenä, kädessään virkasauvansa. Nämä ilmoittivat
ylhäisten matkustajien pian olevan perillä.

Nyt väkijoukko liikahteli kuin meren aallot hiljaisessa tuulessa.
Tunkeiltiin ilmaan töllistellen, tuupittiin toisiaan, siunailtiin,
kiroiltiin tai vihellettiin. Voimakkaimmat vetivät ilmaa keuhkoihinsa
pitkän hurraahuudon varalta, joka asianomaisten antaman määräyksen
mukaan oli heti alotettava, niinpiankun kuninkaalliset vaunut tulivat
näkyviin, ja jonka piti jatkua Limingan tullista läpi koko kaupungin
aina Myllytulliin asti ja vielä jonkun matkaa etemmäksikin,
kunnes kuninkaalliset seurueineen olivat ehtineet asuntoonsa
maaherrankartanoon Polttimosaarella.

Pormestari, sittemmin laamanni Liljedal johti maistraattia ja
porvaristoa, joiden kaikki jäsenet olivat puetut kustavilaisiin
pukuihin, kapeihin, mustiin silkkiviittoihin, miekka kupeella.

Etumaisimpana esiintyi tällöin varapormestari ja raatimies Timbom yhtä
paljon vahvan kurkkunsa kuin palavan virkaintonsa vuoksi.

Kun kyytihevoset riisuttiin kuninkaallisten vaunujen edestä ja
maistraatti yhdessä porvariston kanssa asettui niiden sijalle, nähtiin
pormestarimme aivan pää pyörällä ja hurjana ilosta tästä kunniasta
vetävän siloista väliin kuin väkevä ajurin hevonen, väliin karauttavan
eteenpäin täyttä ravia ja huutavan koko kurkkunsa voimalla: "hurraa!
hurraa!" Hän oli punakka ja hiestynyt kuin tuomiopasuunaa puhaltava
enkeli, kunnes hän lihavuutensa rasittamana läähättäen ja todellisesta
virkainnosta höyryten kellahti likaan vaunujen alle. Tätä
onnettomuuttaan hän ei sentään pannut pahakseen. Hän heitti
kuperkeikkansa niin mestarillisesti, ettei se aiheuttanut mitään
keskeytystä hänen riemuhuudoissaan, jotka jatkuivat kuin soitto
vedetyssä soittorasiassa kappaleen loppuun asti, s.o. kunnes
pormestarimme oli päässyt ilonsa päämäärään saakka. Mutta kierimisestä
vaunujen alla oli hänen suunsa kuitenkin niin tomua täynnä, ettei huuto
pariin minuuttiin enää kuulunut niin kimakalta. Pian oli ääni taas
kuitenkin kirkas ja hyvässä kunnossa.

Kuninkaalliset olivat jo menneet yömajaansa ja halusivat hiljaisuudessa
levätä, mutta Timbom seisoi yhä yksinään pihalla kirkuen samaa vanhaa
huutoaan vaihtelematta. Silloin äkkiä muuan hovipalvelija tuli hänen
luokseen, laski kätensä hänen suulleen ja sanoi hymyillen: "vaiti!"

Pormestari parkamme oli läkähtymäisillään äänistä, jotka nyt piti
nielaista ja armotta painaa alas. Syvään kumartaen, mutta voittoon
nähden epävarmana poistui hän paikaltaan.

Hiljaa, varovasti ja ääneti kuin kissa lähti pormestari sieltä sitten
hiipimään kotiinsa rouvansa luo. Hän kyllä tiesi, kuinka häntä siellä
kaivattiin ja odotettiin, mutta peläten muka äkkiä alkavansa uudelleen
hurrata, piti hän yhä kättään suunsa edessä. Vavisten raotti hän hiljaa
korean kamarin ovea.

"Hyi, kuinka sinä pelästytit minut!" huudahti pormestarinrouva, samalla
punastuen ilosta siinä nojatessaan puoleksi ulkona ikkunasta
yöpuvussaan.

Alushame oli hienosta, tummansinisestä verasta, "kerskailematta sanoen
tehty pormestarin vanhasta pitkästä takista, oli siksi hiukan kapea",
(pyysi pormestarinrouva anteeksi aina kohteliaana ja sievistelevänä),
niin ettei se sallinut hänen niiata, kun hän joskus joutui sattumalta
aamuhameessaan näyttäytymään kaupunginpalvelijoille, jotka häneen
nähden liian varhain, mutta hänen mieheensä nähden liian myöhään
aamupäivällä tulivat virka-asioilleen.

Hän käytti aina villaisia yöröijyjä, koska hän pelkäsi saavansa
kolotuksen. Ne olivat tehdyt Timbomin alkuaan valkoisista aamunutuista,
vaikka ne nyt olivatkin väriltään epämääräiset ja niin kutistuneet,
että kun ei enää yhtä sellaista saanut kootuksi neljästä, niistä tuli
kuitenkin yksi kelvollinen yöröijy pormestarin rouvalle. Vihreästä
vahakankaasta valmistettu yömyssy liikkui papiljotteihin kierretyssä
päässä. Jalkoja emme halua kuvata, sen voi hänen lääkärinsä paraiten
tehdä.

Siinä asussa oli rouva tavallisella paikallansa tähystämässä rakasta
aviopuolisoaan, jonka hän varsin selvästi näki kadun puolelta ikkunan
toisessa puoliskossa seisovan takanaan puoliavoimessa ovessa. Kohta
tuli eukon mieleen sukkela päähänpisto: hän ei tahtonut mielellään
tehdä Timbomiansa liian itserakkaaksi antamalla hänen huomata hänen
iloansa, sillä rouvan tavallinen periaate, jota hän tuhannen tuhatta
kertaa oli kokenut iskeä ymmärtämättömän miehensä päähän ja jonka hän
myös hyvänä neuvona antoi kaikille aviovaimoille, oli se, että "vaimon
täytyy pitää miehensä kurissa, muutoin sattuu, että vaimo joutuu
mieheltänsä saamaan kuritusta."

Pormestarinrouva päätti nyt itse seurata tätä ohjetta. Hän otti siksi
kohta tavallisen tyytymättömän kasvojen ilmeensä ja äreän äänensä ja
liikkumatta paikaltaan katseli kauan kadulta viereisestä ikkunaruudusta
miesraukkaansa. Tämä näytti yhtä pelästyneeltä kuin riutuneelta,
käherretty tekotukka oli vinossa ja kankipalmikko toisella olalla.
Siinä asemassa hän oli epäröiden jäänyt seisomaan ovelle, vaikka oli jo
toisella jalalla astunut kynnyksen yli koreaan kamariin. Silloin kuului
uudelleen kimakasti: "Hyi, älä tule tänne! Luulen, että olet
juovuksissa, Timbom!" (Hän tiesi kyllä, ettei miehensä tapana se
ollut.)

Meidän hyvin viisas pormestarimme palautui toisella jalallaan ja
vastasi sävyisänä: "Kyllä, kultani, olen saanut suuhuni tomua ja likaa
ja sentäänkin olen nälkäinen kuin susi."

Nämä sanat sulattivat pormestarittaren sääliväisen sydämen, niin että
hän itse tuli ulos huoneestaan ja käski Tiinan heti harjata
pormestaria, itse hän sillä aikaa omin käsin pani esille vähän kylmää
ruokaa. Hän ei jättänyt samalla varoittamatta miestään, ettei hän enää
koskaan viipyisi ulkona kello yhteentoista asti, sillä hän oli alkanut
uskoa jotain hänelle tapahtuneen ja ehkä kuninkaan ottaneen hänet. Hän
sanoi seitsemäntoista kertaa lähettäneensä Tiinan polttimolle päin
hakemaan häntä. Itse oli hän yhdessä "Sokerin" kanssa useita kertoja
kävellyt turhaan aina kirkon kulmalle asti häntä vastaan. Sitten oli
hän ollut ikkunasta häntä vahtimassa eikä ymmärtänyt, kuinka hän
ilmielävänä ilmestyi ovelle hänen taaksensa ilman että hän oli nähnyt
hänen tulevan portista pihaan.

Mutta rouva ei tuntenut hyvin viisaan oikotietä keittiön ikkunasta,
vielä vähemmän monta muuta leveämpää tietä, joita ukko tuntemattomana
toisinaan huviksensa kuljeskeli.

Sitten kertoi nyt vuorostaan pormestari kovakätisen harjaamisen aikana
Tiinalle ja rouvalleen, kuinka armollisesti kuningas suurilla
silmillään oli häntä katsellut ja kuinka hän vuorostaan oli lausunut
kuninkaalle mahdollisen monta kertaa "minä vakuutan Teille" ja kuinka
ihana kuningatar hymyillen oli nyökäyttänyt hänelle päätään ja kuinka
hovinaiset tulivat iloisiksi vain vilahdukselta hänet nähtyään y.m.

Pormestarin rouva tästä viimemainitusta erinomaisuudesta yhtä
mairiteltuna kuin huolestuneena puhui huoahtaen: "Jumalan kiitos, että
olet tässä ja että he pian matkustavat!"

Sill'aikaa oikaisi hän kankipalmikon ja siisti hyväillen ylen
onnellista miestään, mutta samalla teki hän itsekseen lujan
päätöksen, ettei hänen Aapelinsa enää milloinkaan saa mennä iloisten
hovinaisten näkyville. Ja eukko pysyi sanassaan kuin kuningas.

31.

KUNINKAALLINEN PARI.

Me palaamme nyt kertomaan kuninkaallisesta pariskunnasta. Kuin valon
enkeli istui nuori kuningatar jäykän puolisonsa rinnalla.

Heidät nähdessään muistui ehdottomasti mieleen vanha sääntö, että
ihminen useimmiten rakastaa omaa vastakohtaansa. Nuoren kuningattaren
ihanissa kasvoissa ilmeni ailahtelevaa nuoruuden vilkkautta ja
tunteellisuutta hillittynä ja yhtyneenä sielun lujuuteen ja siveyteen,
ja nuoren kuninkaan ilmeetöntä katsetta pidettiin miehekkäänä
vakavuutena, johon yhtyi vanhuuden ankaraa totisuutta. Aivan
suorana ja varmana istui hän vaunuissa porvarien niitä vetäessä. Hän
näytti ajattelevan: "Kun tahdotte olla vetojuhtia, niin tehkää
velvollisuutenne." Mutta kuningattaren lempeissä silmissä kimalteli
kyynel, kun hän siinä istui kalpeana ja arkana hänen rinnallaan, ja
kuin suojelusenkeli hän ystävällisesti tervehti riemuitsevaa väkeä.

Porvaristo pani toimeen päivälliset ja suuret tanssiaiset
kuninkaallisille. Ne pidettiin kauppias Spårmanin isossa salissa.

Kaupungin tavallista hiljaista äänettömyyttä tänä aikana katkaisi vähä
väliä riemuitsevan kansan ilohuuto aina ylhäisten matkustajien
liikkuessa. Ja tuskin olisi uskonut Oulussa, jossa oli vain noin 3000
asukasta, saattavan kokoontua yhteen niin paljon väkeä kuin nyt
kaduilla vilisi kuninkaallisten ajaessa komeisiin tanssiaisiin.

Kaikki mitä kaupungissa oli soreata, oli koottu koristamaan
tanssihuoneustoa, vaikka korein jo ennen oli käytetty kuninkaallisten
huoneiden kaunistamiseksi. Kaksi porvaristosta valittua isäntää ja
emäntää teki kunniapalvelusta. Väsymätöntä vaivaa nähden oli tänne
hankittu kaikki ne herkut, mitkä oli mahdollista saada.

Kauppamaailman valtameriä purjehtivat laivurit olivat etupäässä siinä
olleet apuna, sillä he toivat tavallisesti kaukaisempien seutujen
tuotteita kotiin tuliaisiksi[28] isännilleen ja heidän rouvilleen.
Sydämellisellä ilolla nuo harvinaiset herkut nyt kannettiin esille
osoittamaan yleistä ihastusta siitä kunniasta, jota ylhäiset vieraat
käynnillään pikku kaupungille osoittivat.

Varmaankaan ei kumpainenkaan kuninkaallisista matkustajista odottanut
täällä Lapinmaan rajalla pohjoisnavan läheisyydessä saavansa nähdä niin
paljon hienoutta. He eivät varmaankaan edeltäpäin osanneet kuvailla
mielessään sitä hyvää aistia, jolla kaikki oli järjestetty. Vaikka
täällä puuttuikin häikäisevää ylellisyyttä ja rikkautta, niin sitä
kauniimpana loisti vilpitön hyväntahtoisuus. Väärentämättömät viinit,
ulkomaalaiset hedelmät, paikkakunnalla valmistetut korkeat krokaanit ja
konfektit koristivat pöytää samoinkuin tuoreet mesimarjat, joita oli
mitä hienointa kiinalaista porsliinia olevat vadit kukkuroillaan,
levittäen hyvänhajuista tuoksuaan. Täällä niin herkulliset
suomuurainmehut vetivät niille vertoja hienolla maullaan. Pyyn- ja
poronpaistit kestivät herkullisuudessa kilpailun etelän kaikkein
harvinaisimpien paistien rinnalla. Yhtä ylpeänä venyi vadilla juuri
kohisevasta koskesta pyydetty lohi, jota oli valmistettuna kuudella eri
tavalla.

Niin ylpeilivät ruualla, viineillä ja jälkiruuilla täytetyt pöydät,
joilla ulko- ja kotimaiset herkut todistivat suomalaisen
vieraanvaraisuuden runsautta ja rakkautta hallitsijoihin.

Kullanhohtoinen pilkkakirves eli narri oli mukana kuninkaan seurassa.
Virnistellen kuin nuori talonpoika häähumalassaan koetti hän pilkata
teeskentelemätöntä vanhanaikuista kestitystä, mitä tässä tarjottiin
korkeille vieraille. Mutta ymmärtäväiset kaupunkilaiset eivät
välittäneet hänen ivastaan, arvatenkin säälien sitä vähäistä älymäärää,
mikä piili hänen käherrettyjen kiharainsa alla, joiden järjestäminen ja
ihmisten muka arvosteleminen oli hänen rakkainta tointansa. Kurillaan
hän kertoi monta koreata juttua eräälle nuorelle tytölle. Muun muassa
lausui tuo avosuu herra:

"Te, joka olette täydellinen kaunotar, voisitte aivan hyvin olla ilman
yhtä viidestä aististanne ja olisitte sittenkin hurmaava! Minkä
aisteistanne tahtoisitte mieluimmin uhrata, jos teidät siihen
pakoitettaisiin?"

Kiusaantuneena hänen lörpöttelystään vastasi suomalainen kaunotar aivan
lyhyesti: "Kuuloni, herraseni!" ja sulki korvansa hänen typerältä
imartelultaan.

Kuningas ja kuningatar eivät itse tanssineet, mutta Kustaa Adolf
komensi seurueensa herrat tanssimaan niiden kaupungin nuorten naisten
kanssa, joihin hänen huomionsa oli armollisesti kiintynyt. Noiden
onnellisten joukossa oli hänen majesteettinsa erityisen mieltymyksen
saavuttanut rikkaan kauppiaan Erkki Candelbergin ainoa tytär, joka oli
kaupungin nuoria kaunottaria. Hän oli tässä tilaisuudessa
yksinkertaisessa, mutta kallisarvoisessa puvussa; vanhaan
porvarilliseen tapaan hänellä oli päässä tykkimyssy valkeasta
mohäärikankaasta ja poimuteltu tykki oli mitä hienoimmista leveistä
pitseistä. Hame ja pieniliepeinen röijy olivat valkoista itäindialaista
silkkisarsia. Kengät olivat valkoista silkkiä ja sukat silkkiset.
Korvissa riippuivat kallisarvoiset renkaat ja lumivalkoisen, hienojen
pitsien peittämän kaulan ympäri oli useampaan kertaan kiedottu hieno
kultainen ketju. Schersminihansikas, mikä vielä enemmän herätti
kateutta kuin pitsit, piilotti ne jalokivet, jotka hänellä oli
kauniissa kädessään. Kansallispuku, joka oli hänellä yllään, miellytti
kuninkaallisia enemmän kuin toisten naisten uusmuotisemmat puvut,
vaikka Oulu on aina voinut kerskata naistensa kauneudella, olivatpa ne
sitten millaisissa puvuissa tahansa.

Niin pian kuin kuningas lausui haluavansa nähdä neiti Candelbergin
tanssivan, eräs hoviherroista vei ujon kaunottaren katrilliin aivan
kuninkaallisten läheisyyteen.

Silloin kylmä Kustaa Adolf ihastuneena näytti katselevan tätä luonnon
impeä, joka punastuvan ruusunnupun lailla ei uskaltanut kohottaa
ihanimpien sinisilmien katsetta kuninkaalliseen majesteettiin. Kauan
tämän jälkeen Kustaa Adolf muisteli suomalaista kaunotarta ja hänen
tykkimyssyään. Kuninkaalle mieliksi muutamat hovineidit olivat
päättäneet käyttää tällaista päähinettä, mutta kun heitä kerran
kävelymatkalla luultiin tavallisiksi neitosiksi, niin he eivät enää
milloinkaan rohjenneet käyttää tykkilakkia.

Tykkien paukkuessa juotiin ylhäisten vieraiden maljoja ja komeat
tanssiaiset päättyivät vasta aamupuolella kuninkaallisten jo
aikaisemmin poistuttua.

TOINEN OSA

1.

KÄYNTI SAIRASHUONEESSA VUODEN 1808 SODAN AIKANA.

Ihmiset saivat ensiksi tietää sodan syttyneen vain pikaläheteiltä,
jotka kulkivat kaupungin kautta.

Kohta tämän jälkeen marssi Länsipohjan rykmentti kaupungin läpi, ja
sikäläinen utelias nuori väki sai suuresti ihastellen ensi kerran nähdä
niin kauniita upseereja, sotilaita ja tykkejä. Vakuutettiin upseerien
tavattoman kauneuden olevan heidän äitiensä ansiota, koska he sen
paikkakunnan tavan mukaan antoivat lapsilleen ravinnoksi kaljakeittoa,
ohueksi leivottua leipää ja ruisjauhopuuroa. Nuoret naiset juostessaan
ikkunoihin katsomaan kaunista ohimarssivaa rykmenttiä iloissaan
särkivät laseja niistä.

Sitten kun sotanäyttämö oli siirtynyt lähelle Pohjanmaan rajoja, syntyi
Oulussa paljon liikettä, kun kruunun kuormia kuljetettiin ja
muonavaroja rahdattiin. Suuria rahamääriä keräytyi tällöin sekä
kaupunkiin että maaseudulle, kun monet toimekkaat ja nokkelat miehet
kiertelivät ostelemassa ruokavaroja y.m. ja sitten voitolla möivät ne
valtiolle.

Naisilla oli täysi työ leipoa sotilaskorppuja, repiä liinanöhtää
haavoittuneiden tarpeiksi ja tanssia, kun toipuvat upseerit heitä
toimeenpanemiinsa tanssiaisiin pyysivät.

Mutta Revonlahden ja Siikajoen taisteluiden jälkeen tuli ilosta loppu,
kun nähtiin sekä ystäviä että vihollisia haavoissaan vaikeroiden
kuormittain kuljetettavan kaupunkiin kovilla talonpoikaisrattailla. Nuo
ennen tanssinhaluiset nuoret kaunottaret itkivät nyt säälistä, vaikka
tähän asti eivät olleet tulleet ajatelleeksi sodan kauhuja, vaan
ainoastaan monia katrilleja ja valsseja, joihin heitä olivat johtaneet
nuo perin soreat upseerit. Päänsä puhki aivan varmasti saivat aprikoida
nuoret naiset – sydänten salaisuuksia emme tunne –, kun jotkut
kohteliaimmat tanssittajat täydellisesti parantuneina palasivat
armeijaan ja onnistumattomilla jäähyväiskäynneillänsä (ne kun
tapahtuivat arkena, vaikka isä salli tytärtensä vastaanottaa
miesvieraitaan vain sunnuntaisin, jolloin heillä oli vapaata aikaa ja
vanhemmatkin voivat olla läsnä) tavallisesti jättivät käyntikorttinsa,
joissa oli nimen alapuolella kirjaimet p.p.c. Nämä kirjaimet olivat
hieroglyfejä viattomassa Oulussa, missä yksikään nuorista ei ymmärtänyt
ranskankieltä. Nuo salaperäiset ja selvittämättömät kirjaimet
karkottivat unen monen kaunottaren silmistä, mutta samalla herättivät
heissä palavan halun oppia ranskaa, kun vihdoinkin oli selvinnyt, että
kirjaimet voitiin selvittää mainitun kielen avulla.

Nuori upseeri, kapteeni Forselles, oli Tukholmassa osoittanut
kohteliaisuutta eräälle Oulun kauneimmista neidoista. Vanhan tavan
mukaan olivat tämän varakkaat vanhemmat lähettäneet hänet, kuten monet
muutkin vanhemmat nuoret tyttärensä, Tukholmaan opiskelemaan ja
sivistymään. Hän eli silloin samoinkuin upseerikin nuoruutensa
iloisinta ja onnellisinta aikaa. He tapasivat usein toisensa
tanssiaisissa ja muissa huveissa. Kapteeni oli usein lämpimästi
vakuuttanut nuorelle immelle haluavansa seurata häntä kylmään pohjolaan
ja mielellään kuolevansa siellä, missä neitokin oli. Tämä toivomus
huvitti heitä molempia; sille naurettiin mahdottomuutena.

Mutta seuraavana vuonna, kun nuori impi Oulussa vanhempainsa kodissa
silmät kyynelissä istui ikkunan ääressä katselemassa haavoittuneiden
kuljettamista sairashuoneeseen, huomasi hän niiden joukossa nuoren,
kalvenneen upseerin. Ei hän tuntenut tätä kärsivää olentoa terveeksi,
reimaksi ja soreaksi kapteeni Forsellekseksi, ennenkuin tämä
alakuloisesti hymyillen tervehti häntä. Impi ratkesi katkeraan itkuun
tuntiessaan hänet, tuon mitä kohteliaimman tukholmalaisen
seuramiehensä, jota nyt niin kurjana ja kärsivänä vietiin
talonpoikaisrattailla sairaalaan.

Pian senjälkeen haavoitetun palvelija tuli tuomaan immelle kirjelipun,
missä oli vain seuraavat sanat:

    "Olen pitänyt sanani.

             Forselles."

Hänen jalkansa oli ammuttu ja oli se sahattava poikki. Jonkun päivän
kuluttua kuoli urhoollinen soturi.

Hänen lyhyen sairautensa aikana piti nuori neiti vanhempainsa avulla
huolen siitä, että hän ei kärsinyt hoidon ja mukavuuden puutetta
sairaalassa.

Ennen kuolemaansa pyysi hän vielä kerran saada nähdä
hyväntekijä-enkelinsä, jonka kanssa hän oli viettänyt niin monet
riemuisat hetket ennen tanssiessaan ja yhdessä huvitellessaan terveenä
ja nuorena sydän täynnä onnea, ja joka nyt hänen viimeisinä sairautensa
päivänä oli lieventänyt niitä lahjoilla, joita hän itse ihanilla
käsillään valmisti tai oli antanut valmistaa hänen virkistyksekseen.

Ei voitu evätä kuolevan viime toivomusta. Isänsä kanssa lähti nuori
neiti tapaamaan nuoruudenystäväänsä. Tämän kirkastunut katse säteili
immelle vastaan ylimaailmallista riemua. Ei hän voinut puhua monta
sanaa, mutta sydämellisesti kiitollisena suuteli hän siunaten itkevän
tytön kättä.

Vaikkapa käynti oli lyhyt ja raskas tytölle, jätti se kuitenkin
ainiaaksi surunsuloisen muiston tunteellisen neidon sieluun.

Kapteeni Forselleksen hautaus toimitettiin juhlallisesti kaikella
sotilaskomeudella Oulun kirkossa.

2.

VAPAA VALINTA.

Kaikki Ruotsin armeijaa varten Ouluun järjestetyt sairaalat olivat
täynnä sairaita ja haavoitettuja. Taukoamatta nähtiin kuolleita
kannettavan sairaalan pihalle, missä ne rivitettiin läjiin ja sitten
korkeiksi kuormiksi häkkeihin kasattuina ajettiin hautausmaalle. Ei
tullut kysymykseenkään käyttää ruumiskirstuja. Jokainen kuorma
peitettiin vain joillakin viheliäisillä rievuilla, mitkä eivät
paljoakaan verhoiksi yltäneet. Silvottu käsi tai jalka pisti esiin
sieltä täältä rääsyjen välistä näkyväisenä todistuksena siitä, että
soturien oli uhrattava jäsenensä ja elämänsä isänmaan puolustukseksi,
ja kauhistuttavana muistutuksena siitä, että he olisivat ansainneet
ainakin inhimillisempää kohtelua niiltä, joiden puolesta olivat verensä
vuodattaneet.

Vainajien ruumiit mätettiin sitten suuriin, erityisesti tätä
tarkoitusta varten kaivettuihin kuoppiin, joihin pappi siunasi ne
kaikki yhdellä kertaa.

Jotka sanovat ikävöivänsä sotaa tuntematta omakohtaisesti sen kauhuja,
eivät voi käsittää, mitä kaikkea urhoollinen soturi sankarillisesti
joutuu kärsimään ja mitkä kärsimykset sotanäyttämöä ympäröivien
paikkakuntien rauhallisia asukkaita kohtaavat. Vaikka he
säästyisivätkin rahojen ja omaisuuden ryöstöltä taikka päinvastoin
sodasta rahallisesti hyötyisivätkin, menettävät he kuitenkin sielunsa
jaloudessa enemmän kuin mitä tämä kaikki on siten, että kärsimisen ja
kurjuuden näkemiseen tottuneen säälin ja ihmisyyden siveellinen tunne
lopulta muuttuu kylmyydeksi tunteellisimmassakin sydämessä, samoinkuin
haavuri, joka tällaisen kurjuuden kanssa saa joka päivä toimia, aivan
kylmäverisenä leikkelee vertaisiaan sotilaita. Niin tottuu korva
onnettomien valitukseen ja silmä heitä näkemään, kunnes lopulta rauhan
palattua ihmisen tunne saa takaisin oikeutensa.

Vähämielinen naimaton nainen, jota yleisesti sanottiin Schaggenin
Huppa-Leenaksi, kuljeskeli kauniina talvi-iltana kaupungin ulkopuolella
etsimässä polttopuita viedäkseen ne kotiinsa kelkalla, jota hän veti
perässään. Hän oli juuri kulkemassa polttimon eli entisen
maaherranasunnon ohi, joka nyt oli järjestetty sotilassairaalaksi, kun
hänen päähänsä pälkähti ohikulkiessaan tarkastella sotilaiden ruumiita,
jotka oli tuotu ulos ja kasattu pinoihin kuljetettaviksi hautaan.

Tarkkaan katseli Leena kankeiksi jäätyneitä ruumiita. Hänestä oli
synti, että sellainen joukko pulskia miehiä joutuisi haudan saaliiksi,
kun hän toivoi itselleen vain yhtä sellaista elävänä.

Leenalla oli nyt tässä niin monta kaunista kosijaa valittavana, että
hän oli aivan ymmällä, kenen ottaa. Mutta lopulta alkoi hän ponnistella
kaikin voimin saadakseen yhden vainajista, sen, josta hän enimmän piti,
kelkkaansa. Kun se oli onnistunut ilman että hänen hommailuaan
huomattiin, sai hän hämärässä vielä viedyksi kenenkään estämättä
kelkassaan pitkän, jäätyneen ruumiin lämpimään saunaansa, missä hän
asusti.

Täällä alkoi hän ensiksi kylmällä vedellä, jota nouti kaivosta,
sulattaa paleltunutta ruumista, "niinkuin olin tottunut tekemään
jäätyneille Kuusamon siioille", kuten hän sittemmin kertoi. Sitten
ryhtyi hän hieromaan vainajaa ja ponnisteli kaikin voimin saadakseen
hänet mahdollisesti henkiin. Kuinka kauan hän siten saikin puuhata,
niin lopultapa alkoi ruumiissa todellakin näkyä elon merkkejä, ja
jonkun minuutin kuluttua paleltunut valekuollut tuli täyteen tajuunsa.

Huppa-Leena ilostui nyt aivan rajattomasti. Mutta hän piilotti
kuitenkin kaikilta löytönsä, hoiti sitä hellästi ja vaali tuota
varastamaansa soturia useita viikkoja, kunnes tämä oli täydellisesti
toipunut.

Kiitollinen sotilas taivutti nyt Leenan seuraamaan mukanaan
kotipaikkakunnalleen Länsipohjaan. Ja omaistensa suostumuksella meni
hän siellä naimisiin henkensä pelastajan kanssa. Ja hän oli vaimolleen
aina niin hellä ja hyvä, ettei Leenalla ollut koskaan syytä katua
vaivannäköään eikä omaa valikoimistaan.

3.

SOTURIN SORMET.

Tykin kuula oli Revonlahden taistelussa muutamalta suomalaiselta
soturilta katkaissut poikki oikean käden kaikki sormet, niin että ne
vain höllästi riippuivat kädessä.

Sotilas lähetettiin muiden haavoittuneiden mukana Oulun sairaalaan.
Tämä päällystön päätös oli hänestä itsestään aivan tarpeeton niin
pienestä onnettomuudesta kuin viiden sormen menettämisestä. Hän lähti
kuitenkin, ja kun hän perillä tuli kulkeneeksi apteekin ohi, poikkesi
hän sisälle. Täällä hän veti esille haavoittuneen kätensä ja löi sen
tiskille proviisorin nenän eteen, joka kävi kalpeaksi sen nähdessään.
Aivan levollisesti pyysi soturi häneltä hiukan laastaria nykyisin
kelvottomille sormilleen. Proviisori käski haavoittuneen kaikin mokomin
kohta mennä jonkun haavurin luokse kipeine käsineen, sillä laastari ei
kelvannut niin vaikeaan haavoittumaan hänen mielestään.

"No! Kaikkia muuta",[29] vastasi soturi ja otti samalla vasemmalla
kädellään tupesta terävän puukkonsa, jolla äkkiä leikkasi pois
haavoittuneet sormet. Sanoi sitten: "Hyvästi nyt", ja aikoi mennä.
Mutta proviisori huusi kiivaasti, että hän ainakin ottaisi mukaansa
sormensa ja kiiruhti taitonsa mukaan sitomaan haavoittunutta kättä.

Soturi otti kuitenkin asian aivan välinpitämättömältä kannalta ja
nauraen sanoi: "Nyt en enää kelpaa muuksi kuin urkujenpolkijaksi."

4.

LUPAUS KUOLINVUOTEELLA.

Seitsemännellä ikävuodella oleva pikku poika lupasi pitäessään kuolevan
isänsä kylmenevää kättä omassaan tultuaan täysi-ikäiseksi olla äitinsä
ja kahden nuoremman sisaruksensa, jotka kaikki jäivät mitä suurimpaan
puutteeseen ja murheeseen, turvana.

Raskaasti painoi tuo pyhä lupaus pojan sydäntä ja seurasi häntä
nuoruuden ikään, mutta teki hänet myös kaksin verroin halukkaaksi
opiskelemaan, mihin hän jo oli osoittanut harvinaista halua ja
taipumusta.

Harvoin salli uuttera poika itselleen yölepoa tai huvitteli ikäistensä
tapaan. Muutenkin oli hän hintelä ruumiiltaan ja terveydeltään heikko.
Vaalea, kihara tukka kähertyi kalpeiden, kärsivien kasvojen ympärillä
ja riutumus hohti hänen sinisistä silmistään kuin ennustaen, ettei hän
ollut luotu kauan elämään maan päällä.

Usein otti huolestunut poika päänkivistyksensä syyksi saadakseen jakaa
niukan aamiaisensa pikku siskonsa kanssa, joka maurusi enempää, koska
ei ollut saanut tarpeekseen omasta osastaan.

Muutamana päivänä, pojan silloin jo ollessa kolmetoistavuotias
triviaalikoulun rehtorin luokan oppilas, keskeytti hänet, hänen
innokkaasti lukiessaan läksyjään, keskellä hänen ahkeraa työtään
huolestunut äiti, joka köyhyytensä pakottamana ilmoitti varattomuuden
estävän häntä antamasta poikaansa enempää opiskella. Vielä vähemmän
hänellä oli varoja kustantaa häntä niin pitkälle, että hänestä tulisi
pappi, joksi hän taipumustensa mukaan halusi tulla. Äiti kehoitti häntä
valitsemaan jonkun muun toimen.

Tällöin kohosi pojan riutuneille kasvoille kuolemankalpeus ja samassa
hän pyörtyneenä kaatui lattialle.

Kun itkemään puhjennut äiti sai hänet pian virkoamaan, hymyili hän
hänelle pidättäen kyyneleensä ja ilmoitti syyksi yhtäkkiseen
pahoinvointiinsa koulussa olleen vähän häkää sekä lupasi mielellään
ruveta mihin tahansa äitinsä hänelle määräämään ammattiin.

Hän sai sitten paikan Tornion apteekissa, missä hänen isäntänsä
isällisen hellästi kohteli hiljaista ja ahkeraa poikaa.

Mutta liian pian tämäkin isällinen tuki häneltä loppui. Hyvä apteekkari
kuoli äkkiä halvaukseen. Iskettiin kyllä suonta, mutta ilman toivottua
tulosta. Ruumis nostettiin lopuksi tavan mukaan kylmillään olevaan
huoneeseen.

Poika meni suruissaan, kun ei saanut ollenkaan unta, keskellä yötä
aivan yksin itkemään huoliaan hyväntekijänsä ruumisarkun ääreen.
Silloin hän säikähtäen huomasi suonen alkaneen vuotaa ja kuolleen
liikkuneen.

Kohta nouti hän lääkärin, joka koetti kaikkia mahdollisia keinoja
vainajan eloon herättämiseksi, mutta kaikki vaivannäkö oli nyt turhaa.
Tästä tapauksesta tuli alakuloinen poika mieleltään vielä synkemmäksi.

Jo kahdeksantoistavuotiaana hän oli pari vuotta omin päinsä hoitanut
Tornion apteekkia. Useat varakkaat ja hyväätarkoittavat kaupunkilaiset
tarjosivat yleisesti arvossapidetylle nuorukaiselle rahaa lainaksi,
jotta hän lunastaisi apteekin itselleen.

Sydämestään kiitollisena jalosta tarjouksesta kysyi hän asian suhteen
neuvoa holhoojaltaan. Pelkästään nuorukaisen edun takia kehoitti tämä
häntä olemaan ryhtymättä kauppaan, koska holhooja toivoi hänen ensin
jonkun verran saavan elämän kokemusta, ennenkun hän niin nuorena
rupeaisi omaksi isännäkseen.

Senjälkeen oli hän vuoden proviisorina muutamassa apteekissa
Tukholmassa, mutta palasi vähän ennen sodan syttymistä Ouluun, missä
hän myös sai toimen apteekissa.

Mutta nyt yltyi hänen raskasmielisyytensä korkeimmilleen; hän oli jo
täyttänyt 20 vuotta, eikä hän vieläkään nähnyt mitään keinoa voidakseen
panna täytäntöön isälleen kuolinvuoteella antamansa pyhän lupauksen.

Tunteellinen nuorukainen rakasti soittoa, ja viulu oli hänen ainoa
ystävänsä, jolle hän uskoi surunsa ja sielulliset tuskansa ja joka
suloisin, alakuloisin sävelin kuvasi niitä tunteita, mitkä häiritsivät
hänen puhtaan sieluelämänsä rauhaa.

Vähäisen palkkansa jakoi hän köyhän äitinsä kanssa. Hän myi ainoan
hännystakkinsa ostaakseen pienen soittokoneen rakkaalle sisarelleen,
jota hän itse opetti soittamaan, koska hän arveli tämän
soittotaidollaan helpommin voivan hankkia itselleen elatuksen.

Lopulta peläten surun valtaan kokonaan sortuvansa päätti hän mennä
sotapalvelukseen, missä hän sanansa mukaan saattoi toivoa saavansa joko
elämän tai kuoleman, sillä alakuloisen mielen värittämää yksitoikkoista
elämäänsä ei hän kauemmin jaksaisi sietää.

Aluksi haki hän aliupseerintointa Waasan pataljoonassa ja sai sen.
Tässä virassa päällystö piti hänestä, kun hän täsmällisesti ja
taitavasti täytti viran kaikki vaatimukset.  Eversti K., joka oli hänen
päällikkönsä, luotti aina vakavaan ja elämässään säännölliseen
nuorukaiseen osoittaen hänelle erityistä hyväntahtoisuutta.

Mutta muutamana päivänä kutsutti eversti luokseen uuden vääpelin kysyen
tältä tyytymättömänä, miksi tämä ei perinyt palkkaansa. Muut sotilaat
harvoin laiminlöivät sitä ottaa ulos. "Onko teillä niin paljon omia
varoja, ettette tarvitse valtiolta palkkaa sen virassa ollessanne?"

"Ei, herra eversti", vastasi nuorukainen reippaasti.

"Tiedätte", keskeytti päällikkö ystävällisen osanottavaisena, "että
olen tyytyväinen virantoimitukseenne. Myös olette nähnyt minun tahtovan
teille isän tavoin vain hyvää. Siksi toivon saavani tietää vähän
enemmän elämäntavoistanne. Ette aterioi, kuten toverinne, ruokalassa.
Näytätte sairaalta ja laihtuneelta. Ette tahdo ulos perimättä olevaa
neljännesvuoden palkkaanne. Siinä kaikki, mitä minä tiedän teidän
yksityiselämästänne. Minä en sitä ymmärrä."

"Herra eversti suvainnee antaa anteeksi, kun sanon, että säästän nämä
rahat", sanoi vääpeli.

Silloin kuohahti eversti: "Ei, sellaista rahanahneutta ja itaruutta
nuoressa miehessä voin minä yhtä vähän kärsiä ja antaa anteeksi kuin
tuhlaamistakaan. Teidän pitää tässä suhteessa muuttaa ajatustapanne,
herra vääpeli, muuten emme ole enää ystäviä."

Vääpelin silmät kävivät kosteiksi hänen vastatessaan: "Niin
vastenmielistä kuin minusta on vähimmässäkään tehdä vastoin
kunnioittamani päällikön käskyä, niin tässä asiassa en voi sitä
luvata."

Eversti katsoi terävästi murheellista nuorukaista, käveli senjälkeen
hetken edestakaisin lattialla ja lausui voimatta hillitä liikutustansa:
"Poikani, se ei ollut käsky, vaan vain sydämellinen toivomus sinun
parhaaksesi. En päällikkönä, vaan kuin isällisenä ystävänä pyydän
sinulta luottamusta."

"Herra everstin jalomielisyydeltä en voi mitään salata", änkytti
vääpeli huulet vavisten. "Herra eversti, minulla on köyhä äiti ja sisar
–." Hän ei voinut puhua enempää.

"No hyvä", puhkesi eversti puhumaan. "Te säästätte palkkanne heitä
elättääksenne, mutta millä te itse sitten elätte?"

"Aioin nyt juuri mennä ruokalaani, lähimpään metsään, syömään
päivällistäni. Tässä se on, herra eversti." Hän otti esille palasen
juustoa ja kappaleen mustaa leipää sotamiehenlaukustaan.

"Ja tällainenko on teidän jokapäiväinen ravintonne?" keskeytti eversti
sävyisänä.

Synkästi häneen katsahtaen vastasi nuori soturi: "Ei äidillänikään ole
sen parempaa."

Eversti sulki tuon kelpo pojan syleilyynsä sanoen: "Tästä lähtien istut
sinä minun pöydässäni, poikani." He lähtivät päivälliselle.

Pari viikkoa senjälkeen makasi Toivolassa kuolemaisillaan oleva
nuorukainen sairasvuoteellaan. Soturi-toveri seisoi hänen vieressään
tiedustellen, haluaisiko kuoleva puhella rykmentinpapin kanssa.

"En", vastasi hiljaa riutuva sairas, "mutta tahtonet lukea minulle
sisareni viime kirjeen!"

Hän pani kätensä ristiin kuin rukoillen ystävän lukiessa kirjettä.
Hänen kasvoilleen levisi taivaallinen hymy. Nyt oli hän ääneti
lopettanut koko elämänsä katkeran taistelun. Kirkastunut henki oli
poistunut ratkaisemaan elämän arvoitusta.

Ruumis leikattiin. Lääkäri totesi kuoleman syyksi liian äkkinäisen
siirtymisen nälästä voimakkaaseen ravintoon.

Mutta kuolemansa jälkeen täytti hän kuolevalle isälleen antamansa
lupauksen, mikä koko hänen lyhyen elämänsä ajan oli niin raskaasti
hänen tunteellista mieltänsä täyttämättömänä painanut.

Hänen äitinsä peri murhemielin sen palkan, mikä oli maksanut rakkaan
pojan hengen. Parempaan tulevaisuuteen antoivat hänelle nämä sururahat
toiveita.

Rauha ja siunaus kuolleen soturin muistolle – kyllin arvokkaalle
saamaan sijan suomalaisten sankarien rinnalla, jotka kaatuivat kunnian
kentällä isänmaataan puolustaessaan!

5.

KREIVI L---- JA KIVI-TANELI.

Nuorta ruotsalaista upseeria, kreivi L—-ää, odotettiin saapuvaksi
pohjoista tietä Tukholmasta 1808 vuoden sodan urotöihin. Jo matkalla
antoi hän näytteen urhoollisuudestaan. Useita päiviä ennen kreivin
tuloa Ouluun oli Kivi-Taneli ottanut majoittaakseen hänet luokseen.
Myöhään muutamana talvi-iltana tuli nuori kreivi perille ja palvelija
vei hänet aivan yksinkertaiseen huoneeseen vanhan rakennuksen
alakerrassa. Siellä oli kyllä siisti sänky karkeine lakanoineen, puhdas
puupöytä ja pari tuolia, mutta eipä voi kummastella, että nuori kreivi,
joka oli matkasta väsynyt, harmistuneena joutui ihmeisiinsä
huomatessaan saavansa niin huonon asunnon rikkaan kauppiaan talossa.

Kreivi lähetti kohta viestin isännän luokse pyytämään parempaa huonetta
ja parempia sänkyvaatteita.

Vihaisena vastasi isäntä kyytipojalle, joka oli toimittanut vieraan
asian, ettei hänellä ollut parempaa huonetta tarjota, ja että se kyllä
vältti sellaiselle herralle. Kun vastaus tuotiin hänelle täysin
sellaisena kuin se annettiinkin, raivostui tuo nuori, pikaluontoinen
kreivi niin kovasti, että hän sapeli paljastettuna hyökkäsi yli pihan
isännän luo. Tämä, joka iltavirttä veisatessaan käveli salissa
edestakaisin, ei huomannut odottamatonta tulijaa, ennenkun hän näki
paljastetun miekan päänsä päällä ja kuuli kiukkuisia sanoja, jotka
lupasivat häntä kurittaa kunnes hän oli hankkinut aseniekalle
hauskemman asunnon.

Silloin meni Kivi-Taneli aivan tyynenä kädet ristissä rinnalla pari
askelta lähemmäksi häiritsijää ja sanoi: "Reistataan kumpiko tässä
voittaa."[30]

Kreivi, joka ei ymmärtänyt suomea, kiihtyi yhä enemmän ja alkoi aina
kiivaammin riehua kalpansa kanssa, kun kaunis nainen, jonka kasvoilla
kuvastui kauhu, estäen tarttui soturin käsivarteen ja huusi: "Älkää
jumalan tähden koskeko isäntään, onneton!"[31]

Kreivi tyyntyi kohta tämän odottamattoman näyn nähtyään ja kertoi,
kuinka alentavasti hänet oli täällä majoitettu, sekä toi esiin isännän
röyhkeän vastauksen hänen oikeutettuun pyyntöönsä saada parempi huone.

Talon rouva (sillä se oli hän) kysyi vain, eikö kreivi itse pian
saapuisi.

"Kenenkä, tuhat tulimmaista, luulette te sitten minun olevan?" kysyi
jälleen kuohahtava kreivi.

"Ulkonäöstänne ja käytöksestänne päättäen luulen teidän olevan kreivin
palvelijan tai hänen lähettinsä", vastasi arvokkaasti emäntä.

Kreivi nolostui ja pisti miekkansa tuppeen. "Tässä mahtaa sitten olla
erehdys", sanoi hän. "Kenelle oli tarkoituksena antaa se kamari, joka
minulle osoitettiin?"

"Kreivi L—-in palvelijalle", kuului vastaus.

"No, mikä huone on sitten varattu hänen herralleen?" jatkoi kreivi.

"Tämä", sanoi kohteliaasti emäntä, avaten oven hienosti kalustettuun
huoneeseen. Siellä oli untuvavuode silkkipeitteineen ja kalleine
hollanninpalttinalakanoineen valmistettuna matkasta väsyneelle
kreiville, joka tuhat kertaa pyysi anteeksi isäntäväeltään erehdystään
ja kiivauttaan sekä sitten laittautui levolle uneksimaan laakereista,
joita hän sodassa aikoi hankkia itselleen..

6.

RUOTSALAISTEN VIIMEISET TANSSIAISET.

Vielä kerran halusivat nuoret ruotsalaiset upseerit hälventää tanssien
surunsa, ennenkun he korkealta taholta annetun käskyn perusteella
jättäisivät rakkaan maan, jota he olivat tulleet puolustamaan, samoin
kuin kaikki ne suomalaiset kaunottaret, mitkä niin usein olivat panneet
heidän herkät sydämensä sykkimään.

Nuoret suomalaiset sankarit kokivat miehekkäästi voittaa ja salata
harminsa, mikä painoi ja kalvoi heidän mieltään, kun heidät
pakotettiin, samalla kuin he lähtivät isänmaastaan, hylkäämään kaiken,
mikä oli heille rakkainta maailmassa. Kuitenkin hekin tahtoivat muka
iloisina viimeistä kertaa kalliissa kotimaassa ottaa osaa nuorten
huveihin.

Jäähyväistanssiaiset piti pidettämän Oulussa ja kapteeni K. otti
hankkiakseen huoneiston niitä varten. Kaupungin paras huoneusto kuului
yksityiselle perheelle, joka jonkun kerran, kun katsoi sopivaksi,
kohteliaisuudesta oli luovuttanut sen yleistä huvitilaisuutta varten;
mutta nyt sillä ei ollut siihen halua eikä tilaisuutta.

Kopea kapteeni aikoi uhallakin saada huoneuston. Hänen mielestään oli
porvariperheelle kunniaksi tämä sen huoneustoon kohdistettu pyyntö.

Mutta isäntä kävi tästä vain taipumattomammaksi siihen suostumaan.
Syntyi kiivas sananvaihto ja lopulta käsirysy. Kapteeni paljasti
vihastuneena miekkansa. Tappelun melu oli saanut talon rouvan
levottomaksi, niin että hän syöksyi juuri parhaaseen aikaan huoneeseen
estääkseen veren vuodatuksen.

Tappelusta oli se seuraus, että tanssiaiset sillä kertaa lykkääntyivät
ja urhoollisen kapteenin täytyi ennen monia tovereitaan jättää
kotimaansa ilman lopputanssiaisia.

Mutta kohta senjälkeen panivat kuitenkin toiset sävyisämmät upseerit
toimeen tanssiaiset, ja nyt ei kielletty kiistanalaista huoneustoa.
Mutta ne olivat surulliset tanssit, vaikka niissä kyllä eloa oli.
Tanssittiin huimasti, mutta muuten iloisimmatkin nuoret nyt tanssivat
silmät kyynelissä. Riemun pidosta oli nyt tullut loppu, uskoivat
kaikki, tiedettiin, mitä oli ollut, mutta ei, oliko enää mitään iloa
odotettavissa.

Raskain mielin lähtivät hienot ruotsalaisetkin upseerit
jäähyväistanssiaisista ja heittivät kaunottarensa uhkaavan kohtalon
käsiin. He kuvailivat heille niin monta peloittavaa seikkaa, että
naiset arvan surullisina näkivät ritarillisten puolustajiensa lähtevän
ja heittävän koko Suomen voitokkaan vihollisen turvallisempaan suojaan.

Kun nuoret, lohduttomat naiset pääsivät kotiinsa tanssiaisista,
huusivat he itkien kuin lapset: "Ei koskaan, ei koskaan meillä enää ole
niin hauskaa kuin ennen."

"Minä lupaan pyhästi", puhui nyyhkyttäen yksi noista isänmaallisista
enkeleistä, "etten enää milloinkaan tanssi."

Sanat hukkuivat kyyneleihin.

"Ja minä", sanoi muuan toinen rohkeampi, "minä lupaan istua vankina
huoneessani niin kauan kuin räähkät ryssät ovat täällä."

"Entä minä", puhkesi puhumaan hänen sisarensa, jonka sydämellä aina oli
pukuasiat, "minä lupaan, etten koskaan käytä muuta pukua kuin rumaa
karttuunihametta, jota en voi kärsiä, ja sinistä ruumiinmukaista
liiviäni, niin kauan kuin yksikin ryssä on maassa." Samalla uudistivat
kaikki kolme sulotarta lupauksensa, etteivät he enää milloinkaan
tanssisi.

Nuo viattomat olennot eivät silloin tienneet, että heidän "emme
milloinkaan" samoin kuin heidän pelkonsa ja lupauksensa eivät kestäisi
pitemmälle kuin tuskin kuusi viikkoa; sillä tämän heidän "ei koskaan"
aikansa kuluttua nähtiin heidät perin ihastuneina kauneimman rykmentin
musiikin sävelien siivillä liitelevän poloneesissa, angleesissa,
valssissa, masurkassa, potpurrissa ja katrillissa mitä urhoollisimpien
ja kohteliaimpien venäläisten kenraalien ja upseerien kanssa
loistavissa tanssiaisissa, joita nämä panivat toimeen surevien
kaunotarten lohdutukseksi.

7.

JÄÄHYVÄISET.

Viimeisenä rykmenttinä Oulussa olivat Savon jääkärit, jotka sopimuksen
mukaan peräytyessään kulkivat kaupungin kautta.

Kamalaa ja liikuttavaa oli nähdä näitä viimeistä kertaa poiskulkevia
Suomen urhoja, jotka uupumatta koko sotaretken aikana olivat
puolustaneet synnyinmaataan. Nyt he väsymyksestä ja murheesta horjuen
perin laihtuneina, kuolemankalpeina, entisensä varjoina tuiki
kuluneissa varustuksissa melkein paljain jaloin lumirännässä katse
maahan luotuna ja kiväärit epäjärjestyksessä olalla marssivat väärin
soivien rumpujen kumeasti pauhatessa. Vitkaan ja synkännäköisinä
kävelivät he hitaasti kuin ruumissaatossa ulos Kajaanin tullista
hautausmaalle päin.

Kaupungin asukkaat kylpivät kyynelissä nähdessään tämän murheellisen
näyn tässä surullisessa jäähyväistilaisuudessa, jolloin viimeinen
rengas kuusisataa vuotta kestäneestä siteestä Suomen ja sen äidin
Ruotsin välillä katkaistiin.

Kamalan äänettömyyden ja matalasointisten rumpujen pärinän katkaisivat
vain silloin tällöin Suomen sparttalaisten teeskentelemättömät
surumieliset valitushuudot: "Hyvästi nyt Suomen niemi!"[32] ja samalla
moni heistä nopeasti pyyhkäisi haavoittuneella kädellään kyyneleen
silmästään.

Nämä urhot joutuivat välirauhan aikana rasittavaan palvelukseen ja moni
heistä kulki kohti varmaa kuolemaa, koska heidän sodan vaivoista
uupuneet ruumiinvoimansa eivät jaksaneet enempää kaikista
inhimillisistä ponnistuksista huolimatta.

Useimmat tästä mitä uhrautuvimpien isänmaanpuolustajien kalliista
jäännösjoukosta kaatuivat paleltuneina kuin kärpäset tienvieriin
kylmässä joulukuun yössä säälivän kuolon saaliina, minkä vihollisen
luoti oli säästänyt.

Urhot lepäsivät jäätyneellä maakamaralla pohjatuulen raakojen vihurien
pyryttämän lumen peitossa, mistä heidän ruumiinsa löydettiin ja
vieraina omassa isänmaassaan haudattiin vihittyyn maahan. Vain keväiset
luonnon kukat tunsivat ja seppelöivät sankarien huomaamattomat haudat.
Mutta heidän pyhää muistoaan siunaa sentään moni kyynelsilmin ja se on
sekä ystävien että vihollisten kunnioittama.

8.

VENÄJÄN ARMEIJAN TULO OULUUN.

Antinpäivänä, marraskuun 30 p:nä 1808, sitten kun jotkut kasakat olivat
ratsastelleet ristiin rastiin kaupungin katuja, marssi aamupäivällä
kaupunkiin Limingan tullin tietä ja pitkin Torikatua sen päähän asti
ensimmäinen venäläinen rykmentti pysähtyen torille raatihuoneen
edustalla. Sinne sijoitettiin päävahti ja tori saarrettiin
ylt'ympäriinsä vihreillä ammusvaunuilla ja tykeillä, joiden ääressä
palavat sytyttimet savusivat useita vuorokausia.

Koko kaupungissa vallitsi Venäjän armeijan tullessa ällistynyt
äänettömyys. Tyhjillä kaduilla ei ollut muita eläviä olentoja kuin
kasakat, jotka pitkine keihäineen niillä ratsastelivat. Ikkunoissa
näkyi silloin tällöin jotkut kauhun kalvistamat kasvot ja kaulat
kurottautuivat kurkistelemaan kasakkain jälkeen.

Vain yksi nuori nainen näkyi vakoilemassa Kajaanin tullin katua torille
päin, ja huomattuaan sen aivan tyhjäksi, kuin puhtaaksi lakaistuksi
hohtavan talvipakkasen valkoisimmassa lumessa, lähti hän rohkeasti
katua eteenpäin uteliaisuutensa viemänä.

Hän tahtoi nähdä, näyttivätkö nuo ryssät todellakin niin peloittavilta
kuin oli sanottu. Kaupunkiin he olivat saapuneet aivan melutta ihanan
soiton kaikuessa, mitä nuoren tytön mielestä oli mahdotonta uskoa
vihamielisyydeksi. Mutta yht'äkkiä hän kalpeni, kun odottamatta
kasakkavartio kääntyi muutamasta kadunkulmasta häntä kohti. Hän jatkoi
kuitenkin tyynesti kulkuaan ilmaisematta pelkoaan.

Nuo kauheat, mutta uljaiden hevosten selässä komeilta näyttävät kasakat
katsoivat hymyillen ja kuin ihmetellen toisiinsa, mutta sanoivat
kohteliaasti ohikulkiessaan nuorelle tytölle: "drasti".[33]

Neitonen kiiruhti muutamaan taloon torin partaalla, mistä hän saattoi
katsella rykmentin tuloa, ja kuuli myös oikein sävyisäin upseerien
puhuvan suomea. Nämä olivat kotoisin Vanhasta Suomesta tai
Liivinmaalta.

Sitten lähti hän lohduttamaan eräitä pahimmin säikähtyneitä nuoria
ystäviään ilahduttavalla sanomalla, että hän mitä peloittavimpien
tykkien ja hirvittävien sotilaiden keskellä oli nähnyt oikein kauniita
ja sieviä venäläisiä upseereja, jotka varmaankin olivat kohteliaita
tanssittajia.

Tällöin koko perhe ympäröi tuon niin hyviä tietoja tuovan tuttavan.
Mutta nuoret neidit halusivat kuitenkin lyödä vetoa makeispussin, että
ryssäläinen upseeri kaikessa tapauksessa ei osannut niin hyvin tanssia
valssia kuin ruotsalainen.

Mutta kuinka asiasta päästäisiin selville, kun oli tehty lupaus olla
aina tanssimatta, varsinkin ruokottoman ryssäläisen upseerin kanssa,
senjälkeen kun oli ollut onni tanssia kapteenien Gegerskiöldin, Tauben,
Stjernschantzin, Aminoffin ja useiden muiden ruotsalaisten upseerien
kanssa, jotka olivat yhtä kuuluisat tanssitaidostaan kuin
urhoollisuudestaan taistelussa?

Etenkin oli vanhempi nuorista sulottarista innokkain uudistamaan
lupauksensa olla aina tanssimatta. Hän eli suloisimpien muistojen
kuumeessa, mitkä vielä niin vilkkaan kuustoistavuotiaan immen
mielikuvituksessa häilyivät viattomuuden ruusuhohteessa.

9.

TEEKESTIT.

Kreivit Shuvalov, Kamenski ja monta muutta kenraalia, jotka olivat
etevän Venäjän armeijan päälliköitä, majoitettiin Oulussa parhaimpiin
taloihin. Kenraali Aleksejev oli erittäin miellyttävä seuramies ja
hyvin huomaavainen kaunista sukupuolta kohtaan. Kohta majapaikkaansa
tultuaan sai hän kuulla kahden kaupungin kauneimman nuoren neidin
vanhempainsa kanssa asuvan samassa kerroksessa, missä hänkin.

Sodan aikana oli hänelle tullut tavaksi nopeasti tehdä ja panna toimeen
päätöksensä, ja tämä tottumus sai kenraalin kohta lähettämään yhden
adjutanttinsa nuorten neitien vanhempien luo kohteliaasti kysymään,
saisiko hän tulla juomaan teetä perheeseen.

Talon isäntä ei ollut kotona, ja rouva tuli aivan hämilleen tästä
odottamattomasta kohteliaisuudesta.

Hän oli muuten kyllä itse vieraanvaraisuus, mutta nyt hän vastasi
hiukan mietittyään päättävästi, vaikkakin pelonarasti, ettei perhe
voinut ottaa vastaan niin suurta armoa kuin kenraali halusi heille
osoittaa, koska heidän vähävaraisuutensa oli sille voittamattomana
esteenä, sillä heillä ei ollut teekalustoa eikä muutakaan kenraalille
tarjottavaksi kelpaavaa.

Kohteliaasti kumartuen poistui adjutantti ja palasi kenraalin luo
tuomaan kieltävän vastauksen. Mutta hän palasi pian pyytämään koko
perheeltä, eikö kenraali saisi juoda teetään sen mieluisassa seurassa.
Hän ei tahtonut vaivata naisia tulemaan luoksensa, mutta pyysi
suosionosoituksena saada lähettää teen heille ja siten kuitenkin saada
nauttia heidän seurastaan.

Nyt ei käynyt enää kielteleminen. Emäntä hämillään vuoroin punastui,
vuoroin kalpeni, mutta ei voinut kieltäytyäkään.

Kun adjutantti oli mennyt saatuaan myöntävän vastauksen, lähti rouva
tyttäriensä luo, mutta oli niin kalpea ja oudonnäköinen, että nämä
levottomina luulivat rakkaan äitinsä olevan kuolemansairaan. "Mikä,
jumala paratkoon, äitiä vaivaa?" huudahtivat he moneen kertaan.

Tuo kelpo rouva ei voinut pitkään aikaan mitään vastata, niin
järkytetty hän oli. Istuuduttuaan ja tuolilla levottomana edestakaisin
huojuen hän vihdoin sai heikolla äänellä sanotuksi: "Vaivaa? Vielä ei
minua mikään vaivaa, mutta ehkä tunnin päästä kaikki! kaikki!" – ja
hän ratkesi rajusti itkemään.

Osaaottavasti hyväillen kietoivat molemmat tyttäret käsivartensa äidin
kaulaan saadakseen tietää syyn hänen suureen mielenliikutukseensa.
Mutta kun hän kertoi heille tuosta peloittavasta vierailusta,
puhkesivat molemmat nuoret neidot nauramaan ja sanoivat; "Jopa nyt äiti
on naurettava, kun pelkää tuollaista rauhallista vieraskäyntiä!"

Nuorempi pakisi: "Olen ikkunasta nähnyt vain vilahdukselta kenraalin,
mutta niin paljon huomasin, että hän on miellyttävän näköinen eikä
ensinkään peloittava."

"Sitä pahempi", vastasi huolestunut äiti, joka kuitenkin vähitellen
tyyntyi viattomain tyttöjensä lapsekkaasta ilosta ja rohkeasta
puheesta.

"Te ette saa tulla näkyviin, lapseni", esitteli rouva, joka sittenkään
ei odottanut mitään hyvää vierailusta. "Teidän pitää olla täällä
suljettujen ovien ja salpojen takana."

"Mutta, rakas äiti", keskeytti hänet nuorempi tyttäristä, "saammehan
sentään vähän kurkistaa avaimen reiästä nähdäksemme kenraalin korean
teekaluston."

"Ja myöskin itse kenraalin, paras äiti", lisäsi vanhempi.

"No niin, siten saatte kyllä tyydyttää uteliaisuuttanne, jos vain
voitte hänen huomaamattaan sen tehdä. – Lapset ovat lapsia", huokasi
rouva. "Minun yksin pitää uhrautua puolestanne, kun isä ei ole kotona."
Hän huokasi vielä syvemmin.

Samassa kuului joku tulevan sisään salin ovesta. Äkkiä lukitsi rouva
tyttäriensä huoneen oven, otti avaimen, heitti suuren saalin pyöreälle,
miellyttävälle vartalolleen ja kulki huojuen vierashuoneen läpi saliin.
Täällä kohtasi hän taas adjutantin johtamassa kenraalin palvelijoita,
jotka kantoivat höyryävää, hopeista teekeittiötä ja aitoporsliinista
teekalustoa. Kaikki asetettiin pöydälle, mikä oli keskellä lattiaa
rouvan vierashuoneessa.

Aina kohtelias ja hyvä emäntä kursaili ja niiasi hämmennyksissään
vuoron perään korealle teekeittiölle, kalustolle ja adjutantille, joka
monien kiittelemisien ja kumarrusten jälkeen riensi noutamaan
kenraalia.

Mutta lyhyen odotusajan kuluessa alkoi rouva vavista kuin haavan lehti.
Hiljaa kuiskasi hän avaimen reiästä tyttärilleen: "Jos kuulette minun
huutavan, niin kiiruhtakaa ulos; sillä ryssä on aina sentään ryssä,
olipa sitten kenraali tai sotamies."

"Kallis äiti, älä ole peloissasi!" kuului samaa tietä tyttärien
kuiskaava neuvo. Kun lattiaa viistävien sapelien kalina kaikui salissa
ja komea kenraali Aleksejev itse neljän adjutanttinsa kera astui
sisään, tunsi emäntämme pelon synnyttämää väsymystä eikä jaksanut
nousta paikaltaan.

Adjutantti, joka jo ennenkin oli toimittanut kenraalin asioita talossa
ja taisi ruotsia, lausui kenraalin puolesta tuhansia kohteliaisuuksia
mykälle emännälle, joka istui liikkumattomana tuijottaen ja hypistellen
kamarinavainta.

Sen enempää siekailematta istuutuivat herrat teepöydän ääreen.

Kenraalin viitattua upseereilleen nostivat nämä rouvan tuolineen myös
siihen.

Kenraali itse otti vaivakseen tarjoilla, kun talon emäntä selvästi
näytti tahtovan pidättäytyä erillään.

Herrat olivat reippaalla tuulella ja nauroivat sukkeluuksille ja
kaskuille, joita he ranskankielellä juttelivat. Ruotsia puhuva
adjutantti tulkitsi ne kaikki rouvalle, mistä tämä, joka muuten aina
oli iloinen ja hauska, pian alkoi elostua, hymyillä ja antaa selviä
vastauksia kenraalin kysymyksiin.

Tämä kysyi muun muassa, miksi talon neidit eivät näyttäytyneet.

Rouva ilmoitti niiden olevan matkalla.

"Onko totta, kuten huhu kertoo", käski kenraali sitten kysyä, "että
Oulussa on paljon nuoria kaunottaria?"

"Onhan täällä monta nuorta tyttöä, jotka ovat hyvännäköisiä", vastasi
rouva ja asettui rohkeaan asentoon, "mutta ei niistä ketään minun
mielestäni saata sanoa kauniiksi."

"Väitetään kuitenkin, että neidit tyttärenne, hyvä rouva, ovat
kauneimmat", puhui kenraali merkitsevästi hymyillen.

Tällöin kalpeni rouva. Eikä hän jaksanut hillitä itseään,
kiivasluontoinen kun oli. "Ei se ole totta!" huudahti hän. "He ovat
rumia kuin itse paholainen."

Yhteinen naurunräjähdys, mikä seurasi hänen sanojensa tulkitsemista,
sai hänen kuitenkin malttamaan mielensä. Rouva oli loukkaantunut, mutta
vaikeni.

Kenraali oli teen valmistuttua kaatanut sitä suuriin kuppeihin. Sitä
juotiin vain sokerilla hämmennettynä, kuten venäläiset sodassa tekevät.
Ei ollut pöydässä kermaa eikä leivoksia.

Kohteliaasti antoi kenraali emännälle ensimmäisen kupin. Tämä silmäili
hämmästyneenä sen mustaa sisällystä. Se oli väkevää kukkateetä,
laadultaan hienointa ja kalleinta, eikä sellaista Oulussa silloin vielä
oltu nähty. Emäntä ei ottanut, vaan pyysi kohteliaasti anteeksi, sanoen
syyksi, ettei hän koskaan juonut teetä.

Mutta urhoollinen kenraali ei ollut valmis niin vähällä helpottamaan.
Rouva ei voinut vastustaa kohteliaisuutta, jolla häntä tyrkytettiin
ottamaan kuppinsa. Vaikka juoma olikin hänelle outoa, piti hän sitä
kylläkin maukkaana, mutta vain kohteliaisuudesta joi hän loppuun tuon
suuren kupin, minkä kenraali kohta uudelleen täytti välittämättä eukon
lujasta kiellosta.

Herrat, jotka olivat tottuneet juomaan paljon teetä, tyhjensivät pian
toisen kuppinsa. Tuhansin rukouksin ja kohteliaisuuksin onnistuttiin
lopulta saamaan ykskantainen rouva vähitellen myös juomaan loppuun
omansa. Siinä sivussa pilailivat herrat hänen kanssaan udellen, eivätkö
he koskaan saisi nähdä talon tyttäriä arvostellakseen, olivatko nämä
heidänkin mielestään niin rumia kuin äidin itsensä.

Mutta rouva vakuutti heille aivan lyhyesti, että sitä ei ollenkaan
maksanut vaivaa ajatella.

Tämä näytti kuitenkin vain kiihottavan herrain uteliaisuutta. He
halusivat tietää, missä nuoret neidit olivat piilossa, sanoivat he.

"Se ei ensinkään liikuta teitä", tiuskasi äiti heille ja otti samassa
äkkiä kamarinavaimen, minkä hän oli unohtanut teepöydälle viereensä.

"Ehkä he eivät ole täältä aivan kaukana?" haastoi kenraali ja katsoi
merkitsevästi avaimeen.

"Armollinen kenraali, he ovat kaukana, niin, hyvin kaukana täältä",
vakuutti kelpo rouva. Kun hän oli tottumaton valehtelemaan ja
teeskentelemään, punastui hän samalla kuin keksitty vakoilija ja
tuskanhiki helmeili hänen otsallaan.

"No, me toivomme aikaa myöten saavamme onnen nähdä nuo piilotetut
aarteet", pakinoi kenraali ja nauroi. "Mutta ensin pitää rouvan olla
meille seurana ja juoda vain yksi ainoa pieni kuppi teetä vielä."
Varmana voitostaan kaatoi hän rouvan kupin täyteen huolimatta tämän
kaikista vastaväitöksistä.

Mutta nyt oli rouvan kärsivällisyys lopussa. Kuumuus kohosi hänen
kasvoihinsa juomansa väkevän teen vaikutuksesta, hän tuli levottomaksi,
että hänen rakkaat tyttärensä keksittäisiin ja joku ryssä heitä
rakastelisi, ja hän pelkäsi, että hänet pakotettaisiin juomaan tuo
kuppi, jota vielä tahdottiin hänelle tyrkyttää. Kaikki tämä yhdessä
vaikutti häneen äkkiä, niin että hän alkoi voida pahoin. Hän luuli
näistä merkeistä päättäen saaneensa myrkkyä ja rupesi huutamaan apua:
"He tappavat minut siivottomalla, mustalla sotkullaan!"

Kenraali ja hänen adjutanttinsa eivät olleet koskaan niin nopeasti
paenneet kuin he nyt poistuivat huoneisiinsa. Niin kiireesti heittivät
he sairaan, etteivät huomanneet hänen tyttäriään, jotka aivan
säikähdyksissään syöksyivät sisälle äidin huudon kuultuaan.

Tunnin päästä istui eukko aivan terveenä omiensa parissa. Iloisena ja
tyytyväisenä kertoi hän heille ihastuneena kuin nuori tyttö kenraalin
kohteliaisuudesta ja hopeisesta teekeittiöstä, hänen kilteistä
adjutanteistaan ja aitoporsliinisista teekupeistaan.

Vielä yöllä kuulivat tytöt äitinsä uneksivan kilisevistä kannuksista,
sapeleista ja mustasta teestä.

10.

VALMISTUKSET VENÄLÄISTEN ENSIMMÄISIIN TANSSIAISIIN.

Kenraali kreivi Kamenski pani yhdessä useiden Venäjän armeijan
johtavien kenraalien kanssa kohta armeijan tultua Ouluun toimeen
kiireessä tanssiaiset, joihin kutsuttiin kaikki kaupungin
huomattavimmat naiset, mutta ei yhtään herraa.

Tämä kenraalin kummastuttava kohteliaisuus vain naisia kohtaan herätti
yleistä suuttumusta ja pelkoa. Täällä eivät olleet aviopuolisot
tottuneet olemaan erillään sellaisissa kutsuissa, eivätkä liioin isät,
veljet ja sulhaset. Nämä olisivat varmasti hyljänneet kutsut, elleivät
savuavat sytyttimet tykkien vieressä torilla mahtavasti olisi vaatineet
naisia menemään tanssiaisiin, ja sentähden muuttui heidän herrainsa
puolelta aiottu kielto itkeville naisille käskyksi valmistautua
tanssiaisiin määräaikana kello seitsemän.

"Sittenpä menen sinne mustassa puvussa", kinasteli Marja, joka oli
vanhempi niistä nuorista neitosista, mitkä eivät enää milloinkaan
olleet aikoneet tanssia.

"Ja minä", puhui hänen sisarensa, iloinen Edla, nyt nyreissänsä,
"pukeudun pieneksikäyneeseen, pilkulliseen harsopukuuni. Sillä se kyllä
välttää."

"Älkää nyt", haastoi äiti varovaisena, "olettehan kuulleet, lapseni,
ettei Venäjän keisari pidä mustasta eikä harmaasta, kuten Ruotsin
kuningas teki. Siksi ei kai musta väri myöskään ole näiden upseerien
mieleen. Ja meidän tulee pukeutua siten, että nämä herrat saavat hyvän
käsityksen meistä, että he näkevät meillä olevan ainakin makua pukeutua
ja että me emme ole mitään rahvaanlutuksia, jotka eivät ole olleet
koskaan mukana suurissa pidoissa. Muistatteko tanssiaisia, jotka majuri
Martinau ja kapteeni von Born panivat toimeen? Pukeutukaa kuten
niihin!" kehoitti rouva painavasti. "Minun vanhempana rouvasihmisenä",
jatkoi ymmärtäväinen äiti, "sopii kyllä pukeutua mustaan silkkipukuun,
mutta teidän molempien pitää pukeutua kuten silloinkin uusiin
musliinipukuihin, joiden kirjavat reunukset ompelitte ketjuompelulla
ruotsalaisten tanssiaisiin."

"Ei, hyvä äiti!" sanoivat molemmat tytöt yht'äkkiä purskahtaen itkuun
ja nyyhkien tuon heränneen muiston murtamina, "mitenkä voisimme me
ottaa askeltakaan noissa puvuissamme?"

"Voi minun päiviäni", huudahti äiti aivan kummastuneena, "kuinka pitkiä
hyppyjä aiotte sitten tehdä? Hameet ovat helmasta kolme kyynärää leveät
ja puolet siitä vyötäisiltä."

"Ei, äiti kulta", rukoilivat tytöt itkien, "äiti ei ymmärrä
tarkoitustamme."

"Kyllä, minä ymmärrän aivan hyvin", sanoi tämä, "sillä minä ymmärrän
oikein hyvin tykkien tarkoituksen torilla. Se käskee teidän
kursailematta pukeutumaan parhaisiin pukuihinne – ja siitä ei enää
sanaakaan!"

Niin tuikea oli nyt tuo muuten hellä äiti, joka kiiruhti ulos huoneesta
ennenkuin tytöt näkisivät hänen itkevän. Mutta ovella hän vielä kääntyi
sanomaan: "Vai pidättekö parempana antaa ampua meidät kuin että
pukeudumme niinkuin tuleekin? Ei, päärmepuvut on teidän pantava
yllenne."

Luettuaan näin lujan tuomion riensi rouva melkein ääneensä itkien
portaita alas.

"Niinpä siis", puhui päättävästi Marja, "päärmehame on pantava ylle,
koska hyvä äitimme niin tahtoo. Mutta yhtään iloista katsetta ei pidä
yhdenkään ryssän, olipa se sitten korkea tai alhainen arvoltaan, saada
minulta pahalla eikä hyvällä. Ja tanssimisesta juhlassa ei tule minuun
nähden mitään – jalkani on kipeä – minä onnun jo sisälle mennessäni,
niin ettei kenelläkään ole halua pyytääkään minua tanssiin."

"Mutta", sanoi Edla, "ajattelehan, jos nämä upseerit ovatkin kaikki
niin kohteliaita kuin Liisu kertoi! Entä jos meitä pakotettaisiin
tanssimaan vastoin tahtoamme? Muista Marja, tykkejä! Onko parempi
tanssia niiden tahdissa? Muistatko, mitä äiti meille sanoi?"

"Minua ei pakota kukaan vastoin tahtoani", vastasi päättäväinen Marja.

"Minä en lupaa nyt mitään", haastoi hymyillen iloinen Edla. "Me
tyttöparat emme kuitenkaan koskaan saa pitää lupauksiamme, ja kun
kerran on pakosta pitänyt mennä tanssiaisiin, niin mielestäni voi
siellä tanssiakin, jos soitto vain on hyvä ja herrat kohteliaita."

Suuttuneena sanoi Marja: "Sinä olet aina kovin lapsellinen. Miten
sellaista odotat noilta karhuilta?"

"Saadaanhan sitten nähdä", haastoi Edla. "En ole pitkään aikaan
tanssinut." Hän alkoi hyräillä ruotsalaista valssia ja kiiti
valssiaskelin yksinään ympäri huonetta, mistä sisar oli lähtenyt.

Asessori S. tuli samalla sisälle mukanaan nuori venäläinen upseeri.
Hurjasti valssia tanssiva tyttö kalpeni heidät nähdessään ja juoksi
pelästyneenä vierashuoneen ovelle.

Mutta isä pysähdytti hänet katseellaan ja esitteli hänelle vapaaherra,
luutnantti D:n ja sanoi: "Jätän herra luutnantin pariksi minuutiksi
tyttäreni seuraan."

"Ei, jumalan tähden, isä!" kirkui tyttö vavisten ja tarttui
suonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen. "Älkää jumalan tähden
heittäkö minua minuutiksikaan yksin ryssän kanssa!"

Hämilleen tullut upseeri sanoi punastuen selvällä ruotsinkielellä:
"Anteeksi! Jos olen vaivaksi, niin poistun kohta."

Nuoren neidin hämmästystä ja isän nolostumista tällöin ei voi kertoa.
Mutta herttainen ja miellyttävä impi tuli epäkohteliaisuuttaan katuen
pian kovin vaaralliseksi nuoren paroonin sydämelle.

Vierailu loppui. Erotessa sovittiin, että nuoret tanssisivat yhdessä
kaikki ensimmäiset tanssit juhlassa ja parooni lupasi myös olla siellä
ensimmäisenä ottamassa vastaan naiset.

"Kiltti ja hyvä äiti!" huudahti Edla sisääntulevalle äidilleen ja
kiertäytyi kuin hento viiniköynnös puun ympäri rakkaan äitinsä
täyteläiseen ja kauniiseen kaulaan. "Paras äiti! Kumman puvun äiti
pitää sievimpänä ja minua parhaiten pukevana, senkö päärmätyn vai
sitsikarttuunisen?"

"Olethan kuullut jo arvosteluni", vastasi nyt taas hyvällä mielellä
oleva rouva hiljaa irroittautuessaan rakkaasta ja hennosta kahleestaan
ja suudellen viattoman tyttärensä otsaa.

"Äiti", puhui tyttö lapsekkaana hyväillen, "luulenpa sentään olevan
hauskaakin nähdä, kuinka ryssät pitävät tanssiaisiaan! Tietääkö äiti,
että nuori luutnantti, joka oli meillä saattaakseen isän kenraali
Kamenskin luo, oli eräs parooni D. Viipurista, oikein herttainen poika,
jolla on suuret, kirkkaat, siniset silmät, ja ikää tuskin 19 vuotta.
Vaalea tukka on niin kiharainen ja sievästi kammattu ja hän on niin
hoikka vartaloltaan, että kyllä saisi kaksi sellaista venäläistä
upseeria yhdestä ruotsalaisesta." Viimeisen sanan mukana pujahti
viisitoistavuotiaan tytön ruusuhuulilta karkuun myös huokaus viime
kerran rajan yli Ruotsin puolelle.

"Olet aina niin houkka", torui äiti ja nauroi. "Mutta kyllä tulee
toinen ääni kelloon, kun parrakas kasakkapari alkaa riidellä sinusta
saadakseen tanssia kanssasi tanssiaisissa."

"Äiti kulta, en nyt enää usko, että sellaiset saavat tulla
tanssiaisiin. Parooni D. sanoi vain ylimmän upseeriston olevan
kutsuttu, kun tanssihuoneisto on pieni kaikille. Eikä siellä suinkaan
tulla tarjoilemaan paloviinaa kupeissa teen asemasta, kuten
ruotsalaiset upseerit meille juttusivat."

"Ja kaikkea tätäkö olet jo udellut oudolta vapaaherralta?" kysyi äiti
moittivalla äänellä.

"Kyllä, äiti, sillä hänhän on Vanhasta Suomesta ja niin
teeskentelemätön ja kohtelias, etten ollenkaan häntä pelännyt, kun
kuulin hänen puhuvan ruotsia. Saa nähdä, äiti, mutta minä ennustan
meillä olevan hauskaa tanssiaisissa. Olen unohtanut sanoa äidille, että
vapaaherra on jo pyytänyt minua kaikkiin ensimmäisiin tansseihin, ja
hän lupasi myös opettaa minulle ne vuorot, joita en osaa, sellaisissa
oudoissa tansseissa kuin poloneesissa, masurkassa, potpurrissa ja herra
niiden kaikkien tanssien nimet tienneekään! Emmekö lähde pian
pukeutumaan tanssiaisia varten, äiti?"

"Ennustat ja lörpöttelet aina joutavia", puhui äiti nyt aivan
huolestuneena, "mutta meillä ei enää ole aikaa hukata. Meidän pitää
hyvin nopeasti pukeutua, sillä kaikkien kutsuttujen naistenhan pitää
kello seitsemän lyönnillä olla koossa laamannittarella. Sieltä menemme
kaikki yhdessä tanssiaisiin, ja meikäläiset herrasmiehet ovat luvanneet
kävellä koko ajan ulkopuolella vahtimassa, niin ettemme joudu pois
heidän näkyvistään. Minua sentään hirvittää ajatellessani tätä. Ja
sinä, hupakko, näytät niin iloiselta! Mene nyt joutuin pukeutumaan ja
sano Marjallekin!"

Kun tytär oli mennyt, puhui äiti huoaten: "Lapset ovat lapsia!"

Ja niin lähti hän itsekin pukeutumaan.

11.

TANSSIAISET.

Kello seitsemän lyönnillä pimeänä talvi-iltana olivat kaikki kaupungin
hienoston naiset kalpeina ja vapisevina kokoontuneet laamanni Antellin
eteiseen tai tanssihuoneuston edustalle. Sinne saattoivat heitä heidän
lähimmät miessukulaisensa, jotka koettivat vakavina lohdutellen
rohkaista pelästyneitä naisia, vaikka he itsekin olivat arkoja, kun
heidän oli pakko (siltähän näytti) vihollisten käsiin jättää rakkaimmat
ja kalleimmat sydämensä aarteet, voimatta olla heidän suojelijoinaan.
Monen miehen silmään kohosi tällöin kyynel, mutta rohkeammat
silmäilivät uhkamielisinä ylös kirkkaasti valaistuun saliin. Monen
sulhasen nuorekkaan uhkaavaa, tulista katsetta vahvisti vielä
puristettu nyrkki taskussa. Syvä, isällinen huokaus seurasi hiljaista
siunausta ja ääneen lausuttua varoitusta, kun vapisevien tytärten
kyyneleet erohetkenä kostuttivat isän kättä. Kun he senjälkeen nousivat
portaita ylös tanssihuoneustoon, valtasi heidät suunnilleen samanlainen
tunne kuin viattomasti tuomitulla mahtanee olla noustessaan
mestauslavalle.

Mutta ihanampi soitto ei ollut koskaan kaikunut peloteltujen naisten
korviin kuin nyt heitä täällä vastaan kaikuva. Lamppujen valo, monet
kultaa ja hopeata loistavat univormut, ritaritähtien säteilevät
timantit, aseiden ja kannusten kilinä, tungos, upseerien naisille
vieraalla kielellä lausumat kohteliaisuudet, tulkkien kautta tehdyt
pyynnöt outoihin tansseihin, pauhaava soitto: kaikki tämä huumasi
naiset, mutta vähensi heidän pelkoaan ja saattoi heidät niin
haltioihinsa, etteivät he tienneetkään ennenkuin sekä nuoret että
vanhat kiitivät kenraalien, ruhtinasten, kreivien ja vapaaherrojen
kanssa venäläisessä poloneesissa, missä vuoroja ja naisia johtivat mitä
kohteliaimmat seuramiehet, niin että kaunottaret tästä rohkaistuneina
pian uskalsivat katsoa hymyilevinä toisiinsa ja myös jonkun kerran
matalasta ikkunasta heittää salaa rohkaisevan katseen kadulla olevien
suojelijain epäselviin haamuihin.

Ilon aiheuttama puna oli jo karkottanut kalpeuden nuoren Edlan
poskilta, kun hän poloneesin käänteessä sai hiljaa kuiskatuksi jonkun
sanan äidilleen: "Äiti, minä luulen oltavan Babylonissa", sanoi hän.
"Tanssin nyt jo kahdeksannen herran kanssa. Mutta kaikki he minun
mielestäni puhuvat aivan uutta kieltä, jota ennemmin en milloinkaan ole
kuullut. Kumminkin on oikein hauskaa, äiti."

Rouva nyökäytti tyytyväisenä päätään osoittaen olevansa samaa mieltä.
Hän tanssi upseerin kanssa, jonka toinen käsi oli siteessä.

"En tiedä, miten olen joutunut mukaan tanssiin", sanoi Marja, nuoruuden
riemua loistaen liitäessään äidin ja sisaren ohi erään vanhemman
kenraalin viemänä, jonka rinta oli täynnä tähtiä kuin linnunrata,
mutta jonka silmä sentään säteili lämpimästi nuorelle, kauniille
poloneesi-toverilleen.

