Satanen muistelmia Pohjanmaalta

SATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA

Ynnä Saara Wacklinin kuoltua julkaistuja pohjalaisia kaskuja

Kirj.

SAARA WACKLIN

Julkaissut ja elämäkerralla varustanut Helena Westermarck

Suomentanut K. A. Järvi

K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1924.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkusanat nuorelle Oululle Helena Westermarckin tutkielma kirjoittajasta ja hänen kirjastaan

Ensimmäinen osa.

Esipuhe ensimmäiseen painokseen Tilaajat

1. Oulu viisikymmentä vuotta tätä ennen

2. Kirkko ja Messeniuksen hauta

3. Pikisaari

4. Lyötty

5. Iisalmelainen maalaispoika

6. Iäkäs isoäiti

7. Perheen tuki

8. Kaarle Saxa

9. Koirankuonolainen

10. Hyvin viisaan uudistetut häät

11. Iso koski ja Pikkarainen

12. Kummallinen mäenlasku

13. Kolmen rouvan veneretki

14. Herra on hullujen holhooja

15. Hovineuvos

16. Kova ukkosilma

17. Kenraali Carpelan ja nimismiehen kirje

18. Kosto

19. Kivis-Taneli ja lesken pelto

20. Uusi puku ulkomaisesta puuvillakankaasta

21. Täti Tiina

22. Tullimiehen kalakukko

23. Makkonen

24. Sotilaskurin voima

25. Tapulikaupunkioikeuksien juhla

26. Löytynyt hopealusikka

27. Kenraali Carpelan ja Oulun koulupojat

28. Ruustinna ymmällä

29. Juhla Adolf Fredrikin kunniaksi

30. Kustaa Adolfin käynti

31. Kuninkaallinen pari

Toinen osa.

1. Käynti sairashuoneessa vuoden 1808 sodan aikana

2. Vapaa valinta

3. Soturin sormet

4. Lupaus kuolinvuoteella

5. Kreivi L---- ja Kivi-Taneli

6. Ruotsalaisten viimeiset tanssiaiset

7. Jäähyväiset

8. Venäjän armeijan tulo Ouluun

9. Teekestit

10. Valmistukset venäläisten ensimmäisiin tanssiaisiin

11. Tanssiaiset

12. Tanssiaisten seurauksia

13. Rekiretki

14. Koston päivä

15. Yksinäinen

16. Pirun silmä

17. Hautajaiset

18. Vanha taiteilija

19. Wacklin ja Niska

20. Vanhanaikaiset hautajaiset

21. Ruumiinkoristukset

Keisari Aleksanteri I:n matka Pohjanmaalla 1819.

22. Valmistuksia Oulussa

23. Matka Oulujärvellä

24. Keisari Kajaanissa

25. Aleksanterin matka erämaassa

26. Keisari Oulussa

27. Matkaa jatketaan

28. Paluumatka

29. Keisari Limingassa

30. Keisari Siikajoella

31. Keisari Kokkolassa

32. Hän matkustaa eteenpäin

33. Leikistä tulikin tosi

34. Moniuksen Liisu

35. Pohjanmaan jättiläinen

Kolmas osa.

1. Neidon ryöstö Pohjanmaalla

2. Vanha kulta

3. Julinin luonnontieteelliset kokoelmat

4. Julin ja noita

5. Lykkäytyneet häät

6. Franzén lapsena

7. Runeberg lapsena

8. G. H. Mellinin vanhemmat ja lapsuus

9. Professori Bergbom

10. Toppinen ja englannitar

11. Talonpoikaishäät

12. Aave haudalla

Hajanaisia kuvauksia Oulun palosta 23 p. toukokuuta 1822.

13. Palo alkaa ja naiset maltittomina

14. Isä lapsineen

15. Sairas

16. Kolme vanhusta

17. Kallein aarre

18. Timbom kuolee

19. Kirkko palaa

20. Akka ja kiitosrukous

21. Auttaja

22. Ilman kotoa

23. Ensimmäinen apu

24. Helluntaipäivän jumalanpalvelus

25. Uusia avunlähetyksiä

26. Palon syy

27. Ainoat vaunut

28. Suomalaiset Tukholmassa

29. Majuri Myhrberg

30. Montgomery

31. L. H. Keckman

32. Vangit irrallaan

33. Haaksirikko Hailuodon edustalla

34. Snellmanin suku. Castrén ja Lönnrot

Pohjalaisia kaskuja Huomautuksia Viiteselitykset

SUOMENTAJAN ALKUSANAT NUORELLE OULULLE.

Kaksi oululaista merkkihenkilöä kirjallisuuden alalta lepää viimeistä untaan Ruotsinmaan mullissa. Toinen on runoilija Frans Mikael Franzén, toinen tämän kirjan tekijä Saara Wacklin. Oululla on kauniissa puistossaan F.M. Franzénin muistopatsas ja hänen huomatuksi tulleen äitinsä hauta ihanalla hautausmaallaan. Mutta Saara Wacklinista ei Oululla ole mitään muistomerkkiä. Ja niin tyly on kohtalo ollut hänelle kuolemankin jälkeen, että Ruotsissakaan ei ole edes kiveä hänen haudallaan. Eipä tunneta edes, missä kirjailijatar-vainajan hauta on, sillä hänet haudattiin yhteiseen hautaan.

Mutta hän jätti kuitenkin itsestään kaksi pysyväistä muistoa. Toinen onC jokaiselle oululaiselle ylioppilaalle tunnettu Saara Wacklinin stipendi yliopistossa ja toinen jokaiselle kirjallisuutta tuntevalle suomalaiselle tämä hänen kirjansa Satanen Muistelmia Pohjanmaalta, mikä nyt kolmantena ja laajimpana laitoksena suomenkielisessä asussa ilmestyy. Tähän suomennokseen liittyy näet kirjailijattaren kuoleman jälkeen Vaasassa ilmestyneessä Ilmarinen lehdessä vv. 1854 ja 1855 julkaistu kokoelma Pohjalaisia kaskuja, mitkä Helena Westermarck v. 1919 liitti "Muistelmain" ruotsinkieliseen painokseen. On monta oululaista merkkimiestä kirjallisuushistoriassamme, mutta Saara Wacklin on ainoa siihen kuuluva oululainen nainen. Ja tarkkaan otettuna hän on ainoa historiallinen oululainen nainen. Eikö siis tämä oululainen ansaitsisi jonkinlaisen muistomerkin nykyjään eläviltä oululaisilta? Hän on ensinnä keksinyt Oulun ihanan aseman kaupunkiemme joukossa. Mahtava ja kaunis Oulujoki koskineen esiintyy hänen "Muistelmissaan" tietoisesti tunnettuna luonnon kauneutena samaten kuin sen vedet vastaanottava rannaton meri harvinaisena lahjana kaupungille. Missä onkaan maassamme toista kaupunkia, joka asemansa suurenmoisessa luonnon vaihtelevaisuudessa vetäisi vertoja Oululle? Sillä on harvinaisen ihana koskiluontonsa ja sen rinnalla yhtä ihana meriluontonsa. Siinä on oululaiselle taulu nähtävänä, itse Luojan kädestä lähtenyt suuri taideteos. Ensimmäisenä oululaisena katseli Saara Wacklin tietoisesti tätä taulua, ja monet huomattavat oululaiset hänen jälkeensä ovat niin tehneet. Siellä ovat Pokkitörmällä Merikoskea ja merta ihaillen seisoneet hänen jälkeensä suuret oululaiset koulupojat J. L. Runeberg, J. W. Snellman ja Sakari Topelius, sitten kirjallisuutemme historiassa aina nimensä säilyttävät _Samuli Kustaa Bergh (Kallio), Kaarlo Kramsu, Teuvo Pakkala, Kasimir Leino, Santeri Ivalo, Ilmari Kianto, Kyösti Wilkuna ja V. A. Koskenniemi_. Arvatenkin juuri tämä Luojan suuri taideteos on herättänyt tulevan kirjailijan ja antanut hänen tunne-elämälleen kantavuutta, mistä on ollut siunausta koko isänmaalle. Ja tuolle suomenkieliselle kirjailijapolvelle on ollut tämä Saara Wacklinin kirja huomauttamassa Oulun luonnolta saamaa kauneutta. Sinä se olkoon yhä edelleen jokaiselle oululaiselle, jolle kotikaupunki on rakas!

Minun ei tarvitse tässä puhua Saara Wacklinin kirjallisesta merkityksestä, sillä siitä antaa aivan erinomaisen selvyyden tämän laitoksen toimittajan Helena Westermarckin kirjoittama elämäkerta. Huomautan vain lyhyesti, että kirjailija kohta löytää hänessä kirjailijan ja että hän on oululainen merkkinainen, jolle Oulu on velkapää toimittamaan näkyväisen muistomerkin kaupunkiinsa.

Suomennoksen kielellisestä asusta huomautan lukijoille, että olen kirjoittanut Wacklin-suvun jäsenten ristimänimet siten kuin he itse ne kirjoittivat vääntämättä niitä suomalaiseen kansankieleen. Niin olen menetellyt muidenkin kirjassa esiintyvien ristimänimien suhteen, ellei niistä ole olemassa vakiintunutta suomalaista muotoa. Tässä on muuten suomentajalla ainainen hankaluus edessään. Elämäkerrassa ovat kirjeiden otteet kielelliseen asuun ja ajatukseen nähden toisinaan kankeat, mutta se riippuu siitä, että ne on koetettu kääntää tarkkaan alkutekstiä seuraten.

Karjalassa elokuun lopulla 1923.

K. A. Järvi.

Helena Westermackin tutkielma kirjoittajasta ja hänen kirjastaan.

I.

Henkisen työmme tekijäin joukossa tapaa siihen syventyviä naisiakin, eikä aivan harvojakaan, jotka opettajina ovat antaneet muistettavan lisän vaatimattomaan, mutta ei silti vähemmän arvokkaaseen työhön, minkä tarkoituksena on ollut tapojen hienostaminen, tietojen levittäminen ja ihmisarvoisen elämän luominen yhä laajemmille ja syvemmille yhteiskunnan kerroksille. Tällaisten sivistyksen levittäjien nimet on jälkimaailma useimmiten joko kokonaan tai puolittain unohtanut, samoin kuin aika on unhoon kätkenyt niiden mestarien nimet, joiden taitavat kädet kauan sitten liittivät kiven kiveen taiteellisesti kaavailluissa koristelmissa ja kaunistuksissa keskiajan ihanissa kirkoissa.

Muuan näitä vanhoja opettajattaria, jonka nimi kyllä on säilynyt, vaikka itse henkilö onkin ollut vähän tunnettu, on Saara Wacklin. Opettajana 1800-luvun edellisellä puoliskolla kuuluu hän niihin todellakin muistettaviin kasvattajiin, jotka enimmäkseen omin keinoin hankkivat itselleen tietoa ja taitoa, vaivalla noukkien tiedon muruja yhteiskunnan ennakkoluuloista huolimatta ja siten uhmaillen vallitsevaa ajatussuuntaa, mikä vaati, ettei naisten tule tietoja hankkia eikä taitoja itselleen omistaa, mikäli ne eivät ole välttämättömiä kodin ja talouden hoidolle – ja tämä katsantokanta ei sallinut heidän ulottaa harrastustaan ja tiedonhaluaan ulkopuolelle naiselle tiukasti määrättyjen rajojen.

Tuskin kuitenkaan olisi Saara Wacklinin muisto opettajana säilynyt jälkimaailmalle, ellei hän olisi jättänyt sille kirjallista muistomerkkiä. Hänen teoksensa Satanen Muistelmia Pohjanmaalta ei kyllä kuulu suuriin ja käänteentekeviin kirjoihin. Mutta hänen Muistelmillaan on oma värinsä, oma sävynsä, ja ne toteavat kirjailijattaren saaneen vaiherikkaan elämänsä kokemuksista paljon annettavaa aikalaisilleen ja hänen antaneen sen omalla persoonallisella tavallaan. Täten kertomalla on hän unhotukseen joutumasta pelastanut paljon sivistyshistoriallisesti arvokasta, monta piirrettä tavoistamme ja ajatussuunnastamme jo kuluneilta ajoilta. Hänen pirteissä ja suorasukaisissa kuvauksissaan esiintyy arkipäivien elämän historia yhdistettynä itsessään kyllä useinkin vähän huomiota ansaitseviin pikkupiirteisiin, mutta kokonaisuutena ne antavat, samalla kuin ne esittävät pohjalaisen pikkukaupungin kotielämää, tapoja ja omituisuuksia, lukijalle kuvan elämästä semmoisena, kuin sitä elettiin useimmissa meidän pikkukaupungeissamme 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alulla. Arkipäivien tapahtumat ja niiden sisäiset pikkupiirteet ovat antaneet aiheen ja lähtökohdan kuvauksiin, joissa menneiden sukupolvien elämää esitellään toisella tavalla kuin tavallinen historioitsija sen esittää ja toisin piirtein kuin viimemainittu sen esille tuo. Että kirjailijatar on ymmärtänyt kertomisen taidon, sitä todistaa hänen kuvauksiensa lukijassa aikaansaama huvi vielä monia vuosikymmeniä niiden kirjoittamisen jälkeen. Satanen Muistelmia Pohjanmaalta ansaitsee ei ainoastaan sen, että myöhempi aika ne vain muistaa, vaan myös sen, että niitä luetaankin, ja samoin ansaitsee iäkkään opettajattaren ja kirjailijattaren voimakas ja alkuperäinen persoonallisuus, että siihen tutustutaan.

Kansallismuseossamme säilytetään J. E. Lindh'in luultavasti 1843 maalaamaa öljyvärikuvaa Saara Wacklinista. Hän on maalattu juhlapuvussaan, yllään ajan tavan mukainen avokaulainen pusero, kaulassa helminauha, hartioilla valkoinen pitsisaali ja päässä valkoinen pitsipäähine. Terävähköt kasvojen piirteet eivät ole kauniit, mutta lujaa tahtoa ja älyä ne ilmaisevat. Taulun selkäpuolelle on kirjoitettu pääkohdat hänen nykyisin tunnetuista elämänvaiheistaan.

Tässä pienessä omatekoisessa elämäkerrassa herättää eniten huomiota levoton matkustushalu, mikä kuvatussa henkilössä aina esiintyy. Se osoittaa, että kirjailijatar ei milloinkaan voi viihtyä kauan samassa paikassa. Siitä näkee, että hän nuorena syntymäkaupungistaan Oulusta matkustaa Etelä-Suomeen käyden siellä useissa kaupungeissa, että hän monen monesti palaa takaisin pohjolaan. Kaikki nämä matkat vievät tietysti paljon aikaa sekä ovat vaivalloisia kulkea, kun piti matkustaa joko hevosella tai vesitse. Suurimmissa kaupungeissa, Oulussa, Turussa ja Helsingissä, hän perustaa tyttökouluja, joiden toiminta kuitenkin jonkun vuoden jälkeen taas lakkaa, vaikkapa oppilaita, mikäli on tiedossa, ei puutu. Hyvin kohtalokkaiksi hänen opettajatoimelleen kävivät Oulun ja Turun suuret tulipalot. Mutta Saarapa ei matkusta vain omassa maassa, vaan ulottaa retkensä ulkomaillekin. Huomattavin on hänen suuri Pariisiin tekemänsä opintomatka. Eipä silloin usea – vielä vähemmän usea opettajatar – 1830-luvulla täältä lähtenyt opintomatkalle Pariisiin. Opintojen tulos, mikä näkyy Sorbonnessa suoritetun opettajatartutkinnon todistuksesta, osoittaa sekä väsymätöntä edistymisenhalua että tavatonta tiedonjanoa ja kykyä omistaa itselleen tietoja. Kun hän sitten 53-vuotiaana ainiaaksi jättää opetustoimensa ynnä isänmaansa ja perustaa Tukholmassa uuden kotinsa, omistaa hän harvat jäljelläolevat elinvuotensa näiden Muistelmain kirjoittamiseen, mitkä juuri antavat hänelle sijan kirjallisuushistoriassa. Ei hän lepoon asetu, vaikka hänen taloudellinen asemansa pitkän opettajatoimensa takia onkin niin hyvä, että hän olisi voinut kädet ristissäkin nauttia lepoa. Päinvastoin ilmenee kirjeistä ja muistiinpanoista, mitkä periytyvät tältä ajalta, että hänen uusi kirjailijatoimensa tuottaa hänelle suurta tyydytystä, ja että hän sitä varmaan olisi jatkanut entisellä innolla ja ilolla, ellei kuolema olisi kynää häneltä kädestä temmannut kohta "Muistelmien" kolmannen osan valmistuttua. Esitys hänen elämästään on näin ollen esitystä hänen matkustelemisestaan, hänen työteliäisyydestään, hänen eteenpäinpyrkimisestään, mutta tämä esitys perustuu vain harvoihin jälkimaailmalle tarkemmin tunnettuihin erikoistietoihin.

Sara Elisabet Wacklin, arkinimeltään Saara Liisa, syntyi toukokuun 26 p:nä 1790 Oulussa. Hänen vanhempansa olivat kaupunginviskaali Sakris Wacklin, syntynyt 1754, kuollut 1793, ja kauppiaantytär Katarina Uhlander, syntynyt 1759, kuollut 1847. Muistelmissaan on kirjailijatar itse esittänyt useita tietoja suvustaan. Niinpä kertomuksessa Iisalmelainen maalaispoika hän esittää, miten Mikael Wacklin – sen sukuhaaran kanta-isä, johon hän kuului, – 16-vuotiaana tuli siirtyneeksi Ouluun isänsä kodista Vakkolan tilalta Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä. Esitys on romanttinen: lukijalle kirjailijatar esittelee uljaan nuorukaisen, "suoran, pitkän ja hoikan", jolla on kauniit kasvot, "korkea nenä, vilkkaat, siniset silmät, puhdas otsa ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla kukkimassa". Onni suosii tätä nuorukaista. Hän pääsee kauppa-apulaiseksi Oulussa, menee avioliittoon lukkarin tyttären Helena Paldaniuksen kanssa, on lyhyen aikaa lukkarina Pielavedellä, mutta palaa pian Ouluun, hankkii siellä oman talon ja pääsee 1717 kaupungin postimestariksi.

Meidän päiviemme sukututkimus on kuitenkin saanut selville,[1] että oltiin yleisesti tyytymättömiä Wackliniin postimestarina. Vanha asiakirja vakuuttaa hänen olleen "liiaksi viinaan menevän, niin että hän harvoin oli selvänä". Ja häntä varoittivat viranomaiset "suuremmalla toimella ja raittiudella pitämään huolta Kunink. Majesteetin postista kaikin puolin täsmällisemmin kuin tähän asti oli tapahtunut, koskapa valitustakin on jo aiheutunut." Harvoin hän itse oli virantoimituksessa. Sitä hoiti muuan hänen pojistaan. Yleisestä tyytymättömyydestä huolimatta hän pysyi kuitenkin postimestarina vuoteen 1731, jolloin virka siirtyi isän vanhuuden ja heikon näön tähden Janne nimiselle pojalle ehdolla, että tämä isän eläessä luovuttaisi tälle puolet postimestarin palkasta. Isä kuoli 1737.

Hänen vanhin poikansa, kauppias Sakris Wacklin, syntynyt 1703 ja kuollut 1772, oli raati- ja valtiopäivämies sekä naimisissa kauppiaan tyttären Saara Uhlbomin kanssa, joka oli syntynyt 1711. Heidän lukuisista lapsistaan mainitaan Muistelmissa kertomuksessa Juhla Adolf Fredrikin kunniaksi poika Mikael, joka oli opiskellut Turussa ja Upsalassa. Hän oli paljon ulkomailla matkustellut ja kutsuttiin harvinaisen kohteliaan ja siron käytöksensä tähden "prinssi Mikkeliksi". Kertomus mainitsee, että hän olisi kuollut liikarasituksesta, kun hän kuninkaan toivomuksen mukaan juhlassa esiintyi yksintanssijana. Tiedonanto on kuitenkin selvästi väärä, koska Adolf Fredrik teki matkansa kesällä 1752 ja Mikael Wacklin kuoli 1756. Hän oli nainut Lisa Siniuksen, ja heidän poikansa Sakris oli kirjailijattaremme Saara Elisabetin isä.

Tunteellisessa muistelmassa Lupaus kuolinvuoteella on hän maininnut vanhimman veljensä Samuli Gabrielin, kuitenkaan nuoren miehen nimeä esille tuomatta. Varattomuus ehkäisi tältä toivomansa yliopisto-opinnot, hän sai paikan apteekissa ja oltuaan provisorina jonkun aikaa Tukholmassa otti Vaasan pataljoonan vääpelinä osaa Suomen sotaan sekä kuoli leirillä Toivolassa. Auttaakseen köyhää äitiään ja nuorempia sisaruksiaan hän kesti mitä suurinta itsekieltämystä, mikä lopulta tuli päällikön tietoon, ja hän sai sijan tämän ruokapöydässä. Siirtyminen nälästä voimakkaalle ravinnolle noin yht'äkkiä lienee aiheuttanut hänen kuolemansa.

Toinen Muistelmissa mainittu suvun jäsen oli yksinäinen ajattelija Mikael Wacklin, syntynyt 1753, kuollut 1790, kuvattu muistelmassa Yksinäinen lempeäksi ja hiljaiseksi mieheksi, taipumattomaksi kaikkeen, mikä ei ollut totta ja oikeaa. Hän omisti elämänsä yksinomaan tutkimuksille ja opinnoille. Mutta hänen kuolemansa jälkeen joutuivat hänen suvun hallussa säilytetyt käsikirjoituksensa Oulun palossa liekkien uhriksi. Hänen kuollessaan ei hänen kodissaan ollut ruokaa eikä rahaa; hänen sanotaan kuolleen nälkään. Kertomuksessa Wacklin ja Niska tapaa lukija raatimies ja kauppias Sakris Wacklinin, joka oli syntynyt 1772 ja tunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään ja ystävyydestään toista tunnettua ja arvokasta oululaista kauppiasta Joonas Niskaa kohtaan. Ja Iisakki Wirénin ohuen valepuvun alta paljastuu romanttisessa kuvauksessa Muuan neidon ryöstö Pohjanmaalla, ainoa miesmuistiin Uudenkaarlepyyn sievistelevä pormestari Isak Wacklin, syntynyt 1755.

Saaran "Muistelmat" ja samoin myös sukututkimus osoittavat kirjailijattaren kuuluneen yhteen noita vanhoja pohjalaisia kauppiassukuja, jotka lähtöisin omavaraisen rahvaan parista etupäässä kaupan ja liike-elämän avulla ovat hankkineet itselleen sijan kotikaupunkinsa historiassa. Että tieteellisen harrastuksen ohella myös taiteellista lahjakkuutta ilmeni suvussa, siitä ovat todistuksina Isak Wacklinin siveltimen tuotteet. Hän oli syntynyt 1720, kuoli Tukholmassa 1758 ja tunnettiin etupäässä muotokuvamaalaajana. Hänen sukulaisensakin, kauppias Henrik Wacklin, harrasti itseoppineena maalausta ja oli Oulun vanhaan kirkkoon maalannut alttaritaulun.

Rikkautta ei näytä kuitenkaan mainittavassa määrässä tulleen perheen osaksi. Ainakaan sitä ei ollut Saara Liisan kodissa. Isä kuoli tytön ollessa vain kolmen ja puolen vuoden vanha jättäen vaimonsa ja lapsensa mitä suurimpaan puutteeseen. Äiti ei näytä aina voineen hankkia jokapäiväistä leipää itselleen ja lapsilleen, sillä ennenmainituissa elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan lausuu hänen tyttärensä: "Lapsena makasin kaksi kertaa nälän vuoksi voimatonna, koskaan valittamatta". Nämä sanat jo todistavat, että hän aivan nuorena sai läheltä kokea elämän kovaa todellisuutta ja vaivaa, samalla kuin ne osoittavat hänen hyvin varhain antaneen todistuksen lujuudestaan ja tahdonvoimastaan, mistä myös hänen työteliäs elämänsä kertoo. Että hän oli syvästi tuntenut köyhyyden taakan ja sen monessa suhteessa ehkäisevän vaikutuksen, käy selville toisesta muistiinpanosta, joka on nähtävästi kirjoitettu hänen viimeisinä elämänsä vuosina ja löytynyt hänen jälkeenjättämistään papereista. Nykyisin säilytetään sitä Tukholman Kuninkaallisessa Kirjastossa.

Siinä hän kirjoittaa:

    Tunnen vain myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, ketään en rakasta
    enkä vihaa, koska kukaan ei ole minua rakastanut eikä kukaan minua
    opettanut ketään rakastamaan. Mitään kiitollisuutta en ole tuntenut
    tyhjässä, ilottomassa elämässäni, minkä minulle lahjoittivat
    vanhempani, joiden ainoa perintö oli kurjuus. – Enemmän kuin 30
    vuotta olen kuitenkin kiitosta saamatta yksin turvannut äitini
    toimeentulon, ei kukaan ole ottanut osaa kohtalooni, mutta kaikilla
    on esitettävinä vaatimuksia: minun olisi muka pitänyt muiden
    hyväksi uhrata viimeisetkin voimani ja kaikki! kaikki! ehkäpä syödä
    heidän armoleipäänsä kerjäläisenä. Ei! ei! En koskaan rupea
    teeskentelemään – – –

Voidaan myös olettaa, että muistelmassa Kummitus haudalla esitetty kuvaus rumasta ja köyhästä Julma tytöstä esittää kirjailijattaren omia elämyksiä ja hänen nuoruusvuosiensa mielentiloja. Julman kerrotaan olleen:

    Köyhä, ruma ja turvaton tyttö, joka oli aikaisin kadottanut
    maallisen tukensa ja sitten käynyt läpi köyhyyden koulun
    aiheuttamat monet ja kovat koettelemukset. Osanotosta isättömän
    kohtaloon oli hän kuitenkin saanut hyvää kohtelua jaloimmilta ja
    parhailta sydämiltä... Vaikka innokkaasti olikin mukana nuorien
    huveissa, ikävöi hän yhtä usein yksinäisyyttä saadakseen kohottaa
    ajatuksensa maailman melusta orpojen Isän puoleen, hänen
    kohtalonsa ikihyvän johtajan luo, joka näki hänen usein ihmisten
    väärinymmärtämään sieluunsa ja aina oli sen ainoa uskottu.

    Köyhä tyttö parka ei ollut saanut mitään muuta kasvatusta kuin sen,
    jonka hän sokean kanan tavalla, mikä nokkii maasta jyvän sieltä ja
    toisen täältä, itse oli hankkinut, niin että hän ankaralla työllä
    vastuunalaisessa virassaan voi huolehtia äidistään, jonka ainoa
    turva hän oli.

    Kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana sai hän myös ilokseen
    uutterana lasten opettajattarena nauttia arvokkaimpien ja
    hellimpien vanhempain katkeamatonta luottamusta.

Surunomainen ja synkkämielinen piirre, mikä ilmenee näissä hänen kirjoittamissaan sanoissa, ei kuitenkaan varmastikaan ollut Saara Wacklinin luonteelle todella tunnusmerkillistä. Hänen liikkuva, toimekas elämänsä ja hänen usein reippaat ja pirteän leikillisyyden höystämät Muistelmansa päinvastoin saattavat uskomaan, että hänen luonteensa oli eloisa, rauhaton, työteliäs ja tuntehikas, kuten hänen kuvauksiensa mukaan pohjalaisilla on yleensä. Ja mikäpä estää kohdistamasta myös häneen itseensä lapsena samaa, mitä hän sanoo kertomuksessaan Vangit irrallaan Oulun uljaista ja rohkeista pikkutytöistä: "Muuten eivät lapset näillä seuduilla ole vaaroissa neuvottomia ja arkailevia". Hänen jälkeenjääneissä papereissaan on myös ranskankielinen kirjoitelma, mikä kuvaa kirjailijattaren ihastusta pohjolan lapsena pohjolan talven suloihin ja omituisuuksiin. Talvi on hänen "vanha toverinsa, hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä", joka on hänelle suonut virkistäviä huveja, hyvän terveyden ja miellyttävät muistot elämän onnellisimmista päivistä. Hän muistelee ihastuneena, kuinka hän pelkäämättä jäätävää pohjatuulta ja neljänkymmenen asteen pakkasta tuulen nopeudella pienellä kelkallaan laski alas jyrkimpiä mäkiä ja luistellen kirkkaalla jäällä milteipä haki vaarallisimpia kohtia, ja miten rohkeus kasvoi ja tahto terästyi reippaasta talviurheilusta.

Tuolla "köyhällä, rumalla ja turvattomalla tytöllä", joka aikaisin osoittautui sekä älykkääksi että tiedonhaluiseksi, oli myös kunnianhimonsa: hän tahtoi ponnistautua omalla työllään ylös köyhyydestä ja halvasta asemasta ja saada jotain maailmassa aikaan. Fredrika Runeberg on Kuvauksissaan ja unelmissaan[2] kertonut kerran lapsena tavanneensa Saara Wacklinin. Hän kirjoittaa siitä:

    Talossa, jossa seurue kokoontui, oli sähkökone. Sen ääressä oli
    tyttö, paremminkin ruma kuin kaunis, mutta innostunut ja
    huvitettu kokeiden teosta.

    Oli hauskaa kuulla hänen puhuvan, eikä hän ollutkaan
    niukkasanainen.

    Myöhemmin näin hänet joskus. Kunnialla ja maineella oli hänen
    mielestään mittaamaton arvo ja ne olivat runsas palkinto
    jokaisesta ponnistelusta sille, joka kykeni niitä itselleen
    hankkimaan. Hänelle naurettiin, sillä hän arvatenkin kirjaili,
    vaikka harvat olivat nähneet hänen tuotteitaan.

Eivät varmaankaan olleet monenlaiset eivätkä kovin syvälliset ne koulutiedot, jotka tiedonhaluinen tyttö sai kotonaan Oulussa oppia. Hän on muutamassa paraimmista "muistelmistaan", Täti Tiina, kuvannut sen ajan opettajatarta, ja luultavasti tämä niin oivallisesti piirretty vanha opettaja on ollut hänen ensimmäinen opettajattarensa sekä samoin kertomuksessa mainittu Täti Tiinan koulun tietomäärä: "aapinen, pitkä katkismus, raamatun historia, pääkaupungit Djurbergin maantiedosta ja joku Gellertin satu" se pääoma, minkä nuori Saara Liisa sai tästä tiedon esikartanosta. Toisen tilaisuuden hankkia joitakin tietoja, hänen kuten "sokea kana" koettaessaan noukkia "jyvän sieltä, toisen täältä", antoivat hänen mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja huomattavalla mieltymyksellä kuvailemansa Julinin kokoelmat, jotka kuuluivat Oulun ensimmäisiin nähtävyyksiin. Kyllin huomattavalla ihailulla ja kiitollisuudella kirjailijatar puhuu esityksessään Julinin luonnontieteelliset kokoelmat apteekkari Johan Julinista ja hänen monipuolisista tieteellisistä harrastuksistaan. Tämän harvinaisen, Ruotsista Suomeen muuttaneen miehen harrastus oli jo nuoruudesta voimakkaasti kohdistunut opintoihin ja tutkimuksiin, ja niin oli hän saanut kootuksi luonnonhistorialliset kokoelmat, jotka vähitellen kasvoivat hyvinkin runsaiksi, ja joita hän yhdessä fysiikallisten esineiden kokoelman kanssa hyväntahtoisesti näytteli halukkaille katselijoille. Hän oli nainut Saara Liisan äidin sisarpuolen, ja hänen tieteellisten ja yhteiskunnallisten harrastusten elähdyttämässä kodissaan voi nuori tyttö tyydyttää tiedonjanoaan. Rouva Runebergin mainitsema sähkökone oli varmaankin Julinien kodissa Turussa, minne apteekkari Julin myöhemmin muutti.

Aivan varhain, jo 16-vuotisena, aloitti Saara Liisa opettajatoimensa apuopettajattarena kotikaupunkinsa pikkukoulussa. Ei ollut hänen työskenneltävä vain omaksi toimeentulokseen, vaan myös äitinsä, sillä molemmat veljet olivat aikaisin jättäneet kodin ja vanhempi kuoli, kuten mainittiin, jo 1808. Toimeensa ryhtyessään oli nuorella opettajattarella epäilemättä hyvin puutteelliset tiedot, mutta tiedonhalu ja luja tahto saivat hänet niitä kartuttamaan. Hänen pienessä omatekoisessa elämäkerrassaan ilmoitetaan hänen 1813 lähteneen Turkuun. Siellä hän antoi yksityisopetusta lapsille ja samalla "opiskeli omaksi hyödykseen ranskankieltä ja musiikkia". Sodan loputtua oli Johan Julin nuorempi 1811 muuttanut Turkuun, silloiseen maan pääkaupunkiin, yliopiston apteekin omistajaksi. Ja kun vanhempi Julin perheineen myös muutti samaan kaupunkiin, on luultavaa, että sukulaisten asettuminen tälle paikkakunnalle oli syynä Saaran päätökseen asua jonkun aikaa myös yliopistokaupungissa, missä hänellä paremmin kuin muualla maassa oli tilaisuutta lisätä tietojaan. Hän oli, kuten mainitaan,[3] sangen erikoisella, mutta suurta tarmoa ilmaisevalla tavalla saanut alulle opintonsa ranskankielessä. Ranskankielisestä kirjasta, missä oli lyhyitä kertomuksia, hän oppi ensin kertomuksen ulkoa, sitten sanakirjasta etsi sanain merkityksen ja kirjoitti ruotsinkielisen käännöksen ranskankielisen tekstin alle, siten opetellen koko kirjan. Oppimainsa sanain merkitystä ei hän enää kirjoittanut käännökseen. Alussa täytyi kirjoittaa sivut täyteen, mutta sanavaraston kasvaessa väheni kirjoitus ja kirjan lopulla se saattoi jo kokonaan jäädä pois.

Pari vuotta Turussa asuttuaan hän jätti kaupungin ja oleskeli lähinnä seuraavat vuodet muuttolinnun tavoin eri paikoilla maata. Hän oli opettajattarena jonkun aikaa maaherra Gustaf Hjärnen kodissa, jolloin saavutti vapaaherratar Sofia Hjärnen myötätunnon ja ystävyyden. Hienosti sivistynyt, älykäs rouva – tunnettu osallisuudestaan Viaporin antautumisessa – vaikutti, kuten mainitaan, useita vuosia nuorempaan kotiopettajattareensa varsin huomattavasti, ystävyys heidän välillään kesti Saaran kuolemaan saakka. Kun pienessä maaherrankaupungissa siihen oli tilaisuutta, kokosi maaherratar mielellään kotiinsa kirjailijoita, taiteilijoita ja muuta älykästä väkeä, ja saattaa uskoa, että kotiopettajatar seurustellessaan tuossa hienossa talossa tuli kosketukseen yhteiskunnallisesti arvokkaiden henkilöiden kanssa, sekä miesten että naisten, ja siten oppi seurustelutaitoa ja kohteliaisuutta.

Kesällä 1819 Saara Wacklin matkusti ensi kerran Tukholmaan. Senjälkeen hän ryhtyi uudelleen Oulussa opettajatoimeensa, ja tyytyväisyydeksensä hän sai nähdä avaamansa koulun muodostuvan kaupungin varakkaiden kauppiaiden tyttärien yleisesti käyttämäksi opiskelupaikaksi. Mutta pian keskeytyi hänen toimintansa tulipalon vuoksi, joka toukok. 23 p:nä 1822 pani suuren osan Oulua tuhaksi. Ilman kotia ja tointa hän lähti taas Etelä-Suomeen käyden ensi kerran Helsingissä 1822-1823. Vihdoin hän asettui Turkuun avaten siellä "koulun tyttöjen kasvattamista varten" yhdessä Amalia Ertmanin kanssa, josta sittemmin tuli valtion vasta perustaman Helsingin tyttökoulun ensimmäinen johtajatar.

Neitien Wacklinin ja Ertmanin koulu oli arvossapidetty ja siinä oli runsaasti oppilaita. Mutta muutaman vuoden kuluttua tulipalo vielä kerran ajoi Saara Wacklinin koulustaan ja kodistaan. Syyskuun alussa 1827 paloi suurin osa vanhaa, muistorikasta Turkua, saattaen noin 14,000 ihmistä paljaan taivaan alle. Palon Anningaisten tullissa puhjetessa istuivat opettajattaret kasvatteineen illallisella. Heidän kotinsa oli Aurajoen toisella puolella Hämeentullin läheisyydessä. Siksipä he luulivatkin olevansa turvassa ja "Täti Saase" koki vakuutella peräti säikähtyneille nuorille tytöille, ettei vaaraa ollut niin etäällä tulipalopaikalta. Mutta juuri hänen siinä tyynnyttäessänsä heitä syöksähti sisään hätäisenä nuori mies huutaen: "Tämä nuotio ei lopu, ennenkuin koko kaupunki on porona".[4] Tulija oli nuori ylioppilas Johan Wilhelm Snellman, joka taas sai juhlallisen vastauksen: "Olet aina olevinasi niin viisas"! Mutta hänen ennustuksensa kävi toteen liiankin pian peloittavalla tavalla.

Koditon oli taas Saara Wacklin, hänen täytyi taas alkaa alusta. Ensin hän lähti Ouluun yhdenistuttavilla rattaillaan. Seuraavan vuoden hän työskenteli opettajattarena Helsingissä, mutta perusti sitten vielä kerran Ouluun koulun, joka oli toimessa neljä vuotta. Tästä koulusta on Sofia Gahmberg kertonut:[5]

    Saara Liisan kouluun tultaessa vaadittiin jo vähän alkutietoja.
    Korkean koulumaksun tähden siinä kävi vain rikkaampien vanhempain
    tyttöjä, maaseudultakin asunto-oppilaina. Lienee ollut sentään
    joku vapaaoppilaskin. Oppilaita oli noin 30. Ei ollut luokkia,
    vaan eri ryhmiä. Oppiaineina oli uskonto – katkismus ja
    raamatunhistoria – laskento, historia, maantieto, saksan- ja
    ranskankielet. Opiskeltiin kello 9-12 ap. ja 3-5 ip.; keskiviikkona
    ja lauantaina oli iltapäivä vapaa. Saara Liisa opetti yksinään
    kertoillen oppilaiden suureksi hauskuudeksi tapahtumia omasta
    elämästään ja vanhasta Oulusta. Hänen esityksensä vei kuulijat
    mukanaan ja lisäsi huvia käsityötunneilla, mitkä aina seurasivat
    läksyjen kuulustelemisen jälkeen. Virkistykseksi hän pani toimeen
    kävelyretkiä, tanssileikkejä, vieläpä pikku näytelmiäkin.
    Oppilailtaan vaati Saara Liisa kuitenkin paljon kaikesta
    leikillisyydestään ja ystävällisyydestään huolimatta ja saattoi
    olla suorastaan ankarakin seisoessaan "kiivupöytänsä" ääressä
    kuulustamassa itsekutakin kerrallaan, alkaen edistyneimmistä.
    Tänäkin aikana hän kartutti tulojaan yksityisopetuksella,
    varsinkin ranskankielessä.

Uskomattomalla työteliäisyydellään oli koulun johtajatar saanut kokoon niin paljon matkarahoja, että hän kesällä 1833 voi tehdä matkan Kööpenhaminaan, Hampuriin ja Lyypekkiin. Ikävä kyllä keskeytti viimemainitussa kaupungissa matkan koleera, pakoittaen hänet palaamaan kotimaahan. Tukholman ja Turun kautta hän lähti taas Ouluun, jonka jo seuraavana vuonna taas jätti sulkien koulunsa ja matkustaen äkkiä äitinsä kanssa Ruotsiin Wexiön seudulle, missä hänen veljensä nimismies Karl Fredrik Wacklin eleli. Mutta täälläkin tuli vastaan koleera, joka tappoi kaupunkien ja maaseudun asukkaita. Saara jätti äitinsä veljen luo ja palasi itse Helsinkiin, missä valmistautui pitkälle, jo kauan suunnittelemallensa matkalle.

Ylemmän tyttökoulun perustaminen näyttää olleen kauan hänen mielihalunaan. Ennenkuin hän ryhtyisi puuhaan, oli hän päättänyt tehdä opintomatkan Pariisiin. Heinäk. 2 p:nä 1835 hän lähti purjelaivalla Helsingistä ja saapui Lyypekin ja Hampurin kautta onnellisesti perille Pariisiin elok. 5 p:nä asettuen asumaan Soliet et Bretnet'in opistolle Fauburg St Antoine'ssa. Ranskankielen opiskeleminen oli hänen pääharrastuksensa. Tätä varten hän suoritti täydellisen oppijakson. Siitä, että hän suurella ahkeruudella ja menestyksellä opiskeli, on todistuksena vuoden oleskelun jälkeen Pariisissa suoritettu opettajatartutkinto Sorbonnen yliopistossa. Kuulustelussa oli matematiikka ollut hänelle vaikeana loukkauskivenä. Mutta hänpä ei menettänyt rohkeuttaan, ja hänen onnistuikin suoriutua vaikeuksista pelkällä leikillä, huomauttaen herroille tutkijoille, että hän, joka yhden vuoden lyhyessä ajassa oli saanut opituksi kaiken muun heidän vaatimansa, hyvin kyllä myös tiesi, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Hänet hyväksyttiin ja hän sai suureksi tyydytyksekseen laitoksen oppilaana ottaa vastaan diploominsa, jonka juhlallisissa lopettajaisissa hänelle ojensi Meaux'in piispa de la Rochefoucauld'in herttuan, runoilija Lamartine'n y.m. kuuluisuuksien läsnäollessa. Juhlallisen lopputoimituksen jälkeen tunsi hän kuitenkin – niin reipas ja jäntevä kuin muuten tavallisesti olikin – itsensä edelläkäyneestä ponnistuksesta ja sielunjännityksestä hyvin rasittuneeksi ja pyörtyi viereisessä huoneessa.

Ruotsalainen kirjailija B. Schöldström, joka Tähystin nimisessä kokoelmassaan muistoja ja vaikutelmia on maininnut Saara Wacklinista, sanoo, että hän jo lapsena herätti huomiota rumuudellaan ja omalaatuisella käyttäytymisellään ja että niin kävi Pariisissakin, missä "lapitarta" pidettiin perin alkuperäisenä ja kummallisena.[6] Ranskalaisille luonteenomaisten vähäisten tietojen johdosta vieraista maista ja kansoista onkin hyvin luultavaa, että häntä pidettiin suorastaan Lapinmaasta tulleena, ja varsin mahdollista on myöskin, että hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa saattoi herättää huomiota ja naurua pariisilaisissa, joilla on terävä ja hieno kyky nähdä kaikki, mikä jollakin tavalla on naurettavaa. Sama kirjailija kertoo myös Saaran kerran käyneen Pariisin Madelaine kirkossa ja silloin korkealla ja epäsointuisella äänellään koettaneen laulaa mukana kirkkokuoron esiintyessä sillä seurauksella, että hänet ajettiin ulos kirkosta häiriön aiheuttajana. Mutta tämä on silti tuskin uskottavaa.

Saara Wacklin palasi kotimaahan mukanaan todistus opettajatartutkinnostaan ja asettui Helsinkiin, missä syyskuussa 1836 avasi tyttökoulun. Kouluaan varten hän oli vuokrannut huoneuston n.s. Krookin talossa Senaatintorin varrella (nykyisin Aleksanterinkadun 22:ssa) ja oli kouluunsa onnistunut kiinnittämään eteviä opettajavoimia, m.m. itämaiden tutkijan Yrjö Aukusti Wallinin ja ranskalaisen neiti Theresa Zimmermannin, jonka hän oli tuonut mukanaan Pariisista ranskan opettajaksi. Tämän vieraan kielen ohella luettiin koulussa myös saksaa, englanninkieltä ja venäjää. Vaikka koulu, jossa oli useita luokkia, oli oppilaita täynnä ja hyvässä huudossa, oli se toiminnassa vain kolme vuotta. Senjälkeen piti sen johtajatar vielä neljänä vuotena pienempää koulua Helsingissä, mutta päätti sitten kokonaan jättää opettajatoimensa.

Ehkä hän oli niin monen vuoden koulutyön jälkeen alkanut tuntea väsymystä kasvattajan vaivalloiseen ja kuluttavaan tehtävään, ehkä oli kirjailijan toimi jo kauan hänen mielessään kangastuksena väikkyen puoleensa houkutellut hänen helposti haaveiluun antautuvaa sieluansa. Tähän viimeksimainittuun arveluun voimme päätyä Fredrika Runebergin esityksestä Kolme Ruotsiin muuttanutta, missä sanotaan hänen jo nuorena tyttönä joutuneen naurunalaiseksi, "sillä hänen oli tapanansa kirjailla, arvailtiin". Voipa hyvin ymmärtää hänen elämänhaluisen luonteensa ajaneen hänet vielä hiukan yli viidenkymmenen vuotiaana koettamaan jotain enemmän mielikuvitusta ja älyä kiehtovaa kuin tiedon ajaminen lapsiin on. Huomattava syy hänen päätökseensä luopua opettajatoimestaan on P. Nordmannin käsityksen mukaan se, ettei hän pitänyt mahdollisena kilpailla valtion perustaman naisoppilaitoksen kanssa, joka Tyttökoulun nimellä avattiin Helsingissä 1844, ja tärkeä syy tämä on voinut ollakin.

Mitkä Saaran syyt muuttaa elämän uraa lienevätkin olleet, liittyi niihin myös päätös jättää kotimaa. Hänen asemansa täällä olisi kuitenkin, niin arvellaan, pitänyt tyydyttää häntä. Myös hänen taloudellinen asemansa oli hyvä. Opettajana olivat oppilaat häntä rakastaneet ja kasvattajana oli hän eittämättä osoittautunut olevansa edistysmielinen ja omaa aikaansa edellä. Muutamassa kuvauksessaan, jonka nimi on Leikistä tuli tosi, hän leimaa esim. silloin vielä kouluissa käytetyn ruumiinrangaistuksen "raa'aksi", puhuessaan siitä, miten opettajat patukalla ja vitsalla halusivat herättää innostusta opintoihin ja tietoihin, joita he "kokivat iskeä poikaparkain päähän useinkin sekä älyn että terveyden kustannuksella". Ja hänen retkeilyjänsä oppilasten kanssa voidaan myös pitää alkuna myöhemmän ajan koulumatkoihin. Helsingissä nimimerkki A. K:n[7] tiedonannon mukaan hän toisinaan oppilaineen teki retkiä Kaisaniemeen.

Myös seuraelämässä oli hänellä huomattu sijansa, sanoo Sofia Gahmberg:[8]

    Saara Liisan kelvollinen ja iloinen luonne oli saattanut
    hänet kaikkialla, missä hän oleskeli, rakastetuksi. Vieraana
    hänet mielellään nähtiin joka paikassa. Hänellä oli suuri
    seurustelutottumus, hän kykeni panemaan toimeen teatterinäytäntöjä,
    kirjoitti tilapäisrunoja, hänellä oli hyvä muisti ja silmää
    näkemään ihmisissä heikkoja puolia, joita hän silloin tällöin
    ivaten paljasti henkilöön katsomatta. Ennen kaikkea huomattiin
    hänet seuraelämässä taitavana kertojana.

Saara Wacklinin suhteesta sukulaisiinsa on eräs heistä,[9] joka varhaisimmilta vuosiltaan vielä voi muistaa häntä, minulle ilmoittanut seuraavaa:

    "Täti Saase" oli rakas ja hyvä ystävä vanhempaini kodissa. Äiti ja
    Saase olivat molemmat Oulun tyttäriä ja kunnioitettavan kookkaita,
    "täti Saase" kuitenkin huomattavasti pitempi äitiäni... "Täti
    Saase" tahtoi muutamana jouluaattoiltana Helsingissä saada oikein
    hauskaa vanhempaini kodissa. Hän houkutteli isän ja äidin,
    kummankin toisensa tietämättä, muotokuvamaalaaja Lindh'illä
    maalauttamaan kuvan itsestään (puoliruumiskuvan luonnollisessa
    koossa), ja hyvin muistan "Täti Saasen" ihastuksen aattoiltana,
    kun äitini sai hämmästyksekseen isän muotokuvan. "Elähän! Katsopas
    Appelgrénia!" huudahti äiti kuvan joululahjaksi saatuaan ja oli
    hyvällä tuulella, kunnes isä sai hänen kuvansa. "Tämä on Saasen
    tilauksia", sanoi isä makeasti nauraen. Sitten suutelivat isä ja
    äiti toisiaan, ja tuo pitkä, ruma, mutta meille kaikille niin rakas
    ja erinomainen "Täti Saase" oli ylpeä kuin jumalatar onnistuneesta
    keksinnöstään. – Muistelen sen tapahtuneen vuonna 1838.

Puhuvan pikku näytteen hänen seurustelukyvystään saa myös vanhasta "muistikirjasta", jonka hän lahjoitti muutamalle oppilaalleen Oulussa. Sellaiset muistikirjathan, joihin ystävät ja sukulaiset kirjoittivat sekä runo- että suorasanaisia ajatuksiaan, olivat ennen hyvin tavallisia, ja niitä tytöt säilyttivät rakkaina muistoina aina vanhuuden päiviin. Kirja on sirosti sidottu punaisiin nahkakansiin kultauksineen, ja sen kannessa luetaan kultakirjaimin: "Saara Wacklinilta M. L. Clasenille 1831". Sen sisäpuolta koristaa väripiirustus ja sen ensimmäisellä sivulla on seuraava säkeistö:

Nuoruuden ystäviä muistellessa!

    Elon kevät tuokion vain kestää –
    Sielultakin muistot tuulet estää
    Kylmät menneen riemun keväästä.
    Vaan kun iän ilta meitä kaartaa,
    Lailla Eol-harpun sävelillä saartaa
    Toivo luottain Hänen istuintaan,
    Joka iki-kaipuun tyydyttää.

Oulu, Jouluk. 14 p. 1831. S. E. W.

Kesäk. 3 p:nä 1843 sulki Saara Wacklin koulunsa Helsingissä ja lopetti pitkän ja kunnioitettavan opettajatoimensa oppilailleen pitämällään puheella, mikä hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa säilyneen konseptin mukaan kuului näin:

    S. E. W—-n viimeiset jäähyväiset rakkaille oppilaillensa
    kotimaassa.

    Rakkaat lapset! Ehkä viimeisen kerran – kaikkein viimeisen kerran
    – haudan tällä puolella olemme nyt koossa; ja viime kerran pyydän
    minä teitä, pienet ystäväni, säilyttämään sen opin, jota olen
    kokenut teihin istuttaa, sen että kaiken oppimanne hyvän tämän
    elämän koulussa, mikä on niin täynnä koettelemuksia, pitää ennen
    kaikkea johtaa ajatuksemme Jumalan luo, pitää kiinnittää sydämemme,
    koko sielumme hartaalla kiitollisuudella Häneen, tuohon suureen
    hyväntekijään ja kaikkien hyvien lasten ystävään, joka sanoi:
    "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä heille kuuluu Jumalan
    valtakunta." Olette myös lukeneet – "Mitä se auttaa meitä, vaikka
    saisimme koko maailman (nimittäin sen aarteet ja viisauden), ja
    saamme vahingon sielullemme". Sentähden on totisin, kallein, pyhin
    ja ihanin viisaus se, joka opettaa meitä olemaan oikein kiitollisia
    Jumalalle hänen loppumattomasta hyvyydestään, Hänelle, joka teille
    antoi armaat vanhempanne, mitkä niin suurella hellyydellä
    huolehtivat teidän ajallista ja iankaikkista hyväänne eivätkä toivo
    mitään korkeampaa maan päällä kuin sitä, että näkisivät lapsensa
    onnellisina täällä ja sitten kohtaisivat teidät autuaammassa
    maailmassa kuin tämä on; paljon, nuoret ystäväni, on teillä vielä
    opittavaa omaksi hyödyksenne, vanhempainne ja johtajainne iloksi.

        Elon kevät kaunis on!
        Ellös turhaan sitä hukkaa!
        Hyve saapi palkinnon,
        Luoja muistaa lapsirukkaa.
        Toivo, et oo turvaton!

    Hyvästi ystäväni! Tulkaa niin onnellisiksi sekä tällä että tuolla
    puolen haudan kuin minun toivomukseni on lämmin ja vilpitön Teidän
    menestykseksenne! vaikka kykyni ja voimani eivät olekaan vastanneet
    tahtoani voida johtaa Teitä pitemmälle lapsuutenne onnellisella
    polulla, jolla te nyt kaikessa viattomuudessanne vaellatte.

    Sydämestäni kiittäen siunaan minä Sallimuksen hyvyyttä kaikissa
    vaiheissani siitä luottamuksesta, jolla kunnioitettavat vanhemmat
    ovat uskoneet hoitooni kelpo lastensa sivistämisen; lopetan nyt
    tämän 37 vuotta kestäneen vastuunalaisen toimeni rakkaassa
    isänmaassani, missä minulla kuitenkaan ei ole ollut koskaan kotia.
    Tuli ja ihmisten tylyys ovat pakottaneet minut kuljeksijan elämään
    – nyt menen kohti vieraan maan outoja oloja; varmaan kotiini,
    hautaan, ei ole enää matkani pitkä.

        Miss' tahtoneekin taivas elämäni
        Niin halvan päättyä,
        Varmasti toivon tähti itseäni
        Myös siellä lempeä
        Valaisee, ja Sä lähin ystäväni
        Oot, Isä ylhäällä,
        Mi mulle rauhan viime päivinäni
        Suot synneistä.

Tämän puheen loppu ilmaisee katkeruuden ja epäilyn yhdessä yksinäisyyden tunteen ja palavan oman kodin kaipuun kanssa saaneen sijan kirjailijattaren sielussa. Onkin aivan tavallinen ilmiö elämässä ja helposti käsitettävä, että pitkä ja vaivalloinen työpäivä tuo mukanaan monta pettynyttä toivetta ja monta rauennutta haavetta. Oliko Saara Wacklin tässä suhteessa enemmän kokenut kuin muut, on kuitenkin nyt mahdotonta ratkaista. Hänen jälkeenjääneissä papereissaan esiintyy joka tapauksessa usein toistuen tällaisia tunteita ja ne saavat voimakkaan ilmaisun. Niinpä hän kirjoittaa muutettuaan Tukholmaan kirjekonseptissa eräälle kotimaahan jääneelle ystävälleen ja suosijalleen:

    ... Sydämellisin kiitokseni osanotosta, jota Herra Asessori niin
    hyväntahtoisesti on osoittanut turvattomalle, kateuden ja ilkeyden
    väärin vainoamalle, niin että minun ei sallittu päästä haudan
    lepoon rakkaassa isänmaassani, ehkä siksikin minulle rakkaammassa,
    että siellä olen paljon kärsinyt – nähnyt nälkää – ja miljoonin
    kyynelin työllä kurjuudesta kohonnut – kokenut olla hyödyksi
    lähimäisilleni parhaan kykyni mukaan ja siitä iloinnut –
    palkinnoksi elämäni iltapuolella jouduin maanpakoon ajetuksi –
    olinhan aina kolmen vuoden vanhasta, jolloin isä kuoli, yksin
    (niin monien joukossa) ilman puolustajaa – ilman sukulaisia,
    "minulla on kyllä ystäviä, mutta itsekullakin heistä on aina joku
    minua rakkaampi", ja siksipä ei ansaitse Suomessa puolustaa
    syrjäistä; hänelle nauretaan vain, vaikkapa hänen kunniansa ja
    maineensa on kysymyksessä, mutta lurjus, kapakkaurho saa
    kuulijoita, kunhan hän kyllin osaa mustata viattomia
    lähimäisiään...

Toisessa sekavassa kirjekonseptissa – kirje aiottu eräälle hänen sukulaiselleen – on luettavana:

    ... Tiedän kyllä tämän yhdeksi virheistäni, eikä mitään niistä
    anneta minulle anteeksi, joista muita puolustetaan, vaikka heidän
    kasvatustaan hellät vanhemmat ovat ohjanneet ja kustantaneet,
    sokean kanan lailla olen nokkinut sieltä ja täältä jyväsen, usein
    halveksuen viskatun, kuitenkin vaadittiin minulta toisinaan
    yli-inhimillistä voimaa, kun en ole koskaan osannut olla ihmisten
    mieliksi, en tehdä kylliksi, jos joskus olen saanut oikeutta,
    sillä kenellä on oikeus vaatia pääomaa, jota ei ole koskaan
    talletettukaan, täällä olen oppinut tuntemaan oikeuteni ihmisenä,
    ja huomaan, miten turvattoman meidän maassamme pitää nöyränä olla
    myötämielinen, vastoin vakaumustaan kysellä, hymyillä sydämen
    vuotaessa verta – tullakseen suvaituksi, sinä, hyvä ihminen, olet
    saanut kärsiä paljon maailman huolia ja kateuden myrkkyä, mutta et
    kuitenkaan koskaan ole kärsinyt aivan yksinäsi ilman osanottoa, ja
    jos niin olisit, niin olisipa sinulla miehen sielunvoima.

    Ellet sinä, kulta Junne, ja jotkut muut olisi antanut minulle
    rohkaisua ja hyviä neuvoja, niin Suomella olisi minussa yksi
    hulluinhuoneen asukas lisää...

Niiden vääryyksien ja onnettomuuksien joukossa, joiden alaisena Saara oli mielestään saanut kotimaassaan olla, on mainittava sekin, että muuan hänen suunnitelmansa vastaiseksi toiminnakseen oli täällä jäänyt toteutumatta. Hän oli aikonut rakennuttaa huvilan Kaivopuistoon perustaakseen sinne köyhien naisten turvakodin. Tästä ihmisrakkaasta suunnitelmasta voi jälkimaailma vain todeta vanhan opettajan siinäkin olleen aikaansa edellä. Nyt tuollainen naisen puuhailu ei kummastuttaisi eikä herättäisi vastustusta, vaan kahdeksankymmentä vuotta sitten semmoista arvatenkin pidettiin kummallisena haaveiluna. Se tonttialue, johon Saara oli suunnitellut rakennuksensa, ei ollut saatavissa. Hänen tulisesta ja helposti kiihtyvästä luonteenlaadustaan johtuen tämä vastoinkäyminen yhä lisäsi kuviteltua vääryydentuntoa ja katkeroitumista muka kovan kohtalonsa johdosta sekä sai hänet tekemään lopullisen päätöksen jättää kotimaa.

Sen pessimismin lisäaiheena, mikä edelläesitetyistä lausunnoista käy ilmi, pitää Sofia Gahmberg mahdollisesti kovaa päänkivistystä, jota Saara Wacklin elämänsä lopulla kärsi. Sillä huolimatta kaikesta, mistä oli saanut aihetta valitukseen, hän kuitenkin tunsi itsensä täysin elämään tyytyväiseksi, siitä vakuuttavat monet muut kirjeet ja muistiinpanot. Hänen reipas, vilkas ja joustava luonteensa ei menettänyt elinvoimaansa eikä lannistunut vuosista eikä onnettomuuksista, ja hän itse pitää itseään "yhtenä onnellisimmista sen ajan ikäneidoista".

Syyskuussa 1843 lähti Saara neiti Ruotsiin.

Fredrika Runeberg sanoo ennenmainitussa kertomuksessaan, että kun Saara Wacklin kävi vanhaksi ja viimein oli ansainnut jonkunlaisen omaisuuden, "hänen holhoojansa hyväntahtoisesti salli hänen elää, millä paikkakunnalla hän itse tahtoi, ankaralla työllä hankkimillaan rahoilla; ja se oli hyvä ja enemmän kuin mihin vanhalla naisihmisellä on oikeutta". Kuten tunnettua eivät naimattomat naiset siihen aikaan koskaan päässeet itse hallitsemaan omaisuuttaan. Keino päästä tästä surkeasta ja luonnottomasta holhouksesta oli heille kyllä tarjona pyytämällä hallitukselta erikoisvapautta. C. Appelgrénin tiedonannon mukaan halveksi Saara Wacklin tätä keinoa ja oli koko elämänsä ajan hoihouksenalainen, koska hänen ylpeytensä ei sallinut hänen alentua sellaiseen nöyryytykseen, minkä muka tuollainen erikoisvapausanomus toi mukanaan.

II.

Saara Wacklin oli varmasti jo lapsena ja aikaisessa nuoruudessaan saanut vaikutusta ja herätystä Ruotsista. Sillä kotikaupunki oli vanhastaan vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa, ja juuri Tukholmaan varakkaat nuoret ouluttaret lähetettiin hankkimaan itselleen hienostunutta kasvatuslaitoksessa saatavaa sivistystä sekä seurustelutottumusta ja tapoja. Saaran jälkeenjääneiden paperien joukossa on olemassa kertomuksen luonnos – ehkäpä alkujaan aiottu hänen "Muistelmiinsa", – jossa kirjailijatar kuvaa, miten nuori tyttö, kaupungin rikkaan porvarin lapsi, lähetettiin täysihoitoon Tukholmaan.

    Hyvässä kasvatuskoulussa oli hän pari vuotta oppimassa selvällä
    ymmärryksellään sen ajan ominaisia taitoja käsitöissä: kulta- ja
    silkkiompelua, reikäompelua, kutomista, hienojen pitsien nypläystä,
    ripsujentekoa, vahatöitä, sametti- ja merkkiliinain tekemistä,
    kulta- ja hopeapäärmäystä y.m. Oppipa hän myös soittamaan klaveeria
    ja laulamaan...

Myöhemmällä iällään kävi Saara, kuten jo on mainittu, monta kertaa Ruotsissa ja sen pääkaupungissa. Muutamalta tällaiselta matkalta on säilynyt kirje rouva Lotta v. Julinille, syntyään Jägerskiöld, kirjoitettu elok. 20 p:nä 1841. Siinä kirjailijatar muutamilla riveillä esittää tunnelmiaan tuosta läntisestä naapurimaasta. Hän kirjoittaa:

    "Matkustaminen on elämää", sanotaan. Jumalan ihanan maailman
    näkeminen on ollut minulle suurinta nautintoa maan päällä. Siten
    nytkin Ruotsin matkallani menin itse paratiisin läpi (joka on
    varmaankin ollut Motalan lähellä); niin kauniita olivat nuo
    muistojen koristamat seudut siellä, kun me ruusuntuoksuisen
    elokuun yön kuutamossa niitä ennätimme katsella höyrylaivan
    iloisen matkustajaseuran rattoisuudessa laivan vitkaan
    kanavan sulkuja kulkiessa. Kanavan suuren rakentajamestarin
    yksinkertaisella haudalla me myös kävimme. Samoin Motalan
    kaikissa konepajoissa, joissa olin aivan kotiutunut, koska ne
    olivat Fiskarsin kaltaisia, vaikkapa suurempia. Matkallamme oli
    hauskaa ... vanha Äitini on terve ja iloinen ja hän jaksaa vielä
    82-vuotiaana tanssia menuettinsa (vaikka hiukan vapisevana eikä
    niin suorana kuin ennen, ruumis jo taipuu kotiaan kohti, mutta
    sielu on iloinen ja tyytyväinen...) ja laulaa kana-akan laulua
    kaikille sitä kuulla haluaville, väliin laulaa eukko psalmeja ja
    lukee uskonnollisia kirjoja, kutoo sukkaa y.m.

Olihan aivan luonnollista, että Saara Wacklin päättäessään jättää kotimaansa ja etsiä uutta asuinpaikkaa valikoi Ruotsin, jonne sekä hänen veljensä että iäkäs äitinsä aikaisemmin olivat muuttaneet. Tukholmassa asui sinä aikana, jolloin hän sinne päätti asettua, muutamia muita sukulaisia ja ystäviä, niiden joukossa hänen pikkuorpanansa Klaran seurakunnan apulainen, kirjailija Gustaf Henrik Mellin sisarensa kanssa. Mellin-sisarusten äiti, jonka nimi oli Sara Margareta Wacklin, oli Saara Liisan isän serkku. – Vieraaksi ja yksinäiseksi ei hänen siis uudessa ympäristössään tarvinnut itseään tuntea, vaan joka tapauksessa näkyy sentään hänessä yksinäisyyden tunne esiintyvän päättäen muutamasta kirjekortista, mikä lienee hänen ensimmäisiltä Ruotsiin asettumisen ajoiltaan:

    Tiedätkö, Selma kulta, etten tänne tuloni jälkeen ole vielä
    kertaakaan sydämeni pohjasta nauranut, vaikka hyvin täällä viihdyn
    ja on minulla tarjona paljon henkisiä nautintoja, joita minulla ei
    olisi Suomessa, ja minusta tuntuu elämäni täällä kuin vapautuneen
    hengen, joka varmasti oleskelee mieluimmin siellä, missä se
    kärsimysten puhdistamana on saavuttanut nauttimansa rauhan, mutta
    ei ole vielä kotonaan sille osotetussa oudossa piirissä, niin
    rauhalliseksi, niin levolliseksi ja niin tyytyväiseksi tunnen
    kaikkeen itseni sieluni syvyydessä – kuitenkin kaipaan kotia,
    jota ei minulla elämässäni ole milloinkaan ollut – –. En voi
    kuitenkaan koskaan olla Jumalalle kyllin kiitollinen menneestä ja
    nykyisestä olostani. Jaloimmat, parhaat ihmiset ovat kaikkialla
    hyvyydellä kohdelleet minua muukalaisenakin. Täällä ovat minulle
    Mellinit (he kaksi ovat kuin yksi sielu!) rakkaimmat, ja useat
    osoittavat minulle ansaitsematonta hyvyyttä, kunhan vain voin
    oikein täällä kotiutua, unohtaa kärsimäni vääryydet, muistaa vain
    hyviltä ihmisiltä saamani hyvän. Jos en vain ole kevytmielinen,
    niin täytyy minun pitää itseäni yhtenä onnellisimmista ikäneidoista
    maan päällä.

Kodin, jota hän ei sano itsellään koskaan olleen, mutta jota hän oli ikävöinyt, voi hän nyt lopultakin perustaa itselleen Ruotsissa. Uskomattomalla työteliäisyydellään hän oli hankkinut itselleen pienen omaisuuden, jolla sai ostetuksi syksyllä 1844 talon Tukholman vanhassa osassa, "kaupungissa siltain välillä"; se oli n:o 12 Kauppiaankadulla.

Tänne perusti hän elämänsä loppupäiviksi tuon niin palavasti ikävöimänsä oman kodin.

Kesällä 1912 kävi tohtori P. Nordmann Tukholman matkallaan mainitussa Kauppiaankadun 12:ssa. Se oli, kirjoittaa hän,[10] "vanha (likainen) kivitalo, leveydeltään pari syltä, käsittäen vaatekaupustelijan puodin, yläpuolella neljä kerrosta, kussakin 4 huonetta ja keittiö." V. 1845 muutti talonomistajatar itse ylimpään kerrokseen, missä hän voi kuvitella olevansa "niin lähellä taivasta kuin mahdollista." Merta hän myös rakasti ja olisi suonut meren uuteen kotiinsa näkyvän. Mutta kun hän ei saanut tätä toivetta toteutumaan, sanotaan hänen maalauttaneen makuuhuoneensa seinät sinisellä ja valkoisella kuvaamaan taivasta ja merta sekä vaahtopäisiä aaltoja. Aamusella herätessään "kuvitteli hän olevansa juuri oikeissa oloissaan." Hänen asumissaan huoneissa ei kuitenkaan enää ollut näkyvissä mitään jälkiä seinämaalauksista.

Voipi hyvin kuvitella, miten iloisena ja toivorikkaana Saara Wacklin otti käytäntöön uuden kotinsa ja kuinka syvästi tyytyväinen hän oli saadessaan asua oman katon alla, hän, joka piti itseään maailmassa aina "turvattomana muuttolintuna". Hänen elämänsä uudessa maassa ja uudessa kodissa ei kuitenkaan mitenkään ollut hänelle pelkkää lepoa ja rauhaa hyvin suoritetun työn jälkeen opettajattarena. Päinvastoin hänen tarmokas luonteensa vaati nyt uutta alotetta, ja hän ryhtyi uudenlaiseen työhön. Ja tämä itse valitsemansa tehtävä hänet lumosi, kun hän nyt suuntasi kaikki voimansa kirjansa Satanen Muistelmia Pohjanmaalta kirjoittamiseen.

Milloin hän suunnitteli tämän teoksensa, on tuntematonta. Mutta on helposti ymmärrettävissä, että hän joustavaluonteisena, mielikuvitukseltaan vilkkaana ja kyvykkäänä kertojana tunsi viehätystä tällaiseen työskentelyyn, ja ehkä häntä kannusti vielä lisäksi toivomus siten voittaa jonkun verran sitä "kunniaa ja mainetta", jota Fredrika Runeberg sanoo hänen varhaisista nuoruusvuosistaan asti "niin usein haaveilleen." Muutaman nimimerkki A. K:n Hemmet och Samhället lehdessä antaman tiedon mukaan oli hän jo paljon ennen Ruotsiin muuttamistaan alkanut kirjoittaa kirjaansa Satanen Muistelmia, koska hän usein yöllä, vapaana kun oli muusta työstä, kirjoitteli muistelmiaan. Ja saattaahan olla mahdollista, että hän muuttaessaan vei mukanaan jo aikaisemmin tehtyjä muistiinpanojaan.

Jotkut tiedot hänen jälkeenjääneissä papereissaan vakuuttavat hänen Tukholmassa väsymättömällä uutteruudella ja mitä eloisimmalla harrastuksella jakamattomasti omistautuneen kirjailijatyöhönsä. Niissä hän on työpäivästään antanut hienon ja hyvin elämänhaluisen pikku kuvan, työpäivästään täynnä luomisen riemua; niin tunsi vain ikävöityyn työalaan päässyt. Hän kirjoittaa huhtik. 12 p:nä 1844:

    Hyvin vähän vaihdellen työskentelin täällä joka päivä. Klo 5
    aamulla aloin kirjoitella, juoden kahvini korpun kera klo 7 siinä
    samalla paikalla. Jatkoin kirjoittamista klo 9:ään, jolloin lähdin
    heinätorille saamaan jotain päivälliseksi, palasin mukanani tuoden
    valmiiksi hakattua lihaa puodista Brunkebergin luota klo 10,
    työskentelin taas klo 1:een, jolloin ryhdyin keittiössä
    valmistamaan ja paistamaan lihapalleroitani, keittämään itselleni
    vähän puuroa mannasuurimoista, söin sitten vähäisen päivälliseni,
    lueskelin sanomalehdet ja lepäsin vuoteellani klo 3:een, jolloin
    taas nousin kirjoittelemaan. Klo 7 otin hattuni ja päällysvaatteeni
    ynnä käsilaukkuni mennäkseni punaisille aitoille päin, astuin
    soutuveneeseen, nousin (lukitsemattomalle) laiturille, menin
    suoraan eteläiseen teurastushuoneeseen ja viheriälle polulle,
    missä varustauduin kaikella lihakeittoa varten seuraavan päivän
    sunnuntaipäivälliseksi, kalakaupasta ostin 12 killingillä
    lipeäkalaa ja palasin ostoksineni samaa tietä kuin olin tullutkin.
    Kiiruusti ryypättyäni kupin teetä korpun kera aloin taas klo 8
    kirjoitustyöni. Klo 9 keitin hiukan lipeäkalaa, join maitolasin ja
    tein työtä klo 10:een, jolloin menin vuoteeseen, missä luin 1:een,
    jolloin sammutin valon, kiitin Jumalaa hupaisasta elämästäni ja
    nukahdin makeaan uneen. Kotosalla ovat aina olleet mielipaikkani
    keittiönliesi ja kirjoituspöytä, ulkosalla kirkko ja teatteri,
    nuorten huveista karkelo ja leikit sekä kotona että vieraisilla.

Pienen silmäyksen kirjailijattaren kotiin ja elämään siellä tarjoavat myös jotkut nuoret maalaajattaren Edla Janssonin kirjoittamat kirjeet. Hän oli kauppiaantytär Helsingistä ja myöhemmin avioliitossa ruotsalaisen maalarin N. J. Blommérin kanssa. Opintoaikanaan Tukholmassa asui Edla Jansson jonkun aikaa Saara Wacklinin luona, kunnes koti hajosi sen omistajan kuollessa. Kirjeessä sisarelleen nuori täysihoitolainen kertoo jouluk. 26 p:nä 1845 joulunvietosta ja mainitsee antaneensa "tädilleen joululahjaksi Runebergin teokset, ja uskon niiden olleen tervetulleet!" Hän kirjoittaa heidän viettävän "tyyntä ja hiljaista elämää enimmäkseen kotona; emme me ole olleet katsomassa mitään näytelmääkään pitkään aikaan – seuraa olisi meillä kyllin, jos sitä haluaisimme. Viihdymme hyvin kotona, olemme vuokranneet soittokoneen itsellemme joulun hauskuudeksi." Ja kirjeenkirjoittaja arvostellessaan ihmisten toimia ja käytöstä purkautuu seuraavaan huomautukseen: "Täti sanoo, että hän haluaisi juurruttaa minuun enemmän ylpeyttä, sillä hänen mielestään on se elämässä tarpeen." – Tämä arvostelu olikin Saaran elämänkokemuksen mukainen.

V. 1844 oli kaksi ensi osaa teoksesta _Satanen Muistelmia

Pohjanmaalta_ valmiina ja ilmestyivät kirjakauppias K. R. Looströmin kustantamina Tukholmassa. Kolmas osa julkaistiin seuraavana vuonna.

Kirjailijattaren muutamasta kirjekonseptista pastori Mellinille näkyy, että hän kirjaansa julkaistessaan saattoi luottaa tämän apuun, ja luonnollisesti oli hänelle aivan tärkeää saada apua ja neuvoja niin älykkäältä ja etevältä kirjailijalta kuin Melliniltä. Mikä osa tällä oli lopullisessa julkaisussa, on kuitenkin nyt tuntematonta. Kirjekonseptissa on m.m seuraavat sanat:

    ... ja toivon Serkun hyväntahtoisesti lupauksensa mukaan pyyhkivän
    pois kaiken tarpeettoman.

    Jos joku kysyisi, onko kaikki sanasta sanaan totta, niin voisinhan
    silloin lopettaa kirjani suomalaisen talonpojan vastauksella, jota
    nuhdeltiin siitä, ettei hän ollut puhunut totta:

    "Puhutkos sinä itte koko päivän totta, hyvä herra?" Sillä kyllä
    saatan erehtyä monessa kohdassa vastoin tahtoani.

Kirjansa alkusanoissa puolustautuukin tekijä tulevien lukijainsa mahdollista väärinymmärrystä vastaan lujasti vedotessaan kirjailijan oikeuteen "nähdä ja ymmärtää omalla tavallaan" sekä vaatii "itseään arvosteltavaksi oman luontonsa eikä lukijan luonnon mukaan." Ennen kirjan painamista lähetettiin tilauslistoja, jotta kustantaja sai varmuuden riittävästä menekistä. Kirjan alkuun painettu luettelo tilaajista on hyvin mielenkiintoinen osoittaessaan noin 600 kappaletta tilatun etukäteen, pääasiassa Suomeen, mutta huomattavassa määrässä Ruotsiinkin. Ja niiden nimet, jotka siten olivat osoittaneet huomiota yritykselle, eivät tarjoa vähemmän mielenkiintoa; niiden joukossa tavataan J. L. Runeberg, Z. Topelius, J. W. Snellman, F. M. Franzén, Fredrika Bremer sekä useita muita tunnettuja, joskin vähemmän kuuluisia nimiä. Kustantajan kirjailijattaren kanssa tekemän sopimuksen mukaan painettiin teosta 1000 kappaletta ja tekijäpalkkio oli 1000 pankkoriksiä. Sopimuksessa oli kuitenkin ankara määräys, että jos vuoden 1845 lopussa, jona vuonna kolmas osa oli ilmestynyt, oli vielä joitakin kappaleita myymättä, kirjailijatar sitoutuu lunastamaan ne kustantajalta oman hinnan mukaan. Teoksen hinta oli 3 pankkoriksiä kolmelta osalta.

Kirjalla oli ilmestyttyään varma menestys. Useimmat kirjailijattaren ystävistä ja tutuista eivät kyllä olleet odottaneet paljoa hänen kirjallisesta kyvystään, vaan pikemminkin pitäneet yritystä kirjoitella ja julkaista teos hänen tunnetun erikoisuutensa ilmauksena – ja joka tapauksessahan oli naisen kynäntuotteeseen suhtauduttava epäillen. Kotikaupungissa Oulussa herätti luonnollisesti Satanen Muistelmia Pohjanmaalta harvinaisen suurta huomiota, mutta ei missään suhteessa pelkästään tyytyväisyyttä ja hyväksymistä. Kirjassa kuvatut henkilöthän eivät aina esiintyneet edullisimmassa valossa, kirjailijattaren leikki ja iva paljastelivat myös heikkoja ja naurettavia puolia, ja kuvausten aiheet voitiin helposti nuuskia pikkuyhteiskunnasta, missä tyystin tunnettiin yksityisten perheolot. Oli sentähden aivan selvää, että kirja ilmestyessään muutamilla tahoilla sai aikaan ankaraa närkästystä ja osakseen terävää parjausta. Sille väännettiin nimeksi Satanen Valheita Pohjanmaalta ja todistettiin, etteivät kaikki erikoispiirteet olleet sopusoinnussa tunnettujen tapausten kanssa. Ei auttanut, että kirjailijatar teoksensa Alkusanoissa oli puolustautunut lukijainsa vaatimuksia vastaan, esittäen millainen "kirjan pitää olla", sillä suuttumuksella oli juurensa syvässä vastenmielisyydessä tai paremmin sanoen siinä kauhussa, minkä sinä aikana sai aikaan julkinen maininta; asioita arvosteltiin silloin toiselta näkökulmalta kuin nykyaikana, jolloin yleisö huvikseen näkee aivan vähäpätöisiä yksityisiä asioita sanomalehdissä mainittavan.

Sanomalehtien arvostelu oli, kun sillä taholla asia huomattiin, yleensä myötämielinen. Helsingfors Tidningar lehdessä oli jouluk. 11 p:nä 1844 kirjasta laaja tiedonanto, mikä, päättäen kirjoittajan Pohjanmaan luonnon ja kansan tuntemuksesta, arvatenkin oli lehden toimittajan Sakari Topeliuksen kynästä. Kirjoittaja huomauttaa aluksi, miten "Pohjanmaa, jolle kai vastaisuudessa tullaan omistamaan joitakin mielenkiintoisia sivuja Suomen kansan historiassa, on vielä nykyään erilainen kuin muu Suomi monien erikoisuuksiensa kautta." Ja seliteltyään näitä erikoisuuksia sekä luonnossa että kansanluonteessa, hän antaa kirjalle sen täyden arvon kirjoittaessaan:

    Nämä jyrkät erikoisuudet, jotka kuvastuvat jossain määrin myös
    rahvaan yläpuolella olevassa sivistyneistössä, eivät voi hävitä
    jättämättä monta omalaatuista piirrettä kansan- ja perhe-elämään,
    samoin kuin ne ovat synnyttäneet omalaatuisia tapauksia maan
    aikakirjoihin. Jälkimmäisten esittäminen on vastaisten
    kirjoittajien tehtävänä, mutta edellisistä, yhteiskunnan eri
    piireistä otettujen huomattavien pikku piirteiden yhteisenä
    kuvauksena, on tämä kirjailijattaren _Satanen Muistelmia
    Pohjanmaalta_ kokeena meidän ajatuksemme mukaan onnistunut.

Arvostelija katsoo edelleen kirjailijattaren, joka vain "kuvauksen luotettavaisuutta" pitää velvollisuutenaan, esittäneen kuvia, jotka

    ovat värityksensä pirteydessä miellyttäviä ja tyylinsä puolesta
    osoittavat kykyä, mikä tuo muistiin Mellinin syystä suositut
    "ruotsalaiset novellit"... Naisen käden huomaa helposti
    tavallisesti seikkaperäisessä erikoiskuvauksessa, varsinkin
    pukuasioissa.

    Erityisesti tahtoisimme lukea kirjailijattarelle ansioksi, että hän
    on käyttänyt lempeitä ja valoisia värejä, että hän on sallinut
    valon langeta varjojenkin vii. Vain täten on hän voinut välttää
    persoonallisen häväistyksen kareja, jotka ovat vaarallisia
    kuvattaessa oman ajan ihmisten yksityisiä oloja, etenkin kun
    useimmat nimet ovat tuodut julki tai ovat helposti tunnettavissa.
    Kun niin voi tehdä, ovat nämä nimet takeena kertomuksien
    todenperäisyydestä ja lisäävät niiden mielenkiintoa. Suomessa
    arkaillaan liiaksi oman nimen samoin kuin tekojenkin julkisuuteen
    tuloa, ja meidän mielestämme on tekijä menetellyt oikein pannessaan
    esille nimet, kuitenkin siinä kohden epäjohdonmukaisesti, ettei
    hän ole omaa nimeään kirjan nimilehdelle sallinut täydellisesti
    painaa.[11]

Loppuarvosteluksi jää, että "Neiti Wacklinin ensimmäinen kirjallinen koe on onnistunut paremmin kuin on voitu odottaa", ja samalla huomauttaa arvostelija, että kirjailijattaren nimi on ennen tunnettu "muutamista vain ystävättärien näkemistä käsinkirjoitetuista tuotteista."

Kirjan osaksi tullut tunnustus varmasti korvasi sen paheksumisen, joka eräällä taholla kirjailijattaren vanhassa kotikaupungissa heräsi. Pari säilynyttä kirjettä, toinen J. L. Runebergiltä ja toinen Fredrika Bremeriltä, oli hänelle epäilemättä erittäin suureksi iloksi. Runebergin kirje kuuluu:[12]

    Hyvä neiti Wacklin!

    Olen juuri tinkinyt itselleni tilaa sisareni kirjeessä lausuakseni
    Teille sydämellisen kiitokseni "Satasen Muistelmia Pohjanmaalta"
    minulle antamasta ilosta. Nuo hauskat, teeskentelemättömät
    kertomukset täynnä luontoa ja tosielämää, ovat minua suuresti
    miellyttäneet, ne varsinkin, joita kirjoittaessanne pieni
    irvihammas näkyy piilleen kirjailijattaren kynän takana. Irvingistä
    olen aina erityisesti pitänyt ja minä huomaan ehdottomasti
    eräänlaista sukulaisuutta Teidän ja hänen kesken. Toivon vain
    Teille erittäin hyvää muistia voidaksenne johtaa mieleenne
    mahdollisimman lukuisasti tapauksia, sillä taitoa niiden
    kertomiseen ei Teiltä puutu, ja minä onnittelen teitä, että
    löysitte alan, millä Teidän kykynne liikkuu yhtä keveästi ja
    onnistuneesti kuin rakastettava emäntä kodissaan, kun hän oikein
    vartavasten on aikonut tuottaa iloa vierailleen.

                                    Teidän altis palvelijanne
                                    Johan Ludvig Runeberg.

Fredrika Bremer kirjoittaa:[13]

    Paras Neiti Wacklin!

    En voi hillitä haluani sydämeni pohjasta kiittää kotimaani naista
    siitä suuresta ilosta, minkä minulle on tuottanut ja vieläkin
    tuottaa hänen teoksensa "Satanen Muistelmia Pohjanmaalta."
    Niiden luonnollinen todenperäisyys, oivallinen sekä vaatimaton että
    leikillinen esitystapa, itse kuvaamisessa ilmenevä alkuperäisyys,
    kaikki tämä tekee ne huvittaviksi ja virkistäviksi lukea sanan
    parhaassa merkityksessä. Vastoin tahtoaankin täytyy hymyillä ja
    vastoin tahtoakin kostuvat usein silmät lukiessa noita väliin
    naurettavia, väliin syvästi liikuttavia kohtauksia. Ne ovat arvokas
    lisä ruotsinkieliseen kirjallisuuteen eivätkä ne saata jäädä
    lukuisaa ja kiitollista lukijakuntaa vaille. Jos Neiti Wacklin ei
    vielä ole päättänyt lopullisesti sopimusta kustantajansa kanssa,
    niin tehköön sen ensi tilassa. Hänen kunniansa ja hänen
    harrastuksensa pitää yhtä paljon yhtyä saamaan sen edulliseksi
    kirjailijattarelle. Sillä jos tämä hänen kirjansa ei tule yleisesti
    luetuksi ja suosituksi sekä ilmesty useampana kuin yhtenä
    painoksena, niin minun nimeni ei ole

                                    Fredrika Bremer
                  Vilpittömällä kiitollisuudella ja kunnioituksella.

    Arsta, Marrask. 5:nä –44.

Siitä, millä tunteilla Muistelmain kirjoittaja otti vastaan tämän kirjeen, saa käsityksen kahdesta hänen vastauskirjeensä katkelmasta, mitkä löytyvät hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa.

Näin hän kirjoittaa:[13]

    Kallis, hyvä Neiti Bremer!

    Ainoastaan kerran elämässäni olen ollut niin riemun tunteiden
    vallassa kuin lukiessani Neiti B:n kirjettä. Nyt saa koko
    sanomalehdistö tuomita vähäisen yritykseni kuvata ympäristöni
    elämää, kun Neiti Bremer niin hyväntahtoisesti vioista piittaamatta
    sen hyväksyy; kaikki muu on minusta yhdentekevää, sillä
    tietämättään nuori Neiti Bremer ohjasi vanhaa lasta miettimään
    omaakin kohtaloaan. Neiti Bremerin kirjoissa esitetyssä
    yksinäisessä ihmisessä tunsin niin usein itseni, teostanne
    lukiessani silmäni kyyneltyivät, mutta samalla opin
    kärsivällisyyttä ja uskallusta turvattomien Isään –
    kuumin kyynelin siunasin minä silloin tuntematonta
    hyväntekijätärtäni. – – –

Toisessa kirjeensä katkelmassa alleviivaa kirjailijatar vielä huomattavammin sitä, miten suuresti rohkaiseva Fredrika Bremerin hyväksyminen on ollut hänelle hänen työssään:

    Mitäpä nyt olisin huolissani siitä, mitä sanomalehtikirjoittajat
    y.m. sanovat, kun Neiti B., ihanteeni kaikessa jalossa maan päällä,
    hyväksyy pienet kokeeni alalla, jolle ilman vähintäkään valmistusta
    tai ennen saamaani opetusta nyt äkkiä vanhoilla päivilläni olen
    rohjennut yrittää, mutta jolloin kokemuksista rikas elämän taival
    on melkein taakse jäänyt – rohkeus kasvaa, päämaali on lähellä.

Voi ainoastaan valittaa, että Saara Wacklinin niin suurella menestyksellä aloittama kirjailijaura tuli liian lyhyeksi ja että ne uusien teoksien suunnitelmat, joita hänellä varmasti oli, eivät toteutuneet, koska tuoni äkkiä katkaisi hänen elämänsä langan. Kohta Muistelmainsa kolmannen osan ilmestyttyä oli kirjailijatar vilustunut, siitä kehittyi keuhkokuume, joka hänen elämänsä lopetti tammik. 28 p:nä 1846. Kirkonkirjassa mainitaan kuitenkin sappitauti kuoleman syyksi.[14] Hänen terveytensä lienee jo aikaisemmin ollut pilalla, sillä Edla Jansson mainitsee maalisk. 5 p:nä 1846 sisarelleen kirjoittamassaan kirjeessä kuolemantapauksen johdosta, että Saara Wacklin jo vuotta ennen oli "useita kertoja saanut halvauksen", ja lisää: "onni onnettomuudessa oli, ettei se sattunut minun ollessani yksin hänen kanssaan." Nuori taiteilija oli asuessaan Saara Wacklinin luona ehtinyt maalata kirjailijattaresta muotokuvan, joka esitti häntä keinutuolissa istumassa. Kuva on nykyisin Suomen Taideyhdistyksen hallussa.

Helsingfors Tidningar kirjoitti hänen kuolemansa johdosta helmik. 11 p:nä 1846 seuraavasti:

    Ruotsin sanomalehdet samoin kuin yksityiset tiedot ilmoittavat
    maalaisemme Neiti Saara Liisa Wacklinin, teoksen "_Satanen
    Muistelmia Pohjanmaalta_" tekijän, kuolleen Tukholmassa
    tammik. 28 p:nä. Luotettavalta taholta olemme saaneet tietää
    Neiti Wacklinin kuollessaan jättäneen jälkeensä novellin ja
    omatekoisen elämäkerran painettavaksi kuolemansa jälkeen.
    Kuinka pitkälle kirjailijatar oli päässyt aikaisemmin
    odotetun "Satanen Muistelmia Etelä-Suomesta" teoksensa
    kirjoittamisessa, on meille tuntematonta. Sen huomion johdosta,
    minkä ensinmainitut "Muistelmat" onnistuivat saamaan osakseen,
    on hänen kuolemansa epäilemättä ruotsinkieliselle kirjallisuudelle
    huomattava tapahtuma samoin kuin Neiti W:n persoona muutenkin oli
    mielenkiintoinen.

Mitään muuta omatekoista elämäkertaa kuin ennen mainitut lyhyet muistiinpanot ei kuitenkaan ole löytynyt kirjailijattaren kuoleman jälkeen eikä mitään novellin käsikirjoitusta. Mutta kahdeksan vuoden kuluttua hänen kuolemastaan oli Vaasassa ilmestyvässä Ilmarinen lehdessä 1854 ja 1855 sarja pikku historioita eli kyhäelmiä yhteisellä nimellä: Pohjalaisia kaskuja, jälkisatoa Saara Wacklinilta. Niiden toimitustyön sanomalehteä varten lienee tehnyt L. L. Laurén, joka lehden julkaistuissa vuosikerroissa varusti ne L. nimimerkillä. Nämä Pohjalaiset kaskut, joiden olemassaolo näyttää olleen tuntematon niillekin, jotka tähän asti ovat työskennelleet Saara Wacklinia tutkien, julkaistaan nyt oltuaan kauan piilossa vanhan lehden palstoilla hänen Satanen Muistelmia Pohjanmaalta kirjansa uuden painoksen mukana. Niissä ilmenee myös uusi, suuressa määrässä mielenkiintoinen todistus Saaran pirteästä halusta kirjalliseen työhön, ja tutustuttavat ne yhä enemmän mieltymystä herättäen hänen aikaisemmin tunnettujen Muistelmiensa ystäviä hänen erinomaiseen ja ansiokkaaseen kertojataitoonsa.

Toht. P. Nordmannin antamien tietojen mukaan haudattiin Saara Wacklin Tukholman Pohjoisen tullin ulkopuolelle. Jälkisäädöksessään hän oli määrännyt, etteivät hautajaiskulut saisi kohota yli 133 pankkoriksin ja 16 killingin ja että hänen haudalleen pitäisi kohottaa vähäinen kivi, jossa olisi hänen nimensä ja kuolinvuotensa sekä suomenkielinen kirjoitus:

    Nyt lepo mulle vaivoista
    On valmis rauhan majoissa.

Hankittiinko tätä hautakiveä milloinkaan, on tuntematonta. Kun yhteiset haudat tavallisesti aivan pian otetaan uudelleen käytäntöön, ei ole mitään jälkeä nyt enää voitu löytää hänen viime lepopaikastansa. Pysyvänä muistona yhdessä hänen teoksensa Satanen Muistelmia Pohjanmaalta kanssa, kirjailijattaresta hänen synnyinmaassaan on stipendirahasto: Wacklinin rahasto Helsingin yliopistossa. Pienestä omaisuudestaan näet, minkä hän uutteran elämänsä aikana sai säästetyksi, hän lahjoitti jälkisäädöksessään 1,000 pankkoriksiä stipendirahastoksi, jonka vuotuinen korko on jaettava taitavalle ja hyväkäytöksiselle, varattomalle pohjoispohjalaisen osakunnan ylioppilaalle. Tammik. 1 p:nä 1919 oli stipendirahastossa 6,355 mk. 65 p.

Eihän ole paljon tietoa jälkimaailmalla Satanen Muistelmia Pohjanmaalta nimisen kirjan tekijättärestä. Sitä vähää kirjoittaessani, minkä tutkimus hänen henkilöstään on koonnut, johtuu muistiini Snoilskyn ihana runo Taiteilijan jälkimaailma. Sydämen pohjasta ihastuneena manalle menneen taiteilijattaren tauluihin kysyy siinä runoilija uteliaana: "Miten hän eli ja kuoli?" Mutta saa sitten vastauksen näissä syvissä sanoissa:

    Iloa sekä tuskaa
    jo kuolleen älä tutkaa!

    Sä jälkimailman lapsi,
    kas tässä parhaimpani,
    se syvin, mitä ko'in
    mä täällä matkallani!

    Tuntevas soisit minut
    syvästi, sydämitse...
    Eloni on ja muiston,
    mit' kanssain tunsit itse.

III.

Kun lukija vielä nykypäivinäkin ihastuu Saara Wacklinin kertomuksiin Satanen Muistelmia Pohjanmaalta ja vilkkaalla mielenkiinnolla seuraa hänen kuvaamiaan tapahtumia ja ihmiskohtaloita, niin se riippuu osittain niiden aiheesta. Nykyajalla on ymmärtävämpi ja laajanäköisempi katse kuin menneellä siihen nähden, mitä itsessään vähänkin merkilliset menneiden päivien tapaukset voivat ilmaista silloisista tavoista, ajatussuunnasta, tottumuksista ja oloista, jotka rientävä aika on muuttanut tai ehkä hävittänyt. On opittu huomaamaan, miten vähäpätöisistäkin tapauksista tai aivan arkipäiväisistä ihmisistä säilynyt muisto saattaa auttaa meitä ymmärtämään yhteiskunnallista kehitystä seikoista, joista se riippui, sekä voi siten auttaa meitä monipuolisemmin käsittämään omaa aikaamme ja lopullisesti omaa persoonallisuuttammekin.

Jos tarkastamme sitä ainesta, josta Saara Wacklin on kutonut Muistelmiensa kirjavan kankaan, paremminkin kirkas- ja täysinäisvärisen kuin hienosti punnitun ja tunnelmakylläisen, niin ryhmittyy sisällys osaksi kirjailijattaren omiin elämyksiin ja hänelle tuttuihin ihmisiin, osaksi sellaisiin tapahtumiin ja henkilöihin, mitkä kansan muisti on säilyttänyt pikkukaupungin elämän ja ahtaiden olojen puitteissa. Pohjanmaan pieni kaupunki omalaatuisine elämänmenoineen ja omalaatuisine ihmisineen on etupäässä koko ajan näyttämönä, jolla hänen Muistelmissaan kuvatut tapaukset ja henkilöt esiintyvät. Ottamalla huomioon sen tarkkuuden, millä kirjailijatar on tahtonut palauttaa lukijan sieluun kotikaupunkinsa niinhyvin ulkonaisen näön ja aseman kuin sen asukkaiden elämäntavat, ajatussuunnat ja tottumukset, voisi häntä kutsua meidän päiviemme kotiseutututkijain edelläkävijäksi. Hän aloittaa Muistelmainsa rivit opastamalla lukijan vanhaan Ouluun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella, jolloin tämä lähinnä silloista pääkaupunkiamme Turkua oli merkittävin maan kaupungeista, josta seikasta se sai kiittää kukoistavaa kauppaliikettään ja merenkulkuaan. Sen laivat kyntivät valtameriä eri suuntiin, sen kauppiaat olivat itse laivanvarustajia, ja monet heistä olivat matkustelleet laajalti laivankuljettajina ja hankkineet itselleen sekä maailmantuntemusta että varoja. Paikkakuntalaisten elämäntapoihin toi tämä vilkas yhteys vieraiden maiden ja kansojen kanssa luonnollisesti eloa ja vaihtelua, ja varmasti oli se omiansa heissä kehittämään niitä erikoisia ominaisuuksia ja vähemmän tavallisia luonteen piirteitä, mitkä näkyvät Muistelmissa. Niin, tuskinpa voi olla näkemättä kirjailijattaren omassa luonteessa, jossa valppaus vaihtelunhalun ohella yhdessä mielikuvituksen vilkkauden ja matkustamisinnon kanssa muodostaa niin silmäänpistäviä luonteen piirteitä, vaikutusta hänen syntymäkaupunkinsa paikallisuusoloistakin.

Ensimmäisessä muistelmassa Oulu viisikymmentä vuotta tätä ennen, johtaessaan lukijan paikkakunnalle, Saara alkaa kuvauksen tällä asiallisella tavalla:

    Useimpain näiden "Muistelmain" tapahtumapaikkaa kaunistaa koski,
    mikä hurjassa ihanuudessaan kuohuu monien pensas- ja
    ruohopeitteisten saarelmain välillä, vanhat linnanrauniot saarella
    keskellä jokea, mikä sulkee sen käsivarsiensa väliin, pellot,
    niityt ja metsät sekä viimeksi Pohjanlahti, joka kaupungin
    edustalla muodostaa saariston, minkä karien välillä ulkosatama
    avarana levenee ja keinuttelee leppeillä aalloillaan suuria
    laivoja aarteineen.

Hän osoittaa meille kirkon kaupungin ensimmäisenä rakennustaiteellisena tuotteena Johannes Messeniuksen hautakivineen ja tuon merkillisen miehen kuvineen, mikä on kirkon parhaita koristeita. Viepä hän meidät Pikisaarellekin, jossa on laivaveistämö, mistä joka vuosi lukuisia laivoja lykätään teloiltaan. Vilkkaasti ja havainnollisesti kuvataan, miten valmis laiva alussa hitaasti liukuu "kitisevillä kannattimillaan" ja sitten yhä kasvavalla vauhdilla syöksyy tyyneen veteen.

    Ja tämä siitä kiihtyneenä kuin tahtoisi olla myrskyinen meri,
    syöksähtää raivoten vasten laivaa, niin että vaahtopäiset aallot
    lyövät pitkälle rantoja vastaan. Mutta honkainen kummitus ikäänkuin
    oman arvonsa tuntien käy pian aivan levolliseksi veden raivoisassa
    helmassa; lippu kastettuna kuohahtaviin aaltoihin tervehtii
    katsojia ystävällisesti, ja huutaja julistaa kannelta alukselle
    nimen. Silloin heiluvat tuhannet hatut ilmassa eläköön-huudon
    raikuessa, ja kaikki ympärillä olevat laivat juhlapukuisina
    liehuvin lipuin viittaavat kumppanilleen riemuisasti: tervetuloa!
    Nuo raivoisat aallotkin näyttävät mielensä malttaen pian tyyntyvän
    kunnioittamaan ystävällisesti ja vieraanvaraisesti tätä
    vastatullutta vierasta.

Juhlatilaisuuteen kuuluu kestityskin, jonka isännät kustantavat työväelle työn lopettajaisiksi. Työmiehet saavat silloin mieltänsä myöten uida oluessa ja viinassa, sianlihasta keitetyssä hernerokassa y.m. Kestejä kestää vuorokausi, monelta menee viikkokin, ennenkuin selviävät humalastaan. – Idyllinä kaupunkilaisten elämässä on Lyötty, suuri ruohokenttä silloisen Limingan tullin ulkopuolella. Tänne kevään ensi leivo viekoittelee paikkakunnan kaikki nuoret, täällä ovat "pallonlyönnissä" koulupojat ja tänne lapset palatessaan lukukinkereiltä tulevat leikkimään. Vielä on Lyötty ainoa paikka, missä nuorilla tytöilläkin on paras kesähuvinsa: "Nuori tyttö, joka harvoin pääsi kodistaan tai äidin näkyvistä, ikävöi kevättä saadakseen olla leskisillä ikäistensä kanssa Lyötyllä. Joskus sattui että hän sieltä armaansakin löysi."

Kuvauksiinsa kaupungin asemasta ja sen ympäristöllä olevista muistettavista paikoista liittää kirjailijatar myös selonteon asunnoista, niiden sisustuksesta ja huonekaluista, asujanten tavoista ja käytöksestä, heidän puvuistaan, aterioistaan ja tervehdyskäynneistään sekä heidän elämänsä merkillisistä ja tärkeistä tapauksista, kuten häistä, hautajäisistä, seuroista, juhlista j.n.e. Talonpoikaishäissä hän kuvaa laajasti suuria häitä Limingassa morsiamenpukijoineen, ruuanlaittajineen, viulunsoittajineen ja juhlapukuisine häävieraineen odottamassa ulkona kesänvihreällä pihamaalla, jonne rovasti saapuu ajaen yksinistuttavissa kieseissä ja lukkari viheriöissä kärryissään. Juhla-asussa olevassa häähuoneessa ovat vihkijakkarat "valkoisesta lakanasta tehdyn himmelin" alla. Morsiamen puku esitetään aivan tarkkaan, sulhaspojat ja morsiusneidit pitävät vaatekatosta nuoren parin yllä ja vanhan tavan mukaan he vihkimisen jälkeen leikillä ottelevat katoksesta. Pitkän päivällispöydän yläpäähän asettuvat ylkä ja morsian "niin lähelle toisiaan etteivät päivänsäteet päässeet tunkeutumaan heidän välitsensä", pöydän ollessa kukkuroillaan ja melkein vajotessa kaiken sille ladotun hyvyyden painosta. Vieraat viedään pöytään, sillä ruveta omasta alotteestaan syömään on kovin sopimatonta. Nuorten johdemiesten pitää nähdä vaivaa hikeen ja väsymykseen asti, ennenkuin heidän onnistuu saada ruokasaliin vahvat eukot, jotka ovenpieliin kiinni takistuvat ja ponnistavat vastaan kaikin voiminsa, niin että vain heitä väkevämmät jaksavat viedä heidät päivällispöytään. Taistellaan urhokkaasti leikin ja naurun vallitessa, ja vielä voitettuinakin asettuvat kohteliaimmat niin etäälle pöydästä kuin mahdollista ja koettavat salata syömistään.

Seuraavassa kertomuksessa Kummitus haudalla nähdään hääsaatto matkalla sulhasen kotiin jatkamaan kestailemista. Ensimmäisenä ajaa morsiamen myötäjäiskuorma rukkeineen, pukuineen, sänkyvaatteineen ja muine kalleine tavaroineen, sen jäljessä "pelimannit" parhaan taitonsa mukaan hääsaattoa soitolla hauskuuttaen, sitten pastori unilukkari rattailla takanaan, morsian rinnallaan puhemies ja sulhanen morsiamenpukijan kanssa, heidän jäljestään lähin suku ja lopuksi remuava hääväki. Sitten tanssitaan katkeamatta polskaa häätuvassa, ja kun on juhannusaatto, lähtevät nuoret illan tullen pellolle ruista sitomaan erivärisin villalangoin. Jos mustalla langalla sidottu olki pisimmäksi kasvaa, niin uusi vuosi tuo mukanaan murhetta, mutta jos viheriällä sidottu, niin saadaan taas häät; punaisella sidottu tietää iloa, sinisellä toivoa ja keltaisella rukkasia.

Häitä tuskin vähemmän arvokkaat juhlat kansan elämässä ovat hautajaiset. Muistelmissa saa lukija olla mukana Vanhanaikaisissa hautajaisissakin 1700-luvun lopulla. Kaupungin arvossapidetty ja kunnioitettu rovasti on haudattava, ja kuusenhavuilla sirotellulla kadulla tapaat silloin henkilöitä omalaatuisesti puettuina. Lyhytliepeisiä mustia nuttuja laskokset olkapäillä, harteilla mustia silkkiviittoja ulottuen sääriin asti, mustasta silkistä vyö uuman ympärillä, kupeella nauharuusuke miekan kohdalla, mustat sukat polvihousuineen ja suurilla hopeasoljilla varustettuine kenkineen, valkoisia kaulahuiveja, röyhelöitä, rannikkaita, majavannahkaisia hansikkaita, leveäpalteisia nenäliinoja pistämässä esiin nutun taskusta, puuteroituja ja käherrettyjä tukkalaitteita kankipalmikkoineen, joiden päällä on pyöreä hattu. Lukija viedään surutaloon ja hän näkee "murhehuoneen", mikä on kokonaan valkoisilla liinoilla verhottu; kaikki valkoisessa: peilit, pöydät ja tuolit sekä valkoiset lakanat ikkunain edessä. Kaiken tämän valkoisen keskellä istuu mustiin puettu leski huntuineen, valkoisine esiliinoineen, jossa on viiden korttelin korkuinen päärme, kolmenkertaisine korvakekauluksineen, niskassa ruusu ja sileä alaslaskeutuva kaksinkertainen rimsu etupuolella, käsissä n.s. poignetit ja surureunukset vähän ylempänä. Ja samanlaisissa puvuissa näet kolme tytärtä liikkumattomina ja iän mukaan rivissä sohvalla istumassa hienoine valkoisine liinoineen, jotka on poimuteltu pään ympäri.

Surevien edessä on suuri damastiliinalla peitetty pöytä, jolle on katettu kestitystä vieraille: lautasia "kukkurapäinä kuin sukuhaudan kummut mustine ja valkoisine sokerikonvehteineen, sokurileipineen laajuudessaan teevatien kokoisina ja teekupin suuruisine piparkakkuineen". Hautauspäivänä ovat vainajan lähimmät sukulaiset ja ystävät kutsutut illalliselle ja heitä kestitään runsaasti sianlihalla ja muulla paistilla, vanukkailla ja tortuilla y.m., juomien läikkyessä täysinäisissä hopeapikareissa ja kannuissa. Seuraavana päivänä ovat päivälliskutsut hautajaisten valmistajille ja kolmantena tai neljäntenä päivänä pidetään maahanpaniaiset vaivaisille, joita syötetään ja juotetaan. Kaikki ruoka on vahvaa, aitoa ja tepsivää.

Omituisiin yleisiin tapoihin kuuluu myös "ruumiskorujen" valmistaminen. Lapsen kuollessa oli ruumiin koristaminen kummien tehtävä, ja tyttökummin velvollisuus oli hankkia hankitusvaate eli n.s. "koristukset". Muistelmassa Ruumiinkorut kerrotaan, miten nuori tyttö-kummi kokosi ystävänsä kotiinsa pieniin pitoihin. Valvottiin yö työtä tehden, ja tähän yhteiseen seurusteluun oli myös nuorilla herroilla – veljillä ja sukulaisilla – jonkinlainen vanha etuoikeus saapua, mitä ei koskaan jätettykään käyttämättä. "Tässä hauskassa tilaisuudessa" ei kukaan ajatellut kuolemaa. "Tehtiin työtä, loruiltiin, nauraen sidottiin hautaseppelettä ja monesti seurasikin morsiusseppeleen teko pian jäljestäpäin."

Että vanhan opettajattaren Muistelmissa kosketellaan kotikaupungin kouluoloja, on tietysti aivan luonnollista. Kaksi kaikkein mielenkiintoisinta kuvausta Täti Tiina ja Kenraali Carpelan ja koulupojat pohjautuvat kouluelämään. Edelliseen, joka esittää aivan oivan kuvan naispedagogista vanhaan hyvään aikaan, lähemmin puututaan toisessa yhteydessä. Jälkimmäinen herättää mieltymystä johdattamalla mieleen Lucia-juhlan kaupungin triviaalikoulussa, jolloin koulupojat "puhtaina ja siistissä puvuissa" nähdään liikkeellä jo kello kolme tai neljä aamulla. "Äitinsä siunaamina ja kampaamina kiiruhtivat pienokaiset kiiltävin hiuksin taskussaan pari kuparilanttia taikka palanen juustoa ja leipää, juuri lämpöiseltä vuoteeltaan nousseina ulos tähtikirkkaaseen talviaamuun." Kello kuusi loistaa koulu puhdistettuna ja kuusenhavuilla koristeltuna valmistuen juhlaan: kynttilöitä täynnä olevat puukaaret ovat asetetut ikkunoihin, katoissa on puukruunuja kynttilöineen, kaikkialle sytytetään sopiviin paikkoihin valoja, ja näiden satalukuisten kotona valmistettujen talikynttiläin loistossa hohtaa koulu satulinnan kaltaisena joulukuun pimeänä aamuna. Kestityksestä huolehtii Skönborgin muori pukeutuneena tykkimyssyyn, pitkäliepeiseen puseroon ja korkeakantaisiin kenkiin. Vasuineen, joita peittää lumivalkoinen liina, hän asettuu eteisen nurkkaan, ja hänen herkulliset voikakkusensa, joita hän tarjoilee lakkaamatta hokien: "saako olla torttuja, kaksi äyriä torttu", menevät huimaa vauhtia kaupaksi. Juhlan loistokohtana on katoliselta ajalta asti periytynyt koululeikki, jonka pojat tanssivat, heiluttaen tahdissa hienoja vanteita ja laulaen vanhaa latinankielistä ylistyslaulua: "Ecce novum gaudium".