Kun korkeampiarvoiset upseerit olivat tanssineet kaikkien naisten
kanssa, tuli nuorempien vuoro. Ja nyt puhelu kävi vilkkaasti suomeksi,
sillä useimmat näistä upseereista olivat Liivinmaalta, Virosta taikka
Vanhasta Suomesta, Viipurista ja sen ympäristöltä. Useat heistä
puhuivat myös murteellista ruotsia.

Tanssit vaihtelivat, teetarjoilun jälkeen ei levähdetty pitempää aikaa
kuin että ehdittiin tutustua harvinaisimpiin virvokkeihin, joina oli
koreita ranskalaisia sokerileivoksia, ulkomaisia hilloja ja hedelmiä,
jäätelöitä, mitä hienoimpia viinejä, limonaadeja y.m. Kestitystä
tarjoiltiin herkeämättä tanssiin osaaottamattomille. Ei oltu säästetty
mitään, mikä osoitti loistoa ja rikkautta, eikä Oulussa vielä koskaan
tätä ennen oltu nähty niin koreita ja kalliita herkkuja. Tämän
aasialaisen loiston ja runsauden vastakohtana olivat naisten
yksinkertaiset, vaikkakin aistikkaat puvut ja koristeet.

Illallinen oli yhtä komea kuin kaikki muukin. Siinä oli harvinaisia
herkkuja ja Oulussa tuntemattomia ruokia, jotka panivat outoudellaan
monen taitavan ruuanlaittajarouvan pään pyörälle.

Loistavat tanssiaiset loppuivat vasta aamupuolella yötä, ja tyytyväiset
naiset olivat aivan ihastuneet kaikesta nauttimastaan ja näkemästään ja
kuulemastaan palatessaan kadulla vahtiapitäneiden herrain luo, jotka
perin viluissaan ja kasvot kylmänsinertävinä ottivat heidät vastaan. He
eivät olleet erikoisemmin tyytyväisiä osaansa saada ulkona talviyössä
nähdä naisiensa niin pikaisesti tanssisalissa hurmaantuvan ilon
hälyssä, että he vain harvoin joutivat katsomaan ulkonaodottavia
uskollisia vartijoitaan itse ahmiessaan herkkuja taikka tanssin
pyörteissä liehuessaan heidän paleltuvien neniensä ohi, kun he ulkona
kuivin suin seisoskelivat.

Paljon nuhteita, paljon puolusteluja ja paljon anteeksipyyntöjä seurasi
kotimatkalla tuosta iloilemisesta. Mutta kotona kerrottiin vain noista
komeista tanssiaisista.

"Jumala suokoon vastakin iloa riittävän!" huokasivat vanhat, jotka
sydämestään ihastuivat nuorten kertomista tanssihuveista.

12.

TANSSIAISTEN SEURAUKSIA.

Seuraavana päivänä kokoontuivat jalkansa helliksi tanssineet
kaunottaret tekemään tanssiaisista loppuarvosteluaan.

Alussa lörpöttelivät kaikki yht'aikaa kaikesta siitä ihastuttavasta,
mitä he niissä olivat nähneet ja kuulleet, niin että heidän
sanaryöppynsä oli kuin kottaraisparven kimakka viserrys, mikä koettaa
voittaa puron kohinan.

Lopulta hiljeni iloinen sorina niin paljon, että saattoi eroittaa,
mistä loruttiin. Milloin oli kysymys outojen tanssien ja tanssittajien
nimistä, milloin tarjoilusta, soitosta y.m. Nuorten naisten muistiin
olivat jääneet kenraalit: kreivi Kamenski, Tutshkov, Rakmanov,
Aleksejev, Eriksson, Anselme de Gibory; everstit: Kulnev, vapaaherra
von Pahlen; majurit: Shiltshov, Wartenburg, Stark; kapteenit: Hjernet,
vapaaherra von Nolken, Zakrevsky, ja luutnantit: Adinhov, Alftan,
Diatjenkov, Rosendal, ruhtinaat: Potemkin, Obolensky ja Ouvarov.

Nuorten kaunottarien hyvässä muistissa oli, että hauskinta oli tanssia
poloneesia kenraalin, angleesia everstin, masurkkaa majurin, katrillia
kapteenin ja valssia vain nuorten luutnanttien kanssa. Potpuria saattoi
tanssia kaikkien kanssa, mutta matraduraa vain rakastettunsa kera.
Skotlannin tanssia oli hauskin tanssia kahden kilpakosijan ja
kotiljongia sen kanssa, joka paraiten osasi valssia, mutta tempèteä
ikävimmän tai jonkun naimisissa-olevan tanssinhaluisen kera.

"Näitkö sinä", pakisi eräs vilkkaimmista sulottarista toiselle, "näitkö
sinä sitä pitkää sankarin näköistä upseeria, joka polvistui minun
eteeni vakuuttaen, että hänen sydämensä ikuisesti sykkii vain minulle.
Olin juuri alkamaisillani potpurin ruhtinas Potemkinin kanssa ja ehdin
siksi antaa vain yhden ainoan neuvon tuolle syntiselle: käskin hänen
matkustaa Nordkapiin, niin kyllä hänen sydämensä jäähtyisi ja
ikuisuutensa saisi lopun."

Kun oli kylliksi naurettu tälle kokkapuheelle, siirryttiin erääseen
seitsentoistavuotiseen luutnanttiin, joka oli kosinut neljäntoista
vuotista tyttöä ja joka kuulemma oli valmis lähtemään pyytämään
isältään naimalupaa.

Niin seurasi pakina toistaan.

Nuorten sulottarien neuvottelussa tuli päätökseksi, että ruotsalaiset
upseerit tanssivat katrillia miellyttävämmin kuin venäläiset, mutta
nämä päinvastoin vievät naisiaan valssissa keveämmin. Kaikki he lopuksi
innokkaasti yhtyivät toivomaan: "Voi, kunpa piankin taas päästäisiin
tanssiaisiin!"

Tämä neitosten haluttu toivomus täyttyi liiankin usein, sillä
tanssiaiset seurasivat tanssiaisia, pidot pitoja, jolloin heidän hyvät
äitinsä saivat istua seinävierillä vain koristeina tomuttumassa,
unisina ja pörröisinä, kuten pöllöt vahtimassa poikasiaan haukan
kynsistä.

Herrat säästyivät tästä vaivasta, kun oli kylliksi tanssittajia ilman
heitäkin. He olivat myös pian oppineet järkähtämättömän tyynesti
kieltäytymään näistä huveista ja olemaan pelkäämättä pienintäkään
epäkohteliaisuutta naisia kohtaan kohteliaiden upseerien taholta.

Muiden huvien joukossa toimeenpantiin kevätsohjussa pieni kiesiretki
Latokartanoon eli "Ravintolaan", jolla nimellä sitä nimitettiin, koska
se oli ainoa kaupungin ulkopuolella oleva tarjoilupaikka. Se oli jonkun
matkaa Limingan tullin ulkopuolella. Upseerit ajoivat tietysti itse
naistensa kanssa ja kaikki olivat juhlapuvuissaan komeita tanssiaisia
varten. Ajopelit pysäytettiin veräjän luo lähelle rappusia, joille
kohteliaat kavaljeerit keveästi nostivat nuoret seuralaisensa suuren
vesilätäkön ylitse. Mutta nyt piti myös yhtä kohteliaan kuin pitkän
upseerin samalla tavalla nostaa raskas rouva rapakon ylitse. Hänen
voimansa eivät sentään olleet yhtä suuret kuin hänen hyvä
tarkoituksensa, jonkatähden hän pudotti keskelle lammikkoa eukon
paljaine silkkikenkineen ja sukkineen.

Eukko torui kiivaana kylmästä jalkakylvystään, jonka tähden nuorempien
naisten vuoksi taitamattomuuttaan häpeilevä kavaljeeri koki tyynnyttää
häntä pyydellen: "Ei olema nekemä, ei olema nekemä, rouva!"

"Mitä!" kirkui suuttunut eukko, "pitäisikö minun olla välittämättä
siitä, että seison keskellä jääkylmää lätäkköä?" Hän pääsi siitä nyt
omin neuvoin ja saatuaan toiset kengät ja sukat oli pian tanssimassa
poloneesia tanssiaisten toimeenpanijan, muutaman venäläisen kenraalin,
kanssa. Ja vaikka vesiparannuskeino ei ollut vielä niin tunnettu kuin
nykyisin, oli jalkakylpy hänelle vain terveydeksi.

Kun punssi, joka parempain astiain puutteessa valmistettiin puisissa
maitopytyissä, parhaillaan höyrysi pöydällä, lisääntyi tanssijain luku
uudella vieraalla. Se oli seitsentoistavuotias luutnantti, joka oli
palannut matkalta pyytämästä isältään naimalupaa.

Toverit ympäröivät hänet saadakseen kuulla matkan tuloksen. "No",
huudahtivat he, "saammeko pian häitä? Varmaankin sinua onnisti hyvin."

Murheellisena vastasi hän: "Isä lupasi minulle keppiä, mutta ei
rouvaa."

13.

REKIRETKI.

Vähää ennen äsken mainittua kiesiretkeä toimeenpanivat kaikkein
viimeisimmällä talvikelillä venäläiset upseerit rekiretken Knuutilaan.
Tämä maatila on vain puolen peninkulman päässä Oulusta Kajaanintullin
ulkopuolella ja sen omisti silloinen Kalmarin tullinhoitaja, kapteeni
Myhrberg. Tanssihuoneusto oli oivallinen ja pidot loistavimmat mitä
siellä oli pidetty. Koristeet ja sotaliput olivat aistikkaassa
järjestyksessä ja kaunistetut vihreillä oksilla, jotka oli otettu talon
ympärillä kasvavasta nuoresta, jättiläiskorkuisesta kuusimetsästä.
Vaikka kuuset olivat kypressien kaltaisia, ei ollut mitään muita
sopivampia koristuksia tähän tilaisuuteen köyhällä paikkakunnalla. Oulu
ei voinut silloin vielä ylpeillä Franzénin kasvihuoneilla eli
ansareilla, joissa rehottivat laakerit ja tuoksuivat ruusut,
etelämaiden runsaasta kasvikunnasta tuodut, vaikka samannimisen tekijän
tuliset laulut olivatkin silloin jo kauan olleet lumoamassa mieliä
täällä, missä vain hanget tarjosivat vaihtelevaisuutta alastomassa
luonnossa. Mutta näitä lauluja ei tässä tilaisuudessa käytetty, sillä
ne olivat juhlan toimeenpanijoille tuntemattomia, juhlan, jota
vietettiin Viaporin antautumisen aiheuttaman ilon johdosta. Vaikka
kemuihin olikin nyt kutsuttu runsaammin kuin ennen kaupungista
vieraita, tuskin kukaan tunsi juhlan aihetta.

Juhlan kohteliaat isännät halusivat kaikessa olla mieliksi vierailleen
ja mukautua paikkakunnan tapoihin huvittaakseen ja saadakseen
tanssiaiset hauskoiksi.

Kaikkien kutsuttujen naisten ja mukana olevien herrain nimet
kirjoitettiin kirjaan. Senjälkeen heitettiin arpaa, kuka jälkimmäisistä
ajaisi minkin naisen kera. Tämä oli jo ennen ollut tapana, mutta siitä
oli luovuttu jo kauan sitten, kun herrat olivat olleet usein
tyytymättömiä osaansa ja silloin vaihtaneet itselleen toisen naisen
punssimaljasta tai tupakkakartuusista joltakin, joka piti parempana
näitä tavaroita kuin onnea olla nuoren kaunottaren seuralaisena, joksi
kohtalo oli hänet valinnut.

Useimmat herroista olivat nyt erittäin tyytyväiset kohtalon päätökseen.
Mutta niin ei ollut nuori lääkäri, joka oli saanut osalleen
kuusikymmenvuotiaan lesken. Eukkoa piti aina kuljettaa mukana joukon
jatkona kaikissa huveissa tyttöjensä vartijana, vaikka usein vastoin
tahtoaan.

Oli tavallista, että koko seurue ensin kokoontui johonkin määrättyyn
paikkaan, mistä se sitten teki kierroksen kaupungin kaduilla.

Rekiä oli paljon. Vaikka niiden ulkopuolinen koreus oli hyvinkin
erilainen, loistivat kuitenkin niissä ajajat kaikissa väreissä. Milloin
näit turkkiinsa kääriytyneenä hintelän naisen, jonka melkein peitti
näkymästä hänen rekikumppaninsa, komea upseeri, mikä itse ajoi uljasta
juoksijaansa. Pieni nainen oli niin rekinahkoihin käärittynä, että vain
musta samettihattu sulkatöyhtöineen pisti esiin kääröstä.
Maalaamattomassa venäläisessä kipikassa huomasit istumassa kirjavalla,
karkeammalla tai hienommalla matolla jonkun toisen hienon naisen
korea-univormuisen nuoren upseerin rinnalla, joka molemmin käsin piteli
hurjan hevosensa suitsia kuin peläten liian nopeasti tultavan matkan
perille ja nähtävästi sen loppuvan ennen aikojaan. Milloin taas näit
kenraalin pönäkkänä loistavassa univormussaan, missä moniväriset
ritarinauhat tähtineen koreilivat, aivan yksinään, kallis mustakettu- tai
karhunnahkaturkki ylleen heitettynä ajavan upeassa kasaanilaisessa
reessä, jonka etupuolella pienellä istuimella pitkäpartainen kuski,
puettuna kauhtanaan, vyöhön ja pyöreään hattuun, ajoi paria korskuvaa ja
vaahtosuista arapialaista juoksijaa, joista toinen oli valjastettuna
viistoon kuin pitkäharjainen paraatihevonen ja kaula siten taipuneena,
että pää oli kääntynyt sen herraa kohti, jolta eläinparka näytti
rukoilevin katsein pyytävän sääliä. Myös nähtiin yhden ja toisen
filosofin kaupungin omia herroja ajavan yksinään pulkkareessään. Toisia
heistä, joiden rinnalle onnellinen kohtalo oli suonut nuoren naisen,
ajoi kiilloitetuissa, leveissä reissä ja vihreissä laidoissa kiitäen
hillittyä vauhtia sinisen säyläreen tai jonkun vanhan komiskan ja
kuomireen ohi, missä vanhaa väkeä, mikä useimmiten oli mukana vain
vartioimassa nuoria, ajoi kovakourainen, lammasnahkaturkkinen renki,
päässä hillerinnahkalakki.

Niin kulki järjestettynä juhlakulkueena tuo upea rekiretkikunta katua
ylös toista alas läpi kaupungin Kajaanintulliin. Mutta täällä loppui
nopeilla ravaajillaan ylpeilevien nuorten herrain malttavaisuus. He
alkoivat ajaa kilpaa, luullen että naiset olisivat siitä yhtä
huvitettuja kuin hekin, eivätkä huomanneet, miten arkoina,
kuolemankalpeina, pakoonpyrkivinä, suorina ja vapisevina nämä istuivat
reissä. Eräs herroista, joka ajoi raisuimmalla ravaajalla kauneimman
immen kanssa, karautti koko karavaanin ohi sellaista vauhtia, ettei hän
istuessaan kuskilaudalla naisensa edessä kaksinkertaisesti
ihastuksissaan huomannut laitionsa pieneen kiveen tyrkätessä
tuulenkeveän seuraajattarensa paiskautuvan yli laidan. Vasta perillä
äkkäsi hän vahingon sattuneen ja riensi sitten noutamaan pudonnutta,
joka kuitenkin jo oli korjattu muutamaan jäljempänä ajavaan rekeen
saatuaan odottamattoman tilaisuuden tehdä pienen kävelymatkan lumessa
ja kuutamossa ja romanttisen kauniissa metsässä ihastella tuikkivia
tähtiä sekä kuunnella satakielen asemasta suden ulvontaa.

Tahdomme nyt palata nuoreen, tyytymättömään lääkäriimme, joka päivän
valossa ei halunnut olla näyttelyesineenä vanhan arpavoittonsa
kanssa kaikkien uteliaiden suu auki katsoessa tuota loistavaa
rekiretkijoukkoa, varsinkin kun hän tiesi monen kateellisena siitä,
ettei saanut olla mukana, lohdutuksekseen koettavan arvostella ja
juoruta vähimmästäkin syystä.

Kuin tullivaras ajoi sentähden meidän surullisen hahmon ritarimme salaa
seuralaisensa kera aivan myöhään ulos Kajaanintullista. Kun he olivat
tulleet hautausmaan luo, pysähtyi ajurinhevonen raskaine kuormineen
portille entisestä tottumuksesta, koska se usein oli ollut
ruumissaattueessa.

Kohtelias lääkärimme istui happamena ajatuksissaan vanhan kuomireen
etupuolella kuskilaudalla ja hänen aarteensa säilössä kuomin sisässä.
Mutta hevosen yhtäkkiä pysähtyessä heräsi hän närkästyneenä
mietteistään. Olivatko hänen ajatuksensa todellisessa elämässä,
surullisia vaiko suloisia, siitä tiedämme yhtä vähän kuin hänen
seuralaisensakaan, koska tämä ei voinut nähdä häntä eikä puhella hänen
kanssaan, kun vain pieni, pyöreä ikkuna oli hänen kuominsa ovessa.

Eukko uskoi nyt oltavan matkan päässä ja hänen onnistui raapia auki
ovi, mistä hän pisti jo toisen jalkansa tullakseen siten koko ruhoineen
ulos, mutta kun hänen seuralaisensa kuuli naisensa äänen aivan korvansa
juuressa, päästi hän säikähdyksissään rouvalle oudon kiroussanan ja
näpäytti piiskalla Rosinantea muistuttaakseen tätä velvollisuuksistaan.

Rouva ällistyi tästä niin, ettei hän pitkään aikaan muistanut vetää
kiinni ovea eikä jalkaansa sisälle kuomiin.

Mutta Rosinantemme osoittautui maltilliseksi ja ymmärtäväiseksi
kaikissa tilaisuuksissa. Kun hevonen huomasi, ettei tässä kuorma
tyhjentynytkään, luuli se vetävänsä soraa taikka savea maantien
korjaamiseen. Sitä pani myös uskomaan höllinä riippuvat ohjakset. Emme
voi sanoa, taisteliko lääkärimme unenjumalaa vastaan vai oliko se jo
hänet voittanut. Mutta kyytimiehen oli hän lähettänyt etukäteen, ja
hevonen näytti olevan oikein tyytyväinen saadessaan kulkea verkallensa
astuen aivan omaa mieltänsä myöten, kunnes pääsi maantien kohdalle,
missä se oli tottunut siihen, että kuorma kumottiin. Tässä poikkesi se
tien syrjään kuten ennenkin, ja roiskis! vanha rekirähjä makasi
ikkuna-ovineen jäätyneessä ojassa.

Tällöin keikauksesta metsään viskautunut puoliuninen lääkäri heti
tyynnytti ja lohdutti seuralaistaan, jonka sekavat avunhuudot tuskin
kuuluivat ahtaasta ja pimeästä kuomista, missä rouva ähkien pyristeli
käsin ja jaloin saadakseen päänsä ylöspäin, mikä nyt vastoin
tavallisuutta reen kaatuessa oli alaspäin.

On helppo ymmärtää huolestuneen lääkärimme neuvottomuus, sillä tässä ei
auttanut leikkausveitsi eikä suonirauta, kuten ennen toisissa hänelle
sattuneissa arveluttavissa tilanteissä. Olisi vaadittu Simsonin
väkevyys, eikä hänellä sitä ollut, saamaan reki pystyyn ja rouva
jaloilleen. Mutta lääkärinä oli hän pian hädässä päässyt päätökseen.
Äkkiä riisui hän hevosen valjaista, hyppäsi sen selkään ja jouduttautui
sillä takaisin kaupunkiin noutamaan apua. Hänen Rosinantensa ei
kuitenkaan pitänyt kiirettä. Ståhleborgin[34] luona otti se vauhkona
jonkun laukan, mutta jatkoi senjälkeen menoaan hiljaista hölkkäjuoksua.
Kun se oli parin kapakan luona seisahtunut, meni se siivosti
ravintolanpitäjä B:n pihaan.

Mutta täällä unohti lääkärimme tyyten tulonsa tarkoituksen, huolensa,
vanhan seuranaisensa ja koko rekiretken, jouduttuaan uusien toverien ja
vanhojen samppanjapullojen mieluisaan seuraan. Mutta kun hän kotonaan
majatalossa seuraavana päivänä klo 11 hieroi unta puoleksihereillä
olevista silmistään, muistui hänen mieleensä koko retki kuin
kummallinen unennäkö, kunnes joku hänen tovereistaan koputti ovelle ja
täyttä kurkkua nauraen huusi: "Oletko kotona? Hulluko sinä olet? Minne
naisesi heitit?"

"Piru vieköön sekä sinut että hänet!" tiuskasi uninen tohtorimme
katkerasti avatessaan ovea.

Nyt kertoi reima ystävä, että jotkut kaupunkilaiset, jotka ensimmäisinä
palasivat tanssiaisista, olivat pelastaneet lastin hänen vanhasta
jaalastaan, ja lisäsi, että hän nyt seuramiehenä oli sekä nuorten että
vanhain naisten silmissä lyöty ainiaaksi laudalta.

Meidän hätäilemätön, vaikka nolo tohtorimme sanoi vain: "Jumalan
kiitos, että minut on siirretty Tornioon! – Onko kaikki
matkajärjestyksessä?" huudahti hän tensikalleen, joka kuului vastaavan:
"Da, da."

Uljas rekiretki päättyi muuten kuten tavallisesti hyvin hauskasti
osanottajien saatua pölyiset kasvot ja hellät jalat.

14.

KOSTON PÄIVÄ.

Monet tanssiaiset ja kutsut seurasivat tiheään toisiaan tämän
rekiretken jäljestä. Kaupungin kauppiasluokka piti myös suuret
tanssiaiset pormestari Liljedalin avarassa asunnossa venäläisille
kenraaleille Suchtelenille, Buxhövdenille, Shuvaloville, Kamenskille,
Tutshkoville ja useille muille. Vaikka kaikki eivät olleetkaan
saapuvilla, oli seura kuitenkin monilukuinen ja loistava.

Tanssi oli vilkasta, kestitys aitoa ja runsasta, naiset pönäköitä ja
kauniita. Jotkut nuoret neiditpä olivat niin sokeasti koreiden
upseeriunivormujen lumoissa, että he eivät olleet näkevinään kaupungin
omia herroja, kun nämä olivat vaatimattomissa puvuissaan. Herrat
närkästyivät monesti kovastikin siitä, että nuori hienohelma, jota
siviilipukuinen oli pyytänyt tanssiin, antoi etusijan upseerille,
vaikka tämä myöhemmin häntä pyysi.

Harmistuneet kavaljeerit pitivät tämän epäkohteliaisuuden tarkasti
muistissaan.

Kun kaikki oli hiljaista kuin ennenkin ja tanssihaluiset
sotilashenkilöt paikkakunnalta poistuneet, olisivat nuoret tanssivimmaa
potevat naiset pitäneet myös siviiliherrain tanssittamisesta. Mutta
ensin saivat he kauan odottaa ennenkuin mitään tanssiaisia pantiin
toimeen, ja kun sellaiset vihdoinkin pidettiin, ei niitä neitosia,
jotka upseerien tanssiaisissa olivat halveksineet kaupungin omia
herroja, ensinkään nyt pyydetty tanssimaan. Mutta vaikka heistä olikin
vastenmielistä nähdä ennen huomaamattomia naisia nyt pidettävän heitä
parempina ja tulisesti tanssitettavan, eivät he tahtoneet sitä myöntää,
vielä vähemmin näyttää siitä olevansa suutuksissaan. Muka hienot
kavaljeerit olivat kyllin kostonhaluisia ja ilkeitä aina väliin ivaten
utelemaan kalpeilta seinäkoristeilta, miksikä nämä olivat lakanneet
tanssimasta.

"Koska se ei meitä enää huvita", vastasi eräs kopeasti.

Toinen virkkoi: "Jumalan kiitos, että siitä voin lakatakin!"

Mutta katuvien sulottarien silmiin kihoavat kyyneleet taivuttivat
kuitenkin pian kovasydämiset herrat sovinnoksi tanssimaan heidän
kanssaan valssin, ja sitten monet seuraavat tanssit saivat aikaan
täyden sovinnon.

15.

YKSINÄINEN.

Oulussa eli omalaatuinen mies, nimeltään Mikael Wacklin. Hän ja hänen
veljensä olivat saaneet huolellisen kasvatuksen. He opiskelivat Turussa
ja Upsalassa. Isak meni hovioikeuteen palvelemaan, mutta nerokkaampi
Mikael uhrasi aikansa tieteiden harjoittamiseen antautumatta mihinkään
toimeen. Hänestä tuli siten monipuolisesti sivistynyt mies ja hänellä
oli kykyä kirjailemiseen, mistä olivat todistuksena hänen
jälkeenjättämänsä useilla kielillä laaditut kirjoitukset. Vaikka ne
olivat suvun hallussa, ei kukaan kuitenkaan niistä pitänyt huolta,
kunnes ne joutuivat hänen syntymäkaupunkiaan hävittävässä tulipalossa
1822 liekkien uhriksi. Hänen ainoa rikkautensa oli hänen
valiokirjastonsa, mikä oli niin rakas yksinäiselle ajattelijalle kuin
jos sen jokainen kirja olisi ollut hänen lapsensa. Sisimmältään hän oli
lempeä ja hiljainen mies, mutta kuitenkin taipumaton kaikkeen
valheeseen ja vilppiin. Väkivallalla ei voitu hänelle mitään.
Hyväntahtoinen ja auttavainen kaikille kun oli, avusti hän kernaasti
kauppiaita heidän ulkomaisessa kirjeenvaihdossaan, mutta kukaan ei
uskaltanut tarjota hänelle mitään maksua. Ainoa pyytämänsä palkinto oli
hänelle hyvä omatunto, sillä hän tunsi liian hyvin ihmiset ja maailman
menon niiltä jotain etuja odottaakseen. Hänellä oli ylevä sielu ja hän
tunsi oman arvonsa, vaikka hänessä sen ohessa oli jaloa ujoutta. Hän
oli itsensä suhteen arka, mutta tunnollinen muita kohtaan, ei tuominnut
ketään eikä tuntenut kateutta, vaan päinvastoin vain iloa itseään
onnellisemman osasta. Hän, joka oli mieleltään herkkä ja syvätunteinen,
oli kiitollinen ystävällisestä kohtelusta, mutta unohti harvoin
kärsimänsä vääryyden, vaikkapa inhosikin kaikkea kostoa.
Vastoinkäymiset kesti hän miehekkäästi. Onnettomuuden kohdatessa häntä
ei hän milloinkaan valittanut, vaan oli tyytyväinen kohtaloonsa surun
ja onnen päivinä. Kaikkien, jotka tunsivat hänen jalon luonteensa ja
syvät tietonsa, rakastamana ja kunnioittamana oli hän kaikkialle
tervetullut, mutta hän ei viihtynyt mielellään suuremmassa seurassa.
Ystävien parissa hän oli iloinen ja huvitti näitä vilkkailla ja
miellyttävillä pakinoillaan. Myös ulkomuodoltaan oli hän rakastettava.
Hän olisi voinut olla hyödyksi ja kunniaksi isänmaalleen, mutta hän eli
ja kärsi yksinäisenä, tuntemattomien surujen riuduttamana, mitkä
pakottivat uteliaan arvokkaasti vaikenemaan.

Aivan harvoin hän kävi ystäviensä luona, vaikka nämä näyttivät häntä
rakastavankin. Mutta sitten sattui, että he kaipasivat häntä tavallista
kauemmin.

Kaikille suruksi ja kaipaukseksi tuli sitten hänen siivoojansa
muutamana päivänä ilmoittamaan, että hän oli kuollut. Hämmästyneinä
odottamattomasta sanomasta riensivät he hänen asuntoonsa ja tapasivat
vainajan puoleksi pukeutuneena keveässä yönutussa makaamassa
sohvallaan. Taivaallinen rauhallisuus kuvastui ystävällisillä kasvoilla
ikäänkuin ilmaisten iloa siitä, että kuolema oli nyt vapauttanut
yksinäisen ihmisen kaikista vaivoista ja elämän suruista, joita hänen
kanssaan ei kukaan jakanut, ei tuntenut eikä ymmärtänyt paitsi Jumala
yksin.

Kun hänen ruumiinsa tutkittiin, saatiin selville vainajan kuolleen
nälkään. Hänen ruokavarastossaan oli kaikkiaan vain palanen
homehtunutta leipää. Rahaa ei ollut killinkiäkään. Mutta rikas kirjasto
oli koskemattomana paikallaan, samoin pieni vaatekaappi, jossa oli
siistejä vaatteita. Järjestys vallitsi kaikkialla vainajan huoneessa.

16.

PIRUN SILMÄ.

Kaksi ylimaan rahvaan miestä, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet
kelloa, löysivät Oulun katuja töllistellen kävellessään kultakellon.

Toinen otti kellon maasta ja sanoi: "Mikähän tämä on koreus?"[35]

Toinen kuunteli ja katseli kelloa aivan ällistyneenä ja haastoi: "Mutta
se on elävä! kuule kuinka se panee."

Nyt molemmat kuuntelivat hyvin tarkkaavaisina ja seivästi kuultuaan
kellon tikuttavan ja nähtyään viisarin liikkuvan viskasi kelloa
kädessään pitänyt sen kauhistuneena luotaan huutaen: "Se on pirun
silmä." Toinen juoksi pelästyneenä jonkun askeleen paikalta ja otti
kiven, minkä heitti kivikadulla olevaan kelloon päin, mutta ei
onnistunut siihen satuttamaan.

Nyt alkoivat molemmat talonpojat koota kiviä niillä pommittaakseen
tuota "pirun silmää", kunnes heidän onnistui saada se vaikenemaan ja
särjetyksi, jonka jälkeen voittajat rohkenivat lähetä sitä. Vieläkin
ollakseen varmoja, ettei se ainakaan enää voisi päästä virkoamaan,
koputtivat he kelloa kaikin voimin kahden kiven väliin, niin että se
lopulta oli enemmän litistetyn pannukakun kuin kultakellon näköinen.

Heidän siinä vielä paraillaan puuhatessaan tuli kellon omistaja
etsimään kelloaan.

Kaupungin triviaalikoulun rehtori oli kouluun mennessään pudottanut
kellonsa. Hän huomasi sen kohta ja palasi samaa tietä, mitä oli
kulkenut, löytääkseen sen. Ja nyt tapasi hän talonpojat tyytyväisinä
hakkaamassa mäsäksi tuota kallisarvoista kelloa, hänelle vieläkin
kallisarvoisempaa, koska se oli lahja muutamalta kiitolliselta
oppilaalta.

Moukkien ymmärtämättömyyden hän antoi anteeksi eikä surrut niin paljon
kellonsa menetystä, niin rakas kuin se olikin hänelle, kuin sitä
typeryyttä ja raakuutta, mitä hän silloin vielä saattoi tavata omassa
isänmaassaan.

17.

HAUTAJAISET.

Elämänhaluinen leskimies, joka oli niitä ihmisiä, mitkä eivät anna
elämän surujen painaa mieltänsä, vaan kykenevät helposti hankkimaan
lohdutusta itselleen, oli jo saattanut hautaan monta lapsistaan ja
juuri äsken vaimonsa. Kuollut aviopuoliso oli ollut tämän maailman
kärsivällisimpiä enkeli-olentoja, ja hänelle ei ollut ollut suinkaan
mikään pieni autuus, että hän nyt jo muutaman viikon oli saanut olla
vapaana elämänsä tyrannista. Jälkeenjäänyt leski oli synkässä
surupuvussa, mikä näkyi murhereunuksista, pitkästä kaulahuivista ja
pitkälle riippuvasta harsosta hatussa. Luonto oli antanut hänelle
lahjaksi pitkän, kunnioitusta herättävän nenän, joka hänen oli
onnistunut vielä suurentaa ja kiilloittaa monivuotisessa työssä
Bachuksen viinitarhoissa. Leskensurua ei kyllä riittänyt hänelle
pitkäksi aikaa, mutta sitä pitemmälle tuntui hänestä aika kulkiessaan
ja odottaessaan hautajaisia. Ne olivat nyt taas käsillä.

Kirkonkellojen heleän äänen surua ilmoittaessa aikoi leskemme juuri
tavaksitulleella komeudella ja loisteliaisuudella haudata rakastettavan
vaimonsa jälkeen eloon jääneen viimeisen lapsensa.

Hän oli tähän juhlatilaisuuteen kutsunut ainoastaan henkilöitä, jotka
ennen olivat olleet hänen hupaisimmat seuraveikkonsa. Niiden piti olla
myös lohduttavia ystäviä hänen halutessaan höyryävien maljojen ääressä
jälleen juhlia kaikkien kuolleiden omaistensa muistoa.

Vieraat olivat jo kauan sitten olleet lukuisina koolla ja yhdessä
vuodattaneet monta pisaraa – kurkkuunsa.

"Ei kukaan ole voinut olla onnellisempi minua avioliitossaan", pakisi
entinen perheenisä punakkana surunsa läsnäoleville todistajille. "Mutta
kaikki on elämässä katoavaista!" lisäsi hän juhlallisesti ja tyhjensi
samalla kahdennentoista kerran kukkuraisen punssilasinsa.

Kaikki vieraat näyttivät osanottavilta, ja kaikilla heillä oli nyt
tusina täynnä.

Kellojen soitto jatkui yhä. Mutta isäntä tahtoi, että niiden piti nyt
saada soida kyllikseen ja vähän kauemmin kuin tavallista ja ainakin
niin kauan, kunnes maljojen pohja näkyisi. Tämä näky olisi yhä
kehottavampana valmistuksena surulliseen hautaamistoimitukseen, koska
isäntä huomautti, että hautauskellot eivät enää tulisi soimaan
kenellekään hänen perheensä jäsenelle hänen itsensä ollessa niitä
kuulemassa.

Vihdoinkin, kun leskimiehemme huomasi maljojen pohjien paistavan
valkoisina ja kirkkaina hänen murheellisiin ja hämäriin silmiinsä ja
kun hänellä ei ollut enää mitään juovuttavaa juomaa niitä vielä
täyttääkseen, arveli hän, ettei nyt enää ansainnut venyttää
hautaamista. Hautaussaaton piti siis lähteä liikkeelle.

Se oli kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sillä kuinka se
tapahtuisi? Ukot istuivat siinä, missä istuivat, surullisissa
tutkistelemuksissa elämän kaikista vaihtelevista kohtaloista.

"Vain pari tuntia takaperin", tieteili muuan, "olivat nämä ihanat
maljat täynnä!" Hän oli niin liikutettu, ettei hän kyennyt jatkamaan.
Oli varmaankin kaipauksen tuska, mikä sulki hänen kosteat, mutta
kuitenkin janoiset huulensa.

"Niin, miten surkeaa on ne nähdä tyhjien, murheellisten lasien
keskellä!" valitti toinen ja pääsi vaivoin paikaitansa riviin
hautaussaaton aivan velttona lähtiessä liikkeelle.

Kellot olivat aikoja sitten lakanneet soimasta ja hämärä tullut, kun
ukot pääsivät lähtemään matkaan kamalalle hautausmaalle. Syvän
myötätunnon tähden, jota he kaikki olivat osoittaneet surevalle
leskimiehelle, ja koska toisella oli vahvemmat hermot kuin toisella
kantamaan surua, ei ollut yhtä helppoa kaikkien ponnistella eteenpäin
pitkällä matkalla. Tunteellisimmat pyörtyivät tielle. Hautaussaatto
kävi kuitenkin tavattoman pitkäksi, kun herrat yksi toisensa perästä
eri välimatkoin valtasivat koko kadun leveyden hoiperrellen sinne ja
tänne murheessaan, joka aiheutui ystävyydestä surun runtelemaa leskeä
kohtaan.

Tehtyään muutamia mutkia monille syrjäteille saapui hautaussaatto
lopulta jotenkin lukuisana Ståhleborgille. Täällä seisoi odottamassa
haudankaivaja vähäisen haudan luona, minkä hän oli kaivanut pienelle
vainajalle äidin viereen.

Liikutettu leskimies vaipui uupuneena haudan partaalle, "täynnä", kuten
hän vakuutti, "autuaita ja surullisia muistoja." Pari hänen hartainta
ystäväänsä teki hänelle seuraa.

Nyt astui esiin pappi. Luettuaan ulkoa pari pientä rukousta
morsiamenvihkimisluvusta tarttui hän tavanmukaisesti hiekkalapioon,
mutta ei ehtinyt sanoa enempää kuin: "Maasta olet s-sinä tu-ullut",
ennenkuin hän aivan kauhistuneena pudotti käsistään sekä käsikirjan
että lapion, kun ääni haudasta salaperäisesti kähisi: "Kuka se on, joka
mättää hiekkaa kasvoilleni?"

Pappi tyyntyi kuitenkin pian huomattuaan ruvenneensa hautaamaan itse
leskimiestä, joka oli jo hautaan vierinyt. Pelästyminen oli niin
selventävästi avannut papin silmät, että hän piankin huomasi, ettei
pienen vainajan ruumista ollutkaan missään.

Se oli vielä kotona, sillä oli unohdettu ottaa se mukaan.

Haudankaivaja lähetettiin hautajaistaloon noutamaan ruumista. Mutta
matka oli pitkä, ja ennenkuin hän ehti palata, olivat väsyneen
hautaussaaton kaikki jäsenet paneutuneet levolle pehmeälle
hiekkavuoteelle. Vaivoin sai haudankaivaja ravistetuksi heidät
hereille. Kun he palasivat jokainen kotiinsa pimeässä ja vilpoisessa
syysyössä, eivät he saaneet ihailla vain tähtien tuiketta, vaan myös
seitsemäntoista säteilevän auringon huikaisevaa valoa. He tunsivat
täyttä tyytyväisyyttä oman arvelunsa mukaan hyvin päätetystä
toimituksesta.

Haudankaivajan toimitettua oikean hautaamisen sai pieni vainaja
leposijansa äidin vieressä.

18.

VANHA TAITEILIJA.

Oulussa eli vanha taidemaalari Toppelius, joka oli arvossapidetty mies,
vaikka olikin monessa suhteessa omituinen. Hän oli viisas ukko, jolla
oli harmaat hiukset ja veitikkamainen katse. Hän oli sen vanhan ajan
viisaan kaltainen, joka nauroi kaikelle.

Vaikka ukon taiteilijakykyä ei voinutkaan verrata Titianin tai
Apellesin kykyyn, oli hän kuitenkin jälkimmäisen tapainen siinä, että
katsomatta säätyyn tai henkilöön uskalsi kursailematta sanoa totuuden,
milloin luuli niin tarvittavan. Apelles rohkeni huomauttaa Aleksanteri
Suurelle, että tämän pitäisi aivan hiljaisuudessa ilmaista
mielipiteensä hänen työstään, jotta hän ei saattaisi läsnäolevia
taiteilijaoppilaita nauramaan, he kun ymmärsivät taidetta paremmin kuin
hän. Samanlainen suorapuheisuuden piirre pienoismitassa ilmeni meidän
oululaisessa taiteilijassamme, kun hän uskalsi sanoa vanhalle
saksalaiselle lääkärille, asessori Cargerille totuuden. Huhun mukaan
käytti tämä sairailleen usein aivan epäinhimillisiä hoitotapoja, mutta
moitiskeli kuitenkin kiivaasti meidän kunnon maalariamme joistakin
virheistä hänen paraillaan maalaamassaan taulussa.

"Nämä virheet", sanoi hän, "myönnän minä ja näytän aivan rehellisesti.
Mutta te, herra asessori, te kätkette erehdyksenne maan alle."

Eräs varakas mies, Kristian nimeltään, jota yleisesti hieman liian
ankarasti arvosteltiin vaikkakin samalla arvossapidettiin, antoi
Toppeliuksen uudistaa muotokuvansa, mikä oli maalattu hänestä nuorena
ja missä vain hänen ristimänimensä Kristian oli merkitty taulun
alareunaan kuvan alle.

Hän ja ukko Toppelius olivat muuten hyviä ystäviä ja naapureita, mutta
olivat nyt riitaantuneet talojaan eroittavasta lauta-aidasta. Rikas
Kristian oli tässä rajajärjestelyssä pakottanut köyhän maalarin
taipumaan tahtoonsa naapurisovun vuoksi. Mutta tämä ei kuitenkaan
unohtanut näin kärsimäänsä vääryyttä. Sentähden maalasi hän tauluun
aivan vähän näkyväksi sanan "Tyranni" nimen jälkeen.

Omistaja sai takaisin kuvansa. Hyvin ihastuneena uudistettuunsa
nuoruudenkuvaansa ei hän huomannut maalarin lisäystä. Taulu koristi
jonkun aikaa hänen talonsa hienointa huonetta, missä hän ylpeänä näytti
kuvaansa ystäville ja tuttaville leikillä haastellen: "Saattaisiko
uskoa tämän olevan ukon itsensä? Minun täytyy vakuuttaa tämä todeksi,
muuten ehkä ette uskoisi sitä. Mutta tuollainen minä olin
vänrikkivuosinani. Toivon olevani samallainen vieläkin, vaikka näköni
onkin hiukan muuttunut", lisäsi hän muhoilevana.

"Mutta silloinhan sinulla ei ollutkaan samaa nimeä kuin nyt?" kysäisi
ivallisesti hymyillen eräs hänen ystävistään.

"Pitäisikö muuttaa nimeä näön mukaan?" vastasi hän. "Ei, nimen, mikä
minulla oli nuorena, toivon saavani kunnialla kantaa hautaan saakka."

"Oliko nimesi silloinkin Tyranni?" tiedusteli ystävä.

"Tyranni!" toisti Kristianimme ja kalpeni vihasta huomatessaan kuvassa
tuon lymyssä olevan lisäyksen nimen vieressä. Kohta käski hän viedä
taulun ullakolle, jonka jälkeen sitä ei enää milloinkaan katsottu.

Jotkut kunnon ukkomme tauluista ovat niin eriskummaisia
mielikuvitukseltaan ja sommittelultaan, että katsomme olevan syytä
kertoa niistä. On huomattava, että yksityiskohdat eivät suinkaan ole
huonosti maalatut, mutta niiden kokoonpano on kummallinen. Tauluja
täytyy näin ollen pitää leikillisinä päähänpistoina, joista ukko itse
oli huvitettu.

Hän maalasi Haukiputaan kirkon ja esitti maalauksissaan siellä taivaan
ihanuutta, missä punaposkiset enkelit polkkaa tanssivat. Alempana
kuvattiin helvetin tuli niin luonnollisesti ja elävästi palamassa, että
moni rahvaan nainen pyörtyi nähdessään siinä hirveitä käärmeitä, jotka
kylpivät tulikivessä ja purivat ämmiä ja äijiä samalla kun perkeleen
pojat pitkillä kynsillään repivät nuoria ihmisiä tukasta ja itse isä
Belzebub joi riemusta virnistellen koko seuran maljan sikunaviinassa.
Pikku enkelit kurkistelivat alas taivaastaan nauraen tälle menolle.
Toisessa kohdassa kirkkoa näit Kolminaisuuden hevosen selässä.
Isä Jumala ratsasti säällisesti suitsista ohjaten hevosella,
paljasjalkaisena, kaapu yllään ja pään ympärillä sädekehä. Poika istui
hänen takanaan ratsulla ja Pyhä henki väikkyi ylinnä pilvissä ollakseen
myös mukana tuntemattomalla matkalla.

Lumijoen majatalossa oli ukko muun ohella kokonaiselle seinälle
maalannut paratiisin. Siinä seisoivat hyvän ja pahan tiedon puun
ääressä kaikessa viattomuudessaan Aatami ja Eeva himokkaasti katsellen
kaunista omenaa ja korvat hörössä kuunnellen käärmeen kiusausta. Vaikka
he olivatkin lukemattomien erilaisten eläinten ympäröiminä, näyttivät
esivanhempamme joutuneen aivan ällistyksiin huomatessaan lappalaisen
peskissään ja kintaissaan pulkassa istuen kiitävän sukkelalla porollaan
aivan heidän vieritsensä. Eikä kaukana heistä luisteli iloisina pieniä,
alastomia poikia liukkaalla jäällä suloisessa paratiisissa.

Ei kukaan tässä kaikessa ymmärtänyt mestarin tarkoitusta. Mutta tuo
hyvä vanhus, joka piti ajatuksensa omina tietoinaan, nauroi sydämestään
älyntuotteilleen.

19.

WACKLIN JA NISKA.

Jalot, autuaat vainajat! Rohkenenko tottumattomalla kynälläni niin
kauan teidän muuttonne jälkeen sinne missä kaikki palkitaan, nyt nostaa
sitä huntua, mikä peitti yhden elämän kalleimpia aarteita, tuon harvoin
tavattavan ja esimerkiksi kelpaavan ystävyyden, mikä oli teidän
välillänne? Se ei ollut kuin kukkain kukoistus, minkä tuoksu pian
haihtuu ja kauneus kohta kuihtuu, jollaista usein on ystävyyden sulous,
vaan se kesti kuin ikivihreä Pohjolan synkkä honka, mikä saa
elinvoimansa syvälle maan sisään ulottuvista juuristaan ja
pihkarunsaasta rungostaan, milloin kohottaen kirpeään talviyöhön
hopealta hohtavan latvansa kohti revontulten loimua, milloin vienon
juhannusyön auringon säteissä hiljaa tuoksuen, mutta aina lujana sekä
rajussa että tyvenessä säässä.

Jo kauan sitten olivat kolme kauppiasta Isak ja Jonas Adolf Niska sekä
Sakris Wacklin muodostaneet yhtiön, vaikka sitä ei oltu virallisesti
ilmoitettu eikä se ollut muodoltaan tavallinen. Itsekukin heistä
harjoitti omaa kauppaansa, mutta he neuvottelivat yhdessä
liikeyrityksistään samoin kuin he yhdessä harjoittivat
laivanvarustusliikettä.

Wacklin valmisti kauppasuunnitelmat ja määräsi liikeyritykset, jotka
sitten kaikki kolme yhdessä panivat toimeen. Isak Niska hoiti
ulkomaisen kirjeenvaihdon, Jonas Niska rakennutti laivat ja huolehti
kotona ulkoasioista, mutta Wacklin hoiti laivain varustamisen. Onni
suosi heidän toimeliaisuuttaan ja he kaikki kolme rikastuivat.

Vaikka he olivatkin keskenään ystäviä, olivat he kuitenkin luonteeltaan
aivan erilaiset, vieläpä toistensa vastakohdat.

Kahdentoista vuoden ikäisenä piti Sakris Wacklinin heittää
kouluopintonsa, vaikka hän niissä kilpaili ikäisensä nykyisen piispa
Franzénin kanssa oppivaisuudessa ja ahkeruudessa. Mutta kun Wacklin
useista sisaruksistaan oli vanhin poika, piti hänen luopua
opinhalustaan auttaakseen isän kauppaliikkeessä. Kaksikymmenvuotiaana
meni hän naimisiin kuudentoistavuotisen tytön kanssa, joka oli orpo ja
erään jonkun verran varoja omistaneen kauppiaan ainoa lapsi.

Isak Niska oli opiskellut ja pääsi kaupungin raatimieheksi. Oltuaan
uskollisesti kihloissa viisitoista vuotta toi hän myös vihdoin kotiinsa
rakastetun ja rakastettavan aviopuolison.

Jonas Niska oli saanut olla lapsena enimmän vailla huolenpitoa ja oli
tunnettu rajusta käytöksestään, mikä aiheutui hänen huimapäisyydestään.

Mutta hän luopui elostelevista tovereistaan ja meni naimisiin
vaatimattoman ja köyhän tytön kanssa, jonka keralla eli mitä
onnellisimmassa avioliitossa. Isak Niska oli kaikkien tarvitsevaisten
neuvonantaja. Jos joku perhe joutui pulaan, jos joku leskiraukka ei
tiennyt, kuinka hän selviytyisi miehensä jälkeenjättämissä asioissa,
niin lähetti Isak Niska rakastettavan rouvansa tarvitsevan luo
neuvomaan, miten parhaiten voisi päästä ahdingosta. Missä tahansa
muuten oli sairas, tuli Niskan rouva avuksi ja lohdutteli, ja siten
kaikki köyhät siunasivat tätä avuliasta pariskuntaa.

Jonas Niska oli myös tunnettu hyväntekeväisyydestään, mikä suureni
hänen omaisuutensa kasvaessa. Ei milloinkaan köyhä saanut lähteä
auttamatta hänen luotaan. Varsinkin määräaikoina vuodessa jakoi Jonas
Niska apuvaroja köyhille. Saattoi sanoa, ettei Oulussa ollut yhtään
puutetta kärsivää, joka ei olisi saanut Jonas Niskalta avustusta.

Wacklin, joka niin armeliaisuudessa kuin muussakin oli erilainen
kuin ystävänsä, ei voinut koskaan kärsiä kerjäläisiä. Hän kohteli
heitä ankarasti, vieläpä toisinaan, muiden arvostelun mukaan,
kovasydämisesti. Jos hän näki jonkun oikein kurjan, niin neuvoi hän
häntä menemään Jonas Niskan luo. Sitä vastoin auttoi hän kyllä niitä,
jotka onnettomuuksien tai vastoinkäymisten vuoksi olivat sortuneet
muuten kunnioitettavasta asemastaan.

Monen häviönsä partaalla olevan kauppiaan hän jalomielisesti pelasti,
ja hänen apunsa oli silloin tarmokasta ja suurta, niin että hän
useimmiten tyydytyksekseen näki sen kantaneen siunausta tuottavaa
hedelmää. Monet Tukholmankin arvossa pidetyt kauppahuoneet ja
kunnianarvoisat miehet tunnustavat hänet pelastajakseen hänen tehokasta
apuaan saatuaan. Hän oli holhoojana köyhälle perheelle, jolle hän antoi
apua niin kauan kuin se sitä tarvitsi, antamatta sille tietoa, että
niukat perintövarat jo kauan sitten oli loppuun kulutettu. Salaa hän
lähetti rahasummia tarvitseville ja ymmärsi aina niin järjestää,
etteivät he saaneet aavistustakaan antajasta.

Muuan nuori virkamies, joka sitoutui maksamaan saadakseen toimen
kaupungissa, joutui suureen pulaan sopimussummasta. Vaikka Wacklin ei
tuntenut häntä lähemmin, mutta tiesi hänen olevan rehellisen ja
toimeliaan miehen, tarjosi hän hänelle tarvittavan summan,
kaksitoistatuhatta riksiä. Mies meni naimisiin, eli jonkun aikaa
onnellista perhe-elämää ja olisi juuri ollut pääsemäisillään asemaan
voidakseen maksaa velkansa, kun kuolema tempasi ensin hänen vaimonsa ja
sitten hänet itsensä. Silloin vasta saatiin tietää, mitä Wacklin oli
tehnyt hänelle. Ei koskaan kuultu hänen valittavan tappiotaan.

Tulipalo oli hävittänyt naapurikaupunkia Raahea. Saatuaan siitä tietää
matkusti Wacklin sinne kieseillään. Mitä hän siellä toimitti, ei ole
merkitty muistiin kirjoituksissa, joita lukevat kuolevaisten silmät.
Mutta hänen kotimatkansa herätti erityistä huomiota. Tuntuu
uskomattomalta, mutta on kuitenkin täyttä totta, että hän toi mukanaan
seitsemän lasta, jotka hän kaikki sai sijoitetuiksi kieseihinsä. Hän
antoi kodin talossaan kaikille näille lapsille niin kauan, kunnes joko
vanhemmat pääsivät sellaiseen asemaan, että he voivat ottaa taas heidät
hoitoonsa, taikka, jos he olivat köyhiä, hän voi hankkia niille jotakin
sopivaa tointa elämässä.

Yleensä huvitti Wacklinia antaa toisten ihmisten uskoa, että hän mahtoi
olla aivan toisenlainen kuin hän todellisuudessa oli. Se on erityinen
leikillisyyden piirre, joka monessa suomalaisessa ihmisessä on
ominainen. Leikillisyyteen taipuvana otti hän mielellään elämän sen
hupaiselta puolelta silloinkin, kun olisi luullut hänen olevan perin
vakavan. Hänen puheensa oli silloin ivallista, niin harmitonta, mutta
hiuksenhienoa, että vain aivan harvat käsittivät siinä piilevää
tarkoitusta.

Muutamana päivänä syttyi tulipalo naapurin talossa, juuri kun Wacklinin
perhe istui aterioimassa. Eräs hätäilemään haluton kirjanpitäjä ei
antanut tapauksen häiritä itseltään ruokahalua, jolla hän tyhjensi
lautastaan, vaikka vilkasluontoinen rouva Wacklin kohta syöksyi ylös
pöydästä yhdessä perheen muiden jäsenten kanssa. Wacklin jäi
aterioimaan kirjanpitäjänsä kanssa ja pakotti tämän yhä enemmän syömään
lakkaamatta tarjoten hänelle ystävällisesti hymyillen uusia annoksia
tulenloimun liekehtiessä ikkunain läpi.

Vihdoin palasi rouva epätoivoissaan huoneeseen koetettuaan kerätä
kokoon talon hopeat ja kallisarvoisimmat tavarat. Kun hän huomasi
miehensä vielä aivan levollisena naureskelevan, niin hän joutui aivan
suunniltansa ja tahtoi temmata tuolin hänen altaan. Mutta mies vain yhä
hymyili, ja vasta vielä jonkun aikaa viivyteltyään hän lähti
palopaikalle, jossa hän heti huomasi, miten nurinkurisiin
sammutuspuuhiin oli ryhdytty, ja järjesti kohta pelastushommat toisella
tavalla. Ennen pitkää kaikki myönsivät ainoastaan hänen lujan
neuvokkaisuutensa avulla tulen tulleen tukahutetuksi ja kaiken
suuremman vaaran torjutuksi.

Wacklinin rouva oli hyväsydäminen ihminen, ja hän oli hellästi
kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa. Mutta hän oli kiivasluonteinen, ja
kotielämässä syntyi sentähden rouvan tulisuuden takia usein lystillisiä
kohtauksia, joihin hänen miehensä suhtautui levollisella hymyllä ja
välinpitämättömyydellä. Rouvan holhoojat olivat häntä hänen
nuoruudessaan huonosti kohdelleet. He lähettivät tytön neljäntoista
vuotiaana Tukholmaan täydentämään kasvatustaan. Hän joutui siellä
täysihoitoon erään vanhan rouvan kotiin lähellä Jaakopin kirkkoa.
Päivät päästään piti hänen täällä kehrätä pumpulilankaa eikä hän
päässyt koskaan ulos muualle kuin sunnuntaisin kirkossa käymään. Näin
kokonaisen vuoden kehrättyään noudettiin hänet takaisin Ouluun. Hänellä
oli tapana sanoa kasvatuksestaan: "Mitä minusta, joka olen tynnyrissä
kasonnut ja pruntista ruokittu".[36]

Olemme muutamin sanoin maininneet lujasta ystävyydestä, joka yhdisti
nuo kolme kauppiasta.

Hellin oli kuitenkin Wacklinin ja Jonas Niskan suhde.

He olivat melkein eroamattomat niin hädässä kuin ilossakin. Missä
toinen oli, sieltä ei toinenkaan ollut kaukana, ja missä yhteistä tukea
tai apua tarvittiin puutteenalaiselle lähimmäiselle, kuten tulipaloissa
ja muissa sellaisissa, siellä nämä ystävät olivat aina etumaisina. Käsi
kädessä heidät näit tuon tuostakin kävelemässä.

Wacklin nukkui aamuisin mielellään pitkään, mutta Niska nousi ylös
useimmiten auringon noustessa ja ryhtyi kohta innolla työhön ja
toimeen. Milloin hänen mielestään niin tarvittiin, laittoi hän
Wacklinin väen yhdessä oman väkensä kanssa työhön ja lähti sitten
torumaan vielä nukkumassa olevaa ystäväänsä, ettei tämä itse ollut
siitä pitänyt huolta. Wacklin hymyili suopeasti ystävälleen ja pakisi
aivan levollisena ja tyytyväisenä: "Mitä minun tarvitsee niin varhain
aamulla itseäni vaivata, kun sinä olet olemassa, joka niin mielelläsi
ja hyvin toimit minun puolestani. Sitäpaitsi sinunhan, rakas veli,
pitäisi tietää, että koska tänäkin vuonna kuten ennenkin aion viettää
unikeonpäivää, niin en tahdo sitä häpeätä, että tekisin niin vain huvin
vuoksi ja ilman laillista syytä."

Niska leppyi heti ja lähti nauraen unisen ystävänsä luota.

Suuressa tulipalossa, joka hävitti Oulun 1822, olivat Niska ja Wacklin
sammutus- ja pelastustyössä muiden taloissa niin kauan, etteivät he
edes näyttäneet ajattelevan omia talojaan ja kotejaan. Kun nämä olivat
jo ilmitulessa, niin he palasivat kumpikin kotiinsa; mutta silloin
olivat he jo niin uuvuksissa, että he siellä jaksoivat enää vain vähän
aikaansaada.

Wacklin ei elänyt kauan sen jälkeen kun hän tässä tulipalossa oli
menettänyt omaisuutensa, vaikka hän ei sitä kovin pahakseen pannut.
Eräänlainen rintavika lopetti hänen päivänsä keskellä miehuuden täyttä
toimintaa. Jonas Niska valvoi yhteen menoon neljätoista vuorokautta
hänen kuolinvuoteensa ääressä ja hoiti häntä yhdessä hänen hellän
puolisonsa ja lastensa kanssa, kunnes ystävä levollisesti ja hiljaa
nukahti viimeiseen lepoon. Wacklin säilytti leikillisyytensä aina viime
hetkeensä asti.

Niska rakennutti ystävänsä leskelle ja lapsille samallaisen talon ja
samaan aikaan kuin omallekin perheellensä. Tällä hän osotti yhä
edelleen uskollisuutensa ystävänä, sillä ei hirttäkään saatu laskea
hänen taloonsa ennenkuin vastaava hirsi jo oli pantu Wacklinin
rakennukseen. Hän järjesti myös kaikki Wacklinin perheen asiat rinnan
omiensa kanssa.

Wacklin oli lahjoittanut hautausmaahan, joka oli käynyt liian pieneksi,
liitettäväksi viereisen pellon. Wacklin itse haudattiin ensimmäisenä
siihen. Pian häntä seurasi aivan ennen aikojaan hänen murehtiva
puolisonsa, kolme täysiaikaista lastansa ja ystävänsä Niska.

Pyhä ja kallis maa, peitä keveänä niiden tomu, jotka eläissään
siunausta loivat!

20.

VANHANAIKAISET HAUTAJAISET.

Tavallista surullisemmin kuulit kuolinkellojen soivan 20 päivänä
lokakuuta 1788 ja pimeys tuntui aikaisemmin kietovan lyhyen päivän
salaperäiseen verhoonsa, kun mustiinpuettujen ihmisten synkännäköisinä
ja raskain askelin nähtiin kulkevan kuusenhavuilla siroteltua katua
pappilaan, joka oli kirkon läheisyydessä. Useimmat olivat puetut
lyhythelmaisiin mustiin takkeihin ja kauluspaitoihin, jotka olivat
napitetut olkapäistä. Kapeat silkkiviitat riippuivat selässä sääriin
asti. Vyö, myös mustasta silkistä, oli vyötäisten ympärillä ja siinä
kupeella nauharuusu sekä mustiinverhottu miekka. Jalassa oli heillä
mustat sukat ja polvihousut samanvärisine solkineen. Kengissä oli
suuret hopeasoljet. Kaulaliina oli valkea, röyhelö ja kalvosimet
valkeat, käsissä valkeat majavannahkahansikkaat, ja leveäpäärmeinen
nenäliina pisti esiin takin taskusta, hiukset olivat käherretyt ja
puuteroidut; kankipalmikko niskassa ja pyöreä hattu päässä täydensi
pukua.

Kirkkoon kiiruhtivat murhemielin vanhat ja nuoret, naiset ja lapset,
rikkaat ja köyhät. Nekin, joita ei oltu kutsuttu hautajaisiin,
tahtoivat kuitenkin osoittaa kunnioitustaan vainajalle ja kiitollisin
sydämin lausua hänelle viimeiset jäähyväiset. Sillä heidän kaikkien
rakastama sielunpaimenensa, rovasti Ståhle, oli nyt haudattava.

Kirkko oli surullisessa juhlaloistossaan, ja useat sadat somasti
järjestetyt kynttilät loivat valoaan kaikkialle. Kuorissa olivat
korkeat haarakynttiläjalat täynnä kynttilöitä avonaisen haudan
ympärillä, johon ruumis oli siunattava, ennenkuin se saatettiin
viimeiseen leposijaansa Ståhleborgissa.

Ihmisiä seisoi kirkonpenkeillä ja niiden selustimillakin, ikkunoilla ja
missä vain jalansijaa voi saada. Mutta kaikki seisoivat vaiti odottaen
kuolemanhiljaisuuden vallitessa.

Kaduilla juoksenteli jo pieniä kerjäläispoikia myyskentelemässä
valkeissa nyyteissä hautajaisleipiä, joita herrat lähettivät kotiin
perheillensä. Tämä ilmoitti hautaussaaton pian lähtevän liikkeelle
kirkkoon.

Sen ovet olivat selkosen selällään, ja jo nähtiin korkealla mustan
ruumisarkun, jossa oli hopeoidut laatat ja helat, hiljalleen lähestyvän
mustiin verhotuilla paareilla. Useiden lyhtyjen valaistessa tietä
kantoi paareja kaksitoista surupukuista talonpoikaa, tummansiniset
kauhtanat yllä, mustat kaulaliinat kaulassa ja mustat vyöt vyöllä.

Kirkonvartija astui ensin kirkkoon ja antoi hatullaan merkin
urkulehterille päin samalla hetkellä kuin ruumissaatto saapui kirkon
ovelle. Silloin taukosivat kellot soimasta, ja urkujen sävelet
viimeistä kertaa, saaden kuulijat itkemään, tervehtivät kaivattua
vainajaa. Vapisevalla äänellä urkuri alotti hautausvirren, mutta kova
mielenliikutus tyrehdytti hänen äänensä, johon seurakuntakin yhtyi vain
huokaillen. Kaksi pientä poikaa paljain päin ja nyyhkyttäen kokonaan
mustiin puettuina kulki ensimmäisinä ruumiin jäljessä saattojoukossa.

Hautausjuhlallisuuksien jälkeen, kun urkujen valittavat äänet olivat
tauonneet, palasivat monet tilaisuuteen tulleet kotiinsa, mutta toiset
halusivat saattaa arvossapidetyn vainajan ruumiin sen viimeiseen
lepopaikkaan.

Suruhuone pappilassa oli kokonaan verhottu valkeilla liinoilla.
Kuvastimet, pöydät ja tuolit samoin. Lakanat peittivät ikkunat, ja
valkeaksi verhotussa huoneessa istui murehtiva leski, päässä huntu ja
valkoisesta kankaassa tehty päähine, flebb, jossa oli leveät päärmeet
ja otsan yli alas nenään asti ulottuva verho. Kaksi samasta tiheästä
kankaasta tehtyä, päärmättyä, pitkää kaistaa riippui molemmin puolin
päätä alas harteille. Hänen pukunsa oli mustaa flanellia, aivan sileä,
ja esiliina oli valkeata palttinaa ja sen helmaa koristi viiden
korttelin levyinen palle. Pukuun kuului vielä kolminkertainen
korvakekaulus, nauharuusu niskassa ja sileä, alasriippuva,
kaksinkertainen rimsu edessä, kalvosimet ranteissa ja surureunukset
hiukan ylempänä, kaikki samaa kangasta ja leveäpalteisia. Kolme
tytärtä, joiden päässä oli poimutellut, hienot liinat ja jotka olivat
samoin puettuina kuin leskikin, istui ikänsä mukaan sohvassa, jossa ei
kukaan heistä saanut liikahtaa.

Heidän eteensä suurelle, pyöreälle teepöydälle, jonka päällä oli hieno
damastiliina, oli sopusuhtaiseen järjestykseen asetettu neljä
kannellista lasimaljakkoa, joissa oli sokerissa keitettyjä mesimarjoja,
hilloja, viinimarjoja ja vaaramia, sekä kuusi suurta porsliinilautasta,
joilla oli mustalla ja valkoisella paperilla päällystettyjä konvehteja
ladottuina korkeiksi röykkiöiksi kuin sukuhaudankummut, kullakin
lautasella yhtä lajia, nimittäin: sokerisuurimoita, sitroona- ja
pomeranssitankoja, paahdettuja manteleita, höylänlastuja ja sokeroitua
sokeria. Isolla kulholla oli teevadin kokoisia sokerileipiä ja teekupin
suuruisia piparikakkuja. Näitä piti vierasten aina ottaa pari
kappaletta, sillä sanottiin: "Kaksi silmää vierahalle".[37] Koska
kahvin juominen oli tähän aikaan kielletty, tarjottiin ensin
tippaleipiä. Nämä olivat paistetut voissa munan kanssa ja olivat niin
suuria, että ne täyttivät matalan lautasen puolenkorttelin vahvuisina.
Erityinen nenäliina oli tarpeen tippaleivän tallettamiseksi.
Naiset taitettuaan palasen tippaleivästä syödäkseen asettivat sen
tavallisesti tuolinsa alle viedäkseen sen kotiin suureksi riemuksi
hautajaistuliaisia odottaville lapsille.

Näin ennen aikaan vietettiin hautajaisia varakkaammissa taloissa. Mutta
lesken vaivat eivät loppuneet yhteen päivään.

Lähimmät sukulaiset ja ystävät kutsuttiin hautajaispäivänä
illalliselle. Silloin koristi pöytää suuri piirakka kukonpäineen
ja -harjoineen. Glaseerattua kinkkua ja torttuja, vanukkaita ja
rasvaista paistia, lihalientä riisisuurimoiden ja mantelien keralla tai
saagokeittoa liemimaljoissa, pontakkia pulloissa, kuohuvaa olutta
suurissa hopeapikareissa ja kannuissa, punssia suurissa maljoissa ja
monenlaista leipää oli isolla pöydällä, joka oli katettu hevosenkengän
muotoon.

Tyhjennettyään vainajan muistoksi sydämellisen kiitosmaljan erosivat
vieraat kyynelsilmin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin päivälliselle ne, jotka olivat
valmistelleet hautajaisia.

Kolmantena tai neljäntenä päivänä olivat tavallisesti niin sanotut
Köyhäin peijaiset,[38] jolloin kaupungin köyhät kokoontuivat ja heitä
kestittiin ruualla ja juomalla. Tällöin sattui kerran, että eräs pieni,
nälkiintynyt poika söi niin paljon hyvää silavan kanssa keitettyä
hernerokkaa, että oli kuolemaisillaan. Hän sanoi "tahtoneensa syödä
koko viikon varalta." Kerskaten hän lisäsi: "Mutta isän hautajaisissa
vasta hauska oli, kun sain syödä niissä porsasta ja kaalia niin että
päällysnuttu selästä ratkesi."

Mutta kerran, kun köyhät vanhaan tapaan riensivät hautajaisiin
varakkaaseen kauppiaantaloon, missä isäntä oli kuollut, karkotti leski
heidät pois sanoen: "Luulittekos nyt haahden talohon tulleen, kun
isäntä kuoli?"[39] Hän tahtoi heille siten opettaa, että hän oli
kärsinyt suuren onnettomuuden, jota hän ei halunnut viettää pidoilla,
kuin jos laiva olisi onnellisen matkan tehtyään palannut kotiin.

21.

RUUMIINKORUT.

Vaikka vanhan, ankaran tavan mukaan eri sukupuolta olevat nuoret eivät
saaneet tavata toisiaan kahdenkesken, niin olipa kuitenkin erityisiä
tilaisuuksia siihenkin. Sellainen oli ruumiinkorujen valmistaminen.
Tapa oli näet se, että lapsen kuollessa sen kummien piti valmistaa
ruumiille koristukset. Ensi sijassa oli tyttökummien velvollisuus
kustantaa kääriliinat tai koristeet. Pieni ruumis käärittiin kokonaan
palttinaharsoon tai muuhun hienoon, valkoiseen vaatteeseen. Jos kuollut
oli poika, niin piti hänellä olla päässä viheriä seppele, joka tehtiin
silkkipalasista, ja samalla tavalla valmistettu sauva kädessä sekä
seppele arkun kannella. Tyttö sai seppeleen ja kruunun päähänsä, samoin
arkun kannelle, kukkaoksan pieneen käteensä, ja nimi muodostettiin
kultanauhasta, joka asetettiin harsoon pään yläpuolelle. Pieni, valkea
silkkiröijy puettiin hänen yllensä. Arkun väri oli tavallisesti
keltainen kuin kuihtuneen lehden.

Nuori tyttökummi kutsui aina silloin ystävänsä pieniin kesteihin,
joissa he auttivat häntä ruumiin koristuksien valmistamisessa. Työtä
tehden valvottiin yö.

Silloin nuorilla herroilla, jotka melkein aina olivat veljiä tai
sukulaisia, oli vanhastaan oikeus tulla myös nuorten luo eikä tästä
iloisesta tilaisuudesta koskaan jääty pois. Eikä kukaan näissä
valmistuspuuhissa ajatellut kuolemaa. Tehtiin työtä, loruiltiin,
sidottiin nauraen kuolinseppele ja usein seurasikin pian senjälkeen
yhdessäoloa morsiusseppele.

Keisari Aleksanteri I:n matka Pohjanmaalla 1819.

22.

VALMISTUKSIA OULUSSA.

"Keisari tulee! Keisari tulee! Lempeän, suuren Aleksanterin saamme
nähdä täällä!" huusivat perin ihastuksissaan kaikki toisilleen Oulussa,
niin vanhat kuin nuoretkin. "Keisari tulee!" kaikui kuuron eukonkin
korvaan, joka pienen lietensä ääressä aivan rauhassa kuori lanttuja
nahkiaiskeittoonsa.

"Herra Jeesus!" kirkui vanhus hämmästyneenä ja löi iloissaan yhteen
kätensä, niin että pienet lanttupalat kierivät tuhkaan pannun viereen.
"Herra Jeesus! Tuleeko tuo suuri keisari tänne minunkin nähtäväkseni?"
Mutta turhaan odotti hän saavansa vastausta taikka näkevänsä edes
vilahdukselta jonkun, joka olisi halunnut antaa osan riemustaan
vanhuksellekin, joka tiesi niin vähän maailman melusta ja ilosta.

Kun varma tieto oli saapunut keisarin tulosta maaherranvirastoon ja se
ehtinyt levitä ympäri kaupunkia, niin kaikki, joissa oli elämä ja
henki, joutuivat iloiseen liikkeeseen, niin eläimet kuin ihmisetkin.
Pääskysetkin näyttivät olevan puuhassa lentäessään tulisella kiireellä
lähellä maata. Koirat haukkuivat. Porsaat vinkuivat. Aivan päästään
pyörällä kaduilla vallitsevasta tavattomasta melusta juoksivat ne
kilpaa kyytipoikien ja ajurinhevosten kanssa, joiden tuli kuljettaa
tämä ilosanoma kautta koko läänin. Samaan aikaan ilmoitettiin, että
kanoja ja vasikoita oli kiireesti lihoitettava keisarin keittiötä
varten, monenkertaisia kyytihevosia pidettävä varalla valmiina,
maantiet korjattava pienintä kuoppaa myöten ja rahvaan esiinnyttävä
siistinä kotikutoisissa puvuissaan, eikä kukaan saisi mennä maantielle
ojan yli, vaan kaikkien oli pysyttävä peltotöissään. Pappien käskettiin
olla kaikissa majataloissa keisaria vastassa.

Sillä välin puhdistettiin, maalattiin, rapattiin, lakaistiin ja
korjailtiin pieniäkin vikoja kaupungin joka sopessa ja nurkassa. Vanhat
eukot ja pojat olivat kontallaan kaduilla veitsillä repimässä
innoissaan irti ruohoa, mikä siellä kivien välissä kaikessa rauhassa
oli saanut rehottaa pitkät ajat. Tavallista useammin ja uteliaampina
hiipivät naiset naapuritaloihin saamaan tietoja ja kuulemaan yhä
enemmän tuosta riemullisesta uutisesta, joka ei heille lepoa suonut.

Kaupungin virastot kokoontuivat salassa neuvottelemaan, miten
paraimmalla tavalla suurivaltaista keisaria olisi juhlittava ja hänet
otettava vastaan, mutta huomattavampia tuloksia siitä ei milloinkaan
tullut. Ainoat tiedot näistä neuvotteluista saatiin raatimiehen kautta,
jolle oli annettu toimeksi keisarin pöytää varten hankkia kaikki
erikseen tilattava mitä täältä oli vaikea saada ostetuksi paljottain,
kuten kananpoikia, kermaa, munia ja piparjuurta. Kaikkea tätä nyt
kuitenkin löytyi ja se luovutettiin ilolla, kun hauska ja puhelias
raatimiehemme kertoi hyväntahtoisille ja uteliaille naisille, että
torin toiselle puolelle kohotettaisiin keisarille kuusenhavuista tehty
kunniaportti, jossa olisi koristeina lehtiä, kirjavia lamppuja ja
niiden valaisema suuri A ylinnä kuultamassa. Tämän lisäksi olisi koko
kaupunki juhlavalaistuksessa, hän kertoi, ja keisari asuisi
kauppaneuvos Keckmannilla.

"Mutta miksikä", kysyi eräs kaupungin nuorista sulottarista jotenkin
terävästi raatimieheltämme, "täällä ei panna toimeen keisaritanssiaisia
niinkuin muissa kaupungeissa? Sehän riippuu vain maistraatista, sillä
porvaristo varmasti siihen suostuu mielellään."

"Sentähden", vastasi raatimies tuolle pienelle, nenäkkäälle uteliaalle
samaan tapaan, "että keisari Aleksanteri ei ole tottunut tanssimaan
Carlsonin viulun sävelien mukaan eikä täällä ole mitään muuta
tanssisoittoa. Mutta joka tapauksessa täällä ei tulisi mitään
tansseista, kun keisari on kieltänyt kaikkien kalliiden huvien
toimeenpanemisen."

"Olisinpa minä Venäjän itsevaltias", pakisi pikku kaunottaremme aivan
loukkaantuneena, "niin antaisin keisarillisella julistuksella kaikille
alamaisilleni tietää haluavani pidettäviksi tanssiaiset, missä tahansa
kulkisin. Kuinka nyt saa tilaisuuttakaan oikein nähdä komeata keisaria!
Turun ja yksinpä vähäpätöisen Porvoon naiset ovat saaneet tanssiakin
keisarin kanssa. Onko tämä oikeata laitaa?" Loukkaantunut pikku
kaunottaremme riensi sievään kamariinsa, jotta ei näyttäisi muille
harmista itkevänsä, sillä niin maistraatin tanssihaluttomuus ja
huomaamattomuus naisia kohtaan häntä liikutti.

Maaherra von Born oli matkustanut läänin rajalle keisaria vastaan.
Elokuun 28 päivänä piti korkean vieraan saapua Ouluun.

Merikapteeni ja kauppias Johan Junelius, yhtä taitava kuin kokenutkin
merimies, sai luottamustoimekseen olla miehistön ja suuremman
purjealuksen päällikkönä, joka alus Oulusta maitse kuljetettiin
Oulujärvelle, minkä yli Aleksanteri aikoi matkustaa purjehtien
Kajaaniin.

Vihdoinkin oli odotettu päivä tullut ja kaikki järjestetty suuren
yksinvaltiaan vastaanottamiseksi. Kaupungin kaduilla vilisi kaiken
päivää ihmisiä, sekä omia asukkaita että keisaria katsomaan maalta
tulleita. Mutta tuntia, milloin keisari saapuisi, ei tunnettu. Kreivi
Rehbinder, joka ei ollut matkustanut Kajaaniin, ja pari keisarin
seurueeseen kuuluvaa vaunua oli jo tullut Ouluun. Ilta kului ja pitkä
odotusaika kysyi kärsivällisyyttä. Vihdoin nähtiin sanantuojan tulevan
tavallista vauhtia ja sitten useiden hevosten vetämien suurten
vaunujen. Kohta kaikuivat hurraa-huudot, ihmisparvi seurasi vaunuja ja
pojat kauas niitä vastaan mentyään juoksivat ääni käheänä ja
hengästyneinä niiden ympärillä. Silmänräpäyksessä oli kaupunki vaunujen
siellä kulkiessa valaistu, mutta kunniaportti oli vain puoleksi ehditty
sytyttää. Äkkiä levisikin tieto, että vaunuissa olikin tullut vasta
keisarin keittiö kokkeineen. Heti sammutettiin tulet ja Egyptin pimeys
vallitsi. Perin levottomina jäätiin nyt odottamaan. Suuret ja pienet,
rikkaat ja köyhät, vanhat ja nuoret kuljeksivat kaduilla edestakaisin
kaiken yötä tähystelemässä. Hämmästys oli yleinen aamun saapuessa, kun
ei keisaria vieläkään näkynyt. Ihmettely ja pettymys kuvastui kaikkien
kasvoilla, kun ei tiedetty syytä tuohon tavattomaan viipymiseen.
Pelättiin jotain ikävää sattuneen Suomen uudelle isälle ja
hyväntekijälle.

Jalo kreivi Rehbinder oli vaiteliaana ja kovin levottomana valvonut
koko yön. Vain seuraavat huudahdukset olivat päässeet hänen huuliltaan:
"Jumala! Suomi! Aleksanteri!" Kyynelsilmin hän oli ne lausunut käsiään
väännellen.

Vielä kului päivä pelonalaisuudessa arvailtaessa sinne ja tänne.
Katsottiin olevan syytä pelätä kaikkea, mutta kuitenkin toivottiin
sallimuksen johtavan kaikki parhain päin.

Iltapuoleen saapui pikalähetti tuoden lohduttavan tiedon, että keisari
oli kulkenut lyhyemmän vesitien asemasta raivaamatonta maantietä, mikä
Kajaanista vie Ouluun, ja että viipyminen oli aiheutunut siitä.

Silloin ilo taas kohosi ylimmilleen. Seuraavana iltana saapuisi keisari
aivan varmasti.

23.

MATKA OULUJÄRVELLÄ.

Keisari lähti elokuun 28 päivänä Nissilän majatalosta Iisalmella
ruhtinas Volkonskyn ja kapteeni Gripenbergin seuraamana Vuolijoen
kylään, missä purjealus ja miehistö odottivat valmiina järven yli menoa
varten. Kovalla tuulella tämä matka oli vaarallinen, ja nytkin sattui
raivoamaan niin raju myrsky jo ennenkuin keisari astui purteen, että
koko hänen seurueensa koetti neuvoa häntä olemaan antautumatta
alttiiksi uhkaavalle vaaralle. Mutta Aleksanteri ei luopunut
päätöksestään. Hän meni pelkäämättä alukseen ja muut seurasivat mukana.
Kahdeksan rivakkaa suomalaista merimiestä tarttui airoihin ja tarmokas
kapteeni itse peräsimeen.

Alussa keisari seisoi veneessä iloisesti tervehtien rannallaolevia,
jotka levottomina kyynelsilmin seurasivat rakastetun hallitsijansa
vaarallista matkaa. Tuuli yltyi pian kauheaksi rajuilmaksi ja
vaahtopäiset aallot paiskautuivat alusta vasten, niin että vesipisarat
ryöppysivät korkealle matkustavaisten yli ja laineet viskoivat
runsaasti vettä veneeseen huuhdellen yhtä paljon keisaria kuin hänen
seurueensa herroja. Raivoavassa myrskyssä onnettomuudeksi vielä
peräsimen varsi katkesi. Perämies kalpeni, mutta ei menettänyt
malttiaan. Silmänräpäyksessä hän otti uuden varren, sillä veneeseen oli
varattu kaksinkertaiset välineet, muuten olisikin nyt koko alus
kallisarvoisine lastineen tehnyt haaksirikon.

Tällöin keisari aivan levollisena silmäili kalvennutta perämiestä ja
kysyi, pelkäsikö tämä. –

"En muuten", vastasi kapteeni, "vaan kallisarvoisen kuljetettavani
vuoksi."

"Olkaa rauhassa aivan kuin minua ei olisikaan", puhui hallitsija
hyväntahtoisesti. Sitten herrat alkoivat jutella vähäpätöisistä
asioista. Keisari oli tyyni, sillä hän tiesi matkansa jalot
tarkoitukset ja luotti varmasti kaitselmuksen huolenpitoon kaikissa
vaaroissa.

Viiden peninkulman merimatka suoritettiin kolmessa ja puolessa
tunnissa.

24.

KEISARI KAJAANISSA.

Kun hänen keisarillinen majesteettinsa oli astunut maihin klo 12
päivällä ja armollisesti vastannut kaikkiin maistraatin, papiston ja
sinne maihinnousupaikalle ihmetyksissään ja riemuissaan kokoontuneen
kansanjoukon kunnianosoituksiin, katseli hän Ämmäkoskea ja putousta
sekä Kajaanin linnan raunioita, joita nyt päivän aikana parhaalla
tahdollakaan ei voitu koristaa minkäänlaisella kuultokuvalla, vaikka
maaherran ensimmäisen käynnin juhlimiseksi täällä sellainen oli
laitettu ja koristeltu maaherran suurikokoisilla nimikirjaimilla ja
lääninsihteerin niiden alla pienemmillä, kuten hyväätarkoittavat
kajaanilaisemme olivat tottuneet ne näkemään lääninhallituksen
kuulutusten alla.

Linnan raunioilta keisari kiiruhti kaupungin kirkkoon, jossa hän hiljaa
syvässä ja kaikkia läsnäolevia liikuttavassa hartaudessa rukoili, jonka
jälkeen hän kävi kaupungin raatihuoneella ja sitten majoittui hänelle
varattuihin huoneisiin kappalaisentalossa pastori Appelgrénin luona,
mikä hauskan rouvansa ja tämän herttaisen, nuoren sisaren neiti Ulla
Holmbergin kanssa esitettiin keisarille. Nuori neiti oli juuri palannut
kotiin rouva Danérin kasvatuskoulusta Turusta, ja keisarista oli
miellyttävän hämmästyttävää täällä tavata hyvin ranskaa puhuva henkilö.
Tämä neitonen auttoi sisartaan emännän toimessa keisarille teetä
tarjoillen, jossa Aleksanteri iloisena ja leikillisenä oli hänelle
apuna, niin että arka impi sai enemmän rohkeutta ja keisari oli
sydämestään huvitettu sievän tytön hämmennyksestä ja lapsellisesta
ajatustavasta. Jäähyväistilaisuudessa tahtoi hän polvistua ihaillun
hallitsijansa eteen, mutta tämä esti sen ja suuteli hänen kaunista
kättään sekä lahjoitti kallisarvoisen hohtokivisormuksen hänen
sisarelleen.

Rajuilmaa ja vastatuulta jatkui. Keisari oli huolissaan, mitenkä hän
varmimmin ja nopeimmin pääsisi takaisin muun seurueensa ja vaunujensa
luo, jotka odottivat häntä maantiellä. Muuta tietä ei ollut kulkea
Oulujärven rantaan kuin seitsemän peninkulman jalkamatka erämaassa
raivaamattomia polkuja myöten, jotka veivät yli jyrkkien mäkien,
vetelien rämeiden ja nevojen, mitkä olivat vaikeimmin kuljettavia koko
maassa. Keisari päätti sittenkin kulkea jalkaisin tätä tietä
viivyttyään Kajaanissa vain pari tuntia. Kaikki tästä hämmästyivät ja
varoittivat kiihkeästi hallitsijaa lähtemästä tälle vaikealle matkalle,
mutta hänen päätöksensä pysyi järkähtämättömän lujana.

25.

ALEKSANTERIN MATKA ERÄMAASSA.

Kun keisari oli jakanut useita armonosoituksia uskollisille
alamaisilleen, jotka perin kiitollisina siunasivat häntä kyynelsilmin,
lähti hän paluumatkalle seurueensa kanssa. Ensi aluksi hän kulki
ratsastamalla, jolloin hän sai käytettäväkseen kaupungissa löytyvän
ainoan satulan. Harvoissa paikoissa keisari kuitenkin voi käyttää
hevosta raivaamattomien teiden vuoksi. Mutta talojen, joita kuitenkin
löytyi harvassa, läheisyydessä kaatuivat puut tehden tietä rakastetulle
hallitsijalle. Kun talonpojat olivat saaneet tiedon ylhäisen vieraan
tulosta ja hänen matkasuunnastaan, olivat he näet metsässä sahanneet
puut poikki maan rajasta ja sitoneet niihin nuoran. Keisarin
seuralaistensa kanssa lähestyessä tempasivat he nuorasta, joten puut
kaatuivat syrjään avaten tien hämmästyneen hallitsijan edessä.

Ollenkaan osoittamatta mielipahaa kaikista kokemistaan vaivoista pysyi
keisari koko vaeltamisen ajan reippaalla tuulella ja leikkiä laskien
itsekin auttoi porraspuiden asettamisessa muutaman puron yli. Muutaman
kapean joen poikki piti kulkea vähäisessä venerähjässä, joka sekin oli
ainoa saatavissa oleva. Venettä ohjasi eräs Porvoon valtiopäivillä
ollut talonpoika, joka tämän johdosta oli kunnianosoituksena saanut
kultaisen mitalin kaulassa kannettavaksi. Tämän vuoksi häntä
paikkakunnalla kutsuttiin "Suomen keisariksi." Se kerrottiin nyt
Aleksanterille, joka hymyillen virkkoi: "Niinpä nyt voi sanoa, että
Suomen keisari ohjaa Venäjän keisaria."

Ensimmäisenä päivänä keisari kulki kaksi peninkulmaa enimmäkseen
jalkaisin ja seuraavana päivänä viisi peninkulmaa levähdettyään kolme
neljä tuntia talonpojan talossa Lehtovaaran kylässä. Hän saapui myöhään
Säräisniemen kylään Paltamon pitäjässä, mutta sieltä hän jatkoi
matkaansa vielä samana iltana, ensin neljännespeninkulmaa
maalaisrattailla ja sitten viisi neljännestä Nissilän majataloon
kuriirirattailla, mitkä eräs vastaantuleva matkustaja tarjosi
käytettäväksi.

Koko tuon vaivalloisen vaellusretken kestäessä oli keisari paljon
jakanut avustusta köyhille ja sairaille, kohdellut kaikkia tien
varrella ja harvassa olevissa taloissa tapaamiaan ihmisiä lempeästi ja
ystävällisesti sekä tervehtinyt heitä suomenkielellä. Muutamana päivänä
aterioi keisari varattoman talonpoikaistalon siistissä tallissa, kun ei
ollut mukavampaa ruokasalia. Talli oli tilaisuutta varten kiireessä
koristettu lehdillä ja kuusilla, ja siellä pastorinrouva Appelgrénin
mukaanpanemat eväät ja vasikanpaisti maistuivat erinomaisilta
matkustavista, joilla kaikilla oli hyvä ruokahalu ja uupumuksestaan
huolimatta sentäänkin pirteä mieli.

[Illustration: Keisari Aleksanteri I aterioimassa päivällistä
Haapalankankaan tallissa.]

Nissilän majatalossa keisari kohtasi seurueestaan sinne jättämänsä
henkilöt ja väsyttävän ja raukaisevan vaelluksen tehtyään hän täällä
lepäsi yönsä hiukan pitempään tavallista. Seuraavana päivänä, elokuun
30 p:nä klo 8 aamulla, hän jatkoi kulkuaan iloisena ja reippaalla
mielellä kerääntyneen väkijoukon hänelle yhtenään toivottaessa edelleen
onnea ja siunausta.

26.

KEISARI OULUSSA.

Vihdoinkin tuli tuo hartaasti odotettu päivä, jolloin keisarin varmasti
piti saapua Ouluun. Pikalähetti oli tuonut sen ilosanoman.

Jo aikaisin aamulla olivat taas kaikki liikkeellä valmistautuen
ottamaan vastaan keisaria. Virkamiehet olivat täysissä virkapuvuissaan
(ne kiellettiin keisarin tultua kaupunkiin), kadut olivat täynnä väkeä,
ikkunat täysin juhlavalaistut, kunniaportissa paljon lamppuja ja kaikki
olivat mitä vilpittömimmän ilon ja odotuksen valtaamat. Päivä kului
hitaasti odoteltaessa, mutta vieläkään ei näkynyt keisaria, vaikka
maantiellä paloivat kahdeksannespeninkulman pitkältä lyhdyt ja samoin
oli valaistu katu, mitä hallitsijan piti kulkea.

Jo alkoi ilta pimetä, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki oli taaskin
kamalan hiljaista odottamista.

Kello puoli yhdeksän illalla elokuun 30 päivänä ajoi keisari
Aleksanteri keveissä matkavaunuissa Limingan tullista Ouluun seurassaan
ruhtinas Volkonsky, henkilääkärinsä, maaherra von Born, kapteeni
Gripenberg ynnä muita.

Äkkiä kuin leimaus kaupunki hohti heti juhlavalaistuksessaan. Suuri,
salaperäinen A kirjain hehkui monivärisenä keskellä kuultokuvaa
kunniaportin yläpuolella, joka lamppujen loisteessa kansan melkein yli
voimiensa herkeämättä ilohuutoja huutaessa ilmoitti juhlan
merkityksestä, vaikkapa ykkönen puuttuikin keisarin nimikirjaimesta.

Astuessaan vaunuista asuntonsa edustalla keisari tervehti
tuttavallisesti suurta ihmispaljoutta niin rakastettavasti kuin
Aleksanterilla oli tapana.

Keisarista saattoi sanoa samaa mitä Julius Caesar on sanonut itsestään:
"Hän tuli, hän näki, hän voitti."

Siten Aleksanteri valtasi kaikkien sydämet. Hän lumosi ylhäiset ja
alhaiset, vanhat ja nuoret. Nekin täällä, jotka tähän asti eivät olleet
voineet rukoilla Venäjän keisarillisen perheen puolesta, siunasivat
Aleksanterin nähtyänsä koko hänen sukuaan.

27.

MATKAA JATKETAAN.

Seuraavana aamuna kello 8 jatkoi hänen majesteettinsa matkaansa
Tornioon. Hän astui lauttasillalle riemuitsevan kansanjoukon keskellä,
joka hurrasi ja tunkeili niin lähelle keisaria, kun hän oli kieltänyt
poliisin näyttäytymästä, että hän joutui erilleen seurueestaan.
Venäläinen paikallinen virkamies tahtoi estää väkeä menemästä
liian lähelle keisaria, mutta lempeä, ihmisrakas Aleksanteri
ystävällisyydessään näytti haluavan sanoa: "Sallikaa lasten tulla minun
tyköni, sillä he kuuluvat minun valtakuntaani!" Venäläinen virkamies
poistui sivummalle, mutta kansa seurasi ihastuksissaan rakastamansa
hallitsijan ympärillä ilman kaikuessa hurraahuudoista ja riemun
näyttäytyessä hellissä jäähyväiskyynelissä.

Sama alus, jolla keisari oli purjehtinut yli Oulujärven, oli jo tuotu
takaisin maata myöten yhdentoista peninkulman matka ja oli nyt valmiina
hänen majesteettinsa kulkua varten Oulujoen suun poikki. Kiinnittäen
huomionsa veneeseen keisari astui siihen. Kun hän oli puhutellut hetken
samaa kapteenia, joka oli kuljettanut hänet mainitun järven yli, lähti
alus liikkeelle keisarin yhä ystävällisesti tervehtiessä rannoille
kokoontuneita ihmisiä, joita myös oli silloilla ja sadoissa vesillä
olevissa keisarin alusta ympäröivissä veneissä.

Kapteeni Erik Junelius, keisarin Oulujärven yli kuljettajan veli,
ohjasi nyt alusta, kun keisari kulki Oulujoen suupuolen poikki
pohjoiselle rannalle ohi kauniiden saarien. Molemmilla puolilla
ylimenokohtaa oli riveihin kytkettyjä, viireillä ja lipuilla
koristettuja jahteja, joihin oli myös kerääntynyt paljon väkeä
hurraa-huudoin iloaan ilmaistakseen ikäänkuin kilpaa niiden kanssa,
mitkä veneistä huutoihin yhtyivät. Nämä veneet riensivät seuraamaan
alusta, jotta niissä olevat mahdollisimman kauan saisivat nähdä
rakastetun hallitsijan ja olla osallisina päivän juhlimisessa.

Jäljessä kulkevien veneiden joukossa näytti erityisesti muuan
huvittavan keisaria ja kiinnittävän hänen huomionsa puoleensa, sillä
tusina kaupungin nuoria naisia oli ihastuksissaan ajattelemattomasti
syöksynyt siihen hankkimatta mukaan airoja tai muita välineitä, joiden
avulla he olisivat voineet päästä kulkemaan keisarin aluksen jäljessä.
Mutta yhden airon avulla, mikä toisesta veneestä heille ojennettiin,
ankarasti ponnistelemalla onnistui heidän kuitenkin, kun he sen lisäksi
käyttivät apunaan käsiään ja päivänvarjojaan, tyynessä vedessä meloa
venettään eteenpäin perille asti. Keisari, joka jo aikaa sitten oli
tullut joen toiselle puolelle, meni hymyillen takaisin rannalle
ottaakseen heidät vastaan ja auttaakseen noita voimainsa takaa
ponnistelevia kainoja kaunottaria, jotka olivat jo maalle astumassa.
Huomattuaan keisarin rannalla työnsivät he nopeasti kuitenkin veneensä
takaisin veteen, kun pelkäsivät keisarin pahastuvan heidän liiallisesta
lähentelemisestään. Mutta kun keisari hyväntahtoisesti viittasi heitä
pelotta lähestymään, niin he lopulta aivan ujoina ja hämillään tulivat
rantaan veneellään.

Keisari auttoi heitä kaikkia kädestä veneestä maalle. Armollisesti
puhutteli hän heitä saksan- ja ranskankielellä, joita kieliä useat
heistä ymmärsivät, mutta ystävällinen hallitsija sai vastaukseksi vain
kyyneleitä, jotka vuotivat pelkästä ihastuksesta kiitollisista
sydämistä.

Keisari viittasi muitakin veneitä laskemaan rannalle siltaan, jolla hän
seisoi. Kun hänen majesteettinsa oli suvainnut keskustella useiden
henkilöiden kanssa ja oli nousemaisillaan matkavaunuihinsa, huomasi hän
jonkun matkan päässä hennon ja pienen nuoren naisen, mikä yritti
kiivetä korkealle kivelle voidakseen nähdä suuren keisarin, joka
pituudeltaankin aina näkyi joukon yli.

Keisari tarkasteli mieltyneenä lornetillaan nuoren immen ponnistelua.
Kun tämän, joka ei tiennyt olevansa huomion esineenä, vihdoin onnistui
päästä kivelle, mistä hän riemuissaan käänsi lapsellisen kauniit
kasvonsa jumaloitua hallitsijaa kohti, punastui hän havaitessaan että
keisari hänet näki. Keisari heitti hänelle lentomuiskun tervehdykseksi,
niinkuin hänen tapansa oli tehdä herttaisille lapsille.

Sitten hallitsija nousi vaunuihin ja lähti matkaan iloisesti ja
tuttavallisesti heittäen jäähyväistervehdykset. Niinhyvin miehet kuin
naiset liehuttivat hattujaan ilmassa hurratessaan hyvästiksi
rakastetulle yksinvaltiaalle.

Tornion matkalla oli muiden seitsemän virran yli kulkemista varten
niiden rannalla joko purjealuksia taikka erityisesti varustettuja
veneitä taitavien merimiesten ohjaamina, ja hänen majesteettinsa meni
näiden jokien poikki rannoille kerääntyneen maalaisrahvaan ilohuutojen
taukoamatta kaikuessa.

Keisari antoi lahjaksi kallisarvoisia sormuksia tai kelloja
merikapteeneille, jotka valvoivat jokien yli menoa, ja kaikki häntä
soutaneet saivat runsaat "juomarahat".

Kaikki matkan varrella olevien keisarin majapaikkojen isännät tai
emännät saivat häneltä arvokkaita keisarillisia lahjoja, eikä ketään
niissä hänen takiansa vaivaanähnyttä hän jättänyt huomaamatta.

Keisarin vaunujen tultua Iijoen lossipaikalle, kun ketään ei ollut
näkyvissä heti auttamaan häntä vaunuista astuessaan, kiiruhti laskemaan
alas astuinta kaksi kaunista nuorta naista, jotka sattumalta olivat
vanhempainsa kanssa täällä matkalla Oulusta. Keisari ihastui varsinkin
toisen tavattomaan kauneuteen. Hän puhutteli kauan ranskaksi sieviä
naisia. Kauniimpi niistä oli syntynyt Tukholmassa, missä hänen
kauneutensa oli huomattu hovissakin. Hänen ulkomuotonsa vivahti hyvin
paljon Ruotsin nykyisen kuninkaan[40] näköön.

Keisari kirjoitti muistiin taskukirjaansa näiden nuorten naisten nimet
ja muisteli heitä vielä kolmen vuoden kuluttua päivällispöydässä
linnassaan Pietarissa puhellessaan Turun piispan Tengströmin kanssa
Pohjanmaan matkansa miellyttävistä muistoista.

Tornion pikkukaupungin kelpo pormestari oli jo aamuvarhaisesta
liikkeellä ja täydessä virkapuvussaan puuhailemassa keisarin
vastaanottoa järjestäen. Tuloaikaa ei tiedetty. Mutta pormestarimme
joutui pian rattoisain kumppanien seuraan, ja heidän parissaan juotiin
koko päivä maljoja kiitollisin ja ilosta leimuavin mielin rakastetun
yksinvaltiaan kunniaksi, niin että pormestari isänmaallisessa innossaan
maljojen ääressä kokonaan unohti virkavelvollisuutensa.

Siitä olikin seurauksena, ettei pormestari tiennytkään, kun keisari
seurueensa kanssa myöhään illalla saapui asuntoonsa, missä oli täysi
hämärä, sillä kaikki ihmiset olivat juosseet talosta hallitsijaa
vastaan.

Jotenkin kauan sai lempeä Aleksanteri odottaa puuttuvan varsinaisen
illallisen asemasta pyytämäänsä teetä, jonka juotuaan hän heti meni
levolle.

Aamulla katseli keisari kaupungin ruohoa kasvavia katuja ja kuuli,
miten Haaparannalla Ruotsin rumpua pärisytettiin, sekä salli että
hänelle alamaisuudessa esitettiin kauimpana pohjoisessa asuvina
alamaisinaan Tornioon varta vasten kutsuttu seitsenhenkinen
lappalaisperhe kansallispuvuissaan, kaksi elävää poroa mukanaan.

28.

PALUUMATKA.

Eipä edes seuraavana aamunakaan keisari saanut ruokaa. Nälkäisenä hän
lähti syyskuun 1 päivän aamuna paluumatkalle Torniosta. Käytyään
lossipaikalla keisari istuutui jo vaunuihinsa jatkaakseen matkaansa,
kun Torniossa asuva venäläinen kauppias tuli tuomaan hänelle kauniin ja
lämpimän venäläisen piirakan, jonka hän yöllä oli leivottanut ja jonka
täytteenä oli lohta ja riisisuurimoja y.m. Keisari otti vastaan
mielellään hyväätarkoittavan lahjan, sillä hänellä oli mukanansa
Torniosta oiva ruokahalu. Vaunuissa istuen söi hallitsija aivan
iloisena piirakkansa.

Päästyään Pietariin lähetti keisari kalliin kultarasian hyvänsuovalle
kauppiaalle, ainoalle, joka Torniossa oli hänelle ruokaa tarjonnut.

Kemissä sai keisari iloksensa taas tavata vanhan tuttavan,
kunnianarvoisan rovastin ja jumaluusopintohtorin Castrénin.

Siellä hän ei viipynyt kauemmin kuin että hän söi päivällistä nimismies
Ståhlbergillä, jolloin hän teki sen huomion, että meidän suomalaiset
mesimarjamme ovat Europan makeimpia herkkuja.

Matkalla Tornioon oli keisari halunnut ostaa paremmat ajoneuvot
jollekin seurueensa jäsenelle rikkoutuneiden asemasta. Eräältä
väkijoukossa seisovalta nuorelta neidolta kysyttiin, tahtoisiko hän
myydä koreat kiesinsä, mihin hän myöntyikin, ja niin kutsuttiin hänet
keisarin luo ilmoittamaan hintaa.

Kaino impi ei kehdannut pyytää hyvältä keisarilta kiesien täyttä
hintaa, mutta kauppa päätettiin kuitenkin ja ajoneuvot piti haettaman
paluumatkalla Torniosta. Mutta sillä välin oli neitonen katunut
lupaustaan myydä kiesit ja vielä niin halvasta hinnasta, koska ne
olivat hänen sulhasensa hänelle lahjoittamat ja siten hänelle
korvaamattomat. Kun niitä tultiin noutamaan, kohotti hän, toivoen siten
pääsevänsä niitä myymästä, niiden hinnan kaksinkertaiseksi. Aleksanteri
naurahti ja virkkoi: "Antakaa hänelle hänen pyytämänsä hinta!" – Niin
tyttö sittenkin menetti kiesinsä.

Tultuaan Haukiputaan majataloon oli keisari matkasta väsyneenä
nukahtanut vaunuihin. Kokoontuneen rahvaan käskettiin olemaan hyvin
hiljaa, jotta ei nukkuja heräisi. Ääneti valjastettiin hevoset.
Kainalosauvaansa nojaten astui nyt esiin väkijoukosta eräs 80-vuotias
eukko, jota sanottiin Kellon-Liisaksi, ja lähestyi vaunuja. Hän oli
entisen suomalaisen sotamiehen leski ja oli hänen miehensä kaatunut
viime sodassa, jonka johdosta köyhä leski keisarin armosta nautti 25
hopearuplan vuotuista eläkettä, mikä antoi vanhukselle hyvän
toimeentulon, jota hänellä sitä ennen ei ollut.

Eukko halusi nähdä hyväntekijänsä, tuon jalomielisen keisarin, jota hän
sai kiittää raihnaisen henkensä elatuksesta ja hoidosta ja jota hän jo
pitkät vuodet oli siunannut ja hänen puolestaan rukoillut.

Vanhus vakuutti valvoneensa kolme vuorokautta ja kulkeneensa pitkät
taipaleet kainalosauvansa avulla saadakseen onnen nähdä keisarin, eikä
hän nyt varmasti antaisi minkään estää toiveensa täyttymästä ollessaan
aivan keisarin vieressä.

Muori oli suomalaisen yksipäinen ihminen. Ei uskallettu kinastella
hänen kanssaan peläten syntyvän melua, mikä herättäisi keisarin.

Vanha Liisa pani syrjään kainalosauvansa ja alkoi kiivetä keisarin
vaunujen pyörälle. Kun hänen kaikin voimin ponnisteltuaan onnistui
kiivetä niin korkealle, että hän saattoi nähdä nukkujan, pani hän
silmälasit nenälleen voidakseen oikein tarkasti katsella aina
siunaamaansa hyväntekijää. Mutta silmälasit himmenivät alituisesti
vanhuksen kyynelistä, kunnes hänen tunteensa purkautuivat sanoiksi. Hän
puhui kumppaneilleen: "Tulkaa akat kattomaan, kuinka tämä on tässä
nukkunut levollisesti, niinkuin muutkin ihmiset."[41] Keisari heräsi
heti ja hieroi silmiään nähdessään vaununsa vanhojen akkojen
ympäröimänä. Hymyillen iloisesti ojensi hallitsija kätensä
kyynelsilmäiselle vanhalle Liisalle, joka pudisti sitä rahvaan tapaan
ja pakisi: "Käsi on pehmeä kuin pumpuli; eipä ole työ haitannut."[42]

Keisari pyysi suomalaisen tulkkinsa luutnantti Martinaun selittämään
itselleen muorin puheen. Hymyten ojensi hän sitten kätensä toisillekin
eukoille, jotka olivat kavunneet vaunun pyörille. Sitten käski keisari
luutnantti Martinaun sanoa vanhalle Liisalle, että hän saisi anoa
jotain armon-osoitusta keisarilta. Mutta tätä oli muorin vaikea
käsittää. Lopultakin ymmärrettyään keisarin tarkoituksen alkoi hän
ääneen itkeä sanoen: "Mitenkä saattaisin olla niin kiittämätön, että
vielä jotain pyytäisin, kun olen tullutkin tänne vain katsomaan,
kiittämään ja siunaamaan tätä jumalan enkeliä, joka on lähetetty maan
päälle antamaan minulle ja monelle tuhannelle elatuksemme, elomme! En
pyydä mitään, vain kiittää ja siunata tahdon, jos niin kykenisin kuin
minun pitäisi."

Köyhän lesken yksinkertaisuus ja jalo ajatustapa miellytti keisaria.
"Tätä lupausta", puhui hän, "ei rikkainkaan hovissani olisi hylännyt,
kuten tämä köyhä leski teki." Sitten annatti hyvä keisari eukolle
joukon hopearuplia, jonka jälkeen hän jatkoi kulkuaan vanhan
Kellon-Liisan ja kaikkien saapuvilla olevien siunausten seuraamana.

Syyskuun 1 päivänä palasi keisari Ouluun samalla purrella, millä ennen
oli mennyt joen suupuolen poikki ja matkustanut Oulujärvellä.

Ympärillä olevilla saarilla oli sytytetty tervatynnyreitä palamaan
ilotulitukseksi. Rantaan kiinnitettyjen jahtien kaikissa köysissä oli
palamassa lamppuja ja lyhtyjä; kirkko ja kaupunki oli runsaasti
juhlavalaistu.

Kansa, joka innokkaasti halusi uudelleen nähdä lempeän maanisän, oli
tulvinut jahteihin ja laivasillalle sekä otti hänet vastaan
riemuitsevin hurraa-huudoin. Sitten keisari uskollisten alamaistensa
keskellä käveli hänelle varattuun asuntoon kansan aina yhä edelleen
kunnioitustaan hänelle osoittaessa.

Seuraavana päivänä aikaisin aamulla kävi hänen majesteettinsa kirkossa,
koulutalolla, lääninsairaalassa, raatihuoneella ja vankilassa, missä
ihmisrakas yksinvaltias liikutettuna puhutteli useita vankeja, annatti
rahaa näille onnettomille ja oli tyytyväinen huomatessaan, etteivät ne
olleet raskaasti raudoitettuja, vaan uuden keisarillisen asetuksen
mukaan kantoivat puupultteja jaloissaan. Sitten suvaitsi hänen
majesteettinsa Kustaa IV Adolfin Oulussa käynnin johdosta kaupungin
vieritse kuohuvan Merikosken rannalle rakennetulta parvekkeelta
katsella useiden koskenlaskijain ohjaamaa koskenlaskua. Sittemmin
hallitsija maaherra von Bornin seurassa ajoi avonaisissa vaunuissa
kaupungilla ystävällisesti tervehtien kansaa, mikä kaikkialla tunkeutui
lähelle vaunuja osoittaakseen teeskentelemättömästi kunnioitustaan
hänelle ja sielunsa syvimpään painaakseen lempeän hallitsijansa kuvan.
Keisari palasi tämän jälkeen huoneihinsa.

Hänen majesteettinsa suvaitsi sitten esityttää itselleen kaupungissa
olevat aateliset, papit, lääninhallituksen jäsenet, muut virkamiehet,
maistraatin ja useita porvariston vanhimpia. Syötyään päivällistä
muutamien pappien, virkamiesten ja kauppiasten seurassa matkusti hän
kello kaksitoista päivällä Raaheen ja Kokkolaan.

Keisarin hyväntahtoisuudesta ja ihmisrakkaudesta jäi kaikkialle, minne
hän matkustaessaan joutui, lukemattomia todistuksia, ja hänen kuvansa
juurtui lähtemättömästi häneen mieltyneiden alamaisten sydämiin, kun
hän tuttavallisesti puhutteli kansaa, hellästi kutsui äitejä luokseen
ja otti syliinsä heidän pikku lapsiaan, sydämellisesti otti osaa
köyhien ja sairasten kärsimyksiin ja hankki heille hoitoa omalla
kustannuksellaan. Ei kukaan mukana ollut voi unohtaa, miten hän
maaseudullakin sekaantui rahvaan joukkoon ja tuttavallisesti ilmoittaen
"minä olen keisari" kehoitti kansaa luottavaisesti itseään lähestymään.
Kaikkialla oli eloa. Ympäröivän kansanjoukon ihastusta ei voi
kertoakaan. Kaikkien sydämet paloivat uskollisuudesta jaloa
Aleksanteria kohtaan, joka kaikkiallakin voitti ihmiset puolelleen,
mutta Suomessa koko kansan todellisen rakkauden ja ikuisen
kiitollisuuden.

Kun keisari oli lähtenyt Oulusta, tuntui siellä kaikki niin autiolta,
hiljaiselta ja tyhjältä, eikä moneen päivään ajateltu eikä puhuttu
mistään muusta kuin rakastetusta vieraana olleesta hallitsijasta.

Muun muassa kerrottiin, miten oli arvostellut keisaria eräs pieni
viiden vuoden vanha poika, joka palvelijan keralla oli saanut olla
mukana ihmisjoukossa katsomassa mahtavaa yksinvaltiasta.

Pojan kotiin tultua kysyi isä häneltä, oliko hän nähnyt keisarin.

"Näin kyllä", vastasi poika kovin ylpeänä levittäessään voita suurelle
leipäpalaselleen.

"No", virkkoi isä leikillä, "miltä keisari nyt sinusta näytti?"

"Ihmiseltä", vastasi poika.

Hymyillen sanoi isä siihen: "Minkä näköisen sinä luulit sitten keisarin
olevan?"

"Suden näköisen", vastasi reipas pikku poika ahnaasti ja kaikin voimin
terveillä hampaillaan puraisten kovaa voileipäänsä.

"Mitenkä sinä niin typerästi ajattelet ja vastaat, lapseni?" nuhteli
isä poikaa vakavasti. "Olethan jo täyttänyt viisi vuotta ja olet pian
iso mies."

Herkkätunteinen lapsi vastasi itku kurkussa: "Eikö isä muista, että
kesällä sain olla Jaakon mukana katsomassa väen sudenajoonlähtöä.
Silloinkin meluttiin ja huudettiin melkein yhtä paljon kuin nyt, ja
siksi luulin, että keisari olisi suden näköinen."

Viaton lapsi saattoi vanhempansa noloiksi tietämättään moittien heitä
siitä, ettei kukaan ollut selittänyt keisarin nimen merkitystä pikku
pojalle, joka ei koskaan ollut utelias, vaan silti aprikoiva.

Eräs kreivi C., joka oli palvellut vänrikkinä Ruotsin vallan aikana
Kajaanin pataljoonassa, eleli perheineen vähävaraisena Limingassa
rappeutuneessa aliupseerin virkatalossa nauttien eläkettä, jonka
Venäjän hallitus oli antanut kaikille suomalaisille sotilaille.

Keisarin seuralainen, jalomielinen kreivi Rehbinder, kaikkien
suomalaisten suojelija, kertoi hallitsijalle hellällä myötätunnolla
kreivi C:n puutteenalaisesta elämästä, joka esti häntä antamasta vielä
alaikäisille pojilleen heidän syntyperänsä mukaista kasvatusta.

Aleksanteri määräsi kohta pojat kasvatettaviksi hänen omalla
kustannuksellaan ja antoi erityisen lisäeläkkeen isälle.

29.

KEISARI LIMINGASSA.

Kun hevosia oli muutettava Sunilan majatalossa Limingassa neljän
peninkulman päässä Oulusta, olivat vain paikkakunnan nuoremmat papit
keisaria vastassa, sillä kunnianarvoisa rovasti Rajalin, joka oli jo
yli 80 vuoden vanha, oli niin kivulloinen ja vanhuudenheikko, ettei hän
omasta mielestään voinut näyttäytyä keisarille. Kuitenkaan ei hän
tahtonut luopua hartaasta halustaan saada nähdä suurta Aleksanteria,
jota hän rukouksissaan joka päivä siunasi kaikesta siitä hyvästä, mitä
hän jo oli ehtinyt tehdä maalle.

Siksipä ukko Rajalinin nähtiin jo aikaisin verkalleen kulkevan
jokapäiväinen, kotikutoinen puuvillayönuttu yllään ja valkea, kudottu
puuvillamyssy harvoilla hopeahapsillansa pappilan lähellä olevaan
majataloon, missä hän asettui vanhan keittiön ikkunaan siitä hyvin
nähdäkseen sekä keisarin että hänen seurueensa.

Niin pian kuin keisari oli saapunut Sunilaan ja siellä puhutellut
erästä pappismiestä, tiedusteli hän, eikö seurakunnassa ollut
kirkkoherraa.

Siihen vastattiin myöntävästi, mutta samalla sanottiin, ettei rovasti
Rajalin vanhuutensa ja sairaalloisuutensa vuoksi voinut tulla
kunniatervehdykselle keisaria vastaan.

Myötätuntoinen Aleksanteri vastasi silloin osaaottavasti: "Minä olen
vielä nuori ja terve. Minun asiani on käydä tervehtimässä vanhusta.
Onko pappila kaukana täältä?"

Hänelle osoitettiin pappila ja keisari alkoi kiireesti astua sinnepäin.

Nyt syntyi yleinen hämmästys, sillä kaikki tiesivät ukon piilopaikan.
Muuan herroista kiiruhti ilmoittamaan keisarille asian oikean laidan.

Keisari meni kohta matalaan huoneeseen tapaamaan vanhusta, joka vaivoin
hämmästyneenä ja liikutettuna pääsi nousemaan vapiseville jaloilleen.
Haudan partaalla oleva iäkäs patriarkka seisoi nyt lakki kädessä
Venäjän voimakkaan itsevaltiaan edessä, joka siinä jalona ja
ihmisrakkaana vapaaehtoisesti kumartui matalan katon alla.

Varovasti talutti suuri keisari voimakkaan käsivartensa tukemana ulos
heikon, pian satavuotisen ukon, jonka hopeahiukset liehuivat tuulessa
keisarin auttaessa valkoista myssyä hänen melkein kaljuun päähänsä,
ja vei tukien hänen horjuvia askeleitaan hänet pihan poikki
itselleen varattuihin huoneihin kerääntyneen rahvaan kyynelsilmin
tuhatkertaisesti siunatessa ja eläköön-huutoja kaiuttaessa.

Kun he tulivat keisarille varattuihin huoneihin, piti vanhuksen istua
nojatuoliin.

Aleksanteri puheli kauan englanninkielellä ukon kanssa kohdellen häntä
kunnioittavasti kuin poika isäänsä.

Kun keisari oli valmiina jatkamaan matkaa ja aikoi heittää hyvästit
iäkkäälle vieraalleen, nosti vanhus vapisevan kätensä keisarin
kumartuneen pään päälle ja luki ääneen rukouksen: "Herra siunatkoon
sinua!" Kovasti liikutettuna aikoi Aleksanteri suudella siunaukseen
kohotettua kättä, mutta äkkiä ja nuorekkaan lämpimästi suutelikin
vanhus keisarin kättä, jonka jälkeen hallitsija kyynel silmässä erosi
kunnianarvoisesta ukosta, mikä kohotti sitten ilosta loistavan
katseensa taivasta kohti ja sanoi: "Nyt, Herra, lasket palvelijasi
menemään rauhaan!"

Maantiellä lähellä Oulua tuli vastaan posti tavallista vauhtia
etelästäpäin. Seitsenkymmenvuotias ukko, Lind nimeltään, reipas ja
kepeä ikäisekseen, oli äskeisin omasta hakemuksestaan päässyt
postinkuljettajaksi "saadakseen levähtää vanhoilla päivillään", kuten
hän sanoi. Lind kuljetti nyt postia ja käski kyytipojan väistää niin
paljon kuin mahdollista keisarillisia vaunuja, joita poika niin
kummissaan suurin silmin katseli, että ajoi koko kuormansa ojaan
juuri keisarin ohi kulkiessa. Mutta salaman nopeudella olivat
postinkuljettajamme taas pystyssä ja yhtä sukkelasti Lindin ukko
toisella kädellään sivalsi kyytipoikaa korvalle, niin että pojalta
lensi hattu päästä, kuin toisella otti lakin omasta päästään
kunnioittavasti kumartaen keisarille, joka hymyili tapaukselle.

Keisarin ohi ajaessa oli kaikkialla maantienvarsilla aidoilla istumassa
siistiä maalaisväkeä, mikä peltotöistään oli kiiruhtanut näkemään
rakasta hallitsijaa. Majataloihinkin olivat lähinnä asuvat
kerääntyneet. Pohjanmaan talonpoikaistytöt olivat useinkin niin
uskaliaita, että rohkenivat mennä lähelle katsomaan ja tunnustelemaan,
kuinka hienoa vaatetta keisari käyttää nuttunaan. Heidän viaton
uteliaisuutensa huvitti keisaria, joka ei sallinut häiritä heitä heidän
nenäkkäissä tarkasteluissaan. Tällöin hän usein kuuli suomeksi
sanottavan: "Voi! kuinka se on kaunis ja laupias, niinkuin Herran
enkeli!"

Keisari kiitti luutnantti Martinaun tulkitsemana niitä sieviä
maalaistyttöjä, jotka itse olivat kehränneet ja valmistaneet pukunsa.
Myös hän lausui ilonsa siitä, että rahvas täällä oli niin
rohkealuontoista eikä lainkaan ujostellut.

"Huomaa kyllä", sanoi jalo hallitsija, "etteivät ihmiset täällä
milloinkaan ole olleet orjia eivätkä pakotettuja ryömimään tylyjen
maakartanoita omistavien herrojen edessä. – Sydämeni lämpiää
nähdessäni tällaista rahvasta", hän lisäsi ja tukahutti huokauksensa.

30.

KEISARI SIIKAJOELLA.

Kun keisarin piti mennä lautalla Siikajoen poikki, joka virtaa leveänä
ja syvänä kahden korkean hiekkatörmän välissä, huomasi hän ylinnä
mäellä hyvin soman kappalaisen virkatalon vihreän kuusimetsän keskellä
kuvastuvan kristallinkirkkaaseen jokeen. Pienen, punaiseksi maalatun
talon avonaisessa ikkunassa näki keisari kauniin, nuoren tytön. Heti
pisti hänen päähänsä yllättää pieni, luotettava, vaikka utelias
talonvartija. Kohta nousi hän mäkeä ylös, ja pian oli tuo lempeä
majesteetti koko loistossaan pikku kaunottaren, erään neiti
Stjerncreutzin edessä, joka oli pitäjän kappalaisen, pastori
Frosteruksen kasvattitytär.

Ilosta hämilleen joutunut impi, joka tunsi keisarin, niiasi
niiaamistaan yhä syvemmin ja syvemmin niin kauan kuin hänen yhä enemmän
ja enemmän vapisevat polvensa häntä kannattivat; mutta lopulta hän ei
jaksanut enää nousta. Keisari katseli ensin hymyillen pientä, istuvaa
neitiä, jonka poskilla ruusun ja liljan väri vaihteli. Kuin keisaria
rukoillen nosti hän suuret, siniset silmänsä häntä kohti. Keisari
ojensi tyttöraukalle molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Mutta
keskustelu oli äänetöntä, kun neiti Stjerncreutz ei osannut vierasta
kieltä.

31.

KEISARI KOKKOLASSA.

Kokkolassa asui keisari rikkaan kauppias Anders Roosin talossa. Tämä ei
ollut säästänyt mitään kustannuksia saadakseen muutenkin loistavat ja
kalliisti sisustetut huoneensa aivan ruhtinaalliseen järjestykseen ja
komeuteen. Huonekalut kaikissa huoneissa olivat päällystetyt paksulla
silkkidamastilla, ikkunaverhot olivat samaa kangasta runsaine
ripsuinensa, kruunut, taulut ja kallisarvoiset matot todistivat, että
omistajalla oli makua ja rikkautta. Makuuhuoneessa oli kultakoristeinen
mahonkisänky, joka oli laivan muotoinen. Siihen noustiin portaita
myöten ja oli se pehmeäksi täytetty ja päällystetty hienolla
turkkilaisella kankaalla. Sen silkkiuutimet olivat poimutellut
purjeiden muotoon. Kaikki oli yhtä komeata kuin hyvin järjestettyä.
Kuusi kaupungin nuorta naista seisoi juhlapuvuissaan rappusilla ja
kylvi kukkia keisarin jalkoihin hänen sisäänastuessaan. Aleksanteri
kumarsi kohteliaasti tervehdykseksi näille valiokaunottarille. Mutta
tultuaan sisään komeihin huoneihin, jotka notkuivat loiston ja
rikkauden painosta, ei keisaria näyttänyt miellyttävän tämä upeus
köyhässä maassa, missä jaloa Aleksanteria olivat tuhannet köyhät ja
apuatarvitsevat rukouksillaan ja anomuskirjeillään kaikkialla
piirittäneet.

Keisari joi täällä teetä ja viipyi ainoastaan pari tuntia Kokkolassa,
jatkaen sieltä sitten matkaansa.

Kun keisari ennen Kokkolaan tuloaan kulki Lohtajan kautta, olivat
sikäläiset papit tavallisuuden mukaan häntä vastassa ja paljon rahvasta
oli kerääntynyt majataloon näkemään mahtavaa keisaria. Paremmatkin
naiset olivat pukeutuneet kansannaisten pukuihin rohjetakseen lähempää
katsoa ja lähestyä melkein jumaloitua hallitsijaa.

Keisari puheli paljon kirkkoherra Elfvingin kanssa, joka taisi useita
vieraita kieliä, varsinkin hyvin ranskaa, hän kun oli naimisissa
Bordeaux'sta kotoisin olevan merikapteenin tyttären kanssa. Keisari sen
kuultuaan halusi nähdä nuoren ranskattaren. Puettuna sieväksi
talonpojanvaimoksi seisoi tämä siinä aivan lähellä. Hänen miehensä
ojensi naurusuin hänelle kätensä esitelläkseen keisarille sievän
rouvansa, joka aivan hämillään odottamattomasta kunniasta ja peloissaan
valepuvustaan seisoi kalpeana ja mykkänä kuin kipsikuva, mutta
vapisevana kuin haavanlehti komean ja lempeän Aleksanterin edessä, joka
ystävällisesti koetti tyynnyttää arkaa, kainoa ja yllätettyä
pastorinrouvaa, mikä nyt ei saanut yhtään selvää sanaa suustaan. Näin
kalpeaksi käyneen rouvansa piti hänen huolestuneen miehensä kohta
saattaa kotiin. Pelästyen siitä, että keisari oli keksinyt hänet
valepuvussa, sai hän halvauksen ja hänen piti heti kotona mennä
makuulle. Tämän sairauskohtauksen jälkiseurauksia hän tunsi monta
vuotta, aina kuolemaansa asti.

32.

HÄN MATKUSTAA ETEENPÄIN.

Kokkolasta matkusti keisarillinen majesteetti edelleen eteläänpäin ja
saapui Vaasaan syyskuun 4 päivänä. Aivan kaupungin ulkolaidassa oli
kunniaportti, minkä luona oli keisaria vastaanottamassa kaupungin
maistraatti ja porvaristo.

Asunnoksi korkealle vieraalle oli valittu huoneet siinä komeassa
talossa, minkä kuningas Kustaa III oli rakennuttanut sikäläiselle
hovioikeudelle.

Illalla olivat porvariston toimeenpanemat tanssiaiset, joissa keisari
suvaitsi viipyä pari tuntia kunnioittaen niitä ottamalla osaa itsekin
tanssiin.

Kunniaportti oli illalla komeasti valaistu. Kuultokuvia, joissa monessa
oli varsin älykkäitä kirjoituksia, oli sovitettu useihin paikkoihin
kaupungille, missä muutenkin oli runsas juhlavalaistus.

Seuraavana päivänä keisari kävi kirkossa ja hovioikeudessa, esitytti
itselleen kaupungin etevimmät asukkaat ja lopuksi otti vastaan
lähipitäjäin talonpoikien lähetystön, joka oli tullut kaupunkiin
kiittämään keisaria tämän käynnistä Pohjanmaalla.

Jo kello yksi keisari lähti matkalle, ja käväistyään Kristiinassakin
hän ainiaaksi jätti pian Pohjanmaan.

33.

LEIKISTÄ TULIKIN TOSI.

Monta vuotta takaperin oli Oulussa kaksi nuorta koulunopettajaa,
maisterit Falander ja Holm, joita yleisesti pidettiin arvossa ei
ainoastaan osoittamiensa tietojen, säännöllisen elämänsä ja
ahkeruutensa vuoksi virassaan, vaan myös lempeytensä ja isällisen
hellyytensä vuoksi, jolla he ymmärsivät nuorisossa herättää halua
opintoihin ja opiskeluun, mitä usea heidän ammattitovereistaan raa'asti
patukalla ja vitsalla turhaan yritti iskeä poika parkoihin usein näiden
sekä ymmärryksen että terveyden kustannuksella.

Falander ja Holm olivat parhaat toverit keskenään,
melkein eroittamattomat niinä aikoina, jolloin olivat vapaat
opettajatoimestaan; mutta koska Falander samalla oli kotiopettajana
yksityisessä perheessä, jonka luona hän asui, eivät he saaneet olla
yhdessä niin paljon kuin muuten olisi tapahtunut. Ystävykset olivat
hyviä metsästäjiä ja huvikseen usein vapaahetkinään metsästelivät ja
kalastivat.

Muutamana päivänä olivat Falander ja Holm päättäneet lähteä
metsästysretkelle. Määrättynä tuntina piti Holmin tulla hakemaan
Falanderia, joka oli luvannut laittaa kaikki valmiiksi matkaa varten.

Määräaikana meni hän ystävänsä luokse ja oli aivan vallattoman
iloisella tuulella, ajatellessaan että hän nyt luonnon vapaudessa saisi
hengittää raitista ilmaa koulun ummehtuneisuudesta päästyään. Mutta
suureksi kummastuksekseen hän ei tavannut muuten aina täsmällistä
ystäväänsä kotona. Parin minuutin kuluttua kuuli hän tämän kuitenkin
tulevan kotiin iloisesti lauleskellen muutaman näytelmän vanhaa
metsästyslaulua.

Nopeasti Holm iloissaan kiiruhti ottamaan seinältä pyssyn. Se kädessään
asettui hän ensin kunniavahdiksi oven pieleen, mutta tehtyään kunniaa
ystävälleen tämän tullessa huoneeseen ojensi hän kiväärin hänen
rintaansa kohti ja leikillään nuorekkaan vallattomasti huusi: "Herra,
rahanne taikka henkenne!"

Falander vuorostaan otti nauraen ystävänsä pyssyn ja viritti hanan.
Molempien karskisti tähdätessä toistensa rintaan, lausui Falander
reimasti: "Kyllä taloni osaan puhdistaa rosvoista." Holm keskeytti
hänet: "Kuole, raakalainen!" ja painoi lataamattoman pyssyn
liipaisinta, ja limsiö säkenöi teräksen iskusta.

Mutta Falander ampui melkein samassa silmänräpäyksessä myös pyssyllään.
Laukaus pamahti.

Kun ihmiset laukauksen kuultuaan syöksyivät huoneeseen, viruivat
ystävykset verissään lattialla.

Aluksi ei tiedetty, kumpi oli haavoittunut. Ensiksi tuli tajuihinsa se,
jota oli ammuttu. Raukealla äänellä hän puolusti ystäväänsä syyttäen
omaa ylimielisyyttään ja varomattomuuttaan, kun oli unohtanut ilmoittaa
ystävälleen pyssyn vastoin tavallisuutta nyt olevan ladatun. Hän anoi
Jumalalta anteeksiantoa itselleen ja toivoi, että kaikki ihmiset
antaisivat anteeksi hänen ystävälleen, jota hän piti syyttömänä ja jota
hän halusi puhutella saadakseen kuulla hänen antavan hänelle anteeksi.
– Enempää ei jaksanut onneton Holm sanoa, sillä kuolema lopetti hänen
tuskansa.

Kauhea onnettomuus oli vaikuttanut niin järkyttävästi Falanderiin, että
hän oli pyörtynyt. Väsymättömien ponnistusten jälkeen hänet vihdoin
saatiin virkoamaan, mutta hän ei tullut selviin tajuihinsa. Tämä ehkä
pelasti hänen elämänsä aluksi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Kaikki oli hänestä vain kauheata unta. Hän ei olisi voinut ajatella
tapausta todella mahdolliseksi, ellei hän olisi huomannut alituisesti
kaipaavansa ystäväänsä tulemaan sairasvuoteensa ääreen. "Hänen on
täytynyt kuolla", sanoi hän lopuksi, "koska hän ei tule minua
katsomaan."

Kymmenen viikkoa oli hän kuumehoureessa maannut vuoteessaan, kun hän
muutamana yönä karkasi hoitajaltaan.

Vain lakanaan kääriytyneenä ikäänkuin haamu yön pimeässä hän kulki
katua pitkin ystävänsä asunnolle. Hän kolkutti porttia ystävänsä
vanhalle siivoojalle tuttuun tapaan, niin että tämä aivan hämmästyneenä
tuli avaamaan.

Kauan kolisteli eukko säppiä ja salpaa ennenkuin hänen onnistui saada
portti auki, jolloin hänen aina puhtaan lyhtynsä säteet sokaisivat
sisään pyrkijän silmät.

Kun hän lyhtynsä valossa näki sairaan, kirkui hän: "Herra Jesus!" ja
oli pyörtyä, koska hän luuli isäntä-vainajansa kummittelevan, kuten
eukko jäljestäpäin kertoi. Mutta hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä,
ja vaikka häntä peloitti ja hirvitti niin, että hiukset olivat pystyyn
nousta, virkkoi hän kummitukselle: "Mene takaisin hautaan! Kuolleilla
ei ole mitään tekemistä elävien kanssa." Sitten paiskasi hän portin
kiinni aivan kummituksen nenän edessä.

Sairas, joka kylmänraittiissa ilmassa oli tullut täyteen tajuntaan,
ymmärsi kohta syyn eukon kauhistukseen olevan hänen onnettomuutensa
seurauksen. Voimatonna hän vaipui jäätyneelle kadulle, josta hänen
hoitajansa hänet pian löysivät.

Kauan onneton sitten horjui elämän ja kuoleman välillä, kunnes
edellinen hänen nuoruutensa vuoksi pääsi voitolle ja hänessä heräsi
uudelleen lähtemättömän surunsa kauhistuttava muisto.

Parannuttuaan ilmiantoi Falander itsensä ystävänsä murhaajaksi, jonka
johdosta hänet tuomittiin puoleen hengensakkoon.

Sitten hän muutti toiselle paikkakunnalle, missä hän eli vanhaksi
viettäen raskasmielistä elämää, mutta kaikki häntä kunnioittivat kelpo
kansalaisena ja perheenisänä.

34.

MONIUKSEN LIISU.

Perämies Monius oli uljas, kelvollinen, sukkela ja älykäs merimies
ollessaan merellä ja sen myrskyjen keskellä, mutta aina kotonaan näytti
hän synkältä, raskasmieliseltä ja alakuloiselta. Kun hänen toverinsa
olivat iloissaan päästessään tyyneen satamaan omaistensa luo ja oman
mökin katon alle, tuli Monius kotiinsa raskaalla mielellä; sillä rohkea
merimies ei samalla levollisella mielellä jaksanut kestää kotoisen
elämän myrskyjä, jotka häntä siellä odottivat, kuin luonnonvoimien ja
meren taisteluita, vaikka hänkin ikävöi nähdä kalleimpiaan elämässä,
kolmea pientä lastaan, joista hänen täytyi olla erossa hankkiakseen
heille toimeentulon. Karvain mielin hänen täytyi silloin jättää nuo
pikkaraiset heidän äitinsä hoitoon, mikä oli taipuvainen väkijuomiin ja
päihtyneenä julmasti kohteli lapsiraukkoja. Milloin hän pieksi heitä
taikka ei antanut heille ruokaa, milloin ajoi hän pienokaiset
lämpöisiltä vuoteiltaan alastomina ulos kylmään, pimeään talviyöhön,
jolloin sääliväiset naapurit useinkin saivat korjata lapset huostaansa
ja piilottaa heidät raivoavalta äidiltä, taikka he itse kätkeytyivät
johonkin latoon heinien sekaan.

Liisu, vanhin tytär, oli erittäin kaunis lapsi. Vaikka hän oli
luonnostaan siivo, hiljainen ja kärsivällinen, oli hänen suurissa,
tummansinisissä silmissään jotain haaveksivaa, jotain sanomattoman
murheellista, mutta ei masentunutta, ja niiden leimahtava, tulinen
katse peittyi tummien kulmakarvojen alle samoin kuin auringon lempeät
säteet peittää uhkaava ukkospilvi. Huonosti kohdeltu lapsi rohkeni
kuitenkin harvoin nostaa katsettaan maasta, paitsi silloin kun hän
kohotti silmänsä rukoukseen pyytäen Jumalalta hartaasti apua ja
lohdutusta.

Liisun terveys ei kuitenkaan näyttänyt kärsivän kovasta kohtelusta.
Hänen täyteläiset, verevät kasvonsa kalpenivat vain silloin
kauhistuksesta, kun äiti pahoinpiteli hänen pikku sisaruksiaan, joita
hän aina koki puolustella ja suojata päihtyneen äidin julmuudelta.
Kärsivällisesti hän otti niille aiotun kurituksen, jota hän itse sai
kaksin verroin, kun hänen vain onnistui pelastaa pienokaiset tylystä
kohtelusta.

Opinhaluiselle tytölle oli suureksi hyödyksi ja iloksi se, että hänen
isänsä oli vuokrannut talostaan huoneita eräälle rouva Hongelille, joka
piti pientä kasvatuskoulua yläluokan lapsille. Vuokraehtojen joukossa
oli määräys, että hänenkin tyttärensä piti saada nauttia rouvan
opetusta.

Hyvä opettajatar kohteli äidillisellä hellyydellä kohtaloaan murehtivaa
lasta, sillä hän oppi pian tuntemaan tytön onnettoman aseman hänen
kodissaan. Ensi sijassa hän koetti herättää hänessä luottamusta
Jumalaan, halua lukemaan ja tekemään työtä. Liisu sai myös oppia
kaikkia silloisia uusmuotisia käsitöitä. Mutta mitä enemmän sivistystä
kahdentoista vuotinen tyttö näytti saavan, sitä synkkämielisemmäksi ja
eristäytyneemmäksi hän kävi eikä halunnut olla mukana koulutoveriensa
leikeissä ja huveissa. Hän viihtyi paraiten työnsä ääressä ja hänestä
pidettiin niin hyväntapaisuutensa, huolellisuutensa ja uutteruutensa
vuoksi, että yksin tuo hurja äitikin alkoi osoittaa jonkinlaista sääliä
ja arvonantoa aina vakavamieliselle tyttärelleen. Kokipa hän jonkun
aikaa tämän vuoksi hillitä viinanhimoaankin.

Kelpo perämies Monius kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan, mutta paljon
suruja koettuaan. Vaimo, jota omatunto nuhteli hänen käytöksestään
miestänsä kohtaan, lankesi leskeksi jäätyään kaksinkertaisella
kiihkolla viinanhimonsa orjuuteen ja tuli taas vitsaukseksi ei
ainoastaan sureville lapsilleen, vaan myös niitä suojaaville ystäville.

Liisu oli nyt kuudentoista vuotinen, ja surupuvussa herätti hänen
kauneutensa huomiota, jollaisesta tuo kovia kokenut tyttö ei
aavistanutkaan, vielä vähemmän siitä välitti. Vaikka hän olikin
tottunut kärsimään, ei suru kuitenkaan ollut ennen tuntunut hänestä
niin raskaalta kuin nyt murhe hellän isän kuolemasta. Uskonto oli
nuorella tytöllä ainoana lohdutuksena, ja koettelemuksia kärsineen
kristityn nöyryydellä ja vakavuudella näytti tuo isätön valmistautuvan
ensi kerran Herran ehtoolliselle. Ne, jotka tunsivat hänen surunsa,
seurasivat monin säälin ja siunauksen kyynelin sekä esirukouksin
harrasmielistä tyttöä alttarin ääreen.

Hiljaisessa surussaan oli Moniuksen Liisu taaskin kestänyt
koettelemusaikansa. Häntä pidettiin ikäisilleen tytöille esimerkiksi
kelpaavana ja rakastettiin ei ainoastaan miellyttävän ulkomuotonsa,
vaan myös kunniallisuutensa, ahkeruutensa ja pieniä sisaruksiaan
kohtaan aina osoittamansa hellän huolenpidon vuoksi.

Mutta isän kuoltua kävi kuitenkin koti hänelle aivan sietämättömäksi.
Hän ikävöi päästä pois äidin kotona aiheuttamasta rähinästä, mitä
lapsen on aina perin vaikea nähdä.

Eräs nuori raahelainen Hilden-niminen kultaseppä kosi kaunista impeä.
Tyttö tunsi tätä vähän, mutta hänelle sanottiin tämän olevan
kunniallinen ja varakas mies.

Päästäkseen pois onnettomasta kodistaan ja voidakseen ehkä
surkuteltavia sisaruksiaankin suojata suostui hän pyyntöön, ja häät
vietettiin pian sen jälkeen. Mutta kamalan aavistuksen valtaamana
matkusti nuori rouva miehensä kanssa tämän kotiseudulle otettuaan
sydäntäsärkevät jäähyväiset suuresti rakastamiltaan ja nyt
lohduttomiksi jääneiltä sisaruksilta, joiden eduksi hän mielellään oli
uhrautunut.

Nuori rouva ei ollut ollut kauan uudessa kodissaan ennenkuin hän
havaitsi joutuneensa "ojasta allikkoon". Hän näki, että miehensä oli
aivan hillitön juomari. Tehdessään tämän hirveän huomion oli hän
kadottamaisillaan järkensä. Kaikki hänen lapsuuden ja nuoruuden
aikaiset kärsimyksensä palasivat nyt hänen muistiinsa kuin
tulikirjaimin piirrettyinä. Mutta hän salasi kaikilta ihmisiltä itkunsa
ja päätti koettaa kärsivällisyydellä ja lempeydellä johtaa miestään
säännöllisempään elämään.

Mutta kaikki hänen vaivannäkönsä parantaa miehensä tämän niin
juurtuneesta paheesta olivat hedelmättömät. He olivat olleet
avioliitossa vasta jonkun kuukauden, kun mies muutamana iltana tuli
kotiin niin juovuksissa, että löi ja pahoinpiteli vaimo raukkaansa
siitä syystä, ettei tämä koskaan vastustanut häntä, sillä sitä mies ei
voinut kärsiä.

Onneton puoliso, joka ei rohjennut osoittaa miehelleen edes
tyytymätöntä kasvojen ilmettä, joutui nyt aivan hirveään epätoivoon ja
mietti itsemurhaakin. Mielettömänä kiiruhti hän ulos heittäytyäkseen
kaivoon, mutta äkkiä hän luopui aikeestaan ja palasi huoneeseensa.
Täällä hän polvistui Kaikkinäkevän eteen ja rukoili palavasti ja
hartaasti lohdutusta ja rohkeutta voidakseen kärsiä kaiken, mitä äiti
voipi kärsiä pelastaaksensa lapsensa elämän, josta hänen tuli vastata
Jumalan edessä.

Päihtymyksen jälkeen selvänä ollessaan näytti Hilden melkein katuvan
käytöstään vaimoaan kohtaan, jonka kärsivällisyyttä hän silloin piti
suuressa arvossa. Iloisena toivoen tulevansa isäksi hän jonkun aikaa
kohteli häntä suuremmalla hellyydellä ja sääliväisyydellä kuin ennen;
mutta heti pojan syntymän jälkeen alkoi hän taas elää entiseen
tapaansa.

Kahdeksan vuotta tämän jälkeen, myöhäisenä, sateisena ja koleana
syysiltana istui laiha, sinisenkalpea nuori nainen itkien kovilla
talonpoikaisrattailla kolmen pienen, nukkuvan lapsensa keralla.
Myrskyn kanssa hän otteli tummista, liehuvista hiuksistaan niillä
lämmittääkseen ja peittääkseen nuorinta lastaan, joka lepäsi äidin
rinnalla, samalla kun hän kaulahuivillaan ja esiliinallaan peitteli
kahta vanhempaa, puoleksi alastonta pikku poikaansa, jotka nukkuivat
makeasti nojaten päätänsä hänen polviaan vastaan.

Kovassa tuulessa ja sateessa, viluisena ja märkänä istui vanha
talonpoika päässään sadevettä riipuksissa olevilta reunoiltaan valuva
hattu ja yllään harmaa sarkanuttu rattaiden etupuolella. Epäillen ettei
saisi kyytimaksua moitiskeli tämä "vaimoväkeä, joka kakaroineen
yöpimeässä ajelee maantiellä sellaisessa jumalan ilmassa, johon kelpo
mies ei ajaisi edes koiraansakaan." Tällaisissa mietteissä ajoi hän
Limingan tullista Ouluun.

Kärryt pysähtyivät Moniuksen talon portille, jolle kyytimies kolkutti.
Vanha äiti (nyt aivan selvä) tuli itse avaamaan porttia. Liikutettuna
hän otti vastaan onnettoman tyttärensä ja tämän lapset. Hän saattoi
kylmästä värisevät omaisensa lämpimään huoneeseen. Äiti arvasi syyn
koko heidän onnettomuuteensa, vaikka Liisu ei puhunut monta sanaa, vaan
ainoastaan itki. Ei hän seuraavana päivänä eikä vastakaan mitään
vaikeroinut. Lausui vain haluavansa vuokrata itseään ja lapsiaan varten
erityisen pienen huoneen, jossa asuen työllään aikoi yrittää elättää
lapsensa.

Jo seuraavana päivänä muutti hän siistin työmiesperheen pieneen
kamariin asumaan, leipomatuvan taakse.

Yksinäisyydessään ahkeroiden ja umpimielisenä hiljaisessa surussaan
eleli Liisu täällä lastensa kanssa. Hän ansaitsi toimeentulonsa
ompelemalla kaupungin rouville, jotka osoittivat uutteralle äidille
sellaista hyväntahtoisuutta, ettei hän koskaan joutunut puutetta
kärsimään pienoisineen. Vanhin, seitsenvuotias poika, sai pian alkaa
koulunkäyntinsä.

Vähitellen saavutti nuori äiti takaisin mielentyyneytensä, ja
sisällisesti tyytyväisenä rauhalliseen ja levolliseen elämäänsä alkoi
hän uudelleen elostua. Miestään ei hän kaivannut, sillä ei hän koskaan
ollut häntä rakastanut, hänen tähtensä vain paljon kärsinyt. Sitä
paitsi hän tiesi tämän olevan kotiseudullaan vanhempiensa ja
sukulaistensa parissa.

Hiljaisuudessa, jumalanpelossa ja ahkeruudessa oli nuori äiti täällä
elänyt kokonaisen vuoden kuulematta mitään huolestuttavaa miehestään,
kun hän muutamana aamuna säikähtäen sai käskyn samana päivänä tulla
lääninhallitukseen. Hän noudatti kutsua, ja siellä hänen käskettiin
palata miehensä luo (joka laillisesti oli sitä anonut), jos tahtoi
välttää, ettei häntä vietäisi sinne pakkokeinoin ja kruununkyydillä.

Ei virkkanut vastaukseksi tähän ankaraan tuomioon sanaakaan kalpea ja
vavahteleva nainen. Aivan mykkänä hän horjui ulos huoneesta.

Peräti epätoivoisena hän kiiruhti äitinsä luo, missä hänen vanhin
poikansa oli käymässä. Kauhistuen tyttärensä vääristyneitä kasvoja
kysyi äiti, oliko hän sairas. Värähtelevin kasvoin vastasi Liisu vain
lyhyesti "en", tarttui lapsensa käteen ja meni hänen kanssaan kotiin.

Kuolemankalpeana ja muodoltaan muuttuneena meni hän huoneeseensa
etuhuoneen läpi, missä hän sen asukkaille sanoi voivansa pahoin ja
tahtovansa häiritsemättä nukuttaa lapsensa. Sitten otti hän, kuten
usein teki, avaimen kamarinsa ovelta. Hänen huoneestaan ei kuulunut nyt
mitään muuta kuin hiljaista kehtolaulua, mitä hän nuorinta lastaan
nukuttaessaan tavallisesti lauloi:

    "Nuku, nuku, nurmilintu,
    väsy, väsy, västäräkki!
    Herra sinun herättääpi,
    vitsan varpu virvottaapi,
    koivun oksa oikaseepi.
    Nuku, nuku, nurmilintu!"[43]

Kun kehtolaulu lakkasi, oli huoneessa kuolemanhiljaista. Pari tuntia
myöhemmin kuultiin taas nuoren äidin laulavan surullisella, mutta
suloisella äänellään äänekkäästi hautausvirttä, jonka sävelet
sekaantuivat sydämen tuskan repimään itkuun. Sitten sisällä oli kaikki
hiljaista kuin haudassa. Ei hiiskahdustakaan kuulunut ennenkuin Liisun
äiti astui tupaan. Hän tuli utelemaan tyttärensä terveydentilaa, koska
hän luuli hänen voineen pahoin viimeksi hänet nähdessään.

Tuvan asukkaat vastasivat, että Liisu kamarissaan nukutti lapsiaan,
kuten tavallisesti iltapäivisin teki.

Äiti koputti silloin hiljaa ovelle, jonka Liisu heti avasi jättäen sen
auki. Hän oli vakavan mutta ei järjettömän näköinen; kuitenkin oli hän
kuluneina harvoina tunteina muuttunut haamuksi entisestään, jotta oli
vaikeata tuntea häntä samaksi eilen vielä niin kukoistavaksi äidiksi.
Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, kylmä hiki helmeili hänen
korkealla, valkoisella otsallaan, tuuhea, tumma tukka riippui sukimatta
olkapäillä ja hänen katseessaan oli hurja ilme, kun hän sanoi
äidilleen: "Tulkaa sisään! Älkää peljätkö murhaajaa! Hän ei tee enää
pahaa."

Äiti vaipui kauhusta lattialle huoneessa näkemästään.

Vuoteelle oli levitetty puhdas lakana ja sen päällä lepäsivät nuo kolme
pientä poikaa kuolleina valkoisissa paidoissa hymyhuulin ja kädet
ristissä, pestyinä ja valmiina käärinliinoihin pantaviksi.

Liisu osoitti heitä äidillensä ja puhui kamalasti, kuin iloiten:

"Katsokaas, äiti! Nyt lapsikultien ei tarvitse milloinkaan enää kärsiä.
Olen pelastanut ne kaikista maallisista tuskista ja kaikista elämän
suruista. Äiti, jos te olisitte niin tehnyt minulle, niin saattaisin
sanoa, että kerrankin menettelitte äidin tavalla. – Niin", jatkoi hän
hurjan ilon loistaessa hänen silmistään, "sain korkeudesta rohkeutta
vapauttaa lapseni kaikesta, mitä itse olen kärsinyt. Nyt ne kaikki ovat
Jumalan enkeleitä. Taivaan ihanuudessa rukoilevat he nyt onnettoman
äitinsä puolesta."

Tämän sanottuaan hän puhkesi hermostuneeseen itkuun, mutta tyyntyi pian
ja virkkoi ihmisille, jotka olivat siinä koolla ja seisoivat
äänettöminä hämmästyksestä avonaisella ovella: "Joutukaa noutamaan
vartija, sillä synnin tehnyt on rangaistava."

Sitten polvistui hän lastensa ruumiiden ääreen, joita itkien suuteli.
Kyyneleet silmissään hän hyväili ja suuteli tuhat kertaa vanhimman
poikansa käsiä ja jalkoja pyytäen häneltä anteeksi pahaatekoaan.
Hienolla rihmalla oli hän lasten nukkuessa kuristanut heidät kaikki.
Vain poika oli herännyt, vaikkei ihan täyteen tajuunsa, ennenkun murha
oli loppuun suoritettu. Äiti katui vain sitä kipua, minkä hän täten
pojalle oli tuottanut, mutta ei rikostaan, vaikka hän tiesi siitä
saavansa kärsiä mitä kovimman rangaistuksen.

Ei viipynyt kauan ennenkuin poliisit tulivat ja veivät mukanaan murhat
tehneen äidin. Mutta kovasydämisimmätkin heistä, vaikka olivatkin
virantoimituksessaan karaistuneet, tunsivat kuitenkin liikutusta
nähdessään rikollisen äidinrakkauden ja tuskan hänen täytyessään erota
kuolleista lapsistaan ja ottaessaan jäähyväiset näiltä. Tätä sydäntä
särkevää näkyä ei voi kuvailla. Kaikki läsnäolevat itkivät säälien
rikollista. Ei kukaan heistä voinut kylmäverisesti häntä tuomita.

Murhaaja-äidin rukoukset pienten uhriensa ruumiiden ääressä näyttivät
kohonneen Kaikkiarmahtavan valtaistuimen luo, sillä hänen otettuaan
jäähyväiset lapsiltaan ja palavasti Jumalaa rukoiltuaan hohti sisäinen
rauha hänen silmistään, ja juhlallinen levollisuus vallitsi hänen koko
olennossaan sanoessaan hyvästiä kaikille saapuvilla oleville ja
pyytäessään anteeksi, jos oli rikkonut jotakin vastaan.

Sitten sanoi hän vartijalle sovinnollisesti olevansa nyt valmis
seuraamaan häntä ja meni vankilaan sparttalaisen naisen rohkeudella ja
ryhdillä, jota moni kovasydäminen pitäisi röyhkeytenä ja paatumuksena.
Mutta miten sanoo hellämielinen runoilija?

    Älä yksin hyvettä
    taikka kovaa hätää suosi!
    Raskasta on säälittä
    hylylläkin vankivuosi.

Kun murhaaja-äiti ensimmäisen kerran rohkeana astui tuomioistuimen
eteen, ei hän näyttänyt aralta eikä alakuloiselta, ainoastaan
kalpealta, kärsivältä ja alistuvalta siihen tuomioon, joka häntä
odotti. Oikeuden jäseniä ja tuota suurta rikollista katsomaan
keräytynyttä kansanjoukkoa liikutti syvän murheen ja äkillisen
vanhentumisen ilme hänen nuorissa, kauniissa kasvoissaan, jotka
olisivat ilmaisseet herjausta luojan mestarityötä kohtaan, jos suuri
pahantekijä olisi voinut kätkeytyä tämän viattomuuden pinnan alle.

Murhaaja-äiti vastasi hiljaan, selvästi ja hämmentymättä kaikkiin
tuomarinsa kysymyksiin. Kun vaimo oli itse rikoksensa tunnustanut,
sanoi tämä lieventävästi:

"Ehkä te pikastuneena ja ilman tahallista aikomusta teitte tuon niin
hirveän rikoksen?"

"Päinvastoin, herra", vastasi vanki, "olen tehnyt murhan pitkällisen ja
tarkan harkinnan jälkeen. Tiedän ansaitsevani lain rangaistuksen ja
siksi tahdon tunnustaa rikokseni kokonaisuudessaan."

"Mikä saattoi teidät tuohon kauheaan tekoon?" kysyi tuomari.

"Maalliselle tuomarilleni", sanoi hän, "olen nyt velkapää ilmoittamaan
kaiken sen, minkä ainoastaan Jumala tietää ja mitä niin kauan olen
salannut murtuneessa sydämessäni. En tahdo kuitenkaan puhua omista
nuoruuteni kärsimyksistä ja murheista, vaan ainoastaan siitä ajasta,
jolloin olen saanut nähdä viattomia lapsiani heidän päihtyneen, raa'an
isänsä rääkkäävän. Kahdeksana pitkänä vuotena olin kärsivällisesti
kestänyt kaikki ne kärsimykset, joihin ihmisen voimat riittävät, kun
mieheni taas muutamana iltana tuli kotiin aivan tajuttomasti
juopuneena. Kohta hän ajoi vanhemmat pojat puoliunissaan niiden
lämpöisiltä vuoteiltä alastomina ulos kylmään ja synkkään syksy-yöhön.
Sitten hän tempasi kiroillen ja raivoten nuorimman lapsen kätkyestä ja
löi häntä seinää vasten. Hurjana kuin naarastiikeri, joka tahtoo
suojella pentujansa, hyökkäsin minä silloin riistämään lasta hänen
käsistään. Pian minä kaikkien lasteni kanssa istuin rattailla ja vanha,
armelias talonpoika toi meidät tänne."

"Milloin teitte kauhean päätöksenne surmata lapsenne?"

"Kun pienokaiseni vaikeroivat kylmässä ja nälässä ympärilläni sinä
kamalana yönä rattailla istuissamme, silloin tein minä Jumalan kasvojen
edessä hirveän lupauksen ennemmin itse lopettavani heidän onnettoman
elämänsä kuin palaavani takaisin heidän julman isänsä luo ja sallivani
heitä vielä rääkättävän. Voi, herrat eivät tiedä, millaiseen
mielentilaan äidin sydän voi joutua pelastaakseen lapsensa suuresta
onnettomuudesta!" lisäsi hän hiljaisella haikeudella.

Tuomari huomautti: "Ennenkuulumaton on kuitenkin sellainen rikos, että
äiti täydessä tajussaan murhaa yhdellä kertaa kolme lastansa."

Itkien vastasi vanki: "Enkö minä ollut kaikkien kolmen äiti? Enkö minä
rakastanut heitä kaikkia yhtä paljon? Kenen heistä minä olisin voinut
valita onnettomuuden uhriksi tähän maailmaan, joka on niin täynnä
murhetta ja kurjuutta? Ei, ei, en ketään, en ketään noista rakkaista
pienokaisistani minä saattanut jättää kärsimään tähän maailmaan – mitä
minä itse olen kärsinyt!"

Kohottaen loistavan katseensa kohti taivasta hän lisäsi haaveilevalla
äidin tunteella: "Nyt rukoilevat he pieninä enkeleinä Jumalaa
onnettoman äitinsä puolesta! – Tulen! tulen pian, lapseni!" puhui hän
kuin kuiskaten hymy huulillaan aivan kuin todellakin olisi nähnyt
pienokaisensa siellä ylhäällä.

Mutta tämä hurmaava tunne valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän
horjui ja oli pyörtymäisillään, kun pari läsnäolevaa naista kiiruhti
tuomaan onnettomalle tuolin ja lasin vettä.

Murhaaja-äiti tointui kohta ja laskeutui polvilleen säälivien naisten
eteen sanoen: "Jumalan tähden älkää lähestykö niin suurta pahantekijää
kuin minä olen, – suurinta, kaikkein suurinta syntistä naista maan
päällä. Mitään sääliä en ansaitse ihmisiltä, – ainoastaan Jumalalta,
joka tuntee, näkee ja tuomitsee minut ja antaa anteeksi minulle
äitinä."

Oikeuden istunto oli lopussa ja kaikki saapuvilla olevat olivat kovin
liikutettuja syntisen vaimon tähden, vaikka he kammoivat hänen kauheata
tekoaan.

Vaikka hän pyysi armona saada kuolemanrangaistuksen, tuomittiin hänet
ankarimpaan ruumiinrangaistukseen, julkiseen kirkkorippiin ja
kuritushuoneeseen elinajakseen. Kuolemanrangaistus oli silloin jo
Suomesta poistettu.

Lujamielisenä kärsittyään ruumiinrangaistuksensa Oulussa vietiin hänet
Lappeenrannan kuritushuoneeseen. Siellä sisällinen murhe häntä
riudutti, mutta hän eli kuitenkin useita vuosia hiljaisena ja
jumalisena. Milloinkaan ei hän näyttänyt sentään oikein katuvan
rikostaan, vaikka nöyrästi tunnustikin sen sekä Jumalalle että
ihmisille. Esimerkiksikelpaavalla käytöksellään saavutti hän
kuritushuoneessakin niinhyvin vartijainsa kuin muiden vankien suosion
ja myötätunnon.

35.

POHJANMAAN JÄTTILÄINEN.

Daniel Cajanus oli rovasti Johan Cajanuksen pojanpoika (perheen oikea
nimi oli Gyllenhjerta).

Nuori Daniel kasvoi nopeasti kahdeksan jalan ja neljän tuuman
pituiseksi ja tuli samalla niin väkeväksi ja voimakkaaksi, että jaksoi
nostaa hevosen olkapäilleen.

Tuo ainutlaatuinen nuori mies ei rakastanut ihmisseuraa. Mutta hän
viihtyi syntymäseutunsa alkuperäisessä luonnossa. Hänen paras huvinsa
oli näyttää kestävyyttään pohjolan luonnonvoimia vastaan, pyytää
erämetsän petoja ja niitä surmata. Hän kuljeskeli luonnon helmaan
näissä toimissa silloinkin, kun revontulet taivaalla hulmusivat ja
sudet ulvoivat kirpeässä talviyössä, mutta pikkulinnut pakkasessa
putosivat paleltuneina alas pesistään, vaikka ne tuolla erämaassa
olivat piilossa ihmisten vainoamiselta.

Kuuden peninkulman päässä Kajaanista on korkealla vaaralla vanha Hiiden
linna, joka ammoisista ajoista on ollut pelätty paikka. Se on kokonaan
kallioon hakattu, ja sylenkorkuiset portaat vievät sinne kahdesta
tavattoman suuresta portista. Tämän rappeutuneen luolan harjalla
nähtiin usein jättiläisemme uljaana kävelemässä, kuin menneitten
aikojen haamu seisoi hän siinä vaipuneena syviin mietiskelyihinsä ajan
kulusta ja ihmisajatuksen kykenemättömyydestä sitä oikein arvioimaan.
Tuota väkevää, pitkää, kalliolla seisovaa miestä pyssyineen olisit
voinut kuvitella tämän jättiläistyön rakennusmestarin haamuksi, joka
mittakeppineen ensin suunnitteli sen ja nyt hämmästyen tarkasteli,
miten ajan hammas oli sen hävittänyt.

Pian kävivät kuitenkin erämaa ja kotiseutu liian ahtaiksi
jättiläisellemme. Hän ikävöi päästä maailman meluun. Mutta hän oli
köyhä. Hän huomasi kuitenkin luonnolta saaneensa lahjan, mitä hän
päätti hyödykseen käyttää. Se oli juuri tuo hänen tavaton pituutensa.
Hän näytteli itseään maksusta ja matkusti hänelle varta vasten
tehdyissä vaunuissa useimpiin Euroopan huomattavimpiin kaupunkeihin.
Tällä tavalla hän ansaitsi itselleen melkoisen omaisuuden. Lopulta
asettui hän Hollantiin, missä hän lienee omistanut talon.

Vilustumisen johdosta hän kuoli helmikuun 27 päivänä 1749 Haarlemissa
46 vuoden ikäisenä.

KOLMAS OSA

Tilaajat:

(Jatkoa I:een osaan.)

Helsinki:

Ehrenström, valtioneuvos.

Mariefred:

Grewesmühl, tehtaanomistaja.

Tukholma:

v. Rosen, C. A., kreivi, kamariherra.
Kremner, L., viinikauppias.
Rosenström, C. J., reistraattori.
Carlén, J. G., kanslisti.
v. Braun, W., luutnantti.
Kindelius, C. E., maanviljelijä.
Fohman, tehtailija.
Mockau, F. O.
Armfelt, G., kreivitär.
v. Essen, August.

Turku:

v. Willebrand, A. F., presidentti y.m.
v. Schantz, C., everstiluutnantti y.m.
Wallensköld, A. W., ylioppilas.
Wikman, C. E., ylioppilas.
Dahl, S., kollega.
v. Nummers, S., ylioppilas.
Mandell, C. G., sama.
Myhrberg, kymmasisti.
Edman, J. A., tuomiorovasti y.m.
Falck, salaneuvoksetar.
Sjöström, G. E., sairaalantaloudenhoitaja.
Tollet, C. G., kollegiasessori.
Levison, Constantin, lääninkonttor.
Frenckellin kirjakauppa, 10 kpl.

1.

NEIDON RYÖSTÖ POHJANMAALLA.

Ainoa miesmuistiin.

Erään Pohjanmaan kaupungin pormestari oli saanut virkavapautta, ja
hänen sijaiseksensa oli määrätty nuori lakimies, Iisakki Wirén, jolla
oli muuten toimi Vaasan hovioikeudessa. Hän oli kunnian mies, mutta
kiivas ja tunteellinen kaikille vaikutuksille, sekä elämänhaluinen,
sukkela ja kohtelias. Matkoilla hän oli oppinut seurustelutaitoa ja oli
ulkomuotonsa ja kyvykkäisyytensä vuoksi kaikkialla, missä hänet
tunnettiin, tervetullut vieras.

Hänen puhdasta otsaansa varjosti tumma tukka, jonka kiharat liehuivat
vallatonta nuoruudeniloa loistavien kasvojen ympärillä. Suuret,
tummansiniset silmät vakuuttivat sentään hänen olevan uskollisen
lemmessään, vaikkakin ne vielä leikkivät jokaisen ruusuposkisen tytön
kanssa.

Muutamana päivänä häntä pyydettiin kummiksi porvarilliseen kotiin.
Iloisena hän kiirehti sinne uusi hovioikeudenvirkamiehen puku yllään.

Siellä sai pian nuori, pitkäkasvuinen pormestarimme seisoa solakkana ja
miehekkään kauniina vastapäätä surupukuista, hänelle aivan outoa nuorta
naista. Hän hämmästyi nähdessään edessään niin täydellisen kaunottaren,
ja hän lumoutui kiinteästi katselemaan tätä, sillä nainen oli
ulkonäöltään kuin olisi hän hänen eteensä lähetetty ylemmistä
maailmoista, joissa hänen sielunsa jo kauan oli liidellyt etsimässä
ihannettaan, jota hän ei koskaan uskonut elämässä kohtaavansa.

Outo lämpö virtasi viidentoista vuotisen Marjan sydämeen, kun hän
rohkeni nostaa alasluodun katseensa vastakummiinsa. Kiireesti hän
jälleen loi kainona ja hämmentyneenä silmänsä alas, mutta yltyvä hehku
hänen poskillaan ilmaisi hänen kuitenkin tunteneen tuon tulisen katseen
vaikutuksen, joka kevätauringon lämpimien säteiden tavoin, mitkä
kuihtuvan kasvin herättävät eloon, taas avasi ilolle hänen surun
sulkeman sydämensä. Hän oli liikuttavan näköinen siinä siveänä ja
lapsellisen viattomana seisoessaan, mistä lumivalkoinen otsa hienoine,
tummine kulmakarvoineen niin ilmeisesti oli todistuksena. Mustat,
jauhottamattomat suortuvat valuivat luonnollisina kiharoina kaulalle
ja olkapäille, jotka olivat valkoiset kuin alabasteri, hänen
korallihuulensa hymyilivät sydämellistä hyväntahtoisuutta ja hänen
ruusuposkiensa sulon teki kiihottavammaksi puhdas hyveen ilme. Hienosti
kaartuva, pieni nenä lisäsi vielä tätä suloa, ja vilpitön riemu hiipi
näkyviin sinisistä, sielukkaista silmistä pitkien, mustien
silkkiripsien alta, jotka päivänvarjon tavoin suojelivat silmien
loistolta kaiken, mikä rohkeni niitä tarkastaa. Hänen solakkaa
vartaloaan peitti musta kreikkalaiskuosinen silkkipuku. Marjan puku oli
aina yksinkertainen niinkuin hänen makunsakin.

Jo ensi silmänräpäyksestä alkaen tunsivat he kumpikin nyt tavanneensa
sielunsa ihanteen ja kuuluvansa toisilleen läpi koko elämänsä, vaikkapa
yhtään sanaa eivät olleetkaan vielä toisilleen puhuneet. Mutta vanhan
tavan mukaan lähestyi Wirén häntä, kun kastaminen oli toimitettu,
tarjoten hänelle sokerikruunun. Ensi kerran nähtiin hänen nyt vapisevan
hämillään, kun hän hiljaisella äänellä pyysi immeltä kumminsuudelmaa.
Nuori tyttö ei vastustanut kieltäytymällä, niinkuin kyllä toisinaan
tytöt tekivät, mutta mitä ei koskaan hyväksytty. Wirén sai oikeutetun
pyyntönsä täytetyksi vanhempien vieraiden riemuksi, mutta toveriensa
kateudeksi. Ihastuneena tästä onnestaan hän vielä suuteli kolmasti
punastuvan neidon kaunista kättä ja sielussaan vannoi jo: "Tämä käsi
taikka ei kenenkään."

Tilaisuudesta kului muutamia viikkoja, eikä pormestarimme tavannut
nuorta, surupukuista impeä. Hän oli kaikkien lemmikki, ja nuoret
naiset, joita hän otti huomatakseen ja tanssittaakseen, jumaloivat
häntä. Nämä olivat aina kaikkein rumimpia ja sentähden muiden herrain
hyljeksimiä. Yhtenään ylisteltiin hänen ymmärrystään ja hyvää
sydäntään. Kuinka tämä hänen käyttäytymisensä ei olisi ollut mieleen
Marjalle, joka suruaikansa tähden oli estetty iloisista seuroista?
Sillä hän kantoi vielä surupukua, jo toista vuotta haudassa maanneen
hellän äitinsä jälkeen.

Muutamana päivänä käski isä hänen jättämään surupukunsa ja illalla
lähtemään hänen kanssaan pitoihin, joissa nuoret saisivat huvitella
tanssien ja leikkien. Mielellään hän noudattikin isänsä toivomusta,
tietämättä aiheutuiko hänen lievä sydämentykintänsä tällöin omantunnon
syytöksestä vaiko ilosta.

Nyt hänen piti pukeutua tavanmukaisesti. Hänellä oli valkea caracopuku
hienosta palttinasta ja siinä pitkä liivi, missä oli takana pienet
liepeet. Aitohelminen nauha koristi hänen kaulaansa, ja puuteroiduilla
ylöspäin kammatuilla hiuksilla oli aivan uusi myssy, joka oli tehty
mitä hienoimmista silkkipitseistä ja jonka poimutellut siivet pistivät
esiin korvien kohdalla. Takapuolella riippuivat kornetit. Näyttäytyipä
Marja missä puvussa tahansa, oli hän aina kaunis, mutta tänään kuului
ihmettelyn sorinaa hänen astuessaan tanssisaliin. Kepeästi kuin
keijukainen hän asteli, mutta ei rohjennut heittää silmäystäkään ympäri
salia, sillä hän aavisti Wirénin olevan seurassa. Pian hän seisoikin
hänen rinnallaan, ja tätä paikkaansa hän näytti tahtovan puolustaa
vaikka kaikkia Europan valtoja vastaan, niin päättäväiseltä hän näytti.
Eikä kukaan näyttänyt tahtovan uskaltaakaan yrittää otella hänen
kanssaan siitä, yhtä lukuunottamatta, joka Wirénin mielestä kuin paha
henki hiipi kaikkialla Marjan lähellä, mutta jota Wirén piti itselleen
vaarattomana kilpailijana, ei vain siksi, että Marja osoitti hänelle
perin vähän huomiota, vaan jo hänen ulkomuotonsakin tähden.