Kotikaupungin ja sen ympäristön historian merkillisiä tapahtumia on kirjailijatar yhdistellyt sarjoiksi, jotka kuvaavat elämyksiä 1808-09 vuosien sodan aikana, muistelmia Aleksanteri I:n matkasta Pohjanmaalla 1819 ja Hajanaisia kuvauksia Oulun tulipalosta toukok. 23 p:nä 1822. Näissä muistelmissa ei kuvaus koskettele varsinaisesti historiallisia tapauksia sinänsä, vaan enemmän tai vähemmän merkitseviä sattumia, mitkä arkielämässä seuraavat suurten tapahtumain kantapäillä, samoin kuin varjo muodostuu sen aiheuttamain esineiden mukaan. Sotavuosien muistoja tuo esille esim. nuoren ruotsalaisen upseerin kuolema Oulun sairaalassa, missä hänen viimeisiä hetkiään sulostuttaa eräs kaupungin kauneimmista neidoista, jonka kanssa upseeri oli tanssinut kutsuissa Tukholmassa silloin, kun neitonen vanhan hyvän tavan mukaan vanhempainsa lähettämänä oli Ruotsissa täydentämässä kasvatustaan. Sotamuistojen joukossa on kuvattuna heikkomielinen tyttö, jonka uutteralla huolenpidollaan onnistuu palauttaa henkiin paleltunut valekuollut nuori soturi Länsipohjasta, ja suomalainen sotilas, joka itse omalla puukollaan kylmäverisesti katkaisee oikean kätensä murskautuneet sormet. Sivistyskuvauksina ovat hauskimpia tuokiokuvat ruotsalaisen rykmentin poislähdöstä Oulusta ja Venäjän armeijan marssimisesta kaupunkiin. Kuulet surevien nuorten ouluttarien juhlallisesti tekevän lupauksen Ruotsin upseerien jäähyväisjuhlasta palattuaan: "en enää milloinkaan tanssi!" Mutta tuskin kuusi viikkoa myöhemmin näet samat "ihanimman sotilasmusiikin sävelien kaikuessa kiitämässä poloneesia, anglääsia, valssia, masurkaa, purppuria ja katrillia urhoollisimpain venäläisten kenraalien ja upseerien kanssa loistavissa tanssiaisissa, jotka nämä panivat toimeen lohduttaakseen surevia kaunottaria." Kutsu suuriin venäläisiin tanssiaisiin nosti kyllä vastenmielisyyden myrskyn koko yhteiskunnassa, sillä Venäjän upseerit, jotka itse halusivat tanssia, olivat kutsuneet vain kaupungin naisia, mutta eivät ainoatakaan sen miespuolista asukasta. Halusta olisi tämä kutsu hylätty, "ell'eivät savuavat sytyttimet tykkien vieressä torilla olisi mahtavasti haastaneet tanssiaisten puolesta." Kellon lyödessä 7 seisoivat kutsutut naiset laamanni Antellin eteisessä kalpeina vavahdellen heidän miespuolisten suojelijainsa "kokiessa vakavasti lohdullisin sanoin antaa pelästyksestä puolikuolleille naisille sitä rohkeutta, jota heillä itsellään ei ollut", kun naisten piti antautua viholliskätten vietäviksi "sydäntensä rakkaimpine ja kalleimpine tunteineen."

Isät, aviopuolisot, sulhaset ja veljet saattoivat heitä aina tanssisalin ovelle asti sitten pitääkseen vahtia ulkona koko pitkän talviyön. Naisten kauhu hävisi kuitenkin hyvin pian, kun heidät perin kohteliaina ottivat vastaan venäläiset upseerit, joista monet Vanhasta Suomesta kotoisin ollen puhuivat ruotsia, ja innostuneina kaikesta uudesta, harvinaisesta ja loistavasta tässä juhlassa unohtivat nuoret naiset tanssin pyörteissä ja illallispöydän outoja ja harvinaisia herkkuja nauttiessaan kaiken pelkonsa ja – myöskin ulkona yön pakkasessa ja pimeässä olevat uskolliset vahtinsa. Suurten tanssiaisten perästä oli muita juhlallisuuksia, kutsuja ja rekiretkiä, ja ylimielisinä enempää harkitsematta sallivat nuoret kaunottaret vilkkaiden ja kohteliaiden venäläisten upseerien koreiden univormujen sokaista itsensä, kunnes nämäkin upseerit muuttolintujen tavalla hävisivät paikkakunnalta. Nämä "sotamuistot" saattavat lukijan meidän päivinämme hakematta vertaamaan äsken sattuneita tapauksia, ja vertailu ei ole juuri eduksi "vanhalle hyvälle ajalle."

Keisari Aleksanteri I:n Pohjanmaan matkaa kuvaavan yhdentoista muistelman ryhmässä ihastuttavat meitä eniten pienet tilannekuvat, jotka muistiinpanon kautta ovat välttäneet haihtumisen ja hukkumisen matkan suurempiin ja merkillisempiin "historiallisiin" tapauksiin. Kaikki nämä talteenpannut pikku piirteet selventävät yleistä mielialaa, rahvaan ajatusten omituisuutta ja kansan käsitystä yksinvaltiaan persoonasta. Kirjailijatar saa heti aivan oivallisen otteen aineeseensa, kun hän ensimmäisessä matkamuistossa Valmistuksia Oulussa tempaa lukijan mukaansa seuraavalla vilkkaalla esityksellä:

    "Keisari tulee! Keisari tulee! Lempeän suuren Aleksanterin saamme
    nähdä täällä!" huusivat perin ihastuksissaan kaikki toisilleen
    Oulussa, niin vanhat kuin nuoretkin. "Keisari tulee!" kaikui kuuron
    eukonkin korvaan, joka pienen lietensä ääressä aivan rauhassa
    kuori lanttuja nahkiaistensa sekaan.

    "Herra Jeesus!" kirkui vanhus lyödessään iloisena ja kummissaan
    yhteen kätensä, niin että pienet lanttupalat kierivät tuhkaan
    pannun viereen. "Herra Jeesus! tuleeko tuo suuri keisari tänne
    minunkin nähtäväkseni?"

Ei kuitenkaan voi kieltää, että muutamiin näistä kuvista, kirjailijattaren halutessa tulkita maansa miesten ja naisten alamaisuudentunteita ja löytää ilmaisun heidän nöyryydelleen, heidän kiitollisuudenosoituksilleen, heidän hämmästykselleen, heidän ilonkyynelilleen j.n.e., on tullut toisinaan tahtomattakin naurettava vivahdus ja tarkoittamatonta lapsellisuutta.

Myös jokunen kuningasvierailu Ruotsin vallan ajalta on esitetty kaupungin elämälle muistettavana tapauksena. Adolf Fredrik ja Kustaa IV Adolf tuodaan Oulun ilmapiiriin, ja kertomus edellisen vierailusta Iin pappilassa on antanut kirjailijattarelle aiheen aivan ihastuttavaan pikku kuvaukseen seitsemännentoista sataluvun tyyliin: Ruustinna ymmällä.

Hajanaisia kuvauksia Oulun tulipalosta sarjan neljätoista muistelmaa sisältävät kyllä joitakin kovin mitättömiä kuvauksia, mutta toisten sivistyshistoriallinen arvo ei ole niinkään pieni noiden tavallisten kauhua herättävien tulipalojen kuvauksina, mitkä vuosien kuluessa ovat pikkukaupunkejamme hävittäen kohdanneet, koska ne ovat olleet ja edelleen ovat enimmäkseen rakennetut puusta. Mutta Helluntain jumalanpalveluksessa, joka kuvaa, kuinka tuon suuren hävityksen jälkeisenä päivänä jumalanpalvelus oli pidettävä paljaan taivaan alla kaupungin vielä savuavien raunioiden ääressä, kohoaa sisällys jonkunlaiseen suurtyyliseen taituruuteen.

Muistelmain herttaisinta ja arvokkainta luettavaa ovat kirjailijattaren muistiinpanot suurimpain runoilijaimme ja muutamien muiden etevien miestemme lapsuudesta. Franzén ja Runeberg esitetään lukijalle vallattomina poikina, ja edellisen vierellä nähdään myös hänen ihanan, nuoren äitinsä suloiset piirteet. Gustaf Henrik Mellin ja hänen sodan raiskaama lapsuudenkotinsa Revonlahdella esitetään; lisäksi varjokuvina mitä pikaisimmin vilahtavat näkyviin Maximilian Myhrberg ja Gustav Montgomery y.m.

Ainekset, joista Saara Wacklin on muovaillut Muistelmansa, ovat näin ollen vaihtelevia ja eri aloilta otettuja. Mutta tämä luonnollisesti ei yksin ole jaksanut lumota hänen lukijoitaan sukupolvi sukupolvelta ja pelastaa hänen kuvauksiaan unhoon joutumasta. Pysyttämään niitä vuosikymmenien läpi luettavina tarvittiin lisäksi kirjailijattaren suuri sivistyneisyys, minkä paras ominaisuus on vallitseva luonnollisuus niitä vaikutelmia pantaessa paperille, joita kirkas ja terävä havaintokyky on saanut ilmiöistä ja ihmisistä. Sekä Runeberg että Fredrika Bremer sanoivat olleensa liikutettuja noista "etsimättömistä kuvauksista", täynnä "luontoa ja todellisuutta", ja he ylistävät "sekä korutonta että leikillistä esityskykyä." Kertomiskyvyn ja taidon vilkkaudellaan ja havainnollisuudellaan temmata mukaansa kuulijat ovat Saara Wacklinin oppilaatkin maininneet tuon tarmokkaan opettajattaren huomattavana ominaisuutena. Hänen Muistelmissaan tämä kyky toisinaan aivan erinomaisella tavalla pääsee oikeuksiinsa samalla kuin esitys kuvastaa luonteen reippautta, oivallista huumoria ja sitä toimintatarmoa, mistä hänen oma elämänsä on todistuksena osoittaessaan hänen köyhyyden ja yhteiskunnan ennakkoluulot voittaneena voineen murtaa itselleen tien elämässä ja jättää vaelluksestaan muiston vielä vastaisille ajoillekin.

Kuvauksissaan on Saara Wacklin jyrkkä realisti eikä niissä ole sanottavasti sijaa haaveilulle ja salaperäisyydelle. Hänen elämänfilosofiansa on yksinkertaista ja sekoittamatonta ja yleensä on hän vapaa kaikenmoisesta kuvitellusta. Kertomuksessa Kosto puhutaan "siitä kostamisoikeudesta, joka käy läpi elämän", ja muistelmassa Ainoat vaunut sanotaan: "Niin näyttää riemun määrä tässä maailmassa useimmiten olevan tasan jaettu, vaikka eri näkökohdilta arvosteltu." Realismi hänen esitystavassaan osoittautuu myös siinä, että väliin keskustelussa, kuvattaessa suomea puhuvaa rahvasta, käytetään suomenkieltä. Jotain samanlaista kokeiltiin myöhemmin ruotsalaisen naturalismin aikana 1880-luvulla, jolloin esim. Anne-Charlotte Edgrén muutamassa romaanissaan panee norjalaisen sankarinsa puhumaan norjankieltä. Saara Wacklinin suomen käytöllä on myös juurensa hänen rahvaanrakkaudessaan. Hänen itsensä sanotaan puhuneen suomea mielellään ja hyvin, ja hänen Muistelmissaan esiintyy aina lämmin harrastus herääviä pyrkimyksiä kohtaan kohottaa Suomen kansa ja tehdä sen kieli sivistyskieleksi. Tämä innostus on sitä uuden luomisajan ihastusta, jota esiintyi täällä laajoissa piireissä Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin aikana. Hänen kiihkonsa esiintyä "sivistymättömien suomalaisparkain" puolustajana ilmenee tosin väliin hyvin naiivisti ja lapsekkaasti, kuten kertomuksessa Suomalaiset Tukholmassa tai viimeisessä muistelmassa, joka oli luultavasti tarkoitettu jonkunlaiseksi muistelmaksi M. A. Castrénin ja Elias Lönnrotin kunniaksi, mutta itse asiassa on vain heikko kuvaus ja hänen onnistumattomimpia kertomuksiaan.

Saara Wacklinin todellisuustaju on johtanut hänet tutunomaiseen suhteeseen luonnon kanssa, jota hän rakastaa. Luonnonkuvauksissaan ei hän ole tunnelmaihminen, jota kuljettelee mukanaan vaihtelevien mielialojen aaltoilu, vaan luonnonystävä, joka huomioita tehden saavuttaa läheisen suhteen näkemäänsä ja kuvattavaansa. Ja ehkä hänessä samalla piilee toisinaan opettajan pyrkimys tehdä näkemänsä havainnolliseksi ja opettaa. Todistuksena hänen hartaasta luonnontutkimishalustaan on kertomus Julinin luonnontieteelliset kokoelmat, ja tyypilliseksi hänen luonnon kuvaamisestaan jää alku muistelmaan Kenraali Carpelan ja nimismiehen kirje. Tämä alku kuuluu:

    Sadoittain sudenkorentoja ennustaen runsasta lohensaalista nähtiin
    leikitellen lentelevän hopeanhohtavin siivin juhannusauringon
    helteisessä säteilyssä. Vivahdellen taivaan sineä ja kevään
    ihaninta vihreää väikkyivät nämä vapaan luonnon asukkaat
    avaruudessa kepeämpinä, hennompina ja kainostelemattomassa
    olemuksessaan miellyttävämpinä ja hienompina kuin sievimmät,
    kauneimmat ja piukimmin kureliivillä puristetut nuoret neitoset
    franseesissa. Törmäpääskynen lenteli kiireesti ja levottomasti
    etsien ruokaa odotteleville poikasillensa, jotka piipotellen suut
    selällään ottivat vastaan ne kevytmielisesti liipottelevat
    hyönteiset, mitkä niiden huolekkaat vanhemmat olivat kaapanneet ja
    vuorotellen niille kantoivat. Miten nuo hyönteiset syötiin, se jäi
    kuitenkin näkemättä maallikkojen katseilta, koska törmäpääskyset
    tekevät pesänsä monen kyynärän syvyisiin koloihin, joita he
    kaivavat Pokkitörmän kovaan ja jyrkkään hiekka-äyrääseen. Kärpäset,
    jotka olivat tavallista äkäisemmät ja nenäkkäämmät, joutuivat
    rangaistukseksi nälkäisten pääskynpoikasten kitaan. Tämä kaikki
    ennusti ikävöityä, tulossa olevaa sadetta.

Kirjailijattaren luonnontunne yhdessä hänen todellisuustajunsa kanssa onkin toisinaan onnistunut saamaan luonnosta todellisia koristeita yleensä koruttomaan esitystapaansa. Kuinka samalla kertaa pirteä ja miellyttävä onkaan Tanssiaisten tuloksessa kuvaus noista "arkajalkaisista kaunottarista", jotka loistavien tanssiaisten jälkeisenä päivänä kokoontuvat yhteen tarkastamaan ja vertaamaan vaikutelmiaan.

    Alussa lörpöttelivät he kaikki samalla kertaa kaikesta siitä
    ihanasta, mitä he siellä olivat nähneet ja kuulleet, ja heidän
    äänensä oli kottaraisparven kimeän visertelyn kaltaista sen
    koettaessa voittaa puron kohinan.

Voimakkaimmat luonnonvaikutelmat, ne, jotka ovat jättäneet syvimmät jäljet Saara Wacklinin Muistelmiin, on niihin antanut hänen syntymäkaupunkinsa mahtava joki valtavine, ryöppyilevine koskineen. Virta kiemurtelee monessa kuvauksessa, toisissa pelättävänä, villinä luonnonvoimana, toisissa oululaisen lapsuudesta saakka uskottuna ystävänä, mikä kantaa sylissään kokonaisen maailman mielikuvia, vaikutelmia ja elämyksiä. Joki on suuri velho, joka voi roiskauttaa jotain ihmeellistä kiillettä arkipäiväisiin asioihin. Ja se voi myös antaa jonkun kansansatujen seikkailuista kuvastua tapahtumia kerrottaissa. Kummallinen mäenlasku on yhtä ihmeellinen kuin joku sadunkertojan mielikuvituksen loihtima seikkailu. Se kertoo vanhasta merimiehestä, joka raskaasti kuormitetulla kelkallaan laskee joen jyrkkää rinnettä, mutta joka yhä kiihtyvän vauhdin vuoksi ei jaksakaan ohjata kelkkaansa, vaan suin päin syöksyy jäällä olevaan avantoon; hänestä tulee aito satusankari, joka ei menetä henkeään sillä retkellä, vaan tuokion kuluttua kohoaa ilmielävänä taas ylös ihmisten ilmoille. Rannalta jäälle häntä pelastamaan rientäneet ihmiset ovat jo luopuneet turhasta yrityksestään, kun he äkkiä kuulevat huutoa ja näkevät ihmisen pään pistävän esiin toisesta avannosta melkoisen matkan päässä siitä, mihin mies putosi. Vesi joessa oli kovasta pakkasesta niin alentunut, että jään alle oli muodostunut kuin holvi jään ja jäljellä olevan veden väliin. Siellä jään alla ei ollut aivan pimeäkään, joten pelkäämättömän merimiehen selkä koukussa paljon vaivaa nähden onnistui ponnistella eteenpäin, kunnes saapui toiselle avannolle, mistä hätään joutuneet pelastajat vetivät hänet ylös. Kelkkansakin arvokkaine kuormineen onnistui hän siten saamaan jälleen kuivalle. – Onhan tämä seikkailu, joka ei ainakaan kuulu tavallisiin.

Kirjailijattaren todellisuustaju esiintyy parhaiten ihmiskuvauksissa. Suunnaten varman ja terävän huomion mallina olevan omituisuuksiin kuvaa hän henkilönsä ripein, määrätyin piirtein ja hänen ymmärtämystään osoittaa usein sukkela, hyväntahtoinen huumori, mikä sallii kuvatun naurettavain puolten ja pikku heikkouksien esiintyä lukijan hauskuudeksi. Voipa myös tapahtua, että kirjailijatar ryhtyy terävämpään aseeseen, satiiriin, jonka hän suuntaa pikkukaupungin erikoiseläjän omituisuuksiin ja luonteenvikoihin, mutta harvoin yhtä onnistuneesti, koska hän näin kurittaessaan toisinaan liian kouraantuntuvasti esiintyy opettajattarena, joka karttapuikko kädessä lähimmäisiään varoittaakseen haluaa näyttää paljastamansa ja ruoskimansa luonteenvirheen turmiollisen ja hävittävän vaikutuksen. Nykyajan lukijan ei ole ensinkään vaikeata suorituksessa huomata sekä puutteet että mauttomuudet. Kun kirjailijatar esim. Rekiretkessä haluaa kuvata nuoren neidon kauneutta ja suloja, puhuu hän miestoverin "länsituulenkeveästä seuraajattaresta"; voipa myös tapahtua, että tuo armas kuvataan "hennon viiniköynnöksen" kaltaiseksi, ja että hän varustetaan "lumivalkoisella otsalla" tai kaulalla ja olkapäillä, jotka ovat "kuin alabasteri". Mutta joskin nykyajan lukija saattaa hymähtää yhdelle ja toiselle hänen esitystavassaan, niin täytyy samalla muistaa, miten paljon tyyli ja kielen käyttö on kehittynyt niiden monien vuosikymmenien aikana, jotka ovat kuluneet Muistelmain kirjoittamisesta, ja tässä suhteessa antaa Saara Wacklinin jäädä oman aikansa lapseksi. Niissä Muistelmissa, joissa huumori saa olla pohjasävynä, on hän ehdottomasti luonut muutamia oivallisia henkilöitä, reimoja, iloisia, elämänhaluisia, väliin myös miellyttäviä ja suloisia, ja nämä herättävät meissä suurempaa mieltymystä niiden sekä ulkomuodossa että elämänkäsityksessä ilmenevässä aitoudessa ja alkuperäisyydessä, joka kultaisen väritunnun lailla, minkä aika joskus levittää vanhoille tauluille, antaa niille jäljittelemättömän asun ja omaperäisen kauneuden.

Kuinka hupaisena ja elämänhaluisena esiintyykään vanha rouva kertomuksessa Iäkäs isoäiti, "oikea kunnon eukko", joka aina kursailematta puhui suunsa puhtaaksi, "vaikka hän niiasi syvään ja usein, kun katsoi kohteliaisuuden niin vaativan." Ja kohtaus, jossa vanha isoäiti kuvataan, on sisällisen naurettavaisuutensa tähden niin hauska ja alkuperäinen, että se yhä syvemmälle syövyttää kuvan lukijan muistiin. Iäkäs isoäiti saa muutamana kauniina kesäiltana vieraakseen kaksi Raahen rouvaa, jotka otetaan vastaan parhaalla tavalla ja joille hän vanhan tavan mukaan järjestää yösijan sänkykamariinsa, missä hänen oma viheriä uudinsänkynsä on. Taloushuolet kuitenkin karkoittavat unen hänen silmistään, ja koska hänellä on tapa puhua ääneen ajatuksensa, nousee hän yöllä istumaan ja – vahvistettuaan itseään parilla nuuska-annoksella – pitää seuraavan yksinpuhelun:

    "Mitä minulla on heille huomenna päivälliseksi? Tulevat niin
    odottamatta, etten ehtinyt teurastaa taikka valmistautua millään
    tavalla ottamaan vieraita vastaan! Nuo ajattelemattomat! He kyllä
    tietävät, ettei täällä ole mitään teurastajaa eikä kalakauppaa
    paremmin kuin heilläkään siellä kotona."

Toinen vieraista myös valvoen keskeyttää hänet levottomana: "Kallis sisko, älä näe vaivaa meidän vuoksemme!" Mutta hänelle vastataan aivan tiukasti: "Oh, ole vaiti ja nuku yöllä, kuuletko, niin tekevät ihmiset! Äläkä makaa kuuntelemassa emännän taloushuolia, ja sillä hyvä ja – hyvää yötä!"

Seuraavana aamuna vierasten herätessä on kaikki järjestettynä heidän kestitsemisekseen mitä parhaiten. Jo ennen auringon nousua on heidän vieraanvarainen emäntänsä teurastuttanut, leivottanut ja paistattanut. Ja sellainen aamiainen on pöydällä, jollaisia vain voitiin tarjota "vanhaan hyvään aikaan." Siitä kirjailijatar kertoo asiantuntemuksella. – Tätä muistelmaa lukiessasi tulet ajatelleeksi joitakin vanhojen alankomaalaisten maalarien tauluja – joitakin Jan Steenin tai Brauwerin sisäkuvia – lystillisiä ja hullunkurisia aihevalinnassa ja kaikkine tarkoin suoritettuine yksityiskohtineen, mikä kuuluu ruokaan ja juomaan ja arkielämän nautintoihin.

Toinen hupaisa ja vielä miellyttävämpi talonemännän kuva menneiltä päiviltä on Ruustinna ymmällä, pieni tapain kuva Adolf Fredrikin vierailusta Iin pappilassa muistona kuninkaan matkasta Pohjanmaalla. Jännityksissään ja hikisenä seisoo eteisen portailla ruustinna Idman kirkkaassa päivänpaahteessa toinen käsi silmiä varjostaen ja toisessa vesikarahvi, valmiina ottamaan vieraakseen maan isää. Hän tarvitsisi apua, mutta hänen miehensä on lähtenyt kuningasta vastaan ja kaikki talonväki on myös juossut kylälle odottamaan ylhäistä vierasta. Komea rouva on parhaassa juhlapuvussaan. Pusero ja hame on mustaa mohäärikangasta, kaulassa pitsireunuksinen, tiheä ja hieno batistinen kaulahuivi sievissä poimuissa, brabantilaisilla pitseillä reunustetut irtohihat, tykkimyssy valkeata mohäärikangasta, leveistä nauhoista solmittu ruusuke niskassa ja korvissa jalokiviset korvakorut, kaulassa helminauha, jonka aitohelmet olivat kotiseudulta löydetyt, ja jaloissa kiiltävät kengät, joissa oli korkeat korot ja suuret hopeasoljet. Olet näkevinäsi suoraan Bellmanin tai Anna Maria Lenngrenin maailmasta saapuneen olennon, ja kertomuksen rattoisan veitikkamainen juoni antaa vielä lisäksi tuntea tuulahduksen rococo-ajan keveästä ja leikittelevästä sulosta.

Kelpo ruustinna joutuu väärinkäsityksen uhriksi. Hänen seisoessaan ja katsellessaan jotakuta avukseen, karauttaa komea ratsumies pihalle ilmoittaen kuninkaan kohta saapuvan. Perin levottomana mahdollisista puutteellisuuksista järjestelyissään kuninkaan vierailua varten pyytää hän ratsastajalta neuvoja ja ohjeita, ja tuo ystävällinen mies seuraa häntä iloisena ja kohteliaana ruokasaliin ratkaisemaan, onko pöytä oikein katettu, kyökkiin maistamaan keittoja, leipomatupaan tarkastamaan paisteja ja kinkkuja sekä lopuksi aina kellariin asti tutkimaan olutta, jonka on määrä tulla kuninkaan ruokapöytään. Ruustinna on ihastuksissaan saatuaan niin oivallisen ja asianymmärtäväisen neuvojan, mutta saatamme ymmärtää hänen hämmästyksensä ja kauhunsa, kun hän kaiken lopuksi saa selville, että tuo hyväntahtoinen neuvoja onkin – itse kuningas. Hän pyörtyy – sinä aikana olivat alamaisen tunteet voimakkaat – mutta selkkaus päättyy joka tapauksessa parhaiten: – vieraanvarainen ruustinna saa kultarasian kuninkaallisena lahjana.

Toinen menneeltä ajalta oivallisesti piirretty henkilö, joka säilyy jälkimaailmalle, esiintyy kertomuksessa Täti Tiina. On arveltu Saara Wacklinin ensimmäisen opettajattaren olleen kuvatun henkilön mallina, ja voi niin ollakin, mutta lukija voi tuskin olla sen lisäksi johtamatta mieleensä piirteitä kirjailijattaren omasta luonteesta, kun esim. sanotaan Täti Tiinasta, että hän oli "uskossansa horjumaton, rakasti järjestystä, oli toimelias ja hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa. Hän oli suoraluonteinen, vilpitön, totuutta harrastava, kiitollinen ja uskollinen" ja lisäksi "tulinen ja kiivas luonne." Väärentämätön myötätunto ja sen yhteydessä hieno ja mehukas huumori, johon kirjailijattaren kynä Täti Tiinaa kuvatessaan on kohonnut, on nostanut kertomuksen korutonta arkipäiväisyyttä korkeammalle tasolle. Se ei jää meille vain kuvaksi pikkukoulun iäkkäästä opettajattaresta, joka viivottimen avulla oli saanut oppilaansa "sujuvasti lukemaan sisältä ja kirjoittamaan pyöreän kaunista käsialaa" ja joka oli "päntännyt viivottimen avulla heidän kalloonsa tiedon ensi alkeet." Vanha opettajatar kohoaa meille mallikuvaksi noista elämässä syrjään jääneistä, jälkimaailman enimmäkseen unohtamista kasvattajattarista, joiden uskollinen työ itse asiassa on ollut merkitsevä tekijä sivistyksellemme. Täti Tiina esiintyy myös vakaumuksellisena ja innokkaana naisasianajajana – aikana, jona tämä nimitys todella ei vielä ollut tullut käytäntöön. – Ehkä oli Saara Wacklin opettajattarensa vaikutuksesta, kauan jo ennen kuin useimmat hänen aikalaisistaan aavistivat sellaisia kysymyksiä olemassa olevankaan, ensiksi alkanut ajatella oloja, mitkä vastaisuudessa avaisivat tien naisille yhteiskuntatyöhön.

Toisia pikkukaupungin erikoisihmisiä kuvatessaan, kuten esim. perin viisasta pormestari Timbomia ja hänen vallanhimoista aviopuolisoaan, on hän käyttänyt karkeampaa leikkiä. Tuon arvon pariskunnan narrimaisuus ilmenee pääasiallisesti niiden kohtausten huvittavaisuudessa, joihin he ovat joutuneet. Kun Kustaa IV Adolfin vieraillessa kyytihevoset riisutaan kuninkaan vaunujen edestä ja kaupungin maistraatti ja porvarit käyvät aisoihin, näet pormestarin "aivan pää pyörällä ja hurjana ilosta tästä kunniasta milloin vetävän siloista kuin väkevimmän ajurin hevosen, milloin karahuttavan eteenpäin täyttä ravia ja huutavan täyttä kurkkua – hurraa, hurraa!" Hän on punakka ja hiestynyt "kuin tuomiopasuunaa puhaltava enkeli", ja vihdoin hän lihavuuttaan läähättäen ja virkainnosta höyryten kellahtaa vaunujen alle lokaan. Ja hänen pormestarinnansa, joka rajoittamattomalla vallalla ja arvolla hallitsee miestänsä, taloansa ja kotiansa, saadaan Oulun tulipalossa viedyksi pois liekkien uhkaamasta talostaan vain niin väkevin käsin, ettei hän uskalla vastustaa, ja kun hänet lopultakin on saatu turvaan, palaavat hänen ajatuksensa kovin levottomina "villasukkiin, kauravelliin ja rohtopulloihin, jotka olivat jääneet lukitsematta kotiin."

Useimmiten on kirjailijatar lyhyissä kertomuksissaan asettanut henkilöt johonkin kohtaukseen, joka kouraantuntuvasti sallii yhden tai toisen heidän luonteensa hallitsevista piirteistä päästä esiin. Parhaiten on hänen onnistunut saada heidät elävöitetyksi leikillisyyden valossa esittäessään jonkun tarmokkaan ja alkuperäisen persoonallisuuden, joka pikkukaupungin ahtaissa oloissa joutuu ristiriitaan vakiintuneiden tapojen ja tottumusten kanssa, mutta joka sisäisellä tahdonvoimallaan hallitsee kohtauksen ja siten pääsee voittajaksi lukijan hymyillessä noille pikkumaisille oloille ja noille vähäpätöisille ihmiskohtaloille arkipäivisine suruineen tai iloineen, toiveineen tai epätoivoineen, joita voi katsoa kuteiksi siinä kummallisessa kankaassa, jota sanotaan ihmisonneksi tai -onnettomuudeksi. Ja lukijakin tulee siihen lopulliseen päätökseen, että suoritus koitui niin menestykselliseksi kirjailijattarelle, koska hän itse tarmokkaana ja alkuperäisenä persoonallisuutena on ollut sotajalalla monia ennakkoluulojen aitaamia yhteiskuntaoloja vastaan.

Parissa pitemmässä kertomuksessaan on hän yrittänyt kuvata sisempää ihmistä, mutta hänen esitystaitonsa ei ole riittänyt tekemään näistä todellisia luonnetutkielmia. Neidon ryöstö Pohjanmaalla, ainoa miesmuistiin, nimisessä saa se, mikä on tavatonta itse seikkailussa, korvata mitä puuttuu pintapuolisessa luonnekuvauksessa, kaihomielisyyden saadessa lemmenjutussa etusijan. Hovineuvoksessa näyttää kirjailijatar tarkkaan ottaneen talteen kaiken paikkakunnan muistelmien antaman tiedon tästä harvinaisen kavalasta ja ilkeästä miehestä, mutta kuvaus jää sittenkin vain ainehistoksi luonnekuvaan, mikä rakentuu viekkauden ja häijyyden pohjalle ja jota voidaan verrata Balzacin juonitteleviin ja pahasisuisiin saitureihin. Ne historialliset henkilöt, joita kuvataan Muistelmissa, esiintyvät ylipäänsä vain hyvin ylimalkaisin piirtein, joten lukijan mielenkiintoa herättävät vain ne vaikutelmat ja mielentilat, mitkä nuo merkkihenkilöt ovat synnyttäneet pikkukaupungin asukkaissa.

Se vähäinen tuntemus, mikä meillä on Saara Wacklinin persoonallisesta kehityksestä, vaikeuttaa luonnollisesti niiden edellytysten esilletuontia, joilla tuo vanha opettajatar siirtyi kirjalliseen työhön, mutta se on kuitenkin kysymys, jonka hänen Muistelmiensa lukeminen herättää ja johon vastauksen antaminen olisi mieltäkiinnittävä. Hänen kuvauksillaan on esitystaidollisessa suhteessa paljon ansioita, ne ovat – vain kaikkein merkitsevimmän mainitaksemme – huomattavan hyviä rakenteeltaan, ne ovat kiinteitä ja varmoja viivoiltaan, ja lopullisesti on pätevä vakuutus niiden sisäisestä arvosta se, että niitä vielä nytkin luetaan vaihteeksi ja huviksi, samalla kuin suurin osa siitä kaunokirjallisuudesta, mikä ilmestyi samoihin aikoihin kuin Muistelmat, on joutunut unhoon tai saa lukematta pölyttyä kirjahyllyllä.

Pelkäämättä suuresti erehtyväni voinen tuoda julki sen arvelun, että Saara Wacklinin opinnoilla Ranskassa on ollut ratkaiseva vaikutus hänen kirjailemiseensa ja että ne paljon ovat auttaneet häntä kehittämään muoto- ja tyylitajuaan. Missä määrin hän oli tutustunut ranskankieliseen kirjallisuuteen työrikkaana opintovuotenaan Pariisissa, ei tiedetä, mutta katsoen siihen, miten tärkeinä ranskalaiset pitävät kansalliskirjallisuutensa opintoja, voidaan pitää varmana, että hän saadakseen opettajatarkursseilta todistuksen on perehtynyt useihin ranskalaisiin klassikkoihin, ja että tällä opiskelulla myöhemmin myös on ollut merkityksensä hänen omalle kirjailijatoiminnalleen sekä kielen käyttöön että suunnitteluun nähden. Kuinka hyvä rakenteeltaan onkaan esim. kertomus Kenraali Carpelan ja nimismiehen kirje. Se voisi tarjota aiheen pieneen huvinäytelmään hauskoine juonineen ja kaikkine niine selkkauksineen, mitkä saavat toimivat henkilöt liikkeelle.

Kuvaukset antavat aivan vähän aihetta arveluun, että kirjailijatar Muistelmia kirjoittaessaan olisi käyttänyt joitakin määrättyjä esikuvia aikansa ruotsalaisesta kirjallisuudesta. On huomautettu erityisestä sukulaisuudesta niiden ja August Blanchen kertomusten välillä, mutta yhdenkaltaisuus kohdistuu pääasiallisesti vain siihen, että Saara Wacklin samoinkuin Blanche on kuvaillut kotikaupunkinsa elämyksiä ja vaikutelmia sekä muistoja. Fredrika Bremeriltä saamistaan syvistä vaikutteista hän on itse puhunut aikaisemmin mainitussa kirjeluonnoksessa, ja sitä vahvistaa myös pari muuta muistiinpanoa, jotka on löydetty hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukosta. Hän kirjoittaa m.m.:

    Olen häntä puhutellut, olen hänet nähnyt! Ja kun hänen
    kyyneleisistä silmistään opin tuntemaan jalon sydämen tunteet,
    silloin minä vasta näin ja tunsin oikein kaiken, mitä olin Fredr.
    Bremeriltä lukenut.

    ... Rouva Carlén kirjoittaa lapsenomaisen vilkkaasti ja
    miellyttävästi. Fr. Bremer herättää sielussa ja sydämessä tunteen
    uskontoon ja kaikkeen hyvään ja ylentää sen yli maailman huolien,
    hän jalostaa. Luettuani rouva C:n mestariteoksen Sukukartano jää
    mieleeni pikkumaisia erikoiskohtia ja jaaritteluja, luettuani Fr.
    Bremerin Perhe H:n tunnen jalostuneeni, tulleeni paremmaksi,
    kärsivällisemmäksi, tyytyväisemmäksi y.m. Mahtanee olla useimpien
    lukijain mielikuvitus ja käsityskyky nykyisin vähemmän kirkas kuin
    ennen, koska nuo pikkumaiset yksityiskohdat huvittavat enemmän
    kuin voimakkaat tunnelmakuvaukset...

Fredrika Bremeriltä saamiaan, oman ilmoituksensa mukaan hyviä opetuksia on Saara Wacklinissa epäilemättä lämmin, elämänhaluinen ja persoonallinen maailmankatsomus, joka ilmenee hänen Muistelmainsa lehdillä kuvausten jollakin tavalla koskettaessa naisten yhteiskunnallista asemaa taikka siitä johtuneita oloja. Varmaankin Fredrika Bremerin esikuvan mukaan hän joutui selvittämään itselleen näiden suurten ja uusien yhteiskunnallisten kysymysten sisällystä ja kirjallisesti niistä lausumaan ajatuksensa, sillä hänen omat elämänkokemuksensahan olivat hänelle kyllin opettaneet, miten vaikeata on köyhän ja yksinäisen naisen murtaa itselleen tie elämässä. Siitä on todistuksena myös seuraava merkintä hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa:

    Kaikkitietävä, tutkimaton luoja, miksi panit minun sieluuni tämän
    valon ja tiedon lakkaamattoman janon ja ikävän, minkätähden hiipi
    ajatukseni hurmautuneena arkielämän matalasta lörpöttelystä
    korkeampia tarkoitusperiä kohti, tutkien etsimään elämää ja
    tunnetta sinun kauniissa maailmassasi, jota valaisevat sinun
    kaikkivaltasi aurinkoina nuo ikuiset tähdet, joiden säteet
    levittävät valoa ja mykkinä selittävät kaikkivaltasi ihmeitä –
    kylmien ihmisten kieltäessä minulta tämän lohdutuksen, moittiessa
    naisen ylöspäin pyrkivää henkeä, jonka sinä itse asetit
    tomumajaani...

On itsestään selvää, että kirjailijatar sai vaikutteita ystävältään ja sukulaiseltaan G. H. Melliniltä, josta tuli hänen kirjallinen neuvonantajansa, vaikkakaan ei enää voida osoittaa, missä määrin Mellin on ollut avustamassa hänen Muistelmiaan painoasuun toimitettaessa. On tarpeetonta etsiäkään hänen kirjastaan suoranaisten esikuvien jälkiä kotimaan kirjailijoiden joukosta. Kun Satanen Muistelmia Pohjanmaalta kirjoitettiin, oli Topeliuksen suuri vaikutus novellin kirjoittajana tuskin vielä ehtinyt päästä valtaan, ja Fredrika Runeberg, joka kyllä sanomalehdissä ja kalentereissa oli jo julkaissut muutamia pienemmistä kertomuksistaan, kokosi julkaistavaksi Kuvauksensa ja Unelmansa paljon myöhemmin, samoinkuin hänen historialliset romaaninsa ilmestyivät myöhemmin.

Luonnollisesti täytyy Saara Wacklinissa edellyttää lukeneisuutta ja oman aikansa ruotsalaisen ja suomalaisen kirjallisuuden tuntemusta, sillä varsinkin Tukholmaan muutettuaan oli hän saanut jo tilaisuutta tyydyttää lukuhaluaan. Mutta kirjallisessa työssään ei häntä kuitenkaan voida sanoa kenenkään mukailijaksi. Sellaisina kuin hänen kuvauksensa ovat vaatimattomassa, mutta ei suinkaan sen vuoksi vähemmin tyylikkäässä ja itsenäisessä sommittelussaan, ovat ne sekä luonteen että lahjakkuuden ilmauksia, jotka huolimatta siitä rajoituksesta, minkä estävät ulkonaiset elämänolot saivat aikaan, jaksoivat avata itselleen oman tiensä ja tuottaa sellaista, mikä on muistamisen ja tallettamisen arvoista. Saara Wacklinin kuvaukset muistuttavat villeistä kukista koottua kimppua, jossa itsessään halpa ja vähäpätöinen yrtti pääsee vaikuttamaan kauniin kokonaisuuden osana, kun se niityn ja haan tuoreella tuoksulla tuo viestin suuresta luonnosta, mistä se itse on pieni osa. Satasen Muistelmia Pohjanmaalta ansaitsee todella vihdoinkin saada vallatuksi itselleen sen paikan kirjallisuudessamme, joka sille kuuluu.

SATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA

Kirjoittanut

S. E. W--N

ENSIMMÄINEN OSA

ESIPUHE ensimmäiseen painokseen.

Tämän Satasen Muistelmia Pohjanmaalta kirjoittaja aavistaa kyllä jo edeltäpäin, että erilaiset lukijat tulevat arvostelemaan sitä eri lailla. On tavallista, että lukija ensin päättää, mitä hän vaatii kirjalta, ja jos se ei sovellu tähän edeltäpäin muodostettuun ajatukseen, kirja muitta mutkitta jätetään lukematta. Ei tahdota ymmärtää, mitä ja kuinka sen tekijä on tarkoittanut. Tahdotaan nähdä omat ajatukset kirjassa eikä tyydytä kirjailijan antamiin, vaikka tällä onkin oma näkö- ja käsityskantansa sekä vaatimuksensa, että häntä arvostellaan hänen oman eikä lukijan luonteen mukaan. Tämän kohtalon saanee osakseen tämäkin Satanen Muistelmiani. Toinen vaatii, että tekijän olisi pitänyt olla enemmän historiallinen, että hänen olisi pitänyt esittää topografisia, ehkäpä geologisiakin tietoja Pohjanmaalta. Toinen kai valittaa, ettei hän ole antanut kyllin korkealentoisia ja sisällysrikkaita kuvauksia luonnosta ja elämästä, vaan vain tällaisia vaatimattomia kuvia, sanan oikeassa merkityksessä muistelmia näkemistään ja kuulemistaan, joskus kokemistaan omassa elämässään. Hänelle on kuitenkin ominaista, ettei hän uskottele enemmän aikaansaaneensa kuin on aikonut. Vain omaksi huvikseen on näet tekijä antanut muodon muistoilleen ne kirjoittaessaan, ja nähdessään ne joskus romanttisinakin kertomuksina paperilla hän on arvellut ehkäpä monenkin hänen rakkailla kotiseuduillaan myös löytävän hauskuutta kylliksi niitä lukiessaan. Kun nyt hänen vähäpätöinen teoksensa lähtee herrain taidetuomarien ja yleisön pariin, on hän valmistanut itselleen pienen huvin, nimittäin huvin nähdä miten kirja otetaan vastaan. Jos sitä oikeudenmukaisesti arvostellaan naisen vaatimattomana teoksena, on se hänelle mieleen. Jos käy päinvastoin, on hänen silloin sekin kokemus merkittävä elämänsä muistelmien joukkoon; mutta hän ei sittenkään voi myöntää pahoin tehneensä, kun hän on kirjoittanut muistiin ja julkaissut nämä pienet kuvansa yleisön ennen vähän tuntemasta maasta ja elämänlaadusta Perä-Pohjolassa.

Tukholmassa, lokakuulla 1844.

                                                  S. E. W–n.

Tilaajat.

Enköping ja Hacksta.

Naukhoff, J. F., Majuri.

Falun.

Harling, C. Jederholm, E., Kamreeri.

Hamina.

Maconi, E., Esikuntalääkäri. Åberg, N. W., Kadettikoulunopett. Blåfield, Kapteeni. Melart, Luutnantti. Gallenius, S., Voimistelunopettaja. Lilius, Fi. maisteri. Toll, Luutnantti. Nackström, A., Kauppias. Claijhils, C., Koulunopettaja. Hulkovius, Helene Amalie. Forssberg, G. A., Kaupunginrahastonhoitaja. Kreander, Nathalia. Pavelin, H. E., Kirjanpitäjä. Brun, E. A. Dykänder, Fred., Tullinhoitaja.

Helsinki.

Mellin, A., Vapaaherra, Salaneuvos. Ramsay, Aug, Salaneuvos. Hising, C. G., Todellinen Valtioneuvos. Forssman, V., Todellinen Valtioneuvos. Rehbinder, O. R., Hovioikeudenneuvos. v. Kothen, G., Vapaaherra, Todell. Salaneuvos. Lohman, Aug., Valtioneuvos. Aminoff, Kreivitär. Bergenheim, J., Valtioneuvos. Hjärne, G. Trapp, Carl, Pankinjohtaja. Sackleen, L., Maaherra. Walleen, Salaneuvos. Nordenheim, A. J., Maaherra. Lethin, J. Laamanni. Teetgren, C., Esittelijäsihteeri. Prytz, L. C., Protokollasihteeri. Gripenberg, Achates. Jägerhorn, L., Valtioneuvos. Ehrenström, H. (?) Falck, V., Protokollasihteeri. Spåre, N. J., Varatuomari. v. Born, C. F., S:a. Langenskiöld, F. F., Maisteri. Etholén, Justus, Kauppaneuvos. v. Rosenkampff, Vapaaherratar. v. Kothen, Mathilde. Klinkowström, W., Kenraaliluutn. Edelheim, F. af Brunér, F., Protokollasihteeri. af Brunér, Edv., Maisteri, Dosentti. Ramsay, A. E., Kenraalimajuri. Hjärne, G. A., Vapaaherra, Majuri. Granbom, F., Asessori. Ekelund, G. A., Laamanni. Stjernwall, C. E., Esittelijäsihteeri. Armfelt, M., Everstiluutn. Kreivi. Lilliebrun, C., Everstiluutnantti. Ursin, Professori. Uhlenius, Yliopiston sihteeri. Schauman, Tohtori. Nordenheim, Kanslianeuvos. Aminoff, Marie, Rouva. Furuhielm, Kapteeni. Mellin, Vapaaherratar. Aminoff, B., Kapteeni. Stjernwall, K., Alikapteeni. v. Schantz, C., Aliluutnantti 2 kpl. Synnerberg, S:a. Gripenwaldt, Vänrikki. Sundman, Luutnantti. Gylling, Sotatuomari. Åberg, Kääntäjä. Melart, Vänrikki. v. Willebrand, Aliluutnantti, Vapaaherra. Lyra, Kapteeni. Falck, Everstiluutnantti. Adam, Vänrikki. v. Essen, Aliluutnantti. Appelgren, Rouva. Julin, W., Neiti. Borgström, Carolina, Rouva. Nervander, Laura. Bergman, G., Pöytäkirjuri. Taxell, G. W., Kauppias. Fahlström, A. W., Kirjanpitäjä. Uschakoff, Alex., S:a. Kropp, G. S:a. Kernander, G. F., S:a. Holmberg, J. M., S:a. Lindfors, J. H., Kauppias. Meyer, Kirjanpitäjä. Aspelin, J. W., Kauppias. Silfvius, E. J., Kauppias. Lindroos, J. H., S:a. 2 kpl. Zetterman, Alikapteeni. Cavonius, Lääninkamreeri. Kåhlman, F. E. Wik, Ohjaaja. Granstedt, Ohjaaja. Prysing, Majoitusmestari. Höijer, H., Tehtailija. Witting, J., Luutnantti. Fagerström, G., Tehtailija. Möller, A., Leipuri. Sandell, G. Wickstedt, Marie, Merikapteeninrouva. Lindh, Joh., Taiteilija. Holm, C., Leipuri. Källström, L. J., Maalari. Schulin, M. A., Leipuri. Udelius, P. D., S:a. Sållin, A. R., Vaakamestari. Lilljefors, A., Kauppias. Ramstedt, C., Seppämestari. Westerlund, A. J., Puuseppä. Ahlberg. J. M., Kauppias. Granberg, And., S:a. Öberg, A. F., S:a. Faederley, A., Pankinjohtaja. Blidberg, W. S:a. Florin, Å. Peron, J. Ekholm, R. Sjöman, Th. Bonsdorff, E. J. Byman, G. Alfthan, B. W., Kauppaneuvos. Edelheim, N. H., Esittelijäsihteeri. Chydenius, S. M. Müller, Bernh. Cajander, E. F. Lampa, G. S. Pacius, Aug. Forsén, S. E., Tilintarkastaja. Alopaeus, H. G., S:a. Polviander, J. M., Kanslisti. Lagus, Anselm, Kopisti. Rabbe, F., J., Asessori. Sundman, C., W., Konsuli. Oldenburg, J., Insinöörimajuri. Hedenström, L., Tehtailija. Grahn, C. C., Tehtaansaarnaaja. Laurents, E. L., Sorvari. Laurents, K., Kirjansitoja. Rautell, O., Kelloseppä. Staudinger, R., Tehtailija. Palmquist, A. S:a. Jerngren, E., Ylioppilas. Sjöberg, E., S:a. Catani, F., Sokurileipuri. Silvius, J., Kauppias (Taxellin välityksellä). Lenz, C. E., Kauppias. Björkell, J. H., Kirjuri. Dahl, G. A., Kauppias. Linström, U. G., Kelloseppä. Brenner, F., Kapteeni. Törnquist, A. Wittfooth, A., Senaatinkanslisti. v. Numers, Varatuomari. Holmström, B. G., Lääketieteenkandidaatti. Björkenheim, Mathilde (Rauma & Vuojoki). Wasenius &. Kumpp:in Kirjakauppa 12 kpl. Bockström, Kauppias, 4 kpl.

Hernösand.

Franzén, F. M., Piispa. Franzén, N. Kempe, Fanny.

Hämeenlinna.

Starck, J., Eversti ja Ritari. Helsingius, C. J., Hovineuvos ja Ritari. Nordensvan, G. Nordensvan, H., Lääninkamreeri. Tebenkoff, L., Majurinrouva. Gylling, Inga, Kapteeninrouva. Sallmén, E. F., Tilintarkastaja. Bjugg, G. A., Apteekkari. Rotkirch, A.

Kokkola.

Lukuseura. Stening, C. A., Tullinhoitaja. Tamelander, W. M. L., Apteekkari. Ström, Sven. Kuntzell, Kauppaneuvos.

Kristiinankaupunki.

Levonius, Aug., 2 kpl.

Kuopio.

Snellman, Joh. Wilh., Rehtori. Boije, A., Vapaaherra. Thilén, G., Sotakamreeri. Lindfors, B., Tohtorinrouva. Lindberg, G. Kellgrén, A., Kauppias. Wennberg, Å., Apteekkari. Schmidt, G. M., Sairaalanlääkäri. Ranstén (?) Kamarineuvos. Bergstedt, C. G., Varalääninsihteeri. Forstén, Charlotte, Tuomarinrouva. Blom, Majuri. Zitting, Kollega. Schildt, H. Savander, C.

Linköping.

Krook, Hovioikeudenneuvoksenrouva.

Loviisa.

Topelius, Zachris. Grundfelt, Carl. Holsti, Rud. Nylander, William. Alcenius, J. C. Lithén, G. Emeleus. Calamnius, S. V. Wendelin, L. Clasen, F. L. Lagus, Nicolai. Häggman, I. J. Sundel, V. A. Roos, J. W. Wasastjerna. Hellström, Fred. Järnefelt, A. Roos, Berndt. Cannelin, A. Tengström, J. J. Levonius L. L. Loviisan Lukuseuran kirjasto.

Mikkeli.

Boije, Otto, Kuvernööri. Langenskiöld, Kihlakunn. tuomari. Palmgrén, J. F., S:a. Savander, A. W., Kauppias. Schlüter, S. E., Majuri (Mikkelin pitäjä). Nordquist, A. E., Rovasti. Forstén, C., Kielenkääntäjä. Holmberg, J., Kamarineuvos. Svinhufvud, P. G., Kamreeri. v. Pfaler, H. J., Rovasti (Kangasniemi).

Norrköping.

Schwerin, F. W. Sandberg, A., Tehtailija. Swartling, Rouva.

Oulu.

Lundahl, A., Kaupunginviskaali. Franzén, F. F. Granberg, Joh. Niska, Clas. Westerlund, Emil. Snellman, G:n poika, J. W. Uggla, M. W, Postitarkastaja. Barck, C. W., Kirjanpainaja. Cajanus, N. Lundberg, C. R. Wacklin, Fr., Kauppias. Bergström, Joh. S:a. Ravander, J. S a. Nylander, J. S:a. Thavander, I. S:a. Thusberg, A. J., S:a. Candelin, Fredrik. S:a. Granberg, Ferd. Galenius, Joh. Söderman, G. Kylmänen, Elise. Hjertberg, J. G. Fellman, E:n poika, J. Antman, L. W. Fellman, J. A. Candelin, Leonh. Crönqvist. Grönblad, J. J., Laamanninrouva. Krook, W., Majurinrouva. Hamer, N. J. A., Ruotsin ja Norjan varakonsuli. Keckman, Maria Ch., Pastor. rouva. Ståhle, C. N., Kirkkoherra. Fagerholm, E. G., Rehtori. Gripenberg, G. L., Pankkikomisarius ja Ritari. Lagerborg, C., Kuvernöörinrouva. Roundell, C. D., Varatuomari. Liljeqvist, J. G., Kollegiasessori. Grönlund, G. H., Maanmittari ja Ritari. Hällström, H., Varamaanmittari. Sölfverarm, P. G., Lääninkonttoristi. Hällström, H. J., Ensimmäinen maanmittari ja Ritari. Sölfverarm, C. A., Varatuomari. Borg, C. F., Ylioppilas. Mellin, O. C. W., Lääninkivalteri. Hanell, C. F., Lääninkanslisti. Bergbom, G., Kauppaneuvos. Clasen, J. F.

Pietari.

Mechelin, H. A., Nimineuvos. Svien, C., Pastori. Soldan, A. F., Luutnantti. Schening, Andr., Pastorinapulain. Zanell, G. F., Pastori. Hoffrén, L., Pastorinapulainen. Näslindh, M., Kauppias. Sjögren, A, J., Kollegineuvos. v. Dahrdet, M., Nimineuvos.

Pietarsaari.

Höckert, J., Kirkkoherra. Silfverhjelm, Fredrik, Vapaaherra. Malm, Th., Kauppias.

Pori.

Carström, C., Leskirouva. Carström, J., Kauppias. Björnberg, S:a. Hällström, Vänrikki. v. Fieandt, M. C., Tuomarinrouva. v. Schantz, J. M., Neiti. Dahlbeck, L. G., Tullinhoitaja. Ignatius, G., Asessori. Sourander, Tohtori. Göös, W., Eversti. D–, (?) C., Raatimies. Hellström, M., Kauppias. Corell, J. S:a. Ekbom, E. C., Kappalainen. Martin, C., Kauppias. Oldenburg, H. J., Kauppias. Nordgren, A., S:a. Palander, Fr., Proviisori. Svanström, J., Kauppias. Björkman & Rosen...(?) Wikman, P. E., Postinhoitaja.

Porvoo.

Runeberg, J. L., Lehtori. Öhman, J. L., S:a. Aspelund, C. E, S:a. Hornborg, M., Fil. maisteri, Lehtori. Serlachius, F., v.t. Kollega. Lagus, R. F., Ylioppilas. Schroeder, A. J., Maanmittari. Kjellman, C. M. Taube, Sophie. Lagerlöf, C. H. Forssell, G. v. Essen, C. R., Kapteeni (Jakarila).

Raahe.

Frosterus, M. H., Leskiruustinna. Franzén, L. F., Kauppaneuvoksenrouva. Sovelius, C., Kauppiaanleski. Gottsman, J. F., Asessori. Hedmanson, C. N., Kauppias 2 kpl. Ahlqvist, A. C., Kauppiaanleski. Montin, E., S:a. Fellman, J., Kauppias. Sovelius, J., Raatimies. Frieman, John, n:pi, Kauppias.

Savonlinna.

Brunow, B., Konrehtori.

Söderköping.

Spens, C. A., Kreivi (Engelholm). v. Saltza, M., Vapaaherra (Mem.) Schwerin, P. W. (Stegeborg).

Tornio.

Elfving, C. G., Kruununvouti. Junnelius, E:n poika, J., Kauppias. Ticcander, Joh., Tuomari. Bergman, C. J., Kauppiaan leski.

Tukholma.

Bremer, Fredrika. 2 kpl. Bremer, Charlotte, Rouva, 2 kpl. Sandblad, Pormestarinrouva, 2 kpl. Deutsch, E., Pöytäkirjuri. Bergman, O:n poika, J. Modin, E, Neiti. Fahlman, Konsuli. Wallmark, L. J., Varapöytäkirjuri. Borg, Christine, syntyisin Ekma (Manhem). Forsgrén, C. R., Kauppias. Lefrén, Kenraaliluutnantti. Ammilon, Eversti (Karlberg). Bohm, G. F.. Kanslianeuvos. Åkerman, N., Professori. Westerlund, C. J. Meinander, C. F., Toimituskirjuri. Starck, T. O., Kauppias. Enblom & Kumpp., A. v. Troil, U. E, Vapaaherratar, syntyisin Groen. Strömfelt, B. M., Kreivitär, syntyisin v. Troil. Aminoff, Emilia, Neiti. Ekmarck, L. A., Ensimmäinen toimituskirjuri. Schönmeyer, N. M. v. Ehrenheim, Luutnant. (Karlberg). Fredenstam, W.

Turku.

Cronstedt, J. Aminoff, Alex, Vapaaherra. v. Troil, S. W. S:a. Melart, C. F. Björkenheim, S. Melartin, E. G. af Gadolin, C. Wecksell, J., Hattutehtailija. Bernstedt, C. F., Seppä. Fock, O. E. Fahlgren, B. H., Kauppias. Granbohm, Herm., Maalari. Blomgrén, A. G. Ahlström, H. H. Holmqvist, J. F., Leipuri. Tennberg, J. F., Turkitsija. Söderstrand, C. G., Maalari. Elmgren, J. W., Varapastori. Thomé, Sophie, Rouva, 2 kpl. Lilius, Aug., Maisteri. Sohlberg, Herm. Fr., Opettaja. Österblad, Julius, Kirjanpitäjä. Juselius, J. A., Huutokaupanjoht. Jylén, J. D., Kauppias, 2 kpl. Sundberg, C. G., Oikeusneuvosmies. Eriksson, A. Th., Tehtailija. Pinello, N. H., Filos. tohtori. Collan, C. C. O., Kauppalaivuri. Tamelander, F. R., Tuomari. Åberg, Gust., Kauppalaivuri. Halleen, J. F., S:a. Peron, C. F., Kontrollööri. Kekoni, Lars, Pormestari. Jörgensen, Laivanrakennusmestari. Helander, Karl. Basilier, L. W. Säve, Rosa, Rouva, synt. Snellman. Säve, G. W., Ruotsin ja Norjan varakonsuli. Elfving, C. J., Kauppalaivuri. Richter, Carl Fredr. Forssell, L. R. von Hellens. Tehleman, G. A. Finkenberg, R. F. Grönvik, L. C. Lagermarck, A. Hildén, G. Wahlberg, Cl. af Heurlin, W., Hovioikeudennotaari. Trapp, E. O., Hovioikeudenreistraattori. Brummer, C., Varatuomari. Nystedt, A. L., Kruununvouti. Granfelt, O. Mesterton, O. Gylling, W. Rotkirch, G. F., Hovioikeudenkanslisti. Hjelmerus, Sophie, Leskirouva. Nasachen, Emilie. Snellman, A. Julin, E., 4 kpl. Jammerman, E. A., 2 kpl. Falcken, G., 2 kpl. Åkerman, G. F. Haartman, A. Lund, H. A., 2 kpl. Trapp, J. C., 2 kpl. Trapp, J. C. nuorempi. Lagerblad, Hanna. Sallmén, E. W.. Laamanni. Kingelin, A. W. Sumelius, Kymnasisti, 3 kpl. Ekman, E. J. Palmroos, K. A., Kirjanpitäjä. Wallin, A. F., S:a. Berg, A. L., S:a. Rosendal, G. F. Barck, A. A. Hjelt, F. W. Kohn, N. D. Rosendal, Fil. maisteri. Hobin, G. Ekelund, B. M., Merikapteeni. Levison, P. M., Sotakamreeri. Pihlström, A., Ravintoloitsija. Rosenström, C. D., Sokurileipuri. Selenius, J. A., Tarjoilija. Voss, Chr. Fr., Kauppias Lyypekistä. (Osoite: C. A. Kingelin, Turku)

Turku ja Pohjan pitäjä.

Julin, Chr., Rouva. Julin, Vuorineuvos, 2 kpl. Palmberg, Kirkkoherra. Appelgren, B. D. Borgström, A., Maatilanomistaja. Stadius, Pastori.

Upsala.

Afzelius, Lars, Ylioppilas W. ja D. osakunnasta. Ramsay, A. H., Ylioppilas. Hamnström. E., S:a. Tengman, P. G., S:a. v. Aken, F. F., S:a. Morén, E., S:a.

Uumaja.

Grafström, A. A., Professori ja Kirkkoherra.

Waasa.

Sabelli, J. E., Piirilääkäri. Bergenheim, S., Asessori. Strömberg, Kapteeni. Borgenström, G. Holmberg, J. G., Hovioikeudenneuvos. Holmberg, Ch., Neiti. Cronstedt, Carl, Maaherra. Uggla, Alex, Makasiininhoitaja 2 kpl. Björkelund, P., Varatuomari. Asp, C. H., Hovioikeudenneuvos. Åkesson, C. F., Hovioikeudenreistraattori. Gestrin, C. J. Alcenius J. J., Tohtori. Calamnius, C. J., Kauppias. Berger, C. O., Varamaanmittari. Hallstén, A. G. J, Fil. maisteri. Grenman nuorempi, H. A., Värjäri. Sjöberg, C. A., Perämies. Kronholm, G. W., Perämies.

Viipuri.

Cedercreutz, Hovioikeudenasessori. Lybecker, C. E., Vapaaherra ja Hovioikeudenasessori. Fagerström, A. E., Hovioikeudenneuvos. Selin, J. F. Löfgren, C., Tuomari. Brunow, M. Mollerus, G. L. Schröder, A. Snellmann, T. Lavonius, Th. Forsman. Floman, Henrik. Wärnhjelm, H. Ekbom, S., Kanneviskaali.

MUIST. Muutamilta harvoilta paikkakunnilta ei ole listoja palautettu.

1.

OULU VIISIKYMMENTÄ VUOTTA TÄTÄ ENNEN.

Jo viisikymmentä vuotta sitten oli Oulu niin kasvanut, ettei se ollut vain Pohjanmaan huomattavin kaupunki, vaan vieläpä pääkaupungin, Turun, jälkeen Suomen suurin. Asukkaita oli yli kolmentuhannen, ja sen mukaan oli kaupungin alue, kuten tavallista on jota pohjoisemmaksi tullaan, erittäin laaja. Myös kaupungin kauppa, mitä käytiin etupäässä Pohjoissuomen tavattoman laajojen luonnon jäijillä olevien metsien tuotteilla, oli melkoinen. Kauppiailla oli suuria laivoja, ja moni heistä oli laivanpäällikkönä hankkinut omaisuuden ja kaupankäyntiin tarvitsemansa tiedot. Oulu oli todellinen kauppakaupunki, jonka asukkaista useimmat saivat toimeentulonsa itse kaupasta. Laajalle ulottuvan merenkulun kautta, jota kaupunki harjoitti, kulkeutui sinne vieraiden maiden ja maanosien ylellisyyttä, mikä erikoisesti pisti silmään, kun yleensä elämäntavat kaupungissa olivat yksinkertaiset ja mutkattomat.

Noin kaksikolmatta vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein koko kaupungin, niin että sen entisestä ulkomuodosta nyt on ainoastaan muisto jäljellä. Se on tuhkastaan noussut nuortuneena ja kaunistuneena, mutta sen entisyydelläkin on muistolle tarjona kauneuksia, jotka eivät ole etsittävissä vain kotien seinien sisältä, vaan myös kaupungin ihanista ympäristöistä.

Useimpien näiden Muistelmain tapahtumapaikkaa kaunistaa koski, mikä hurjassa ihanuudessaan ryöppyää monien pensas- ja ruohopeittoisten saarelmain välillä, vanhat linnanrauniot saarella keskellä jokea, mikä sulkee sen käsivarsiensa väliin, pellot, niityt ja metsät sekä viimeksi Pohjanlahti, mikä kaupungin edustalla muodostaa saariston, jonka saarien välillä ulkosatama avarana levenee ja keinuttelee leppeillä aalloillaan suuria laivoja aarteineen.

Mutta silmäilkäämme ensin itse kaupunkia! Se oli oikeastaan rakennettu joen ja Kempeleen lahden väliin niemelle. Sen piirissä oli useita mäkiä; muutamat joen saaristakin olivat asutut. Kaupungin läpi juoksi pieni puro, Juurusoja, mereen. Kaupungin rakennukset olivat puusta, paitsi kaksi: hovineuvos Nylanderin talo Ison Torikadun varrella ja kauppias Henrik Wacklinin talon navetta. Kaksikerroksisten talojen luku kohosi tuskin tusinaan, vaikka rakennukset yleensä olivat tilavat. Muutamassa kartanossa oli kasvitarhakin, josta keittiöön saatiin niitä vihanneksia, mitkä lyhyenä kesänä ehtivät valmistua.

Ainoatakaan omenapuuta ei siellä kuitenkaan kasvanut eikä myöskään kirsikka kypsynyt, yksi ainoa karviaismarjapensas siellä viihtyi, ja sekin antoi vain raakaleita; hedelmäpuita oli vain pihlaja ja tuomi; mutta pensaskasvien joukossa oli ihania vattu- ja viinimarjapensaita. Niin huonossa maineessa kuin punertavat pihlajanmarjatertut ovatkin etelässä happamen makunsa ja mehuttomuutensa vuoksi, niin on kuitenkin näillä suurilla, runsailla tertuilla Pohjois-Suomessa oma sangen virkistävä ja mieluisa makunsa etenkin vähän kylmänpanemina. Samoin aivan mielellään syödään tuomenmarjoja, mitkä myös siellä pohjoisessa saavat oman mieluisan makeutensa, ja niistä valmistetaan erinomaista viiniä. Mutta valtameriä kyntävät laivat toivat kaupunkiin runsain määrin ei vain omenia ja päärynöitä, vaan varsinkin viikunoita ja etelän hedelmiä.

Kaupungin monista mäistä oli jyrkin ja korkein "Pokkisen törmä",[15] josta oli ihana näköala. Aivan jalkain juuressa kuohui suuren kosken yksi haara. Vastapäätä oli Linnansaari kauniine raunioineen. Sen yli näkyi Maaherransaari, Raatinsaari ja Kuusisaari. Vähän vasemmalla vastapäätä viimeksimainittua saarta oli Pikisaari. Salmen toisella puolella ulompana näiden välitse näkyi matala Hietasaaren niemeke, minkä hiekasta jokunen pensas työnsi oksiaan ja johon jotkut puutkin olivat uskaltaneet ryhmittyä.

Hietasaaren takaa avautui ulkosatama, jota kesäisin koristivat upeina useat suuret laivat. Vielä enemmän vasemmalle Linnanmäestä ja aivan sen läheisyydessä olivat molemmat Kiikeliluodot, joille oli rakennettu makasiineja eli niin sanottuja ranta-aittoja. Näiden vieressä oli Hahtiperä samaten täynnä ranta-aittoja. Hahtiperää saattoi nimittää jonkinmoiseksi etukaupungiksi, vaikka ei kukaan asunutkaan siellä tavarajoukkojen keskellä, joita kaupunkiin tuotiin tai sieltä vietiin. Siellä oli kaksikerroksinen puinen varastohuone laitureineen. Hahtiperän ja Pikisaaren välitse avautui näköala Kempeleen lahdelle ja Oulunsaloon, jossa oli vanha kirkko. Etäinnä taivaanrannalla häämöitti selkeällä ilmalla Marjaniemen majakka. Oikealla näit tuon suuren kosken hyrskyissään väsähtävän Lohipadon kohdalla, joka myös oli kaupungin hyvinvoinnin lähteitä. Tällä puolella metsäiset, korkeat rannat rajoittivat näköpiiriä.

Raatihuone oli törmällä tornineen ja kelloineen. Se oli keltainen rakennus, jonka nurkat oli sinisiksi sivelty. Toisella puolella aleni törmä Torinmäeksi, toisella Kallisen mäeksi. Tämä viimemainittu ulottuikin jokeen saakka. Se ei ollut yhtä jyrkkä kuin Pokkisen törmä. Oikealle vei Plaatan saarta kohti pieni katu, jonka varrella vielä oli muutamia kauppapuoteja, saksalaisten entisaikoina rakentamia kaupan käyntiä varten. Nämä puodit olivat rakennustavaltaan huomattavat: ne olivat matalia mataloine, leveine ikkunaluukkuineen. Tämän mäen alapuolelta oli rakennettu pukkisilta Plaatansaarelle. Täällä sattui eräänä talvena harvinainen tapaus, josta aiomme kertoa toisessa yhteydessä. Tämä mäki oli koulunuorison tavallinen kelkkamäki, jolla urheilemista Oulussa sanottiin "mäen laskemiseksi". Eräänä kauniina laskiaistiistaina, kun parhaallaan mäkeä laskettiin, tuli laskevien poikien pariin jättiläiskokoinen juopunut nainen. Kyllin rohkeana alkamaan riitaa vallattomien poikien kanssa ei hän tullut, humalassa kun oli, ottaneeksi huomioon mäen liukkuutta. Pojat päättivät karkoittaa häijyn häiritsijänsä ja ahdistelivat häntä ankarasti lumipalloilla. Aikoessaan puolustautua lensi hän kumoon ja alkoi luisua alas liukasta mäkeä. Näin erinomaista tilaisuutta ei luonnollisesti jätetty käyttämättä. Iloisesti hurraata huutaen ryntäsivät rohkeimmat pojat vaimon kimppuun. Voit helposti kuvitella millä riemulla kulkua jatkettiin aina jäälle saakka. Poliisin tulo lopetti vallattomuuden.

Metelinmäellä oli uusi koulutalo kellotelineineen kauhuna laiskoille, mutta mieluisana olopaikkana uutterille. Vanhassa koulutalossa, joka oli vanhuuttaan käynyt käyttökunnottomaksi, oli terävä paanukatto ja matalat ja leveät ikkunat. Se sijaitsi viistoon vastapäätä kellotapulia, missä kauppaneuvos Franzénin talo nyt on. Tätä koulutaloa käytettiin jumalanpalvelukseen uutta kivikirkkoa rakennettaessa. Myöhemmin käytettiin sitä myöskin teatterihuoneena.

Juurusojan eli niin sanotun Kaupunginojan yli johti kaksi kiviarkku-siltaa, toinen Torikadun, toinen Kirkkokadun kohdalla. Sen lisäksi vei kaksi kapeaa pukkisiltaa vielä puron yli. Kevättulvan aikana sekä se että joki paisui yli äyräittensä.

Kuparinmäen kaunistuksena kohosi kohti korkeutta kaksikerroksinen köyhien säätyläisten koti. Sen ympärillä oli matalia hökkeleitä.

Kaupungin neljästä tullista oli portti ainoastaan Limingantullissa, mistä tie jatkuu sekä Kirkko- että Torikadulle. Se oli korkea, koreilla veistokuvilla kaunistettu ja siniseksi maalattu. Kuninkaan nimikirjaimet siinä kullattuina hohtivat. Muut tullit olivat Kajaanintulli, Myllytulli ja Meritulli.

Kultaseppä Collinin talossa Metelinmäen vieressä oli huoneita, joihin hirret oli kaadettu samalla paikalla kasvaneesta metsästä, missä ne veistettiin ja tehtiin taloksi. Samanlaisia olivat jotkut huoneet raatimies Siniuksenkin talossa, mikä nykyään on pappilana. Tässä rakennuksessa oli muutaman suuren salin seinille maalattu maisemia ja kuvia, joita asiantuntijat väittivät jonkun suuren mestarin tuotteiksi. Katon keskustassa oli maalattuna ihana kukkakiehkura, jota siivekkäät pikkuenkelit kannattivat käsillään. Monessa talossa oli seinämaalauksia ja kauniita ovipeilejä. Useat näistä oli tehnyt etevä Granberg-niminen maisemamaalari.

2.

KIRKKO JA MESSENIUKSEN HAUTA.

Uusi ristikirkko, joka oli rakennettu harmaasta kivestä, oli kaupungin suurin ja kaunein rakennus. Sofia Magdalenan nimen se oli saanut kuningattaren mukaan. Kirkkoa olisi voitu sanoa kauniiksi juuri koristuksiensa köyhyyden, vaatimattoman, yksinkertaisen, mutta suurenmoisen näkönsä vuoksi. Ulkopuolelta oli kirkko rapattu ja väriltään vaaleankeltainen. Sen perustus oli koristeltu punaisella reunuksella. Paanukatto oli samanvärinen, ja sen räystästä vasten nojasivat kapeat, pyöreäpuolaiset tikapuut, joilla kaupungin nuoriso harjoitteli voimistelua. Kolmesta korkeaholvisesta kaksoisovesta kunkin ristin päässä astuttiin tähän pyhättöön.

Neljännen ristin päässä oli kuori alttareineen, joka oli peitetty sametilla ja valkealla liinallaan ja jolla seisoi kirjateline ja tyyny sekä pari pientä ja pari suurta metallista monihaaraista kynttiläjalkaa. Ylinnä näit alttaritaulun esittämässä Vapahtajaa ristillä. Sen oli maalannut muuan kaupungin asukkaista, kauppias ja rakennusmestari Henrik Wacklin.

Sakastin oven päällä riippui Messeniuksen muotokuva, jossa hän oli kuvattu kirja kädessä. Tarpeen vaatiessa sai kirkko valoa yhdeksästä malmisesta kynttiläkruunusta; lisäksi oli seinälamppuja ja kynttiläjalkoja. Yksinkertaisen, valkeaksi maalatun saarnatuolin ainoat koristukset olivat tuntilasi ja kynttiläjalka. Mutta eipä monesta saarnatuolista ole kylvetty niin kalliita sekä taivaallisia että maallisia aarteita kuin tästä, josta niin monet etevät puhujat niitä olivat kuulijoille jakaneet. Muistossa säilyvät saarnamiehinä kunnianarvoisa rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin Limingan rovasti, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin Revonlahden kappalainen ja vihdoin Thunin pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Carl Elfving, myöhemmin Oulun kappalainen ja nykyjään Lohtajan rovasti. Keskellä kirkkoa oli kaksi punaisella veralla päällystettyä penkkiä läänin maaherraa ja hänen perhettänsä varten. Alttaria vastapäätä pääkäytävän yläpuolella olivat kauniit urut, valkeiksi maalatut nekin, kuten kaikki muukin. Saman oven edessä oli Messeniuksen hautakivi kulkijain jaloissa, kunnes joku ymmärtäväinen seurakuntalainen sai sen siirretyksi kirkon sisään. Se oli kirkon merkillisin muistomerkki.

Matala kiviaita, joka eroitti pienen, viheriän kirkkopihan kadusta, oli juhlallisen temppelin ympärillä. Nurmettuneen kirkkotarhan vanhoilla haudoilla kasvoi rehevänä koiruoho ja valkoinen päivänkakkara. Sen yhdessä nurkassa erillään kokosi korkea kellotapuli, jonka kahdella kellolla oli niin kaunis sointu, että usein kuuli kaukaisten matkustavaisten ihmettelevän niiden juhlallista ääntä.

Punaiseksi maalattu ja sammaltunut jalkapuu oli kirkon oven vieressä kauhistavana varoituksena, vaikka seurakunnalle kunniaksi vuosikausiin käyttämättömänä.

"Hätähaudaksi" sanottiin maahan kaivettua hautaa kirkkoon vievän suuren käytävän luona. Se oli peitetty vain muutamilla irtonaisilla laudoilla. Siihen haudattiin ja siunattiin joskus vähempivaraisten ruumiita.

Köyhän arkku saatettiin sinne kulkueessa laulamalla surullista virttä, jonka jo etäällä pappi, lukkari, sukulaiset ja ystävät olivat alkaneet; näitä viimeksimainittuja ehkä oli enemmän kuin rikkaan ja mahtihenkilön hautasaatossa.

Kansanjoukko tällöin oli usein suuri, sen hartaus vakava Jumalan vapaan taivaan alla ja sävelet, jotka murheellisista sydämistä korkeuteen kohosivat, liikuttavia. Sillä vilpittömät kaipauksen kyynelet sekaantuivat täällä usein vallitsevaan iloon siitä, että vainaja oli päässyt muuttamaan parempaan maailmaan; parempiosaisetkin Suomen kansasta näet pitävät kuolemaa suurena onnena. Surun runtelema äitikin lapsensa ruumiskirstun ääressä tukahduttaa murheensa ja kiittää Jumalaa lapsensa vapauttamisesta maailman kovista kohtaloista. Suomalainen nainen toistaa usein vanhaa säeparia lohdutuksekseen suruissaan ja huolissaan: "Joka olis kuollut kolmiyönä, kavonnut kapalo lassa."[16]

Lisänä kertomukseemme kirkosta julkaistakoon tässä elämäkerrallinen kuvaus oppineesta Messeniuksesta. Se on laina maanmiehemme G. H. Mellinin teoksesta "Suuria Ruotsin miehiä."

"Vadstenan lähitienoilta oli Joh. Messenius kotoisin. Hänen isänsä oli mylläri, joka mestattiin kapinavehkeistä isänmaata vastaan. Kymmenvuotisena otettiin hänet oppilaaksi Vadstenan kouluun, missä herätti huomiota lahjakkuudellaan. Kuusi vuotta sen jälkeen veivät jesuiitat salaa hänet Braunsbergin oppilaitokseen, missä häntä kasvatettiin katolisuuden apostoliksi Ruotsia varten. Hän suoritti opintonsa laitoksessa kiitettävästi, oleskeli sittemmin Tanskan ja Krakovan hoveissa, ja keisari nimitti hänet Pragissa hänen muutamien latinankielisten runojensa johdosta keisarilliseksi runoilijaksi (poëta caesareus). Messenius tutustui Danzigissa, jossa hän perusti oppilaitoksen, Sigismundin kanslerin Arnold Grothusenin tyttäreen Luciaan, jonka kanssa meni avioliittoon ja joka suuresti vaikutti hänen elämäänsä ja kohtaloihinsa. Lucia oli itsepäinen ja kiivas nainen, minkä vuoksi Kustaa Adolf antoi hänelle liikanimen: Messenii mala herba.[17] Luultavasti jesuiittain suunnitelmain mukaisesti päätti Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut tilukset olivat takavarikoidut ja luovutetut jollekin toiselle. Lucia matkusti edeltä ja hankki miehelleen kirjallisen luvan tulla jäljestäpäin. Julkaisemiensa kirjoitusten avulla hänen onnistui kohta päästä kuninkaan ja ylhäisön suosioon. Nimitettynä lainopin professoriksi Upsalan yliopistoon osasi hän hankkia itselleen nuorison rakkauden opinnoille antamallaan vauhdilla. Hän opetti kahdeksan tuntia päivässä, mutta kuitenkin hän ehti julkaista joukon tieteellisiä kirjoituksia. Mutta hän joutui riitaan, itserakas kun oli ja vaatelias, virkatoveriensa, etenkin uutteran ja oppineen Johannes Rudbeckin kanssa. Messenius oli osannut saada oppilaikseen parven nuoria aatelisia, joiden suosiossa hän oli, koska hän etupäässä antoi heidän harjoitella miekkailua, tanssia ja ratsastusta. Nuorten tekemiä vallattomuuksia hän ei suonut konsistorin rankaisevan, niin että yliopistokaupungissa oli paljon rauhattomuutta ja verisiä tappeluja. Kerrankin oli riita konsistorissa niin kova, että Messenius löytämättä enää mielestään kyllin pisteliäitä haukkumasanoja haetutti miekkansa vaatiakseen Rudbeckin kaksintaisteluun. Kun Lucia sai tästä tiedon ja arvasi aiheen, lähetti hän tiedon Messeniuksen puoluelaisille ja toimitti, että ne rynnistivät konsistoriin. Itsekin hän ryntäsi arvon isien luo ja haukkui heidät perinpohjin. Tuo häpeällinen tapaus herätti ankaraa närkästystä hallituksessa, ja Axel Oxenstjerna lähti Upsalaan tutkimaan asiata. Sen johdosta Messenius siirrettiin valtakunnanarkistonhoitajaksi Tukholmaan ja hovioikeudenasessoriksi. Mutta täällä hän alkoi pian uudelleen esiintyä häpäisijänä ja pahennuksenherättäjänä. Keväällä 1616 saatiin ilmi paljon Sigismundin ja katolisten hyväksi tehtyjä salajuonia. Niihin osalliseksi ja ulkomaalaisten petturien kanssa kirjeenvaihdossa olleeksi saatiin Messenius todistetuksi. Hän joutui syytteeseen ja tuomittiin kuolemaan, mutta hänen tieteellisten ansioidensa tähden tuomio lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi Kajaanin linnassa, joka sijaitsi kovassa koskessa Pohjanmaan korvessa. Siellä pahoinpideltiin Messeniusta ja hänen vaimoansa, joka nyt osoitti mitä suurinta uskollisuutta ja myötätuntoa onnetonta miestänsä kohtaan. Tämä sai, vaikka häntä muuten vaivattiin, käyttää kirjoja ja kirjoitusneuvoja. Niinpä kirjoitti hän täällä ensimmäisen todellisen Ruotsin historian. Hän lausui Jumalan panneen hänen kannettavakseen tuon kovan vankeuden rangaistukseksi hänen synneistään ja sitä varten, että siten Ruotsin valtakunnan historia kerran tulisi kirjoitetuksi. Tämä teos, Scondia Illustrata, ja sen kirjoittamisesta odottamansa kunnia ylläpiti hänessä rohkeutta hänen kärsiessään yhdeksäntoista vuotta kohtelua, jota ei edes verraten sen ajan raakoihin tapoihin voi puolustella. Vasta Kustaa Adolfin kuoltua siirrettiin hänet Ouluun, missä häntä kohdeltiin paremmin. Hän anoi vapautusta palkinnoksi teoksestaan, jonka sisällyksestä hallitus oli lähettänyt henkilön ottamaan selon, mutta kuolema tuli juuri siitä aiheutuneen kirjeenvaihdon aikana. Silloin otti Lucia käsikirjoituksen haltuunsa ja lähti maasta. Vain suurella vaivalla ja pitkällisen kaupanhieronnan jälkeen saatiin hänet luovuttamaan teos. Sitä ei kuitenkaan painettu ennenkuin v. 1700. Messeniuksen muista kirjoituksista, joita lienee luvultaan 58, ovat hänen näytelmänsä varsin tunnettuja, luettuja ja suosittuja Ruotsissa."

3.

PIKISAARI.

Olemme jo kuvatessamme näköalaa Pokkitörmältä maininneet tämän saaren ja sen aseman. Siinä oli meritullin asema, ja sinne erityinen huutaja käski tulemaan veneet, jos ne yrittivät ohi. Kun tarkastus oli toimitettu ja tulli maksettu, saivat veneet vapaasti jatkaa matkaansa. Talvella vei niinikään jäätie Pikisaaren kautta.

Tällä saarella oli ja vieläkin on kaupungin laivaveistämö. Joka vuosi lasketaan monta täällä rakennettua alusta vesille. Tilaisuus, jolloin sellainen alus juuri soljuu rakennusteloiltaan, on todella juhlallinen. Niin pian kuin työmiehet kolmannen kerran ovat nuijallansa irroittaneet laivan teloiltaan, alkaa se majesteetillisesti liikkuen hiljalleen liukua kitiseviltä kannattimiltaan. Nyt liian heikot tuet kaatuvat ryskyen maahan yhä kiihtyvästä voimasta, ja tuo ihailtava jättiläinen, ihmiskäsien mestariteos, vauhdin lisääntyessä syöksyy tyveneen veteen. Ja tämä siitä kiihtyneenä, kuin tahtoisi olla myrskyinen meri, vyöryy raivoten vasten laivaa, niin että vaahtopäiset aallot lyövät pitkälle rantoja vastaan. Mutta honkainen kummitus kuin oman arvonsa tuntevana pysähtyy pian aivan levollisesti veden raivoisassa helmassa; lippu kastettuna kuohahtaviin aaltoihin tervehtii katsojia ystävällisesti ja huutaja kannelta julistaa aluksen nimen. Silloin lentävät tuhannet hatut ilmaan eläköön-huutojen kaikuessa ja kaikki ympärilläolevat laivat juhlapukuisina liehuvin lipuin viittaavat uudelle kumppanilleen riemuisasti: tervetuloa! Nuo raivoisat aallotkin näyttävät mielensä malttaen pian tyyntyvän kunnioittamaan ystävällisesti ja vieraanvaraisesti tätä vastatullutta vierasta.

Vesillelaskemistilaisuudessa ilo ei ole pienin köyhillä vaimoilla ja lapsilla, jotka saavat koota itsellensä suovan, millä laivantelineet ovat voidellut, jotta alus helpommin ja liukkaammin veteen laskeutuisi.

Työmiestenkin ilo on suuri. He ovat onnellisesti lopettaneet koko talven työnsä, ja sen johdosta alkaa nyt kestitys, jonka laivan isännät aina heille tarjoavat; näitä pitoja sanotaan "lykkäjäisiksi", ja kaikille laivan rakennukseen jotenkin osaaottaneille on nyt tarjona niin paljon herkkuja, että he miltei mieltänsä myöten saavat uida oluessa ja viinassa, sianlihasta keitetyssä hernerokassa y.m. Kestejä kestää vuorokausi, monelta viikkokin vierähtää, ennenkuin hän selviää "lykkäjäisissä" hankitusta humalasta.

Pikisaarella oli neuvosmies Wacklinin omistama suuri pikitehdas. Siellä oli asuinrakennuksiakin työväkeä varten.

4.

LYOTTY.

Aivan Limingan tulliportin ulkopuolella oli suuri ruohokenttä, jota sanottiin Lyötyksi. Se oli muistorikas paikka sekä iloineen että suruineen. Täällä harjoitettiin muutamina vuosina Kajaanin komppaniaa päällystön tuhannesti kiroillessa, ennenkuin sen onnistui tehdä hitaat ja kankeat Kajaanin perukan pojat notkeiksi liikkumaan komennon mukaan. Mutta kun siinä oli onnistuttu, niin kaikki muu sotapalvelukseen kuuluva meni aivan kuin itsestään. Suomalainen sotamies on niin hyvin kunnostautunut kaikkina aikoina, milloin siltä on vaadittu itsehillintää, voimaa, rohkeutta ja kestävyyttä, että vaikein koetus oli sotamiehelle oppia vain itse asetemput.

Ylipäällystönä niin sanotuissa upseerikokouksissa oli useinkin vain majuri B., kiivasluontoinen herra, mutta arvossa pidetty upseeri, sitten kapteeni F., ontuva ja raihnainen, runsaasti jauhoitettu kankipalmikko niskassa, nukkavieru univormutakki yllään ja "tuhannen tulimmaisia" suu täynnä. Sitten luutnantti von E., joka eli vain siirapilla ja rinkilöillä, juoksi naisia pakoon, mutta ei vihollista, oli aina hieno ja käytti niin hyvin jauhoitettua ja käherrettyä pystytukkaa, että hän vain lauantain vastaisena yönä uskalsi vuoteessa nukkua, koska aina lauantaisin käherrettiin hänen tukkansa sunnuntaiksi. Viikon muina öinä hän nukkui istuallaan aivan suorana tuolilla, jotteivät kähärät korvien juuressa (korvat oli hänellä tavallista pitemmät) tai tuo hieno käherrys joutuisi epäjärjestykseen. Tämä, joka jos mikään "oli kärsimistä ja rasittumista virassa", ei tuottanut kuitenkaan von E:lle pienintäkään armonosoitusta. Aina hän eli erakkona maalla ollenkaan seurustelematta sivistyneiden ihmisten kanssa. Kun hän sai periä suuren omaisuuden, niin heltyi erään rakastettavan, mutta köyhän upseerinlesken sydän pitämään huolta tästä jauhoitetusta yksineläjästä, ja lopulta hän yleiseksi hämmästykseksi meni avioliittoon tuon käännytetyn naisvihaajan kanssa. Mutta pian palasi von E. entiseen poikamiehenelämäänsä ja yksinäisyyteensä. Yhä edelleen hän kuitenkin osoitti rouvalleen suurinta kohteliaisuutta käydessään säännöllisesti pari kertaa kuukaudessa häntä tervehtimässä naapuritalossa siinä lähellä. Nämä käynnit olivat aivan lyhyet, ja hän esiintyi silloin mitä hienoimmassa puvussa käsivarressa valkea kustavilainen verka. Kuollessaan hän jätti jälkisäädöksessään rouvalle koko suuren omaisuutensa.

Myöskin kaikki kaupungin nuoret viekotteli Lyötylle kevään ensi leivo. Täällä olivat palloa lyömässä koulupojat usein opettajiensa seurassa, jotka ottivat osaa heidän leikkeihinsä.

Tullessaan lukukinkereiltä lapset aina täällä leikkivät n.s. kinkeripäiviä, nakerrellen rinkeleitä tai muita makeisia, joita ahkeruutensa palkinnoksi olivat saaneet kotoa. Vielä oli Lyötty ainoa paikka, missä nuorilla tytöilläkin oli paras kesähuvinsa. Nuori tyttö, joka harvoin pääsi kodistaan tai äidin näkyvistä, ikävöi kevättä saadakseen olla leskisillä ikäistensä kanssa Lyötyllä. Joskus sattui, että hän sieltä armaansakin löysi, sillä nuorten ainoina huveina olivat siihen aikaan vain ne, joista rahvaanlaulu laulaa:

    "Me vain kesän kukkain aikana
    tahi joulun tullen tansseissa
    saimme seurustella,
    haastaa, riemuella.
    Sepä suurin oli iloja."

5.

IISALMELAINEN MAALAISPOIKA.

Ensimmäinen Oulun Wacklineja oli Mikko, hyvinvoivan talollisen nuorin poika Iisalmen pitäjän Vakkolan talosta Pielaveden kylästä.

Maamiehen töihin ei pojalla ollut halua. Muutamana kauniina päivänä hän siksi sanoikin isälleen: "Tahdon tulla herraksi". Hän oli 16-vuotias nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, hänellä oli korkea nenä, vilkkaat, siniset silmät, puhdas otsa ja terveydenruusut iloisilla kasvoilla kukkimassa. Koska hän todellakin oli liian heikko raskaaseen työhön, ei ymmärtäväinen isä tahtonut vastustaa hänen haluaan, vaan antoi hänen lähteä Ouluun onneaan koettamaan. Vaikka ukon oli vaikeata luopua rakkaasta kuopuksestaan, jonka syntymä oli maksanut äidin hengen ja joka sitten aina oli ollut isälle hyvin rakas, hänen ainaisen huolenpitonsa esine, myöntyi hän kuitenkin.

Liikutettuna, mutta vaieten laski tuo kunnon vanhus pojan äidinperinnön kirkkaina hopearikseinä uuteen tuohikonttiin, mikä muistuttaa selässä kannettavaa laukkua. Nuorukaisella oli nyt yllään lumivalkea verkatakki, joka tiukasti ympäröi hoikkaa uumaa ja jossa oli pienet poimut sivusaumoissa ja joka oli väljä liepeestä. Takki ylettyi sääriin asti. Kaksi punaista villalankapunoksista ommeltua terettä kulki kuvioina takin selkäsaumoja myöten. Kauluksen käänteet olivat pienet ja nutun kaulus ja etumus reunustetut punaisella kankaalla ja punaisilla punoksilla ja takki napitettiin pienillä kulkusten näköisillä hopeanapeilla. Lumivalkea paidankaulus oli vedetty mustan, silkkisen kaulaliinan päälle, joka oli solmittu kaksinkertaiseen solmuun kulmat riippuviksi. Sen alta loisti suuri, kullattu hopeasolki. Uuman ympärillä oli punainen harvikkokangasvyö, minkä päät rimssuineen riippuivat toisella kupeella. Liivit oli hänellä kirjavaa kalminkkivaatetta, kaatiot keltaista säämiskää ja polvien kohdalta sidotut punaisilla villanauhoilla tupsuineen, jaloissa oli harmaat villasukat ja pystykärkiset pieksut. Säärien ympäri oli kiedottu punaiset villalankapaulat enemmän kuin puolen korttelin korkeudelle; niiden päissä oli tupsuparit, jotka riippuivat jalan ulkosivulle; keltaiset hiukset valuivat luonnollisina kiharoina olkapäille ja olivat keskeltä jakauksella. Päässä oli pieni, vaaleansininen, sametista ommeltu myssylakki, jonka ristiin neulotut mustat silkkinauhat jakoivat kuuteen kaistaan. Nuorukaisella oli hopeinen kantasormus sormessa ja käsissä vasikannahkakintaat villavanttuineen.

Näissä varusteissa seisoi nuori matkamiehemme lähtövalmiina isänsä edessä sydän täynnä erilaisia tunteita: iloa, kun näki ainoan toiveensa, päästä kaupunkiin, täyttyvän, surua, kun piti erota kaikesta, mikä hänelle oli maan päällä kallista. Kyynelsilmin hän seurasi isä rakkaan pienimpiäkin liikkeitä; mutta kun kaksi suurta kyynelkarpaloa valui vanhuksen poskille hänen lausuessaan "Jumala kanssasi" ja sulkiessaan hennon pojan viimeistä kertaa syliinsä, niin pojan täysi sydän suli kuumaan kyynelvirtaan. Vanhuksen isällisiin varoituksiin hän ei vastannut sanaakaan, vaan antoi kuuluvan kädenlyönnin hyvästiksi ja riensi jalkapatikassa ääneen nyyhkien Ouluun päin vievälle tielle. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen rakkaaseen lapsuudenkotiinsa peläten kohtaavansa isän armaan katseen, joka ehkä olisi ainiaaksi houkutellut hänet takaisin.

Vaikka hämärä nopeasti alkoi laskeutua tummana syysiltana, poikkesi nuori matkamiehemme muutamalle syrjätielle. Pian olikin hän hautausmaalla. Siellä hän paljain päin lähestyi äitinsä hautaa ja polvistui ristissä käsin hiljaa mutta palavasti rukoilemaan Jumalalta siunausta kodillensa ja omalle matkallensa, joka kävi kohti tuntemattomia kohtaloita. Lopuksi hän huudahti: "Äiti! äiti! koska maailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkohon nyt taivaasta sinun silmäsi minua matkallani!".[18]

Tästä hautausmaalla käynnistä vahvistuneena kiiruhti nuorukainen iloisempana kohti uusia elämänvaiheita.

Kymmenen vuorokauden kuluttua saapui hän nuorekkaan pirteänä ja reippaalla mielellä Ouluun. Siellä hän heti etsi isänsä majatalon, nimittäin sen talon, missä ukko aina Oulun matkoillaan kauppaa teki ja majaili. Sinne osattuaan meni hän talon tupaan jättämään majakakkunsa ja kalakukkonsa (leipä- ja kalakukkolahjat, joita annetaan tuomisina sille kauppiaalle, jonka talossa talonpoika majailee).

Sen ajan tavan mukaan oli tupa avara. Kolmella seinällä oli kolme matalaa ja leveää ikkunaa puuluukkuineen kadun puolella ja ikkunoissa lyijykehysten välissä lasiruudut, pienet kuin korttilehdet; kattoa kannattivat paksut hirret, seinät oli valkaistu kalkkivedellä ja lattialla oli hienoa, aalloiksi koristeltua hiekkaa sekä vasta hakattuja kuusenhavuja suuren, avonaisen takan ympärillä. Korkea, ruskeaksi maalattu puukaappi oli muutamassa nurkassa lattiasta kattoon asti täynnä valkoisia maitokehloja. Sen vieressä oli suuri kannellinen saavi kauhoineen täynnä "piimäsintua". Pitkä, valkeaksi pesty puupöytä ja samanlainen penkki oli yhdellä seinällä. Ikkunoiden väliin oli asetettu suuri, tamminen saranapöytä. Tamminen, veistoksilla koristettu vaatekaappi seisoi muutaman seinän vieressä neljällä pyöreällä pallojalallaan. Sitä vastapäätä olivat talon tyttärien kangaspuut. Nurkassa oli seinäkello kaapissaan, jonka siniselle pinnalle oli maalattu suuria, punaisia ruusuja, ja aina kellon lyödessä kukkui käki pistäen päänsä luukusta näkyviin. Joitakuita puutuoleja, ruoka- ja avainkaappi sekä puoli tusinaa rukkeja oli lisäksi huonekaluina.

Emäntä itse istui etummaisena kehräämässä pellavia kahden tyttärensä ja kolmen piikansa kanssa. Eukolla oli ankarat kasvot ja hänen yllään oli kotikutoisesta, leveäraitaisesta puuvillakankaasta tehty pitkä-röijy ja päässään keltapohjainen tykkimyssy paksua silkkiä, jonka pitsit nuorin tytär Liisu oli nyplännyt. Kehräävät tytöt olivat samalla tavalla puetut, mutta heidän röijyissään oli pitkä uuma ja lieve ja heidän myssynsä olivat vihreäpohjaista rastisiljia. Kolmas nuori tyttö seisoi maitokaapin luona kirnuamassa voita. Hän oli Heleena Paldanius ja oli pannut valkean talousesiliinan eteensä, käärinyt ylös hihansa, ja kirnusta räiskähtänyt kermapisara kiilsi hänen pienellä nykerönenällään. Tyttö oli vain 14-vuotias, mutta hänen piti hoitaa vuorollaan talousviikkonsa serkkujensa kanssa, koska hän oli talon sukulaisia, syntyjään papin tytär Tyrnävältä.

Heleena-tyttö loi loistavan iloisen ja ystävällisen katseen somaan maalaispoikaan tämän sisään tullessa. Vähän hämillään tämä pani tuomisensa pöydälle ja kumarsi sitten moneen kertaan oikealla jalallaan lattiaa raapaisten ja vasemmalla kädellään hiuksia silmiltä pyyhkien. Oikean kätensä hän ojensi ensin emännälle, sitten järjestyksessä tyttärille, mutta Heleenan kättä hän puristi niin lujasti, että tytön täytyi huutaa: "varo kirnuani!"[19] toisten suureksi huviksi. Tälläkös sitten alati kiusattiin Heleena-parkaa!

No niin, sekä Mikkomme että hänen riksinsä olivat aivan tervetulleet taloon kaupan vaurastuttamiseksi. Hänestä tuli siinä aikaa myöten taitava kirjanpitäjä ja lopulta heti ensi näkemältä ihailemansa Heleenan mies ja oma herransa, sekä koko pohjalaisen Wacklin-suvun kantaisä. Kun hän ensin iäkkään isänsä toivomuksesta ja seurakunnan kutsusta oli ruvennut lukkariksi syntymäpitäjäänsä, missä hän eli onnellisena ja tyytyväisenä isänsä kuolemaan asti, muutti hän takaisin vaimonsa ja vanhimman poikansa Sakarin kanssa Ouluun, jossa hänestä 1717 tuli postimestari.

6.

IÄKÄS ISOÄITI.

Vanha isoäiti, joksi häntä koko suku nimitti, oli oikein kelpo eukko. Vilpittömällä vanhanaikuisella hyväntahtoisuudellaan hän puhui aina kursailematta suunsa puhtaaksi, vaikka hän niiasi syvään ja kerran toisensa perään, kun katsoi kohteliaisuuden niin vaativan.

Muutamana kauniina kesäiltana oli aivan odottamatta tullut pari Raahen rouvaa, sukulaisia ja ystäviä, hänen luokseen lyhyelle vierailulle kahdeksan peninkulman päästä Oulusta. Emäntämme otti heidät ystävällisesti vastaan ja laitatti heille yösijan samaan huoneeseen, jossa hänen oma viheriä uudinsänkynsä oli.

Sinä yönä muori ei saanut tavallista hyvää untansa taloushuolien takia. Hänellä oli tapana ajatella ääneensä. Nyt kohosi hän istualleen vuoteellaan, otti pari tavallista suurempaa nuuska-annosta ja puheli kuuluvalla äänellä yksinään: "Mitä minulla on heille huomenna päivälliseksi? Tulevat niin odottamatta, etten ehtinyt teurastuttaa taikka valmistautua millään tavalla ottamaan vieraita vastaan! Nuo ajattelemattomat! He kyllä tietävät, ettei täällä ole teurastajaa eikä kalakauppaa paremmin kuin heilläkään siellä kotonaan."

"Kallis sisko", sanoi äkkiä toinen valveilla-olevista rouvista, "älä näe vaivaa meidän vuoksemme".

"Oh, ole vaiti ja nuku yöllä", keskeytti emäntä hänet, "kuuletko, niin tekevät muut ihmiset. Äläkä makaa kuuntelemassa emännän taloushuolia, ja sillä hyvä ja – hyvää yötä!"

Vaikenemaan määrättyinä ja matkasta väsyneinä matkustajamme pian nukahtivat, heräsivät myöhään ja näkivät nyt emäntänsä hyvällä tuulella hiljaa varpaillaan hiipivän kukkurapäisen aamiaispöydän ympärillä toisessa huoneessa.

Jo ennen auringon nousua hän oli teurastuttanut, leivottanut ja paistattanut. Sen ajan tavan mukainen aamiainen oli valmiina. Kukkurallaan oleva vati höyryäviä vohveleita seisoi keskellä pöytää. Neljä kulhoa, joissa oli tuoretta, suolaista, hyytelöityä, savustettua ja paistettua lohta, oli pöydän kulmissa. Paistettu porsas, persiljaa suussa ja korvissa, oli vadilla pöydän toisessa päässä, silavoitu poronpaisti toisessa, vieressä pari kuorepiimäkehloa mitä valkoisimmasta puusta. Keltainen kerma oli paksuksi ja herkulliseksi piiminyt maidon päälle, joka oli näöltään kuin kesäisen taivaan vaaleat pilvenhattarat. Raikasta olutta vaahtoili kiiltävissä, kylmästä hiestyneissä hopeasarkoissa, nautinnoksi niille, jotka halusivat juoda.

Aivan tyytyväisenä hymyili eukko sisäänastuville vierailleen eikä uupunut niiatessaan ja sydämellisesti kiitellessään näitä heidän ystävällisestä käynnistänsä. Sitten tyrkytti hän heitä syömään niin runsaasti kaikkia ruokalajeja, että he eivät saaneet vältetyksi hänen sydämellistä hyväntahtoisuuttaan, ennenkuin hän näki heidän todella alkavan voida pahoin kestitsemisestä. Silloin eukko huolestui ja pakoitti heidät juomaan suuren pikarin viinaa, johon oli sekoitettu Hjärnen testamenttia, hänen ainoata lääkettään kaikkea pahaa vastaan.

Seuraavana päivänä rouvat matkustivat terveinä ja iloisina sekä hyvästä kestityksestä että pidoista päästyään.

7.

PERHEEN TUKI.

Helteisenä kesäpäivänä istui Oulun läänin maaherra kenraali Carpelan kirjoittamassa virkahuoneessaan lääninkansliassa avonaisen ikkunan luona, jonka edessä vanhat, kapeat tikapuut kohosivat kadulta katonräystäälle. Laamanni Holmberg omisti tämän suuren rakennuksen, joka sijaitsi lähellä Pokkitörmää. Maaherranviraston huoneet olivat toisessa kerroksessa.

Muuan noin 50-vuotias ankaran työn, nälän ja murheen laihduttama Kuusamon talonpoika, jolla oli rumat kasvot ja iho auringon polttama, oli saapunut kaupunkiin. Tervaisena, repaleisena ja paljain jaloin seisoi tuo raukka aamuvarhaisesta liikkumatta ja vaiti eteisen loukossa kanslian vastakkaisessa talossa. Ainoastaan muutamat syvät huokaukset ilmoittivat hänen sydämensä suurta huolta, jota muut eivät kuulleet, kunnes eräs koulusta kotiin palaava lapsi kysyi häneltä, mitä hän etsi.

Murheellinen mies vastasi: "Onkos korkia Konsistoriumi itte kotona?".[20]

Lapsi tajusi vain kärsivän ilmeen hänen kasvoillansa ja kiiluvan kyynelen hänen silmässään sekä kiiruhti hakemaan äitiään. Tämä ymmärsi kohta miehen haluavan puhutella maaherraa tai antaa hänelle anomuskirjan kansliassa. Hän luuli nyt olevansa siellä saamansa opastuksen mukaan, mutta rouva neuvoi hänelle selvään, että hänen piti mennä ensin vastapäätä olevasta portista sisään ja sitten ylös ensimmäisiä portaita vasemmalle, jolloin hän olisi perillä.

Monta kertaa kumarrellen ja jalallaan raapaisten kiitti siivo matkamies neuvosta ja lähti iloisempana, kuin oli tullut, ulos eteisen ovesta kadulle.

Hän luuli siellä olevan osotetun pihan. Tarkasti ja pitkään silmäillen kapeita tikapuita siinä aivan edessään hän mittaili matkaa katonräystäälle, mutta se ei ollut hänestä niinkään pitkä kuin moni honka, minkä latvaan hän metsästysretkillään niin usein oli kiivennyt.

Koska hän luuli tikapuita hänelle osoitetuiksi portaiksi, joita hänen oli noustava, tarttui hän niihin lujasti molemmin käsin, mutta huomasi ne niin lahoiksi, että puolapuun paloja irtautui hänen käsiinsä. Niitä katseli hän tarkkaan samoin kuin paikkaa, missä ne olivat olleet. Sitten sovitti hän ne paikoilleen ja sanoi: "Noin se on ollut."[21]

Vaikka tie kansliaan näytti hänestä jonkun verran vaaralliselta, ei hän kauan miettinyt. Kun hän ylös silmäillessään huomasi päitä ikkunoissa (joista seikkailijaamme ei kuitenkaan oltu vielä huomattu), niin hän arveli: "Tarkoituksettahan eivät tikapuut tässä ole, ja koska ne ovat kannattaneet muita ihmisiä, niin kyllä kai ne kestävät minutkin".

Hän pisti anomuspaperinsa suuhunsa ja alkoi kiivetä lahoja tikapuita pitkin kohti taivasta. Joku puolapuu taittui hänen allaan, mutta se ei hänen rohkeuttaan lannistanut hänen pyrkiessään yhä ylöspäin; hän piteli vain lujemmin kiinni häilyvien tikapuiden syrjistä ja jatkoi kiipeämistään itsepäisesti, levollisesti ja varovaisesti, kuten suomalainen ainakin. Jaakopin enkelit kai häntä vain suojelivatkin, sillä ihmisvoima ei siihen riittänyt.

Kun raskaan nuoralla-tanssijamme oli onnistunut päästä niin korkealle, että hän oli lähellä ikkunaa, jonka ääressä kenraali istui kirjoitustyöhönsä niin syventyneenä, ettei hän huomannut odottamatonta tulijaa, otti talonpoika paperinsa toiseen käteensä ja lakkinsa toiseen ja puhui ojentaen asiapapereita kohti ikkunaa rukoilevasti: "Armollinen Maanherra ja korkia Konsistoriumi –".[22]

Pitemmälle ei talonpoika kauan valmistamassaan puheessa ehtinyt, kun kenraali hypähti ylös ja kiivaasti sotapäällikön tapaan komensi häntä paikalla laskeutumaan saman tien alas kuin oli tullutkin.

Talonpoika parka oli siinä silmänräpäyksessä pelästyksestä pudota maahan, sillä kaksi puolapuuta taittui taas hänen äkisti takaisin lähtiessään. Mutta hän oli itsepintainen suomalainen: toisella kädellään hän yhä, vaikka oli monta syltä korkealla maasta, riippui kiinni tikapuissa, toisessa kädessä lakki ja anomuspaperi suussa roikkui hän taivaan ja maan välillä. Voimat kuitenkin alkoivat vähitellen pettää eikä hän jaksanut enää tarttua kiinni tikapuista saadakseen puuta jalan alle. Syvä kunnioituksen tunne varsinkin hänet lamaannutti.

Huoneissa työskentelevät herrat kalpenivat nähdessään tapaturman uhkaavan, ja kenraali itse säikähtyneenä käski heitä miestä pelastamaan. Kaikki juoksivat neuvottomina, mutta vihdoin eräs vahtimestari sai heitetyksi köyden onnettoman ympärille, ennenkuin hänen viimeisetkin voimansa raukenivat. Henkensä kaupalla ja köyden avulla hän kiertäysi vihdoin tikapuiden reunalle. Kenraali itse toisten avustamana ojensi tuolle onnettomalle ilmassa-kulkijalle avuliaan käden, ja yhdistetyin voimin onnistui heidän saada hänet ikkunan kautta sisään.

Niin typertynyt ja pelonalainen kuin miesparkamme nyt olikin, oli hän kuitenkin saanut toivonsa täyttymään, ainoan, mikä hänellä maailmassa oli. Jalomielinen kenraali silmäili hänen anomuskirjansa ja asiapaperinsa, ja niistä kävi selville, että tuo kunnon mies kolmekymmentä vuotta oli työllään elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi sisartaan, joista toinen oli vaivainen ja toinen köyhän uutisasukkaan leski ja monen lapsen äiti. Nyt oli tämä kelpo miehemme kävellyt enemmän kuin 40 peninkulmaa hakeakseen oikeutta 80-vuotiaalle isälleen edelleen saada viljellä verovapaasti korpeen raivaamaansa uutistaloa, sillä aika oli tullut maksaa valtiolle veroa. Mutta mistä sai siihen rahaa väki, joka sai ravinnon pettuleivästä vaivalloisella ja ankaralla työllään lukuisalle perheelle? Heillä ei ollut mitään ottaa. Kuolla nälkään taikka turvautua toisten apuun piti vanhusten samoin kuin muidenkin, jollei jalo poika olisi luottavaisena lähtenyt koettamaan tätä keinoa heidän pelastuksekseen. Yleensä voi sanoa, ettei Suomessa ole yhtään niin köyhää, joka ei mieluummin kuolisi kuin eläisi kerjäten, ellei uskonto vaatisi heitä kärsivällisesti kantamaan kohtaloansa.

Kenraali ei vain myöntynyt Kuusamon talonpojan anomukseen, vaan lisäksi hän yhdessä useiden muiden kanssa kokosi melkoisen rahamäärän tälle perheentuelle, joka kiitollisena ilo-kyynelin siunaten hyväntekijöitään palasi omaistensa luokse.

Lahot tikapuut, joita luonnonlapsi yksinkertaisuudessaan luuli maaherranviraston portaiksi, tulivat siten kuitenkin hänelle ja hänen omaisilleen pelastusportaiksi hädässä.

8.

KAARLE SAKSA.

Kaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen, hienosti sivistynyt ja hupaisa seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty sekä opettajana että toverina ja aina tervetullut joka paikkaan. Hänen vilkkaista kasvoistaan kuvastihe tunteellinen sydän. Hänellä oli hyvä pää ja hellä luonne. Hän oli sinisilmäinen, ruskeatukkainen, kalpeaihoinen ja vartaloltaan pitkä ja hoikka. Oltuaan jonkun aikaa Oulussa, muuttui tuo hauska nuori pappi kokonaan mielenlaadultaan. Hän alkoi karttaa seuraa, kuljeskeli yksinään surumielisenä ja haaveilevana eikä saanut unta. Tuntikausia näit hänet Pokkitörmän jyrkimmällä rinteellä tuijottamassa kosken kuohuihin. Sieltä hän kuitenkin mielellään lähti ystävien seuraan, jotka kokivat häntä huvittaa. Mutta heidän vaivannäkönsä oli turha; hänen sielunsairautensa kiihtyi yhä siitä, ettei hän voinut voittaa toivotonta rakkauttaan nuoreen tyttöön, joka oli oman sydämensä valitun kanssa kihloissa.

Lopulta tuo onneton tuli niin heikkomieliseksi, että hänet raivopäisenä oli asetettava valvonnan alaiseksi. Mutta hän karkasi usein hoitajiensa käsistä ja kekseliäämpänä kuin moni viisas osasi hän silloin hiipiä minne halusi.

Kerran valoisana kesäyönä heräsi nuori morsian, jota hullu niin toivottomasti rakasti, siihen, että kuuli jonkun häntä puhuttelevan. Kuka voipi kuvailla hänen kauhistustaan, kun hän näkee mielenvikaisen polvistuneena vuoteensa ääressä. Pilkallisesti nauraen pyytää hän tyttöä pysymään levollisena ja jälleen sulkemaan silmänsä, sillä hän ei voi kärsiä kolmen auringon säteilevän yhtä aikaa (nouseva aamuaurinko pilkisti juuri sisään ikkunasta.) "Nukut tai valvot, minusta olet aina yhtä ihana; vaikka kymmenen vuotta olisit haudassa maannut, sittenkin minä sinut tuntisin. Olethan Vapahtajani äiti, neitsyt Maria! Enkö minä sinua tuntisi?" Hän ojensi kätensä suudellakseen tyttöä, jolloin tämä huomasi hänen povitaskustaan pilkistävän kaksi kiiltävähelaista pistoolia. Pelosta oli hän menettämäisillään tajunsa. Hänellä ei ollut voimaa edes apua huutaa, kun hän samassa kuuli kadulta karannutta mielipuolta etsivien ääniä. Mutta tämä näki ja kuuli ne myös. Yht'äkkiä hän nousi täysin raivona ja viritti pistoolit. Toisen suun suuntasi hän tulijoihin, toisen turvattomaan tyttöön, joka kuolonkauhussaan kykeni vain huutamaan kädet ristissä: "Herra Jumala, ota henkeni!"

Ääneensä itkien heittäytyi nyt mielipuoli uudelleen polvilleen tytön eteen ja heitti aseet käsistään. "Anna anteeksi, anna anteeksi, sinä pyhimys!" nyyhki hän. "En minä virittänyt pistoolia sinua kohti, vaan sen teki itse paholainen! Kuinka minä saattaisin sinulle tehdä pahaa! En, sillä ennemmin kuolisin tuhat kertaa!" Tällöin hän taas villinä etsi pistooleja, mutta vartija oli jo tullut sisään ja ottanut ne haltuunsa. Tyttö parka uskalsi nyt hengittää, mutta hän oli niin pelästynyt, että hänen piti useita päiviä tämän jälkeen pysytellä vuoteessa.

Saksa oli ensin hiipinyt erään ystävänsä luokse, jolta oli anastanut tämän ladatut pistoolit. Tänne tultuaan oli hän löytänyt piiloon pannun avaimen ja kulkenut niin hiljaa etumaisen huoneen läpi, että siinä nukkuva palvelustyttö ei herännyt, ennenkuin vartija oli myös sisällä.

Mielenvikaisuutensa vuoksi menetti Saksa virkansa; mutta muutamien vuosien kuluttua oli hän aivan parantunut ja sai silloin kappalaisen viran Hyrynsalmella. Hän meni naimisiin, oli onnellinen ja tyytyväinen. Kuitenkin kohtasi häntä uudelleen mielisairaus, ja hänet vietiin Kruunupyyn houruinhuoneeseen. Uskollisena seurasi häntä sinne hänen nuori puolisonsa, ja tämän hellän ja itseuhraavaisen seurustelun ja sen hyvän huolenpidon kautta, jota hänelle siellä osotettiin, parani hän siellä kuudessa vuodessa täydelleen. Mutta koska hänet oli kirjoitettu laitokseen parantumattomana sairaana, ei tahdottu kuulla hänen vapautuspyyntöjään. Vihdoin hän karkasi houruinhuoneesta ja kulki jalan Turkuun. Siellä hän meni tuomiokapitulille valittamaan kärsimäänsä vääryyttä ja vaati vapautusta. Saksa puhui niin selväjärkisesti ja niin voimakkaasti, että se liikutti koko tuomiokapitulia, joka joutui hämmästyksen valtaan, ja niin hän sai jälleen vapautensa ja kohta sen jälkeen kappalaisen viran Hyrynsalmella takaisin.

Noin 30 vuoden kuluttua Oulussa kohdanneesta onnettomuudesta halusi hän tavata sikäläisiä sukulaisiaan ja ystäviään. Siellä oli avoinna kappalaisen virka. Hän haki sitä ja pääsi vaaliin. Sydämestään iloiten tapasivat ystävät vanhan tutun.

Kun hänen sunnuntaina piti pitää vaalisaarnansa ja hän nousi saarnatuoliin, tuli hän kovasti liikutetuksi kaikesta kirkossa näkemästään. Suuri kirkko oli niin tungokseen asti täynnä ihmisiä, että monet eivät sisälle enää mahtuneet. Opettajavanhus tunsi ystäviä ja tuttuja, niiden joukossa monta entistä rippilastaan, mitkä kyynelsilmin odottivat kuullakseen entisen rakastetun opettajan äänen. Hän luki hiljaa useita rukouksia ja tahtoi sitten korottaa äänensä, mutta ei voinutkaan. Tunteet puhuivat liian äänekkäästi vanhuksen lämmenneessä sielussa. Ensin hän äkkiä alkoi itkeä. Sitten hänen näkönsä hämmentyi, kasvot vääntyivät mielettömiksi ja kohta hän rupesi kovalla äänellä ja ilosta hourupäisenä nimeltä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan. "Katsopas veli Keckmania!" huusi hän. "Kuinka olet voinut sen jälkeen kuin ennen vanhaan tarjosit meille hyvää kotona tehtyä oluttasi suuresta kullatusta hopeakannustasi, joka seisoi neljällä pallojalalla ja jossa oli kaksitoista apostolin kuvaa ja karoliinin kuva kannessa? – Hyvää huomenta, veli Niska ja Wacklinit! Kuinka monta tuhatta tervatynnyriä olette keittäneet pieksi tänä vuonna Pikisaarella? – Sinut, veli Antell, näin minä viimeksi Kajaanissa käräjillä. – Terve, veli Öberg! Muistatko, miten Blommi salaa pani pienen, elävän kalan viinapulloosi? – Minä muistan kaikki sisaret ja veljet. Julinit, Mellinit ja Collinit, Nylanderin, Polvianderin ja Ulbrandtin ja filosofi Kantin. – Muistatko sinä, veli, siellä takana, miten paisti lähti karkuun, kun kenraalin piti olla päivällisillä luonasi?"

Näin laverteli hän aivan sekapäisesti. Kuulijat valtasi vastenmielinen tunne ja yksi toisensa perästä lähti häväistystä kirkosta ahdistunein sydämin, niin että kirkko vihdoin tyhjeni kokonaan. Silloin eräät mielenvikaisen ystävät riensivät noutamaan hänet saarnatuolista ja veivät hänet kotiin.

Hyrynsalmella tuli hän taas järkiinsä ja eli kauan tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen.

9.

KOIRANKUONOLAINEN.

Kauppias Posseniuksen satavuotias leski, vaikka olikin kaupungin vanhin asukas, ei ollut suinkaan rohkeudessa miehensä kantaisän Knut Possen vertainen, hänen, joka on saanut suuren maineen Viipurin pamauksesta. Hän oli syntynyt Oulussa ja nimeltään Fagerholm. Tämä järkevä ja kodissaan työteliäs nainen ja lastensa hellä äiti on merkillinen siitä, että hän on elänyt vuosien 1714, 1743, 1788 ja 1808 sotien ajat. Näistä ensimmäisen aikana oli hän lapsena vanhempainsa mukana hengenvaarassa paennut metsiin ja korpiin. Toisen aikana hän oli jo naimisissa eikä päässyt pakoon, kun hänellä oli pieni, vastasyntynyt lapsi, vaikka monet muut pakenivatkin.

Hänen miehensä oli silloin matkoilla. Venäläinen kenraali majoitettiin hänen kotiinsa. Tämän läsnäolo suojeli sitä ryöstöltä y.m., niin ettei hänen tarvinnut pelätä mitään väkivaltaa; kuitenkin jo lapsuudesta mieleen syöpynyt kauhu teki häneen toisella tavalla valtavan vaikutuksen.

Muutamana päivänä astui hänen huoneeseensa vastoin kenraalin kieltoa kalmukki. Miehellä oli villi, kuparinkarvainen naama ja litteä nenä, eikä mitään otsaa näkynyt mustan, suoran ja harvan tukan alta, jonka karkeat suortuvat näyttivät pistävän kärkensä puolen korttelin päässä toisistaan oleviin silmiin, mitkä pyörivät syvissä kuopissaan. Leveästä, paksuhuulisesta suusta hohtivat pitkät, valkeat hampaat. Leukaa et huomannut enempää kuin otsaakaan. Kalmukkiparalla ei varmaan ollut mitään pahaa mielessä, mutta hänet nähdessään pelästyi rouva Possenius niin, että hän pyörtyi ja samalla kadotti ainiaaksi – kuulonsa.

Kolmannen sodan onnettomuuksista, lukuunottamatta tautien hävitystä, ei Oulu kärsinyt.

Viimeisen sodan Oulua uhatessa rukoili tuo pian satavuotias muori Jumalaa, jotta saisi kuolla ennenkuin hän näkisi kaupungin vielä kerran vihollisen vallassa. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi, sillä hiljaa nukkui hän viimeiseen lepoonsa sen päivän edellisenä, jona ensimmäinen ryssän joukko marssi kaupunkiin, nimittäin Antinpäivänä vuonna 1808. Kaikki sujui kuitenkin levollisesti ja rauhallisesti, kuten sopimus oli, joten eukolla ei olisi ollut syytä liioiteltuun pelkoonsa.

10.

HYVIN VIISAAN UUDISTETUT HAAT.

Kaupungin neuvosmiehistä oli pormestari Timbom lihava ja kaunisvartaloinen herra, jonka suuret ja vaaleat silmät kuin hämmästyksestä selällään katselivat kaikkea näkemäänsä, etenkin kun ne kuvastimessa huomasivat viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja rehevät kasvot ja niiden muutoin sileässä pinnassa näkivät oman pikku suunsa ja nenänsä.

Muuten herra pormestari oli kohtalaisen kookas, ja pitkin leveätä selkää oli jauhoitettu tie, kankipalmikon tekemä, joka riippuen pystytukasta ja kiharoihin hyvin käherretystä peruukista heilui hänen vaaleansinisellä hännystakillaan.

Hännystakkia koristivat suuret, kullatut napit, ja sen taskusta pisti esiin tummansininen, ruudullinen nuuskanenäliina.

Hännystakin värisissä polvihousuissa koreilivat hohtavat hopeasoljet. Kengissäkin kiilsivät samanlaiset koristeet.

Harmaantäplikkäät silkkisukat, vaaleapohjainen silkkiliivi, korkea röyhelö kaulassa ja ranteissa kalvosimet, suuri hopeinen ja pitkäperäinen taskukello koristeineen, viheriä sahviaaninahkalakki peruukkia peittämässä, keltaiset säämiskähansikkaat ja espanjalainen norsunluunuppinen ruokokeppi kädessä täydensivät herra pormestarin pukua, kun hänet nähtiin ulkona tuulettamassa rouvaansa.

Ei itse pormestaritartakaan, jonka lukija myös pian saa oppia tuntemaan, käynyt pilkkana pitäminen. Hänen epäsuosioonsa joutui kohta jokainen, joka uskalsi hänen miehensä arvonimen eteen kirjoittaa vara- eikä hyvin viisas.

Rouva oli muuten kaikessa olennoitu tyytymättömyys, kun taas herra pormestari oli itse pitkämielisyys ja laupeus. Molemmat vetivät vertoja toisilleen herkkäuskoisuudessa ja yksinkertaisuudessa.

Ne olennot, olinpa vähällä sanoa eläimet, jotka olivat rouva pormestarittaresta kaikkein rakkaimmat, olivat hänen miehensä, hänen kanansa ja hänen valkoinen kissansa, jonka nimi oli "Sokeri".

Viimemainitun penikat saivat koko hänen äidillisen hellyytensä osakseen, koska luonto ei ollut suonut pormestarittarelle omia perillisiä, ja siitä hän sai palkaksi paljasta iloa ilman kustannuksia.

Morsiamena oli rouva pormestaritarta pidetty kaunottarena, ja hän ansaitsi myös tämän nimen, sillä hänellä oli tummat, säihkyvät silmät, korkea roomalainen nenä, häikäisevän valkea hipiä, punaiset huulet ja rusoposket. Hän oli kasvultaan pitkä, suora ja hoikka varreltaan, hänellä oli kauniit kädet ja pienet jalat.

Tämä omasta mielestään hieno nainen oli nyt kuitenkin vanhuuden vaivaamana käynyt harmaahiuksiseksi, liian lihavaksi ja pöhöposkiseksi, ärtyiseksi ja epäluuloiseksi.

Muutamana kirkkaana päivänä tallusti eukko rakkaan aviopuolisonsa kanssa "koreaan kamariinsa", (joksi hän nimitti vierashuonettaan), mihin pyhättöön ei kuitenkaan kukaan vieras saanut mennä, vaikka hän mielellään näytteli heille kynnykseltä sen siniruusuisia seinäpapereita, helmenväristä leposohvaa ja täytettyjä tuoleja, jotka olivat päällystetyt valkeapohjaisella, isoruusuisella karttuunilla, pähkinäpuista lipastoa, missä oli harmaa marmorilevy ja kiiltävät helat, pyöreätä teepöytää, kolmen ikkunan valkeita, hienoja ikkunaverhoja (kodissa kehrättyjä ja kudottuja), suurta kullatuissa kehyksissä lipaston yläpuolella riippuvaa kuvastinta. Suuri kalkilla valkaistu tiiliuuni ja puhtaaksi pesty lattia tekivät huoneen niin valoisaksi ja hauskaksi, että siitä heijastui kirkkautta emännänkin muuten aina ynseille kasvoille, ja mielellään olisikin sallittaessa menty sinne etuhuoneesta. Etuhuoneessa, vaikka se olikin siisti ja puhdas, oli paljon romua, ja tiheät kaihtimet tekivät sen tummahtavaksi. Paitsi tätä salia, joka oli arkihuone, oli heillä vielä vain pieni huone yksinomaan rouvaa varten ja keittiö, jossa hänen kunniaksensa loistivat kirkkaat kupariastiat.

Mutta, niinkuin äsken mainitsimme, muutamana kauniina päivänä tuli hyvin viisaan pormestarin osaksi se harvinainen kunnia, että hän sai rouvansa käsipuolessa astua itse koreaan kamariin. Siellä asetti rouva hänet rinnalleen suuren kuvastimen eteen ja tiedusteli häneltä tavattoman tyytyväisyyden loistaessa silmistä, näkikö hän, että he vielä olivat hyvin kaunis pariskunta.

Ukko pinnisti isot silmänsä vieläkin isommiksi tarkoin punnitakseen näköä ja arvostellakseen asiaa ja sen seurauksia. Mutta aina totuutta rakastaen uskalsi hän vihdoin hyvin leikillisenä sanoa: "No niin, tuota, kyllä 40 vuotta takaperin".

"Oh, häpeä!" puhkesi pormestaritar ja heittäen niskojaan keinui yksinään ulos koreasta kamarista, jonne hän jätti ällistyneen pormestarin aivan katuvaisena miettimään miten voisi pelastautua pulastaan. Väliin hän tuijotti hämillään oveen päin, väliin ikkunaan, kunnes pormestarittaren kimakka ääni kuului käskevänä: "Tuletko sieltä likaamasta koreata kamariani!"

Silloin ukko joutuin otti lakkinsa ja keppinsä, riensi ulos ja kiiruhti raatihuoneelle siellä mahtisanallaan vaikuttaakseen tärkeään asiaan, jossa hän äänesti jalon vapauden puolesta; siellä oli näet kysymys kaupungin nelijalkaisten vapauden rajoittamisesta, ne kun tähän saakka kaikilla luonnollisilla vapauksillaan ja oikeuksillaan koko viattomuudessaan olivat saaneet ilman nuhteita kuljeskella yhtä katua ylös toista alas.

Palattuaan kotiin virastostaan sai herra pormestari vielä kotiripityksen huonosta kauneudentajustaan ja yhä enentyvästä kylmyydestään rouva pormestarittaren sulojen suhteen. Mutta tästä hetkestä saakkapa tuolla rakkaanhellällä puolisolla olikin mielessä avata miehensä silmät ja tehdä hänet yhtä rakastavaksi kuin ennen nuoruusaikanaan; hän näet luuli tyytyväisenä "kyllä keinot keksivänsä, kun vain tahtoo", ja nyt aikoi hän näyttää sen toteen.

Pormestaritar tunsi viekkaan ämmän, joka osasi taikoa. Noituri-Anna – se oli hänen nimensä – ei tosin asunut kaupungissa, mutta hän kävi siellä aika-ajoin harjoittamassa vähän tuottavaa ammattiaan. Hän oli tavattoman kookas akka ja hänellä oli kauhean leveä suu, missä kaksi riviä valkoisia hampaita kiilui. Niillä hän puraisi poikki naulan yhtä helposti kuin nuori impi langan pään. Tälle uskoi pormestaritar sydänsurunsa. Iäkäs Anna kuunteli tarkkaavaisesti hienoa avunanojaansa. Kun noita-akka oli täyttänyt suuren pikarin viinalla ja salaperäisesti mutisten ja taikoja tehden tarkastellut sen sisällystä, kysyi hän pormestarittarelta, totteliko mies vielä häntä kaikessa. Kun hän sai myöntävän vastauksen, kumosi ämmä äkkiä koko lasin sisällyksen kurkkuunsa ja haastoi sitten kuin haltioissaan: "Sitten ei mitään hätää, kunhan herrasväki tekee kaikki, mitä minä sanon".

Tämän lupasi riemusta vavahteleva pormestaritar mielellään.

"Sitten", määräsi noita, "pitää rouvan jonakuna iltana panna ylleen entinen morsiuspukunsa, samaten herra pormestarin sulhaspukunsa, ja niin me menemme pimeän aikana väliaikaiselle haudalle, jossa minä luen teille, ja rouva saa nähdä avioelämän tämän jälkeen tulevan yhtä onnelliseksi kuin se oli teidän hääpäivänne perästä".

Pormestaritar oli aivan suunniltaan ilosta ja riensi kotiin valmistuksia tekemään.

Mutta hänen ehdotuksensa kohtasi tällä kertaa kovaa vastustelua; paljon pyyntöjä, vieläpä kyyneleitäkin tarvittiin, ennenkuin rouva sai muutoin niin lauhkean ja tottelevan pormestarin uudelleen rupeamaan yljäksi; mutta lopulta tämä heltyi rakkaan aviopuolison häntä yötä ja päivää kiusattua kaikella ajateltavalla tavalla.

Oli pimeä syksyilta kello 11. Pormestaritar oli vihdoinkin valmiiksi puettuna entisessä morsiuspuvussaan. Hänellä oli musta, poimureunuksinen dolmaani, harsoiset irtohihat ja siniset kengät, joissa oli korkeat, valkoiset korot, kaulan ympärillä reunustettu poimutelma ja rintapeite sinisine nauharuusuineen. Tukka jauhotettu ja käherretty kolmikerroksiseksi askeloksi päälaelle, ja sen korkeimmalla kohdalla oli pieni kruunu ja seppele viheriästä vahapaperista, kaulassa oli helminauha hopeaan kiinnitetyistä mustista granaateista ja samankaltaiset renkaat korvissa.

Kelpo pormestari tuli liikutetuksi nähdessään morsiamensa vanhentuneet sulot, ja entiset ihanat muistot valtasivat hänet niin, että hän antoi viekotella itsensä pukeutumaan vanhaan, sinipunervaan hovioikeuden auskultantin univormuunsa kullattuine nappeineen (nyt aivan viheriät); hiukset käherrettiin ja jauhotettiin, kankipalmikko solmittiin niskaan ja miekka vyötettiin vyölle. Siinä seisoi nyt herra pormestari taas sulhaskomeudessaan iäkkään morsiamensa ihastuksena, vaikka hänen käsivartensa olivatkin ojennuksissa kuin myllynsiivet, koska hyvinravitulla pormestarilla ei ollut tarpeeksi tilaa entisen hoikan auskultantin hännystakissa, vaan piti se pakkoröijyn lailla hänen kätensä taakse käännettyinä, joten hänen oli mahdotonta parhaalla halullakaan syleillä armastaan. Hänen rouvansa kovaa onnea hameeseen nähden ei kuitenkaan huomannut edestäpäin, koska se selkäpuolella jäi puolen kyynärää auki.

Morsian asetti vihkimäsormuksen sulhasensa vasempaan pikkusormeen ja kaksikolkkaisen hatun hänen oikeaan käteensä.

Nyt kutsuttiin sisälle Noituri-Anna, joka asiaankuuluvasti oli vahvistanut mieltänsä tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Hän ei ujostellut, vaikka outojen pukujen olisi pitänyt hänessä herättää erityistä kunnioitusta. Anna heitti vaipan rakastavan parin olkapäille ja määräsi kulkueen lähtemään. Hämmästyksen ja pelon valtaama piika sai käskyn näyttää heille tulta salalyhdyllä, vaikka ulkona tuuli aika lailla.

Näissä varustuksissa leijaili nyt tuo hyvin viisas morsiamineen ehkäpä viime kertaa lemmen siivillä aivan hiljaa ja varovaisesti väliaikaiselle haudalle.

Heidän saavuttuaan kirkkotarhaan, asetti noita molemmat rakastavaiset haudan toiselle puolelle ja asettui itse toiselle. Paljasjalkaisen noita-akan jättiläisvartalo ja tummat piirteet muodostivat salalyhdyn himmeässä valaistuksessa maalauksellisen kuvan. Tuuli oli yltynyt vinkuvaksi myrskyksi salaperäisessä yössä. Äkkiä tempasi tuulenpuuska noidan päästä mustan rääsyn, joka peitti hänen harmaan päälakensa; harvat vanukkeiset hiukset liehuivat hänen vääntyneiden kasvojensa ympärillä ja hurjat silmät tuijottivat uhkaavasti ympärilleen valkoisten hampaiden kiiltäessä vaahdossa olevassa suussa. Hän oli sitonut kaulaansa siniraitaisen esiliinan, joka oli hänen mielestään olevinaan papinkaapu.

Sulho ja morsian vapisivat kauhuissaan ja viluissaan, kun noita heilautti suurta veistä kaikkiin ilmansuuntiin ja sitten ojensi sen kärjen kohti sulhasen sydäntä. Kumealla äänellä pauhasi hän, samalla käskevästi kädellään viitaten alas hautaan: "Olet kuollut! Astu hautaasi!"

Vaikka pormestaria epäilytti, ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin totella. Piian auttamana kapusi hän alas hautaan, missä hän rupesi makuulle levitetylle matolle ja kädet levällään jäi siihen liikkumatta.

Samallaisen salaperäisen käskyn johdosta astui morsiankin hautaan ja laski käherretyn ja jauhotetun päänsä sulhasensa käsivarrelle.

Nyt luki noita jonkinlaisen hautausluvun monia kummallisia taikatemppuja tehden. Sitten hän käski kirkuvalla äänellä heitä nousemaan ylös nuortumaan.

Piian piti taas olla apuna, ja suurella vaivalla saatiin pelästynyt morsian ja suuttunut sulho ylös haudasta. Varsinkin oli pormestari harmissaan huomatessaan vihkimisen aikana, joka nyt noidan määräyksen mukaan oli uudelleen toimitettava, joukon kuokkavieraita ympärillä olevasta pimeästä uteliaine nenineen ja hämmästyneine kitoineen tuijottavan. Salalyhdyn valo oli näet herättänyt huomiota ja koonnut monta kaupunkilaista katsomaan tuota harvinaista kohtausta.

Oli mahdotonta saada pormestaria pysymään paikallaan, vaan hän vei kiireesti vastustelevan morsiamen mukanaan kotiin. Noita seurasi piian kanssa perästä.

Itsepäinen rouva, jonka toiveet niin paljon vastustelemisen ja vaivan perästä uhkasivat tyhjiin raueta, ei kuitenkaan mielinyt millään ehdolla luopua niistä. Hän ei antanut myöten, ennenkuin noita oli toimittanut jälelläolevat juhlamenot kotona.

Mutta koko tällä raainta taikauskoa ilmaisevalla toimituksella ei ollut sitä vaikutusta, jonka hellätunteinen pormestaritar oli sillä odottanut olevan. Olipa kuin kummallinen kosto olisi häntä kohdannut, sillä hänen miehensä, niin narrina kuin häntä muuten pidettiinkin, viekotteli taloonsa muutaman kaupungin ihanimmista neidoista, kahdeksantoistavuotisen kaunottaren, jolle ylhäisimmätkin olisivat olleet huomaavaisia. Mielistelyhaluinen tyttö menetti hänen tähtensä maineensa ja siveytensä ja sai aikaan, että pormestaritar tuli mielenhäiriöön. Lopulta menetti tyttö itsekin järkensä jouduttuaan kevytmielisyytensä vuoksi huonoon huutoon mitä katkerimmaksi suruksi muuten kaikin puolin kunnolliselle suvulleen.

11.

ISO KOSKI JA PIKKARAINEN.

Mahtava Oulujoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan huomattavin luonnonmerkillisyys. Olemme jo lausuneet joitakuita sanoja sen luomasta näköalasta.

Koskenniska nimiseltä kohdalta syöksyy virta kahteen haaraan jakautuen saariryhmän ohi. Toinen näistä haaroista on Niskakoski. Sen vesi oli vielä paljon korkeakuohuisempi ennenkuin väylä perattiin hallituksen toimesta ja valtion varoilla. Lukuisat luodot ja kalliot, jotka olivat keskellä väylää, estivät veden tasaisen juoksun ja muodostivat vaarallisia pyörteitä virrassa. Mutta rohkeat ja sitkeät suomalaiset osasivat tulla tuntemaan koskenkin hämärät voimat. Sillä juuri Koskenniskan kautta kävi paikkakunnan teollisuuselämän suuri valtasuoni. Suurin osa tervaa ja puutavaraa, joka Oulusta ulkomaille laivattiin, tuli kaupunkiin kuohuvaa jokea myöten. Mutta niin vaikeata ja vaarallista oli lastattujen veneiden ohjaaminen koskea alas, että siihen tarvittiin erityiset, vartavasten harjaantuneet laskumiehet. Nämä perämiehet, koskimatkojen sankarit, olivat valantehneitä ja seudun reippaimmista nuorista miehistä valittuja.

Oli miellyttävää katsella, miten pitkät, ohuista laudoista rakennetut, mutta silti raskaasti kuormitetut veneet nuolen nopeudella kiitivät läpi vaahtopäisen virran, joka kuohuili ympärillä kiviä vasten. Tarkkasilmäisenä ja lujakätisenä seisoi siinä laskumies veneen perässä viilettäen leveällä melallaan; hän ymmärsi tarpeen vaatiessa hiuskarvalleen ohjata "Paltamonsa" oikeata väylää läpi kuohujen ja pyörteiden.

Tunnetuin Oulun koskien laskumies oli talollinen Pikkarainen, jonka tila oli joen partaalla noin neljännespeninkulman päässä Oulun kaupungista. Mies oli varakas ja hänellä oli miellyttävä emäntä sekä kaunis tytär. Pikkaraisen Liisulla oli sekä koreutensa että rikkautensa vuoksi monta kosijaa kaupungin ensimmäisten kauppiastenkin joukossa, vaikka hän vihdoin otti miehen omasta säädystään. Ukko Pikkarainen itse oli pitkä, hoikka ja kaunisvartaloinen mies. Kuningas Kustaa IV Adolfin puolisoineen käydessä Oulussa sai Pikkarainen heille osoittaa taitavuuttansa.

Jokirantaan aivan kosken kuohujen ääreen oli rakennettu parveke, jonka lattia oli peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seurueineen nousivat parvekkeelle katsomaan näytelmää, joka heitä varten järjestettiin.

Pikkarainen tuli näkyviin kosken niskassa nelilaidalla (niin nimitettiin suurimpia koskiveneitä). Pari talonpoikaa istui soutamassa, mutta hän itse seisoi kookkaana perässä. Hän oli kesäisessä juhlapuvussaan. Hänellä oli tulipunainen liivi teräsnappeineen, monikirjava silkkinen kaulahuivi ja väljät, lumivalkeat paidanhihat. Hatussa oli kiilloitettu terässolki, joka hohti auringon säteissä. Pian hänen nähtiin kääntävän veneen kokan kohti koskea, airoilla lisättiin yhä veneen vauhtia, ja nopeasti se lensi pitkin vettä kuohuissa, niin että se usein jäi näkymättömiin kosken vaahtopäisiin aaltoihin, ja nuo ylhäiset katselijat hämmästyneinä erottivat vain Pikkaraisen hatusta hohtavan soljen, kun hän ylpeänä nosti päänsä voittamiensa raivoavien pyörteiden yli.

Pikkarainen valittiin edusmieheksi Norrköpingin valtiopäiville v. 1800. Kun hän näki Motala-joen kosken tämän kaupungin luona, houkutteli se rohkeata kosken laskijaa kokeeseen, mikä herätti yleistä ihailua. Hän nimittäin rakensi veneen, ja kuninkaallisen perheen, monien ulkomaalaisten ja lukemattoman muun katselijajoukon läsnä ollessa hän muutamana kauniina päivänä ohjasi kevyen aluksensa Motalan koskea alas.

Kun Pikkarainen tuli kotiin näiltä valtiopäiviltä, oli hänellä kaksi hopeamitalia rinnassa. Hänelle sittemmin hänen oltuaan talonpoikaissäädyn edustajana Porvoon valtiopäivillä antoi keisari Aleksanteri kolmannen mitalin, joka oli kultainen ja punaisessa nauhassa kaulassa kannettava.

Myöhemmin on koskea perattu, kuten jo mainitsimme, niin että tervamiehet, joiden ennen suurella vaivalla piti sauvoa veneensä ylös koskia, nyt vaivatta pääsevät eteenpäin.

Kun maaherra Stjernschantz, jonka toimesta ja vaivannäöstä koskenperkaus etupäässä saatiin aikaan, muutamana päivänä iloisena katseli eräitä talonpoikia, jotka pyrkivät ylös koskea veneellään, kysyi hän heiltä, eivätkö he olleet iloisia nyt niin helposti päästessään ylös. Silloin eräs vakavista miehistä aivan välinpitämättömänä vastasi: "Onpa tästä päästy ennenkin."[23]

Juuri kosken alla, aivan lähellä Raatinsaarta, on lohipato. Siitä saadaan seudun parasta tuotetta, tuota jo menneinä aikoina kuuluisaa lohta, mistä vanha sananparsi hokee:

    "Hjalmarin haukea, Siljan madetta ja Oulun lohta!
    Niidenpä vertoja löydä et kohta!"

Mutta talvellakin tarjosi Oulujoki ihania tai harvinaisia nähtävyyksiä.

Se näky, mikä katsojalle tarjoutuu kun hän näkee kosken laskevan, kuten sanotaan, vaikuttaa voimakkaasti keneen tahansa, mutta erikoisesti etelän lapsiin, kun he sattumalta siihen aikaan eksyvät tänne.

Muuan sellainen saapui Ouluun huhtikuun viime päivänä tärkeissä asioissa. Kohta majatalon pihalle ajettuaan kysyi hän isännältä, olisiko hänen mahdollista saada nähdä sitä huvinäytelmää, jota sanottiin "ison kosken laskemiseksi", mistä hän oli kuullut puhuttavan.

Kohteliaasti isäntä hänelle vastasi, että tämä "huvinäytelmä" oli täysin vapaasti katseltavana. Aivan hyvillään tästä matkustaja halusi tietää, milloin hän voisi saada sen nähdä. – Kievarinpitäjä vastasi kosken laskevan toukokuun kymmenentenä päivänä.

Vaikka matkustavaisen asiat kiirehtivät häntä pois, ei hän voinut kieltäytyä huvista nähdä ja sitten kertoa omassa kotimaassaan itse nähneensä kaukana pohjoisessa aivan kuulumattoman ja aivan näkemättömän siellä etelässä. Hän siis päätti viipyä täällä nuo kymmenen vuorokautta.

Vitkaan kului odotusaika muukalaisesta paikkakunnalla, missä hänellä ei ollut tarjona mitään makunsa ja tottumuksensa mukaista mieluista huvitusta. Mutta vihdoinkin koitti odotettu päivä. Varhain aamulla kiiruhti matkustajamme osoitetulle paikalle Pokkitörmälle. Tyynen uteliaana hän tarkasteli kokonaisen tunnin ympärillään olevia laajoja jääkenttiä, jotka eivät enää olleet hänelle mitään uutta, koska hän täällä oleskellessaan oli saanut kyllikseen kuluttaa aikaansa joka päivä tämän pohjolan kylmän näyttämön ääressä.

Hän haukotteli, sillä hän oli tänään tavallista aikaisemmin noussut ylös pitääkseen varansa. Mitä enemmän aika kului, sitä levottomampana hän katsoi kelloaan, mutta yhä vain jää lepäsi liikkumattoman lujana vuoteessaan, vaikka aamupäivä oli jo kulunut. Nälkä ajoi nyt muukalaisen majataloonsa, missä hän kiireisesti söi päivällisensä. Puolijuoksua riensi hän sitten takaisin, peläten kauan odotetun "huvinäytelmän" jäävän häneltä näkemättä, sillä hän ei ollut varma sen alkamistunnista, eikä kievarinpitäjä ollut tavattavissa, se mies, jonka yksin sanottiin "kai tietävän sen."

Luottavaisena seisoskeli matkustavaisemme paikallaan tuntikausia turhaan odotellen. Viimein hänen kärsivällisyytensä loppui. Hän alkoi tömisyttää jalkojaan ja koputti kiivaasti kepillään jäätyneeseen maahan, mutta itsepäinen jääpaljous ei liikkunut, ei särkynyt eikä sulanut, se oli kovempisydäminen kuin taiteestaan omahyväinen taiteilija, joka antaa yleisön turhaan meluten odottaa saadakseen hänelle suosiotaan tuhlata. Taiteilijan kuitenkin lopulta taivuttaa yleisön uhka, ellei muu auta, mutta tässä lepäili kylmä jää yhtä tunnottomana kuin lujanakin aivan kuin ei kukaan olisi kiirehtinyt sen lähtöä.

Hämärän tullen väsyi matkustavaisemme odotteluun. Kiukuissaan hän syöksyi majapaikkaansa, etsi käsiinsä isännän ja suuttuneena nuhteli häntä valehtelemisesta. Kohteliaana puolustelihe tämä vain sillä (hän ei näet keksinyt parempaa puolustusta pilalleen), ettei koskaan saa uskoa mitä huhtikuun ensimmäisenä tai viimeisenä päivänä sanotaan.

Suutuksissaan ulkomaalainen tilasi hevoset ja matkusti pois samana yönä.

Seuraavana päivänä nousi kova myrsky ja rikkoi jääkentän, kohotteli sitä ja ajoi liikkeelle. Tavallista kovemmin pauhasi koski. Tämä seikka sai kohta sadottain ihmisiä ihailemaan tuota pois matkustaneen ulkomaalaisemme niin kauan ikävöimää "näytelmää". Vesi nousi niin korkealle, että ranta-aitat alkoivat nousta ja siirtyä paikoiltaan tai kaatua päälle työntyvien jäälohkareiden voimasta, mitkä kokoontuivat suuriksi joukoiksi nuolen nopeudella tultuaan yli äyräittensä kuohuvaa ja kaksin verroin raivoavaa jokea alas. Kunnioituksella katseltiin noita jättimäisiä jääjärkäleitä, mitkä kohosivat toisiaan vasten etäältä näyttäen purjehtivalta laivastolta.

Usein kulkeutui näiden isojen jääkappaleiden kera matkan varrella rannoilta mukaan tempautuneita esineitä.

Muun muassa nähtiin kerran myllyn purjehtivan jäätelillä. Veneitä, tynnyreitä, tukkeja, kiviä seurasi usein mukana.

Rannoilla oli poikien hupaista hyppiä jokea alas uivilla jääteleillä, mutta varovaisia heidän piti olla niiltä pois päästäkseen, ennenkuin oli liian myöhäistä.

Muutaman värjärin vanutussuoja ja värjäämö joutuivat vaaraan jäänlähdön aikana, sillä virta ja ahdisteleva jääpato olivat viedä ne mukanaan. Silloin joku kysyi omistajalta, joka aivan hyväntuulisena katseli vaaraa, eikö hän pelännyt tulvan hävittävän tai jäiden rikkovan hänen työlaitostaan. "No, minulle ei ole siitä mitään vahinkoa", vastasi omistaja, "sillä koko rakennus on siksi korkeasta palovakuutettu."

Aina Ämmäkoskesta lähtien alkavat yhä kasvavat jääröykkiöt laskunsa alas Oulujoen kaikkia koskia, jouduttaen jäänlähtöä kaikkialla hillittömällä vauhdilla eteenpäin rynnistäessään, kunnes ovat syösseet Merikoskesta alas häviten Pohjanlahden aaltoihin. Mutta kun kovina talvina sattuu, että meren jää on niin luja, ettei se mieli väistyä noiden vastaan työntyvien vieraiden edestä, kokoontuvat jäät padoksi kosken alle. Joki, joka täten juoksussaan tukkeutuu, saa aikaan kaupunkia suuresti pelottavan uhkaavan tulvimisen; mutta kun uhmaavat jäämöhkäleet ovat ehtineet kokoontua ja yhdessä painavat vasten jääkenttää, täytyy sen väistyä ja suoda vapaa pääsy niin suurella voimalla ja mahdilla eteenpäin matkaavalle viholliselle, mikä kuitenkin pian rauenneena levossa ja hiljaisuudessa sulautuu meren tyyniin laineisiin, ja ystävällisesti yhtyneinä ne sitten katoavat valtameren määrättömään syliin.

Erkkolan kohdalta kosken yläpuolella kävi talvitie joen poikki. Koska tämä virtainen kohta ei milloinkaan mennyt jäähän, tehtiin talvitie niin sanotusta jäälautasta. Se valmistettiin siten, että talolliset hakkasivat ylempänä lujasta jääkentästä virran levyisen jääpalan. Kun se oli irroitettu, antoivat he virran vitkaan viedä sen mukanaan ja käänsivät sen niin, että toinen pää tarttui toiseen rantaan samalla kun virta painoi toisen vastaiseen rantaan. Kovalla pakkasella jäätyi lautta yhä lujemmin molempiin rantajäihin, niin että sitä myöten saattoi kulkea hevosilla ja kuljettaa kuormia.

Sillä tavalla joka talvi rakennetaan uusi silta yli leveän joen, ja joka kevät juuri tämä lautta irtautuessaan ennustaa ison kosken jäiden pikaista lähtöä.

12.

KUMMALLINEN MÄENLASKU.

Kummallisimmista kosken äärellä tai oikeammin itse koskessa sattuneista tapahtumista herätti seuraava paljonkin huomiota. Sen kyllä kannattaa säilyä jälkimaailmalle oikeana pohjoismaisena talviseikkailuna, sillä väkirikkaammalla seudulla se semmoinen olisi varmaan tuottanut sankarilleen kuolemattomuuden. Suomalaisesta seikkailusankarista tuntui se vähäpätöiseltä ja arvottomalta.

Antti Hägg, pitkä ja roteva, vanha merimies, yllään kulunut nukkerinuttu ja päässään merimiehen lakki, tuli kovana pakkaspäivänä Kallisen mäelle, siitä alas laskeakseen. Ukko veti perässään kelkkaa, jossa oli raskas tiilikuorma. Päästyään mäelle istuutui hän mukavasti kuormalle, laskeakseen alas. Mutta hänpä ei voinutkaan korkealta asemaltaan oikein ohjata kelkkaa. Kiitävällä vauhdilla, jota lisäsi raskas kuorma, meni kelkka jyrkänteessä väärälle tielle, mitä myöten lähellä asuva värjäri kuljetti tavaroitaan niitä varten hakatulle isolle avannolle. Aivan levollisena ja lujana näytti kuitenkin tuo karaistu merimies kiireellisessä kulussaan katsovan avantoa ja siinä varman kuoleman vaaraa päästämättä hätähuutoa taikka pyytämättä apua niiltä ihmisiltä, jotka vähän matkan päässä toisella avannolla seisoivat suu auki ja kovin ällistyneinä nähdessään vanhan Häggin "laskevan mäkeä" ja myrskyssä taitavan perämiehen tavalla vakavana kulkevan suoraan isoon ja sulana-olevaan avantoon. Vain vilaukselta hän enää oli näkyvissä, sillä samassa hän salaman nopeudella kuormineen ja kelkkoineen hävisi jään alle kohisevaan koskeen.

Tämä odottamaton näky sai katsojat kohta huutamaan. Akat, jotka olivat huuhtomassa pesuvaatteita, juoksivat kirkuen pahki toisiaan, ja pian kokoontui väkijoukko ison avannon ympärille; mutta jälkeäkään ei näkynyt tuosta onnettomasta, joka tässä häipyi kuin näköhäiriö aivan heidän silmäinsä edestä.

Haettiin kojeita, että saataisiin uponnut ylös, hakattiin parin kyynärän vahvuiseen jäähän reikiä useaan kohtaan – kaikki turhaan. Ei edes raskasta kelkkaa voitu löytää kovasta koskesta, mikä salaperäisenä kohisi jääholvin alla.

Kun oli pari tuntia hukkaan tehty työtä ja luovuttu jo kaikesta pelastamisen toivosta, tekivät työmiehet lähtöä jäältä. Silloin aivan odottamatta kuului huuto, ja ihmisen pää pisti näkyviin toisesta pienemmästä avannosta, noin sata syltä ylempänä etsittyjä paikkoja. "Hohoi!" kirkui Hägg, "auttakaa minut ylös tästä kirotusta reiästä!" Avanto oli näet niin pieni, ettei hän päässyt jäälle, ennenkuin aukkoa oli kirveillä suurennettu. Mutta lopulta nousi Hägg jäälle ja oikoen pitkää selkäänsä tuumi: "Kirotun kumarassa siellä alhaalla täytyi kävellä".

Aivan tyynenä, vaikka läpimärkänä hän sitten tarttui kelkkansa jukoon ja haastoi: "Ylös toveri! Sinua en jätä oman onnesi nojaan! Ethän sinäkään merihädässämme heittänyt yli reunan lastista yhtäkään!"

Hägg veti itse raskaan kelkkansa likimpään taloon, missä hänet vieraanvaraisesti otettiin vastaan, vietiin lämpimään huoneeseen, tarjottiinpa vielä hänen lempijuomaansakin, kahvipunssia pari kuppia. Sitten kertoi ukko seikkailunsa, mutta hänestä se ei kuitenkaan ollut siinä määrässä kummallinen kuin hänen ihmettelevistä kuulijoistaan.

"Niin, minähän ajattelin," puhui ukko kertoessaan matkastaan, "minähän ajattelin, että minun on yhtä hyvä laskea Kallisen mäkeä alas kuin vetää perässäni raskasta kelkkaa. Ja siksi näet otin laskeakseni sitä myöten. Mutta kelkka sai liian kovan vauhdin, niin ettei se totellut peräsintä, vaan kääntyi hullulle suunnalle. Kyllä näin, minne se vei ja missä matka päättyisi, mutta käsitin myös, ettei siinä auttanut huuto eikä vihellys. Mennään! ajattelin. Koenpa tätäkin kulkua. Sitten näkee, pääseekö takaisin. Mutta niin helposti ei Kallinen sentään minua saa hengiltä. Samassa loiskahdin kuormineni avantoon. Jotain hyötyä on kuitenkin tästä kirotusta pakkasesta, sillä ankara talvi on imenyt veden niin vähiin että jään alla on jonkinlainen holvi. Kosken vesi oli niin matalalla, että se tuskin nousi yli saappaitteni. Mutta vaikka luja jää oli pääni päällä kuin kellarin katto, oli se kuitenkin kirotun matalalla. Täytyi käydä siellä kumarassa ja sauvoa vasten koskea liukkailla kivillä. Väliin olin luiskahtamaisillani, mutta silloin piti minun nelin kontin ryömiä tyynempään veteen. En tahtonut heittää kelkkaakaan, joka seurasi perässäni aivan vakavasti jalaksillaan. Vaikeinta oli pysyä oikealla tiellä. Siellä alhaalla ei ollut juuri pimeä, vaan eipä voinut nähdä paljon ympärilleenkään. Minulla ei ollut muuta kompassia kuin päässäni, ja se osoitti minulle väärän suunnan, sillä oikeastaan olisi ollut lyhempi tie Buchtin avannolle kuin Ullbrandtin. Mutta sain minä luovia, voitte ajatella. Kyllä kuulin huutoa ja hälinää jään päältä, ja kyllä minäkin puolestani huusin, mutta mikä huutaja voisi kosken äänen voittaa! Kuljin niin hyvin kuin osasin ja oikein olen kuitenkin ohjannut, senhän huomaatte, vaikka tällä kertaa kuljinkin kuin akka vasten virtaa".

Kun ukko oli syönyt, ottanut ruuan päälle päivällisunet ja saanut vaatteensa kuiviksi, kiitti hän vaivannäöstä, heitti hyvästit ja veti kuormakelkkansa kotiinsa ylpeänä ja iloisena, ettei yhtään tiiltä ollut matkalla pudonnut. Kaikista ihmeellisintä oli, että ukko itse piti seikkailuaan niin mitättömänä, jotta unohti kertoa siitä vaimolleen ja lapsilleen. Mutta ei koskaan sen erän perästä Häggin ukko enää halunnut mäkeä laskea.

13.

KOLMEN ROUVAN VENERETKI.

Kauniina kesäpäivänä oli kolme kaupungin hienointa rouvaa päättänyt lähteä Laanilaan vierailulle sisar Polvianderin, vanhan tuomarinrouvan luokse. He olivat pukeutuneet paksusilkkisiin dolmaaneihinsa, päähänsä he olivat ottaneet kauneimmat harsomyssynsä hienoine pitseineen, hartioille vierailuvaipat ja käteen päivänvarjot.

Erkkolan talon kohdalta piti mentämän yli virran vastakkaisella rannalla olevaan tuomarin taloon. Mutta Erkkolan rannassa oli vain yksi vene saatavissa ja sekin pieni ja huono. Väkikin oli ulkotöissä, eikä kotiin ollut jäänyt muita kuin alaikäinen tyttö kolmen vielä nuoremman sisaruksensa hoitajaksi. Silti oli hän niin kiltti, että lupasi soutaa rouvat yli joen, minkä sanoi usein tehneensä, kun Laanilaan meni vieraita.

Iloisina ja rohkeina rouvat istuutuivat kolmelle veneen poikki asetetulle laudalle. Tyttönen työnsi veneen irti rannasta, tarttui airoihin ja alkoi soutaa, mutta virta oli nyt tavallista väkevämpi, sillä vesi oli noussut.

Pieni soutaja kiskoi kaikin voimin. Rouvat nuuskasivat ja puhelivat, eivätkä huomanneet mitään vaaraa, ennenkuin virta heidän soutajatyttöstänsä voimakkaampana oli hänet voittanut ja vene poikkipäin kääntyneenä läheni Koskenniskan kuohukkoa. Vasta lisääntyvän aallokon keskellä äkkäsivät nuo kolme rouvaa vaaran, ja rupesivat täyttä kurkkua parkumaan ja apua huutamaan. Tyttö pahanen samaten säikähtyneenä hätäytyi ja herkesi soutamasta yhtyen kirkumaan.

Mutta vaara kävi joka hetki suuremmaksi. Yksi rouvista otti päästään harsomyssynsä, jota hän hätälippuna heilutti merkiksi joen molemmille rannoille työmaaltaan kiireesti kokoontuvalle väelle. Kaikki halusivat kyllä auttaa, mutta yhtään venettä ei ollut saatavissa, joten he vain neuvottomina juoksivat rannoilla toisiaan tuuppien, samalla kun vene kiidätti noita onnettomia yhä lähemmäksi kuohukkoa. He heittivät kaiken pelastuksen toivon eivätkä kyenneet kuolemankauhussaan pelastuksekseen yrittämäänkään yhtään aironvetoa. Rouvat vain kirkuivat.

Lopulta, juuri kuohukon äärellä, pyörtyi yksi rouvista, samalla lensi vene vasten kiveä ja silloin toinen rouva sai tuuppauksen, kadotti tasapainonsa ja putosi veneestä. Kaikkien kummastukseksi hänen pönkkähameensa kannattivat häntä kuitenkin veden pinnalla. Vaikka virta veti häntä dolmaanin pitkästä laahustimesta alaspäin, antoi hätä hänelle voimia, niin että hän äkkiä pääsi kiipeämään kivelle, jota vastaan hän oli törmännyt. Siinä hän nyt kyyrötti kuin siipeen ammuttu tiira myrskysäällä kovin surkean näköisenä, vaikka ei enää mitään hengenvaaraa ollut; mutta harsolakki meni menojaan Koskenniskaa alas ja katosi ison kosken vaahtoon.

Mukana olevista oli onnellisin virrassa yhä valloillaan kulkevan veneen pohjalla tajutonna lepäävä rouva. Tyttönen ja kolmas rouva polvistuivat veneen näyttäessä kiitävän ja vievän mukanaan heidätkin syvyyden kuiluihin. He alistuivat välttämättömään kohtaloonsa.

Mutta kiveen törmätessään kääntyi vene oikeaan suuntaan ja kaikkien suureksi hämmästykseksi ja iloksi sen nähtiin vakavana ja aivan sievästi laskevan alas Koskenniskaa, jonka jälkeen sen vauhti väheni.

Koskenniskan ja ison kosken välillä on suvanto. Siellä oli rannassa aina veneitä. Reipasta väkeä riensi kohta sinne, ja miehet työnsivät veneen jokeen onnettomia pelastaakseen. Voit kuvitella noiden naisparkain riemua, kun heidät vihdoin vietiin maihin, missä pyörtynyt pian taas tuli tajuihinsa.

Sitten pelastettiin sekin rouva, jolle oli käynyt samoin kuin tavallisesti painolastille merihädässä käypi, se nimittäin heitetään aluksesta.

Pelästyksen jälkeen rouvat olivat jonkun päivän pahoinvoipia, mutta senjälkeen oli heillä jälellä vain hirveä muisto keskeytyneestä vierailustaan.

14.

HERRA ON HULLUJEN HOLHOOJA.

Toinenkin koskiseikkailu on yhtä kummallinen. Se on tuttu monelle paikkakunnan asukkaalle.

Muuan mielipuoli mies, joka kierteli kerjäten talosta taloon Oulujoen varsilla, istahti eräänä päivänä kerjuupussi kainalossa veneeseen, työnsi sen vesille Koskenniskan kohdalta ja heittäytyi hyvillä mielin tuuliajolle oman onnensa varaan. Vene oli jo menossa vuolaimmassa virrassa kohti isoa koskea eikä ollut enää pelastusta ajatteleminenkaan, kun vasta huomattiin tuo onneton, joka pian hävisi näkyvistä kosken vaahtopäisiin aaltoihin. Hänen kuolemaansa pidettiin varmana; mitään etsiskelyjä ei toimitettu; veneen omistaja uskoi sen särkyneen kosken tyrskyihin ja hävinneen hukkuneen hullun mukana. Mutta kansan hokema sananparsi sanoo Herran olevan hullujen holhoojan. Ja se toteutui tässäkin, sillä mielipuoli ei ollut ainoastaan onnellisesti aivan vahingoittumattomana ilman peräsintä ja airoja laskenut koskea, vaan tuuli oli ajanut veneen kauas merelle kohti Länsipohjan rannikkoa, mistä eräs laivuri ollessaan purjehdusmatkalla Tukholmaan korjasi hänet alukseensa. Säälien aavalla merellä pienessä veneessä ajelehtivaa raukkaa, jonka puhettakaan hän ei ymmärtänyt, antoi laivuri hänelle tarpeellista hoitoa, piti huolta hänestä ja jätti Tukholmaan.

Monta vuotta jälkeenpäin keksivät eräät hänen maanmiehensä hänet muutamasta tehtaasta Tukholman läheltä uutterana ja taitavana työläisenä.

Hän oli tullut täyteen järkeensä, ja hänen päähänsä oli onnettomuusajalta iskeytynyt vain se luulo, että Jumalan enkeli oli nostanut hänet suureen laivaan vene-rähjästä. Hän lisäsi myös, että Kaitselmus sitten joka päivä oli pitänyt hänestä huolta.

15.

HOVINEUVOS.

Hovineuvos —- oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä. Kaikki he olivat taitavia liikemiehiä, jotka selvä-älyisinä olivat hyväkseen käyttäneet vaihtelevia kauppasuhteita ja siten koonneet itselleen huomattavan omaisuuden.

Hovineuvos varsinkin tuli tunnetuksi teräväpäisenä liikemieskykynä, jolla oli kylmä sydän ja omituisia päähänpistoja. Hänen onnistuneet kauppayrityksensä ja yhtä toimekkaat kuin taitavat puuhansa edistivät sekä hänen omaa etuaan että yleistäkin hyötyä. Hän perusti noin neljän peninkulman päähän Oulusta Olhavaan lasitehtaan, jossa joukko työmiehiä sai toimeentulonsa. Sitäpaitsi hänellä oli laaja kauppaliike, ja hän rakennutti laivoja jopa ulkomaalaisillekin. Hänen laivansa risteilivät valtamerillä.

Kauppa-asioissaan hovineuvos matkusti usein Tukholmaan. Monien aikeittensa ja suunnitelmiensa vuoksi hän usein pääsi kuninkaankin puheille. Kustaa III:lta, jonka terävä silmä pian keksi kyvyn, minkälaatuisena se ilmenikin, ei jäänyt huomaamatta niin selvä ymmärrys kuin hovineuvoksen. Kuningas myönteli hyväksyen hänen ehdotuksiinsa ja luotti niin suuresti hänen arvostelukykyynsä, että hän monista asioista neuvotteli hänen kanssaan.

Kerran kuningas kysyi häneltä, minkä palkinnon hän tahtoisi ansiokkaasta toiminnastaan, halusiko hän arvonimen ja minkä sellaisen mieluimmin.

Sankarimme kumarsi ja kiitti, mutta ei sanonut koskaan olleensa perso arvonimelle; kuitenkin, kun Hänen Majesteettinsa armollisesti suvaitsi häntä sellaisella kunnioittaa, olisi hänen nöyrin pyyntönsä saada arvonimi, jollaista täällä todella usein tarvitaan ja jollaista ei ennen tiettävästi ole ollut olemassa Ruotsissa.

Kuningas keskeytti äkkiä vilkkaasti: "Sano, sano se arvonimi!"

"Ellen täten menetä kuninkaani suosiota", vastasi hän, "niin anoisin minä kaikkein alamaisimmasti tulla nimitetyksi hovineuvokseksi."

Kuningas nauroi ja pyörähtäen kantapäällään virkkoi: "Hyvä, hyvä! Me olemme todella köyhiä tässä suhteessa! Ainakin tulee teistä nimihovineuvos. Muuten ei ole syytä sanoa, että Ruotsissa hovissa oltaisiin neuvojen puutteessa."

Hovineuvos oli tanakanpuoleinen ja voimakas varreltaan sekä keskikokoa; kasvojen piirteet olivat vastenmieliset. Viekas ketun ilme kiilui hänen pienistä, syvälle painuneista, harmaista silmistään.

Iältään jo niinkuin sanotaan vanhanpojan kirjoissa hän istui kauniina kesäpäivänä kotonaan piippuaan poltellen avonaisen ikkunan ääressä, josta näki Suurelle Torikadulle. Eräs onnellisessa avioliitossa elävä nuoruuden ystävä oli hänen seuralaisenaan. Tupakoidessaan ukot juttelivat sitä ja tätä, ja siinä ystävä sanoi kovasti kummastelevansa, ettei veli aikonut mennä naimisiin, vaikka oli niin hyvissä varoissa.

Hän kehui avioliitossaoloa ja omaa kotionneaan, kunnes hovineuvos, joka oli ääneti kuunnellut häntä tupakkapilvien takaa, lopuksi sanoi ikkunaan silmäten:

"Niin, niin, tuo on kaikki hyvää; mutta mistä minä saan sen enkelin, jonka sinä kuvailet minun maallisen autuuteni luojaksi. En ole vielä koskaan huomannut hame-enkeliä, vaikka olen 40 vuotta etsinyt häntä yhtä tarkasti kuin Diogenes ihmistä. Mutta koska sinä nyt haluat, että menisin naimisiin", jatkoi hovineuvos tavallisella nenä-äänellään, "niin sano minulle nyt, tahdotko että otan vaimokseni ensimmäisen naisen, joka kulkee oikealta tästä ikkunani ohi, vaiko vasemmalta tulevan. Sinun, veli hyvä, pitää ratkaista kohtaloni; mutta et saa katsoa ulos ikkunasta, ennenkuin olet vastannut minulle."

Ystävä joutui aivan hämilleen eikä sanonut ensinkään haluavansa olla tässä tapauksessa leikkimässä hänen tulevaisuudellaan, mutta hovineuvos ei herjennyt pyynnöstään, ennenkuin toveri määräsi: "Hän tulkoon sitten vaikkapa oikealta!"

Hovineuvos kiitti päätään nyökyttäen, sytytti uudelleen piippunsa, mikä oli sammunut jutellessa, ja nyt istuivat ukot taas aivan hätäilemättä poltellen ja pohtien Amerikan sotaa. Samassa kuului kadulta keveitä askeleita. Kumppani silmäsi naurusuin hovineuvosta, joka vain käänsi päätään nähdäkseen, kuka siitä ohi mahtoi mennä. Pikku poikanen oikealta ensimmäiseksi ikkunan ohi kulki.

Mutta pian kuului taas askeleita, sekä kepeitä että raskaita. Ukot, yhtä uteliaina molemmat, katsoivat ikkunasta ja näkivät talonpojan vaimonsa ja nuoren, kauniin tyttärensä kanssa juhlallisen vakavasti astelevan eteenpäin, mutta he tulivat vasemmalta. Ääneen nauraen puhui hovineuvos ystävälleen: "Näethän nyt, veli hyvä, ettei kohtalo milloinkaan ole suonut minulle naima-onnea, koskapa tuokaan kaunotar ei tullut oikealta, sinun määräämältäsi suunnalta."

Ystävä ei ehtinyt vastata hänelle, kun samassa keijukaisen kaltaisena nuori nainen kävellä sipsutteli ikkunan ohitse oikealta. Hän asteli niin keveästi, että oli jo ehtinyt ohi ikkunan, ennenkuin ukot hänet huomasivat.

Mutta silmänräpäyksessä kumartui hovineuvos ulos ikkunasta ja huudahti: "Kuulkaahan, neiti!"

Nuori impi katsoi taaksensa, ja hänen neitseellisten kasvojensa ihanista sinisilmistä loisti hämmästynyt, kysyvä katse kohti nenäkästä hovineuvosta, joka nyt kovin ihastuneena tunsi nuoren tytön kaukaiseksi sukulaisekseen, mitä ei ollut nähnyt kuin lapsena. Muutamissa vuosissa hän oli kypsynyt todelliseksi kaunottareksi. Kohteliaasti pyysi nyt hovineuvos anteeksi erehdystänsä ja kysyi, eikö hänellä ollut kunnia puhutella sisar N:ää.

Punastuen ja kunnioittavasti niiaten vastasi nuori tyttö hiljaa: "Kyllä".

"Olipa hyvin ihastuttavaa", jatkoi hovineuvos, "että sain nähdä sisaren. Miten jaksaa äiti kulta kotona? Olen joka päivä ollut tulossa teille, mutta se, jolla on sata rautaa tulessa, ei aina ehdi huolehtia rakkaimmistakaan velvollisuuksistaan."

"Kiitän äidin puolesta siitä suuresta kunniasta", vastasi kainosti nuori kaunotar.

"Tiedän", pitkitti puheluaan hovineuvos, "että rakas isänne on kuollut ja että teidän täytyy työtä tehden elättää itseänne. Niin, niin, köyhän pitää raataa ruokansa eteen."

Kyynel kiilsi nuoren tytön silmässä hänen vastatessaan: "Ei juuri raataa. Tarvitsemme niin vähän, ja olemme siihen tyytyväiset. Äiti pitää vähäistä pientenlastenkoulua, ja minä olen hänen apunaan", lisäsi hän iloisen katseen loistaessa kyynelten läpi.

"Oikein tehty, lapseni", sanoi hovineuvos tirkistelevin silmin tavattoman ihastuneena tarkastellen kainoa impeä. "Vie terveiset äiti kullalle", jatkoi hän, "ja sano hänelle, että minä tänä iltana tulen häntä tervehtimään."

Syvään niiattuaan poistui nuori impi kiireesti ja aivan ääneti.

"Kirotun kaunis kakara!" sanoi hovineuvos nopeasti sulkien ikkunan. Reippaana hän heitti hyvästit ystävälleen ja lähti toiseen huoneeseen pukeutumaan. Jäätyään yksin ystävä kopisti naurusuin tuhan suuresta merenvahapiipustaan, otti hattunsa sen enempää kursailematta ja lähti kotiinsa. Pian senjälkeen tuli hovineuvos huoneestansa. Hän oli nyt hieno ja jauhotettu, kaulassaan oli hänellä röyhelö, ranteillaan kalvosimet ja yllä kustavilainen puku. Pieni timanttisormus kiilsi hänen pikkusormessaan. Hän asettui vanhanaikaisen kuvastimen eteen tarkastellen jonkinlaisella levottomuudella komeata vartaloaan ja asetellen hienoa hattuansa kallelleen päähänsä, milloin toiselle korvalle, milloin toiselle. Lopulta se sai kallistua oikealle. Hovineuvos huusi sitten huoneeseensa palvelustytön, joka auttoi hänen hartioilleen kevyen, tummansinisen ja mitä hienoimmasta verasta tehdyn viitan, jossa oli samanvärinen silkkivuori ja suuret hopeasoljet. Aistikkaasti hän poimutteli väljän viitan ympärilleen ja heitti toisen kulman vasemman olkapään yli, niin että kallis vuori paistoi auringossa. Sen jälkeen hän muodosti kuvastimen edessä kasvojensa ilmeen niin miellyttäväksi kuin voi, kääntyi ympäri kantapäillään vielä pari kertaa lisääntyvää mielihyvää tuntien ja lähti sitten köyhän lesken majaan.

Lämpöisenä ja hengästyneenä palasi nuori Kreetastiina äitinsä luo. "Kas vain!", huudahti tämä. "Nyt olet varmaan nähnyt kadulla jonkun juopuneen miehen tai paennut koiraa, koska olet noin hiestynyt nopeasta kulusta. Lapsi rakas, muista ainoata isänperintöäsi, heikkoa rintaasi, äläkä kulje niin kiivaasti! Lääkärihän on kieltänyt sinun kiivaasti liikkumasta."

"Hyvä äiti kulta, älä nyt toru minua", pyyteli tyttö. "Minun piti rientää kotiin valmistamaan äitiä ylhäiseen vierailuun."

"Ylhäiseenkö?" toisti äiti vitkaan. "Varmasti sitten joku matkustavainen tulee, sillä maaherran väkihän on matkalla ja koko kaupungissa ei ole muita ylhäisiä. On tosiaankin oikeaan osuva sananparsi, että aateliset ja kravut eivät viihdy Pohjanmaalla."

"Harvinainen vierailu sitten, jos äiti niin tahtoo", vastasi tyttö ruvetessaan korjaamaan pois ompeluksia ja kirjoja lasten jäljiltä, jotka juuri olivat lähteneet koulusta.

"Sinä saat minut aivan uteliaaksi, Kreetastiina", puhui äiti ja katsoi kysyvästi silmälasiensa takaa siivoamispuuhissa hommailevaa tytärtään.

Vihdoin tytär istuutui ja kertoi äidille tavanneensa hovineuvoksen ja ilmoitti samalla siitä kunniasta, jonka tämä oli luvannut äidille osoittaa.

Huoaten sanoi äiti: "Hän saisi olla tänne tulematta. Kerran isäsi kuoltua ajoi tarve minun pyytämään neuvoa ja apua rikkaalta sukulaiseltani, mutta hän sulki sekä ovensa että sydämensä köyhältä leskeltä. Nyt en tarvitse häntä."

Samassa näkyi ikkunan alla hovineuvoksen pyylevä vartalo, joka kääntyi sisään portista. Heti sen jälkeen hän astui sisään lesken matalaan tupaan kallis viitta käsivarrella ja pyysi tuhannesti anteeksi, että ei ennen ollut käynyt rouva sisaren luona.

Kovin ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta leski unohti mielipahansa vieraan entisen kylmän kohtelun johdosta, niiasi ja kursaili yhtä paljon kuin komea hovineuvos kumarteli ja sievisteli. Hovineuvos imarteli sekä eukkoa että hänen tytärtään ja sanoi, että tyttären oli vain äitiään kiittäminen saamastaan hyvästä kasvatuksesta, rakastettavaisuudestaan, miellyttävästä ja kohteliaasta käytöstavastaan, joka kelpaisi vaikka hovineidille j.n.e.

Ikäänkuin tämän imartelun tinkimättömänä vastalauseena seisoi Kreetastiina saaliinsa kääriytyneenä aivan kuin hän olisi halunnut piiloutua maan alle kavalan hovineuvoksen läpitunkevilta katseilta, joita hän ei ymmärtänyt, mutta kyllä pelkäsi ja koki vältellä. Hänen puhtaalla otsallaan ja ujoilla poskillaan liikehti veri kainoudesta. Ei koskaan ollut äiti nähnyt Kreetastiinaansa niin saamattomana ja kömpelönä kuin juuri nyt, jolloin hän äveriäälle sukulaisellensa niin halusta olisi mielinyt ylpeillä ihanalla tyttärellään, jonka käyttäytymiseen hän nyt ensi kerran oli tyytymätön.

Kiltti tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä hyvää mieltä osoittamalla hovineuvokselle vastenmielisyyttään eikä näyttämällä, miten vähän hän antoi arvoa tämän kohteliaisuudelle ja tyhjälle lörpöttelylle. Hölmönä hän otti hattunsa poistuakseen huoneesta, mutta äidin moittiva katse sai hänet jäämään paikalleen.

Hovineuvos huomasi tuon katseen, ja omahyväisyydessään hän luuli tytön olevan hämillään siksi, että hän näin käynnillään kunnioitti varattomia sukulaisiansa ja että hän, vaikka oli rikas ja arvokas herra, oli niin huomaavainen vähäpätöiselle neidolle. Itse asiassa miellytti tytär häntä kuitenkin enemmän kuin hän itse koskaan oli voinut uskoakaan naisen saattavan häntä miellyttää. Ehkäpä ensimmäisen kerran tuo kylmäjärkinen mies tunsi tavallaan myötätuntoa lähimäisensä levottomuutta kohtaan. Niin suuresti kuin hän olikin mielissään nuoren neidon hämmennyksestä, niin samalla se häntä kuitenkin kiusasikin, vaikka hän luonteeltaan muuten oli niin omituinen, että hänen suuri ilonsa ja melkeinpä ainoa nautintonsa oli ärsyttää ja kiduttaa tunteellisia olentoja, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä.

Hän halusi päästä hyviin väleihin tytön kanssa, ja senvuoksi hän pyysi äidiltä tälle lupaa tehdä pienen kävelyretken raittiissa ilmassa.

Estelemättä äiti suostui pyyntöön, jonka mielenliikutuksestaan taas vapautunut tyttö palkitsi iloisella ja kiitollisella katseella, sillä hän ei itsekään ymmärtänyt syytä levottomuuteen, mikä painoi hänen tavallisesti niin huoletonta sydäntänsä. Kiireesti hän sitoi pienen paimenhattunsa ruusunauhat rusoposkiensa ympärille, niiasi kunnioittavasti hovineuvokselle, suuteli äidin kättä ja sanoi: "Hyvä äiti, kauan en viivy ulkona."

Kun hän oli lähtenyt ja hänen vaalea tukkansa liehahtanut ikkunan ohitse, puhui hovineuvos äidille: "Usko minua, sisar, en koskaan elämässäni ole nähnyt niin siivoa ja suloista tyttöä kuin sinun Kreetastiinasi on. Onnellinen on se mies, joka hänet vaimokseen saa."

Äiti vastasi syvään huoaten: "Kyllä minäkin luulen, että lapsestani tulisi yhtä hyvä puoliso kuin hän on tytärkin, mutta köyhät tytöt eivät saa ajatella miten päästä naimisiin. Heidän pitää vain ajatella miten elättää itsensä."

Hovineuvos lausui: "Siitä ei tässä ole kysymys, sillä minä tahdon olla lyhytpuheinen ja suoraan sanoa, että vaikka vielä niin vähän tunnen sisaren tytärtä, kiiruhdan kuitenkin ehkä nyt ensimmäisenä pyytämään häntä puolisokseni. Jos sisar myöntyy ja hyväksyy aikeeni voittaa tyttö omakseni, niin sano nyt suoraan! Tunnette kyllä kumpikin hovineuvos —-n. Tiedätte, mitä muuten panette alttiiksi."

Lesken kalpeille poskille veri ilosta virtasi, mutta vastaukseksi hän purskahti itkemään.

Kun äidinsydämen ihastuksen yltäkylläisyys näin oli purkautunut, löysi hämmästynyt leski sanojakin ilmoittaakseen ilolla suostuvansa ja olevansa kiitollinen hovineuvoksen hänen Kreetastiinalle tarjoamastaan onnesta, tytär kun oli hänen ainoa ilonsa elämässä.

Päätettiin olla ilmoittamatta Kreetastiinalle tästä sopimuksesta, kunnes hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Nuori kaunotar tuli näin luvatuksi toisen omaksi ennenkuin hän tiesi oikeudestaan itse valita sydämensä vaatimusten mukaan. Tosin naapuritalon nuori kirjanpitäjä oli jo kauan ollut hänelle kohtelias, ja se juuri teki vanhan hovineuvoksen imartelun hänestä niin vastenmieliseksi; mutta mitään rakkauden tunnustusta tai ajatusta mennä naimisiin ei ollut vielä koskaan juolahtanut nuorten mieleen. Sitä enemmän he kuitenkin toisiaan ajattelivat, kun olivat erillään tai kun saivat jonkun kerran yhdessä tanssia menuettia tai juosta leskistä Lyötyllä.

Kreetastiina oli sekä kummissaan että hyvillään huomatessaan, että äiti äkkiä alkoi päästä vauraampaan elämiseen. Uteluihin, mistä tuo varallisuus tuli, sai hän vain vältteleviä vastauksia, mutta kallisarvoisia lahjoja. Hänen vaatevarastonsa veti vertoja kaupungin rikkaimpien naisten puvustolle. Hovineuvosta hän ei osannut arvata antajaksi, koska tämä kovin harvoin kävi hänen äitinsä luona ja silloin hyvin vähän välitti tyttärestä, jota hän ei kuitenkaan kadottanut näkyvistään, vaikka hän vielä toistaiseksi vain kaukaa piti häntä silmällä.

Varhain aamulla eräänä kylmänä helmikuun päivänä pakkasen nurkissa paukkuessa herätti Kreetastiinan kahden kuljeksivan kisällin korvia viiltävä klarinetinsoitto. Ne oli hovineuvos lähettänyt Kreetastiinan ikkunan alle, sillä nyt oli juhlapäivä koittanut, joka ratkaisisi hänen kohtalonsa.

Nuori tyttö heräsi iloisena yllätyksestä ja kiitti ensiksi kaiken hyvän antajaa monista riemullisista syntymäpäivistään ja iloisesta lapsuusajastaan. Samassa äiti astui sisään ja tavattoman liikutettuna siunasi ja onnitteli häntä niistä monista ilonaiheista, jotka tänään tulisivat hänen osakseen.

Kun Kreetastiina pienestä kamaristaan astui kouluhuoneeseen, oli siellä sukulaisia ja ystäviä häntä onnittelemassa. Kauniisti koristellulla pöydällä oli monta kallisarvoista lahjaa, joita hän kyynelsilmin ihaili sanoen: "Millä minä tämän kaiken olen ansainnut?"

Pian astui hovineuvos sisään lausuen onnittelunsa niin korealla puheella, ettei päivän kuningatar siitä puoltakaan ymmärtänyt, ollen niin perin hämillään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan koreudesta. Hovineuvoksen puhuessa miten hänen onnensa tähti oli johtanut Kreetastiinan askeleet hänen ikkunansa ohi, jolloin hänen silmänsä ensimmäisen kerran yhdessä hänen sydämensä kanssa olivat avautuneet näkemään neidon ihanan kauneuden, kuiskasi tytär äidilleen: "Mitä hän oikein puhuu tähdistä ja sydämestä?"

Äiti teki tyytymättömänä vaientavan liikkeen; hovineuvos otti esille paksut kultaketjut medaljonkeineen, missä oli hänen hohtokivin ympäröity kuvansa nuoruuden ajoilta. Sitten irroitti hän sormestaan pienen timanttisormuksen ja pyysi saada rakkaan äidin luvalla antaa nämä lahjat morsiuslahjana Kreetastiinalle; sillä hän toivoi saavansa häneltä myöntymyksen, jonka hän jo aikoja sitten oli saanut hänen äidiltään.

Kalman kalpeana seisoi siinä nuori uhri. Ei sanaakaan kuulunut hänen vapisevilta huuliltaan, kun äiti ja sulhanen kultaisilla kahleilla kiinnittivät hänet hovineuvoksen timantinkovaan sydämeen.

Neljä viikkoa sen jälkeen, kun suuret häät oli pidetty, vei hovineuvos nuoren rouvansa maatiloilleen Olhavaan. Täällä hän ensi huvikseen sai oppia hoitamaan kolmenkymmenen hengen taloutta ja sen lisäksi teettää kaljaa, leivotuttaa ja teurastuttaa niiden monien laivojen tarpeeksi, joita joka vuosi varustettiin tehtaalta merelle. Tosin tuo kokematon nuori emäntä tällöin vuodatti paljonkin kyyneleitä, mutta niitä ei nähnyt eikä niistä tiennyt kukaan muu kuin Jumala. Hänen miehensä ei häiden jälkeen osoittanut hänelle mitään hellyyttä, koska se tunne oli aina ollut hänelle outo. Hän oli antavinaan hänelle kuitenkin paljonkin luovuttaessaan hänelle huolenpidon koko taloudesta, ainoan luottamuksensa, minkä hän koskaan hänelle osoitti. Tästä hän sai huolehtia miehensä tiheiden ja pitkien matkojenkin aikana.

Ollen aina kärsivällinen ja lempeä sai aviovaimo-raukka aikansa kuitenkin yksinäisyydessä kulumaan, ja hänen halunsa oli vain voida kaikessa tehdä ankaran miehensä mieliksi. Äidin nimi tuotti hänelle sekä iloa että surua, surua sen vuoksi, että hän huomasi, ettei hovineuvoksella ollut mitään isän tunnetta lapsiinsa. Kun nämä tulivat niin vanhoiksi, että tunsivat isänsä, pelkäsivät he häntä, niin että piiloutuivat tai tekivät pitkiä mutkia häntä vältelläkseen, koska hän aina puhutteli heitä ankarasti eikä milloinkaan ystävällistä katsetta heihin luonut, vielä vähemmän helliä isän tunteita osoittanut. Mutta jos hän keksi jotakin äidin ja lasten kiusaksi, oli hän hyvillään.

Hovineuvokselle syntyi muutaman vuoden kuluessa useita vähän haluttuja tyttölapsia, eikä hän voinut antaa anteeksi rouvalleen sitä, ettei poikaa syntynyt. Kun vihdoin tämäkin toive täyttyi ja hän tuuditti kauan ikävöimäänsä poikaa käsivarrellaan, näki riemullinen äiti ensi kerran tunteen tuoman kyyneleen vuotavan isän silmästä ja oli sydämestään siitä Jumalalle kiitollinen.

Ilossaan hovineuvos nyt eli elämäänsä kuin uudestaan. Vaimolleenkin hän osoitti enemmän luottamusta kuin tähän asti, puhuen yhtenään kasvatuksesta, minkä hän aikoi pojalle antaa, koska tämä olisi hänen keksintöjensä ja omaisuutensa perijä. Hänet piti opettaa vanhan ajan viisaiden miesten kaltaiseksi. Alku tähän kasvatussuunnitelmaan tehtiin siten, että poika kastettaessa sai kunnianarvoisan nimen Aristoteles.

Rakkaan isän suureksi mielipahaksi ei pikku Aristoteles kuitenkaan näyttänyt tulevan nimensä arvoiseksi; hän oli kiltti ja rakastettava lapsi, äidin täysi kuva ruumiiltaan ja sielultaan, mutta hänellä ei ollut ensinkään isän älyä eikä terävyyttä. Eikä hänellä ollut kykyä oppia kaikkia niitä kieliä ja tieteitä, joita tavallista aikaisemmin alettiin tyrkyttää hänen pikku päähänsä.

Tyttäret olivat älykkäämpiä; mutta isän osoittama kylmyys ja kovuus vain harvoin vielä täysikäisinäkin antoi heille rohkeutta häntä lähestyä. Pienintäkin virhettä rankaisi hän kovasti. Kerran lukitsi isä heidät talon alakerran huoneeseen ja otti huostaansa sen avaimen. Tyttöraukat istuivat vankeudessaan koko päivän nälissään itkien. Äiti oli ihan lohduton, mutta ei rohjennut ryhtyä heitä vapauttamaan. Yksi heistä lopulta uskalsi hypätä ikkunasta ruokaa noutamaan. Hän oli juuri viemäisillään sitä sisarilleen, kun isä yht'äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja ankaralla äänellä puhui: "Tyttö, mitä sinä teet?"

Jonkinlaisella varmalla rohkeudella tyttö vastasi: "Vien ruokaa nälkäisille siskoille."

Hovineuvos löi häntä hansikkaalla naurusuin poskelle ja sanoi: "Kenen luvalla, saanko kysyä?"

Mutta tyttö ei ehtinyt vastata ennenkuin hovineuvos kääntyi muutaman seurassaan olevan vieraan herran puoleen puhuen: "Tämä tyttö on lapsistani ainoa, jolla on päätä ja älyä. Tänään panin heidät kaikki koetukselle, ja toiset olisivat pelkästä typeryydestä kuolleet nälkään, ellei tämä olisi ollut heitä viisaampi."

"Rohkeampi uhmaamaan isän mahtia", olisi hovineuvoksen pitänyt sanoa, jos olisi pysynyt totuudessa, sillä hänen kaikki kolme tytärtänsä olivat erittäin selväjärkisiä.

Sillävälin kasvoi nuori Aristoteles kituen kuin vieraan maaperän kasvi kasvihuoneessa. Tieteellinen ala oli hänelle vastenmielinen, kun hänellä ei ollut vastaavia luonnonlahjoja ja hänet pakotettiin ponnistamaan yli voimiensa. Isän huolenpito ei säästänyt ankaruutta eikä kustannuksia, ja taitavat opettajat hankittiin ainoata poikaa, hänen ylpeytensä ainoata esinettä, kasvattamaan. Aristoteles, jota pienestä lapsesta lähtien ei oltu säästetty, kävi vuosien kuluessa yhä hidasälyisemmäksi ja haluttomaksi kaikkeen. Kaunis lapsi hän oli, pieni ja heikko kasvultaan, kiltti ja hyväsydäminen. Aina hän orjamaisesti totteli isäänsä voimatonna ja tarmotonna, päästen kovasti ponnistellen aivan nuorena ylioppilaaksi. Ymmärtäväinen isä huomasi, ettei hänen poikansa opin tiellä pitemmälle pääsisi yliopistossa. Kaikissa kopeissa toiveissaan pettyneenä tahtoi hän ainakin tehdä "Aristoteles paran", joksi hän nyt aina poikaansa nimitti, kykeneväksi tilanomistajaksi. Hän antoi hänelle senvuoksi talon omien tilojensa läheltä saatuaan hänet sitä ennen 18 vuoden ikäisenä julistetuksi täysiaikaiseksi. Mutta lahja tuli laillisen kauppakirjan muodossa. Aristoteles parka ei saanut kuitenkaan rauhassa nauttia omaisuudestaan. Pian haastoi hovineuvos oman poikansa käräjiin siitä, että tämä muka oli anastanut maata hänen rajapyykkiänsä siirtämällä.

Sävyisällä pojalla, joka ei milloinkaan ollut rohjennut puolella sanallakaan vastustaa isäänsä, ei ollut vähintäkään tietoa mistään sellaisesta, mutta hänen täytyi kuitenkin ryhtyä käräjöimään isäänsä vastaan.

Hovineuvokselle huomautettiin, miten väärin oli pakottaa poikaa sellaiseen. Mutta tämä vastasi vain, että koska hän kaikista kustannuksista ja vaivoista huolimatta ei ollut voinut saada mitään poikansa päähän, niin piti hänen opettaa hänet ainakin käräjöimään. "Sillä muutenhan viepi ensimmäinen pystyvä veijari Aristoteles paraltani maat ja mannut aivan puhtaiksi", lisäsi hän. Käräjöiminen kesti sitten useita vuosia eikä koskaan tullut päätökseen, luultavasti hovineuvoksen toivomuksen mukaan.

Aristoteles eleli yksin raskasmielisenä hiljaisuudessa pienellä tilallaan, kunnes isä lopulta jätti hänet rauhaan.

Kaikki tiesivät hovineuvoksen rikkaaksi mieheksi, jolla oli sekä maatiloja että rahoja. Mutta kun joku hänen tuttavansa pyysi saada lainata häneltä, vastasi hän aina: "Oli kyllä hyvä, että käännyit puoleeni minuun luottaen, hyvä veli. Hyvin mielelläni, aivan perin mielelläni tahtoisin auttaa sinua, koska minä luotan sinuun niin, että juuri aioin tulla luoksesi esittämään samanlaisen pyynnön, sillä puhdasta rahaa on minulla tätä nykyä vain kolmekymmentä kuusi killinkiä valtionvelkaseteleissä. Tässä näet nämä kolme kulunutta kahdentoistakillingin seteliä. Muuta minulla ei ole tällä haavaa." Sitten levitti hän pöydälle huolestuneen lainanhakijan eteen nuo aivan kuluneet setelit, joita hän aina piti povessaan.

Hovineuvos sanoi vihaavansa kaikkea ylellisyyttä, ja useimmiten hän kävi puettuna kuin köyhä maalaisäijä; mutta toisinaan näit hänet hienona ja soreana kuin prinssin. Ylellisyystavarana, jonka hän olisi tahtonut poistettavaksi, piti hän leipääkin, "jota syödään vanhan tavan mukaan ilman tosi tarvetta"; sillä puhdas ruis jauhamattomana, väärentämättömänä oli muka yhtä hyvää syödä ja yhtä ravitsevaa, kunhan vain siihen tottui. "Kuinka paljon vaivaa ja kustannuksia", sanoi hän, "siten vältettäisiinkään"! Omassa kodissaan tahtoi hän ensin panna käytäntöön tämän tavan, mutta vaikka hänen olisi onnistunutkin pakottaa rouvansa ja lapsensa siihen, ei yksikään palvelija mukautunut hänen mielipiteeseensä, vaikka hovineuvos itse näytti heille hyvää esimerkkiä aina kantaen kuivia rukiinjyviä taskuissaan. Tätä ravintoainetta käytti hän kolmen vuoden ajan leivän asemasta.

Tämän järjestelmän kautta säästyisi paljon voitakin, joka hovineuvoksesta oli tarpeetonta tavaraa, paitsi kun hän sitä möi muille kalliista hinnasta. Liinavaatteiden mankeloiminen oli turhaa, sillä mankeloimatta oli niiden käyttäminen terveellisempää, koska siten ruumiissa hikireiät pysyivät auki. Näitä talousperiaatteitaan toisteli hän yhtenään rouvalleen ja lapsilleen.

Muudan kaupungin paraista seuramiehistä, entinen Tukholman kuninkaallisen kaartin upseeri, kyvykäs ja hieno herra, oli maaherran perheessä suuresti suosittu, sillä hän huvitti perhettä kohteliaisuudellaan ja varsinkin hauskoilla kaskuillaan, joita hän jutteli muistista tai kokoili uutuuksina sekä kaupungilta että sen ulkopuolelta. Hänen ivallinen kielensä ei säästänyt edes sitäkään, joka oli hänelle osoittanut ystävyyttä ja luottamusta. Eipä itse maaherraakaan. Mutta hovineuvoksen terävä silmä oli kohta keksinyt hänessä kevytmielisen lörpöttelijän, vaikkapa hänkin piti häntä hupaisana seuramiehenä. Hän varoitti siksi maaherraa mieheen liiaksi luottamasta. Mutta tämä, joka puolestaan piti hovineuvosta epäluotettavampana, arveli itseltään puuttuvan varmoja todistuksia siitä ja piti upseeria "kunniallisena miehenä, vaikka suurena jutunjauhajana."

Hetimiten tämän maaherran ja hovineuvoksen keskustelun jälkeen palasi kauniina talvipäivänä puheenalainen herra pohjoista tietä Tukholmasta. Kun hän kulki Olhavan kautta, poikkesi hän ystävänsä hovineuvoksen luo, söi siellä herkullisen aamiaisen, jota hän höysti kertoen uutisia ja iloisia juttuja matkaltaan. Hovineuvoskin tahtoi huvittaa häntä jollakin uutisella siitä, mitä muka oli tapahtunut hänen poissaollessaan. Niinpä hän uskoi hänelle saatuaan pyhän vaitiololupauksen tekemänsä huomion, että maaherra oli suuri lurjus, aivan epäluotettava mies, jolle ei koskaan uskaltanut mitään uskoa. Sitten varoitti hän ystäväänsä tämän avopuheisuudesta.

Lopetettuaan aamiaisensa, kiitettyään hyvistä neuvoista, ruuasta ja luottamuksesta ja vielä kerran luvattuaan olla asiasta puhumatta upseeri matkusti kohta edelleen.

Niin pian kun matkustavainen oli hävinnyt näkyvistä, istuutui hovineuvoskin rekeen ajaaksensa jäljestä. Hän ei pysähtynyt ennenkuin läänihallituksen portaiden edessä, missä matkustavan ystävän reki jo seisoi tyhjänä.

Eteisessä pyysi hovineuvos palvelijaa ilmoittamaan hänet maaherralle. Aivan hämillään palasi palvelija tuoden sanan, ettei maaherra aio nyt eikä vastakaan ottaa hovineuvosta vieraakseen.

Hymyillen lausui hovineuvos: "Hyvä, hyvä!" ja astui aivan välinpitämättömänä maaherran vierashuoneeseen. Mutta maaherra tuli ovella häntä vastaan ja tiuskui kiivaasti: "Miten te rohkenette tulla näkyviini vasten kieltoani?"

"Pyydän anteeksi", lausui hovineuvos; "luulin, ettei läänin isä pahastu siitä, että tullaan paljastamaan totuus asiassa, missä kunnon miehen sanaa epäillään."

Kalpeana ja vavisten oli tuo uskottu ystävä hovineuvoksen sisään tullessa piiloutunut uunin taakse, mikäli hänen lihavuutensa sen salli.

"Mitä tämä on?" – puheli maaherra, vuoroin hätääntynyttä upseeria, vuoroin hätäilemätöntä hovineuvosta tarkastellen.

Hymyillen sanoi hovineuvos: "Tuo syntinen, joka vapaaehtoisesti on mennyt häveten piiloon, on tietysti tarkkaan kielinyt sanani herra maaherralle? Olen puhunut konnasta, epäluotettavasta miehestä, johon ei rohkene luottamusta panna. Tunteeko herra maaherra nämä sanat?"

"Niin, äsken ne kuulin", puuttui maaherra puheeseen tuikeana ja kummastellen.

"Minä otin häneltä hänen kunniasanansa siitä, ettei hän milloinkaan puhu siitä, mitä hänelle lausuin", sanoi hovineuvos, "ja nyt on hän juuri maaherralle osoittanut, kuinka paljon häneen voi luottaa. Tätä minä tarkoitin ottaessani vapauden varoittaa hänestä. Nyt olen todistanut sanani."

"Kiitos, kunniallinen ystäväni", lisäsi hovineuvos ääneen nauraen ja lyöden syntistä olalle, "siitä että niin pian autoit meidät oikealle tolalle, sillä nyt tiedämme, kenen kanssa olemme tekemisissä. Tervetuloa luokseni sopimuksemme mukaan uudenvuodenpäivän aamuna kaupunkitalooni, jos jonkun kerran voit pitää lupauksesi!"

Kohteliaasti heitti hovineuvos maaherralle hyvästit ja jätti nolatun ystävänsä.

Uudenvuodenpäivänä kohosi pakkanen 40 asteeseen, mutta yhtäkään tervehdyskäyntiä ei sittenkään saanut jättää tekemättä. Aamupäivällä kokoontuivat herrat käydäkseen maaherran luona kunniatervehdyksellä.

Peijatulle upseeriparalle oli hovineuvos aikoja sitten luvannut paikan reessään, ja tämä tuli varhain hänen luokseen hienona ja ohuesti puolikenkiin ja silkkisukkiin puettuna. Hän riisui eteisessä päällyskenkänsä ja sudennahkaturkkinsa. Hovineuvos oli myös sievänä ja matkavalmiina turkki yllään. Yht'äkkiä lausui hän ystävälleen: "Rakas veli, nyt muistan luvanneeni näyttää sinulle englantilaisia kankaita, joita äsken on minulle saapunut. Sinun pitää nähdä ne, koska sinulla on makua ja ymmärrät arvostella sellaista rihkamaa. Minulla on ne tuolla ylhäällä." Hän haki avaimen. Upseeri aikoi panna turkin hartioilleen, mutta hovineuvos ei sanonut tarvittavan sitä vain parin silmänräpäyksen aikana. Herrat nousivat portaita ylös huoneustoon, joka oli täynnä kaikenlaista kamaa. Hovineuvos pyysi ystävää, joka jo värisi vilusta lämmittämättömissä huoneissa, hyväntahtoisesti määräämään hinnat. Mutta itse hän meni alas, lukittuaan oven ja pistettyään avaimen taskuunsa, katsomaan, oliko reki jo portaitten edessä. Kun se todellakin oli siellä, istuutui hän siihen, ja niin lähdettiin maaherran asunnolle.

Ystävä parka ei kauan tarkastellut tavaroita, ennenkuin hän vilusta kankeana ja hampaat suussa kalisten alkoi huutaa ja kolkuttaa kaikkia ovia ulos päästäkseen. Mutta kaikki ovet olivat lukossa. Kuski ja palvelija olivat hovineuvoksen mukana eikä yhtään ihmistä ollut koko talossa. Sisään teljetyn herran hätä yltyi epätoivoksi. Ei edes kadulla ollut yhtään ihmistä. Hän kirkui, juoksi ja hyppi kuin mieletön lämmetäkseen. Vihdoin hän löi ikkunat rikki. Silloin vasta hänet huomattiin vastapäisestä talosta ja lopulta haettiin seppä. Tämä oli juuri tiirikalla avaamassa ovea, kun hovineuvos palasi kotiin tervehdyskäynniltään. Hän vihastui nähdessään, mitä oli tapahtunut, ja uhkasi suuttuneena haastaa miehet käräjiin, koska väitti heidän murtautuneen hänen taloonsa, kun hän itse oli lukinnut ovet.

Hovineuvokselle huomautettiin kylmiin huoneihin teljetyn hengenvaarasta, mutta saatiin vastaukseksi, että mitään vaaraa ei voinut olla miehellä, joka oli kestänyt niin monta tulikoetta; hänen kyllä piti kestää yksi pakkaskoekin.

Mies sairastui kuitenkin lievään nuhakuumeeseen hovineuvoksen kepposen johdosta, joka oli kostoa tuolle lörpöttelijälle, joka oli tehnyt myöskin hänet, hovineuvoksen, pilansa esineeksi seuraelämässä.

Kun hovineuvos oli ollut naimisissa kaksikymmentäviisi vuotta, tunnusti hän muutamana päivänä rouvalleenkin, ettei hänellä ollut ollut syytä katua vaaliaan. Iloisena tästä tunnustuksesta rohkeni tämä nyt muistuttaa miestään jo kauan sitten annetusta lupauksesta, että hän heidän 25:ntenä hääpäivänään saisi tehdä matkan syntymäkaupunkiinsa Ouluun, jonne oli vain muutama peninkulma, mutta jossa hän ei ollut käynyt sitten, kun hääpäivänään lähti äitinsä kodista, kalleimmasta mitä hänellä oli maailmassa.

"Pääset matkalle", sanoi hovineuvos omalla tavallaan hymyillen, "jos pukeudut morsiuspukuusi ja olet valmis lähtemään minun ajaessani uudella reellä portaiden eteen; niin saat nyt sitten nähdä Oulun, josta niin kauan olet jankuttanut minulle."

Uuden, leveän rekensä oli hovineuvos maalauttanut oman makunsa mukaan sinipohjaiseksi, monikirjavin kiehkuroin ja ruusuin koristelluksi. Takana ja molemmilla kupeilla oli suuret koristeet suomenkielisine kirjoituksineen. Korean reen eteen valjastutti hän vanhan opetetun ja nuoren opettamattoman hevosen. Sitten pyysi hän ilosta vavahtelevan puolisonsa rekeen, huomaten samalla miten huolellisesti tämä kääri ympärilleen päällysvaatteet, jotta ei tekisi naurettavaa vaikutusta lasten ja palvelusväen silmissä vanhassa morsiuspuvussaan. Silloin käski hovineuvos hänen heti riisua kappansa ja näyttäytyä morsiamena. Mutta kaikki huomasivat hänen salaavan itkuaan ja joutuvan hämilleen sekä kiiruhtivat kyynelsilmin pois säälien rakastettua äitiään ja emäntäänsä.

Nyt auttoi hovineuvos omakohtaisesti rouvansa rekeen ja tarttui ohjaksiin istuutuen itse ajamaan. Ja niin lähdettiin noilla valituilla hevosilla matkalle. Hovineuvos oli valinnut sellaiset, koska rouva yleensä pelkäsi hurjia hevosia. Toinen hevosista veti toisaalle, toinen toisaalle, ja muutamassa minuutissa oli reki kumossa. Hevoset olivat riistäytyneet valjaista ja rouva makasi hangessa. Mutta kohteliaasti auttoi hovineuvos hänet jaloilleen, kysyen, oliko hän loukkautunut. Kun hän kuuli, ettei pahemmin ollut käynyt, valjastettiin monen miehen voimalla hevoset uudelleen reen eteen ja jatkettiin kulkua kappaleen matkaa. Mutta pian pillastuivat hevoset jälleen, ja hovineuvoksetar lensi kaatuneesta reestä useita syliä metsään. Hänen miehensä tuli kuitenkin uudelleen häntä auttamaan ja kysyi, tahtoiko hän jatkaa matkaa, vaikka alku näytti näin vaikealta.

"Kyllä tahtoisin nähdä Oulun, jonne niin kauan olen ikävöinyt", sanoi rouva kyynelsilmin. Hän oli taittanut käsivartensa, mutta ei siitä mitään sanonut saadakseen toivonsa täyttymään. Nyt kesti kauan, ennenkuin kaikki saatiin korjatuksi, mikä oli rikkoutunut.

Hyvää vauhtia jatkettiin sitten matkaa korkeiden kinosten keskellä, mitkä estivät hevosia hyppimästä tieltä syrjään, ja siten kulku kävi varmemmaksi. Mutta toisia paikkoja oli, joilla hevoset taas hurjistuivat niin, että reki 4 peninkulman matkalla kaatui 15 kertaa. He pääsivät kuitenkin jäätä myöten aivan lähelle Oulua, joka selvästi näkyi heidän edessänsä.

Hovineuvos kuuli rouvansa nyyhkivän, pysäytti hevoset ja kysyi, näkikö tämä nyt kaksikymmentäviisi vuotta niin kovin ikävöimänsä Oulun.

"Kyllä", vastasi rouva kiitollisena, "näen tuon rakkaan kaupungin. Voi, kunpa me pian olisimme perillä!"

"Olen kovin mielissäni", lausui hovineuvos, "että sinä nyt olet nähnyt 25-vuotisen toiveesi täyttyneeksi. Katselehan nyt tarkkaan: tunnetko vielä talojakin siellä?"

"Ah kyllä, minä tunnen äidin huoneen savupiipun", sanoi rouva sanomattoman tunteellisesti.

"Niin", lausui hänen miehensä, "sinulla on aina tarkat silmät. Kiitä nyt Jumalaa siitä, että hän salli sinulle tämän lahjan. Ehkä olet kylliksi katsellut ja toivot minun taas ajavan."

"Niin, hyvä ystävä, aja vain, aja!"

Rouva peitti nenäliinalla ilonkyynelten kostuttamat kasvonsa, samalla kun hovineuvos käänsi hevoset takaisin samalle tielle, mitä juuri oli tultu.

Kun hovineuvoksetar parka jonkun minuutin kuluttua kohotti silmänsä ja luuli pian pysähdyttävän äitinsä pienelle kartanolle, hämmästyi hän huomatessaan olevansakin maantiellä, jonka molemmilla puolilla oli tiheää metsää. Hän huusi miehelleen, että tämä seisauttaisi, mutta tämäpä ei ollut kuulevinaankaan. Hevoset juoksivat täyttä karkua, mutta rouva heittäytyi kuitenkin reestä. Hovineuvos ajoi edelleen tästä tietämättä, kunnes hän vihdoin sattui kääntymään taaksepäin kysyäkseen: "Mitäs äiti pitää kyydistä?" Silloin vasta hän suureksi hämmästyksekseen huomasi äidin olevan poissa. Kohta hän käänsi hevoset ja tavoitti jonkun matkan päässä onnettoman uhrinsa tiellä lumessa kahlaamassa Ouluun päin. Hän pyyteli nyt rouvaansa nousemaan rekeen luvaten kyyditä hänet perille; mutta asettui hänen viereensä, jotta hän ei pääsisi karkaamaan. Ja keskellä yötä palasi itkettynyt hovineuvoksetar kolkkoon kotiinsa saamatta sulkea syliinsä äitiään ja ystäviään.

Tätä toivettaan hän sitten monet vuodet säilytti ahdistetussa sydämessään epätoivoisena, kunnes hovineuvos muutamana päivänä ilmoitti, että hän aikoi muuttaa koko taloutensa kaupunkiin ja luovuttaa tehtaan vävynsä hoitoon. Vanha neuvoksetar sai siten elää elämänsä iltapuolen rakkaalla syntymäseudulla lasten ja ystävien ympäröimänä.

Eräs tehtaan kirjanpitäjistä oli hovineuvoksen erityisessä suosiossa. Hän oli papin poika ja saanut koulusivistystä, vaikkakaan ei yliopistollista, koska hänen vanhempansa olivat varattomat. Häntä ei rakastanut ja arvossa pitänyt ainoastaan hovineuvos itse perheineen, vaan myös koko tehtaanväki, sillä hän oli aulis kaikkia vastoinkäymisissä auttamaan ja neuvomaan ja oli monet vuodet omaa etuansa katsomatta ja uhraamalla nuoruutensa voimat työskennellyt muiden hyväksi. Hän oli koko perheen uskottu ja heihin kaikkiin sydämellisesti kiintynyt, mutta erittäinkin oli hän mieltynyt hovineuvoksen nuorimpaan tyttäreen. Tämä oli ollut hänen sydämensä valittu pitemmän aikaa kuin hän itse uskoikaan, koska hän tunsi ankaran isän omituiset aatteet. Hän rohkeni kuitenkin toivoa, että hänen tunteensa oli saanut tytön äänettömän hyväksymisen. Pian nuoret kahdenkesken eivät enää salanneet tunteitaan toisiltaan, koska nuoren tytön äiti antoi heille suostumuksensa. Kirjanpitäjä yritti ponnistella kaksinverroin saavuttaakseen hovineuvoksen suostumuksen. Tämä, joka hänen uskollisuuteensa täysin luotti ja huomasi, miten suuri etu hänellä oli toisen uutteruudesta ja talon etujen valvomisesta, sanoi eräänä päivänä hänelle, ettei hän tiennyt, miten palkita häntä kaikista palveluksista, joita hän oli tehnyt ja joka päivä yhä hänelle teki.

"Nyt taikka ei koskaan!" ajatteli nuori kirjuri ja tunnusti suoraan rakkautensa tyttöön ja halunsa saada nimittää hovineuvosta apekseen.

"Aivan kernaasti sinä saat tyttäreni", sanoi hovineuvos. "Niin köyhä ja ruma tyttö on todella pienin palkinto, minkä voipi pyytää. Ilomielin olisin varmasti antanutkin hänet sinulle, ellen jo kauan sitten olisi antanut Jumalalle lupausta naittaa hänet papille, ja sellaista lupausta, tiedät kyllä, ei koskaan käy rikkominen."

Siinä seisoi nyt toivottomana nuori mies. Hän oli jonkun verran yli kahdenkymmenen, ei ollut koskaan lukenut sanaakaan latinaa eikä muutakaan, mikä olisi antanut hänelle rohkeutta opiskella papiksi. Mutta hän tunsi hovineuvoksen mielenjuohteet ja tiesi varmasti, että kun hovineuvos kerran niin oli sanonut, niin vain pappi voi saada hänen tyttärensä.

Hän seisoi siinä epätoivoisena nuoruusunelmiensa raunioilla morsiamen tullessa hänen luokseen ja arvatessa syyksi isän kiellon. Mutta kun hän kuuli ehdon, sanoi hän iloisena: "Vielä emme ole menettäneet tyyten toivoa. Tunnen sinun kykysi. Sinulla on hyvä pää eikä meidän tarvitse kauan odottaa, jos päätät lukea papiksi."

Tästä rohkaistuneena vastasi nuori mies vilkkaasti:

"Kelpaa koettaa."

Samana iltana pyysi hän toimestaan eron, mihin hovineuvos vastenmielisesti suostui. Ei hän tiennyt nuorukaisen päätöksestä, vaan luuli hänen tahtovan vähäksi aikaa poistua unohtaakseen rakastettunsa, ja hän antoi hänelle lähtiessä kunnollisen rahapalkkion.

Kolme vuotta tämän jälkeen tuli muutamana päivänä pappismies hovineuvoksen luo muistuttamaan häntä lupauksesta. Hovineuvos, joka tuli sekä iloiseksi että hämmästyneeksi tuntiessaan entisen kirjanpitäjänsä, lausui, ettei hän tietysti voinut kieltää häneltä tytärtään, mutta kuitenkin piti heidän odottaa, kunnes sulhanen olisi kirkkoherra. Hänen piti nyt alottaa tehtaansaarnaajana.

Ensi aluksi rakastavaiset tyytyivät tähän, mutta kun sulhanen parin vuoden takaa sai kappalaisen viran ja sitäpaitsi paljosta ponnistuksesta oli käynyt sairaalloiseksi, puhuivat kaikki hovineuvoksen ystävät nuorten puolesta, ja niinpä tämä lopulta suostui heidän avioliittoonsa. Kahden vuoden perästä miesparka jätti rakkaan puolisonsa. Tämä jäi leskeksi. Hänellä oli pikku poika, joka ei vielä osannut isän nimeäkään lausua, mutta peri sentään kaikki isänsä avut murheellisen äidinsydämen istuttamina.

Vihdoin möi hovineuvos tehtaansa ja tilansa sille vävyistään, joka jo pitemmän aikaa oli niitä hoitanut. Itse hän muutti Ruotsiin vieden mukanaan koko suuren omaisuutensa. Täällä vietti hän yhtä omituisena vanhuuden päivänsä kuin nuoruutensakin. Hän osti Tukholmasta kivitalon, mutta asui itse kuitenkin melkein aina vuokrahuoneissa, väliin monessa paikassa samalla kertaa ja juonitteli aina isäntäväkensä kanssa.

Jonkun aikaa hän asui hyvin hauskan ja sivistyneen leskirouvan luona. Tällä oli kaunis tyttö, jota hovineuvos alkoi mielistellä. Mutta ukon lähenteleminen torjuttiin kohta. Tästä hän sydäntyi niin, että muutamana päivänä alkoi huoneessaan kirkua täyttä kurkkua. Kun palvelustyttö kiiruhti katsomaan, huusi hovineuvos olevansa "kuolemansairas ja kauheimmissa omantunnonvaivoissa" vaatien luokseen pappia ja lääkäriä. Sitäpaitsi hän pyysi niin paljon väkeä luoksensa kuin siinä kiireessä voi kokoontua kuulemaan salaisuutta, minkä hän ilmaisisi ennen kuolemaansa.

"Joutukaa, joutukaa!" huusi hän surkealla äänellä, "pyytäkää emäntääni ja hänen tytärtään myös tulemaan tänne. Kuolen parin minuutin kuluttua."

Emäntä tyttärineen ja kaikki talon vuokralaiset syöksyivät kuolevan luo, joka tuskin enää hengitti. Kun pappi ja lääkärikin saapuivat paikalle, lausui sairas väsyneesti: "Koska tänne nyt on kokoontunut niin monta todistajaa, niin tahdon näiden kuullen juhlallisesti ilmoittaa, että emäntäni ja hänen tyttärensä ovat oikeita lutkia, jotka halusta olisivat minut suututtaneet sappitautiseksi, jos olisivat voineet. Mutta nähkääs, se ei heille onnistunut. No niin, hyvä herrasväki, poistukaa nyt kaikki huoneestani, sillä minulla ei ole mitään muuta teille sanottavana."

Tämän lausuttuaan hän hyppäsi niin kiivaasti ylös, että kaikki pelästyneinä pakenivat ulos ovesta. Hovineuvos otti turkkitakkinsa ylleen, vaikka oli keskikesä, lukitsi huoneensa, pisti avaimen taskuunsa, kulki suoraan kummastelevien katsojain ohi ja lähti Eläintarhaan teatterinäytäntöön.

Hovineuvos oli kahdeksannellakymmenennellä, kun hän todenteolla kuoli. Hänen lapsensa kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. He saivat silloin tietää hänen myyneen kivitalonsa ja muuttaneen kaiken puhtaaksi rahaksi. Suuri, rautainen kassakirstu oli sinetöitynä, hänen huoneensa lattiaan kiinniruuvattuna. Kun se avattiin, löydettiin sieltä pöytäkirjat kaikista oikeusjutuista, joita hänellä oli ollut poikansa ja vävyjensä kanssa, mutta rahoja ei killinkiäkään, eikä niistä vieläkään ole saatu mitään tietoa.

Yli kolmekymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen oli Ruotsin sanomalehdissä luettavana, että hovineuvoksen perillisillä oli saatavana rahasumma, minkä hän heitä varten oli tallettanut johonkin rahalaitokseen.

Asiasta tiedusteltaessa saatiin tietää, että siellä oli vain parisen sataa riksiä. Näin halusi hän vielä kuoltuaankin suututtaa ja ärsyttää omaisiaan.

16.

KOVA UKKOSILMA.

        "Viel' elää Jumala!"

                   Indiaanit.

Kun helteisen kesäpäivän päätyttyä yöllä vasten elokuun 1 päivää 1793 raskaassa ilmassa paksut ja mitä kauheimmat ukkospilvet kokoontuivat taivaalle, kiiruhdettiin tavallista aikaisemmin levolle uhkaavaa rajuilmaa pakoon. Salamat leimahtelivat pelottavasti jo ennen ukkosen jyrinän alkua neljältä taholta ja niiden kamala valo valaisi synkän taivaan ja vapisevan maan yhtä kirkkaasti kuin auringon lempeät säteet, mutta tämä valo tuntui hirveältä. Mitä kauhistuttavimmat tulipilvet ajelivat lyhyin väliajoin toisiaan syvässä pimeydessä. Silloin korotti ukkosen jumala jylisevän äänensä uhkaavien pilvien keskeltä. Kylmäverisimmätkin kalpenivat nähdessään risteilevät tulet, joita samassa hetkessä seurasivat jyrisevät, mitä voimakkaimmat pamaukset. Vain pikku lapset saattoivat nukkua makeasti viattomuuden untaan tuona kauhun yönä, mikä iski lähtemättömän pelon ukkoseen kaikkiin niihin, jotka silloin tämän hirmun kokivat.

Ukkosen pauhina yltyi, ja naiset, niin nuoret kuin vanhatkin, itkien vaikeroivat ja rukoilivat armoa Jumalalta. Kun heidän epätoivonsa oli korkeimmillaan, nähtiin taivaan palavan tulessa ja liekeissä, ja samassa kuului mitä hirvittävin räjähdys, aivan kuin maa olisi haljennut. Uskottiin viimeisen tuomion olevan edessä. Kauheata ukkosen räjähdystä seurasi kivisade yli koko kaupungin. Suuria kivenkappaleita putoili kattojen läpi ja tunkeutui monta kyynärää maan sisään. Kaikki ikkunat rikkoutuivat. Kirkonovet lensivät auki, kattokruunut putosivat, kellot tapulissa läppäsivät kamalasti ihmiskäden liikuttamatta. Vinkuva myrskyvihuri suhisi läpi ikkunain ja avautuneiden kirkonovien, jotka narahtelivat saranoillaan. Vingahteleva tuuli puristi myös urkujen piipuista itsestään kamalia valitusääniä.

Pian kuultiin surkeita hätähuutoja, ja tuhansittain puolialastomia ihmisiä pakeni kirkkoon. He eivät tienneet, mitä oli tapahtunut, eivätkä mitä heillä oli pelättävänä, vaan kaikki halusivat Jumalan huoneessa saada keventää ahdistettua sydäntään. Oli liikuttavaa olla mukana, nähdä noita puolialastomia, kalpeita, epätoivoisia olentoja ja kuulla heidän palavia rukouksiaan ja hartauttaan temppelissä hävityksen keskellä salamain väsähtäneesti valaistessa ja ukonjyrinän juhlallisen hitaasti etäytyessä, kumean jylinän kuuluessa aina kauempaa.

Täydellinen rauha vallitsi taas luonnossa ja ihmisten mielissä, kun taivas kirkastui ukonilman mentyä. Silloin nousi pappi saarnatuoliin. Liikuttavalla hartaudella hän ylisti Jumalan voimatöitä ja kiitti pelastuksesta, kun äskeinen vaara oli vältetty. Ja varmaankaan ei ole koskaan lämpimämmin ja iloisemmalla mielellä kiitetty Korkeinta, kuin nyt kiittivät nämä kuolemanhädässä niin monta tuntia taistelleet ihmisraukat.

Sitten riennettiin kiireesti ottamaan selvää viimeisen räjähdyksen syystä. Huomattiin salaman iskeneen vanhoissa linnanraunioissa olevaan ruutikellariin. Räjähdys lennätti kiviä ylt'ympäriinsä. Niiden joukossa oli niinkin suuria, ettei kaksikymmentä miestä jaksanut niitä liikuttaa paikaltaan. Ei kuitenkaan yksikään ihminen ollut vahingoittunut, ei yksikään kuollut. Vaikka suuri kivi, kaikkein suurimpia, puhkaisi köyhän majan katon ja putosi nukkuvan lapsen kätkyen vieritse lattian läpi maan sisään, ei lapsi lainkaan vahingoittunut.

Linnansaarella asui pienessä puurakennuksessa vahti vaimoineen, mutta sinä yönä he sattumalta olivat kotoa poissa. Heidän asuntonsa sortui. Sisällä ei ollut muuta elävää olentoa kuin pieni viheriävarpunen häkissään ja kissa. Molemmat tavattiin elävinä ja vahingoittumattomina kaatuneitten hirsien alta. Kissa, joka oli aina ennen väijynyt lintua, istui nyt aivan tyynenä ikäänkuin suojellen sitä likistyneen häkin vieressä, mistä pikkulintu visersi iloisesti kiitokset pelastajilleen, ja mirri oikaisi selkänsä kehräten aivan tyytyväisenä. Senjälkeen ei ole kukaan asunut Linnansaarella.

17.

KENRAALI CARPELAN JA NIMISMIEHEN KIRJE.

Sadottain nähtiin runsasta lohensaalista ennustavia sudenkorentoja huuhtelemassa hopeanhohtoisia siipiään juhannusauringon kuumassa sädemeressä. Taivaan sineä ja kevään ihaninta vihreyttä siivissään parveilivat nämä vapaan luonnon asujamet avaruudessa keveämpinä, hoikempina ja ujostelemattomuutensa kautta miellyttävämpinä sekä hennompina kuin sievimmät, ihanimmat ja kireimpiin kureliiveihin puristetut neitoset franseesissa pyörähdellessään.

Törmäpääskynen kuitenkin lenteli kiireesti ja levottomasti etsien ruokaa odotteleville poikasillensa, jotka piipotellen suut selällään ottivat vastaan ne kevytmielisesti liipottelevat hyönteiset, mitkä niiden huolekkaat vanhemmat olivat kaapanneet ja niille vuorotellen kantoivat. Miten nuo hyönteiset syötiin jäi kuitenkin sivullisilta näkemättä, koska törmäpääskyset tekivät pesänsä monen kyynärän syvyisiin koloihin, joita ne kaivoivat Pokkitörmän kovaan, jyrkkään hiekkarinteeseen. Kärpäset, tavallista äkäisempinä ja nenäkkäämpinä, joutuivat rangaistukseksi nälkäisten pääskynpoikasten kitaan. Tämä kaikki ennusti ikävöityä, pian puhkeavaa sadetta.

Kenraali, parooni ja maaherra Carpelan oli tänään painostavan ja helteisen ilman ja tuhansien tulessa olevien kuumien rautojen, s.o. tuhansien huolien vuoksi itsekin kuumennut, ja mitä huonoimmalla tuulella ollen hän istui virkahuoneessaan ympärillään kirjoittelevia herroja, jotka olivat aivan äänettöminä työhönsä painuneet, tuntien velvollisuutensa mukaista kunnioitusta kenraalin synkkiin ryppyihin peittynyttä otsaa ja nenää kohtaan. Nenäkkäät kärpäset eivät vain ymmärtäneet kunnioittaa hänen aatelisnenäänsä. Siksipä ei hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kynäin yksitoikkoisen ahkera rapina ja toisinaan kuuluva murina: "tuhat tulimmaista!" – herra kenraalin tavallinen sotamieskirous, jota hän tänä päivänä ahkerasti käytti tuntiessaan vaarattoman näppylän kohoavan otsaansa kärpäsen tai hyttysen puremasta. Mutta vähäpätöisinkin seikka suututti nyt tuota kärsimätöntä kenraalia, joka jo aamusta alkaen oli odottanut pikalähetin kautta erittäin tärkeätä ilmoitusta. (Elettiin vuoden 1788 sodan aikaa.) Kenraali oli antanut muutaman nimismiehensä muuten luotettavan kirjurin virkavelvollisuudeksi tämän ilmoituksen lähettämisen, mistä sitten tärkeämpiä toimenpiteitä riippui.

Kenraalin maltti oli jo peräti loppumassa, kun pikalähetin aisakello soi, ja tuokio sen jälkeen pölyinen lähetti antoi syvään kumartaen ikävöidyn kirjeen herra kenraalin omaan käteen, pyytäen moneen kertaan anteeksi viipymistään, mitä kuitenkaan nyt vihasta vavahtelevalla kenraalilla ei ollut aikaa kuunnella. Mutta revittyään kiivaasti kirjekuoren auki jäi hän ällistyneenä seisomaan. Hän luki tuijottavin silmin kirjeen ja kerta toisensa jälkeen sadatteli: "Tuhat tulimmaista! Onko mies vimmattu? Onko hän rutihullu? Tämänkö hän lähettää minulle? – Ja tällä hetkellä!"

Sen jälkeen kenraali puhkesi niin kovaan nauruun, että läsnäolevat kalpenivat tästä maaherransa niin tavattomasta ilonpurkauksesta.

Sitten uudelleen kirjettä silmäiltyään jatkoi hän: "Hullumpaa sattumaa en ole koskaan nähnyt! Nyt en tiedä todella, pitääkö tälle itkeä vai nauraa. Lue itse!" lisäsi hän antaen kirjeen laamanni ja lääninsihteeri Holmbergille, joka ensiksi luki osoitteen: "Kenraalimajurille, maaherralle ja ritarille, paroonille, vapaasukuiselle herra J. F. Carpelanille." Sitten hän luki seuraavan kirjeen:

    Minun aina kalpeaan kuolemaan asti rakastettu morsiameni
    Maijastiina!!!

    Pikalähetin mukana, jonka tänään valtion kustannuksella lähetän
    Kenraalin luokse, kirjoitan minä nämä tervetulleet rivit sinulle,
    joka olet palavan sydämeni Cloris ja kallein sokurimuruni,
    ilmoittaakseni sinulle, miten rakkautemme taivaanranta nyt alkaa
    kirkastua, kun olen onnistunut saavuttamaan Kenraalin suosion
    tarkasti kaikki hänen käskynsä täyttäessäni, mitä menettelyä
    muuten aina olen pitävä virkavelvollisuutenani. Sinä saat kyllä
    siitä tulla vakuutetuksi, kun sinusta tulee pikku emäntäni. Sinä
    tiedät, että Kenraali on itse piru, jos ei täytetä velvollisuuksia.
    Nyt olen kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt nimismiehen
    paikkaa Pudasjärvellä, ja jos Kenraali heltyisi antamaan minulle
    sen, silloinpa, armas Maijastiinani, meille iloa pamahtaapi. Ensi
    sunnuntaina romahdamme yhdessä alas saarnatuolista; ja 14 päivän
    perästä pappi siunaa meidät, ja me siunaamme herra Kenraalia, jota
    saamme kiittää kaikesta siitä edistyksestä ja siunauksesta, jota
    sinä, sydämeni päivänsäde, tuot majaani.

    Sinun aina kalpeaan kuolemaan asti toivossa uskollinen tuleva
    aviopuolisosi Pudasjärveltä

                                            Tuomas Ransuusi.

Ei viipynyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin kenraali sai oikean virkakirjeen, joka oli osoitettu hänen taloudenhoitajattarelleen. Hyvä Maijastiina oli jauhoisella ja ilosta vapisevalla kädellään tuntiessaan rakastettunsa käsialan ja luettuaan oman nimensä osoitepuolella saanut kunnian avata ja lukea tuon tärkeän ilmoituksen sekä lopuksi nöyrän pyynnön kenraalille Pudasjärven nimismiehenviran saamisesta. Tämä uutinen liikutti ja ihastutti häntä niin että hän aivan töpertyneenä juoksi kolme kertaa keittiönpöydän ympäri. Sitten piti hänen huolehtia yhtä ja toista, ennenkuin hän osasi mennä ovesta ulos kutsuakseen miespalvelijan viemään kirjeen kansliaan. Hän huomasi nimittäin kohta erehdyksen osoitteessa.

Pian hän tapasi palvelijan, joka Maijastiinalta sai käskyn juosta kiireesti kuin leimaus viemään kirjettä kenraalille kansliaan.

Palvelija saatuaan sen tutki ensin osoitetta. Aikoessaan mennä hän luki jotensakin kummastuneena: "Hienointa suklaata".

Silloin Maijastiina päästi niin kimakan hätähuudon, että palvelija pudotti tuon hienon suklaalaatan lattiaan.

Maijastiina huomasi kovin säikähtyneenä ottaneensa rakkaushaaveissaan suklaalaatan tärkeän kirjeen asemasta. Kilpaa sanantuojan kanssa hän nyt siksi kiiruhti sitä noutamaan. Mutta kuka voi kuvailla meidän kiltin taloudenhoitajattaremme kauhistusta, kun onnetonta kirjettä ei löytynyt mistään.

Maijastiina huusi, etsi, sadatteli ja vuoroon siunaili pitäen niin kovaa melua, että koko palveluskunta miehissä kokoontui kuin ruokakellon kutsusta. Hän haki huudellen "kuninkaan ilmoitusta, joka oli minulle osoitettu ja kaikkein tärkein koko tämän sodan aikana!" – Kattilat ja padat heiteltiin sitten toisiaan vasten, padanjalat ja kohennuskepit lensivät liedeltä pöydälle, vasikanpaisti viskattiin pois tieltä ja epätoivoissaan Maijastiina soppakauhalla haki tuota tärkeätä ilmoitusta padasta. Pahempaa mullistusta muutoin niin järjestyksessä olevassa keittiössä ei oltu koskaan nähty kuin nyt Maijastiinan riehuessa.

Palveluskunta siinä hänen ympärillään seisoi suut, silmät selällään ja luuli hänen tulleen mielipuoleksi, kun hän yhä yhtenään huusi kadottaneensa kuninkaan ilmoituksen, joka oli hänelle osoitettu; se oli hukkunut aivan hänen nenänsä edestä hänen omasta kädestään ja hän luuli paholaisen itsensä olevan mukana juonessa.

"Minua onnetonta!" vaikeroi hän avatessaan maustekaappia, ja – mikä näky! Siellä hän huomasi, näki omin silmin tuon onnettoman kirjeen, jossa oli kuninkaan ilmoitus, aivan veljellisesti yhdessä Pudasjärven nimismiehenvirkaa koskevan anomuskirjan kanssa äänetönnä ja luottavaisesti lepäävän muutamien hienoimpien suklaalaattojen rinnalla.

Maijastiina vakuutti, ettei hän ollut kirjettä sinne pannut; mutta kuka sen oli tehnyt, sen selville saaminen kuuluu tärkeimpiin keksintöihin, jotka jääkööt jälkimaailman tai Maijastiinan perillisten tehtäviksi.

Meidän aikamme tietoon on kuitenkin tullut sekä osoitteessa tapahtunut erehdys että sen seuraukset.

Kun kenraali oli saanut oikean kirjeen, oli hän niin tyytyväinen asian suoritukseen, että nauroi osoitteen aiheuttamalle erehdykselle ja antoi anojalle, jonka taito ja kunto oli hänelle tunnettu, hänen pyytämänsä nimismiehenviran, vaikka hän muutoin oli aikonut sen aivan toiselle.

Tämä onnellinen erehdys oli syntynyt siten, että virkaa anova kirjuri istuessaan matalan ja avonaisen ikkunan ääressä ja saatuaan molemmat kirjeensä valmiiksi oli ne taittanut kuoreen niin että enää puuttui vain sinetöiminen ja osoitteet. Silloin kuuli eräs hänen tovereistaan hänen sanovan ääneen: "Oikeanpuoliseen tulee osoite kenraalille ja vasemmanpuoliseen morsiamelleni. Miten hän tuleekaan iloiseksi? Mutta nyt minun pitää joutua laittamaan niin, että lähetti kohta lähtee matkalle kirjeet sinetöityäni ja osoitteet kirjoitettuani."

Hän poistui samassa huoneesta. Iloinen toveri, joka oli aina valmis pieniin kepposiin, pisti kätensä ikkunasta sisään ja vaihtoi kirjeiden paikat. Kohta sitten tuli huoneeseen kirjurimme sytytetty kynttilä mukanaan, sinetöi kuoret ja kirjoitti osoitteet sekä lähetti matkaan pikalähetin, joka meni laskemaan perustusta sille elämänonnelle, mikä oli hänen korkein toivonsa.

18.

KOSTO.

On jotain omituista siinä koston oikeudessa, jonka niin monessa muodossa näet ilmauvan ihmiselämässä. Varsinkin perhe-elämässä huomaat sen jälkiä.

Kivi-Taneli oli arvossapidetty ja varakas kauppias. Hän oli saanut nimensä siitä, että hän aina kulki työväkensä etunenässä ja otti osaa älykkäästi ja vireästi sen raskaimpiinkin töihin, kuten maanviljelykseen ja kivenlouhimiseen laskiessaan kivistä perustusta moniin rakennuksiin.

Kivi-Tanelin, vaikka hän ei ollutkaan niin hieno ja sivistynyt kuin veljensä hovineuvos, onnistui kuitenkin, vaikka olikin jo yli nuoruutensa elänyt, saada nuori, rikas ja kaunis neito vaimokseen. Tällä ei ollut ainoastaan rahallista rikkautta; vaan hänen suurin aarteensa, mihin joku toinen mies, jolla on enemmän sivistystä kuin Kivi-Tanelin osaksi oli tullut, olisi pannut enemmän arvoa, oli hänen rikas sielunsa ja hänen tunnerikas sydämensä. Mutta Kivi-Taneli ei ymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä tylysti, kielsi nuorelta vaimoltaan kaikki huvitukset ja pyrki repimään nekin hellät siteet, mitkä häntä yhdistivät vanhempiin ja sisaruksiin. Rouvan puhdas sielu halusi nähdä kaikki järjestyksessä ja siistinä ympärillään. Hänen miehensä tahtoi kuitenkin päinvastoin. Vain opettaakseen vaimonsa olemaan hänen tahdolleen tottelevainen ja kuuliainen oli hän kieltänyt maalaamasta ja pesemästä huoneita. Mutta kun hän kerran oli mennyt maalle koko päiväksi, puhdistutti rouva kaikki huoneet ja pesetti oman kamarinsa. Kotiin palattuaan näki herra kohta, että oli tehty vastoin hänen kieltoaan, ja samassa hän meni ulos, toi ison tervapöntön ja tervasi rouvan vasta pestyn kamarin lattian. Tästä kärsivän puolison heikko rinta sai viime iskunsa. Pitkällinen, hivuttava tauti oli jo kalvanut hänen keuhkonsa hänen äänettömästi murehtiessaan. Tunteellinen sydän särkyi äidinsilmän kiintyessä neljään pikku lapseen, jotka nyt jäivät ilman äitiä kovakouraisen isän kasvatettaviksi.

Ei ollut kulunut kauan rouvan kuolemasta, ennenkuin yleiseksi ihmeeksi saatiin kuulla rikkaan Kivi-Tanelin kuuluttaneen itsensä avioliittoon palvelustyttönsä kanssa. Ihmiset säälivät ja surkuttelivat noita pieniä lapsiraukkoja, kun he saivat äitipuolen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavana.

Kivi-Tanelin toinen rouva oli valkoverinen kaunotar. Hän oli tarmokas nainen ja oli palvellut ensin karjakkona, sitten sisäkkönä, ja oli kaikessa siisteyttä ja järjestystä rakastava. Niin pian kuin hän tuli emännäksi, ryhtyi hän hellästi hoitamaan lapsia ja ankarasti ojentamaan miestään. Hänen, joka niin nurjasti oli edellistä vienoa ja hyvää vaimoaan pidellyt, täytyi nyt tanssia tämän jälkimmäisen pillin mukaan. Mutta ennenkuin vanha, ennen niin jäykkäniskainen mies tähän taipui, piti uuden rouvan joskus näyttää hänelle käsivoimiaan, niin että luudanvarsi, jos ankara sanoilla ripittäminen ei hänelle ojennukseksi riittänyt, oli hänellä aina varalla sanojen vahvistukseksi. Käyttämällä sitä uutterasti ja taitavasti onnistui hänen ennen pitkää tehdä ukko lauhkeaksi kuin lammas. Tähän ihmiset, joista kosto oli oikeudenmukainen, sovittivat kansan hokeman sananparren: "Tuli karttu koiran viereen".[24]

Palvelusväeltään vaati Kivi-Tanelin rouva paljon. Häpeämättä entistä asemaansa sanoi tuo ymmärtäväinen emäntä heille: "Itse olen ollut palvelija ja tiedän kyllä, mitä voin väeltäni vaatia ja mitä piika ehtii tehdä, jos viitsii." Sitä paitsi palkitsi hän heitä ansion mukaan, niin että kelvolliset palvelijat pysyivät hänellä kauan, ja mielellään muut rouvat ottivat taloonsa palvelijoita, jotka muuttivat hänen luotaan, sillä ne olivat aina kelvollisia.

Kivi-Tanelin kuoleman jälkeen hänen leskensä meni naimisiin arvossapidetyn nuoren kauppiaan kanssa.

Hänen kanssaan eli hän kauan onnellisessa avioliitossa koko kaupungin kunnioittamana ja arvossapitämänä. Seuraelämässäkin hänen talonsa oli kaupungin ensimmäisiä, ja hänen kuoltuaan häntä rakkaudella kaipasi mies usean toivorikkaan poikansa keralla.

19.

KIVI-TANELI JA LESKEN PELTO.

Jätteenä entisiltä onnellisemmilta päiviltä oli erään köyhän lesken ainoana omaisuutena vain pieni pelto. Siitä kuitenkin hän ja hänen kolme tytärtänsä saivat leipänsä, niin että he tekemällä lisäksi uutterasti muuta työtä saattoivat turvata itsensä puutteelta joutumatta toisten rasitukseksi.

Kyntöaika oli käsissä, ja köyhää leskeä suuresti huolestutti, miten saada peltonsa kynnetyksi. Parhaana työaikana, jolloin kaikki maanviljelijät olivat omissa töissään, oli vaikeata sillekin, joka kykeni maksamaan runsaan päiväpalkan, saada työväkeä, kuinka paljon vaikeampaa sitten varattomalle leskelle.

Köyhä leski sai tuskin yöllä unta, ajatellessaan, miten saada peltonsa kuntoon, sillä kyntöaika läheni loppuaan, eikä hän vieläkään tiennyt mitään keinoa.

Joka päivä leski käveli suruissaan raskain askelin puolen peninkulmaa syvässä hiekassa kotinsa ja peltonsa väliä. Kohteliaasti kysyi hän kaikilta tutuilta työmiehiltä ja vastaantulevilta, oliko heillä aikaa tulla hänelle työhön, mutta kaikilta hän sai kieltävän vastauksen.

Muutamana aamuna kohta auringon noustua meni lohduton leski taas rakkaalle pellolleen, josta nyt oli tullut hänen suurin huolensa, vaikka se ennen oli tuottanut hänelle paljon iloa. Riemua ja rauhaa oli kaikkialla luonnossa, ja tuhansissa värivivahteissa hohtivat kastehelmet nousevan aamuauringon lempeästi säteillessä. Lintuparvet ylistivät luojaansa kesän tulosta, sillä se oli niin lupaava ja kaunis. Kaikki hänen ympärillään riemuitsi, mutta murheellisen lesken sielussa ei ollut yhtään ilon tunnetta. Hänestä oli niin raskasta, kun piti luopua kaikesta toivosta saada syksyllä satoa korjata. Ehkäpä täytyy hänen nyt ensimmäisen kerran elämässään joutua leivän puutteeseen. Katkerat kyyneleet kostuttivat hänen kalpeita poskiaan hänen tätä ajatellessaan. Ne, jotka eivät koskaan ole kokeneet hänen huoliaan, eivät voi kuvitella sitä tuskaa, mikä kalvoi toivottoman rintaa.

Itkettynein silmin hän näki samassa naapurin pellolla miehen kyntämässä. Hitain askelin leski meni sinnepäin ja päästyään lähelle kysyi mieheltä häntä tervehdittyään, tahtoisiko tämä ottaa vaivakseen maksusta kyntää viereisenkin pellon, jota hän näytti.

"Perin mielelläni minä sen tekisin, muori kulta", vastasi kyntömies, "jolleivät monet Kivi-Tanelin pellot vielä olisi kyntämättä, ja aika kiirehtää."

"Minä odotan mielelläni", sanoi iloisena leski, "kunhan lupaatte sitten auttaa minua pulastani. Rikas Kivi-Taneli maksaa kyllä itse työnne kunniallisesti, sen tiedän, mutta köyhän lesken puolesta Jumala palkitsee siunauksellaan sen, mitä hän itse ei jaksa maksaa."

"Katsotaanhan mitä voin tehdä muutamien päivien takaa", sanoi mies päätään nyökyttäen ja ajoi auralla uuden vaon peltoon.

Iloisena tuli leski kotiinsa ja ylisti Jumalaa, kuten koko luontokin, veisaten hartaana vienolla äänellään ihanan aamuvirren.

Ensi kertaa moneen viikkoon nukkui hän levollisesti ja rauhallisesti seuraavan yön.

Leski oli niin tottunut kulkemaan pitkän, hiekkaisen tien rakkaalle pellollensa, ettei hän sitä pitänyt väsyttävänä, kuten kaikki muut. Parin päivän kuluttua hän taas lähti sinne. Mutta kuinka suuresti hän hämmästyikään, kun hän perille tultuaan näki peltonsa aivan valmiiksi sekä kynnettynä että kylvettynäkin.

Kiitollisena ja kummastuneena eukko palasi kotiinsa, missä hän monta päivää odotteli työmiestä noutamaan palkkaansa. Hän oli vähän loukkaantunutkin siitä, että tämä oli uskaltanut kylvää pellon hänen käskemättänsä. Mutta kun hän turhaan odotteli miestä, jota hän itse ei tuntenut nimeltä eikä ulkonäöltäkään, alkoi hän kysellä kaikilta peltomatkoillaan kohtaamiltaan ihmisiltä, oliko joku nähnyt, kuka hänen peltonsa oli kyntänyt.

Vihdoin hän sai suureksi pelästyksekseen kuulla muutamalta naapurinvaimolta, että tämä oli nähnyt rikkaan Kivi-Tanelin itsensä kyntämässä ja kylvämässä peltoa.

Hengästyneenä leskemme palasi nyt kotiinsa, puki ylleen koreimman röijynsä ja parhaimman hameensa ja kiiruhti sitten Kivi-Tanelin luo, jolle hän niiasi niin syvään kuin suinkin voi. Hän tahtoi myös kaunein sanoin ilmaista kiitollisuutensa ja pyytää anteeksi rohkeata erehdystänsä.

Mutta Kivi-Taneli, kuultuaan mistä kysymys oli, keskeytti kohta koreat puheet lyhyesti tokaisten: "Mitä joutavia!" Ja jätti eukon juuri kun tämä oli kolmatta kertaa niiaamassa.

20.

UUSI PUKU ULKOMAISESTA PUUVILLAKANKAASTA.

"Timbom", sanoi pormestarinrouva, "katsohan, sopiiko uusi ulkomaanpuuvillakangaspukuni minulle hyvästi!" – Kymmenettä kertaa hän oli nyt antanut sitä koetella yllensä korean kamarinsa suuren kuvastimen edessä. – "Sopiiko se hyvin, Timbom?"

Paraalla tuulella ja iloissaan hänen hyvälle aistillensa ja arvostelukyvyllensä osoitetusta luottamuksesta halusi ukko vähän kujeilla rakkaan eukkonsa kustannuksella.

Hän sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Armahani, luulenpa, että olet vähän vinoselkäinen!"

Salama iski silmistä, kun pormestaritar päästi suustaan: "Nosta nyt se juoru!"[25] Sitten hän mennä keikotteli koreaan kamariinsa paukauttaen oven perässään kiinni.

Nyt ei ollut hyvin viisaan hyvä enää leikitellä eikä odotella pilansa seurauksia. Äkisti hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä ja jouduttautui ulko-ilmaan välttääkseen seinien sisällä nousevaa raju-ilmaa. Mutta uudeksi onnettomuudekseen hän kohtasi portilla leskipormestaritar Degermanin, joka perin suorana omassa arvoisassa persoonassaan, vanhassa kohomyssyssään ja korkeakorkoisissa kengissään hitaasti niiasi ja sievistelevästi tervehti ukkoa, mikä seisoi kuin kuumilla kivillä haluten päästä pakoon, ennenkuin hänen rakkaan puolisonsa ääni vaatisi hänet palaamaan takaisin. Hädissään rohkeni hän keskeyttää leskipormestarittaren puhelun juuri sen hienoimmassa ja kursailevimmassa kohdassa pistämällä väliin: "Anteeksi, palaan kohta, minulla on vain pieni asia toimitettavana." Samassa hän poistui.

Tavallista nolompana meni kursaileva pormestarinleski virkasisarensa luo, joka tällä kertaa ei ollut juuri paraalla tuulella vieraita vastaan ottaakseen, niin halukas kuin hän muutoin olikin kuulemaan uutisia. Kun hän korean kamarinsa ikkunasta kurkisteli, minne hänen Timbominsa aikoi mennä, huomasi hän tulossa olevan vieraan ja meni kiiruusti saliin, suureen nojatuoliin.

Pormestarinleski Degerman niiasi sekä syvään että kohteliaasti virkasisarelleen. Nekin niiaukset, joita hän ei ollut ehtinyt lopettaa porttikäytävässä herra pormestarille, sai tämän rouva kuin kaupantekiäisiksi vain ystävyydestä taloa kohtaan.

Mitä koreimmin sanoin hän ilmaisi ilonsa nähdessään rouva sisaren ylhäällä istumassa viimeisen pahoinvoinnin jälkeen.

Mutta toinen yhä loukkaantuneena miehensä epäkohteliaisuudesta oli niin huonolla tuulella, että liikahtamatta paikaltaan suorastaan tiuskaten vastasi: "No, enkö saa istua omassa nojatuolissani."

Vieras seisoi perin hämillään ja neuvottomana, kun hänen kohteliaisuuttaan halveksittiin ja hänen hyvistä tarkoituksistaan pahastuttiin. Hän aikoi jo aivan huomaamatta poistua, mutta päätti vielä kerran koettaa karkottaa toisen huonoa tuulta ja lausui: "Kas vain, kuinka sievä ja kaunis puku sisarella on! Todellakin se sopii kuin valettu sisarelle, joka on niin suora ja kaunisvartaloinen."

Niinkuin selviää kahvi, kun noita-akan sekoittamat porot ovat laskeutuneet pohjalle, niin kirkastuivat kohta pormestarinrouvammekin synkät kasvot, kun sisar Degerman tietämättään todisti, että Timbom oli ollut väärässä. "Älä nyt lähde pois!" sanoi hän. "Juo ensin kahvia kanssani. Vaikka minulla ei olekaan enempää kermaa meille molemmille kuin sormustimen verran, ja sekin hapanta, niin tiedän kyllä sisaren tyytyvän siihen kuten ennenkin", lisäsi hän aivan imelästi ja nosti esille pienen, kiiltävän kahvipannun. Leskipormestaritar Degermanin kauhistukseksi otti hän myös esille lempikissansa "Sokerin" teevadin vieraalleen – koska hänen astiavarastonsa oli vinnillä, kuten hän anteeksi pyytäen lausui, ja "Sokeri" oli aina niin puhtautta rakastava, että nuoleskeli teevatinsa yhtä puhtaaksi kuin naamansakin.

Kun leskipormestaritar Degerman nyt oli päättänyt alistua kohtaloonsa ja tyytyä kissan teevatiin ja vielä uudestaan kehunut uutta ulkomaanpuuvillakangaspukua, joi hän kaksi kuppia kahvia, vaikka emäntä häntä ystävällisesti varoitti ottamasta niin paljon kermaa, koska Timbominkin piti saada sitä vähän kuppiinsa, palattuaan kotiin. Senjälkeen eukot juttelivat naapurirouvien tuhlaavaisuudesta ja typerästä taloudenhoidosta, nykyajan nuorten kelvottomuudesta ja kaikkialla valtaan päässeestä turhamaisuudesta ja ylellisyydestä.

Lopuksi pyysi taas hyvälle tuulelle tullut pormestarinrouva vierastaan laulamaan jonkun ihanan laulun kauniilla äänellään.

"Minä laulan kirkkoherra Snellmanin sepittämän runon hänen itsensä tekemällä kauniilla sävelellä", sanoi tämä.

Muutaman kerran rykäistyänsä alkoi leskipormestaritar Degerman korkealla ja vapisevalla äänellä laulaa seuraavaa laulua:

    En rauhaani mä möisi
    Espanjan kultaankaan,
    katoovaan ikävöisi
    maineeseen, maailmaan.
    En mielis' herkkujakaan,
    en korupukuja,
    jos rauhan sydän vakaan
    mun saisi rinnassa.

    Kun serkku niiaa, kiittää:
    "Sä sieväst' ompelet",
    niin Damonilla riittää
    nuo korulausehet.
    Mut' ajatuksissani
    ma nauran vilpille,
    käyn yksin rauhassani,
    o'on outo kaikille.

    Näin maailmaa tarkastella
    voin rauhasmajastain,
    sen nauran turhuudella
    ja elän levossain.
    Oi, kiitos onni-kulta
    autuuden osasta,
    ei aivojani multa vie
    linnain hekkuma!

Pormestarinrouva Timbom itki ihastuksesta ja oli niin hellällä mielellä, että miehensä tultua huoneeseen heittäytyi tämän kaulaan rukoillen anteeksi, kun oli loukkaantunut hänen leikistään.

"Sisarella on oivallinen ääni", sanoi iloinen aviomies laulajattarelle. "Jos olisi sellainen ääni ja osaisi sitä oikein käyttää, niin saisi kivetkin tanssimaan."

21.

TÄTI TIINA.

Näin nimittivät hänen oppilaansa vanhaa kunnioitettua lasten opettajatarta Oulun kaupungissa, ja sen mukaan sitten koko kaupunki. Kumara ja koukkuselkäinen nainen, iältään yli 70 vuoden, oli nuorena ollut hoikka ja pitkä, suora- ja kaunisvartaloinen sekä majesteetillisen ryhdikäs. Hänen suuret siniset silmänsä eivät olleet milloinkaan keksineet miestä, jolle hän olisi tahtonut vapautensa uhrata; sillä täti Tiina kuului kaupungin viidenkymmenen vanhimman ikäneidon parveen, tuohon kunnioitettavaan valiojoukkoon, joka aina oli taistellut avioliiton ikeen alle alistumista vastaan, koska kukaan ei ollut halunnut kieltää heiltä tällaista voittoa.

Täti Tiina oli hyvin viisas ja perin täsmällinen nainen, yksin puheessaankin. Hän puhui aina tervehtiessään j.n.e. kirjakieltä eikä huolimattomasti lyhennellyt sanoja, kuten tavallisesti tehdään ruotsinkieltä puhuttaessa, mitä juuri siksi on niin vaikea ulkomaalaisen oppia. Täti Tiina puhui samalla tavalla kuin hän kirjoittikin ja luki kieltä oikein ja kieliopillisesti. Hänen suurin huolensa oli se, ettei hän saanut oppilaitansa tekemään samaten, vaikka hän viivottimen avulla sai heidät oikein pian sujuvasti lukemaan sisältä ja kirjoittamaan pyöreätä ja kaunista käsialaa. Hän oli takonut myös viivottimen avulla heidän kalloihinsa (niinkuin eukko vain äkäpäissään sanoi) aapisen, pitkän katkismuksen, raamatun historian, Europan pääkaupungit Djurbergin maantieteen oppikirjasta sekä joitakin Gellertin satuja y.m. Jos lapset kangersivat tai lausuivat väärin yhdenkään sanan läksystään, niin eukko julmistui; ja jos silloin ei auttanut joku kova lyönti viivottimella pöytään, niin riensi hän aivan epätoivoisena ainakin kymmenen kertaa mukanaan itkevä lapsi, joka ei osannut läksyään, sisarensa luo, mikä oli jumalinen ja hiljainen kirkkoherranleski sekä asui samassa kartanossa, luettavaa kertauttamaan; ja sen lisäksi hän kehoitti sisartaan nuhtelemaan ja torumaan huono-oppista lasta. Sisar, aina lempeä ja myöntyväinen, vastasi vain aivan sävyisästi: "Tee se itse, rakas Tiina sisar; sinähän osaat sen niin hyvin." Vähän mielissään tästä palasi täti Tiina kotiinsa koettamaan taitoaan. Mutta ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut, hän oli taas siellä itkevä lapsi mukanaan, kunnes läksy oli tarttunut mieleen tai koulutunti loppunut.

Täti Tiina oli useana vuonna hoitanut isänsä postimestarin virkaa Oulussa (koska pitkällinen sairaus esti tätä itseään siitä), mikä toimi hänestä oli helpompi täyttää kuin vanhasta harsosta tehdä uusi käännetty myssy, taito, jossa hän myös oli mestari ja jota tehdessään hän usein nurkui sitä vääryyttä, joka naisen elämän osalle oli tullut mieheen verraten. "Naiselta, heikommalta sukupuolelta", lausui hän, "vaaditaan niin moninkertaisesti enemmän kuin noilta ilkeiltä miehiltä!" (Me pyydämme anteeksi tätä arvostelua, jonka vanhapiika äkeissänsä lausui, kun hän ei saanut kellastunutta harsosiipeä valkeaksi eikä laskeutumaan säännöllisiin poimuihin, vaikka hän sataan kertaan oli repinyt sen auki ja uudelleen alkanut saman työn). "Niin", jatkoi hän viskatessaan myssytukin syrjään ja harsosiiven vuoteelle sekä noustessaan kiivaasti paikaltaan ikkunan äärestä marssimaan riehuvin askelin edestakaisin lattialla, "niin monenkertaisesti enemmän vaaditaan meiltä kuin noilta räähkiltä miehiltä, joiden ei tarvitse suuria toimittaa, ennenkuin heitä kiitellään ja palkitaan rikkauksilla, arvonimillä ja viroilla. Mutta mitä kehoitusta saapi nainen – vaikka hän olisi kaikkein täydellisinkin? – Ei niin mitään!" huudahti hän risteillen vallan hurjanraivoisana kamarin lattiata laidasta laitaan ja kiivaillessaan. "Kuitenkin vaaditaan, että hänen pitää olla sekä räätäli että leipuri, juomantekijä, teurastaja, keittäjä, sokurileipuri, kahvikokki, värjäri, sukankutoja, kynttilänkastaja, puutarhuri, talonvouti, palovahti ja kauppapalvelija (pikku kaupungissa)! Sitä paitsi hänen pitää olla äiti ja puoliso, lastenhoitaja ja opettajatar, taloudenhoitaja ja kyökkipiika, sairaanhoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää karkottaa kaikki huolet häneltä, yksinään ottaa vastaan ja kantaa kaikki kodin harmit, nauraa silloinkin kun hän mieluummin itkisi. Hänen pitää olla aamulla ylhäällä ensimmäisenä, illalla viimeisenä levolle mennä, kerjätä roponen mieheltään suureen talouteen, ehkäpä paljon itkeäkin, ennenkuin hän uskaltaa esittää tämän pyyntönsä, ja enemmän kuin itse karjakonkaan huolehtia navetasta. Lisää tähän pahin kaikista: pakko reutoa hävyttömän palvelusväen ja pahankuristen lasten kanssa, joiden siveyttä hän yksin ei ole ehtinyt hoitaa."

"Mutta mitä tekee mies?" Nyt ikäneitomme alkoi kiivaammin astua ja teki käsiliikkeitä, niin ettei kukaan mies olisi uskaltanut tulla kolmen askeleen päähän hänestä. "Niin, hän laskee ja kirjoittaa hetken muistikirjaansa, kävelee ja polttaa piippuaan, kunnes saa mennä valmiiksi katettuun pöytään, missä hän kaikkea arvostelee. Juo sitten kahvinsa, ottaa päivällisunen, on senjälkeen taas vähän liikkeellä, kunnes totilasi ilmaisee illan tulleen. Nyt seuraa illallinen, jonka kestäessä hän tuomitsee naisia tai etsii heissä vikoja siten itseään ilahduttaakseen. Vihdoin hän menee levolle laakereilleen."

Näin vanhapiika huokaili miesparkoja vastustaen, kun samassa ovi avautui ja – mikä onni! – sisälle tuli veli Possenius piiskaperuukki hyvin jauhoitettuna ja täydessä ja hienossa sulhas-asussa, voi sanoa. Hän oli vanhapoika ja ammatiltaan merikapteeni. Tätä samanikäistään ukkoa täti Tiina ei ollut nähnyt moneen vuoteen, vaikka hän kukoistuksensa päivinä monessa taivaallisen ihanassa menuetissa oli häntä kaukaa syleillyt.

Ukko kyseli yskien, kuinka sisko oli voinut sinä pitkänä aikana, jona hän oli häilynyt maailmalla Charybdiin ja Scyllan välillä. Hän näytti olevan mielissään saadessaan seisoa nyt tässä varmalla perustalla lipaston ja pöydän välillä ja tarkastella vielä ystävällisesti nuoruudenaikaista menuettikumppaniaan.

Säteilevin kasvoin ja punastuen melkein kuin viistoista vuotinen neitonen täti Tiina pyysi veljen istumaan ja niiasi niin sirosti ja syvään, että epäillä sopii, voiko kukaan nykyajan nuori tyttö häntä jäljitellä.

Nuoruuden ystävät istuutuivat puhelemaan menneistä ajoista ja sen ajan nuorisosta, joka osasi paremmin huvitella ja oli kelvollisempi kuin nykyinen. Sitten siirryttiin nuoruusmuisteloihin eikä huomattu ajan kulkua, ennenkuin meluava iltarumpu muistutti veli Posseniusta huokaillen palaamaan tyhjään kotiinsa.

Täti Tiina seurasi häntä niiaillen aina portilleen asti, sulki sen sitten ja palasi huoneeseensa. Siitä iloisena ja tyytyväisenä, ettei veli Possenius ollut unohtanut häntä, ylisti hän nuoruutensa ajan miehiä, he kun olivat samanlaisia kuin vieläkin ovat: oikein kohteliaita ja mukavia. Siihen aikaan he tekivät vaimonsa aina onnellisiksi, mietiskeli ikäneito.

Muutamana päivänä odottivat lapset koulussa aika ilvenäytelmää, sillä he tiesivät täti Tiinan aina pitävän sanansa, etenkin heidän rankaisemisessaan. Pikku parooni Silfverhjelm oli useita päiviä ollut laiska ja koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että tämä antaessaan hänelle kotiläksynsä uudelleen luettavaksi seuraavaksi päiväksi sanoi luokalleen: "Kuulkaa nyt, lapset, jos Adolf osaa luettavansa huomenna sanaakaan kangertelematta, niin lupaan minä itse hypätä ensin tervatynnyriin ja sitten höyhentynnyriin; niin varma minä olen, ettei hän taida läksyänsä."

Lapset erosivat kaikki riemuiten, kun olivat saaneet Adolfilta lupauksen, että tämä opettelee läksynsä sanasta sanaan.

Hänen kotiin tultuaan hänen hyvä äitinsä kummasteli, kun poika kohta innolla ryhtyi lukemaan. Aamulla varhain hän oli jo ylhäällä ja kiiruhti iloisena kouluun heitettyään hyvästit vanhemmilleen, joille oli kertonut tulossa olevasta huvista.

Riemuiten kuulustelivat toverit porttikäytävässä hänen läksyään, mikä oli tavattoman pitkä, ja huoneessa hän kaikista ensimmäisenä työntäytyi kuulusteltavaksi. Ei yhtäkään sanaa hän muistanut väärin, ja täti Tiinan posket paloivat hänen miettiessään miten selviytyä ajattelemattomasta lupauksestaan. Ensin hän kehui kovasti pikku paroonia läksyn osaamisesta, mikä osoitti pojan käsityskykyä. Sitten hän sanoi nyt kuten aina tahtovansa pysyä sanassaan, jos Adolfilla oli sydäntä itse nauraa tai antaa toveriensa pilkata vanhaa opettajatartaan, joka hänen parhaaksensa oli antanut tuon ajattelemattoman lupauksen.

Mutta kun opettajatar otti asian noin vakavalta kannalta, muuttui yhdellä kertaa lasten muoto, ja he luopuivat mielellään odottamastaan hauskuudesta, jota he olisivat saaneet pitää hänen kustannuksellaan.

Kyynelsilmin vastasi pikku parooni: "En, en minä tahdo! Minun tähteni ei täti Tiinan pidä koskaan, koskaan joutua pilkattavaksi. Tästä lähtien tahdon olla oikein ahkera." Liikutettuna sulki vanhus hyvän ja kiitollisen lapsen syliinsä.

Täti Tiina oli vastoin pohjalaisten naisten tapaa hyvin huvitettu valtiollisista asioista. Hän käski siksi oppilaitansa pitämään korvansa auki kuullessaan kotona herrain puhuvan ja sitten kertomaan hänelle jotain uutta maailman menosta.

Mutta pian keksittiin nämä pienet kotivakoilijat ja huvin vuoksi annettiin lasten välityksellä täti Tiinalle aihetta hälyyttävien tietojen levittämiseen kaupungilla; pienokaiset näet kertoivat hänelle aivan hämmästyttäviä valtiollisia uutisiaan, joita he olivat kuulleet "papan itsensä syödessään haastavan."

Niinpä muun muassa eräs pieni tyttö kertoi, että pikalähetti samana yönä oli saapunut ilmoittamaan Jäämeren lähimmän väestön joukolla nousseen kapinaan, murtautuneen ja rynnänneen itse pohjoisnavalle, jonka oli täytynyt kolmen viikon piirityksen jälkeen antautua. Voittoisa sotajoukko oli nyt marssimassa kohti Oulua, jossa nuo huippuvuorelaiset ja grönlantilaiset eivät aikoneet naisienkaan kanssa kursailla, vaan päinvastoin uhkasivat ampua kaikki vanhat neidit, missä näitä tapasivat.

"Sinä puhut typeryyksiä, sotket ja seulot asiat", sanoi ikäneito pitkännenän saaneelle lapselle, joka oli odottanut kiitosta, ehkäpä makeisiakin suurista uutisistaan ja hyvästä muististaan. Mutta täti Tiina kuitenkin hermostui. "Jotain täytyy tässä sentään piillä takana", mietti hän. "Minun pitää lähteä ottamaan selvää asiasta saadakseni tietää, mitä uutta pikalähetti on tuonut."

"Saatte, lapset, luvan", kuului miellyttävänä kuin soitanto oppilasten pieniin korviin; ja yhtä pian kuin eukko oli pannut ylleen sinisen tuluppiturkkinsa, olivat lapsetkin hänen mukanaan kadulla ja pian myös kotonaan suuret voileivät kädessä.

Täti Tiina kiiruhti lähimmän naapurin luo kuulemaan, miten tuon tärkeän uutisen laita oikeastaan oli.

Mutta talon isäntä oli osallisena salahankkeessa, jolla aiottiin parantaa vanhapiika hänen uteliaisuudestaan. Hän vahvisti asian todeksi tehden sen vielä uskottavammaksi ja tuhatta pahemmaksi, niin että neiti aivan säikähdyksissään riensi kotiinsa tuntien ankaraa vatsanpurua.

Pelosta vavisten hän koetti nyt pelastaa ryöstöltä pienen hopeavarastonsa ja arvoesineensä. Hän sitoi kaikki yhteen ruokaliinaan, jonka hän piilotti halkovajansa perälle lastujen ja tikkujen alle.

Tämän kaiken kiireellisesti tehtyään juoksi hän ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta sisarelleen.

Hän, joka aina tyynesti harkitsi asiat, huomasi kohta herrojen kujeilevan ja lohdutti pelästynyttä sisartaan, joka ei ollut malttanut asiata oikein miettiä. Mutta kun hän nyt selvästi ymmärsi joutuneensa pilan esineeksi, päätti hän olla uskomatta lasten valtiollisia kertomuksia tai suvaitakaan sellaisia.

Puoleen vuoteen ei täti Tiina käynyt siinä talossa, missä häntä oli niin pilkkana pidetty, eikä luultavasti koskaan olisi astunut sen kynnyksen yli – niin hän oli uhannut –, ellei hän olisi pitänyt yhtä paljon emännästä kuin hänen leipomistaan hyvistä tortuistakin. Nämä taivuttivat hänet helluntaipäivänä noudattamaan päivälliskutsua.

Nähdessään iloisen emännän ja ihanan, kiiltopintaisen leivoksen pyramiidin muotoisena pöytää koristavan katosi kaikki kauna tuon kunnon naisen mielestä.

Mutta kiusoitteleva isäntä otti syötäessä puheeksi päivän saarnan tekstin ja sanoi: "Kansa evankeliumissa luuli opetuslasten olleen juovuksissa selvästi sikunaviinasta eikä makeasta viinistä."

Tämä erehdys suututti vanhaapiikaa, ja siitä syntyneessä väittelyssä hän löi kätensä pöytään niin kiivaasti, että kumoon menneet viinilasit yhdessä hänen kanssaan vakuuttivat kansan sanoneen sen olleen "makeata viiniä", eikä paloviinaa, mistä pyhiä syytettiin.

Tästä sai ikäneito taas vatsanväännekohtauksensa, ja hänen piti rientää kotiin ottamaan tippoja, ennenkuin oli ehtinyt maistaakaan tuota houkuttelevaa leivosta. Koko vuoteen ei neitiä senjälkeen nähty siinä talossa.

Täti Tiina oli itse ahkera ja tarkka, mutta ei itara. Hän väitti, ettei köyhiä eikä kerjäläisiä olisi olemassakaan, jos he mieluummin tahtoisivat tehdä työtä kuin laiskotellen olla lähimmäistensä rasituksena. Kehoittaakseen heitä ahkeruuteen piti hän heille pitkiä siveyssaarnoja, mutta kukaan ei hänen nähnyt antavan köyhille ropoakaan. Kuitenkin tahdomme hänen sydämensä kunniaksi paljastaa salaisuuden, että moni voimaton ja köyhä sekä usea apua tarvitseva lapsi täti Tiinalta on saanut runsaammin lahjoja kuin olisi uskottu.

Mutta täti Tiina ei sallinut kenenkään määritellä, kenelle tarvitsevalle ja kuinka paljon hänen piti antaa. Sen piti riippua hänen omasta vapaasta tahdostaan. Helposti voit siten kuvitella, miten kiukkuinen ja kiivas eukko oli, kun häntä muutamana päivänä vaadittiin maksamaan muiden verojen mukana 2 riksiä kaupungin köyhille.

Kiivas ja pikaluontoinen kun oli eikä koskaan kauan mietiskellyt, otti neiti heti saalin hartioilleen ja olisi juossut kevätsohjuun sukkasillaan ilman kenkiä, ellei hän kiireissään olisi kompastunut omiin vanhoihin tohveleihinsa, jotka hän joutuin pisti jalkoihinsa. Hengästyneenä ja vihasta vavisten hän hyökkäsi muutaman maistraatin jäsenen luo nuhtelemaan ja valittamaan hänen maksettavakseen pannusta väärästä verosta.

Mutta täällä hän ei saanut yhtään toivoa veromaksun muutoksesta, ja väsyneenä palasi hän kotiin silmät kosteina ja jalat märkinä. Hänen täytyi sitten asettua makuulle. Neljäntoista päivän kuluttua oli hänen toivorikas elämänsä lopussa.

Monien vikojensa ja omituisuuksiensa ohella oli täti Tiinalla monta ansiotakin. Hän oli aina horjumattoman kristillismielinen, järjestystä rakastava, toimelias ja hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Hän oli vilpitön, vakava, totuutta rakastava, kiitollinen ja luotettava, kiivas, mutta ei milloinkaan ilkeä lähimmäistensä kustannuksella, eikä hän tahtonut sotkeutua muiden asioihin. Kuollessaan hän oli noin 80-vuotias.

Muuta muistomerkkiä hän ei saanut kuin sen, minkä itse oli pystyttänyt parhaiden oppilastensa sydämeen.

22.

TULLIMIEHEN KALAKUKKO.

Ennen pidettiin Suomessakin kaupunkiin tultaessa aina matkustajan kapineiden perinpohjainen tarkastus. Tavallisesti sen suorittivat alemmat tullivartijat, n.s. syökärit, mutta usein sen teki myös itse tullimieskin, joka siihen aikaan ei voinut toivoa saavansa runsaita lisätuloja paljon matkustaneilta ja älykkäiltä kauppa-asiamiehiltä. Sitä ankarammin hän kohteli tulliasetuksia aivan tuntemattomia talonpoikia, jos heillä ei ollut pientä lahjaa hänelle varattuna. Köyhien maalaisten, jotka olivat siksi yksinkertaisia, että antoivat näiden herrasmiesten peloitella ja pettää itseään, piti usein tullissa jakaa heidän kanssaan, jos heillä ei muuta ollut, ainakin pienet matkaeväänsä.

Eräs talonpoika, sukkelaälyisempi muita, jotka tullissa vapaaehtoisesti olivat alistuneet ryöstettäviksi, oli valmiina lähtemään kaupunkiin talvimatkalleen myödäkseen maalaistavaroita: voita, talia, kaloja ja metsälintuja.

Miettiväisenä mittaili matkalle valmistunut talonpoika pirttinsä lattiaa harkiten kaupungissa tehtäviä kauppoja. Äkkiä hän kääntyi ja sanoi vaimolleen: "Maija kulta, teepäs pian uuniin tuli ja valmista sitten kukkotaikina hienoimmista ja paraista jauhoista! Itse aion sen leipoa ja paistaa vanhalle persolle Prytzille, joka on Kajaanintullin tullimiehenä Oulussa. Viime kerralla hän otti minulta parasta mitä mukanani oli, ja nyt aion antaa hänelle lahjaksi suurimman kalakukkoni. Tee taikina niin kaunis kuin osaat!"

"Hyvin mielelläni", vastasi emäntä, "saat minulta matkaevään; mutta mitä kalaa tahdot siihen?"

"Kalan kyllä pyydän kuivalta mäeltä", puheli mies veitikka silmässä.

Kun uuni oli lämmennyt ja taikina tehty, meni nuori talonpoika itse leipomapöydän ääreen, mille hän levitti hienon taikinan. Sitten hän emäntänsä hämmästykseksi ja kauhuksi väänsi vanhan kissansa niskat nurin ja leipoi sen karvoineen kaikkineen taikinan sisään suureksi ja komeaksi kalakukoksi, jonka jälkeen se paistettiin uunissa vaaleanruskeaksi. Valmiina se tuoksui hyvältä ja näytti oikein korealta.

Varovasti pantiin kissapiirakka rekeen, johon sitten tuo ilkeäjuoninen talonpoika perin tyytyväisenä istuutui ja lähti matkaan. Hän sovitti tulonsa tulliin hämärän ajaksi.

Siellä hän ei nähnyt kuitenkaan yhtään tullivartijaa. Sentähden hän otti lahjansa ja vei sen itse tullimiehelle nöyrästi pyytäen saada mennä kaupunkiin, koska hän pelkäsi, että majatalonsa portit suljettaisiin eikä hän sitten pääsisi sisälle.

Iloissaan ihanasta lahjasta tullivartija antoi hänelle kohta luvan vapaasti mennä.

Verkallensa matkustajamme lähti ajamaan kaupunkiin. Mutta kun hän oli päässyt tullimiehen näkyvistä, sai hevonen laukata majataloon, jossa hän vain isännälle uskoi salaisuutensa. Tämä piilotti hänet kaikelta etsiskelyltä ja nauroi koirankujeelle, sillä kaikki näkivät mielellään, että tungettelevan nenäkästä tullihurttaa hiukan ojennettiin.

Kovin ihastuneena pani tullinuuskija komean kalakukkonsa keskelle tullituvan pöytää nälkäisten tullivartijain nenän eteen. Heille tuli vesi suuhun ja kateellisin silmin he vilkuilivat maukkaaseen kalakukkoon.

Tullimiehen sydämen valtasi tämän johdosta jalomielisyyden ja sääliväisyyden tunne virkatovereita kohtaan, niin että hän alentuvan suosiollisesti puheli: "Luulenpa todella lahjani tällä kertaa kyllin suureksi meidän kaikkien jakaa." Hän tarttui terävään puukkoonsa ja leikkasi ensin suuren viipaleen kauniista piirakasta itsellensä ja sitten palasen kummallekin vartijalle.

Halukkaasti söivät nyt kaikki kolme tuota harvinaista ruokaa, ja tullimies lausui aivan ylpeästi: "Tämä kalakukko on maukkaampi kuin talonpojilta tavallisesti saamamme, sillä tässä on sekä kalaa että lintua, huomaan minä, vaikka lintu ei mahda olla oikein hyvin kynitty." (Kissa oli vanha, lihava kotikissa ja siksi murea ja herkullinen.)

Tullimies oli saanut omalle osalleen etukäpälän, hänen paras ystävänsä pään, ja kolmannelle oli sattunut palanen kiemuraista kissan häntää.

"Olen nälissäni kuin susi", jatkoi tullimies puolustellen ahmimistaan, kun samassa jotain terävää tarttui hänen hampaaseensa. Vaivoin hän sai sen irti, niin lujaan se oli hampaaseen takertunut. Hän saattoi kyllä ajatella kaluavansa linnun kynttä, mutta siksi oli kynsi liian hieno. Nyt rupesivat kaikki kolme tutkimaan piirasosuuksiansa, ja koko kalakukko leikeltiin tarkastellen. Perinpohjaisemmin se tarkastettiin kuin koskaan maalaisparkojen reet ja nyytit.

Mitenkä he kauhistuivatkaan, kun he nyt pääsivät selville kalakukon sisuksista! Vihasta raivoten riensivät kaikki kolme ajamaan takaa talonpoikaa, joka kukon oli antanut; mutta useita satoja talonpoikia oli sinä päivänä, kuten muinakin, kulkenut tullista sisään ja ulos, niin että mahdotonta oli saada ilmi syyllistä, joka ei ollut ilmoittanut nimeään eikä tulopaikkaansa.

Tämän ojennuksen jälkeen tarkastukset Kajaanin tullissa toimitettiin inhimillisemmällä tavalla kuin ennen, joten kemut olivat herroille terveelliset, mutta talonpojille vielä terveellisemmät.

23.

MAKKONEN.

Senniminen oli muuan rehellinen, ahkera ja varakas talonpoika Paavolan kappeliseurakunnasta Siikajoen pitäjästä. Hän oli kirkonisäntä ja koko pitäjän luottamusmies, aina kun joku tärkeä yhteinen yritys oli tekeillä. Makkonen oli hyvin avulias köyhille; samoin hänen arvoisa emäntänsä. Itse ollen kymmenen lapsen äiti helli hän varsinkin kaikkia orpolapsia. Samalla hän oli toimelias ja järjestystä rakastava emäntä, joka hoiti lapsensa ja totutti heidät varhain jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Pojat nähtiin työssä uupumattoman isänsä rinnalla metsässä ja vainioilla auttamassa häntä ikänsä ja voimainsa mukaan. Tytöt olivat äidin apuna navetassa ja aitassa, pellolla ja niityllä. Makkosen näppärällä emännällä oli kuitenkin sen ohessa aikaa olla vielä emäntänä eli ruuanlaittajana kaikissa seudun talonpoikaispidoissa. Hupaisalta ja älykkäältä muorilta kysyttiin aivan yleisesti neuvoja ja häntä kunnioitettiin paikkakunnalla oraakkelina.

Onnellisena ja tyytyväisenä osaansa eli Makkonen omaistensa parissa, ja nähdessään vaivainsa palkan, täysinäisten tähkäin, hiljaa keinuvan auringon säteissä kohotti hän kirkkaan katseensa kaiken hyvän antajan puoleen kiitollisin ja hartain mielin. Hän oli jumalaapelkäävä mies. Kunnioitusta herättävää oli nähdä Makkosen isännän sunnuntai-iltaisin lukuisan perheensä ympäröimänä kuusen havuilla koristetussa tuvassaan pää paljastettuna puhtaalla, sointuvalla ja kirkkaalla äänellään alottavan virren iltarukoukseksi. Koko talonväki yhtyi siihen surullisen vienolla äänellä, mikä on niin ominainen Suomen rahvaalle. Lapsenkin ääni on kansan parissa liikuttava ja kirkas. Virren loputtua luki hän luvun raamatusta ja muutamia iltarukouksia, jonka jälkeen koruton laulu taas kohosi hartaista ja kiitollisista sydämistä. Isäntä lopetti rukoushetken Herran siunauksella. Ja pyhässä hiljaisuudessa levitti tyyni yö lepoa ja rauhaa siunauksen saaneille.

Mutta tähänkin rauhan majaan löysi pian suru ja tuska tiensä. Makkosen kotia kohtasi tuonen ankara isku.

Äkkiä levisi seudulle tarttuva tauti, ja Makkonen läksi ensimmäisten joukossa vaimonsa ja lastensa keralla hoitamaan ja auttamaan tartunnan saaneita. Mutta pian jalomielinen perheenisä itsekin ihmisystävyytensä uhrina lepäsi paareilla. Hänen jalo puolisonsa ja kolme vanhinta lasta seurasivat häntä parin päivän kuluessa.

Vainajien ympärillä nyykki seitsemän isätöntä ja äiditöntä lasta, joista vanhin oli kahdeksantoistavuotias poika. Ystävät ja naapurit ja köyhät sukulaiset voivat vain itkeä nähdessään tällaista surua, sillä itse olivat vailla neuvoa ja tukea, jota he olivat tottuneet saamaan juuri Makkoselta ja hänen kodistansa.

He pitivät kuitenkin huolta kuolleiden kunniallisesta hautaamisesta.

Hautajaispäivänä oli seurakunnan arvoisa kirkkoherra itse saapunut taloon ja kysyi siellä, kuka läsnäolevista tahtoi ottaa hoitaakseen pienokaiset, heidän talonsa ja kotinsa.

Kaikki olivat liikutetut ja kylläkin halukkaat, mutta tehtävä ei ollut niinkään helppo. Mietittiin asiata.

Mutta äkkiä, ennenkuin kukaan vielä oli vastannut, nähtiin yleiseksi hämmästykseksi talon vanhan, muutoin perin siistin ja puhtaan uskotun palvelijan Pekan nyt nokisena, rääsyisenä ja kuin talon koiran pörröisenä tulevan pimeästä uunin päältä näkyviin ja kapuavan sieltä alas. Hän oli siellä makaillut kolme vuorokautta surren, syömätönnä. Itkusta karvastelevin silmin ei hän nyt saattanut katsoa vasten päivää, ja karkealla, päivän ruskeaksi polttamalla kämmenellään kuivasi hän närkästyneenä kyyneleensä, jotka estivät häntä pitkäksi aikaa saamasta suustaan selvää sanaa. Vain "voi! voi!" lähti vaivalla hänen uskollisesta, ahdistetusta sydämestään, kun hän näki nuo seitsemän surupukuista pienokaista. Mutta vihdoin hän kävi rohkeaksi ja nosti äkkiä vainajain vanhimman pojan voimakkaalle käsivarrelleen. Melkein huutamalla sai hän sanotuksi ääntään ponnistaen: "Katsokaa isäntääni! Häntä tahdon palvella palkattakin, kunhan hän lupaa tulla yhtä rehelliseksi ja kelvolliseksi mieheksi kuin isänsä oli ja pitää huolta pikku sisaristaan. He kaikki, hyväntekijäni lapset, ovat minulle niin rakkaat!"

Ääneensä itkien lupasi kahdentoistavuotinen poika kiitollisena tämän ja myös kaikessa seuraavansa kokeneen Pekan neuvoja. Talon toiset palvelijat vakuuttivat myös liikutettuina tahtovansa seurata Pekan esimerkkiä.

Kirkkoherra oli sydämessään iloinen nähdessään täilaista alttiutta köyhässä palvelusväessä. Hän tarjoutui itse pikku orvoille neuvojaksi ja turvaajaksi ja uskoi heidän kohtalonsa Kaikkivaltiaan huomaan.

Lapsille äidin sijaiseksi ja emännäksi taloon valittiin vanha, hyväluontoinen sukulainen. Senjälkeen tarkastettiin talon raha-asiat ja kummastellen huomattiin, että tila vielä oli aivan velkainen, vaikka osa ostohintaa sekä samoin kaikki korot ja verot olivat ajallaan maksetut.

Kun kahdentoistavuotinen isäntä kuuli tämän, sai hän äkkiä kuin miehen luonnon ja sanoi vakavasti: "Minä tahdon yksin isäni velat maksaa. Sitä perintöä en jaa sisarusteni kanssa, sillä minä luotan varmasti Jumalan antavan minulle voimia työntekoon, niin että minä kyllä saan tilan velasta vapaaksi."

"Pidä sanasi, poikani", sanoi kirkkoherra liikutettuna, "ja käyköön sinulle luottamuksesi mukaan, lapseni!"

Syvästi liikutettuna jätti rakastettu kirkkoherra hautaustalon, jossa hän oli tavannut niin lujaa uskoa, niin jaloja tunteita ja ajatuksia, niin paljon suuruutta ja kuntoa näiden yksinkertaisten ihmisten puhtaissa mielissä, mitkä eivät edes nimeä tienneet niille avuille, joita niin kauniisti osoittivat.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä oli nuoren isännän ensi huolena kysyä Pekalta, mitä olisi myötävä pienen velan maksuksi, joka oli täytynyt tehdä hautajaiskustannusten takia.

Pekka sanoi tätä varten tarvittavan myydä vain pari tynnyriä tervaa. Mutta siinä tapauksessa piti isännän itsensä lähteä ensi kerran kaupunkiin, koska Pekan toisen rengin kanssa täytyi välttämättä olla kotona kovemmassa työssä.

Matkalle päätettiin lähteä jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä sidottiin hevosen perään, niin että ne ilman ajoneuvoja pyörivät kuin rattaat juhdan jäljessä. Sillä tavalla talonpojat Suomessa tavallisesti kuljettavat tervaa, kun kuljetus on tehtävä maitse.

Pari naapuria lähti samaten tervaa viemään kaupunkiin, niin että nuorella isännällämme Matti Makkosella oli heistä matkaseuraa.

Parin vuorokauden perästä saapuivat matkustajamme kuormineen Ouluun. Oli pimeä, myöhäinen syysilta. Matkatoverit jättivät pian Mattimme kadulle poikettuaan kumpikin majataloonsa vievälle tielle. Poika parka ei osannut majataloonsa eikä edes muistanut nyt kivikadun melun hämmennyttämänä sen nimeä.

Ilta pimeni yhä. Lumiräntää satoi rankasti eikä yhtään ihmistä näkynyt. Ikkunoista sammuivat vähitellen tulet. Myrsky ärjyi kauheasti. Siinä seisoi poika raukka kamalassa yössä läpimärkänä sateesta ja kylmästä väristen. Lumiräntä huuhtoi pois kyyneleet ja piiskasi veret kalpeihin poskiin. Hän ajoi väsynyttä hevostaan eteenpäin jonkun askeleen, mutta pysähtyi taas. Päivälläkin kun hän oli outo kaupungissa, ei hän nyt yöllä tiennyt, minne mennä saamaan kattoa päänsä päälle. Hän pelkäsi myös yövahdin voivan tulla ja vievän hänet putkaan, jolla hänen matkatoverinsa olivat kurillansa häntä peloitelleet. Poika parka oli nyt melkein toivoton. Mutta juuri silloin johtui hänen mieleensä Jumala ja rakkaat, pienet sisaruksensa kotona, miten rauhassa ne nukkuivat lämpöisissä vuoteissaan. Tämä häntä jonkun verran lohdutti ja kuivasi kyyneleet. Rohkeammin hän ajoi eteenpäin Kirkkokatua, mutta se loppui rantaan, eikä hän vieläkään missään nähnyt valoa taikka ihmisiä. Ei hän huomannut paria loistavaa tähteäkään, jotka synkässä yössä ikäänkuin osoittivat hänelle taivaan lohdutusta ja valoa.

Poika raukan tila kävi yhä surkuteltavammaksi. Kyynelsilmin ja kylmästä kalisevin hampain teki hän vihdoin päätöksensä ja kolkutti apteekin ovelle, mistä hän näki valon pilkoittavan.

Proviisori avasi oven ja säälien pojan tukalaa asemaa antoi hänelle luvan ajaa kuormansa kartanolle. Hän vei hänet sitten lämpimään huoneeseen yöksi annettuaan hänelle punssilasin lämpimiksi. Kiitollinen lapsi nukkui heti makeasti ja levollisesti.

Kun talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa, tarjosi hän hänelle majatalon luonansa ja lupasi ostaa hänen tervansa. Apteekkari oli saanut kauppaoikeudet sekä menemällä naimisiin varakkaan kauppiaan lesken kanssa että perustamalla Ouluun ensimmäisen apteekin.

Poika, jota talon nuoret tyttäret hänen kohtaloonsa osaaottavina jo varhain aamulla olivat lohduttaneet ja kestinneet viinillä ja leivoksilla, tahtoi mielellään majoittua sinne. Mutta hän ilmoitti, että hänen isänsä oli velkaa 14 riksiä heidän entiseen majataloonsa eikä hän sentähden voinut muuttaa, vaikka hänen isänsä aikoja sitten oli aikonut sen tehdä, koska hän oli ollut tyytymätön majataloonsa, missä usein oli tehty hänelle vääryyttä.

"Jos niin tahdot", sanoi apteekkari, joka piti pojasta, "niin saat rahaa minulta maksaaksesi velkasi. Sen voit vast'edes maksaa; minä otan myös suorittaakseni velkasi tilaan."

Nyt oli Mattimme pelkkää iloa. "En koskaan, en koskaan unohda hyvyyttänne", sanoi hän kyynelsilmin puristaen hyväntahtoisen herran kättä. Suurella ja lujalla vakavuudella ilmaisi poika kiitollisuutensa, – ja sanansa piti hän kuolemaansa asti, kuten kelpo miehen tuleekin.

Oli kulunut kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisestä kaupunkimatkasta. Oulussa Kajaanin tullin luona istui eräs köyhä leski kurjassa majassaan. Kolme laihaa, kalpeata, nälkäistä lasta oli hänen ympärillään. Ja hän oli juuri jakanut heille palan viime leivästään ja käskenyt heidän varhain mennä makaamaan, peläten, että saisi kuulla köyhän äidin sydäntä niin leikkaavan pyynnön "antakaa äiti, ruokaa", kun sitä ei ollut. Lapset tottuneina kärsimään menivät malttavaisina levolle ja luettuaan ääneen iltarukouksensa tahtoivat päästä nukkumaan keventääkseen hellän äitinsä huolia, mutta nälän tunne karkotti lapsen makean unen heidän silmistään.

Äiti luuli heidän makaavan ja kuiskasi vanhalle Marketalle (joka kauan oli palvellut hänen vanhempainsa kodissa ja nyt palkatta, omin ruokinensa, minkä hän ansaitsi kehräämällä, hoiti pienokaisia), ettei tämä sallisi huimimman ja nuorimman lapsista, pienen kuusivuotiaan tyttösen, ottaa ainoata leipäpalaa, mikä vielä oli jälellä kaapissa, vaan että se säästettäisiin aamiaiseksi kaikille siltä varalta, ettei äiti työstään, jonka hän nyt oli lopettanut ja veisi sen teettäjälle, kohta voisi saada maksua ja sillä leipää. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

Mutta pieni tuulihattu, josta Markettaa varoitettiin, makasi väijyksissä. Hän oli sekä nähnyt että kuullut kaiken. Ollen myös varma, etteivät veljet saaneet nukutuksi paremmin kuin hänkään ja aina valmiina huvittamaan heitä ja peloittelemaan vanhaa Markettaa, jonka lemmikki hän sentään oli, hyppäsi tuo huimapää nyt äkkiä pienestä vuoteestaan kaapille ja sitten kuin tuulenvihuri ulos ruohoiselle pihamaalle. Vanhus luuli hänen vieneen säästössäolevan leipäpalasen ja juoksi niin nopeasti kuin voi kolottavilla jaloillaan tavoittaakseen pikku näpistelijän. Hän huusi poikia avuksi, mutta nämä eivät naurultansa päässeet paikaltaan nähdessään tuon epätasaisen kilpajuoksun. Laiha tyttö lensi kuin kuiva nahkapala ilmassa kömpelöä muoria pakoon tehden satoja mutkia ja käänteitä. Mutta lopulta pikkunen antautui vangiksi vapaaehtoisesti hyvälle Marketalle samalla näyttäen hänelle, ettei hänen pienissä käsissään ollut niin mitään. Hän ei ollut ollenkaan koskenutkaan säästössäolevaan leipäpalaseen, vaan oli vain tahtonut huvittaa hiukan veljiään panemalla ämmän jaloittelemaan. Vaikka olikin hengästynyt, nauroi akka vain lemmikkinsä kujeilulle.

Joka ei koskaan ole seisonut hädästä neuvotonna puutteen portilla astuakseen ylellisyyden asuntoihin anomaan sieltä vähäistä almua, ei voi käsittää sitä tuskaa, mikä sai köyhän, siihen tottumattoman äidin ottamaan tämän askeleen puutetta kärsivien lastensa vuoksi. Kun hänen työnteettäjänsä palvelija oli hänelle tiuskaissut tavallisen "tulkaa uudelleen huomenna, niin saatte maksun ompeluksestanne", ei hän keksinyt mitään tälle päivälle. Hän palasi aivan lohdutonna kotiin pienokaistensa luo. Koko yönä ei hän ollut saanut ollenkaan unta, kun hän auringon noustessa aloitti työnsä palavasti rukoiltuaan apua korkeudesta.

Äkkiä hän jäi kuuntelemaan. Hän oli erottavinaan kärrynpyörien ratinaa. Ulos katsoessaan huomasi hän talonpojan aivan hiljaa ajavan kuorman pihaan ja yhtä hiljaa purkavan säkkinsä hänen portailleen. Mutta kun hän näki hänen valmistautuvan sitten huomaamatta menemään pois, lähti hän ulos ja tunsi Makkosen. Hämillään ja punastuen pyysi yllätetty kunnianmies anteeksi, että hän nyt vasta voi maksaa vanhan velkansa.

Kyyneleihin asti liikutetut olivat molemmat. "Et ole minulle mitään velkaa, Matti!" puhui leski. "Minkä olit ollut isälleni velkaa, oli rehellisesti maksettu ja kuitattu kuolinpesään."

"Teidän suvullenne olen ikuisessa kiitollisuuden velassa omasta ja omaisieni hyvinvoinnista", sanoi tämä kahdeksan lapsen isä. "Älkää halveksiko pientä korvausta, minkä voin mitään kaipaamatta tarjota hyväntekijäni tyttärelle. Voisinko koskaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä ja lohdutitte minua ollessani orpo raukka!"

Leski sai siten Jumalan kaitselmuksen ja Makkosen kiitollisuuden kautta pelastuksensa. Eikä se tapahtunut vain tästä hädästä, vaan vielä monesta muusta. Sillä niin kauan kuin lapset olivat pieniä, saapui tuo kunnon mies joka vuosi hänen luokseen tuoden lahjaksi maantuotteitaan ja oli sen lisäksi niin hienotunteinen, että aina väitti maksavansa vanhoja velkojansa.

24.

SOTILASKURIN VOIMA.

Eräs entinen Kajaanin komppanian upseeri, kapteeni Stjerncreutz, joka oli ottanut eron sotilassäädystä ja oli nyt siviilivirassa, istui yksin ihanana kesäaamuna kirjoittamassa keräjäsalissa maalla. Ovi oli selkosen selällään ja siitä näkyi ruohoinen piha. Hänellä oli tekeillä varsin tärkeä työ ja siksi kova kiire.

Samassa astui sisälle asiakirjakäärö kädessä roteva talonpoika, joka ennen oli palvellut sotilaana hänen komppaniassaan. Talonpoika kävi tavattoman iloiseksi äkkiarvaamatta nähdessään ja saadessaan puhutella entistä rakastettua kapteeniaan. Mutta tämäpä ei siitä nyt ollut ensinkään huvitettu, kun hänellä ei ollut aikaa puhella hänen kanssaan, ja sitäpaitsi aavisti hän käräjöimisvimman tarttuneen talonpoikaan.

"Tervetuloa, vanha sotatoveri!" puhui kirjoitteleva kapteeni saatuaan lauseensa loppuun. "Muistatko enää mitään entisistä aseharjoituksista?"

"Muistan toki, armollinen kapteeni!" Niitä talonpoika ei tietysti ollut unohtanut, ne olivat siksi syvälle painuneet sekä hänen ruumiiseensa että sieluunsa.

Nyt kohotti kapteeni kokeeksi komentoäänensä kuten ennen ja huusi: "Asento!"

Silmänräpäyksessä seisoi lihava talonpoika suorana kuin tukkipuu kädet sivuilla.

"Käännös oikeaan päin!" huusi kapteeni.

Talonpoika kääntyi jotenkin nopeasti.

"Kivääri olalle vie!" komensi kapteeni edelleen.

Talonpoika nosti olalleen asiakirjakäärönsä, jonka hän oli tuonut mukanaan aikoen todella aloittaa käräjänkäynnin.

"Eteenpäin mars!" jatkoi kapteeni.

Talonpoika marssi ryhdikkäästi ulos avonaisesta ovesta pihalle ja edelleen maantielle samalla laskien: "yks kaks, yks kaks", niinkuin entisaikana.

Emme tiedä, kuinka kauas entinen sotilas jatkoi marssimistaan. Ehkä jatkuu se vieläkin. Mutta kapteeni istui hymyillen kirjoituspöytänsä ääressä lopettamassa työtään. Ja aiotusta käräjäjutusta ei kuulunut sen perästä mitään, yhtä vähän kuin itse nolatusta käräjäpukaristakaan.

25.

TAPULIKAUPUNKIOIKEUKSIEN JUHLA.

"No, mitenkäs nyt vietämme päättämäämme tapulikaupunkioikeuksien juhlaa?" kysyi kaupungin yleisesti arvossapidetty pormestari raastupaan tässä asiassa päätöstä tekemään kokoontuneelta porvaristolta. – "Pitäisimmeköhän oikein suuret juhlat?" lisäsi hän epäröiden.

Koko porvaristo mietti ja mietti. Vihdoin lausui eräs raatimies: "Kai siellä sitten tanssittaisiinkin?"

"Tietysti", kuului useain vastaus.

"Mutta", muistutti raatimies, "eihän meillä ole ensinkään tanssimusiikkia, ei koko läänissä."

"Kyllä, onhan meillä veli Collinin viulu", sanoi joku joukosta.

"Ja Blomin urut", lisäsi joku toinen.

Pormestari huomautti hymyillen:

"Mutta tuleeko siitä mitään suurta juhlaa, kun musiikki on niin mitätön?"

"Voimmehan hommata tänne lähimmän rykmentin soittokunnan", lausui muuan tukeva herra, joka mielellään tanssi.

"Lähin on 37 peninkulman päässä täältä, Vaasassa", sanoi pormestari, "ja juhla on vietettävä kolmen päivän päästä. Sitäpaitsi tulisi kovin kalliiksi tuottaa se tänne."

"Soitto on tosiaankin liian kaukana kuuluakseen tänne asti", sanoi eräs raatimiehistä laskien sukkelana leikkiä.

"Tanssiaisia emme voi ajatella ensinkään, koska meillä ei ole tanssisalia niin suurelle joukolle, mikä pitää kutsua sellaiseen juhlaan", puhui pormestari arvokkaan vakavana.

"Eivätkö riittäisi suuret päivälliset vain herroille?" puuttui puheeseen eräs ymmärtäväinen kauppias.

"Niin, mutta naiset tahtovat olla mukana juhlassa, on minun muorini sanonut. Muuten en minä ota siihen osaa", sanoi eräs suutari tyytymättömänä.

"Mestarihan ottaa osaa kaikkiin kemuihin paljon suuremmassa määrässä kuin me, sillä vaikka emäntänne ei tulisikaan, niin tulee sinne kuitenkin joukko verstaassanne tehtyjä kenkiä ja saappaita", puhui muuan nappitehtailija tahtoen erityisesti nolata suutarinrouvan.

Kiivaasti vastasi kohta rakas puoliso ja puolustaja: "Huonosti olisivat asiat täkäläisissä juhlissa, elleivät nappinne olisi mukana."

"Vaiti herrat!" kuului käskevänä pormestarin ääni lausuvan. "Äänestetäänkö siis herrain päivällisistä?"

"Ei, ei, vaan otetaanko rouvat mukaan!" huusi närkästynyt suutari, "sillä vaimoni sanoi – – –"

"Hiljaa suutari! Pysy lestisi ääressä! Täällä sinulla ei ole mitään tekemistä!" kuului joukosta miehekäs ääni, ja tottelevainen suutari lähti siivosti kokouksesta emäntänsä suureksi harmiksi.

Mutta eräs kupariseppä (jonka kaunisääninen poika kävi isoa koulua) lausui, että vähimmin menoin saataisiin juhlariemu korkealle kohoamaan, jos koulunuoriso laulaisi ilolauluja kellotapulissa.

"Musiikki kellotapulista kuuluisi kai jonkun verran paremmin mestarin korviin kuin Vaasasta tänne", puhui ivallinen raatimies.

Pormestari selitti: "Tässä on ratkaistava, pidetäänkö päivälliset vai eikö. Ja varsinaisesti kuuluu vain kauppaa käyvälle porvaristolle, jota juhla lähinnä koskee, selvästi lausua mielipiteensä siitä."

"Minä äänestän päivällisiä maljoineen ja juomineen", kirkui muuan kauppias, joka vielä oli eilisessä humalassaan. "On tyhjennettävä maljat tykkien jyristessä."

Useat äänet yhtyivät iloisesti siihen kimakasti huutaen:

"Kannatetaan."

"Sitten kai on Vaasassa ammuttava", sanoi tuo aina vastaan väittelevä raatimies, "sillä lähempänä ei ole tätä nykyä yhtään tykkiä."

Kokous päättyi nyt yleiseen nauruun, eikä juhlan viettämisestä tehty mitään päätöstä. Mutta kunnianarvoisa pormestari kutsui kaupungin ensimmäiset luokseen päivällisille, ja siellä juotiin sydämen pohjasta iloiten maljoja tapulikaupunkioikeuksien kunniaksi ilman Vaasan tykkejä ja soittokuntia.

26.

LÖYTYNYT HOPEALUSIKKA.

Raati- ja kauppamies Johan Possenius purjehti kerran kesän alussa omalla laivallaan Oulusta Tukholmaan. Siihen aikaan sitä matkaa ei kuljettu yhtä nopeasti kuin nyt, sillä ensi vastatuulen sattuessa mentiin lähimpään satamaan, joten pian käytiin matkan varrella kaikissa satamissa. Laiva sai useinkin siten odottaa monta viikkoa suotuisaa tuulta päästäkseen lähtemään satamasta.

Laiva, jolla kauppias Possenius oli purjehtinut, oli jo kauan ollut matkalla, mutta vähintäkään tietoa ei siitä ollut kuulunut.

Hänen kotona oleva rouvansa ja lapsensa olivat huolissaan tämän tähden, mutta he lohduttivat itseään tavalliseen tapaan, että laiva odotteli jossakin satamassa tuulta.

Muutamana päivänä, kun Posseniuksen rouva oli ostanut padosta lohen, hän sitä perattaessa sekä kummastuksekseen että kauhukseen löysi sen sisältä kauppias Posseniuksen nimikirjoituksella varustetun hopealusikan, mikä tällä oli ollut mukanaan Tukholman matkalla.

Posseniuksen perhe joutui epätoivoon ja murehti häntä kuolleena, sillä uskottiin laivan joutuneen haaksirikkoon ja sen väestön hukkuneen.

Mutta kuinka suuresti kaikki hämmästyivätkään, kun laiva kuitenkin paria päivää myöhemmin ankkuroi Oulun ulkosatamassa! Sen paluumatka oli ollut niin joutuisa, ettei kirje, minkä piti ilmoittaa laivan Tukholmasta lähdöstä, vielä ollut ehtinyt perille postitse.

On helppo ymmärtää murehtivan kotiväen riemu. Possenius oli kyllä kaivannut lusikkaansa, mutta ei tiennyt, miten hän oli sen kadottanut kotimatkalla. Kuitenkin arveli hän sen pesuveden mukana joutuneen mereen. Lohi oli siis ehtinyt perille paljon pikemmin kuin laiva.

Tapausta pidettiin niin merkillisenä, että se kirjoitettiin muistiin kirkonkirjoihin.

27.

KENRAALI CARPELAN JA OULUN KOULUPOJAT.

Kenraali Carpelan, jo aikaisemmin näissä muistelmissa mainittu Oulun läänin maaherra, etsi ja piti arvossa ansiota, missä tahansa sitä vain tapasi, eikä jättänyt vähäisintäkään huomaamatta, vaan kehoitti työntekijää, jolta puuttui luonnonlahjojakin, vireyteen, näppäryyteen ja ahkeruuteen hänen vaivalloisessa ponnistelussaan.

Erityisesti piti hän isällistä huolta koulunuorison opinnoista ja edistymisestä eikä milloinkaan jäänyt pois tutkintotilaisuudesta.

Lucianpäivä ennen joulua oli triviaalikoulun oppilaiden suurin juhlapäivä, sillä silloin koko avara koulutalo valaistiin sadoin talikynttilöin, joista moni kynttiläkulu oli antajalleen suuremman arvoinen kuin toisille harvinaisimmat vahakynttilät, sillä köyhimmiltäkään lapsilta eivät heidän omaisensa kieltäneet iloa parilla kynttilällä saada ottaa osaa valaistukseen. Yhtä mielellään kuin varakkaat vanhemmat kehoittaakseen poikiansa ahkeruuteen antoivat heille pyynnöstä useita nauloja kynttilöitä koulun ilotulitukseen, yhtä mielellään istui köyhän pojan äiti majassaan pari vuorokautta pienokaisineen pimeässä voidakseen antaa muutamaksi tunniksi valoa ja iloa hänelle, josta toivorikkaan äidinsydämen odotusten mukaan koituisi tuki hänelle itselleen ja heille.

Yhtä rehtorin luokan oppilasta sanottiin vartiaksi, eli latinankielisellä nimellä custos. Hän johti avaimenkantajia,[26] joiden nimi latinaksi oli claviger, ja kaikkia muita poikia, mitkä pienten muurahaisten lailla puuhailivat kaikin voimin saadakseen koulunsa oikein kauniiseen asuun suureksi juhlapäiväksi. Moni heistä ei saanut edellisenä yönä ollenkaan unta ja tuskinpa muutkaan kodissa innokkaiden poikien väsymättä huolehtiessa kaikista luvuistaan ja tehtävistään, ettei vain mitään jäisi tekemättä. Pohjalaisen luonteen vilkas levottomuus, toimeliaisuus ja tunteellisuus näyttäytyi jo lapsena. Kello kolmesta neljään olivat nuoret jo liikkeellä puhtaina ja siisteinä. Äitiensä siunaamina ja kampaamina kiiruhtivat pienokaiset kiiltävin tukin, taskussaan pari kuparilanttia taikka palanen juustoa ja leipää, juuri nousseina lämpöiseltä vuoteeltaan ulos tähtikirkkaaseen talviaamuun. Ilomielin, vaikka pakkasesta väristen, juoksivat he koulutalon ympärillä aina kello viiteen asti, jolloin avaimenkantajat avasivat ovet. Tämä tapahtui kellon ensi kertaa soidessa. Avaimenkantajat, jotka usein valvoivat koulussa koko yön, olivat huviksensa harjoitelleet Wargin Kaijan tiedettä: he keittivät jankkia,[27] kahvia, paistoivat ohukaisia eli lettuja, vohveleita tai pannukakkuja ja tuhassa perunoita y.m. Usein he riitelivät keskenään, mutta "kun korvapuusti oli annettu, oli vihakin unohdettu."

Kello 6 oli koko koulu juhlaloistossaan. Puukaaria asetettiin puhdistetun ja kuusenhavuilla koristellun koulutalon ikkunoihin. Nämä kaaret pantiin täyteen kynttilöitä. Myös pantiin niitä katossa riippuviin puukruunuihin, opettajapöydän seinälampuiksi ja kaikkialle, mihin niitä vain saattoi asettaa. Vieläpä kiinnitettiin kynttilöitä päreihinkin, jotka pistettiin seinänrakoihin ja koloihin, joita vallattomimmat pojat olivat kaivertaneet näytteeksi taidostaan ja puukkojensa terävyydestä. Alaluokan köyhät pikku pojat, joilla ei ollut kynttiläjalkaa, valaisivat tällä tavalla kaivertelunsa mestarityön ja siten tuottivat itselleen lapsuusiän vaatimatonta iloa.

Tavalliseen loukkoonsa koulun eteisessä oli Skönborgin muori asettunut vasuineen, joissa piileviä herkkuja peitti lumivalkoinen liina. Tuo kelpo muori, joka oli köyhä, hyväluontoinen, kippuranenäinen leski, oli kuitenkin aina kohtelias, kuten ruotsalaiset enimmäkseen ovat. Hänellä oli tykkimyssy, pitkähelmainen röijy ja korkeakantaiset kengät, jotka tekivät hänet käynniltään vähän kanan tapaiseksi. Muorista pitivät silti yhtä paljon koulupojat kuin muutkin hänen hyvien voikakkujensa tähden. Hänellä oli tavaton kyky pysyä tahdissa ja olla väärin laskematta, vaikka hän yhtenään hoki: "Saako olla torttuja? – ostatteko tuoreita torttuja, kaksi äyriä torttu?"

Kenraali Carpelan oli saapuvilla tässä juhlatilaisuudessa koko rakastettavan perheensä kanssa. Kenraalin rouvaan saattoi sovittaa samat sanat, mitkä eräs Suomen runoilija on lausunut vielä elävästä siellä samanlaisella paikalla olevasta kenraalin rouvasta:

    On aateluus, mi korkeampi on
    kuin arvo tuo, min suku suuri kantaa,
    sydämen aateluuspa koruton,
    loistetta oikeata se vain antaa!

Kenraalin rouva, joka oli itse olennoitu hyvyys, oli siksi kaikkien arvossapitämä ja rakastama. Köyhien ystävänä oli hänen sydämensä aina kärsivien valitukselle ja hädälle myötätuntoinen, eikä tuo hyvä ihminen jättänyt auttamatta, jos vain voi sen tehdä. Niinpä hän vei mukanaan köyhien rakkauden, kaipauksen ja kiitollisuuden kyyneleet ja tuhannet siunaukset, matkustaessaan puolisonsa ja lastensa kanssa Göteborgiin, minne kenraali muutti maaherraksi 1800.

Kun hyvä kenraalinrouva tyttärineen oli läsnä tutkinnossa, niin kaupungin ensimmäiset naiset pitivät velvollisuutenaan olla siellä vapaaherrattaren ja äitien seurana, vaikka muutoin niin varhain vastenmielisesti olivatkin ulkosalla. Tutkinnon lopussa kenraali piti kauniita kehoituspuheita koulupojille. Hänen vanhin poikansa parooni Wilhelm, vaikka olikin aivan nuori, piti kerran siellä puheen latinankielellä.

Kun kaikki itse tutkintoon kuuluvat juhlallisuudet olivat päättyneet ja pojat ahkeruutensa ja ansionsa mukaan saaneet sijansa luokissa, kutsui kenraali taitavimmat heistä päivemmällä luokseen yksinkertaiselle aterialle. Miellyttävää oli nähdä ujojen nuorten suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta tästä osakseen tulleesta kehoituksesta. Kaksinkertaisella ahkeruudella ja ponnistuksella havaittiin heidän sitten kilvoittelevan samasta kunnioittavasta huomiosta seuraavana lukuvuotena.

Yleiseksi iloksi tanssittiin myös tässä tilaisuudessa itse koulussa sanomattoman komea tanssi. Se oli varmaan katoliselta ajalta peräisin. Sen valmistelut ja harjoitukset veivät paljon aikaa. Kaikki pojat ottivat siihen osaa. He tanssivat ohuet vanteet käsissä. Vanteita he heiluttivat laulun tahdin mukaan vaihdellen ympyrässä ja käänteissä. Väliin tanssittiin piireissä, väliin yhdistettiin vanteet yhdeksi tai useammaksi kruunuksi tai pyörähtivät hoikat pojat niiden yli voimistelijan notkeudella ja ohjasivat tanssia sadoissa miellyttävissä vuoroissa samalla laulaen kimeillä lapsenäänillään seuraavaa hyvin harjoitettua latinankielistä ylistysvirttä:

    Ecce novum gaudium,
    Ecce novum mirum
    Virgo parit filium,
    Quae non novit virum
    Quae non novit virum
    Sed ut pyrys pyrym.
    Gleba fert papyrym,
    Florens lilium.
    Ecce quod natura
    Mutat sua jura,
    Virgo parit pura
    Dei filium.

28.

RUUSTINNA YMMÄLLÄ.

Ruustinna Idman seisoi Iin pappilan päärakennuksen kuistinportailla. Hän seisoi auringon helteessä toinen käsi silmiä varjostaen ja toisessa vesikarahvi. Eukko oli hiestynyt monista puuhistaan. Hän tarvitsi apua. Mutta hänen miehensä oli apulaisen kanssa lähtenyt likimpään majataloon ottamaan vastaan kuningas Adolf Fredrikiä, joka 1752 matkusti Pohjanmaalla. Koko talonväki oli myös juossut sinnepäin, niin että ruustinna oli aivan yksin kotosalla. Komea rouva oli parhaassa juhlapuvussaan. Röijy ja hame olivat mustasta mohäärikankaasta, kaulassa oli pitsireunuksinen, tiheä ja hieno battistinen kaulahuivi sievästi poimuteltuna, irtohihat olivat samasta kankaasta ja brabantinpitseillä reunustetut, tykkimyssy päässä oli niinikään valkeasta mohäärikankaasta ja niskassa oli leveistä nauhoista solmittu ruusuke. Hiukset olivat hiuspussissa, jonka muodosti hienosti reunustettu pitsikappale, korvissa oli jalokiviset korvarenkaat, kaulassa helminauha, minkä aitohelmet oli kotiseudulta löydetty, ja jaloissa kiiltävät kengät, joissa oli korkeat kannat ja suuret hopeasoljet.

Äkkiä eukko hymyili hyvin tyytyväisenä nähdessään komean ratsastajan täyttä vauhtia karauttavan pihaan. Tämä tervehti ystävällisesti iloista rouvaa, joka astui portaita alas niiaten joka askeleella.

Pian hyppäsi ratsumies hevosen selästä ja kumarsi kunnioittavasti ruustinnalle, joka lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi tiedustellen, tuleeko kuningas pian.

Kohteliaasti vastasi vieras Hänen Majesteettinsa varmaankin olevan perillä tunnin kuluessa.

Silloin kalpeni kelpo ruustinnamme ja sanoi vavisten, että hänellä tosin ei ollut mitään syytä pelätä rakastettua ja lempeätä kuningasta. "Mutta osata emäntänä vastaanottaa herran voideltu matalan kattomme alle saa minut kuitenkin nyt hämilleni ja araksi. Herralle, joka näyttää niin hyväntahtoiselta kuin te, rohkenen minä varmaan tässä uskoa suurimmat huoleni. En tunne kuninkaan makua ja mielitekoja, en myöskään hovitapoja enkä paljon muutakaan, mitä vaaditaan kuningasta vieraakseen odottavalta emännältä. Olenhan kyllä puhdistanut huoneet, leiponut ja valmistanut olutta parhaan taitoni mukaan, ja isä ja maisteri kehuvat kyllä olutta ja tyttäreni Briita-Liisa isoa piirakasta, missä on kukonpää päällä, mutta mitä tietävät he enempää kuin minäkään. – Jospa nyt uskaltaisin vaivata herraa antamaan minulle hyviä neuvoja ja hiukan tarkastamaan, onko kaikki niin kuin pitäisi olla kuninkaan makua myöten, minkä herra varmasti tuntee paljon paremmin kuin kukaan meistä!"

"Varsin mielelläni", sanoi vieras hyväntahtoisesti. "Aivan varmasti tunnen minä kuninkaan maun yhtä hyvin kuin omanikin."

Hän tarjosi ruustinnalle käsivartensa. Iloisena ja tyytyväisenä kulki rouva hänen rinnallaan sisään.

"Ensin ruokasaliin", sanoi hän, "katsomaan, onko hevosenkengän muotoon katettu pöytä niin kuin olla pitää. Sitten keittiöön maistamaan keittoa ja leipomatupaan tarkastamaan kinkkuja ja paisteja y.m."

Rohkaistuneena vieraan vakuutuksista, että kuningas kyllä hyvin tyytyisi kaikkiin laitoksiin, palasi ruustinna iloisena kuin aurinko tältä tarkastusmatkalta. Mutta aivan äkkiä silmäsi hän taas sydämellisen rukoilevana saattajaansa ja kysyi, vieläkö hän uskaltaisi pyytää tätä seuraamaan itseään kellariin maistamaan, mikä olut olisi parasta kuninkaan ruokapöytään, sillä hän oli valmistanut monta laatua.

Tähänkin suostui vieras nauraen.

Palattuaan maanalaiselta matkaltaan ei ruustinna lakannut kiittämästä ja niiaamasta kohteliaalle seuralaiselleen ennenkuin hän huomasi tomupilven maantiellä. Nyt kalpeni hän jälleen ja saattoi vain änkyttäen sanoa: "Ei ole pisaraakaan raitista vettä! Eikä ketään minua auttamassa!"

Näin sanoen riensi hän kaivolle. Kohtelias vieras seurasi rouvaa ja yhdessä he puuhasivat kaikin voimin saadakseen sangollisen vettä kaivosta, kun kuninkaan seurue jo ajoi hevosineen, vaunuineen pihalle.

Pelästynyt ruustinna huudahti. "Voi, hyvänen aika!" ja pudotti karahvin kaivoon.

Hänen apulaisensa jätti hänet nyt oman onnensa nojaan hyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen ja meni saapuneen joukon pariin. Ruustinna hiipi keittiöönsä, missä hän jo tapasi tyttärensä Briita-Liisan ja piikansa täydessä puuhassa päivällisen laitossa.

Kun ruoka oli kannettu sisään, pöytä täydessä järjestyksessä ja herrat kokoontuneet, tuli vieraamme keittiöön ilmoittamaan ruustinnalle Hänen Majesteettinsa haluavan nähdä hänet mukana aterialla.

Eukko kursaili ja esteli, mutta vieras sanoi, ettei ruustinna millään ehdolla voinut kieltäytyä hänelle osoitetusta kuninkaallisesta armosta.

Kyynelsilmin sanoi tämä silloin: "Olkoon menneeksi Jumalan nimessä sitten, kunhan saan istua herran itsensä vieressä pöydässä. Silloin teen aina kuten herrakin ja olen levollinen."

Ystävällisesti suostui tämä ruustinnan pyyntöön. Sydän löi kelpo ruustinnalla kuuluvasti, kun hän epävakaisin askelin, aivan kuin olisi pelännyt lattian vajoavan altaan, astui sisään saattajansa taluttamana kuninkaalliseen pöytään. Hän rauhoittui yhä enemmän, kun häntä ei mielestään näytty juuri huomattavankaan ja kun hän vasemmanpuoliseksi vierustoverikseen sai oman rakkaan ukkonsa, jota hän koko päivän oli kaivannut.

Ruustinna rohkaisi vähitellen mielensä ja kysyi lopulta mieheltään, kuka näistä herroista oli kuningas.

Mutta rovasti ei vielä itsekään tiennyt sitä, vaikka hän oli pitänyt puheen kuninkaalle sekä ruotsiksi että latinaksi.

Silloin ruustinna kysyi samaa oikeanpuoleiselta pöytätoveriltaan.

Tämä sanoi hymyillen, että kuningas pitää aina tuntea jo hänen ulkomuodostaan.

"Mutta minä en tunne!" vastasi ruustinna. "Minun silmissäni näyttävät nämä herrat kaikki kuninkaalta järjestään."

Silloin vieruskumppani otti taskustaan hohtokivillä koristetun kultarasian, jonka kannessa oli kuva, ja sanoi ruustinnalle: "Tarkastakaa, kenen näköinen tämä on! Se on kuningas."

Ruustinna hämmästyi nähdessään kallisarvoisen rasian ja katsoi kauan vuoroin miestänsä vuoroin valokuvaa, mutta sitten tarkasteli hän järjestään kaikki muut, kunnes hän pysähtyi rasian antajaan.

Tällöin hän tuntiessaan piirre piirteeltä seuralaisensa aitassa, keittiössä ja kellarissa tuli niin hämilleen, että hän pari minuuttia tuijottaen tätä tarkasteli. Sitten hän huudahti: "kuningas!" ja vaipui pyörryksiin tuolinselkää vasten.

Adolf Fredrik – sillä vieras oli todellakin hän – oli vain tahtonut huvitella hyvän ruustinnan epätietoisuuden kustannuksella. Tämän rakastettava vilpittömyys ja viaton nenäkkyys miellyttivät häntä.

Ruustinna tuli pian tajuihinsa ja polvistui samassa kuninkaan jalkoihin pyytämään armoa. Silloin kuningas nosti hänet ylös ja kiitti häntä suurimmasta huvista, mikä hallitsijalle tuntemattomana matkustaessaan voi sattua, kuullessaan olevansa uskollisten alamaistensa rakastama.

Kallisarvoisen kultarasian, jossa oli hänen kuvansa, lahjoitti hän ruustinnalle muistoksi vieraasta, joka oli voittanut hänen luottamuksensa. Kuninkaan lahja kulkee vieläkin perintönä Idmanin suvussa.

29.

JUHLA ADOLF FREDRIKIN KUNNIAKSI.

Adolf Fredrikin Oulussa vieraillessa pani kaupungin porvaristo toimeen suuret tanssiaiset. Mikael Wacklin valittiin yhdeksi isännistä.

Hän oli kauppias ja mennyt naimisiin joitakin vuosia aikaisemmin.

Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja matkustellut ulkomailla, missä hän etupäässä oli oleskellut Pariisissa. Ensin on esitettävä eräs piirre hänen nuoruudenajaltaan, ennenkuin kerrotaan hänen esiintymisestään kuninkaan kunniaksi pidetyssä juhlassa.

Hänen ollessaan kotimatkalla ulkomailta tuli isä yhdellä laivoistaan Tukholmaan häntä vastaan viedäkseen hänet kotiin.

Kun he olivat valmiit lähtemään matkalle, halusi ukko vielä käydä teatterissa ja pyysi pojan mukaan aitioonsa.

Tämä tahtoi valmistaa hyvälle isällensä hauskan yllätyksen, antamalla näytteen taidosta, jota isä ei tiennyt poikansa matkallaan hankkineen.

Kun alkunäytös oli esitetty, katosi nuori Mikael aitiostaan, ja esiripun noustua hän esiintyi näyttämöllä tanssien Paris kuninkaan poikana.

Yleisen mieltymyksen ilmauksena kaikuivat kohta hänelle kestävät käsientaputukset, niin että isäkin ihastuneena yhtyi toisten kanssa huutamaan: "hyvä! hyvä!"

Mutta aivan odottamatta sai hän kuulla jonkun mainitsevan tanssijan nimen, ja nyt tunsi hän poikansa.

Vihan vimmassa ukko silloin syöksyi ulos aitiostaan ja riensi majapaikkaansa, missä hän keppi kädessä kärsimättömänä odotti tanssijaa.

Mitään pahaa aavistamatta tanssimestarimme palasi iloisena ja lauleskellen teatterista ja perin onnellisena siellä saavuttamastaan suosiosta astui suuttuneen isänsä eteen.

Mutta nyt sai "Mikko prinssi" tanssia aivan toisenlaista yksintanssia isän espanjanruokokepin lyödessä tahtia, sillä ukon mielestä oli koko hänen liikkeensä tullut häväistyksi pojan julkisen esiintymisen tähden teatterissa. Asianmukaisesti kuritettuna sai poika vielä suuttuneelta isältä käskyn kohta mennä laivaan, mistä hän ei saanut tulla kaupungille, vaikka neljätoista vuorokautta pitäisi odottaa tuulta.

Oulussa häntä sittemmin pidettiin kaupungin hienoimpana porvarina. Häntä nimitettiin hienon käytöksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa vuoksi prinssi Mikkeliksi.

Hän tietenkin oli kaikkein sopivin isännäksi kuninkaan juhlaan. Hänen rouvansa valittiin myös emännäksi juhlaan. Se pidettiin kauppias Holländerin salissa, joka oli suurin kaupungissa.

Kaikki, mikä kaupungissa oli parasta ja kalleinta, koottiin koristamaan juhlaa. Salissa oli sinikeltaiset kultakangas-seinäverhot. Peräseinälle pystytettiin kuninkaalle korkea istuin, mikä päällystettiin punaisella purppurasametilla ja koristettiin kultareunuksilla ja pitseillä. Sen yläpuolelle oli laitettu jonkinlainen katos poimutellusta samanlaisesta sametista kultahelttuineen ja tupsuineen. Seinillä oli koristeina pieniä peilejä ja talikynttilälampetteja, joiden ympärille oli kiedottu koivunlehvistä ja niittykukista sidottuja köynnöksiä. Katon ympäriinsä kiersi myös luonnonkukista tehty tuoksuva seppele. Kullattu, kukilla koristettu kynttiläkruunu riippui laessa ja uunin ja lattian ympäryksille oli aistikkaasti kukkia rivitetty. Soitosta huolehti kolme viulua ja pienet urut. Kohta kuninkaan astuessa saliin soi marssi, mikä jatkui, kunnes hän oli istunut valtaistuimelle.

Kaikki kaupungin hienoimmat naiset olivat saapuvilla juhlapuvuissaan; vanhemmilla oli kultakirjaillusta vaatteesta myssyt, nuoremmilla kukkia, helmiä ja nauhoja korkealle käherretyissä hiuksissaan, pukuina oli kirjavia habironeja tai dolmaaneja mohääri-, triumfantti-, rastisilji-, bordalue-, camalée-, droiette-, carlée-, sars de soie- y.m. kankaista. Monen kaunottaren ihanaa kaulaa koristivat Oulujoesta saadut aitohelmet. Tanssi alkoi menuetilla, tuolla kaikista tansseista suloliikkeisimmällä. Sitten tanssittiin quatre faces, masurkkaa ensin kannoilla ja sitten varpailla, pitkiä tansseja ja kamaripolkkia.

Kun Wacklin isäntänä esitettiin kuninkaalle, muisteli hänen majesteettinsa kuulleensa nimen ennen ja kysyi, oliko hän joku vuosi takaperin tanssinut Tukholmassa teatterissa.

Wacklinin myönnettyä lausui kuningas toivomuksensa vielä kerran nähdä hänen esittävän yksintanssia.

Estely ei voinut tulla kysymykseen. Ei otettu huomioon, että hän oli lihava ja kankea. Hän ei ollut tanssinut senjälkeen yksintanssia, kun hänelle Tukholmassa sattui niin ikävästi.

Mutta nyt hänen täytyi tehdä kuninkaalle mieliksi. Hän tanssi vieläkin keveästi ja suurella maulla ja taidolla, niin että ylhäinen vieras aivan ihastuneena useita kertoja pyysi hänen toistamaan tanssinsa, kunnes taituri tajutonna kaatui lattialle.

Kaikkien kauhistukseksi oli hänet pyörtyneenä kannettava pois salista. Kuningas itse helläsydämisenä itki saatuaan kuulla verensyöksyn jonkun tunnin kuluttua lopettaneen tanssitaiturin elämän.

Kuninkaan juhla sai siten surullisen lopun, sillä nuori leski pikku poikansa kanssa jäi murehtimaan miehensä onnettomuuden aiheuttanutta taituruutta.

30.

KUSTAA ADOLFIN KÄYNTI.

Kun Kustaa IV Adolf suloisen kuningattarensa Fredrika Dorotea Wilhelminan keralla kesällä 1802 matkusteli Suomessa, saapuivat ylhäiset vieraat muutamana pilvisenä iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd oli mennyt kuninkaallisia vastaan. Koko kaupungin väki oli liikkeellä. Virkamiehet, maistraatti ja porvaristo seisoivat tuntikausia korkeita vieraita odottamassa Limingan tulliportilla.

Lopulta saapui sanantuoja. Sitten tuli ratsastaen maakivaltteri arvokkaana, mutta pölyisenä, kädessään virkasauvansa. Nämä ilmoittivat ylhäisten matkustajien pian olevan perillä.

Nyt väkijoukko liikahteli kuin meren aallot hiljaisessa tuulessa. Tunkeiltiin ilmaan töllistellen, tuupittiin toisiaan, siunailtiin, kiroiltiin tai vihellettiin. Voimakkaimmat vetivät ilmaa keuhkoihinsa pitkän hurraahuudon varalta, joka asianomaisten antaman määräyksen mukaan oli heti alotettava, niinpiankun kuninkaalliset vaunut tulivat näkyviin, ja jonka piti jatkua Limingan tullista läpi koko kaupungin aina Myllytulliin asti ja vielä jonkun matkaa etemmäksikin, kunnes kuninkaalliset seurueineen olivat ehtineet asuntoonsa maaherrankartanoon Polttimosaarella.

Pormestari, sittemmin laamanni Liljedal johti maistraattia ja porvaristoa, joiden kaikki jäsenet olivat puetut kustavilaisiin pukuihin, kapeihin, mustiin silkkiviittoihin, miekka kupeella.

Etumaisimpana esiintyi tällöin varapormestari ja raatimies Timbom yhtä paljon vahvan kurkkunsa kuin palavan virkaintonsa vuoksi.

Kun kyytihevoset riisuttiin kuninkaallisten vaunujen edestä ja maistraatti yhdessä porvariston kanssa asettui niiden sijalle, nähtiin pormestarimme aivan pää pyörällä ja hurjana ilosta tästä kunniasta vetävän siloista väliin kuin väkevä ajurin hevonen, väliin karauttavan eteenpäin täyttä ravia ja huutavan koko kurkkunsa voimalla: "hurraa! hurraa!" Hän oli punakka ja hiestynyt kuin tuomiopasuunaa puhaltava enkeli, kunnes hän lihavuutensa rasittamana läähättäen ja todellisesta virkainnosta höyryten kellahti likaan vaunujen alle. Tätä onnettomuuttaan hän ei sentään pannut pahakseen. Hän heitti kuperkeikkansa niin mestarillisesti, ettei se aiheuttanut mitään keskeytystä hänen riemuhuudoissaan, jotka jatkuivat kuin soitto vedetyssä soittorasiassa kappaleen loppuun asti, s.o. kunnes pormestarimme oli päässyt ilonsa päämäärään saakka. Mutta kierimisestä vaunujen alla oli hänen suunsa kuitenkin niin tomua täynnä, ettei huuto pariin minuuttiin enää kuulunut niin kimakalta. Pian oli ääni taas kuitenkin kirkas ja hyvässä kunnossa.