Nyt ei nuori pormestarimme nähnyt ketään muuta kuin ihanan Marjan. Eikä
muiden kanssa puhellut. Hänen ylistetty seurustelutaitonsa oli kokonaan
kadonnut, sillä hän ei tanssinutkaan muiden kanssa kuin hänen; ja kun
tuo kaunis pari juhlallisen sulavasti pyörähteli menuetissa, täytyipä
unohdettujen naisten ja kaikkein kateellisimpien ja ilkeimpien
vanhojen tätienkin myöntää, että kauniimpaa paria tuskin saapi nähdä.

Pian olivat rakastavaiset, jotka näiden tanssiaisten jälkeen useammin
tapasivat toisensa, lupautuneet toisilleen, vaikka Marjalla oli jo
useita huomattaviakin kosijoita. Kaikista rikkain oli hänestä kaikkein
vastenmielisin. Se oli sama mies, joka tanssiaisissa oli tungetellut
hänen seuraansa. Marjan isä, raatimies F., näytti häntä kuitenkin
suosivan, sillä vanhasta isästä oli tulevan vävyn täysinäinen
rahakukkaro arvokkaampi kuin onni ja kauneus, ja kaikki muu oli hänestä
yhdentekevää. Sitä paitsi tiesi hän, että pormestarimme ei ollut
säästeliäs, vaan että hän oli tuhlannut isänsä perinnön ja eli nyt vain
niukalla paikallaan. Hän kielsi tytärtään häntä ajattelemasta, jopa
häneen katsomastakin, mutta kirjeenvaihto kihlautuneiden kesken oli
isän tietämättä sitä vilkkaampi. Marja tiesi miten taipumaton isä oli
päätöksissään, ja sentähden hän esiintyi tyynen alistuvana.

Muutamana päivänä ukko astui tyytyväisen näköisenä hänen kamariinsa
puhumaan, ettei hänellä, koska tiesi Marjan haluavan päästä naimisiin,
ole enää sitä vastaan, vaan suostuisi hän siihen, vaikkakin pienellä
ehdolla.

Iloisena ja kiitollisena ihastunut morsian hypähti isänsä kaulaan
luvaten täyttää kaikki hänen vaatimuksensa.

"Tämä käykin paremmin kuin osasin aavistaakaan", virkkoi ukko melkein
yhtä iloisena. "Nyt taas tunnen sinut, Marja, kun ymmärrät ja huomaat,
miten sydämellisesti isäsi sinulle onnea toivoo. Pieni ehtoni on, että
menet avioliittoon rikkaan ja oppineen herra G:n kanssa, joka oli
matkatoverisi Tukholmasta. Hän onkin jo saanut minun suostumukseni
ja – – –"

Äkkiä hän vaikeni, sillä kuin taittunut liljan kukka lepäsi
kaunis Marja pyörtyneenä isänsä jalkain juuressa. Ukko tarttui
säikähdyksissään kellonnuoraan saadakseen apua. Sitten hän koputti
ikkunaan ja oviin.

Talon uskollinen palvelija, Marjan entinen hoitaja Liisa, syöksyi nyt
huoneeseen ja ryhtyi virvottamaan isänsä määräysvallan uhriksi
joutunutta onnetonta tytärtä. Kun Marja tointui, oli isä jo poissa.

Hän aikoi lähettää palvelustytön noutamaan lääkäriä, mutta
hämmennyksissään oli hän epähuomiossa käskenyt: "Hae kiireesti
pormestari tänne!"

Onneton Marja, ymmärrettyään mihin kauheaan asemaan hän oli joutunut,
nosti rukoilevana kätensä kohti taivasta huoaten: "Äiti, äiti, näetkö
Marjaasi? – Tiedätkö sinä, joka olet taivaassa, mitä hän kärsii? –
Maan päällä otit osaa hänen pienimpiinkin suruihinsa, tee niin nytkin!
Oi, äiti, rukoile puolestani Jumalaa, rukoile Marja-raukkasi puolesta,
että hän hellyttäisi taipumattoman isän sydämen säälimään lastaan, joka
ei voi rakastaa ketään muuta kuin häntä ainoaa. Hänelle sinä, kallis
äiti, jos vielä eläisit, varmasti sallisit tyttäresi antavan sydämensä
ja ikuisen uskollisuutensa. Niin, tiedän, että sinä hyväksyisit
lempeni! – – – Oi, miksi julma kuolo ryösti sinut pois juuri
silloin, kun olisit ollut välttämätön tyttäresi maalliselle onnelle!
Suuri Jumala, anna anteeksi vaikeroimiseni, joka lähtee epätoivoisesta
sydämestäni!"

Hänen näin epätoivoisena valittaessaan sulkivat onnettoman syleilyyn
hänen rakastettunsa uskolliset kädet, joka hänen isänsä kutsumana oli
saapunut ja jo vanhalta Liisalta, heidän uskotultaan, oli kuullut siitä
iskusta, mikä uhkasi musertaa heidän sydäntensä palavan lemmen.

Mutta pian Wirénin onnistui, niin onnettomaksi kuin hän itsensä
tunsikin, kuivata lohduttaen epätoivoisen kyyneleet.

Mutta kun hän näki morsiamensa tyyntyvän, niin hän ei enää jaksanut
hillitä mielensä kiihtymistä. Rakkaus, mustasukkaisuus ja epätoivo
riehuivat kauheasti hänen rinnassaan ja puhkesivat täyteen raivoonsa.
Sellaiseksi tyttöparka ei ollut koskaan osannut häntä kuvitella. Ennen
aina kauniit kasvot olivat nyt kuolonkalpeat ja luonnottomat, niissä
näkyi hermotaudin kaltaisia kouristuksia, huulet vavahtelivat ja silmät
säkenöivät villiä raivoa hänen näyttäessään puristetussa kädessään
teräväkärkistä puukkoa ja puhuessaan kuin uskottua salaisuutta:
"Näetpä, Marja, sen vannon rakkautesi kautta, mikä minulle on kaikki
kaikessa, että tämä ase tulee minun morsiamekseni, ellet sinä tule."

"Jumalan tähden!" huusi tyttöparka kuolemanhädässä ja aikoi riistää
häneltä veitsen.

Mutta hän suuteli suutelemistaan tulisesti Marjan pientä kättä ja
puhui: "Et siten, Marja, sinä enkelityttöni, et siten voi pelastaa
minua! Mutta tämän kätesi luovuttamalla minulle voit sen vain tehdä.
Suostutko antamaan sen minulle? Jos lupaat sen kaikkinäkevän Jumalan
silmäin alla, olet pelastanut elämäni ja itsesi epäsikiön kynsistä,
sillä hän, jolle isäsi rahojen vuoksi tahtoo sinut uhrata, ei ansaitse
ihmisen nimeä. Jos suostut seuraamaan minua, niin tänä yönä pakenemme
ja menemme sitten Norjaan yli rajan ja siellä vihitytämme itsemme.
Sinun vanha uskollinen palvelijasi seuratkoon meitä mukana. Kaikki
pitää olla valmiina pakoamme varten jo kello yhteentoista illalla.
Suostutko sinä, läpi elämäni rakastettu armaani? Muuten olemme me
molemmat perikadon omat."

Voimattomana paljosta itkemisestä lepäsi tyttöraukka hänen sylissään.
Eikä hän nähnyt muuta pelastuksen keinoa kuin tämän ehdotuksen, hän kun
inhosi miestä, minkä omaksi isä oli hänet määrännyt, mutta itkulta hän
ei saanut mitään vastatuksi. Polvistuen hänen lemmittynsä häntä rukoili
ja vakuutti tytölle pelastavansa heidät molemmat; kaunopuheliaana
rakastajana lämpimästi rukoillen onnistui Wirénin lopulta saada hänen
suostumuksensa heidän pakoonsa. Pormestari tiesi varmasti voivansa
luottaa Marjan lupaukseen, ja täynnä riemua hän riensi valmistamaan
kaikki pakoa varten.

Marja jäi koko päiväksi kamariinsa. Surullisen vakavana ja Liisan
avustamana hän pani kokoon kaikki tavaransa, mitkä voi ottaa mukaansa
matkalle. Salaiset aavistukset eivät ennustaneet hänelle mitään onnea,
mutta arpa oli heitetty, vaikkakin voitto epätietoinen.

Marjan isä, joka oli ollut päättämässä avioliittosopimusta, tuli
myöhään kotiin aivan väsyneenä puuhastaan. Hän sai tietää Marjan voivan
paremmin ja luuli hänen jo nukkuvan. Vaikka ukko olikin rahanahne, niin
hän ei olisi valinnut tyttärelleen sentään yleisesti halveksittua
olentoa, jos olisi tuntenut perinpohjin tämän mustan sielun; mutta vain
pintapuolisesti hän tunsi tuon inhottavan miehen, eikä se huolettanut
hänen mieltään. Itse oli hän rehellinen mies ja liikeasioihinsa
hautautunut siinä määrin, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua tutkia
ihmisiä, jotka eivät olleet tekemisissä hänen kauppayritystensä kanssa.
Ainoata lastansa rakasti hän niin paljon kuin hän jotain rahojansa
enemmän voi rakastaa, ja hänen edukseen ja edistymisekseen hän tahtoi
toimia kaikessa, mikä hänelle ei mitään maksanut eikä ollut
ristiriidassa hänen tulojensa ja korkojensa kanssa.

Lukijan tutustuttamiseksi lähemmin olosuhteisiin pitää meidän nyt
siirtyä kertomuksessamme jonkun verran taaksepäin ajassa.

Valittu vävy, joka ei koskaan ollut ollut virassa eikä missään
toimessa, vaan elänyt ainoastaan vertaistensa antamista muruista, oli
odottamatta saanut periä jonkun kaukaisen sukulaisensa entisessä
Ruotsin Pommerissa ja oli nyt siis rikas. Kun hän palasi perintöään
noutamasta Tukholman kautta, näki hän ihanan Marjan ja rakastui kohta
hurjasti viattomaan impeen, joka lapsellisella ilolla otti vastaan
tämän osoitteella ikävöidystä kodista lähetetyt kirjeensä ja terveiset.
Mutta nähdessään itse kirjeentuojan oli kuitenkin kohta ilo kadonnut
hänen puhtaasta, vilpittömästä sydämestään, vaikka neidolla ei vielä
ollut aavistustakaan surusanomasta, jonka hän mukanaan toi.

Marja avasi kiireesti kirjeensä. Sen sisällä oli toinen hänen
rakastetulle opettajattarelleen. Se oli sinetöity mustalla lakalla ja
molemmat kirjeet olivat hänen isältään. Kamalan aavistuksen valtaamana
hän antoi kirjeen opettajattarelleen. Isä kirjoitti hänelle itselleen
lyhyeen liiketapaan, että äiti oli pahoin sairaana ja halusi nähdä
tyttärensä, minkä vuoksi hänen piti kiiruhtaa ensimmäisessä laivassa
kotiin.

Kuolonkalpeana ojensi Marja käsi vavisten kirjeen äidilliselle
ystävälleen, johon hän täydellisesti luotti ja joka vuorostaan kohteli
oppilastaan kuin äiti hoitaen häntä rakkaudella. Yhdessä he itkivät, ja
hellästi puristi osaaottava opettajatar nuoren äitinsä kadottaneen
rintaansa vasten, sillä hän oli ainoa maailmassa, joka täysin tiesi ja
ymmärsi, mikä korvaamaton tappio hänen oppilastaan oli kohdannut.

"Äitini, hellä äitini on kuollut!" huudahti säälittävä tytär, jonka
kova isku näytti tehneen aivan tunteettomaksi, sillä yhtään kyyneltä
hän ei vuodattanut helpottaakseen kärsivän sydämensä suurta surua.
Kädet ristissä kulki hän horjuen kalpean kauniina kuin haudasta noussut
haamu. Toisinaan hän äkkiä pysähtyi ja puhui hiljaa itsekseen ikäänkuin
olisi nähnyt jonkun olennon, jota muut eivät nähneet. Ja hän näytti
vastaavan jollekin. Opettajatar kuuli hänen sanovan: "Niin, äiti, en
milloinkaan unohda sinun sanojasi: Sinun täytyy tottua siihen
ajatukseen, että tässä elämässä on enemmän surua kuin iloa. Sinä saat
oppia niitä kestämään ja kärsimään valittamatta, muistaen että
lähimmäisillesi tuottama lohdutus on paras kaikista. Se on tuottava
todella iloa omaankin sydämeesi! – Iloako minulle ilman sinua!" hän
huudahti sitten. Ja ikäänkuin keskeyttäen taas: "Ei, ei, siinä sinä
erehdyit, rakas vainaja! Mutta sittenkin tahdon sinua totella; tahdon
koko sielunvoimallani taistella suruani vastaan – sillä niin teit
sinäkin, kallis esikuvani. Tahdon koettaa tulla sinun arvoiseksesi ja
saada voimia hautasi partaalla isäni lohduttamiseksi – jos hän sitä
tarvitsee." Hän purskahti itkuun ja tunsi siitä helpotusta
nojautuessaan uskollisen ystävänsä rintaa vastaan, joka sääli häntä
kuin oma äiti.

Laivassa, jossa hän palasi kotiinsa, oli useita matkustajia, ja niiden
joukossa herra G. Hän oli kaikin tavoin kohtelias surevalle neidille,
joka pahoitteli itsekseen, ettei voinut sietää edes nähdä häntä.

Osoittaakseni Marjan täydellä syyllä vieroneen miestä, jonka hänen
isänsä tahtoi hänelle aviomieheksi, on hän, vaikka se onkin
vastenmielistä, esitettävä ja kuvattava sekä ruumiinsa että sielunsa
puolesta. Ulkomuodoltaan oli hän rumimpia miehiä mitä kuvitella voi,
hänen kasvonsa olivat pukamia täynnä ja väriltään punaiset,
ruumiinrakenteeltaan hän oli melkein muodoton. Hän oli vähävaraisen
virkamiehen poika, ja hänen kasvatuksensa oli maksanut vanhemmille
heidän kaiken omaisuutensa. Suurimman osan siitä hän hävitti
juopottelemiseen ylioppilasaikanaan, jolloin hän seurusteli vain
huonojen toverien parissa käyttäen terävän älynsä juonien punomiseen ja
toveriensa sekä kaikkien häntä itseään etevämpien tai niiden, jotka
eivät ottaneet osaa hänen irstailuihinsa, panettelemiseen. Jo
lapsuudesta lähtien oli hänen kateellinen, luihu ja kostonhaluinen
luonteensa paljastunut. Hän ei uskaltanut ilmaista rakastavansa Marjaa
ennenkuin oli saanut vanhan isän silmät lumotuiksi kullalla
leventelemällä, sillä yleensä ihmiset tunsivat hänet halpamaiseksi
mieheksi. Hän käytti hyödykseen mitä hienoimpia ja harkiten mietittyjä
laskelmiaan matelevan nöyräselkäisyytensä ohella, saadakseen huomiota
panetteluilleen, joilla hänen myrkyllinen kielensä koki mustata ilman
eroitusta kaikkia ihmisiä. Onneksi ainoastaan kapakkaurhot kallistivat
korvansa hänen jutuilleen, ja kun nämäkin kyllästyivät hänen
kunniaaloukkaaviin valheisiinsa, viskasivat he hänet alas kapakan
portaita annettuaan sitä ennen hänelle häpeällisen selkäsaunan. Mutta
tällaisesta häpäisevästä kohtelusta ei hän välittänyt sen enempää,
vaan palasi jo seuraavana päivänä samaan paikkaan entistään
notkeaselkäisempänä, tuhannesti kumarrellen ja kalju päänsä täynnä
väkijuomien höyryä.

Jo pari kertaa oli hän huhun mukaan yrittänyt partaveitsellä tehdä
lopun itsestään pelastaakseen maailman semmoisesta epäsikiöstä ruumiin
ja sielun puolesta kuin hän oli: mutta muut olivat sen estäneet.

Tällaisen hirviön uhriksi olisi Marja-parka joutunut, ellei hän
pelastuakseen olisi suostunut lähtemään pakoon.

Pian saapuisi vapahdus, mutta silloin oli myös erottava omaisista. Piti
ehkä ainiaaksi jättää rakas lapsuudenkoti ja monet ystävät ja
leikkitoverit onnellisemmilta ajoilta. Murheellisen tytön tähän asti
viatonta sielua raastoivat monet erilaiset tunteet, sillä nyt
ensimmäisen kerran aikoi hän rikkoa isänsä laillista oikeutta vastaan
määrätä hänen kohtalostaan, mitä hän oli oppinut kunnioittamaan siitä
asti kun oli osannut ajatella. Hän kävi uhmaamaan yleistä mielipidettä
ilman mitään muuta toivoa puolustuksekseen kuin luottamus rakkauteensa
ja levollinen tietoisuus sielussaan asiansa oikeudesta. Mutta nyt
ilmoitti hänen omatuntonsa hänen tekevän väärin, vaikka hän oli siihen
pakotettu isänsä uhrina.

Hetkeksi hän joutui epätoivon valtaan. Neuvotonna tuskassaan väänteli
hän käsiään, heittäytyi polvilleen äitinsä kuvan eteen ja rukoili
taivaassa olevalta äidiltään siunausta palavasti itkien, turvattomien
puolustajalta voimaa omalle heikkoudelleen, hänen anteeksiantoaan ja
hänen varjelustaan sillä tiellä, jota hän nyt aikoi kulkea. Kuin
pisaroittain vuoti lohdutusta hänen murheelliseen sieluunsa.

Vanha Liisa tuli jo matkakunnossa silmät kyynelissä sisälle sanomaan,
että kaikki oli valmiina. Päättäväisesti ja rohkeasti Marja kuivasi
kyyneleensä. Mutta luodessaan katseensa sievään, hauskaan huoneeseensa
kiinnittyi se viimeiseksi pieneen sänkyyn, jossa hän syntymästään asti
aina kotona ollessaan oli nukkunut ja joka oli hänelle siksi
sanomattoman rakas. Nyt purskahti hän uudelleen itkuun.

"Hyvästi", sanoi hän, "hyvästi sinäkin, lapsuuteni suloinen suoja ja
sen pikkusurujen pakopaikka, surujen, jotka unohdin nukkuessani sinun
helmassasi. Sinun, uskollinen ystäväni, joka näit ensimmäiset
kyyneleeni, uskoin myös viimeisetkin saavan vastaanottaa."

Kohta nosti Wirén hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet
kiireesti pitkään ja kapeaan pohjalaiseen laitiorekeen, jonka eteen oli
valjastettu kaksi virmaa hevosta ja johon vanha Liisa oli laittanut
kuormaksi makuuvaatteita y.m. Hyvin peitettyään ihastuneen sulhasen
kanssa nuoren emäntänsä pakkasta vastaan, joka kohosi lähes 40
asteeseen, istahti Liisa itse ylimmäksi kuormalle.

Wirén itse tarttui ohjaksiin. Hänen peskinsä, kallokkaansa ja
poronnahkakintaansa sekä näädännahkainen puuhkalakkinsa suojelivat
häntä, jonka sydämessä paloi nuoruuden tuli, purevan pakkasen kynsissä.
Marjalla oli matkapuvun päällä sudennahkaturkki ja sen lisäksi vällyinä
ympärillään karhun- ja sudennahkapeitteet. Liisakin oli hyvin suojattu
ankaraa kylmää vastaan, samoin ajopoikakin. Tämä ratsasti etummaisen
hevosen selässä.

Kaupungin tornikello löi yksitoista, kun karkurimme ajoivat ulos
tullista tullivartijain ollenkaan estämättä, sillä kaikki oli
edeltäpäin valmistettua. Alussa ajettiin täyttä laukkaa Marjan yhä
hiljaa itkiessä. Mutta rakastetun iloinen katse ja joku lohduttava sana
kuivasi kyyneleet pian.

Ja niin kiidettiin eteenpäin korkeiden mäntymetsien halki kirkkaassa
kuutamossa. Pysähdyttiin vain pariksi minuutiksi hevosia vaihdettaessa.
Vielä aamulla päivän sarastaessa oli kalpea kuu taivaalla kuin miettivä
surun kuva, joka näytti tahtovan pyhän haamun kaltaisena osaaottavasti
lohduttaa ja rohkaista nuoria pakolaisiamme.

Vasta kun vuorokausi oli ajettu, rohjettiin pysähtyä yksinäisessä
majatalossa nauttimassa hiukan lämmintä virvotusta ja levähtämässä pari
tuntia.

Kohta räiskyi uunissa järeistä koivuhaloista tehty takkavalkea, ja kun
vanha Liisa kalisteli kahvimyllyään ja pannuaan, keskustelivat nuoret
tulevaisuutensa suunnitelmista vähintäkään ajattelematta minkään vaaran
tai onnettomuuden heitä uhkaavan. Sitten söivät he hiukan illallista ja
vain Liisalle mieliksi joivat lämpimikseen kupin kahvia ja erosivat
toivotettuaan toisilleen hyvää yötä. Marja sai paraan vuoteen, Liisa
makasi tuoleilla samassa huoneessa, mutta Wirénin piti tyytyä nukkumaan
pöydällä hollituvassa, missä porsaat ja ajopojat kilpaa kuorsasivat.

Eivät huolet, vaan pelkkä ihastus ja onnellisuus karkottivat unen
nuorelta neidon-ryöstäjältämme, joka mielikuvituksen siivillä liiti
ulkopuolelle mahdollisuuden rajoja etsimään maallista paratiisia, missä
eläisi muuttumattoman rakkautensa ja autuutensa kulta-Unelmissa armaan
Marjansa keralla. Ilokyynelin hän kiitti kaiken hyvän antajaa, joka oli
luonut Marjan vain häntä varten niin ihanaksi ja hänen sielulleen ja
sydämelleen niin samankaltaiseksi. Valvoessaan unelmoi hän kauas
tulevaisuuteen, jolloin hänellä olisi koti omassa talossa. Siellä
esiintyi hänen sydämensä ikävöity ihanne Marjan hahmossa ja kuvaili
hänelle hänen maallisen onnensa kodin autuaassa piirissä. Pian hän nyt
saavuttaisi sen harvinaisen onnen, jota hänen mielestään ei yksikään
kuolevainen ansainnut.

Marja ei voinut loihtia mieleensä yhtä riemullisia kuvia. Jo nuorena
hän oli saanut kokea paljon elämän katkeruutta. Hän oli mielestään nyt
menettänyt kaikki lapsuutensa ilonaiheet ja ajatteli vastassa olevia
velvollisuuksia ja huolia. Onnellisena rakkaudessaan ei hän voinut
täysin selvittää itselleen syytä murheeseen, joka karkotti unen hänen
väsyneistä silmistään, mutta hartaasti rukoiltuaan Jumalaa pääsi hän
jälleen mielen tyyneyteen ja vaipui sitten vahvistavaan uneen.

Höyryävä kahvikuppi kädessä seisoi Liisa niiaten Marjan vuoteen
vieressä, kun hevoset jo olivat valjaissa ja kaikki valmiina lähtöön.
Ilma oli tänään leudompi ja keli mainio. Marja tervehti uutta päivää ja
rakasta Iikkaansa iloisemmin ja keveämmällä mielellä kuin pitkiin
aikoihin, sillä niin hyvin oli uni virkistänyt häntä. Raitis aamutuuli
nosti taas nuoruuden veriruusut hänen kalpeille poskilleen ja hempeät
sinisilmät nauroivat ilosta.

Wirén antoi nyt ajopojan ajaa ja istuutui Marjan viereen pakinoimaan
rakkaudesta ja tulevasta onnesta. Marja unohti kaikki huolensa tässä
ruusuisessa hohteessa. Hän ei nähnyt muuta kuin ihastuneen sulhonsa ja
tämän hyvän, uhrautuvan sydämen lämpimän, uskollisen rakkauden eikä nyt
ajatellut sen enempää mennyttä kuin tulevaakaan, niin ymmärtäväinen
kuin hän muuten olikin, sillä hänen rakastajansa oli hänelle nyt kaikki
kaikessa; hänen tähtensä oli hän uhrannut kaikki, mikä oli hänelle
kallista, häntä varten oli hän itsensä pelastanut, ainoastaan hänen
tähtensä oli hänellä voimaa luopua koko maailmasta – sillä mitä hän
nyt siitä välitti? Ilman häntä hän oli aivan yksin ja köyhä ja rikkaine
sydämineen karkotettu siitä ympäristöstä, joka kylmästi, joskin
oikeuden lakien mukaisesti tuomitsi hänen tekonsa. Mutta sitä hän ei
voinut katua, että oli karkumatkalle lähtenyt, yhtä vähän kuin hän
saattoi ihmisten silmissä puhtaana maineeltaan takaisin palata. Nyt
luonnon vapaudessa ja Jumalan lempeän, kirkkaan taivaan alla tunsi hän
itsensä niin sanomattoman onnelliseksi rakastajansa rinnalla, hänen,
joka oli hänen koko maailmansa ja joka pyhästi jumaloiden kunnioitti
hänen viattomuuttaan ja sitä luottamusta, jolla hän oli antautunut
sulhasensa kunniallisen ajatustavan ja uskollisen rakkauden
johdettavaksi.

Linnut visertelivät laulujaan lauhkean talviauringon paistaessa
korkeiden, majesteetillisten koivujen latvoilla, jotka komeina ja
lumenpeittäminä seisoivat kuin sotavanhukset molemmin puolin maantietä
rakastavien suojelevina pakomatkan vartijoina.

Liisa istui aina reessä selkä eteenpäin seuraten silmillään
taakse jäävää tietä taikka katsellen rakastetun emäntänsä kasvoihin.
Yhtäkkiä hän kalpeni eikä saanut muuta sanotuksi kuin: "Tuolla ne
tulevat!"

Salaman nopeudella tarttui Wirén ohjaksiin, ja vasta ajopojan ajaessa,
kun levähtäneet hevoset täyttä laukkaa porhalsivat eteenpäin, kääntyi
hän katsomaan taakseen ja tunsi toisen kahdesta miehestä, jotka
vaahtoavilla hevosilla ajoivat heitä takaa raatimies F:n suuressa,
koreassa kuomureessä.

Pian jäivät takaa-ajajat näkymättömiin, ja nyt vasta uskalsi
Wirén katsahtaa Marjaan, joka sydän tykyttäen, kalpeana, mutta
kyynelissäänkin hymyillen rohkaisevasti silmäsi rakastettunsa uljaihin,
ainoastaan hänen tähtensä levottomiin silmiin.

Mutta nytpä Wirénille alkoi oikea Eliaan kulku. Ajamansa vahvat
karjalaiset hevoset näyttivät aavistavan vaaran ja kilpaa melkein
lensivät eteenpäin ihanalla, auringonpaisteisella, jäisellä
metsätiellä. Vanha Liisa istui suorana paikallaan kuin seiväs ja otti
virkistyksekseen aimo näpillisen nuuskaa messinkirasiastaan. Näin
kiidettiin tunnin verta; sitten alkoivat hevoset väsyä. Samassa Wirén
huomasi metsään vievän syrjätien. Sille hän käänsi nyt hevosen, vaikka
ei tiennytkään, minne se johti, mutta hän oli varma, että takaa-ajavien
kuomireki ei voinut seurata tällä liian kapealla tiellä.

Kun Wirén otaksui, että he nyt olivat turvassa, antoi hän hevosten
puhaltaa ja hiukan syödä, ja sillä aikaa hän itse koki herättää toivoa
ja iloa Marjassaan, joka hätääntyi ja tuli levottomaksi.

Päivä oli jo pitkälle kulunut, mutta kukaan matkaajista ei ollut
muistanut ruokaa ennenkuin ajopoika itku kurkussa älähti: "Nälkä mulla
on!"[44]

Silloin Liisa kohta hypähti kuormalta alas ja haki esille vähän viiniä
ja leivoksia, joita hän tyrkytti herrasväkensä maisteltavaksi. Sitten
otti hän esiin matkalle hevosta ja itseään varten varaamiaan
reikäleipiä. Oikeata polveaan vasten hän taittoi kaksi leipää kahtia;
sitten hän levitti kursailematta sormellaan paksulta keltaista voita
kullekin leivänpuoliskolle, antoi kaksi niistä pojalle ja piti itse
kaksi. Yhtä suurella ruokahalulla kuin hevoset olivat syöneet ruokansa
olivat myös Liisa ja poika pian tehneet lopun voileivistään, ja
syötäessä vakuutti Liisa pojalle, joka epäili hänen kykyään, vielä
jaksavansa purra poikki kolmen tuuman rautanaulan. Sitten he olivat
taas valmiit jatkamaan matkaa kasvot voista ja tyytyväisyydestä
kiiltävinä nautittuaan päivällisensä päälle pari kourallista puhdasta
lunta kuin jäätelönä jälkiruuaksi.

Nyt ajettiin hiljaista hölkkää eteenpäin. Mutta tie kävi yhä
kapeammaksi ja vaikeammaksi kulkea, mitä pitemmälle sankkaan salomaahan
ajettiin. Kaikki merkit ihmisjäljistä lumessa alkoivat hävitä, ilta
saapui ja hämärä karttui. Wirén huolestui, sillä poika ei tuntenut
yhtään niistä monista syrjäteistä, joita he olivat sivuuttaneet.
Eikä mikään niistä näyttänytkään voivan viedä heitä minnekään
turvallisempaan paikkaan. Nyt kävi tie niin huonoksi, että piti ajaa
yli kantojen ja kivien. Päätettiin sentähden hiukan pysähtyä siksi
aikaa kun Wirén lähti tietä tutkimaan ja lähetti pojan päinvastaiselle
suunnalle. Hän tyynnytti Marjaa luvaten pian palaavansa ja katosi
hämärään metsään usein huudellen armaansa nimeä, minkä kaiku toisti
joka ilmansuunnalta syvässä salomaassa. Marja oli vain levoton siitä,
että hänen Iikkansa voisi eksyä ja erehtyä paluutiestä hämärässä
metsässä.

Mutta hänen sulhasensa ääni häipyi vähitellen kokonaan kuuntelijan
korvista. Kaikki oli hiljaista kuin haudassa, kunnes tuuli alkoi soida
jättiläispuissa ja karistaa niiden talvipukua levottomasti odottavien
päälle. Yön hämyhuntu oli jo verhonnut kaiken, ja etäältä kuulivat he
nyt ääniä, jotka he tunsivat saaliinhimoisten susien ulvonnaksi. Mutta
Marjamme oli peloton vaaran uhatessa. Hän uskoi itsensä Jumalan
suojelukseen ja pelkäsi vähemmän villien petoeläinten kuin ihmisten
vainoa. Liisa sitävastoin oli aivan suunniltaan kauhusta. Niin rohkea
hän kuitenkin oli, että kapusi alas kuormalta ja haparoi maassa, kunnes
löysi terävän seipään. Tuolla aseella varustettuna nousi hän jälleen
entiselle paikalleen, otti esille kookkaan nuuskarasiansa ja oli
valmiina urhokkaasti torjumaan vihollista.

Ihmeteltävän välinpitämättömänä kysyi Marja häneltä, mitä hän aikoi
tehdä.

"Mitäkö aion?" toisti Liisa. "Niinpä kylläkin, aion puolustaa meitä
petoeläimiä vastaan. Ensimmäisen lähellemme uskaltavan suden silmät
sokaisen nuuskallani, tahrien ne sitä täyteen, ja sitten puhkaisen ne
tällä seipäällä. Niin teen toisillekin." Hän pudisti samalla miehen
voimin jykeätä seivästänsä.

Marjan piti nauraa innokkaan eukon puolustusaikeille, vaikka hänen oma
rohkeutensa alkoi horjua.

Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun naisparat jäivät yksin. He
eivät olleet uskaltaneet lähteä liikkeelle. Eivätkä he rohjenneet
huutaa peläten, että vain sudet kuulisivat heidän äänensä, sillä niiden
ruma ulvominen kuului aina lähempää. Kauhea pyryilmakin alkoi raivota,
sellainen, mitä juuri sanotaan sudenilmaksi siksi, että silloin sudet
tavallista lukuisampina kiertelevät yltympäri nälissään saalista
etsimässä. Liisa valmistautui jo kuolemantuskassa sudenruuaksi. Marja
vapisi vain sulhasensa kohtalon tähden, mutta oli muuten aivan
maltillinen. Kun he samassa kuulivat terävän lapsenäänen aivan läheltä
huutavan: "Auttakaa! auttakaa! susi tulee",[45] hyppäsi Marja alas
reestä. Hän tunsi ajopojan äänen, ja vaikka Liisa koetti häntä
pidättää, juoksi hän ääntä kohti ja joutui pian rakastettunsa syliin,
sillä häntä poika peloissaan pimeässä oli luullut sudeksi. Wirén ei
ollut ollut heistä kaukana, vaan joutunut eksyksiin, kunnes lopulta
tuli ihmisasuntoon metsässä, savupirttiin, missä mitä suurimmassa
kurjuudessa eleli pariskunta seitsemän lapsensa kanssa. Poika oli
silloin jo sieltä lähtenyt näyttämään tietä pirtille metsässä
odottaville. Wirén oli kiiruhtanut hänen perästään ja sai siten kunnian
olla pojan luulema susi.

Nyt rakastavaisemme olivat jälleen niin onnelliset kuin ei olisi mitään
pahaa sattunutkaan, sillä hehän olivat taas toistensa parissa. Päivä jo
sarasti, kun matkaseuramme saapui synkässä metsässä asuvien ihmisten
savupirttiin.

Savupirtti on tupa, missä ei ole savupiippua eikä ikkunaa, vaan
seinässä on ainoastaan aukko, jonka edessä on työntölauta ja josta savu
pääsee ulos keskellä lattiaa olevasta takasta. Pienet lapset
konttasivat paitasillaan edestakaisin kynnyksen yli sisältä lämpimästä
ulos kylmään ja lumeen. Sellaista ilmanvaihdosta kokevat lapset, siitä
karaistuvat ja vahvistuvat, niin että he vielä iäkkäämpinäkin voivat
tulikuumasta saunastaan ilman mitään terveyden vaaraa heittäytyä
jäiseen veteen. –

Hyväntahtoiset metsäasukkaat sytyttivät monta pärettä palamaan
saadakseen kyllin valoa vierailleen. Päreet pistettiin seinään, mihin
sinne tänne oli reikiä poltettu. Jotta päre olisi valaissut, piti siitä
karistaa usein pois karsta. Se oli yhden vanhimman lapsen tehtävä.
Pirtti oli täynnä savua päreistä ja viime lämmityksestä. Marja ei
voinut pitää silmiään auki, varsinkin kun pirtin emäntä pelkästä
hyväntahtoisuudesta oli sytyttänyt uuden tulen takkaan, jotta savua oli
lattiasta kattoon asti. Sentähden rakastavaisemme istuutuivat rekeensä
siksi aikaa, kun Liisa aivan tyytyväisenä askaroi savun keskellä tulen
ääressä kahvipannuineen. Pojalle oli hän antanut koko reikäleivän voita
sen päälle siveltyään ja joka lapselle palasensa, niin että kaikki
näyttivät olevan tyytyväisiä.

Uusi päivä koitti ihanana ja kauniina kirkkaalta taivaalta. Kaikki
yöllisen ja edellisen päivän myrskyn vastenmieliset hirmukuvat
hävisivät tähän aikaan vuodessa harvinaisen ihastuttavassa
auringonvalossa, mikä kirkkaasti paistoi läpi kylmän usvan, joka sen
edestä hälveni.

Odottamatta tuli Liisa rakastavien luokse ilmoittamaan kahvin jo
lämminneessä pirtissä olevan valmiin heidän juotavakseen. Astuttuaan
sisälle he tapasivat kaikki juhlallisesti järjestettynä. Lattialle oli
runsaasti ripoteltu hakattuja kuusenhavuja, ja suurempia tuoreita
hakoja oli asetettu joka nurkkaan. Valkeaksi pestyllä pöydällä oli koko
kahvikalusto ja mitä syötävää evästä mukana oli, sillä köyhällä
isäntäväellä ei ollut muuta omaksi ja puolialastomien lastensa
hengenpitimiksi kuin pettuleipää ja vähän suolaisia silakoita. Marja
antoi heille puolet matkaeväistään välittämättä Liisan, joka muistutti
miten pitkä matka vielä oli jäljellä, happamesta näöstä. Wirén
lahjoitti heille jonkun riksin.

Pari tuntia levättyänsä päättivät pakolaisemme jatkaa matkaa – sillä
heidän savuun tottumattomat silmänsä eivät kärsineet pitkäaikaista
pirtissä viipymistä – ja korvenmies lupasi saattaa heitä monia
syrjäteitä aina Tornioon asti.

Metsäpirtin asukkaat saattoivat heitä kiitollisina siunaten ja
kyynelsilmin. Keli ja ilma oli suotuisa. Kyytihevoset oli jätettävä
ensi majataloon. Ukko lähetettiin ensin taloon tiedustamaan, uhkasiko
mikään vaara matkustavia, mutta sellaista ei hän havainnut. Iloisina
ajoivat he nyt siistille pihalle, saivat haltuunsa pari lämmintä ja
puhdasta huonetta ja päättivät levätä tässä seuraavaan päivään asti.

Oli taaskin ilta. Wirén määräsi hevoset olemaan valjaissa aamulla kello
neljältä, ja sitten he uupuneina menivät makuulle. Marja pani maata
pehmeään vuoteeseen kamarissa, missä Liisa myös sai tilansa, ja pian
nukkuivat he kaikki makeasti ja levollisesti väsyneinä paljosta sielun
ja ruumiin ponnistuksesta.

Kun matkalaistemme aamulla reippaina ja iloisina piti lähteä eteenpäin,
kysyi Wirén, joko reki oli portaiden edessä.

"Jo on", vastasi opas veitikka silmässä.

Wirén maksoi velkansa majataloon ja tarjosi Marjalle käsivartensa.
Mutta päästyään ulos portaille, tunsi Marja kohta reen ja vaipui
tainnoksissa sulhasensa syliin.

Heidän takaa-ajajansa astui samalla esiin sanoen: "Neiti, reki odottaa.
Minulla on isäntäni käsky saattaa neiti kotiin isänsä luokse."

Wirén kalpeni. Toisella kädellään tuki hän Marjaa, toisella veti hän
vyöstänsä esiin pistoolin.

Mutta onneton Marja tästä uudesta säikähdyksestä tointuneena
tainnoksistaan sai äkkiä yliluonnollisen voiman, tempasi pistoolin
hänen kädestään ja heitti sen etäälle aidan yli. Sitten polvistui hän
isänsä vanhan uskotun palvelijan eteen. Kädet ristissä ja itkun
vallassa rukoili hän: "Oi, anna hänelle anteeksi! Hän ei tunne sinua
eikä tiedä, kuinka rakas sinä olit ja olet meidän koko suvullemme. Hän
ei tiedä, miten uskollisesti sinä olet huolehtinut meidän
menestymisestämme ja minun lapsuudestani, ei tiedä, miten sinä yksin
olit väsymätön valvomaan kaikkien muiden uupuessa minun vuoteeni
ääressä, kun lapsena sairastin ankaraa tulirokkoa. Hän ei tiedä
sitäkään, että autuas äitivainajani oli toivonut minua sinun eikä
kenenkään muun vaimoksi."

Hän suuteli itkevän miehen kättä, joka nosti hänet ylös.

"Hyvä S. – ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi", jatkoi Marja,
"siitä olen varma ja kiitän Jumalaa, että isäni valitsi sinut, kunnon
ystävän, asiamiehekseen, sillä sinä et voi tehdä minua onnettomaksi
palauttamalla minua kuin uhria, joka on villipedon kynsiin joutunut.
Isäni tahtoo minun menemään avioliittoon maisteri G:n kanssa, jonka on
onnistunut saada lupaus kädestäni. Isä tuntee häntä perin vähän. Mutta
sinä, rakas S., sinä tunnet tuon inhottavan ihmisen halpamaisen mielen
ja tiedät, että minun pitäisi ennemmin kuolla kuin yhdistää kohtaloni
sellaisen huonon miehen kanssa. Tiedät myös, että isäni ei peruuta
sanojaan."

"Niin, tiedän nyt kaikki, kaikki. – Antakaa anteeksi, että säikäytin
teitä", puhui S. Sitten hän alkoi syvästi miettiä.

Marja kertoi sillä välin armaalleen, että S. oli hänen isänsä
ensimmäinen kirjanpitäjä, ja kuvasi, miten uskollisesti ja omaa
voittoaan pyytämättä tämä oli uhrannut koko nuoruutensa ja voimansa
talon parhaaksi. Vähää ennen Marjan lähtöä Tukholmaan kasvatuskouluun
oli äiti, joka oli kipeä, muutamana aamuna kutsuttanut hänet vuoteensa
ääreen, ja silloin äidin kasvoilla oli jälkiä kyynelistä, joita hän oli
ilosta vuodattanut muutaman unelmansa johdosta. "Voi, miten onnellisena
kuolisin", oli hän sanonut, "jos näkisin tämän unelmani toteutuvan
ennenkuin minun pitää jättää sinut aivan yksin tähän maailmaan, jonka
juonia ja vaaroja et tunne. Olet nyt ainoastaan kolmetoistavuotias;
mutta silti älä koskaan unohda, että minun hartain toivoni oli nähdä
sinut S:n aviovaimona. Mutta älä usko minun tahtovan sitoa sinua mitään
lupaamaan. Rakas lapseni, ymmärryksesi ja sydämesi määrätköön, kenen
valitset, ja Jumala valintasi siunatkoon!" – "Niin, olen varma, että
hyvän äidin siunaus taivaasta seuraa meidän liittoamme", puhui Marja
liikutettuna.

Kyynel kimmelsi Wirénin silmässä, kun hän ojensi miettivälle S:lle
kätensä pyytäen häntä veljelliseksi ystäväkseen.

"Tunnemme toisiamme vielä liian vähän", vastasi S. hyväntahtoisesti
tarttuessaan ystävyydessä tarjottuun käteen.

Sitten kääntyi hän Marjalta kysymään: "Minne neiti haluaa nyt
matkustaa?"

"Tukholmaan, paras S.", vastasi Marja, "taikka Norjaan mennäkseni
naimisiin sydämeni valitun kanssa, joka on maailmassa ainoa mies, mitä
voin ja tahdon aina rakastaa."

Silmät kosteina tunteensa tukahduttaen S. sanoi: "Minä seuraan teitä
sinne ollakseni puhemiehenne."

Nyt puristi hän niin lujasti Wiréniä kädestä, että tämä oli vähällä
huutaa. Mutta S. lausui vain: "Vasta nyt olen todellinen ystäväsi!" –
Ja samassa hän kiireesti poistui paikalta.

Wirénin tunteellinen sydän ymmärsi antaa arvon sellaiselle ystävälle.
Ajatellessaan häntä tunsi hän itsensä yhtä onnelliseksi kuin
Marjansakin, ja iloisella mielellä kiiruhti hän maksamaan
korvenmiehelle hänen vaivansa, koska tätä ei enää tarvittu heidän
matkallaan. Tuo yksinkertainen rahvaanmies oli pelkästä
hyväntahtoisuudesta suostunut vaihtamaan rekeä S:n kanssa, kun tunsi
kiitollisuutta hyvää matkallaolevaa herrasväkeä kohtaan. Aivan
tyytyväisenä oli hän ollut apuna valjastamassa S:n valitsemia virmoja
hevosia raatimies F:n komean kuomireen eteen ja iloitsi sydämessään
ajatellessaan, minkä yllätyksen hän siten herrasväelle saattoi. Tästä
hyvillä mielin hän sai palata kotiinsa, ja sitä paitsi lisäsi Marja
hänen iloaan lähettämällä hänen mukanaan säkillisen ruokavaroja hänen
vaimolleen ja nälkäisille lapsilleen.

Nyt oli kaikki kunnossa matkan jatkamiseksi, joka sai tapahtua aivan
S:n toivomuksen mukaan. Hän tahtoi, että naiset istuisivat kuomireessä
ja toinen herroista heidän edessään; toinen ajaisi pitkässä, keveässä
pohjalaisessa laitiossa. Kuomireessä oli kolme suurta ikkunaa, jotka
voitiin pudottaa alas. Siten saattoi nähdä eteenpäin tielle ja
molemmille puolille suureksi riemuksi herralle, joka useimmiten istui
selin reessä, niinkuin aina teki Wirén, joka harvoin siltä paikaltaan
tahtoi luopua. S. ajoi aina silloin jonkun matkaa edellä tilatakseen
hevoset y.m. Hän oli majatalosta jo ennemmin ehtinyt lähettää kirjeen
patruunalle kotiin.

Nuori rakastajapari unohti nyt kaikki huolensa, eikä enää kuljettu
syrjäteitä, paitsi kelin siihen pakottaessa. Se huononikin tänä keväänä
tavallista aikaisemmin samoin kuin virroissa jäät jo alkoivat upottaa.
S. ajoi useinkin edellä ottaakseen selvän kuljettavasta tiestä.

Muutamana iltana hämärän tullen hän ei käsittänyt, miksi hänen ennen
niin lauhkea hevosensa alkoi käydä levottomaksi ja äksyksi. Se teki,
vaikka hän koko voimallaan piti kiinni ohjaksista, kuitenkin monesti
keikahduksia ja hypähteli sinne tänne, kohosi takajaloilleen ja lopulta
seisahtui yht'äkkiä keskellä suoraa ja tasaista tietä, missä ei mitään
estettä eikä vähintäkään ulkonaista syytä seisahtumiseen voinut
huomata. Hän ei saanut hyvällä eikä pahalla hevosta menemään eteenpäin.
Mutta pian hänen tästä johtunut vähäinen närkästymisensä muuttui
säikähdykseksi nähdessään takanaan Wirénin hevosten kiitävän
pillastuneina täyttä karkua, vaikka sekä Wirén että kyytimies kaikin
voimin koettivat niitä hillitä.

Marja istui liikkumattomana, mykkänä ja kalpeana reessä kuin lumineito,
ja Liisa päähine pudonneena alas silmille ja nenälle puristi
tuskallisesti toisessa kädessään kiiltävää messinkirasiaansa ja
toisella piteli isompaa kahvipannua ja huiskutti nuuskanenäliinallaan
apua itku kurkussa huutaen: "hyvästi, hyvästi" siinä tuokiossa hevosten
salaman nopeudella karatessa ohi vikurin hevosen, mikä tästä
kiihtyneenä kohta kiiti jäljessä samanlaista vauhtia. Kauan Liisa
huuteli hyvästejään liikkumattomille, pilvenkorkuisille kuusille ja
pelästyneille riekoille, jotka häntä säälimättä lentää räpyttelivät
metsän poveen.

Kammottavan kaunista oli nähdä vahvojen ja soreain pillastuneiden
hevosten karku sileällä, iljanteisella ja suoralla maantiellä, mikä
kävi sankan ja majesteetillisen kuusimetsän halki, jonka vihreys
jyrkästi erottui valkoisenpuhtaasta lumesta. Kirkas kuutamo ja tuulen
hengessä liikkuvien puiden oksat näyttivät muodostavan ihmeellisiä,
haaveellisia kuvioita, kuin varoittavia, toisiaan ajelevia varjoja,
osoittamassa tietä Kemijoen jyrkimmälle ja korkeimmalle äyräälle, missä
koskaan suurintakin varovaisuutta käyttäen ei päässyt hengenvaaratta
alas laskeutumaan, sillä avoin, kuohuva virta juoksee vaahtopäisenä
koskena aivan siinä alapuolella. Käänteessä pitää ajaa hyvin
varovaisesti, jotta kulkija välttyisi syöksähtämästä mäen jyrkänteeltä
alas riehuvaan aallokkoon.

S. yksin tiesi vaaran uhkaavan ja myös sen, ettei ihmisapua nyt ollut
mistään saatavissa. Epätoivoisena hän nosti silmänsä kohti korkeutta.
Kohta kuulikin hän kumean äänen. Samassa silmänräpäyksessä hänen
onnettomat matkatoverinsa olivat kadonneet näkyvistä: kuomireki oli
syöksynyt syvyyteen.

Mutta rohkeutta ja mielenmalttia vaaran hetkenä ei milloinkaan
puuttunut S:ltä. Silmänräpäyksessä hän hyppäsi reestä ja riensi
jäljestä. Mäkeä alas juostessaan näki hän ihmiset ja hevoset ajoneuvot
kumossa koskessa. Enempää miettimättä hän hyppäsi aallokkoon.

Nyt hän ensiksi taisteli kovassa virrassa päästäkseen reen luo, joka
painonsa tähden oli uponnut ja tarttunut kallioon vain sylen päässä
jään reunasta. Reki oli kumollaan. Ei hiiskaustakaan ihmisääntä
kuulunut. S. löi rikki vaunun oven suuren, pyöreän ikkunan, joka oli
vaahtopäisten aaltojen yläpuolella ja yhdellä tempaisulla hän veti
aukosta esiin Marjan, joka näytti olevan hengetön. Varoen hän kantoi
neidin jään reunalle, minne hän hiljaa laski hänet, joka oli jo
kangistunut, ja kiiruhti sitten toisia pelastamaan. Hän kuuli nyt
lohdutuksekseen valitusta, ja heti ilmestyikin kiiltävä nuuskarasia
kahvipannun kanssa avonaiseen ikkunaan. Liisa ojensi niitä vapisevilla
käsillään häntä kohti saamatta muuta sanotuksi kuin: "Voi! voi! voi!"
Säälivästi hän kantoi jäälle eukkoraukankin, joka kuolemanhädässäänkään
ei ollut tahtonut luopua kalleimmista maallisista aarteistaan.

S. palasi pian auttamaan Wiréniäkin, joka kaaduttaessa oli saanut
kauhean iskun päähänsä, menettänyt tajunsa ja viskautunut jään
reunalle. Virvottuaan jaksoi hän vihdoin mennä Marjaa katsomaan.

Sitten auttoi S. jäälle ajopojankin, joka riippui käsillään toisen
hevosen kaulassa. Niin olivat kaikki päässeet hukkumisen vaarasta,
mutta vielä oli epävarmaa virkoaisiko Marja ja kutka kestäisivät
saamatta jälkiseurausta kylmän kylvyn aiheuttamasta kovasta
vilustumisesta.

Toinen kyytimies, joka lopultakin oli saanut hillityksi pillastuneen
hevosensa, tuli myös saapuville ja riisui yltään hyväntahtoisesti
lämpimän lammasnahkaturkkinsa, minkä Wirén kääri hengettömän Marjansa
ympärille. Vaikka hän oli sairas, tahtoi hän olla apuna morsiantaan
kannettaessa lähimpään asuntoon, mistä tuli näkyi.

Peräti säikähtänyt, mutta siisti ja hyväntahtoinen talonpoikaisemäntä
otti vastaan palelevat ja märät matkustajamme päresoihtu kädessä heitä
valaisten. Hänen avomielisyyttä osoittavissa ystävällisissä kasvoissaan
näkyi sekä osanottavaisuutta että uteliaisuutta, mikä saattoi hänen
yhtenään kyselemään onnettomuustapauksesta, mistä tultiin ja keitä
oltiin y.m. Vielä tänäkin päivänä ovat matkustavaisemme emännälle
velkaa vastaukset kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Tästä kelpo muori ei
kuitenkaan pahastunut, vaan käski heidän kaikin tulla sisään lämpimään
tupaansa. Mutta kun hän huomasi Wirénin rakkaan kuorman, kirkasi hän:
"Ei, älkää jumalan tähden tuoko ruumiin hajua huoneeseeni! Viekää se
enkelilapsi kylmään tupaan! Tiina", huusi hän tyttärelleen – "Tiina,
tässä on palava päre! Näytä sinne tietä sairaalle herralle, joka
varmasti itse ei elä enää monta tuntia tässä maailmassa!" Vavisten otti
Tiina päreen aikoen mennä.

Mutta Marja, lämmittyään sulhasensa sylissä, antoi juuri silloin
huoaten itsestään elonmerkkejä, ja samalla avasi hän kuin huumautuneena
tummat silmänsä kysyvinä kohti rakastettunsa silmiä. Taivaallinen hymy
väreili hänen jäykillä huulillaan ja hän pyörtyi jälleen. On mahdoton
kuvailla Wirénin tunteita tämän johdosta, mutta hän menetti viimeiset
voimansa ja vaipui alas penkille. Muori otti samalla säälien hänen
suloisen kantamuksensa käsivarsilleen ja vei sen tyttärensä lämpimään
kamariin tämän hoidettavaksi. Sitten hän palasi kuolemaisillaan olevan
herran luo, josta haastoi: "Kuka olisi uskonut hänen itsensä täällä
joutuvan ruumiiksi kannettavansa sijasta?"

Hyvänsuopa muori ryhtyi käyttämään kaikkia kotiparannuskeinojaan
saadakseen Wirénin virkoamaan.

Kun hän sittemmin taas lähti tyttärensä luo, joka sillä välin oli
hoidellut Marjaa, pakisi hän: "Olisipa ollut suuri synti sallia niin
kauniin nuoren herran kuolla. Sentähden kaasin hänelle suuhun ensin
aimo kupin kieloilla maustettua paloviinaa. Sitten hän ei enää paljon
puhunut. Tein hänelle minkä luulin olevan avuksi, nostin hänet kuin
lankakimpun selkääni ja kannoin saunaan, jota koko päivän on lämmitetty
niin paljon, että siellä voisi paistaa silakoita seinällä! Siellä
laskin hänet lauteille ja löin löylyä[46] niin väkevästi, että minä,
joka siihen olen tottunut, tuskin saatoin hengittää. Otin sitten
kuumassa vedessä hyväksi haudotun vastan, kylvetin sillä alastonta
herraa hyvin kevyesti, hieroin ja sivelin häntä, kaadoin senjälkeen
sangon jääkylmää vettä hänen päälleen, nostin hänet alas lauteilta ja
huuhdoin häntä vielä parilla kiulullisella vettä. Silloin vasta hän
alkoi saada eloa, potki ja huusi: 'Hu! hu! hu!' Mutta se ei auttanut.
Vielä sai hän sangollisen vettä, koska se näytti tehneen hyvää. Sitten
käärin hänen ympärilleen lakanan, vällyn ja villapeitteen ja niin
kannoimme hänet sisään lämpimään vuoteeseen, missä hän niin pian
nukkui, etten ehtinyt antaa hänelle kahvipunssikuppia, mikä olisi
tehnyt hänelle oikein hyvää."

Tämän kertoi muori aivan hiljaa tyttärelleen ja lisäsi nauraen: "Ei se
mies paljoa löylyä kestänyt."[47]

Marja oli myös nukkunut makeasti ja raskaasti, kun hyväluontoisen
Tiinan Liisan kanssa oli onnistunut saada hänet täyteen tajuunsa. Nyt
Liisa taas hääri kahvipannunsa kanssa tuvassa ja Tiina astui
sukkasillaan hiljaa ja tyytyväisenä kuin hellä äiti kipeän lapsensa
ääressä, kun se on saanut lepoa tuskissaan.

Mutta Liisa ei päässyt vointiinsa, vaikka hän oli muuttanut vaatteita
ja virkistänyt itseään juomalla seitsemän kuppia lämmintä, väkevää
kahvia ja nuuskannut puolen rasiaa, "viimeisen kotitekoisen nuuskansa",
jonka hän oli jauhanut kotikasvuisista tupakanlehdistä pitkällä
luudanvarrella puukupissa ja sitten hyvin höystänyt aromintulla ja
hajuviinalla. Hän huokaili ja sulatti hengittämällä pienestä
ikkunaruudusta jään tähystelläkseen siitä S:ää, joka viipyi kauan
ulkona yökylmässä. Kaikki talon miehet olivat kuitenkin rientäneet
hänen avukseen pelastamaan, mitä pelastaa voitiin. Ajopoika, joka
ensiksi palasi, kertoi miten neuvokas ja rohkea S. tällöin oli ollut.

Nyt kuului huutoa ja hoilaamista pihalta, ja Liisa, joka kiireesti oli
lähtenyt tähystyspaikaltaan, seisoi niiaten rappusilla tarjoamassa
täyden kulhon höyryävää kahvia palelevalle S:lle. Mutta tämä kysyi
vain: "Kuinka nuoret voivat?" panematta huomiota Liisan höyryävään
hyväntahtoisuuteen taikka kuulematta hänen koreata puhettansa, että
kaikki on "aivan hyvin". – Hän kiiruhti takaisin auttamaan rekiä
kapeasta veräjästä pihaan. Niissä oli kaikki tallella, mutta
läpimärkänä, niin että Liisalle tuli paljon työtä kuivatessaan ja
pannessaan kaikki paikalleen ennenkuin matkaa jatkettaisiin.

Kun S. tuli lämpimään tupaan, oli hän aivan sinisenkalpea kasvoiltaan.
Hänen vaatteensa olivat niin jäässä, ettei hän saattanut kumartua.
Takit olivat jäätyneet toisiinsa niin, että kun hän aikoi niitä riisua,
seurasi toinen toisen mukana. Sentähden hän antoi ne olla yllään. Ja
niin hiljaa kuin hänelle oli mahdollista kalisevissa, jäätyneissä
vaatteissaan, astui hän Tiinan kamariin hetkeksi katsomaan siellä
nukkuvaa Marjaa saadakseen varmuuden hänen hengissäolostaan.

Häntä ihastutti siinä edessään nukkuvan Marjan näkeminen.
Yliluonnollisella loistolla koristi kuumeen hohto hänen hennonvalkoista
poskeaan, jolle kyynel oli valunut ja toinen vielä kimalteli kirkkaan
timantin lailla tummissa, silkinhienoissa silmäripsissä. Pyhä rauha
vallitsi hänen otsallaan niinkuin sillä, jonka rukous on kuultu,
luottamus ja lapsen viattomuus karehti hänen hymyilevän suunsa
ympärillä. Koko hänen olennolleen näytti lohduttava enkeli puhaltaneen
unikukan lemua, niin suloisesti ja huolia tuntematta hän uinui siinä
pienet kädet vielä rinnan päällä ristissä rukouksen jäljeltä. Tummat,
kiharat hiukset valuivat vapaudessaan alas hennolle vartalolle, jota
poimuissaan verhosi valkoinen lakana ja ohut peite.

Vain tuokion, joka hänestä tuntui autuaalta, silmäili S. nukkuvaa. Pari
kuumaa kyyneltä vieri alas hänen kalvakalle poskelleen osoittaen, ettei
vilua kärsinyt sydän kuitenkaan ollut ensinkään menettänyt lämpöään
tuota rakasta suojattia kohtaan, joka nyt oli hänelle kaksin verroin
rakas, kun hän tiesi pelastaneensa hänen henkensä. "Suokoon Jumala",
huokasi hän, "että se on tapahtunut hänen elämänsä onneksi!" Näin
itsekseen ajatellen hän hiipi hiljaa pois. Hänkin juoksi nyt
virkistyäkseen saunan lämpimään ja aikoi olla saunassa yötä yksinänsä.

Aamulla, kun Wirén heräsi myöhään, tunsi hän vain vähän päätään
huumaavan, mutta mitään tuskia ei hänellä ollut. Ensi ajatuksekseen
muisti hän Marjan.

Nyt astui emäntä sisään, ja häneltä hän kuuli, että Marja oli nukkunut
koko yön hyvin ja oli jo pukeutunut, mutta lepäsi vielä vähän
vuoteellaan. Liisa oli sanonut, että kahvi juotaisiin neidin huoneessa,
jos herra jaksaisi nousta. Nopeasti ja ilomielin Wirén pukeutui kuiviin
talonpojanvaatteihin, jotka hänen parantajansa oli hänelle lainaksi
antanut. Mutta voimat pettivät, niin että hänen täytyi heittäytyä
uudelleen vuoteelle.

Pian kuuli hän jonkun kulkea hipsuttavan pöydän ympärillä ja
kalistelevan kahvikuppeja. Se oli talonpoikaistyttö. Mutta kuka voi
kuvailla hänen iloista hämmästystään, kun hän tunsi näppärän
talonpoikaistytön, joka seisoi kahvitarjottimineen hänen edessään,
omaksi Marjakseen Tiinan puvussa. Hän tarttui niin kiivaasti Marjan
käsiin, että tältä putosi kuppi.

Mistä tuli nyt se voima, jolla nuori talonpoika äkkiä nousi ylös ja
kiersi käsivartensa tyttönsä vyötäisille? Kauniimpaa paria et olisi
tavannut talonpoikaisväessä.

Kukaan ei tästä sydämellisimmin riemuinnut kuin kelpo S., joka myös
istui kahvipöydän ääressä. Vaikka hän oli kasvoiltaan tavattoman
kelmeä, sanoi hän voivansa hyvin.

Wirénin äänetöntä kiitollisuutta, kun hän puristi pelastajansa kättä,
ei voi kertoa, eikä myöskään Marjan kunnioittavan lapsellista rakkautta
suojelijaansa kohtaan.

S. toivoi matkaa kohta voitavan jatkaa. Ja nyt kertoi hän,
miksi hevoset olivat pillastuneet ja mikä oli syynä koko
onnettomuustapaukseen. Hevoset olivat jo neljänneksen peninkulman
päässä vainunneet poroja, jotka pelkäävät hevosia samoin kuin nämä
kaihtavat niitä. Nyt oli todellakin tulossa tuhansia poroja pulkkineen,
joissa oli kuormana poronlihaa, poronkieliä, juustoja ja nahkoja y.m.,
mitä tavaraa lappalaiset kuljettivat Ouluun vaihtaakseen ne siellä
suolaan ja muihin pieniin tarpeihinsa.

Nämä lappalaiset tulivat yli tunturien aina Utsjoen pitäjästä läheltä
Nordkapia. He olivat poikenneet pienelle metsätielle pitkin joen
parrasta luultavasti välttääkseen valtamaantietä, jolla he joutuisivat
enemmän kohtaamaan hevosia.

"Saattoi jo nähdä", jatkoi S., "kokonaisen sarvimetsän, kun nuo kauniit
eläimet huimasti kuin tuulispää kiitäen kääntyivät metsään pakoon
lähestyviä hevosia, jotka myös vuorostaan pillastuivat. Lappalaisparat,
jotka olivat köytetyt pulkkiinsa, eivät voineet yhdellä ohjaksellaan
hillitä taikka ohjata pakenevia peuroja. Monta kertaa he piehtaroivat
lumessa pulkkineen ja paiskautuivat kantoja ja kiviä vasten, mutta
tottuneina pitämään varansa sellaisissa tilaisuuksissa, eivät he
kuitenkaan kärsineet mitään vahinkoa, siitä olen varma. Pahinta on
lappalaiselle, kun poro toisinaan pitkällä matkalla äkäytyy ja äkkiä
kääntyy köytettyä ajajaansa kohti. Kokenut lappalainen kääntää silloin
heti ahkionsa eli pulkkansa nurin ja makaa kasvot vasten lunta, jolloin
hänen vetojuhtansa karvaisella jalallaan aika lujasti potkimalla pulkan
pohjaa jäähdyttää vihansa, minkä jälkeen matkaa jatketaan edelleen
kaksinkertaisella vauhdilla. Lappalainen ei hidastelekaan kohta peuran
vihansa purettua taas kääntää pientä ahkiotansa, missä hän sitten
uudelleen vaappuu meikein kuin ilmassa, niin vähän voi hän ohjata
taikka pysäyttää pulkkaansa, jolla hän lentää eteenpäin huikaisevalla
lumella yli vuorten, yli laaksojen, joilla ihmisjalka ei ole kulkenut."

Lopetettuaan pikku kertomuksensa lähti S. katsomaan, voidaanko heti
lähteä jatkamaan matkaa, mutta hän ei pitänyt sitä hyödyllisenä, koska
kaikki kapineet eivät vielä olleet ehtineet oikein kuivaa kuumassa
pirtissä, mikä kuitenkin sitä varten varta vasten oli vahvasti
lämmitetty. Päätettiin viipyä tässä vielä vuorokausi.

Mutta miten saada aika kulumaan niin hauskasti kuin suinkin aivan Lapin
äärellä? Tiina keksi keinon.

Nuoret hiipivät hyväntahtoisen emännän kukkurapäistä aamiaista pakoon
ja Tiina näytti heille tien mielimäelleen, jonka korkeimmalta töyräältä
hän useinkin huvikseen pienellä kelkallaan laski sellaista kyytiä, että
sieltä korkealta nähden hän oli kuin syvyyteen lentävä lintu. Nyt
Wirénkin Marjansa keralla antautui nuoruuden koko innolla huvikseen
laskemaan mäkeä.

Nauraen ja puhellen aamupäivä kului täällä niin sukkelaan, että nuori
parimme aivan hämmästyi, kun sitä haettiin syömään päivällistä.

Iloinen mieli raittiissa kevätilmassa auringon paistaessa oli heidän
poskilleen tuonut entisen värin ja liikunto antanut hyvää ruokahalua,
niin että he saattoivat hyväntahtoisen emännän mieliksi syödä runsaasti
heille outoja päivällisruokia.

Lumivalkoisella kilpikangasliinalla, jonka Tiina oli sekä kehrännyt
että kutonut ja äiti pöydälle levittänyt, oli kiiltävissä tinakulhoissa
mitä parasta poronpaistia, lihavinta kinkkua, ja suurin, paksuin ja
makein pannujuusto koko kylässä. Makea juusto, joka oli juoksutettu
lämpimästä maidosta, höyrysi tinamaljassa kullankeltaisena. Ateria piti
alkaa viinaryypyllä, mistä Marjan kuitenkin onnistui kieltäytyä.
Tuoretta ohrarieskaa, juuri kirnuttua voita, tuoresuolaista lohta ja
poronjuustoa oli eturuokana ryypyn jäljestä.

Nuorten, mutta varsinkin Liisan, ruokahalu oli moitteeton. Mutta S. ei
jaksanut syödä, niin halusta kuin hän olisi tehnytkin mieliksi
tyrkyttävälle emännälle. Kalpeana ja väsyneenä nojautui hän huoneen
nurkkaa vasten, minne oli istahtanut, mutta hymyili ystävällisesti
nuorille nähdessään heidän iloa ja terveyttä loistavat kasvonsa.

Iltapäiväksi päätettiin kahvin juotua, että S. jäisi kotiin
kirjoittamaan joitakin tärkeitä kirjeitä, mutta nuoret huvittelisivat
ajamalla poroilla ja hiihtämällä.

Toimekkaalla Tiinalla oli kohta kolme suksiparia kunnossa. Marja vain
ei osannut hiihtää, mutta tehtyään muutamia kokeiluja tottuneiden
hiihtäjien suureksi huviksi ja monta kertaa saatuaan kyllin kovasti
vasten tahtoaan istahtaa suksien päälle, vaikka Wirén oli hänelle
uskollisesti tukena, hiihti hän piankin oikein nopeasti liukkaalla ja
hohtavalla keväthangella Tiinan jäljestä Wirénin rinnalla, joka ei
uskaltanut häntä jättää.

Kaikin kolmin tulivat he onnellisesti iloisella mielellä sille
paikalle, missä lappalaiset antoivat irtilaskettujen porojensa levätä.
Yksi suuri ja kaunis poro oli nyt vartijana toisten maatessa ympärillä
joko väsyneinä tai nukkuen. Mutta niin pian kuin vahtina oleva huomasi
vieraiden lähestyvän, polki se maata toisella etujalallaan, ja salaman
nopeudella nousivat kaikki porot ylös kääntyneinä kuin puolustautumaan
matkustajiamme vastaan. Lappalaisetkin nousivat nukkumasta
ahkioistansa.

Wirén pyysi valittavaksi jonkun lauhkean poron ja valjastettavaksi
pulkan eteen, jossa Marja ajaisi. Vaikka Wirén ennen oli ajanut
porolla, ei hän uskaltanut ruveta Marjan ajomieheksi, vaan Marjan
täytyi suostua ajamaan lappalaisukon kanssa, joka oli niin villin ja
ruman näköinen, ettei Marja pelännyt poroa läheskään niin paljon kuin
että lappalainen purisi häntä niskasta. Mutta sellaista ei ole koskaan
tapahtunut, ja siivo äijä ajoi hänen pulkkaansa sekä varovasti että
hyvin, vaikka kiidettiin avaralla lumilakeudella niin vinhaa vauhtia,
ettei nopein juoksijahevonen olisi heitä saavuttanut. Wirén ajoi
perässä yhdessä pulkassa ja Tiina toisessa.

Ilomielin ja virkeinä palasivat nuoret pieneltä huviretkeltään, kun
majatalossa tuvan ovella kohtasivat vanhan Liisan. Aivan kauhistuneena
valkoinen liinariepu kädessään huusi hän heille vastaan: "No, jumalan
kiitos, herrasväki on taas kotona! Ehkä hän vielä virkoaa. Mutta suonta
ei saada auki, vaikka lukkari hyvän aikaa on iskenyt häntä
käsivarteen."

Marja kalpeni ja katsoi säikähtyneenä eukkoa. Wirén kysyi, kenestä
Liisa puhui.

"Kenestä muusta kuin herra S:stä?" vastasi Liisa vavisten ja pyörähti
samassa herrasväkensä edellä tupaan. Wirén esti Marjan menemästä hänen
perässään, mutta kiiruhti itse sisään Liisan jäljestä.

Täällä kohtasi häntä surullinen näky. S. makasi hengetönnä ja kylmänä
sängyssä. Monta ihmistä koetti turhaan saada häntä virkoamaan. Tunti
takaperin oli häntä kohdannut halvaus eikä mitään merkkiä vielä
huomattu hänen tointumisestaan.

Kun kaikki kokeet saada kuollut henkiin olivat turhat, meni Wirén
varovasti ilmoittamaan Marjalle surullista uutista, että heidän
rakkautensa maallinen suojelusenkeli niin äkkiä oli heidät jättänyt,
jotta hän paremmasta maailmasta ehkä vielä uskollisemmin heitä
hoivaisi.

Syvästi ja katkerasti Marja suri vainajaa, vaikka hän sulhaseltaan koki
salata surunsa ja aavistavan sydämensä huolet synkästä tulevaisuudesta,
mikä uhkasi hävittää heidän rakkautensa paratiisin, jonka enkelivartija
S:n mukana, kuten hän uskoi, oli väistynyt sen portilta.

Kelpo S. haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vaatimattomasti.

Marja ja Wirén vuodattivat kiitollisina kuumia kaipauksen kyyneleitä
uskollisen ystävänsä haudalla, jolle kevät satoi keveätä luntaan.

Wirén tahtoi päästä kiireesti jatkamaan matkaa pois näiden surullisten
muistojen seuduilta Tukholmaan. Siellä rakastavaiset parin viikon
kuluttua viettivät häänsä Marjan entisen hyvän kasvatusäidin kodissa ja
entisten koulutoverien pienessä piirissä.

Kolme vuotta tämän jälkeen istui huonerähjässä Tukholman eteläisessä
osassa Marja vain haamuna entisestään. Kaksi pientä enkeliä uinui hänen
kupeellaan kehdossa, mikä oli ainoa huonekalu majassa. Hän oli jättänyt
ompeluksensa lukeakseen repeytynyttä kirjettä, minkä monet kyyneleet
olivat kostuttaneet. Tämä kirje oli hänen vanhan isänsä kirjoittama, ja
siinä hän anteeksi antaen kutsui takaisin tyttärensä lapsineen
luoksensa, mutta Marjan miestä ei hän tahtonut milloinkaan nähdä taikka
kuulla hänestä puhuttavan.

Kaikki Marjan rukoukset, että isä antaisi anteeksi hänen rakkaalle
aviomiehelleen, olivat olleet turhat; ja hänen onnettomuutensa oli nyt
köyhyyden tähden äärimmillään.

Wirén oli tottunut elämään mukavasti ja halusi niin Ruotsissakin tehdä,
mutta vastoin luuloaan ei hänen ollut onnistunut täällä saada sopivaa
tointa jätettyään niin kevytmielisesti, edes eroa pyytämättä, lempensä
huumauksessa Suomessa virkansa. Hän oli liian ylpeä etsiäkseen
itselleen alempiarvoista tointa. Siksi piti perheen elää vain sillä
vähällä, minkä he olivat tuoneet mukanaan kotoa, ja sitten velkaa
tehden, kunnes velkojat vaativat omansa ja ulosottomiehet veivät
kaikki, paitsi lasten kehdon. Wirén itse joutui velkavankeuteen. Sinne
vietäessä oli hän epätoivoissaan kehoittanut lohdutonta vaimoaan
palaamaan isänsä kotiin.

Marja-raukalla ei ollut nyt mitään muuta omaisuutta kuin nälkäiset
lapsensa ja kotiin kutsuva kirje rikkaalta isältään, jonka
toimimiehellä oli käsky muutaman suomalaisen laivan kapteenille maksaa
tyttärensä kotimatkan kaikki kustannukset.

Mitä piti nyt onnettoman Marjan tehdä? Hän melkein jumaloi miestään,
joka onnettomuudessa oli tullut hänelle vielä rakkaammaksi. Ei ollut
sellaista kurjuutta, jota hän ei yksinään hänen kanssaan mielellään
olisi tahtonut kestää. Mutta pitäisikö noidenkin hentojen, viattomain
lasten, jotka vaikeroivat? Ei, sitä ajatellessa äidin sydän oli murtua.
Hän oli jo koettanut tekemällä uutterasti työtä yötä ja päivää pitää
huolta omaisistaan, mutta ruumiin voimat eivät olleet yhtä lujat kuin
rakkaus hänen sydämessään. Hänen täytyi päättää lähteä pois ja erota
uskollisen sydämensä epäjumalasta, pikkulastensa isästä, joka niin
halusikin. Ja hän matkusti heitettyään sydäntäsärkevät hyvästit
armaalleen. Vanha Liisa seurasi uskollisesti rouvaansa sekä myötä- että
vastoinkäymisessä.

Kun Marja lapsinensa oli tullut entiseen kotiinsa, otti vanha isä
heidät vastaan hellyydellä, jollaista Marja ei milloinkaan olisi
uskonut häneltä saavansa. Isän kodissa ei häneltä puuttunut mitään,
mitä onneksi kutsutaan. Kuitenkin eli Marja täällä yksinäisenä kuin
luostarissa, sillä hän itse tahtoi surussaan, kun hänen täytyi olla
eroitettuna rakkaasta miehestään, näin elää rangaistukseksi nuoruuden
hairahduksestaan. Hänen murheensa lisääntyi, kun hän ei koskaan saanut
vastausta yhteenkään monista kirjeistään, joita hän kirjoitti
onnettomalle miehelleen. Ei hän tiennyt siihen oikeata syytä, ei sitä,
että hänen isänsä oli osannut estää kaiken kirjeenvaihdon
aviopuolisoiden kesken. Vain uskonnosta sai hän lohdutusta murtuneelle
sielulleen ajatellessaan miehensä, jonka hän uskoi kuolleen, jo
vapautuneen kaikista maailman murheista.

Wirén eli kuitenkin aivan onnettomana. Menetettyään velkavankeudessa
itseluottamuksensa ja terveytensä ja vuosikausiin saamatta pienintäkään
tietoa vaimostaan ja lapsistaan, lankesi hän heikkojen sielujen
tavalliseen paheeseen, juoppouteen, ja kuljeskeli sitten
tyhjäntoimittajana pitkin maaseutua ja kaupunkeja, kunnes lopulta
syntymäkaupungissaan Oulussa kuoli kurjuudessa.

Hänen onnettomalla leskellään ei ollut muuta iloa maailmassa kuin mitä
hänen hyvät lapsensa hänelle tuottivat. Hän eli kuitenkin kauan
miehensä jälkeen ja kuoli 90 vuoden vanhana 1841.

2.

VANHA KULTA.

Perin tyytyväisenä ja hyvällä tuulella odotti iäkäs, elämänhaluinen
maalaispastori pian saavansa viettää kultahäitään, oltuaan
viisikymmentä vuotta onnellisessa avioliitossa. Tästä johtuvien
iloisten puuhien keskellä synkkeni äkkiä taivaanranta ukon laskevalta
auringolta, kun vanha kultamorsian yht'äkkiä kuoli. Iäkäs ylkä murehti
häntä koko sydämestänsä, mutta samalla oli harmissaan siitä, että
julman kuoleman piti temmata pois juuri nyt hänet, joka heidän pitkän
avioliittonsa aikana ei milloinkaan ollut tehnyt sellaista, minkä tiesi
olevan vastoin miehensä toivomusta. Hänhän tiesi nyt niin hyvin, kuinka
sydämensä pohjasta ja riemua täynnä hänen miehensä odotti heidän
kolmatta hääjuhlaansa, koska hän jo, kun he iloisesti viettivät
hopeahäitänsä, oli kutsunut kaikki häävieraat myös tulemaan tanssimaan
heidän kultahäihinsä. Kaikki olivat ilolla luvanneet niihin tulla,
mutta monen oli jo täytynyt luopua lupaustaan täyttämästä väliintulleen
esteen tähden. Sillä mahtava ja riemut murskaava kuolema oli heidät
kutsunut luokseen, ja sitä kutsua ei ollut heidän epääminen. Kun nyt
tämä ankara valtias riisti pois itse kultamorsiamenkin, meni koko
hääriemu pilalle ja muuttui suureksi suruksi perheen piirissä. Sekä
lapset että lapsenlapset vuodattivat katkeria kaipauksen kyyneliä hyvän
vainajan tähden.

Vanha leskimiehemme oli suruissaan ja alakuloisena kokonaista kuusi
kuukautta; mutta sitten hän taas innostui salaisesta kepposesta, minkä
hän mielessään keksi häidenhäiritsijänsä kiusaksi.

Huomattiin ukon olevan salaisessa kirjeenvaihdossa ja tavattoman
toimekkaana, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Huoneensakin hän korjautti
ja maalautti. Kun kaikki näytti olevan järjestyksessä, niinkuin hän oli
toivonut, kutsui hän koko lukuisan sukunsa muutamana sunnuntaina
päivällisille. Niillä hän esitti kilisevien lasien ääressä tulevan
morsiamensa maljan, sillä sinä päivänä kuulutettiin hänet avioliittoon
pastori F:n lesken kanssa.

Kaikki vieraat hämmästyivät odottamattomasta uutisesta. Ukon lapset,
jotka jo olivat naimisissa ja kodistaan eronneet, onnittelivat ukkoa
sydämensä pohjasta toivottaen hänelle hauskaa elämää ja onnellista
vanhuutta, jos hän oli onnistunut valinnassaan.

"Olenko onnistunut!" hän huudahti. "Päättäkää sitten, kun olette
Sannani nähneet. Edeltäkäsin en tahdo häntä esitellä." Silmät loistaen
nuorekasta ihastusta kuin onnellisella rakastajalla ainakin lisäsi hän:
"Saatte vain tietää, lapseni, että Sanna on minun ensi lempeni
ylioppilasvuosieni ajoilta asti, jolloin jo häneen tutustuin. Olimme
tanssikoulutovereita ja molemmat nuoria, iloisia ja rakastuneita; mutta
köyhyys eroitti meidät. Sannan oli pakko ottaa miehekseen rikas
kirkkoherra. Monta vuotta senjälkeen valitsin minäkin onneni. Mutta
koskaan en ole unohtanut kaunista Sannaa. Vaikka nuoruuden iloisen ajan
jälkeen emme ole tavanneet toisiamme, pysyi kuitenkin hänen kuvansa
aina elävästi muistossani. Äsken sain kuulla hänen olevan leskenä ja
niin pyysin häntä vaimokseni. Nuoruuden ystäväänsä ei hänkään ollut
unohtanut, vaan suostui pyyntööni, ja hänen kotiseudullaan on meidät
tänään kuulutettu. Mutta häät pidetään meillä. En saa tavata kainoa
morsiantani ennen hääpäivääni."

    "Kalke pappilass' on huhmarissa,
    onpa kiire kova piioilla,
    jotka liehuu pyhähamehissa
    paistain kalkkunoita vartaassa",

laulaa rouva Lenngren, ja samaan tapaan puuhailtiin hääpäivänä
leskimiehemmekin pappilassa. Kohteliaana isäntänä ja hienona ja
siistinä sulhasmiehenä, jolla oli vastapuuteroitu tekotukka ja
riemullinen mieliala, hän otti vastaan häävieraitaan uteliaasti
morsianta odoteltaessa. Huono keli – oli näet jo alkukevät – oli
syynä pitkään odottamiseen. Sulhanen alkoi jo tulla levottomaksi.
Yhtenänsä hän seisoi portailla tähystämässä maantielle parin kyynärän
pituisella kiikarilla.

Vihdoin nähtiin vanhan kuomireen parin hevosen vetämänä hiljakseen
lähestyvän. Kun reki sitten pysähtyi rappusten eteen, niin ikävöinyt
ylkä työnsi syrjään poikansa, jotka olivat kiiruhtaneet auttamaan
matkustajaa reestä. Itse hän hyökkäsi esiin auttaakseen kädestä reestä
ylös pyrkivää naista, jonka kasvoja verhosi monikertainen viheriä
harso.

Iloisten nuoruuden muistojensa hurmaamana huusi ukko aivan
riemastuneena: "Sanna! Oma Sannani! Enkelini!"

Mutta kun morsian heitti harsonsa samalla kasvoiltaan ja hampaaton suu
kuivuneista ja ryppyisistä kasvoista ystävällisesti irvisteli aivan
säikähtyneelle sulhaselle, seurasi väkisinkin ihastuneita huudahduksia
tällainen purkaus: "Piru vieköön!", ja ukko heitti niin äkkiä irti
morsiamensa käden, että tämä putosi takaisin istumaan kuomirekeen.
Vimmastuneena hyökkäsi ukko huoneeseensa huutaen: "Kuka on tehnyt
minulle tämän koiruuden? Kuka petturi on lähettänyt tuollaisen noidan
niskaani? Tuoko olisi ihana ruusunnuppuni, armas Sannani! Ei ensinkään
hän! Kuka on minua petkuttanut?"

"Aika yhdessä muistinne kanssa, isä rakas", virkkoi vanhin poika
astuessaan huoneeseen. "Yli kuusikymmenvuotias Sannanne ei
luonnollisesti ole kuudentoista vuotisen Sannanne näköinen. Mutta
enemmän huomion ja naurun välttämiseksi teidän kustannuksellanne, isä,
pitää teidän nyt antaa vihkimisen mennä menojaan eikä enää loukata
eukkokultaa epäkohteliaalla käytöksellä."

Ukko myönsi pojan esitykset kohtuullisiksi ja vihitytti kiltisti
itsensä vanhan kultansa kanssa, vaikka hän alussa vain vaivoin jaksoi
tukahduttaa toivomuksensa, että kuolema estäisi nämä hänen häänsä
samaten kuin kultahäätkin. Mutta ennen pitkääpä ukko oli hyvinkin
tyytyväinen osaansa.

3.

JULININ LUONNONTIETEELLISET KOKOELMAT.

Niiden Oulun merkillisyyksien joukossa, jotka siihen aikaan, mitä nämä
muistelmat kuvailevat, eivät synnyttäneet vain tavallisen matkustajan
uteliaisuutta, vaan myös suuresti herättivät niiden tiedemiesten
mielenkiintoa, joita ne usein houkuttelivat kaukaisista, vieraista
maista Ouluun, olivat Julinin luonnontieteelliset kokoelmat erityisesti
huomattavat, ja ne todistivat, mitä mies, jolla on suuri mieltymys ja
väsymätön harrastus tieteisiin, voi epäsuotuisissakin oloissa ja
pienillä varoilla saada aikaan.

Apteekkari Johan Julin, joka oli syntynyt 1752 Vesteråsissa varattomien
vanhempien lapsena, sai lapsuus- ja nuoruusvuosinaan olla niin suuressa
köyhyydessä, että häneltä usein puuttui jokapäiväinen ravintokin, mikä
piti ansaita mitä raskaimmalla työllä. Sellaisissa olosuhteissa tuli
koulunkäynti lyödyksi laimin ja rajoittui pojalle vain puolentoista
vuoden oloon Enköpingin koulussa, mistä hän siirtyi oppilaaksi
Enköpingin apteekkiin. Mutta näistä epäedullisista oloista huolimatta
syntyi pian nuorukaisessa tutkimusinto, mikä sittemmin läpi koko elämän
jatkui kauniina ja voimakkaana. Luonto ja sen ihana sopusointu oli aina
hänen ajatustensa ja opintojensa esineenä. Juuri siinä iässä, jolloin
huvit tavallisesti ovat suurimpana harrastuksena, hän käytti
väsymättömällä innolla harvat vapaahetkensä, mitkä hänelle jäivät
ankarasta työstään apteekissa, omin neuvoin hankkiakseen itselleen
tietoja, joita köyhyys oli estänyt häntä opettajien ja koulunkäynnin
avulla lapsena saamasta.

Luonnonhistoria oli se tiede, joka eniten innostutti häntä, hankittuaan
itselleen tavalliset koulutiedot yleisissä aineissa; ja hän osoittautui
luonnonhistoriassa jo aikaisin niin eteväksi, että Ruotsin
Tiedeakatemia katsoi olevan syytä hänen vielä apteekin palveluksessa
ollessaan kehoitukseksi kutsua hänet asiamiehekseen, mikä
kunnianosoitus sittemmin yhä suureni, kun hänet nimitettiin saman
tiedeakatemian jäseneksi. Hänelle tarjoutui laajempi ala
luonnontieteellisten tutkimustensa harjoittamiseen, kun hän asettui
apteekkariksi Ouluun 1783. Sinne muuttaessaan häntä kohdannut
onnettomuus, kun hänen nuoruutensa vaivannäköjen hedelmät joutuivat
aaltojen saaliiksi – laiva, joka kuljetti kapteeni Axelsonin johtamana
hänen matkatavaransa ja pienet kokoelmansa Tukholmasta Ouluun, teki
haaksirikon Hailuodon edustalla – sen sijaan että olisi masentanut
häntä, kiihotti vain enemmän hänen intoaan, ja piankin hänen
vahinkonsa ei ollut ainoastaan korvattu, vaan hänen kokoelmansa
lisääntyneet uusilla, harvinaisilla esineillä kaikista kolmesta
luonnonvaltakunnasta. Tässä auttoi häntä pääsy ei vain sen ajan
ruotsalaisten tiedemiesten, kuten Thunbergin, Sparrmanin, Olof Swartzin
y.m., vaan myös Lapissa oleskelevien henkilöiden yhteyteen. Pohjoisen
jäämeren rannoilla joka vuosi käyvät tunturilappalaisetkin hankkivat
hänelle runsaasti lisiä. Siten hänen onnistui kokoelmiinsa saada
nähtäviksi todellisia harvinaisuuksia. Itse hän onnistuneesti ja
erinomaisen kätevästi täytti eläimiä ja lintuja, niin että ne olivat
aivan elävän näköisiä, ja kaikki esineet hän aistikkaasti järjesti
kokoelmissaan. Siten ne olivat paljon huvittavampia ja opettavampia.

Imettäväisiä oli (paikkakunnan tavallisten kesyttömien eläinten
lisäksi) majava, ahma, valkea kettu ja saukko.

Lintuja iso merikotka, iso sarvipöllö, kanakurki, suurempia ja
pienempiä haukkoja, useita harvinaisimpia lajeja, sekä kuumien maiden
parveilevista linnuista monta kaikkein koreinta kolibria eli
mesilintua, jotka ovat pieniä kuin paarmat, paratiisilintu, jonka
kaunista pyrstöä moni kaunotar on itselleen ikävöinyt, papukaijoja,
kultafasaani, riikinkukko y.m.

Matelijoita oli Niili-virran krokodiileja, leguaani, jonka lihaa
ulkomuodosta päättäen ei mitenkään uskoisi niin perin maukkaaksi ja sen
munia vielä vähemmin fasaanin munia paremmanmakuisiksi ja
mieluisammiksi, kameleontteja, gekkolisko ja kilpikonnia.

Käärmeitä oli monenlaatuisia: hirveä kalkkalokäärme,
amaru-käärme, jota osa vanhoja perulaisia palveli jumalana, useita
tarhakäärmeitä, sekin, joka vietteli kantaäitimme Eevan, jollei juuri
aivan sama, niin ainakin samanlajinen.

Kaloja oli ruma rausku ja meriperkele, miekkakala, sampi,
luotsi, joka aina uipi edellä ilmoittamassa kaikki nielevän kauhean
haikalan tuloa, imukala, joka imeytyy kiinni laivoihin, haikalaan ja
toisiin suuriin kaloihin sekä siten kuljetuttaa itsensä kauas
valtameriin.

Nilviäisiä ja kuorieläimiä oli runsas aarteisto,
niinkuin kauniita näkinkenkiä aivan yksinkertaisista monihaaraisimpiin
asti, koralleja, joiden kovin mitättömät pienet eläimet luovat
Etelämeressä uusia maita, rikas varasto simpukoita vaatimattomasta
puutarhasimpukasta isoihin ja kauneihin perlemo-simpukoihin asti.
Kokoelmissa oli persialaisia ja ceylonilaisia jalohelmisimpukoita,
joiden ihana ulkomuoto jo kuin ilmaisee vieläkin arvokkaampaa sisusta,
suomalaisen helmisimpukan vieressä, minkä mustan kuoren ei luulisi
sisältävän sellaista kaunista, piilotettua aarretta. Eipä puuttunut
purppurasimpukkakaan eikä cowries, eli simpukka, jota monet Afrikan
alkuasukasheimot käyttävät vaihtorahana; eikä niitäkään raakkuja,
joista Amerikan villit irokeesit tekevät muistonauhojaan.

Molluscain eli nilviäisten joukossa oli kaunein medusa kuin
missään kokoelmassa on ollut, erittäin hyvin säilynyt ja hyvin kuivattu
ja onnellisesti tuotu Nordkapin seuduilta. Se oli noita ihmeellisiä
olentoja, jotka pimeässä meressä heijastavat jokaisesta hienosta,
laajalle-ulottuvasta, tuhatlukuisesta jäsenestään eli säikeestään
taivaan tähtien ihanasti säteilevää valoa.

Hyönteiskokoelma ei ollut vain muita kokoelmia suurempi, vaan
kallisarvoisempikin siksi, että siinä oli joukottain vähän tunnettuja
lajeja Lapin avaroista erämaista. Se olikin monen matkustavan
hyönteistutkijan huomion esineenä. Mutta löytyipä kokoelmassa sangen
kallisarvoisia hyönteisiä etäisimmistäkin maanosista. Niihin voidaan
lukea egyptiläinen kuoriainen, jonka muinainen suuri arvo on nykyisin
hävinnyt olemattomiin, kiinalainen kiiltomato, joka mandariinilla
kengänkärjissä on lyhtynä ja jota vain valtakunnan ylhäisimpien
sallitaan käyttää, sekä hyödyllinen silkkiperhonen sen kaikissa eri
muodonvaihdoksissa, joka omituisesti esiintyy munana, puolielävänä,
muuttuvana horroksissa, elävänä ja kuolevana.

Kivikokoelmaa koristi kaunis malmikappale Labradorilta, ihanat Elban
rautakiteet, kauniit värilasikristallit ja useimmat Ruotsin kivi- ja
malmilajit. Eipä suomalaisiakaan harvinaisuuksia puuttunut: hieno
helposti muovailtava Sotkamon vuolukivi; Taivalkosken eriskummallinen,
karkea liuskakivi; lisäksi monta harvinaista kivilajia Kemistä, joiden
rikasta kultapitoisuutta silloin vielä ei kukaan aavistanut, seikka,
joka sinne on viekoitellut Siperiasta kullanhuuhtojia.

Kasvikokoelma oli samoin kuin hyönteiskokoelma erityisesti huomattava
sentähden, että siinä oli paljon vähän tunnettuja lajeja Suomen ja
Lapin harvoin käydyiltä seuduilta.

Lyhyesti sanoen: Julinin kokoelmat olivat niin rikkaat, että niitä
hyvinkin voi verrata useaan yleiseen kokoelmaan. Sen lisäksi ne olivat
oivallisesti ja aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin hoidetut:
imettäväiset ja linnut tiheissä, hyvin yhteenliitetyissä laatikoissa,
joiden etusivu oli lasia; madot, käärmeet ja kalat väkiviinalla
täytetyissä, somissa kristallipulloissa – hyönteiset, nilviäiset,
kivennäiset ja kasvit järjestelmällisesti asetettuina kaappeihin,
joissa oli tiheät vetolaatikot.

Näissä luonnontieteellisissä kokoelmissa oli myös arvokkaita
fysiikallisia välineitä, kuten siihen aikaan koko maan suurin
sähkölevy, muutamia isoja magneetteja, monta kuvauskammiota ja
särmiötä, somia suurennuslaseja, joiden joukossa aurinkomikroskooppi.

Näillä kokoelmilla ei ollut vain varsin huomattava tieteellinen arvo,
vaan ne myös melkoisesti auttoivat valistuksen edistymistä
paikkakunnalla, sillä niiden kuolleet aarteet eivät olleet piilossa,
niinkuin monien yleisten kokoelmain ovat lukittuina ja suljettuina
yleisöltä, vaan päinvastoin auki ja helposti tarjona jokaiselle
tiedonhaluiselle. Eikä vain niiden lisääminen, järjestäminen ja
säilyttäminen tuottanut jalomieliselle omistajalle huvia, vaan myös
voida niitä käyttää yleishyödyllisten tietojen levittämiseksi sekä
luonnonhistoriassa että fysiikassa. Jokainen tiedonhaluinen sai niitä
kernaasti katsella, ja koulunuorisolle ne olivat nähtävinä
sunnuntai-iltapäivisin, jolloin omistaja miellyttävän rakastettavasti,
sydämellisesti ja aineeseen lämpimän innostuttavasti kiinnitti nuorten
mielten huomiota luonnon rikkaaseen moninaisuuteen ja ihanaan
sopusointuun sekä selitti heille näitä esineitä, niiden hyötyä ja miten
ne voi erottaa toisistaan. Nämä erittäin huvittavat esitykset ja myös
fysiikalliset kokeet olivat nuorille huviksi ja hyödyksi, lisäsivätpä
monelle tietoja, jotka sitten säilyivät läpi koko elämän. Ehkäpä vielä
on elossa joku sen ajan koulunuorisosta, mikä kiitollisena muistelee
jalon miehen omaa voittoa pyytämätöntä ja isällistä vaivannäköä ja
onnistunutta esitystapaa. Nämä kokoelmat olivatkin oululaisten
ylpeytenä. Kun pääsy niihin oli helppo, olikin vähitellen totuttu
pitämään niitä melkein yhteisenä omaisuutena. Mutta sen mukaan kuin
Julinin perhe lisääntyi, veivät karttuneet elatushuolet hänen aikansa,
ja yhä niukemmin hän ehti tieteitä harrastaa. Hänen liikeasiansa
huononivat, ja kun hänen lastensa kasvatus vaati varoja, niin hänen
täytyi hankkia puuttuvat rahat myymällä kokoelmainsa kallisarvoisin osa.
Imettäväiset ja linnut osti n.s. rikas göteborgilainen John Hall, joka
syntyi upporikkaana ja kuoli köyhänä kurjuudessa. Raskaalla mielellä
Julin piti huolta esineiden laatikkoihin panemisesta ja lähetyksestä.
Tämä tappio oli kaikkein mielestä niin suuri, että Oulussa lähetyspäivää
pidettiin oikeana surunpäivänä. Hyönteiskokoelman hän antoi palkkioksi
ystävälleen lääkärille, joka pelasti hänen rakkaan poikansa hengen. Pian
sekin joutui pois Oulusta, kun tämä lääkäri, professori Ståhl, muutti
Vestervikiin. Muutama vuosi senjälkeen Julin itsekin siirtyi pois
paikkakunnaita, missä hänen nimeään varmaan kiitollisuudella kauan
muistetaan, ja hänen mukanaan Oulu menetti loputkin Julinin kokoelmista.
Väkiviinassa säilytetyn osan, joka sisälsi matelijat, kalat ja
nilviäiset, lahjoitti omistaja Turun yliopistolle toivoen, että se
siellä olisi suuremmaksi hyödyksi maan kasvaville pojille kuin
omistajansa hallussa. Mutta Turun palossa 1827 se hävisi samoin kuin
runsas kasvikokoelmakin, jonka omistaja itse oli pitänyt ja joka oli
vielä suuren palon aikana hänen perikunnallaan. Kivennäis- ja
simpukkakokoelman palosta säästynyt osa on erään perheenjäsenen
hallussa.

Julin kuoli Turussa apteekkarina vuonna 1820, ja vähän sitä ennen oli
hän maan hallitukselta saanut kunnianosoituksen. Kuninkaallisen Ruotsin
Tiedeakatemian, Isänmaallisen seuran, Yleisten kansalaistietojen seuran
ja Suomen Talousseuran "toimitukset" osoittavat, että Julin koetti olla
hyödyksi lähimmän ympäristönsä ulkopuolellakin; ja että tämä
tunnustettiinkin, todistavat ne viisitoista mitalia, mitkä hän ilokseen
sai vastaanottaa. Tiedemiehenä yksistään ei Julin ollut huomattu, vaan
myös yhtä vaatimattomana kuin uutterana ja uhrautuvana kansalaisena.
Perheenisänä oli hän hellä ja rakastava. Monen mielessä säilyy hän
vielä kiitollisessa muistossa.

Julinin kuolema oli todisteena hänen todellisista ja syvistä
tiedoistaan lääkärinäkin. Viime sairautensa aikana hän muutamana
päivänä kirjoitutti muistikirjaan neljäntoista seuraavan päivän
vointinsa. Kun se oli tehty, virkkoi hän: "Nyt jo riittää. Pitemmälle
en luule voimieni kestävän"; ja neljästoista päivä tuli todellakin
hänen kuolinpäiväkseen.

Kun hän oli onnellinen aviopuoliso ja isä, hoitivat hänen omaisensa
häntä hellästi. Tuossa rakkaassa piirissään hän kaipasi vain nuorinta
poikaansa, joka silloin oleskeli Tukholmassa. Pojalle oli kyllä
kirjoitettu ja häntä pyydetty tulemaan kotiinsa, mutta kun silloin
vielä ei ollut minkäänlaista höyrylaivaliikettä Ruotsin ja Suomen
välillä, esti vastatuuli monta päivää isänsä sairaudesta murheellista
poikaa pääsemästä kiireesti rakkaaseen, kaivattuun kotiinsa.

Kun kuolinpäivä saapui, kysyi heikko sairas, eikö hänen rakas poikansa
jo ollut tullut, mutta sai kieltävän vastauksen. Nautittuaan
ehtoollista ja siunaten syvästi murehtivaa perhettään ja kaikkia
läsnäolevia heitti hän hellät ja liikuttavat jäähyväiset, jonka jälkeen
etevä ajattelija ja luonnontutkija lepäsi useita tunteja puhumattomana
ja, kuten luultiin, tajuttomana. Silloin hyökkäsi sisään rakas,
kaivattu poika. Polvillaan ääneensä itkien kuolinvuoteen ääressä
rukoili hän isältä merkkiä, että tämä oli tuntenut hänet.

Vielä kerran aukeni kuolevan isän silmä maalliseen iloon, jäykistynyt
käsi kohosi siunaten lohduttoman pojan alas painuneen pään yli, ja isän
siunauksen keralla liiti nyt korkeampiin avaruuksiin maailman siteistä
vapautunut henki, jota vielä pari tuntia sitten ainoastaan odotus ja
kaipaus oli tänne kahlehtinut.

6

JULIN JA NOITA.

Kuusamon Lapissa asui eräs kuuluisa tietäjä.[48] Hän oli suurikokoinen
ja hänellä oli pienet, epämääräisen väriset, mutta vilkuilevat silmät,
jotka väijyivät tummien ja tuuheiden kulmakarvojen alta. Hänen
parrakkaat, kavalasti ja salaperäisesti nauravat kasvonsa kurkistelivat
mustain, takkuisten ja tuuheiden hiusten keskeltä. Ja noidan pukuna oli
lappalaisen peski ja kintaat.

Laajalti ympäri maata oli tuo suuri noita tullut tunnetuksi, ja häntä
pelättiin ihmeitä tekevänä ihmisten ja eläinten parantajana. Taikomalla
ja loitsuja lukemalla hän osasi saada varkaat tuomaan takaisin
varastamansa tavarat. Vielä enemmänkin hän taisi: hän herätti jo
haudatut kuolleet eloon, lukitut kirkonovet hän puhalsi auki, manasi
esille keijokaisia ja kirkonväkiä[49] ja teki monta ihmettä, joita vain
suuret noidat osaavat tehdä. Kun tämä suuri ihmeittentekijä oli kerran
Oulun matkalla, kertoi hänelle joku kaupungissa olevan vielä suuremman
tietäjän, jonka nimi on Julin. Närkästyneenä lähti kohta meidän
tietäjä-ukkomme liikkeelle tavatakseen hänet, joka rohkeni pyrkiä hänen
rinnalleen loitsijana ja tietäjänä.

Tultuaan perille kertoi hän Julinille kehuen ja valehdellen ja häntä
ikäänkuin säälien ja halveksien, koska piti häntä itseään paljon
huonompana, mustan noituutensa kaikki ihmeet, joita Julin
kärsivällisesti kuunteli. Sitten Julin pyysi hänen ensi yönä tulemaan
kirkkomaalle saadakseen varmuuden hänen kokeistaan.

"Ettäkö uskaltaisit lähteä näkemään sellaisia kauhuja yöpimeässä?"
kysyi noita ja kuin kehoittaen Julinia luopumaan aikeestaan.

"En pelkää kummituksia, ja ihmisiä kyllä osaan varoa", vastasi Julin
naurahtaen.

Sovittiin siis, että Julin parin ystävänsä keralla täsmälleen kello
kaksitoista pimeänä talviyönä tulisi kirkonoven luo, missä noita heitä
odottaisi. Mutta Julinkin lupasi nyt tietäjä-ukon pyynnöstä näyttää
hänelle joitakin taitojaan.

Julin meni toiseen huoneeseen, missä oli hänen sähkökoneensa siihen
kuuluvine tarpeineen.

Siellä pantuaan kaikki kuntoon vieraansa vastaanotoksi käski hän
tietäjän sisälle. Oven lukon ja avaimen oli Julin vahvasti sähköttänyt,
samoin rautapellin, joka oli naulattu huoneen lattiaan. Kun noita astui
kynnyksen yli ja tarttui lukkoon, niin hän sai niin kovan iskun, jota
seurasi leimaus ja paukaus, että hän perin säikähtyneenä peräytyi pari
askelta takaisin; mutta puhallettuaan puristettuun nyrkkiinsä ja
luettuaan lyhyen, mutta väkevän loitsun astui hän vapaasti huoneeseen.

Julin oli pannut hopeariksin sähköllä ladatun pullon suulle. Hän pyysi
ukkoa ottamaan lahjaksi häneltä tuon kiiltävän rahan. Äsken jo
vihastunut poppamies tuli tuosta hyvillensä ja makeasanaiseksi.
Kumartaen kiitokseksi otti hän halukkaasti kirkkaan rahan, mutta
raapasi jalallaan messinkivitjaa, joka oli lattialla, ja sai samalla
taas niin kovan iskun leimauksineen ja pamauksineen, että putosi
istualleen lattialle. Mutta äkkiä oli hän taas pystyssä, ja nyt hänen
tietäjäsisunsa kohosi täyteen raivoon. Hän puhalsi käsiinsä, hyppäsi
korkealle ja samalla kirkuen luki manauksiaan ja käyttäytyi kuin hullu
ihminen.

Tällä välin latasi Julin uudelleen sähkökoneen.

Hengästyneenä näytti noita nyt koonneen viimeiset voimansa Julinin
taikatemput voittaakseen. Tietäjäsisunsa kiihottamana oli hän kuin
sähisevä kissa on koiralle, joka yrittää temmata kissalta tämän
pyytämän linnun. Niin siinä poppamies katseli vuoroon Julinia ja
vuoroon riksiä, jota uudelleen rohkeni kädellään tavoittaa. Mutta kuin
tykin ampumana lensi hän yht'äkkiä seinää vasten saavuttamatta
tarkoitustaan.

Jo näytti hänen rohkeutensa masentuvan, ja hänen piti myöntää, että
Julinkin mahtoi olla tietäjä. Tämän tunnustettuaan hän aikoi poistua.

Julin pyysi häntä ensin ottamaan vahvistuksekseen viinaryypyn, jonka
kaasi metallijalkaiseen lasiin.

Noita rohkaistui taas tästä kehoituksesta; mutta kun hän lähestyi
houkuttelevaa vahvistusryyppyä ja tarttui lasiin, sai hän jälleen
tärähdyksen, niin että lasi sisällyksineen vieri hänen kädestään pöydän
alle.

Enempää hänellä ei ollut halua viipyä huoneessa, vaan hän ei uskaltanut
tarttua lukkoonkaan ulos mennäkseen. Tuskan hikipisarat otsallaan hän
puhui Julinille: "Herra, kyllä minä nyt huomaan, että olet minua
suurempi velho. Avaa herran nimessä ovesi täältä ulos päästäkseni!"

"Puhalla lukko auki", kehoitti Julin; "sehän on paljon heikompi kuin
kirkonovien lukot."

"Ei, herra!" vastasi nöyrtyneenä tuo kerskailija, "näethän, etten sinun
läsnäollessasi kykene mihinkään." Hän vapisi aivan raukeana.

Toisessa huoneessa Julin antoi ukkoparalle viinilasin vahvistukseksi.
Siellä noita tunnusti kykenemättömyytensä tehdä ihmeitä taikka
aikaansaada yliluonnollisia asioita.

Ihmisrakas Julin lupasi selittää hänelle taikansa, jos hän haluaa
toiste tulla hänen luoksensa. Mutta kuuluisaa tietäjää ei sen koommin
nähty Oulussa.

5.

LYKKÄYTYNEET HÄÄT.

Eräs arvossapidetty ja rikas oululainen kauppias piti kalleimpina
aarteinaan kauniita tyttäriään. Vanhin niistä, Heleena, oli myös
ihanin. Hän oli tuskin neljäntoista vuotinen, ja vaikka hän kasvoikin
lapsellisen viattomana ja huomaamattomana siskosarjassa vanhempien
turvassa, niin hänen tavaton kauneutensa oli jo kuitenkin pienessä
Troijassamme puheen aiheena.

Pian ilmestyikin useita kosijoita jo ennenkuin viaton lapsi oli ehtinyt
vakavasti ajatellakaan niin tärkeätä asiata kuin avioliittoa. Rikas,
yleisesti kunnioitettu keskiaikainen kauppiaskin oli niiden joukossa,
jotka Heleenan vanhemmilta pyysivät kaunista impeä vaimokseen. Näiden
mielestä heidän rakas tyttärensä ei voinut parempaa miestä saadakaan,
ja ilolla he suostuivat kauppiaan pyyntöön. Mutta kun kysyttiin
kainolta, nuorelta tytöltä, suostuuko hän, ei hän vastannut sanaakaan,
vaan hiipi punastuen huoneesta lastenkamariin leikkimään häitä pikku
sisartensa kanssa, joista yksi oli juuri puettu morsiameksi, minä hän
itsekin oli usein ollut. Tällöin oli hän ollut mielestänsä iloisen
lapsiparven keskellä niin onnellinen morsiuspuvussaan, ettei hän nyt
ensinkään pelännyt häistä puhuttaessa. Päinvastoin hän riemuitsi
sisarustensa ihmettelystä ja ilosta saada pian nähdä hänet todellisena
morsiamena ja aivan odottamatta päästä tanssimaan hänen häissään.
"Mutta", mietti hän, "mitähän nyt Possénin Kalle (eräs Heleenaa pari
vuotta vanhempi leikkitoveri) sanoo, hän kun niin monesti leikissä on
ollut koreaksi laitettuna sulhasena minulle? Mitä mahtanee sanoa, kun
oikea sulhasmies valtaa hänen paikkansa? Ehkä siitä tuskastuu?
Kalle-raukka!" Hän huokasi katsellessaan hienoa kultasormusta, Kallen
antamaa rakasta joululahjaa, mitä hän aina lapsuudestaan asti oli
pitänyt sormessaan. Mietteissään hän leikitteli sormuksella hyvän äidin
tullessa iloisena huoneeseen.

"Nyt, Heleena, ei sinulle enää sovi tuollainen leikkikalu kuin on tuo
vanha, ruma sormus." Ystävällisesti otti äiti sen häneltä ja jatkoi:
"Tule, niin saat nähdä sulhasesi sinulle antamat kalliit lahjat, jotka
ovat tuolla sisällä! Tule mukaani, tyttäreni!"

Lapsellisen iloisena ja hyväillen rakasta äitiään lähti Heleena hänen
kanssaan, ja sydämessään riemuiten katselivat molemmat kultakoruja ja
paksuja silkkikankaita, jotka sulhanen oli lähettänyt lahjaksi nuorelle
morsiamelleen, jonka ilo kohosi korkeimmilleen hyvän äidin koettaessa
ja sovitellessa hänen ylleen kaikkia näitä ihania tavaroita. Hurjan
iloinen tytär pysyi tuskin sen aikaa paikallaan, että kaikki
järjestettiin, ja äiti määräsi, mitä häiksi morsiuspuvuksi oli
käytettävä sekä mitä sittemmin tuliaispidoissa nuorten kotona ja muissa
kutsuissa, joita senjälkeen sukulaiset ja ystävät pitäisivät
vastanaineille.

Mutta samassa tuli sulhanen huoneeseen. Hän oli miehuuden parhaassa
iässä oleva kaunis herra. Terveyttä ja iloa loistivat hänen avonaiset
ja vilpittömät kasvonsa. Leikitellen kuin lapsen kanssa hän pisti salaa
kihlasormuksen nuoren morsiamensa sormeen, mutta tämä ei rohjennut
pelkästä kunnioituksesta nostaa ihania silmiään häneen. Sulhasen
katsoessa häntä oli Heleena kuin jäykistynyt sekä ruumiiltaan että
sielultaan, mutta näytti kuitenkin iloiselta ja kiitollisuudesta
liikutetulta hänen jo osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Kohta
kihlauksen jälkeen kuulutettiin nuori pari ja häät aiottiin pitää heti
kuulutuksen jälkeen.

Kuulutusaikana kävivät morsiamen kodissa onnittelemassa kaupungin
huomattavimmat henkilöt. Onnittelijoita kestittiin runsaasti
monenlaisilla ulkomaan viineillä, sokerileivoksilla, suurilla
sokeripähkinöillä y.m., kaikki korkeiksi ladottuina pöydälle kuin
sukuhautakummut, niin että se näytti notkuvan tämän vanhanaikaisen
kestityksen painon alla, kun näitä herkkuja vilpittömällä mielellä ja
sydämellisellä ilolla tyrkytettiin kursaileville vieraille, jotka eivät
täällä kaivanneet muuta kuin nuorta morsianta. Hän niin ujosteli monia
kutsumattomia vieraita, että meni piiloon eikä kukaan vieras voinut
häntä mistään löytää. Kenellekään vieraalle hän ei halunnut näyttäytyä
ennen häitä.

Ihastunut sulhanen joudutti häitä; ja viimeisenä kuulutuspäivänä ne
piti vietettämän, niinkuin mainittiin.

Kaikki koreapukuiset häävieraat olivat jo kokoontuneet juhlasaliin,
joka oli täydessä loistossaan, koristetut vihkijakkarat silkkimatolla
keskellä lattiaa. Morsiuspuvussaan, häikäisevän kauniina, pitkänä ja
hoikkana, yllään pönkkähame ja dolmaani astui isän taluttamana sisään
nuori morsian, jota seurasivat komeilevina morsiusneidot hiukset hyvin
puuteroituina ja käherrettyinä. Jo otti pappi käsikirjan alkaakseen
vihkimisen, kun ovi avattiin ja sisään astui pari kutsumatonta
maistraatin jäsentä nuoren, kauniin, mutta nyt kuolemankalpean Kalle
Possénin seurassa. He tulivat kieltämään vihkimisen, koska morsian oli
liian nuori, sillä hän ei ollut vielä täyttänyt 14 vuotta.

Kaikki hämmästyivät. Kalpeana ja vavisten kiiruhti morsian pois
salista, jossa herrat väittelivät jonkun aikaa. Mutta loppupäätös oli
se, ettei vihkimistä saanut toimittaa. Tämä harmillisuus ei sentään
estänyt hääjuhlaa viettämästä. Ajatellen vastaisuudessa vihkimisenkin
tapahtuvan päätettiin nyt iloisesti pyörähdellä vastakkaistansseissa ja
menueteissa.

Tapahtumasta masentumatta sulhanen johti tanssia ihanan morsiamensa
keralla, jonka itkusta punoittavia silmiä ei kukaan ollut huomaavinaan.
Lapsuusvuosien helposti heräävä ilo karkotti pian tanssin hyörinässä
murheen ihanan Heleenan kasvoilta. Ja pian viattoman sydämen huoletkin
hälvensi luottamus parhaaseen aviomieheen, jonka morsiamena hän kolme
kuukautta sittemmin, neljäntenätoista syntymäpäivänään uudelleen oli,
mutta silloin keveämmällä mielellä ja helpommalla sydämellä kuin
ensimmäisenä hääpäivänä. Vihkiminen toimitettiin nyt pienen
sukulaispiirin ja lähimpien tuttujen keskuudessa hiljaisuudessa ilman
komeutta ja loistoa. Se olikin paremmin kainon ja vaatimattoman
Heleenan mieleen. Onnellisempana kuin Menelaos ja ilman esteitä koko
suvun siunaamana vei nyt kotiinsa ihastunut aviomies ihanan Heleenansa.
Sakris Franzén oli hänen nimensä.

Heleena oli mitä onnellisin puoliso ja äiti, kun kuolema riisti häneltä
lempeän, rakkaan miehen ja hänen kuudelta lapseltaan mitä hellimmän
isän. Vanhin lapsista oli nimeltään Frans Mikael.

Vielä kerran Heleena leskeksi jäätyään meni avioliittoon ja silloin
vain oman sydämensä valinnan mukaan. Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen
toisen miehensä kanssa, jonka hän itse oli valinnut järkensä
kehittyneimmillään ollessa, kuin hän oli ollut vanhempainsa valitseman
aviomiehensä kanssa. Sentähdenpä tuon hyvän naisen, kun tuli puhe
nuorten kanssa avioliitosta, tapana oli usein heille sanoa: "Lapset!
lapset! älkää hylätkö vanhojen neuvoja, koska he paremmin ymmärtävät
todellisen etunne kuin te itse."

Kuinka rakas Heleena oli ollut myös lapsuutensa leikkitoverille, voipi
päättää siitä, että vilkas nuorukainen Heleenan mentyä avioliittoon
tuli niin synkkämieliseksi, mietiskeleväksi ja tylsäksi, ettei hän
koskaan kyennyt mihinkään toimeen yhteiskunnassa. Mutta hän eli
kuitenkin, vaikka aivan toimetonna, iäkkääksi rikkaan äitinsä talossa.

Heleenakin eli niin kauan, että hän sai nähdä onnellisina lapsensa ja
lapsenlapsensa. Hänen graniittihautakiveensä piirrettiin
kultakirjaimin:

    "Miss' hauta on hyvän?"
    Kysyi kyynelin
    Sukulainen varaton,
    Luotettu palvelija
    Ja vanha tuttu.
    Niin kera lasten puoliso
    Nosti kiven tään
    Vähän vaativalle.

6.

FRANZÉN LAPSENA.

Miksikä satoja mieluisia tai surullisia tapauksia muistellessani käteni
vapisee jo uskaltaessani ajatellakin piirtää Franzénin nimeä?
Sentähden, että tunnen oman uhkarohkeuteni ja kykenemättömyyteni
kajotessani tähän kunnioitettavaan nimeen, jonka kuolematonta
merkitystä vain mestarin käsi pystyy kuvaamaan, jolle vain nero ja
kirjailijakyky kykenee antamaan oikeutta ja jota vain koko jälkimaailma
arvostelemaan. Minä rohkenen ainoastaan – lahjoittaa synnyinseudulta
kukan suuren miehen kehtoon toivoen, että kiitollinen, joskin halpa
uhri ansaitsee leppeätä arvostelua ja anteeksiantoa.

Frans Mikael Franzén, kauppias Sakris Franzénin ja hänen vaimonsa
Heleena Schulinin vanhin poika, syntyi Oulussa helmik. 9 p:nä 1772, ja
silloin hänen kerallaan syntyi tuon pienen kaupungin ja koko Suomen
suurin kunnia.

Lapsena oli Franzén heikko terveydeltään, pieni ja hento kasvultaan,
älykäs, hienotunteinen, kiivasluonteinen, nuhteista helposti heltyvä,
mutta itsepäinen, jos häntä kovemmin kuritettiin. Hän oli niin
hyväsydäminen, että hän antoi ainoan piparikakkunsakin kumppanilleen,
olipa tämä sitten iloissaan tai suruissaan. Näki, että hän itse oli
onnellinen juuri senvuoksi, että saattoi olla toisille lisäämässä iloa.

Pikku Frans oli tavattoman kaunis lapsi aina kolmanteen ikävuoteensa
asti, jolloin kauhea isorokko oli vapauttaa tuon enkelin maan päältä.
Mutta Jumala kuuli epätoivoisten vanhempain rukoukset. He saivat pitää
pienen lemmikkinsä, joka nyt tuli heille kahta vertaa rakkaammaksi.
Vaikka hirveä tauti oli jättänyt jäljet pieneen uhriinsa ja hävittänyt
veriruusut hänen poskiltaan, ei se ollut uskaltanut koskettaakaan
kirkkaan sielun sointuihin ja puhtaihin kuviin, jotka jo näkyivät
vilkkaissa, kauneissa kasvojenpiirteissä kaikkien hyvien enkelien
suojaamina, mitkä Franzénin pitkän elämän vaiheissa ovat syvästi
tulkinneet hänen lapsensydäntään ja ohjanneet vielä iäkkäänäkin
runoilijakuninkaan kynää.

Omasta halustaan oppi Franzén helposti lukemaan viiden vuoden vanhana.
Jo lapsena hän kyhäsi ensimmäisen runonsa. Tämä mainittakoon vain
todistukseksi, että hän jo silloin leikitteli loppusoinnuilla;
sellaisenaan se on säilynyt hänen pikkuveljensä vanhan hoitajan
tarkassa muistissa, minkä kunniaksi se sepitettiinkin. Se on seuraava:

    Sakke, Saara
    Liisan malja juo!
    Ei oo vaaraa
    lakritsasta. Tuo,
    mi hauskat haastaa sulle,
    velliäkin suositulle
    laittaa, laulaa laulut kauneimmat.

12-vuotiaana Franzén kadotti rakkaan isänsä. Poika suri häntä syvästi
ja ymmärsi mitä oli kadottanut. Vanhimpana kuudesta sisaruksesta olisi
hänen nyt pitänyt antautua kauppa-alalle pian voidakseen pitää huolta
liikkeen laajoista asioista, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua
ruveta kauppiaaksi. Koko tulisen sielunsa innolla hän harrasti
opintoja. Hän pyysi sydämellisesti, että äiti suruajan loputtua menisi
uuteen avioliittoon ja valitsisi itselleen miehen, joka tekisi hänet
onnelliseksi, olisi isättömille isä ja hoitaisi talon kauppa-asioita,
jotka vainaja melkoisen omaisuuden keralla oli jättänyt hyvään kuntoon.

Vielä nuori leski noudattikin älykkään poikansa neuvoa ja valitsi
vapaasti sydämensä mukaan toiseksi aviomiehekseen kauppiaan, sittemmin
kauppaneuvoksen Lars Henrik Keckmanin. Kuinka onnelliseksi hän tässä
avioliitossaan tuli – se jäi hänen jalon sydämensä salaisuudeksi.
Keckmanin kanssa oli hänellä kolme lasta. Miehen kunniaksi on
mainittava, että hän ei säästänyt varoja lapsipuoltensa kasvatuksessa,
jotka kaikki samoin kuin hänen omatkin lapsensa kunnioittavat hänen
muistoaan. 13-vuotiaana (1785) tuli Franzén ylioppilaaksi Turun
yliopistossa, missä hän opiskeli pitemmän aikaa. Mutta loma-aikoinaan
hän kuitenkin useimmiten matkusti kotiinsa. 17-vuotiaana oli hän
maisteri.

Vaikka Franzén niin nuorena pääsi ylioppilaaksi, mainittiin häntä jo
silloin tavattomasti kiittäen, ja hän saapui yliopistosta kotitaloon

    Siskojen luo kuni lahjaksi joulun,

ollen koko perheen jouluriemuna.

Muutamana päivänä hän astui äitinsä huoneeseen ja tämä huomasi, että
hän toi jaloissaan vähän lunta sisään. Hyvä äiti huomautti hänelle
nuhteleva ilme kasvoillaan: "Frans, pysy matolla lumisine saappainesi!"

Siihen sanoi eräs saapuvilla olevista tädeistä: "Kultakisko, anna
Fransin seisoa, missä haluaa. Jos minulla olisi sellainen poika, niin
saisi hän aina seisoa piironkini päällä!"

Näin kunnioittivat ja rakastivat Franzénia jo lapsena ja nuorukaisena
sekä vanhat että nuoret. Lempeällä, kohteliaalla, vaatimattomalla ja
luonnollisella olennollaan voitti hän niidenkin sydämet, mitkä eivät
ensinkään ymmärtäneet antaa arvoa hänen lahjoilleen eivätkä
aavistaneet, millä riemulla ja ylpeydellä synnyinmaa vielä kerran
mainitsisi hänen nimeänsä.

Lasten parissa leikki Franzén lapsellisesti kuten muutkin lapset, mutta
aikaisten seurassa näytti poika olevan huomaavampi ja ymmärtäväisempi
kuin lapset tavallisesti ovat. Sentähden kohosikin monesti huokaus
hellän äidin sydämestä, kun kaikki, jotka pojan oppivat tuntemaan,
hokivat: "Ei se lapsi kauan elä: se on kovin viisas!"[50] Mutta
ennustajallahan on aina kaksi ehtoa – ja me iloitsemme siitä, että
ennustuksen ensi kohta ei toteutunut jälkikohdan tähden.

Kaikkialla kotiseudulla jo kaikuivat rakkaan runoilijan ensimmäiset
laulut, kun hän vielä aivan nuorena puutarhassaan kuunteli pienen
leppälinnun viserrystä, mitä lintua hän kutsui Pohjolan satakieleksi:

    Mi meidän viiritangon päässä laulain
    mua valvotutti monet yöt.

Ihmeellistä kyllä, sama pikkulintu taikka joku sen sukulainen tuli
uskollisesti samalle paikalle laulamaan joka kesä iltaisin ja valoisina
öinä, vaikka sittemmin muiden kuultavaksi kuin Franzénin, aina siihen
asti, kunnes tuli v. 1822 hävitti Oulun sen kaikkine muistorikkaine
paikkoineen.

Mutta Oulussa on vielä monta Franzénin vanhaa ystävää, jotka halulla
kuuntelevat pienen, yksinäisen pakolaisen valittavaa viserrystä
paikkakunnalla. Näitä surunvoittoisia säveleitä kuullessaan
keskeyttävät lapsetkin leikkinsä sanoen: "Hiljaa, hiljaa! Kuunnellaan
Franzénin linnun laulua!"

7.

RUNEBERG LAPSENA.

Oulu on ollut usean yhteiskunnallisesti huomatun miehen kehtona. Moni
onnistunut runoilija on täällä lapsena kulkenut Franzénin jälkiä. Hänen
esimerkkinsä innostamina ovat he samassa puhtaassa ilmassa kuin hänkin
hengittäneet samaa henkeä.

Yksi niistä on Suomen nykyinen ylpeys, Johan Ludvig Runeberg. Vaikka
hän olikin syntynyt Pietarsaaressa, missä hänen isänsä eli
merikapteenina, oli hän poikasena monta vuotta Oulussa hyvän setänsä
tullinhoitaja Runebergin kasvattina, jonka silmäterä ja lemmikki
vallaton poika oli. Rohkeutta ja lannistumatonta vilkkautta loistivat
hänen suuret, siniset silmänsä, jotka säteilivät veitikkamaista lapsen
iloa, kun hänen pienet kujeensa ja vehkeensä ottivat onnistuakseen.
Avonaisilla kasvoilla, joita kiharat hiukset ympäröivät, oli terveyttä
hohtava hymy –.

    Ruskea kuin kahvi, kun
    isälle kermaa vähän kaadan.

Pikku Ludvig oli somin, karskein ja raisuin poikaparvessa ja kaikkien
suosikki. Mutta äkkiä tummeni hänen lapsuutensa taivas, kun hyvä setä
kuoli, liian varhain jättäen toivorikkaan pojan, jonka kasvatuksen hän
oli ottanut huolekseen.

Suurellisissa olosuhteissa hemmoteltu poika piti nyt lähettää takaisin
varattomien vanhempiensa luokse, jotka tuskallisina laskivat, että he
rakkaan poikansa edistymiseksi tuskin muuta jaksoivat tehdä vähillä
varoillaan kuin kustantaa hänen opintonsa Vaasan koulussa.

Vaikka suru sedän kuolemasta joksikin aikaa masensi vilkasta pikku
Ludvigia, niin hän elostui kuitenkin pian rakkaassa, joskin köyhässä
vanhempainsa kodissa viiden nuoremman sisaruksen parissa.

Runeberg lähetettiin Vaasan kouluun kolmen iloisen, samanikäisen
toverin seurassa, jotka kaikki neljä asuivat samassa huoneessa. Vanha
vaimo pantiin mukaan hoitajaksi ja talouden pitäjäksi vallattomille
pojille, jotka eivät olleet aivan tyytyväiset naisensa seuraan. He
tuottivat sentähden iäkkäälle hoitajattarelleen tuhansia huolia
kepposillaan, joiden keksijänä Ludvig aina oli ensimmäisenä, vaikka
olikin eukon suosikki. Tämä näet ei ottanut milloinkaan uskoakseen
hiljaisen ja uutteran Ludvigin saattavan olla mukana tekemässä hänelle
koirankujeita, etenkin kun hän aina näytti esiintyvän häntä
puolustamassa.

Mutta muutamana päivänä ei "täti" (pojat olivat antaneet hänelle tämän
nimen) tiennyt, mitä hänen piti ajatella siitä, kun hänen vekkulimaiset
poikansa olivat peloittaa hänet halvatuksi.

Tällä kertaa he olivat pistelleet pitkiä päreitä katto-orsien väliin
asumassaan vanhanaikaisessa huoneessa. Kun "täti" astui portaita ylös
käsissään kuuma puurovati illalliseksi, huusi hän jo jokaiselta
rapulta: "Päästäkää sisään, pojat!" Silloin yksi heistä paiskasi oven
selälleen samalla kun toiset ryskien ja kolistellen taittoivat kuivat
päreet katosta, ja "tädin" Ludvig – hän kaatui ruhjoutuneena
pirstaleiden alle.

Kimakalla äänellä apua huutaen pudotti "täti" höyryävän puurovadin
eteisen lattialle ja syöksyi täyttä kurkkua kirkuen portaita alas
isäntäväen luo, jolle huusi, että ullakkohuoneen katto on pudonnut
sisään ja "tappanut hänen siivon Ludviginsa." Akka oli aivan
epätoivoinen.

Aivan säikähtyneenä kiiruhti isäntä (eräs kultaseppä) kuuden
työmiehensä kanssa vinnille kattoa nostamaan. Portaissa ja eteisessä he
kiroilivat askeleita livettävää tuhattulimmaista sotkua (lämmintä
puuroa). Mutta kun he näin miesvoimalla astuivat sisään nuorten herrain
huoneeseen, menivät he aivan noloiksi nähdessään heidät kaikki
syventyneinä lukuihinsa hiljaa istumassa paikoillaan, eikä vähintäkään
onnettomuuden taikka epäjärjestyksen jälkeä näkynyt huoneessa.

"Täti" seisoi aivan kuin kivettyneenä hämmästyksestä. Hän tuijotti suu
auki milloin närkästyneeseen isäntään, milloin hänen kisälleihinsä,
milloin ahkeriin ja vakaviin poikiinsa, jotka näyttivät kovin
kummeksivan, miksi näin odottamatta heitä tultiin häiritsemään keskellä
heidän lukujaan. Isäntä palasi kisälleineen pitkin nenin ja
suutuksissaan työhuoneeseensa, jossa tiuskasi hämmästyneelle eukolleen:
"Hulluhan se poikain täti on!"

Ei kukaan muu kuin Ludvig saanut "tätiä" uskomaan, että se olikin
harhanäkö, mikä hänet pelästytti.

Mutta kun koulussaolon riemut olivat loppuneet, täytyi kuudentoista
vuotisen nuorukaisen lähteä maailmalle, missä hänen piti vaivojen,
kieltäymysten ja kokemuksien koulussa ponnistella vielä synkältä
näyttävää tulevaisuuttansa varten ja yksinomaan omin avuin päästä
edistymään yliopistourallaan Turussa.

Hienotunteinen nuorukainen oli mieluummin monesti välttämättömintäkin
vailla kuin kotoaan otti vastaan vähintäkään apua. Hänen isänsä,
erittäin arvossapidetty ja sivistynyt mies, oli jo useita vuosia
maannut halvattuna, ja poika tiesi, miten tarkkaan suuri perhe tarvitsi
isän terveytensä aikana säästämät varat.

Vasta täällä ollessaan huolien rasittamana koettelemusten ja murheen
koulussa Runebergista katosi aina lapsuuden leikeistä asti pysynyt
vallattomuus. Mutta lapsuusajan viattomuudella, mihin yhtyi syvä,
surunvoittoinen tunne, lauloi nyt vakaantunut nuorukainen elämän
totisuudesta, Pohjolan luonnon kauneudesta ja sen poikien
sankarivoimasta.

Pian kohosi nuori laulajakotka vieläkin voimakkaammin siivin valon
lähteelle, tuoden uhriksi myrteistä, liljoista, ruusuista tai
kypresseista sidottuja runsastuoksuisia kiehkuroita.

Hänen suomalainen runoutensa on saavuttanut laakereita ulkomaillakin
eikä vain siitä kunniata saaneen isänmaan tunnustusta ja
kiitollisuutta.

8.

G. H. MELLININ VANHEMMAT JA LAPSUUS.

Novellikirjailija Gustav Henrik Mellin syntyi Revonlahdella 1803. Hänen
isänsä Abraham Mellin oli siellä kappalaisena, ja poika oli vanhin
viidestä sisaruksesta. Sekä Abraham Mellin että hänen rouvansa Saara
Margareta Wacklin olivat syntyisin Oulusta. Pitkän ja uskollisen
kihlausajan jälkeen menivät he naimisiin heti Mellinin päästyä
Revonlahdelle saarnaajaksi, vaikka he molemmat olivat varattomia. Koska
oli liian pitkä matka Siikajoen emäkirkolle, olivat seudun talonpojat
korkeammasta palkasta anoneet saada tänne kotipaikalleen rakentaa
kirkon ja pappilan sekä itse palkata luonnontuotteillaan opettajansa,
ja tähän heidän anomukseensa oli armollisesti suostuttu.

Siitä hyvillä mielin olevan seurakunnan yhteisvoimilla kohosi pian
vähäinen maalaiskirkko vaatimattoman yksinkertaisena viheriän metsän
keskeltä. Huomiota herättävänä sen huippu näkyi maahan syvälle juurensa
työntävien puiden latvojen yli, jotka tähän asti yksin olivat
vallinneet seutua, mutta nyt ne ikäänkuin kunnioituksesta olivat
antaneet tilaa rakentajan kaatamina odottamattomalle vieraalle.

Kun pienet hyvä-ääniset kirkonkellot ensi kerran varhain kirkkaan
sunnuntaiaamun rauhassa pyhäpäivää soivat, kutsuen hurskasta
seurakuntaa kiittämään ja ylistämään Luojaansa ja Herraansa hänen
kunniakseen vastarakennettuun kirkkoon, näytti siltä kuin ennen kirveen
iskujen ja rakentajien paukkeen peloittamat, kodittomat ja
harhaantuneet pikkulinnutkin olisivat kokoontuneet puihin kuuntelemaan,
istuen niissä kuin aprikoiden, eivätkö hekin voisi rakentaa pientä
pesäänsä tänne suojelevan pyhäkön räystääseen, jonka jälkeen ne
korottaen äänensä yhtyivät rahvaan ylistyslauluun ja lentelivät vuoroin
uuden kirkon ympäri, vuoroin kohosivat sen yläpuolelle ja hävisivät
taivaan sineen kohta laskeutuakseen alas kaksinkertaisin riemulauluin.

Aivan kirkon vieressä ympäröivät ylpeät, korkeat kuuset
vastarakennettua pappilaa niin tiheässä kuin olisivat ne halunneet
yhteisin voimin suojella sievää rakennusta kaikilta vaaroilta, yksinpä
tuiman pohjatuulen vähimmältäkin henkäykseltä. Hiljaa leyhyen löivät
niiden vihreiden oksien neulaset ikkunoihin, ja kaihtimien tapaan
suojelivat oksat huoneita kesäauringon kuumilta säteiltä luoden
lumoavia varjokuvia auringon valaisemiin suojiin, joiden puhtaita
seiniä eivät koristaneet komeat ranskalaiset seinäpaperit, vaan olivat
ne sileät terävän kirveen jäljeltä, mitä työasetta pohjalaiset
salvumiehet niin taitavasti osaavat käyttää. Vihreä sammal näkyi
jokaisen hirsikerroksen välistä. Isot kalkkivedellä valaistut
tiiliuunit lupasivat viihtymystä talvella, vaikka niiden suut uhaten
kuin kummitukset ammottivat tungettelevaan metsään.

Ainoa paikkakunnalla tehty soma koivunen huonekalu sai pappilassa
korvata yksin ylellisyyden vaatimuksia. Mutta kaikkialta, joka sopesta
toivotti rauhallista tervetuloa viihtymys kutsuvana ja onnea
ennustavana vastavalitulle saarnaajalle, kun hän ensi kerran
nuorikkonsa kera astui huoneisiin.

Sekä ajatuksissaan että tunteissaan olivat nämä onnelliset aviopuolisot
harvinaisen sopusointuiset keskenään. He olivat kylliksi toinen
toisilleen eivätkä kaivanneet ylellisiä nautintoja tai loistavaa
seuraelämää; mutta sitä vastoin olivat he iloisia voidessaan usein
pyytää vaatimattomalle aterialle vilpittömiä ja järkeviä talonpoikia
taikka niiden emäntiä, minkä seurakuntalaiset ymmärsivät kunniaksi ja
rohkaisuksi kutsutulle ja mistä kaikki kilpailivat.

Mellin osasi useita kieliä, hän oli laajoista tiedoistaan kuuluisa ja
oli sen ohessa Suomen paraita saarnamiehiä. Tämän lisäksi oli hänellä
erittäin kaunis messuääni.

Juhlatilaisuuksissa, niinkuin häissä ja kinkereillä, jolloin rahvaalla
on tapana pitää pitoja, huvitti Melliniä toisinaan opettaa
opinhaluiselle maalaisväelle historiaa ja maantietoakin. Liidulla
piirusti hän heille karttoja seinille ja pöydille. Tämä hänen
hyväntahtoinen ja ystävällinen suhtautumisensa sanankuulijoihinsa
vaikutti, että hänen pieni seurakuntansa kiintyi häneen kuin hyvät
lapset rakkaaseen isäänsä.

Hyvä papin rouva oli yhtä pidetty. Hän kun oli rakastavainen
ja hellä kaikkia eläviä olentoja kohtaan, oli hän täälläkin aina
avulias puutetta kärsiville ja huolissa lohdutusta tarvitseville ja
antoi hyviä neuvoja. Hän oli emännille esikuvana säästäväisyydessä
ja järjestyksessä, ja siksipä pienen pappilan tulot hänen
hyväntekeväisyyden harjoittamiseensa olivat ehtymättömät kuin lesken
öljyastia.

Nuorten aviopuolisoiden huolenpidosta ja seurakuntalaisten rakkaudesta
ja hyväntahtoisuudesta heitä kohtaan ilmestyi pienen pappilan ympärille
muutamassa harvassa vuodessa lisärakennuksia, jotta se oli kuin pieni
linna vihreine linnanpihoineen. Punattuna ja somana maalaisessa
sävyssään se kuvastihe ystävällisenä tyyneen, ohivirtaavaan jokeen,
jonka rantatörmällä se siinä oli lainehtivien peltojen ja vihreiden
niittyjen keskellä ja jonka laajalla kukkalakeudella lihava karja oli
laitumella, missä suokukat levittivät hyvänhajuista tuoksuaan.

Muutamana ihanana pyhäpäivän aamuna seisoi pastori jo valmiina kirkkoon
puhtaalla, kuusenhavuilla koristellulla kuistilla ja katseli
liikutetuin mielin eloa uhkuvan luonnon kauneutta. Jokaisessa
ruohonkorressa kimalteli ilokyynel ja siellä täällä lujassa
ystävyydessä ryhmittyneiden puiden lehdet kuin riemusta vavahtelivat
aamuauringon säteiden niitä elähdyttävästi tervehtiessä. Silloin hänen
vaimonsa astui hänen luokseen pikkulastensa keralla. Sunnuntaiasussaan,
kotikutoisessa puuvillapuvussa, valkotukkaisina ja valkeat kaulukset
kaulassa tulivat he iloisina kiireesti tervehtimään ja toivottamaan
isälle hyvää huomenta, sitten kukin joutuakseen pienen viilipyttynsä
ääreen, joka aina kiehtoo puoleensa terveitä, ruokahaluisia lapsia.
Mutta nuorin, vaaleaverinen poika, ojensi äidin sylistä pienet
kätösensä isää kohti ja hymyili niin herttaisesti kuin vain lapset
osaavat hymyillä.

Isän, jonka silmiin kihosivat kyyneleet, ilosta täyden sydämen tunteet
puhkesivat silloin sanoiksi ottaessaan syliinsä pienen, hyväilevän
enkelinsä.

"Rakkaat lapset", hän puhui, "ja sinä, armas puolisoni! Puuttuisiko
mitään meidän maallisesta onnestamme? Pienestä virastani on minulla
riittävästi tuloja pieniä tarpeitamme varten, sitten mieluisa
seurakunta, hauska asunto, vähäinen, viihtyisä puutarha, pienet pellot
ja niityt, jotka antavat hyviä toiveita, ja tässä kukoistavassa
ympäristössäni minä omistan sinut, rakas vaimo, joka olet sydämeni
ainoa kaivattu, ja kiltit lapsemme." Liikutuksissaan hän kohotti
katseensa kohti korkeutta. "Oi, sinä suuri kaiken hyvän ja kauniin
antaja", huudahti hän, "missä löytynee sydämiä, jotka iloisemmin ja
kiitollisemmin kuin meidän sinulle sykkivät."

Kirkas kyynelhelmi vierähti vaimon sinisilmistä alas hänen heleälle
liljaposkelleen riemullisen sydämen pusertamana, kun koko perhe meni
sisään lasten kukkurapäisen aamiaispöydän ääreen.

Mutta tämän heidän kotionnensa häiritsi pian kauhealla tavalla vuoden
1808 sodan pauhina.

Revonlahden tappelu on niin hyvin tunnettu ennestään, jotta tässä ei
ole tarpeen sen uudelleen kertominen, paitsi mikä erityisesti koskee
Mellinin perhettä. Hyökkäys oli suunnattu itse pappilaan. Sillä siellä
juuri oli venäläisen kenraalin Bulatovin päämaja, kun Savon jääkärit
urhoollisen kreivi Cronstedtin johtamina hyökkäsivät taloon.
Molemmin puolin ankarasti taisteltua ja kauhean verilöylyn jälkeen
vangitsivat urhoolliset suomalaiset, jotka koko sodan kestäessä niin
sankarillisesti taistelivat kaatuen isänmaansa puolesta, miekka kädessä
miehuullisesti puolustautuvan ja pahasti haavoittuneen kenraali
Bulatovin.

Pihalla ja sen ympäristössä oli kaikki veren tahrimaa, haavoittuneita,
kuolleita tai kuolevia, ystäviä ja vihollisia sekaisin. Kuolevien
valitusta ja vaikeroimista kuului kaikkialta.

Pieni, äsken vielä niin rauhallinen pappilarakennus oli läpiammuttu,
samoin kaikki ulkohuoneetkin, joissa ei ollut yhtään turvallista
loukkoa kaikkialta risteileviltä kuulilta. Tykkien jyske ja kiväärien
yhteislaukaukset melkein huumasivat rouva Mellinin, jonka valtasi
kuolemanpelko ei niin paljon itsensä kuin pienten lastensa ja niiden
rakkaan isän tähden, mikä koki rohkeudellaan häntä vahvistaa ja
lohduttaa luottamaan kaitselmukseen, joka varpusenkin suojaa paljaan
taivaan alla. Hellät vanhemmat piilottivat leivinuuniin kolme vanhinta
lastaan. Vaikka Kustaa oli vain viisivuotinen, painuivat kuitenkin
taistelun kauhut ainiaaksi hänen muistiinsa. Pienimmän lapsensa kanssa
laskeutui rouva Mellin pitkälleen lattialle, mihin miehensä peitti
hänet nahkavällyllä, jonka jälkeen hän itse istahti kynnykselle ja
koetti lohduttaa ja rohkaista kuolemaan valmistunutta vaimoaan kuulien
vinkuessa heidän päittensä ylitse.

Monen tunnin jälkeen, jonka aikana koko perhe oli sanomattomassa
kuolemantuskassa, heikkeni melske. Taistelu oli lakannut, mutta nyt
kuuluvat haavottuneiden ja silvottujen vaikeroimiset vihloivat vielä
enemmän sydäntä kuin kuulien suhina.

Vavisten ja sairaana kauhusta ja säikähdyksestä koki rouva Mellin antaa
apua kaikille haavoittuneille, sekä ystäville että vihollisille, mikäli
hän suinkin vähistä varoistaan saattoi. Mutta tämän päivän kauhut
mursivat hänen terveytensä niin, ettei hän koskaan täydellisesti
toipunut.

Täksi kertaa oli sotanäyttämö siirtynyt pois Revonlahdelta, mutta kun
venäläinen armeija syyspuoleen samana vuonna jälleen lähestyi, täytyi
pastori Mellinin perheensä kanssa jättää kotinsa ja kontunsa ehtimättä
ottaa mukaansa mitään pienestä säästetystä omaisuudestaan. Aluksi hän
viipyi Oulussa, jonne hän jätti perheensä, ja seurasi sitten pakenevan
ruotsalaisen sotajoukon mukana koko Länsipohjan halki. Lopulta hän tuli
Tukholmaan.

Ennen sydäntäsärkevää viimeistä eroaan isänmaastaan piti hänen
surukseen tuskiensa kukkuraksi olla saapuvilla nuorimman lapsensa
kuolinvuoteen ääressä. Pienokainen kuoli sodan peloittavan seuraajan
sotaruton nuorena uhrina, ja illalla ennen lähtöään kantoi isä pikku
lemmikkinsä epätoivoisen äidin sylistä haudan tyyneen lepoon.

Hiljaa surren oli rouva Mellin miehestään erottuaan elänyt useita
kuukausia saamatta mitään tietoa hänestä, kun Olkijoella tehdyn
sopimuksen jälkeen eräs Ruotsin armeijasta omaistensa luokse palaava
soturi astui sisään ja kyynelsilmin antoi hänelle pienen kirjeen, minkä
oli lakkiinsa ommellen piilottanut. Selittämättömistä kyynelistä, jotka
vaihtelivat pelon ja ilon välillä, kostui tuo tervetullut kirje,
mikä todisti rakkaan puolison vielä silloin olleen elossa ja
terveenä, kun kirje lähetettiin; ja pian senjälkeen sai rouva Mellin
ilokseen postitse Tukholmasta uuden kirjeen, joka rohkaisi häntä
tulevaisuuteenkin nähden, joskin hänen lapsineen vielä täytyi jäädä
Ouluun serkkunsa kauppias Sakris Wacklinin taloon. Täällä oleskeli hän
kaksi kokonaista vuotta, kunnes hänen miehensä pääsi Länsigötanmaalle
Tunin kirkkoherraksi ja kutsui luokseen perheensä.

Pastori Mellin oli niin oikein ajatteleva mies, että hän Kustaa
Adolfin, joka hyväntahtoisuudessaan suosi suomalaisia pakolaisia,
tarjotessa Mellinille hänen tullessaan Tukholmaan ensimmäisen luokan
kirkkoherranvirkaa vastasi tälle olevansa kiitollinen tästä
armonosoituksesta, mutta kuitenkin tyytyvänsä pienempään seurakuntaan,
koska hänen ansionsa eivät olleet tarjotun paikan arvoiset.

Sitten sai hän odottaa kaksi vuotta, ennenkun pääsi pieneen Tuniin.
Mutta täällä viettikin hän onnellisena ja tyytyväisenä perheensä
keskuudessa lyhyen elämänsä loppuvuodet.

Mellinin lapsista oli poika Kustaa vanhin. Hän oli hiljainen ja
tottelevainen lapsi, aivan vaaleaverinen, hänen kasvonpiirteensä olivat
hienot ja avonaiset, silmät siniset ja sielukkaat ja hiukset
pellavanväriset. Hän oli vartaloltaan hoikka ja pitkä. Omituista oli,
ettei kukaan oikein ymmärtänyt häntä. Ei tiedetty varmasti, oliko hän
sukkela vaiko typerä. Aivan huolissaan arveli hänen äitinsä hänestä:
"Jumala yksin tietää, mikä tuosta pojasta tulee. Hänestä varttuu joko
älykäs tai suuri tyhmeliini, niin omituinen hän on."

Kerran sattui Revonlahden pappilassa pojan viidennellä ollessa, että
hän ihanana kesäaamuna katosi. Isä oli pitäjällä kinkereillä, kun äiti
äkkiä alkoi kaivata poikaa. Etsittiin, kyseltiin ja huudettiin pikku
karkuria, mutta aivan turhaan. Vihdoin, kun koko talon väki oli pantu
häntä etsimään ja äiti oli melkein epätoivoon joutunut, tulla
tallusteli poika vitkalleen lähimmältä pellolta, tuskin kivenheiton
päästä pihamaalla olevista etsijöistä ja huutelijoista.

"No, jumalan kiitos!" huudahti iloisesti äiti, joka ensin hänet
huomasi. "Tuollahan hän tulee."

Avosylin hän juoksi pientä kultastansa vastaan, joka puhui sävyisästi:
"Äiti, varo kukkiani!"

Hän oli poiminut pienen esiliinansa niitä täyteen.

"Missä olit, poikani?" kysyi äiti ihastuksissaan.

"Tuossa lähellä pellon ojassa, jossa poimin kaikki nämä kauniit kukat.
Isä on luvannut sanoa minulle niiden nimet, kun ne hänelle näytän."

"Mutta etkö nähnyt, kultaseni, että me sinua etsimme?" kysyi äiti
hyväillen.

"Näin kyllä", vastasi poika.

"Ja kuulitko meidän huutomme?"

"Kuulin."

"No, miksi et tullut näkyviin piilostasi?"

"Siksi, että leikin kukillani ja minulla oli hauskaa."

"Mutta etkö ymmärtänyt, että äiti oli sinun tähtesi huolissaan?"

"Kyllä."

"Mitä sitten ajattelit?"

"Että äiti tulee kyllä taas iloiseksi, kun tulen."

"Mutta etkö ajatellut, että äiti suuttuisi sinuun?"

"En."

"Ja miksikä et?"

"Kun äiti ei ole koskaan minuun suuttunut."

"Ajatteleppas, että saisit nyt vitsaa, sillä sen ansaitsisit."

"Niin, mutta eihän isä ole kotona."

"Entä jos minä piiskaan sinua?"

Poika alkoi nauraa ääneensä, suuteli hyväillen äitinsä kättä ja pyysi
anteeksi, että oli saanut hänet levottomaksi.

"Tämän kerran annan sinulle anteeksi, mutta sinun pitää luvata, ettet
enää milloinkaan minua niin pelästytä."

"Vai niin."

"Etkä koskaan enää piiloudu niinkuin äsken, lupaathan sen?"

"En."

"Miksikä et, ilkeä poika?"

"Kun en voi."

"Ja miksi et voi?" kysyi jo kiivaammin äiti, joka ei enää voinut pysyä
levollisena.

"Siksi, että silloin äiti heti osaisi sinne ja näkisi minut, kun äiti
tietää piilopaikkani."

Nauraen hyväntahtoinen äiti heitti nyt sikseen kyselemisensä.

Kerran päivällispöydässä, kun talossa oli vieraita, joku täytti
lastenkin viinilasit. Heti tarttui Kustaa lasiinsa ja tyhjensi sen
kokonaan. Kun äiti nuhteli: "Kustaa, Kustaa! eikö se mennyt sinulle
päähän?", vastasi poika aivan levollisesti: "Eikä, se meni vatsaan."

Kun Revonlahden taistelun jälkeen pappila ympäristöineen kuvattiin,
näytti äiti kuvaa Kustaalle sanoen: "Tunnetko tätä paikkaa?"

"Enkä", vastasi poika ykskantaan.

Murheellisena puhui äiti: "Etkö näe, että se on Revonlahden pappila,
meidän kotimme."

Poika oli ääneti, mutta katseli tarkkaan piirustusta.

"Eikö se sinun mielestäsi ole sen näköinen?"

"Ei."

"No, mikä siitä puuttuu?"

"Pönkkä[51] eteisen ovelta", vastasi poika vakavana.

Kun vanhemmat lapsineen olivat lähteneet vihollista pakoon, oli eteisen
ovi pönkällä teljetty, koska siinä ei ollut ulkolukkoa.

Opittuamme tuntemaan muutamia piirteitä kirjailijamme kohtaloista ja
hänen luonteensa omituisuuksista lapsuuden ajalta palaamme tutustumaan
Mellinin perheen elämään Tunin pappilassa.

Rouva Mellinin terveyttä olivat heikontaneet sodan levottomuudet ja
hirmunäyt, mutta hänen hellä miehensä hankki uudessa kodissa niin
runsaasti hänelle hauskuutta, että hän piankin jonkun verran toipui ja
vahvistui, ja hän itse koki unohtaa sodan kauheat kärsimykset. Siunaus
alkoi uudelleen versoa heidän kodissaan, niin että heidän luonaan
käyvät vieraat sanoivat, etteivät he koskaan olleet nähneet iloisempaa
ja viihtyisämpää pientä pappilaa. Perhe oli myös lisääntynyt kahdella
lapsella.

Ei täyttä viittä onnellista vuotta ollut kirkkoherra Mellin viettänyt
Tunissa, kun hän äkkiä sairastui ja pian senjälkeen kuoli, täälläkin
seurakuntalaistensa kaipaamana ja suremana samoin kuin niiden harvain
ystävien, jotka tänä aikana oppivat häntä oikein tuntemaan.

Mutta turhaa olisi kuvailla hänen leskensä surua. Yksin seisoi nyt
epätoivoinen leski rakkaan miehensä ruumiin ääressä ympärillään
ainoastaan isättömät lapsensa itkemässä vieraalla paikkakunnalla
kaukana sukulaisistansa ja ystävistä.

Näin kovasti koetellun lesken sielun ja ruumiin voimat eivät kestäneet
hänen syvässä murheessaan. Viiden pienen isättömän lapsen äiti
sairastui kuolettavaan tautiin. Murtuvan äidin sydämestä kohosi palavia
rukouksia kaitselmuksen puoleen pienten lasten tähden, jotka täytyi
jättää ilman vanhempain hoivaa maailman murheisiin ja vaaroihin.

Varsinkin nuorin lapsi, ainoastaan muutaman kuukauden vanha tyttö,
huoletti hellää äitiä. Mutta Jumala kuuli kuolevan rukoukset. Hän
lähetti jaloja ihmisiä, jotka, vaikka olivat aivan vieraita, ottivat
kukin pienokaisen kasvatettavakseen. Vain vanhin poika oli enää
jäljellä, jonka vuoksi äidin kirkastunut sielu vielä tunsi maallisia
huolia, vaikka äidillä olikin todellinen luottamus kaikkien, yksin
pienimmänkin, kohtaloiden huolenpitäjään. Kylmenevästä äidin sydämestä
kohosi vieläkin korkeuteen lämpimiä rukouksia ja toivomuksia, että hän,
ennenkun hänen sydämensä lakkaisi sykkimästä, näkisi myös viimeisen
lapsensa hyvässä hoidossa. Kuolevan viime toive tuli kuulluksi, kun
eräs sukulainen, silloinen Kumlan kirkkoherra, sittemmin piispa
Franzén, lupasi ottavansa turvattoman hoitoonsa.

Taivaallinen rauha levisi nyt äidin kirkastuneille kasvoille. Heikolla,
tuskin kuuluvalla äänellä poistuva henki ylisti Jumalaa, ja lapsiaan
siunaten sammui hellän äidin sydän. Pyhä hiljaisuus vallitsi huoneessa,
jossa ei kuulunut muuta kuin saapuvilla olevien hiljainen itku ja
viiden isättömän ja äidittömän lapsen nyyhkytykset, jotka orvot
kuitenkaan eivät vielä oikein ymmärtäneet, mitä olivat kadottaneet.

Silloin talon vanha luotettu palvelija Maija, joka onnessa ja
onnettomuudessa oli ollut mukana isäntäväkensä kohtaloissa ja tullut
heidän kanssaan Suomesta asti, puhui ääneen itkien: "Minä kyllä tiesin,
että frouva menisi pastorin perästä! S'ei saattanu olla millokaa ilone
erosa siitä."

Maija olikin oikeassa: autuaat vainajat olivat olleet yksi sielu
elämässä, he seurasivat toisiaan kuolemaankin.

Mellin jätti, taitava taloudenpitäjä kun oli, lapsilleen pienen
perinnön. Se oli apuna heidän kasvatuksessaan.

Vanhempien kuollessa oli Kustaa täyttänyt kaksitoista vuotta, mutta oli
niin pehmeä ja hellä luonteeltaan, että hän itse ikäänkuin häpesi
tunteellista ja hyvää sydäntään. Alituisesti hän taisteli
epäonnistuneesti oman itsensä kanssa, kun hän tahtoi esiintyä kaikessa
kylmäverisenä kuin mies, mutta silmiin nousevat kyyneleet tekivät
useinkin kiusaa hänen kylmäverisyytensä näytteille.

Piispa Franzén, joka oli ottanut Kustaan isälliseen hoitoonsa, huomasi
pojalla olevan luonnonlahjoja ja piti vaivojaan säästämättä huolta
hänen opinnoistaan ja kasvatuksestaan. Mutta poika oli pienestä pitäen
mieltynyt merielämään, eikä hän milloinkaan mielellään leikkinyt muilla
kuin laivoilla eikä puhunut muusta kuin laivoista ja matkoista maan
ympäri. Tätä meri-intoa kokivat jo hänen vanhempansa tukahduttaa
hänessä, koska katsoivat pojan pystyvän vielä johonkin vähemmänkin
vaaranalaiseen toimeen. Sekä vanhempainsa että kasvatusvanhempainsa
toivomuksesta hän rupesi papiksi.

Tavattomalla teräväpäisyydellään ja isällisen hyväntekijänsä johtamana
hankki poika jo varhain tietoja ja kirjallisuuden tuntemusta.

Mitä hyötyä ja huvia hän sitten on tuottanut uudelle isänmaalleen on
tunnettua. Mutta varmempi taloudellisessa suhteessa virassaan olisi
ollut hänen menestymisensä, jos hän olisi jäänyt Suomeen, missä
ylpeydellä mainitaan Mellinin nimi, koska tiedetään hänen olevan
suomalainen syntyjään, ja mielellään katsellaan hänen kuvaansa
Helsingin yliopistossa. Sen on maalannut Mazér.

9.

PROFESSORI BERGBOM.

Nimismies Bergbom oli rehellinen ja monivuotisena kruununvoudin viran
hoitajana erittäin säännöllinen mies, mutta jonkun kärsimänsä tappion
vuoksi teki hän vaillingin kruunun varoissa.

Suru ja huolet riuduttivat rehellisen miehen elämää, ja hän kuoli,
ennenkun tilitys valtiolle oli saatu loppuun. Hänen lapsistaan oli
vielä kolme turvatonta, jotka jäivät mitä suurimpaan köyhyyteen
epätoivoisen äitinsä luokse, joka surunsa painamana ei voinut ryhtyä
mihinkään toimeen omaistensa elatukseksi.

Vanhin kotona olevista lapsista oli kaunis 16-vuotias tyttö. Vaikka hän
oli syvän surun vallassa, oli hän silti neuvokas ja päättäväinen ja
mietti vain keinoja, miten voisi pitää huolta pienestä taloudesta, ja
halusi kaikin voimin tehdä työtä, jotta hänen pieni veljensä Fredrik
voisi edelleen opiskella. Hän oli siivoin koko koulun pojista, ja oli
toiveita, että hänestä aikaa myöten tulisi etevä mies.

Hyvän siskon toiveet eivät pettäneetkään. Hän luotti kaitselmukseen ja
sai tarkkuudellaan, ahkeruudellaan ja tuloillaan muutamista pitämistään
kasvatuskoululaisista kylliksi varoja pieneen talouteen, ja hänen pieni
veljensä antoi hyvälle sisarelleen opinhalullaan joka päivä uutta
ilonaihetta.

Pian Fredrik Bergbom oli koulun paras oppilas. Kun toverit hänestä
pitivät, tekivät he hänestä pian kenraalin harjoitellessaan
loma-aikoinaan sotatemppuja. Heillä oli silloin aseinaan omatekoiset
puiset kiväärit; valkoiset töyhdöt, jotka oli sidottu metsäkanan
sulista, liehuivat hatuissa, posket punottivat reippaasta uljuudesta ja
kasvot hohtivat lapsellista riemua.

Kenraalin univormu, jona oli ruskeat housut ja sininen takki, oli
koristettu rinnuskäänteillä, ritarinauhoilla ja tähdillä kullatusta ja
monivärisestä paperista. Pääkatsastelussa oli lipunkantajalla sininen
silkkilippu, johon oli kirjaeltu karhun kuva ja suomenkielinen
kirjoitus. Sen oli koulunuoriso saanut lahjaksi maaherra Jägerhornilta,
joka usein huvikseen oli katsellut reimain poikain sotaisia leikkejä.
Lippua säilytettiin raatihuoneella, ja se oli poikain lapsuusvuosien
harvinainen ja ylin ilonaihe.

Myös sillä välin osoittivat nuoret urhot näytteitä rohkeudestaan, kuten
kahdentoista vuotisen kenraalin tekemät säkeistöt kertovat:

    Kaks' kisälliä sattuiki
    tulemaan koulutupaan
    he tulivat vain vieraaksi,
    mut selkään saivat hupaan.

    Lens toinen tuossa lattiaan
    ja siinä liikkumatta
    sai suuttuin nähdä, sutkitaan
    kuink' toista auttajatta.

    Sai melu siitä syntynyt
    jo hätään Luukkaan muorin,
    mut heti heitti kyselyt,
    ovesta tie vei suorin.

Neljäntoista vuotiaana lähti siivo poika vähin varoin Turun
yliopistoon, missä hän sitten hellittämättömällä ahkeruudella opiskeli
useita vuosia, elättäen itseään kotiopettajantoimella.

Tähän aikaan joutui hänen rakas sisarensa avioliittoon apteekkari
Nervanderin kanssa Uuteenkaupunkiin, mistä hän nyt ollessaan lähempänä
veljeään voi hänestä jonkun verran pitää huolta. Mutta muutaman vuoden
kuluttua möi Nervander apteekkinsa ja muutti Ouluun, jossa kuoli
jättäen jälkeensä suremaan lesken suureen köyhyyteen viiden pienen
lapsen kanssa.

Nervanderin vanhin poika kävi Oulun triviaalikoulua ja oli jo
herättänyt huomiota opinhalullaan ja hyväpäisyydellään, kun hänen
enonsa, joka nyt oli Turun yliopiston professorina, tuli tervehtimään
iäkästä äitiään, sukulaisiaan ja ystäviään sekä lohduttamaan sisartaan
hänen surussaan. Hän tahtoi huojentaa sisarensa huolia ja suorittaa
vanhan kiitollisuudenvelkansa ottamalla mukaansa poikien kasvatuksesta
huolehtivan äidin molemmat pojat, joiden kasvatuksesta hän lupasi pitää
isällistä huolta. Eikä hän pettynytkään toiveissaan odottaessaan
kasvattipojistaan saavansa kasvatusisän iloa. Vanhempi heistä on
Helsingin yliopiston opistaan, sukkeluudestaan ja älystään tunnettu
professori Nervander. Nuoremmasta tuli arvossapidetty sotilas, ja
molemmat ovat hyviä perheenisiä samoin kuin liian varhain hopeahapset
saaneen, murheen koulussa koetellun, vanhan, kunnianarvoisan äitinsä ja
sisartensa ilo ja tuki.

Pari vuotta yliopiston muuton jälkeen Turusta Helsinkiin kuoli
professori Bergbom miehuutensa parhaassa iässä, ja häntä kaipasivat
hellästi nuori, rakastettava puoliso, äiti, sisarukset, kasvattipojat
ja koko opiskeleva nuoriso, mikä hänen kuollessaan kadotti sekä
rakastettavan opettajan että isällisen ystävän. Nuoret panivat arvoa
siihen sydämelliseen hyväntahtoisuuteen, lämpöä uhkuvaan intoon ja
selvyyteen, jolla hän jakoi heille tietojansa. Kiitollisina siitä
ystävällisyydestä, jolla hän aina heitä kohteli, he sen ohessa
kunnioittivat hänen jaloa luonnettaan, sillä hän ei milloinkaan
alentunut yksipuolisesti ja oikeudettomasti arvostelemaan asioita,
mitkä eivät kuuluneet hänen tieteeseensä ja virkaansa. Vain oman
tieteensä eteen hän eli ja työskenteli; sillä hän ei halunnut loistaa,
vaan ainoastaan olla hyödyksi isänmaalleen. Ne, jotka olivat lähinnä
hänen hyvää sydäntään, tunsivat paraiten koko hänen arvonsa.

Tuntui siltä kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen olisi rohjettu,
vastoin vaatimattoman vainajan tahtoa, täydelleen hänen ansionsa
tunnustaa. Sillä aina Porthanin hautajaisista saakka ei ollut kenenkään
yliopiston jäsenen hautajaisia juhlallisemmin vietetty kuin professori
Bergbomin Helsingin kirkossa 1830.

10.

TOPPINEN JA ENGLANNITAR.

Wilhelm Berg, joka oli pitkä ja solakka nuorukainen, mieleltään tulinen
ja miellyttävän näköinen, oli Oulun soreimpia seuramiehiä ja hyvä
tanssija. Hänen varakas isänsä, joka itse merikapteenina ollessaan oli
paljon matkustanut, halusi, että hänen rakas poikansakin matkoilla
oppisi, kuten hän sanoi, tuntemaan enemmän maailmaa kuin sokea, joka
pisti keppinsä majansa aukosta ulos, ja kun ei sillä tunnustellessaan
huomannut mitään estettä, alkoi iloisena huitoa kepillä ilmaa aivan
ihmeissään: "On mailma johonkipäin."[52]

Kiitollisena ja ilomielin lähti elämänhaluinen nuorukainen matkalle ja
oppi vakavassa Englannissa elämänviisautta ja rakkautta kauniissa
Ranskassa, jota nimitetään "nuorukaisten koetuskiveksi, naisten
paratiisiksi ja hevosten helvetiksi."

Palattuaan kotiin parin vuoden perästä oli Wilhelm muuttunut niin
vakavaksi luonteeltaan, että hän luopui hienommasta seuraelämästä,
missä iloittiin ja minkä huveissa hän ennen oli ollut mukana, mutta
joka ei häntä nyt enää huvittanut.

Pian saatiin kuulla se hämmästyttävä uutinen, että Angeslevän kirkossa
oli Wilhelm Berg kuulutettu erään talonpoikaistytön, rikkaan lautamies
Toppisen ainoan lapsen kanssa, joka oli vallaton, mutta soma, vain
neljäntoista vuoden vanha tyttö.

Kohta kuulutusten jälkeen vietettiin remuisat häät, ja Wilhel Berg otti
Toppisen nimekseen appensa talon mukaan, minne hän nyt muutti asumaan.
Hänestä tuli talonpoika, ei vain nimeltään ja rahvaanomaiselta
puvultaan, vaan hän oli aina myös ensimmäisenä työmiestensä kanssa
metsässä, pellolla ja niityllä. Hän oli esikuvana ympäristönsä
maanviljelijöille ymmärtäväisyydessä ja työkyvyssä sekä maansa
hoidossa. Hänen nuori, vilpitön emäntänsä oli myös ymmärtäväinen
maatalouden hoidossa, aina ystävällinen, leppeä ja iloinen, joten
vieraanvaraisessa talossa hänen emäntänä ollessaan kaupungista kesällä
usein tulvimalla saapuvat vieraat hyvin viihtyivät nauttimassa
maaelämän suloutta. Nuorien annettiin sinne mennä useinkin paria
vuorokautta aikaisemmin, ja sitten vanhemmat saapuivat jäljestä
sunnuntai-iltapäivisin, jolloin nuoriso riemuiten oli heitä vastassa ja
sitten teki parhaansa huvittaakseen juoksuleikeillä kunnon vanhempia.
Yhdessä palattiin kotiin hauskan vapaasta, mutta viattomasta
maaelämästä kaupungin pakkoon, jossa seurustelutavat olivat yleensä
yhtä ahtaat kuin paljon suuremmissäkin kaupungeissa.

Kun joku ihmetteli sitä, että täällä vielä kävi laatuun antaa
sivistyneiden nuorten naisten ja herrain huvitella maalla tällä tavalla
ilman vanhempain valvovaa silmää, vastasi erään nuoren naisen äiti:
"Jumalan kiitos, me voimme mitään pelkäämättä sallia tyttäriemme
matkustaa vaikka maailman ympäri yhtä hyvin yksin kuin omien
silmiemmekin alla. – Mitä iloa olisikaan muuten heidän
kasvatuksestaan?" lisäsi onnellinen äiti levollisen varmasti.