Kuninkaalliset olivat jo menneet yömajaansa ja halusivat hiljaisuudessa levätä, mutta Timbom seisoi yhä yksinään pihalla kirkuen samaa vanhaa huutoaan vaihtelematta. Silloin äkkiä muuan hovipalvelija tuli hänen luokseen, laski kätensä hänen suulleen ja sanoi hymyillen: "vaiti!"

Pormestari parkamme oli läkähtymäisillään äänistä, jotka nyt piti nielaista ja armotta painaa alas. Syvään kumartaen, mutta voittoon nähden epävarmana poistui hän paikaltaan.

Hiljaa, varovasti ja ääneti kuin kissa lähti pormestari sieltä sitten hiipimään kotiinsa rouvansa luo. Hän kyllä tiesi, kuinka häntä siellä kaivattiin ja odotettiin, mutta peläten muka äkkiä alkavansa uudelleen hurrata, piti hän yhä kättään suunsa edessä. Vavisten raotti hän hiljaa korean kamarin ovea.

"Hyi, kuinka sinä pelästytit minut!" huudahti pormestarinrouva, samalla punastuen ilosta siinä nojatessaan puoleksi ulkona ikkunasta yöpuvussaan.

Alushame oli hienosta, tummansinisestä verasta, "kerskailematta sanoen tehty pormestarin vanhasta pitkästä takista, oli siksi hiukan kapea", (pyysi pormestarinrouva anteeksi aina kohteliaana ja sievistelevänä), niin ettei se sallinut hänen niiata, kun hän joskus joutui sattumalta aamuhameessaan näyttäytymään kaupunginpalvelijoille, jotka häneen nähden liian varhain, mutta hänen mieheensä nähden liian myöhään aamupäivällä tulivat virka-asioilleen.

Hän käytti aina villaisia yöröijyjä, koska hän pelkäsi saavansa kolotuksen. Ne olivat tehdyt Timbomin alkuaan valkoisista aamunutuista, vaikka ne nyt olivatkin väriltään epämääräiset ja niin kutistuneet, että kun ei enää yhtä sellaista saanut kootuksi neljästä, niistä tuli kuitenkin yksi kelvollinen yöröijy pormestarin rouvalle. Vihreästä vahakankaasta valmistettu yömyssy liikkui papiljotteihin kierretyssä päässä. Jalkoja emme halua kuvata, sen voi hänen lääkärinsä paraiten tehdä.

Siinä asussa oli rouva tavallisella paikallansa tähystämässä rakasta aviopuolisoaan, jonka hän varsin selvästi näki kadun puolelta ikkunan toisessa puoliskossa seisovan takanaan puoliavoimessa ovessa. Kohta tuli eukon mieleen sukkela päähänpisto: hän ei tahtonut mielellään tehdä Timbomiansa liian itserakkaaksi antamalla hänen huomata hänen iloansa, sillä rouvan tavallinen periaate, jota hän tuhannen tuhatta kertaa oli kokenut iskeä ymmärtämättömän miehensä päähän ja jonka hän myös hyvänä neuvona antoi kaikille aviovaimoille, oli se, että "vaimon täytyy pitää miehensä kurissa, muutoin sattuu, että vaimo joutuu mieheltänsä saamaan kuritusta."

Pormestarinrouva päätti nyt itse seurata tätä ohjetta. Hän otti siksi kohta tavallisen tyytymättömän kasvojen ilmeensä ja äreän äänensä ja liikkumatta paikaltaan katseli kauan kadulta viereisestä ikkunaruudusta miesraukkaansa. Tämä näytti yhtä pelästyneeltä kuin riutuneelta, käherretty tekotukka oli vinossa ja kankipalmikko toisella olalla. Siinä asemassa hän oli epäröiden jäänyt seisomaan ovelle, vaikka oli jo toisella jalalla astunut kynnyksen yli koreaan kamariin. Silloin kuului uudelleen kimakasti: "Hyi, älä tule tänne! Luulen, että olet juovuksissa, Timbom!" (Hän tiesi kyllä, ettei miehensä tapana se ollut.)

Meidän hyvin viisas pormestarimme palautui toisella jalallaan ja vastasi sävyisänä: "Kyllä, kultani, olen saanut suuhuni tomua ja likaa ja sentäänkin olen nälkäinen kuin susi."

Nämä sanat sulattivat pormestarittaren sääliväisen sydämen, niin että hän itse tuli ulos huoneestaan ja käski Tiinan heti harjata pormestaria, itse hän sillä aikaa omin käsin pani esille vähän kylmää ruokaa. Hän ei jättänyt samalla varoittamatta miestään, ettei hän enää koskaan viipyisi ulkona kello yhteentoista asti, sillä hän oli alkanut uskoa jotain hänelle tapahtuneen ja ehkä kuninkaan ottaneen hänet. Hän sanoi seitsemäntoista kertaa lähettäneensä Tiinan polttimolle päin hakemaan häntä. Itse oli hän yhdessä "Sokerin" kanssa useita kertoja kävellyt turhaan aina kirkon kulmalle asti häntä vastaan. Sitten oli hän ollut ikkunasta häntä vahtimassa eikä ymmärtänyt, kuinka hän ilmielävänä ilmestyi ovelle hänen taaksensa ilman että hän oli nähnyt hänen tulevan portista pihaan.

Mutta rouva ei tuntenut hyvin viisaan oikotietä keittiön ikkunasta, vielä vähemmän monta muuta leveämpää tietä, joita ukko tuntemattomana toisinaan huviksensa kuljeskeli.

Sitten kertoi nyt vuorostaan pormestari kovakätisen harjaamisen aikana Tiinalle ja rouvalleen, kuinka armollisesti kuningas suurilla silmillään oli häntä katsellut ja kuinka hän vuorostaan oli lausunut kuninkaalle mahdollisen monta kertaa "minä vakuutan Teille" ja kuinka ihana kuningatar hymyillen oli nyökäyttänyt hänelle päätään ja kuinka hovinaiset tulivat iloisiksi vain vilahdukselta hänet nähtyään y.m.

Pormestarin rouva tästä viimemainitusta erinomaisuudesta yhtä mairiteltuna kuin huolestuneena puhui huoahtaen: "Jumalan kiitos, että olet tässä ja että he pian matkustavat!"

Sill'aikaa oikaisi hän kankipalmikon ja siisti hyväillen ylen onnellista miestään, mutta samalla teki hän itsekseen lujan päätöksen, ettei hänen Aapelinsa enää milloinkaan saa mennä iloisten hovinaisten näkyville. Ja eukko pysyi sanassaan kuin kuningas.

31.

KUNINKAALLINEN PARI.

Me palaamme nyt kertomaan kuninkaallisesta pariskunnasta. Kuin valon enkeli istui nuori kuningatar jäykän puolisonsa rinnalla.

Heidät nähdessään muistui ehdottomasti mieleen vanha sääntö, että ihminen useimmiten rakastaa omaa vastakohtaansa. Nuoren kuningattaren ihanissa kasvoissa ilmeni ailahtelevaa nuoruuden vilkkautta ja tunteellisuutta hillittynä ja yhtyneenä sielun lujuuteen ja siveyteen, ja nuoren kuninkaan ilmeetöntä katsetta pidettiin miehekkäänä vakavuutena, johon yhtyi vanhuuden ankaraa totisuutta. Aivan suorana ja varmana istui hän vaunuissa porvarien niitä vetäessä. Hän näytti ajattelevan: "Kun tahdotte olla vetojuhtia, niin tehkää velvollisuutenne." Mutta kuningattaren lempeissä silmissä kimalteli kyynel, kun hän siinä istui kalpeana ja arkana hänen rinnallaan, ja kuin suojelusenkeli hän ystävällisesti tervehti riemuitsevaa väkeä.

Porvaristo pani toimeen päivälliset ja suuret tanssiaiset kuninkaallisille. Ne pidettiin kauppias Spårmanin isossa salissa.

Kaupungin tavallista hiljaista äänettömyyttä tänä aikana katkaisi vähä väliä riemuitsevan kansan ilohuuto aina ylhäisten matkustajien liikkuessa. Ja tuskin olisi uskonut Oulussa, jossa oli vain noin 3000 asukasta, saattavan kokoontua yhteen niin paljon väkeä kuin nyt kaduilla vilisi kuninkaallisten ajaessa komeisiin tanssiaisiin.

Kaikki mitä kaupungissa oli soreata, oli koottu koristamaan tanssihuoneustoa, vaikka korein jo ennen oli käytetty kuninkaallisten huoneiden kaunistamiseksi. Kaksi porvaristosta valittua isäntää ja emäntää teki kunniapalvelusta. Väsymätöntä vaivaa nähden oli tänne hankittu kaikki ne herkut, mitkä oli mahdollista saada.

Kauppamaailman valtameriä purjehtivat laivurit olivat etupäässä siinä olleet apuna, sillä he toivat tavallisesti kaukaisempien seutujen tuotteita kotiin tuliaisiksi[28] isännilleen ja heidän rouvilleen. Sydämellisellä ilolla nuo harvinaiset herkut nyt kannettiin esille osoittamaan yleistä ihastusta siitä kunniasta, jota ylhäiset vieraat käynnillään pikku kaupungille osoittivat.

Varmaankaan ei kumpainenkaan kuninkaallisista matkustajista odottanut täällä Lapinmaan rajalla pohjoisnavan läheisyydessä saavansa nähdä niin paljon hienoutta. He eivät varmaankaan edeltäpäin osanneet kuvailla mielessään sitä hyvää aistia, jolla kaikki oli järjestetty. Vaikka täällä puuttuikin häikäisevää ylellisyyttä ja rikkautta, niin sitä kauniimpana loisti vilpitön hyväntahtoisuus. Väärentämättömät viinit, ulkomaalaiset hedelmät, paikkakunnalla valmistetut korkeat krokaanit ja konfektit koristivat pöytää samoinkuin tuoreet mesimarjat, joita oli mitä hienointa kiinalaista porsliinia olevat vadit kukkuroillaan, levittäen hyvänhajuista tuoksuaan. Täällä niin herkulliset suomuurainmehut vetivät niille vertoja hienolla maullaan. Pyyn- ja poronpaistit kestivät herkullisuudessa kilpailun etelän kaikkein harvinaisimpien paistien rinnalla. Yhtä ylpeänä venyi vadilla juuri kohisevasta koskesta pyydetty lohi, jota oli valmistettuna kuudella eri tavalla.

Niin ylpeilivät ruualla, viineillä ja jälkiruuilla täytetyt pöydät, joilla ulko- ja kotimaiset herkut todistivat suomalaisen vieraanvaraisuuden runsautta ja rakkautta hallitsijoihin.

Kullanhohtoinen pilkkakirves eli narri oli mukana kuninkaan seurassa. Virnistellen kuin nuori talonpoika häähumalassaan koetti hän pilkata teeskentelemätöntä vanhanaikuista kestitystä, mitä tässä tarjottiin korkeille vieraille. Mutta ymmärtäväiset kaupunkilaiset eivät välittäneet hänen ivastaan, arvatenkin säälien sitä vähäistä älymäärää, mikä piili hänen käherrettyjen kiharainsa alla, joiden järjestäminen ja ihmisten muka arvosteleminen oli hänen rakkainta tointansa. Kurillaan hän kertoi monta koreata juttua eräälle nuorelle tytölle. Muun muassa lausui tuo avosuu herra:

"Te, joka olette täydellinen kaunotar, voisitte aivan hyvin olla ilman yhtä viidestä aististanne ja olisitte sittenkin hurmaava! Minkä aisteistanne tahtoisitte mieluimmin uhrata, jos teidät siihen pakoitettaisiin?"

Kiusaantuneena hänen lörpöttelystään vastasi suomalainen kaunotar aivan lyhyesti: "Kuuloni, herraseni!" ja sulki korvansa hänen typerältä imartelultaan.

Kuningas ja kuningatar eivät itse tanssineet, mutta Kustaa Adolf komensi seurueensa herrat tanssimaan niiden kaupungin nuorten naisten kanssa, joihin hänen huomionsa oli armollisesti kiintynyt. Noiden onnellisten joukossa oli hänen majesteettinsa erityisen mieltymyksen saavuttanut rikkaan kauppiaan Erkki Candelbergin ainoa tytär, joka oli kaupungin nuoria kaunottaria. Hän oli tässä tilaisuudessa yksinkertaisessa, mutta kallisarvoisessa puvussa; vanhaan porvarilliseen tapaan hänellä oli päässä tykkimyssy valkeasta mohäärikankaasta ja poimuteltu tykki oli mitä hienoimmista leveistä pitseistä. Hame ja pieniliepeinen röijy olivat valkoista itäindialaista silkkisarsia. Kengät olivat valkoista silkkiä ja sukat silkkiset. Korvissa riippuivat kallisarvoiset renkaat ja lumivalkoisen, hienojen pitsien peittämän kaulan ympäri oli useampaan kertaan kiedottu hieno kultainen ketju. Schersminihansikas, mikä vielä enemmän herätti kateutta kuin pitsit, piilotti ne jalokivet, jotka hänellä oli kauniissa kädessään. Kansallispuku, joka oli hänellä yllään, miellytti kuninkaallisia enemmän kuin toisten naisten uusmuotisemmat puvut, vaikka Oulu on aina voinut kerskata naistensa kauneudella, olivatpa ne sitten millaisissa puvuissa tahansa.

Niin pian kuin kuningas lausui haluavansa nähdä neiti Candelbergin tanssivan, eräs hoviherroista vei ujon kaunottaren katrilliin aivan kuninkaallisten läheisyyteen.

Silloin kylmä Kustaa Adolf ihastuneena näytti katselevan tätä luonnon impeä, joka punastuvan ruusunnupun lailla ei uskaltanut kohottaa ihanimpien sinisilmien katsetta kuninkaalliseen majesteettiin. Kauan tämän jälkeen Kustaa Adolf muisteli suomalaista kaunotarta ja hänen tykkimyssyään. Kuninkaalle mieliksi muutamat hovineidit olivat päättäneet käyttää tällaista päähinettä, mutta kun heitä kerran kävelymatkalla luultiin tavallisiksi neitosiksi, niin he eivät enää milloinkaan rohjenneet käyttää tykkilakkia.

Tykkien paukkuessa juotiin ylhäisten vieraiden maljoja ja komeat tanssiaiset päättyivät vasta aamupuolella kuninkaallisten jo aikaisemmin poistuttua.

TOINEN OSA

1.

KÄYNTI SAIRASHUONEESSA VUODEN 1808 SODAN AIKANA.

Ihmiset saivat ensiksi tietää sodan syttyneen vain pikaläheteiltä, jotka kulkivat kaupungin kautta.

Kohta tämän jälkeen marssi Länsipohjan rykmentti kaupungin läpi, ja sikäläinen utelias nuori väki sai suuresti ihastellen ensi kerran nähdä niin kauniita upseereja, sotilaita ja tykkejä. Vakuutettiin upseerien tavattoman kauneuden olevan heidän äitiensä ansiota, koska he sen paikkakunnan tavan mukaan antoivat lapsilleen ravinnoksi kaljakeittoa, ohueksi leivottua leipää ja ruisjauhopuuroa. Nuoret naiset juostessaan ikkunoihin katsomaan kaunista ohimarssivaa rykmenttiä iloissaan särkivät laseja niistä.

Sitten kun sotanäyttämö oli siirtynyt lähelle Pohjanmaan rajoja, syntyi Oulussa paljon liikettä, kun kruunun kuormia kuljetettiin ja muonavaroja rahdattiin. Suuria rahamääriä keräytyi tällöin sekä kaupunkiin että maaseudulle, kun monet toimekkaat ja nokkelat miehet kiertelivät ostelemassa ruokavaroja y.m. ja sitten voitolla möivät ne valtiolle.

Naisilla oli täysi työ leipoa sotilaskorppuja, repiä liinanöhtää haavoittuneiden tarpeiksi ja tanssia, kun toipuvat upseerit heitä toimeenpanemiinsa tanssiaisiin pyysivät.

Mutta Revonlahden ja Siikajoen taisteluiden jälkeen tuli ilosta loppu, kun nähtiin sekä ystäviä että vihollisia haavoissaan vaikeroiden kuormittain kuljetettavan kaupunkiin kovilla talonpoikaisrattailla. Nuo ennen tanssinhaluiset nuoret kaunottaret itkivät nyt säälistä, vaikka tähän asti eivät olleet tulleet ajatelleeksi sodan kauhuja, vaan ainoastaan monia katrilleja ja valsseja, joihin heitä olivat johtaneet nuo perin soreat upseerit. Päänsä puhki aivan varmasti saivat aprikoida nuoret naiset – sydänten salaisuuksia emme tunne –, kun jotkut kohteliaimmat tanssittajat täydellisesti parantuneina palasivat armeijaan ja onnistumattomilla jäähyväiskäynneillänsä (ne kun tapahtuivat arkena, vaikka isä salli tytärtensä vastaanottaa miesvieraitaan vain sunnuntaisin, jolloin heillä oli vapaata aikaa ja vanhemmatkin voivat olla läsnä) tavallisesti jättivät käyntikorttinsa, joissa oli nimen alapuolella kirjaimet p.p.c. Nämä kirjaimet olivat hieroglyfejä viattomassa Oulussa, missä yksikään nuorista ei ymmärtänyt ranskankieltä. Nuo salaperäiset ja selvittämättömät kirjaimet karkottivat unen monen kaunottaren silmistä, mutta samalla herättivät heissä palavan halun oppia ranskaa, kun vihdoinkin oli selvinnyt, että kirjaimet voitiin selvittää mainitun kielen avulla.

Nuori upseeri, kapteeni Forselles, oli Tukholmassa osoittanut kohteliaisuutta eräälle Oulun kauneimmista neidoista. Vanhan tavan mukaan olivat tämän varakkaat vanhemmat lähettäneet hänet, kuten monet muutkin vanhemmat nuoret tyttärensä, Tukholmaan opiskelemaan ja sivistymään. Hän eli silloin samoinkuin upseerikin nuoruutensa iloisinta ja onnellisinta aikaa. He tapasivat usein toisensa tanssiaisissa ja muissa huveissa. Kapteeni oli usein lämpimästi vakuuttanut nuorelle immelle haluavansa seurata häntä kylmään pohjolaan ja mielellään kuolevansa siellä, missä neitokin oli. Tämä toivomus huvitti heitä molempia; sille naurettiin mahdottomuutena.

Mutta seuraavana vuonna, kun nuori impi Oulussa vanhempainsa kodissa silmät kyynelissä istui ikkunan ääressä katselemassa haavoittuneiden kuljettamista sairashuoneeseen, huomasi hän niiden joukossa nuoren, kalvenneen upseerin. Ei hän tuntenut tätä kärsivää olentoa terveeksi, reimaksi ja soreaksi kapteeni Forsellekseksi, ennenkuin tämä alakuloisesti hymyillen tervehti häntä. Impi ratkesi katkeraan itkuun tuntiessaan hänet, tuon mitä kohteliaimman tukholmalaisen seuramiehensä, jota nyt niin kurjana ja kärsivänä vietiin talonpoikaisrattailla sairaalaan.

Pian senjälkeen haavoitetun palvelija tuli tuomaan immelle kirjelipun, missä oli vain seuraavat sanat:

    "Olen pitänyt sanani.

             Forselles."

Hänen jalkansa oli ammuttu ja oli se sahattava poikki. Jonkun päivän kuluttua kuoli urhoollinen soturi.

Hänen lyhyen sairautensa aikana piti nuori neiti vanhempainsa avulla huolen siitä, että hän ei kärsinyt hoidon ja mukavuuden puutetta sairaalassa.

Ennen kuolemaansa pyysi hän vielä kerran saada nähdä hyväntekijä-enkelinsä, jonka kanssa hän oli viettänyt niin monet riemuisat hetket ennen tanssiessaan ja yhdessä huvitellessaan terveenä ja nuorena sydän täynnä onnea, ja joka nyt hänen viimeisinä sairautensa päivänä oli lieventänyt niitä lahjoilla, joita hän itse ihanilla käsillään valmisti tai oli antanut valmistaa hänen virkistyksekseen.

Ei voitu evätä kuolevan viime toivomusta. Isänsä kanssa lähti nuori neiti tapaamaan nuoruudenystäväänsä. Tämän kirkastunut katse säteili immelle vastaan ylimaailmallista riemua. Ei hän voinut puhua monta sanaa, mutta sydämellisesti kiitollisena suuteli hän siunaten itkevän tytön kättä.

Vaikkapa käynti oli lyhyt ja raskas tytölle, jätti se kuitenkin ainiaaksi surunsuloisen muiston tunteellisen neidon sieluun.

Kapteeni Forselleksen hautaus toimitettiin juhlallisesti kaikella sotilaskomeudella Oulun kirkossa.

2.

VAPAA VALINTA.

Kaikki Ruotsin armeijaa varten Ouluun järjestetyt sairaalat olivat täynnä sairaita ja haavoitettuja. Taukoamatta nähtiin kuolleita kannettavan sairaalan pihalle, missä ne rivitettiin läjiin ja sitten korkeiksi kuormiksi häkkeihin kasattuina ajettiin hautausmaalle. Ei tullut kysymykseenkään käyttää ruumiskirstuja. Jokainen kuorma peitettiin vain joillakin viheliäisillä rievuilla, mitkä eivät paljoakaan verhoiksi yltäneet. Silvottu käsi tai jalka pisti esiin sieltä täältä rääsyjen välistä näkyväisenä todistuksena siitä, että soturien oli uhrattava jäsenensä ja elämänsä isänmaan puolustukseksi, ja kauhistuttavana muistutuksena siitä, että he olisivat ansainneet ainakin inhimillisempää kohtelua niiltä, joiden puolesta olivat verensä vuodattaneet.

Vainajien ruumiit mätettiin sitten suuriin, erityisesti tätä tarkoitusta varten kaivettuihin kuoppiin, joihin pappi siunasi ne kaikki yhdellä kertaa.

Jotka sanovat ikävöivänsä sotaa tuntematta omakohtaisesti sen kauhuja, eivät voi käsittää, mitä kaikkea urhoollinen soturi sankarillisesti joutuu kärsimään ja mitkä kärsimykset sotanäyttämöä ympäröivien paikkakuntien rauhallisia asukkaita kohtaavat. Vaikka he säästyisivätkin rahojen ja omaisuuden ryöstöltä taikka päinvastoin sodasta rahallisesti hyötyisivätkin, menettävät he kuitenkin sielunsa jaloudessa enemmän kuin mitä tämä kaikki on siten, että kärsimisen ja kurjuuden näkemiseen tottuneen säälin ja ihmisyyden siveellinen tunne lopulta muuttuu kylmyydeksi tunteellisimmassakin sydämessä, samoinkuin haavuri, joka tällaisen kurjuuden kanssa saa joka päivä toimia, aivan kylmäverisenä leikkelee vertaisiaan sotilaita. Niin tottuu korva onnettomien valitukseen ja silmä heitä näkemään, kunnes lopulta rauhan palattua ihmisen tunne saa takaisin oikeutensa.

Vähämielinen naimaton nainen, jota yleisesti sanottiin Schaggenin Huppa-Leenaksi, kuljeskeli kauniina talvi-iltana kaupungin ulkopuolella etsimässä polttopuita viedäkseen ne kotiinsa kelkalla, jota hän veti perässään. Hän oli juuri kulkemassa polttimon eli entisen maaherranasunnon ohi, joka nyt oli järjestetty sotilassairaalaksi, kun hänen päähänsä pälkähti ohikulkiessaan tarkastella sotilaiden ruumiita, jotka oli tuotu ulos ja kasattu pinoihin kuljetettaviksi hautaan.

Tarkkaan katseli Leena kankeiksi jäätyneitä ruumiita. Hänestä oli synti, että sellainen joukko pulskia miehiä joutuisi haudan saaliiksi, kun hän toivoi itselleen vain yhtä sellaista elävänä.

Leenalla oli nyt tässä niin monta kaunista kosijaa valittavana, että hän oli aivan ymmällä, kenen ottaa. Mutta lopulta alkoi hän ponnistella kaikin voimin saadakseen yhden vainajista, sen, josta hän enimmän piti, kelkkaansa. Kun se oli onnistunut ilman että hänen hommailuaan huomattiin, sai hän hämärässä vielä viedyksi kenenkään estämättä kelkassaan pitkän, jäätyneen ruumiin lämpimään saunaansa, missä hän asusti.

Täällä alkoi hän ensiksi kylmällä vedellä, jota nouti kaivosta, sulattaa paleltunutta ruumista, "niinkuin olin tottunut tekemään jäätyneille Kuusamon siioille", kuten hän sittemmin kertoi. Sitten ryhtyi hän hieromaan vainajaa ja ponnisteli kaikin voimin saadakseen hänet mahdollisesti henkiin. Kuinka kauan hän siten saikin puuhata, niin lopultapa alkoi ruumiissa todellakin näkyä elon merkkejä, ja jonkun minuutin kuluttua paleltunut valekuollut tuli täyteen tajuunsa.

Huppa-Leena ilostui nyt aivan rajattomasti. Mutta hän piilotti kuitenkin kaikilta löytönsä, hoiti sitä hellästi ja vaali tuota varastamaansa soturia useita viikkoja, kunnes tämä oli täydellisesti toipunut.

Kiitollinen sotilas taivutti nyt Leenan seuraamaan mukanaan kotipaikkakunnalleen Länsipohjaan. Ja omaistensa suostumuksella meni hän siellä naimisiin henkensä pelastajan kanssa. Ja hän oli vaimolleen aina niin hellä ja hyvä, ettei Leenalla ollut koskaan syytä katua vaivannäköään eikä omaa valikoimistaan.

3.

SOTURIN SORMET.

Tykin kuula oli Revonlahden taistelussa muutamalta suomalaiselta soturilta katkaissut poikki oikean käden kaikki sormet, niin että ne vain höllästi riippuivat kädessä.

Sotilas lähetettiin muiden haavoittuneiden mukana Oulun sairaalaan. Tämä päällystön päätös oli hänestä itsestään aivan tarpeeton niin pienestä onnettomuudesta kuin viiden sormen menettämisestä. Hän lähti kuitenkin, ja kun hän perillä tuli kulkeneeksi apteekin ohi, poikkesi hän sisälle. Täällä hän veti esille haavoittuneen kätensä ja löi sen tiskille proviisorin nenän eteen, joka kävi kalpeaksi sen nähdessään. Aivan levollisesti pyysi soturi häneltä hiukan laastaria nykyisin kelvottomille sormilleen. Proviisori käski haavoittuneen kaikin mokomin kohta mennä jonkun haavurin luokse kipeine käsineen, sillä laastari ei kelvannut niin vaikeaan haavoittumaan hänen mielestään.

"No! Kaikkia muuta",[29] vastasi soturi ja otti samalla vasemmalla kädellään tupesta terävän puukkonsa, jolla äkkiä leikkasi pois haavoittuneet sormet. Sanoi sitten: "Hyvästi nyt", ja aikoi mennä. Mutta proviisori huusi kiivaasti, että hän ainakin ottaisi mukaansa sormensa ja kiiruhti taitonsa mukaan sitomaan haavoittunutta kättä.

Soturi otti kuitenkin asian aivan välinpitämättömältä kannalta ja nauraen sanoi: "Nyt en enää kelpaa muuksi kuin urkujenpolkijaksi."

4.

LUPAUS KUOLINVUOTEELLA.

Seitsemännellä ikävuodella oleva pikku poika lupasi pitäessään kuolevan isänsä kylmenevää kättä omassaan tultuaan täysi-ikäiseksi olla äitinsä ja kahden nuoremman sisaruksensa, jotka kaikki jäivät mitä suurimpaan puutteeseen ja murheeseen, turvana.

Raskaasti painoi tuo pyhä lupaus pojan sydäntä ja seurasi häntä nuoruuden ikään, mutta teki hänet myös kaksin verroin halukkaaksi opiskelemaan, mihin hän jo oli osoittanut harvinaista halua ja taipumusta.

Harvoin salli uuttera poika itselleen yölepoa tai huvitteli ikäistensä tapaan. Muutenkin oli hän hintelä ruumiiltaan ja terveydeltään heikko. Vaalea, kihara tukka kähertyi kalpeiden, kärsivien kasvojen ympärillä ja riutumus hohti hänen sinisistä silmistään kuin ennustaen, ettei hän ollut luotu kauan elämään maan päällä.

Usein otti huolestunut poika päänkivistyksensä syyksi saadakseen jakaa niukan aamiaisensa pikku siskonsa kanssa, joka maurusi enempää, koska ei ollut saanut tarpeekseen omasta osastaan.

Muutamana päivänä, pojan silloin jo ollessa kolmetoistavuotias triviaalikoulun rehtorin luokan oppilas, keskeytti hänet, hänen innokkaasti lukiessaan läksyjään, keskellä hänen ahkeraa työtään huolestunut äiti, joka köyhyytensä pakottamana ilmoitti varattomuuden estävän häntä antamasta poikaansa enempää opiskella. Vielä vähemmän hänellä oli varoja kustantaa häntä niin pitkälle, että hänestä tulisi pappi, joksi hän taipumustensa mukaan halusi tulla. Äiti kehoitti häntä valitsemaan jonkun muun toimen.

Tällöin kohosi pojan riutuneille kasvoille kuolemankalpeus ja samassa hän pyörtyneenä kaatui lattialle.

Kun itkemään puhjennut äiti sai hänet pian virkoamaan, hymyili hän hänelle pidättäen kyyneleensä ja ilmoitti syyksi yhtäkkiseen pahoinvointiinsa koulussa olleen vähän häkää sekä lupasi mielellään ruveta mihin tahansa äitinsä hänelle määräämään ammattiin.

Hän sai sitten paikan Tornion apteekissa, missä hänen isäntänsä isällisen hellästi kohteli hiljaista ja ahkeraa poikaa.

Mutta liian pian tämäkin isällinen tuki häneltä loppui. Hyvä apteekkari kuoli äkkiä halvaukseen. Iskettiin kyllä suonta, mutta ilman toivottua tulosta. Ruumis nostettiin lopuksi tavan mukaan kylmillään olevaan huoneeseen.

Poika meni suruissaan, kun ei saanut ollenkaan unta, keskellä yötä aivan yksin itkemään huoliaan hyväntekijänsä ruumisarkun ääreen. Silloin hän säikähtäen huomasi suonen alkaneen vuotaa ja kuolleen liikkuneen.

Kohta nouti hän lääkärin, joka koetti kaikkia mahdollisia keinoja vainajan eloon herättämiseksi, mutta kaikki vaivannäkö oli nyt turhaa. Tästä tapauksesta tuli alakuloinen poika mieleltään vielä synkemmäksi.

Jo kahdeksantoistavuotiaana hän oli pari vuotta omin päinsä hoitanut Tornion apteekkia. Useat varakkaat ja hyväätarkoittavat kaupunkilaiset tarjosivat yleisesti arvossapidetylle nuorukaiselle rahaa lainaksi, jotta hän lunastaisi apteekin itselleen.

Sydämestään kiitollisena jalosta tarjouksesta kysyi hän asian suhteen neuvoa holhoojaltaan. Pelkästään nuorukaisen edun takia kehoitti tämä häntä olemaan ryhtymättä kauppaan, koska holhooja toivoi hänen ensin jonkun verran saavan elämän kokemusta, ennenkun hän niin nuorena rupeaisi omaksi isännäkseen.

Senjälkeen oli hän vuoden proviisorina muutamassa apteekissa Tukholmassa, mutta palasi vähän ennen sodan syttymistä Ouluun, missä hän myös sai toimen apteekissa.

Mutta nyt yltyi hänen raskasmielisyytensä korkeimmilleen; hän oli jo täyttänyt 20 vuotta, eikä hän vieläkään nähnyt mitään keinoa voidakseen panna täytäntöön isälleen kuolinvuoteella antamansa pyhän lupauksen.

Tunteellinen nuorukainen rakasti soittoa, ja viulu oli hänen ainoa ystävänsä, jolle hän uskoi surunsa ja sielulliset tuskansa ja joka suloisin, alakuloisin sävelin kuvasi niitä tunteita, mitkä häiritsivät hänen puhtaan sieluelämänsä rauhaa.

Vähäisen palkkansa jakoi hän köyhän äitinsä kanssa. Hän myi ainoan hännystakkinsa ostaakseen pienen soittokoneen rakkaalle sisarelleen, jota hän itse opetti soittamaan, koska hän arveli tämän soittotaidollaan helpommin voivan hankkia itselleen elatuksen.

Lopulta peläten surun valtaan kokonaan sortuvansa päätti hän mennä sotapalvelukseen, missä hän sanansa mukaan saattoi toivoa saavansa joko elämän tai kuoleman, sillä alakuloisen mielen värittämää yksitoikkoista elämäänsä ei hän kauemmin jaksaisi sietää.

Aluksi haki hän aliupseerintointa Waasan pataljoonassa ja sai sen. Tässä virassa päällystö piti hänestä, kun hän täsmällisesti ja taitavasti täytti viran kaikki vaatimukset. Eversti K., joka oli hänen päällikkönsä, luotti aina vakavaan ja elämässään säännölliseen nuorukaiseen osoittaen hänelle erityistä hyväntahtoisuutta.

Mutta muutamana päivänä kutsutti eversti luokseen uuden vääpelin kysyen tältä tyytymättömänä, miksi tämä ei perinyt palkkaansa. Muut sotilaat harvoin laiminlöivät sitä ottaa ulos. "Onko teillä niin paljon omia varoja, ettette tarvitse valtiolta palkkaa sen virassa ollessanne?"

"Ei, herra eversti", vastasi nuorukainen reippaasti.

"Tiedätte", keskeytti päällikkö ystävällisen osanottavaisena, "että olen tyytyväinen virantoimitukseenne. Myös olette nähnyt minun tahtovan teille isän tavoin vain hyvää. Siksi toivon saavani tietää vähän enemmän elämäntavoistanne. Ette aterioi, kuten toverinne, ruokalassa. Näytätte sairaalta ja laihtuneelta. Ette tahdo ulos perimättä olevaa neljännesvuoden palkkaanne. Siinä kaikki, mitä minä tiedän teidän yksityiselämästänne. Minä en sitä ymmärrä."

"Herra eversti suvainnee antaa anteeksi, kun sanon, että säästän nämä rahat", sanoi vääpeli.

Silloin kuohahti eversti: "Ei, sellaista rahanahneutta ja itaruutta nuoressa miehessä voin minä yhtä vähän kärsiä ja antaa anteeksi kuin tuhlaamistakaan. Teidän pitää tässä suhteessa muuttaa ajatustapanne, herra vääpeli, muuten emme ole enää ystäviä."

Vääpelin silmät kävivät kosteiksi hänen vastatessaan: "Niin vastenmielistä kuin minusta on vähimmässäkään tehdä vastoin kunnioittamani päällikön käskyä, niin tässä asiassa en voi sitä luvata."

Eversti katsoi terävästi murheellista nuorukaista, käveli senjälkeen hetken edestakaisin lattialla ja lausui voimatta hillitä liikutustansa: "Poikani, se ei ollut käsky, vaan vain sydämellinen toivomus sinun parhaaksesi. En päällikkönä, vaan kuin isällisenä ystävänä pyydän sinulta luottamusta."

"Herra everstin jalomielisyydeltä en voi mitään salata", änkytti vääpeli huulet vavisten. "Herra eversti, minulla on köyhä äiti ja sisar –." Hän ei voinut puhua enempää.

"No hyvä", puhkesi eversti puhumaan. "Te säästätte palkkanne heitä elättääksenne, mutta millä te itse sitten elätte?"

"Aioin nyt juuri mennä ruokalaani, lähimpään metsään, syömään päivällistäni. Tässä se on, herra eversti." Hän otti esille palasen juustoa ja kappaleen mustaa leipää sotamiehenlaukustaan.

"Ja tällainenko on teidän jokapäiväinen ravintonne?" keskeytti eversti sävyisänä.

Synkästi häneen katsahtaen vastasi nuori soturi: "Ei äidillänikään ole sen parempaa."

Eversti sulki tuon kelpo pojan syleilyynsä sanoen: "Tästä lähtien istut sinä minun pöydässäni, poikani." He lähtivät päivälliselle.

Pari viikkoa senjälkeen makasi Toivolassa kuolemaisillaan oleva nuorukainen sairasvuoteellaan. Soturi-toveri seisoi hänen vieressään tiedustellen, haluaisiko kuoleva puhella rykmentinpapin kanssa.

"En", vastasi hiljaa riutuva sairas, "mutta tahtonet lukea minulle sisareni viime kirjeen!"

Hän pani kätensä ristiin kuin rukoillen ystävän lukiessa kirjettä. Hänen kasvoilleen levisi taivaallinen hymy. Nyt oli hän ääneti lopettanut koko elämänsä katkeran taistelun. Kirkastunut henki oli poistunut ratkaisemaan elämän arvoitusta.

Ruumis leikattiin. Lääkäri totesi kuoleman syyksi liian äkkinäisen siirtymisen nälästä voimakkaaseen ravintoon.

Mutta kuolemansa jälkeen täytti hän kuolevalle isälleen antamansa lupauksen, mikä koko hänen lyhyen elämänsä ajan oli niin raskaasti hänen tunteellista mieltänsä täyttämättömänä painanut.

Hänen äitinsä peri murhemielin sen palkan, mikä oli maksanut rakkaan pojan hengen. Parempaan tulevaisuuteen antoivat hänelle nämä sururahat toiveita.

Rauha ja siunaus kuolleen soturin muistolle – kyllin arvokkaalle saamaan sijan suomalaisten sankarien rinnalla, jotka kaatuivat kunnian kentällä isänmaataan puolustaessaan!

5.

KREIVI L---- JA KIVI-TANELI.

Nuorta ruotsalaista upseeria, kreivi L—-ää, odotettiin saapuvaksi pohjoista tietä Tukholmasta 1808 vuoden sodan urotöihin. Jo matkalla antoi hän näytteen urhoollisuudestaan. Useita päiviä ennen kreivin tuloa Ouluun oli Kivi-Taneli ottanut majoittaakseen hänet luokseen. Myöhään muutamana talvi-iltana tuli nuori kreivi perille ja palvelija vei hänet aivan yksinkertaiseen huoneeseen vanhan rakennuksen alakerrassa. Siellä oli kyllä siisti sänky karkeine lakanoineen, puhdas puupöytä ja pari tuolia, mutta eipä voi kummastella, että nuori kreivi, joka oli matkasta väsynyt, harmistuneena joutui ihmeisiinsä huomatessaan saavansa niin huonon asunnon rikkaan kauppiaan talossa.

Kreivi lähetti kohta viestin isännän luokse pyytämään parempaa huonetta ja parempia sänkyvaatteita.

Vihaisena vastasi isäntä kyytipojalle, joka oli toimittanut vieraan asian, ettei hänellä ollut parempaa huonetta tarjota, ja että se kyllä vältti sellaiselle herralle. Kun vastaus tuotiin hänelle täysin sellaisena kuin se annettiinkin, raivostui tuo nuori, pikaluontoinen kreivi niin kovasti, että hän sapeli paljastettuna hyökkäsi yli pihan isännän luo. Tämä, joka iltavirttä veisatessaan käveli salissa edestakaisin, ei huomannut odottamatonta tulijaa, ennenkun hän näki paljastetun miekan päänsä päällä ja kuuli kiukkuisia sanoja, jotka lupasivat häntä kurittaa kunnes hän oli hankkinut aseniekalle hauskemman asunnon.

Silloin meni Kivi-Taneli aivan tyynenä kädet ristissä rinnalla pari askelta lähemmäksi häiritsijää ja sanoi: "Reistataan kumpiko tässä voittaa."[30]

Kreivi, joka ei ymmärtänyt suomea, kiihtyi yhä enemmän ja alkoi aina kiivaammin riehua kalpansa kanssa, kun kaunis nainen, jonka kasvoilla kuvastui kauhu, estäen tarttui soturin käsivarteen ja huusi: "Älkää jumalan tähden koskeko isäntään, onneton!"[31]

Kreivi tyyntyi kohta tämän odottamattoman näyn nähtyään ja kertoi, kuinka alentavasti hänet oli täällä majoitettu, sekä toi esiin isännän röyhkeän vastauksen hänen oikeutettuun pyyntöönsä saada parempi huone.

Talon rouva (sillä se oli hän) kysyi vain, eikö kreivi itse pian saapuisi.

"Kenenkä, tuhat tulimmaista, luulette te sitten minun olevan?" kysyi jälleen kuohahtava kreivi.

"Ulkonäöstänne ja käytöksestänne päättäen luulen teidän olevan kreivin palvelijan tai hänen lähettinsä", vastasi arvokkaasti emäntä.

Kreivi nolostui ja pisti miekkansa tuppeen. "Tässä mahtaa sitten olla erehdys", sanoi hän. "Kenelle oli tarkoituksena antaa se kamari, joka minulle osoitettiin?"

"Kreivi L—-in palvelijalle", kuului vastaus.

"No, mikä huone on sitten varattu hänen herralleen?" jatkoi kreivi.

"Tämä", sanoi kohteliaasti emäntä, avaten oven hienosti kalustettuun huoneeseen. Siellä oli untuvavuode silkkipeitteineen ja kalleine hollanninpalttinalakanoineen valmistettuna matkasta väsyneelle kreiville, joka tuhat kertaa pyysi anteeksi isäntäväeltään erehdystään ja kiivauttaan sekä sitten laittautui levolle uneksimaan laakereista, joita hän sodassa aikoi hankkia itselleen..

6.

RUOTSALAISTEN VIIMEISET TANSSIAISET.

Vielä kerran halusivat nuoret ruotsalaiset upseerit hälventää tanssien surunsa, ennenkun he korkealta taholta annetun käskyn perusteella jättäisivät rakkaan maan, jota he olivat tulleet puolustamaan, samoin kuin kaikki ne suomalaiset kaunottaret, mitkä niin usein olivat panneet heidän herkät sydämensä sykkimään.

Nuoret suomalaiset sankarit kokivat miehekkäästi voittaa ja salata harminsa, mikä painoi ja kalvoi heidän mieltään, kun heidät pakotettiin, samalla kuin he lähtivät isänmaastaan, hylkäämään kaiken, mikä oli heille rakkainta maailmassa. Kuitenkin hekin tahtoivat muka iloisina viimeistä kertaa kalliissa kotimaassa ottaa osaa nuorten huveihin.

Jäähyväistanssiaiset piti pidettämän Oulussa ja kapteeni K. otti hankkiakseen huoneiston niitä varten. Kaupungin paras huoneusto kuului yksityiselle perheelle, joka jonkun kerran, kun katsoi sopivaksi, kohteliaisuudesta oli luovuttanut sen yleistä huvitilaisuutta varten; mutta nyt sillä ei ollut siihen halua eikä tilaisuutta.

Kopea kapteeni aikoi uhallakin saada huoneuston. Hänen mielestään oli porvariperheelle kunniaksi tämä sen huoneustoon kohdistettu pyyntö.

Mutta isäntä kävi tästä vain taipumattomammaksi siihen suostumaan. Syntyi kiivas sananvaihto ja lopulta käsirysy. Kapteeni paljasti vihastuneena miekkansa. Tappelun melu oli saanut talon rouvan levottomaksi, niin että hän syöksyi juuri parhaaseen aikaan huoneeseen estääkseen veren vuodatuksen.

Tappelusta oli se seuraus, että tanssiaiset sillä kertaa lykkääntyivät ja urhoollisen kapteenin täytyi ennen monia tovereitaan jättää kotimaansa ilman lopputanssiaisia.

Mutta kohta senjälkeen panivat kuitenkin toiset sävyisämmät upseerit toimeen tanssiaiset, ja nyt ei kielletty kiistanalaista huoneustoa. Mutta ne olivat surulliset tanssit, vaikka niissä kyllä eloa oli. Tanssittiin huimasti, mutta muuten iloisimmatkin nuoret nyt tanssivat silmät kyynelissä. Riemun pidosta oli nyt tullut loppu, uskoivat kaikki, tiedettiin, mitä oli ollut, mutta ei, oliko enää mitään iloa odotettavissa.

Raskain mielin lähtivät hienot ruotsalaisetkin upseerit jäähyväistanssiaisista ja heittivät kaunottarensa uhkaavan kohtalon käsiin. He kuvailivat heille niin monta peloittavaa seikkaa, että naiset arvan surullisina näkivät ritarillisten puolustajiensa lähtevän ja heittävän koko Suomen voitokkaan vihollisen turvallisempaan suojaan.

Kun nuoret, lohduttomat naiset pääsivät kotiinsa tanssiaisista, huusivat he itkien kuin lapset: "Ei koskaan, ei koskaan meillä enää ole niin hauskaa kuin ennen."

"Minä lupaan pyhästi", puhui nyyhkyttäen yksi noista isänmaallisista enkeleistä, "etten enää milloinkaan tanssi."

Sanat hukkuivat kyyneleihin.

"Ja minä", sanoi muuan toinen rohkeampi, "minä lupaan istua vankina huoneessani niin kauan kuin räähkät ryssät ovat täällä."

"Entä minä", puhkesi puhumaan hänen sisarensa, jonka sydämellä aina oli pukuasiat, "minä lupaan, etten koskaan käytä muuta pukua kuin rumaa karttuunihametta, jota en voi kärsiä, ja sinistä ruumiinmukaista liiviäni, niin kauan kuin yksikin ryssä on maassa." Samalla uudistivat kaikki kolme sulotarta lupauksensa, etteivät he enää milloinkaan tanssisi.

Nuo viattomat olennot eivät silloin tienneet, että heidän "emme milloinkaan" samoin kuin heidän pelkonsa ja lupauksensa eivät kestäisi pitemmälle kuin tuskin kuusi viikkoa; sillä tämän heidän "ei koskaan" aikansa kuluttua nähtiin heidät perin ihastuneina kauneimman rykmentin musiikin sävelien siivillä liitelevän poloneesissa, angleesissa, valssissa, masurkassa, potpurrissa ja katrillissa mitä urhoollisimpien ja kohteliaimpien venäläisten kenraalien ja upseerien kanssa loistavissa tanssiaisissa, joita nämä panivat toimeen surevien kaunotarten lohdutukseksi.

7.

JÄÄHYVÄISET.

Viimeisenä rykmenttinä Oulussa olivat Savon jääkärit, jotka sopimuksen mukaan peräytyessään kulkivat kaupungin kautta.

Kamalaa ja liikuttavaa oli nähdä näitä viimeistä kertaa poiskulkevia Suomen urhoja, jotka uupumatta koko sotaretken aikana olivat puolustaneet synnyinmaataan. Nyt he väsymyksestä ja murheesta horjuen perin laihtuneina, kuolemankalpeina, entisensä varjoina tuiki kuluneissa varustuksissa melkein paljain jaloin lumirännässä katse maahan luotuna ja kiväärit epäjärjestyksessä olalla marssivat väärin soivien rumpujen kumeasti pauhatessa. Vitkaan ja synkännäköisinä kävelivät he hitaasti kuin ruumissaatossa ulos Kajaanin tullista hautausmaalle päin.

Kaupungin asukkaat kylpivät kyynelissä nähdessään tämän murheellisen näyn tässä surullisessa jäähyväistilaisuudessa, jolloin viimeinen rengas kuusisataa vuotta kestäneestä siteestä Suomen ja sen äidin Ruotsin välillä katkaistiin.

Kamalan äänettömyyden ja matalasointisten rumpujen pärinän katkaisivat vain silloin tällöin Suomen sparttalaisten teeskentelemättömät surumieliset valitushuudot: "Hyvästi nyt Suomen niemi!"[32] ja samalla moni heistä nopeasti pyyhkäisi haavoittuneella kädellään kyyneleen silmästään.

Nämä urhot joutuivat välirauhan aikana rasittavaan palvelukseen ja moni heistä kulki kohti varmaa kuolemaa, koska heidän sodan vaivoista uupuneet ruumiinvoimansa eivät jaksaneet enempää kaikista inhimillisistä ponnistuksista huolimatta.

Useimmat tästä mitä uhrautuvimpien isänmaanpuolustajien kalliista jäännösjoukosta kaatuivat paleltuneina kuin kärpäset tienvieriin kylmässä joulukuun yössä säälivän kuolon saaliina, minkä vihollisen luoti oli säästänyt.

Urhot lepäsivät jäätyneellä maakamaralla pohjatuulen raakojen vihurien pyryttämän lumen peitossa, mistä heidän ruumiinsa löydettiin ja vieraina omassa isänmaassaan haudattiin vihittyyn maahan. Vain keväiset luonnon kukat tunsivat ja seppelöivät sankarien huomaamattomat haudat. Mutta heidän pyhää muistoaan siunaa sentään moni kyynelsilmin ja se on sekä ystävien että vihollisten kunnioittama.

8.

VENÄJÄN ARMEIJAN TULO OULUUN.

Antinpäivänä, marraskuun 30 p:nä 1808, sitten kun jotkut kasakat olivat ratsastelleet ristiin rastiin kaupungin katuja, marssi aamupäivällä kaupunkiin Limingan tullin tietä ja pitkin Torikatua sen päähän asti ensimmäinen venäläinen rykmentti pysähtyen torille raatihuoneen edustalla. Sinne sijoitettiin päävahti ja tori saarrettiin ylt'ympäriinsä vihreillä ammusvaunuilla ja tykeillä, joiden ääressä palavat sytyttimet savusivat useita vuorokausia.

Koko kaupungissa vallitsi Venäjän armeijan tullessa ällistynyt äänettömyys. Tyhjillä kaduilla ei ollut muita eläviä olentoja kuin kasakat, jotka pitkine keihäineen niillä ratsastelivat. Ikkunoissa näkyi silloin tällöin jotkut kauhun kalvistamat kasvot ja kaulat kurottautuivat kurkistelemaan kasakkain jälkeen.

Vain yksi nuori nainen näkyi vakoilemassa Kajaanin tullin katua torille päin, ja huomattuaan sen aivan tyhjäksi, kuin puhtaaksi lakaistuksi hohtavan talvipakkasen valkoisimmassa lumessa, lähti hän rohkeasti katua eteenpäin uteliaisuutensa viemänä.

Hän tahtoi nähdä, näyttivätkö nuo ryssät todellakin niin peloittavilta kuin oli sanottu. Kaupunkiin he olivat saapuneet aivan melutta ihanan soiton kaikuessa, mitä nuoren tytön mielestä oli mahdotonta uskoa vihamielisyydeksi. Mutta yht'äkkiä hän kalpeni, kun odottamatta kasakkavartio kääntyi muutamasta kadunkulmasta häntä kohti. Hän jatkoi kuitenkin tyynesti kulkuaan ilmaisematta pelkoaan.

Nuo kauheat, mutta uljaiden hevosten selässä komeilta näyttävät kasakat katsoivat hymyillen ja kuin ihmetellen toisiinsa, mutta sanoivat kohteliaasti ohikulkiessaan nuorelle tytölle: "drasti".[33]

Neitonen kiiruhti muutamaan taloon torin partaalla, mistä hän saattoi katsella rykmentin tuloa, ja kuuli myös oikein sävyisäin upseerien puhuvan suomea. Nämä olivat kotoisin Vanhasta Suomesta tai Liivinmaalta.

Sitten lähti hän lohduttamaan eräitä pahimmin säikähtyneitä nuoria ystäviään ilahduttavalla sanomalla, että hän mitä peloittavimpien tykkien ja hirvittävien sotilaiden keskellä oli nähnyt oikein kauniita ja sieviä venäläisiä upseereja, jotka varmaankin olivat kohteliaita tanssittajia.

Tällöin koko perhe ympäröi tuon niin hyviä tietoja tuovan tuttavan. Mutta nuoret neidit halusivat kuitenkin lyödä vetoa makeispussin, että ryssäläinen upseeri kaikessa tapauksessa ei osannut niin hyvin tanssia valssia kuin ruotsalainen.

Mutta kuinka asiasta päästäisiin selville, kun oli tehty lupaus olla aina tanssimatta, varsinkin ruokottoman ryssäläisen upseerin kanssa, senjälkeen kun oli ollut onni tanssia kapteenien Gegerskiöldin, Tauben, Stjernschantzin, Aminoffin ja useiden muiden ruotsalaisten upseerien kanssa, jotka olivat yhtä kuuluisat tanssitaidostaan kuin urhoollisuudestaan taistelussa?

Etenkin oli vanhempi nuorista sulottarista innokkain uudistamaan lupauksensa olla aina tanssimatta. Hän eli suloisimpien muistojen kuumeessa, mitkä vielä niin vilkkaan kuustoistavuotiaan immen mielikuvituksessa häilyivät viattomuuden ruusuhohteessa.

9.

TEEKESTIT.

Kreivit Shuvalov, Kamenski ja monta muutta kenraalia, jotka olivat etevän Venäjän armeijan päälliköitä, majoitettiin Oulussa parhaimpiin taloihin. Kenraali Aleksejev oli erittäin miellyttävä seuramies ja hyvin huomaavainen kaunista sukupuolta kohtaan. Kohta majapaikkaansa tultuaan sai hän kuulla kahden kaupungin kauneimman nuoren neidin vanhempainsa kanssa asuvan samassa kerroksessa, missä hänkin.

Sodan aikana oli hänelle tullut tavaksi nopeasti tehdä ja panna toimeen päätöksensä, ja tämä tottumus sai kenraalin kohta lähettämään yhden adjutanttinsa nuorten neitien vanhempien luo kohteliaasti kysymään, saisiko hän tulla juomaan teetä perheeseen.

Talon isäntä ei ollut kotona, ja rouva tuli aivan hämilleen tästä odottamattomasta kohteliaisuudesta.

Hän oli muuten kyllä itse vieraanvaraisuus, mutta nyt hän vastasi hiukan mietittyään päättävästi, vaikkakin pelonarasti, ettei perhe voinut ottaa vastaan niin suurta armoa kuin kenraali halusi heille osoittaa, koska heidän vähävaraisuutensa oli sille voittamattomana esteenä, sillä heillä ei ollut teekalustoa eikä muutakaan kenraalille tarjottavaksi kelpaavaa.

Kohteliaasti kumartuen poistui adjutantti ja palasi kenraalin luo tuomaan kieltävän vastauksen. Mutta hän palasi pian pyytämään koko perheeltä, eikö kenraali saisi juoda teetään sen mieluisassa seurassa. Hän ei tahtonut vaivata naisia tulemaan luoksensa, mutta pyysi suosionosoituksena saada lähettää teen heille ja siten kuitenkin saada nauttia heidän seurastaan.

Nyt ei käynyt enää kielteleminen. Emäntä hämillään vuoroin punastui, vuoroin kalpeni, mutta ei voinut kieltäytyäkään.

Kun adjutantti oli mennyt saatuaan myöntävän vastauksen, lähti rouva tyttäriensä luo, mutta oli niin kalpea ja oudonnäköinen, että nämä levottomina luulivat rakkaan äitinsä olevan kuolemansairaan. "Mikä, jumala paratkoon, äitiä vaivaa?" huudahtivat he moneen kertaan.

Tuo kelpo rouva ei voinut pitkään aikaan mitään vastata, niin järkytetty hän oli. Istuuduttuaan ja tuolilla levottomana edestakaisin huojuen hän vihdoin sai heikolla äänellä sanotuksi: "Vaivaa? Vielä ei minua mikään vaivaa, mutta ehkä tunnin päästä kaikki! kaikki!" – ja hän ratkesi rajusti itkemään.

Osaaottavasti hyväillen kietoivat molemmat tyttäret käsivartensa äidin kaulaan saadakseen tietää syyn hänen suureen mielenliikutukseensa. Mutta kun hän kertoi heille tuosta peloittavasta vierailusta, puhkesivat molemmat nuoret neidot nauramaan ja sanoivat; "Jopa nyt äiti on naurettava, kun pelkää tuollaista rauhallista vieraskäyntiä!"

Nuorempi pakisi: "Olen ikkunasta nähnyt vain vilahdukselta kenraalin, mutta niin paljon huomasin, että hän on miellyttävän näköinen eikä ensinkään peloittava."

"Sitä pahempi", vastasi huolestunut äiti, joka kuitenkin vähitellen tyyntyi viattomain tyttöjensä lapsekkaasta ilosta ja rohkeasta puheesta.

"Te ette saa tulla näkyviin, lapseni", esitteli rouva, joka sittenkään ei odottanut mitään hyvää vierailusta. "Teidän pitää olla täällä suljettujen ovien ja salpojen takana."

"Mutta, rakas äiti", keskeytti hänet nuorempi tyttäristä, "saammehan sentään vähän kurkistaa avaimen reiästä nähdäksemme kenraalin korean teekaluston."

"Ja myöskin itse kenraalin, paras äiti", lisäsi vanhempi.

"No niin, siten saatte kyllä tyydyttää uteliaisuuttanne, jos vain voitte hänen huomaamattaan sen tehdä. – Lapset ovat lapsia", huokasi rouva. "Minun yksin pitää uhrautua puolestanne, kun isä ei ole kotona." Hän huokasi vielä syvemmin.

Samassa kuului joku tulevan sisään salin ovesta. Äkkiä lukitsi rouva tyttäriensä huoneen oven, otti avaimen, heitti suuren saalin pyöreälle, miellyttävälle vartalolleen ja kulki huojuen vierashuoneen läpi saliin. Täällä kohtasi hän taas adjutantin johtamassa kenraalin palvelijoita, jotka kantoivat höyryävää, hopeista teekeittiötä ja aitoporsliinista teekalustoa. Kaikki asetettiin pöydälle, mikä oli keskellä lattiaa rouvan vierashuoneessa.

Aina kohtelias ja hyvä emäntä kursaili ja niiasi hämmennyksissään vuoron perään korealle teekeittiölle, kalustolle ja adjutantille, joka monien kiittelemisien ja kumarrusten jälkeen riensi noutamaan kenraalia.

Mutta lyhyen odotusajan kuluessa alkoi rouva vavista kuin haavan lehti. Hiljaa kuiskasi hän avaimen reiästä tyttärilleen: "Jos kuulette minun huutavan, niin kiiruhtakaa ulos; sillä ryssä on aina sentään ryssä, olipa sitten kenraali tai sotamies."

"Kallis äiti, älä ole peloissasi!" kuului samaa tietä tyttärien kuiskaava neuvo. Kun lattiaa viistävien sapelien kalina kaikui salissa ja komea kenraali Aleksejev itse neljän adjutanttinsa kera astui sisään, tunsi emäntämme pelon synnyttämää väsymystä eikä jaksanut nousta paikaltaan.

Adjutantti, joka jo ennenkin oli toimittanut kenraalin asioita talossa ja taisi ruotsia, lausui kenraalin puolesta tuhansia kohteliaisuuksia mykälle emännälle, joka istui liikkumattomana tuijottaen ja hypistellen kamarinavainta.

Sen enempää siekailematta istuutuivat herrat teepöydän ääreen.

Kenraalin viitattua upseereilleen nostivat nämä rouvan tuolineen myös siihen.

Kenraali itse otti vaivakseen tarjoilla, kun talon emäntä selvästi näytti tahtovan pidättäytyä erillään.

Herrat olivat reippaalla tuulella ja nauroivat sukkeluuksille ja kaskuille, joita he ranskankielellä juttelivat. Ruotsia puhuva adjutantti tulkitsi ne kaikki rouvalle, mistä tämä, joka muuten aina oli iloinen ja hauska, pian alkoi elostua, hymyillä ja antaa selviä vastauksia kenraalin kysymyksiin.

Tämä kysyi muun muassa, miksi talon neidit eivät näyttäytyneet.

Rouva ilmoitti niiden olevan matkalla.

"Onko totta, kuten huhu kertoo", käski kenraali sitten kysyä, "että Oulussa on paljon nuoria kaunottaria?"

"Onhan täällä monta nuorta tyttöä, jotka ovat hyvännäköisiä", vastasi rouva ja asettui rohkeaan asentoon, "mutta ei niistä ketään minun mielestäni saata sanoa kauniiksi."

"Väitetään kuitenkin, että neidit tyttärenne, hyvä rouva, ovat kauneimmat", puhui kenraali merkitsevästi hymyillen.

Tällöin kalpeni rouva. Eikä hän jaksanut hillitä itseään, kiivasluontoinen kun oli. "Ei se ole totta!" huudahti hän. "He ovat rumia kuin itse paholainen."

Yhteinen naurunräjähdys, mikä seurasi hänen sanojensa tulkitsemista, sai hänen kuitenkin malttamaan mielensä. Rouva oli loukkaantunut, mutta vaikeni.

Kenraali oli teen valmistuttua kaatanut sitä suuriin kuppeihin. Sitä juotiin vain sokerilla hämmennettynä, kuten venäläiset sodassa tekevät. Ei ollut pöydässä kermaa eikä leivoksia.

Kohteliaasti antoi kenraali emännälle ensimmäisen kupin. Tämä silmäili hämmästyneenä sen mustaa sisällystä. Se oli väkevää kukkateetä, laadultaan hienointa ja kalleinta, eikä sellaista Oulussa silloin vielä oltu nähty. Emäntä ei ottanut, vaan pyysi kohteliaasti anteeksi, sanoen syyksi, ettei hän koskaan juonut teetä.

Mutta urhoollinen kenraali ei ollut valmis niin vähällä helpottamaan. Rouva ei voinut vastustaa kohteliaisuutta, jolla häntä tyrkytettiin ottamaan kuppinsa. Vaikka juoma olikin hänelle outoa, piti hän sitä kylläkin maukkaana, mutta vain kohteliaisuudesta joi hän loppuun tuon suuren kupin, minkä kenraali kohta uudelleen täytti välittämättä eukon lujasta kiellosta.

Herrat, jotka olivat tottuneet juomaan paljon teetä, tyhjensivät pian toisen kuppinsa. Tuhansin rukouksin ja kohteliaisuuksin onnistuttiin lopulta saamaan ykskantainen rouva vähitellen myös juomaan loppuun omansa. Siinä sivussa pilailivat herrat hänen kanssaan udellen, eivätkö he koskaan saisi nähdä talon tyttäriä arvostellakseen, olivatko nämä heidänkin mielestään niin rumia kuin äidin itsensä.

Mutta rouva vakuutti heille aivan lyhyesti, että sitä ei ollenkaan maksanut vaivaa ajatella.

Tämä näytti kuitenkin vain kiihottavan herrain uteliaisuutta. He halusivat tietää, missä nuoret neidit olivat piilossa, sanoivat he.

"Se ei ensinkään liikuta teitä", tiuskasi äiti heille ja otti samassa äkkiä kamarinavaimen, minkä hän oli unohtanut teepöydälle viereensä.

"Ehkä he eivät ole täältä aivan kaukana?" haastoi kenraali ja katsoi merkitsevästi avaimeen.

"Armollinen kenraali, he ovat kaukana, niin, hyvin kaukana täältä", vakuutti kelpo rouva. Kun hän oli tottumaton valehtelemaan ja teeskentelemään, punastui hän samalla kuin keksitty vakoilija ja tuskanhiki helmeili hänen otsallaan.

"No, me toivomme aikaa myöten saavamme onnen nähdä nuo piilotetut aarteet", pakinoi kenraali ja nauroi. "Mutta ensin pitää rouvan olla meille seurana ja juoda vain yksi ainoa pieni kuppi teetä vielä." Varmana voitostaan kaatoi hän rouvan kupin täyteen huolimatta tämän kaikista vastaväitöksistä.

Mutta nyt oli rouvan kärsivällisyys lopussa. Kuumuus kohosi hänen kasvoihinsa juomansa väkevän teen vaikutuksesta, hän tuli levottomaksi, että hänen rakkaat tyttärensä keksittäisiin ja joku ryssä heitä rakastelisi, ja hän pelkäsi, että hänet pakotettaisiin juomaan tuo kuppi, jota vielä tahdottiin hänelle tyrkyttää. Kaikki tämä yhdessä vaikutti häneen äkkiä, niin että hän alkoi voida pahoin. Hän luuli näistä merkeistä päättäen saaneensa myrkkyä ja rupesi huutamaan apua: "He tappavat minut siivottomalla, mustalla sotkullaan!"

Kenraali ja hänen adjutanttinsa eivät olleet koskaan niin nopeasti paenneet kuin he nyt poistuivat huoneisiinsa. Niin kiireesti heittivät he sairaan, etteivät huomanneet hänen tyttäriään, jotka aivan säikähdyksissään syöksyivät sisälle äidin huudon kuultuaan.

Tunnin päästä istui eukko aivan terveenä omiensa parissa. Iloisena ja tyytyväisenä kertoi hän heille ihastuneena kuin nuori tyttö kenraalin kohteliaisuudesta ja hopeisesta teekeittiöstä, hänen kilteistä adjutanteistaan ja aitoporsliinisista teekupeistaan.

Vielä yöllä kuulivat tytöt äitinsä uneksivan kilisevistä kannuksista, sapeleista ja mustasta teestä.

10.

VALMISTUKSET VENÄLÄISTEN ENSIMMÄISIIN TANSSIAISIIN.

Kenraali kreivi Kamenski pani yhdessä useiden Venäjän armeijan johtavien kenraalien kanssa kohta armeijan tultua Ouluun toimeen kiireessä tanssiaiset, joihin kutsuttiin kaikki kaupungin huomattavimmat naiset, mutta ei yhtään herraa.

Tämä kenraalin kummastuttava kohteliaisuus vain naisia kohtaan herätti yleistä suuttumusta ja pelkoa. Täällä eivät olleet aviopuolisot tottuneet olemaan erillään sellaisissa kutsuissa, eivätkä liioin isät, veljet ja sulhaset. Nämä olisivat varmasti hyljänneet kutsut, elleivät savuavat sytyttimet tykkien vieressä torilla mahtavasti olisi vaatineet naisia menemään tanssiaisiin, ja sentähden muuttui heidän herrainsa puolelta aiottu kielto itkeville naisille käskyksi valmistautua tanssiaisiin määräaikana kello seitsemän.

"Sittenpä menen sinne mustassa puvussa", kinasteli Marja, joka oli vanhempi niistä nuorista neitosista, mitkä eivät enää milloinkaan olleet aikoneet tanssia.

"Ja minä", puhui hänen sisarensa, iloinen Edla, nyt nyreissänsä, "pukeudun pieneksikäyneeseen, pilkulliseen harsopukuuni. Sillä se kyllä välttää."

"Älkää nyt", haastoi äiti varovaisena, "olettehan kuulleet, lapseni, ettei Venäjän keisari pidä mustasta eikä harmaasta, kuten Ruotsin kuningas teki. Siksi ei kai musta väri myöskään ole näiden upseerien mieleen. Ja meidän tulee pukeutua siten, että nämä herrat saavat hyvän käsityksen meistä, että he näkevät meillä olevan ainakin makua pukeutua ja että me emme ole mitään rahvaanlutuksia, jotka eivät ole olleet koskaan mukana suurissa pidoissa. Muistatteko tanssiaisia, jotka majuri Martinau ja kapteeni von Born panivat toimeen? Pukeutukaa kuten niihin!" kehoitti rouva painavasti. "Minun vanhempana rouvasihmisenä", jatkoi ymmärtäväinen äiti, "sopii kyllä pukeutua mustaan silkkipukuun, mutta teidän molempien pitää pukeutua kuten silloinkin uusiin musliinipukuihin, joiden kirjavat reunukset ompelitte ketjuompelulla ruotsalaisten tanssiaisiin."

"Ei, hyvä äiti!" sanoivat molemmat tytöt yht'äkkiä purskahtaen itkuun ja nyyhkien tuon heränneen muiston murtamina, "mitenkä voisimme me ottaa askeltakaan noissa puvuissamme?"

"Voi minun päiviäni", huudahti äiti aivan kummastuneena, "kuinka pitkiä hyppyjä aiotte sitten tehdä? Hameet ovat helmasta kolme kyynärää leveät ja puolet siitä vyötäisiltä."

"Ei, äiti kulta", rukoilivat tytöt itkien, "äiti ei ymmärrä tarkoitustamme."

"Kyllä, minä ymmärrän aivan hyvin", sanoi tämä, "sillä minä ymmärrän oikein hyvin tykkien tarkoituksen torilla. Se käskee teidän kursailematta pukeutumaan parhaisiin pukuihinne – ja siitä ei enää sanaakaan!"

Niin tuikea oli nyt tuo muuten hellä äiti, joka kiiruhti ulos huoneesta ennenkuin tytöt näkisivät hänen itkevän. Mutta ovella hän vielä kääntyi sanomaan: "Vai pidättekö parempana antaa ampua meidät kuin että pukeudumme niinkuin tuleekin? Ei, päärmepuvut on teidän pantava yllenne."

Luettuaan näin lujan tuomion riensi rouva melkein ääneensä itkien portaita alas.

"Niinpä siis", puhui päättävästi Marja, "päärmehame on pantava ylle, koska hyvä äitimme niin tahtoo. Mutta yhtään iloista katsetta ei pidä yhdenkään ryssän, olipa se sitten korkea tai alhainen arvoltaan, saada minulta pahalla eikä hyvällä. Ja tanssimisesta juhlassa ei tule minuun nähden mitään – jalkani on kipeä – minä onnun jo sisälle mennessäni, niin ettei kenelläkään ole halua pyytääkään minua tanssiin."

"Mutta", sanoi Edla, "ajattelehan, jos nämä upseerit ovatkin kaikki niin kohteliaita kuin Liisu kertoi! Entä jos meitä pakotettaisiin tanssimaan vastoin tahtoamme? Muista Marja, tykkejä! Onko parempi tanssia niiden tahdissa? Muistatko, mitä äiti meille sanoi?"

"Minua ei pakota kukaan vastoin tahtoani", vastasi päättäväinen Marja.

"Minä en lupaa nyt mitään", haastoi hymyillen iloinen Edla. "Me tyttöparat emme kuitenkaan koskaan saa pitää lupauksiamme, ja kun kerran on pakosta pitänyt mennä tanssiaisiin, niin mielestäni voi siellä tanssiakin, jos soitto vain on hyvä ja herrat kohteliaita."

Suuttuneena sanoi Marja: "Sinä olet aina kovin lapsellinen. Miten sellaista odotat noilta karhuilta?"

"Saadaanhan sitten nähdä", haastoi Edla. "En ole pitkään aikaan tanssinut." Hän alkoi hyräillä ruotsalaista valssia ja kiiti valssiaskelin yksinään ympäri huonetta, mistä sisar oli lähtenyt.

Asessori S. tuli samalla sisälle mukanaan nuori venäläinen upseeri. Hurjasti valssia tanssiva tyttö kalpeni heidät nähdessään ja juoksi pelästyneenä vierashuoneen ovelle.

Mutta isä pysähdytti hänet katseellaan ja esitteli hänelle vapaaherra, luutnantti D:n ja sanoi: "Jätän herra luutnantin pariksi minuutiksi tyttäreni seuraan."

"Ei, jumalan tähden, isä!" kirkui tyttö vavisten ja tarttui suonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen. "Älkää jumalan tähden heittäkö minua minuutiksikaan yksin ryssän kanssa!"

Hämilleen tullut upseeri sanoi punastuen selvällä ruotsinkielellä: "Anteeksi! Jos olen vaivaksi, niin poistun kohta."

Nuoren neidin hämmästystä ja isän nolostumista tällöin ei voi kertoa. Mutta herttainen ja miellyttävä impi tuli epäkohteliaisuuttaan katuen pian kovin vaaralliseksi nuoren paroonin sydämelle.

Vierailu loppui. Erotessa sovittiin, että nuoret tanssisivat yhdessä kaikki ensimmäiset tanssit juhlassa ja parooni lupasi myös olla siellä ensimmäisenä ottamassa vastaan naiset.

"Kiltti ja hyvä äiti!" huudahti Edla sisääntulevalle äidilleen ja kiertäytyi kuin hento viiniköynnös puun ympäri rakkaan äitinsä täyteläiseen ja kauniiseen kaulaan. "Paras äiti! Kumman puvun äiti pitää sievimpänä ja minua parhaiten pukevana, senkö päärmätyn vai sitsikarttuunisen?"

"Olethan kuullut jo arvosteluni", vastasi nyt taas hyvällä mielellä oleva rouva hiljaa irroittautuessaan rakkaasta ja hennosta kahleestaan ja suudellen viattoman tyttärensä otsaa.

"Äiti", puhui tyttö lapsekkaana hyväillen, "luulenpa sentään olevan hauskaakin nähdä, kuinka ryssät pitävät tanssiaisiaan! Tietääkö äiti, että nuori luutnantti, joka oli meillä saattaakseen isän kenraali Kamenskin luo, oli eräs parooni D. Viipurista, oikein herttainen poika, jolla on suuret, kirkkaat, siniset silmät, ja ikää tuskin 19 vuotta. Vaalea tukka on niin kiharainen ja sievästi kammattu ja hän on niin hoikka vartaloltaan, että kyllä saisi kaksi sellaista venäläistä upseeria yhdestä ruotsalaisesta." Viimeisen sanan mukana pujahti viisitoistavuotiaan tytön ruusuhuulilta karkuun myös huokaus viime kerran rajan yli Ruotsin puolelle.

"Olet aina niin houkka", torui äiti ja nauroi. "Mutta kyllä tulee toinen ääni kelloon, kun parrakas kasakkapari alkaa riidellä sinusta saadakseen tanssia kanssasi tanssiaisissa."

"Äiti kulta, en nyt enää usko, että sellaiset saavat tulla tanssiaisiin. Parooni D. sanoi vain ylimmän upseeriston olevan kutsuttu, kun tanssihuoneisto on pieni kaikille. Eikä siellä suinkaan tulla tarjoilemaan paloviinaa kupeissa teen asemasta, kuten ruotsalaiset upseerit meille juttusivat."

"Ja kaikkea tätäkö olet jo udellut oudolta vapaaherralta?" kysyi äiti moittivalla äänellä.

"Kyllä, äiti, sillä hänhän on Vanhasta Suomesta ja niin teeskentelemätön ja kohtelias, etten ollenkaan häntä pelännyt, kun kuulin hänen puhuvan ruotsia. Saa nähdä, äiti, mutta minä ennustan meillä olevan hauskaa tanssiaisissa. Olen unohtanut sanoa äidille, että vapaaherra on jo pyytänyt minua kaikkiin ensimmäisiin tansseihin, ja hän lupasi myös opettaa minulle ne vuorot, joita en osaa, sellaisissa oudoissa tansseissa kuin poloneesissa, masurkassa, potpurrissa ja herra niiden kaikkien tanssien nimet tienneekään! Emmekö lähde pian pukeutumaan tanssiaisia varten, äiti?"

"Ennustat ja lörpöttelet aina joutavia", puhui äiti nyt aivan huolestuneena, "mutta meillä ei enää ole aikaa hukata. Meidän pitää hyvin nopeasti pukeutua, sillä kaikkien kutsuttujen naistenhan pitää kello seitsemän lyönnillä olla koossa laamannittarella. Sieltä menemme kaikki yhdessä tanssiaisiin, ja meikäläiset herrasmiehet ovat luvanneet kävellä koko ajan ulkopuolella vahtimassa, niin ettemme joudu pois heidän näkyvistään. Minua sentään hirvittää ajatellessani tätä. Ja sinä, hupakko, näytät niin iloiselta! Mene nyt joutuin pukeutumaan ja sano Marjallekin!"

Kun tytär oli mennyt, puhui äiti huoaten: "Lapset ovat lapsia!"

Ja niin lähti hän itsekin pukeutumaan.

11.

TANSSIAISET.

Kello seitsemän lyönnillä pimeänä talvi-iltana olivat kaikki kaupungin hienoston naiset kalpeina ja vapisevina kokoontuneet laamanni Antellin eteiseen tai tanssihuoneuston edustalle. Sinne saattoivat heitä heidän lähimmät miessukulaisensa, jotka koettivat vakavina lohdutellen rohkaista pelästyneitä naisia, vaikka he itsekin olivat arkoja, kun heidän oli pakko (siltähän näytti) vihollisten käsiin jättää rakkaimmat ja kalleimmat sydämensä aarteet, voimatta olla heidän suojelijoinaan. Monen miehen silmään kohosi tällöin kyynel, mutta rohkeammat silmäilivät uhkamielisinä ylös kirkkaasti valaistuun saliin. Monen sulhasen nuorekkaan uhkaavaa, tulista katsetta vahvisti vielä puristettu nyrkki taskussa. Syvä, isällinen huokaus seurasi hiljaista siunausta ja ääneen lausuttua varoitusta, kun vapisevien tytärten kyyneleet erohetkenä kostuttivat isän kättä. Kun he senjälkeen nousivat portaita ylös tanssihuoneustoon, valtasi heidät suunnilleen samanlainen tunne kuin viattomasti tuomitulla mahtanee olla noustessaan mestauslavalle.

Mutta ihanampi soitto ei ollut koskaan kaikunut peloteltujen naisten korviin kuin nyt heitä täällä vastaan kaikuva. Lamppujen valo, monet kultaa ja hopeata loistavat univormut, ritaritähtien säteilevät timantit, aseiden ja kannusten kilinä, tungos, upseerien naisille vieraalla kielellä lausumat kohteliaisuudet, tulkkien kautta tehdyt pyynnöt outoihin tansseihin, pauhaava soitto: kaikki tämä huumasi naiset, mutta vähensi heidän pelkoaan ja saattoi heidät niin haltioihinsa, etteivät he tienneetkään ennenkuin sekä nuoret että vanhat kiitivät kenraalien, ruhtinasten, kreivien ja vapaaherrojen kanssa venäläisessä poloneesissa, missä vuoroja ja naisia johtivat mitä kohteliaimmat seuramiehet, niin että kaunottaret tästä rohkaistuneina pian uskalsivat katsoa hymyilevinä toisiinsa ja myös jonkun kerran matalasta ikkunasta heittää salaa rohkaisevan katseen kadulla olevien suojelijain epäselviin haamuihin.

Ilon aiheuttama puna oli jo karkottanut kalpeuden nuoren Edlan poskilta, kun hän poloneesin käänteessä sai hiljaa kuiskatuksi jonkun sanan äidilleen: "Äiti, minä luulen oltavan Babylonissa", sanoi hän. "Tanssin nyt jo kahdeksannen herran kanssa. Mutta kaikki he minun mielestäni puhuvat aivan uutta kieltä, jota ennemmin en milloinkaan ole kuullut. Kumminkin on oikein hauskaa, äiti."

Rouva nyökäytti tyytyväisenä päätään osoittaen olevansa samaa mieltä. Hän tanssi upseerin kanssa, jonka toinen käsi oli siteessä.

"En tiedä, miten olen joutunut mukaan tanssiin", sanoi Marja, nuoruuden riemua loistaen liitäessään äidin ja sisaren ohi erään vanhemman kenraalin viemänä, jonka rinta oli täynnä tähtiä kuin linnunrata, mutta jonka silmä sentään säteili lämpimästi nuorelle, kauniille poloneesi-toverilleen.

Kun korkeampiarvoiset upseerit olivat tanssineet kaikkien naisten kanssa, tuli nuorempien vuoro. Ja nyt puhelu kävi vilkkaasti suomeksi, sillä useimmat näistä upseereista olivat Liivinmaalta, Virosta taikka Vanhasta Suomesta, Viipurista ja sen ympäristöltä. Useat heistä puhuivat myös murteellista ruotsia.

Tanssit vaihtelivat, teetarjoilun jälkeen ei levähdetty pitempää aikaa kuin että ehdittiin tutustua harvinaisimpiin virvokkeihin, joina oli koreita ranskalaisia sokerileivoksia, ulkomaisia hilloja ja hedelmiä, jäätelöitä, mitä hienoimpia viinejä, limonaadeja y.m. Kestitystä tarjoiltiin herkeämättä tanssiin osaaottamattomille. Ei oltu säästetty mitään, mikä osoitti loistoa ja rikkautta, eikä Oulussa vielä koskaan tätä ennen oltu nähty niin koreita ja kalliita herkkuja. Tämän aasialaisen loiston ja runsauden vastakohtana olivat naisten yksinkertaiset, vaikkakin aistikkaat puvut ja koristeet.

Illallinen oli yhtä komea kuin kaikki muukin. Siinä oli harvinaisia herkkuja ja Oulussa tuntemattomia ruokia, jotka panivat outoudellaan monen taitavan ruuanlaittajarouvan pään pyörälle.

Loistavat tanssiaiset loppuivat vasta aamupuolella yötä, ja tyytyväiset naiset olivat aivan ihastuneet kaikesta nauttimastaan ja näkemästään ja kuulemastaan palatessaan kadulla vahtiapitäneiden herrain luo, jotka perin viluissaan ja kasvot kylmänsinertävinä ottivat heidät vastaan. He eivät olleet erikoisemmin tyytyväisiä osaansa saada ulkona talviyössä nähdä naisiensa niin pikaisesti tanssisalissa hurmaantuvan ilon hälyssä, että he vain harvoin joutivat katsomaan ulkonaodottavia uskollisia vartijoitaan itse ahmiessaan herkkuja taikka tanssin pyörteissä liehuessaan heidän paleltuvien neniensä ohi, kun he ulkona kuivin suin seisoskelivat.

Paljon nuhteita, paljon puolusteluja ja paljon anteeksipyyntöjä seurasi kotimatkalla tuosta iloilemisesta. Mutta kotona kerrottiin vain noista komeista tanssiaisista.

"Jumala suokoon vastakin iloa riittävän!" huokasivat vanhat, jotka sydämestään ihastuivat nuorten kertomista tanssihuveista.

12.

TANSSIAISTEN SEURAUKSIA.

Seuraavana päivänä kokoontuivat jalkansa helliksi tanssineet kaunottaret tekemään tanssiaisista loppuarvosteluaan.

Alussa lörpöttelivät kaikki yht'aikaa kaikesta siitä ihastuttavasta, mitä he niissä olivat nähneet ja kuulleet, niin että heidän sanaryöppynsä oli kuin kottaraisparven kimakka viserrys, mikä koettaa voittaa puron kohinan.

Lopulta hiljeni iloinen sorina niin paljon, että saattoi eroittaa, mistä loruttiin. Milloin oli kysymys outojen tanssien ja tanssittajien nimistä, milloin tarjoilusta, soitosta y.m. Nuorten naisten muistiin olivat jääneet kenraalit: kreivi Kamenski, Tutshkov, Rakmanov, Aleksejev, Eriksson, Anselme de Gibory; everstit: Kulnev, vapaaherra von Pahlen; majurit: Shiltshov, Wartenburg, Stark; kapteenit: Hjernet, vapaaherra von Nolken, Zakrevsky, ja luutnantit: Adinhov, Alftan, Diatjenkov, Rosendal, ruhtinaat: Potemkin, Obolensky ja Ouvarov.

Nuorten kaunottarien hyvässä muistissa oli, että hauskinta oli tanssia poloneesia kenraalin, angleesia everstin, masurkkaa majurin, katrillia kapteenin ja valssia vain nuorten luutnanttien kanssa. Potpuria saattoi tanssia kaikkien kanssa, mutta matraduraa vain rakastettunsa kera. Skotlannin tanssia oli hauskin tanssia kahden kilpakosijan ja kotiljongia sen kanssa, joka paraiten osasi valssia, mutta tempèteä ikävimmän tai jonkun naimisissa-olevan tanssinhaluisen kera.

"Näitkö sinä", pakisi eräs vilkkaimmista sulottarista toiselle, "näitkö sinä sitä pitkää sankarin näköistä upseeria, joka polvistui minun eteeni vakuuttaen, että hänen sydämensä ikuisesti sykkii vain minulle. Olin juuri alkamaisillani potpurin ruhtinas Potemkinin kanssa ja ehdin siksi antaa vain yhden ainoan neuvon tuolle syntiselle: käskin hänen matkustaa Nordkapiin, niin kyllä hänen sydämensä jäähtyisi ja ikuisuutensa saisi lopun."

Kun oli kylliksi naurettu tälle kokkapuheelle, siirryttiin erääseen seitsentoistavuotiseen luutnanttiin, joka oli kosinut neljäntoista vuotista tyttöä ja joka kuulemma oli valmis lähtemään pyytämään isältään naimalupaa.

Niin seurasi pakina toistaan.

Nuorten sulottarien neuvottelussa tuli päätökseksi, että ruotsalaiset upseerit tanssivat katrillia miellyttävämmin kuin venäläiset, mutta nämä päinvastoin vievät naisiaan valssissa keveämmin. Kaikki he lopuksi innokkaasti yhtyivät toivomaan: "Voi, kunpa piankin taas päästäisiin tanssiaisiin!"

Tämä neitosten haluttu toivomus täyttyi liiankin usein, sillä tanssiaiset seurasivat tanssiaisia, pidot pitoja, jolloin heidän hyvät äitinsä saivat istua seinävierillä vain koristeina tomuttumassa, unisina ja pörröisinä, kuten pöllöt vahtimassa poikasiaan haukan kynsistä.

Herrat säästyivät tästä vaivasta, kun oli kylliksi tanssittajia ilman heitäkin. He olivat myös pian oppineet järkähtämättömän tyynesti kieltäytymään näistä huveista ja olemaan pelkäämättä pienintäkään epäkohteliaisuutta naisia kohtaan kohteliaiden upseerien taholta.

Muiden huvien joukossa toimeenpantiin kevätsohjussa pieni kiesiretki Latokartanoon eli "Ravintolaan", jolla nimellä sitä nimitettiin, koska se oli ainoa kaupungin ulkopuolella oleva tarjoilupaikka. Se oli jonkun matkaa Limingan tullin ulkopuolella. Upseerit ajoivat tietysti itse naistensa kanssa ja kaikki olivat juhlapuvuissaan komeita tanssiaisia varten. Ajopelit pysäytettiin veräjän luo lähelle rappusia, joille kohteliaat kavaljeerit keveästi nostivat nuoret seuralaisensa suuren vesilätäkön ylitse. Mutta nyt piti myös yhtä kohteliaan kuin pitkän upseerin samalla tavalla nostaa raskas rouva rapakon ylitse. Hänen voimansa eivät sentään olleet yhtä suuret kuin hänen hyvä tarkoituksensa, jonkatähden hän pudotti keskelle lammikkoa eukon paljaine silkkikenkineen ja sukkineen.

Eukko torui kiivaana kylmästä jalkakylvystään, jonka tähden nuorempien naisten vuoksi taitamattomuuttaan häpeilevä kavaljeeri koki tyynnyttää häntä pyydellen: "Ei olema nekemä, ei olema nekemä, rouva!"

"Mitä!" kirkui suuttunut eukko, "pitäisikö minun olla välittämättä siitä, että seison keskellä jääkylmää lätäkköä?" Hän pääsi siitä nyt omin neuvoin ja saatuaan toiset kengät ja sukat oli pian tanssimassa poloneesia tanssiaisten toimeenpanijan, muutaman venäläisen kenraalin, kanssa. Ja vaikka vesiparannuskeino ei ollut vielä niin tunnettu kuin nykyisin, oli jalkakylpy hänelle vain terveydeksi.

Kun punssi, joka parempain astiain puutteessa valmistettiin puisissa maitopytyissä, parhaillaan höyrysi pöydällä, lisääntyi tanssijain luku uudella vieraalla. Se oli seitsentoistavuotias luutnantti, joka oli palannut matkalta pyytämästä isältään naimalupaa.

Toverit ympäröivät hänet saadakseen kuulla matkan tuloksen. "No", huudahtivat he, "saammeko pian häitä? Varmaankin sinua onnisti hyvin."

Murheellisena vastasi hän: "Isä lupasi minulle keppiä, mutta ei rouvaa."

13.

REKIRETKI.

Vähää ennen äsken mainittua kiesiretkeä toimeenpanivat kaikkein viimeisimmällä talvikelillä venäläiset upseerit rekiretken Knuutilaan. Tämä maatila on vain puolen peninkulman päässä Oulusta Kajaanintullin ulkopuolella ja sen omisti silloinen Kalmarin tullinhoitaja, kapteeni Myhrberg. Tanssihuoneusto oli oivallinen ja pidot loistavimmat mitä siellä oli pidetty. Koristeet ja sotaliput olivat aistikkaassa järjestyksessä ja kaunistetut vihreillä oksilla, jotka oli otettu talon ympärillä kasvavasta nuoresta, jättiläiskorkuisesta kuusimetsästä. Vaikka kuuset olivat kypressien kaltaisia, ei ollut mitään muita sopivampia koristuksia tähän tilaisuuteen köyhällä paikkakunnalla. Oulu ei voinut silloin vielä ylpeillä Franzénin kasvihuoneilla eli ansareilla, joissa rehottivat laakerit ja tuoksuivat ruusut, etelämaiden runsaasta kasvikunnasta tuodut, vaikka samannimisen tekijän tuliset laulut olivatkin silloin jo kauan olleet lumoamassa mieliä täällä, missä vain hanget tarjosivat vaihtelevaisuutta alastomassa luonnossa. Mutta näitä lauluja ei tässä tilaisuudessa käytetty, sillä ne olivat juhlan toimeenpanijoille tuntemattomia, juhlan, jota vietettiin Viaporin antautumisen aiheuttaman ilon johdosta. Vaikka kemuihin olikin nyt kutsuttu runsaammin kuin ennen kaupungista vieraita, tuskin kukaan tunsi juhlan aihetta.

Juhlan kohteliaat isännät halusivat kaikessa olla mieliksi vierailleen ja mukautua paikkakunnan tapoihin huvittaakseen ja saadakseen tanssiaiset hauskoiksi.

Kaikkien kutsuttujen naisten ja mukana olevien herrain nimet kirjoitettiin kirjaan. Senjälkeen heitettiin arpaa, kuka jälkimmäisistä ajaisi minkin naisen kera. Tämä oli jo ennen ollut tapana, mutta siitä oli luovuttu jo kauan sitten, kun herrat olivat olleet usein tyytymättömiä osaansa ja silloin vaihtaneet itselleen toisen naisen punssimaljasta tai tupakkakartuusista joltakin, joka piti parempana näitä tavaroita kuin onnea olla nuoren kaunottaren seuralaisena, joksi kohtalo oli hänet valinnut.

Useimmat herroista olivat nyt erittäin tyytyväiset kohtalon päätökseen. Mutta niin ei ollut nuori lääkäri, joka oli saanut osalleen kuusikymmenvuotiaan lesken. Eukkoa piti aina kuljettaa mukana joukon jatkona kaikissa huveissa tyttöjensä vartijana, vaikka usein vastoin tahtoaan.

Oli tavallista, että koko seurue ensin kokoontui johonkin määrättyyn paikkaan, mistä se sitten teki kierroksen kaupungin kaduilla.

Rekiä oli paljon. Vaikka niiden ulkopuolinen koreus oli hyvinkin erilainen, loistivat kuitenkin niissä ajajat kaikissa väreissä. Milloin näit turkkiinsa kääriytyneenä hintelän naisen, jonka melkein peitti näkymästä hänen rekikumppaninsa, komea upseeri, mikä itse ajoi uljasta juoksijaansa. Pieni nainen oli niin rekinahkoihin käärittynä, että vain musta samettihattu sulkatöyhtöineen pisti esiin kääröstä. Maalaamattomassa venäläisessä kipikassa huomasit istumassa kirjavalla, karkeammalla tai hienommalla matolla jonkun toisen hienon naisen korea-univormuisen nuoren upseerin rinnalla, joka molemmin käsin piteli hurjan hevosensa suitsia kuin peläten liian nopeasti tultavan matkan perille ja nähtävästi sen loppuvan ennen aikojaan. Milloin taas näit kenraalin pönäkkänä loistavassa univormussaan, missä moniväriset ritarinauhat tähtineen koreilivat, aivan yksinään, kallis mustakettu- tai karhunnahkaturkki ylleen heitettynä ajavan upeassa kasaanilaisessa reessä, jonka etupuolella pienellä istuimella pitkäpartainen kuski, puettuna kauhtanaan, vyöhön ja pyöreään hattuun, ajoi paria korskuvaa ja vaahtosuista arapialaista juoksijaa, joista toinen oli valjastettuna viistoon kuin pitkäharjainen paraatihevonen ja kaula siten taipuneena, että pää oli kääntynyt sen herraa kohti, jolta eläinparka näytti rukoilevin katsein pyytävän sääliä. Myös nähtiin yhden ja toisen filosofin kaupungin omia herroja ajavan yksinään pulkkareessään. Toisia heistä, joiden rinnalle onnellinen kohtalo oli suonut nuoren naisen, ajoi kiilloitetuissa, leveissä reissä ja vihreissä laidoissa kiitäen hillittyä vauhtia sinisen säyläreen tai jonkun vanhan komiskan ja kuomireen ohi, missä vanhaa väkeä, mikä useimmiten oli mukana vain vartioimassa nuoria, ajoi kovakourainen, lammasnahkaturkkinen renki, päässä hillerinnahkalakki.

Niin kulki järjestettynä juhlakulkueena tuo upea rekiretkikunta katua ylös toista alas läpi kaupungin Kajaanintulliin. Mutta täällä loppui nopeilla ravaajillaan ylpeilevien nuorten herrain malttavaisuus. He alkoivat ajaa kilpaa, luullen että naiset olisivat siitä yhtä huvitettuja kuin hekin, eivätkä huomanneet, miten arkoina, kuolemankalpeina, pakoonpyrkivinä, suorina ja vapisevina nämä istuivat reissä. Eräs herroista, joka ajoi raisuimmalla ravaajalla kauneimman immen kanssa, karautti koko karavaanin ohi sellaista vauhtia, ettei hän istuessaan kuskilaudalla naisensa edessä kaksinkertaisesti ihastuksissaan huomannut laitionsa pieneen kiveen tyrkätessä tuulenkeveän seuraajattarensa paiskautuvan yli laidan. Vasta perillä äkkäsi hän vahingon sattuneen ja riensi sitten noutamaan pudonnutta, joka kuitenkin jo oli korjattu muutamaan jäljempänä ajavaan rekeen saatuaan odottamattoman tilaisuuden tehdä pienen kävelymatkan lumessa ja kuutamossa ja romanttisen kauniissa metsässä ihastella tuikkivia tähtiä sekä kuunnella satakielen asemasta suden ulvontaa.

Tahdomme nyt palata nuoreen, tyytymättömään lääkäriimme, joka päivän valossa ei halunnut olla näyttelyesineenä vanhan arpavoittonsa kanssa kaikkien uteliaiden suu auki katsoessa tuota loistavaa rekiretkijoukkoa, varsinkin kun hän tiesi monen kateellisena siitä, ettei saanut olla mukana, lohdutuksekseen koettavan arvostella ja juoruta vähimmästäkin syystä.

Kuin tullivaras ajoi sentähden meidän surullisen hahmon ritarimme salaa seuralaisensa kera aivan myöhään ulos Kajaanintullista. Kun he olivat tulleet hautausmaan luo, pysähtyi ajurinhevonen raskaine kuormineen portille entisestä tottumuksesta, koska se usein oli ollut ruumissaattueessa.

Kohtelias lääkärimme istui happamena ajatuksissaan vanhan kuomireen etupuolella kuskilaudalla ja hänen aarteensa säilössä kuomin sisässä. Mutta hevosen yhtäkkiä pysähtyessä heräsi hän närkästyneenä mietteistään. Olivatko hänen ajatuksensa todellisessa elämässä, surullisia vaiko suloisia, siitä tiedämme yhtä vähän kuin hänen seuralaisensakaan, koska tämä ei voinut nähdä häntä eikä puhella hänen kanssaan, kun vain pieni, pyöreä ikkuna oli hänen kuominsa ovessa.

Eukko uskoi nyt oltavan matkan päässä ja hänen onnistui raapia auki ovi, mistä hän pisti jo toisen jalkansa tullakseen siten koko ruhoineen ulos, mutta kun hänen seuralaisensa kuuli naisensa äänen aivan korvansa juuressa, päästi hän säikähdyksissään rouvalle oudon kiroussanan ja näpäytti piiskalla Rosinantea muistuttaakseen tätä velvollisuuksistaan.

Rouva ällistyi tästä niin, ettei hän pitkään aikaan muistanut vetää kiinni ovea eikä jalkaansa sisälle kuomiin.

Mutta Rosinantemme osoittautui maltilliseksi ja ymmärtäväiseksi kaikissa tilaisuuksissa. Kun hevonen huomasi, ettei tässä kuorma tyhjentynytkään, luuli se vetävänsä soraa taikka savea maantien korjaamiseen. Sitä pani myös uskomaan höllinä riippuvat ohjakset. Emme voi sanoa, taisteliko lääkärimme unenjumalaa vastaan vai oliko se jo hänet voittanut. Mutta kyytimiehen oli hän lähettänyt etukäteen, ja hevonen näytti olevan oikein tyytyväinen saadessaan kulkea verkallensa astuen aivan omaa mieltänsä myöten, kunnes pääsi maantien kohdalle, missä se oli tottunut siihen, että kuorma kumottiin. Tässä poikkesi se tien syrjään kuten ennenkin, ja roiskis! vanha rekirähjä makasi ikkuna-ovineen jäätyneessä ojassa.

Tällöin keikauksesta metsään viskautunut puoliuninen lääkäri heti tyynnytti ja lohdutti seuralaistaan, jonka sekavat avunhuudot tuskin kuuluivat ahtaasta ja pimeästä kuomista, missä rouva ähkien pyristeli käsin ja jaloin saadakseen päänsä ylöspäin, mikä nyt vastoin tavallisuutta reen kaatuessa oli alaspäin.

On helppo ymmärtää huolestuneen lääkärimme neuvottomuus, sillä tässä ei auttanut leikkausveitsi eikä suonirauta, kuten ennen toisissa hänelle sattuneissa arveluttavissa tilanteissä. Olisi vaadittu Simsonin väkevyys, eikä hänellä sitä ollut, saamaan reki pystyyn ja rouva jaloilleen. Mutta lääkärinä oli hän pian hädässä päässyt päätökseen. Äkkiä riisui hän hevosen valjaista, hyppäsi sen selkään ja jouduttautui sillä takaisin kaupunkiin noutamaan apua. Hänen Rosinantensa ei kuitenkaan pitänyt kiirettä. Ståhleborgin[34] luona otti se vauhkona jonkun laukan, mutta jatkoi senjälkeen menoaan hiljaista hölkkäjuoksua. Kun se oli parin kapakan luona seisahtunut, meni se siivosti ravintolanpitäjä B:n pihaan.

Mutta täällä unohti lääkärimme tyyten tulonsa tarkoituksen, huolensa, vanhan seuranaisensa ja koko rekiretken, jouduttuaan uusien toverien ja vanhojen samppanjapullojen mieluisaan seuraan. Mutta kun hän kotonaan majatalossa seuraavana päivänä klo 11 hieroi unta puoleksihereillä olevista silmistään, muistui hänen mieleensä koko retki kuin kummallinen unennäkö, kunnes joku hänen tovereistaan koputti ovelle ja täyttä kurkkua nauraen huusi: "Oletko kotona? Hulluko sinä olet? Minne naisesi heitit?"

"Piru vieköön sekä sinut että hänet!" tiuskasi uninen tohtorimme katkerasti avatessaan ovea.

Nyt kertoi reima ystävä, että jotkut kaupunkilaiset, jotka ensimmäisinä palasivat tanssiaisista, olivat pelastaneet lastin hänen vanhasta jaalastaan, ja lisäsi, että hän nyt seuramiehenä oli sekä nuorten että vanhain naisten silmissä lyöty ainiaaksi laudalta.

Meidän hätäilemätön, vaikka nolo tohtorimme sanoi vain: "Jumalan kiitos, että minut on siirretty Tornioon! – Onko kaikki matkajärjestyksessä?" huudahti hän tensikalleen, joka kuului vastaavan: "Da, da."

Uljas rekiretki päättyi muuten kuten tavallisesti hyvin hauskasti osanottajien saatua pölyiset kasvot ja hellät jalat.

14.

KOSTON PÄIVÄ.

Monet tanssiaiset ja kutsut seurasivat tiheään toisiaan tämän rekiretken jäljestä. Kaupungin kauppiasluokka piti myös suuret tanssiaiset pormestari Liljedalin avarassa asunnossa venäläisille kenraaleille Suchtelenille, Buxhövdenille, Shuvaloville, Kamenskille, Tutshkoville ja useille muille. Vaikka kaikki eivät olleetkaan saapuvilla, oli seura kuitenkin monilukuinen ja loistava.

Tanssi oli vilkasta, kestitys aitoa ja runsasta, naiset pönäköitä ja kauniita. Jotkut nuoret neiditpä olivat niin sokeasti koreiden upseeriunivormujen lumoissa, että he eivät olleet näkevinään kaupungin omia herroja, kun nämä olivat vaatimattomissa puvuissaan. Herrat närkästyivät monesti kovastikin siitä, että nuori hienohelma, jota siviilipukuinen oli pyytänyt tanssiin, antoi etusijan upseerille, vaikka tämä myöhemmin häntä pyysi.

Harmistuneet kavaljeerit pitivät tämän epäkohteliaisuuden tarkasti muistissaan.

Kun kaikki oli hiljaista kuin ennenkin ja tanssihaluiset sotilashenkilöt paikkakunnalta poistuneet, olisivat nuoret tanssivimmaa potevat naiset pitäneet myös siviiliherrain tanssittamisesta. Mutta ensin saivat he kauan odottaa ennenkuin mitään tanssiaisia pantiin toimeen, ja kun sellaiset vihdoinkin pidettiin, ei niitä neitosia, jotka upseerien tanssiaisissa olivat halveksineet kaupungin omia herroja, ensinkään nyt pyydetty tanssimaan. Mutta vaikka heistä olikin vastenmielistä nähdä ennen huomaamattomia naisia nyt pidettävän heitä parempina ja tulisesti tanssitettavan, eivät he tahtoneet sitä myöntää, vielä vähemmin näyttää siitä olevansa suutuksissaan. Muka hienot kavaljeerit olivat kyllin kostonhaluisia ja ilkeitä aina väliin ivaten utelemaan kalpeilta seinäkoristeilta, miksikä nämä olivat lakanneet tanssimasta.

"Koska se ei meitä enää huvita", vastasi eräs kopeasti.

Toinen virkkoi: "Jumalan kiitos, että siitä voin lakatakin!"

Mutta katuvien sulottarien silmiin kihoavat kyyneleet taivuttivat kuitenkin pian kovasydämiset herrat sovinnoksi tanssimaan heidän kanssaan valssin, ja sitten monet seuraavat tanssit saivat aikaan täyden sovinnon.

15.

YKSINÄINEN.

Oulussa eli omalaatuinen mies, nimeltään Mikael Wacklin. Hän ja hänen veljensä olivat saaneet huolellisen kasvatuksen. He opiskelivat Turussa ja Upsalassa. Isak meni hovioikeuteen palvelemaan, mutta nerokkaampi Mikael uhrasi aikansa tieteiden harjoittamiseen antautumatta mihinkään toimeen. Hänestä tuli siten monipuolisesti sivistynyt mies ja hänellä oli kykyä kirjailemiseen, mistä olivat todistuksena hänen jälkeenjättämänsä useilla kielillä laaditut kirjoitukset. Vaikka ne olivat suvun hallussa, ei kukaan kuitenkaan niistä pitänyt huolta, kunnes ne joutuivat hänen syntymäkaupunkiaan hävittävässä tulipalossa 1822 liekkien uhriksi. Hänen ainoa rikkautensa oli hänen valiokirjastonsa, mikä oli niin rakas yksinäiselle ajattelijalle kuin jos sen jokainen kirja olisi ollut hänen lapsensa. Sisimmältään hän oli lempeä ja hiljainen mies, mutta kuitenkin taipumaton kaikkeen valheeseen ja vilppiin. Väkivallalla ei voitu hänelle mitään. Hyväntahtoinen ja auttavainen kaikille kun oli, avusti hän kernaasti kauppiaita heidän ulkomaisessa kirjeenvaihdossaan, mutta kukaan ei uskaltanut tarjota hänelle mitään maksua. Ainoa pyytämänsä palkinto oli hänelle hyvä omatunto, sillä hän tunsi liian hyvin ihmiset ja maailman menon niiltä jotain etuja odottaakseen. Hänellä oli ylevä sielu ja hän tunsi oman arvonsa, vaikka hänessä sen ohessa oli jaloa ujoutta. Hän oli itsensä suhteen arka, mutta tunnollinen muita kohtaan, ei tuominnut ketään eikä tuntenut kateutta, vaan päinvastoin vain iloa itseään onnellisemman osasta. Hän, joka oli mieleltään herkkä ja syvätunteinen, oli kiitollinen ystävällisestä kohtelusta, mutta unohti harvoin kärsimänsä vääryyden, vaikkapa inhosikin kaikkea kostoa. Vastoinkäymiset kesti hän miehekkäästi. Onnettomuuden kohdatessa häntä ei hän milloinkaan valittanut, vaan oli tyytyväinen kohtaloonsa surun ja onnen päivinä. Kaikkien, jotka tunsivat hänen jalon luonteensa ja syvät tietonsa, rakastamana ja kunnioittamana oli hän kaikkialle tervetullut, mutta hän ei viihtynyt mielellään suuremmassa seurassa. Ystävien parissa hän oli iloinen ja huvitti näitä vilkkailla ja miellyttävillä pakinoillaan. Myös ulkomuodoltaan oli hän rakastettava. Hän olisi voinut olla hyödyksi ja kunniaksi isänmaalleen, mutta hän eli ja kärsi yksinäisenä, tuntemattomien surujen riuduttamana, mitkä pakottivat uteliaan arvokkaasti vaikenemaan.

Aivan harvoin hän kävi ystäviensä luona, vaikka nämä näyttivät häntä rakastavankin. Mutta sitten sattui, että he kaipasivat häntä tavallista kauemmin.

Kaikille suruksi ja kaipaukseksi tuli sitten hänen siivoojansa muutamana päivänä ilmoittamaan, että hän oli kuollut. Hämmästyneinä odottamattomasta sanomasta riensivät he hänen asuntoonsa ja tapasivat vainajan puoleksi pukeutuneena keveässä yönutussa makaamassa sohvallaan. Taivaallinen rauhallisuus kuvastui ystävällisillä kasvoilla ikäänkuin ilmaisten iloa siitä, että kuolema oli nyt vapauttanut yksinäisen ihmisen kaikista vaivoista ja elämän suruista, joita hänen kanssaan ei kukaan jakanut, ei tuntenut eikä ymmärtänyt paitsi Jumala yksin.

Kun hänen ruumiinsa tutkittiin, saatiin selville vainajan kuolleen nälkään. Hänen ruokavarastossaan oli kaikkiaan vain palanen homehtunutta leipää. Rahaa ei ollut killinkiäkään. Mutta rikas kirjasto oli koskemattomana paikallaan, samoin pieni vaatekaappi, jossa oli siistejä vaatteita. Järjestys vallitsi kaikkialla vainajan huoneessa.

16.

PIRUN SILMÄ.

Kaksi ylimaan rahvaan miestä, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet kelloa, löysivät Oulun katuja töllistellen kävellessään kultakellon.

Toinen otti kellon maasta ja sanoi: "Mikähän tämä on koreus?"[35]

Toinen kuunteli ja katseli kelloa aivan ällistyneenä ja haastoi: "Mutta se on elävä! kuule kuinka se panee."

Nyt molemmat kuuntelivat hyvin tarkkaavaisina ja seivästi kuultuaan kellon tikuttavan ja nähtyään viisarin liikkuvan viskasi kelloa kädessään pitänyt sen kauhistuneena luotaan huutaen: "Se on pirun silmä." Toinen juoksi pelästyneenä jonkun askeleen paikalta ja otti kiven, minkä heitti kivikadulla olevaan kelloon päin, mutta ei onnistunut siihen satuttamaan.

Nyt alkoivat molemmat talonpojat koota kiviä niillä pommittaakseen tuota "pirun silmää", kunnes heidän onnistui saada se vaikenemaan ja särjetyksi, jonka jälkeen voittajat rohkenivat lähetä sitä. Vieläkin ollakseen varmoja, ettei se ainakaan enää voisi päästä virkoamaan, koputtivat he kelloa kaikin voimin kahden kiven väliin, niin että se lopulta oli enemmän litistetyn pannukakun kuin kultakellon näköinen.

Heidän siinä vielä paraillaan puuhatessaan tuli kellon omistaja etsimään kelloaan.

Kaupungin triviaalikoulun rehtori oli kouluun mennessään pudottanut kellonsa. Hän huomasi sen kohta ja palasi samaa tietä, mitä oli kulkenut, löytääkseen sen. Ja nyt tapasi hän talonpojat tyytyväisinä hakkaamassa mäsäksi tuota kallisarvoista kelloa, hänelle vieläkin kallisarvoisempaa, koska se oli lahja muutamalta kiitolliselta oppilaalta.

Moukkien ymmärtämättömyyden hän antoi anteeksi eikä surrut niin paljon kellonsa menetystä, niin rakas kuin se olikin hänelle, kuin sitä typeryyttä ja raakuutta, mitä hän silloin vielä saattoi tavata omassa isänmaassaan.

17.

HAUTAJAISET.