Mutta palaamme Toppiseen. Häntä pyydettiin iloisen nuorikkonsa kanssa
aina isäntäväeksi maalaisjuhliin, joissa silloin kaikki meni
säädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä.

Toppisen kodin onni lisääntyi, kun hänellä oli monta hyväntapaista
lasta, joita hän jo varhain totutti maalaistöihin, ja he saivat myös
opetusta uskonnossa, kirjoittamisessa ja luvunlaskussa. Sitten saivat
he itse valita ammattinsa ja säätynsä, mutta kaikki he olivat isänsä
tapaisia.

Pitäjänkokouksessa valittiin kaksi talonpoikaa pitäjän puolesta
matkustamaan Turkuun siellä tuomiokapitulissa valvoakseen Limingan
kirkkoherrakuntaa koskevaa asiaa. Tämä tehtävä uskottiin iäkkäälle,
arvossapidetylle Sunilalle ja Toppiselle.

Perillä kohdeltiin kohteliaita lähettiläitä suurella kunnioituksella
niissä taloissa, joissa heidät tunnettiin. Varsinkin monet Toppisen
entisistä nuoruuden ystävistä ilolla hänet tapasivat. Vuorineuvos Julin
oli kutsunut heidät päivälliselle. Esittäessään vieraansa
englantilaiselle rouvalleen lisäsi hän kohteliaasti: "Tässä, Emmi, nyt
näet, että me Suomessakin voimme ylpeillä talonpojistamme."

Asetuttiin pöytään. Ystävällinen isäntä keskusteli suomeksi Sunilan ja
emäntä hiukan murtaen ruotsiksi Toppisen kanssa, minkä jälkeen hän
englanninkielellä sanoi miehelleen: "Kuule, Junne, en ole Englannissa
milloinkaan tavannut näin sivistyneitä ja kohteliaita talonpoikia kuin
nämä ovat." Hänen miehensä nauroi, mutta punastuen vastasi Toppinen
englanninkielellä:

"Se on suurin kiitos minkä kukaan täällä Suomessa on voinut sanoa
säädystämme."

Nuori rouva vuorostaan joutui aivan hämmästyksiinsä ja virkkoi: "Minua
on petetty. Olettekin vain vaalepukuisia talonpoikia."

Toppinen vastasi hymyillen: "Tämän syytöksen helposti passimme
kumoavat."

Keskustelu kävi tämän perästä yhä vilkkaammaksi ja huvittavammaksi.
Toppinen jutteli emännälle tämän äidinkielellä matkaseikkailujaan ja
vakuutti, ettei hänellä ole milloinkaan syytä katua rupeamistaan sanan
täydessä merkityksessä maanviljelijäksi nuorena matkoillaan vieraissa
maissa saamiensa kokemuksien perästä.

11.

TALONPOIKAISHAÄT.

Punttalalla, vanhalla, erittäin rehellisellä, toimeliaalla ja
varakkaalla talonpojalla Limingan pitäjän Temmes-kylässä oli useita
hyvin kauniita lapsia, sekä poikia että tyttäriä. Vanhin tytär
vain oli rokonpanema, ja sen vuoksi hän vielä yli kolmenkymmenen vuoden
vanhana oli kodissaan naimatonna vanhempainsa luona. Häntä lähinnä
iältään oli monta veljeä ja sitten sisar, nyt yhdeksännellätoista
ikävuodellaan oleva tummaverinen kaunotar, joka oli koko paikkakunnan
ylpeys, iäkkäiden vanhempainsa ilo ja kaikkien seudun komeimpien
talonpoikaisnuorukaisten huomion esine. Vieläpä hänen kotipitäjätään
ulompanakin tiesi yhtenään maine kertoa ihanasta "Punttalan Annusta",
ja lähetettiinpä "puhemiehiäkin"[53] kaikilta tahoilta useiden
samanikäisten nuorten isäntien puolesta pyytämään häntä emännäksi
näiden omistamiin suuriin taloihin.

Mutta kaunis Annu sanoi aina silloin silmät kyynelissä rukoilevasti
vanhemmilleen: "Älkäät minua hyljätkö",[54] ja siksi he liikutettuina
epäsivät rakastamalleen tyttärelle tehdyt edullisimmatkin tarjoukset,
he kun eivät mielellään halunneet antaa häntä ensimmäiselle kosijalle
– sillä mitä enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia kositulle.

Mutta vanhemmat eivät tienneet oikeata syytä, miksi heidän siivo ja
muuten ymmärtäväinen Annunsa jakoi noin runsain käsin rukkasia. He
eivät aavistaneetkaan, että ihanan Annun viattomassa sydämessä oli
Ollilan kaunis Eero, joka oli hänen lähin naapurinsa ja lapsuutensa
leikkitoveri, anastanut sijan, mitä ei kukaan muu voinut täyttää. Annu
ei tiennyt, minkätähden ja milloin vaaleaverisen pojan kuva sinne oli
tunkeutunut. Hänen taivaansiniset silmänsä nyt niin uskollisesti
seurasivat Annua sekä valvoessa että yön unissa. Vaikka kukaan ei
ollutkaan sitä sanonut, tiesi hän kuitenkin Eeronkin ajattelevan juuri
häntä, mutta myös, etteivät he koskaan pääsisi naimisiin, koska Eero ei
ollut isänsä vanhin poika eikä hänellä siis ollut mitään toivoa periä
taloa isänsä kuollessa.

Annu ei voinut ottaa häntä kotivävykseen, koska vain vanhimmalla
sisarella oli se oikeus.

Kaiken tämän tiesi suruksensa tuo vilpitön nuorukainenkin, joka ei
tämän tähden tahtonut ilmaista ihanalle Annulle hiljaisuudessa
murehtimiaan helliä tunteita häntä kohtaan. Mutta maaseudun
yksinkertaisuudessakin aavistetaan ja arvataan pian sellainen salassa
kytevä rakkaus, kun se on pysyvä ja uskollinen. Nuoren ihmisen viaton
sydän sykkii pohjoisnavan ainaisen jääjoukon äärellä yhtä lämpimästi ja
ehkä uskollisemminkin siellä sarkanutun alla lumikenttien keskellä kuin
kullan ja silkin peitossa etelän auringon hehkuvissa säteissä ja
polttavissa erämaissa. Sillä kaikkiallahan luonnon laajassa avaruudessa
nuoren sielu liitelee lämpimän tunteensa omassa ilmakehässä, missä
eivät mitkään kylmät ilmastoalat jaksa jäähdyttää elämän kevään
aurinkoa, vaikka tummat pilvet toisinaan sitä varjostavat.

Kirkkaana kesäpäivänä aterian jälkeen ryhtyi vanha Ollila (sen sijaan
että olisi työmiestensä keralla paneutunut ruokalevolle) laskemaan
kirvestään pyöreällä tahkolla, mitä nuorin poika Eero haukotellen
väänsi. Vanha isä oli ollut ensimmäisenä miehenä niityllä, ja jo ennen
auringon nousua olivat kaikki työmiehet seuranneet häntä mukana. Vielä
kasvuiässä oleva nuori poika oli väsynyt ja uninen oltuaan
aamuvarhaisesta työssä ja olisi halunnut levätä keskipäivän helteen
aikana. Mutta kun ei isä eivätkä vanhemmatkaan veljet niin tehneet, ei
Eero kehdannut seurata renkien esimerkkiä. Pyytämättä hän sen sijaan
meni pyörittämään tahkoa vanhukselle, joka oli asettunut varjoon
kuistin taakse viheriällä pihamaalla.

Muulloin niin vakava ukko, joka pojan ahkeruudesta ja huomaavaisuudesta
oli nyt hyvällä tuulella, puhutteli häntä iloisesti ja virkkoi
tahkotessaan: "Kuule, Eero, olen puhunut puolestasi naapurillemme
Punttalalle, jotta voisit päästä siihen taloon kotivävyksi, kunhan
tytölle jonkun sanan mainitset. Naapurusten lapsina tiedän kyllä teidän
tuntevan toisenne lapsesta saakka niin hyvin, että me vanhat sovimme
kuuliaiset teille pidettäviksi kohta, kun lehmät alkavat poikia."

Eero punastui kovasti. Hänen siniset silmänsä säteilivät ilosta äkkiä
katsahtaessaan kysyvästi tahkon äärestä isäänsä sanaakaan puhumatta.

Isä jatkoi: "Tiedät Priitan olevan vakavan ja uutteran tytön ja että
hänen miehestään tulee kotivävy.[55] Sitäpaitsi on Priitta aivan vähin
väin hoitanut karjaa jo kaksikymmentä vuotta. Sinunkin täytyy ymmärtää
sellainen kelpo tytöksi, joka hoitaa kuusikymmentä kytkyessä olevaa
lehmää vain yksi piika apunaan, mutta hänen hieno sisarensa, joka ei
mitään taida – – –."

Tässä keskeytti ukon puheen hänestä aivan outo ääni, joka kolkosti ja
änkyttäen ärähti: "Vanha Priitako!" Ukko katsahti ympärilleen
nähdäkseen, kuka puhuja oli, mutta ei ketään muuta ollut lähellä kuin
hänen kuolemankalpea poikansa. Muuten vahva nuorukainen vapisi nyt kuin
haavanlehti ja alkoi vääntää tahkoa hirveällä vauhdilla.

"Hiljempää! hiljempää!" komensi vanhus, ja vauhti asettui kohta.

Kun arvonsa tunteva ukko ääneti ja kauan oli tarkastellut kirvestä ja
sen terää kynteensä koetellut, jatkoi hän vaieten teroittamista
neljännestunnin nostamatta työstään silmiään. Sitten virkkoi hän aivan
levollisesti pojallensa:

"Kyllä olen kauan huomannut, että haluaisit Priitan sisaren, kauniin
Annun, ja vaikka hän onkin näköjään neiti, niin kysyin sinun vuoksesi
isältä häntä. Mutta hän vastasi minulle, kuten oikein onkin: 'Päästä
pinoa aletaan.'[56] Mielestäsi Priita on varmaankin liian vanha
sinulle, kun hän on lähemmäs kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin sinä.
Mutta sinun pitäisi muistaa vanhaa sananparttamme: Kyllä nuoren aina
saapi, mutta eipää saa vanhaa.[57] Sitä paitsi tiedät, että vanha
Punttala ja minä emme vielä milloinkaan ole sanaamme peruuttaneet."
Siihen tahkoaminen loppui. Rivakka ukko palasi kiireesti niitylle
työväkensä etunenässä. Viimeisenä joukossa näkyi Eero astumassa
kalpeana ja horjuvana kuin kuolemaantuomittu vanki, joka juuri on
saanut kuulla tuomionsa julistettavan. Muuan vastaantuleva naapurin
vaimo kysyi häneltä, oliko hän jo kauan ollut sairas, mutta ei saanut
vastausta.

Seuraavana päivänä makasi onneton Eero todellakin sairaana täydessä
kuumehoureessa. Äiti ja sisarukset valvoivat neljä viikkoa hänen
sairasvuoteensa ääressä. Mutta kauimmin ja uskollisimmin istui siinä
kuitenkin elähtänyt Priita, joka mieluummin vaali nuorta ja kaunista
sulhastansa hänen sairastaessaan kuin hoiti kuuttakymmentä kytkyessä
olevaa lehmäänsä, joista murheinen Annu vuorostaan sai pitää huolen.
Hän viihtyikin nyt vain navetassa, jossa muiden huomaamatta saattoi
itkeä. Hänen mielestään eläimet enemmän säälivät häntä surussaan kuin
ihmiset, sillä kun hän taputteli lehmiä Eeroaan ajatellen, nuolivat ne
hänen uskollista kättään. Mutta ihmiset olivat kieltäneet tyttöraukkaa
näkemästä ja ajattelemasta Eeroa ja sairastavasta armaastaan puhumasta,
joka nyt oli hänestä rakkaampi kuin koskaan oli aavistanutkaan.
Surussaan hän usein itkien huudahti: "Suuri Luoja! miksi en minä saanut
olla vanhin tytär ja Eero isänsä vanhin poika?" Ei milloinkaan tuon
siveän neidon mieleen juolahtanut lainsäädännössä taikka juurtuneissa
tavoissa saattavan olla vääryyttä. Hän vaikeroi vain onnetonta
kohtaloaan ja rukoili Jumalalta voimia kärsivällisesti sen kestääkseen.

Pojan sairastaessa näytti isä vielä tavallista vakavammalta, mutta
samalla tyytyväiseltä ja Jumalan tahtoon alistuvalta, päättyipä sairaus
joko elämään tai kuolemaan. Vieraiden kysyessä pojan vointia ja mitä
tautia tämä sairasti, vastasi Ollilan ukko niinkuin rahvaalla on tapana
kuumetaudista sanoa, että se oli "oikea Jumalan tauti",[58] jonka
ainoastaan hän, joka sen oli sallinutkin, voi parantaa. Sen vuoksi ei
lääkäriltä neuvoa kysytty eikä käytetty minkäänlaisia lääkkeitäkään.

Nuoruus malttavaisen sairaan terveen luonnon ohella pääsi lopulta
voitolle, niin että Eeron kolme kuukautta vuoteen omana maattuaan
nähtiin haamun kaltaisena horjuvan kotinsa ympäristössä kävelemässä.
Kun hän kiitokseksi puristi uskollisen sairaanhoitajattarensa kättä,
painoi hän ääneti samalla kihlasormuksen ilosta punastuvan Priitan
sormeen. Ja tänä hetkenä tuntui Eerosta ensimmäisen kerran morsiamensa
näöltään muistuttavan nuorinta sisarta, hänen sydämensä ihannetta.

Syksy ja talvi olivat jo menneet ja hymyilevä kevätaurinko paistoi taas
korkealla taivaalla, kun kylässä valmistettiin isoja talonpoikaishäitä,
mihin säätyläisiäkin sekä pitäjältä että kaupungista oli kutsuttu.
Morsiamenpukija ja ruuanlaittaja saivat olla Punttalassa täydessä
touhussaan, kun Priitan ja Eeron häitä piti nyt vietettämän.

Kasvussaan vihannoiva ruoho levitti vihreän peitteensä puhtaaksi
lakaistulla häätalon pihamaalla; kaikki huoneet oli koristettu lehdillä
ja lattioille kuusenhavuja ripoteltu. Isoimmassa huoneessa,
leipomatuvassa, oli kattoon tehty valkeista raiteista teltta, joka oli
koristeltu köynnöksillä, kirjavilla nauharuusuilla, peililasipaloilla,
kultapaperista leikellyillä profeettain kuvilla ja kaikenlaisilla
koristeilla, joita oli haalittu sekä kaupungista että maalta. Teltan
alla olivat lattialle levitetyllä morsiamen omin käsin kutomalla
kirjavalla villaryijyllä eli matolla, jossa oli heleitä ruusuja,
vihkijakkarat suuren, keltaisen silkkisaalin peittäminä. Uunissa
kihisivät suuret kinkut ja paistit, joiden maukas tuoksu kärysi aina
pihalle asti. Alimmaisella portaalla seisoi pari viuluniekkaa, jotka
yhtenään virittivät viulujaan virnistellessään auringon paahteessa
pappia odotellessaan. Kokoontuneet häävieraat seisoivat juhlapukuisina
riveissä ja ryhmissä viheriällä pihamaalla, missä vieraat koirat
tappelivat talon uskollisten vahtien kanssa. Takkuinen kahlekoirakin,
haukkumisestaan käheä-ääninen mutta muuten säveä Musti, oli tänään
seitsemän vuotta vankeudessa oltuaan päästetty vapaaksi, mistä se
näytti olevan niin nolona, että heti häpeissään ryömi veräjän luona
olevaan koppiinsa, josta aivan vaiti filosofin levollisuudella sitten
näytti miettivän kohtaloaan ja tarkastelevan maailman tavallisuudesta
poikkeavaa menoa. Valjaista riisuttujen hevosten hirnuminen kuului
pihamaan takaa, missä ne kärsimättöminä kuopivat maata, mutta
pikkulapset kärsivällisesti ja hiljaa odottaen pyysivät voileipää
äideiltään, kun vihdoinkin rovastin yksinistuttavat kiesit ja lukkarin
viheriät kuriirikärryt näkyivät tiellä. Nyt syntyikin eloa ja liikettä
joka taholla. Ensimmäisinä juoksivat haukkuen koirat sovinnossa kauan
odotettuja vastaan. Mutta soittoniekat koettivat voittaa niiden äänen
viulujansa vinguttaen soittamalla herkeämättä Kaarle kahdennentoista
kuolinmarssia, samalla kumarrellen herra rovastille, ja kaikki miehet
ottivat lakin päästään, muorit niiasivat kädet ristissä ja lapset
asettuivat kuin aikoisivat lukea ruokasiunausta.

Sulhaspojat, joina oli neljä solakkaa nuorukaista kotikutoisissa,
vihreissä, silkkijuovaisissa merimiespuvuissa, jouduttautuivat
kunnioittavasti auttamaan rovastia kieseistä. Siihen tuli isäntä
itsekin yljän kanssa herra rovastia vastaanottamaan. Ukko Punttala,
jonka hiukset seitsemänkymmentä ikävuotta olivat tehneet valkeiksi,
näytti vahvemmalta ja vilkkaammalta kuin hänen tuleva vävynsä, joka ei
ollut vieläkään täydelleen ehtinyt toipua pitkällisestä sairaudestaan.
Kohteliaasti pyysivät nämä rovastia ensin tulemaan vierashuoneeseen
juomaan lasin makeata viiniä. Mutta rovasti kiitettyään
hyväntahtoisuudesta astui heti ystävällisesti tervehdittyään
kokoontunutta hääväkeä koristeltuun häähuoneeseen, missä hän kohta oli
valmiina alottamaan vihkimätoimituksen, kädessään avattu käsikirja.

Nyt rupesivat soittoniekat soittamaan vanhaa morsiusmarssia, ja korean
morsiamen talutti sisälle hänen isänsä, sulhasen hänen isänsä. Morsian
oli puettu nauhuksilla, silkkinauhoilla ja paperikukilla. Kaulassa oli
kultaketjuja ja vahahelmiä, korvissa riippuivat komeat renkaat, hiukset
oli käherretty pystytukaksi ja puuteroitu ja täynnä kiillekultaa ja
valejalokiviä. Ylinnä päälaella liehui töyhtöjä ja monivärisiä kukkia
pienen, viheriän myrttikruunun ja vahapaperista tehdyn seppeleen
ympärillä. Rannerenkaita ja sormuksia oli käsissä.

Näin koreaksi laitettuna oli iloinen ja terve morsian kainossa
hämmennyksessään nyt kauniimpi kuin hänen nuorempi sisarensa Annu, joka
morsiuspiikojen joukossa seurasi häntä alakuloisena, kellankalpeana ja
laihtuneena, vain varjona siitä mitä oli ollut vielä vuosi sitten.
Monen silmä kyyneltyi häntä katsellessa, ja kaikki tunsivat sääliä
nuoren neidon salaista surua kohtaan, jonka he niin hyvästi saattoivat
aavistaa, nähdä tai tietääkin.

Vihkimisen alkaessa piti kahden sulhaspojan ja kahden morsiustytön
pitää telttaa, jona oli levitetty silkkisaali, morsiusparin yllä.
Lähimmät sukulaiset ja ystävät valittiin tähän toimeen. Annu oli
tietenkin yhtenä niistä. Kooten kaikki voimansa hän jaksoi kannattaa
jonkun aikaa teltan yhtä kulmaa, mutta pian pettivät jännitetyt voimat;
tyttöraukka alkoi vavista, horjahti ja kaatui pyörtyneenä itkevän
äitinsä syliin, joka monen avulla kantoi pois vanhojen ennakkoluulojen
onnettoman uhrin, minkä perintöoikeus oli niin toisenlainen kuin hänen
sisarensa.

Tuskanhiki helmeili tällöin sulhasen kalvakalla otsalla, mutta hän
seisoi sittenkin lujana kuin kallio paikallansa annettuansa
lupauksensa. Vapiseva morsian, jonka silmissä oli viljavat kyyneleet,
näytti haluavan luopua koko toimituksesta ja kiiruhtaa onnettoman
sisarensa jälestä, mutta häntä pidätti isän vakava katse, joka vaati
velvollisuuden täyttämistä. Nuorempi sisar piti telttaa Annun asemasta
ja vihkiminen jatkui säännöllisesti.

Tavallista ottelua telttavaatteestakaan ei jätetty pitämättä
juhlallisuuden päätyttyä, jolloin nuoret sulhaspojat ja morsiustytöt
koettavat kumpaisetkin sen anastaa, koska vanhan luulon mukaan tämä
voitonmerkki tuo mukanaan vallan talossa sille puolelle, joka sen on
voittanut. Jos pojat sen saavat, tulee mies talossa valtiaaksi. Mutta
jos taas tytöt voittavat, saa emäntä vallan. Usein sattuu, että nuoret
tässä kiistassa, joka on vain leikkiä, repivät saalin palasiksi.

Vihkimistoimituksen jälkeen asettui nuori pari kattoteltan alle
ottaakseen vastaan onnitteluja ensin papilta, sitten sukulaisilta,
ystäviltä ja kaikilta häävierailta. Annua vain ei näkynyt.

Sitten istuuduttiin kapean päivällispöydän ääreen, mikä oli katettu
pitkin huoneen seiniä. Ylinnä pöydän päässä tuli morsiamen sulhasen
kanssa istua ja niin lähekkäin, etteivät auringon säteetkään päässeet
tunkeutumaan heidän väliinsä. Kukkurainen pöytä näytti melkein notkuvan
kaiken sen painon alla, mitä sille oli ladottu. Siinä oli monenlaista
leipää suurissa läjissä, torttuja, pannukakkuja, paisteja, kinkkuja,
rintapaloja, kiisseleitä, juustoa ja voita, olutta ja viinaa y.m.
Suurissa, valkoisissa saaveissa kannettiin sisään riisipuuroa ja
rasvaista lihavelliä paksuine möykkyineen, mitä kaikkea ammennettiin
vateihin pöytään asetettavaksi. Morsiamen piti kilpailla sulhasen
kanssa, kumpi ennemmin ennättäisi pistää lusikkansa puurovatiin.
Tämäkin kilpailu kuului tietävän tulevaa valIanpito-oikeutta talossa,
mutta ylkä istui nyt aivan välinpitämättömänä kaikesta.

Kummasteltavaa oli tällaisissa juhlissa, että harvoin näkyi juopunutta,
vaikka tarjolla oli runsaasti olutta ja viinaa. Jos sellaista sattui,
talutettiin päihtynyt kohta huoneesta ulos.

Vaikeinta koko pidoissa oli aina saada akat istumaan pöytään, sillä
heidän parissaan pidettiin sitä liian persona, joka vapaaehtoisesti
itse meni aterioimaan. Sentähden nuorten sulhaspoikain täytyi monesti
väsyksiin asti reutoa, ennenkuin heidän onnistui saada ruokailutupaan
väkevät eukot, jotka sivuutettaviin ovenpieliin tarttuen ponnistelivat
vastaan kaikin voiminsa, niin että vain vahvat ja voimakkaat miehet
jaksoivat viedä heidät syömään päivällistä. Vaikka kaikki tämä
tapahtuikin nauraen ja leikillä, oli se ottelua molemmin puolin. Sitten
istuutuivat muka kohteliaimmat heistä kauas pöydästä ja kokivat salata,
että he ollenkaan söivät. Mutta heidän silavanrasvasta kiiltävät
kasvonsa ilmaisivat kuitenkin, että he eivät olleet halveksineet
ruokia.

Ennen ja jälkeen aterian veisattiin virsi. Lopuksi pappi piti puheen
kehoittaen antamaan apua puutetta kärsiville, jonka aikana kaksi
lautasta pantiin kiertämään ympäri pöytää, toinen kirkon, toinen
köyhien hyväksi, joihin jokainen tilaisuuden ja varojensa mukaan uhrasi
roponsa.

Aterian jälkeen juotiin kahvia ja sitten alkoi tanssi, jolloin aina
nuorempi pappi oli vastaansanomatta velvollinen alkamaan polkan
morsiamen kanssa ja sulhanen taas velkapää tanssittamaan
morsiamenpukijaa.

Pohjalaisen rahvaan polkka on vakavaa ja jäykkää, niinkuin
kansanluonnekin siellä yleisesti on. Tanssiva pari ei koskaan ennen
polkan loputtua siirry siltä pieneltä alalta, johon se lattialla on
asettunut, vaikka se ahtaalla tilalla saapi töytäyksiä naapureiltaan
alituisesti, tanssijain hitaasti, tasaisesti ja juhlallisesti
pyörähdellessä pienessä piirissään yhden tai kahden viulun
surunvoittoisten sävelten tahdissa. He pitävät silloin toisiaan kiinni
käsistä, joiden eri asennot ovat tanssin ainoana vaihteluna. Maaseudun
nuoret ovat kuitenkin siihen niin mieltyneet, että isoimmissa häissä
yhteen menoon monta vuorokautta jaksavat sitä tanssia.

Tanssi oli kestänyt pari tuntia, kun Annu tuli kalpeana huoneeseen
rakkaan sisarensa, morsiamen, kädestä pitäen. Ystävinä toisiinsa
nojaten tanssivat sisaret yhdessä polkkaa. Punaistuen tuli silloin
sulhanen ja pyysi Annua uuteen polkkaan. Nuoren neidon kalpeat posket
saivat äkkiä purppuranpunan ja nuori pari tanssi yhä tietämättään vielä
sittenkin, kun toiset jo olivat lopettaneet. Ehkä he olisivat kauankin
jatkaneet tanssiaan, ellei morsian olisi ystävällisesti tullut heille
huomauttamaan: "Heittäkäät nyt pois; kaikki teitä kattoo."[59]

Hyvän sisarensa käsivarteen nojaten lähti Annu kohta huoneesta eikä
näyttäytynyt enää koko häiden aikana, vaikka niitä kesti kolme
vuorokautta.

Elonaika oli jo tullut. Muuttolinnut alkoivat lähteä eteläisiin
seutuihin, jääkylmä pohjatuuli puhalsi yli paljaiden kenttien ja
lennätti sinne tänne pyörittäen kellastuneita lehtiä paljastuvista
lehtipuista, ja koko luonto näytti kolkkona ja synkkänä odottavan
pitkän ja ankaran talven tuloa. Ainoastaan aidanseipäillä nauravat
harakat näyttivät riemuitsevan pelloille karisseista jyvistä ja
teurastuskauden pikaisesta tulosta.

Kovan päivätyön perästä käski iäkäs, kunnianarvoisa Punttala väkensä
iltarukoukseen perheentupaan. Yksi ainoa päresoihtu valaisi himmeästi
isoa pirttiä. Liikutetun hartaana luki ukko tavalliset rukoukset, jonka
jälkeen hän virkkoi: "Ystäväni, rukoilkaamme myös rakkaan Annumme
puolesta, joka on kuolemaisillaan. Hän on tyytyväinen ja valmis
astumaan Jumalansa kasvojen eteen. Hän on ollut vanhemmilleen iloksi;
sillä aina hän on ollut hyvä ja tottelevainen lapsi. Sentähden hän jo
näin varhain saa palkinnoksi taivaan autuuden."

Koko talonväki yhtyi syvästi liikutetuin sydämin rukoilemaan rakastetun
sairaan puolesta.

Pienessä, siistissä kamarissa pirtin perällä makasi kuoleva heikosti
hengittäen. Hän katsoi loistavin silmin ikkunasta taivaan sineen, mistä
kuun säde loi ainoan hänelle mieluisan valon huoneeseen.

Salainen suru oli hivuttanut hänen rintansa, niin että nopeasti
edistyvä keuhkotauti äkkiä katkaisi nuoren, vahvan elämän.

Annu lepäsi aivan tyytyväisenä pää äitinsä käsivarrella ja kädet
ristissä rukoillessaan. Verettömät huulet liikkuivat hiljaa. Sitten hän
viittasi lähemmäksi huolissaan olevaa sisartaan. Nyt kiersi hän
molemmat käsivartensa tulisesti hänen kaulaansa ja kuiskasi: "Armas
sisko, ole hänelle hyvä!"... Kädet vaipuivat hiljaa alas. Annun
rakastava sydän oli herennyt sykkimästä. Hänen äänetön, uskollinen
lempensä oli mennyt saamaan palkkaansa paremmasta maailmasta, missä
eivät mitkään maalliset esteet erota toisistaan sopusointuisia sieluja
ja sydämiä.

12.

AAVE HAUDALLA.

Talvi oli kulunut Punttalassa hitaasti, ääneti surren ja kaivaten
itkien autuaasti kuollutta. Oli niin autiota nyt talossa, missä
herttainen Annu ennen aina oli ollut sekä eläinten että ihmisten hupina
ja ilona. Hänen viimeinen rukouksensa elämässä näytti tulleen
kuulluksi, sillä hyvä Priita oli hellän huolehtiva ja huomaavainen
täyttämään synkkämielisen miehensä pienimmänkin toivomuksen, ja Eero
oli hyvä ja ystävällinen hänelle. Suru rakkaasta vainajasta tasoitti
eron heidän iässään ja lähensi heidän hyvät sydämensä.

Hymyilevän kevätauringon ensi säteet, mitkä niin kiireesti häätävät
talven pimeät, näyttivät tahtovan taas karkoittaa heidän murheensa
iloisilla häähommilla.

Maija, vainajan viisitoistavuotias sisar, hääri nyt Punttalassa koko
naisväen kanssa iloisena ja toimekkaana äitinsä rinnalla. Kihlasormus
kiilteli lihavan ja verevän tytön paksussa ja pehmeässä sormessa,
terveys ja lapsuudenriemu loisti hänen pyöreillä punaposkillaan ja
kirkkaista sinisilmistään, joiden puhdasta kuvastinta vain silloin
kyyneleet himmensivät, kun kaivatun Annun nimeä mainittiin.

Seitsentoistavuotias, kelvolliseksi tunnettu ja rikas talonpojanpoika
Limingasta ja jo talon isäntä, koska hän aikaisin oli kadottanut
vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, oli puhemiehen kautta kosinut
hauskaa pikku Maijaa ja lähettänyt hänen mukanaan kihlasormuksen,
kultavitjat, ison, punakukkaisen silkkisaalin ja muita sen puolen
tavallisia sulhaslahjoja.

Vanhempain suostumusta avioliittoon pyydettiin ensin. Se saatiinkin
sekä sitten punastuvan tytön myöntymys, joka vain kerran sattumalta
kirkosta ulos tullessaan oli nähnyt tulevan miehensä takaapäin. Mutta
naimiskauppaa pidettiin niin edullisena, että nuori tyttö lapsellisen
iloisena otti vastaan sen johdosta sekä sukulaisten että ystävien
onnittelut.

Nuori Maija oli pieni maalaiskaunotar, kun hän täydessä
morsiuspuvussaan iäkkään isänsä taluttamana astui häätupaan nuoren,
ujon sulhasensa luo, joka ei rohjennut nostaa silmiään lattiasta
koreaan morsiameensa.

Puolet pidoista oli Punttalassa vietettävä, toinen puoli yljän kotona,
jossa varsinaiset häät vietettiin.

Vihkiäispitojen alkupuolen päätyttyä Punttalassa päivälliseen lähti
morsiussaatto liikkeelle itse häätaloon. Etummaisena kulki pari kuormaa
morsiamen myötäjäisiä, rukki, röykkiö pito- ja makuuvaatteita y.m.
Sitten seurasivat soittoniekat, jotka koko kahden peninkulman
pituisella tiellä ruumis ja sielu työssä huvittivat hääjoukkoa
useammanlaatuisella soitolla. Sitten ajoi pappi, takanaan kieseissä
unilukkari. Senjälkeen korea morsian puhemies sivullaan, sulhanen
morsiamen pukijan kanssa sekä lopuksi lähimmät sukulaiset ja koko
iloinen hääjoukko.

Iäkäs isä oli itse nostanut rakkaan Maijansa kieseihin, jolloin pari
suurta kyyneltä vieri pitkin ukon kalpeita poskia. Kiltin Maijan silmät
olivat itkusta punaiset, kun hän heittäessään hyvästiä rakkaalle
lapsuudenkodilleen siirtyi sylistä syliin saamaan onnentoivotuksia ja
siunauksia, joista pisimmät ja lämpimimmät olivat kuitenkin saattamaan
lähtevien vanhempain.

Mitä ihanimmassa kesäilmassa kulki hääsaatto viheriöivien lehtimetsien,
hyvää satoa lupaavien peltojen ja kukkivien niittyjen halki. Jo kaukaa
näkyi korkealla kunnaalla oleva häätalo vähän matkan päässä Limingan
vastarakennetusta kirkosta. Koko viheriä mäki oli kirjavanaan
hääpukuisia vieraita, jotka istuen tai seisoen odottivat lähestyvää
hääsaattoa, mitä vastaan sen perille tultua kohta menivät sulhasen
sukulaiset ja vieraat viulunsoittajien siinä tervehdykseksi soittaessa.

Heti kärryistä laskeuduttuaan kävi morsian ensin navetassa, koska vanha
tapa sitä vaati karjan viihtymiseksi uuden emännän hoidossa. Sitten
toimitettiin vihkiminen, ja illallista syötyä ruvettiin tanssimaan,
johon nuori pari otti osaa ikänsä täydellä ilolla. Aamupuolella yötä
tanssittiin morsiamelta kruunu, kuten tapana on. Se otettiin morsiamen
päästä ja huivi sidottiin hänen silmiensä yli, jolloin kaikki tytöt
tanssivat piiriä sokon morsiamen ympärillä. Hän pani kädessään
pitämänsä kruunun yhden tanssivan tytön päähän, ja varmasti hänen
jälkeensä tämä ensiksi, niin uskottiin, joutuisi vihille. Useimmiten
niin tapahtuikin, sillä veitikkamainen morsian osasi aina siirtää niin
paljon huivia sivuun kuin tarvitsi asettaakseen kruunun sen neidon
päähän, jonka hän tiesi pian pitävän häitään.

Maalaisherrasväen ja kaupungista tulleiden lukuisain häävierasten
joukossa oli myös Julma, mikä oli köyhä ja ruma orpotyttö, joka varhain
oli joutunut maallista turvaa vaille ja sitten kokenut monta kovaa
koettelemusta köyhyyden koulussa. Isätöntä auttaakseen olivat juuri
sentähden jaloimmat ja parhaat sydämet kuitenkin osoittaneet hänelle
hyvyyttä. Nyt oli Julma muutamien hyvien ja iloisten nuoruudenystävien
seurassa saanut tulla pitoihin.

Oli ihana juhannusaatto. Iloinen nuoriso oli hajaantunut pieniin
ryhmiin etsimään mielensä mukaista huvia. Toiset tanssivat häätuvassa
herkeämättä polkkaa. Toiset kävelivät hymyileville pelloille vanhan
tavan mukaan "sitomaan ruista". Sitä varten varataan mukaan eriväristä
villalankaa. Sitten valitaan yhtä pitkiä olkia, mitkä juuresta sidotaan
mukaanotetuilla erivärisillä langoilla, jotta siten voidaan tutkia omaa
taikka ystävän onnea. Monestikin nuori neito sitoo olkensa salaisen
lempensä esinettä ajatellen. Vuorokauden taikka, jos uteliaisuus ei ole
liian suuri, korkeintaan kolmen kuluttua mennään paikalle katsomaan,
mikä oljista on kasvanut pisimmäksi. Jos mustalla langalla sidottu on
pisin, niin on odotettavissa murhetta tulevana vuonna, mutta jos
viheriällä sidottu on kasvanut pisimmäksi, niin tulevat häät. Punainen
tuo iloa, sininen toivoa, mutta keltainen tietää rukkasia. Leikkivillä
nuorilla on joka tapauksessa hauskaa kävelyretkellään ja muistellessaan
kaikkia menneitä hauskoja juhannusaattojaan.

Köyhä tyttö ei ollut saanut muuta kasvatusta kuin minkä hän sokean
kanan tavalla, joka noukkii jyvän sieltä ja täältä, oli voinut hankkia
itselleen, niin että hän ainoastaan uutteralla työllä vastuunalaisessa
toimessaan saattoi pitää huolta äidistään, jonka ainoa turva hän oli.

Kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana olikin hänellä ilo hartaana
lasten opettajattarena nauttia mitä kunniallisimpain ja hellimpäin
vanhempien yhtämittaista luottamusta.

Kaunis luonto juhannusyön auringon loistavien säteiden kullassa kiehtoi
Julman ulos sen helmaan ihailemaan Luojan suuruutta, joka näyttäytyi
lumoavan, äsken heränneen luonnon tai kirkkaan sinitaivaan
pienimmässäkin osassa. Mutta surullisena painui hänen katseensa alas
maahan, kun hän huomasi melkein tietämättään tulleensa hautausmaalle,
jossa vainajat kadehdittavassa levossa ja rauhassa olivat solmineet
ikuiset veljeyssiteet.

Vaatimattomat hautakivet, jotka olivat kaipauksen merkkeinä haudoilla,
ympäröivät koristeina yöllisen auringon valjussa valossa uutta
temppeliä, joka kunnioitusta herättävänä hallitsi pyhässä
hiljaisuudessa vanhaa, vihittyä maata.

Kaikki maailman turhamaisuuden riemuaiheet hälvenivät täällä nuoren
tytön sielusta, joka täyttyi ylevillä ja jaloilla tunteilla ja
juhlallisella vakavuudella kiintyi maallisen katoavaisuuteen.
Yksinkertaisella hautaristillä hän luki sanat:

    Merkiksi risti haudalla
    on elos' vaivain lopusta.

Ja hän melkein kadehti tuntemattoman onnellista osaa.

Samassa hän huomasi aivan lähellä pienen hautakummun ja tunsi sen
hyväntekijänsä rovasti Rajalinin ja hänen rouvansa leposijaksi. Sen
ääreen polvistui hän hiljaa rukoilemaan siunaten kiitollisin kyynelin
noiden hyvien ihmisten tomua, jotka niin usein olivat ojentaneet
lapsiparalle hänen puutteessaan ja kurjuudessaan auttavan kätensä.
Noustuaan ylös kohotti hän lohdutettuna ja täynnä toivoa ikävöivän
katseensa kohti sitä maailmaa, jossa jälleen tapaisi heidät, ja sitten
palasi hän keventynein sydämin ja kepeästi astuen takaisin häätaloon.

Hänet kohtasivat tiellä hänen onnelliset ja elämänhaluiset
nuoruudentoverinsa, jotka olivat lähteneet etsimään kadonnutta Julmaa,
minkä pitkää ja salaperäistä yksinäänkävelyä nyt kaikki kummastelivat.

Häätaloon tultua koko seura istuutui kohta kukkurapäiseen
aamiaispöytään. Mutta pian heidän syöntinsä keskeyttivät muutamat
talonpojat kertomalla kaikkien hämmästykseksi nähneensä
kirkontapulista, jossa olivat kelloja soittamalla olleet ilmoittamassa
saapuvan juhlapäivän pyhyyttä, kummituksen tapaisen aaveen nousevan
Rajalinin haudasta ja viipyvän haudalla ainakin pari tuntia. He olivat
valmiit vaikka valalla vannomaan nähneensä tällaisen näyn. Vieraat
tarkastelivat toisiaan tuokion aikaa. He eivät tienneet mitä ajatella
asiasta.

Tällöin nousi pöydästä kalvakka, laiha ja valkopukuinen Julma. "He
puhuvat totta", hän virkkoi. "Minä olen kummitus."

Hajanaisia kuvauksia Oulun palosta 23 p:nä toukokuuta 1822.

13.

PALO ALKAA JA NAISET MALTITTOMINA.

Kaukaisen pohjolan kevätpäiväksi tavattoman leudon ja lämpimän päivän
valoisana iltana näkyi vielä ruskopilviä läntisellä taivaanrannalla,
miellyttävinä kuin enkelivartio, joka odottaa saavansa ystävällisesti
heräävälle luonnolle toivottaa hyvää huomenta itäisten kultaporttien
auetessa ja sädeloistollaan vapauttaessa palveluksestaan valoisan yön
suojelusenkelit. Hiljaisuus ja rauha oli kaikkialla kaupungissa ja sen
ympäristössä vallitsemassa. Veden tyyni pinta oli kuin peili; sen
tummassa kirkkaudessa kuin uinuen suloisissa unelmissa kuvastui
lumoavasti taivaan ihanuus sulautuen maan kauneuteen, niin että ne
näyttivät kuin juhlivan kihlajaisiaan. Kuulit koskienkin kohisevan
tavallista hiljaisemmin. Hiljaa ja ihmeellisesti ylisti enkeli Luojan
kaikkivaltaa jokaisesta itävästä ruohonkorresta ja puiden hennoista
silmuista, joiden esiintyöntyvät viheriät lehdet melkein silmin nähden
kehittyivät ahtaasta vankilastaan riemuitakseen koko luonnon keralla
vapaudestaan ja kiitollisina tervehtiäkseen vapauttajaansa, jona oli
kauan odotettu aurinko ja kevät. Puhdas yöilma oli lempeä kuin pyhä
henkäys herättäen sielun sisimmässä nimettömän, kaihoavan, suloisen
juhlatunnelman.

Niin lepäsi koko luonto herttaisessa rauhassa. Kaupungin kaikki
asukkaat olivat syvässä unessa päivän vaivoista väsyneinä. Ainoastaan
tuskissaan tautivuoteella makaava, taikka joku, joka rukoillen kuolevan
ääressä luki maallisen elämän tuskien loppua tunneissa, vielä valvoi –
kun hätäkellon kumea läppäys ilmoitti tulen päässeen irti. Samassa
kajasti Kallisen mäeltä kauhea tulipatsas, mikä kohosi suoraan
taivaalle mustan savupilven läpi hirveästi uhkaavana kuin miekka
paratiisin portilla. Se ajoikin kaupungin pelästyneet asukkaat unen
suloisesta paratiisista.

Liekkien loimot valaisivat punertavalla hohteella puolet taivaanlakea.
Ne riehuivat hirmuisella ryskeellä ja levittivät rätisten ympärilleen
palavia hiiliä ja kipunoita. Äkkiä alkoi puhaltaa kova tuuli, joka
jakoi liekit kahtia ja lennätti tulisateen koko kaupungin yli sytyttäen
sen palamaan neljästä eri paikasta. Ihmiset hyökkäsivät ulos
asunnoistaan puolialastomina, vielä unenpökerryksissä. Kaikki vähät
sammutusneuvot, joita oli olemassa, hilattiin sinne, missä palo ensin
syttyi. Tehtiin työtä voimien takaa hävittävien liekkien leviämisen
ehkäisemiseksi. Mutta turhaa oli kaikki, sillä palopurjeet ja -kalutkin
joutuivat liekkien uhriksi. Tuli tarttui vanhoihin puurakennuksiin
nopeasti kuin rohtimiin. Muutamassa hetkessä muodostivat risteilevät,
pilvenkorkuiset tulenliekit katujen yläpuolelle hirvittävän
holvikäytävän, jossa epätoivoiset ihmiset kuljeskelivat apua huutaen ja
pelästyneet eläimet ulvoen ja älähtäen juoksentelivat sinne tänne
etsiessään pakopaikkaa uhkaavalta hengenvaaralta. Musta savu ympärillä
eksytti niitä, mutta toisinaan kuitenkin sen vihurit lakaisivat pois,
ja silloin tuon mitä kauheimman kuvan taustaa valaisi hirvittävä
tulimeri. Nuoret äidit juoksivat tuskasta melkein mielettöminä
kaupungin tullien ulkopuolelle mukanaan rakkaimpansa, itkevät pienet
lapset, jotka oli pakko jättää vieraiden huostaan, sillä välin kun he
itse kiiruhtivat takaisin palavaan asuntoon pelastamaan liekeistä, mitä
pelastaa voi. Miehet myönsivät vaaran mentyä naisten neuvokkaisuuden
ansioksi etupäässä, että jotain saatiin liekeiltä pelastetuksi, kun
kaikkien miesten oli pakko olla mukana tulta sammuttamassa ja
pelastamassa ihmisiä ja eläimiä.

Jotkut naiset joutuivat kuitenkin kauhusta niin hämmennyksiin ja
päästään pyörälle, että he juoksivat tulta pakoon mukanaan vähäpätöisiä
esineitä, jättäen palon uhriksi kallisarvoisia tavaroita, mitkä he
täysin maltillisina olisivat voineet pelastaa. Muuan pahimmin
pelästyneistä tahtoi syöksyä huoneeseen, minkä katto oli jo tulessa,
pelastamaan lankakerää. Toinen juoksi palavaan taloon pelastamaan sinne
jäänyttä hopealusikkaa. Hän palasi kyllä onnellisesti, mutta mukanaan
vain puulusikka, jonka hän henkensä uhalla oli löytänyt. Eräs korjasi
vanhan naisenpuvun arvokkaan silkkileningin sijasta. Kaivoihin
heitettiin mausteita, kahvia, sokeritoppia y.m. muka tulta pakoon.
Kristalli- ja porsliiniastioita, hyytelöitä ja vanukkaita muoteissaan
viskattiin yläkerroksista alas kivikatuun. Eräs rouva ponnisteli
vastaan häntä vietäessä palavasta kodistaan, missä hän tahtoi
polvillaan lukea "Isä meidän" seitsemän kertaa, koska hän siten muka
olisi saanut tulen sammumaan katosta.

Niin mielettömältä kuin tämä kuuluukin, pitää kuitenkin sitä
ymmärtääkseen vain kuvitella olevansa neljältä puolelta hävittävän
tulen saartamana ja sitten ajatella, miten moni tällaisessa kauheassa
asemassa oleva jaksaa säilyttää täyden mielenmalttinsa. Nämä naiset
olivat tavallisissa oloissa aina järkeviä, ja moni heistä myös tässä
hädässä toimi viisaasti ja päättävästi. He kantoivat tavaroita, joita
levollisin mielin eivät olisi jaksaneet paikalta liikuttaa, sellaisella
voimalla, mitä eivät luulleet koskaan heillä olevankaan. Kaikki, mitä
voitiin pelastaa tulen kidasta, vietiin kantamalla alas meren
rantamille taikka kaupungin ulkopuolelle.

Estääkseen tulen leviämästä Kajaanin tullille päin, missä pitkä aita
erotti talot, käski eräs kaupungin rouva paloa töllistelevää
talonpoikaa, joka seisoi siinä lähellä mietteissään kirves olalla, heti
hakkaamaan maahan aidan. Mutta tämä ei sanonut uskaltavansa sitä tehdä,
koska hän ei tiennyt, kenen aita oli. Kiireesti tempasi silloin
neuvokas rouva kirveen häneltä ja kaatoi sillä itse tulta levittävän
lankkuaidan.

14.

ISÄ LAPSINEEN.

Kaupungin läpi juoksevaan pieneen Juurusojaan oli koetettu pelastaa
kaikenlaista irtainta omaisuutta, kuten huonekaluja, taloustarpeita,
vaatteita y.m. Ihmiset ja eläimetkin liekkien ahdistamina tänne
pakenivat. Mutta pian tuli yhtyi puron molemmilta puolilta ja viskoi
liekkejään onnettomien päiden yllä. Täällä ihmiset nyt kulkivat
kontallaan ja eläimet piehtaroivat liejussa puron pohjalla, sillä puro
oli kuivunut kauheasta kuumuudesta. Tänne palosta pelastetut tavaratkin
joutuivat lopulta liekkien saaliiksi.

Ojassa hengestään taistelevien onnettomien joukossa oli myös Ikonen
niminen työmies. Oltuaan sammutustyössä aikoi hän pelastaa vähän
omaisuutensa kotoaan. Mutta kantapäillä seuraavat liekit ajoivat hänet
saarroksiin yhdessä pikku tyttönsä, hänen ainoan lapsensa kanssa, mikä
uskollisesti kädessään suojeli vierasta kananpoikaa, joka hädässään oli
turvautunut tuohon pikkutyttöön ja koetti levottomana piipottaen
piiloutua hänen suojaansa kuin emonsa siiven turviin. Niinkauan kuin
purossa oli vettä pisarankaan verran, kostutti isä sillä vain lapsensa
päätä, vaikka liekit kärvensivätkin hänen omia hiuksiaan ja hän
kuumuudesta ainiaaksi menetti näkönsä. Siten tyttönen pelastui ja pääsi
vaarasta vahingoittumatta, mutta hänen turvattinsa silmät tuli pahoin
tärveli.

Joku tiedusteli sitten jonkun ajan perästä tyttöseltä, miten hänen
isänsä silmien laita oli.

Pienokainen vastasi huoaten: "Isä ei näe vieläkään ollenkaan, vaikka
joka päivä voitelen hänen silmiään lääkärin antamilla rohdoilla. Kai
isä jääkin sokeaksi." Kyyneleet kohosivat samassa surullisen lapsen
silmiin, mutta pian ne taas kirkastuivat, kun hän vilkkaan iloisena
huudahti: "Mutta kananpoikani on saanut näkönsä samoista lääkkeistä,
sillä olen aina voidellut senkin silmiä samalla kertaa kuin isänkin."

15.

SAIRAS.

Pastorin rouva B. makasi jo tajuntansa kadottaneena tautivuoteellaan.
Polvillaan hänen tyttärensä rukoili parhaillaan kuolevan puolesta, kun
tuli rätisten tarttui katonkannattimeen.

Eräs nainen hyökkäsi sisään huoneeseen. "Eikö sairas pitäisi pelastaa?"
huudahti hän levolliselle hoitajattarelle.

"Millä tavalla?" vastasi yövalvonnan kalvistama haamu. "Yksinäni en
kykene muuta kuin rukoilemaan ja kuolemaan yhdessä äidin kanssa."

Pelastaja poistui. Kadulla hän tapasi miehen, joka täyttä laukkaa ajoi
tyhjine kärryineen ja palasi tavaroita pelastamaan. Hän pidätti huimaa
hevostaan, kun vaimo hänelle huusi pyytäen kyynelsilmin ensin
pelastamaan ihmishengen. Hän esteli, koska häntä oli käsketty
kiiruhtamaan. Silloin nainen tarttui hevosen suitsiin, talutti sen
pihalle pelotellen miestä sillä, että tämä joutuisi vastaamaan
ihmishengestä, ja niin kuoleva tuli pelastetuksi, vaikka vain
muutamaksi päiväksi. Hänen sureva tyttärensä ei elänyt kauan äitinsä
jälkeen.

16.

KOLME VANHUSTA.

Vanha oluenpanija Mellin, hänen rouvansa ja heidän uskollinen
palvelijattarensa olivat kaikki jo yli 80 ikävuoden. Ulkoa kuuluva melu
herätti kunnianarvoisan kolmikon vasta kun talo jo paloi. Vanhukset
koettivat ensin voimainsa mukaan vain itse pelastua tulesta.
Puolialastomina ja vilusta väristen he seisoivat palavan talonsa
edustalla, minkä matalan katon alla he olivat niin pitkän ajan eläneet
tyytyväisinä ja häiritsemättä. He olivat valkopäisiä kuin kolme
kyyhkystä ja heidän kalju päälakensa oli paljas. Myrsky raastoi ja repi
heidän harvoja hopeahiuksiaan ja liekit valaisivat ajan piirroksia
vanhusten kalpeissa kasvoissa, joissa niin seivästi kuvastui maallinen
kärsimys ja taivaallinen lohdutus, kun hämärtyvät silmät loistivat
taivasta kohti ja vapisevat kädet olivat ylhäällä ristissä rukoillessa.
Rukouksesta vahvistuneina alkoivat vuosien painosta jo kumaraselkäiset
vanhukset muutaman minuutin kuluessa raastaa kadulle (missä kaikki
sitten paloi) niin raskaita tavaroita kuin suinkin jaksoivat
heikkovoimaisina liikuttaa. He olivat jo herjenneet tästä toimesta,
koska talo oli jo ilmitulessa, kun iäkäs palvelijatar aivan äkkiä
huudahti: "Mutta minun arkkuni!" Häntä ei voitu pidättää vielä kerran
palaamasta palavaan taloon pelastaakseen ainoan aarteensa, ikäisensä,
rakkaan, tyhjän kirstunsa, jonka hän säikähdyksissään oli unohtanut,
sillä tähän asti ei hänellä ollut ollut aikaa ajatella omia
tavaroitaan. Ensi huolensa hän oli omistanut tapansa mukaan hyvän ja
rakkaan herrasväkensä parhaaksi.

Vanha emäntä kiiruhti kohta auttamaan uskollista, mutta itsepäistä
Kreetaansa kantamaan kirstua, ja ukko jouduttautui heti heidän
jäljissään. Mutta tuskin he olivat päässeet taloon sisälle, kun katto
syöksyi alas hirveästi rytisten, ja kaikki kolme vanhusta jäivät
samalla liekkien saaliiksi. Juuri silloin kuului sydäntä särkevä
tuskanhuuto ulkopuolelta kadulta. Vanhusten lapset, jotka jo aikoja
sitten olivat eronneet kodistaan, olivat riistäytyneet ympäristöstään
rientääkseen tulen ja savun läpi pelastamaan iäkkäitä vanhempiaan.
Mutta he tulivat liian myöhään. Paikalle juuri saapuessaan näkivät he
vanhempainsa syöksyvän taloon, jolloin samassa katto putosi sisään
heidän päälleen.

Riehuvat liekit näyttivät sentään antaneen arvoa kunnioitettavien
vanhusten ruumiille, niin että ne voitiin tuntea, kun ne usean
vuorokauden perästä kaivettiin esiin tuhkasta talon savuavista
raunioista.

Muuan vanhusten poika, joka itse oli perheenisä, tuli nähdessään
vanhempainsa palaneet ruumiit mielenvikaiseksi.

Iäkkään avioparin koko elämä oli ollut Filemonin ja Baukiin elämän
kaltainen. Vaikka he kuollessaan eivät, kuten nämä, muuttuneet
viheriöitseviksi puiksi, niin onneksi onnettomuudessa he saivat kuolla
samalla kertaa.

17.

KALLEIN AARRE.

Köyhän työmiehenlesken tytär oli ollut äitinsä ainoa apu ja tuki. Hän
istui rukoillen vastakuolleen äitinsä vieressä ja odotti hiljaa ja
kärsivällisesti, eikö vainajassa vielä näkyisi jotakin elonmerkkiä.
Melu ulkona ei saanut surevan huomiota puoleensa, ennenkuin tulen loimu
vastasi ikkunaan. Silloin vasta hän ajatteli pelastamista ja pelasti
kalleimman mitä hänellä oli, äitinsä ruumiin, jonka hän selässään
kantoi pois tulen liekeistä.

18.

TIMBOM KUOLEE.

Pormestari Timbom oli heikkona sairaana. Saamatta unta vuoteellaan
kuuli hän jo hätäkellon ensimmäisen läppäyksen ja laski levolliseen
tapaansa sen kamalia lyöntejä. Pormestari asui lähellä värjäri Papén
taloa, mistä tuli pääsi irti. Hänen rouvansa makasi viereisessä
huoneessa sikeässä unessa, mutta hälyytysrumpu herätti hänetkin.

"Timbom!" huudahti hän, "kuuletko rummun ääntä?"

"Kuulen", vastattiin.

"Kuuletko läppäyksenkin?"

"Kuulen, kultaseni", vastasi sairas väsähtäneesti.

"Luulen tulen päässeen irti", virkkoi rouva.

"Niin minäkin luulen", vastasi pormestari.

"Näetkö tulen loimua; on aivan kuin meidän kattomme palaisi?" jatkoi
rouva.

"Näen kyllä", ähkyi sairas.

"Tiedätkö, minne piiat ovat menneet?"

"En", kuului heikko vastaus.

"Nousenkohan ylös ja pukeudun?"

"Tee se, kultaseni!"

"Mutta miten saan leninkini kiinni, kun piiat kai ovat juosseet ulos
paloa katsomaan?"

"Tule tänne, kultaseni, niin autan sinua", puhui sairas, kun ovi
samassa kiireisesti avattiin ja useita Timbomin ystäviä tuli huoneeseen
paarit mukanaan, joilla he aikoivat kantaa sairaan pois aivan
uhkaavasta vaarasta. He pyysivät rouvalta avaimia, jotta pelastaisivat
kullat ja hopeat ja muut kallisarvoisimmat tavarat, sillä tuli oli jo
levinnyt taloon.

"Niinpä kylläkin! Kaikkea muuta!" vastasi pormestarinrouva suuttuneena.
"Älkää luulko, että annan teille avaimia taikka sallin viedä pois
tavaroita, ennenkuin ne on tarkkaan merkitty muistiin."

"Ei ole aikaa viivytellä", vastattiin ja pelastettiin mitä kiireessä
voitiin.

"Älkää viekö Timbomia!" huusi pormestarinrouva enemmän suutuksissaan
kuin pelästyksissään nähdessään herrojen kantavan miestään. "Ette saa
viedä Timbomia ilman minua ja ilman sukkia."

Samassa niin voimakkaat kädet käärivät pormestarinrouvan hänen
punaiseen saaliinsa ja vaippaansa, ettei hän uskaltanut tehdä
vastarintaa. "Antakaa minun ainakin ensin ottaa pois paperrukset
hiuksistani!" kirkui hän kumminkin vielä, vaikka istui jo kadulla
kieseissä, jotka hiljakseen ajoivat Timbomin paarien jälessä Kajaanin
tulliin päin. Nyyhkien järjesteli pormestarinrouva siinä kiharoitansa
ja moitiskeli niitä, jotka siten veivät Timbomin sukitta ja hänet
paperrukset hiuksissa ja leninki auki. "Mutta Timbomin kauravelli",
vaikeroi hän, "jäi kellarin eteiseen ja lääkepullot uuninkomeroon. Mitä
minä nyt annan Timbomille kerran tunnissa ja mitähän lääkäri sanoo, kun
hän tulee?"

Näin valitellen asioitaan sai pormestarinrouva seurata miestänsä
pelastussaattueessa. Hänen ainoa lohdutuksensa matkalla oli hänen
raskas avainkimppunsa, mikä uskollisesti riippui hänen vasemmalla
kupeellaan sydämenmuotoisessa hopeakoukussa ja lievensi parantavana
laastarina hänen sydämensä kipua, kun hän ajatteli villasukkia,
kauravelliä ja lääkepulloja, jotka jäivät lukitsematta kotiin. Vain ne
herättivät pormestarinrouvassa levottomuutta, sillä hän ei jaksanut
uskoa liekkien todella saattavan nyt hävittää heidän taloaan paremmin
kuin ennenkään, jolloin nokivalkea usein oli ollut läheisyydessä
saamatta talolle aikaan mitään vahinkoa. Sitä paitsi pormestarittaremme
ei ollut ollenkaan Lotin emännän luontoinen: hän ei ollut utelias.
Sillä vaikka kuulikin melua ja räiskettä jälestään, ei hän kertaakaan
katsonut taaksensa.

"Hyi!" – sanoi hän niille, jotka tuota kummastelivat. "Mitä hauskuutta
nyt on tulipalon katselemisesta?"

Onnellisesti saapui koko saattue maanmittauskonttorin edustalle, joka
oli lähellä Kajaanin tullia.

Yli-insinööri Wallenborg – äreä ja täsmällinen vanhapoika, jonka
erityisenä ihailuna oli järjestys ja tomuttomat kartat ja joka samalla
oli työnorja ja naistenvihaaja, koska oli nuorena saanut monet rukkaset
– seisoi tuolilla ja viskeli kiihkeästi kirjoja ja papereita hyllyiltä
ja kaapeista lattialle, kun hän huomasi piilossa-olevan, kauniisti
sidotun kirjan. Kesken kiirettään ei ukko voinut olla silmäämättä sen
nimilehteä, millä luki: "Eliisa eli nainen täydellisyydessään." Kirja
oli ollut siellä huomaamatta ja unohduksissa kokonaista neljäkymmentä
vuotta jouduttuaan hänen epäsuosioonsa. Se oli siten aivan viattomasti
saanut kärsiä kaikkien niiden vähemmän täydellisten naisten kovien ja
taipumattomien sydänten tähden, joita insinööri nuorempana turhaan oli
itselleen haaveillut. Nyt heitti ukko suutuksissaan kirjan avonaisesta
ovesta ulos niin voimakkaasti, että "Eliisa täydellisyydessään" oli
vähällä sattua ja murskata roomalaisen nenän pormestarinrouvalta, joka
ensimmäisenä saattueesta tuli sisään. Mutta närkästynyt ukko ei
kursaillut, ei edes pyytänyt anteeksi kiivauttaan, vaan jatkoi työtään
happamena ja tärkeänä kuin jos olisi ollut aivan yksin konttorissa.
Tätä ei pormestarinrouva voinut koko elämänsä aikana koskaan unhottaa
eikä antaa anteeksi Wallenborgille, jolle hän ei kuitenkaan toivonut
mitään muuta pahaa kuin vielä kaksinverroin lisää rukkasia.

Sairas pormestari makasi täällä valittamatta ja kärsivällisenä muutamia
tunteja. Rouva istui nyreissänsä vieressä, kunnes pormestarin ystävät
palasivat uudelleen siirtämään häntä edelleen vainoavaa tulta pakoon.
He kulettivat hänet nyt lähellä-olevaan maalaistaloon, jossa hän sai
hoitoa, mutta jossa hän sentään kuoli levollisesti muutaman vuorokauden
kuluttua.

Pormestari Timbom jätti jälkeensä aina yhtä tyytymättömälle vaimolleen
melkoisen omaisuuden, vaikka heidän talonsa ja kaikki irtain
omaisuutensa joutui tulen uhriksi.

19.

KIRKKO PALAA.

Kun tuli oli jo kellotapulin lähellä, lakkasi siellä läppääminen, sillä
ihmiset kiiruhtivat tapulista alas. Pari miestä sentään paloi, kun he
eivät ehtineet paeta. Niin vinhalla voimaila tarttui tuli torniin, että
kellot ihmiskäsien niihin koskematta joutuivat liekkien voimasta
liikkeeseen, ja siten kuului vielä pari kamalaa helähdystä, ennenkuin
ne kauhealla ryskeellä syöksyivät maahan, jossa sulivat kuumuudesta.
Pian oli kirkon paanukatto palanut poroksi. Mutta tulta ja liekkejä
uhmaillen seisoivat paksut, harmaasta kivestä rakennetut seinät
vahingoittumattomina paikallaan, kun niiden sisältä tärkein kirkon
omaisuus kirkonpalvelijan toimesta saatiin pelastetuksi. Kauheasti
soitteli tuli uusia, ihania urkuja niiden tuhkaksi palaessa.

Maaherran ja virkamiesten huolenpidolla pelastettiin suurin osa
kaupungin kaikkien virastojen papereita ja asiakirjoja.

20.

AKKA JA KIITOSRUKOUS.

Viisi ihmistä joutui palossa liekkien uhriksi, mutta monta pahoin
palanutta ja loukkaantunutta kuoli jälestäpäin. Muiden muassa
kaivattiin erästä vaimoa, jonka varmasti uskottiin palaneen pieneen
majaansa, missä hänet oli viimeksi nähty. Parin viikon kuluttua
pidettiin kiitosrukous kadonneen puolesta. Mutta muutaman päivän
perästä ilmestyikin akka kovin närkästyneenä. Hän oli paennut maalle
muutamaan mökkiin ja pyysi nyt, että kiitosrukous hänen kuolemansa
johdosta peruutettaisiin ja kirkossa luettaisiin seurakunnalle
tiedonanto, ettei hän ollut niin typerä, että olisi jäänyt palamaan
tulessa olevaan tupaansa.

21.

AUTTAJA.

Yhteinen onnettomuus ja hätä, tuo riehuva tuli, näytti sulattavan
kaikki sydämet. Vihamiehet auttoivat auliisti toisiaan ja unohtivat
pitkäaikaiset kaunansa, eikä koskaan ole nähty sydämellisempää
anteliaisuutta kuin millä nyt annettiin pieninkin ropo, jos voitiin,
onnettomuustoverille.

Ensi vuorokautena tulen riehuessa muistettiin niin vähän ruokaa, että
ruokavaroja tuskin pelastettiinkaan. Mutta sitten kun luonto vaati
oikeuttansa, jota sielun tuskat eivät jaksaneet hallita, tunsivat
nälkää nekin, joille se aina ennen oli ollut tuntematonta.

Vanha ja arvokas leskirouva kuljeskeli surullisena talonsa raunioilla
tarkastellen, oliko tuli mitään säästänyt. Hän ei ollut pelastanut
muuta kuin oman henkensä, eikä hänellä ollut luonnollisesti
leipäpalastakaan. Kun hän näki vanhan kerjäläisakan kainalosauvansa
avulla lähestyvän, virkkoi leski kyynelsilmin: "Muoriparka, nyt olen
itse ruuan tarpeessa enkä voi sinulle mitään antaa."

"Jumalan kiitos", huudahti kerjäläinen, "että kerrankin voin antaa
siitä vähästä, mitä minulla on, vanhalle hyväntekijälleni, joka minua
niin monesti on lohduttanut ja auttanut." Vanhuudesta ja ilosta
vapisevin käsin taittoi köyhä akka kahtia ainoan leipänsä ja antoi
siitä toisen puolen entiselle auttajalleen niin suurella ilolla, että
tuo hyvä ihminen purskahti itkemään eikä voinut olla ottamatta vastaan
sydämestä annettua lahjaa, jottei häiritsisi köyhän antajan iloa.

"Kiitos sinulle!" sanoi leski. "Lahjallasi on suurempi arvo kuin itse
osaat aavistaakaan"; ja suuret kyyneleet valuivat kovalle
leipäpalaselle. Autuas tunne valtasi tuokion sinä hetkenä molemmat
vanhat.

"Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei pitänyt halpana
hyväntahtoisuuttani!" puheli iloissaan kerjäläisakka. Kun hän nilkutti
pois kainalosauvansa avulla, lisäsi hän: "Ei tikka kirjava ole, mutta
ihmisen ikä."[60]

22.

ILMAN KOTOA.

Kun koko kaupunki, lukuunottamatta muutamia pikkutaloja ja majoja
Limingan tullissa, vuorokaudessa oli muuttunut tuhaksi, alkoi vasta
suurin kurjuus. Äidit etsivät epätoivoisina lapsiaan, itkevät lapset
vanhempiaan, murheelliset puolisot toisiaan, sillä kaikki oli tuli
erottanut. He tungeskelivat kuumilla katukivillä tukahduttavan savun
seassa, mikä kohosi palaneiden talojen raunioista kummallakin puolella
katua.

Ihmisjoukkoja harhaili kodittomina rannoilla ja kaupungin ulkopuolella.
Ne, joilla oli aittoja, riihiä tai latoja, asettuivat niihin asumaan.

Perheiden, joilla vielä joitakin tunteja sitten oli ollut kaikki, mitä
tarvitaan elämän hauskuuteen ja mukavuuteen, nähtiin nyt pienine
lapsineen tirkistelevän tällaisista pimeistä asunnoista ilomielin, kun
heillä kuitenkin oli katto päänsä päällä, silloin kun monelta sekin
puuttui.

Sairashuoneen ja vaivaistalon hoidokkaat, jotka oli tulipalosta
pelastettu, saivat maata valitellen maantien varsilla, kunnes ehdittiin
onnettomille hankkia suojaa lähimmissä taloissa maalla.

Joukko ihmisiä, enimmäkseen työväkeä, oli kantanut yhteen ryhmään
läheiselle pellolle sen vähän, mitä olivat saaneet pelastetuksi
palosta. Itse he leiriytyivät pienen omaisuutensa ympärille. Mutta
äkkiä lensi kipunoita sinnekin, ja pelastetut tavarat syttyivät
palamaan. Ihmiset koettivat nyt vain hengissä päästä pakoon, kun
samassa kuului kauhea pamaus. Maa tärisi, ja lähinnä olevat ihmiset,
eläimet, huonekalut, vaatteet, aidat y.m. lensivät ylös ilmaan, mistä
putosivat alas enemmän tai vähemmän vahingoittuneina, ihmiset kädet tai
jalat murskaantuneina. Hirvittävä räjähdys ei kuitenkaan tappanut
yhtään elävää olentoa. Sen oli aiheuttanut ruutimäärä, mikä muiden
tavarain ohella tulesta pelastettuna oli tänne kuljetettu.

23.

ENSIMMÄINEN APU.

Kauppiasten rantapuodit ja jyvä-aitat saatiin pelastetuiksi mitä
suurimmilla ponnistuksilla ja ulkosatamassa olevien laivojen
merimiesten tarmokkaalla avulla. Varsinkin kunnostautui tässä
pelastustyössä muutaman turkulaisen kapteeni Åbergin johtaman laivan
miehistö. Siten pelastettiin suolaa, maustetavaroita ja jyviä, joista
nyt ei kuitenkaan ollut hyötyä, koska tuli oli hävittänyt kaikki
leivinuunit ja keittoliedet; ja vaikka monessa paikassa kahvipannu
lohduttavana höyrysikin palaneen talon hehkuvilla hiilillä, ei yleinen
hätä silti siitä vähentynyt. Lähinnä-asuva maalaisväki kiiruhti kyllä
tänne ruokavaroja tuomaan. Mutta ne eivät riittäneet kuitenkaan
pitkälti 4000 ihmiselle, jotka harhailivat siellä täällä ilman kattoa
päänsä päällä ja elämän välttämättömimpienkin tarpeiden puutteessa.
Mutta hän, joka ruokki viisi tuhatta miestä kolmella leivällä, lähetti
apunsa näillekin onnettomille.

Säätyläisillä oli puute etenkin jalkineista, sillä ne kohta
turmeltuivat palavilla kaduilla. Heti tästä tiedon saatuaan lähetti
muuan yksityinen perhe Turusta ensi postissa säkillisen kenkiä ja 400
ruplaa rahaa jaettaviksi pahimmassa puutteessa oleville. Sanomaton oli
varsinkin niiden ilo ja kiitollisuus, jotka nyt saivat valita itselleen
uuden kenkäparin, kuljettuaan kaksi viikkoa pohjattomissa jalkineissa,
mihin he eivät olleet koskaan tottuneet.

Maaherra von Born oli palon alusta lähtien ohjaamassa tarpeellisilla
toimenpiteillä sammutustyötä kaikkialla, minne hän vain henkensä
uhallakin saattoi päästä. Mutta sitten kun kaikki ponnistukset olivat
turhat, palopurjeet ja koko kaupunki tuhkana, tarjosi maaherra
rouvineen jalomielisesti suojaa ja ravintoa virkatalossaan niin monelle
kuin sinne mahtui. Monet perheet oleskelivat tämän vieraanvaraisen
herrasväen luona useita viikkoja.

24.

HELLUNTAIPÄIVÄN JUMALANPALVELUS.

Yhteinen jumalanpalvelus palon jälkeen pidettiin ensi kerran
helluntaipäivänä Jumalan vapaan taivaan alla Kajaanintullin
ulkopuolella hiekkakentällä vielä kytevän kaupungin savuavien
raunioiden ja Ståhleborgin hautausmaan välillä, missä kalkitut
kivihaudat, joita nyt ympäröi tulen ja auringonvalon sädekehä,
kohosivat niin merkitsevinä ja aavemaisina, mutta vakavina todistuksina
kaiken katoavaisuudesta.

Hajallaan oleva väki kutsuttiin jumalanpalvelukseen rummulla, sillä
kirkonkellojahan ei ollut. Seurakunta oli lukuisa; kuitenkin se oli
vähäinen tässä suunnattoman suuressa kirkossa, mitä ihmiskädet eivät
olleet rakentaneet ja minkä kattoholvina oli nyt hymyilevä taivaanlaki,
joka kuin anteeksiantaen avasi hellän isänsylinsä rakkaille,
vastakuritetuille lapsilleen niiden siinä hiekkakentällä polvillaan
rukoillessa armoa ikäänkuin kiltit lapset suutelemassa vitsaa
rangaistuksen jälkeen. Nämä puolialastomat ihmiset olivat puetut
vaatteihin, joita olivat saaneet pelastetuiksi, yhtä hyvin kelpasivat
sekä miehen että naisen pukimet. Heitä tuli hartaustilaisuuteen joka
taholta. Liikutuksesta värähtelevällä äänellä alotti lukkari virren
253. Mutta alussa laulun katkaisi seurakuntalaisten itku ja
nyyhkytykset. Pian se kuitenkin kaikui kirkkaasti ja puhtaasti vapaassa
avaruudessa.

Sitten astui esiin iäkäs rovasti, tohtori Wegelius, alottaakseen
saarnansa. Hänen arvokkaat kasvonsa olivat kalpeat, ja vapisevat huulet
eivät pitkään aikaan jaksaneet saada sanaakaan kuulumaan. Tämä
kaunopuheinen äänettömyys teki syvän vaikutuksen, ja kun kunnianarvoisa
sielunpaimen vain kädellään viittasi kytevään kaupunkiin ja
hautausmaahan, ymmärsivät häntä niin hyvin särjetyt sydämet.
Seurakunnan äänekäs itku todisti sen. Tämän jälkeinen saarna oli yhtä
liikuttava kuin siihen aiheen antanut tapahtumakin. Ei koskaan ole
juhlallisempaa jumalanpalvelusta vietetty. Mieltäylentävänä ja
unohtumattomana säilyy se aina niiden muistissa, jotka epätoivoissaan
sinne tulivat, mutta tyyninä luottaen Jumalan kaitselmukseen
poistuivat.

25.

UUSIA AVUNLÄHETYKSIÄ.

Pikaista ja runsasta apua koottiin palossa kärsineille sekä Suomesta
että sen ulkopuolella. Kohta kun onnettomuus oli tullut tunnetuksi,
lähetettiin Turusta kaksi laivanlastillista elintarpeita, ruokaa ja
vaatteita, ja sitäpaitsi melkoinen rahasumma. Kaiken tämän oli
osaaottavassa hyvyydessään koonnut sama perhe, jolta ensimmäinenkin apu
tuli. Muiltakin hyväntahtoisilta ihmisiltä saapui runsaasti lahjoja,
jotka karkoittivat hädän ja kuivasivat onnettomien kyyneleet.

Varakkaampien tappiot olivat suuremmat ja heidän kohtalonsa melkein
surkuteltavampi tuossa onnettomassa tulipalossa kuin työväen ja
varattomien, sillä köyhemmät yleensä ehtivät pelastaa pienen
omaisuutensa palamasta ja saivat apua sekä lisäksi työansiota, kun
kaupunkia alettiin uudelleen rakentaa. Tulipa työkansa tämän kautta
entistä parempaan varallisuuteen.

Kaupungin nuorisossa oli myös merkillinen muutos tapahtunut, siinä
suhteessa nimittäin, että seuraavana vuonna palon jälkeen vietettiin
useammat häät kuin ennen kymmeneen vuoteen. Tämän seikan selittää vain
se, että ylellisyyden vaatimukset olivat palaneet kaupungin mukana.

Onnellisin mielestään oli kukaties se, joka kurjuutta kärsiville sai
jaella ihmisystävien lähettämää apua. Mutta yhtä tuskalliseltakin
tuntui hänestä, kun jaettava loppui kesken, eikä uusille anoville ollut
mitään antaa. Niin muuankin äiti epätoivoissaan viiden itkevän lapsensa
keralla oli polvillaan apua rukoilemassa köyhän almujenjakajan edessä.
Apua-anova oli vieras paikkakunnalla ja oli palon edellisenä päivänä
tullut miehensä ja lastensa kanssa kaupunkiin, jonne hänen miehensä oli
aikonut asettua käsityöläiseksi. Ensimmäisinä oli mies kiiruhtanut
sammutustyöhön. Mutta hän putosi alas katolta ja kuoli paikalla. Hänen
leskensä olikin kaikista palossa onnettomiksi joutuneista säälittävin.

Armeliaat ihmiset, jotka itse olivat saaneet palossa kärsiä suuria
tappioita, auttoivat kuitenkin köyhää leskeä palaamaan lapsineen
kotiseudulleen.

Monta ylevää osoitusta jalomielisyydestä, jotka tässä jäävät
mainitsematta, on kuitenkin merkittynä Kaikkitietävän kirjaan.

26.

PALON SYY.

Parin peninkulman päässä Oulusta, pienessä talossa Muhoksen pitäjässä,
asui sisarensa luona keski-ikäinen, naimaton Matleena niminen nainen.
Hänen ulkomuotonsa oli niin kamala, että pikkulapset kirkuivat
pelästyksissään, kun hän lähestyi heitä, vaikka hänen kasvonpiirteensä
eivät suinkaan olleet rumat. Mutta hänen synkässä, särkyneessä
katseessaan paloi helvetin tuli, joka herätti kammoa kaikissa, vaikkapa
he säälivätkin hänen kärsimyksiään; sillä häntä näytti hivuttavan
sisällinen tuska, jota mikään lääkäri ei ollut voinut parantaa. Se oli
kiusannut häntä kolmattakymmentä vuotta, kun hän muutamana päivänä
ankarasti sairastui ja tunsi loppunsa lähestyvän. Sanomattomassa
tuskassaan sairas pyysi saada puhua papin kanssa, joka heti kutsuttiin
hänen luokseen. Kuoleva halusi kahden kesken ripittää itsensä papille,
mutta sisar ja eräs toinen saapuvilla-oleva henkilö kuulivat kuitenkin
hänen tunnustuksensa.

Sairas kysyi papilta, voiko ihminen, joka on ollut syypää tuhansien
ihmisten onnettomuuteen, tulla autuaaksi.

Pappi hämmästyi, mutta sanoi, että Jumalan armo on määrätön.

Nyt syntinen ilmoitti kauheissa omantunnon tuskissa, että hän yksin oli
syypää Oulun paloon. Kaksi murhapolton yritystä oli häneltä sitä ennen
epäonnistunut, toisen hän oli tehnyt sytyttämällä tulen apteekkari
Skogmanin rappujen alle, toisen kauppaneuvos Bergbomin talossa. Hän
vakuutti, ettei hänellä ollut ollut pienintäkään vihaa näitä henkilöitä
tai heidän perheitään vastaan, mutta paholainen oli synnyttänyt hänessä
halun polttaa kaupungin, jossa hän oli nuhteettomasti ollut useassa
talossa palveluksessa. Muutamana päivänä, kun hän oli ollut viemässä
värjättävää värjäri Papélle, oli siellä joku palvelijoista tiuskunut
hänelle.

Samana iltana hän kosti sytyttämällä tuleen 40 sylen halkopinon, mikä
oli Papén pihalla, jonka jälkeen hän riensi Muhokselle asuntoonsa.

Mutta kun rikollinen näki mustan savun ja tulenloimun leimahtavan kohti
taivasta, ei tuo tuli voinut olla polttavampi kuin ne omantunnon
tuskat, mitkä nyt alkoivat raivota hänen rinnassaan. Kahteenkymmeneen
vuoteen ei syntinen ollut rohjennut katsoa ylös taivaalle pelosta, että
vielä näkisi tuon hirvittävän tulen, jonka liekit olivat sytyttäneet
hivuttavan polton hänen omassatunnossaan, missä se sitten paloi
alituisesti "pahemmin kuin helvetin tuskat", kuten hän sanoi.

Vaikeroiden ja itkien vääntelehti murhapolttaja kuin käärme ja
olkivuoteellaan taivutteli kuin jousipyssy purressaan raivoisana
kättään, joka oli sytyttänyt murhapolton, niin että suonet avautuivat
juoksemaan, ja kirskuvin hampain hän pureskeli rikki kieltään, jolla
oli tunnustanut kauhean tekonsa. Sitten hän heitti henkensä jättäen
vääntyneille kasvoilleen leiman julmasta rikoksestaan.

Tapauksessa läsnäolevien hiukset nousivat kauhusta pystyyn, ja pappi,
joka oli luullut yksin kuulleensa salaripissä annetun tunnustuksen,
kiiruhti mitään ilmoittamatta kalpeana ja vavisten kotiinsa rukoilemaan
onnettoman sielun puolesta.

27.

AINOAT VAUNUT.

Puoli vuosisataa sitten ajoi Oulussa ainoastaan maaherran perhe
vaunuilla, ja kun nuo koreat ajopelit vierivät kadulla, katsottiin
niitä suurella riemulla sekä talojen ikkunoista että kadulta. Suurinta
hauskuutta kuitenkin lienevät niistä saaneet katupojat, jotka ne
nähdessään ympäröivät nelistäen kilpaa uljaiden parihevosten kanssa
päästämättä niitä edelleen. Tällöin nuo vapaat, iloiset pojat olivat
mielestään ehkä onnellisempia kuin vaunuissa istuvat kalpeat,
kureliiveihin puristetut naiset, joita samoinkuin ajoneuvojakin
vallattomat, elämänhaluiset pojat tarkastelivat yhtä suurella riemulla
kuin vaunuissa istuva perhe olisi katsellut kauneinta näytäntöä.

Siten ilon määrä tässä maailmassa näyttää useimmiten olevan tasan
jaettu, vaikka eri näkökannoilta katsoen. Jos vertaa näihin vaunuihin
elämän turhamaisuutta ja tavallista menoa sekä köyhän iloa poikien
riemuun siinä vaunujen ympärillä: kuka silloin voi sanoa, missä onni
tai ilo on suurin, linnassako vai mökissä? Ehkäpä sittenkin kultaisia
kahleita kostuttavat runsaammat ja katkerammat kyyneleet kuin
kerjurisauvaa.

Muutamana päivänä oli erään kiltin pikkutytön sormi pahasti puristunut
oven väliin. Lapsi juoksi parkuen: "ai! ai!" isänsä luo sidottamaan
sormeaan. Kun maaherran vaunut samassa ajoivat ohi, unohti pienokainen
ne nähdessään kipunsa eikä tiennyt iloissaan, mikä sormi oli kipeä, kun
isä tuli tuomaan jotain lievittävää voidetta kipeän sormen ympärille,
vaan ojensi kuitenkin yhden pienistä sormistaan, samalla kun hän aivan
mykkänä ihastuksissaan katseli loistavia ajoneuvoja.

Vasta vaunujen kadottua näkyvistä huomattiin aivan terveen sormen
tarpeettomasti tulleen voidelluksi, sillä kipu tuntui taas
vahingoittuneessa sormessa, jonka tuskaa ei mikään lääke voinut niin
lievittää kuin ainoain vaunujen näkeminen.

28.

SUOMALAISET TUKHOLMASSA.

Ennen aikaan naurettiin Tukholmassa pahemmin kuin nykyään siellä
käyvien suomalaisten kielelle ja sen ääntämiselle. Kaikille muille
muukalaisille annettiin anteeksi kielen murtaminen paitsi
suomalaisparoille. Vaikka suomenkieli monen mielestä ei olekaan
sointuva, on se kuitenkin suomalaisen äidinkieli ja hänelle sellaisena
yhtä rakas ja kallis kuin muille heidän kielensä. Syvästi loukkasi
suomalaista sentähden hänen kieltänsä kohtaan osoitettu halveksiminen,
vaikkapa se aiheutuikin vain ymmärtämättömyydestä. Sillä kieliä
taitavat ja oppineet miehet ovat todistaneet, että hiomaton
suomenkieli, vaikka onkin teräväsärmäistä ja karkeaäänteistä, on
kekseliäämpää ja voimakkaampaa kuin uusimmat enimmin viljellyt,
sointuvat ja suositut kielet. Suomenkielen arvo on puhtaan kullan
kaltainen, jota piilossaan vuoressa ei sivistys ole päässyt takomaan
eikä hiomaan aseillaan ja jonka täyden arvon vain tutkija on oikein
ymmärtänyt tai todellisen isänmaanystävän taikavapa löytänyt.