Elämänhaluinen leskimies, joka oli niitä ihmisiä, mitkä eivät anna elämän surujen painaa mieltänsä, vaan kykenevät helposti hankkimaan lohdutusta itselleen, oli jo saattanut hautaan monta lapsistaan ja juuri äsken vaimonsa. Kuollut aviopuoliso oli ollut tämän maailman kärsivällisimpiä enkeli-olentoja, ja hänelle ei ollut ollut suinkaan mikään pieni autuus, että hän nyt jo muutaman viikon oli saanut olla vapaana elämänsä tyrannista. Jälkeenjäänyt leski oli synkässä surupuvussa, mikä näkyi murhereunuksista, pitkästä kaulahuivista ja pitkälle riippuvasta harsosta hatussa. Luonto oli antanut hänelle lahjaksi pitkän, kunnioitusta herättävän nenän, joka hänen oli onnistunut vielä suurentaa ja kiilloittaa monivuotisessa työssä Bachuksen viinitarhoissa. Leskensurua ei kyllä riittänyt hänelle pitkäksi aikaa, mutta sitä pitemmälle tuntui hänestä aika kulkiessaan ja odottaessaan hautajaisia. Ne olivat nyt taas käsillä.

Kirkonkellojen heleän äänen surua ilmoittaessa aikoi leskemme juuri tavaksitulleella komeudella ja loisteliaisuudella haudata rakastettavan vaimonsa jälkeen eloon jääneen viimeisen lapsensa.

Hän oli tähän juhlatilaisuuteen kutsunut ainoastaan henkilöitä, jotka ennen olivat olleet hänen hupaisimmat seuraveikkonsa. Niiden piti olla myös lohduttavia ystäviä hänen halutessaan höyryävien maljojen ääressä jälleen juhlia kaikkien kuolleiden omaistensa muistoa.

Vieraat olivat jo kauan sitten olleet lukuisina koolla ja yhdessä vuodattaneet monta pisaraa – kurkkuunsa.

"Ei kukaan ole voinut olla onnellisempi minua avioliitossaan", pakisi entinen perheenisä punakkana surunsa läsnäoleville todistajille. "Mutta kaikki on elämässä katoavaista!" lisäsi hän juhlallisesti ja tyhjensi samalla kahdennentoista kerran kukkuraisen punssilasinsa.

Kaikki vieraat näyttivät osanottavilta, ja kaikilla heillä oli nyt tusina täynnä.

Kellojen soitto jatkui yhä. Mutta isäntä tahtoi, että niiden piti nyt saada soida kyllikseen ja vähän kauemmin kuin tavallista ja ainakin niin kauan, kunnes maljojen pohja näkyisi. Tämä näky olisi yhä kehottavampana valmistuksena surulliseen hautaamistoimitukseen, koska isäntä huomautti, että hautauskellot eivät enää tulisi soimaan kenellekään hänen perheensä jäsenelle hänen itsensä ollessa niitä kuulemassa.

Vihdoinkin, kun leskimiehemme huomasi maljojen pohjien paistavan valkoisina ja kirkkaina hänen murheellisiin ja hämäriin silmiinsä ja kun hänellä ei ollut enää mitään juovuttavaa juomaa niitä vielä täyttääkseen, arveli hän, ettei nyt enää ansainnut venyttää hautaamista. Hautaussaaton piti siis lähteä liikkeelle.

Se oli kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sillä kuinka se tapahtuisi? Ukot istuivat siinä, missä istuivat, surullisissa tutkistelemuksissa elämän kaikista vaihtelevista kohtaloista.

"Vain pari tuntia takaperin", tieteili muuan, "olivat nämä ihanat maljat täynnä!" Hän oli niin liikutettu, ettei hän kyennyt jatkamaan. Oli varmaankin kaipauksen tuska, mikä sulki hänen kosteat, mutta kuitenkin janoiset huulensa.

"Niin, miten surkeaa on ne nähdä tyhjien, murheellisten lasien keskellä!" valitti toinen ja pääsi vaivoin paikaitansa riviin hautaussaaton aivan velttona lähtiessä liikkeelle.

Kellot olivat aikoja sitten lakanneet soimasta ja hämärä tullut, kun ukot pääsivät lähtemään matkaan kamalalle hautausmaalle. Syvän myötätunnon tähden, jota he kaikki olivat osoittaneet surevalle leskimiehelle, ja koska toisella oli vahvemmat hermot kuin toisella kantamaan surua, ei ollut yhtä helppoa kaikkien ponnistella eteenpäin pitkällä matkalla. Tunteellisimmat pyörtyivät tielle. Hautaussaatto kävi kuitenkin tavattoman pitkäksi, kun herrat yksi toisensa perästä eri välimatkoin valtasivat koko kadun leveyden hoiperrellen sinne ja tänne murheessaan, joka aiheutui ystävyydestä surun runtelemaa leskeä kohtaan.

Tehtyään muutamia mutkia monille syrjäteille saapui hautaussaatto lopulta jotenkin lukuisana Ståhleborgille. Täällä seisoi odottamassa haudankaivaja vähäisen haudan luona, minkä hän oli kaivanut pienelle vainajalle äidin viereen.

Liikutettu leskimies vaipui uupuneena haudan partaalle, "täynnä", kuten hän vakuutti, "autuaita ja surullisia muistoja." Pari hänen hartainta ystäväänsä teki hänelle seuraa.

Nyt astui esiin pappi. Luettuaan ulkoa pari pientä rukousta morsiamenvihkimisluvusta tarttui hän tavanmukaisesti hiekkalapioon, mutta ei ehtinyt sanoa enempää kuin: "Maasta olet s-sinä tu-ullut", ennenkuin hän aivan kauhistuneena pudotti käsistään sekä käsikirjan että lapion, kun ääni haudasta salaperäisesti kähisi: "Kuka se on, joka mättää hiekkaa kasvoilleni?"

Pappi tyyntyi kuitenkin pian huomattuaan ruvenneensa hautaamaan itse leskimiestä, joka oli jo hautaan vierinyt. Pelästyminen oli niin selventävästi avannut papin silmät, että hän piankin huomasi, ettei pienen vainajan ruumista ollutkaan missään.

Se oli vielä kotona, sillä oli unohdettu ottaa se mukaan.

Haudankaivaja lähetettiin hautajaistaloon noutamaan ruumista. Mutta matka oli pitkä, ja ennenkuin hän ehti palata, olivat väsyneen hautaussaaton kaikki jäsenet paneutuneet levolle pehmeälle hiekkavuoteelle. Vaivoin sai haudankaivaja ravistetuksi heidät hereille. Kun he palasivat jokainen kotiinsa pimeässä ja vilpoisessa syysyössä, eivät he saaneet ihailla vain tähtien tuiketta, vaan myös seitsemäntoista säteilevän auringon huikaisevaa valoa. He tunsivat täyttä tyytyväisyyttä oman arvelunsa mukaan hyvin päätetystä toimituksesta.

Haudankaivajan toimitettua oikean hautaamisen sai pieni vainaja leposijansa äidin vieressä.

18.

VANHA TAITEILIJA.

Oulussa eli vanha taidemaalari Toppelius, joka oli arvossapidetty mies, vaikka olikin monessa suhteessa omituinen. Hän oli viisas ukko, jolla oli harmaat hiukset ja veitikkamainen katse. Hän oli sen vanhan ajan viisaan kaltainen, joka nauroi kaikelle.

Vaikka ukon taiteilijakykyä ei voinutkaan verrata Titianin tai Apellesin kykyyn, oli hän kuitenkin jälkimmäisen tapainen siinä, että katsomatta säätyyn tai henkilöön uskalsi kursailematta sanoa totuuden, milloin luuli niin tarvittavan. Apelles rohkeni huomauttaa Aleksanteri Suurelle, että tämän pitäisi aivan hiljaisuudessa ilmaista mielipiteensä hänen työstään, jotta hän ei saattaisi läsnäolevia taiteilijaoppilaita nauramaan, he kun ymmärsivät taidetta paremmin kuin hän. Samanlainen suorapuheisuuden piirre pienoismitassa ilmeni meidän oululaisessa taiteilijassamme, kun hän uskalsi sanoa vanhalle saksalaiselle lääkärille, asessori Cargerille totuuden. Huhun mukaan käytti tämä sairailleen usein aivan epäinhimillisiä hoitotapoja, mutta moitiskeli kuitenkin kiivaasti meidän kunnon maalariamme joistakin virheistä hänen paraillaan maalaamassaan taulussa.

"Nämä virheet", sanoi hän, "myönnän minä ja näytän aivan rehellisesti. Mutta te, herra asessori, te kätkette erehdyksenne maan alle."

Eräs varakas mies, Kristian nimeltään, jota yleisesti hieman liian ankarasti arvosteltiin vaikkakin samalla arvossapidettiin, antoi Toppeliuksen uudistaa muotokuvansa, mikä oli maalattu hänestä nuorena ja missä vain hänen ristimänimensä Kristian oli merkitty taulun alareunaan kuvan alle.

Hän ja ukko Toppelius olivat muuten hyviä ystäviä ja naapureita, mutta olivat nyt riitaantuneet talojaan eroittavasta lauta-aidasta. Rikas Kristian oli tässä rajajärjestelyssä pakottanut köyhän maalarin taipumaan tahtoonsa naapurisovun vuoksi. Mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut näin kärsimäänsä vääryyttä. Sentähden maalasi hän tauluun aivan vähän näkyväksi sanan "Tyranni" nimen jälkeen.

Omistaja sai takaisin kuvansa. Hyvin ihastuneena uudistettuunsa nuoruudenkuvaansa ei hän huomannut maalarin lisäystä. Taulu koristi jonkun aikaa hänen talonsa hienointa huonetta, missä hän ylpeänä näytti kuvaansa ystäville ja tuttaville leikillä haastellen: "Saattaisiko uskoa tämän olevan ukon itsensä? Minun täytyy vakuuttaa tämä todeksi, muuten ehkä ette uskoisi sitä. Mutta tuollainen minä olin vänrikkivuosinani. Toivon olevani samallainen vieläkin, vaikka näköni onkin hiukan muuttunut", lisäsi hän muhoilevana.

"Mutta silloinhan sinulla ei ollutkaan samaa nimeä kuin nyt?" kysäisi ivallisesti hymyillen eräs hänen ystävistään.

"Pitäisikö muuttaa nimeä näön mukaan?" vastasi hän. "Ei, nimen, mikä minulla oli nuorena, toivon saavani kunnialla kantaa hautaan saakka."

"Oliko nimesi silloinkin Tyranni?" tiedusteli ystävä.

"Tyranni!" toisti Kristianimme ja kalpeni vihasta huomatessaan kuvassa tuon lymyssä olevan lisäyksen nimen vieressä. Kohta käski hän viedä taulun ullakolle, jonka jälkeen sitä ei enää milloinkaan katsottu.

Jotkut kunnon ukkomme tauluista ovat niin eriskummaisia mielikuvitukseltaan ja sommittelultaan, että katsomme olevan syytä kertoa niistä. On huomattava, että yksityiskohdat eivät suinkaan ole huonosti maalatut, mutta niiden kokoonpano on kummallinen. Tauluja täytyy näin ollen pitää leikillisinä päähänpistoina, joista ukko itse oli huvitettu.

Hän maalasi Haukiputaan kirkon ja esitti maalauksissaan siellä taivaan ihanuutta, missä punaposkiset enkelit polkkaa tanssivat. Alempana kuvattiin helvetin tuli niin luonnollisesti ja elävästi palamassa, että moni rahvaan nainen pyörtyi nähdessään siinä hirveitä käärmeitä, jotka kylpivät tulikivessä ja purivat ämmiä ja äijiä samalla kun perkeleen pojat pitkillä kynsillään repivät nuoria ihmisiä tukasta ja itse isä Belzebub joi riemusta virnistellen koko seuran maljan sikunaviinassa. Pikku enkelit kurkistelivat alas taivaastaan nauraen tälle menolle. Toisessa kohdassa kirkkoa näit Kolminaisuuden hevosen selässä. Isä Jumala ratsasti säällisesti suitsista ohjaten hevosella, paljasjalkaisena, kaapu yllään ja pään ympärillä sädekehä. Poika istui hänen takanaan ratsulla ja Pyhä henki väikkyi ylinnä pilvissä ollakseen myös mukana tuntemattomalla matkalla.

Lumijoen majatalossa oli ukko muun ohella kokonaiselle seinälle maalannut paratiisin. Siinä seisoivat hyvän ja pahan tiedon puun ääressä kaikessa viattomuudessaan Aatami ja Eeva himokkaasti katsellen kaunista omenaa ja korvat hörössä kuunnellen käärmeen kiusausta. Vaikka he olivatkin lukemattomien erilaisten eläinten ympäröiminä, näyttivät esivanhempamme joutuneen aivan ällistyksiin huomatessaan lappalaisen peskissään ja kintaissaan pulkassa istuen kiitävän sukkelalla porollaan aivan heidän vieritsensä. Eikä kaukana heistä luisteli iloisina pieniä, alastomia poikia liukkaalla jäällä suloisessa paratiisissa.

Ei kukaan tässä kaikessa ymmärtänyt mestarin tarkoitusta. Mutta tuo hyvä vanhus, joka piti ajatuksensa omina tietoinaan, nauroi sydämestään älyntuotteilleen.

19.

WACKLIN JA NISKA.

Jalot, autuaat vainajat! Rohkenenko tottumattomalla kynälläni niin kauan teidän muuttonne jälkeen sinne missä kaikki palkitaan, nyt nostaa sitä huntua, mikä peitti yhden elämän kalleimpia aarteita, tuon harvoin tavattavan ja esimerkiksi kelpaavan ystävyyden, mikä oli teidän välillänne? Se ei ollut kuin kukkain kukoistus, minkä tuoksu pian haihtuu ja kauneus kohta kuihtuu, jollaista usein on ystävyyden sulous, vaan se kesti kuin ikivihreä Pohjolan synkkä honka, mikä saa elinvoimansa syvälle maan sisään ulottuvista juuristaan ja pihkarunsaasta rungostaan, milloin kohottaen kirpeään talviyöhön hopealta hohtavan latvansa kohti revontulten loimua, milloin vienon juhannusyön auringon säteissä hiljaa tuoksuen, mutta aina lujana sekä rajussa että tyvenessä säässä.

Jo kauan sitten olivat kolme kauppiasta Isak ja Jonas Adolf Niska sekä Sakris Wacklin muodostaneet yhtiön, vaikka sitä ei oltu virallisesti ilmoitettu eikä se ollut muodoltaan tavallinen. Itsekukin heistä harjoitti omaa kauppaansa, mutta he neuvottelivat yhdessä liikeyrityksistään samoin kuin he yhdessä harjoittivat laivanvarustusliikettä.

Wacklin valmisti kauppasuunnitelmat ja määräsi liikeyritykset, jotka sitten kaikki kolme yhdessä panivat toimeen. Isak Niska hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon, Jonas Niska rakennutti laivat ja huolehti kotona ulkoasioista, mutta Wacklin hoiti laivain varustamisen. Onni suosi heidän toimeliaisuuttaan ja he kaikki kolme rikastuivat.

Vaikka he olivatkin keskenään ystäviä, olivat he kuitenkin luonteeltaan aivan erilaiset, vieläpä toistensa vastakohdat.

Kahdentoista vuoden ikäisenä piti Sakris Wacklinin heittää kouluopintonsa, vaikka hän niissä kilpaili ikäisensä nykyisen piispa Franzénin kanssa oppivaisuudessa ja ahkeruudessa. Mutta kun Wacklin useista sisaruksistaan oli vanhin poika, piti hänen luopua opinhalustaan auttaakseen isän kauppaliikkeessä. Kaksikymmenvuotiaana meni hän naimisiin kuudentoistavuotisen tytön kanssa, joka oli orpo ja erään jonkun verran varoja omistaneen kauppiaan ainoa lapsi.

Isak Niska oli opiskellut ja pääsi kaupungin raatimieheksi. Oltuaan uskollisesti kihloissa viisitoista vuotta toi hän myös vihdoin kotiinsa rakastetun ja rakastettavan aviopuolison.

Jonas Niska oli saanut olla lapsena enimmän vailla huolenpitoa ja oli tunnettu rajusta käytöksestään, mikä aiheutui hänen huimapäisyydestään.

Mutta hän luopui elostelevista tovereistaan ja meni naimisiin vaatimattoman ja köyhän tytön kanssa, jonka keralla eli mitä onnellisimmassa avioliitossa. Isak Niska oli kaikkien tarvitsevaisten neuvonantaja. Jos joku perhe joutui pulaan, jos joku leskiraukka ei tiennyt, kuinka hän selviytyisi miehensä jälkeenjättämissä asioissa, niin lähetti Isak Niska rakastettavan rouvansa tarvitsevan luo neuvomaan, miten parhaiten voisi päästä ahdingosta. Missä tahansa muuten oli sairas, tuli Niskan rouva avuksi ja lohdutteli, ja siten kaikki köyhät siunasivat tätä avuliasta pariskuntaa.

Jonas Niska oli myös tunnettu hyväntekeväisyydestään, mikä suureni hänen omaisuutensa kasvaessa. Ei milloinkaan köyhä saanut lähteä auttamatta hänen luotaan. Varsinkin määräaikoina vuodessa jakoi Jonas Niska apuvaroja köyhille. Saattoi sanoa, ettei Oulussa ollut yhtään puutetta kärsivää, joka ei olisi saanut Jonas Niskalta avustusta.

Wacklin, joka niin armeliaisuudessa kuin muussakin oli erilainen kuin ystävänsä, ei voinut koskaan kärsiä kerjäläisiä. Hän kohteli heitä ankarasti, vieläpä toisinaan, muiden arvostelun mukaan, kovasydämisesti. Jos hän näki jonkun oikein kurjan, niin neuvoi hän häntä menemään Jonas Niskan luo. Sitä vastoin auttoi hän kyllä niitä, jotka onnettomuuksien tai vastoinkäymisten vuoksi olivat sortuneet muuten kunnioitettavasta asemastaan.

Monen häviönsä partaalla olevan kauppiaan hän jalomielisesti pelasti, ja hänen apunsa oli silloin tarmokasta ja suurta, niin että hän useimmiten tyydytyksekseen näki sen kantaneen siunausta tuottavaa hedelmää. Monet Tukholmankin arvossa pidetyt kauppahuoneet ja kunnianarvoisat miehet tunnustavat hänet pelastajakseen hänen tehokasta apuaan saatuaan. Hän oli holhoojana köyhälle perheelle, jolle hän antoi apua niin kauan kuin se sitä tarvitsi, antamatta sille tietoa, että niukat perintövarat jo kauan sitten oli loppuun kulutettu. Salaa hän lähetti rahasummia tarvitseville ja ymmärsi aina niin järjestää, etteivät he saaneet aavistustakaan antajasta.

Muuan nuori virkamies, joka sitoutui maksamaan saadakseen toimen kaupungissa, joutui suureen pulaan sopimussummasta. Vaikka Wacklin ei tuntenut häntä lähemmin, mutta tiesi hänen olevan rehellisen ja toimeliaan miehen, tarjosi hän hänelle tarvittavan summan, kaksitoistatuhatta riksiä. Mies meni naimisiin, eli jonkun aikaa onnellista perhe-elämää ja olisi juuri ollut pääsemäisillään asemaan voidakseen maksaa velkansa, kun kuolema tempasi ensin hänen vaimonsa ja sitten hänet itsensä. Silloin vasta saatiin tietää, mitä Wacklin oli tehnyt hänelle. Ei koskaan kuultu hänen valittavan tappiotaan.

Tulipalo oli hävittänyt naapurikaupunkia Raahea. Saatuaan siitä tietää matkusti Wacklin sinne kieseillään. Mitä hän siellä toimitti, ei ole merkitty muistiin kirjoituksissa, joita lukevat kuolevaisten silmät. Mutta hänen kotimatkansa herätti erityistä huomiota. Tuntuu uskomattomalta, mutta on kuitenkin täyttä totta, että hän toi mukanaan seitsemän lasta, jotka hän kaikki sai sijoitetuiksi kieseihinsä. Hän antoi kodin talossaan kaikille näille lapsille niin kauan, kunnes joko vanhemmat pääsivät sellaiseen asemaan, että he voivat ottaa taas heidät hoitoonsa, taikka, jos he olivat köyhiä, hän voi hankkia niille jotakin sopivaa tointa elämässä.

Yleensä huvitti Wacklinia antaa toisten ihmisten uskoa, että hän mahtoi olla aivan toisenlainen kuin hän todellisuudessa oli. Se on erityinen leikillisyyden piirre, joka monessa suomalaisessa ihmisessä on ominainen. Leikillisyyteen taipuvana otti hän mielellään elämän sen hupaiselta puolelta silloinkin, kun olisi luullut hänen olevan perin vakavan. Hänen puheensa oli silloin ivallista, niin harmitonta, mutta hiuksenhienoa, että vain aivan harvat käsittivät siinä piilevää tarkoitusta.

Muutamana päivänä syttyi tulipalo naapurin talossa, juuri kun Wacklinin perhe istui aterioimassa. Eräs hätäilemään haluton kirjanpitäjä ei antanut tapauksen häiritä itseltään ruokahalua, jolla hän tyhjensi lautastaan, vaikka vilkasluontoinen rouva Wacklin kohta syöksyi ylös pöydästä yhdessä perheen muiden jäsenten kanssa. Wacklin jäi aterioimaan kirjanpitäjänsä kanssa ja pakotti tämän yhä enemmän syömään lakkaamatta tarjoten hänelle ystävällisesti hymyillen uusia annoksia tulenloimun liekehtiessä ikkunain läpi.

Vihdoin palasi rouva epätoivoissaan huoneeseen koetettuaan kerätä kokoon talon hopeat ja kallisarvoisimmat tavarat. Kun hän huomasi miehensä vielä aivan levollisena naureskelevan, niin hän joutui aivan suunniltansa ja tahtoi temmata tuolin hänen altaan. Mutta mies vain yhä hymyili, ja vasta vielä jonkun aikaa viivyteltyään hän lähti palopaikalle, jossa hän heti huomasi, miten nurinkurisiin sammutuspuuhiin oli ryhdytty, ja järjesti kohta pelastushommat toisella tavalla. Ennen pitkää kaikki myönsivät ainoastaan hänen lujan neuvokkaisuutensa avulla tulen tulleen tukahutetuksi ja kaiken suuremman vaaran torjutuksi.

Wacklinin rouva oli hyväsydäminen ihminen, ja hän oli hellästi kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa. Mutta hän oli kiivasluonteinen, ja kotielämässä syntyi sentähden rouvan tulisuuden takia usein lystillisiä kohtauksia, joihin hänen miehensä suhtautui levollisella hymyllä ja välinpitämättömyydellä. Rouvan holhoojat olivat häntä hänen nuoruudessaan huonosti kohdelleet. He lähettivät tytön neljäntoista vuotiaana Tukholmaan täydentämään kasvatustaan. Hän joutui siellä täysihoitoon erään vanhan rouvan kotiin lähellä Jaakopin kirkkoa. Päivät päästään piti hänen täällä kehrätä pumpulilankaa eikä hän päässyt koskaan ulos muualle kuin sunnuntaisin kirkossa käymään. Näin kokonaisen vuoden kehrättyään noudettiin hänet takaisin Ouluun. Hänellä oli tapana sanoa kasvatuksestaan: "Mitä minusta, joka olen tynnyrissä kasonnut ja pruntista ruokittu".[36]

Olemme muutamin sanoin maininneet lujasta ystävyydestä, joka yhdisti nuo kolme kauppiasta.

Hellin oli kuitenkin Wacklinin ja Jonas Niskan suhde.

He olivat melkein eroamattomat niin hädässä kuin ilossakin. Missä toinen oli, sieltä ei toinenkaan ollut kaukana, ja missä yhteistä tukea tai apua tarvittiin puutteenalaiselle lähimmäiselle, kuten tulipaloissa ja muissa sellaisissa, siellä nämä ystävät olivat aina etumaisina. Käsi kädessä heidät näit tuon tuostakin kävelemässä.

Wacklin nukkui aamuisin mielellään pitkään, mutta Niska nousi ylös useimmiten auringon noustessa ja ryhtyi kohta innolla työhön ja toimeen. Milloin hänen mielestään niin tarvittiin, laittoi hän Wacklinin väen yhdessä oman väkensä kanssa työhön ja lähti sitten torumaan vielä nukkumassa olevaa ystäväänsä, ettei tämä itse ollut siitä pitänyt huolta. Wacklin hymyili suopeasti ystävälleen ja pakisi aivan levollisena ja tyytyväisenä: "Mitä minun tarvitsee niin varhain aamulla itseäni vaivata, kun sinä olet olemassa, joka niin mielelläsi ja hyvin toimit minun puolestani. Sitäpaitsi sinunhan, rakas veli, pitäisi tietää, että koska tänäkin vuonna kuten ennenkin aion viettää unikeonpäivää, niin en tahdo sitä häpeätä, että tekisin niin vain huvin vuoksi ja ilman laillista syytä."

Niska leppyi heti ja lähti nauraen unisen ystävänsä luota.

Suuressa tulipalossa, joka hävitti Oulun 1822, olivat Niska ja Wacklin sammutus- ja pelastustyössä muiden taloissa niin kauan, etteivät he edes näyttäneet ajattelevan omia talojaan ja kotejaan. Kun nämä olivat jo ilmitulessa, niin he palasivat kumpikin kotiinsa; mutta silloin olivat he jo niin uuvuksissa, että he siellä jaksoivat enää vain vähän aikaansaada.

Wacklin ei elänyt kauan sen jälkeen kun hän tässä tulipalossa oli menettänyt omaisuutensa, vaikka hän ei sitä kovin pahakseen pannut. Eräänlainen rintavika lopetti hänen päivänsä keskellä miehuuden täyttä toimintaa. Jonas Niska valvoi yhteen menoon neljätoista vuorokautta hänen kuolinvuoteensa ääressä ja hoiti häntä yhdessä hänen hellän puolisonsa ja lastensa kanssa, kunnes ystävä levollisesti ja hiljaa nukahti viimeiseen lepoon. Wacklin säilytti leikillisyytensä aina viime hetkeensä asti.

Niska rakennutti ystävänsä leskelle ja lapsille samallaisen talon ja samaan aikaan kuin omallekin perheellensä. Tällä hän osotti yhä edelleen uskollisuutensa ystävänä, sillä ei hirttäkään saatu laskea hänen taloonsa ennenkuin vastaava hirsi jo oli pantu Wacklinin rakennukseen. Hän järjesti myös kaikki Wacklinin perheen asiat rinnan omiensa kanssa.

Wacklin oli lahjoittanut hautausmaahan, joka oli käynyt liian pieneksi, liitettäväksi viereisen pellon. Wacklin itse haudattiin ensimmäisenä siihen. Pian häntä seurasi aivan ennen aikojaan hänen murehtiva puolisonsa, kolme täysiaikaista lastansa ja ystävänsä Niska.

Pyhä ja kallis maa, peitä keveänä niiden tomu, jotka eläissään siunausta loivat!

20.

VANHANAIKAISET HAUTAJAISET.

Tavallista surullisemmin kuulit kuolinkellojen soivan 20 päivänä lokakuuta 1788 ja pimeys tuntui aikaisemmin kietovan lyhyen päivän salaperäiseen verhoonsa, kun mustiinpuettujen ihmisten synkännäköisinä ja raskain askelin nähtiin kulkevan kuusenhavuilla siroteltua katua pappilaan, joka oli kirkon läheisyydessä. Useimmat olivat puetut lyhythelmaisiin mustiin takkeihin ja kauluspaitoihin, jotka olivat napitetut olkapäistä. Kapeat silkkiviitat riippuivat selässä sääriin asti. Vyö, myös mustasta silkistä, oli vyötäisten ympärillä ja siinä kupeella nauharuusu sekä mustiinverhottu miekka. Jalassa oli heillä mustat sukat ja polvihousut samanvärisine solkineen. Kengissä oli suuret hopeasoljet. Kaulaliina oli valkea, röyhelö ja kalvosimet valkeat, käsissä valkeat majavannahkahansikkaat, ja leveäpäärmeinen nenäliina pisti esiin takin taskusta, hiukset olivat käherretyt ja puuteroidut; kankipalmikko niskassa ja pyöreä hattu päässä täydensi pukua.

Kirkkoon kiiruhtivat murhemielin vanhat ja nuoret, naiset ja lapset, rikkaat ja köyhät. Nekin, joita ei oltu kutsuttu hautajaisiin, tahtoivat kuitenkin osoittaa kunnioitustaan vainajalle ja kiitollisin sydämin lausua hänelle viimeiset jäähyväiset. Sillä heidän kaikkien rakastama sielunpaimenensa, rovasti Ståhle, oli nyt haudattava.

Kirkko oli surullisessa juhlaloistossaan, ja useat sadat somasti järjestetyt kynttilät loivat valoaan kaikkialle. Kuorissa olivat korkeat haarakynttiläjalat täynnä kynttilöitä avonaisen haudan ympärillä, johon ruumis oli siunattava, ennenkuin se saatettiin viimeiseen leposijaansa Ståhleborgissa.

Ihmisiä seisoi kirkonpenkeillä ja niiden selustimillakin, ikkunoilla ja missä vain jalansijaa voi saada. Mutta kaikki seisoivat vaiti odottaen kuolemanhiljaisuuden vallitessa.

Kaduilla juoksenteli jo pieniä kerjäläispoikia myyskentelemässä valkeissa nyyteissä hautajaisleipiä, joita herrat lähettivät kotiin perheillensä. Tämä ilmoitti hautaussaaton pian lähtevän liikkeelle kirkkoon.

Sen ovet olivat selkosen selällään, ja jo nähtiin korkealla mustan ruumisarkun, jossa oli hopeoidut laatat ja helat, hiljalleen lähestyvän mustiin verhotuilla paareilla. Useiden lyhtyjen valaistessa tietä kantoi paareja kaksitoista surupukuista talonpoikaa, tummansiniset kauhtanat yllä, mustat kaulaliinat kaulassa ja mustat vyöt vyöllä.

Kirkonvartija astui ensin kirkkoon ja antoi hatullaan merkin urkulehterille päin samalla hetkellä kuin ruumissaatto saapui kirkon ovelle. Silloin taukosivat kellot soimasta, ja urkujen sävelet viimeistä kertaa, saaden kuulijat itkemään, tervehtivät kaivattua vainajaa. Vapisevalla äänellä urkuri alotti hautausvirren, mutta kova mielenliikutus tyrehdytti hänen äänensä, johon seurakuntakin yhtyi vain huokaillen. Kaksi pientä poikaa paljain päin ja nyyhkyttäen kokonaan mustiin puettuina kulki ensimmäisinä ruumiin jäljessä saattojoukossa.

Hautausjuhlallisuuksien jälkeen, kun urkujen valittavat äänet olivat tauonneet, palasivat monet tilaisuuteen tulleet kotiinsa, mutta toiset halusivat saattaa arvossapidetyn vainajan ruumiin sen viimeiseen lepopaikkaan.

Suruhuone pappilassa oli kokonaan verhottu valkeilla liinoilla. Kuvastimet, pöydät ja tuolit samoin. Lakanat peittivät ikkunat, ja valkeaksi verhotussa huoneessa istui murehtiva leski, päässä huntu ja valkoisesta kankaassa tehty päähine, flebb, jossa oli leveät päärmeet ja otsan yli alas nenään asti ulottuva verho. Kaksi samasta tiheästä kankaasta tehtyä, päärmättyä, pitkää kaistaa riippui molemmin puolin päätä alas harteille. Hänen pukunsa oli mustaa flanellia, aivan sileä, ja esiliina oli valkeata palttinaa ja sen helmaa koristi viiden korttelin levyinen palle. Pukuun kuului vielä kolminkertainen korvakekaulus, nauharuusu niskassa ja sileä, alasriippuva, kaksinkertainen rimsu edessä, kalvosimet ranteissa ja surureunukset hiukan ylempänä, kaikki samaa kangasta ja leveäpalteisia. Kolme tytärtä, joiden päässä oli poimutellut, hienot liinat ja jotka olivat samoin puettuina kuin leskikin, istui ikänsä mukaan sohvassa, jossa ei kukaan heistä saanut liikahtaa.

Heidän eteensä suurelle, pyöreälle teepöydälle, jonka päällä oli hieno damastiliina, oli sopusuhtaiseen järjestykseen asetettu neljä kannellista lasimaljakkoa, joissa oli sokerissa keitettyjä mesimarjoja, hilloja, viinimarjoja ja vaaramia, sekä kuusi suurta porsliinilautasta, joilla oli mustalla ja valkoisella paperilla päällystettyjä konvehteja ladottuina korkeiksi röykkiöiksi kuin sukuhaudankummut, kullakin lautasella yhtä lajia, nimittäin: sokerisuurimoita, sitroona- ja pomeranssitankoja, paahdettuja manteleita, höylänlastuja ja sokeroitua sokeria. Isolla kulholla oli teevadin kokoisia sokerileipiä ja teekupin suuruisia piparikakkuja. Näitä piti vierasten aina ottaa pari kappaletta, sillä sanottiin: "Kaksi silmää vierahalle".[37] Koska kahvin juominen oli tähän aikaan kielletty, tarjottiin ensin tippaleipiä. Nämä olivat paistetut voissa munan kanssa ja olivat niin suuria, että ne täyttivät matalan lautasen puolenkorttelin vahvuisina. Erityinen nenäliina oli tarpeen tippaleivän tallettamiseksi. Naiset taitettuaan palasen tippaleivästä syödäkseen asettivat sen tavallisesti tuolinsa alle viedäkseen sen kotiin suureksi riemuksi hautajaistuliaisia odottaville lapsille.

Näin ennen aikaan vietettiin hautajaisia varakkaammissa taloissa. Mutta lesken vaivat eivät loppuneet yhteen päivään.

Lähimmät sukulaiset ja ystävät kutsuttiin hautajaispäivänä illalliselle. Silloin koristi pöytää suuri piirakka kukonpäineen ja -harjoineen. Glaseerattua kinkkua ja torttuja, vanukkaita ja rasvaista paistia, lihalientä riisisuurimoiden ja mantelien keralla tai saagokeittoa liemimaljoissa, pontakkia pulloissa, kuohuvaa olutta suurissa hopeapikareissa ja kannuissa, punssia suurissa maljoissa ja monenlaista leipää oli isolla pöydällä, joka oli katettu hevosenkengän muotoon.

Tyhjennettyään vainajan muistoksi sydämellisen kiitosmaljan erosivat vieraat kyynelsilmin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin päivälliselle ne, jotka olivat valmistelleet hautajaisia.

Kolmantena tai neljäntenä päivänä olivat tavallisesti niin sanotut Köyhäin peijaiset,[38] jolloin kaupungin köyhät kokoontuivat ja heitä kestittiin ruualla ja juomalla. Tällöin sattui kerran, että eräs pieni, nälkiintynyt poika söi niin paljon hyvää silavan kanssa keitettyä hernerokkaa, että oli kuolemaisillaan. Hän sanoi "tahtoneensa syödä koko viikon varalta." Kerskaten hän lisäsi: "Mutta isän hautajaisissa vasta hauska oli, kun sain syödä niissä porsasta ja kaalia niin että päällysnuttu selästä ratkesi."

Mutta kerran, kun köyhät vanhaan tapaan riensivät hautajaisiin varakkaaseen kauppiaantaloon, missä isäntä oli kuollut, karkotti leski heidät pois sanoen: "Luulittekos nyt haahden talohon tulleen, kun isäntä kuoli?"[39] Hän tahtoi heille siten opettaa, että hän oli kärsinyt suuren onnettomuuden, jota hän ei halunnut viettää pidoilla, kuin jos laiva olisi onnellisen matkan tehtyään palannut kotiin.

21.

RUUMIINKORUT.

Vaikka vanhan, ankaran tavan mukaan eri sukupuolta olevat nuoret eivät saaneet tavata toisiaan kahdenkesken, niin olipa kuitenkin erityisiä tilaisuuksia siihenkin. Sellainen oli ruumiinkorujen valmistaminen. Tapa oli näet se, että lapsen kuollessa sen kummien piti valmistaa ruumiille koristukset. Ensi sijassa oli tyttökummien velvollisuus kustantaa kääriliinat tai koristeet. Pieni ruumis käärittiin kokonaan palttinaharsoon tai muuhun hienoon, valkoiseen vaatteeseen. Jos kuollut oli poika, niin piti hänellä olla päässä viheriä seppele, joka tehtiin silkkipalasista, ja samalla tavalla valmistettu sauva kädessä sekä seppele arkun kannella. Tyttö sai seppeleen ja kruunun päähänsä, samoin arkun kannelle, kukkaoksan pieneen käteensä, ja nimi muodostettiin kultanauhasta, joka asetettiin harsoon pään yläpuolelle. Pieni, valkea silkkiröijy puettiin hänen yllensä. Arkun väri oli tavallisesti keltainen kuin kuihtuneen lehden.

Nuori tyttökummi kutsui aina silloin ystävänsä pieniin kesteihin, joissa he auttivat häntä ruumiin koristuksien valmistamisessa. Työtä tehden valvottiin yö.

Silloin nuorilla herroilla, jotka melkein aina olivat veljiä tai sukulaisia, oli vanhastaan oikeus tulla myös nuorten luo eikä tästä iloisesta tilaisuudesta koskaan jääty pois. Eikä kukaan näissä valmistuspuuhissa ajatellut kuolemaa. Tehtiin työtä, loruiltiin, sidottiin nauraen kuolinseppele ja usein seurasikin pian senjälkeen yhdessäoloa morsiusseppele.

Keisari Aleksanteri I:n matka Pohjanmaalla 1819.

22.

VALMISTUKSIA OULUSSA.

"Keisari tulee! Keisari tulee! Lempeän, suuren Aleksanterin saamme nähdä täällä!" huusivat perin ihastuksissaan kaikki toisilleen Oulussa, niin vanhat kuin nuoretkin. "Keisari tulee!" kaikui kuuron eukonkin korvaan, joka pienen lietensä ääressä aivan rauhassa kuori lanttuja nahkiaiskeittoonsa.

"Herra Jeesus!" kirkui vanhus hämmästyneenä ja löi iloissaan yhteen kätensä, niin että pienet lanttupalat kierivät tuhkaan pannun viereen. "Herra Jeesus! Tuleeko tuo suuri keisari tänne minunkin nähtäväkseni?" Mutta turhaan odotti hän saavansa vastausta taikka näkevänsä edes vilahdukselta jonkun, joka olisi halunnut antaa osan riemustaan vanhuksellekin, joka tiesi niin vähän maailman melusta ja ilosta.

Kun varma tieto oli saapunut keisarin tulosta maaherranvirastoon ja se ehtinyt levitä ympäri kaupunkia, niin kaikki, joissa oli elämä ja henki, joutuivat iloiseen liikkeeseen, niin eläimet kuin ihmisetkin. Pääskysetkin näyttivät olevan puuhassa lentäessään tulisella kiireellä lähellä maata. Koirat haukkuivat. Porsaat vinkuivat. Aivan päästään pyörällä kaduilla vallitsevasta tavattomasta melusta juoksivat ne kilpaa kyytipoikien ja ajurinhevosten kanssa, joiden tuli kuljettaa tämä ilosanoma kautta koko läänin. Samaan aikaan ilmoitettiin, että kanoja ja vasikoita oli kiireesti lihoitettava keisarin keittiötä varten, monenkertaisia kyytihevosia pidettävä varalla valmiina, maantiet korjattava pienintä kuoppaa myöten ja rahvaan esiinnyttävä siistinä kotikutoisissa puvuissaan, eikä kukaan saisi mennä maantielle ojan yli, vaan kaikkien oli pysyttävä peltotöissään. Pappien käskettiin olla kaikissa majataloissa keisaria vastassa.

Sillä välin puhdistettiin, maalattiin, rapattiin, lakaistiin ja korjailtiin pieniäkin vikoja kaupungin joka sopessa ja nurkassa. Vanhat eukot ja pojat olivat kontallaan kaduilla veitsillä repimässä innoissaan irti ruohoa, mikä siellä kivien välissä kaikessa rauhassa oli saanut rehottaa pitkät ajat. Tavallista useammin ja uteliaampina hiipivät naiset naapuritaloihin saamaan tietoja ja kuulemaan yhä enemmän tuosta riemullisesta uutisesta, joka ei heille lepoa suonut.

Kaupungin virastot kokoontuivat salassa neuvottelemaan, miten paraimmalla tavalla suurivaltaista keisaria olisi juhlittava ja hänet otettava vastaan, mutta huomattavampia tuloksia siitä ei milloinkaan tullut. Ainoat tiedot näistä neuvotteluista saatiin raatimiehen kautta, jolle oli annettu toimeksi keisarin pöytää varten hankkia kaikki erikseen tilattava mitä täältä oli vaikea saada ostetuksi paljottain, kuten kananpoikia, kermaa, munia ja piparjuurta. Kaikkea tätä nyt kuitenkin löytyi ja se luovutettiin ilolla, kun hauska ja puhelias raatimiehemme kertoi hyväntahtoisille ja uteliaille naisille, että torin toiselle puolelle kohotettaisiin keisarille kuusenhavuista tehty kunniaportti, jossa olisi koristeina lehtiä, kirjavia lamppuja ja niiden valaisema suuri A ylinnä kuultamassa. Tämän lisäksi olisi koko kaupunki juhlavalaistuksessa, hän kertoi, ja keisari asuisi kauppaneuvos Keckmannilla.

"Mutta miksikä", kysyi eräs kaupungin nuorista sulottarista jotenkin terävästi raatimieheltämme, "täällä ei panna toimeen keisaritanssiaisia niinkuin muissa kaupungeissa? Sehän riippuu vain maistraatista, sillä porvaristo varmasti siihen suostuu mielellään."

"Sentähden", vastasi raatimies tuolle pienelle, nenäkkäälle uteliaalle samaan tapaan, "että keisari Aleksanteri ei ole tottunut tanssimaan Carlsonin viulun sävelien mukaan eikä täällä ole mitään muuta tanssisoittoa. Mutta joka tapauksessa täällä ei tulisi mitään tansseista, kun keisari on kieltänyt kaikkien kalliiden huvien toimeenpanemisen."

"Olisinpa minä Venäjän itsevaltias", pakisi pikku kaunottaremme aivan loukkaantuneena, "niin antaisin keisarillisella julistuksella kaikille alamaisilleni tietää haluavani pidettäviksi tanssiaiset, missä tahansa kulkisin. Kuinka nyt saa tilaisuuttakaan oikein nähdä komeata keisaria! Turun ja yksinpä vähäpätöisen Porvoon naiset ovat saaneet tanssiakin keisarin kanssa. Onko tämä oikeata laitaa?" Loukkaantunut pikku kaunottaremme riensi sievään kamariinsa, jotta ei näyttäisi muille harmista itkevänsä, sillä niin maistraatin tanssihaluttomuus ja huomaamattomuus naisia kohtaan häntä liikutti.

Maaherra von Born oli matkustanut läänin rajalle keisaria vastaan. Elokuun 28 päivänä piti korkean vieraan saapua Ouluun.

Merikapteeni ja kauppias Johan Junelius, yhtä taitava kuin kokenutkin merimies, sai luottamustoimekseen olla miehistön ja suuremman purjealuksen päällikkönä, joka alus Oulusta maitse kuljetettiin Oulujärvelle, minkä yli Aleksanteri aikoi matkustaa purjehtien Kajaaniin.

Vihdoinkin oli odotettu päivä tullut ja kaikki järjestetty suuren yksinvaltiaan vastaanottamiseksi. Kaupungin kaduilla vilisi kaiken päivää ihmisiä, sekä omia asukkaita että keisaria katsomaan maalta tulleita. Mutta tuntia, milloin keisari saapuisi, ei tunnettu. Kreivi Rehbinder, joka ei ollut matkustanut Kajaaniin, ja pari keisarin seurueeseen kuuluvaa vaunua oli jo tullut Ouluun. Ilta kului ja pitkä odotusaika kysyi kärsivällisyyttä. Vihdoin nähtiin sanantuojan tulevan tavallista vauhtia ja sitten useiden hevosten vetämien suurten vaunujen. Kohta kaikuivat hurraa-huudot, ihmisparvi seurasi vaunuja ja pojat kauas niitä vastaan mentyään juoksivat ääni käheänä ja hengästyneinä niiden ympärillä. Silmänräpäyksessä oli kaupunki vaunujen siellä kulkiessa valaistu, mutta kunniaportti oli vain puoleksi ehditty sytyttää. Äkkiä levisikin tieto, että vaunuissa olikin tullut vasta keisarin keittiö kokkeineen. Heti sammutettiin tulet ja Egyptin pimeys vallitsi. Perin levottomina jäätiin nyt odottamaan. Suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, vanhat ja nuoret kuljeksivat kaduilla edestakaisin kaiken yötä tähystelemässä. Hämmästys oli yleinen aamun saapuessa, kun ei keisaria vieläkään näkynyt. Ihmettely ja pettymys kuvastui kaikkien kasvoilla, kun ei tiedetty syytä tuohon tavattomaan viipymiseen. Pelättiin jotain ikävää sattuneen Suomen uudelle isälle ja hyväntekijälle.

Jalo kreivi Rehbinder oli vaiteliaana ja kovin levottomana valvonut koko yön. Vain seuraavat huudahdukset olivat päässeet hänen huuliltaan: "Jumala! Suomi! Aleksanteri!" Kyynelsilmin hän oli ne lausunut käsiään väännellen.

Vielä kului päivä pelonalaisuudessa arvailtaessa sinne ja tänne. Katsottiin olevan syytä pelätä kaikkea, mutta kuitenkin toivottiin sallimuksen johtavan kaikki parhain päin.

Iltapuoleen saapui pikalähetti tuoden lohduttavan tiedon, että keisari oli kulkenut lyhyemmän vesitien asemasta raivaamatonta maantietä, mikä Kajaanista vie Ouluun, ja että viipyminen oli aiheutunut siitä.

Silloin ilo taas kohosi ylimmilleen. Seuraavana iltana saapuisi keisari aivan varmasti.

23.

MATKA OULUJÄRVELLÄ.

Keisari lähti elokuun 28 päivänä Nissilän majatalosta Iisalmella ruhtinas Volkonskyn ja kapteeni Gripenbergin seuraamana Vuolijoen kylään, missä purjealus ja miehistö odottivat valmiina järven yli menoa varten. Kovalla tuulella tämä matka oli vaarallinen, ja nytkin sattui raivoamaan niin raju myrsky jo ennenkuin keisari astui purteen, että koko hänen seurueensa koetti neuvoa häntä olemaan antautumatta alttiiksi uhkaavalle vaaralle. Mutta Aleksanteri ei luopunut päätöksestään. Hän meni pelkäämättä alukseen ja muut seurasivat mukana. Kahdeksan rivakkaa suomalaista merimiestä tarttui airoihin ja tarmokas kapteeni itse peräsimeen.

Alussa keisari seisoi veneessä iloisesti tervehtien rannallaolevia, jotka levottomina kyynelsilmin seurasivat rakastetun hallitsijansa vaarallista matkaa. Tuuli yltyi pian kauheaksi rajuilmaksi ja vaahtopäiset aallot paiskautuivat alusta vasten, niin että vesipisarat ryöppysivät korkealle matkustavaisten yli ja laineet viskoivat runsaasti vettä veneeseen huuhdellen yhtä paljon keisaria kuin hänen seurueensa herroja. Raivoavassa myrskyssä onnettomuudeksi vielä peräsimen varsi katkesi. Perämies kalpeni, mutta ei menettänyt malttiaan. Silmänräpäyksessä hän otti uuden varren, sillä veneeseen oli varattu kaksinkertaiset välineet, muuten olisikin nyt koko alus kallisarvoisine lastineen tehnyt haaksirikon.

Tällöin keisari aivan levollisena silmäili kalvennutta perämiestä ja kysyi, pelkäsikö tämä. –

"En muuten", vastasi kapteeni, "vaan kallisarvoisen kuljetettavani vuoksi."

"Olkaa rauhassa aivan kuin minua ei olisikaan", puhui hallitsija hyväntahtoisesti. Sitten herrat alkoivat jutella vähäpätöisistä asioista. Keisari oli tyyni, sillä hän tiesi matkansa jalot tarkoitukset ja luotti varmasti kaitselmuksen huolenpitoon kaikissa vaaroissa.

Viiden peninkulman merimatka suoritettiin kolmessa ja puolessa tunnissa.

24.

KEISARI KAJAANISSA.

Kun hänen keisarillinen majesteettinsa oli astunut maihin klo 12 päivällä ja armollisesti vastannut kaikkiin maistraatin, papiston ja sinne maihinnousupaikalle ihmetyksissään ja riemuissaan kokoontuneen kansanjoukon kunnianosoituksiin, katseli hän Ämmäkoskea ja putousta sekä Kajaanin linnan raunioita, joita nyt päivän aikana parhaalla tahdollakaan ei voitu koristaa minkäänlaisella kuultokuvalla, vaikka maaherran ensimmäisen käynnin juhlimiseksi täällä sellainen oli laitettu ja koristeltu maaherran suurikokoisilla nimikirjaimilla ja lääninsihteerin niiden alla pienemmillä, kuten hyväätarkoittavat kajaanilaisemme olivat tottuneet ne näkemään lääninhallituksen kuulutusten alla.

Linnan raunioilta keisari kiiruhti kaupungin kirkkoon, jossa hän hiljaa syvässä ja kaikkia läsnäolevia liikuttavassa hartaudessa rukoili, jonka jälkeen hän kävi kaupungin raatihuoneella ja sitten majoittui hänelle varattuihin huoneisiin kappalaisentalossa pastori Appelgrénin luona, mikä hauskan rouvansa ja tämän herttaisen, nuoren sisaren neiti Ulla Holmbergin kanssa esitettiin keisarille. Nuori neiti oli juuri palannut kotiin rouva Danérin kasvatuskoulusta Turusta, ja keisarista oli miellyttävän hämmästyttävää täällä tavata hyvin ranskaa puhuva henkilö. Tämä neitonen auttoi sisartaan emännän toimessa keisarille teetä tarjoillen, jossa Aleksanteri iloisena ja leikillisenä oli hänelle apuna, niin että arka impi sai enemmän rohkeutta ja keisari oli sydämestään huvitettu sievän tytön hämmennyksestä ja lapsellisesta ajatustavasta. Jäähyväistilaisuudessa tahtoi hän polvistua ihaillun hallitsijansa eteen, mutta tämä esti sen ja suuteli hänen kaunista kättään sekä lahjoitti kallisarvoisen hohtokivisormuksen hänen sisarelleen.

Rajuilmaa ja vastatuulta jatkui. Keisari oli huolissaan, mitenkä hän varmimmin ja nopeimmin pääsisi takaisin muun seurueensa ja vaunujensa luo, jotka odottivat häntä maantiellä. Muuta tietä ei ollut kulkea Oulujärven rantaan kuin seitsemän peninkulman jalkamatka erämaassa raivaamattomia polkuja myöten, jotka veivät yli jyrkkien mäkien, vetelien rämeiden ja nevojen, mitkä olivat vaikeimmin kuljettavia koko maassa. Keisari päätti sittenkin kulkea jalkaisin tätä tietä viivyttyään Kajaanissa vain pari tuntia. Kaikki tästä hämmästyivät ja varoittivat kiihkeästi hallitsijaa lähtemästä tälle vaikealle matkalle, mutta hänen päätöksensä pysyi järkähtämättömän lujana.

25.

ALEKSANTERIN MATKA ERÄMAASSA.

Kun keisari oli jakanut useita armonosoituksia uskollisille alamaisilleen, jotka perin kiitollisina siunasivat häntä kyynelsilmin, lähti hän paluumatkalle seurueensa kanssa. Ensi aluksi hän kulki ratsastamalla, jolloin hän sai käytettäväkseen kaupungissa löytyvän ainoan satulan. Harvoissa paikoissa keisari kuitenkin voi käyttää hevosta raivaamattomien teiden vuoksi. Mutta talojen, joita kuitenkin löytyi harvassa, läheisyydessä kaatuivat puut tehden tietä rakastetulle hallitsijalle. Kun talonpojat olivat saaneet tiedon ylhäisen vieraan tulosta ja hänen matkasuunnastaan, olivat he näet metsässä sahanneet puut poikki maan rajasta ja sitoneet niihin nuoran. Keisarin seuralaistensa kanssa lähestyessä tempasivat he nuorasta, joten puut kaatuivat syrjään avaten tien hämmästyneen hallitsijan edessä.

Ollenkaan osoittamatta mielipahaa kaikista kokemistaan vaivoista pysyi keisari koko vaeltamisen ajan reippaalla tuulella ja leikkiä laskien itsekin auttoi porraspuiden asettamisessa muutaman puron yli. Muutaman kapean joen poikki piti kulkea vähäisessä venerähjässä, joka sekin oli ainoa saatavissa oleva. Venettä ohjasi eräs Porvoon valtiopäivillä ollut talonpoika, joka tämän johdosta oli kunnianosoituksena saanut kultaisen mitalin kaulassa kannettavaksi. Tämän vuoksi häntä paikkakunnalla kutsuttiin "Suomen keisariksi." Se kerrottiin nyt Aleksanterille, joka hymyillen virkkoi: "Niinpä nyt voi sanoa, että Suomen keisari ohjaa Venäjän keisaria."

Ensimmäisenä päivänä keisari kulki kaksi peninkulmaa enimmäkseen jalkaisin ja seuraavana päivänä viisi peninkulmaa levähdettyään kolme neljä tuntia talonpojan talossa Lehtovaaran kylässä. Hän saapui myöhään Säräisniemen kylään Paltamon pitäjässä, mutta sieltä hän jatkoi matkaansa vielä samana iltana, ensin neljännespeninkulmaa maalaisrattailla ja sitten viisi neljännestä Nissilän majataloon kuriirirattailla, mitkä eräs vastaantuleva matkustaja tarjosi käytettäväksi.

Koko tuon vaivalloisen vaellusretken kestäessä oli keisari paljon jakanut avustusta köyhille ja sairaille, kohdellut kaikkia tien varrella ja harvassa olevissa taloissa tapaamiaan ihmisiä lempeästi ja ystävällisesti sekä tervehtinyt heitä suomenkielellä. Muutamana päivänä aterioi keisari varattoman talonpoikaistalon siistissä tallissa, kun ei ollut mukavampaa ruokasalia. Talli oli tilaisuutta varten kiireessä koristettu lehdillä ja kuusilla, ja siellä pastorinrouva Appelgrénin mukaanpanemat eväät ja vasikanpaisti maistuivat erinomaisilta matkustavista, joilla kaikilla oli hyvä ruokahalu ja uupumuksestaan huolimatta sentäänkin pirteä mieli.

[Illustration: Keisari Aleksanteri I aterioimassa päivällistä Haapalankankaan tallissa.]

Nissilän majatalossa keisari kohtasi seurueestaan sinne jättämänsä henkilöt ja väsyttävän ja raukaisevan vaelluksen tehtyään hän täällä lepäsi yönsä hiukan pitempään tavallista. Seuraavana päivänä, elokuun 30 p:nä klo 8 aamulla, hän jatkoi kulkuaan iloisena ja reippaalla mielellä kerääntyneen väkijoukon hänelle yhtenään toivottaessa edelleen onnea ja siunausta.

26.

KEISARI OULUSSA.

Vihdoinkin tuli tuo hartaasti odotettu päivä, jolloin keisarin varmasti piti saapua Ouluun. Pikalähetti oli tuonut sen ilosanoman.

Jo aikaisin aamulla olivat taas kaikki liikkeellä valmistautuen ottamaan vastaan keisaria. Virkamiehet olivat täysissä virkapuvuissaan (ne kiellettiin keisarin tultua kaupunkiin), kadut olivat täynnä väkeä, ikkunat täysin juhlavalaistut, kunniaportissa paljon lamppuja ja kaikki olivat mitä vilpittömimmän ilon ja odotuksen valtaamat. Päivä kului hitaasti odoteltaessa, mutta vieläkään ei näkynyt keisaria, vaikka maantiellä paloivat kahdeksannespeninkulman pitkältä lyhdyt ja samoin oli valaistu katu, mitä hallitsijan piti kulkea.

Jo alkoi ilta pimetä, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki oli taaskin kamalan hiljaista odottamista.

Kello puoli yhdeksän illalla elokuun 30 päivänä ajoi keisari Aleksanteri keveissä matkavaunuissa Limingan tullista Ouluun seurassaan ruhtinas Volkonsky, henkilääkärinsä, maaherra von Born, kapteeni Gripenberg ynnä muita.

Äkkiä kuin leimaus kaupunki hohti heti juhlavalaistuksessaan. Suuri, salaperäinen A kirjain hehkui monivärisenä keskellä kuultokuvaa kunniaportin yläpuolella, joka lamppujen loisteessa kansan melkein yli voimiensa herkeämättä ilohuutoja huutaessa ilmoitti juhlan merkityksestä, vaikkapa ykkönen puuttuikin keisarin nimikirjaimesta.

Astuessaan vaunuista asuntonsa edustalla keisari tervehti tuttavallisesti suurta ihmispaljoutta niin rakastettavasti kuin Aleksanterilla oli tapana.

Keisarista saattoi sanoa samaa mitä Julius Caesar on sanonut itsestään: "Hän tuli, hän näki, hän voitti."

Siten Aleksanteri valtasi kaikkien sydämet. Hän lumosi ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret. Nekin täällä, jotka tähän asti eivät olleet voineet rukoilla Venäjän keisarillisen perheen puolesta, siunasivat Aleksanterin nähtyänsä koko hänen sukuaan.

27.

MATKAA JATKETAAN.

Seuraavana aamuna kello 8 jatkoi hänen majesteettinsa matkaansa Tornioon. Hän astui lauttasillalle riemuitsevan kansanjoukon keskellä, joka hurrasi ja tunkeili niin lähelle keisaria, kun hän oli kieltänyt poliisin näyttäytymästä, että hän joutui erilleen seurueestaan. Venäläinen paikallinen virkamies tahtoi estää väkeä menemästä liian lähelle keisaria, mutta lempeä, ihmisrakas Aleksanteri ystävällisyydessään näytti haluavan sanoa: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä he kuuluvat minun valtakuntaani!" Venäläinen virkamies poistui sivummalle, mutta kansa seurasi ihastuksissaan rakastamansa hallitsijan ympärillä ilman kaikuessa hurraahuudoista ja riemun näyttäytyessä hellissä jäähyväiskyynelissä.

Sama alus, jolla keisari oli purjehtinut yli Oulujärven, oli jo tuotu takaisin maata myöten yhdentoista peninkulman matka ja oli nyt valmiina hänen majesteettinsa kulkua varten Oulujoen suun poikki. Kiinnittäen huomionsa veneeseen keisari astui siihen. Kun hän oli puhutellut hetken samaa kapteenia, joka oli kuljettanut hänet mainitun järven yli, lähti alus liikkeelle keisarin yhä ystävällisesti tervehtiessä rannoille kokoontuneita ihmisiä, joita myös oli silloilla ja sadoissa vesillä olevissa keisarin alusta ympäröivissä veneissä.

Kapteeni Erik Junelius, keisarin Oulujärven yli kuljettajan veli, ohjasi nyt alusta, kun keisari kulki Oulujoen suupuolen poikki pohjoiselle rannalle ohi kauniiden saarien. Molemmilla puolilla ylimenokohtaa oli riveihin kytkettyjä, viireillä ja lipuilla koristettuja jahteja, joihin oli myös kerääntynyt paljon väkeä hurraa-huudoin iloaan ilmaistakseen ikäänkuin kilpaa niiden kanssa, mitkä veneistä huutoihin yhtyivät. Nämä veneet riensivät seuraamaan alusta, jotta niissä olevat mahdollisimman kauan saisivat nähdä rakastetun hallitsijan ja olla osallisina päivän juhlimisessa.

Jäljessä kulkevien veneiden joukossa näytti erityisesti muuan huvittavan keisaria ja kiinnittävän hänen huomionsa puoleensa, sillä tusina kaupungin nuoria naisia oli ihastuksissaan ajattelemattomasti syöksynyt siihen hankkimatta mukaan airoja tai muita välineitä, joiden avulla he olisivat voineet päästä kulkemaan keisarin aluksen jäljessä. Mutta yhden airon avulla, mikä toisesta veneestä heille ojennettiin, ankarasti ponnistelemalla onnistui heidän kuitenkin, kun he sen lisäksi käyttivät apunaan käsiään ja päivänvarjojaan, tyynessä vedessä meloa venettään eteenpäin perille asti. Keisari, joka jo aikaa sitten oli tullut joen toiselle puolelle, meni hymyillen takaisin rannalle ottaakseen heidät vastaan ja auttaakseen noita voimainsa takaa ponnistelevia kainoja kaunottaria, jotka olivat jo maalle astumassa. Huomattuaan keisarin rannalla työnsivät he nopeasti kuitenkin veneensä takaisin veteen, kun pelkäsivät keisarin pahastuvan heidän liiallisesta lähentelemisestään. Mutta kun keisari hyväntahtoisesti viittasi heitä pelotta lähestymään, niin he lopulta aivan ujoina ja hämillään tulivat rantaan veneellään.

Keisari auttoi heitä kaikkia kädestä veneestä maalle. Armollisesti puhutteli hän heitä saksan- ja ranskankielellä, joita kieliä useat heistä ymmärsivät, mutta ystävällinen hallitsija sai vastaukseksi vain kyyneleitä, jotka vuotivat pelkästä ihastuksesta kiitollisista sydämistä.

Keisari viittasi muitakin veneitä laskemaan rannalle siltaan, jolla hän seisoi. Kun hänen majesteettinsa oli suvainnut keskustella useiden henkilöiden kanssa ja oli nousemaisillaan matkavaunuihinsa, huomasi hän jonkun matkan päässä hennon ja pienen nuoren naisen, mikä yritti kiivetä korkealle kivelle voidakseen nähdä suuren keisarin, joka pituudeltaankin aina näkyi joukon yli.

Keisari tarkasteli mieltyneenä lornetillaan nuoren immen ponnistelua. Kun tämän, joka ei tiennyt olevansa huomion esineenä, vihdoin onnistui päästä kivelle, mistä hän riemuissaan käänsi lapsellisen kauniit kasvonsa jumaloitua hallitsijaa kohti, punastui hän havaitessaan että keisari hänet näki. Keisari heitti hänelle lentomuiskun tervehdykseksi, niinkuin hänen tapansa oli tehdä herttaisille lapsille.

Sitten hallitsija nousi vaunuihin ja lähti matkaan iloisesti ja tuttavallisesti heittäen jäähyväistervehdykset. Niinhyvin miehet kuin naiset liehuttivat hattujaan ilmassa hurratessaan hyvästiksi rakastetulle yksinvaltiaalle.

Tornion matkalla oli muiden seitsemän virran yli kulkemista varten niiden rannalla joko purjealuksia taikka erityisesti varustettuja veneitä taitavien merimiesten ohjaamina, ja hänen majesteettinsa meni näiden jokien poikki rannoille kerääntyneen maalaisrahvaan ilohuutojen taukoamatta kaikuessa.

Keisari antoi lahjaksi kallisarvoisia sormuksia tai kelloja merikapteeneille, jotka valvoivat jokien yli menoa, ja kaikki häntä soutaneet saivat runsaat "juomarahat".

Kaikki matkan varrella olevien keisarin majapaikkojen isännät tai emännät saivat häneltä arvokkaita keisarillisia lahjoja, eikä ketään niissä hänen takiansa vaivaanähnyttä hän jättänyt huomaamatta.

Keisarin vaunujen tultua Iijoen lossipaikalle, kun ketään ei ollut näkyvissä heti auttamaan häntä vaunuista astuessaan, kiiruhti laskemaan alas astuinta kaksi kaunista nuorta naista, jotka sattumalta olivat vanhempainsa kanssa täällä matkalla Oulusta. Keisari ihastui varsinkin toisen tavattomaan kauneuteen. Hän puhutteli kauan ranskaksi sieviä naisia. Kauniimpi niistä oli syntynyt Tukholmassa, missä hänen kauneutensa oli huomattu hovissakin. Hänen ulkomuotonsa vivahti hyvin paljon Ruotsin nykyisen kuninkaan[40] näköön.

Keisari kirjoitti muistiin taskukirjaansa näiden nuorten naisten nimet ja muisteli heitä vielä kolmen vuoden kuluttua päivällispöydässä linnassaan Pietarissa puhellessaan Turun piispan Tengströmin kanssa Pohjanmaan matkansa miellyttävistä muistoista.

Tornion pikkukaupungin kelpo pormestari oli jo aamuvarhaisesta liikkeellä ja täydessä virkapuvussaan puuhailemassa keisarin vastaanottoa järjestäen. Tuloaikaa ei tiedetty. Mutta pormestarimme joutui pian rattoisain kumppanien seuraan, ja heidän parissaan juotiin koko päivä maljoja kiitollisin ja ilosta leimuavin mielin rakastetun yksinvaltiaan kunniaksi, niin että pormestari isänmaallisessa innossaan maljojen ääressä kokonaan unohti virkavelvollisuutensa.

Siitä olikin seurauksena, ettei pormestari tiennytkään, kun keisari seurueensa kanssa myöhään illalla saapui asuntoonsa, missä oli täysi hämärä, sillä kaikki ihmiset olivat juosseet talosta hallitsijaa vastaan.

Jotenkin kauan sai lempeä Aleksanteri odottaa puuttuvan varsinaisen illallisen asemasta pyytämäänsä teetä, jonka juotuaan hän heti meni levolle.

Aamulla katseli keisari kaupungin ruohoa kasvavia katuja ja kuuli, miten Haaparannalla Ruotsin rumpua pärisytettiin, sekä salli että hänelle alamaisuudessa esitettiin kauimpana pohjoisessa asuvina alamaisinaan Tornioon varta vasten kutsuttu seitsenhenkinen lappalaisperhe kansallispuvuissaan, kaksi elävää poroa mukanaan.

28.

PALUUMATKA.

Eipä edes seuraavana aamunakaan keisari saanut ruokaa. Nälkäisenä hän lähti syyskuun 1 päivän aamuna paluumatkalle Torniosta. Käytyään lossipaikalla keisari istuutui jo vaunuihinsa jatkaakseen matkaansa, kun Torniossa asuva venäläinen kauppias tuli tuomaan hänelle kauniin ja lämpimän venäläisen piirakan, jonka hän yöllä oli leivottanut ja jonka täytteenä oli lohta ja riisisuurimoja y.m. Keisari otti vastaan mielellään hyväätarkoittavan lahjan, sillä hänellä oli mukanansa Torniosta oiva ruokahalu. Vaunuissa istuen söi hallitsija aivan iloisena piirakkansa.

Päästyään Pietariin lähetti keisari kalliin kultarasian hyvänsuovalle kauppiaalle, ainoalle, joka Torniossa oli hänelle ruokaa tarjonnut.

Kemissä sai keisari iloksensa taas tavata vanhan tuttavan, kunnianarvoisan rovastin ja jumaluusopintohtorin Castrénin.

Siellä hän ei viipynyt kauemmin kuin että hän söi päivällistä nimismies Ståhlbergillä, jolloin hän teki sen huomion, että meidän suomalaiset mesimarjamme ovat Europan makeimpia herkkuja.

Matkalla Tornioon oli keisari halunnut ostaa paremmat ajoneuvot jollekin seurueensa jäsenelle rikkoutuneiden asemasta. Eräältä väkijoukossa seisovalta nuorelta neidolta kysyttiin, tahtoisiko hän myydä koreat kiesinsä, mihin hän myöntyikin, ja niin kutsuttiin hänet keisarin luo ilmoittamaan hintaa.

Kaino impi ei kehdannut pyytää hyvältä keisarilta kiesien täyttä hintaa, mutta kauppa päätettiin kuitenkin ja ajoneuvot piti haettaman paluumatkalla Torniosta. Mutta sillä välin oli neitonen katunut lupaustaan myydä kiesit ja vielä niin halvasta hinnasta, koska ne olivat hänen sulhasensa hänelle lahjoittamat ja siten hänelle korvaamattomat. Kun niitä tultiin noutamaan, kohotti hän, toivoen siten pääsevänsä niitä myymästä, niiden hinnan kaksinkertaiseksi. Aleksanteri naurahti ja virkkoi: "Antakaa hänelle hänen pyytämänsä hinta!" – Niin tyttö sittenkin menetti kiesinsä.

Tultuaan Haukiputaan majataloon oli keisari matkasta väsyneenä nukahtanut vaunuihin. Kokoontuneen rahvaan käskettiin olemaan hyvin hiljaa, jotta ei nukkuja heräisi. Ääneti valjastettiin hevoset. Kainalosauvaansa nojaten astui nyt esiin väkijoukosta eräs 80-vuotias eukko, jota sanottiin Kellon-Liisaksi, ja lähestyi vaunuja. Hän oli entisen suomalaisen sotamiehen leski ja oli hänen miehensä kaatunut viime sodassa, jonka johdosta köyhä leski keisarin armosta nautti 25 hopearuplan vuotuista eläkettä, mikä antoi vanhukselle hyvän toimeentulon, jota hänellä sitä ennen ei ollut.

Eukko halusi nähdä hyväntekijänsä, tuon jalomielisen keisarin, jota hän sai kiittää raihnaisen henkensä elatuksesta ja hoidosta ja jota hän jo pitkät vuodet oli siunannut ja hänen puolestaan rukoillut.

Vanhus vakuutti valvoneensa kolme vuorokautta ja kulkeneensa pitkät taipaleet kainalosauvansa avulla saadakseen onnen nähdä keisarin, eikä hän nyt varmasti antaisi minkään estää toiveensa täyttymästä ollessaan aivan keisarin vieressä.

Muori oli suomalaisen yksipäinen ihminen. Ei uskallettu kinastella hänen kanssaan peläten syntyvän melua, mikä herättäisi keisarin.

Vanha Liisa pani syrjään kainalosauvansa ja alkoi kiivetä keisarin vaunujen pyörälle. Kun hänen kaikin voimin ponnisteltuaan onnistui kiivetä niin korkealle, että hän saattoi nähdä nukkujan, pani hän silmälasit nenälleen voidakseen oikein tarkasti katsella aina siunaamaansa hyväntekijää. Mutta silmälasit himmenivät alituisesti vanhuksen kyynelistä, kunnes hänen tunteensa purkautuivat sanoiksi. Hän puhui kumppaneilleen: "Tulkaa akat kattomaan, kuinka tämä on tässä nukkunut levollisesti, niinkuin muutkin ihmiset."[41] Keisari heräsi heti ja hieroi silmiään nähdessään vaununsa vanhojen akkojen ympäröimänä. Hymyillen iloisesti ojensi hallitsija kätensä kyynelsilmäiselle vanhalle Liisalle, joka pudisti sitä rahvaan tapaan ja pakisi: "Käsi on pehmeä kuin pumpuli; eipä ole työ haitannut."[42]

Keisari pyysi suomalaisen tulkkinsa luutnantti Martinaun selittämään itselleen muorin puheen. Hymyten ojensi hän sitten kätensä toisillekin eukoille, jotka olivat kavunneet vaunun pyörille. Sitten käski keisari luutnantti Martinaun sanoa vanhalle Liisalle, että hän saisi anoa jotain armon-osoitusta keisarilta. Mutta tätä oli muorin vaikea käsittää. Lopultakin ymmärrettyään keisarin tarkoituksen alkoi hän ääneen itkeä sanoen: "Mitenkä saattaisin olla niin kiittämätön, että vielä jotain pyytäisin, kun olen tullutkin tänne vain katsomaan, kiittämään ja siunaamaan tätä jumalan enkeliä, joka on lähetetty maan päälle antamaan minulle ja monelle tuhannelle elatuksemme, elomme! En pyydä mitään, vain kiittää ja siunata tahdon, jos niin kykenisin kuin minun pitäisi."

Köyhän lesken yksinkertaisuus ja jalo ajatustapa miellytti keisaria. "Tätä lupausta", puhui hän, "ei rikkainkaan hovissani olisi hylännyt, kuten tämä köyhä leski teki." Sitten annatti hyvä keisari eukolle joukon hopearuplia, jonka jälkeen hän jatkoi kulkuaan vanhan Kellon-Liisan ja kaikkien saapuvilla olevien siunausten seuraamana.

Syyskuun 1 päivänä palasi keisari Ouluun samalla purrella, millä ennen oli mennyt joen suupuolen poikki ja matkustanut Oulujärvellä.

Ympärillä olevilla saarilla oli sytytetty tervatynnyreitä palamaan ilotulitukseksi. Rantaan kiinnitettyjen jahtien kaikissa köysissä oli palamassa lamppuja ja lyhtyjä; kirkko ja kaupunki oli runsaasti juhlavalaistu.

Kansa, joka innokkaasti halusi uudelleen nähdä lempeän maanisän, oli tulvinut jahteihin ja laivasillalle sekä otti hänet vastaan riemuitsevin hurraa-huudoin. Sitten keisari uskollisten alamaistensa keskellä käveli hänelle varattuun asuntoon kansan aina yhä edelleen kunnioitustaan hänelle osoittaessa.

Seuraavana päivänä aikaisin aamulla kävi hänen majesteettinsa kirkossa, koulutalolla, lääninsairaalassa, raatihuoneella ja vankilassa, missä ihmisrakas yksinvaltias liikutettuna puhutteli useita vankeja, annatti rahaa näille onnettomille ja oli tyytyväinen huomatessaan, etteivät ne olleet raskaasti raudoitettuja, vaan uuden keisarillisen asetuksen mukaan kantoivat puupultteja jaloissaan. Sitten suvaitsi hänen majesteettinsa Kustaa IV Adolfin Oulussa käynnin johdosta kaupungin vieritse kuohuvan Merikosken rannalle rakennetulta parvekkeelta katsella useiden koskenlaskijain ohjaamaa koskenlaskua. Sittemmin hallitsija maaherra von Bornin seurassa ajoi avonaisissa vaunuissa kaupungilla ystävällisesti tervehtien kansaa, mikä kaikkialla tunkeutui lähelle vaunuja osoittaakseen teeskentelemättömästi kunnioitustaan hänelle ja sielunsa syvimpään painaakseen lempeän hallitsijansa kuvan. Keisari palasi tämän jälkeen huoneihinsa.

Hänen majesteettinsa suvaitsi sitten esityttää itselleen kaupungissa olevat aateliset, papit, lääninhallituksen jäsenet, muut virkamiehet, maistraatin ja useita porvariston vanhimpia. Syötyään päivällistä muutamien pappien, virkamiesten ja kauppiasten seurassa matkusti hän kello kaksitoista päivällä Raaheen ja Kokkolaan.

Keisarin hyväntahtoisuudesta ja ihmisrakkaudesta jäi kaikkialle, minne hän matkustaessaan joutui, lukemattomia todistuksia, ja hänen kuvansa juurtui lähtemättömästi häneen mieltyneiden alamaisten sydämiin, kun hän tuttavallisesti puhutteli kansaa, hellästi kutsui äitejä luokseen ja otti syliinsä heidän pikku lapsiaan, sydämellisesti otti osaa köyhien ja sairasten kärsimyksiin ja hankki heille hoitoa omalla kustannuksellaan. Ei kukaan mukana ollut voi unohtaa, miten hän maaseudullakin sekaantui rahvaan joukkoon ja tuttavallisesti ilmoittaen "minä olen keisari" kehoitti kansaa luottavaisesti itseään lähestymään. Kaikkialla oli eloa. Ympäröivän kansanjoukon ihastusta ei voi kertoakaan. Kaikkien sydämet paloivat uskollisuudesta jaloa Aleksanteria kohtaan, joka kaikkiallakin voitti ihmiset puolelleen, mutta Suomessa koko kansan todellisen rakkauden ja ikuisen kiitollisuuden.

Kun keisari oli lähtenyt Oulusta, tuntui siellä kaikki niin autiolta, hiljaiselta ja tyhjältä, eikä moneen päivään ajateltu eikä puhuttu mistään muusta kuin rakastetusta vieraana olleesta hallitsijasta.

Muun muassa kerrottiin, miten oli arvostellut keisaria eräs pieni viiden vuoden vanha poika, joka palvelijan keralla oli saanut olla mukana ihmisjoukossa katsomassa mahtavaa yksinvaltiasta.

Pojan kotiin tultua kysyi isä häneltä, oliko hän nähnyt keisarin.

"Näin kyllä", vastasi poika kovin ylpeänä levittäessään voita suurelle leipäpalaselleen.

"No", virkkoi isä leikillä, "miltä keisari nyt sinusta näytti?"

"Ihmiseltä", vastasi poika.

Hymyillen sanoi isä siihen: "Minkä näköisen sinä luulit sitten keisarin olevan?"

"Suden näköisen", vastasi reipas pikku poika ahnaasti ja kaikin voimin terveillä hampaillaan puraisten kovaa voileipäänsä.

"Mitenkä sinä niin typerästi ajattelet ja vastaat, lapseni?" nuhteli isä poikaa vakavasti. "Olethan jo täyttänyt viisi vuotta ja olet pian iso mies."

Herkkätunteinen lapsi vastasi itku kurkussa: "Eikö isä muista, että kesällä sain olla Jaakon mukana katsomassa väen sudenajoonlähtöä. Silloinkin meluttiin ja huudettiin melkein yhtä paljon kuin nyt, ja siksi luulin, että keisari olisi suden näköinen."

Viaton lapsi saattoi vanhempansa noloiksi tietämättään moittien heitä siitä, ettei kukaan ollut selittänyt keisarin nimen merkitystä pikku pojalle, joka ei koskaan ollut utelias, vaan silti aprikoiva.

Eräs kreivi C., joka oli palvellut vänrikkinä Ruotsin vallan aikana Kajaanin pataljoonassa, eleli perheineen vähävaraisena Limingassa rappeutuneessa aliupseerin virkatalossa nauttien eläkettä, jonka Venäjän hallitus oli antanut kaikille suomalaisille sotilaille.

Keisarin seuralainen, jalomielinen kreivi Rehbinder, kaikkien suomalaisten suojelija, kertoi hallitsijalle hellällä myötätunnolla kreivi C:n puutteenalaisesta elämästä, joka esti häntä antamasta vielä alaikäisille pojilleen heidän syntyperänsä mukaista kasvatusta.

Aleksanteri määräsi kohta pojat kasvatettaviksi hänen omalla kustannuksellaan ja antoi erityisen lisäeläkkeen isälle.

29.

KEISARI LIMINGASSA.

Kun hevosia oli muutettava Sunilan majatalossa Limingassa neljän peninkulman päässä Oulusta, olivat vain paikkakunnan nuoremmat papit keisaria vastassa, sillä kunnianarvoisa rovasti Rajalin, joka oli jo yli 80 vuoden vanha, oli niin kivulloinen ja vanhuudenheikko, ettei hän omasta mielestään voinut näyttäytyä keisarille. Kuitenkaan ei hän tahtonut luopua hartaasta halustaan saada nähdä suurta Aleksanteria, jota hän rukouksissaan joka päivä siunasi kaikesta siitä hyvästä, mitä hän jo oli ehtinyt tehdä maalle.

Siksipä ukko Rajalinin nähtiin jo aikaisin verkalleen kulkevan jokapäiväinen, kotikutoinen puuvillayönuttu yllään ja valkea, kudottu puuvillamyssy harvoilla hopeahapsillansa pappilan lähellä olevaan majataloon, missä hän asettui vanhan keittiön ikkunaan siitä hyvin nähdäkseen sekä keisarin että hänen seurueensa.

Niin pian kuin keisari oli saapunut Sunilaan ja siellä puhutellut erästä pappismiestä, tiedusteli hän, eikö seurakunnassa ollut kirkkoherraa.

Siihen vastattiin myöntävästi, mutta samalla sanottiin, ettei rovasti Rajalin vanhuutensa ja sairaalloisuutensa vuoksi voinut tulla kunniatervehdykselle keisaria vastaan.

Myötätuntoinen Aleksanteri vastasi silloin osaaottavasti: "Minä olen vielä nuori ja terve. Minun asiani on käydä tervehtimässä vanhusta. Onko pappila kaukana täältä?"

Hänelle osoitettiin pappila ja keisari alkoi kiireesti astua sinnepäin.

Nyt syntyi yleinen hämmästys, sillä kaikki tiesivät ukon piilopaikan. Muuan herroista kiiruhti ilmoittamaan keisarille asian oikean laidan.

Keisari meni kohta matalaan huoneeseen tapaamaan vanhusta, joka vaivoin hämmästyneenä ja liikutettuna pääsi nousemaan vapiseville jaloilleen. Haudan partaalla oleva iäkäs patriarkka seisoi nyt lakki kädessä Venäjän voimakkaan itsevaltiaan edessä, joka siinä jalona ja ihmisrakkaana vapaaehtoisesti kumartui matalan katon alla.

Varovasti talutti suuri keisari voimakkaan käsivartensa tukemana ulos heikon, pian satavuotisen ukon, jonka hopeahiukset liehuivat tuulessa keisarin auttaessa valkoista myssyä hänen melkein kaljuun päähänsä, ja vei tukien hänen horjuvia askeleitaan hänet pihan poikki itselleen varattuihin huoneihin kerääntyneen rahvaan kyynelsilmin tuhatkertaisesti siunatessa ja eläköön-huutoja kaiuttaessa.

Kun he tulivat keisarille varattuihin huoneihin, piti vanhuksen istua nojatuoliin.

Aleksanteri puheli kauan englanninkielellä ukon kanssa kohdellen häntä kunnioittavasti kuin poika isäänsä.

Kun keisari oli valmiina jatkamaan matkaa ja aikoi heittää hyvästit iäkkäälle vieraalleen, nosti vanhus vapisevan kätensä keisarin kumartuneen pään päälle ja luki ääneen rukouksen: "Herra siunatkoon sinua!" Kovasti liikutettuna aikoi Aleksanteri suudella siunaukseen kohotettua kättä, mutta äkkiä ja nuorekkaan lämpimästi suutelikin vanhus keisarin kättä, jonka jälkeen hallitsija kyynel silmässä erosi kunnianarvoisesta ukosta, mikä kohotti sitten ilosta loistavan katseensa taivasta kohti ja sanoi: "Nyt, Herra, lasket palvelijasi menemään rauhaan!"

Maantiellä lähellä Oulua tuli vastaan posti tavallista vauhtia etelästäpäin. Seitsenkymmenvuotias ukko, Lind nimeltään, reipas ja kepeä ikäisekseen, oli äskeisin omasta hakemuksestaan päässyt postinkuljettajaksi "saadakseen levähtää vanhoilla päivillään", kuten hän sanoi. Lind kuljetti nyt postia ja käski kyytipojan väistää niin paljon kuin mahdollista keisarillisia vaunuja, joita poika niin kummissaan suurin silmin katseli, että ajoi koko kuormansa ojaan juuri keisarin ohi kulkiessa. Mutta salaman nopeudella olivat postinkuljettajamme taas pystyssä ja yhtä sukkelasti Lindin ukko toisella kädellään sivalsi kyytipoikaa korvalle, niin että pojalta lensi hattu päästä, kuin toisella otti lakin omasta päästään kunnioittavasti kumartaen keisarille, joka hymyili tapaukselle.

Keisarin ohi ajaessa oli kaikkialla maantienvarsilla aidoilla istumassa siistiä maalaisväkeä, mikä peltotöistään oli kiiruhtanut näkemään rakasta hallitsijaa. Majataloihinkin olivat lähinnä asuvat kerääntyneet. Pohjanmaan talonpoikaistytöt olivat useinkin niin uskaliaita, että rohkenivat mennä lähelle katsomaan ja tunnustelemaan, kuinka hienoa vaatetta keisari käyttää nuttunaan. Heidän viaton uteliaisuutensa huvitti keisaria, joka ei sallinut häiritä heitä heidän nenäkkäissä tarkasteluissaan. Tällöin hän usein kuuli suomeksi sanottavan: "Voi! kuinka se on kaunis ja laupias, niinkuin Herran enkeli!"

Keisari kiitti luutnantti Martinaun tulkitsemana niitä sieviä maalaistyttöjä, jotka itse olivat kehränneet ja valmistaneet pukunsa. Myös hän lausui ilonsa siitä, että rahvas täällä oli niin rohkealuontoista eikä lainkaan ujostellut.

"Huomaa kyllä", sanoi jalo hallitsija, "etteivät ihmiset täällä milloinkaan ole olleet orjia eivätkä pakotettuja ryömimään tylyjen maakartanoita omistavien herrojen edessä. – Sydämeni lämpiää nähdessäni tällaista rahvasta", hän lisäsi ja tukahutti huokauksensa.

30.

KEISARI SIIKAJOELLA.

Kun keisarin piti mennä lautalla Siikajoen poikki, joka virtaa leveänä ja syvänä kahden korkean hiekkatörmän välissä, huomasi hän ylinnä mäellä hyvin soman kappalaisen virkatalon vihreän kuusimetsän keskellä kuvastuvan kristallinkirkkaaseen jokeen. Pienen, punaiseksi maalatun talon avonaisessa ikkunassa näki keisari kauniin, nuoren tytön. Heti pisti hänen päähänsä yllättää pieni, luotettava, vaikka utelias talonvartija. Kohta nousi hän mäkeä ylös, ja pian oli tuo lempeä majesteetti koko loistossaan pikku kaunottaren, erään neiti Stjerncreutzin edessä, joka oli pitäjän kappalaisen, pastori Frosteruksen kasvattitytär.

Ilosta hämilleen joutunut impi, joka tunsi keisarin, niiasi niiaamistaan yhä syvemmin ja syvemmin niin kauan kuin hänen yhä enemmän ja enemmän vapisevat polvensa häntä kannattivat; mutta lopulta hän ei jaksanut enää nousta. Keisari katseli ensin hymyillen pientä, istuvaa neitiä, jonka poskilla ruusun ja liljan väri vaihteli. Kuin keisaria rukoillen nosti hän suuret, siniset silmänsä häntä kohti. Keisari ojensi tyttöraukalle molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Mutta keskustelu oli äänetöntä, kun neiti Stjerncreutz ei osannut vierasta kieltä.

31.

KEISARI KOKKOLASSA.

Kokkolassa asui keisari rikkaan kauppias Anders Roosin talossa. Tämä ei ollut säästänyt mitään kustannuksia saadakseen muutenkin loistavat ja kalliisti sisustetut huoneensa aivan ruhtinaalliseen järjestykseen ja komeuteen. Huonekalut kaikissa huoneissa olivat päällystetyt paksulla silkkidamastilla, ikkunaverhot olivat samaa kangasta runsaine ripsuinensa, kruunut, taulut ja kallisarvoiset matot todistivat, että omistajalla oli makua ja rikkautta. Makuuhuoneessa oli kultakoristeinen mahonkisänky, joka oli laivan muotoinen. Siihen noustiin portaita myöten ja oli se pehmeäksi täytetty ja päällystetty hienolla turkkilaisella kankaalla. Sen silkkiuutimet olivat poimutellut purjeiden muotoon. Kaikki oli yhtä komeata kuin hyvin järjestettyä. Kuusi kaupungin nuorta naista seisoi juhlapuvuissaan rappusilla ja kylvi kukkia keisarin jalkoihin hänen sisäänastuessaan. Aleksanteri kumarsi kohteliaasti tervehdykseksi näille valiokaunottarille. Mutta tultuaan sisään komeihin huoneihin, jotka notkuivat loiston ja rikkauden painosta, ei keisaria näyttänyt miellyttävän tämä upeus köyhässä maassa, missä jaloa Aleksanteria olivat tuhannet köyhät ja apuatarvitsevat rukouksillaan ja anomuskirjeillään kaikkialla piirittäneet.

Keisari joi täällä teetä ja viipyi ainoastaan pari tuntia Kokkolassa, jatkaen sieltä sitten matkaansa.

Kun keisari ennen Kokkolaan tuloaan kulki Lohtajan kautta, olivat sikäläiset papit tavallisuuden mukaan häntä vastassa ja paljon rahvasta oli kerääntynyt majataloon näkemään mahtavaa keisaria. Paremmatkin naiset olivat pukeutuneet kansannaisten pukuihin rohjetakseen lähempää katsoa ja lähestyä melkein jumaloitua hallitsijaa.

Keisari puheli paljon kirkkoherra Elfvingin kanssa, joka taisi useita vieraita kieliä, varsinkin hyvin ranskaa, hän kun oli naimisissa Bordeaux'sta kotoisin olevan merikapteenin tyttären kanssa. Keisari sen kuultuaan halusi nähdä nuoren ranskattaren. Puettuna sieväksi talonpojanvaimoksi seisoi tämä siinä aivan lähellä. Hänen miehensä ojensi naurusuin hänelle kätensä esitelläkseen keisarille sievän rouvansa, joka aivan hämillään odottamattomasta kunniasta ja peloissaan valepuvustaan seisoi kalpeana ja mykkänä kuin kipsikuva, mutta vapisevana kuin haavanlehti komean ja lempeän Aleksanterin edessä, joka ystävällisesti koetti tyynnyttää arkaa, kainoa ja yllätettyä pastorinrouvaa, mikä nyt ei saanut yhtään selvää sanaa suustaan. Näin kalpeaksi käyneen rouvansa piti hänen huolestuneen miehensä kohta saattaa kotiin. Pelästyen siitä, että keisari oli keksinyt hänet valepuvussa, sai hän halvauksen ja hänen piti heti kotona mennä makuulle. Tämän sairauskohtauksen jälkiseurauksia hän tunsi monta vuotta, aina kuolemaansa asti.

32.

HÄN MATKUSTAA ETEENPÄIN.

Kokkolasta matkusti keisarillinen majesteetti edelleen eteläänpäin ja saapui Vaasaan syyskuun 4 päivänä. Aivan kaupungin ulkolaidassa oli kunniaportti, minkä luona oli keisaria vastaanottamassa kaupungin maistraatti ja porvaristo.

Asunnoksi korkealle vieraalle oli valittu huoneet siinä komeassa talossa, minkä kuningas Kustaa III oli rakennuttanut sikäläiselle hovioikeudelle.

Illalla olivat porvariston toimeenpanemat tanssiaiset, joissa keisari suvaitsi viipyä pari tuntia kunnioittaen niitä ottamalla osaa itsekin tanssiin.

Kunniaportti oli illalla komeasti valaistu. Kuultokuvia, joissa monessa oli varsin älykkäitä kirjoituksia, oli sovitettu useihin paikkoihin kaupungille, missä muutenkin oli runsas juhlavalaistus.

Seuraavana päivänä keisari kävi kirkossa ja hovioikeudessa, esitytti itselleen kaupungin etevimmät asukkaat ja lopuksi otti vastaan lähipitäjäin talonpoikien lähetystön, joka oli tullut kaupunkiin kiittämään keisaria tämän käynnistä Pohjanmaalla.

Jo kello yksi keisari lähti matkalle, ja käväistyään Kristiinassakin hän ainiaaksi jätti pian Pohjanmaan.

33.

LEIKISTÄ TULIKIN TOSI.

Monta vuotta takaperin oli Oulussa kaksi nuorta koulunopettajaa, maisterit Falander ja Holm, joita yleisesti pidettiin arvossa ei ainoastaan osoittamiensa tietojen, säännöllisen elämänsä ja ahkeruutensa vuoksi virassaan, vaan myös lempeytensä ja isällisen hellyytensä vuoksi, jolla he ymmärsivät nuorisossa herättää halua opintoihin ja opiskeluun, mitä usea heidän ammattitovereistaan raa'asti patukalla ja vitsalla turhaan yritti iskeä poika parkoihin usein näiden sekä ymmärryksen että terveyden kustannuksella.

Falander ja Holm olivat parhaat toverit keskenään, melkein eroittamattomat niinä aikoina, jolloin olivat vapaat opettajatoimestaan; mutta koska Falander samalla oli kotiopettajana yksityisessä perheessä, jonka luona hän asui, eivät he saaneet olla yhdessä niin paljon kuin muuten olisi tapahtunut. Ystävykset olivat hyviä metsästäjiä ja huvikseen usein vapaahetkinään metsästelivät ja kalastivat.

Muutamana päivänä olivat Falander ja Holm päättäneet lähteä metsästysretkelle. Määrättynä tuntina piti Holmin tulla hakemaan Falanderia, joka oli luvannut laittaa kaikki valmiiksi matkaa varten.

Määräaikana meni hän ystävänsä luokse ja oli aivan vallattoman iloisella tuulella, ajatellessaan että hän nyt luonnon vapaudessa saisi hengittää raitista ilmaa koulun ummehtuneisuudesta päästyään. Mutta suureksi kummastuksekseen hän ei tavannut muuten aina täsmällistä ystäväänsä kotona. Parin minuutin kuluttua kuuli hän tämän kuitenkin tulevan kotiin iloisesti lauleskellen muutaman näytelmän vanhaa metsästyslaulua.

Nopeasti Holm iloissaan kiiruhti ottamaan seinältä pyssyn. Se kädessään asettui hän ensin kunniavahdiksi oven pieleen, mutta tehtyään kunniaa ystävälleen tämän tullessa huoneeseen ojensi hän kiväärin hänen rintaansa kohti ja leikillään nuorekkaan vallattomasti huusi: "Herra, rahanne taikka henkenne!"

Falander vuorostaan otti nauraen ystävänsä pyssyn ja viritti hanan. Molempien karskisti tähdätessä toistensa rintaan, lausui Falander reimasti: "Kyllä taloni osaan puhdistaa rosvoista." Holm keskeytti hänet: "Kuole, raakalainen!" ja painoi lataamattoman pyssyn liipaisinta, ja limsiö säkenöi teräksen iskusta.

Mutta Falander ampui melkein samassa silmänräpäyksessä myös pyssyllään. Laukaus pamahti.

Kun ihmiset laukauksen kuultuaan syöksyivät huoneeseen, viruivat ystävykset verissään lattialla.

Aluksi ei tiedetty, kumpi oli haavoittunut. Ensiksi tuli tajuihinsa se, jota oli ammuttu. Raukealla äänellä hän puolusti ystäväänsä syyttäen omaa ylimielisyyttään ja varomattomuuttaan, kun oli unohtanut ilmoittaa ystävälleen pyssyn vastoin tavallisuutta nyt olevan ladatun. Hän anoi Jumalalta anteeksiantoa itselleen ja toivoi, että kaikki ihmiset antaisivat anteeksi hänen ystävälleen, jota hän piti syyttömänä ja jota hän halusi puhutella saadakseen kuulla hänen antavan hänelle anteeksi. – Enempää ei jaksanut onneton Holm sanoa, sillä kuolema lopetti hänen tuskansa.

Kauhea onnettomuus oli vaikuttanut niin järkyttävästi Falanderiin, että hän oli pyörtynyt. Väsymättömien ponnistusten jälkeen hänet vihdoin saatiin virkoamaan, mutta hän ei tullut selviin tajuihinsa. Tämä ehkä pelasti hänen elämänsä aluksi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli hänestä vain kauheata unta. Hän ei olisi voinut ajatella tapausta todella mahdolliseksi, ellei hän olisi huomannut alituisesti kaipaavansa ystäväänsä tulemaan sairasvuoteensa ääreen. "Hänen on täytynyt kuolla", sanoi hän lopuksi, "koska hän ei tule minua katsomaan."

Kymmenen viikkoa oli hän kuumehoureessa maannut vuoteessaan, kun hän muutamana yönä karkasi hoitajaltaan.

Vain lakanaan kääriytyneenä ikäänkuin haamu yön pimeässä hän kulki katua pitkin ystävänsä asunnolle. Hän kolkutti porttia ystävänsä vanhalle siivoojalle tuttuun tapaan, niin että tämä aivan hämmästyneenä tuli avaamaan.

Kauan kolisteli eukko säppiä ja salpaa ennenkuin hänen onnistui saada portti auki, jolloin hänen aina puhtaan lyhtynsä säteet sokaisivat sisään pyrkijän silmät.

Kun hän lyhtynsä valossa näki sairaan, kirkui hän: "Herra Jesus!" ja oli pyörtyä, koska hän luuli isäntä-vainajansa kummittelevan, kuten eukko jäljestäpäin kertoi. Mutta hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä, ja vaikka häntä peloitti ja hirvitti niin, että hiukset olivat pystyyn nousta, virkkoi hän kummitukselle: "Mene takaisin hautaan! Kuolleilla ei ole mitään tekemistä elävien kanssa." Sitten paiskasi hän portin kiinni aivan kummituksen nenän edessä.

Sairas, joka kylmänraittiissa ilmassa oli tullut täyteen tajuntaan, ymmärsi kohta syyn eukon kauhistukseen olevan hänen onnettomuutensa seurauksen. Voimatonna hän vaipui jäätyneelle kadulle, josta hänen hoitajansa hänet pian löysivät.

Kauan onneton sitten horjui elämän ja kuoleman välillä, kunnes edellinen hänen nuoruutensa vuoksi pääsi voitolle ja hänessä heräsi uudelleen lähtemättömän surunsa kauhistuttava muisto.

Parannuttuaan ilmiantoi Falander itsensä ystävänsä murhaajaksi, jonka johdosta hänet tuomittiin puoleen hengensakkoon.

Sitten hän muutti toiselle paikkakunnalle, missä hän eli vanhaksi viettäen raskasmielistä elämää, mutta kaikki häntä kunnioittivat kelpo kansalaisena ja perheenisänä.

34.

MONIUKSEN LIISU.

Perämies Monius oli uljas, kelvollinen, sukkela ja älykäs merimies ollessaan merellä ja sen myrskyjen keskellä, mutta aina kotonaan näytti hän synkältä, raskasmieliseltä ja alakuloiselta. Kun hänen toverinsa olivat iloissaan päästessään tyyneen satamaan omaistensa luo ja oman mökin katon alle, tuli Monius kotiinsa raskaalla mielellä; sillä rohkea merimies ei samalla levollisella mielellä jaksanut kestää kotoisen elämän myrskyjä, jotka häntä siellä odottivat, kuin luonnonvoimien ja meren taisteluita, vaikka hänkin ikävöi nähdä kalleimpiaan elämässä, kolmea pientä lastaan, joista hänen täytyi olla erossa hankkiakseen heille toimeentulon. Karvain mielin hänen täytyi silloin jättää nuo pikkaraiset heidän äitinsä hoitoon, mikä oli taipuvainen väkijuomiin ja päihtyneenä julmasti kohteli lapsiraukkoja. Milloin hän pieksi heitä taikka ei antanut heille ruokaa, milloin ajoi hän pienokaiset lämpöisiltä vuoteiltaan alastomina ulos kylmään, pimeään talviyöhön, jolloin sääliväiset naapurit useinkin saivat korjata lapset huostaansa ja piilottaa heidät raivoavalta äidiltä, taikka he itse kätkeytyivät johonkin latoon heinien sekaan.

Liisu, vanhin tytär, oli erittäin kaunis lapsi. Vaikka hän oli luonnostaan siivo, hiljainen ja kärsivällinen, oli hänen suurissa, tummansinisissä silmissään jotain haaveksivaa, jotain sanomattoman murheellista, mutta ei masentunutta, ja niiden leimahtava, tulinen katse peittyi tummien kulmakarvojen alle samoin kuin auringon lempeät säteet peittää uhkaava ukkospilvi. Huonosti kohdeltu lapsi rohkeni kuitenkin harvoin nostaa katsettaan maasta, paitsi silloin kun hän kohotti silmänsä rukoukseen pyytäen Jumalalta hartaasti apua ja lohdutusta.

Liisun terveys ei kuitenkaan näyttänyt kärsivän kovasta kohtelusta. Hänen täyteläiset, verevät kasvonsa kalpenivat vain silloin kauhistuksesta, kun äiti pahoinpiteli hänen pikku sisaruksiaan, joita hän aina koki puolustella ja suojata päihtyneen äidin julmuudelta. Kärsivällisesti hän otti niille aiotun kurituksen, jota hän itse sai kaksin verroin, kun hänen vain onnistui pelastaa pienokaiset tylystä kohtelusta.

Opinhaluiselle tytölle oli suureksi hyödyksi ja iloksi se, että hänen isänsä oli vuokrannut talostaan huoneita eräälle rouva Hongelille, joka piti pientä kasvatuskoulua yläluokan lapsille. Vuokraehtojen joukossa oli määräys, että hänenkin tyttärensä piti saada nauttia rouvan opetusta.

Hyvä opettajatar kohteli äidillisellä hellyydellä kohtaloaan murehtivaa lasta, sillä hän oppi pian tuntemaan tytön onnettoman aseman hänen kodissaan. Ensi sijassa hän koetti herättää hänessä luottamusta Jumalaan, halua lukemaan ja tekemään työtä. Liisu sai myös oppia kaikkia silloisia uusmuotisia käsitöitä. Mutta mitä enemmän sivistystä kahdentoista vuotinen tyttö näytti saavan, sitä synkkämielisemmäksi ja eristäytyneemmäksi hän kävi eikä halunnut olla mukana koulutoveriensa leikeissä ja huveissa. Hän viihtyi paraiten työnsä ääressä ja hänestä pidettiin niin hyväntapaisuutensa, huolellisuutensa ja uutteruutensa vuoksi, että yksin tuo hurja äitikin alkoi osoittaa jonkinlaista sääliä ja arvonantoa aina vakavamieliselle tyttärelleen. Kokipa hän jonkun aikaa tämän vuoksi hillitä viinanhimoaankin.

Kelpo perämies Monius kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan, mutta paljon suruja koettuaan. Vaimo, jota omatunto nuhteli hänen käytöksestään miestänsä kohtaan, lankesi leskeksi jäätyään kaksinkertaisella kiihkolla viinanhimonsa orjuuteen ja tuli taas vitsaukseksi ei ainoastaan sureville lapsilleen, vaan myös niitä suojaaville ystäville.

Liisu oli nyt kuudentoista vuotinen, ja surupuvussa herätti hänen kauneutensa huomiota, jollaisesta tuo kovia kokenut tyttö ei aavistanutkaan, vielä vähemmän siitä välitti. Vaikka hän olikin tottunut kärsimään, ei suru kuitenkaan ollut ennen tuntunut hänestä niin raskaalta kuin nyt murhe hellän isän kuolemasta. Uskonto oli nuorella tytöllä ainoana lohdutuksena, ja koettelemuksia kärsineen kristityn nöyryydellä ja vakavuudella näytti tuo isätön valmistautuvan ensi kerran Herran ehtoolliselle. Ne, jotka tunsivat hänen surunsa, seurasivat monin säälin ja siunauksen kyynelin sekä esirukouksin harrasmielistä tyttöä alttarin ääreen.

Hiljaisessa surussaan oli Moniuksen Liisu taaskin kestänyt koettelemusaikansa. Häntä pidettiin ikäisilleen tytöille esimerkiksi kelpaavana ja rakastettiin ei ainoastaan miellyttävän ulkomuotonsa, vaan myös kunniallisuutensa, ahkeruutensa ja pieniä sisaruksiaan kohtaan aina osoittamansa hellän huolenpidon vuoksi.

Mutta isän kuoltua kävi kuitenkin koti hänelle aivan sietämättömäksi. Hän ikävöi päästä pois äidin kotona aiheuttamasta rähinästä, mitä lapsen on aina perin vaikea nähdä.

Eräs nuori raahelainen Hilden-niminen kultaseppä kosi kaunista impeä. Tyttö tunsi tätä vähän, mutta hänelle sanottiin tämän olevan kunniallinen ja varakas mies.

Päästäkseen pois onnettomasta kodistaan ja voidakseen ehkä surkuteltavia sisaruksiaankin suojata suostui hän pyyntöön, ja häät vietettiin pian sen jälkeen. Mutta kamalan aavistuksen valtaamana matkusti nuori rouva miehensä kanssa tämän kotiseudulle otettuaan sydäntäsärkevät jäähyväiset suuresti rakastamiltaan ja nyt lohduttomiksi jääneiltä sisaruksilta, joiden eduksi hän mielellään oli uhrautunut.

Nuori rouva ei ollut ollut kauan uudessa kodissaan ennenkuin hän havaitsi joutuneensa "ojasta allikkoon". Hän näki, että miehensä oli aivan hillitön juomari. Tehdessään tämän hirveän huomion oli hän kadottamaisillaan järkensä. Kaikki hänen lapsuuden ja nuoruuden aikaiset kärsimyksensä palasivat nyt hänen muistiinsa kuin tulikirjaimin piirrettyinä. Mutta hän salasi kaikilta ihmisiltä itkunsa ja päätti koettaa kärsivällisyydellä ja lempeydellä johtaa miestään säännöllisempään elämään.

Mutta kaikki hänen vaivannäkönsä parantaa miehensä tämän niin juurtuneesta paheesta olivat hedelmättömät. He olivat olleet avioliitossa vasta jonkun kuukauden, kun mies muutamana iltana tuli kotiin niin juovuksissa, että löi ja pahoinpiteli vaimo raukkaansa siitä syystä, ettei tämä koskaan vastustanut häntä, sillä sitä mies ei voinut kärsiä.

Onneton puoliso, joka ei rohjennut osoittaa miehelleen edes tyytymätöntä kasvojen ilmettä, joutui nyt aivan hirveään epätoivoon ja mietti itsemurhaakin. Mielettömänä kiiruhti hän ulos heittäytyäkseen kaivoon, mutta äkkiä hän luopui aikeestaan ja palasi huoneeseensa. Täällä hän polvistui Kaikkinäkevän eteen ja rukoili palavasti ja hartaasti lohdutusta ja rohkeutta voidakseen kärsiä kaiken, mitä äiti voipi kärsiä pelastaaksensa lapsensa elämän, josta hänen tuli vastata Jumalan edessä.

Päihtymyksen jälkeen selvänä ollessaan näytti Hilden melkein katuvan käytöstään vaimoaan kohtaan, jonka kärsivällisyyttä hän silloin piti suuressa arvossa. Iloisena toivoen tulevansa isäksi hän jonkun aikaa kohteli häntä suuremmalla hellyydellä ja sääliväisyydellä kuin ennen; mutta heti pojan syntymän jälkeen alkoi hän taas elää entiseen tapaansa.

Kahdeksan vuotta tämän jälkeen, myöhäisenä, sateisena ja koleana syysiltana istui laiha, sinisenkalpea nuori nainen itkien kovilla talonpoikaisrattailla kolmen pienen, nukkuvan lapsensa keralla. Myrskyn kanssa hän otteli tummista, liehuvista hiuksistaan niillä lämmittääkseen ja peittääkseen nuorinta lastaan, joka lepäsi äidin rinnalla, samalla kun hän kaulahuivillaan ja esiliinallaan peitteli kahta vanhempaa, puoleksi alastonta pikku poikaansa, jotka nukkuivat makeasti nojaten päätänsä hänen polviaan vastaan.

Kovassa tuulessa ja sateessa, viluisena ja märkänä istui vanha talonpoika päässään sadevettä riipuksissa olevilta reunoiltaan valuva hattu ja yllään harmaa sarkanuttu rattaiden etupuolella. Epäillen ettei saisi kyytimaksua moitiskeli tämä "vaimoväkeä, joka kakaroineen yöpimeässä ajelee maantiellä sellaisessa jumalan ilmassa, johon kelpo mies ei ajaisi edes koiraansakaan." Tällaisissa mietteissä ajoi hän Limingan tullista Ouluun.

Kärryt pysähtyivät Moniuksen talon portille, jolle kyytimies kolkutti. Vanha äiti (nyt aivan selvä) tuli itse avaamaan porttia. Liikutettuna hän otti vastaan onnettoman tyttärensä ja tämän lapset. Hän saattoi kylmästä värisevät omaisensa lämpimään huoneeseen. Äiti arvasi syyn koko heidän onnettomuuteensa, vaikka Liisu ei puhunut monta sanaa, vaan ainoastaan itki. Ei hän seuraavana päivänä eikä vastakaan mitään vaikeroinut. Lausui vain haluavansa vuokrata itseään ja lapsiaan varten erityisen pienen huoneen, jossa asuen työllään aikoi yrittää elättää lapsensa.

Jo seuraavana päivänä muutti hän siistin työmiesperheen pieneen kamariin asumaan, leipomatuvan taakse.

Yksinäisyydessään ahkeroiden ja umpimielisenä hiljaisessa surussaan eleli Liisu täällä lastensa kanssa. Hän ansaitsi toimeentulonsa ompelemalla kaupungin rouville, jotka osoittivat uutteralle äidille sellaista hyväntahtoisuutta, ettei hän koskaan joutunut puutetta kärsimään pienoisineen. Vanhin, seitsenvuotias poika, sai pian alkaa koulunkäyntinsä.

Vähitellen saavutti nuori äiti takaisin mielentyyneytensä, ja sisällisesti tyytyväisenä rauhalliseen ja levolliseen elämäänsä alkoi hän uudelleen elostua. Miestään ei hän kaivannut, sillä ei hän koskaan ollut häntä rakastanut, hänen tähtensä vain paljon kärsinyt. Sitä paitsi hän tiesi tämän olevan kotiseudullaan vanhempiensa ja sukulaistensa parissa.

Hiljaisuudessa, jumalanpelossa ja ahkeruudessa oli nuori äiti täällä elänyt kokonaisen vuoden kuulematta mitään huolestuttavaa miehestään, kun hän muutamana aamuna säikähtäen sai käskyn samana päivänä tulla lääninhallitukseen. Hän noudatti kutsua, ja siellä hänen käskettiin palata miehensä luo (joka laillisesti oli sitä anonut), jos tahtoi välttää, ettei häntä vietäisi sinne pakkokeinoin ja kruununkyydillä.

Ei virkkanut vastaukseksi tähän ankaraan tuomioon sanaakaan kalpea ja vavahteleva nainen. Aivan mykkänä hän horjui ulos huoneesta.