Suomenkieltä ei ole niinkään vaikea oppia kuin moni luulee. Sen on
osoittanut eräs nuori unkarilainen tutkija Reguly, joka vuonna 1842
matkusti Pressburgin yliopistosta Suomeen tutkiakseen, onko suomenkieli
sukua unkarinkielelle! Vain kieliopissa hän huomasi jotain
sukulaisuutta.

Reguly oli kielitaitoinen, sivistynyt ja ulkomuodoltaankin miellyttävä
nuori mies, ja matkallaan koko Suomen halki aina Tornioon saakka hänet
kaikkialla hyvin ja vieraanvaraisesti otettiin vastaan ensimmäisissä
seurapiireissä. Mutta hän kieltäytyi kaikista kutsuista, tanssiaisista
ja nuorisonhuveista, täyttääkseen matkansa tarkoituksen ja oppiakseen
maalla rahvaan parissa suomenkieltä. Kahdeksassa kuukaudessa tämä
onnistuikin tiedonhaluiselle muukalaiselle niin hyvin, että hän puhui
ja kirjoitti suomea virheettömämmin kuin usea syntyperäinen
suomalainen.

Paluumatkallaan koetti Reguly pääkaupunginkin loistavimmissa piireissä
esiintyä puhumalla suomea. Hän oli niin ylpeä tästä kielitaidostaan,
että vastasi suomenkielellä, kun joku, jonka hän tiesi taitavan tätä
kieltä, puhutteli häntä entiseen tapaan ranskaksi, sillä hän ei
käsittänyt, mikä rasitus olisi oman maansa kielen puhumisessa, mitä
hänen mielestään moni ymmärtämättömyydessään, kun tahtoi käydä hienosti
sivistyneestä, nyytti häpeävän.

Tämä väärä häpeäntunne maan kieltä kohtaan on vielä jälellä
ruotsalaisten osoittamasta pilkasta entisaikoina, jolloin Suomea
pidettiin vain hyvänä ruokasäiliönä hyvin järjestetyssä taloudessa ja
sen kieltä keittiö-alaan kuuluvana. Mutta sen kansaa pidettiin
kuitenkin uskollisena, luotettavana ja voimakkaana apuna sodassa ja
hädän aikana.

Paljon aihetta leikinlaskuun antoi kuitenkin usein suomalaisten
kansallisluonne ja heidän puuttuva ruotsinkielentaitonsa.

Eräs oululainen kauppias oli juuri purjehtinut omalla laivallaan
Tukholmaan ja meni siellä ravintolaan syömään päivällistä. Matkustaja
istuuduttuaan hyvin katetun päivällispöydän ääreen pyysi lihalientä.

Näppärä palvelusneiti toi hänelle kohta annoksen.

Suomalaisemme, joka oli tottunut voimakkaaseen ruokaan, kysyi lientä
maistettuaan neidiltä, mitä tämä oli antanut hänelle.

Iloisesti ja kohteliaasti neiti vastasi: "Lihalientä."

"Mitä te sanoitte tämän olevan?" kysyi vieraamme vielä uudelleen.

"Lihalientä eli buljongia – kirkasta buljongia – oikeata buljongia",
huusi tyttö niin kovasti kuin jaksoi ääneti istuvan ja kummastelevan
vieraan korvaan, jota hän luuli huonokuuloiseksi ja joka mitään
syömättä tarkasteli lautasensa sisällystä. Vielä kerran ponnisti
harmistunut neitonen keuhkojaan: "Eikö herra näe sen olevan maukasta,
kirkasta lihalientä?"

"Vai niin", virkkoi matkustajamme aivan levollisesti; "minä näen, näen
kyllä ja kuulen ja uskon, että ... että tämä on kirkasta; mutta jos
tämä on lihalientä, niin olen laivallani purjehtinut tänne Tukholmaan
enemmän kuin sata peninkulmaa kirkkaassa lihaliemessä." Hän aikoi
lähteä tiehensä, mutta siivo palvelusneiti joudutti hänen eteensä
todella herkullista häränpaistia, joka viekoitteli matkustajan jäämään
paikalleen.

Samassa tuli huoneeseen aito suomalainen laivuri poikineen. He olivat
vast'ikään jättäneet Blasieholmin luo jaalansa, joka oli täydessä
lastissa kuin Noan arkki sekä ihmisiä että elukoita.

Reippailla merimiehillä oli ollut vastatuuli ja sen vuoksi pitkä ja
vaivalloinen matka. He halusivat nyt virkistyksekseen syödä hyvän
aterian.

Mutta ei isä yhtä vähän kuin poikakaan kyennyt ruotsiksi haluaan
ilmoittamaan, vaikka he ymmärsivätkin sitä kieltä. Hyväntahtoisesti he
hymyilivät tälle itsekin eivätkä panneet pahakseen tarjoilijattaren
pidättyvää naureskelemista sille, että ahavoitunut laivuri toisteli
ainoata tilaisuuteen sopivaa, muistamaansa sanaa: "mat, mat,
människa!"[61] Pilaileva neitonen seisoi kuitenkin siinä vain
paikallaan. Mutta äkkiä tuli hän kuin sähköitetyksi, kun mykän
matkustajamme pyyntöä tulkitsi hänen täysinäinen lompakkonsa, minkä hän
merkitsevästi näytti tytölle. Kohta ymmärsi neitonen hänet täydelleen,
nosti kohteliaasti tuolin pöydän ääreen ja yhtä toimekkaasti toi
hänelle syötäväksi lautasellisen valkeaakaalia, minkä ukko heti hyvällä
ruokahalulla nautti, sillä jo jaalassaan hän oli ottanut ryypyn tai
pari viinaa aterian pohjaksi.

Poika lähestyi nyt kaunista tyttöä. Hän aikoi puhua, mutta hän ei
muistanut sanoja. Hämmennyksissään hän pyöritteli leveälieristä
nahkahattuaan käsissään ja ujosteli yhä enemmän, kun huomasi parin
kapeasäärisen herrasmiehenkin virnistäen odottavan hänen asioimisensa
tulosta. Mutta hienoa neitosta näytti mairittelevan tuon Herkuleen
hämmentyminen, minkä hän uskoi aiheutuvan oman kauneutensa
kaikkivoimasta. Vaikka reippaan, nuoren merimiehen puhtaissa ja
terveissä kasvoissa ilmeni voimaa ja uljuutta meren myrskyjä kestämään,
niin nyt hän todella näytti kadottaneen rohkeutensa seisoessaan
irvihampaiden ja tukholmalaisen nuken edessä ponnistelemassa muistiaan
parhaalla ruotsinkielentaidollaan. Mutta yht'äkkiä hän rohkeasti sanoa
paukautti:

"Jonfru, ke mik en klas vin!"[62]

Nauraa hohottaen kiiruhti tyttö täyttämään hänen pyyntönsä, kun eräs
hienoista nuorista herroista hoiperteli neidin luo ja sanoi matkien:

"Jonfro, ke mik ock en klas vin!"[63] jota seurasi yleinen
naurunräjähdys.

Mutta suomalainen merimiehemme seisoi siinä aivan välinpitämätönnä
ryyppien viiniään. Kun hän oli tyhjentänyt lasinsa pohjaan ja sitä
vielä tarkastellut, kääntyi hän silmät täynnä kiukkua pilailevan
irvihampaan puoleen, joka yhä virnistellen katseli häntä. Samassa
tuokiossa kun suomalainen virkkoi hänelle: "Vill tu ha ett örfil?"[64]
makasi jo hieno herra sellaisen saaneena aivan odottamattaan pitkällään
pöydän alla, jonka jälkeen merimies perin levollisena lähti
tyytyväisenä syömään täydessä rauhassa jaalaansa homehtuneita
herneitään. Ei kukaan läsnäolevista ollut kyllin kohtelias häntä
saattamaan.

Koko tapausta oli isä aivan huoletonna katsonut syrjästä syödessään
paria kaaliannostaan.

"Haluatteko ehkä vielä annoksen?" kysyi pelästynyt neitonen nyt hyvin
kunnioittavasti.

"Ja, mat", sai hän vastaukseksi.

Tyttö toi taas lautasellisen samaa ruokaa.

Laivuri söi senkin, mutta näytti tyytymättömältä ja vastasi kiivaasti
tytön kohteliaaseen kysymykseen, halusiko hän vielä lisää: "Ja, ja,
mat, mat."

Neitonen, joka oli perin hyvillään, kun osasi niin hyvin arvata hänen
makunsa, toi neljännen kaaliannoksen. Mutta nyt laivuri ei jaksanut
enää hillitä itseään. Vihasta punaisena hän ärjäisi: "Inte mera kaalia,
människa!"[65] ja löi nyrkillään lautasen pohjaan niin lujasti, että se
lensi kattoon, ja pikku kaunotar seisoi siinä kauhistuneena keskellä
kaali- ja porsliinipalasten sadetta kyynelsilmin ja vaatteensa
lihaliemessä, jonka hän nyt sydämensä pohjasta olisi toivonut olleen
kirkasta buljongia, sillä silloin hänen pukuunsa ei olisi jäänyt
ainoatakaan tahraa.

Suomalainen laivurimme katui kohta kiivastumistaan ja kuivasi
kaunottaren kyyneleet kymmenen riksin setelillä. Sitten viittasi hän
ikkunaan ja osoitti muutamaa pulloa, mutta hän ei osannut sittenkään
ilmaista, mitä hän halusi, ja sitä nyt kaikki nauramatta koettivat saada
selville. Lopulta hän virkkoi pyyntöään ilmoittaakseen: "fönster-sagd",
jota ei yksikään muu ymmärtänyt kuin suomalainen kauppias, joka juuri
oli lähtemäisillään pois. Hän tulkitsi maamiehensä haluavan "lasin
sahtia." Laivuri oli pyyntöään ilmaistessaan sekoittanut ikkunalasin
juomalasiin ja vääntänyt ruotsinkielen kaltaiseksi suomalaisen sahti
sanan. Niin vaikeata oli sivistymättömien suomalaisraukkojen lausua
ajatuksensa ymmärrettäviksi tärkeämmissäkin liikeasioissaan; ja kaksin
verroin he kärsivät huomatessaan itseään pilkattavan, kun he vaivasivat
päätään, jotta heitä ymmärrettäisiin.

29.

MAJURI MYHRBERG.

Matts August Myhrberg, kapteeni ja tullinhoitaja Anders Myhrbergin ja
hänen rouvansa Kristina Soveliuksen poika, on syntynyt Raahessa
heinäkuun 29 p:nä 1799.

Isä oli ruotsalainen synnyltään ja muutti Suomen sodan aikana takaisin
Ruotsiin. Perheensä hän jätti Knuutila nimiselle maatilalleen, joka on
puolen peninkulman päässä Oulusta, ja täydellä luottamuksella hän jätti
kaiken huolenpidon lastensa kasvatuksesta älykkäälle vaimolleen.

Rouva Myhrberg oli rikkaan raahelaisen kauppiaan tytär ja tämän onnensa
lisäksi erittäin kaunis, rikaslahjainen, hyväsydäminen ja
lujaluonteinen.

Vaikka rouva Myhrberg ensi sijassa huolehti naisen velvollisuuksista ja
toimien kodin piirissä niihin antautui, riitti hänellä aikaa kuitenkin
sielunsakin sivistämiseen. Jo lapsena ilmeni hänessä harrastus oppia
maantietoa ja ihmiskunnan historiaa, mutta sitä pidettiin niin
tarpeettomana, että hän vain oman ahkeruutensa ja tiedonhalunsa avulla
ilman opettajaa sai opiskella näitä aineita, ja syystä häntä sanottiin
"Raahen kirjastoksi", kun siihen aikaan kaupungissa ei ollut mitään
todellista kirjastoa. Hän olikin kenties kirjallisuuteen parhaiten
perehtynyt nainen koko Suomessa. Mutta hellän ja viisaan äidin
suurimpana ansiona oli kuitenkin lastensa kasvatus, minkä hän sai
annetuksi kuudelle lapselleen, viidelle pojalle ja yhdelle tytölle,
suurella vaivannäöllä. Sen sijaan että hän olisi heidän huvikseen
puhellut naapurien asioita ja muuta samallaista, kertoi tuo sivistynyt
äiti lapsilleen todellisia ja opettavaisia tapauksia yleisestä
historiasta, kuvaili pojillensa vanhan tai nykyajan sankarien urotöitä,
viisautta ja jaloja toimia, esitti Kolumbuksen rohkeita matkoja y.m.
Hänen kolmas poikansa August, joka ulkomuodoltaan, terveydeltään ja
voimiltaan oli kuin pieni karhu, kuunteli hartaimmin kertomuksia
vanhoista kreikkalaisista ja roomalaisista, mutta hänen veljensä
olisivat tahtoneet olla Kolumbuksen mukana.

Vapaasti saivat reippaat pojat huvitella piehtaroimalla lumihangissa
taikka paahtua suomalaisessa saunassa. Siten karastui heidän
terveytensä jokaista ilmastoa kestämään.

Muutamana päivänä, kun nuo vallattomat pojat leikkivät käynnissä-olevan
myllyn äärellä, tarttui kahdeksan vuotinen August pelottomuudessaan
myllyn siipeen ja kohosi sen mukana ylös ilmaan, mutta putosi alas
maahan ja taittoi molemmat käsivartensa. Poikanen ei ollut koskaan tätä
ennen nähnyt äitinsä itkevän, ja se näkö koski häneen kaikista
kipeimmin, kun hän kärsivällisesti ja valittamatta lepäsi äitinsä
sylissä erään viisaan maalaismuorin sitoessa hänen käsivarsiaan.
Käsivarret paranivat aikaa myöten, ja siten osoittautui selvästi, että
niitä hoitanut eukko oli ollut kylläkin ymmärtäväinen.

August Myhrberg kävi Oulun triviaalikoulun läpi ja lähetettiin sitten
neljäntoista vuotisena Upsalaan professori Grenanderin kasvatettavaksi.

Myhrberg suoritti 1815 ylioppilastutkintonsa ja oli silloin hienosti
sivistynyt, miellyttävännäköinen nuorukainen. Vuonna 1818 suoritti hän
kiitoksella hyväksytyn kansliatutkinnon. Hän oli kuitenkin aina kovasti
halunnut sotilasuralle, mutta siihen ei suostunut hänen luonteeltaan
itsevaltainen isänsä. Kun isä kuoli 1821, sai hän tehdä halunsa mukaan.
Kunnialla suoritti hän tykkiväentutkinnon ja matkusti sitten Pariisiin.
Vuonna 1824 meni hän Kreikkaan, jossa liittyi sotaväkeen vapaaehtoisena
sotamiehenä ja korotettiin sodan aikana urhoollisuutensa ja
sotilasansioittensa vuoksi Palamedes linnoituksen päälliköksi Ateenan
luona.

Yhdellä kertaa oli Myhrberg kohonnut sotamiehestä komppanian
kapteeniksi, kun hän oli kiivaassa taistelussa kolmasti pelastanut
kuolemasta urhoollisen päällikkönsä eversti Fabvierin. Tämä oli
taistelun kuumuudessa huimana tunkeutunut vihollisten sekaan ja oli
aivan raivoisain turkkilaisten keskellä, kun Myhrberg yksin miekka
ojossa hyökkäsi hämmästyneeseen turkkilaisjoukkoon, jonka piti väistyä
hänen säkenöivän ja terävän miekkansa tieltä. Nuori sotilas nosti
jättiläisvoimillaan päällikkönsä olalleen ja kamppaillen vihollista
vastaan kantoi hänet pois taistelusta. Päällikkö nimitti hänet kohta
adjutantikseen.

Navarinon taistelussa haavoittui Myhrberg pahasti. Sodan aikana
tutustui hän moneen Kaarle Juhanan entiseen hauskaan sotaveikkoon.

Myös siellä saattoi hän tilapäisesti hyödyttää rakasta, vaikka
kaukana-olevaa isänmaataan, kun hänen onnistui vapauttaa pari
suomalaista kauppalaivaa turkkilaisilta.

Sodan loputtua vapautetut kreikkalaiset eivät voineet palkita
sankareitaan muulla kuin maatiloilla, mitkä olivat takavarikoidut
turkkilaisten puolelle menneiltä perheiltä. Myhrbergillekin tarjottiin
monta sellaista tilusta. Mutta hänen jalo luonteensa, joka ei etsinyt
omaa etua, ei sallinut hänen ottaa sellaista vastaan.

Omistajalle Myhrberg kirjoitti: "Ihmisyyden nimessä tulin taistelemaan
vapautenne ja omistusoikeutenne puolesta enkä riistämään teiltä mitään.
Palatkaa uskollisena alamaisena maahanne minulta ottamaan vastaan
peritty maatilanne ja mikä laillisesti teille kuuluu, ja minä olen
kyllin palkittu."

Palaavien kiitollinen ilo oli hänestä suurin palkinto.

Mukanaan pieni eläkekirja, kaksi tyhjää kättä, rikas sydän ja runsaita
siunauksia palasi tuo jalo mies Pariisiin, missä hänet etevimmissä
piireissä otettiin vastaan arvonannolla. Täällä nautti hän Lafayetten
suosiota hänen la Grange maatilallaan Pariisin lähellä.

Koti-ikävä, halu päästä sukulaisien ja ystävien luo, jotka elivät
kylmässä Pohjolassa, sai Myhrbergin 1840 palaamaan kotimaahansa
Ruotsiin, missä hän toivoi voivansa ohjata varattoman ja rakastetun
sisarensa toiverikkaiden lasten kasvatusta, joilta kuolema oli
riistänyt rakkaan ja hyvän isän. Mutta voidakseen olla turvana näiden
rakkaiden lasten tulevaisuudelle, lähti jalo eno heidän hyväkseen taas
vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen St. Barthelemyn saarelle, jossa
hänestä tuli nostoväen päällikkö.

Majuri Myhrberg käväisi 1840 Suomessakin, jonka maaperälle hän oltuaan
sieltä poissa seitsemäntoista vuotta liikutetuin mielin astui
tavatakseen iäkästä äitiään.

Vain harvat voivat oikein tuntea ja ymmärtää sitä ylevää, puhdasta ja
jaloa, mikä oli tämän miehen, joka oli arvoituksentapainen paljossa
maailmankokeneisuudessaan, kauniissa sielussa ja hyvässä sydämessä.

Thomas Gordonin ansiokkaassa englanninkielellä ilmestyneessä ja useille
kielille käännetyssä Kreikan vapaussodan historiassa mainitaan parhaana
ja urhoollisimpana helleenein sotaan osaa-ottaneiden muukalaisten
joukossa ruotsalainen herra Myhrberg, urhoollisen ranskalaisen everstin
Fabvierin adjutantti, mukana tunnetulla, äärettömiä vaikeuksia ja
ponnistuksia kysyvällä retkellä Chios saarta vastaan, joka kuitenkin
lopulta täytyi heittää viholliselle, ja jossa tilaisuudessa suurimman
osan mukanaolevasta ratsuväestä pelasti vain kapteeni Myhrberg
neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Tekijä kertoo:

"Mielihyvällä käytämme tätä tilaisuutta omistaaksemme Myhrbergille
kunnioituksemme osoituksen: hän oli paras ja urhoollisin kaikista
philhelleeneistä,[66] suvultaan ruotsalainen[67] ja yhtä huomattava
ruumiinvoimiltaan, ulkomuodoltaan ja rohkeudeltaan kuin malliksi
kelpaavasta siveellisyydestään. Hän tuli halpana sotamiehenä
säännölliseen ratsuväkeen, kun se vuonna 1825 muodostettiin, ja kohosi
omasta ansiostaan ratsumestarin arvoon, joksi hänet 1827 kenraali
Church nimitti. Hän kunnostautui taistelussa turkkilaista ratsuväkeä
vastaan Euboian saarella. Khaldarissa pommin räjähtäessä murskautui
häneltä jalka. Hän oli mukana Attikan koko talviretken ajan ja ui
toukokuun 6 päivänä veneihin aseineen, joita hän ei halunnut jättää
viholliselle. Syntyneenä hyvin arvokkaasta perheestä hän oli saanut
varsin oivallisen kasvatuksen vastaiseksi edukseen."

Tämä kiitos on kunniaksi jalon miehen sekä ruotsalaiselle että
suomalaiselle nimelle, mutta tuo kiitollinen poika itse sanoo, että
jokainen hänestä annettu kiitossana kuuluu ja on tuleva hänen aina
hellästi kunnioittamalleen äidilleen, joka hänet on kasvattanut.

30.

MONTGOMERY.

Paitsi Myhrbergiä on eräs toinenkin Oulun nuorukaisista saavuttanut
huomattavan nimen isänmaan urhoollisten poikien joukossa. Hän sai
kasvatuksensa sodassa taitavimpien ja rohkeimpien soturien parissa.
Isänmaan puolustussodassa hän uransa alotti. Siellä hänelle oli oppia
antamassa tykkien jyske ja tuli, hänen pallopelinään tulipunaiset
kuulat, hänen vuoteenaan lumikinokset, leirinään jäiset kentät,
ravintonaan nälkä ja jano, jäätelönä jälkiruuaksi neljänkymmenen asteen
pakkanen, suojelusvartionaan ikimetsät, henkivartioinaan petoeläimet,
kävelypaikkanaan erämaa, koulutoverinaan karski ja raaka suomalainen
soturi ja esimerkkinään taitava ja peloton päällystö.

Tämän nuoren sankarin isä oli majuri Montgomery, joka palveli Kajaanin
pataljoonassa ja oli arvossapidetty sotilas, minkä virkatalo oli
Limingassa neljän peninkulman päässä Oulusta.

Liian varhain riisti kuolema majuri Montgomeryn kahdeksalta pieneltä
lapselta ja vielä nuorelta, epätoivoiselta puolisolta, joka oli erään
eversti Löthmanin tytär ja saanut kasvatuksensa Tukholmassa. Hän oli
erittäin hienosti sivistynyt, tunteellinen nainen, jolla ei ollut
sielun voimia kestämään suurta suruaan rakkaan miehensä kuoleman
johdosta eikä näkemään, miten hänen pienet lapsensa jäisivät köyhyyden
vuoksi ilman kasvatusta. Suru saattoi hänet täydelliseen epätoivoon,
niin että hänen järkensä sekaantui, ja pienet, isättömät lapset
kadottivat siten hellän äidin hoidon.

Kolme nuorta poikaa lähti Suomen sotaan puolustamaan isänmaataan.
Kustaa, jonka ulkomuotokin ja sankarillinen ryhti herätti enimmän
huomiota, sai myös enimmän ylistystä heistä. Nuori, vilkas,
helläsydäminen poika oli jo lapsesta lähtien karaistunut kestämään
kieltäymyksiä ja kaikkia vaivoja, jotka köyhästä nuorukaisesta useinkin
tekevät miehen, mikä pysyy lujana eikä lannistu elämän vaiheissa.

Sodan suurimmat sankarit, "urhoollisimmat urhoollisista", Adlercreutz,
Sandels, von Döbeln, Cronstedt, olivat esikuvina ja epäjumalina, joista
uljas nuorukainen uneksi, olipa valveilla tai makuulla, samalla kun
mitä ankarimmat rasitukset karkaisivat tulevan urhon voimia. Kustaa
yleni rummunlyöjästä everstiksi kunniakkaalla sotilasurallaan ja on
nykyään Uumajassa maaherrana. Kirjallisellakin alalla hän on
kunnostautunut. Muun muassa hän on julkaissut historiallisen
kertomuksen Suomen sodasta 1808 ja 1809. Maaherra Montgomery puhuu
vieläkin suomea aivan mielellään, koska se on hänen äidinkielensä.

31.

L. H. KECKMAN.

Oululainen kauppias, sittemmin kauppaneuvos Lars Henrik Keckman oli
papinpoika. Mentyään avioliittoon kauppias Sakris Franzénin lesken
kanssa pääsi hän siihen aikaan melkoisen omaisuuden omistajaksi; ja
kuuden alaikäisen lapsen isäpuolena ja holhoojana hoiti hän näidenkin
perintöä yhdessä kauppahuoneen laajojen liikeasiain kanssa viisaasti ja
rehellisesti.

Keckman oli teräväpäinen, ja kauppiaana hän oli niin sanottu
keinottelijakyky, sen ohessa toimelias, säästäväinen ja säännöllinen,
lujaluontoinen ja hyväsydäminen. Mutta muutamat hänen vilkkaan
luonteensa omituisuudet saivat joskus aikaan ikävyyttä hänelle
itselleen ja hänen läheisilleen.

Keckman oli perpetuum mobile toiminta-innossaan, joka piti häntä
alituisessa liikkeessä. Samanlaista toimeliaisuutta vaati hän koko
talonväeltäänkin ilman lepoa ja ja rauhaa silloin, kun hän oli niin
kutsutulla rajulla pohjatuulellaan, mutta tyynemmällä mielenlaadulla
ollessaan oli hän yhtä hellä ja hyvä puoliso ja isä kuin iloinen ja
vieraanvarainen ja kohteliaan kohtelias isäntä.

Lapsipuoltensa kasvatuksesta hän piti samalla tavalla huolta kuin
kolmen omankin lapsensa. Hän ei säästänyt mitään kustannuksia heille
tietoa ja sivistystä hankkiakseen, ja lasten tavallista paremmat
opiskeluun taipuvat luonnonlahjat olivatkin pian isän ylpeytenä ja
ilona. Mutta toisinaan sattui ukon ollessa pohjatuulituulellaan, kun
hän huomasi kyvykkäiden tyttäriensä sunnuntai-iltapäivänä istuvan
syventyneinä lukemaan tai soittamaan, että hän hyökkäsi kuin tuulispää
huoneen läpi ja sen enempää ajattelematta tai sanojaan punnitsematta
toruskeli:

"Täällä te istutte lukemassa kohisevista puroista ja uljaista uroista.
Laulatte ja sitralla soitatte tuhansista rakkaudenjumalista, mitkä
elävät kastehelmillä ja kuutamon säteillä. Ottakaa rukki ja kehrätkää,
niin teette jotakin hyödyllistä." Sitten heitti ukko suutuksissaan ovet
auki ja riensi toisiinkin huoneisiin pitämään sopivia luentoja
vaikenevalle kuulijakunnalleen.

Kun äreän ukon hurskas ja rakas vaimo, joka osasi kuin ukkosenjohdatin
hajottaa ja johtaa synkät pilvet miehensä otsalta, jo kauan oli
levännyt haudassa ja lapsipuoletkin jo asuivat oman katon alla erossa
isän kodista, tuntui tyhjältä ja autiolta nyt yksinään elävästä
perheenisästä, jonka levoton luonne oli kuin huhtikuun ilma
ympärillään, yhtäkkiä vaihtuen rajumyrskystä tyyneen, talvipakkasesta
lämpöön.

Pohjatuulituulella ollessaan oli ukon paras mielilause, "ettei naisten
toiveita eikä tahtoa (jos he uskaltavat sitä osoittaa) koskaan saa
täyttää, sillä silloin menevät asiat hiiteen, jos niitä seuraa."

Tähän väitteeseensä oli ukko takertunut, kun hän muutamana iltapäivänä
tapansa mukaan ilman mitään aihetta piti saarnan ympäristölleen. "Että
niin käy", jatkoi hän, "siitähän on todistuksia aina maailman alusta
lähtien. Sillä jos ei Aatami olisi ollut suuri raukka, olisi hän
suloisessa paratiisissa persolle ja ylpeälle vaimolleen hyvän ja pahan
tiedon puusta taittanut kelpo raipat omenan sijasta; ja silloin
olisimme päässeet paljosta pahasta, säästäneet ne rahat, mitkä nyt
menevät ulkomaalaisille tarpeettomiin hienouksiin ja koruihin, ja
olisimme saaneet paistattaa päivää paratiisissa huolehtimatta
vaatteista ja ruuasta, huviksemme syöneet vain viikunoita, rusinoita,
luumuja ja kuitenkin päässeet tuosta kirotusta hammastaudista (joka
paraillaan vaivasi ukkoa) ja muista vaivoista. Mutta, herra nähköön,
Aatamin piti olla kohtelias naiselleen", jatkoi ukko närkästyneenä, "ja
niin sanoi hän kaunottarelleen, joka halusi syödä kiellettyä hedelmää
– nähkääs juuri siksi, että se oli kiellettyä –: 'Niin, enkelini,
tässä on sinulle omena.'" Tämän muisteleminen sai ukon niin kuohuksiin,
että hän yhä kiivaammin jatkoi:

"Niin, jo silloin alkoivat naisten vaatimukset. Tyhmyys oli
korkeimmillaan, vasta kun Aatami itsekin maistoi omenaa. Mutta kas,
niellä hän sitä ei kuitenkaan voinut; sillä pala tarttui tuon syntisen,
mutta kunnon miehen kurkkuun, kun hän ajatteli vähän asiaa. Sittemmin
hän kyllä sai katua, ettei harkinnut kohteliaisuuttaan, kun enkeli ajoi
hänet ja hänen person Eevansa miekka kädessä paratiisista. Selkään minä
olisin antanut, sen hän olis ansainnut."[68] – Kun ukko oli
kiihkossaan, hän tavallisesti suomensi ruotsinsa, jotta puhe olisi
ollut yhä painavampaa.

Kun myrsky ensimmäistä ihmisparia vastaan oli näin raivonnut, tyyntyi
ja rauhoittui taas Keckmanin mieli.

Säteilevin kasvoin kääntyi hän nyt ainoan tyttärensä puoleen, joka oli
kuunnellut paratiisin asukkaiden kovaa tuomiota. Ystävällisesti hän
kysyi tytöltä, tahtoisiko tämä mennä samana iltana toimeenpantaviin
hienoihin tanssiaisiin.

Punastuen ja silmänsä maahan luoden vastasi nuori kaunotar, ettei
hänellä ollut halua niihin nyt mennä.

Meidän kesken on kuitenkin tunnustettava, että kaunis tytär ikäisensä
kaikella innolla ja ilolla halusi olla mukana loistavissa
tanssiaisissa, sillä sellaisia huvitilaisuuksia siihen aikaan Oulussa
oli paljon harvemmin kuin nykyään. Hän oli miettinyt tuhansiakin
tuumia, joiden tähden unikin karkottui öisin hänen kauniista
silmistään, miten saisi luvan isältä niihin mennä, ja koko edellisen
yön hän oli työskennellyt saadakseen valmiiksi kauniin tanssipukunsa.
Huolestunut impi tiesi, ettei hän saisi ikävöimäänsä lupaa, jos hän
ilmoittaisi hartaasti haluavansa olla noissa toivomissaan huveissa,
jotka kuitenkin juuri hänen kunniakseen etupäässä pidettäisiinkin.
Kelpo tytärtä suretti, että hänen rakkaalle isälleen piti teeskennellä
samoin kuin niin monen muunkin lapsen, joiden luottamuksen parhaat
vanhemmat hyvässä tarkoituksessaan kadottavat, kun he lastensa tulevan
onnen vuoksi tahtovat kieltää heitä olemasta mukana nuorten viattomissa
huveissa.

"Vai niin?" kiivaili taas isä. "Kas vaan – sinä et tahdo – sinulla ei
ole ollenkaan halua tanssia! – Mutta minäpä näytän, että minun tahtoni
on sinunkin. – Jos neidillä on halua tai ei, niin nyt menee neiti
kuitenkin kohta pukeutumaan tanssiaisiin. Kello seitsemän tulen
noutamaan sinua niihin, ja sillä hyvä." Ja suutuksissaan lähti ukko
kiireesti huoneesta.

Sydän levotonna, mutta iloisena kiiruhti nuori neitonen tottelevaisesti
täyttämään isänsä jyrkkää käskyä.

Häikäisevän kaunis oli Lise Keckman astuessaan komeasti valaistuun
tanssisaliin muhkean ja tyttärestään ylpeän ja tyytyväisen isänsä
rinnalla. Valkoinen silkkipuku kietoi hänen soreaa vartaloaan. Puvun
yllä liehui sinervä, runsaspoimuinen harsotunikka, minkä taivaansinistä
kirkkautta tummensi ainoastaan hänen suurten, ihanien, mustien
kulmakarvojen varjostamien silmiensä väri, jotka nyt ilosta säteilivät,
mitä ei aiheuttanut hämmästyneiden ihailijoiden osoittama mieltymys,
vaan se tyytyväisyys, rakkaus ja riemu, jonka hän näki muuten niin
usein ankaran isänsä nyt ystävällisillä kasvoilla. Neidon tuuheaa,
mustaa tukkaa oli ylhäällä pitämässä helmikoristeinen kultakampa. Vain
pari suortuvaa valui alabasterinvalkealle kaulalle. Nuoruudenilo
hymyili hänen korallihuulillaan ja veitikkamainen lemmenjumala hänen
ruusuposkiensa kuopista. Pieni hienosti kaareutuva nenä antoi ei vain
hänen kauniille kasvoilleen, vaan myös hänen koko olennolleen
majesteetillisen näön ja ryhdin, jota tuo hyvä tyttö ei edes unissakaan
olisi rohjennut itselleen ottaa. Luonnon oma käsi se painaa kruunun
vaatimattoman kaunottaren otsalle, olkoonpa tämä mitä säätyä tahansa.

Tanssiaisten huomattavimpia kaunottaria oli neiti Angelique
Ehrenstolpe, läänin maaherran tytär. Samoin juhlittuja olivat neidit
Myhrberg, Liljedal ja Liljeqvist.

Tanssiaiset alkoivat poloneesilla rykmentinsoittokunnan sointuvasti
soittaessa.

Virvoituksia tarjoiltiin yhtenään.

Illallinen syötiin suurten katettujen pöytien ääressä, joihin ensin
naiset istuutuivat, silloin useinkin kohteliaiden herrojen heitä
palvellessa.

Pöydillä komeili kauppiaiden laivoilla Aleksandriasta tuotuja,
astioihin pantuja hedelmiä sekä sokeroituja konvehteja Italiasta, joita
siellä nunnat luostareissa olivat mestarillisesti valmistaneet.
Ananashedelmiä viheriöine lehtineen, viinirypäleitä, aprikooseja ja
persikoita oli aistikkaasti järjestetty korkeihin kristallimaljoihin ja
hopeakoreihin, jotka olivat asetetut säännölliseen järjestykseen
korkean, kotitekoisen koraanin ympärille, mikä loisti kirjavin värein
kimaltelevan, sokerisen hopeaverkon läpi, jolla se oli päällystetty.

Vilkkaasti jatkui iloinen tanssi kello neljään aamulla. Mutta jo kahta
tuntia aikaisemmin palasi ukko Keckman imelänhappamena kotiin
tanssimisesta väsyneen tyttärensä kanssa.

Pian sitten tuli hyvästä ja kauniista Lise Keckmannista asessori,
nykyään vuorineuvos Julinin onnellinen aviopuoliso.

Mutta todistuksena maallisen elämän lyhyestä onnesta laskettiin kahden
vuoden perästä hautaan tämä rakastettava nainen, jonka olennossa
yhtyivät nuoruus, kauneus ja kaikki, kaikki, mitä elämässä onneksi
sanotaan. Vainajan haudalla luki pappi seuraavan säkeistön:

    Ah! Pääsit määrään elos varhain!
    Sua, hyvää, jäimme kaipaamaan.
    Haudallas kyynele on parhain
    todistus murheestamme vaan.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sen jälkeen teki kuolemaa tuo ennen niin
voimakas, rikas ja mahtava perheenisä. Hän oli nyt raihnainen,
82-vuotias, harmaahapsinen vanhus ja asui parissa pienessä
vuokrahuoneessa vieraiden, hyvien ihmisten seurassa, ja vain yksi hänen
lapsipuolistaan, kauppaneuvos J. Franzén, huolehti pojan todellisella
hellyydellä vanhuksen hoitamisesta, niin ettei häneltä mitään
puuttunut, vaikka omaisuus oli melkein lopussa monien vastoinkäymisten
vuoksi, sitten kun lasten perintö oli rehellisesti suoritettu ja Oulun
palo hävittänyt hänen kauniin talonsa ja huomattavimman omaisuutensa.

Levollisena ja iloisena lepäsi väsynyt matkamies vuoteellaan, vaikka
hänen luonteensa omituisuudet pysyivätkin jälellä aina elämän loppuun
asti.

Muutamana päivänä, kun hänen nuoruudenystävänsä, kapteeni Possén, joka
vielä oli reipas ikäiseksensä, tuli tervehtimään vuoteenomana
sairastavaa ja kysyi, kuinka hän jaksoi, vastasi Keckman hiukan
närkästyneenä: "Näethän, että olen terve, vaikka en, kuten sinä,
juoksentele pitkin kaupunkia turhia utelemassa. Minun mielestäni sinä,
veli, joka olet seitsemää vuotta vanhempi, saisit mieluummin pysyä
kotonasi rauhassa."

Kokeneena merimiehenä ymmärsi ukko Possén nyt tuulen puhaltavan
pohjoisesta ja ohjasi suuntansa käskyn mukaan verkkaan kohti kotiaan.

Seuraavana päivänä sairas ikävöi jo vanhaa ystäväänsä, joka pian
kutsumatta taas saapuikin istumaan suureen nojatuoliin, mikä oli
koetellun ystävyyden levollinen satama.

Oli opettavaista hänen olla kuulemassa sairaan elämänkulustaan pitämää
tarkastusta. "Minä myönnän", hän tunnusti, "että monta kertaa olen
tehnyt typerästi ja ankarasti kiivaan luonteeni viemänä juuri silloin,
kun tarkoitukseni oli mitä paras; mutta suuren Tuomarin edessä, joka
näkee sydämeen, en vapise."

Kaksi kertaa oli Keckman ollut Oulun edustajana valtiopäivillä. Mitä
hän sinä oli saanut aikaan, sitä hän ilolla muisteli kuolemanhetkeensä
saakka. Näissä toimissa ollessaan tuli hän seuraamaan yleisiä asioita,
ja niinpä hän kuolemaisillaan ollen pari minuuttia ennen viimeistä
henkäystään vielä kerran avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja kysyi
väsyneellä ja jonkun verran epäselvällä äänellä: "Onko posti tullut?
Tiedetäänkö, kuka on saanut Kiimingin kappalaisen viran?"

Saatuaan kieltävän vastauksen kysymyksiinsä nyökkäsi ukko
ystävällisesti päätään ja heitti henkensä, joka oli ollut niin
toimelias tässä elämässä.

Sitä ennen hän oli nautittuaan Herran ehtoollista täydessä ja selvässä
tajussaan kuvaillut kuoleman lähestymistä ja kiitollisena siunannut
saamastaan hoidosta ympäristöään sekä kaikkia niitä, jotka vielä olivat
rakkaat kylmenevälle sydämelle.

Vanhus kuoli hänelle kunniaksi olevien lapsipuoltensa ja ainoan
poikansa, (toinen oli kuollut jo ennen isää) Helsingin yliopiston
lehtorin, useista ansiokkaista suomenkielellä kirjoitetuista teoksista
tunnetun Karl Niklas Keckmanin, joka ei elänyt kauan vanhan isänsä
jälkeen, kunnioittamana.

32.

VANGIT IRRALLAAN.

Kauniina kesäpäivän aamuna Oulun läänin maaherran ollessa
tarkastusmatkoilla virkansa puolesta, useimpien kaupungin muiden
virastojen jäsenten maalla pienellä virkistysmatkalla ja kaikkien
työmiesten töissään pelloilla, niityillä, laivoissa taikka
kalastamassa, niin että rauhallisen kaupungin miesvoimana kaikkiaan
olivat vain linnan vangit, saivat nämäkin palavan halun nauttia luonnon
vapaudessa ihanasta ilmasta. Jo kello kymmenen aamupäivällä olivat he
vapaina vankilassa, ylivoimaisina voitettuaan ja veitsillä
haavoitettuaan vartiansa, murhattuaan yhden niistä ja suljettuaan
huoneisiin kasakkavartionsa, jonka aseet he olivat anastaneet. Paitsi
veitsiä olivat he saaneet salassa itselleen hankituksi muutamia
viilojakin, joilla he parhaillaan irroittivat kahleitaan.

Pahasti haavoittuneena pelastui päällysmies kuolemasta hyppäämällä ulos
toisen kerroksen ikkunasta. Hänen vaimonsa ja lapsensa seurasivat hänen
esimerkkiään vahingoittumatta. Vain pieni tyttö pelästyi niin kovin,
että hän joutui erilleen vanhemmistaan ja piiloutui vinnille. Mutta hän
pääsi onnellisesti hyppäämään alas vinninikkunasta uhkaavan vaaran
lähetessä paikkaa, minne lapsiraukka kuolemaa peläten oli paennut.

Muutoin eivät lapset sillä paikkakunnalla ole tavallisesti neuvottomia
taikka arkoja, kun vaara uhkaa.

Kerran sattui, että äiti lähetti pienen, herttaisen, vain
yhdentoistavuotisen tyttönsä kuutamoisena talvi-iltana noutamaan jotain
aitasta pihan perällä. Mutta kun pieni emännöitsijä aikoo suurella,
raskaalla avaimella avata oven, huomaa hän sen olevan lukitsematta
raollaan. Kovin kummastuneena työntää hän oven auki ja näkee aivan
ovensuussa oudon miehen, joka on aikeissa viedä selässään leivillä
täyttämänsä säkin. Mutta kun pikkutyttö rohkeasti kirkaisi: "Olet
varastanut leipiä etkä niitä vie!" lähti varas kiireesti pakoon. Lapsi
tarttui hänen vyöhönsä seuraten häntä aina kadulle asti ja huusi
samalla: "Varas kiinni! Varas kiinni!"[69] Ja kohta vastaantulijat
kadulla ottivatkin varkaan kiinni.

Toinen pieni kolmentoista vuotinen tyttö kattoi kauniina kesäpäivänä
päivällispöytää vanhempainsa kodissa, jonne venäläinen upseeri oli
majoitettuna, kun tämän ilveilevä palvelija tuli herransa puolesta
jotain pyytämään, mitä nuori tyttö ei ymmärtänyt, sillä ryssä ei
taitanut muuta kieltä kuin venättä. Mies tuli aivan raivoihinsa, kun
tyttö ei häntä ymmärtänyt, ja otti pöytäveitsen, joka kädessään hän
lähestyi uhaten tyttöä. Mutta tyttöpä ei pelästynyt. Hän tarttui
isoon, terävään leikkausveitseen ja asettui aivan rohkeana
puolustautumaan, kun äiti samassa tuli huoneeseen ja oli saada
halvauksen pelästyksissään tästä odottamattomasta näystä, mikä häntä
kohtasi.

Hurja kalmukki sai uhkarohkeudestaan ankaran rangaistuksen, kun
upseerille ilmoitettiin hänen käytöksestään. Mutta rangaistuksen
kärsinyt kosti pian polkemalla jaloillaan silloin poissa-olevan
herransa – viittaa, jota hän vielä pieksi aika runsaasti samaten kuin
häntä itseäänkin oli lyöty, mutta sitten puhdisti hän sen ja harjasi
niin hienoksi, ettei merkkiäkään kurituksesta näkynyt viattomassa
päällysvaatteessa.

Pikkuneiti Tauvon sai kahdentoista vuotisena elinkautisen, parin sadan
ruplan eläkkeen keisarilta, kun hän osaamatta uida oli veteen
hyppäämällä pelastanut pienen serkkunsa hengen.

Lukemattomia samallaisia rohkeuden piirteitä tapaa myös pienissä
pojissa, mikä onkin heidän paras isänperintönsä.

Mutta palatkaamme takaisin Oulua uhkaavaan vaaraan, kun siellä ei ollut
mitään sotilasvartiota, eikä sitä oltu tarvittukaan, ennenkuin tieto
tästä vankien ensikertaisesta rohkeasta yrityksestä levisi. Eräs
kotosalla oleva virkamies käski kohta kaupungin rummunlyöjän
pärisyttämään hätärumpua kaikilla kaduilla, jotta väki kokoontuisi
avuksi rauhanhäiritsijöitä vastaan. Mutta onnettomuuden kukkuraksi oli
rumpalikin tuntenut halua nauttia ihanasta ilmasta ja niin kävellyt
likimpään kapakkaan, missä nyt lepäili aivan kykenemättömänä suloisessa
humalassa. Saamiinsa ankariin käskyihin hän vastasi perin onnellisena
ja tyytyväisenä ainoastaan: "trum, trum, trum!" eikä kyennyt sormeaan
liikuttamaan. Mitä oli tehtävä? Hätä oli tulliportilla. Kaupungin
arvokas rumpu täytyi nyt ripustaa erään pojan kaulaan, ja hän sai olla
viransijaisena. Vaikka poika ei ollut paljon suurempi rumpua, pärisytti
hän sitä niin mestarillisesti, että kokonainen lauma paljasjalkaisia
kakaroita ja jauhoisia akkoja kohta jätti pallonsa ja katkismuksensa,
rukkinsa ja taikinapurtilonsa ja lähti kuulemaan suut auki ja korvat
hörössä tuota outoa rummunpärinää ja kauheata tiedonantoa linnan
vankien irralleen pääsemisestä ryöstämään ja polttamaan kaiken, mitä
kaupungissa käsiinsä saisivat. Kuulijoiden kauhistus tarttui nyt
pieneen rumpaliinkin, niin että hän kiireesti heitti uskotun virkansa
ja pelästyksissään potkaisi ison rummun katuojaan, jonka jälkeen hän
helposti värvätyn joukkonsa etunenässä juoksi vankilaan päin näkemään,
mitä siellä edelleen oli tekeillä, ja osoittamaan pelätyille vangeille,
että hän ainakin oli syytön siihen, mitä heille saattaisi tapahtua.

Eräs vanha, arvoisa upseeri, joka oli Suomen sodan entisiä urhoollisia
sotureita, tuli kiihkoihinsa kuultuaan ensi tiedon vaarasta. Mutta
hänen miekkansa oli pitkällisen lepoaikansa kestäessä ruostunut niin
kovin kiinni huotraansa, että hän töin tuskin pelosta vapisevan
rouvansa ja vahvan palvelustytön avulla jaksoi vetää ulos ennen sodassa
säkenöineen säilänsä, joka aseenaan hän nyt lähti yhtä pelkäämättömänä
kuin ennenkin yksinään puolustamaan omaansa ja kansalaistensa henkeä ja
omaisuutta sekä piirittämään linnaa, missä irrallaan-olevat vangit jo
olivat anastaneet vartioidensa sekä kiväärit että ampumavarat.

Soturi-vanhuksen onnistui heti linnan läheisyydessä pestata
komennettavakseen vahvakätinen sepänoppilas. Sillä välin kun he
molemmat juoksivat vankilan ympärillä estämässä yksityisiä vankeja
tulemasta ulos aukoista, lähettivät muutamat paikalle kokoontuneista
akoista tyttösen kaupunkiin osoitetusta paikasta lainaamaan pyssyä,
jolla he tiesivät tavallisesti varpusia pelotettavan puutarhasta.
Kiitävää vauhtia palasi pian lähetti juosten pyssy mukanaan ja aivan
hengästyneenä asiansa hyvin toimitettuaan. Se annettiin eräälle
herralle, joka kauan harmistuneena oli katsellut, mitenkä vangit
raa'asti nauraen avatuista ikkunoista ampuivat katselijoita, jotka
kuitenkin enimmäkseen pysyttelivät niin loitolla, etteivät kuulat
heihin osuneet.

Kiireesti kiihottunut herrasmies tarttui pyssyyn, latasi sen ja tähtäsi
erääseen kuolemaan tuomittuun mustalaiseen, joka juuri oli ampunut
väkijoukkoon. Mutta pyssy ei lauennutkaan. Puolustava pyssyniekka
huomasi nyt vasta, että hänen ampuma-aseessaan ei ollutkaan lukkoa.

Vangit räjähtivät ilkkuvaan nauruun, kun koe ei onnistunut. Mutta
samassa tuli paikalle pari nuorta kirjanpitäjää mukanaan susia varten
lataamansa metsästyspyssyt. Ampuva herrasmies otti heti niistä toisen.
Hän tähtäsi, pyssy laukesi, mustalainen kellahti alas eikä enää
milloinkaan nauranut.

Eräs vanki oli löytänyt viinavaraston, mikä oli linnassa kotitarvetta
varten. Noiden heikon ravinnon uuvuttamien olentojen ei tarvinnut
paljoakaan nauttia väkijuomia, ennenkuin he iloisina meluten alkoivat
hyppiä ja laulaa, samalla kuin pari lujimmin raudoitettua vielä oli
työssä viilaamassa raskaita rautapulttejaan. Ei yksikään ollut vielä
päässyt pakoon. Kahleistaan vapautuneet eivät aikoneet heittää ketään
onnettomuustoveriaan pulaan heidän itsensä pelastuessaan. Kello oli jo
neljä iltapäivällä.

Mutta nyt kiiruhti jättiläisvartaloinen henkilö, merimies Monius
(Liisun veli) seitsemän muun hartevan urhon etunenässä kohti linnaa.
Näihin liittyi vanha soturi johtajana jo ennen komentamansa joukon,
nimittäin rivakan sepänoppilaan, keralla.

Vankilan ulkoportti, joka oli puusta, särjettiin heti kirveillä ja
kangilla, vaikka juopuneet vangit olivat kiireesti kokoontuneet
linnanpihalle puolustamaan sisäänkäytävää. Täällä alkoi verinen ottelu.
Pyssyt pamahtelivat, ja moni onneton vanki kaatui maahan kuolleena tahi
haavoittuneena. Neljäkymmentäkahdeksan miestä voitti siten ja uudelleen
vangitsi kymmenen urhoollista miestä, jotka niin rohkeasti olivat
lähteneet uhrautumaan yleisen turvallisuuden vuoksi.

Tuomioistuimessa asiaa tutkittaessa tunnustivat nuo rikolliset raukat
aikomuksenansa olleen vapaiksi päästyään ryöstää ja polttaa kaupunki,
joka siten tällä kertaa joidenkuiden harvojen kansalaisten erinomaisen
rohkeuden avulla pelastui uhkaavasta vaarasta.

33.

HAAKSIRIKKO HAILUODON EDUSTALLA.

Kulkuväylä Pohjanlahdessa Hailuodon ympärillä on vaarallinen myrskyllä
ja rajuilmalla. Usein on kuitenkin laivojen täällä pakko odotella
suotuisaa tuulta mennessään Oulun ulkosatamaan tai sieltä tullessaan.

Hailuodon edustalla on sattunut monta onnetonta haaksirikkoa. Kenraali
Fröjdenfelt hukkui täällä 1743 sotalaivansa kanssa, jossa oli säkeissä
suuri summa hopearahaa, mitä aina näihin asti turhaan on koetettu onkia
meren pohjasta.

Viime aikoina näistä onnettomuuksista Oulun kaupungille surkein sattui
marraskuun 9 päivänä 1809, jolloin muuan kauppalaiva täällä joutui
haaksirikkoon ja kaksikymmentä ihmistä hukkui; niiden joukossa oli
monta kaupungin parhaassa iässä olevaa nuorta ihmistä.

Kuinka vähän ihminen voi kohtaloaan välttää, käy ilmi siitä, mikä
sattui yhdelle onnettomista, joka kiiruhtamalla kiiruhti kohti
kuolemaansa.

Hoffrén, kuusitoista vuotinen nuorukainen, varakkaan oululaisen
kauppiaan ainoa poika kuudesta sisaruksesta, oli saanut kasvatuksensa
Tukholmassa ja aikoi nyt palata takaisin kasvatuskouluunsa käytyään
viiden vuoden poissaolonsa jälkeen kotonansa tervehtimässä vanhempiaan
ja sisariaan, joiden paras ilo ja lemmikki hän oli.

Oli jo ratkaistu asia, että hän matkustaisi maitse Tukholmaan myöhäisen
vuodenajan vuoksi, kun eräs hänen nuoruudenystävänsä pyysi häntä
mukanaan lähtemään matkavalmiilla purjelaivalla, jolla hänen kerallaan
monta muuta nuorukaista aikoi matkustaa.

Vaikka Hoffrén nuorten lailla merielämään ihastuneena olisi halunnut
useiden nuorten kumppanien hauskassa seurassa lähteä laivalla, ei hän
kuitenkaan saanut isältään siihen lupaa. Mutta silloin ainoa rakas
poika kertoi halunsa äidille, jolla oli aina häntä kohtaan taipuisa
mieli. Hartaasti rukoillen hän pyyteli: "Antakaat mamma kulta! minun
mennä merta myöten."[70] Vähemmänkään hellä äiti kuin hänen äitinsä ei
olisi voinut vastustaa poikansa noin sydämellistä pyyntöä, ja pian
saatiin isäkin myöntymään. Matkatavarat siirrettiin siis ajoneuvoista
laivaan, mikä oli valmis purjehtimaan.

Sisarpiirissä oli jäähyväishetki sydäntä-särkevä, kun tuo kaunis,
rakas, ainoa poika itkien nojasi armaiden vanhempainsa rintaa vasten
aavistamatta, että hän nyt iäksi erosi lapsuuden pyhästä tyyssijasta
tässä maailmassa.

Muistellen ympäristönsä unohtaneena jäähyväishetken katkeria kyyneleitä
kotona seisoi nyt muutenkin vakava nuorukainen laivan kannella ja
tuijotti synkkänä ja umpimielisenä kuohuvaan mereen laivan nuolen
nopeudella myrskyssä kiitäessä.

Halkoen kuohupäisiä aaltovuoria näytti laiva ponnistavan kaikkensa
pelastuakseen kahden mahtavan, ympärillään taistelevan luonnonvoiman
käsistä. Mutta se oli pian vain pallon tai taisteluhansikkaan
kaltainen, mitä väkevät taistelijat, meren ja ilman hallitsijat,
viskoivat edestakaisin, milloin taas pohjattomaan kuiluun ukkosen
rumpujen jyristessä. Turhaan reivattiin purjeita, turhaan koetettiin
pelastua heittämällä ankkuri Hailuodon luona. Raivoava myrsky ajoi
raskaassa lastissa olevaa alusta monen vuorokauden kuluessa taukoamatta
yhä lähemmäksi ja lähemmäksi maata. Ankkurin vahvat hampaat eivät
kyenneet sitä pitämään paikallaan, vaan se laahautui hitaasti pitkin
pohjaa, kunnes lopulta köydet katkesivat ja laiva paiskautui rannan
kuohuja vasten. Laivan haaksirikko oli niin täydellinen, ettei yhtään
ihmishenkeä pelastunut.

Hylyksijoutuneen laivan pirstaleiden seassa viskautuivat aaltojen
heittäminä rannalle haaksirikossa hukkuneiden ruumiit, mistä omaiset ne
korjasivat haudattaviksi.

Että onnettomien kuolemanodotus oli ollut pitkä, selvisi nuoren
Hoffrénin vanhemmilleen kirjoittamasta liikuttavasta jäähyväiskirjeestä,
jossa hän tunti tunnilta kuvaili kuolemansa lähestymistä. Tämä paperi
löydettiin hänen kultakellonsa sisältä.

Sanoma tästä surullisesta haaksirikosta oli suuri murheviesti koko
Oulun kaupungille. Epätoivoiset lesket ja pienet, isättömät lapset
saivat itkeä elämänsä turvaajaa, vanhemmat toivorikkaita lapsiaan,
sisarukset ja sukulaiset rakkaita omaisiaan.

Nuoren Hoffrénin pieni sisar istui koulussa kaikessa rauhassa iloisena
neulomakehyksensä ääressä, kun lapsi äkkiä kalpeni ja alkoi ääneensä
itkeä sanoen: "Tuulee niin hirvittävästi ja veli on merellä!"

Oli vaikeata lohduttaa pienokaista sillä, että olihan jo monta
vuorokautta kestänyt tuulta. Mainitusta kellosta sitten huomattiin
tytön rakkaan veljen hukkuneen juuri samalla tunnilla kuin tyttö tuli
noin levottomaksi.

34.

SNELLMANIN SUKU. CASTRÉN JA LÖNNROT.

Snellmanit ja Castrénit ovat jo parin vuosisadan kuluessa olleet
arvokkaita pappismiehiä Pohjanmaalla.

Edellisistä ovat monet saavuttaneet mainetta sekä oppinsa että
saarnaajakykynsä vuoksi. Kuuluisimpia heistä oli Turun yliopiston
professori, sittemmin jumaluusopin tohtori ja ritari Henrik Snellman,
joka oli Vaasassa kirkkoherrana.

Myös useat Snellman-nimiset ovat kunnostautuneet virkamiesalalla,
niiden joukossa laamanni, ritari ja Uudenmaan läänin varamaaherra Jakob
Snellman, jonka kuolema riisti liian varhain epäitsekkäältä ja
isänmaata hyödyttävältä toimeliaalta virkamiesuraltaan, turvattomalta
perheeltään, suvultaan ja ystäviltään ja monelta apua tarvitsevalta,
joiden neuvona ja tukena hän oli ollut.

Monet tämän suvun jäsenet ovat olleet erittäin soitannollisia ja
harrastaneet runoutta ja kaunokirjallisuutta. Aina he ovat olleet
kunniaksi nimelleen, missä toimessa tahansa ovatkin olleet.

Kerrotaanpa seuraava kuvaava piirre: Vieras matkustaja nukuttuaan
ajoneuvoihinsa oli ajanut kumoon valtamaantien ojaan niin pahasti, että
hänen piti jalkaisin lähteä lähimpään asuntoon saadakseen korjatuiksi
särkyneet rattaansa. Hän tulikin silloin itse pappilaan. Työvaatteisiin
puettu maalari seisoi siellä nurmikolla kiillottaen sieviä kiesejä.

Huolissaan ajoneuvoistaan virkkoi matkustaja kohteliaasti
tervehdittyään: "Voisiko herra sanoa minulle, missä saisin puhutella
seppää? Ajoin rikki rattaani."

"Puhukaa vain tavalliseen tapaan!" vastasi maalari, joka taitavasti
käytti sivellintään.

"Miten se on ymmärrettävä? Ehkä itse olettekin seppä?"

"Hiukan sinnepäin", vastasi maalari naurahtaen.

"Se olisi hyvä asia. Mutta", puhui matkustaja, "minä tarvitsisin myös
satulaseppää; sillä silat ja kaikki muukin on korjauksen tarpeessa."

"Jatkakaa sitten", vastasi harvapuheinen maalari.

"Vai niin, herra on siis satulaseppäkin."

"Hiukan", kuului vastaus.

"Kuka on tehnyt nämä sievät kiesit, joita herra parhaallaan maalaa?"
kysyi vieras ihmetellen.

"Minä", vastasi maalari nostamatta silmiään työstään.

"Oivallista!" huudahti vieras kovin iloissaan. "Sittenhän herra on
ajokalujen tekijäkin, ja tietysti autatte minua, että viipymättä pääsen
jatkamaan kiireellistä matkaani laittamalla ajoneuvoni kuntoon."

"Teen, minkä voin."

"Herra on helkkarin monitaituri, kun on maalari, ajokalujentekijä,
satulaseppä, rautio..."

"Ja vielä pappikin", keskeytti maalari hyväntahtoisesti hymyillen.

Aivan nolona pyysi matkustaja erehdystään tuhannesti anteeksi ja aikoi
kuljettaa rikkinäiset rattaansa likimpään talonpoikaistaloon. Mutta
P. C. Snellman vastasi:

"Maalarin sanoja ei pappi peruuta."

Seuraavana päivänä olivat ajoneuvot täydessä kunnossa, Snellman kun oli
yön aikanakin niitä korjannut, ja itse hän saattoi kieseissä
kiitollista vierasta kappaleen matkaa "katsoakseen", kuten hän sanoi,
"oliko pappi kyennyt täyttämään, mitä maalari oli luvannut."

P. C. Snellman oli nero, joka kuoli varhain heittäen elämän huolet ja
jättäen jälkeensä monta, jotka katkerasti häntä kaipasivat.

Sattuipa toisen kerran, että kaksi pikaluontoista matkustajaa kylmänä
talvipäivänä tuli vastakkain Limingassa kapealla maantiellä, missä
kahden reen oli vaikeata sivuuttaa toisensa, sillä tien molemmin puolin
oli lumi lapioitu korkeiksi valleiksi...

Käskevällä äänellä huusi toinen matkustaja kärsimättömästi
vastaantulijalle: "Ajakaa pois tieltä!"

"Tehkää siten itse ja heti!" vastasi toinen uhmaten.

"Pois tieltä! tai ajan suoraan päällenne!" ärjyi ensimmäinen.

"Sitten saatte nähdä, miten se käypi päinsä", virkkoi toinen ja löi
samalla ruoskalla tulista hevostaan, joka hypähtäen lennätti ajavien
reet yhteen.

Äkkiä karkasi salamannopeasti ensimmäinen reestään piiska kädessä, ja
tuhat-tulimmaiset kirosanat suussa hän hampaittensa välistä, jotka
kalisivat ulkoilman pakkasesta ja sisun kuumuudesta, kirkui: "Eikö
herra tunne maan lakeja?"

Yhtä kiivaana vastasi toinen: "Kyllä tunnen ja tiedän, että teidän
pitää antaa minulle puoli tietä."

"Niin pitääkin, mutta näyttäkää tie! Ajakaa ylös hangelle!" komensi
ensimmäinen.

"En liikahda tästä, herra, ennenkuin saan kuulla, kenen vuoksi tekisin
tuon lainmukaisen syrjähyppäyksen", puhui toinen jo levollisemmin ja
hymyili.

"No, jos nimeni voi puolustaa kiivastumistani ja säästää rekeäni",
vastasi heti ensimmäinen iloisesti, "niin nimeni on Snellman."

"Olipa kummaa, että meidän tällä tavalla piti toisemme kohdata", puhui
ääneensä nauraen toinen. "Snellman on minunkin nimeni."

Sen jälkeen oli maantie leveä toisiaan tuntemattomille serkuksille
päästä lähimpään majataloon juomaan siellä veljenmalja, jolloin he
yhdessä nauroivat tuossa harvinaisessa tutustumisessa esiintyneelle
yhteiselle suvun luonnolle.

Tämän suvun jäsenistä oli merikapteeni Snellman monitaitoinen mies.
Harvoinpa lienee valtameri keinutellut aalloillaan merenkulkijoita,
joiden lempikirjoja on ollut Suetoniuksen ja muiden vanhan ajan
kirjailijain teokset alkukielellä; mutta näiden lukeminen oli kapteeni
Snellmanin suurin huvi vielä vanhanakin. Hänen isänsä, joka oli pappi
ja poikansa opettaja, oli herättänyt hänessä unohtumattoman rakkauden
ja kunnioituksen vanhan ajan kirjailijoiden teoksiin, kieleen ja
oppeihin.

Kapteeni Snellman meni avioliittoon nuoren ja turvattoman tytön kanssa,
jonka kauneus ja miellyttävä, hiljainen luonne oli hänen ainoa
rikkautensa. Snellmanilla oli pieni itseansaitsemansa omaisuus, joka
molempien puolisoiden työteliäisyydellä ja huolenpidolla suureni.

Mutta maailman myrskyt osuivat ennen pitkää heidänkin onnelliseen
kotiinsa, tyyneen ja hupaisaan satamaan, jonne valtameren kareja ja
myrskyjä vastaan omaistensa hyödyksi taisteleva isä aina ilomielellä
kiiruhti rakastamansa puolison ja lasten luokse. Sen onnen surmaten
ryösti pian kuolema armaan aviovaimon ja monen pienen lapsen äidin.

    Vaan jos jollen onni yksin
    hymyileepi hyvillensä,
    kyll' ei kulje kumpaneita
    kova onni yksinänsä.[71]

sanoo kiitetty suomalainen runoilija Topelius. Niin nytkin kävi, kun
surunsortama leski näki vastoinkäymisten vuoksi omaisuutensa niin
vähenevän, että ainoa perintö, minkä hän voi antaa lapsilleen, oli
niiden kasvatus.

Poika Johan Wilhelm Snellman kävi yhtä kunniakkaasti Oulun
triviaalikoulun kuin sittemmin opiskeli Turun ja Helsingin
yliopistoissa.

Tämän sitten laakereilla seppelöidyn maisterin kirjalliset ansiot ovat
siksi hyvin tunnetut hänen kirjoituksistaan, tieteellisistä teoksistaan
ja matkakertomuksistaan, ettei tässä niitä ole tarvis arvostella; ja
yleisesti koko Suomessa tunnustetaan J. W. Snellmanin lämpimästi
rakastavan isänmaatansa, omistavan neronsa ja tietonsa sen onnen,
valistuksen ja kielen hyväksi sekä Kuopion koulun rehtorina olevan
hyvin arvossapidetty, uuttera ja erittäin taitava nuorison ohjaaja ja
opettaja.

    Kuin Orfeuksen lyyra soipi
    se ääni, innolla mi maalleen leimuaa.

Etevimpiä suomalaisia kielentutkijoita ja kirjailijoita pohjalaisten
joukossa on tohtori M. A. Castrén, joka on arvokkaan Kemin rovastin ja
jumaluusopintohtorin Castrénin kasvattipoika ja sukulainen. Yhdessä
jalon tohtori Lönnrotin kanssa hän tuo Lapin raukoilta pimennoilta
valaistusta isänmaansa kieleen ja sen muinaisuuteen tutkimalla
pohjoisten kansain muinaistaruja, kieltä ja tapoja. Nämä tutkijat eivät
ole mitään vaivoja säästäneet, tuhansia esteitä ja vaivannäköjä
karttaneet omakohtaisesti esille etsiäkseen unohtumasta uusia tietoja
ja erityisyyksiä tuon kaikkina aikoina merkillisen Suomen kansan
entisyydestä ja alkuperästä.

Porthan ja useat kansansa parasta ajattelevat miehet, kuten
ansiokkaiksi tunnustetut veljekset, tohtori Z. Topelius vainaja
Uudessakaarlepyyssä ja Oulun kaupunginlääkäri professori G. Toppelius,
ovat julkaisseet useita kirjoituksia suomenkielellä, koonneet joukon
älykkäitä suomalaisia sananlaskuja, ihmettelyä herättäviä lauluja ja
satuja, joita he ovat painettuina julkaisseet. Nämä isänmaanystävät
sekä monet muutkin ovat siten näyttäneet sitä raivaamatonta tietä,
jolla jalo, isänmaansa kunniaksi kaikki uhraava Kajaanin lääkäri
tohtori Lönnrot yhdessä tohtori Castrénin kanssa niin suurella
kunnialla on kulkenut kerätessään aineksia Kalevalaan ja useihin muihin
kallisarvoisiin kirjoituksiin ja selityksiin vaivaloista työtänsä
varten.

Vaikka eri teitä kävivätkin, jakoivat Lönnrot ja Castrén veljellisesti
matkan vaarat, kieltäymykset ja puutteet vapaaehtoisesti kulkiessaan
väsymättömillä retkillänsä erämaan jäisillä tuntureilla ja ainaisen
lumen tantereilla. Mutta neljänkymmenen asteen pakkasessakin sykkii
heidän pohjalaissydämensä lämpimästi rakkaalle ja köyhälle
isänmaalleen, jonka mökin poika ylpeänä halveksii turhamaista
ylellisyyttä, jos hänellä vain on rauhaa ja ravintoa.

Lönnrotille ja Castrénille, näille Suomen jaloille pojille, toivomme
onnellista jatkoa heidän toimissaan matkoillaan ja ajattelemme heitä
samoin kuin eräs Venäjän suurimmista runoilijoista kuvailee itseänsä
aikoessaan maalauttaa kuvansa:

    "Minusta kuva jylhään luontoon tee
    ja kylmään, sieluun tulta saa!
    Turkkeihin, karvalakkiin maalaa
    ja luonto yksin oppaana!
    Vuorille, myrskyyn, veteen haluin
    ryntäämään – siten näyttää saan,
    ett' olen lapsi pohjoismaan."

Suomenkielen runsaat runotuotteet ja niiden surunvoittoiset sävelet,
pyhät jäännökset sen vanhimmasta kirjallisuudesta, joita maan jaloimmat
miehet paljon vaivaa nähden etsivät ja kokoilivat, herättävät
ulkomaalaisessa huomiota ja ihastusta, mutta surkuteltavata kylläkin
omassa maassa ja varsinkin siinä luokassa, joka tahtoo itselleen
sivistyneen nimen, ovat ne saaneet osakseen useinkin vain
ansaitsematonta ja luonnotonta halveksimista.

Mutta kiitoksen saakoot ne arvokkaat isänmaalliset miehet, jotka
kansalaistensa mielissä herättävät innostusta unohtuneeseen
kanteleeseen ja Suomen kotimaiseen runouteen, mikä vanhasta juurestaan
luonnon rikkaudessa pian on taas kukkaansa puhkeava lempeän esivallan
suosimana! Ja Väinämöinen voi vielä ylpeydellä luoda katseensa tuleviin
sukupolviin, ja kaikki ikimetsän asukkaat saavat kuulla ja vuoretkin
kajahdellen vapisevat ihastusta, kun vanhus kanneltaan soittaa ja
laulaa iloisia, kiitollisia lauluja niiden Suomen poikain kunniaksi,
jotka ovat herättäneet suomalaisen kansallisluonteen uudelleen eloon.

Helmikuun 25 päivänä 1845 lähti viimeisten tietojen mukaan tohtori
Castrén kandidaatti Bergstadin keralla Siperian erämaihin Suomen kansan
heimolaisten luokse tuolla kaukaisessa idässä. Tämän matkan tuloksina
on, jos Kaitselmus suo rohkeille matkamiehille voimia, elonpäiviä ja
terveyttä, tutkimukset Suomen kansan alkukodista, suomenkielen
sukulaisuussuhteista ja, paitsi näitä kansallisia harrastuksia
koskevat, monet kielitieteelle ja kansatieteelle yleensä erittäin
tärkeät tutkimukset.

Samana päivänä matkusti tohtori Lönnrot Kuopioon. Töissänsä, joihin hän
siellä aikoo ryhtyä, on hänellä uutterana apulaisena nuori ylioppilas,
joka on erityisesti suomenkieltä harrastanut ja äsken tälle kielelle
kääntänyt Euklideen ensimmäisen kirjan.

Tohtori Lönnrot aikoo Kuopiossa järjestää kokoomansa ainekset ennenkuin
hän lähtee uusille matkoille.

Kirjan tekijä lopettaa nämä "Muistelmansa" joillakin sanoilla niistä,
joita laulettiin Helsingissä rohkeiden tutkijain lähtiessä
määräpaikoilleen:

    Me, jotka kotirauhass' iloitsemme,
    virkamme vaivoist' oomme arat,
    pro aris et pro focis taistojemme
    uhriksi lähetimme voimat paraat.
    Palkaksi työstä tuosta jalojemme
    vain tuomme kansan lemmen runsaat varat.

    Rohkeina matkaan! Työnne heelmän kantaa!
    Se työ ei teidän vain, vaan koko maamme
    Rukous harras jos vain voiton antaa,
    jos työstä vuoksi hyvän palkan saamme,
    rohkeina matkaan – työnne heelmän kantaa!
    Me täällä teitä, veljet, puolustamme.

    Vaivainne palkkiota itse korjaa
    te ette eikä nykypolvi, mutta
    kerranpa kuullaan tätä kansaa orjaa,
    kun Suomellemme luodaan aikaa uutta,
    muistonne silloin, maalle kallis, sorja,
    on lauluin, saduinkin jo kuulunutta.

POHJALAISIA KASKUJA

JÄLKISATOA SAARA WACKLINILTA.

1.

HUOMAAVAINEN OIKEANA AIKANA.

Yleensä tunnetaan pietarsaarelaiset taitavina salvumiehinä. He
liikkuvatkin paljon maan etelä- ja itäosissa kirvesmiehinä
työskennellen laivaveistämöillä tai Saimaan kanavalla. Eräs
maalaispoika, jonka veljen oli onnistunut päästä työnjohtajaksi
mainitulla kanavalla, päätti käydä katsomassa tuota suurtyötä ja
samalla lainata veljeltään – 5 hopearuplaa. Kun häneltä hänen
onnellisesti palattuaan kotiin tiedusteltiin veljestä, kertoi hän
kulkeneensa veljensä keralla, joka oli mahtava mies, tarkastelemassa ja
ihmettelemässä kanavaa. "Nyt sinun varmaankin pitää kursailla veljeäsi,
kun hän on niin ylennyt?" kysyttiin häneltä. "Kyllähän", kuului
vastaus, "paljonkin häntä puhutellessani, mutta kuiskasin hänen
korvaansa: kai tiedät, etten sinua muuten niin suurena pidä, vaikka
ihmisten kuullen kunnioitankin."

2.

ODOTTAMATON MENESTYS.

Eräs pietarsaarelainen nuorukainen, joka turhaan useana vuonna
perättäin oli käynyt rippikoulua pääsemättä puutteellisen lukutaitonsa
vuoksi ehtoolliselle, päätti "hylätä uskonasiat ja lähteä merelle."
Jonkun vuoden kuluttua sai hänen äitinsä tietää, että poika oli pakolla
otettu merimieheksi[72] Englannissa. Eukko tuli kovin ihmeisiinsä ja
kertoi hyville naapureilleen ja ystävilleen asian seuraavin sanoin:
"Kyllä tässä maailmassa kummallisesti saattaa käydä; minun poikani
täällä kotona ollessaan ei päässyt ripille, mutta nyt hän on
Englannissa päässyt papiksi."[73]

3.

MIELENMALTTIA.

Talonpojan renki tuli onnettomuudekseen panneeksi käsivartensa liian
lähelle myllyn ratasta, joten käsi murskaantui. Lähellä oleville, jotka
valitellen tapaturmaa hoitelivat hänen kättään, puhui hän maltillisen
lapsekkaasti: "Mutta olipa enemmän kuin ihmeellistä, että huomasin
temmata pois käteni, muutenhan se olisi pyyhkäissyt minutkin mukanaan."

4.

UUTTERA AMMATISSAAN.

Entiseen aikaan oli —-ssä alati toimelias kauppias. Hän sai äkkiä
halvauksen ja kadotti puhekykynsä. Perheen jäsenten huolestuneina
ollessa sairaan vuoteen ympärillä astui huoneeseen yksi hänen pojistaan
juuri Englannista palanneena ja lähestyi murhemielin sairasta isäänsä,
joka hänen lähtiessään matkalle oli ollut terve ja eloisan toimelias,
mutta jonka hän nyt tapasi ehkä kuolinvuoteella. Kun ukon jäykistyneet
silmät näkivät saapuneen pojan, palasivat hänen voimansa, ja
tervehtimättä huusi hän kaikkien hämmästykseksi ja iloksi pojalleen:
"Mitä nyt maksetaan tervasta Englannissa?" Murheellinen mieliala oli
tuokiossa hävinnyt, ja ukko, joka sai kuulla niin paljon uusia ja
vereksiä kauppatietoja, ei joutanut sillä kertaa kuolemaan.

5.

ASETUKSENMUKAISTA KÄYTTÄYTYMISTÄ.

Maisteri A—-lla —-kaupungissa, vaikka hän muuten oli
oppinut ja teräväpäinen mies, hiukan tunnettu Pohjanmaan
kirjallisuushistoriassakin, oli onneton tapa juoda itsensä humalaan.
Kerran taas paheeseen antauduttuaan ei hän ehtinyt kotimatkalla
pitemmälle kaupungin toria ennenkuin jalat pettivät ja hän kaatui
pitkälleen. Siinä hän rupesi oksentamaan. Pormestari ohikulkiessaan
suuttuneena tuosta julkisesta pahennuksesta käski häntä nousemaan ja
menemään kotiinsa. A—- vastasi levollisesti: "Hyvä veli, älä nyt taas
koko maailmalle esiinny lainopissa tyhmyrinä! Etkö muista, että
asetuksen mukaan pitää kaikki tavarat, joita kaupungissa aiotaan
kaupata, ensin tuoda torille?"

6.

OIKEUDENMUKAINEN KUMMASTELU.

Muutaman Pohjanmaamme kaupungin lukkari tämän vuosisadan alussa oli
auttamattomasti lasin ystävä, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä
useammin ja julkeammin näyttäytyi tuo ruma tapa hänessä, vaikka hän
kauan alussa vain salaa oli ryypiskellyt. Hänen ankara rovastinsa
huomautti hänelle hänen pahentavasta käytöksestään näinikään: "Kuulkaa
kanttori! kuinka on asian laita? Ihmiset sanovat kanttorin alkaneen
ryypätä!" "Herra rovasti!" vastasi kanttori ja siirtyi kummastellessaan
yhdestä äänilajista toiseen, "voivatko ihmiset olla niin ilkeitä?
Minähän olen ryypännyt yli 30 vuotta." Rovasti vaikeni tuollaisen
suunnattoman julkeuden edessä.

7.

OMITUINEN MAINETODISTUS.

Mäkitupalainen Q—- —-kaupunkiseurakunnassa oli onnettomuudekseen
monella tavalla pahoittanut sielunpaimentaan. Pastori, joka oli vanhan
hyvän ajan miehiä, jolloin ei ollut tapana salata, mitä ajateltiin,
kirjoitti miehen papintodistukseen hänen muuttaessaan X:n kaupunkiin
seuraavan loppuhuomautuksen: "Q— on joko hullu tai tuiki ilkeä
ihminen."

8.

HYVÄ NEUVO, KUNHAN SITÄ VAIN OSATTIIN SEURATA.

Eräs rahvaanvaimo, yleisesti sanottu "Kurikka-akaksi" ja "saarilta"
kotoisin, oli kalastusretkellä miesjoukon mukana. Tuli raju myrsky,
joka pani kaikki viimeiseen asti ponnistelemaan kaikin voimin,
ryhtymään kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, kaikki yrittämään, mutta
sentäänkään ei näyttänyt aavalla merellä olevan kalastajilla muuta
odotettavana kuin aaltoihin hukkuminen. Silloin nousi pystyyn
"Kurikka-akka" kuin Pythian papitar haltioissaan huutaen: "Kuulkaa,
miehet! lähtekäämme täältä!" – Oraakkelisanat herättivät keskellä
alakuloisuutta yleisen naurun, kaikki saivat takaisin rohkeutensa ja
neuvokkaisuutensa, ja illalla oltiin taas kuivalla maalla perunapadan
ääressä ja silloin ylistettiin "Kurikka-akan" kykyä osata noudattaa
kultaista sääntöä: "Parempi olla leivätönnä kuin neuvotonna."

9.

HÄTÄ EI TUNNE MITÄÄN LAKIA, EI EDES LUONNONLAKEJA.

Porvari Ö. ja hänen vaimonsa Z:n kaupungissa olivat tunnetut
varakkaiksi, mutta peräti itaroiksi. Pari naapurin poikaa päätti
muutamana iltana tuntemattomiksi pukeutuneina koetella iäkkään
pariskunnan hyväntahtoisuutta. Täydessä matkapuvussa he menivät sen luo
muka hyvin murtaen puheessaan suomeksi. Ensin he pyysivät yösijaa, kun
olivat pitkällä matkalla, mutta Ö. vastasi, että "koska hän ei ollut
muka oikea talonisäntä, niin ei hän voinut sitä luvata." Muori seisoi
lieden ääressä askareissaan; he kääntyivät silloin häneltä pyytämään
maitotilkkaa. Tämä vastasi, ettei hänellä ollut lehmää. He pyysivät
silloin vaikka vuohen maitoa. Ei sitäkään ollut. Silloin juuri kuului
läheisestä navetasta lampaan määkiminen. Toinen hulivileistä sanoa
tokaisi nyt: "Muorikulta, antakaa meille sitten vaikka hiukan lampaan
maitoa!" Kohta eukko loukkaantuneena tuollaisesta itsepintaisuudesta
vastasi: "Ei meillä ole muita kuin pässejä, eivätkä ne synnytä
milloinkaan muita kuin pässejä." Lopultakin olivat poikamme täysin
vakuutettuja, että oli suorastaan mahdotonta mitään heiltä saada, ja
vanhan pariskunnan suureksi hämmästykseksi ja neuvottomuudeksi
paljastivat he itsensä valepuvustaan.

10.

TARPEEKSI OPPIA.

Ö—-n nimismies, jolle myös oli lähetetty varojen keräämiseksi lista
juoppoutta vastustavien kirjain julkaisemista varten, antoi sen kiertää
piirissään ja kokosi siten aika sievän rahamäärän; mutta kun hän
pitäjän rikkaimmasta ja samalla juoppouteen enimmän vajonneesta kylästä
sai vain 40 kopeekkaa hopeassa ja siitä huomautti, vastasi
varojenkokooja, jona oli kylän vanhin, että hänen kehoituksestaan
lyhykäisesti sanottiin: "Osaamme me ryypätä kirjoittakin."[74]

11.

OIVA KEINO SELVIYTYÄ PULASTA.

Pappi kysyi eräältä veitikalta, jonka tiedot kristinopissa olivat
heikot, tulevatko kaikki ihmiset autuaiksi. "Mielelläni minä sen
soisin!" vastasi tämä.

12.

VAIKEA KYSYMYS.

Kun M—-n rovasti, joka oli arvoltaan tohtori, oli kinkereillä S:n
kylässä, sanoi viisasteleva lautamies S—-n saavansa tohtorin, jos
tohtori sallisi, kiinni kolmessa kysymyksessä, vaikka tohtori olikin
tunnettu ja laajalti kiitetty opistaan ja älystään. Tohtori suostui
ehdotukseen, mutta hänen täytyi kohta myöntää olevansa voitettu, kun
lautamies kysyi: "Mikä, herra tohtori, oli minun isoisäni isän
ristimänimi?"

13.

Runojen, jotka ansaitsevat säilyä muistossa vielä tekijänsä kuolemankin
jälkeen, joukkoon kuuluvana pidämme seuraavan runomuotoon laaditun
pitäjänkertomuksen alun:

    Nuor' Antti piippuaan
    imi istuillaan
    illalla hämärissä;
    silloinpa mä
    ja mielellä
    tein runoa,
    mi nerolla
    kertoili Sipoon eläjistä.
    Alotin niemestä sen E:n,
    mi vast' on omenainen, sen
    omistaja on
    myös verraton
    pohatta kyllä marjaston.
    On neitosia tusinoittain
    rusinat sulollaan voittain,
    joukossa tuo,
    mi minuun luo
    sydämen polton nuorien –
    Hyi, Antti, hiljaa häveten!

14.

KOREA HAUTAKIRJOITUS.

W—-n räätäli R—-n, joka oli suureksi viisastelijaksi tunnetun
kanttori R:n poika, oli itsekin täynnä hassumaisia ja kummallisia
ilveitä. Niin pisti hänen päähänsä aikoja ennen kuolemaansa tilata
itselleen ruumiskirstu, minkä hän sen valmistuttua juhlallisesti
neljällä puusepänoppilaalla kannatti kotiinsa. Hän itse puettuna
kiireestä kantapäähän mustaan pukuun poikajoukon seuraamana, mikä
lakkaamatta toisti samaa suruhuutoa: "Kuollut on setä R—-n", kulki
aivan kirstun jäljessä ja kantoi ristiä, jonka toisella puolella oli
kirjoitettuna: "Tässä lepää räätälimestari R., kuoli 18–, luunsa
kolmen rakkaan vaimonsa luiden seassa esi-isiensä haudassa"; sekä
toisella puolella ristiä: "O, kuolema! Olit tervetullut!"