Peräti epätoivoisena hän kiiruhti äitinsä luo, missä hänen vanhin poikansa oli käymässä. Kauhistuen tyttärensä vääristyneitä kasvoja kysyi äiti, oliko hän sairas. Värähtelevin kasvoin vastasi Liisu vain lyhyesti "en", tarttui lapsensa käteen ja meni hänen kanssaan kotiin.

Kuolemankalpeana ja muodoltaan muuttuneena meni hän huoneeseensa etuhuoneen läpi, missä hän sen asukkaille sanoi voivansa pahoin ja tahtovansa häiritsemättä nukuttaa lapsensa. Sitten otti hän, kuten usein teki, avaimen kamarinsa ovelta. Hänen huoneestaan ei kuulunut nyt mitään muuta kuin hiljaista kehtolaulua, mitä hän nuorinta lastaan nukuttaessaan tavallisesti lauloi:

    "Nuku, nuku, nurmilintu,
    väsy, väsy, västäräkki!
    Herra sinun herättääpi,
    vitsan varpu virvottaapi,
    koivun oksa oikaseepi.
    Nuku, nuku, nurmilintu!"[43]

Kun kehtolaulu lakkasi, oli huoneessa kuolemanhiljaista. Pari tuntia myöhemmin kuultiin taas nuoren äidin laulavan surullisella, mutta suloisella äänellään äänekkäästi hautausvirttä, jonka sävelet sekaantuivat sydämen tuskan repimään itkuun. Sitten sisällä oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Ei hiiskahdustakaan kuulunut ennenkuin Liisun äiti astui tupaan. Hän tuli utelemaan tyttärensä terveydentilaa, koska hän luuli hänen voineen pahoin viimeksi hänet nähdessään.

Tuvan asukkaat vastasivat, että Liisu kamarissaan nukutti lapsiaan, kuten tavallisesti iltapäivisin teki.

Äiti koputti silloin hiljaa ovelle, jonka Liisu heti avasi jättäen sen auki. Hän oli vakavan mutta ei järjettömän näköinen; kuitenkin oli hän kuluneina harvoina tunteina muuttunut haamuksi entisestään, jotta oli vaikeata tuntea häntä samaksi eilen vielä niin kukoistavaksi äidiksi. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, kylmä hiki helmeili hänen korkealla, valkoisella otsallaan, tuuhea, tumma tukka riippui sukimatta olkapäillä ja hänen katseessaan oli hurja ilme, kun hän sanoi äidilleen: "Tulkaa sisään! Älkää peljätkö murhaajaa! Hän ei tee enää pahaa."

Äiti vaipui kauhusta lattialle huoneessa näkemästään.

Vuoteelle oli levitetty puhdas lakana ja sen päällä lepäsivät nuo kolme pientä poikaa kuolleina valkoisissa paidoissa hymyhuulin ja kädet ristissä, pestyinä ja valmiina käärinliinoihin pantaviksi.

Liisu osoitti heitä äidillensä ja puhui kamalasti, kuin iloiten:

"Katsokaas, äiti! Nyt lapsikultien ei tarvitse milloinkaan enää kärsiä. Olen pelastanut ne kaikista maallisista tuskista ja kaikista elämän suruista. Äiti, jos te olisitte niin tehnyt minulle, niin saattaisin sanoa, että kerrankin menettelitte äidin tavalla. – Niin", jatkoi hän hurjan ilon loistaessa hänen silmistään, "sain korkeudesta rohkeutta vapauttaa lapseni kaikesta, mitä itse olen kärsinyt. Nyt ne kaikki ovat Jumalan enkeleitä. Taivaan ihanuudessa rukoilevat he nyt onnettoman äitinsä puolesta."

Tämän sanottuaan hän puhkesi hermostuneeseen itkuun, mutta tyyntyi pian ja virkkoi ihmisille, jotka olivat siinä koolla ja seisoivat äänettöminä hämmästyksestä avonaisella ovella: "Joutukaa noutamaan vartija, sillä synnin tehnyt on rangaistava."

Sitten polvistui hän lastensa ruumiiden ääreen, joita itkien suuteli. Kyyneleet silmissään hän hyväili ja suuteli tuhat kertaa vanhimman poikansa käsiä ja jalkoja pyytäen häneltä anteeksi pahaatekoaan. Hienolla rihmalla oli hän lasten nukkuessa kuristanut heidät kaikki. Vain poika oli herännyt, vaikkei ihan täyteen tajuunsa, ennenkun murha oli loppuun suoritettu. Äiti katui vain sitä kipua, minkä hän täten pojalle oli tuottanut, mutta ei rikostaan, vaikka hän tiesi siitä saavansa kärsiä mitä kovimman rangaistuksen.

Ei viipynyt kauan ennenkuin poliisit tulivat ja veivät mukanaan murhat tehneen äidin. Mutta kovasydämisimmätkin heistä, vaikka olivatkin virantoimituksessaan karaistuneet, tunsivat kuitenkin liikutusta nähdessään rikollisen äidinrakkauden ja tuskan hänen täytyessään erota kuolleista lapsistaan ja ottaessaan jäähyväiset näiltä. Tätä sydäntä särkevää näkyä ei voi kuvailla. Kaikki läsnäolevat itkivät säälien rikollista. Ei kukaan heistä voinut kylmäverisesti häntä tuomita.

Murhaaja-äidin rukoukset pienten uhriensa ruumiiden ääressä näyttivät kohonneen Kaikkiarmahtavan valtaistuimen luo, sillä hänen otettuaan jäähyväiset lapsiltaan ja palavasti Jumalaa rukoiltuaan hohti sisäinen rauha hänen silmistään, ja juhlallinen levollisuus vallitsi hänen koko olennossaan sanoessaan hyvästiä kaikille saapuvilla oleville ja pyytäessään anteeksi, jos oli rikkonut jotakin vastaan.

Sitten sanoi hän vartijalle sovinnollisesti olevansa nyt valmis seuraamaan häntä ja meni vankilaan sparttalaisen naisen rohkeudella ja ryhdillä, jota moni kovasydäminen pitäisi röyhkeytenä ja paatumuksena. Mutta miten sanoo hellämielinen runoilija?

    Älä yksin hyvettä
    taikka kovaa hätää suosi!
    Raskasta on säälittä
    hylylläkin vankivuosi.

Kun murhaaja-äiti ensimmäisen kerran rohkeana astui tuomioistuimen eteen, ei hän näyttänyt aralta eikä alakuloiselta, ainoastaan kalpealta, kärsivältä ja alistuvalta siihen tuomioon, joka häntä odotti. Oikeuden jäseniä ja tuota suurta rikollista katsomaan keräytynyttä kansanjoukkoa liikutti syvän murheen ja äkillisen vanhentumisen ilme hänen nuorissa, kauniissa kasvoissaan, jotka olisivat ilmaisseet herjausta luojan mestarityötä kohtaan, jos suuri pahantekijä olisi voinut kätkeytyä tämän viattomuuden pinnan alle.

Murhaaja-äiti vastasi hiljaan, selvästi ja hämmentymättä kaikkiin tuomarinsa kysymyksiin. Kun vaimo oli itse rikoksensa tunnustanut, sanoi tämä lieventävästi:

"Ehkä te pikastuneena ja ilman tahallista aikomusta teitte tuon niin hirveän rikoksen?"

"Päinvastoin, herra", vastasi vanki, "olen tehnyt murhan pitkällisen ja tarkan harkinnan jälkeen. Tiedän ansaitsevani lain rangaistuksen ja siksi tahdon tunnustaa rikokseni kokonaisuudessaan."

"Mikä saattoi teidät tuohon kauheaan tekoon?" kysyi tuomari.

"Maalliselle tuomarilleni", sanoi hän, "olen nyt velkapää ilmoittamaan kaiken sen, minkä ainoastaan Jumala tietää ja mitä niin kauan olen salannut murtuneessa sydämessäni. En tahdo kuitenkaan puhua omista nuoruuteni kärsimyksistä ja murheista, vaan ainoastaan siitä ajasta, jolloin olen saanut nähdä viattomia lapsiani heidän päihtyneen, raa'an isänsä rääkkäävän. Kahdeksana pitkänä vuotena olin kärsivällisesti kestänyt kaikki ne kärsimykset, joihin ihmisen voimat riittävät, kun mieheni taas muutamana iltana tuli kotiin aivan tajuttomasti juopuneena. Kohta hän ajoi vanhemmat pojat puoliunissaan niiden lämpöisiltä vuoteiltä alastomina ulos kylmään ja synkkään syksy-yöhön. Sitten hän tempasi kiroillen ja raivoten nuorimman lapsen kätkyestä ja löi häntä seinää vasten. Hurjana kuin naarastiikeri, joka tahtoo suojella pentujansa, hyökkäsin minä silloin riistämään lasta hänen käsistään. Pian minä kaikkien lasteni kanssa istuin rattailla ja vanha, armelias talonpoika toi meidät tänne."

"Milloin teitte kauhean päätöksenne surmata lapsenne?"

"Kun pienokaiseni vaikeroivat kylmässä ja nälässä ympärilläni sinä kamalana yönä rattailla istuissamme, silloin tein minä Jumalan kasvojen edessä hirveän lupauksen ennemmin itse lopettavani heidän onnettoman elämänsä kuin palaavani takaisin heidän julman isänsä luo ja sallivani heitä vielä rääkättävän. Voi, herrat eivät tiedä, millaiseen mielentilaan äidin sydän voi joutua pelastaakseen lapsensa suuresta onnettomuudesta!" lisäsi hän hiljaisella haikeudella.

Tuomari huomautti: "Ennenkuulumaton on kuitenkin sellainen rikos, että äiti täydessä tajussaan murhaa yhdellä kertaa kolme lastansa."

Itkien vastasi vanki: "Enkö minä ollut kaikkien kolmen äiti? Enkö minä rakastanut heitä kaikkia yhtä paljon? Kenen heistä minä olisin voinut valita onnettomuuden uhriksi tähän maailmaan, joka on niin täynnä murhetta ja kurjuutta? Ei, ei, en ketään, en ketään noista rakkaista pienokaisistani minä saattanut jättää kärsimään tähän maailmaan – mitä minä itse olen kärsinyt!"

Kohottaen loistavan katseensa kohti taivasta hän lisäsi haaveilevalla äidin tunteella: "Nyt rukoilevat he pieninä enkeleinä Jumalaa onnettoman äitinsä puolesta! – Tulen! tulen pian, lapseni!" puhui hän kuin kuiskaten hymy huulillaan aivan kuin todellakin olisi nähnyt pienokaisensa siellä ylhäällä.

Mutta tämä hurmaava tunne valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän horjui ja oli pyörtymäisillään, kun pari läsnäolevaa naista kiiruhti tuomaan onnettomalle tuolin ja lasin vettä.

Murhaaja-äiti tointui kohta ja laskeutui polvilleen säälivien naisten eteen sanoen: "Jumalan tähden älkää lähestykö niin suurta pahantekijää kuin minä olen, – suurinta, kaikkein suurinta syntistä naista maan päällä. Mitään sääliä en ansaitse ihmisiltä, – ainoastaan Jumalalta, joka tuntee, näkee ja tuomitsee minut ja antaa anteeksi minulle äitinä."

Oikeuden istunto oli lopussa ja kaikki saapuvilla olevat olivat kovin liikutettuja syntisen vaimon tähden, vaikka he kammoivat hänen kauheata tekoaan.

Vaikka hän pyysi armona saada kuolemanrangaistuksen, tuomittiin hänet ankarimpaan ruumiinrangaistukseen, julkiseen kirkkorippiin ja kuritushuoneeseen elinajakseen. Kuolemanrangaistus oli silloin jo Suomesta poistettu.

Lujamielisenä kärsittyään ruumiinrangaistuksensa Oulussa vietiin hänet Lappeenrannan kuritushuoneeseen. Siellä sisällinen murhe häntä riudutti, mutta hän eli kuitenkin useita vuosia hiljaisena ja jumalisena. Milloinkaan ei hän näyttänyt sentään oikein katuvan rikostaan, vaikka nöyrästi tunnustikin sen sekä Jumalalle että ihmisille. Esimerkiksikelpaavalla käytöksellään saavutti hän kuritushuoneessakin niinhyvin vartijainsa kuin muiden vankien suosion ja myötätunnon.

35.

POHJANMAAN JÄTTILÄINEN.

Daniel Cajanus oli rovasti Johan Cajanuksen pojanpoika (perheen oikea nimi oli Gyllenhjerta).

Nuori Daniel kasvoi nopeasti kahdeksan jalan ja neljän tuuman pituiseksi ja tuli samalla niin väkeväksi ja voimakkaaksi, että jaksoi nostaa hevosen olkapäilleen.

Tuo ainutlaatuinen nuori mies ei rakastanut ihmisseuraa. Mutta hän viihtyi syntymäseutunsa alkuperäisessä luonnossa. Hänen paras huvinsa oli näyttää kestävyyttään pohjolan luonnonvoimia vastaan, pyytää erämetsän petoja ja niitä surmata. Hän kuljeskeli luonnon helmaan näissä toimissa silloinkin, kun revontulet taivaalla hulmusivat ja sudet ulvoivat kirpeässä talviyössä, mutta pikkulinnut pakkasessa putosivat paleltuneina alas pesistään, vaikka ne tuolla erämaassa olivat piilossa ihmisten vainoamiselta.

Kuuden peninkulman päässä Kajaanista on korkealla vaaralla vanha Hiiden linna, joka ammoisista ajoista on ollut pelätty paikka. Se on kokonaan kallioon hakattu, ja sylenkorkuiset portaat vievät sinne kahdesta tavattoman suuresta portista. Tämän rappeutuneen luolan harjalla nähtiin usein jättiläisemme uljaana kävelemässä, kuin menneitten aikojen haamu seisoi hän siinä vaipuneena syviin mietiskelyihinsä ajan kulusta ja ihmisajatuksen kykenemättömyydestä sitä oikein arvioimaan. Tuota väkevää, pitkää, kalliolla seisovaa miestä pyssyineen olisit voinut kuvitella tämän jättiläistyön rakennusmestarin haamuksi, joka mittakeppineen ensin suunnitteli sen ja nyt hämmästyen tarkasteli, miten ajan hammas oli sen hävittänyt.

Pian kävivät kuitenkin erämaa ja kotiseutu liian ahtaiksi jättiläisellemme. Hän ikävöi päästä maailman meluun. Mutta hän oli köyhä. Hän huomasi kuitenkin luonnolta saaneensa lahjan, mitä hän päätti hyödykseen käyttää. Se oli juuri tuo hänen tavaton pituutensa. Hän näytteli itseään maksusta ja matkusti hänelle varta vasten tehdyissä vaunuissa useimpiin Euroopan huomattavimpiin kaupunkeihin. Tällä tavalla hän ansaitsi itselleen melkoisen omaisuuden. Lopulta asettui hän Hollantiin, missä hän lienee omistanut talon.

Vilustumisen johdosta hän kuoli helmikuun 27 päivänä 1749 Haarlemissa 46 vuoden ikäisenä.

KOLMAS OSA

Tilaajat:

(Jatkoa I:een osaan.)

Helsinki:

Ehrenström, valtioneuvos.

Mariefred:

Grewesmühl, tehtaanomistaja.

Tukholma:

v. Rosen, C. A., kreivi, kamariherra. Kremner, L., viinikauppias. Rosenström, C. J., reistraattori. Carlén, J. G., kanslisti. v. Braun, W., luutnantti. Kindelius, C. E., maanviljelijä. Fohman, tehtailija. Mockau, F. O. Armfelt, G., kreivitär. v. Essen, August.

Turku:

v. Willebrand, A. F., presidentti y.m. v. Schantz, C., everstiluutnantti y.m. Wallensköld, A. W., ylioppilas. Wikman, C. E., ylioppilas. Dahl, S., kollega. v. Nummers, S., ylioppilas. Mandell, C. G., sama. Myhrberg, kymmasisti. Edman, J. A., tuomiorovasti y.m. Falck, salaneuvoksetar. Sjöström, G. E., sairaalantaloudenhoitaja. Tollet, C. G., kollegiasessori. Levison, Constantin, lääninkonttor. Frenckellin kirjakauppa, 10 kpl.

1.

NEIDON RYÖSTÖ POHJANMAALLA.

Ainoa miesmuistiin.

Erään Pohjanmaan kaupungin pormestari oli saanut virkavapautta, ja hänen sijaiseksensa oli määrätty nuori lakimies, Iisakki Wirén, jolla oli muuten toimi Vaasan hovioikeudessa. Hän oli kunnian mies, mutta kiivas ja tunteellinen kaikille vaikutuksille, sekä elämänhaluinen, sukkela ja kohtelias. Matkoilla hän oli oppinut seurustelutaitoa ja oli ulkomuotonsa ja kyvykkäisyytensä vuoksi kaikkialla, missä hänet tunnettiin, tervetullut vieras.

Hänen puhdasta otsaansa varjosti tumma tukka, jonka kiharat liehuivat vallatonta nuoruudeniloa loistavien kasvojen ympärillä. Suuret, tummansiniset silmät vakuuttivat sentään hänen olevan uskollisen lemmessään, vaikkakin ne vielä leikkivät jokaisen ruusuposkisen tytön kanssa.

Muutamana päivänä häntä pyydettiin kummiksi porvarilliseen kotiin. Iloisena hän kiirehti sinne uusi hovioikeudenvirkamiehen puku yllään.

Siellä sai pian nuori, pitkäkasvuinen pormestarimme seisoa solakkana ja miehekkään kauniina vastapäätä surupukuista, hänelle aivan outoa nuorta naista. Hän hämmästyi nähdessään edessään niin täydellisen kaunottaren, ja hän lumoutui kiinteästi katselemaan tätä, sillä nainen oli ulkonäöltään kuin olisi hän hänen eteensä lähetetty ylemmistä maailmoista, joissa hänen sielunsa jo kauan oli liidellyt etsimässä ihannettaan, jota hän ei koskaan uskonut elämässä kohtaavansa.

Outo lämpö virtasi viidentoista vuotisen Marjan sydämeen, kun hän rohkeni nostaa alasluodun katseensa vastakummiinsa. Kiireesti hän jälleen loi kainona ja hämmentyneenä silmänsä alas, mutta yltyvä hehku hänen poskillaan ilmaisi hänen kuitenkin tunteneen tuon tulisen katseen vaikutuksen, joka kevätauringon lämpimien säteiden tavoin, mitkä kuihtuvan kasvin herättävät eloon, taas avasi ilolle hänen surun sulkeman sydämensä. Hän oli liikuttavan näköinen siinä siveänä ja lapsellisen viattomana seisoessaan, mistä lumivalkoinen otsa hienoine, tummine kulmakarvoineen niin ilmeisesti oli todistuksena. Mustat, jauhottamattomat suortuvat valuivat luonnollisina kiharoina kaulalle ja olkapäille, jotka olivat valkoiset kuin alabasteri, hänen korallihuulensa hymyilivät sydämellistä hyväntahtoisuutta ja hänen ruusuposkiensa sulon teki kiihottavammaksi puhdas hyveen ilme. Hienosti kaartuva, pieni nenä lisäsi vielä tätä suloa, ja vilpitön riemu hiipi näkyviin sinisistä, sielukkaista silmistä pitkien, mustien silkkiripsien alta, jotka päivänvarjon tavoin suojelivat silmien loistolta kaiken, mikä rohkeni niitä tarkastaa. Hänen solakkaa vartaloaan peitti musta kreikkalaiskuosinen silkkipuku. Marjan puku oli aina yksinkertainen niinkuin hänen makunsakin.

Jo ensi silmänräpäyksestä alkaen tunsivat he kumpikin nyt tavanneensa sielunsa ihanteen ja kuuluvansa toisilleen läpi koko elämänsä, vaikkapa yhtään sanaa eivät olleetkaan vielä toisilleen puhuneet. Mutta vanhan tavan mukaan lähestyi Wirén häntä, kun kastaminen oli toimitettu, tarjoten hänelle sokerikruunun. Ensi kerran nähtiin hänen nyt vapisevan hämillään, kun hän hiljaisella äänellä pyysi immeltä kumminsuudelmaa. Nuori tyttö ei vastustanut kieltäytymällä, niinkuin kyllä toisinaan tytöt tekivät, mutta mitä ei koskaan hyväksytty. Wirén sai oikeutetun pyyntönsä täytetyksi vanhempien vieraiden riemuksi, mutta toveriensa kateudeksi. Ihastuneena tästä onnestaan hän vielä suuteli kolmasti punastuvan neidon kaunista kättä ja sielussaan vannoi jo: "Tämä käsi taikka ei kenenkään."

Tilaisuudesta kului muutamia viikkoja, eikä pormestarimme tavannut nuorta, surupukuista impeä. Hän oli kaikkien lemmikki, ja nuoret naiset, joita hän otti huomatakseen ja tanssittaakseen, jumaloivat häntä. Nämä olivat aina kaikkein rumimpia ja sentähden muiden herrain hyljeksimiä. Yhtenään ylisteltiin hänen ymmärrystään ja hyvää sydäntään. Kuinka tämä hänen käyttäytymisensä ei olisi ollut mieleen Marjalle, joka suruaikansa tähden oli estetty iloisista seuroista? Sillä hän kantoi vielä surupukua, jo toista vuotta haudassa maanneen hellän äitinsä jälkeen.

Muutamana päivänä käski isä hänen jättämään surupukunsa ja illalla lähtemään hänen kanssaan pitoihin, joissa nuoret saisivat huvitella tanssien ja leikkien. Mielellään hän noudattikin isänsä toivomusta, tietämättä aiheutuiko hänen lievä sydämentykintänsä tällöin omantunnon syytöksestä vaiko ilosta.

Nyt hänen piti pukeutua tavanmukaisesti. Hänellä oli valkea caracopuku hienosta palttinasta ja siinä pitkä liivi, missä oli takana pienet liepeet. Aitohelminen nauha koristi hänen kaulaansa, ja puuteroiduilla ylöspäin kammatuilla hiuksilla oli aivan uusi myssy, joka oli tehty mitä hienoimmista silkkipitseistä ja jonka poimutellut siivet pistivät esiin korvien kohdalla. Takapuolella riippuivat kornetit. Näyttäytyipä Marja missä puvussa tahansa, oli hän aina kaunis, mutta tänään kuului ihmettelyn sorinaa hänen astuessaan tanssisaliin. Kepeästi kuin keijukainen hän asteli, mutta ei rohjennut heittää silmäystäkään ympäri salia, sillä hän aavisti Wirénin olevan seurassa. Pian hän seisoikin hänen rinnallaan, ja tätä paikkaansa hän näytti tahtovan puolustaa vaikka kaikkia Europan valtoja vastaan, niin päättäväiseltä hän näytti. Eikä kukaan näyttänyt tahtovan uskaltaakaan yrittää otella hänen kanssaan siitä, yhtä lukuunottamatta, joka Wirénin mielestä kuin paha henki hiipi kaikkialla Marjan lähellä, mutta jota Wirén piti itselleen vaarattomana kilpailijana, ei vain siksi, että Marja osoitti hänelle perin vähän huomiota, vaan jo hänen ulkomuotonsakin tähden.

Nyt ei nuori pormestarimme nähnyt ketään muuta kuin ihanan Marjan. Eikä muiden kanssa puhellut. Hänen ylistetty seurustelutaitonsa oli kokonaan kadonnut, sillä hän ei tanssinutkaan muiden kanssa kuin hänen; ja kun tuo kaunis pari juhlallisen sulavasti pyörähteli menuetissa, täytyipä unohdettujen naisten ja kaikkein kateellisimpien ja ilkeimpien vanhojen tätienkin myöntää, että kauniimpaa paria tuskin saapi nähdä.

Pian olivat rakastavaiset, jotka näiden tanssiaisten jälkeen useammin tapasivat toisensa, lupautuneet toisilleen, vaikka Marjalla oli jo useita huomattaviakin kosijoita. Kaikista rikkain oli hänestä kaikkein vastenmielisin. Se oli sama mies, joka tanssiaisissa oli tungetellut hänen seuraansa. Marjan isä, raatimies F., näytti häntä kuitenkin suosivan, sillä vanhasta isästä oli tulevan vävyn täysinäinen rahakukkaro arvokkaampi kuin onni ja kauneus, ja kaikki muu oli hänestä yhdentekevää. Sitä paitsi tiesi hän, että pormestarimme ei ollut säästeliäs, vaan että hän oli tuhlannut isänsä perinnön ja eli nyt vain niukalla paikallaan. Hän kielsi tytärtään häntä ajattelemasta, jopa häneen katsomastakin, mutta kirjeenvaihto kihlautuneiden kesken oli isän tietämättä sitä vilkkaampi. Marja tiesi miten taipumaton isä oli päätöksissään, ja sentähden hän esiintyi tyynen alistuvana.

Muutamana päivänä ukko astui tyytyväisen näköisenä hänen kamariinsa puhumaan, ettei hänellä, koska tiesi Marjan haluavan päästä naimisiin, ole enää sitä vastaan, vaan suostuisi hän siihen, vaikkakin pienellä ehdolla.

Iloisena ja kiitollisena ihastunut morsian hypähti isänsä kaulaan luvaten täyttää kaikki hänen vaatimuksensa.

"Tämä käykin paremmin kuin osasin aavistaakaan", virkkoi ukko melkein yhtä iloisena. "Nyt taas tunnen sinut, Marja, kun ymmärrät ja huomaat, miten sydämellisesti isäsi sinulle onnea toivoo. Pieni ehtoni on, että menet avioliittoon rikkaan ja oppineen herra G:n kanssa, joka oli matkatoverisi Tukholmasta. Hän onkin jo saanut minun suostumukseni ja – – –"

Äkkiä hän vaikeni, sillä kuin taittunut liljan kukka lepäsi kaunis Marja pyörtyneenä isänsä jalkain juuressa. Ukko tarttui säikähdyksissään kellonnuoraan saadakseen apua. Sitten hän koputti ikkunaan ja oviin.

Talon uskollinen palvelija, Marjan entinen hoitaja Liisa, syöksyi nyt huoneeseen ja ryhtyi virvottamaan isänsä määräysvallan uhriksi joutunutta onnetonta tytärtä. Kun Marja tointui, oli isä jo poissa.

Hän aikoi lähettää palvelustytön noutamaan lääkäriä, mutta hämmennyksissään oli hän epähuomiossa käskenyt: "Hae kiireesti pormestari tänne!"

Onneton Marja, ymmärrettyään mihin kauheaan asemaan hän oli joutunut, nosti rukoilevana kätensä kohti taivasta huoaten: "Äiti, äiti, näetkö Marjaasi? – Tiedätkö sinä, joka olet taivaassa, mitä hän kärsii? – Maan päällä otit osaa hänen pienimpiinkin suruihinsa, tee niin nytkin! Oi, äiti, rukoile puolestani Jumalaa, rukoile Marja-raukkasi puolesta, että hän hellyttäisi taipumattoman isän sydämen säälimään lastaan, joka ei voi rakastaa ketään muuta kuin häntä ainoaa. Hänelle sinä, kallis äiti, jos vielä eläisit, varmasti sallisit tyttäresi antavan sydämensä ja ikuisen uskollisuutensa. Niin, tiedän, että sinä hyväksyisit lempeni! – – – Oi, miksi julma kuolo ryösti sinut pois juuri silloin, kun olisit ollut välttämätön tyttäresi maalliselle onnelle! Suuri Jumala, anna anteeksi vaikeroimiseni, joka lähtee epätoivoisesta sydämestäni!"

Hänen näin epätoivoisena valittaessaan sulkivat onnettoman syleilyyn hänen rakastettunsa uskolliset kädet, joka hänen isänsä kutsumana oli saapunut ja jo vanhalta Liisalta, heidän uskotultaan, oli kuullut siitä iskusta, mikä uhkasi musertaa heidän sydäntensä palavan lemmen.

Mutta pian Wirénin onnistui, niin onnettomaksi kuin hän itsensä tunsikin, kuivata lohduttaen epätoivoisen kyyneleet.

Mutta kun hän näki morsiamensa tyyntyvän, niin hän ei enää jaksanut hillitä mielensä kiihtymistä. Rakkaus, mustasukkaisuus ja epätoivo riehuivat kauheasti hänen rinnassaan ja puhkesivat täyteen raivoonsa. Sellaiseksi tyttöparka ei ollut koskaan osannut häntä kuvitella. Ennen aina kauniit kasvot olivat nyt kuolonkalpeat ja luonnottomat, niissä näkyi hermotaudin kaltaisia kouristuksia, huulet vavahtelivat ja silmät säkenöivät villiä raivoa hänen näyttäessään puristetussa kädessään teräväkärkistä puukkoa ja puhuessaan kuin uskottua salaisuutta: "Näetpä, Marja, sen vannon rakkautesi kautta, mikä minulle on kaikki kaikessa, että tämä ase tulee minun morsiamekseni, ellet sinä tule."

"Jumalan tähden!" huusi tyttöparka kuolemanhädässä ja aikoi riistää häneltä veitsen.

Mutta hän suuteli suutelemistaan tulisesti Marjan pientä kättä ja puhui: "Et siten, Marja, sinä enkelityttöni, et siten voi pelastaa minua! Mutta tämän kätesi luovuttamalla minulle voit sen vain tehdä. Suostutko antamaan sen minulle? Jos lupaat sen kaikkinäkevän Jumalan silmäin alla, olet pelastanut elämäni ja itsesi epäsikiön kynsistä, sillä hän, jolle isäsi rahojen vuoksi tahtoo sinut uhrata, ei ansaitse ihmisen nimeä. Jos suostut seuraamaan minua, niin tänä yönä pakenemme ja menemme sitten Norjaan yli rajan ja siellä vihitytämme itsemme. Sinun vanha uskollinen palvelijasi seuratkoon meitä mukana. Kaikki pitää olla valmiina pakoamme varten jo kello yhteentoista illalla. Suostutko sinä, läpi elämäni rakastettu armaani? Muuten olemme me molemmat perikadon omat."

Voimattomana paljosta itkemisestä lepäsi tyttöraukka hänen sylissään. Eikä hän nähnyt muuta pelastuksen keinoa kuin tämän ehdotuksen, hän kun inhosi miestä, minkä omaksi isä oli hänet määrännyt, mutta itkulta hän ei saanut mitään vastatuksi. Polvistuen hänen lemmittynsä häntä rukoili ja vakuutti tytölle pelastavansa heidät molemmat; kaunopuheliaana rakastajana lämpimästi rukoillen onnistui Wirénin lopulta saada hänen suostumuksensa heidän pakoonsa. Pormestari tiesi varmasti voivansa luottaa Marjan lupaukseen, ja täynnä riemua hän riensi valmistamaan kaikki pakoa varten.

Marja jäi koko päiväksi kamariinsa. Surullisen vakavana ja Liisan avustamana hän pani kokoon kaikki tavaransa, mitkä voi ottaa mukaansa matkalle. Salaiset aavistukset eivät ennustaneet hänelle mitään onnea, mutta arpa oli heitetty, vaikkakin voitto epätietoinen.

Marjan isä, joka oli ollut päättämässä avioliittosopimusta, tuli myöhään kotiin aivan väsyneenä puuhastaan. Hän sai tietää Marjan voivan paremmin ja luuli hänen jo nukkuvan. Vaikka ukko olikin rahanahne, niin hän ei olisi valinnut tyttärelleen sentään yleisesti halveksittua olentoa, jos olisi tuntenut perinpohjin tämän mustan sielun; mutta vain pintapuolisesti hän tunsi tuon inhottavan miehen, eikä se huolettanut hänen mieltään. Itse oli hän rehellinen mies ja liikeasioihinsa hautautunut siinä määrin, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua tutkia ihmisiä, jotka eivät olleet tekemisissä hänen kauppayritystensä kanssa. Ainoata lastansa rakasti hän niin paljon kuin hän jotain rahojansa enemmän voi rakastaa, ja hänen edukseen ja edistymisekseen hän tahtoi toimia kaikessa, mikä hänelle ei mitään maksanut eikä ollut ristiriidassa hänen tulojensa ja korkojensa kanssa.

Lukijan tutustuttamiseksi lähemmin olosuhteisiin pitää meidän nyt siirtyä kertomuksessamme jonkun verran taaksepäin ajassa.

Valittu vävy, joka ei koskaan ollut ollut virassa eikä missään toimessa, vaan elänyt ainoastaan vertaistensa antamista muruista, oli odottamatta saanut periä jonkun kaukaisen sukulaisensa entisessä Ruotsin Pommerissa ja oli nyt siis rikas. Kun hän palasi perintöään noutamasta Tukholman kautta, näki hän ihanan Marjan ja rakastui kohta hurjasti viattomaan impeen, joka lapsellisella ilolla otti vastaan tämän osoitteella ikävöidystä kodista lähetetyt kirjeensä ja terveiset. Mutta nähdessään itse kirjeentuojan oli kuitenkin kohta ilo kadonnut hänen puhtaasta, vilpittömästä sydämestään, vaikka neidolla ei vielä ollut aavistustakaan surusanomasta, jonka hän mukanaan toi.

Marja avasi kiireesti kirjeensä. Sen sisällä oli toinen hänen rakastetulle opettajattarelleen. Se oli sinetöity mustalla lakalla ja molemmat kirjeet olivat hänen isältään. Kamalan aavistuksen valtaamana hän antoi kirjeen opettajattarelleen. Isä kirjoitti hänelle itselleen lyhyeen liiketapaan, että äiti oli pahoin sairaana ja halusi nähdä tyttärensä, minkä vuoksi hänen piti kiiruhtaa ensimmäisessä laivassa kotiin.

Kuolonkalpeana ojensi Marja käsi vavisten kirjeen äidilliselle ystävälleen, johon hän täydellisesti luotti ja joka vuorostaan kohteli oppilastaan kuin äiti hoitaen häntä rakkaudella. Yhdessä he itkivät, ja hellästi puristi osaaottava opettajatar nuoren äitinsä kadottaneen rintaansa vasten, sillä hän oli ainoa maailmassa, joka täysin tiesi ja ymmärsi, mikä korvaamaton tappio hänen oppilastaan oli kohdannut.

"Äitini, hellä äitini on kuollut!" huudahti säälittävä tytär, jonka kova isku näytti tehneen aivan tunteettomaksi, sillä yhtään kyyneltä hän ei vuodattanut helpottaakseen kärsivän sydämensä suurta surua. Kädet ristissä kulki hän horjuen kalpean kauniina kuin haudasta noussut haamu. Toisinaan hän äkkiä pysähtyi ja puhui hiljaa itsekseen ikäänkuin olisi nähnyt jonkun olennon, jota muut eivät nähneet. Ja hän näytti vastaavan jollekin. Opettajatar kuuli hänen sanovan: "Niin, äiti, en milloinkaan unohda sinun sanojasi: Sinun täytyy tottua siihen ajatukseen, että tässä elämässä on enemmän surua kuin iloa. Sinä saat oppia niitä kestämään ja kärsimään valittamatta, muistaen että lähimmäisillesi tuottama lohdutus on paras kaikista. Se on tuottava todella iloa omaankin sydämeesi! – Iloako minulle ilman sinua!" hän huudahti sitten. Ja ikäänkuin keskeyttäen taas: "Ei, ei, siinä sinä erehdyit, rakas vainaja! Mutta sittenkin tahdon sinua totella; tahdon koko sielunvoimallani taistella suruani vastaan – sillä niin teit sinäkin, kallis esikuvani. Tahdon koettaa tulla sinun arvoiseksesi ja saada voimia hautasi partaalla isäni lohduttamiseksi – jos hän sitä tarvitsee." Hän purskahti itkuun ja tunsi siitä helpotusta nojautuessaan uskollisen ystävänsä rintaa vastaan, joka sääli häntä kuin oma äiti.

Laivassa, jossa hän palasi kotiinsa, oli useita matkustajia, ja niiden joukossa herra G. Hän oli kaikin tavoin kohtelias surevalle neidille, joka pahoitteli itsekseen, ettei voinut sietää edes nähdä häntä.

Osoittaakseni Marjan täydellä syyllä vieroneen miestä, jonka hänen isänsä tahtoi hänelle aviomieheksi, on hän, vaikka se onkin vastenmielistä, esitettävä ja kuvattava sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta. Ulkomuodoltaan oli hän rumimpia miehiä mitä kuvitella voi, hänen kasvonsa olivat pukamia täynnä ja väriltään punaiset, ruumiinrakenteeltaan hän oli melkein muodoton. Hän oli vähävaraisen virkamiehen poika, ja hänen kasvatuksensa oli maksanut vanhemmille heidän kaiken omaisuutensa. Suurimman osan siitä hän hävitti juopottelemiseen ylioppilasaikanaan, jolloin hän seurusteli vain huonojen toverien parissa käyttäen terävän älynsä juonien punomiseen ja toveriensa sekä kaikkien häntä itseään etevämpien tai niiden, jotka eivät ottaneet osaa hänen irstailuihinsa, panettelemiseen. Jo lapsuudesta lähtien oli hänen kateellinen, luihu ja kostonhaluinen luonteensa paljastunut. Hän ei uskaltanut ilmaista rakastavansa Marjaa ennenkuin oli saanut vanhan isän silmät lumotuiksi kullalla leventelemällä, sillä yleensä ihmiset tunsivat hänet halpamaiseksi mieheksi. Hän käytti hyödykseen mitä hienoimpia ja harkiten mietittyjä laskelmiaan matelevan nöyräselkäisyytensä ohella, saadakseen huomiota panetteluilleen, joilla hänen myrkyllinen kielensä koki mustata ilman eroitusta kaikkia ihmisiä. Onneksi ainoastaan kapakkaurhot kallistivat korvansa hänen jutuilleen, ja kun nämäkin kyllästyivät hänen kunniaaloukkaaviin valheisiinsa, viskasivat he hänet alas kapakan portaita annettuaan sitä ennen hänelle häpeällisen selkäsaunan. Mutta tällaisesta häpäisevästä kohtelusta ei hän välittänyt sen enempää, vaan palasi jo seuraavana päivänä samaan paikkaan entistään notkeaselkäisempänä, tuhannesti kumarrellen ja kalju päänsä täynnä väkijuomien höyryä.

Jo pari kertaa oli hän huhun mukaan yrittänyt partaveitsellä tehdä lopun itsestään pelastaakseen maailman semmoisesta epäsikiöstä ruumiin ja sielun puolesta kuin hän oli: mutta muut olivat sen estäneet.

Tällaisen hirviön uhriksi olisi Marja-parka joutunut, ellei hän pelastuakseen olisi suostunut lähtemään pakoon.

Pian saapuisi vapahdus, mutta silloin oli myös erottava omaisista. Piti ehkä ainiaaksi jättää rakas lapsuudenkoti ja monet ystävät ja leikkitoverit onnellisemmilta ajoilta. Murheellisen tytön tähän asti viatonta sielua raastoivat monet erilaiset tunteet, sillä nyt ensimmäisen kerran aikoi hän rikkoa isänsä laillista oikeutta vastaan määrätä hänen kohtalostaan, mitä hän oli oppinut kunnioittamaan siitä asti kun oli osannut ajatella. Hän kävi uhmaamaan yleistä mielipidettä ilman mitään muuta toivoa puolustuksekseen kuin luottamus rakkauteensa ja levollinen tietoisuus sielussaan asiansa oikeudesta. Mutta nyt ilmoitti hänen omatuntonsa hänen tekevän väärin, vaikka hän oli siihen pakotettu isänsä uhrina.

Hetkeksi hän joutui epätoivon valtaan. Neuvotonna tuskassaan väänteli hän käsiään, heittäytyi polvilleen äitinsä kuvan eteen ja rukoili taivaassa olevalta äidiltään siunausta palavasti itkien, turvattomien puolustajalta voimaa omalle heikkoudelleen, hänen anteeksiantoaan ja hänen varjelustaan sillä tiellä, jota hän nyt aikoi kulkea. Kuin pisaroittain vuoti lohdutusta hänen murheelliseen sieluunsa.

Vanha Liisa tuli jo matkakunnossa silmät kyynelissä sisälle sanomaan, että kaikki oli valmiina. Päättäväisesti ja rohkeasti Marja kuivasi kyyneleensä. Mutta luodessaan katseensa sievään, hauskaan huoneeseensa kiinnittyi se viimeiseksi pieneen sänkyyn, jossa hän syntymästään asti aina kotona ollessaan oli nukkunut ja joka oli hänelle siksi sanomattoman rakas. Nyt purskahti hän uudelleen itkuun.

"Hyvästi", sanoi hän, "hyvästi sinäkin, lapsuuteni suloinen suoja ja sen pikkusurujen pakopaikka, surujen, jotka unohdin nukkuessani sinun helmassasi. Sinun, uskollinen ystäväni, joka näit ensimmäiset kyyneleeni, uskoin myös viimeisetkin saavan vastaanottaa."

Kohta nosti Wirén hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet kiireesti pitkään ja kapeaan pohjalaiseen laitiorekeen, jonka eteen oli valjastettu kaksi virmaa hevosta ja johon vanha Liisa oli laittanut kuormaksi makuuvaatteita y.m. Hyvin peitettyään ihastuneen sulhasen kanssa nuoren emäntänsä pakkasta vastaan, joka kohosi lähes 40 asteeseen, istahti Liisa itse ylimmäksi kuormalle.

Wirén itse tarttui ohjaksiin. Hänen peskinsä, kallokkaansa ja poronnahkakintaansa sekä näädännahkainen puuhkalakkinsa suojelivat häntä, jonka sydämessä paloi nuoruuden tuli, purevan pakkasen kynsissä. Marjalla oli matkapuvun päällä sudennahkaturkki ja sen lisäksi vällyinä ympärillään karhun- ja sudennahkapeitteet. Liisakin oli hyvin suojattu ankaraa kylmää vastaan, samoin ajopoikakin. Tämä ratsasti etummaisen hevosen selässä.

Kaupungin tornikello löi yksitoista, kun karkurimme ajoivat ulos tullista tullivartijain ollenkaan estämättä, sillä kaikki oli edeltäpäin valmistettua. Alussa ajettiin täyttä laukkaa Marjan yhä hiljaa itkiessä. Mutta rakastetun iloinen katse ja joku lohduttava sana kuivasi kyyneleet pian.

Ja niin kiidettiin eteenpäin korkeiden mäntymetsien halki kirkkaassa kuutamossa. Pysähdyttiin vain pariksi minuutiksi hevosia vaihdettaessa. Vielä aamulla päivän sarastaessa oli kalpea kuu taivaalla kuin miettivä surun kuva, joka näytti tahtovan pyhän haamun kaltaisena osaaottavasti lohduttaa ja rohkaista nuoria pakolaisiamme.

Vasta kun vuorokausi oli ajettu, rohjettiin pysähtyä yksinäisessä majatalossa nauttimassa hiukan lämmintä virvotusta ja levähtämässä pari tuntia.

Kohta räiskyi uunissa järeistä koivuhaloista tehty takkavalkea, ja kun vanha Liisa kalisteli kahvimyllyään ja pannuaan, keskustelivat nuoret tulevaisuutensa suunnitelmista vähintäkään ajattelematta minkään vaaran tai onnettomuuden heitä uhkaavan. Sitten söivät he hiukan illallista ja vain Liisalle mieliksi joivat lämpimikseen kupin kahvia ja erosivat toivotettuaan toisilleen hyvää yötä. Marja sai paraan vuoteen, Liisa makasi tuoleilla samassa huoneessa, mutta Wirénin piti tyytyä nukkumaan pöydällä hollituvassa, missä porsaat ja ajopojat kilpaa kuorsasivat.

Eivät huolet, vaan pelkkä ihastus ja onnellisuus karkottivat unen nuorelta neidon-ryöstäjältämme, joka mielikuvituksen siivillä liiti ulkopuolelle mahdollisuuden rajoja etsimään maallista paratiisia, missä eläisi muuttumattoman rakkautensa ja autuutensa kulta-Unelmissa armaan Marjansa keralla. Ilokyynelin hän kiitti kaiken hyvän antajaa, joka oli luonut Marjan vain häntä varten niin ihanaksi ja hänen sielulleen ja sydämelleen niin samankaltaiseksi. Valvoessaan unelmoi hän kauas tulevaisuuteen, jolloin hänellä olisi koti omassa talossa. Siellä esiintyi hänen sydämensä ikävöity ihanne Marjan hahmossa ja kuvaili hänelle hänen maallisen onnensa kodin autuaassa piirissä. Pian hän nyt saavuttaisi sen harvinaisen onnen, jota hänen mielestään ei yksikään kuolevainen ansainnut.

Marja ei voinut loihtia mieleensä yhtä riemullisia kuvia. Jo nuorena hän oli saanut kokea paljon elämän katkeruutta. Hän oli mielestään nyt menettänyt kaikki lapsuutensa ilonaiheet ja ajatteli vastassa olevia velvollisuuksia ja huolia. Onnellisena rakkaudessaan ei hän voinut täysin selvittää itselleen syytä murheeseen, joka karkotti unen hänen väsyneistä silmistään, mutta hartaasti rukoiltuaan Jumalaa pääsi hän jälleen mielen tyyneyteen ja vaipui sitten vahvistavaan uneen.

Höyryävä kahvikuppi kädessä seisoi Liisa niiaten Marjan vuoteen vieressä, kun hevoset jo olivat valjaissa ja kaikki valmiina lähtöön. Ilma oli tänään leudompi ja keli mainio. Marja tervehti uutta päivää ja rakasta Iikkaansa iloisemmin ja keveämmällä mielellä kuin pitkiin aikoihin, sillä niin hyvin oli uni virkistänyt häntä. Raitis aamutuuli nosti taas nuoruuden veriruusut hänen kalpeille poskilleen ja hempeät sinisilmät nauroivat ilosta.

Wirén antoi nyt ajopojan ajaa ja istuutui Marjan viereen pakinoimaan rakkaudesta ja tulevasta onnesta. Marja unohti kaikki huolensa tässä ruusuisessa hohteessa. Hän ei nähnyt muuta kuin ihastuneen sulhonsa ja tämän hyvän, uhrautuvan sydämen lämpimän, uskollisen rakkauden eikä nyt ajatellut sen enempää mennyttä kuin tulevaakaan, niin ymmärtäväinen kuin hän muuten olikin, sillä hänen rakastajansa oli hänelle nyt kaikki kaikessa; hänen tähtensä oli hän uhrannut kaikki, mikä oli hänelle kallista, häntä varten oli hän itsensä pelastanut, ainoastaan hänen tähtensä oli hänellä voimaa luopua koko maailmasta – sillä mitä hän nyt siitä välitti? Ilman häntä hän oli aivan yksin ja köyhä ja rikkaine sydämineen karkotettu siitä ympäristöstä, joka kylmästi, joskin oikeuden lakien mukaisesti tuomitsi hänen tekonsa. Mutta sitä hän ei voinut katua, että oli karkumatkalle lähtenyt, yhtä vähän kuin hän saattoi ihmisten silmissä puhtaana maineeltaan takaisin palata. Nyt luonnon vapaudessa ja Jumalan lempeän, kirkkaan taivaan alla tunsi hän itsensä niin sanomattoman onnelliseksi rakastajansa rinnalla, hänen, joka oli hänen koko maailmansa ja joka pyhästi jumaloiden kunnioitti hänen viattomuuttaan ja sitä luottamusta, jolla hän oli antautunut sulhasensa kunniallisen ajatustavan ja uskollisen rakkauden johdettavaksi.

Linnut visertelivät laulujaan lauhkean talviauringon paistaessa korkeiden, majesteetillisten koivujen latvoilla, jotka komeina ja lumenpeittäminä seisoivat kuin sotavanhukset molemmin puolin maantietä rakastavien suojelevina pakomatkan vartijoina.

Liisa istui aina reessä selkä eteenpäin seuraten silmillään taakse jäävää tietä taikka katsellen rakastetun emäntänsä kasvoihin. Yhtäkkiä hän kalpeni eikä saanut muuta sanotuksi kuin: "Tuolla ne tulevat!"

Salaman nopeudella tarttui Wirén ohjaksiin, ja vasta ajopojan ajaessa, kun levähtäneet hevoset täyttä laukkaa porhalsivat eteenpäin, kääntyi hän katsomaan taakseen ja tunsi toisen kahdesta miehestä, jotka vaahtoavilla hevosilla ajoivat heitä takaa raatimies F:n suuressa, koreassa kuomureessä.

Pian jäivät takaa-ajajat näkymättömiin, ja nyt vasta uskalsi Wirén katsahtaa Marjaan, joka sydän tykyttäen, kalpeana, mutta kyynelissäänkin hymyillen rohkaisevasti silmäsi rakastettunsa uljaihin, ainoastaan hänen tähtensä levottomiin silmiin.

Mutta nytpä Wirénille alkoi oikea Eliaan kulku. Ajamansa vahvat karjalaiset hevoset näyttivät aavistavan vaaran ja kilpaa melkein lensivät eteenpäin ihanalla, auringonpaisteisella, jäisellä metsätiellä. Vanha Liisa istui suorana paikallaan kuin seiväs ja otti virkistyksekseen aimo näpillisen nuuskaa messinkirasiastaan. Näin kiidettiin tunnin verta; sitten alkoivat hevoset väsyä. Samassa Wirén huomasi metsään vievän syrjätien. Sille hän käänsi nyt hevosen, vaikka ei tiennytkään, minne se johti, mutta hän oli varma, että takaa-ajavien kuomireki ei voinut seurata tällä liian kapealla tiellä.

Kun Wirén otaksui, että he nyt olivat turvassa, antoi hän hevosten puhaltaa ja hiukan syödä, ja sillä aikaa hän itse koki herättää toivoa ja iloa Marjassaan, joka hätääntyi ja tuli levottomaksi.

Päivä oli jo pitkälle kulunut, mutta kukaan matkaajista ei ollut muistanut ruokaa ennenkuin ajopoika itku kurkussa älähti: "Nälkä mulla on!"[44]

Silloin Liisa kohta hypähti kuormalta alas ja haki esille vähän viiniä ja leivoksia, joita hän tyrkytti herrasväkensä maisteltavaksi. Sitten otti hän esiin matkalle hevosta ja itseään varten varaamiaan reikäleipiä. Oikeata polveaan vasten hän taittoi kaksi leipää kahtia; sitten hän levitti kursailematta sormellaan paksulta keltaista voita kullekin leivänpuoliskolle, antoi kaksi niistä pojalle ja piti itse kaksi. Yhtä suurella ruokahalulla kuin hevoset olivat syöneet ruokansa olivat myös Liisa ja poika pian tehneet lopun voileivistään, ja syötäessä vakuutti Liisa pojalle, joka epäili hänen kykyään, vielä jaksavansa purra poikki kolmen tuuman rautanaulan. Sitten he olivat taas valmiit jatkamaan matkaa kasvot voista ja tyytyväisyydestä kiiltävinä nautittuaan päivällisensä päälle pari kourallista puhdasta lunta kuin jäätelönä jälkiruuaksi.

Nyt ajettiin hiljaista hölkkää eteenpäin. Mutta tie kävi yhä kapeammaksi ja vaikeammaksi kulkea, mitä pitemmälle sankkaan salomaahan ajettiin. Kaikki merkit ihmisjäljistä lumessa alkoivat hävitä, ilta saapui ja hämärä karttui. Wirén huolestui, sillä poika ei tuntenut yhtään niistä monista syrjäteistä, joita he olivat sivuuttaneet. Eikä mikään niistä näyttänytkään voivan viedä heitä minnekään turvallisempaan paikkaan. Nyt kävi tie niin huonoksi, että piti ajaa yli kantojen ja kivien. Päätettiin sentähden hiukan pysähtyä siksi aikaa kun Wirén lähti tietä tutkimaan ja lähetti pojan päinvastaiselle suunnalle. Hän tyynnytti Marjaa luvaten pian palaavansa ja katosi hämärään metsään usein huudellen armaansa nimeä, minkä kaiku toisti joka ilmansuunnalta syvässä salomaassa. Marja oli vain levoton siitä, että hänen Iikkansa voisi eksyä ja erehtyä paluutiestä hämärässä metsässä.

Mutta hänen sulhasensa ääni häipyi vähitellen kokonaan kuuntelijan korvista. Kaikki oli hiljaista kuin haudassa, kunnes tuuli alkoi soida jättiläispuissa ja karistaa niiden talvipukua levottomasti odottavien päälle. Yön hämyhuntu oli jo verhonnut kaiken, ja etäältä kuulivat he nyt ääniä, jotka he tunsivat saaliinhimoisten susien ulvonnaksi. Mutta Marjamme oli peloton vaaran uhatessa. Hän uskoi itsensä Jumalan suojelukseen ja pelkäsi vähemmän villien petoeläinten kuin ihmisten vainoa. Liisa sitävastoin oli aivan suunniltaan kauhusta. Niin rohkea hän kuitenkin oli, että kapusi alas kuormalta ja haparoi maassa, kunnes löysi terävän seipään. Tuolla aseella varustettuna nousi hän jälleen entiselle paikalleen, otti esille kookkaan nuuskarasiansa ja oli valmiina urhokkaasti torjumaan vihollista.

Ihmeteltävän välinpitämättömänä kysyi Marja häneltä, mitä hän aikoi tehdä.

"Mitäkö aion?" toisti Liisa. "Niinpä kylläkin, aion puolustaa meitä petoeläimiä vastaan. Ensimmäisen lähellemme uskaltavan suden silmät sokaisen nuuskallani, tahrien ne sitä täyteen, ja sitten puhkaisen ne tällä seipäällä. Niin teen toisillekin." Hän pudisti samalla miehen voimin jykeätä seivästänsä.

Marjan piti nauraa innokkaan eukon puolustusaikeille, vaikka hänen oma rohkeutensa alkoi horjua.

Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun naisparat jäivät yksin. He eivät olleet uskaltaneet lähteä liikkeelle. Eivätkä he rohjenneet huutaa peläten, että vain sudet kuulisivat heidän äänensä, sillä niiden ruma ulvominen kuului aina lähempää. Kauhea pyryilmakin alkoi raivota, sellainen, mitä juuri sanotaan sudenilmaksi siksi, että silloin sudet tavallista lukuisampina kiertelevät yltympäri nälissään saalista etsimässä. Liisa valmistautui jo kuolemantuskassa sudenruuaksi. Marja vapisi vain sulhasensa kohtalon tähden, mutta oli muuten aivan maltillinen. Kun he samassa kuulivat terävän lapsenäänen aivan läheltä huutavan: "Auttakaa! auttakaa! susi tulee",[45] hyppäsi Marja alas reestä. Hän tunsi ajopojan äänen, ja vaikka Liisa koetti häntä pidättää, juoksi hän ääntä kohti ja joutui pian rakastettunsa syliin, sillä häntä poika peloissaan pimeässä oli luullut sudeksi. Wirén ei ollut ollut heistä kaukana, vaan joutunut eksyksiin, kunnes lopulta tuli ihmisasuntoon metsässä, savupirttiin, missä mitä suurimmassa kurjuudessa eleli pariskunta seitsemän lapsensa kanssa. Poika oli silloin jo sieltä lähtenyt näyttämään tietä pirtille metsässä odottaville. Wirén oli kiiruhtanut hänen perästään ja sai siten kunnian olla pojan luulema susi.

Nyt rakastavaisemme olivat jälleen niin onnelliset kuin ei olisi mitään pahaa sattunutkaan, sillä hehän olivat taas toistensa parissa. Päivä jo sarasti, kun matkaseuramme saapui synkässä metsässä asuvien ihmisten savupirttiin.

Savupirtti on tupa, missä ei ole savupiippua eikä ikkunaa, vaan seinässä on ainoastaan aukko, jonka edessä on työntölauta ja josta savu pääsee ulos keskellä lattiaa olevasta takasta. Pienet lapset konttasivat paitasillaan edestakaisin kynnyksen yli sisältä lämpimästä ulos kylmään ja lumeen. Sellaista ilmanvaihdosta kokevat lapset, siitä karaistuvat ja vahvistuvat, niin että he vielä iäkkäämpinäkin voivat tulikuumasta saunastaan ilman mitään terveyden vaaraa heittäytyä jäiseen veteen. –

Hyväntahtoiset metsäasukkaat sytyttivät monta pärettä palamaan saadakseen kyllin valoa vierailleen. Päreet pistettiin seinään, mihin sinne tänne oli reikiä poltettu. Jotta päre olisi valaissut, piti siitä karistaa usein pois karsta. Se oli yhden vanhimman lapsen tehtävä. Pirtti oli täynnä savua päreistä ja viime lämmityksestä. Marja ei voinut pitää silmiään auki, varsinkin kun pirtin emäntä pelkästä hyväntahtoisuudesta oli sytyttänyt uuden tulen takkaan, jotta savua oli lattiasta kattoon asti. Sentähden rakastavaisemme istuutuivat rekeensä siksi aikaa, kun Liisa aivan tyytyväisenä askaroi savun keskellä tulen ääressä kahvipannuineen. Pojalle oli hän antanut koko reikäleivän voita sen päälle siveltyään ja joka lapselle palasensa, niin että kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä.

Uusi päivä koitti ihanana ja kauniina kirkkaalta taivaalta. Kaikki yöllisen ja edellisen päivän myrskyn vastenmieliset hirmukuvat hävisivät tähän aikaan vuodessa harvinaisen ihastuttavassa auringonvalossa, mikä kirkkaasti paistoi läpi kylmän usvan, joka sen edestä hälveni.

Odottamatta tuli Liisa rakastavien luokse ilmoittamaan kahvin jo lämminneessä pirtissä olevan valmiin heidän juotavakseen. Astuttuaan sisälle he tapasivat kaikki juhlallisesti järjestettynä. Lattialle oli runsaasti ripoteltu hakattuja kuusenhavuja, ja suurempia tuoreita hakoja oli asetettu joka nurkkaan. Valkeaksi pestyllä pöydällä oli koko kahvikalusto ja mitä syötävää evästä mukana oli, sillä köyhällä isäntäväellä ei ollut muuta omaksi ja puolialastomien lastensa hengenpitimiksi kuin pettuleipää ja vähän suolaisia silakoita. Marja antoi heille puolet matkaeväistään välittämättä Liisan, joka muistutti miten pitkä matka vielä oli jäljellä, happamesta näöstä. Wirén lahjoitti heille jonkun riksin.

Pari tuntia levättyänsä päättivät pakolaisemme jatkaa matkaa – sillä heidän savuun tottumattomat silmänsä eivät kärsineet pitkäaikaista pirtissä viipymistä – ja korvenmies lupasi saattaa heitä monia syrjäteitä aina Tornioon asti.

Metsäpirtin asukkaat saattoivat heitä kiitollisina siunaten ja kyynelsilmin. Keli ja ilma oli suotuisa. Kyytihevoset oli jätettävä ensi majataloon. Ukko lähetettiin ensin taloon tiedustamaan, uhkasiko mikään vaara matkustavia, mutta sellaista ei hän havainnut. Iloisina ajoivat he nyt siistille pihalle, saivat haltuunsa pari lämmintä ja puhdasta huonetta ja päättivät levätä tässä seuraavaan päivään asti.

Oli taaskin ilta. Wirén määräsi hevoset olemaan valjaissa aamulla kello neljältä, ja sitten he uupuneina menivät makuulle. Marja pani maata pehmeään vuoteeseen kamarissa, missä Liisa myös sai tilansa, ja pian nukkuivat he kaikki makeasti ja levollisesti väsyneinä paljosta sielun ja ruumiin ponnistuksesta.

Kun matkalaistemme aamulla reippaina ja iloisina piti lähteä eteenpäin, kysyi Wirén, joko reki oli portaiden edessä.

"Jo on", vastasi opas veitikka silmässä.

Wirén maksoi velkansa majataloon ja tarjosi Marjalle käsivartensa. Mutta päästyään ulos portaille, tunsi Marja kohta reen ja vaipui tainnoksissa sulhasensa syliin.

Heidän takaa-ajajansa astui samalla esiin sanoen: "Neiti, reki odottaa. Minulla on isäntäni käsky saattaa neiti kotiin isänsä luokse."

Wirén kalpeni. Toisella kädellään tuki hän Marjaa, toisella veti hän vyöstänsä esiin pistoolin.

Mutta onneton Marja tästä uudesta säikähdyksestä tointuneena tainnoksistaan sai äkkiä yliluonnollisen voiman, tempasi pistoolin hänen kädestään ja heitti sen etäälle aidan yli. Sitten polvistui hän isänsä vanhan uskotun palvelijan eteen. Kädet ristissä ja itkun vallassa rukoili hän: "Oi, anna hänelle anteeksi! Hän ei tunne sinua eikä tiedä, kuinka rakas sinä olit ja olet meidän koko suvullemme. Hän ei tiedä, miten uskollisesti sinä olet huolehtinut meidän menestymisestämme ja minun lapsuudestani, ei tiedä, miten sinä yksin olit väsymätön valvomaan kaikkien muiden uupuessa minun vuoteeni ääressä, kun lapsena sairastin ankaraa tulirokkoa. Hän ei tiedä sitäkään, että autuas äitivainajani oli toivonut minua sinun eikä kenenkään muun vaimoksi."

Hän suuteli itkevän miehen kättä, joka nosti hänet ylös.

"Hyvä S. – ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi", jatkoi Marja, "siitä olen varma ja kiitän Jumalaa, että isäni valitsi sinut, kunnon ystävän, asiamiehekseen, sillä sinä et voi tehdä minua onnettomaksi palauttamalla minua kuin uhria, joka on villipedon kynsiin joutunut. Isäni tahtoo minun menemään avioliittoon maisteri G:n kanssa, jonka on onnistunut saada lupaus kädestäni. Isä tuntee häntä perin vähän. Mutta sinä, rakas S., sinä tunnet tuon inhottavan ihmisen halpamaisen mielen ja tiedät, että minun pitäisi ennemmin kuolla kuin yhdistää kohtaloni sellaisen huonon miehen kanssa. Tiedät myös, että isäni ei peruuta sanojaan."

"Niin, tiedän nyt kaikki, kaikki. – Antakaa anteeksi, että säikäytin teitä", puhui S. Sitten hän alkoi syvästi miettiä.

Marja kertoi sillä välin armaalleen, että S. oli hänen isänsä ensimmäinen kirjanpitäjä, ja kuvasi, miten uskollisesti ja omaa voittoaan pyytämättä tämä oli uhrannut koko nuoruutensa ja voimansa talon parhaaksi. Vähää ennen Marjan lähtöä Tukholmaan kasvatuskouluun oli äiti, joka oli kipeä, muutamana aamuna kutsuttanut hänet vuoteensa ääreen, ja silloin äidin kasvoilla oli jälkiä kyynelistä, joita hän oli ilosta vuodattanut muutaman unelmansa johdosta. "Voi, miten onnellisena kuolisin", oli hän sanonut, "jos näkisin tämän unelmani toteutuvan ennenkuin minun pitää jättää sinut aivan yksin tähän maailmaan, jonka juonia ja vaaroja et tunne. Olet nyt ainoastaan kolmetoistavuotias; mutta silti älä koskaan unohda, että minun hartain toivoni oli nähdä sinut S:n aviovaimona. Mutta älä usko minun tahtovan sitoa sinua mitään lupaamaan. Rakas lapseni, ymmärryksesi ja sydämesi määrätköön, kenen valitset, ja Jumala valintasi siunatkoon!" – "Niin, olen varma, että hyvän äidin siunaus taivaasta seuraa meidän liittoamme", puhui Marja liikutettuna.

Kyynel kimmelsi Wirénin silmässä, kun hän ojensi miettivälle S:lle kätensä pyytäen häntä veljelliseksi ystäväkseen.

"Tunnemme toisiamme vielä liian vähän", vastasi S. hyväntahtoisesti tarttuessaan ystävyydessä tarjottuun käteen.

Sitten kääntyi hän Marjalta kysymään: "Minne neiti haluaa nyt matkustaa?"

"Tukholmaan, paras S.", vastasi Marja, "taikka Norjaan mennäkseni naimisiin sydämeni valitun kanssa, joka on maailmassa ainoa mies, mitä voin ja tahdon aina rakastaa."

Silmät kosteina tunteensa tukahduttaen S. sanoi: "Minä seuraan teitä sinne ollakseni puhemiehenne."

Nyt puristi hän niin lujasti Wiréniä kädestä, että tämä oli vähällä huutaa. Mutta S. lausui vain: "Vasta nyt olen todellinen ystäväsi!" – Ja samassa hän kiireesti poistui paikalta.

Wirénin tunteellinen sydän ymmärsi antaa arvon sellaiselle ystävälle. Ajatellessaan häntä tunsi hän itsensä yhtä onnelliseksi kuin Marjansakin, ja iloisella mielellä kiiruhti hän maksamaan korvenmiehelle hänen vaivansa, koska tätä ei enää tarvittu heidän matkallaan. Tuo yksinkertainen rahvaanmies oli pelkästä hyväntahtoisuudesta suostunut vaihtamaan rekeä S:n kanssa, kun tunsi kiitollisuutta hyvää matkallaolevaa herrasväkeä kohtaan. Aivan tyytyväisenä oli hän ollut apuna valjastamassa S:n valitsemia virmoja hevosia raatimies F:n komean kuomireen eteen ja iloitsi sydämessään ajatellessaan, minkä yllätyksen hän siten herrasväelle saattoi. Tästä hyvillä mielin hän sai palata kotiinsa, ja sitä paitsi lisäsi Marja hänen iloaan lähettämällä hänen mukanaan säkillisen ruokavaroja hänen vaimolleen ja nälkäisille lapsilleen.

Nyt oli kaikki kunnossa matkan jatkamiseksi, joka sai tapahtua aivan S:n toivomuksen mukaan. Hän tahtoi, että naiset istuisivat kuomireessä ja toinen herroista heidän edessään; toinen ajaisi pitkässä, keveässä pohjalaisessa laitiossa. Kuomireessä oli kolme suurta ikkunaa, jotka voitiin pudottaa alas. Siten saattoi nähdä eteenpäin tielle ja molemmille puolille suureksi riemuksi herralle, joka useimmiten istui selin reessä, niinkuin aina teki Wirén, joka harvoin siltä paikaltaan tahtoi luopua. S. ajoi aina silloin jonkun matkaa edellä tilatakseen hevoset y.m. Hän oli majatalosta jo ennemmin ehtinyt lähettää kirjeen patruunalle kotiin.

Nuori rakastajapari unohti nyt kaikki huolensa, eikä enää kuljettu syrjäteitä, paitsi kelin siihen pakottaessa. Se huononikin tänä keväänä tavallista aikaisemmin samoin kuin virroissa jäät jo alkoivat upottaa. S. ajoi useinkin edellä ottaakseen selvän kuljettavasta tiestä.

Muutamana iltana hämärän tullen hän ei käsittänyt, miksi hänen ennen niin lauhkea hevosensa alkoi käydä levottomaksi ja äksyksi. Se teki, vaikka hän koko voimallaan piti kiinni ohjaksista, kuitenkin monesti keikahduksia ja hypähteli sinne tänne, kohosi takajaloilleen ja lopulta seisahtui yht'äkkiä keskellä suoraa ja tasaista tietä, missä ei mitään estettä eikä vähintäkään ulkonaista syytä seisahtumiseen voinut huomata. Hän ei saanut hyvällä eikä pahalla hevosta menemään eteenpäin. Mutta pian hänen tästä johtunut vähäinen närkästymisensä muuttui säikähdykseksi nähdessään takanaan Wirénin hevosten kiitävän pillastuneina täyttä karkua, vaikka sekä Wirén että kyytimies kaikin voimin koettivat niitä hillitä.

Marja istui liikkumattomana, mykkänä ja kalpeana reessä kuin lumineito, ja Liisa päähine pudonneena alas silmille ja nenälle puristi tuskallisesti toisessa kädessään kiiltävää messinkirasiaansa ja toisella piteli isompaa kahvipannua ja huiskutti nuuskanenäliinallaan apua itku kurkussa huutaen: "hyvästi, hyvästi" siinä tuokiossa hevosten salaman nopeudella karatessa ohi vikurin hevosen, mikä tästä kiihtyneenä kohta kiiti jäljessä samanlaista vauhtia. Kauan Liisa huuteli hyvästejään liikkumattomille, pilvenkorkuisille kuusille ja pelästyneille riekoille, jotka häntä säälimättä lentää räpyttelivät metsän poveen.

Kammottavan kaunista oli nähdä vahvojen ja soreain pillastuneiden hevosten karku sileällä, iljanteisella ja suoralla maantiellä, mikä kävi sankan ja majesteetillisen kuusimetsän halki, jonka vihreys jyrkästi erottui valkoisenpuhtaasta lumesta. Kirkas kuutamo ja tuulen hengessä liikkuvien puiden oksat näyttivät muodostavan ihmeellisiä, haaveellisia kuvioita, kuin varoittavia, toisiaan ajelevia varjoja, osoittamassa tietä Kemijoen jyrkimmälle ja korkeimmalle äyräälle, missä koskaan suurintakin varovaisuutta käyttäen ei päässyt hengenvaaratta alas laskeutumaan, sillä avoin, kuohuva virta juoksee vaahtopäisenä koskena aivan siinä alapuolella. Käänteessä pitää ajaa hyvin varovaisesti, jotta kulkija välttyisi syöksähtämästä mäen jyrkänteeltä alas riehuvaan aallokkoon.

S. yksin tiesi vaaran uhkaavan ja myös sen, ettei ihmisapua nyt ollut mistään saatavissa. Epätoivoisena hän nosti silmänsä kohti korkeutta. Kohta kuulikin hän kumean äänen. Samassa silmänräpäyksessä hänen onnettomat matkatoverinsa olivat kadonneet näkyvistä: kuomireki oli syöksynyt syvyyteen.

Mutta rohkeutta ja mielenmalttia vaaran hetkenä ei milloinkaan puuttunut S:ltä. Silmänräpäyksessä hän hyppäsi reestä ja riensi jäljestä. Mäkeä alas juostessaan näki hän ihmiset ja hevoset ajoneuvot kumossa koskessa. Enempää miettimättä hän hyppäsi aallokkoon.

Nyt hän ensiksi taisteli kovassa virrassa päästäkseen reen luo, joka painonsa tähden oli uponnut ja tarttunut kallioon vain sylen päässä jään reunasta. Reki oli kumollaan. Ei hiiskaustakaan ihmisääntä kuulunut. S. löi rikki vaunun oven suuren, pyöreän ikkunan, joka oli vaahtopäisten aaltojen yläpuolella ja yhdellä tempaisulla hän veti aukosta esiin Marjan, joka näytti olevan hengetön. Varoen hän kantoi neidin jään reunalle, minne hän hiljaa laski hänet, joka oli jo kangistunut, ja kiiruhti sitten toisia pelastamaan. Hän kuuli nyt lohdutuksekseen valitusta, ja heti ilmestyikin kiiltävä nuuskarasia kahvipannun kanssa avonaiseen ikkunaan. Liisa ojensi niitä vapisevilla käsillään häntä kohti saamatta muuta sanotuksi kuin: "Voi! voi! voi!" Säälivästi hän kantoi jäälle eukkoraukankin, joka kuolemanhädässäänkään ei ollut tahtonut luopua kalleimmista maallisista aarteistaan.

S. palasi pian auttamaan Wiréniäkin, joka kaaduttaessa oli saanut kauhean iskun päähänsä, menettänyt tajunsa ja viskautunut jään reunalle. Virvottuaan jaksoi hän vihdoin mennä Marjaa katsomaan.

Sitten auttoi S. jäälle ajopojankin, joka riippui käsillään toisen hevosen kaulassa. Niin olivat kaikki päässeet hukkumisen vaarasta, mutta vielä oli epävarmaa virkoaisiko Marja ja kutka kestäisivät saamatta jälkiseurausta kylmän kylvyn aiheuttamasta kovasta vilustumisesta.

Toinen kyytimies, joka lopultakin oli saanut hillityksi pillastuneen hevosensa, tuli myös saapuville ja riisui yltään hyväntahtoisesti lämpimän lammasnahkaturkkinsa, minkä Wirén kääri hengettömän Marjansa ympärille. Vaikka hän oli sairas, tahtoi hän olla apuna morsiantaan kannettaessa lähimpään asuntoon, mistä tuli näkyi.

Peräti säikähtänyt, mutta siisti ja hyväntahtoinen talonpoikaisemäntä otti vastaan palelevat ja märät matkustajamme päresoihtu kädessä heitä valaisten. Hänen avomielisyyttä osoittavissa ystävällisissä kasvoissaan näkyi sekä osanottavaisuutta että uteliaisuutta, mikä saattoi hänen yhtenään kyselemään onnettomuustapauksesta, mistä tultiin ja keitä oltiin y.m. Vielä tänäkin päivänä ovat matkustavaisemme emännälle velkaa vastaukset kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Tästä kelpo muori ei kuitenkaan pahastunut, vaan käski heidän kaikin tulla sisään lämpimään tupaansa. Mutta kun hän huomasi Wirénin rakkaan kuorman, kirkasi hän: "Ei, älkää jumalan tähden tuoko ruumiin hajua huoneeseeni! Viekää se enkelilapsi kylmään tupaan! Tiina", huusi hän tyttärelleen – "Tiina, tässä on palava päre! Näytä sinne tietä sairaalle herralle, joka varmasti itse ei elä enää monta tuntia tässä maailmassa!" Vavisten otti Tiina päreen aikoen mennä.

Mutta Marja, lämmittyään sulhasensa sylissä, antoi juuri silloin huoaten itsestään elonmerkkejä, ja samalla avasi hän kuin huumautuneena tummat silmänsä kysyvinä kohti rakastettunsa silmiä. Taivaallinen hymy väreili hänen jäykillä huulillaan ja hän pyörtyi jälleen. On mahdoton kuvailla Wirénin tunteita tämän johdosta, mutta hän menetti viimeiset voimansa ja vaipui alas penkille. Muori otti samalla säälien hänen suloisen kantamuksensa käsivarsilleen ja vei sen tyttärensä lämpimään kamariin tämän hoidettavaksi. Sitten hän palasi kuolemaisillaan olevan herran luo, josta haastoi: "Kuka olisi uskonut hänen itsensä täällä joutuvan ruumiiksi kannettavansa sijasta?"

Hyvänsuopa muori ryhtyi käyttämään kaikkia kotiparannuskeinojaan saadakseen Wirénin virkoamaan.

Kun hän sittemmin taas lähti tyttärensä luo, joka sillä välin oli hoidellut Marjaa, pakisi hän: "Olisipa ollut suuri synti sallia niin kauniin nuoren herran kuolla. Sentähden kaasin hänelle suuhun ensin aimo kupin kieloilla maustettua paloviinaa. Sitten hän ei enää paljon puhunut. Tein hänelle minkä luulin olevan avuksi, nostin hänet kuin lankakimpun selkääni ja kannoin saunaan, jota koko päivän on lämmitetty niin paljon, että siellä voisi paistaa silakoita seinällä! Siellä laskin hänet lauteille ja löin löylyä[46] niin väkevästi, että minä, joka siihen olen tottunut, tuskin saatoin hengittää. Otin sitten kuumassa vedessä hyväksi haudotun vastan, kylvetin sillä alastonta herraa hyvin kevyesti, hieroin ja sivelin häntä, kaadoin senjälkeen sangon jääkylmää vettä hänen päälleen, nostin hänet alas lauteilta ja huuhdoin häntä vielä parilla kiulullisella vettä. Silloin vasta hän alkoi saada eloa, potki ja huusi: 'Hu! hu! hu!' Mutta se ei auttanut. Vielä sai hän sangollisen vettä, koska se näytti tehneen hyvää. Sitten käärin hänen ympärilleen lakanan, vällyn ja villapeitteen ja niin kannoimme hänet sisään lämpimään vuoteeseen, missä hän niin pian nukkui, etten ehtinyt antaa hänelle kahvipunssikuppia, mikä olisi tehnyt hänelle oikein hyvää."

Tämän kertoi muori aivan hiljaa tyttärelleen ja lisäsi nauraen: "Ei se mies paljoa löylyä kestänyt."[47]

Marja oli myös nukkunut makeasti ja raskaasti, kun hyväluontoisen Tiinan Liisan kanssa oli onnistunut saada hänet täyteen tajuunsa. Nyt Liisa taas hääri kahvipannunsa kanssa tuvassa ja Tiina astui sukkasillaan hiljaa ja tyytyväisenä kuin hellä äiti kipeän lapsensa ääressä, kun se on saanut lepoa tuskissaan.

Mutta Liisa ei päässyt vointiinsa, vaikka hän oli muuttanut vaatteita ja virkistänyt itseään juomalla seitsemän kuppia lämmintä, väkevää kahvia ja nuuskannut puolen rasiaa, "viimeisen kotitekoisen nuuskansa", jonka hän oli jauhanut kotikasvuisista tupakanlehdistä pitkällä luudanvarrella puukupissa ja sitten hyvin höystänyt aromintulla ja hajuviinalla. Hän huokaili ja sulatti hengittämällä pienestä ikkunaruudusta jään tähystelläkseen siitä S:ää, joka viipyi kauan ulkona yökylmässä. Kaikki talon miehet olivat kuitenkin rientäneet hänen avukseen pelastamaan, mitä pelastaa voitiin. Ajopoika, joka ensiksi palasi, kertoi miten neuvokas ja rohkea S. tällöin oli ollut.

Nyt kuului huutoa ja hoilaamista pihalta, ja Liisa, joka kiireesti oli lähtenyt tähystyspaikaltaan, seisoi niiaten rappusilla tarjoamassa täyden kulhon höyryävää kahvia palelevalle S:lle. Mutta tämä kysyi vain: "Kuinka nuoret voivat?" panematta huomiota Liisan höyryävään hyväntahtoisuuteen taikka kuulematta hänen koreata puhettansa, että kaikki on "aivan hyvin". – Hän kiiruhti takaisin auttamaan rekiä kapeasta veräjästä pihaan. Niissä oli kaikki tallella, mutta läpimärkänä, niin että Liisalle tuli paljon työtä kuivatessaan ja pannessaan kaikki paikalleen ennenkuin matkaa jatkettaisiin.

Kun S. tuli lämpimään tupaan, oli hän aivan sinisenkalpea kasvoiltaan. Hänen vaatteensa olivat niin jäässä, ettei hän saattanut kumartua. Takit olivat jäätyneet toisiinsa niin, että kun hän aikoi niitä riisua, seurasi toinen toisen mukana. Sentähden hän antoi ne olla yllään. Ja niin hiljaa kuin hänelle oli mahdollista kalisevissa, jäätyneissä vaatteissaan, astui hän Tiinan kamariin hetkeksi katsomaan siellä nukkuvaa Marjaa saadakseen varmuuden hänen hengissäolostaan.

Häntä ihastutti siinä edessään nukkuvan Marjan näkeminen. Yliluonnollisella loistolla koristi kuumeen hohto hänen hennonvalkoista poskeaan, jolle kyynel oli valunut ja toinen vielä kimalteli kirkkaan timantin lailla tummissa, silkinhienoissa silmäripsissä. Pyhä rauha vallitsi hänen otsallaan niinkuin sillä, jonka rukous on kuultu, luottamus ja lapsen viattomuus karehti hänen hymyilevän suunsa ympärillä. Koko hänen olennolleen näytti lohduttava enkeli puhaltaneen unikukan lemua, niin suloisesti ja huolia tuntematta hän uinui siinä pienet kädet vielä rinnan päällä ristissä rukouksen jäljeltä. Tummat, kiharat hiukset valuivat vapaudessaan alas hennolle vartalolle, jota poimuissaan verhosi valkoinen lakana ja ohut peite.

Vain tuokion, joka hänestä tuntui autuaalta, silmäili S. nukkuvaa. Pari kuumaa kyyneltä vieri alas hänen kalvakalle poskelleen osoittaen, ettei vilua kärsinyt sydän kuitenkaan ollut ensinkään menettänyt lämpöään tuota rakasta suojattia kohtaan, joka nyt oli hänelle kaksin verroin rakas, kun hän tiesi pelastaneensa hänen henkensä. "Suokoon Jumala", huokasi hän, "että se on tapahtunut hänen elämänsä onneksi!" Näin itsekseen ajatellen hän hiipi hiljaa pois. Hänkin juoksi nyt virkistyäkseen saunan lämpimään ja aikoi olla saunassa yötä yksinänsä.

Aamulla, kun Wirén heräsi myöhään, tunsi hän vain vähän päätään huumaavan, mutta mitään tuskia ei hänellä ollut. Ensi ajatuksekseen muisti hän Marjan.

Nyt astui emäntä sisään, ja häneltä hän kuuli, että Marja oli nukkunut koko yön hyvin ja oli jo pukeutunut, mutta lepäsi vielä vähän vuoteellaan. Liisa oli sanonut, että kahvi juotaisiin neidin huoneessa, jos herra jaksaisi nousta. Nopeasti ja ilomielin Wirén pukeutui kuiviin talonpojanvaatteihin, jotka hänen parantajansa oli hänelle lainaksi antanut. Mutta voimat pettivät, niin että hänen täytyi heittäytyä uudelleen vuoteelle.

Pian kuuli hän jonkun kulkea hipsuttavan pöydän ympärillä ja kalistelevan kahvikuppeja. Se oli talonpoikaistyttö. Mutta kuka voi kuvailla hänen iloista hämmästystään, kun hän tunsi näppärän talonpoikaistytön, joka seisoi kahvitarjottimineen hänen edessään, omaksi Marjakseen Tiinan puvussa. Hän tarttui niin kiivaasti Marjan käsiin, että tältä putosi kuppi.

Mistä tuli nyt se voima, jolla nuori talonpoika äkkiä nousi ylös ja kiersi käsivartensa tyttönsä vyötäisille? Kauniimpaa paria et olisi tavannut talonpoikaisväessä.

Kukaan ei tästä sydämellisimmin riemuinnut kuin kelpo S., joka myös istui kahvipöydän ääressä. Vaikka hän oli kasvoiltaan tavattoman kelmeä, sanoi hän voivansa hyvin.

Wirénin äänetöntä kiitollisuutta, kun hän puristi pelastajansa kättä, ei voi kertoa, eikä myöskään Marjan kunnioittavan lapsellista rakkautta suojelijaansa kohtaan.

S. toivoi matkaa kohta voitavan jatkaa. Ja nyt kertoi hän, miksi hevoset olivat pillastuneet ja mikä oli syynä koko onnettomuustapaukseen. Hevoset olivat jo neljänneksen peninkulman päässä vainunneet poroja, jotka pelkäävät hevosia samoin kuin nämä kaihtavat niitä. Nyt oli todellakin tulossa tuhansia poroja pulkkineen, joissa oli kuormana poronlihaa, poronkieliä, juustoja ja nahkoja y.m., mitä tavaraa lappalaiset kuljettivat Ouluun vaihtaakseen ne siellä suolaan ja muihin pieniin tarpeihinsa.

Nämä lappalaiset tulivat yli tunturien aina Utsjoen pitäjästä läheltä Nordkapia. He olivat poikenneet pienelle metsätielle pitkin joen parrasta luultavasti välttääkseen valtamaantietä, jolla he joutuisivat enemmän kohtaamaan hevosia.

"Saattoi jo nähdä", jatkoi S., "kokonaisen sarvimetsän, kun nuo kauniit eläimet huimasti kuin tuulispää kiitäen kääntyivät metsään pakoon lähestyviä hevosia, jotka myös vuorostaan pillastuivat. Lappalaisparat, jotka olivat köytetyt pulkkiinsa, eivät voineet yhdellä ohjaksellaan hillitä taikka ohjata pakenevia peuroja. Monta kertaa he piehtaroivat lumessa pulkkineen ja paiskautuivat kantoja ja kiviä vasten, mutta tottuneina pitämään varansa sellaisissa tilaisuuksissa, eivät he kuitenkaan kärsineet mitään vahinkoa, siitä olen varma. Pahinta on lappalaiselle, kun poro toisinaan pitkällä matkalla äkäytyy ja äkkiä kääntyy köytettyä ajajaansa kohti. Kokenut lappalainen kääntää silloin heti ahkionsa eli pulkkansa nurin ja makaa kasvot vasten lunta, jolloin hänen vetojuhtansa karvaisella jalallaan aika lujasti potkimalla pulkan pohjaa jäähdyttää vihansa, minkä jälkeen matkaa jatketaan edelleen kaksinkertaisella vauhdilla. Lappalainen ei hidastelekaan kohta peuran vihansa purettua taas kääntää pientä ahkiotansa, missä hän sitten uudelleen vaappuu meikein kuin ilmassa, niin vähän voi hän ohjata taikka pysäyttää pulkkaansa, jolla hän lentää eteenpäin huikaisevalla lumella yli vuorten, yli laaksojen, joilla ihmisjalka ei ole kulkenut."

Lopetettuaan pikku kertomuksensa lähti S. katsomaan, voidaanko heti lähteä jatkamaan matkaa, mutta hän ei pitänyt sitä hyödyllisenä, koska kaikki kapineet eivät vielä olleet ehtineet oikein kuivaa kuumassa pirtissä, mikä kuitenkin sitä varten varta vasten oli vahvasti lämmitetty. Päätettiin viipyä tässä vielä vuorokausi.

Mutta miten saada aika kulumaan niin hauskasti kuin suinkin aivan Lapin äärellä? Tiina keksi keinon.

Nuoret hiipivät hyväntahtoisen emännän kukkurapäistä aamiaista pakoon ja Tiina näytti heille tien mielimäelleen, jonka korkeimmalta töyräältä hän useinkin huvikseen pienellä kelkallaan laski sellaista kyytiä, että sieltä korkealta nähden hän oli kuin syvyyteen lentävä lintu. Nyt Wirénkin Marjansa keralla antautui nuoruuden koko innolla huvikseen laskemaan mäkeä.

Nauraen ja puhellen aamupäivä kului täällä niin sukkelaan, että nuori parimme aivan hämmästyi, kun sitä haettiin syömään päivällistä.

Iloinen mieli raittiissa kevätilmassa auringon paistaessa oli heidän poskilleen tuonut entisen värin ja liikunto antanut hyvää ruokahalua, niin että he saattoivat hyväntahtoisen emännän mieliksi syödä runsaasti heille outoja päivällisruokia.

Lumivalkoisella kilpikangasliinalla, jonka Tiina oli sekä kehrännyt että kutonut ja äiti pöydälle levittänyt, oli kiiltävissä tinakulhoissa mitä parasta poronpaistia, lihavinta kinkkua, ja suurin, paksuin ja makein pannujuusto koko kylässä. Makea juusto, joka oli juoksutettu lämpimästä maidosta, höyrysi tinamaljassa kullankeltaisena. Ateria piti alkaa viinaryypyllä, mistä Marjan kuitenkin onnistui kieltäytyä. Tuoretta ohrarieskaa, juuri kirnuttua voita, tuoresuolaista lohta ja poronjuustoa oli eturuokana ryypyn jäljestä.

Nuorten, mutta varsinkin Liisan, ruokahalu oli moitteeton. Mutta S. ei jaksanut syödä, niin halusta kuin hän olisi tehnytkin mieliksi tyrkyttävälle emännälle. Kalpeana ja väsyneenä nojautui hän huoneen nurkkaa vasten, minne oli istahtanut, mutta hymyili ystävällisesti nuorille nähdessään heidän iloa ja terveyttä loistavat kasvonsa.

Iltapäiväksi päätettiin kahvin juotua, että S. jäisi kotiin kirjoittamaan joitakin tärkeitä kirjeitä, mutta nuoret huvittelisivat ajamalla poroilla ja hiihtämällä.

Toimekkaalla Tiinalla oli kohta kolme suksiparia kunnossa. Marja vain ei osannut hiihtää, mutta tehtyään muutamia kokeiluja tottuneiden hiihtäjien suureksi huviksi ja monta kertaa saatuaan kyllin kovasti vasten tahtoaan istahtaa suksien päälle, vaikka Wirén oli hänelle uskollisesti tukena, hiihti hän piankin oikein nopeasti liukkaalla ja hohtavalla keväthangella Tiinan jäljestä Wirénin rinnalla, joka ei uskaltanut häntä jättää.

Kaikin kolmin tulivat he onnellisesti iloisella mielellä sille paikalle, missä lappalaiset antoivat irtilaskettujen porojensa levätä. Yksi suuri ja kaunis poro oli nyt vartijana toisten maatessa ympärillä joko väsyneinä tai nukkuen. Mutta niin pian kuin vahtina oleva huomasi vieraiden lähestyvän, polki se maata toisella etujalallaan, ja salaman nopeudella nousivat kaikki porot ylös kääntyneinä kuin puolustautumaan matkustajiamme vastaan. Lappalaisetkin nousivat nukkumasta ahkioistansa.

Wirén pyysi valittavaksi jonkun lauhkean poron ja valjastettavaksi pulkan eteen, jossa Marja ajaisi. Vaikka Wirén ennen oli ajanut porolla, ei hän uskaltanut ruveta Marjan ajomieheksi, vaan Marjan täytyi suostua ajamaan lappalaisukon kanssa, joka oli niin villin ja ruman näköinen, ettei Marja pelännyt poroa läheskään niin paljon kuin että lappalainen purisi häntä niskasta. Mutta sellaista ei ole koskaan tapahtunut, ja siivo äijä ajoi hänen pulkkaansa sekä varovasti että hyvin, vaikka kiidettiin avaralla lumilakeudella niin vinhaa vauhtia, ettei nopein juoksijahevonen olisi heitä saavuttanut. Wirén ajoi perässä yhdessä pulkassa ja Tiina toisessa.

Ilomielin ja virkeinä palasivat nuoret pieneltä huviretkeltään, kun majatalossa tuvan ovella kohtasivat vanhan Liisan. Aivan kauhistuneena valkoinen liinariepu kädessään huusi hän heille vastaan: "No, jumalan kiitos, herrasväki on taas kotona! Ehkä hän vielä virkoaa. Mutta suonta ei saada auki, vaikka lukkari hyvän aikaa on iskenyt häntä käsivarteen."

Marja kalpeni ja katsoi säikähtyneenä eukkoa. Wirén kysyi, kenestä Liisa puhui.

"Kenestä muusta kuin herra S:stä?" vastasi Liisa vavisten ja pyörähti samassa herrasväkensä edellä tupaan. Wirén esti Marjan menemästä hänen perässään, mutta kiiruhti itse sisään Liisan jäljestä.

Täällä kohtasi häntä surullinen näky. S. makasi hengetönnä ja kylmänä sängyssä. Monta ihmistä koetti turhaan saada häntä virkoamaan. Tunti takaperin oli häntä kohdannut halvaus eikä mitään merkkiä vielä huomattu hänen tointumisestaan.

Kun kaikki kokeet saada kuollut henkiin olivat turhat, meni Wirén varovasti ilmoittamaan Marjalle surullista uutista, että heidän rakkautensa maallinen suojelusenkeli niin äkkiä oli heidät jättänyt, jotta hän paremmasta maailmasta ehkä vielä uskollisemmin heitä hoivaisi.

Syvästi ja katkerasti Marja suri vainajaa, vaikka hän sulhaseltaan koki salata surunsa ja aavistavan sydämensä huolet synkästä tulevaisuudesta, mikä uhkasi hävittää heidän rakkautensa paratiisin, jonka enkelivartija S:n mukana, kuten hän uskoi, oli väistynyt sen portilta.

Kelpo S. haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vaatimattomasti.

Marja ja Wirén vuodattivat kiitollisina kuumia kaipauksen kyyneleitä uskollisen ystävänsä haudalla, jolle kevät satoi keveätä luntaan.

Wirén tahtoi päästä kiireesti jatkamaan matkaa pois näiden surullisten muistojen seuduilta Tukholmaan. Siellä rakastavaiset parin viikon kuluttua viettivät häänsä Marjan entisen hyvän kasvatusäidin kodissa ja entisten koulutoverien pienessä piirissä.

Kolme vuotta tämän jälkeen istui huonerähjässä Tukholman eteläisessä osassa Marja vain haamuna entisestään. Kaksi pientä enkeliä uinui hänen kupeellaan kehdossa, mikä oli ainoa huonekalu majassa. Hän oli jättänyt ompeluksensa lukeakseen repeytynyttä kirjettä, minkä monet kyyneleet olivat kostuttaneet. Tämä kirje oli hänen vanhan isänsä kirjoittama, ja siinä hän anteeksi antaen kutsui takaisin tyttärensä lapsineen luoksensa, mutta Marjan miestä ei hän tahtonut milloinkaan nähdä taikka kuulla hänestä puhuttavan.

Kaikki Marjan rukoukset, että isä antaisi anteeksi hänen rakkaalle aviomiehelleen, olivat olleet turhat; ja hänen onnettomuutensa oli nyt köyhyyden tähden äärimmillään.

Wirén oli tottunut elämään mukavasti ja halusi niin Ruotsissakin tehdä, mutta vastoin luuloaan ei hänen ollut onnistunut täällä saada sopivaa tointa jätettyään niin kevytmielisesti, edes eroa pyytämättä, lempensä huumauksessa Suomessa virkansa. Hän oli liian ylpeä etsiäkseen itselleen alempiarvoista tointa. Siksi piti perheen elää vain sillä vähällä, minkä he olivat tuoneet mukanaan kotoa, ja sitten velkaa tehden, kunnes velkojat vaativat omansa ja ulosottomiehet veivät kaikki, paitsi lasten kehdon. Wirén itse joutui velkavankeuteen. Sinne vietäessä oli hän epätoivoissaan kehoittanut lohdutonta vaimoaan palaamaan isänsä kotiin.

Marja-raukalla ei ollut nyt mitään muuta omaisuutta kuin nälkäiset lapsensa ja kotiin kutsuva kirje rikkaalta isältään, jonka toimimiehellä oli käsky muutaman suomalaisen laivan kapteenille maksaa tyttärensä kotimatkan kaikki kustannukset.

Mitä piti nyt onnettoman Marjan tehdä? Hän melkein jumaloi miestään, joka onnettomuudessa oli tullut hänelle vielä rakkaammaksi. Ei ollut sellaista kurjuutta, jota hän ei yksinään hänen kanssaan mielellään olisi tahtonut kestää. Mutta pitäisikö noidenkin hentojen, viattomain lasten, jotka vaikeroivat? Ei, sitä ajatellessa äidin sydän oli murtua. Hän oli jo koettanut tekemällä uutterasti työtä yötä ja päivää pitää huolta omaisistaan, mutta ruumiin voimat eivät olleet yhtä lujat kuin rakkaus hänen sydämessään. Hänen täytyi päättää lähteä pois ja erota uskollisen sydämensä epäjumalasta, pikkulastensa isästä, joka niin halusikin. Ja hän matkusti heitettyään sydäntäsärkevät hyvästit armaalleen. Vanha Liisa seurasi uskollisesti rouvaansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä.

Kun Marja lapsinensa oli tullut entiseen kotiinsa, otti vanha isä heidät vastaan hellyydellä, jollaista Marja ei milloinkaan olisi uskonut häneltä saavansa. Isän kodissa ei häneltä puuttunut mitään, mitä onneksi kutsutaan. Kuitenkin eli Marja täällä yksinäisenä kuin luostarissa, sillä hän itse tahtoi surussaan, kun hänen täytyi olla eroitettuna rakkaasta miehestään, näin elää rangaistukseksi nuoruuden hairahduksestaan. Hänen murheensa lisääntyi, kun hän ei koskaan saanut vastausta yhteenkään monista kirjeistään, joita hän kirjoitti onnettomalle miehelleen. Ei hän tiennyt siihen oikeata syytä, ei sitä, että hänen isänsä oli osannut estää kaiken kirjeenvaihdon aviopuolisoiden kesken. Vain uskonnosta sai hän lohdutusta murtuneelle sielulleen ajatellessaan miehensä, jonka hän uskoi kuolleen, jo vapautuneen kaikista maailman murheista.

Wirén eli kuitenkin aivan onnettomana. Menetettyään velkavankeudessa itseluottamuksensa ja terveytensä ja vuosikausiin saamatta pienintäkään tietoa vaimostaan ja lapsistaan, lankesi hän heikkojen sielujen tavalliseen paheeseen, juoppouteen, ja kuljeskeli sitten tyhjäntoimittajana pitkin maaseutua ja kaupunkeja, kunnes lopulta syntymäkaupungissaan Oulussa kuoli kurjuudessa.

Hänen onnettomalla leskellään ei ollut muuta iloa maailmassa kuin mitä hänen hyvät lapsensa hänelle tuottivat. Hän eli kuitenkin kauan miehensä jälkeen ja kuoli 90 vuoden vanhana 1841.

2.

VANHA KULTA.

Perin tyytyväisenä ja hyvällä tuulella odotti iäkäs, elämänhaluinen maalaispastori pian saavansa viettää kultahäitään, oltuaan viisikymmentä vuotta onnellisessa avioliitossa. Tästä johtuvien iloisten puuhien keskellä synkkeni äkkiä taivaanranta ukon laskevalta auringolta, kun vanha kultamorsian yht'äkkiä kuoli. Iäkäs ylkä murehti häntä koko sydämestänsä, mutta samalla oli harmissaan siitä, että julman kuoleman piti temmata pois juuri nyt hänet, joka heidän pitkän avioliittonsa aikana ei milloinkaan ollut tehnyt sellaista, minkä tiesi olevan vastoin miehensä toivomusta. Hänhän tiesi nyt niin hyvin, kuinka sydämensä pohjasta ja riemua täynnä hänen miehensä odotti heidän kolmatta hääjuhlaansa, koska hän jo, kun he iloisesti viettivät hopeahäitänsä, oli kutsunut kaikki häävieraat myös tulemaan tanssimaan heidän kultahäihinsä. Kaikki olivat ilolla luvanneet niihin tulla, mutta monen oli jo täytynyt luopua lupaustaan täyttämästä väliintulleen esteen tähden. Sillä mahtava ja riemut murskaava kuolema oli heidät kutsunut luokseen, ja sitä kutsua ei ollut heidän epääminen. Kun nyt tämä ankara valtias riisti pois itse kultamorsiamenkin, meni koko hääriemu pilalle ja muuttui suureksi suruksi perheen piirissä. Sekä lapset että lapsenlapset vuodattivat katkeria kaipauksen kyyneliä hyvän vainajan tähden.

Vanha leskimiehemme oli suruissaan ja alakuloisena kokonaista kuusi kuukautta; mutta sitten hän taas innostui salaisesta kepposesta, minkä hän mielessään keksi häidenhäiritsijänsä kiusaksi.

Huomattiin ukon olevan salaisessa kirjeenvaihdossa ja tavattoman toimekkaana, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Huoneensakin hän korjautti ja maalautti. Kun kaikki näytti olevan järjestyksessä, niinkuin hän oli toivonut, kutsui hän koko lukuisan sukunsa muutamana sunnuntaina päivällisille. Niillä hän esitti kilisevien lasien ääressä tulevan morsiamensa maljan, sillä sinä päivänä kuulutettiin hänet avioliittoon pastori F:n lesken kanssa.

Kaikki vieraat hämmästyivät odottamattomasta uutisesta. Ukon lapset, jotka jo olivat naimisissa ja kodistaan eronneet, onnittelivat ukkoa sydämensä pohjasta toivottaen hänelle hauskaa elämää ja onnellista vanhuutta, jos hän oli onnistunut valinnassaan.

"Olenko onnistunut!" hän huudahti. "Päättäkää sitten, kun olette Sannani nähneet. Edeltäkäsin en tahdo häntä esitellä." Silmät loistaen nuorekasta ihastusta kuin onnellisella rakastajalla ainakin lisäsi hän: "Saatte vain tietää, lapseni, että Sanna on minun ensi lempeni ylioppilasvuosieni ajoilta asti, jolloin jo häneen tutustuin. Olimme tanssikoulutovereita ja molemmat nuoria, iloisia ja rakastuneita; mutta köyhyys eroitti meidät. Sannan oli pakko ottaa miehekseen rikas kirkkoherra. Monta vuotta senjälkeen valitsin minäkin onneni. Mutta koskaan en ole unohtanut kaunista Sannaa. Vaikka nuoruuden iloisen ajan jälkeen emme ole tavanneet toisiamme, pysyi kuitenkin hänen kuvansa aina elävästi muistossani. Äsken sain kuulla hänen olevan leskenä ja niin pyysin häntä vaimokseni. Nuoruuden ystäväänsä ei hänkään ollut unohtanut, vaan suostui pyyntööni, ja hänen kotiseudullaan on meidät tänään kuulutettu. Mutta häät pidetään meillä. En saa tavata kainoa morsiantani ennen hääpäivääni."

    "Kalke pappilass' on huhmarissa,
    onpa kiire kova piioilla,
    jotka liehuu pyhähamehissa
    paistain kalkkunoita vartaassa",

laulaa rouva Lenngren, ja samaan tapaan puuhailtiin hääpäivänä leskimiehemmekin pappilassa. Kohteliaana isäntänä ja hienona ja siistinä sulhasmiehenä, jolla oli vastapuuteroitu tekotukka ja riemullinen mieliala, hän otti vastaan häävieraitaan uteliaasti morsianta odoteltaessa. Huono keli – oli näet jo alkukevät – oli syynä pitkään odottamiseen. Sulhanen alkoi jo tulla levottomaksi. Yhtenänsä hän seisoi portailla tähystämässä maantielle parin kyynärän pituisella kiikarilla.

Vihdoin nähtiin vanhan kuomireen parin hevosen vetämänä hiljakseen lähestyvän. Kun reki sitten pysähtyi rappusten eteen, niin ikävöinyt ylkä työnsi syrjään poikansa, jotka olivat kiiruhtaneet auttamaan matkustajaa reestä. Itse hän hyökkäsi esiin auttaakseen kädestä reestä ylös pyrkivää naista, jonka kasvoja verhosi monikertainen viheriä harso.

Iloisten nuoruuden muistojensa hurmaamana huusi ukko aivan riemastuneena: "Sanna! Oma Sannani! Enkelini!"

Mutta kun morsian heitti harsonsa samalla kasvoiltaan ja hampaaton suu kuivuneista ja ryppyisistä kasvoista ystävällisesti irvisteli aivan säikähtyneelle sulhaselle, seurasi väkisinkin ihastuneita huudahduksia tällainen purkaus: "Piru vieköön!", ja ukko heitti niin äkkiä irti morsiamensa käden, että tämä putosi takaisin istumaan kuomirekeen. Vimmastuneena hyökkäsi ukko huoneeseensa huutaen: "Kuka on tehnyt minulle tämän koiruuden? Kuka petturi on lähettänyt tuollaisen noidan niskaani? Tuoko olisi ihana ruusunnuppuni, armas Sannani! Ei ensinkään hän! Kuka on minua petkuttanut?"

"Aika yhdessä muistinne kanssa, isä rakas", virkkoi vanhin poika astuessaan huoneeseen. "Yli kuusikymmenvuotias Sannanne ei luonnollisesti ole kuudentoista vuotisen Sannanne näköinen. Mutta enemmän huomion ja naurun välttämiseksi teidän kustannuksellanne, isä, pitää teidän nyt antaa vihkimisen mennä menojaan eikä enää loukata eukkokultaa epäkohteliaalla käytöksellä."

Ukko myönsi pojan esitykset kohtuullisiksi ja vihitytti kiltisti itsensä vanhan kultansa kanssa, vaikka hän alussa vain vaivoin jaksoi tukahduttaa toivomuksensa, että kuolema estäisi nämä hänen häänsä samaten kuin kultahäätkin. Mutta ennen pitkääpä ukko oli hyvinkin tyytyväinen osaansa.

3.

JULININ LUONNONTIETEELLISET KOKOELMAT.

Niiden Oulun merkillisyyksien joukossa, jotka siihen aikaan, mitä nämä muistelmat kuvailevat, eivät synnyttäneet vain tavallisen matkustajan uteliaisuutta, vaan myös suuresti herättivät niiden tiedemiesten mielenkiintoa, joita ne usein houkuttelivat kaukaisista, vieraista maista Ouluun, olivat Julinin luonnontieteelliset kokoelmat erityisesti huomattavat, ja ne todistivat, mitä mies, jolla on suuri mieltymys ja väsymätön harrastus tieteisiin, voi epäsuotuisissakin oloissa ja pienillä varoilla saada aikaan.

Apteekkari Johan Julin, joka oli syntynyt 1752 Vesteråsissa varattomien vanhempien lapsena, sai lapsuus- ja nuoruusvuosinaan olla niin suuressa köyhyydessä, että häneltä usein puuttui jokapäiväinen ravintokin, mikä piti ansaita mitä raskaimmalla työllä. Sellaisissa olosuhteissa tuli koulunkäynti lyödyksi laimin ja rajoittui pojalle vain puolentoista vuoden oloon Enköpingin koulussa, mistä hän siirtyi oppilaaksi Enköpingin apteekkiin. Mutta näistä epäedullisista oloista huolimatta syntyi pian nuorukaisessa tutkimusinto, mikä sittemmin läpi koko elämän jatkui kauniina ja voimakkaana. Luonto ja sen ihana sopusointu oli aina hänen ajatustensa ja opintojensa esineenä. Juuri siinä iässä, jolloin huvit tavallisesti ovat suurimpana harrastuksena, hän käytti väsymättömällä innolla harvat vapaahetkensä, mitkä hänelle jäivät ankarasta työstään apteekissa, omin neuvoin hankkiakseen itselleen tietoja, joita köyhyys oli estänyt häntä opettajien ja koulunkäynnin avulla lapsena saamasta.

Luonnonhistoria oli se tiede, joka eniten innostutti häntä, hankittuaan itselleen tavalliset koulutiedot yleisissä aineissa; ja hän osoittautui luonnonhistoriassa jo aikaisin niin eteväksi, että Ruotsin Tiedeakatemia katsoi olevan syytä hänen vielä apteekin palveluksessa ollessaan kehoitukseksi kutsua hänet asiamiehekseen, mikä kunnianosoitus sittemmin yhä suureni, kun hänet nimitettiin saman tiedeakatemian jäseneksi. Hänelle tarjoutui laajempi ala luonnontieteellisten tutkimustensa harjoittamiseen, kun hän asettui apteekkariksi Ouluun 1783. Sinne muuttaessaan häntä kohdannut onnettomuus, kun hänen nuoruutensa vaivannäköjen hedelmät joutuivat aaltojen saaliiksi – laiva, joka kuljetti kapteeni Axelsonin johtamana hänen matkatavaransa ja pienet kokoelmansa Tukholmasta Ouluun, teki haaksirikon Hailuodon edustalla – sen sijaan että olisi masentanut häntä, kiihotti vain enemmän hänen intoaan, ja piankin hänen vahinkonsa ei ollut ainoastaan korvattu, vaan hänen kokoelmansa lisääntyneet uusilla, harvinaisilla esineillä kaikista kolmesta luonnonvaltakunnasta. Tässä auttoi häntä pääsy ei vain sen ajan ruotsalaisten tiedemiesten, kuten Thunbergin, Sparrmanin, Olof Swartzin y.m., vaan myös Lapissa oleskelevien henkilöiden yhteyteen. Pohjoisen jäämeren rannoilla joka vuosi käyvät tunturilappalaisetkin hankkivat hänelle runsaasti lisiä. Siten hänen onnistui kokoelmiinsa saada nähtäviksi todellisia harvinaisuuksia. Itse hän onnistuneesti ja erinomaisen kätevästi täytti eläimiä ja lintuja, niin että ne olivat aivan elävän näköisiä, ja kaikki esineet hän aistikkaasti järjesti kokoelmissaan. Siten ne olivat paljon huvittavampia ja opettavampia.

Imettäväisiä oli (paikkakunnan tavallisten kesyttömien eläinten lisäksi) majava, ahma, valkea kettu ja saukko.

Lintuja iso merikotka, iso sarvipöllö, kanakurki, suurempia ja pienempiä haukkoja, useita harvinaisimpia lajeja, sekä kuumien maiden parveilevista linnuista monta kaikkein koreinta kolibria eli mesilintua, jotka ovat pieniä kuin paarmat, paratiisilintu, jonka kaunista pyrstöä moni kaunotar on itselleen ikävöinyt, papukaijoja, kultafasaani, riikinkukko y.m.

Matelijoita oli Niili-virran krokodiileja, leguaani, jonka lihaa ulkomuodosta päättäen ei mitenkään uskoisi niin perin maukkaaksi ja sen munia vielä vähemmin fasaanin munia paremmanmakuisiksi ja mieluisammiksi, kameleontteja, gekkolisko ja kilpikonnia.

Käärmeitä oli monenlaatuisia: hirveä kalkkalokäärme, amaru-käärme, jota osa vanhoja perulaisia palveli jumalana, useita tarhakäärmeitä, sekin, joka vietteli kantaäitimme Eevan, jollei juuri aivan sama, niin ainakin samanlajinen.

Kaloja oli ruma rausku ja meriperkele, miekkakala, sampi, luotsi, joka aina uipi edellä ilmoittamassa kaikki nielevän kauhean haikalan tuloa, imukala, joka imeytyy kiinni laivoihin, haikalaan ja toisiin suuriin kaloihin sekä siten kuljetuttaa itsensä kauas valtameriin.