15.

MERKILLISTÄ KIRJOITUSTAPAA.

"Korkea Herra Parruuni ja Maan Herra; Koska trenkini Anna Liisa on mua
palavellu kolome vuotta ja nyt vasta alako tulla ilikijäksi koska on
uhannu polttaa mun köyhän talon ja noitua mun itteni ja kisällini, niin
pyyvän minä suosiollisesti Herra Parruunia ja Maaherraa, että ottaa mun
armolliseen suojelukseen mainittuun trenkiin nähen.

                                                    Anters G:n
                                               Karvarin leskivaimo."

16.

IHMEELLINEN SAIRAUSTAPAUS.

Saman miehen kummallisen kielen näyte on tämäkin sairauskertomus: "Kun
tämä naapurin Kalle, jolla oli lavantauti, kun kuoli siihen, mutta kun
parani jälleen."

17.

KUOLEMANILMOITUS SEKIN.

Hassumaisimpia olentoja, mitä koskaan on elänyt, oli varmaankin Mikko
R. ja hänen vaimonsa Sanna. Kun vihdoinkin ämmä heitti tämän elämän
vaivat, jossa riiteleminen kotona miehensä kanssa oli hänellä ollut
ainoana iloisempana vaihteluna, ainakin viime vuosinaan, kulki ukko
itse, kaulassa perin juhlallinen huivi ja yllä musta hännystakki
1800-luvun muotia, X:n kaikissa taloissa ilmoittamassa rakkaan
puolisonsa kuolemasta seuraavalla sievistelevällä tavalla: "Saan
ilmoittaa herrasväelle, että Sanna viime yönä on muuttanut täältä
taivaaseen. Pyydän olemaan surua valittamatta."

18.

KUNNIAN ARVIOINTIA.

Eräs talonpoika tuomittiin kihlakunnanoikeudessa menettämään kunniansa
tekemästään petoksesta. Hän seisoi huolissaan tukkaansa repien.
Tuomiota hän ei ollut läheskään ymmärtänyt. Lopulta hän rohkaisi
itsensä ja kysyi tuomarilta: "Onko niin, armollinen laamanni, että saa
syödä, kun on menettänyt kunniansa?" – "Syö vain huoletta, jos sinulla
on jotain syötävää", vastasi tuomari. "No sitten olen kernaasti
kunniatta, kun kuitenkin saan syödä!" huudahti talonpoika iloisena.

19.[75]

Rouva T:n renki J:ssä tuli kotiin kesäiltana päivän työstä ja istuutui
ripeästi höyryävän puurovadin ääreen. Lämpimän vuoksi oli hänellä liivi
auki ja rinta paljaana. Otettuaan ensi lusikallisen puuroa, sattui se
onnettomuudeksi hänen huomaamattaan putoamaankin rinnalle. Renki tunsi
rintaansa polttavan ja tarttui isoon maitovatiin, mistä kovassa
kiireessä joi täysin siemauksin. Kun maito oli lopussa, mutta poltto
vielä sama, huudahti hän epätoivossaan: "Minne se puuro meni, kun ei
maitokaan sitä tapaa?"

20.

ENTISAJAN SAARNAMIES.

K—-n rovasti Z. oli valmistamattaankin erinomainen saarnamies.
Saarnatuolissa hän haki kaikki raamatunlauseensa raamatusta, ja
talonpojat ihailivat hänen taitoaan osata, kuten Pohjanmaan
ruotsinkielisellä rahvaalla on tapana sanoa, "siteerata raamattua."
Saarnatuolista hän myös piti silmällä seurakuntalaistensa käytöstä
kirkossa ja osoitti suntiolle[76] kaikki ukot ja akat, jotka tämän piti
unesta hereille kopauttaa, samalla kun hän itse heille huuteli: "Herää
siellä sinä, nukkuva syntinen!" – Kerran oli ukko pitänyt tunnin
kestävän jyrisevän rangaistussaarnan lampailleen ja katsoi sitten
tuntilasiin, jonka näki jo loppuun juosseen. Hän kumosi sen toisinpäin
sanoen: "Jos oikein tunnen teitä, K—-n asukkaat, niin kyllä kestätte
vielä yhden tunnin."

21.

Samalla rovastilla oli tapana jouluna aina laulattaa virsi 6.
Gezeliuksen Virsikirjasta Kolminaisuudenvirtenä. Muutamana jouluna
taas, jolloin pakkasta oli neljättäkymmentä astetta ja lukkarin ääni
aivan sortunut, oli rovasti lukkarin pyynnöstä huolimatta taas
määrännyt tavallisen virtensä. Lukkari rohkeni kuitenkin alottaa
lyhyemmän ja helpomman virren, mutta juuri kun seurakunnan
kokonaisuudessaan piti yhtyä laulamaan lukkarin kanssa, ilmestyi
rovasti saarnatuoliin ja peitti laulun jyrisevällä äänellään huutaen:
"O, Jumala, sinua me ylistämme! on laulettava!" Lukkari totteli, mutta
kun hän oli laulanut ensimmäisen säkeistön, tuli hän sakastiin ja
ojentaen virsikirjansa rovastille sanoi: "Jatkakaa itse, kunnianarvoisa
rovasti, minä en jaksa enempää." Mitä nyt oli tehtävä? Rovasti astui
arvokkaana kuoriin ja lauloi yksin tuon vaikean virren loppuun asti
voimakkaalla, mutta kaikkea muuta kuin sointuvalla äänellään.

22.

HYVÄ SELITYS.

X:n kaupungissa oli suurempi työ tekeillä. Kun sitä alussa tehtiin sekä
veltosti että huonosti, mutta se sittemmin pääsi vetelästä menostaan
kiivaaseen kulkuun, oli eräs kylläkin utelias saamaan lähemmin tietää
syyn edistymiseen ja mitenkä työtä nykyisin tehtiin. Hänen kysyttyään
asiaa lähemmin tuntevalta raatimieheltä vastasi tämä: "Eikö herra
ymmärrä, että nykyisin tehdään työ koneilla ja toimeenpanolla."

23.

REHTORI JA OPPILAAT.

Rehtori Y:llä "entiseen hyvään aikaan" oli suopea tapa kohdella
oppilaitaan. Kun hän aamulla oli ensin nipin napin kuulustanut heidän
läksynsä, tosin perin ankarana ja vakavana, kokosi hän heidät
opettajapöydän ympärille, minkä ääressä istui, ja nyt alkoi molemmin
puolin uutisten kertominen. Oltiin huvitettuja saada narrata toisiaan
kelpo lailla; mutta jos ukko, joka muuten oli aivan herkkä uskomaan,
vähänkään aavisti valeita kerrottavan, suuttui hän hirveästi, kuten
seuraava tapaus osoittaa. Tuskin oli muutamana aamuna taas kokoonnuttu
opettajapöydän luo aivan kiinni toisiinsa, ennenkuin eräs ilveilijä
sanoa tokaisi: "Onko rehtori kuullut, että viime yönä on vesi vienyt
T:n kylän sillan?" Juuri kun ukko oli lausumaisillaan kummastelunsa ja
halusi kuulla lähemmin asiasta, kuiskasi eräs hänen kultasilmänsä hänen
korvaansa: "Ei se ole totta, setä." Silloin suoristautui ukko koko
pituuteensa, viittasi kädellään kertojaa ja ärjyi hänelle: "Katsokaa
valehtelijaa!" Rehtori otti sitten vitsat, ja nyt seurasi niin
vakavalaatuinen toimitus, että se herätti suuressa kouluhuoneessa,
missä kaikki luokat opiskelivat, sanomatonta hämmästystä ja kauhua.
Muutoin sävyisä opettaja käsitteli pamppua kuin itse vihastunut Jupiter
pluvius voimme sanoa, ja syntyi itku ja parku, vaikka kujeilija oli
täyden miehen mittainen, mikä siihen aikaan ei ollut harvinaista
rehtorin luokan oppilaalle.

24.

Pappismies, joka ennen oli ollut köyhässä —-ssä virassa, pääsi
muutaman varakkaan seurakunnan kappalaiseksi Pohjanmaalle.
Ensimmäisessä saatavien kannossa kummasteli hän, että niin rikkaan
pitäjän talonpojat kehtasivat tuoda hänelle vain ruista ja itseänsä
varten pidättää ohran. Silloin vastasi eräs talonpoika: "Me otimme
sinut pettuleivän äärestä ja annoimme sinulle ohraleipää, nyt et ole
tyytyväinen ruisleipään, vaan tahdot vain vehnäleipää."

25.

TARKKA ILMOITUS.

Tulipalon jälkeen Pietarsaaressa, jolloin jokaisen piti ilmoittaa, mitä
hän oli menettänyt palossa, ilmoitti eräs pelastusmies, nimeltä Sten,
talonsa ja koko irtaimen omaisuutensa palaneen. Seuraavana päivänä tuli
hän hätäisenä palotoimikunnan puheenjohtajan luo sanomaan unohtaneensa
eilen ilmoittaa suurimman vahinkonsa. "Mikä se sitten oli?" kysyttiin
häneltä kummastellen. "Katsokaas", vastasi hän, "se oli nahkavyö
tuppiveitsineen, jossa lipunvarsi oli kiinni."

26.

OIVALLINEN POLIISI.

Joku aika takaperin sattui L:ssä pienikasvuinen täti kulkemaan muutaman
asunnon ohi, mistä hän kuuli rähinää. Kohta hän meni kevein askelin
kuin keijukainen sisälle, jossa 3-4 miestä istui viinapullon ääressä
pelaamassa korttia. Sanaakaan sanomatta hän tarttui pulloon ja
kortteihin. Kortit hän siinä paikalla repi palasiksi ja lähti sitten
tiehensä mukanaan saamansa saalis – viinapullo.

27.

EIVÄT OLLENKAAN YMMÄRTÄNEET TOISIAAN.

Joku viikko sitten levähti muutamia sotilaita L:n kirkonkylässä.
Iltasella lähti heistä kaksi nautittuaan väkijuomia kävelylle. Tultuaan
erään kirjurin asunnolle astuivat he portaille, joilla kirjuri seisoi,
tervehtimään tätä. Mutta kirjuri, joka varoi heidän rasvaisia käsiään
– soturit olivat juuri syömässä käsissään olevia suuria voileipiä –
tahtoi mennä tiehensä. Nyt syntyi molemmin puolin keskustelu, jossa ei
toisiaan ymmärretty eikä käsitetty. Sotilas lienee tiedustellut
naapuritalon nimeä, mihin kirjuri vastasi: "Minä kirjoittaa" s.o. olen
kirjuri. – Tähän ei soturi tyytynyt, vaan kysyi uudelleen kirjurilta,
johon tämä vastasi: "Tuolla ovat englantilaiset" ja osoitti
meren rannalle. Tästä närkästyi sotilaamme, joka luuli herran luulevan
häntä englantilaiseksi, ja koki kaikin keinoin huomauttaa hänelle,
ettei hän ollut englantilainen. Mutta paraallakaan tahdolla he eivät
ymmärtäneet toisiaan. Sotilas tarttui, ei kylläkään suuttuneena,
kovasti pelkäävää kirjuria kauluksesta ja vakuutti heidän kummankin
olevan keisarin alamaisia sekä lähti tyynnytettyään kirjuria kävelemään
majapaikkaansa.

28-31.

SATTUVA SELONTEKO.

Rakennusmestari S., joka oli perin ruma mies ja vielä lisäksi nenätön,
pysähdytti hevosensa matkallaan maalaistalon ulkopuolelle ja meni
sisälle pyytämään jotain juotavaa. Tuvassa ei ollut muita kuin pieni
tyttö, joka pelästyksissään meni nurkkaan piiloon. Rakennusmestari
nähtyään haarikan pöydällä meni ottamaan siitä aika kulauksen ja lähti
sitten matkaansa. Kun tyttösen äiti tuli kotiin, kysyi hän, oliko
ketään käynyt talossa hänen poissaollessaan. Tytär vastasi: "Ei ketään
muuta kuin nenäkäs nenätön vieras."

32.

HYVÄ USKO.

P:ssä asuva kirvesmies löi pahasti peukaloonsa, ja piti hänen heti sen
vuoksi mennä lääkäri L:ltä kysymään vammaansa neuvoa. Lääkäri antoi
hänelle reseptin ja käski hyvin sitoa peukalon sekä antaa siteen olla
paikoillaan liikuttamatta 2 päivää. Mies palasi kotiinsa sen enempää
kyselemättä, otti pois verisen siteen, mikä oli ollut peukalon
ympärillä, ja kääri siihen reseptin. Määräajan perästä tuli hän taas
lääkärin luo, ja kun tämä kysyi, oliko mies menetellyt hänen
määräyksensä mukaan, vastasi mies: "Kun tulin kotiin, sidoin paperin
peukalon ympäri ja kohta tuntui paremmalta."

33.

SUURTA HYVÄNTAHTOISUUTTA.

Maalaistyttö Munsalasta tuli raatimies S:n puotiin ja ostettuaan
tavaraa muutamalla kopeekalla pyysi kaupantekiäisiä. Kun puotipoika ei
sanonut voivansa antaa mitään niin pienestä kaupasta, virkkoi tyttö:
"Oh! Kylläpä olette kitsas; kun ostan Uudessakaarlepyyssä äimän, antaa
kirjanpitäjä kengät kaupantekiäisiksi."

34.

LOUKKAAVA VIHJAUS.

Eräs pappi kalasteli J—-n saaristossa, ja kun kesä yleensä oli kuuma
ja siksi erittäin paljon sääskiä, oli hänellä näistä tungettelevista
pikkupedoista suurta vastusta. Talonpoika tuli paikalle, missä pappi
istui onkimassa. "Isä kulta", virkkoi onkija, "teillä on yllin kyllin
täällä saarilla tänä vuonna itikoita." – "Niin kylläkin", myönsi
talonpoika, "eikä ole ihme, että ne kiusaavat pastoria, sillä elukoille
ne aina tahtovat olla suureksi vaivaksi."

35.

TOLKUTTOMAN KORKEA IKÄ.

Kun pappi ensi kertaa oli kinkereillä seurakunnassa, mihin hän vasta
oli tullut, kiintyi hänen huomionsa kahteen harmaapäiseen ukkoon,
joista kumpikin istui pöytänsä päässä, ja näytti, että heillä oli ikää
4-5 kertaa parikymmentä vuotta. Hän meni heidän luokseen ja sanoi: "Te
näytätte olevan kyllin vanhoja, te kaksi; kuinka vanha olette te,
isäseni?"

Puhuteltu sanoi olevansa "vanha kuin s–na." "Kuinka vanha hän sitten
on?" kysyttiin. "Sitä en minä tiedä", vastasi kysytty hämillään, mutta
lisäsi valaisevasti toista osoittaen: "Mutta tuo tuolla on vanhempi."

36.

HELLÄ ÄITI.

Kun raatimies L. kerran pestasi miehistöä muutamaan laivoistaan, tuli
eräs Ähtärin eukko tarjoamaan mukana olevaa poikaansa merimieheksi. L.
kun piti poikaa liian nuorena, kysyi, oliko tämä ennen ollut merellä.
"On kyllä", vastasi akka, "hän on kerran kulkenut tukkilautalla Ähtävän
joelta Hällörsskataan." L. arveli silloin, ettei poika vielä kelvannut
merimieheksi, mutta että hän, kun poika oli hyvännäköinen, mielellään
ottaisi hänet kokkipojaksi.[77] "Ei", kuului akan vastaus, "ennenkuin
kokki saa syödä hänet suuhunsa, elätän minä häntä vielä vuoden."

37.

On yleisesti tunnettua, että H. M. meidän armollisin Keisarimme
viimeksi Helsingissä käydessään armossa lahjoitti melkoisen rahasumman
jaettavaksi Suomen köyhille. Kun sitten näistä varoista asianomaisen
papin välityksellä 2 hopearuplaa annettiin iäkkäälle vaimolle K:n
pitäjässä, lausui eukko kyynelsilmin: "Kun rovasti varmaankin pian
kirjoittaa Keisarille, niin hyväntahtoisesti tervehtikää silloin Häntä
minun puolestani sydämellisesti ja kiittäkää Häntä siitä, että Hän oli
niin kovin kiltti ja minuakin muisti."

38.

VALSSIA SEKIN.

Kun tohtori F—- oli virkamatkallaan W:n pitäjässä, tuli häneltä
kysymään neuvoa pitkä ja vahva talonpoika, joka sanoi tuntuvan
rinnassaan kipeältä ja pyysi saada jotain lääkettä. Tohtori kysyi muun
muassa talonpojalta, milloin tuo kipu pahimmin häntä vaivasi. "Kun minä
valssaan", vastasi talonpoika. Lääkäri kysyi silloin kummastuneena
häneltä, oliko hänen tapanaan tanssia valssia. Nimismies S., joka oli
siinä paikalla, selitti silloin, että Vöyrin murteella sanotaan
valssaamiseksi[78] vesiperäisillä nevoilla ja niityillä kahlaamista.

39.

ILMOITUS SEKIN.

Nimismies antoi tapahtuneesta itsemurhasta seuraavan ilmoituksen:
"Kello 6 aamulla lienee vainaja noussut ylös ja, kun hänen sanotaan
pelänneen Jumalaa, mennyt ulos niitylle hakemaan jotakin, mistä hän
palasi kotiin ja meni kaappiin ottamaan ryypyn, jonka jälkeen hän teki
äkkiä päätöksensä ja leikkasi itsensä tuvan vasemmassa nurkassa."

40.

KOHTUULLISTA KUMMASTELUA.

Rouva S. kertoi seurassa, jossa oli sekä naisia että herroja, miten hän
ja hänen miesvainajansa olivat niukoissa varoissa mennessään aikoinaan
naimisiin. "Niin, hyvä herrasväki", lopetti hän, "minulla oli neljä
paitaa, luvallanne sanoen, ja minun miehelläni kuusi paitaa." – "Eikö,
paras täti, miehenne paitain ilmoittamiseen olekaan mitään lupaa meiltä
tarvis?" kysyi rovasti K.

41.

ERISKUMMALLINEN KIVÄÄRI.

Eräs Pietarsaaren nuorukainen, joka sen puolen rahvaan tavallisella
terävyydellä oli tarkastellut ympärilleen Kronstadtissa, oli siellä
erityisesti ihastunut muutamaan tussariin. Siitä lausui hän näin:
"Mokomanlaatuista tussaria en ole ennemmin nähnyt; se oli aivan
erilaatuinen pyssy siinä että se hikoili,[79] ja sillä oli niin suuri
piippu, että se mahtoi vetää tavattoman paljon."

42.

HAUSKA KESKEYTYS.

Kun Kokkolan komppania oli Pietarsaaressa ensimmäisinä päivinään
innokkaissa harjoituspuuhissa ja juuri paraallaan kiireesti
marssimassa, hyökkäsi äkkiä muuan maalaisimpi rintamaa kohti ja huusi
niin houkuttelevasti kuin rakastava voi: "Pysähtykää vain hiukkasen,
jotta saan katsoa Jaakkoa!" Kun oli mahdotonta täyttää hänen
toivomustaan, peräytyi hän peräytymistään huutaen yhä tärkeätä
kehoitustaan.

43.

SELVITYS TÄMÄKIN.

Sama Pietarsaaren nuorukainen, jolla onnekseen Saimaan kanavan
rakennustöissä oli veli, minkä luona hän oli käynyt, tuli joku aika
takaperin erään kauppiaan luo pyytämään lainaksi rahaa. Kun kauppias
kysyi, mitä hän rahalla tekisi, selvitti hän veljensä, joka oli
lähettänyt paljon rahaa talon velkain maksamiseksi, nyt haluavan saada
jonkun osan takaisin, kun aikoi mennä naimisiin. Tiedusteltaessa kenen
työnjohtaja aikoi nyt ottaa vaimokseen, vastasi hän: "Kyllä hän
tietääkseni on joku nainen, koska veli tarvitsee niin paljon rahaa."
Pitää huomauttaa, että sen puolen rahvas tarkoittaa "naisella" vain
säätyläisluokkaan kuuluvaa naista.

44.

OSASI TULKITA.

Erään kansalaisen ristiäisissä W—-ssä oli veitikkamainen uusien
kielten opettaja huomaavinaan pojan nimissä, joiden alkukirjaimet
olivat L. L. L., seuraavan uuden koulun perusajatuksen tulkittuna:
Lukekaa lievästi latinaa!

45.

HAUTAKIRJOITUS.

Laamanni C. oli yleisesti tunnettu kujeilijaksi. Kerran hän hautautti
kaksi koiraa monenlaisin juhlamenoin, jolloin hän itse oli itkevinään
katkeria kyyneleitä, mitä saapuvilla olevien huviksi matki eräs toinen,
joka mielellään oli laamannin suosiossa. Koirien hautakiveen
kirjoitettiin: "Tässä lepää useampi kuin yksi koira."

Pappi tapasi muutaman lampaistaan juovuksissa makaamassa ojan reunalla
ja otti siitä aiheen pitääkseen tilaisuuteen sopivan puheen juoppouden
inhottavaisuudesta. Talonpoika – lammas ei ollut tällä kertaa sen
parempi – kuunteli kauan kärsivällisesti siveyssaarnaa, mutta lopulta
uhosi: "Jos olet oikea paimen, niin tietysti autat ylös pässisi."

46-47.

KOSTO.

Talonpoika meni kerran Vaasaan, ja kun hänen huoneessaan majatalossa
sattui olemaan kokonainen armeija luteita, lähti hän apteekkari
Kantzaun luo, mikä oli aika pilkkakirves. Pyynnöstään sai hän
apteekkarilta voidetta, jota hän tultuaan yöpaikkaansa alkoi innolla
käyttää, mutta seurauksena oli, että tuo ilkeä vihollinen, mikä
häiritsi häneltä yörauhan, lisääntyi miljoonista biljooniksi, kuten hän
uskoi voivansa päättää ruumiiseensa ilmaantuneista syöpäläisten
jäljistä. Seuraavalla kaupunkimatkallaan meni hän suuttuneena K:n luo
valittamaan että tämä oli pettänyt häntä. "Miten sitten teit?" kysyi K.
"Kyllä minä sivelin sitä kaikkiin huoneen rakoihin ja koloihin",
huomautti talonpoika. – "Ei se ollut oikein, sinun olisi pitänyt
sivellä sitä luteiden suuhun, kun ne sitä aukoivat", selvitti saksaksi
murtava K. Talonpoika ymmärsi nyt itseään pilkattavan ja pani sen
muistiinsa. Hän ampui sitten jonkun ajan takaa variksen ja tuli
tarjoamaan sitä K:lle kysyen: "Eikö herra halua ostaa urosteiriä?"
K:lle, joka piti hyvin paljon linnunpaistista, tuli vesi suuhun. Hän
osti talonpojalta variksen pyydetystä hinnasta. Keittiössä havaittiin
kohta paistiksi aiotun linnun oikea laatu. Apteekkari, joka nyt
vuorostaan ymmärsi asian, tiuskasi nolona: "Tuo kirottu lurjus möi
minulle variksen urosteirinä."

48.

KULLAKIN OMA MAKUNSA.

Kun E. oli L—-ossa pappina, synnytti hänen rouvansa ensimmäisen
lapsensa. Iäkäs mummo kävi silloin papinrouvaansa katsomassa ja hänen
piti luonnollisesti nähdä lapsikin. "Minkä näköinen lapsi on teistä?"
kysyi pastori. "Sellainen kaunis lapsi se on, sillä on suukin kuin
häijyillä."

49.

HUOLENPITOA.

Lautamiehet G. ja T. tapasivat toisessa J:ssä. Muun muassa puhui T.
G:lle: "Saadaan nyt nähdä, pääseekö meidän pappi vaaliin, minne hän
aikoo mennä?" – "Sitä ei sinun tarvitse pelätä, kyllä hänet otetaan
sinne, minne hän hakee?" arveli G. "Sitten lienee parasta, että me
tervaamme ja laudoitamme hänet, niin ettei hän meillä mätäne",
huomautti T.

50.

KEKSELIÄISYYTTÄ.

Merimies S—- osti itselleen P:ssä pienen talon. Hän oli aina siellä
työskennellyt rikkaassa kauppiaantalossa, missä hän oli niin
monisanainen ja rohkea kuin mahdollista. Hän meni sentähden nytkin
sinne ja sanoi: "Niin, nyt ostin itselleni talon Harakalta." Kauppias,
joka luuli S—-n taas tahtovan rahaa lainaksi, sanoi heti etukäteen,
ettei hän nyt voinut antaa rahaa velaksi. Ällistymättä siitä tokaisi S.
kohta: "Eihän sinun, herra, tarvitse maksaakaan, kunhan vain sanot:
'Takaan, takaan!'"

51.

SUURTA HÄVELIÄISYYTTÄ.

Rouva G. jutteli kerran kahvikesteissä, että kapteeni H. oli Norjassa
ottamassa laivaansa hopealastia Pietariin. Seurassa oleva merikapteeni
huomautti rouvan varmaankin kuulleen väärin, sillä ei Norjasta viedä
hopeaa, vaan oli H:n lasti kaiketi silliä.[80] "Äh, hyi sitten!"
huudahti rouva punastuen ja hämillään, "herrasväki suopi anteeksi; jos
olisin sen tiennyt, en olisi puhunut koko asiasta."

52.

UUTTERA AMMATISSAAN.

Kokkolan pitäjän kirkossa oli saarnaa kuulemassa iäkäs suomalainen
merimies. Hän torkahti, mutta kuuli kuitenkin puolivalveilla ollessaan
luettavan evankeliumia Jesuksen nukkumisesta haahdessa. Pappi luki: "Ja
haaksi alkoi vajota." – – Silloin hypähti peloton merikarhumme ylös
ja huusi niin, että se olisi kuulunut yli rajumyrskynkin: "Ylös, ylös,
miehet! pumpottaa, pumpottaa!"[81] Asia joutui kirkkoneuvostoon, mutta
kun mies oli muuten hyvin tunnettu, pääsi hän varoituksella, ettei hän
vast'edes kirkossa alkaisi haaveilla.

53.

SUURIN VAIKEUS.

P:n pitäjässä eräs talonpoika sai tohtori L—-kiltä reseptin
sisälliseen sairauteensa. Kun talonpoika sittemmin kävi lääkärin luona,
kysyi tämä, miltä lääke oli maistunut ja kuinka hän sen oli nauttinut.
"Niin", vastasi hän, "kyllä muutoin kaikki meni hyvin, mutta pahinta
oli saada paperia niellyksi." Hän oli nimittäin nauttinut lääkkeen
mukana paperinkin, mihin se oli kääritty.

54.

PELASTUI SUKKELUUDELLAAN.

P:n pastori M—-s oli vuokrannut kalastusoikeuden n.s. Lappfjärdin
selällä. Usein huomasi hän rysiään siellä jonkun hyväntahtoisen apurin
käyvän kokemassa ja päätti ottaa selville tuon omaa voittoaan etsivän
auttajan. Siksi meni hän muutamana yönä klo 12 selän rannalle ja
piiloutui siellä pensaikkoon. Hetken takaa näki hän hämmästyksekseen
pitäjän suntion menevän hänen veneeseensä ja lähtevän kokemaan rysiä.
Juuri kun pastori oli hyökkäämäisillään piilostaan, oli suntio
huomannut hänet, mutta päätti tämä sukkelana pysyä hyvällä tuulella
nolossa asemassaan ja alkoi hartaana veisata: "Katso armollisesti minua
tässä työssäni", ja jatkoi menettelyään. Hyväntahtoinen pappi lähti
hiljaa tiehensä nuhtelematta suntiota, mistä oli se hyvä vaikutus, että
apulainen, joksi pappi suntiota ei ollut osannut aavistaakaan, lakkasi
pahuudestaan.

55.

KUMMALLINEN PUHUMISTAPA.

Kaksi talonpoikaa oudoksui keskenään herrasväen ihmeellistä
puhumistapaa. "Kun he puhuvat eivätkä tiedä, mitä he puhuvat, niin on
heillä tapana kutsua sitä keskustelemiseksi", haastoi toinen. "Vai
niin, ja kun he käyvät eivätkä tiedä, minne he käyvät, on heillä tapana
nimittää sitä kävelyksi", virkahti toinen.

56.

OMIA KYSYMYKSIÄ.

Usealla kohdatessaan jonkun vanhan tuttavan, jolle haluaa olla
kohtelias, on tavallisesti paljon päänvaivaa löytää puheenaihetta.
Kuten tunnettua, saa ilma silloin liiankin usein olla sinä.
Köydenpunoja A—-m Pietarsaaressa oli keksinyt, kuten näytti,
alkuperäisemmän tavan osata tehdä kysymyksiä. Kerran kohtasi hän
kadulla kauppias A. L:n, joka juuri oli palannut Tukholmasta.
Tervehdittyään ja lausuttuaan onnittelunsa onnellisesta kotimatkasta
kysyi A—-m: "Kuinka voipi köydenpunoja Sjöström?" "Hänhän kuoli jo
useita vuosia takaperin", vastasi L. "Sen kyllä tiedän", keskeytti
A—-m, "hän kuoli kahdeksantoistasataakahdeksantoista, mutta minun
pitikin kysyä, kuinka hänen veljensä voipi." "Hänhän on myös kuollut",
huomautti L. "Tiedän senkin", vastasi A—-m, "hän kuoli kaksi vuotta
sitten, mutta aikomukseni oli kysyä, miten hän jaksoi ennen
kuolemaansa."

57.

MIKA IHMINEN ON?

Siitä lausui kerran saarnaaja ajatuksensa näinikään: "Ihminen on
kurjuus, sillä hän elää kurjuudessa ja puutteessa; samaten on
myös ihminen taistelu, sillä hän elää taistelussa ja sodassa."

58.

SUURI KALANSAALIS.

Saarnatessaan tästä tekstistä oli N—-n pappi W. oivallisella tavalla
kuvaillut kuulijoilleen, jotka enimmäkseen olivat kalastajia ja
tunsivat tämän alan, niitä kaloja, joita tässä tilaisuudessa saatiin,
ja oikein havainnollisesti osoittaakseen heille, kuinka runsas saalis
oli, hän vihdoin huudahti: "Ja nähkääs! He voitelivat itsensä
ahvenenrasvalla."

59.

VASTUKSELLINEN SANA.

Eräs laivuri, joka ei ollut mukana ruutia keksittäessä, palasi
merikoulusta kotiinsa saatuaan todistuksen suorittamastaan tutkinnosta.
Hänen toverinsa, jotka tahtoivat tehdä pilkkaa hänestä, kysyivät:
"Oletko nyt todellakin laivuri?" "Varmasti", vastasi hän ylpeänä. He
halusivat nähdä hänen todistuksensa, joka oli annettu hänelle
tutkintopöytäkirjanotteena. Hän näytti sen ja sitä tutkittiin. "Mutta
tässähän on", arveli eräs ystävä, "ettet sinä ole saanut todistusta,
koska olet tottumaton;[82] katso itse." Tutkinto-omainen tarkasti itse
asiaa ja huomasi ikäväkseen, että tuo kohtalokas sana oli siinä. "Mutta
tuhattulimmaista!" hän suuttuneena murahti, "mihin kelpaa sitten koko
todistus?" Tuo kovan onnen sana näkyi kuuluvan lausetapaan: Päivä kuin
yllä.[83] Päivä (datum) merkitsi siis tässä reputettua,[84] minkä
herrat latinankielen opettajat ottanevat huomioonsa. Minun aikanani
merkitsi datum koulussa selkäsaunaa silloin, kun se oli laillisesti
annettu. On kuitenkin paljon mitä oppineet eivät käsitä. Mitä nyt
yleisesti nimitetään datumiksi, siitä olen nähnyt muutamassa vanhassa
kauppalistassa käytettävän sanaa datus. Eikö väärinymmärtämisen
välttämiseksi tämä toisinto olisi jälleen otettava käytäntöön, herrat
kielimiehet? –

60.

HUPAISA VASTAUS.

Eräs kauppias lähetti suuren vasikannahan nahkuri E—-gille
valmistettavaksi. Pitemmän ajan jälkeen käski hän piikansa mennä
nahkurilta kysymään, oliko nahka valmis. Äissään vastasi E—-g:
"Kaikki tulevat tänne tahtomaan nahkojaan; sano terveiset herrallesi,
että hänen nahkansa on vielä parkittavana."

61.

PAINAVA SYY.

Muonakauppias S—-n oli Pietarsaaressa taksoitusmiehenä. Kun
sellaisessa toimituksessa hän itse vuorollaan tuli tuloistaan
arvioitavaksi ja hänen sentähden piti poistua, kääntyi hän ovella
puhumaan virkakumppaneilleen: "Herrat ei paa mulle paljo äyriä, sattu
niin iso vahinko, kun akka kuoli."

62.

TAITAVA PUHUJA TÄMÄKIN.

Merimies S—-n oli usein töissä muutamassa suuremmassa
kauppahuoneessa. Kerran kun hänen piti saada palkkansa, sattui hän
tulemaan niin sopimattomaan aikaan patruunan puheille, että tämän
täytyi huomauttaa, ettei hänellä ollut silloin aikaa toimittaa S:n
asiaa. Silloin merimies tiuskasi sokertavalla puheellaan: "Ootan täsä
kuinka kauan tahot; tulee tänä pänä, tulee huomenna, sulla ei joo
aikaa. Koosa[85] tietää aikansa, milloin hän tullee ja joutsen tietää
aikansa, milloin hän lähtee, ja kukko aikansa, milloin hän kiekuu,
mutta sinä et tiijä aikaa, kun sun pitää mulle palakka maksaa."
Patruuna, joka oli hyväluontoinen ja hauska mies, maksoi hänelle kohta
palkan ja ilmoitti, että hän saisi keittiössä kestitystä, sekä virkkoi
sitten: "Laittaudu nyt satamaan työhön!" Mutta stooalaisen levollisesti
puhui S.: "Nyt ei joo mulla aikaa! – Nyt meen ruuan ostoon
akalle!" "Mene hiiteen akkasi kanssa taikka ota hänet mukaasi laivalle,
siellä saatte ruokaa molemmat!" ratkaisi asian patruuna. S. lönkytti
tyytyväisenä matkaansa.

63.

ÄLYKÄSTÄ VELKOJAN KOHTELEMISTA.

Ylioppilas, jolla onnettomuudekseen samoin kuin monella muullakin
ihmisellä oli kyllä tarpeita, mutta aivan riittämättömästi rahaa
niihin, sai muutamana aamuna unohdettuaan vastoin tapaansa avaimen
huoneensa oven lukkoon äkkiarvaamatta vieraakseen suutarinoppilaan.
"Mitä sinä asioit?" kysyi miehemme ystävällisesti vuoteeltaan. "Mestari
pyysi sanomaan terveiset ja kysymään, eikö herra voisi maksaa hänelle
ne 40 kopekkaa." "Hyvä!" kuului vastaus. Ylioppilas syventyi jälleen
lukemiseensa, jonka pojan tulo oli keskeyttänyt. Hetken päästä katsahti
hän ylös ja näki pojan vielä entisellä paikallaan oven suussa. "Mitä
nyt, oletko täällä vielä?" uteli hän hiukan närkästyneenä. Poika
selitti odottavansa rahaa, jota ilman hän ei uskaltaisi lähteä. "Mitä
mestarisi sanoi?" tutki asianomainen. Poika toisti äsken sanomansa.
"Hyvä! Olet nyt sanonut terveiset ja tiedustelut ja toimittanut
mestarin käskyn, mene nyt tiehesi eläkä rohkene mennä yli sen, mitä
mestari on sanonut!" Kuitenkin poika tuli lähemmäksi vuodetta, jonka
vieressä tuolilla hän näki jotain kiiltävää. Mitä iloisimman näköisenä
ojentui hän ottamaan tuota kiiltävää esinettä, joka näkyi olevan 20
kopekan raha, ja selitti: "Kyllä mestari tyytyy tuohon, jos maisteri
sen antaa." Mutta voi kauhua! Aivan vihaisen näköisenä tuollaisesta
tunkeilevaisuudesta syöksyi miehemme ylös ja huutaen: "Senkin mullikka!
Etkö häpeä, että pyrit tinkimään minun kanssani?" ajoi hän ällistyneen
pojan ulos ovesta.

64.

IHMEELLINEN KORVA.

Eräs ylioppilas opiskeli latinankielen kirjoittamista professori S:n
opastuksella. Pitkään aikaan ei hän ollut katsonutkaan klassikkojen
teoksiin, mutta uskoi kouluajaltaan hyvinkin ne tuntevansa. Muiden
harvinaisuuksien ohella oli hän kirjoitukseensa pannut "piibus veribus"
(tosi hurskaille). Kun professori huomautti hänelle tuosta pienestä
virheestä, vastasi kirjoittaja iloisesti: "Kyllä olin muistavinani,
herra professori, että se on väärin, mutta minun latinakorvani
sanoi, että se oli oikein."

65.

SITOVA TODISTUS.

W—-ssa väitteli kaksi teiniä latinan- ja kreikankielen
etevämmyydestä. Lujien todistusten puutteessa oli asia kauan molemmin
puolin ratkaisematta. Lopulta kirkui toinen: "Kyllä varmasti
latinankieli on reippaampaa."[86] "Miksi niin?" kysyi toinen
kiihtyneenä. "Niin", kuului vastaus, "siinä on useampia bus-päätteisiä
sanoja kuin kreikassa." Hän oli yksi niistä, joka sittemmin
ylioppilaaksi päästyään piti edellämainittua "piibus veribus" niin
aitona latinana.

66.

KOHTELIAISUUTTA.

P:n kohtelias kanttori N. kävi tervehtimässä uutta pastoriaan, ja hänet
esitettiin silloin tämän perheelle, jonka joukossa oli myös pastorin
rouva ja anoppi. N. otti vapauden kysyä, "kuinka vanha armollinen rouva
oli", ja huudahti kuultuaan hänen olevan yli 70 vuotiaan: "Kas! ja
näyttää vielä niin nuorelta ja kevytmieliseltä!"

67.

ISÄN NEUVO.

Eräs talonpoika K—-ssa, joka huolimatta liiankin
anteeksiantamattomasta vetelyydestään oli hyvin menestynyt koko
elämänsä ajan, antoi rakkaalle pojalleen seuraavat hyvät neuvot, miten
hän saisi aikansa kulumaan tarvitsematta liian paljon työllä itseään
vaivata, mutta silti näyttämättä laiskalta: "Syö verkkaan, hae lakkiasi
vitkaan; siten päivä kuluu."

68.

MOLEMMINPUOLISTA HERJAUSTA.

Pietarsaaressa oli porvari S—-n mies, joka sai olla ainaisen pilan
esineenä. Kovasti hän mursi ruotsiaan suomeksi, ja siten hänen sanansa
useinkin tuntuivat hullunkurisemmilta kuin ne todella olivatkaan. Muuan
pilkkakirves oli seurassa, jossa myös oli läsnä nuori pappi, tälle
ilmoittanut S—-nin olevan kauppaneuvoksen. S—-n ja pappi joutuivat
keskenään puhelemaan ja kun pappi nimitti häntä ilmoitetulla
arvonimellä, vastasi S—-n hänelle puhuttelemalla häntä piispaksi. Kun
pappi loukkaantui tästä, vastasi S—-n huolimattomasti: "Koska sinä
haukut minua kauppaneuvokseksi, haukun minä sinua piispaksi."[87]

69.

KUU HARHAUTTI.

Oppinut, nerokas, mutta erittäin hajamielinen herrasmies aikoi lähteä
yliopistokaupungista. Sitä ennen hänen kuitenkin oli käytävä joillakin
jäähyväiskäynneillä, ja hän meni sitä varten professori T:n luo, missä
hän kummasteli, kun ei saanut tavata perhettä, vaikka hän oli toivonut
saavansa sen kunnian. Kun hän lähti professorin luota, tuli professorin
poika pyytämään häntä huoneeseensa puhelemaan hetkeksi. "Minulla ei ole
aikaa", vastasi herrasmies, "on vielä käytävä monenkin luona." – "Se
tuskin käypi päinsä", vastasi toinen hymyillen. Kummastuneena katsahti
vierailija ja huomasi taivaalla – kuun. "Oh, kotiin!" huudahti hän
suuttuneena ja riensi pois. Kello näytti jo puoliyötä. Hän oli pitänyt
kuuta aurinkona.

70.

HAUSKA ESTELY.

Saman miehen luona kävi kerran vahtimestari perimässä häneltä
oppineiden seuran jäsenmaksua. Miehemme makasi vuoteessa, ja kun
vahtimestari esitti asiansa, vastasi hän: "Jaha! mutta nyt ei satu
minulla olemaan rahoja ylläni." Vahtimestari vastasi hymyillen: "Se on
sama, herra maisteri, tulen kyllä toisen kerran." Vahtimestari ei
viivytellyt kertoa saamaansa vastausta, joka huvitti kaikkia enemmän
kuin maisterin mielestä syytä oli.

71.

PELOTON PAPPI.

Kun vuoden 1808 sodan aikana eräs nainen lausui kummastelunsa K—-n
rovasti A—-nille siitä, että hän mitä levottomimpina aikoina ja vielä
innokkaammin kuin ennen toimitti tarkastuksia kappeliseurakunnassa
j.n.e., vastasi tuo tiukka mies: "Sanon serkulle, että vaikka tuli
raivoaisi yhdessä nurkassa, vihollinen toisessa ja piru kolmannessa,
niin menen minä sisälle neljännestä."

72.

VÄHÄN MAKSAVA KEHUMINEN.

Eräs J:n porvari, joka oli perin itara, mutta tahtoi esiintyä aivan
auliina isäntänä, piti kesän läpeensä mukanaan eväskontissaan kinkkua
heinänteossa. Joka aterian tullen huusi hän niin lujasti, että se
kuului kaikille läheisille niityille, heinäväelleen: "Lapset, tulkaa
latoon syömään kinkkua!" Mutta niin pian kuin tultiin latoon, kuului
kohta: "Olkaa koskematta siihen, lurjukset!" Vain yhdessä suhteessa
vaati mies vähän väeltään. Niin pian kuin pieninkin pilventynkä näkyi
taivaalla ja kun silloin toiset sitä innokkaammin ryhtyivät heiniä
korjaamaan saadakseen ne eli "kopat" latoon sateen tieltä, huusi
miehemme kohta: "Lapset! tulkaa latoon, pilviä näkyy!" ja oli itse
ensimmäisenä juoksemassa pakoon kauheata ennettä.

73.

KOVAKOURAINEN PALJASTUS.

K—-n pitäjässä oli tämän vuosisadan alussa uskonnollisia liikkeitä.
Niistä oli eräs eukko, jota yleisesti sanottiin Qvikant-muoriksi,
osannut hyötyä hankkimalla itselleen tuloisan elinkeinon rahvaan
herkkä- ja taikauskoisuuden kustannuksella. Hän oli aika ajoin
kadottavinaan tajunsa, ja tässä tilassa oli hän käymässä taivaassa ja
helvetissä saadakseen niistä tietoja äsken kuolleiden tilasta. Näin
mystillisessä unessa ollessaan sanottiin hänen olevan aivan tunnoton
eikä kukaan saanut häntä hereille taikka voinut häntä häiritä,
ennenkuin määrätty aika oli kulunut. Kerran joukon sekä uskovaisia että
epäilijöitä tavallisuuden mukaan ollessa hänen sänkynsä ympärillä hänen
siinä maatessaan henkirikkaassa unessaan oli myös tullut saapuville
eräs ilvehtijä, Kapina-Friisin[88] nimellä yleisesti tunnettu mies,
koska hän kävi kulkukauppiaana Pohjanmaan pohjoispitäjissä. Mies oli
päättänyt paljastaa Qvikant-muorin, ja mukanaan karkea parsinneula
runsaasta varastostaan hiipi hän lähelle akkaa ja työnsi tuon kauhean
aseensa syvään ämmän kupeeseen. Tuskin oli tämä tapahtunut ennenkuin
muori syöksähti istumaan vuoteeseensa ja aivan hirveästi kirkui:
"Saatanan Kapina-Friisi!" Lumous oli mennyt sen tien, ja muorin tulot
alkoivat tämän jälkeen kovasti pienetä, kunnes ne vähitellen kokonaan
loppuivat.

74.

KOVAN ONNEN SATTUMA.

W—-n maaherra C—-ll vihasi kovasti erityisten nurkissa kuljeksivien
nelijalkaisten vapaata huvikävelyä kaupungin kaduilla. Hän antoi
sentähden käskyn, joka pani kuohuksiin koko kaupungin silloin vielä
perin patriarkallisen väestön, että yllämainitut rähkijät kohta
tavattaessa piti poliisin ottaa kiinni ja pidättää. Silloin päätettiin
antaa lain koko ankaruudessaan kohdata ensin maaherraa, jolla oli kaksi
sellaista loistokappaletta, ulkomaista rotua, molempaa sukupuolta.
Muutamana päivänä, kun maaherra käveli eräällä kaupungin syrjäkadulla,
huomasi hän kaksi tuollaista hyvän järjestyksen häiritsijää makaamassa
auringon paahteessa aivan kuin ei mitään vangitsemiskäskyä niille olisi
annettukaan. Närkästyneenä, mutta samalla tyytyväisenä saadessaan panna
käytäntöön koko vakavuudessaan antamansa käskyn haki maaherra itse
asianomaisen virkailijan, huomautti hänelle rikkaasta saaliista ja
lupasi tynnyrin suoloja uhrien suolaamiseksi, jos hän joutuin ja
näppärästi panisi toimeen annetun määräyksen. Käskyä toteltiin heti, ja
siten joutui maaherra kustantamaan virkailijalle suolat maaherran –
omien porsaiden suolaamiseksi. Sanoppa sitten, ettei joka ajalla ole
omat Brutuksensa!

75.

SELVISI PULASTA.

K—-n säikähtämätön rovasti A. ei tahtonut koskaan oikein sopia
kappalaisensa kanssa. Nyt oli A. ankarasti kieltänyt talonpoikia häissä
ja muissa pidoissa tarjoamasta lapsille viinaa. Muutamissa häissä, kun
isäntä antoi ruokaryyppyjä, näki rovasti hänen menevän puolikasvuisen
pojan ohi. "No, miksi et anna pojalle viinaa?" huusi A. "Arvoisa
rovastihan on sen kieltänyt", arveli isäntä. A. joutui hetkeksi
hämilleen, mutta kohta hän pulasta selvisi ja selitti: "En minä ole
kieltänyt, vaan E—-s" (kappalainen). E. sai olla ukon syntipukkina.

HUOMAUTUKSIA.

Ensimmäinen osa.

N:o 1. Maalari Granberg: Emanuel Mikaelson Gumse, joka nimitti itseään
Granbergiksi, mainitaan olleen taitava maalari.

N:o 2. Henrik Wacklin, s. 1735, k. 1802, rakennusmestari ja kauppias
Oulussa. Hänellä oli taiteellisia lahjoja. Hänen maalaamansa
alttaritaulu pelastui Oulun tulipalossa. Siinä ei ole tekijän nimeä ja
on se taideteoksena ala-arvoinen. Sitä säilytetään nykyjään
tuomiokirkon sakastissa. – Karl Henrik Ståhle, s. 1744, k. 1788, Oulun
kirkkoherra – Yrjö Rajalin, s. 1745, k. 1820 Limingan kirkkoherrana –
Abraham Mellin, s. 1772, k. 1815, Revonlahden kappalainen, sittemmin
Tunin kirkkoherra Ruotsissa – Karl Elfving, s. 1773, k. 1829 Lohtajan
kirkkoherrana – Jalkapuu oli penkinmuotoinen rangaistusväline,
kokoonpantu 2 hirrestä, joissa oli reikiä rangaistavien jalkoja varten,
hirret lukittiin, kun puussa istuttiin. Rankaisua sanottiin
"jalkapuussa istumiseksi" ja käytettiin entiseen aikaan kirkollisena
kurinpitorangaistuksena jumalanpalveluksen laiminlyömisestä y.m. –
Poëta caesareus: keisarillinen runoilija – Messenii mala herba:
Messeniuksen katkera yrtti (kiusaaja pahuuteen).

N:o 3. Neuvosmies Wacklin: kts. elämäkerrasta.

N:o 5. Mikael Wacklin s. 1678 tuli Ouluun 1694. Oli naimisissa Helena
Paldaniuksen kanssa, s. 1682, k. 1759, kts. elämäkerrasta.

N:o 6. "Hjärnestestamentti", muuan tunnetun lääkärin Urban Hjärnen
keksimä keitos vatsataudeille.

N:o 7. Kenraali Carpelan: Johan Fredrik Carpelan s. 1745.
Kenraalimajuri, Oulun ja Kajaanin läänin maaherra, naimisissa
Magdaleena Maria Norinin kanssa. Muutti Ruotsiin.

N:o 8. Kaarle Saxa: Sakari Topelius mainitsee hänet kirjassa Suomi
kuvissa "iloisena Bellman-laulajana."

N:o 9. Mitään sukulaisuutta Knut Possen ja oululaisen Posseniuksen
perheen kanssa ei liene olemassa.

N:o 11. Maaherra Stjernschantz: Johan Abraham Stjernschantz s. 1787, k.
1864 oli Oulun läänin maaherra 1827-1854.

N:o 15. Hovineuvos —-: Johan Nylander, s. Oulussa 1742,
liikemies, joka hankki itselleen melkoisen omaisuuden Oulun saatua
tapulikaupunkioikeudet onnellisilla kauppasuhteilla. Harjoitti laajaa
kauppaa ja laivanrakentamista suuressa mitassa sekä perusti Olhavan
lasitehtaan. Näkyy olleen Kustaa III:n suosiossa, joka joskus lie
kysynyt häneltä neuvoa. Kuoli Tukholmassa, mutta kuolinvuosi on
tuntematon. Hän oli naimissa Margareta Kristina Nesslerin kanssa, joka
oli tullinhoitaja Jonas Nesslerin ja Vappu Juhontytär Niskan tytär.
Hovineuvoksen veli oli Saara Wacklinin kuvaama Kivi-Tanelikin.

N:o 17. Kenraali Carpelan: kts. huomautusta n:o 7:ään.

N:o 20. Henrik Snellman, s. 1780, k. 1835, jumaluusopin professori,
Vaasan kirkkoherra, tunnettu hengellisenä puhujana.

N:o 24. Kapteeni Stjerncreutz: luultavasti Johan Wilhelm Stjerncreutz,
s. 1765, k. 1832, Kajaanin pataljoonan adjutantti. Oli erottuaan
sotapalveluksesta Oulussa ylijahtimestarina.

N:o 25. Regal: soittokone, jonkinmoiset pienet urut, joita ennen
käytettiin kodissa, kuten nykyään harmoniota.

N:o 27. Kenraali Carpelan: kts. huomautusta n:o 7:ään. Custokseksi
nimitettiin luokan järjestystä valvovaa koulupoikaa ja clavigeriksi
avaimenhaltijaa eli oven aukasijaa. – Tässä mainittu tanssi oli
muinaisen ajan peruja ja siitä mainitsee jo Olaus Magnus teoksessaan
Historia de gentibus septentrionalibus etc.

N:o 28. Daniel Nicolai, s. Idman 1719, k. 1772 Iin kirkkoherrana, oli
naimisissa Anna Magdaleena Solanderin kanssa – Engageanter:
jonkinlaiset ennen käytetyt väljät, alas riippuvat naisenkalvosimet –
Girandole: jalokivinen koriste, jota naiset pitivät korvissaan. Dolman:
alkujaan rihmoilla varustettu univormunuttu, mutta käytetty myös
naispukuna.

N:o 29. Mikael Wacklin (Mikko eli prinssi), s. 1728, k. 1756,
naimisissa Liisa Siniuksen kanssa.

N:o 30. Adolf Edelsvärd. s. 1762, k. 1802. – Kustaa IV Adolfin puoliso
oli Badenin prinsessa.

Toinen osa.

N:o 1. Kapteeni Forselles: luultavasti Jakob August af Forselles, s.
1781, k. 1808 Oulussa Siikajoen taistelussa saamistaan haavoista.

N:o 4. Kertomuksessa Lupaus kuolinvuoteella mainittu nuori mies
oli kirjailijattaren veli Samuel Gabriel, s. 1785, k. 1808 Toivolassa.

N:o 8. Gegersköld: luultavasti Jägerskiöld.

N:o 13. Tullinhoitaja Myhrberg oli vapaustaistelija Maximilian
Myhrbergin isä, kts. selityksiä n:oon 29 III osa. – Ståhleborg: Oulun
hautausmaa. – Tensikka, palvelija.

N:o 15. Yksinäinen: Mikael Wacklin, kts. elämäkertomusta.

N:o 18. Vanha taidemaalari: Mikael Toppelius, runoilija Z. Topeliuksen
isoisä, s. Oulussa 1754, k. 1821, oli kirkkomaalari ja oli opiskellut
jonkun aikaa Paschin oppilaana Tukholmassa. Useissa Pohjanmaan
kirkoissa on hänen maalaamansa alttaritaulu ja seinä- ja
kattomaalauksia. E. N(ervander) kutsuu häntä Suomen biografisessa
käsikirjassa "viimeiseksi ja samalla lahjakkaimmaksi niistä
yksinkertaisista suomalaisista kirkkomaalareista, jotka itseoppineina
naivisti ja rohkeasti esittivät taidetta maaseuduillamme 1700-luvulla."

N:o 19. Sakarias Wacklin, s. 1772, k. 1823. Raati- ja kauppamies.
Tunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään ja ystävyydestään J. Niskan
kanssa. Avioliitossa Saara Margareta Holmbergin kanssa, s. 1775, k.
1827.

N:o 20. Ståhle: kts. sel. n:oon 2 I osa. Rovasti Ståhle oli
avioliitossa toisen kerran Brita Nylanderin kanssa.

N:o 22-26. E. Nervander esittää teoksessaan Keisari Aleksanteri I:n
matkat Suomessa, että Aleksanteri I:n merkillisellä matkalla 1819
suuressa osassa maatamme, kuten tunnettua, oli pohjaltaan valtiollinen
merkitys. Venäjällä oli päästy salaisten vallankumouksellisten seurojen
jäljille ja alettiin epäillä, että vihamielisiä mielialoja myös
Suomessa esiintyisi. Hallitsijan persoonallisen esiintymisen arveltiin
olevan paraan parannuskeinon mahdollisille selkkauksille. Tässä
tarkoituksessa päätetyn matkan piti pääasiassa käsittää Pohjanmaan.

Siinä pienessä seurueessa, joka seurasi keisaria matkalla Suomessa, oli
venäläisten seuralaisten joukossa hallitsijan nuoruuden ystävä,
kenraaliluutnantti ruhtinas Peter Volkonsky, s. 1776, k. 1852; sen
ohessa suomalaiset, valtiosihteeri, kreivi R. H. Rehbinder, s. 1777, k.
1841, kapteeni, sittemmin senaattori Sebastian Gripenberg, s. 1755, k.
1869 ja suomalaisena tulkkina vänrikki, myöhemmin Suomen kadettikoulun
johtaja, kenraaliluutnantti K. M. Martinau, s. 1797, k. 1863.

E. Nervanderin mukaan puuttuu kaikkia aikalaisten tietoja keisarin
Suomen matkasta 1819 aina hänen tuloonsa asti Kuopioon elokuun 25 p:nä.
Elok. 27 p:nä kävi hän Iisalmen pappilassa, joka oli silloin rovasti
P. J. Collanin hallussa. Hän oli avioliitossa Elisabet Kristina
Chronsin kanssa. Senjälkeen alotti hän seikkailurikkaan, muistettavan
matkansa Kajaaniin, josta S. Gripenberg on jättänyt jälkeensä hauskoja
ja luotettavia tietoja. Tuohon pieneen erämaan kaupunkiin ei siihen
aikaan ollut vielä mitään tietä, joten sinne matkalla oli vaikeuksia,
vieläpä vaaroja. Päästäkseen Kajaaniin piti keisarin raivatun tien
puutteessa purjehtia 5 peninkulmaa Oulujärven poikki. Kun ei Kajaanissa
eikä ympärillä olevalla seudulla ollut muita aluksia kuin pieniä
veneitä, joilla asukkaat kuljettivat tervansa Ouluun, oli päätetty
keisarin matkaa varten lähettää pari purtta Oulusta, joka on 11 1/2
peninkulmaa Oulujärven rannalta. Nämä kaksi purjealusta, joissa oli
miehistönä 24 merimiestä merikapteeni Johan Juneliuksen ollessa
päällysmiehenä, kuljetettiin maitse Oulusta keisaria vastaan.

Haapalankankaalla odotti kapteeni Junelius pursien kanssa keisarin
tuloa. Haapalankangas oli uutistalo Oulujärveen laskevan Vuolijoen
rannalla. Yön elok. 28 p:ää vasten vietti keisari Nissilän majatalossa
Iisalmella suuren postitien varrella, joka viepi Kuopiosta Ouluun.
Nissilästä Haapalankankaalle on 3 peninkulmaa maamatkaa ja sieltä 5 1/4
peninkulmaa vesitse Oulujärven poikki Kajaaniin. Seuraavana aamuna oli
keisari päättänyt "syödä päivällistä" Haapalankankaalla. Gripenberg,
jonka tehtävänä oli sitä varten huolehtia tarpeellisista toimenpiteistä
kirjoittaa siitä:

"Olin todella suuressa pulassa, sillä ainoa uutistalossa oleva
asuinhuone oli pieni savupirtti, jota sitäpaitsi piti käyttää keittiönä
Lehtimajan laittamiseen minulla ei ollut aikaa eikä tarpeellista
apuväkeä, mutta etupäässä luovuin siitä tuumasta sateen pelosta.

"Ainoa vielä oleva mahdollisuus oli puhdistuttaa uutistalon melkein
uusi talli ja käyttää sitä ruokasalina, niin sopimaton kuin se
kuitenkin joka tapauksessa olikin. Talli oli korkeudeltaan lattiasta
kattoon tuskin 4 kyynärää, sen leveys noin 8 ja oven ja pilttuiden väli
noin 3 kyynärää. Kaikki valo tuli talliin ovesta, joka oli noin 2 1/2
kyynärää korkea ja 1 1/4 leveä.

"Annettuani hyvin lakaista ja pestä puhtaaksi tallin, verhotutin seinät
ja pilttuut tuoreilla koivuilla, joista tuoksui suloinen lemu, mikä
kokonaan poisti tallinhajun. Pöytä hankittiin likimmästä talosta, ja
kun ei ollut ensinkään tuoleja, valmistutin kiireessä lankusta penkin,
joka peitettiin punaisen veran kappaleella, mitä oli toisessa H.
Majesteettiansa varten tuodussa purressa.

"Täsmälleen klo 7 aamulla elok. 28 p. saapui H. Majesteettinsa
Haapalankankaalle ruhtinas Volkonskyn, henkilääkäri Wylien ja
pääesikunnan vänrikin Martinaun seuraamana. – –

"Kun H. Majesteettinsa piti istuutua pöytään, ilmoitti minulle ruhtinas
Volkonsky, että keisari oli käskenyt minun syödä heidän mukanaan.
'Päivällinen' kesti klo 8:aan. H. Majesteettinsa istui ensimmäisenä
oikealla, lähinnä keisaria ruhtinas Volkonsky, sitten minä, senjälkeen
parooni Wylie ja viimeisenä vasemmalla vänrikki Martinau. Koko aterian
ajan, joka kesti noin 20 minuuttia, oli H. Majesteettinsa erittäin
iloisella tuulella."

Klo 1/2 9 meni keisari suurempaan, mukavasti varustettuun purteen.
Puolen peninkulman soutumatkan perästä Vuolijokea pitkin tuli pursi
joen laskupaikalle Oulujärveen. "Koska meillä oli myötätuuli", sanoo
Gripenberg, "ei kovan myrskyn vaikutusta voitu niin tarkkaan huomata
lahdessa, mistä lähdimme purjehtimaan, mutta kuta pitemmälle ehdimme
järvellä, sitä suuremmiksi kävivät aallot ja vaara ilmeisemmäksi.
Myrsky oli uskomattoman kova, aallot niin korkeat, että purren ollessa
niiden välissä näimme ainoastaan taivaan ja vaahtoa." Noin kahden
tunnin purjehtimisen jäljestä päästiin tyynempään veteen Kajaania
lähestyttäessä. Keisaria varten oli Kajaanissa laitettu asunto
kappalaisentalossa pastori Appelgrénin luona, joka oli avioliitossa
Vendla Sofia Holmbergin, lääninsihteeri C. G. Holmbergin tyttären,
kanssa.

Kun keisari oli päättänyt palata maitse erämaan kautta, ryhdyttiin,
sanoo E. Nervander, kiireesti toimenpiteisiin paluumatkaa varten,
etupäässä hevosten hankkimiseen. Jouduttiin kuitenkin suureen
neuvottomuuteen, kun koko kaupungissa ei ollut useampaa kuin yksi ainoa
vanha ratsastussatula, minkä nahkapäällys oli niin kulunut, että
täyteaine useasta kohdasta pisti näkyviin, jalustimet olivat myös
ruostuneet ja sidotut satulaan kahdella köyden pätkällä. Mutta
kuitenkin oli pakko panna keisarin hevosen selkään tämä kehno satula,
kun taas ruhtinas Volkonsky ja toiset saivat tyytyä patjoihin, mitkä
sidottiin hevosten selkään. Jalustimet tehtiin köydestä. 28 p. elok.
lähdettiin matkaan. Ensin kulki jalkaisin eräs kaupungin porvari, Erkki
Määttä, joka oli valittu oppaaksi, sitten ratsastivat luutnantti
Martinau, ruhtinas Volkonsky, keisari itse, henkilääkäri Wylie ja hänen
jäljessään keisarin kamaripalvelija, eräs kasakka-aliupseeri, ja
viimeisenä seurasi kahdeksan talonpojan kantamana keisarin
matkatavarat.

Saara Wacklin mainitsee, että mentäessä kapean joen poikki "venettä
ohjasi eräs talonpoika, joka oli ollut Porvoon valtiopäivillä."
Nervanderin mukaan tapahtui kulku joen yli siten, että sattumalta
rannallaolevaan pieneen kalastajaveneeseen menivät keisari, Volkonsky
ja opas Määttä. "Keisari ryhtyi pitämään perää, ruhtinas Volkonsky
tarttui airoihin – ja mykkänä hämmästyksestä seisoi veneessä siivo
Määttämme." Aikaisemmin oli keisari Mainuan talossa tavannut talollisen
Heikki Tervosen, jota kansa paikkakunnalla yleisesti kutsui "Mainuan
kuninkaaksi", koska hän oli ollut useilla valtiopäivillä Ruotsissa ja
myös edustajana Porvoon valtiopäivillä. – Mitä tulee puihin, jotka
"kaatuivat syrjään avaten tien hämmästyneen keisarin edessä", niin
mainittakoon, että keisari Aleksanteri kerran monta vuotta jälkeenpäin
oli kertonut, kuinka puut Suomessa olivat kumartaneet hänen edessään.
– Keisarilla oli Oulussa "asunto kauppias Keckmanilla", kts. sel. n:o
31:een III osa.

N:o 27. Iijoen lossilla kiiruhti kaksi kaunista nuorta naista laskemaan
alas keisarin vaunujen astuinta. "Keisari ihastui varsinkin toisen
tavattomaan kauneuteen." Todennäköisesti oli se nuori nainen, kirjoittaa
P. W. Aurén Keisari Aleksanteri I:n Matka Pohjanmaalla
kirjoituksessaan Lovisa Antoinette du Puy, s. 1804, k. Raahessa 1875.
Hän oli Tukholman soittokunnan professorin Edvard du Puyn ja Louise
Lövenin tytär sekä naimisissa 1823 Oulun postinhoitajan E. W.
Fabritiuksen kanssa.

N:o 28. Rovasti Mathias Castrén, s. 1764 k. 1846, oli entisajan
pappismiehiä, jolla oli laajat henkiset harrastukset. Hänen
veljenpoikansa, kielentutkija M. A. Castrén oleskeli hänen kotonaan. –
Eräs kreivi C.: aliupseerinvirkatalossa Limingassa asui kreivi Karl
Gustav Cronhjelm af Hakunge, s. 1728. Hän oli Pojanmaan rykmentin
vänrikkinä ottanut osaa sotaan 1808-1809 ja 1810 saanut eron luutnantin
arvolla.

N:o 29. Rovasti Rajalin. Kts. sel. n:o 2:een I osa.

N:o 30. Eräs neiti Stjerncreutz: arvatenkin kersantti Magnus Felix
Stjerncreutzin tytär. Hän oli pastori Israel Frosteruksen ja hänen
vaimonsa Anna Eleonora Stjerncreutzin kasvattitytär.

N:o 31. Neuvosmies Anders Roos, k. 1842, naimisissa Maria Sofia
Lindskogin kanssa, s. 1787 k. 1856. Nervander kertoo käynnistä
Kokkolassa: "Vieraanvaraisen talon emännän suureksi pettymykseksi oli
keisari ennen tuloaan Kokkolaan syönyt päivällisensä, sillä Roosin
talossa odotti jo katettu pöytä valmiina tarjotakseen makeimpia
herkkuja ja viinejä. Kahvia vain ei oltu vielä keitetty – sen piti
tapahtua päivällistä syötäessä, jotta se voitaisiin tarjota keisarille
niin maukkaana kuin mahdollista. Voipi sentähden kuvitella emännän
hämmästystä, kun keisari kohteliaimmin kieltäytyi syömästä päivällistä,
mutta sen asemasta pyysi – kupin kahvia!" Kun aika oli tarkkaan
määrätty miten kauan keisari kaupungissa viipyisi, lähetti rouva Roos
kohta tiedon naapuriin kauppias Krögerille, josta onnistuttiin
saamaankin pannu valmista kahvia. Asema oli pelastettu.

Kirkkoherra Elfving: kts. sel. n:o 2:een I osa. Hän oli avioliitossa
Marseillessa syntyneen ja kasvaneen suomalaisen Sofia Kristina
Höckertin kanssa, joka oli merikapteenin tytär.

N:o 32. Hovioikeuden talo "Vanhassa Vaasassa" oli rakennettu
1780-luvulla ruotsalaisen yli-intendin vapaaherra C. F. Adelcrantzin
tekemien piirustusten mukaan. – Kaupungin ulkopuolelle rakennettua
kunniaporttia tukivat suuret pylväät ja oli se koristettu symbolisilla
kuvilla, keisarillisella vaakunalla, seppelöidyillä nimikirjaimilla ja
kirjoituksilla. Kunniaportin etupuolella nähtiin "Oikeuden" ja
"Viisauden" kuvat. Ylinnä oli keisarillinen valtiovaakuna toisella
puolella haltiattaren ympäröimänä, joka kantoi keisarin laakeri- ja
tammilehtiseppeleiden ympäröimiä nimikirjaimia, ja toisella puolella
taas "Maineen jumalattaren", joka osoitti kirjoitusta: Syyskuun 4
päivänä 1819. Vaakunan alapuolella luettiin latinankielinen
kirjoitus ("Aleksanteri I:lle Kaikkein korkeimmalle Keisarille, Suomen
Isälle Alamaistensa rakkaudesta.") Koristeen takapuolella näkyivät
Aleksanterin ja Elisabetin seppelöidyt nimikirjaimet ja ruotsinkielinen
kirjoitus: "Kaikkialla Alamaistensa siunausten ja rakkauden
seuraamana". "Korsholmanmäelle" oli laitettu kuultokuva. Se esitti
sanoilla: "Per secula" koristettua antiikkista alttaria, jonka
korkeuteen kohoava uhrisavu pilvenhattaroillaan kantoi keisarin
nimikirjaimia ja niiden sivulla siivekästä haltiatarta. Myös jotkut
yksityiset rakennukset kaupungissa olivat koristetut kuultokuvilla.

Keisari otti vastaan kaksi talonpoikien lähetystöä, toisen
Mustasaaren pitäjästä, jotka kiittivät häntä suuresta, maalle
hyödyllisestä joenperkaustyöstä, minkä hallitsija oli alotuttanut,
samoinkuin hänen mieltymystä herättäneestä matkastaan Pohjanmaalla.
Aleksanterin käynti Kristiinassa näyttää, sanoo Nervander, "kuuluvan
unohdettujen muistojen joukkoon" hänen matkastaan 1819. Muistotieto ei
ilmoita, milloin hän sinne tuli taikka milloin sieltä lähti.

N:o 35. Paltamon rovasti Johan Cajanus (jonka oikea perhenimi oli
Gyllenhjerta): Suomen biografisen käsikirjan mukaan on Cajanus-suvun
yhteys aatelisen Gyllenhjerta-suvun kanssa hyvillä perusteilla
hylättävä. Mitään muita syitä ei ole tuotu esiin kuin suvun muistotieto.

Kolmas osa.

N:o 1. Isak Wirén on ohuesti naamioitu Isak Wacklin, s. 1755, k. 1790,
Uudenkaarlepyyn varapormestari. Hän meni naimisiin Frötunan pitäjässä,
joka on Norrtäljen luona, 1779 Katarina Kristina Backmanin kanssa, s.
1760, k. 1841. Tämä oli kauppiaan tytär Uudestakaarlepyystä ja palasi
sittemmin lastensa keralla isänsä luokse.

N:o 5. Helena Schulin, s. 1755, k. 1811, oli kauppias Mikael Schulinin
ja hänen vaimonsa Anna Wacklinin tytär. Hän oli ensimmäisen kerran
avioliitossa oululaisen kauppiaan ja raatimiehen Zakarias Franzénin
kanssa, s. 1744, k. 1787. Meni toisiin naimisiin kauppaneuvos Lars
Henrik Keckmanin kanssa, kts huom. n:oon 31 osa III.

N:o 6. Franzén kirjoittaa runossaan Kotonaoleville:

                  – "sinä, mi
    meidän viiritangon päässä laulain
    mua valvotutit monet yöt."

N:o 7. Tullinhoitaja Runeberg: Anton Ludvig Runeberg, k. 1814,
tullitarkastaja Oulussa.

N:o 8. Gustav Henrik Mellin, s. 1803 Revonlahdella, k. 1876 Ruotsissa,
oli rovasti Abraham Mellinin, s. 1772, k. 1815, ja Saara Margareta
Wacklinin, s. 1771, k. 1816, poika. Vanhempain kuoltua otti hänet
kasvatettavakseen heidän ystävänsä ja sukulainen F. M. Franzén. Mellin
oli Tukholmassa Klaran seurakunnan pappi, sittemmin Skånessa. Paljon
luetuilla historiallisilla novelleillaan hän alotti uuden alan
ruotsinkielisessä kaunokirjallisuudessa; hänen Koottuja ruotsalaisia
historiallisia novellejaan on julkaistu useita painoksia.
Kirjailijana hän on edistänyt isänmaansa historian ja sivistyksen
tuntemista; kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi hän sai 1876 Ruotsin
akatemialta Kaarle-Juhanan palkinnon.

N:o 9. Fredrik Bergbom, s. 1785, k. 1831. Käytännöllisen filosofian
professori Turun yliopistossa. – C. M. Jägerhorn, s. 1730, k. 1782
Oulun läänin maaherrana.

N:o 10. Angeslevän kirkko: tällä tarkoitekaan Tyrnävän seurakunnan
kirkkoa. Tyrnävää paikkakuntalaiset nimittävät myös Angesleväksi
pitäjässä olevan suuren kylän mukaan. – Vuorineuvos Johan (John) v.
Julin, s. 1787, k. 1858, Johan Julin vanhemman poika, oli apteekkari ja
teollisuudenharjoittaja, omisti Fiskarsin kaivokset, tehtaat ja
maatilat Pohjan pitäjässä. Oli ensimmäisen kerran naimisissa Elisabet
Katarina Keckmanin kanssa, k. 1815, toisen kerran Emilie Lindsayn,
englantilaisen papin tyttären, kanssa.

N:o 12. Rovasti Rajalin rouvansa kanssa, kts huom. n:oon 2 osa I, oli
ollut Saara Wacklinin suosija ja ystävä hänen kasvuvuosinaan.

N:o 23. Samuel Fredrik v. Born, s. 1782, k. 1850, oli Oulun läänin
varamaaherra 1819, sittemmin maaherra. Naimisissa Katarina Elisabet v.
Morianin kanssa.

N:o 24. Rovasti, tohtori Henrik Wegelius, k. 1839, oli Turun yliopiston
dosentti, sittemmin Oulun kirkkoherra. Kun vihollinen valtasi Oulun
1808, kieltäytyi hän muun papiston kanssa vannomasta keisarille
uskollisuuden valaa.

N:o 28. A. Reguly: unkarilainen kielentutkija, s. 1818, k. 1858, teki
laajoja matkoja suomalaisten heimojen parissa Venäjällä 1839-1847
tutkiakseen suomalais-ugrilaisia kieliä.

No 29. Vapaustaistelija Maximilian Myhrberg syntyi Raahessa heinäk. 24
p. 1797, arvatenkin kaupungin kirkonkirjan mukaan, mutta ruotsalaisten
lähteiden mukaan Oulussa jouluk. 31 p. 1799. Hänen ristimänimensä
olivat oikeastaan Matts August, mutta muutti hän itse edellisen nimensä
Maximilianiksi. 1820-luvun alussa oli innostus Kreikan vapaussotaan
suuri koko sivistyneessä maailmassa. Myhrberg yhtyi vapaaehtoisena
niihin sotajoukkoihin, jotka vuoden 1824 alussa Marseillesta
kuljetettiin meritse Kreikkaan. Siellä meni hän palvelemaan
yksinkertaisena ratsumiehenä ratsuväkirykmenttiin. Ylennettiin 1827
ratsumestariksi ja nimitettiin 1829 Palamide linnoituksen komentajaksi.
1831 hän lähti Kreikasta ja oli sitten osanottajana Puolan
vapaustaistelussa. Kun Itävallan joukot ankarasti vartioivat Puolan
rajaa, tuli M. maahan uimalla Weiksel-virran poikki Itävallan
vartiojoukkojen kuulasateen seuraamana.

M:n osanotosta Puolan sotaan ei ole olemassa mitään luotettavia
tietoja. Itse hän ei halunnut poistaa sitä hämärää, missä asia oli,
arvatenkin siksi, että hän suomalaisena niin vähän kuin suinkin tahtoi
puhuttavaksi olleensa sodassa isänmaansa uutta esivaltaa vastaan. Hän
lieneekin ottanut sotaan osaa vieraalla nimellä. Sodan lopussa hän
joutui vangiksi, mutta onnistui pelastumaan pakenemalla, joutuen moniin
seikkailuihin. Viipyi jonkun aikaa Pariisissa ja oli sitten mukana 1833
Espanjan sodassa Don Carloksen armeijassa. Palasi 1840 Ruotsiin ja
Suomeen. Nimitettiin 1842 majuriksi ja oli palveluksessa muutamia
vuosia St. Barthelemyn saarella. Tanskan sodan 1848 syttyessä aikoi M.
vielä kerran lähteä sotimaan oikean asian puolesta. Se ei kuitenkaan
tapahtunut. Hänen sotilasuransa oli loppunut. 1852 tuli hän Suomeen ja
asui jonkun aikaa veljensä luona Espoon kartanossa. Itämaisen sodan
alkaessa 1854 palasi hän Ruotsiin, sillä Venäjän viranomaiset lienevät
katselleet häntä epäilevin silmin. M. kuoli Tukholmassa maalisk. 31 p.
1867.

Siellä Johanneksen hautausmaalla on hänen hautansa, jonka kivessä on
kirjoitus: "Urhoollisena, ylevämielisenä, uhrautuvaisena pyhitti hän
sankarivoimansa vapauden asialle, sydämensä ihmisyyden hyväksi, sielunsa
sille Herralle, jonka rauhaan hän nyt on mennyt. Kreikka, Puola, Espanja
ovat todistaneet hänen urhoollisuutensa." (Finsk Biografisk handbokin
mukaan) – Raahen poika nimisessä kertomuksessaan on Sakari Topelius
kuvannut lapsille Maximilian Myhrbergin.

N:o 30. Gustav Adolf Montgomery oli syntynyt Kemin pitäjässä 1790 l.
1791 ja kuoli Tukholmassa 1861. Oli sotilas, kirjailija ja sittemmin
maaherra Ruotsissa.

N:o 31. Lars Henrik Keckman, s. 1754, k. 1833. Hänen tyttärensä Lise
oli naimisissa vuorineuvos J. v. Julinin kanssa, kats. huom. n:oon 10
osa III. – Angelique Ehrenstolpe oli K. H. Ehrenstolpen, joka oli
Oulun läänin maaherrana 1809, tytär ja avioliitossa majuri J. M. v.
Karmin kanssa.

N:o 33. Kenraali Fröjdenfelt: luultavasti kenraalimajuri Kristoffer
Freidenfelt, joka hukkui 1743 Oulun ja Uumajan välillä myrskyssä
ajojäihin.

No 34. Henrik Snellman, kts. huom. n:oon 20 osa I. – Uudenmaan läänin
varamaaherra Jakob Snellman syntyi 1784 ja kuoli 1832. Per Kristian
Snellmania, joka kuoli Limingan kirkkoherran apulaisena 1807, on
nimitetty "neroksi", sillä hän oli runsaslahjainen persoonallisuus. –
Merikapteeni Kristian Henrik Snellman, s. 1777, k. 1855, oli
ensimmäisen kerran avioliitossa Maria Magdalena Röringin kanssa. Heidän
poikansa oli Johan Wilhelm Snellman. – Kiitetty suomalainen runoilija
Topelius: lääkäri Gustav Toppelius, s. 1780, k. 1864, oli
suomenkielinen kirjailija ja kansanrunojen kokoilija – Hänen veljensä
Sakari Topelius vanhempi, s. 1781, k. 1831, runoilija Sakari
Topeliuksen isä, oli Lönnrotin edelläkävijä suomalaisten kansanrunojen
ensimmäisenä kokoilijana ja julkaisijana. – Säkeistöt, joilla tekijä
lopettaa Muistelmansa, ovat osa Sakari Topeliuksen runosta:
Lönnrotille ja Castrénille helmikuun 25 päivänä.

HUOMAUTUKSIA POHJALAISIIN KASKUIHIN.

Pohjalaisista kaskuista puuttuu n:o 10, mihin on syynä
sanomalehti Ilmarisen virheellinen numeroiminen. N:ot 29 ja 30
puuttuvat siksi, että sitä lehden numeroa, jossa ne ilmoitetaan olleen,
ei löydy niissä numeroissa, jotka säilytetään Yliopiston kirjastossa.

VIITESELITYKSET:

[1] A. Wilksman: Släktbok I.

[2] Kertomus Kolme Ruotsiin muuttanutta.

[3] Nimimerkki M. K.: Saara Wacklin aikakauskirjassa
Hemmet och Samhället 1891.

[4] M. K.: Saara Wacklin, Hemmet och Samhället 1891.

[5] Opettajapersoonallisuuksia ja oloja Oulussa kuluneella
vuosisadalla.

[6] P. Nordmann: Sara Elisabet Wacklin. Biografiska
anteckningar. Förhandlingar o. uppsatser, 27 utg. av Svenska
Litteraturskpt i Finland.

[7] Hemmet o. Samhället 1891.

[8] Opettajapersoonallisuuksia ja oloja Oulussa viime
vuosisadalla.

[9] Asemapäällikkö C. Appelgrén, jonka isä, apteekkari C.
Appelgrén, oli naimisissa Johanna Gustava Julinin kanssa.

[10] Sara Wacklin. Förhandlingar och Uppsatser 27, utg.
av Svenska Litteraturskpt i Finland.

[11] Siinä oli: Satanen Muistelmia Pohjanmaalta.
Kirjoittanut S. E. W–n.

[12] P. Nordmann: Sara Wacklin. Förhandlingar och
Uppsatser 27, utg. av Svenska Litteraturskpt i Finland.

[13] Fredrika Bremers brev. Samlade och utg. av Klara
Johanson och Ellen Kleman. Del II.

[14] P. Nordmann.

[15] Tavallisesti nimitetty Pokkitörmäksi. Suom. muist.

[16] Tekijän suomeksi kirjoittama Kalevalan säepari. Suom.
muist.

[17] Messeniuksen katkera yrtti. Suom. käännös.

[18] Sanat on tekijä suomeksi kirjoittanut. Suom. muist.

[19] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[20] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[21] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[22] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[23] Sanat on tekijä suomeksi merkinnyt.

[24] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[25] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[26] Näiden tehtävä vanhassa koulussa oli aamusella koulun
ovien avaaminen. Suom. muist.

[27] Oulussa käytetty rahvaan ruoka, mikä on veden ja rasvan
kanssa keitetty leipäseos. Suom. muist.

[28] Sana suomeksi tekijän kirjoittama. Suom. muist.

[29] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[30] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[31] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[32] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[33] Terve!

[34] Oulun hautausmaa.

[35] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[36] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[37] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[38] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[39] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[40] Kaarle XIV Juhanan. Suom. muist.

[41] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[42] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[43] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[44] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[45] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[46] Suomenkielinen sana alkuteoksessa. Suom. muist.

[47] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[48] Suomenkielinen sana alkuteoksessa. Suom. muist.

[49] Suomenkieliset sanat alkuteoksessa. Suom. muist.

[50] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[51] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[52] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[53] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[54] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[55] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[56] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[57] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[58] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[59] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[60] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[61] Ruokaa, ruokaa, ihminen! Suom. muist.

[62] Neiti, antakaa minulle lasi viiniä! Suom. muist.

[63] Neiti, antakaa minullekin lasi viiniä! Suom. muist.

[64] Tahdotko korvapuustin? Suom. muist.

[65] Ei enää kaalia, ihminen! Suom. muist.

[66] Helleenien ystävistä. Suom. muist.

[67] Mutta Suomessa syntynyt. (Tekijän muist).

[68] Kaksi viime lausetta on tekijä ruotsinkielen ohella
suomeksi kirjoittanut. Suom. muist.

[69] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[70] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[71] Suomeksi alkuteoksessa. Suom. muist.

[72] Ruotsiksi: pressad. Suom. muist.

[73] Pappi ruotsiksi: prest. Suom. muist.

[74] Lause on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[75] Otsake puuttuu. Suom. muist.

[76] Suntiota sanottiinkin Pohjanmaalla unilukkariksi. Suom.
muist.

[77] Sana ruotsiksi "kocksmat" (= kokin ruoka).

[78] Valsa = vada (= kahlata). Suom. muist.

[79] Pyssyä oli juuri voideltu. Tekijän huomautus.

[80] Hopea ruotsiksi: silver, ja silli: sill. Suom. muist.

[81] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[82] Ruotsiksi: ovan. Suom. muist.

[83] Ruotsiksi: Datum som ovan. Suom. muist.

[84] Datum som ovan = reputettu tottumattomana, tulkitsivat
ivalla toverit. Suom. muist.

[85] Hauki. Suom. muist.

[86] Ruotsiksi: bussigare. Sana on positiivissa: bussig, ja
johtuu nimisanasta: buss. Suom. muist.

[87] Suomeksi alkuteoksen täysin tulkitseminen tässä kaskussa
jää laihemmaksi kielten erilaisen muodon vuoksi. Suom. muist.

[88] Tarkoittanee "Kauppa-Friisiä", joten alkuteoksessa
suomenkielinen "Kapina-Friisi" on painovirhe. Suom. muist.