Nilviäisiä ja kuorieläimiä oli runsas aarteisto, niinkuin kauniita näkinkenkiä aivan yksinkertaisista monihaaraisimpiin asti, koralleja, joiden kovin mitättömät pienet eläimet luovat Etelämeressä uusia maita, rikas varasto simpukoita vaatimattomasta puutarhasimpukasta isoihin ja kauneihin perlemo-simpukoihin asti. Kokoelmissa oli persialaisia ja ceylonilaisia jalohelmisimpukoita, joiden ihana ulkomuoto jo kuin ilmaisee vieläkin arvokkaampaa sisusta, suomalaisen helmisimpukan vieressä, minkä mustan kuoren ei luulisi sisältävän sellaista kaunista, piilotettua aarretta. Eipä puuttunut purppurasimpukkakaan eikä cowries, eli simpukka, jota monet Afrikan alkuasukasheimot käyttävät vaihtorahana; eikä niitäkään raakkuja, joista Amerikan villit irokeesit tekevät muistonauhojaan.

Molluscain eli nilviäisten joukossa oli kaunein medusa kuin missään kokoelmassa on ollut, erittäin hyvin säilynyt ja hyvin kuivattu ja onnellisesti tuotu Nordkapin seuduilta. Se oli noita ihmeellisiä olentoja, jotka pimeässä meressä heijastavat jokaisesta hienosta, laajalle-ulottuvasta, tuhatlukuisesta jäsenestään eli säikeestään taivaan tähtien ihanasti säteilevää valoa.

Hyönteiskokoelma ei ollut vain muita kokoelmia suurempi, vaan kallisarvoisempikin siksi, että siinä oli joukottain vähän tunnettuja lajeja Lapin avaroista erämaista. Se olikin monen matkustavan hyönteistutkijan huomion esineenä. Mutta löytyipä kokoelmassa sangen kallisarvoisia hyönteisiä etäisimmistäkin maanosista. Niihin voidaan lukea egyptiläinen kuoriainen, jonka muinainen suuri arvo on nykyisin hävinnyt olemattomiin, kiinalainen kiiltomato, joka mandariinilla kengänkärjissä on lyhtynä ja jota vain valtakunnan ylhäisimpien sallitaan käyttää, sekä hyödyllinen silkkiperhonen sen kaikissa eri muodonvaihdoksissa, joka omituisesti esiintyy munana, puolielävänä, muuttuvana horroksissa, elävänä ja kuolevana.

Kivikokoelmaa koristi kaunis malmikappale Labradorilta, ihanat Elban rautakiteet, kauniit värilasikristallit ja useimmat Ruotsin kivi- ja malmilajit. Eipä suomalaisiakaan harvinaisuuksia puuttunut: hieno helposti muovailtava Sotkamon vuolukivi; Taivalkosken eriskummallinen, karkea liuskakivi; lisäksi monta harvinaista kivilajia Kemistä, joiden rikasta kultapitoisuutta silloin vielä ei kukaan aavistanut, seikka, joka sinne on viekoitellut Siperiasta kullanhuuhtojia.

Kasvikokoelma oli samoin kuin hyönteiskokoelma erityisesti huomattava sentähden, että siinä oli paljon vähän tunnettuja lajeja Suomen ja Lapin harvoin käydyiltä seuduilta.

Lyhyesti sanoen: Julinin kokoelmat olivat niin rikkaat, että niitä hyvinkin voi verrata useaan yleiseen kokoelmaan. Sen lisäksi ne olivat oivallisesti ja aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin hoidetut: imettäväiset ja linnut tiheissä, hyvin yhteenliitetyissä laatikoissa, joiden etusivu oli lasia; madot, käärmeet ja kalat väkiviinalla täytetyissä, somissa kristallipulloissa – hyönteiset, nilviäiset, kivennäiset ja kasvit järjestelmällisesti asetettuina kaappeihin, joissa oli tiheät vetolaatikot.

Näissä luonnontieteellisissä kokoelmissa oli myös arvokkaita fysiikallisia välineitä, kuten siihen aikaan koko maan suurin sähkölevy, muutamia isoja magneetteja, monta kuvauskammiota ja särmiötä, somia suurennuslaseja, joiden joukossa aurinkomikroskooppi.

Näillä kokoelmilla ei ollut vain varsin huomattava tieteellinen arvo, vaan ne myös melkoisesti auttoivat valistuksen edistymistä paikkakunnalla, sillä niiden kuolleet aarteet eivät olleet piilossa, niinkuin monien yleisten kokoelmain ovat lukittuina ja suljettuina yleisöltä, vaan päinvastoin auki ja helposti tarjona jokaiselle tiedonhaluiselle. Eikä vain niiden lisääminen, järjestäminen ja säilyttäminen tuottanut jalomieliselle omistajalle huvia, vaan myös voida niitä käyttää yleishyödyllisten tietojen levittämiseksi sekä luonnonhistoriassa että fysiikassa. Jokainen tiedonhaluinen sai niitä kernaasti katsella, ja koulunuorisolle ne olivat nähtävinä sunnuntai-iltapäivisin, jolloin omistaja miellyttävän rakastettavasti, sydämellisesti ja aineeseen lämpimän innostuttavasti kiinnitti nuorten mielten huomiota luonnon rikkaaseen moninaisuuteen ja ihanaan sopusointuun sekä selitti heille näitä esineitä, niiden hyötyä ja miten ne voi erottaa toisistaan. Nämä erittäin huvittavat esitykset ja myös fysiikalliset kokeet olivat nuorille huviksi ja hyödyksi, lisäsivätpä monelle tietoja, jotka sitten säilyivät läpi koko elämän. Ehkäpä vielä on elossa joku sen ajan koulunuorisosta, mikä kiitollisena muistelee jalon miehen omaa voittoa pyytämätöntä ja isällistä vaivannäköä ja onnistunutta esitystapaa. Nämä kokoelmat olivatkin oululaisten ylpeytenä. Kun pääsy niihin oli helppo, olikin vähitellen totuttu pitämään niitä melkein yhteisenä omaisuutena. Mutta sen mukaan kuin Julinin perhe lisääntyi, veivät karttuneet elatushuolet hänen aikansa, ja yhä niukemmin hän ehti tieteitä harrastaa. Hänen liikeasiansa huononivat, ja kun hänen lastensa kasvatus vaati varoja, niin hänen täytyi hankkia puuttuvat rahat myymällä kokoelmainsa kallisarvoisin osa. Imettäväiset ja linnut osti n.s. rikas göteborgilainen John Hall, joka syntyi upporikkaana ja kuoli köyhänä kurjuudessa. Raskaalla mielellä Julin piti huolta esineiden laatikkoihin panemisesta ja lähetyksestä. Tämä tappio oli kaikkein mielestä niin suuri, että Oulussa lähetyspäivää pidettiin oikeana surunpäivänä. Hyönteiskokoelman hän antoi palkkioksi ystävälleen lääkärille, joka pelasti hänen rakkaan poikansa hengen. Pian sekin joutui pois Oulusta, kun tämä lääkäri, professori Ståhl, muutti Vestervikiin. Muutama vuosi senjälkeen Julin itsekin siirtyi pois paikkakunnaita, missä hänen nimeään varmaan kiitollisuudella kauan muistetaan, ja hänen mukanaan Oulu menetti loputkin Julinin kokoelmista. Väkiviinassa säilytetyn osan, joka sisälsi matelijat, kalat ja nilviäiset, lahjoitti omistaja Turun yliopistolle toivoen, että se siellä olisi suuremmaksi hyödyksi maan kasvaville pojille kuin omistajansa hallussa. Mutta Turun palossa 1827 se hävisi samoin kuin runsas kasvikokoelmakin, jonka omistaja itse oli pitänyt ja joka oli vielä suuren palon aikana hänen perikunnallaan. Kivennäis- ja simpukkakokoelman palosta säästynyt osa on erään perheenjäsenen hallussa.

Julin kuoli Turussa apteekkarina vuonna 1820, ja vähän sitä ennen oli hän maan hallitukselta saanut kunnianosoituksen. Kuninkaallisen Ruotsin Tiedeakatemian, Isänmaallisen seuran, Yleisten kansalaistietojen seuran ja Suomen Talousseuran "toimitukset" osoittavat, että Julin koetti olla hyödyksi lähimmän ympäristönsä ulkopuolellakin; ja että tämä tunnustettiinkin, todistavat ne viisitoista mitalia, mitkä hän ilokseen sai vastaanottaa. Tiedemiehenä yksistään ei Julin ollut huomattu, vaan myös yhtä vaatimattomana kuin uutterana ja uhrautuvana kansalaisena. Perheenisänä oli hän hellä ja rakastava. Monen mielessä säilyy hän vielä kiitollisessa muistossa.

Julinin kuolema oli todisteena hänen todellisista ja syvistä tiedoistaan lääkärinäkin. Viime sairautensa aikana hän muutamana päivänä kirjoitutti muistikirjaan neljäntoista seuraavan päivän vointinsa. Kun se oli tehty, virkkoi hän: "Nyt jo riittää. Pitemmälle en luule voimieni kestävän"; ja neljästoista päivä tuli todellakin hänen kuolinpäiväkseen.

Kun hän oli onnellinen aviopuoliso ja isä, hoitivat hänen omaisensa häntä hellästi. Tuossa rakkaassa piirissään hän kaipasi vain nuorinta poikaansa, joka silloin oleskeli Tukholmassa. Pojalle oli kyllä kirjoitettu ja häntä pyydetty tulemaan kotiinsa, mutta kun silloin vielä ei ollut minkäänlaista höyrylaivaliikettä Ruotsin ja Suomen välillä, esti vastatuuli monta päivää isänsä sairaudesta murheellista poikaa pääsemästä kiireesti rakkaaseen, kaivattuun kotiinsa.

Kun kuolinpäivä saapui, kysyi heikko sairas, eikö hänen rakas poikansa jo ollut tullut, mutta sai kieltävän vastauksen. Nautittuaan ehtoollista ja siunaten syvästi murehtivaa perhettään ja kaikkia läsnäolevia heitti hän hellät ja liikuttavat jäähyväiset, jonka jälkeen etevä ajattelija ja luonnontutkija lepäsi useita tunteja puhumattomana ja, kuten luultiin, tajuttomana. Silloin hyökkäsi sisään rakas, kaivattu poika. Polvillaan ääneensä itkien kuolinvuoteen ääressä rukoili hän isältä merkkiä, että tämä oli tuntenut hänet.

Vielä kerran aukeni kuolevan isän silmä maalliseen iloon, jäykistynyt käsi kohosi siunaten lohduttoman pojan alas painuneen pään yli, ja isän siunauksen keralla liiti nyt korkeampiin avaruuksiin maailman siteistä vapautunut henki, jota vielä pari tuntia sitten ainoastaan odotus ja kaipaus oli tänne kahlehtinut.

6

JULIN JA NOITA.

Kuusamon Lapissa asui eräs kuuluisa tietäjä.[48] Hän oli suurikokoinen ja hänellä oli pienet, epämääräisen väriset, mutta vilkuilevat silmät, jotka väijyivät tummien ja tuuheiden kulmakarvojen alta. Hänen parrakkaat, kavalasti ja salaperäisesti nauravat kasvonsa kurkistelivat mustain, takkuisten ja tuuheiden hiusten keskeltä. Ja noidan pukuna oli lappalaisen peski ja kintaat.

Laajalti ympäri maata oli tuo suuri noita tullut tunnetuksi, ja häntä pelättiin ihmeitä tekevänä ihmisten ja eläinten parantajana. Taikomalla ja loitsuja lukemalla hän osasi saada varkaat tuomaan takaisin varastamansa tavarat. Vielä enemmänkin hän taisi: hän herätti jo haudatut kuolleet eloon, lukitut kirkonovet hän puhalsi auki, manasi esille keijokaisia ja kirkonväkiä[49] ja teki monta ihmettä, joita vain suuret noidat osaavat tehdä. Kun tämä suuri ihmeittentekijä oli kerran Oulun matkalla, kertoi hänelle joku kaupungissa olevan vielä suuremman tietäjän, jonka nimi on Julin. Närkästyneenä lähti kohta meidän tietäjä-ukkomme liikkeelle tavatakseen hänet, joka rohkeni pyrkiä hänen rinnalleen loitsijana ja tietäjänä.

Tultuaan perille kertoi hän Julinille kehuen ja valehdellen ja häntä ikäänkuin säälien ja halveksien, koska piti häntä itseään paljon huonompana, mustan noituutensa kaikki ihmeet, joita Julin kärsivällisesti kuunteli. Sitten Julin pyysi hänen ensi yönä tulemaan kirkkomaalle saadakseen varmuuden hänen kokeistaan.

"Ettäkö uskaltaisit lähteä näkemään sellaisia kauhuja yöpimeässä?" kysyi noita ja kuin kehoittaen Julinia luopumaan aikeestaan.

"En pelkää kummituksia, ja ihmisiä kyllä osaan varoa", vastasi Julin naurahtaen.

Sovittiin siis, että Julin parin ystävänsä keralla täsmälleen kello kaksitoista pimeänä talviyönä tulisi kirkonoven luo, missä noita heitä odottaisi. Mutta Julinkin lupasi nyt tietäjä-ukon pyynnöstä näyttää hänelle joitakin taitojaan.

Julin meni toiseen huoneeseen, missä oli hänen sähkökoneensa siihen kuuluvine tarpeineen.

Siellä pantuaan kaikki kuntoon vieraansa vastaanotoksi käski hän tietäjän sisälle. Oven lukon ja avaimen oli Julin vahvasti sähköttänyt, samoin rautapellin, joka oli naulattu huoneen lattiaan. Kun noita astui kynnyksen yli ja tarttui lukkoon, niin hän sai niin kovan iskun, jota seurasi leimaus ja paukaus, että hän perin säikähtyneenä peräytyi pari askelta takaisin; mutta puhallettuaan puristettuun nyrkkiinsä ja luettuaan lyhyen, mutta väkevän loitsun astui hän vapaasti huoneeseen.

Julin oli pannut hopeariksin sähköllä ladatun pullon suulle. Hän pyysi ukkoa ottamaan lahjaksi häneltä tuon kiiltävän rahan. Äsken jo vihastunut poppamies tuli tuosta hyvillensä ja makeasanaiseksi. Kumartaen kiitokseksi otti hän halukkaasti kirkkaan rahan, mutta raapasi jalallaan messinkivitjaa, joka oli lattialla, ja sai samalla taas niin kovan iskun leimauksineen ja pamauksineen, että putosi istualleen lattialle. Mutta äkkiä oli hän taas pystyssä, ja nyt hänen tietäjäsisunsa kohosi täyteen raivoon. Hän puhalsi käsiinsä, hyppäsi korkealle ja samalla kirkuen luki manauksiaan ja käyttäytyi kuin hullu ihminen.

Tällä välin latasi Julin uudelleen sähkökoneen.

Hengästyneenä näytti noita nyt koonneen viimeiset voimansa Julinin taikatemput voittaakseen. Tietäjäsisunsa kiihottamana oli hän kuin sähisevä kissa on koiralle, joka yrittää temmata kissalta tämän pyytämän linnun. Niin siinä poppamies katseli vuoroon Julinia ja vuoroon riksiä, jota uudelleen rohkeni kädellään tavoittaa. Mutta kuin tykin ampumana lensi hän yht'äkkiä seinää vasten saavuttamatta tarkoitustaan.

Jo näytti hänen rohkeutensa masentuvan, ja hänen piti myöntää, että Julinkin mahtoi olla tietäjä. Tämän tunnustettuaan hän aikoi poistua.

Julin pyysi häntä ensin ottamaan vahvistuksekseen viinaryypyn, jonka kaasi metallijalkaiseen lasiin.

Noita rohkaistui taas tästä kehoituksesta; mutta kun hän lähestyi houkuttelevaa vahvistusryyppyä ja tarttui lasiin, sai hän jälleen tärähdyksen, niin että lasi sisällyksineen vieri hänen kädestään pöydän alle.

Enempää hänellä ei ollut halua viipyä huoneessa, vaan hän ei uskaltanut tarttua lukkoonkaan ulos mennäkseen. Tuskan hikipisarat otsallaan hän puhui Julinille: "Herra, kyllä minä nyt huomaan, että olet minua suurempi velho. Avaa herran nimessä ovesi täältä ulos päästäkseni!"

"Puhalla lukko auki", kehoitti Julin; "sehän on paljon heikompi kuin kirkonovien lukot."

"Ei, herra!" vastasi nöyrtyneenä tuo kerskailija, "näethän, etten sinun läsnäollessasi kykene mihinkään." Hän vapisi aivan raukeana.

Toisessa huoneessa Julin antoi ukkoparalle viinilasin vahvistukseksi. Siellä noita tunnusti kykenemättömyytensä tehdä ihmeitä taikka aikaansaada yliluonnollisia asioita.

Ihmisrakas Julin lupasi selittää hänelle taikansa, jos hän haluaa toiste tulla hänen luoksensa. Mutta kuuluisaa tietäjää ei sen koommin nähty Oulussa.

5.

LYKKÄYTYNEET HÄÄT.

Eräs arvossapidetty ja rikas oululainen kauppias piti kalleimpina aarteinaan kauniita tyttäriään. Vanhin niistä, Heleena, oli myös ihanin. Hän oli tuskin neljäntoista vuotinen, ja vaikka hän kasvoikin lapsellisen viattomana ja huomaamattomana siskosarjassa vanhempien turvassa, niin hänen tavaton kauneutensa oli jo kuitenkin pienessä Troijassamme puheen aiheena.

Pian ilmestyikin useita kosijoita jo ennenkuin viaton lapsi oli ehtinyt vakavasti ajatellakaan niin tärkeätä asiata kuin avioliittoa. Rikas, yleisesti kunnioitettu keskiaikainen kauppiaskin oli niiden joukossa, jotka Heleenan vanhemmilta pyysivät kaunista impeä vaimokseen. Näiden mielestä heidän rakas tyttärensä ei voinut parempaa miestä saadakaan, ja ilolla he suostuivat kauppiaan pyyntöön. Mutta kun kysyttiin kainolta, nuorelta tytöltä, suostuuko hän, ei hän vastannut sanaakaan, vaan hiipi punastuen huoneesta lastenkamariin leikkimään häitä pikku sisartensa kanssa, joista yksi oli juuri puettu morsiameksi, minä hän itsekin oli usein ollut. Tällöin oli hän ollut mielestänsä iloisen lapsiparven keskellä niin onnellinen morsiuspuvussaan, ettei hän nyt ensinkään pelännyt häistä puhuttaessa. Päinvastoin hän riemuitsi sisarustensa ihmettelystä ja ilosta saada pian nähdä hänet todellisena morsiamena ja aivan odottamatta päästä tanssimaan hänen häissään. "Mutta", mietti hän, "mitähän nyt Possénin Kalle (eräs Heleenaa pari vuotta vanhempi leikkitoveri) sanoo, hän kun niin monesti leikissä on ollut koreaksi laitettuna sulhasena minulle? Mitä mahtanee sanoa, kun oikea sulhasmies valtaa hänen paikkansa? Ehkä siitä tuskastuu? Kalle-raukka!" Hän huokasi katsellessaan hienoa kultasormusta, Kallen antamaa rakasta joululahjaa, mitä hän aina lapsuudestaan asti oli pitänyt sormessaan. Mietteissään hän leikitteli sormuksella hyvän äidin tullessa iloisena huoneeseen.

"Nyt, Heleena, ei sinulle enää sovi tuollainen leikkikalu kuin on tuo vanha, ruma sormus." Ystävällisesti otti äiti sen häneltä ja jatkoi: "Tule, niin saat nähdä sulhasesi sinulle antamat kalliit lahjat, jotka ovat tuolla sisällä! Tule mukaani, tyttäreni!"

Lapsellisen iloisena ja hyväillen rakasta äitiään lähti Heleena hänen kanssaan, ja sydämessään riemuiten katselivat molemmat kultakoruja ja paksuja silkkikankaita, jotka sulhanen oli lähettänyt lahjaksi nuorelle morsiamelleen, jonka ilo kohosi korkeimmilleen hyvän äidin koettaessa ja sovitellessa hänen ylleen kaikkia näitä ihania tavaroita. Hurjan iloinen tytär pysyi tuskin sen aikaa paikallaan, että kaikki järjestettiin, ja äiti määräsi, mitä häiksi morsiuspuvuksi oli käytettävä sekä mitä sittemmin tuliaispidoissa nuorten kotona ja muissa kutsuissa, joita senjälkeen sukulaiset ja ystävät pitäisivät vastanaineille.

Mutta samassa tuli sulhanen huoneeseen. Hän oli miehuuden parhaassa iässä oleva kaunis herra. Terveyttä ja iloa loistivat hänen avonaiset ja vilpittömät kasvonsa. Leikitellen kuin lapsen kanssa hän pisti salaa kihlasormuksen nuoren morsiamensa sormeen, mutta tämä ei rohjennut pelkästä kunnioituksesta nostaa ihania silmiään häneen. Sulhasen katsoessa häntä oli Heleena kuin jäykistynyt sekä ruumiiltaan että sielultaan, mutta näytti kuitenkin iloiselta ja kiitollisuudesta liikutetulta hänen jo osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Kohta kihlauksen jälkeen kuulutettiin nuori pari ja häät aiottiin pitää heti kuulutuksen jälkeen.

Kuulutusaikana kävivät morsiamen kodissa onnittelemassa kaupungin huomattavimmat henkilöt. Onnittelijoita kestittiin runsaasti monenlaisilla ulkomaan viineillä, sokerileivoksilla, suurilla sokeripähkinöillä y.m., kaikki korkeiksi ladottuina pöydälle kuin sukuhautakummut, niin että se näytti notkuvan tämän vanhanaikaisen kestityksen painon alla, kun näitä herkkuja vilpittömällä mielellä ja sydämellisellä ilolla tyrkytettiin kursaileville vieraille, jotka eivät täällä kaivanneet muuta kuin nuorta morsianta. Hän niin ujosteli monia kutsumattomia vieraita, että meni piiloon eikä kukaan vieras voinut häntä mistään löytää. Kenellekään vieraalle hän ei halunnut näyttäytyä ennen häitä.

Ihastunut sulhanen joudutti häitä; ja viimeisenä kuulutuspäivänä ne piti vietettämän, niinkuin mainittiin.

Kaikki koreapukuiset häävieraat olivat jo kokoontuneet juhlasaliin, joka oli täydessä loistossaan, koristetut vihkijakkarat silkkimatolla keskellä lattiaa. Morsiuspuvussaan, häikäisevän kauniina, pitkänä ja hoikkana, yllään pönkkähame ja dolmaani astui isän taluttamana sisään nuori morsian, jota seurasivat komeilevina morsiusneidot hiukset hyvin puuteroituina ja käherrettyinä. Jo otti pappi käsikirjan alkaakseen vihkimisen, kun ovi avattiin ja sisään astui pari kutsumatonta maistraatin jäsentä nuoren, kauniin, mutta nyt kuolemankalpean Kalle Possénin seurassa. He tulivat kieltämään vihkimisen, koska morsian oli liian nuori, sillä hän ei ollut vielä täyttänyt 14 vuotta.

Kaikki hämmästyivät. Kalpeana ja vavisten kiiruhti morsian pois salista, jossa herrat väittelivät jonkun aikaa. Mutta loppupäätös oli se, ettei vihkimistä saanut toimittaa. Tämä harmillisuus ei sentään estänyt hääjuhlaa viettämästä. Ajatellen vastaisuudessa vihkimisenkin tapahtuvan päätettiin nyt iloisesti pyörähdellä vastakkaistansseissa ja menueteissa.

Tapahtumasta masentumatta sulhanen johti tanssia ihanan morsiamensa keralla, jonka itkusta punoittavia silmiä ei kukaan ollut huomaavinaan. Lapsuusvuosien helposti heräävä ilo karkotti pian tanssin hyörinässä murheen ihanan Heleenan kasvoilta. Ja pian viattoman sydämen huoletkin hälvensi luottamus parhaaseen aviomieheen, jonka morsiamena hän kolme kuukautta sittemmin, neljäntenätoista syntymäpäivänään uudelleen oli, mutta silloin keveämmällä mielellä ja helpommalla sydämellä kuin ensimmäisenä hääpäivänä. Vihkiminen toimitettiin nyt pienen sukulaispiirin ja lähimpien tuttujen keskuudessa hiljaisuudessa ilman komeutta ja loistoa. Se olikin paremmin kainon ja vaatimattoman Heleenan mieleen. Onnellisempana kuin Menelaos ja ilman esteitä koko suvun siunaamana vei nyt kotiinsa ihastunut aviomies ihanan Heleenansa. Sakris Franzén oli hänen nimensä.

Heleena oli mitä onnellisin puoliso ja äiti, kun kuolema riisti häneltä lempeän, rakkaan miehen ja hänen kuudelta lapseltaan mitä hellimmän isän. Vanhin lapsista oli nimeltään Frans Mikael.

Vielä kerran Heleena leskeksi jäätyään meni avioliittoon ja silloin vain oman sydämensä valinnan mukaan. Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen toisen miehensä kanssa, jonka hän itse oli valinnut järkensä kehittyneimmillään ollessa, kuin hän oli ollut vanhempainsa valitseman aviomiehensä kanssa. Sentähdenpä tuon hyvän naisen, kun tuli puhe nuorten kanssa avioliitosta, tapana oli usein heille sanoa: "Lapset! lapset! älkää hylätkö vanhojen neuvoja, koska he paremmin ymmärtävät todellisen etunne kuin te itse."

Kuinka rakas Heleena oli ollut myös lapsuutensa leikkitoverille, voipi päättää siitä, että vilkas nuorukainen Heleenan mentyä avioliittoon tuli niin synkkämieliseksi, mietiskeleväksi ja tylsäksi, ettei hän koskaan kyennyt mihinkään toimeen yhteiskunnassa. Mutta hän eli kuitenkin, vaikka aivan toimetonna, iäkkääksi rikkaan äitinsä talossa.

Heleenakin eli niin kauan, että hän sai nähdä onnellisina lapsensa ja lapsenlapsensa. Hänen graniittihautakiveensä piirrettiin kultakirjaimin:

    "Miss' hauta on hyvän?"
    Kysyi kyynelin
    Sukulainen varaton,
    Luotettu palvelija
    Ja vanha tuttu.
    Niin kera lasten puoliso
    Nosti kiven tään
    Vähän vaativalle.

6.

FRANZÉN LAPSENA.

Miksikä satoja mieluisia tai surullisia tapauksia muistellessani käteni vapisee jo uskaltaessani ajatellakin piirtää Franzénin nimeä? Sentähden, että tunnen oman uhkarohkeuteni ja kykenemättömyyteni kajotessani tähän kunnioitettavaan nimeen, jonka kuolematonta merkitystä vain mestarin käsi pystyy kuvaamaan, jolle vain nero ja kirjailijakyky kykenee antamaan oikeutta ja jota vain koko jälkimaailma arvostelemaan. Minä rohkenen ainoastaan – lahjoittaa synnyinseudulta kukan suuren miehen kehtoon toivoen, että kiitollinen, joskin halpa uhri ansaitsee leppeätä arvostelua ja anteeksiantoa.

Frans Mikael Franzén, kauppias Sakris Franzénin ja hänen vaimonsa Heleena Schulinin vanhin poika, syntyi Oulussa helmik. 9 p:nä 1772, ja silloin hänen kerallaan syntyi tuon pienen kaupungin ja koko Suomen suurin kunnia.

Lapsena oli Franzén heikko terveydeltään, pieni ja hento kasvultaan, älykäs, hienotunteinen, kiivasluonteinen, nuhteista helposti heltyvä, mutta itsepäinen, jos häntä kovemmin kuritettiin. Hän oli niin hyväsydäminen, että hän antoi ainoan piparikakkunsakin kumppanilleen, olipa tämä sitten iloissaan tai suruissaan. Näki, että hän itse oli onnellinen juuri senvuoksi, että saattoi olla toisille lisäämässä iloa.

Pikku Frans oli tavattoman kaunis lapsi aina kolmanteen ikävuoteensa asti, jolloin kauhea isorokko oli vapauttaa tuon enkelin maan päältä. Mutta Jumala kuuli epätoivoisten vanhempain rukoukset. He saivat pitää pienen lemmikkinsä, joka nyt tuli heille kahta vertaa rakkaammaksi. Vaikka hirveä tauti oli jättänyt jäljet pieneen uhriinsa ja hävittänyt veriruusut hänen poskiltaan, ei se ollut uskaltanut koskettaakaan kirkkaan sielun sointuihin ja puhtaihin kuviin, jotka jo näkyivät vilkkaissa, kauneissa kasvojenpiirteissä kaikkien hyvien enkelien suojaamina, mitkä Franzénin pitkän elämän vaiheissa ovat syvästi tulkinneet hänen lapsensydäntään ja ohjanneet vielä iäkkäänäkin runoilijakuninkaan kynää.

Omasta halustaan oppi Franzén helposti lukemaan viiden vuoden vanhana. Jo lapsena hän kyhäsi ensimmäisen runonsa. Tämä mainittakoon vain todistukseksi, että hän jo silloin leikitteli loppusoinnuilla; sellaisenaan se on säilynyt hänen pikkuveljensä vanhan hoitajan tarkassa muistissa, minkä kunniaksi se sepitettiinkin. Se on seuraava:

    Sakke, Saara
    Liisan malja juo!
    Ei oo vaaraa
    lakritsasta. Tuo,
    mi hauskat haastaa sulle,
    velliäkin suositulle
    laittaa, laulaa laulut kauneimmat.

12-vuotiaana Franzén kadotti rakkaan isänsä. Poika suri häntä syvästi ja ymmärsi mitä oli kadottanut. Vanhimpana kuudesta sisaruksesta olisi hänen nyt pitänyt antautua kauppa-alalle pian voidakseen pitää huolta liikkeen laajoista asioista, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua ruveta kauppiaaksi. Koko tulisen sielunsa innolla hän harrasti opintoja. Hän pyysi sydämellisesti, että äiti suruajan loputtua menisi uuteen avioliittoon ja valitsisi itselleen miehen, joka tekisi hänet onnelliseksi, olisi isättömille isä ja hoitaisi talon kauppa-asioita, jotka vainaja melkoisen omaisuuden keralla oli jättänyt hyvään kuntoon.

Vielä nuori leski noudattikin älykkään poikansa neuvoa ja valitsi vapaasti sydämensä mukaan toiseksi aviomiehekseen kauppiaan, sittemmin kauppaneuvoksen Lars Henrik Keckmanin. Kuinka onnelliseksi hän tässä avioliitossaan tuli – se jäi hänen jalon sydämensä salaisuudeksi. Keckmanin kanssa oli hänellä kolme lasta. Miehen kunniaksi on mainittava, että hän ei säästänyt varoja lapsipuoltensa kasvatuksessa, jotka kaikki samoin kuin hänen omatkin lapsensa kunnioittavat hänen muistoaan. 13-vuotiaana (1785) tuli Franzén ylioppilaaksi Turun yliopistossa, missä hän opiskeli pitemmän aikaa. Mutta loma-aikoinaan hän kuitenkin useimmiten matkusti kotiinsa. 17-vuotiaana oli hän maisteri.

Vaikka Franzén niin nuorena pääsi ylioppilaaksi, mainittiin häntä jo silloin tavattomasti kiittäen, ja hän saapui yliopistosta kotitaloon

    Siskojen luo kuni lahjaksi joulun,

ollen koko perheen jouluriemuna.

Muutamana päivänä hän astui äitinsä huoneeseen ja tämä huomasi, että hän toi jaloissaan vähän lunta sisään. Hyvä äiti huomautti hänelle nuhteleva ilme kasvoillaan: "Frans, pysy matolla lumisine saappainesi!"

Siihen sanoi eräs saapuvilla olevista tädeistä: "Kultakisko, anna Fransin seisoa, missä haluaa. Jos minulla olisi sellainen poika, niin saisi hän aina seisoa piironkini päällä!"

Näin kunnioittivat ja rakastivat Franzénia jo lapsena ja nuorukaisena sekä vanhat että nuoret. Lempeällä, kohteliaalla, vaatimattomalla ja luonnollisella olennollaan voitti hän niidenkin sydämet, mitkä eivät ensinkään ymmärtäneet antaa arvoa hänen lahjoilleen eivätkä aavistaneet, millä riemulla ja ylpeydellä synnyinmaa vielä kerran mainitsisi hänen nimeänsä.

Lasten parissa leikki Franzén lapsellisesti kuten muutkin lapset, mutta aikaisten seurassa näytti poika olevan huomaavampi ja ymmärtäväisempi kuin lapset tavallisesti ovat. Sentähden kohosikin monesti huokaus hellän äidin sydämestä, kun kaikki, jotka pojan oppivat tuntemaan, hokivat: "Ei se lapsi kauan elä: se on kovin viisas!"[50] Mutta ennustajallahan on aina kaksi ehtoa – ja me iloitsemme siitä, että ennustuksen ensi kohta ei toteutunut jälkikohdan tähden.

Kaikkialla kotiseudulla jo kaikuivat rakkaan runoilijan ensimmäiset laulut, kun hän vielä aivan nuorena puutarhassaan kuunteli pienen leppälinnun viserrystä, mitä lintua hän kutsui Pohjolan satakieleksi:

    Mi meidän viiritangon päässä laulain
    mua valvotutti monet yöt.

Ihmeellistä kyllä, sama pikkulintu taikka joku sen sukulainen tuli uskollisesti samalle paikalle laulamaan joka kesä iltaisin ja valoisina öinä, vaikka sittemmin muiden kuultavaksi kuin Franzénin, aina siihen asti, kunnes tuli v. 1822 hävitti Oulun sen kaikkine muistorikkaine paikkoineen.

Mutta Oulussa on vielä monta Franzénin vanhaa ystävää, jotka halulla kuuntelevat pienen, yksinäisen pakolaisen valittavaa viserrystä paikkakunnalla. Näitä surunvoittoisia säveleitä kuullessaan keskeyttävät lapsetkin leikkinsä sanoen: "Hiljaa, hiljaa! Kuunnellaan Franzénin linnun laulua!"

7.

RUNEBERG LAPSENA.

Oulu on ollut usean yhteiskunnallisesti huomatun miehen kehtona. Moni onnistunut runoilija on täällä lapsena kulkenut Franzénin jälkiä. Hänen esimerkkinsä innostamina ovat he samassa puhtaassa ilmassa kuin hänkin hengittäneet samaa henkeä.

Yksi niistä on Suomen nykyinen ylpeys, Johan Ludvig Runeberg. Vaikka hän olikin syntynyt Pietarsaaressa, missä hänen isänsä eli merikapteenina, oli hän poikasena monta vuotta Oulussa hyvän setänsä tullinhoitaja Runebergin kasvattina, jonka silmäterä ja lemmikki vallaton poika oli. Rohkeutta ja lannistumatonta vilkkautta loistivat hänen suuret, siniset silmänsä, jotka säteilivät veitikkamaista lapsen iloa, kun hänen pienet kujeensa ja vehkeensä ottivat onnistuakseen. Avonaisilla kasvoilla, joita kiharat hiukset ympäröivät, oli terveyttä hohtava hymy –.

    Ruskea kuin kahvi, kun
    isälle kermaa vähän kaadan.

Pikku Ludvig oli somin, karskein ja raisuin poikaparvessa ja kaikkien suosikki. Mutta äkkiä tummeni hänen lapsuutensa taivas, kun hyvä setä kuoli, liian varhain jättäen toivorikkaan pojan, jonka kasvatuksen hän oli ottanut huolekseen.

Suurellisissa olosuhteissa hemmoteltu poika piti nyt lähettää takaisin varattomien vanhempiensa luokse, jotka tuskallisina laskivat, että he rakkaan poikansa edistymiseksi tuskin muuta jaksoivat tehdä vähillä varoillaan kuin kustantaa hänen opintonsa Vaasan koulussa.

Vaikka suru sedän kuolemasta joksikin aikaa masensi vilkasta pikku Ludvigia, niin hän elostui kuitenkin pian rakkaassa, joskin köyhässä vanhempainsa kodissa viiden nuoremman sisaruksen parissa.

Runeberg lähetettiin Vaasan kouluun kolmen iloisen, samanikäisen toverin seurassa, jotka kaikki neljä asuivat samassa huoneessa. Vanha vaimo pantiin mukaan hoitajaksi ja talouden pitäjäksi vallattomille pojille, jotka eivät olleet aivan tyytyväiset naisensa seuraan. He tuottivat sentähden iäkkäälle hoitajattarelleen tuhansia huolia kepposillaan, joiden keksijänä Ludvig aina oli ensimmäisenä, vaikka olikin eukon suosikki. Tämä näet ei ottanut milloinkaan uskoakseen hiljaisen ja uutteran Ludvigin saattavan olla mukana tekemässä hänelle koirankujeita, etenkin kun hän aina näytti esiintyvän häntä puolustamassa.

Mutta muutamana päivänä ei "täti" (pojat olivat antaneet hänelle tämän nimen) tiennyt, mitä hänen piti ajatella siitä, kun hänen vekkulimaiset poikansa olivat peloittaa hänet halvatuksi.

Tällä kertaa he olivat pistelleet pitkiä päreitä katto-orsien väliin asumassaan vanhanaikaisessa huoneessa. Kun "täti" astui portaita ylös käsissään kuuma puurovati illalliseksi, huusi hän jo jokaiselta rapulta: "Päästäkää sisään, pojat!" Silloin yksi heistä paiskasi oven selälleen samalla kun toiset ryskien ja kolistellen taittoivat kuivat päreet katosta, ja "tädin" Ludvig – hän kaatui ruhjoutuneena pirstaleiden alle.

Kimakalla äänellä apua huutaen pudotti "täti" höyryävän puurovadin eteisen lattialle ja syöksyi täyttä kurkkua kirkuen portaita alas isäntäväen luo, jolle huusi, että ullakkohuoneen katto on pudonnut sisään ja "tappanut hänen siivon Ludviginsa." Akka oli aivan epätoivoinen.

Aivan säikähtyneenä kiiruhti isäntä (eräs kultaseppä) kuuden työmiehensä kanssa vinnille kattoa nostamaan. Portaissa ja eteisessä he kiroilivat askeleita livettävää tuhattulimmaista sotkua (lämmintä puuroa). Mutta kun he näin miesvoimalla astuivat sisään nuorten herrain huoneeseen, menivät he aivan noloiksi nähdessään heidät kaikki syventyneinä lukuihinsa hiljaa istumassa paikoillaan, eikä vähintäkään onnettomuuden taikka epäjärjestyksen jälkeä näkynyt huoneessa.

"Täti" seisoi aivan kuin kivettyneenä hämmästyksestä. Hän tuijotti suu auki milloin närkästyneeseen isäntään, milloin hänen kisälleihinsä, milloin ahkeriin ja vakaviin poikiinsa, jotka näyttivät kovin kummeksivan, miksi näin odottamatta heitä tultiin häiritsemään keskellä heidän lukujaan. Isäntä palasi kisälleineen pitkin nenin ja suutuksissaan työhuoneeseensa, jossa tiuskasi hämmästyneelle eukolleen: "Hulluhan se poikain täti on!"

Ei kukaan muu kuin Ludvig saanut "tätiä" uskomaan, että se olikin harhanäkö, mikä hänet pelästytti.

Mutta kun koulussaolon riemut olivat loppuneet, täytyi kuudentoista vuotisen nuorukaisen lähteä maailmalle, missä hänen piti vaivojen, kieltäymysten ja kokemuksien koulussa ponnistella vielä synkältä näyttävää tulevaisuuttansa varten ja yksinomaan omin avuin päästä edistymään yliopistourallaan Turussa.

Hienotunteinen nuorukainen oli mieluummin monesti välttämättömintäkin vailla kuin kotoaan otti vastaan vähintäkään apua. Hänen isänsä, erittäin arvossapidetty ja sivistynyt mies, oli jo useita vuosia maannut halvattuna, ja poika tiesi, miten tarkkaan suuri perhe tarvitsi isän terveytensä aikana säästämät varat.

Vasta täällä ollessaan huolien rasittamana koettelemusten ja murheen koulussa Runebergista katosi aina lapsuuden leikeistä asti pysynyt vallattomuus. Mutta lapsuusajan viattomuudella, mihin yhtyi syvä, surunvoittoinen tunne, lauloi nyt vakaantunut nuorukainen elämän totisuudesta, Pohjolan luonnon kauneudesta ja sen poikien sankarivoimasta.

Pian kohosi nuori laulajakotka vieläkin voimakkaammin siivin valon lähteelle, tuoden uhriksi myrteistä, liljoista, ruusuista tai kypresseista sidottuja runsastuoksuisia kiehkuroita.

Hänen suomalainen runoutensa on saavuttanut laakereita ulkomaillakin eikä vain siitä kunniata saaneen isänmaan tunnustusta ja kiitollisuutta.

8.

G. H. MELLININ VANHEMMAT JA LAPSUUS.

Novellikirjailija Gustav Henrik Mellin syntyi Revonlahdella 1803. Hänen isänsä Abraham Mellin oli siellä kappalaisena, ja poika oli vanhin viidestä sisaruksesta. Sekä Abraham Mellin että hänen rouvansa Saara Margareta Wacklin olivat syntyisin Oulusta. Pitkän ja uskollisen kihlausajan jälkeen menivät he naimisiin heti Mellinin päästyä Revonlahdelle saarnaajaksi, vaikka he molemmat olivat varattomia. Koska oli liian pitkä matka Siikajoen emäkirkolle, olivat seudun talonpojat korkeammasta palkasta anoneet saada tänne kotipaikalleen rakentaa kirkon ja pappilan sekä itse palkata luonnontuotteillaan opettajansa, ja tähän heidän anomukseensa oli armollisesti suostuttu.

Siitä hyvillä mielin olevan seurakunnan yhteisvoimilla kohosi pian vähäinen maalaiskirkko vaatimattoman yksinkertaisena viheriän metsän keskeltä. Huomiota herättävänä sen huippu näkyi maahan syvälle juurensa työntävien puiden latvojen yli, jotka tähän asti yksin olivat vallinneet seutua, mutta nyt ne ikäänkuin kunnioituksesta olivat antaneet tilaa rakentajan kaatamina odottamattomalle vieraalle.

Kun pienet hyvä-ääniset kirkonkellot ensi kerran varhain kirkkaan sunnuntaiaamun rauhassa pyhäpäivää soivat, kutsuen hurskasta seurakuntaa kiittämään ja ylistämään Luojaansa ja Herraansa hänen kunniakseen vastarakennettuun kirkkoon, näytti siltä kuin ennen kirveen iskujen ja rakentajien paukkeen peloittamat, kodittomat ja harhaantuneet pikkulinnutkin olisivat kokoontuneet puihin kuuntelemaan, istuen niissä kuin aprikoiden, eivätkö hekin voisi rakentaa pientä pesäänsä tänne suojelevan pyhäkön räystääseen, jonka jälkeen ne korottaen äänensä yhtyivät rahvaan ylistyslauluun ja lentelivät vuoroin uuden kirkon ympäri, vuoroin kohosivat sen yläpuolelle ja hävisivät taivaan sineen kohta laskeutuakseen alas kaksinkertaisin riemulauluin.

Aivan kirkon vieressä ympäröivät ylpeät, korkeat kuuset vastarakennettua pappilaa niin tiheässä kuin olisivat ne halunneet yhteisin voimin suojella sievää rakennusta kaikilta vaaroilta, yksinpä tuiman pohjatuulen vähimmältäkin henkäykseltä. Hiljaa leyhyen löivät niiden vihreiden oksien neulaset ikkunoihin, ja kaihtimien tapaan suojelivat oksat huoneita kesäauringon kuumilta säteiltä luoden lumoavia varjokuvia auringon valaisemiin suojiin, joiden puhtaita seiniä eivät koristaneet komeat ranskalaiset seinäpaperit, vaan olivat ne sileät terävän kirveen jäljeltä, mitä työasetta pohjalaiset salvumiehet niin taitavasti osaavat käyttää. Vihreä sammal näkyi jokaisen hirsikerroksen välistä. Isot kalkkivedellä valaistut tiiliuunit lupasivat viihtymystä talvella, vaikka niiden suut uhaten kuin kummitukset ammottivat tungettelevaan metsään.

Ainoa paikkakunnalla tehty soma koivunen huonekalu sai pappilassa korvata yksin ylellisyyden vaatimuksia. Mutta kaikkialta, joka sopesta toivotti rauhallista tervetuloa viihtymys kutsuvana ja onnea ennustavana vastavalitulle saarnaajalle, kun hän ensi kerran nuorikkonsa kera astui huoneisiin.

Sekä ajatuksissaan että tunteissaan olivat nämä onnelliset aviopuolisot harvinaisen sopusointuiset keskenään. He olivat kylliksi toinen toisilleen eivätkä kaivanneet ylellisiä nautintoja tai loistavaa seuraelämää; mutta sitä vastoin olivat he iloisia voidessaan usein pyytää vaatimattomalle aterialle vilpittömiä ja järkeviä talonpoikia taikka niiden emäntiä, minkä seurakuntalaiset ymmärsivät kunniaksi ja rohkaisuksi kutsutulle ja mistä kaikki kilpailivat.

Mellin osasi useita kieliä, hän oli laajoista tiedoistaan kuuluisa ja oli sen ohessa Suomen paraita saarnamiehiä. Tämän lisäksi oli hänellä erittäin kaunis messuääni.

Juhlatilaisuuksissa, niinkuin häissä ja kinkereillä, jolloin rahvaalla on tapana pitää pitoja, huvitti Melliniä toisinaan opettaa opinhaluiselle maalaisväelle historiaa ja maantietoakin. Liidulla piirusti hän heille karttoja seinille ja pöydille. Tämä hänen hyväntahtoinen ja ystävällinen suhtautumisensa sanankuulijoihinsa vaikutti, että hänen pieni seurakuntansa kiintyi häneen kuin hyvät lapset rakkaaseen isäänsä.

Hyvä papin rouva oli yhtä pidetty. Hän kun oli rakastavainen ja hellä kaikkia eläviä olentoja kohtaan, oli hän täälläkin aina avulias puutetta kärsiville ja huolissa lohdutusta tarvitseville ja antoi hyviä neuvoja. Hän oli emännille esikuvana säästäväisyydessä ja järjestyksessä, ja siksipä pienen pappilan tulot hänen hyväntekeväisyyden harjoittamiseensa olivat ehtymättömät kuin lesken öljyastia.

Nuorten aviopuolisoiden huolenpidosta ja seurakuntalaisten rakkaudesta ja hyväntahtoisuudesta heitä kohtaan ilmestyi pienen pappilan ympärille muutamassa harvassa vuodessa lisärakennuksia, jotta se oli kuin pieni linna vihreine linnanpihoineen. Punattuna ja somana maalaisessa sävyssään se kuvastihe ystävällisenä tyyneen, ohivirtaavaan jokeen, jonka rantatörmällä se siinä oli lainehtivien peltojen ja vihreiden niittyjen keskellä ja jonka laajalla kukkalakeudella lihava karja oli laitumella, missä suokukat levittivät hyvänhajuista tuoksuaan.

Muutamana ihanana pyhäpäivän aamuna seisoi pastori jo valmiina kirkkoon puhtaalla, kuusenhavuilla koristellulla kuistilla ja katseli liikutetuin mielin eloa uhkuvan luonnon kauneutta. Jokaisessa ruohonkorressa kimalteli ilokyynel ja siellä täällä lujassa ystävyydessä ryhmittyneiden puiden lehdet kuin riemusta vavahtelivat aamuauringon säteiden niitä elähdyttävästi tervehtiessä. Silloin hänen vaimonsa astui hänen luokseen pikkulastensa keralla. Sunnuntaiasussaan, kotikutoisessa puuvillapuvussa, valkotukkaisina ja valkeat kaulukset kaulassa tulivat he iloisina kiireesti tervehtimään ja toivottamaan isälle hyvää huomenta, sitten kukin joutuakseen pienen viilipyttynsä ääreen, joka aina kiehtoo puoleensa terveitä, ruokahaluisia lapsia. Mutta nuorin, vaaleaverinen poika, ojensi äidin sylistä pienet kätösensä isää kohti ja hymyili niin herttaisesti kuin vain lapset osaavat hymyillä.

Isän, jonka silmiin kihosivat kyyneleet, ilosta täyden sydämen tunteet puhkesivat silloin sanoiksi ottaessaan syliinsä pienen, hyväilevän enkelinsä.

"Rakkaat lapset", hän puhui, "ja sinä, armas puolisoni! Puuttuisiko mitään meidän maallisesta onnestamme? Pienestä virastani on minulla riittävästi tuloja pieniä tarpeitamme varten, sitten mieluisa seurakunta, hauska asunto, vähäinen, viihtyisä puutarha, pienet pellot ja niityt, jotka antavat hyviä toiveita, ja tässä kukoistavassa ympäristössäni minä omistan sinut, rakas vaimo, joka olet sydämeni ainoa kaivattu, ja kiltit lapsemme." Liikutuksissaan hän kohotti katseensa kohti korkeutta. "Oi, sinä suuri kaiken hyvän ja kauniin antaja", huudahti hän, "missä löytynee sydämiä, jotka iloisemmin ja kiitollisemmin kuin meidän sinulle sykkivät."

Kirkas kyynelhelmi vierähti vaimon sinisilmistä alas hänen heleälle liljaposkelleen riemullisen sydämen pusertamana, kun koko perhe meni sisään lasten kukkurapäisen aamiaispöydän ääreen.

Mutta tämän heidän kotionnensa häiritsi pian kauhealla tavalla vuoden 1808 sodan pauhina.

Revonlahden tappelu on niin hyvin tunnettu ennestään, jotta tässä ei ole tarpeen sen uudelleen kertominen, paitsi mikä erityisesti koskee Mellinin perhettä. Hyökkäys oli suunnattu itse pappilaan. Sillä siellä juuri oli venäläisen kenraalin Bulatovin päämaja, kun Savon jääkärit urhoollisen kreivi Cronstedtin johtamina hyökkäsivät taloon. Molemmin puolin ankarasti taisteltua ja kauhean verilöylyn jälkeen vangitsivat urhoolliset suomalaiset, jotka koko sodan kestäessä niin sankarillisesti taistelivat kaatuen isänmaansa puolesta, miekka kädessä miehuullisesti puolustautuvan ja pahasti haavoittuneen kenraali Bulatovin.

Pihalla ja sen ympäristössä oli kaikki veren tahrimaa, haavoittuneita, kuolleita tai kuolevia, ystäviä ja vihollisia sekaisin. Kuolevien valitusta ja vaikeroimista kuului kaikkialta.

Pieni, äsken vielä niin rauhallinen pappilarakennus oli läpiammuttu, samoin kaikki ulkohuoneetkin, joissa ei ollut yhtään turvallista loukkoa kaikkialta risteileviltä kuulilta. Tykkien jyske ja kiväärien yhteislaukaukset melkein huumasivat rouva Mellinin, jonka valtasi kuolemanpelko ei niin paljon itsensä kuin pienten lastensa ja niiden rakkaan isän tähden, mikä koki rohkeudellaan häntä vahvistaa ja lohduttaa luottamaan kaitselmukseen, joka varpusenkin suojaa paljaan taivaan alla. Hellät vanhemmat piilottivat leivinuuniin kolme vanhinta lastaan. Vaikka Kustaa oli vain viisivuotinen, painuivat kuitenkin taistelun kauhut ainiaaksi hänen muistiinsa. Pienimmän lapsensa kanssa laskeutui rouva Mellin pitkälleen lattialle, mihin miehensä peitti hänet nahkavällyllä, jonka jälkeen hän itse istahti kynnykselle ja koetti lohduttaa ja rohkaista kuolemaan valmistunutta vaimoaan kuulien vinkuessa heidän päittensä ylitse.

Monen tunnin jälkeen, jonka aikana koko perhe oli sanomattomassa kuolemantuskassa, heikkeni melske. Taistelu oli lakannut, mutta nyt kuuluvat haavottuneiden ja silvottujen vaikeroimiset vihloivat vielä enemmän sydäntä kuin kuulien suhina.

Vavisten ja sairaana kauhusta ja säikähdyksestä koki rouva Mellin antaa apua kaikille haavoittuneille, sekä ystäville että vihollisille, mikäli hän suinkin vähistä varoistaan saattoi. Mutta tämän päivän kauhut mursivat hänen terveytensä niin, ettei hän koskaan täydellisesti toipunut.

Täksi kertaa oli sotanäyttämö siirtynyt pois Revonlahdelta, mutta kun venäläinen armeija syyspuoleen samana vuonna jälleen lähestyi, täytyi pastori Mellinin perheensä kanssa jättää kotinsa ja kontunsa ehtimättä ottaa mukaansa mitään pienestä säästetystä omaisuudestaan. Aluksi hän viipyi Oulussa, jonne hän jätti perheensä, ja seurasi sitten pakenevan ruotsalaisen sotajoukon mukana koko Länsipohjan halki. Lopulta hän tuli Tukholmaan.

Ennen sydäntäsärkevää viimeistä eroaan isänmaastaan piti hänen surukseen tuskiensa kukkuraksi olla saapuvilla nuorimman lapsensa kuolinvuoteen ääressä. Pienokainen kuoli sodan peloittavan seuraajan sotaruton nuorena uhrina, ja illalla ennen lähtöään kantoi isä pikku lemmikkinsä epätoivoisen äidin sylistä haudan tyyneen lepoon.

Hiljaa surren oli rouva Mellin miehestään erottuaan elänyt useita kuukausia saamatta mitään tietoa hänestä, kun Olkijoella tehdyn sopimuksen jälkeen eräs Ruotsin armeijasta omaistensa luokse palaava soturi astui sisään ja kyynelsilmin antoi hänelle pienen kirjeen, minkä oli lakkiinsa ommellen piilottanut. Selittämättömistä kyynelistä, jotka vaihtelivat pelon ja ilon välillä, kostui tuo tervetullut kirje, mikä todisti rakkaan puolison vielä silloin olleen elossa ja terveenä, kun kirje lähetettiin; ja pian senjälkeen sai rouva Mellin ilokseen postitse Tukholmasta uuden kirjeen, joka rohkaisi häntä tulevaisuuteenkin nähden, joskin hänen lapsineen vielä täytyi jäädä Ouluun serkkunsa kauppias Sakris Wacklinin taloon. Täällä oleskeli hän kaksi kokonaista vuotta, kunnes hänen miehensä pääsi Länsigötanmaalle Tunin kirkkoherraksi ja kutsui luokseen perheensä.

Pastori Mellin oli niin oikein ajatteleva mies, että hän Kustaa Adolfin, joka hyväntahtoisuudessaan suosi suomalaisia pakolaisia, tarjotessa Mellinille hänen tullessaan Tukholmaan ensimmäisen luokan kirkkoherranvirkaa vastasi tälle olevansa kiitollinen tästä armonosoituksesta, mutta kuitenkin tyytyvänsä pienempään seurakuntaan, koska hänen ansionsa eivät olleet tarjotun paikan arvoiset.

Sitten sai hän odottaa kaksi vuotta, ennenkun pääsi pieneen Tuniin. Mutta täällä viettikin hän onnellisena ja tyytyväisenä perheensä keskuudessa lyhyen elämänsä loppuvuodet.

Mellinin lapsista oli poika Kustaa vanhin. Hän oli hiljainen ja tottelevainen lapsi, aivan vaaleaverinen, hänen kasvonpiirteensä olivat hienot ja avonaiset, silmät siniset ja sielukkaat ja hiukset pellavanväriset. Hän oli vartaloltaan hoikka ja pitkä. Omituista oli, ettei kukaan oikein ymmärtänyt häntä. Ei tiedetty varmasti, oliko hän sukkela vaiko typerä. Aivan huolissaan arveli hänen äitinsä hänestä: "Jumala yksin tietää, mikä tuosta pojasta tulee. Hänestä varttuu joko älykäs tai suuri tyhmeliini, niin omituinen hän on."

Kerran sattui Revonlahden pappilassa pojan viidennellä ollessa, että hän ihanana kesäaamuna katosi. Isä oli pitäjällä kinkereillä, kun äiti äkkiä alkoi kaivata poikaa. Etsittiin, kyseltiin ja huudettiin pikku karkuria, mutta aivan turhaan. Vihdoin, kun koko talon väki oli pantu häntä etsimään ja äiti oli melkein epätoivoon joutunut, tulla tallusteli poika vitkalleen lähimmältä pellolta, tuskin kivenheiton päästä pihamaalla olevista etsijöistä ja huutelijoista.

"No, jumalan kiitos!" huudahti iloisesti äiti, joka ensin hänet huomasi. "Tuollahan hän tulee."

Avosylin hän juoksi pientä kultastansa vastaan, joka puhui sävyisästi: "Äiti, varo kukkiani!"

Hän oli poiminut pienen esiliinansa niitä täyteen.

"Missä olit, poikani?" kysyi äiti ihastuksissaan.

"Tuossa lähellä pellon ojassa, jossa poimin kaikki nämä kauniit kukat. Isä on luvannut sanoa minulle niiden nimet, kun ne hänelle näytän."

"Mutta etkö nähnyt, kultaseni, että me sinua etsimme?" kysyi äiti hyväillen.

"Näin kyllä", vastasi poika.

"Ja kuulitko meidän huutomme?"

"Kuulin."

"No, miksi et tullut näkyviin piilostasi?"

"Siksi, että leikin kukillani ja minulla oli hauskaa."

"Mutta etkö ymmärtänyt, että äiti oli sinun tähtesi huolissaan?"

"Kyllä."

"Mitä sitten ajattelit?"

"Että äiti tulee kyllä taas iloiseksi, kun tulen."

"Mutta etkö ajatellut, että äiti suuttuisi sinuun?"

"En."

"Ja miksikä et?"

"Kun äiti ei ole koskaan minuun suuttunut."

"Ajatteleppas, että saisit nyt vitsaa, sillä sen ansaitsisit."

"Niin, mutta eihän isä ole kotona."

"Entä jos minä piiskaan sinua?"

Poika alkoi nauraa ääneensä, suuteli hyväillen äitinsä kättä ja pyysi anteeksi, että oli saanut hänet levottomaksi.

"Tämän kerran annan sinulle anteeksi, mutta sinun pitää luvata, ettet enää milloinkaan minua niin pelästytä."

"Vai niin."

"Etkä koskaan enää piiloudu niinkuin äsken, lupaathan sen?"

"En."

"Miksikä et, ilkeä poika?"

"Kun en voi."

"Ja miksi et voi?" kysyi jo kiivaammin äiti, joka ei enää voinut pysyä levollisena.

"Siksi, että silloin äiti heti osaisi sinne ja näkisi minut, kun äiti tietää piilopaikkani."

Nauraen hyväntahtoinen äiti heitti nyt sikseen kyselemisensä.

Kerran päivällispöydässä, kun talossa oli vieraita, joku täytti lastenkin viinilasit. Heti tarttui Kustaa lasiinsa ja tyhjensi sen kokonaan. Kun äiti nuhteli: "Kustaa, Kustaa! eikö se mennyt sinulle päähän?", vastasi poika aivan levollisesti: "Eikä, se meni vatsaan."

Kun Revonlahden taistelun jälkeen pappila ympäristöineen kuvattiin, näytti äiti kuvaa Kustaalle sanoen: "Tunnetko tätä paikkaa?"

"Enkä", vastasi poika ykskantaan.

Murheellisena puhui äiti: "Etkö näe, että se on Revonlahden pappila, meidän kotimme."

Poika oli ääneti, mutta katseli tarkkaan piirustusta.

"Eikö se sinun mielestäsi ole sen näköinen?"

"Ei."

"No, mikä siitä puuttuu?"

"Pönkkä[51] eteisen ovelta", vastasi poika vakavana.

Kun vanhemmat lapsineen olivat lähteneet vihollista pakoon, oli eteisen ovi pönkällä teljetty, koska siinä ei ollut ulkolukkoa.

Opittuamme tuntemaan muutamia piirteitä kirjailijamme kohtaloista ja hänen luonteensa omituisuuksista lapsuuden ajalta palaamme tutustumaan Mellinin perheen elämään Tunin pappilassa.

Rouva Mellinin terveyttä olivat heikontaneet sodan levottomuudet ja hirmunäyt, mutta hänen hellä miehensä hankki uudessa kodissa niin runsaasti hänelle hauskuutta, että hän piankin jonkun verran toipui ja vahvistui, ja hän itse koki unohtaa sodan kauheat kärsimykset. Siunaus alkoi uudelleen versoa heidän kodissaan, niin että heidän luonaan käyvät vieraat sanoivat, etteivät he koskaan olleet nähneet iloisempaa ja viihtyisämpää pientä pappilaa. Perhe oli myös lisääntynyt kahdella lapsella.

Ei täyttä viittä onnellista vuotta ollut kirkkoherra Mellin viettänyt Tunissa, kun hän äkkiä sairastui ja pian senjälkeen kuoli, täälläkin seurakuntalaistensa kaipaamana ja suremana samoin kuin niiden harvain ystävien, jotka tänä aikana oppivat häntä oikein tuntemaan.

Mutta turhaa olisi kuvailla hänen leskensä surua. Yksin seisoi nyt epätoivoinen leski rakkaan miehensä ruumiin ääressä ympärillään ainoastaan isättömät lapsensa itkemässä vieraalla paikkakunnalla kaukana sukulaisistansa ja ystävistä.

Näin kovasti koetellun lesken sielun ja ruumiin voimat eivät kestäneet hänen syvässä murheessaan. Viiden pienen isättömän lapsen äiti sairastui kuolettavaan tautiin. Murtuvan äidin sydämestä kohosi palavia rukouksia kaitselmuksen puoleen pienten lasten tähden, jotka täytyi jättää ilman vanhempain hoivaa maailman murheisiin ja vaaroihin.

Varsinkin nuorin lapsi, ainoastaan muutaman kuukauden vanha tyttö, huoletti hellää äitiä. Mutta Jumala kuuli kuolevan rukoukset. Hän lähetti jaloja ihmisiä, jotka, vaikka olivat aivan vieraita, ottivat kukin pienokaisen kasvatettavakseen. Vain vanhin poika oli enää jäljellä, jonka vuoksi äidin kirkastunut sielu vielä tunsi maallisia huolia, vaikka äidillä olikin todellinen luottamus kaikkien, yksin pienimmänkin, kohtaloiden huolenpitäjään. Kylmenevästä äidin sydämestä kohosi vieläkin korkeuteen lämpimiä rukouksia ja toivomuksia, että hän, ennenkun hänen sydämensä lakkaisi sykkimästä, näkisi myös viimeisen lapsensa hyvässä hoidossa. Kuolevan viime toive tuli kuulluksi, kun eräs sukulainen, silloinen Kumlan kirkkoherra, sittemmin piispa Franzén, lupasi ottavansa turvattoman hoitoonsa.

Taivaallinen rauha levisi nyt äidin kirkastuneille kasvoille. Heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä poistuva henki ylisti Jumalaa, ja lapsiaan siunaten sammui hellän äidin sydän. Pyhä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa ei kuulunut muuta kuin saapuvilla olevien hiljainen itku ja viiden isättömän ja äidittömän lapsen nyyhkytykset, jotka orvot kuitenkaan eivät vielä oikein ymmärtäneet, mitä olivat kadottaneet.

Silloin talon vanha luotettu palvelija Maija, joka onnessa ja onnettomuudessa oli ollut mukana isäntäväkensä kohtaloissa ja tullut heidän kanssaan Suomesta asti, puhui ääneen itkien: "Minä kyllä tiesin, että frouva menisi pastorin perästä! S'ei saattanu olla millokaa ilone erosa siitä."

Maija olikin oikeassa: autuaat vainajat olivat olleet yksi sielu elämässä, he seurasivat toisiaan kuolemaankin.

Mellin jätti, taitava taloudenpitäjä kun oli, lapsilleen pienen perinnön. Se oli apuna heidän kasvatuksessaan.

Vanhempien kuollessa oli Kustaa täyttänyt kaksitoista vuotta, mutta oli niin pehmeä ja hellä luonteeltaan, että hän itse ikäänkuin häpesi tunteellista ja hyvää sydäntään. Alituisesti hän taisteli epäonnistuneesti oman itsensä kanssa, kun hän tahtoi esiintyä kaikessa kylmäverisenä kuin mies, mutta silmiin nousevat kyyneleet tekivät useinkin kiusaa hänen kylmäverisyytensä näytteille.

Piispa Franzén, joka oli ottanut Kustaan isälliseen hoitoonsa, huomasi pojalla olevan luonnonlahjoja ja piti vaivojaan säästämättä huolta hänen opinnoistaan ja kasvatuksestaan. Mutta poika oli pienestä pitäen mieltynyt merielämään, eikä hän milloinkaan mielellään leikkinyt muilla kuin laivoilla eikä puhunut muusta kuin laivoista ja matkoista maan ympäri. Tätä meri-intoa kokivat jo hänen vanhempansa tukahduttaa hänessä, koska katsoivat pojan pystyvän vielä johonkin vähemmänkin vaaranalaiseen toimeen. Sekä vanhempainsa että kasvatusvanhempainsa toivomuksesta hän rupesi papiksi.

Tavattomalla teräväpäisyydellään ja isällisen hyväntekijänsä johtamana hankki poika jo varhain tietoja ja kirjallisuuden tuntemusta.

Mitä hyötyä ja huvia hän sitten on tuottanut uudelle isänmaalleen on tunnettua. Mutta varmempi taloudellisessa suhteessa virassaan olisi ollut hänen menestymisensä, jos hän olisi jäänyt Suomeen, missä ylpeydellä mainitaan Mellinin nimi, koska tiedetään hänen olevan suomalainen syntyjään, ja mielellään katsellaan hänen kuvaansa Helsingin yliopistossa. Sen on maalannut Mazér.

9.

PROFESSORI BERGBOM.

Nimismies Bergbom oli rehellinen ja monivuotisena kruununvoudin viran hoitajana erittäin säännöllinen mies, mutta jonkun kärsimänsä tappion vuoksi teki hän vaillingin kruunun varoissa.

Suru ja huolet riuduttivat rehellisen miehen elämää, ja hän kuoli, ennenkun tilitys valtiolle oli saatu loppuun. Hänen lapsistaan oli vielä kolme turvatonta, jotka jäivät mitä suurimpaan köyhyyteen epätoivoisen äitinsä luokse, joka surunsa painamana ei voinut ryhtyä mihinkään toimeen omaistensa elatukseksi.

Vanhin kotona olevista lapsista oli kaunis 16-vuotias tyttö. Vaikka hän oli syvän surun vallassa, oli hän silti neuvokas ja päättäväinen ja mietti vain keinoja, miten voisi pitää huolta pienestä taloudesta, ja halusi kaikin voimin tehdä työtä, jotta hänen pieni veljensä Fredrik voisi edelleen opiskella. Hän oli siivoin koko koulun pojista, ja oli toiveita, että hänestä aikaa myöten tulisi etevä mies.

Hyvän siskon toiveet eivät pettäneetkään. Hän luotti kaitselmukseen ja sai tarkkuudellaan, ahkeruudellaan ja tuloillaan muutamista pitämistään kasvatuskoululaisista kylliksi varoja pieneen talouteen, ja hänen pieni veljensä antoi hyvälle sisarelleen opinhalullaan joka päivä uutta ilonaihetta.

Pian Fredrik Bergbom oli koulun paras oppilas. Kun toverit hänestä pitivät, tekivät he hänestä pian kenraalin harjoitellessaan loma-aikoinaan sotatemppuja. Heillä oli silloin aseinaan omatekoiset puiset kiväärit; valkoiset töyhdöt, jotka oli sidottu metsäkanan sulista, liehuivat hatuissa, posket punottivat reippaasta uljuudesta ja kasvot hohtivat lapsellista riemua.

Kenraalin univormu, jona oli ruskeat housut ja sininen takki, oli koristettu rinnuskäänteillä, ritarinauhoilla ja tähdillä kullatusta ja monivärisestä paperista. Pääkatsastelussa oli lipunkantajalla sininen silkkilippu, johon oli kirjaeltu karhun kuva ja suomenkielinen kirjoitus. Sen oli koulunuoriso saanut lahjaksi maaherra Jägerhornilta, joka usein huvikseen oli katsellut reimain poikain sotaisia leikkejä. Lippua säilytettiin raatihuoneella, ja se oli poikain lapsuusvuosien harvinainen ja ylin ilonaihe.

Myös sillä välin osoittivat nuoret urhot näytteitä rohkeudestaan, kuten kahdentoista vuotisen kenraalin tekemät säkeistöt kertovat:

    Kaks' kisälliä sattuiki
    tulemaan koulutupaan
    he tulivat vain vieraaksi,
    mut selkään saivat hupaan.

    Lens toinen tuossa lattiaan
    ja siinä liikkumatta
    sai suuttuin nähdä, sutkitaan
    kuink' toista auttajatta.

    Sai melu siitä syntynyt
    jo hätään Luukkaan muorin,
    mut heti heitti kyselyt,
    ovesta tie vei suorin.

Neljäntoista vuotiaana lähti siivo poika vähin varoin Turun yliopistoon, missä hän sitten hellittämättömällä ahkeruudella opiskeli useita vuosia, elättäen itseään kotiopettajantoimella.

Tähän aikaan joutui hänen rakas sisarensa avioliittoon apteekkari Nervanderin kanssa Uuteenkaupunkiin, mistä hän nyt ollessaan lähempänä veljeään voi hänestä jonkun verran pitää huolta. Mutta muutaman vuoden kuluttua möi Nervander apteekkinsa ja muutti Ouluun, jossa kuoli jättäen jälkeensä suremaan lesken suureen köyhyyteen viiden pienen lapsen kanssa.

Nervanderin vanhin poika kävi Oulun triviaalikoulua ja oli jo herättänyt huomiota opinhalullaan ja hyväpäisyydellään, kun hänen enonsa, joka nyt oli Turun yliopiston professorina, tuli tervehtimään iäkästä äitiään, sukulaisiaan ja ystäviään sekä lohduttamaan sisartaan hänen surussaan. Hän tahtoi huojentaa sisarensa huolia ja suorittaa vanhan kiitollisuudenvelkansa ottamalla mukaansa poikien kasvatuksesta huolehtivan äidin molemmat pojat, joiden kasvatuksesta hän lupasi pitää isällistä huolta. Eikä hän pettynytkään toiveissaan odottaessaan kasvattipojistaan saavansa kasvatusisän iloa. Vanhempi heistä on Helsingin yliopiston opistaan, sukkeluudestaan ja älystään tunnettu professori Nervander. Nuoremmasta tuli arvossapidetty sotilas, ja molemmat ovat hyviä perheenisiä samoin kuin liian varhain hopeahapset saaneen, murheen koulussa koetellun, vanhan, kunnianarvoisan äitinsä ja sisartensa ilo ja tuki.

Pari vuotta yliopiston muuton jälkeen Turusta Helsinkiin kuoli professori Bergbom miehuutensa parhaassa iässä, ja häntä kaipasivat hellästi nuori, rakastettava puoliso, äiti, sisarukset, kasvattipojat ja koko opiskeleva nuoriso, mikä hänen kuollessaan kadotti sekä rakastettavan opettajan että isällisen ystävän. Nuoret panivat arvoa siihen sydämelliseen hyväntahtoisuuteen, lämpöä uhkuvaan intoon ja selvyyteen, jolla hän jakoi heille tietojansa. Kiitollisina siitä ystävällisyydestä, jolla hän aina heitä kohteli, he sen ohessa kunnioittivat hänen jaloa luonnettaan, sillä hän ei milloinkaan alentunut yksipuolisesti ja oikeudettomasti arvostelemaan asioita, mitkä eivät kuuluneet hänen tieteeseensä ja virkaansa. Vain oman tieteensä eteen hän eli ja työskenteli; sillä hän ei halunnut loistaa, vaan ainoastaan olla hyödyksi isänmaalleen. Ne, jotka olivat lähinnä hänen hyvää sydäntään, tunsivat paraiten koko hänen arvonsa.

Tuntui siltä kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen olisi rohjettu, vastoin vaatimattoman vainajan tahtoa, täydelleen hänen ansionsa tunnustaa. Sillä aina Porthanin hautajaisista saakka ei ollut kenenkään yliopiston jäsenen hautajaisia juhlallisemmin vietetty kuin professori Bergbomin Helsingin kirkossa 1830.

10.

TOPPINEN JA ENGLANNITAR.

Wilhelm Berg, joka oli pitkä ja solakka nuorukainen, mieleltään tulinen ja miellyttävän näköinen, oli Oulun soreimpia seuramiehiä ja hyvä tanssija. Hänen varakas isänsä, joka itse merikapteenina ollessaan oli paljon matkustanut, halusi, että hänen rakas poikansakin matkoilla oppisi, kuten hän sanoi, tuntemaan enemmän maailmaa kuin sokea, joka pisti keppinsä majansa aukosta ulos, ja kun ei sillä tunnustellessaan huomannut mitään estettä, alkoi iloisena huitoa kepillä ilmaa aivan ihmeissään: "On mailma johonkipäin."[52]

Kiitollisena ja ilomielin lähti elämänhaluinen nuorukainen matkalle ja oppi vakavassa Englannissa elämänviisautta ja rakkautta kauniissa Ranskassa, jota nimitetään "nuorukaisten koetuskiveksi, naisten paratiisiksi ja hevosten helvetiksi."

Palattuaan kotiin parin vuoden perästä oli Wilhelm muuttunut niin vakavaksi luonteeltaan, että hän luopui hienommasta seuraelämästä, missä iloittiin ja minkä huveissa hän ennen oli ollut mukana, mutta joka ei häntä nyt enää huvittanut.

Pian saatiin kuulla se hämmästyttävä uutinen, että Angeslevän kirkossa oli Wilhelm Berg kuulutettu erään talonpoikaistytön, rikkaan lautamies Toppisen ainoan lapsen kanssa, joka oli vallaton, mutta soma, vain neljäntoista vuoden vanha tyttö.

Kohta kuulutusten jälkeen vietettiin remuisat häät, ja Wilhel Berg otti Toppisen nimekseen appensa talon mukaan, minne hän nyt muutti asumaan. Hänestä tuli talonpoika, ei vain nimeltään ja rahvaanomaiselta puvultaan, vaan hän oli aina myös ensimmäisenä työmiestensä kanssa metsässä, pellolla ja niityllä. Hän oli esikuvana ympäristönsä maanviljelijöille ymmärtäväisyydessä ja työkyvyssä sekä maansa hoidossa. Hänen nuori, vilpitön emäntänsä oli myös ymmärtäväinen maatalouden hoidossa, aina ystävällinen, leppeä ja iloinen, joten vieraanvaraisessa talossa hänen emäntänä ollessaan kaupungista kesällä usein tulvimalla saapuvat vieraat hyvin viihtyivät nauttimassa maaelämän suloutta. Nuorien annettiin sinne mennä useinkin paria vuorokautta aikaisemmin, ja sitten vanhemmat saapuivat jäljestä sunnuntai-iltapäivisin, jolloin nuoriso riemuiten oli heitä vastassa ja sitten teki parhaansa huvittaakseen juoksuleikeillä kunnon vanhempia. Yhdessä palattiin kotiin hauskan vapaasta, mutta viattomasta maaelämästä kaupungin pakkoon, jossa seurustelutavat olivat yleensä yhtä ahtaat kuin paljon suuremmissäkin kaupungeissa.

Kun joku ihmetteli sitä, että täällä vielä kävi laatuun antaa sivistyneiden nuorten naisten ja herrain huvitella maalla tällä tavalla ilman vanhempain valvovaa silmää, vastasi erään nuoren naisen äiti: "Jumalan kiitos, me voimme mitään pelkäämättä sallia tyttäriemme matkustaa vaikka maailman ympäri yhtä hyvin yksin kuin omien silmiemmekin alla. – Mitä iloa olisikaan muuten heidän kasvatuksestaan?" lisäsi onnellinen äiti levollisen varmasti.

Mutta palaamme Toppiseen. Häntä pyydettiin iloisen nuorikkonsa kanssa aina isäntäväeksi maalaisjuhliin, joissa silloin kaikki meni säädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä.

Toppisen kodin onni lisääntyi, kun hänellä oli monta hyväntapaista lasta, joita hän jo varhain totutti maalaistöihin, ja he saivat myös opetusta uskonnossa, kirjoittamisessa ja luvunlaskussa. Sitten saivat he itse valita ammattinsa ja säätynsä, mutta kaikki he olivat isänsä tapaisia.

Pitäjänkokouksessa valittiin kaksi talonpoikaa pitäjän puolesta matkustamaan Turkuun siellä tuomiokapitulissa valvoakseen Limingan kirkkoherrakuntaa koskevaa asiaa. Tämä tehtävä uskottiin iäkkäälle, arvossapidetylle Sunilalle ja Toppiselle.

Perillä kohdeltiin kohteliaita lähettiläitä suurella kunnioituksella niissä taloissa, joissa heidät tunnettiin. Varsinkin monet Toppisen entisistä nuoruuden ystävistä ilolla hänet tapasivat. Vuorineuvos Julin oli kutsunut heidät päivälliselle. Esittäessään vieraansa englantilaiselle rouvalleen lisäsi hän kohteliaasti: "Tässä, Emmi, nyt näet, että me Suomessakin voimme ylpeillä talonpojistamme."

Asetuttiin pöytään. Ystävällinen isäntä keskusteli suomeksi Sunilan ja emäntä hiukan murtaen ruotsiksi Toppisen kanssa, minkä jälkeen hän englanninkielellä sanoi miehelleen: "Kuule, Junne, en ole Englannissa milloinkaan tavannut näin sivistyneitä ja kohteliaita talonpoikia kuin nämä ovat." Hänen miehensä nauroi, mutta punastuen vastasi Toppinen englanninkielellä:

"Se on suurin kiitos minkä kukaan täällä Suomessa on voinut sanoa säädystämme."

Nuori rouva vuorostaan joutui aivan hämmästyksiinsä ja virkkoi: "Minua on petetty. Olettekin vain vaalepukuisia talonpoikia."

Toppinen vastasi hymyillen: "Tämän syytöksen helposti passimme kumoavat."

Keskustelu kävi tämän perästä yhä vilkkaammaksi ja huvittavammaksi. Toppinen jutteli emännälle tämän äidinkielellä matkaseikkailujaan ja vakuutti, ettei hänellä ole milloinkaan syytä katua rupeamistaan sanan täydessä merkityksessä maanviljelijäksi nuorena matkoillaan vieraissa maissa saamiensa kokemuksien perästä.

11.

TALONPOIKAISHAÄT.

Punttalalla, vanhalla, erittäin rehellisellä, toimeliaalla ja varakkaalla talonpojalla Limingan pitäjän Temmes-kylässä oli useita hyvin kauniita lapsia, sekä poikia että tyttäriä. Vanhin tytär vain oli rokonpanema, ja sen vuoksi hän vielä yli kolmenkymmenen vuoden vanhana oli kodissaan naimatonna vanhempainsa luona. Häntä lähinnä iältään oli monta veljeä ja sitten sisar, nyt yhdeksännellätoista ikävuodellaan oleva tummaverinen kaunotar, joka oli koko paikkakunnan ylpeys, iäkkäiden vanhempainsa ilo ja kaikkien seudun komeimpien talonpoikaisnuorukaisten huomion esine. Vieläpä hänen kotipitäjätään ulompanakin tiesi yhtenään maine kertoa ihanasta "Punttalan Annusta", ja lähetettiinpä "puhemiehiäkin"[53] kaikilta tahoilta useiden samanikäisten nuorten isäntien puolesta pyytämään häntä emännäksi näiden omistamiin suuriin taloihin.

Mutta kaunis Annu sanoi aina silloin silmät kyynelissä rukoilevasti vanhemmilleen: "Älkäät minua hyljätkö",[54] ja siksi he liikutettuina epäsivät rakastamalleen tyttärelle tehdyt edullisimmatkin tarjoukset, he kun eivät mielellään halunneet antaa häntä ensimmäiselle kosijalle – sillä mitä enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia kositulle.

Mutta vanhemmat eivät tienneet oikeata syytä, miksi heidän siivo ja muuten ymmärtäväinen Annunsa jakoi noin runsain käsin rukkasia. He eivät aavistaneetkaan, että ihanan Annun viattomassa sydämessä oli Ollilan kaunis Eero, joka oli hänen lähin naapurinsa ja lapsuutensa leikkitoveri, anastanut sijan, mitä ei kukaan muu voinut täyttää. Annu ei tiennyt, minkätähden ja milloin vaaleaverisen pojan kuva sinne oli tunkeutunut. Hänen taivaansiniset silmänsä nyt niin uskollisesti seurasivat Annua sekä valvoessa että yön unissa. Vaikka kukaan ei ollutkaan sitä sanonut, tiesi hän kuitenkin Eeronkin ajattelevan juuri häntä, mutta myös, etteivät he koskaan pääsisi naimisiin, koska Eero ei ollut isänsä vanhin poika eikä hänellä siis ollut mitään toivoa periä taloa isänsä kuollessa.

Annu ei voinut ottaa häntä kotivävykseen, koska vain vanhimmalla sisarella oli se oikeus.

Kaiken tämän tiesi suruksensa tuo vilpitön nuorukainenkin, joka ei tämän tähden tahtonut ilmaista ihanalle Annulle hiljaisuudessa murehtimiaan helliä tunteita häntä kohtaan. Mutta maaseudun yksinkertaisuudessakin aavistetaan ja arvataan pian sellainen salassa kytevä rakkaus, kun se on pysyvä ja uskollinen. Nuoren ihmisen viaton sydän sykkii pohjoisnavan ainaisen jääjoukon äärellä yhtä lämpimästi ja ehkä uskollisemminkin siellä sarkanutun alla lumikenttien keskellä kuin kullan ja silkin peitossa etelän auringon hehkuvissa säteissä ja polttavissa erämaissa. Sillä kaikkiallahan luonnon laajassa avaruudessa nuoren sielu liitelee lämpimän tunteensa omassa ilmakehässä, missä eivät mitkään kylmät ilmastoalat jaksa jäähdyttää elämän kevään aurinkoa, vaikka tummat pilvet toisinaan sitä varjostavat.

Kirkkaana kesäpäivänä aterian jälkeen ryhtyi vanha Ollila (sen sijaan että olisi työmiestensä keralla paneutunut ruokalevolle) laskemaan kirvestään pyöreällä tahkolla, mitä nuorin poika Eero haukotellen väänsi. Vanha isä oli ollut ensimmäisenä miehenä niityllä, ja jo ennen auringon nousua olivat kaikki työmiehet seuranneet häntä mukana. Vielä kasvuiässä oleva nuori poika oli väsynyt ja uninen oltuaan aamuvarhaisesta työssä ja olisi halunnut levätä keskipäivän helteen aikana. Mutta kun ei isä eivätkä vanhemmatkaan veljet niin tehneet, ei Eero kehdannut seurata renkien esimerkkiä. Pyytämättä hän sen sijaan meni pyörittämään tahkoa vanhukselle, joka oli asettunut varjoon kuistin taakse viheriällä pihamaalla.

Muulloin niin vakava ukko, joka pojan ahkeruudesta ja huomaavaisuudesta oli nyt hyvällä tuulella, puhutteli häntä iloisesti ja virkkoi tahkotessaan: "Kuule, Eero, olen puhunut puolestasi naapurillemme Punttalalle, jotta voisit päästä siihen taloon kotivävyksi, kunhan tytölle jonkun sanan mainitset. Naapurusten lapsina tiedän kyllä teidän tuntevan toisenne lapsesta saakka niin hyvin, että me vanhat sovimme kuuliaiset teille pidettäviksi kohta, kun lehmät alkavat poikia."

Eero punastui kovasti. Hänen siniset silmänsä säteilivät ilosta äkkiä katsahtaessaan kysyvästi tahkon äärestä isäänsä sanaakaan puhumatta.

Isä jatkoi: "Tiedät Priitan olevan vakavan ja uutteran tytön ja että hänen miehestään tulee kotivävy.[55] Sitäpaitsi on Priitta aivan vähin väin hoitanut karjaa jo kaksikymmentä vuotta. Sinunkin täytyy ymmärtää sellainen kelpo tytöksi, joka hoitaa kuusikymmentä kytkyessä olevaa lehmää vain yksi piika apunaan, mutta hänen hieno sisarensa, joka ei mitään taida – – –."

Tässä keskeytti ukon puheen hänestä aivan outo ääni, joka kolkosti ja änkyttäen ärähti: "Vanha Priitako!" Ukko katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuka puhuja oli, mutta ei ketään muuta ollut lähellä kuin hänen kuolemankalpea poikansa. Muuten vahva nuorukainen vapisi nyt kuin haavanlehti ja alkoi vääntää tahkoa hirveällä vauhdilla.

"Hiljempää! hiljempää!" komensi vanhus, ja vauhti asettui kohta.

Kun arvonsa tunteva ukko ääneti ja kauan oli tarkastellut kirvestä ja sen terää kynteensä koetellut, jatkoi hän vaieten teroittamista neljännestunnin nostamatta työstään silmiään. Sitten virkkoi hän aivan levollisesti pojallensa:

"Kyllä olen kauan huomannut, että haluaisit Priitan sisaren, kauniin Annun, ja vaikka hän onkin näköjään neiti, niin kysyin sinun vuoksesi isältä häntä. Mutta hän vastasi minulle, kuten oikein onkin: 'Päästä pinoa aletaan.'[56] Mielestäsi Priita on varmaankin liian vanha sinulle, kun hän on lähemmäs kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin sinä. Mutta sinun pitäisi muistaa vanhaa sananparttamme: Kyllä nuoren aina saapi, mutta eipää saa vanhaa.[57] Sitä paitsi tiedät, että vanha Punttala ja minä emme vielä milloinkaan ole sanaamme peruuttaneet." Siihen tahkoaminen loppui. Rivakka ukko palasi kiireesti niitylle työväkensä etunenässä. Viimeisenä joukossa näkyi Eero astumassa kalpeana ja horjuvana kuin kuolemaantuomittu vanki, joka juuri on saanut kuulla tuomionsa julistettavan. Muuan vastaantuleva naapurin vaimo kysyi häneltä, oliko hän jo kauan ollut sairas, mutta ei saanut vastausta.

Seuraavana päivänä makasi onneton Eero todellakin sairaana täydessä kuumehoureessa. Äiti ja sisarukset valvoivat neljä viikkoa hänen sairasvuoteensa ääressä. Mutta kauimmin ja uskollisimmin istui siinä kuitenkin elähtänyt Priita, joka mieluummin vaali nuorta ja kaunista sulhastansa hänen sairastaessaan kuin hoiti kuuttakymmentä kytkyessä olevaa lehmäänsä, joista murheinen Annu vuorostaan sai pitää huolen. Hän viihtyikin nyt vain navetassa, jossa muiden huomaamatta saattoi itkeä. Hänen mielestään eläimet enemmän säälivät häntä surussaan kuin ihmiset, sillä kun hän taputteli lehmiä Eeroaan ajatellen, nuolivat ne hänen uskollista kättään. Mutta ihmiset olivat kieltäneet tyttöraukkaa näkemästä ja ajattelemasta Eeroa ja sairastavasta armaastaan puhumasta, joka nyt oli hänestä rakkaampi kuin koskaan oli aavistanutkaan. Surussaan hän usein itkien huudahti: "Suuri Luoja! miksi en minä saanut olla vanhin tytär ja Eero isänsä vanhin poika?" Ei milloinkaan tuon siveän neidon mieleen juolahtanut lainsäädännössä taikka juurtuneissa tavoissa saattavan olla vääryyttä. Hän vaikeroi vain onnetonta kohtaloaan ja rukoili Jumalalta voimia kärsivällisesti sen kestääkseen.

Pojan sairastaessa näytti isä vielä tavallista vakavammalta, mutta samalla tyytyväiseltä ja Jumalan tahtoon alistuvalta, päättyipä sairaus joko elämään tai kuolemaan. Vieraiden kysyessä pojan vointia ja mitä tautia tämä sairasti, vastasi Ollilan ukko niinkuin rahvaalla on tapana kuumetaudista sanoa, että se oli "oikea Jumalan tauti",[58] jonka ainoastaan hän, joka sen oli sallinutkin, voi parantaa. Sen vuoksi ei lääkäriltä neuvoa kysytty eikä käytetty minkäänlaisia lääkkeitäkään.

Nuoruus malttavaisen sairaan terveen luonnon ohella pääsi lopulta voitolle, niin että Eeron kolme kuukautta vuoteen omana maattuaan nähtiin haamun kaltaisena horjuvan kotinsa ympäristössä kävelemässä. Kun hän kiitokseksi puristi uskollisen sairaanhoitajattarensa kättä, painoi hän ääneti samalla kihlasormuksen ilosta punastuvan Priitan sormeen. Ja tänä hetkenä tuntui Eerosta ensimmäisen kerran morsiamensa näöltään muistuttavan nuorinta sisarta, hänen sydämensä ihannetta.

Syksy ja talvi olivat jo menneet ja hymyilevä kevätaurinko paistoi taas korkealla taivaalla, kun kylässä valmistettiin isoja talonpoikaishäitä, mihin säätyläisiäkin sekä pitäjältä että kaupungista oli kutsuttu. Morsiamenpukija ja ruuanlaittaja saivat olla Punttalassa täydessä touhussaan, kun Priitan ja Eeron häitä piti nyt vietettämän.

Kasvussaan vihannoiva ruoho levitti vihreän peitteensä puhtaaksi lakaistulla häätalon pihamaalla; kaikki huoneet oli koristettu lehdillä ja lattioille kuusenhavuja ripoteltu. Isoimmassa huoneessa, leipomatuvassa, oli kattoon tehty valkeista raiteista teltta, joka oli koristeltu köynnöksillä, kirjavilla nauharuusuilla, peililasipaloilla, kultapaperista leikellyillä profeettain kuvilla ja kaikenlaisilla koristeilla, joita oli haalittu sekä kaupungista että maalta. Teltan alla olivat lattialle levitetyllä morsiamen omin käsin kutomalla kirjavalla villaryijyllä eli matolla, jossa oli heleitä ruusuja, vihkijakkarat suuren, keltaisen silkkisaalin peittäminä. Uunissa kihisivät suuret kinkut ja paistit, joiden maukas tuoksu kärysi aina pihalle asti. Alimmaisella portaalla seisoi pari viuluniekkaa, jotka yhtenään virittivät viulujaan virnistellessään auringon paahteessa pappia odotellessaan. Kokoontuneet häävieraat seisoivat juhlapukuisina riveissä ja ryhmissä viheriällä pihamaalla, missä vieraat koirat tappelivat talon uskollisten vahtien kanssa. Takkuinen kahlekoirakin, haukkumisestaan käheä-ääninen mutta muuten säveä Musti, oli tänään seitsemän vuotta vankeudessa oltuaan päästetty vapaaksi, mistä se näytti olevan niin nolona, että heti häpeissään ryömi veräjän luona olevaan koppiinsa, josta aivan vaiti filosofin levollisuudella sitten näytti miettivän kohtaloaan ja tarkastelevan maailman tavallisuudesta poikkeavaa menoa. Valjaista riisuttujen hevosten hirnuminen kuului pihamaan takaa, missä ne kärsimättöminä kuopivat maata, mutta pikkulapset kärsivällisesti ja hiljaa odottaen pyysivät voileipää äideiltään, kun vihdoinkin rovastin yksinistuttavat kiesit ja lukkarin viheriät kuriirikärryt näkyivät tiellä. Nyt syntyikin eloa ja liikettä joka taholla. Ensimmäisinä juoksivat haukkuen koirat sovinnossa kauan odotettuja vastaan. Mutta soittoniekat koettivat voittaa niiden äänen viulujansa vinguttaen soittamalla herkeämättä Kaarle kahdennentoista kuolinmarssia, samalla kumarrellen herra rovastille, ja kaikki miehet ottivat lakin päästään, muorit niiasivat kädet ristissä ja lapset asettuivat kuin aikoisivat lukea ruokasiunausta.

Sulhaspojat, joina oli neljä solakkaa nuorukaista kotikutoisissa, vihreissä, silkkijuovaisissa merimiespuvuissa, jouduttautuivat kunnioittavasti auttamaan rovastia kieseistä. Siihen tuli isäntä itsekin yljän kanssa herra rovastia vastaanottamaan. Ukko Punttala, jonka hiukset seitsemänkymmentä ikävuotta olivat tehneet valkeiksi, näytti vahvemmalta ja vilkkaammalta kuin hänen tuleva vävynsä, joka ei ollut vieläkään täydelleen ehtinyt toipua pitkällisestä sairaudestaan. Kohteliaasti pyysivät nämä rovastia ensin tulemaan vierashuoneeseen juomaan lasin makeata viiniä. Mutta rovasti kiitettyään hyväntahtoisuudesta astui heti ystävällisesti tervehdittyään kokoontunutta hääväkeä koristeltuun häähuoneeseen, missä hän kohta oli valmiina alottamaan vihkimätoimituksen, kädessään avattu käsikirja.

Nyt rupesivat soittoniekat soittamaan vanhaa morsiusmarssia, ja korean morsiamen talutti sisälle hänen isänsä, sulhasen hänen isänsä. Morsian oli puettu nauhuksilla, silkkinauhoilla ja paperikukilla. Kaulassa oli kultaketjuja ja vahahelmiä, korvissa riippuivat komeat renkaat, hiukset oli käherretty pystytukaksi ja puuteroitu ja täynnä kiillekultaa ja valejalokiviä. Ylinnä päälaella liehui töyhtöjä ja monivärisiä kukkia pienen, viheriän myrttikruunun ja vahapaperista tehdyn seppeleen ympärillä. Rannerenkaita ja sormuksia oli käsissä.

Näin koreaksi laitettuna oli iloinen ja terve morsian kainossa hämmennyksessään nyt kauniimpi kuin hänen nuorempi sisarensa Annu, joka morsiuspiikojen joukossa seurasi häntä alakuloisena, kellankalpeana ja laihtuneena, vain varjona siitä mitä oli ollut vielä vuosi sitten. Monen silmä kyyneltyi häntä katsellessa, ja kaikki tunsivat sääliä nuoren neidon salaista surua kohtaan, jonka he niin hyvästi saattoivat aavistaa, nähdä tai tietääkin.

Vihkimisen alkaessa piti kahden sulhaspojan ja kahden morsiustytön pitää telttaa, jona oli levitetty silkkisaali, morsiusparin yllä. Lähimmät sukulaiset ja ystävät valittiin tähän toimeen. Annu oli tietenkin yhtenä niistä. Kooten kaikki voimansa hän jaksoi kannattaa jonkun aikaa teltan yhtä kulmaa, mutta pian pettivät jännitetyt voimat; tyttöraukka alkoi vavista, horjahti ja kaatui pyörtyneenä itkevän äitinsä syliin, joka monen avulla kantoi pois vanhojen ennakkoluulojen onnettoman uhrin, minkä perintöoikeus oli niin toisenlainen kuin hänen sisarensa.

Tuskanhiki helmeili tällöin sulhasen kalvakalla otsalla, mutta hän seisoi sittenkin lujana kuin kallio paikallansa annettuansa lupauksensa. Vapiseva morsian, jonka silmissä oli viljavat kyyneleet, näytti haluavan luopua koko toimituksesta ja kiiruhtaa onnettoman sisarensa jälestä, mutta häntä pidätti isän vakava katse, joka vaati velvollisuuden täyttämistä. Nuorempi sisar piti telttaa Annun asemasta ja vihkiminen jatkui säännöllisesti.

Tavallista ottelua telttavaatteestakaan ei jätetty pitämättä juhlallisuuden päätyttyä, jolloin nuoret sulhaspojat ja morsiustytöt koettavat kumpaisetkin sen anastaa, koska vanhan luulon mukaan tämä voitonmerkki tuo mukanaan vallan talossa sille puolelle, joka sen on voittanut. Jos pojat sen saavat, tulee mies talossa valtiaaksi. Mutta jos taas tytöt voittavat, saa emäntä vallan. Usein sattuu, että nuoret tässä kiistassa, joka on vain leikkiä, repivät saalin palasiksi.

Vihkimistoimituksen jälkeen asettui nuori pari kattoteltan alle ottaakseen vastaan onnitteluja ensin papilta, sitten sukulaisilta, ystäviltä ja kaikilta häävierailta. Annua vain ei näkynyt.

Sitten istuuduttiin kapean päivällispöydän ääreen, mikä oli katettu pitkin huoneen seiniä. Ylinnä pöydän päässä tuli morsiamen sulhasen kanssa istua ja niin lähekkäin, etteivät auringon säteetkään päässeet tunkeutumaan heidän väliinsä. Kukkurainen pöytä näytti melkein notkuvan kaiken sen painon alla, mitä sille oli ladottu. Siinä oli monenlaista leipää suurissa läjissä, torttuja, pannukakkuja, paisteja, kinkkuja, rintapaloja, kiisseleitä, juustoa ja voita, olutta ja viinaa y.m. Suurissa, valkoisissa saaveissa kannettiin sisään riisipuuroa ja rasvaista lihavelliä paksuine möykkyineen, mitä kaikkea ammennettiin vateihin pöytään asetettavaksi. Morsiamen piti kilpailla sulhasen kanssa, kumpi ennemmin ennättäisi pistää lusikkansa puurovatiin. Tämäkin kilpailu kuului tietävän tulevaa valIanpito-oikeutta talossa, mutta ylkä istui nyt aivan välinpitämättömänä kaikesta.

Kummasteltavaa oli tällaisissa juhlissa, että harvoin näkyi juopunutta, vaikka tarjolla oli runsaasti olutta ja viinaa. Jos sellaista sattui, talutettiin päihtynyt kohta huoneesta ulos.

Vaikeinta koko pidoissa oli aina saada akat istumaan pöytään, sillä heidän parissaan pidettiin sitä liian persona, joka vapaaehtoisesti itse meni aterioimaan. Sentähden nuorten sulhaspoikain täytyi monesti väsyksiin asti reutoa, ennenkuin heidän onnistui saada ruokailutupaan väkevät eukot, jotka sivuutettaviin ovenpieliin tarttuen ponnistelivat vastaan kaikin voiminsa, niin että vain vahvat ja voimakkaat miehet jaksoivat viedä heidät syömään päivällistä. Vaikka kaikki tämä tapahtuikin nauraen ja leikillä, oli se ottelua molemmin puolin. Sitten istuutuivat muka kohteliaimmat heistä kauas pöydästä ja kokivat salata, että he ollenkaan söivät. Mutta heidän silavanrasvasta kiiltävät kasvonsa ilmaisivat kuitenkin, että he eivät olleet halveksineet ruokia.

Ennen ja jälkeen aterian veisattiin virsi. Lopuksi pappi piti puheen kehoittaen antamaan apua puutetta kärsiville, jonka aikana kaksi lautasta pantiin kiertämään ympäri pöytää, toinen kirkon, toinen köyhien hyväksi, joihin jokainen tilaisuuden ja varojensa mukaan uhrasi roponsa.

Aterian jälkeen juotiin kahvia ja sitten alkoi tanssi, jolloin aina nuorempi pappi oli vastaansanomatta velvollinen alkamaan polkan morsiamen kanssa ja sulhanen taas velkapää tanssittamaan morsiamenpukijaa.

Pohjalaisen rahvaan polkka on vakavaa ja jäykkää, niinkuin kansanluonnekin siellä yleisesti on. Tanssiva pari ei koskaan ennen polkan loputtua siirry siltä pieneltä alalta, johon se lattialla on asettunut, vaikka se ahtaalla tilalla saapi töytäyksiä naapureiltaan alituisesti, tanssijain hitaasti, tasaisesti ja juhlallisesti pyörähdellessä pienessä piirissään yhden tai kahden viulun surunvoittoisten sävelten tahdissa. He pitävät silloin toisiaan kiinni käsistä, joiden eri asennot ovat tanssin ainoana vaihteluna. Maaseudun nuoret ovat kuitenkin siihen niin mieltyneet, että isoimmissa häissä yhteen menoon monta vuorokautta jaksavat sitä tanssia.

Tanssi oli kestänyt pari tuntia, kun Annu tuli kalpeana huoneeseen rakkaan sisarensa, morsiamen, kädestä pitäen. Ystävinä toisiinsa nojaten tanssivat sisaret yhdessä polkkaa. Punaistuen tuli silloin sulhanen ja pyysi Annua uuteen polkkaan. Nuoren neidon kalpeat posket saivat äkkiä purppuranpunan ja nuori pari tanssi yhä tietämättään vielä sittenkin, kun toiset jo olivat lopettaneet. Ehkä he olisivat kauankin jatkaneet tanssiaan, ellei morsian olisi ystävällisesti tullut heille huomauttamaan: "Heittäkäät nyt pois; kaikki teitä kattoo."[59]

Hyvän sisarensa käsivarteen nojaten lähti Annu kohta huoneesta eikä näyttäytynyt enää koko häiden aikana, vaikka niitä kesti kolme vuorokautta.

Elonaika oli jo tullut. Muuttolinnut alkoivat lähteä eteläisiin seutuihin, jääkylmä pohjatuuli puhalsi yli paljaiden kenttien ja lennätti sinne tänne pyörittäen kellastuneita lehtiä paljastuvista lehtipuista, ja koko luonto näytti kolkkona ja synkkänä odottavan pitkän ja ankaran talven tuloa. Ainoastaan aidanseipäillä nauravat harakat näyttivät riemuitsevan pelloille karisseista jyvistä ja teurastuskauden pikaisesta tulosta.

Kovan päivätyön perästä käski iäkäs, kunnianarvoisa Punttala väkensä iltarukoukseen perheentupaan. Yksi ainoa päresoihtu valaisi himmeästi isoa pirttiä. Liikutetun hartaana luki ukko tavalliset rukoukset, jonka jälkeen hän virkkoi: "Ystäväni, rukoilkaamme myös rakkaan Annumme puolesta, joka on kuolemaisillaan. Hän on tyytyväinen ja valmis astumaan Jumalansa kasvojen eteen. Hän on ollut vanhemmilleen iloksi; sillä aina hän on ollut hyvä ja tottelevainen lapsi. Sentähden hän jo näin varhain saa palkinnoksi taivaan autuuden."

Koko talonväki yhtyi syvästi liikutetuin sydämin rukoilemaan rakastetun sairaan puolesta.

Pienessä, siistissä kamarissa pirtin perällä makasi kuoleva heikosti hengittäen. Hän katsoi loistavin silmin ikkunasta taivaan sineen, mistä kuun säde loi ainoan hänelle mieluisan valon huoneeseen.

Salainen suru oli hivuttanut hänen rintansa, niin että nopeasti edistyvä keuhkotauti äkkiä katkaisi nuoren, vahvan elämän.

Annu lepäsi aivan tyytyväisenä pää äitinsä käsivarrella ja kädet ristissä rukoillessaan. Verettömät huulet liikkuivat hiljaa. Sitten hän viittasi lähemmäksi huolissaan olevaa sisartaan. Nyt kiersi hän molemmat käsivartensa tulisesti hänen kaulaansa ja kuiskasi: "Armas sisko, ole hänelle hyvä!"... Kädet vaipuivat hiljaa alas. Annun rakastava sydän oli herennyt sykkimästä. Hänen äänetön, uskollinen lempensä oli mennyt saamaan palkkaansa paremmasta maailmasta, missä eivät mitkään maalliset esteet erota toisistaan sopusointuisia sieluja ja sydämiä.

12.

AAVE HAUDALLA.

Talvi oli kulunut Punttalassa hitaasti, ääneti surren ja kaivaten itkien autuaasti kuollutta. Oli niin autiota nyt talossa, missä herttainen Annu ennen aina oli ollut sekä eläinten että ihmisten hupina ja ilona. Hänen viimeinen rukouksensa elämässä näytti tulleen kuulluksi, sillä hyvä Priita oli hellän huolehtiva ja huomaavainen täyttämään synkkämielisen miehensä pienimmänkin toivomuksen, ja Eero oli hyvä ja ystävällinen hänelle. Suru rakkaasta vainajasta tasoitti eron heidän iässään ja lähensi heidän hyvät sydämensä.

Hymyilevän kevätauringon ensi säteet, mitkä niin kiireesti häätävät talven pimeät, näyttivät tahtovan taas karkoittaa heidän murheensa iloisilla häähommilla.

Maija, vainajan viisitoistavuotias sisar, hääri nyt Punttalassa koko naisväen kanssa iloisena ja toimekkaana äitinsä rinnalla. Kihlasormus kiilteli lihavan ja verevän tytön paksussa ja pehmeässä sormessa, terveys ja lapsuudenriemu loisti hänen pyöreillä punaposkillaan ja kirkkaista sinisilmistään, joiden puhdasta kuvastinta vain silloin kyyneleet himmensivät, kun kaivatun Annun nimeä mainittiin.

Seitsentoistavuotias, kelvolliseksi tunnettu ja rikas talonpojanpoika Limingasta ja jo talon isäntä, koska hän aikaisin oli kadottanut vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, oli puhemiehen kautta kosinut hauskaa pikku Maijaa ja lähettänyt hänen mukanaan kihlasormuksen, kultavitjat, ison, punakukkaisen silkkisaalin ja muita sen puolen tavallisia sulhaslahjoja.

Vanhempain suostumusta avioliittoon pyydettiin ensin. Se saatiinkin sekä sitten punastuvan tytön myöntymys, joka vain kerran sattumalta kirkosta ulos tullessaan oli nähnyt tulevan miehensä takaapäin. Mutta naimiskauppaa pidettiin niin edullisena, että nuori tyttö lapsellisen iloisena otti vastaan sen johdosta sekä sukulaisten että ystävien onnittelut.

Nuori Maija oli pieni maalaiskaunotar, kun hän täydessä morsiuspuvussaan iäkkään isänsä taluttamana astui häätupaan nuoren, ujon sulhasensa luo, joka ei rohjennut nostaa silmiään lattiasta koreaan morsiameensa.

Puolet pidoista oli Punttalassa vietettävä, toinen puoli yljän kotona, jossa varsinaiset häät vietettiin.

Vihkiäispitojen alkupuolen päätyttyä Punttalassa päivälliseen lähti morsiussaatto liikkeelle itse häätaloon. Etummaisena kulki pari kuormaa morsiamen myötäjäisiä, rukki, röykkiö pito- ja makuuvaatteita y.m. Sitten seurasivat soittoniekat, jotka koko kahden peninkulman pituisella tiellä ruumis ja sielu työssä huvittivat hääjoukkoa useammanlaatuisella soitolla. Sitten ajoi pappi, takanaan kieseissä unilukkari. Senjälkeen korea morsian puhemies sivullaan, sulhanen morsiamen pukijan kanssa sekä lopuksi lähimmät sukulaiset ja koko iloinen hääjoukko.

Iäkäs isä oli itse nostanut rakkaan Maijansa kieseihin, jolloin pari suurta kyyneltä vieri pitkin ukon kalpeita poskia. Kiltin Maijan silmät olivat itkusta punaiset, kun hän heittäessään hyvästiä rakkaalle lapsuudenkodilleen siirtyi sylistä syliin saamaan onnentoivotuksia ja siunauksia, joista pisimmät ja lämpimimmät olivat kuitenkin saattamaan lähtevien vanhempain.

Mitä ihanimmassa kesäilmassa kulki hääsaatto viheriöivien lehtimetsien, hyvää satoa lupaavien peltojen ja kukkivien niittyjen halki. Jo kaukaa näkyi korkealla kunnaalla oleva häätalo vähän matkan päässä Limingan vastarakennetusta kirkosta. Koko viheriä mäki oli kirjavanaan hääpukuisia vieraita, jotka istuen tai seisoen odottivat lähestyvää hääsaattoa, mitä vastaan sen perille tultua kohta menivät sulhasen sukulaiset ja vieraat viulunsoittajien siinä tervehdykseksi soittaessa.

Heti kärryistä laskeuduttuaan kävi morsian ensin navetassa, koska vanha tapa sitä vaati karjan viihtymiseksi uuden emännän hoidossa. Sitten toimitettiin vihkiminen, ja illallista syötyä ruvettiin tanssimaan, johon nuori pari otti osaa ikänsä täydellä ilolla. Aamupuolella yötä tanssittiin morsiamelta kruunu, kuten tapana on. Se otettiin morsiamen päästä ja huivi sidottiin hänen silmiensä yli, jolloin kaikki tytöt tanssivat piiriä sokon morsiamen ympärillä. Hän pani kädessään pitämänsä kruunun yhden tanssivan tytön päähän, ja varmasti hänen jälkeensä tämä ensiksi, niin uskottiin, joutuisi vihille. Useimmiten niin tapahtuikin, sillä veitikkamainen morsian osasi aina siirtää niin paljon huivia sivuun kuin tarvitsi asettaakseen kruunun sen neidon päähän, jonka hän tiesi pian pitävän häitään.

Maalaisherrasväen ja kaupungista tulleiden lukuisain häävierasten joukossa oli myös Julma, mikä oli köyhä ja ruma orpotyttö, joka varhain oli joutunut maallista turvaa vaille ja sitten kokenut monta kovaa koettelemusta köyhyyden koulussa. Isätöntä auttaakseen olivat juuri sentähden jaloimmat ja parhaat sydämet kuitenkin osoittaneet hänelle hyvyyttä. Nyt oli Julma muutamien hyvien ja iloisten nuoruudenystävien seurassa saanut tulla pitoihin.

Oli ihana juhannusaatto. Iloinen nuoriso oli hajaantunut pieniin ryhmiin etsimään mielensä mukaista huvia. Toiset tanssivat häätuvassa herkeämättä polkkaa. Toiset kävelivät hymyileville pelloille vanhan tavan mukaan "sitomaan ruista". Sitä varten varataan mukaan eriväristä villalankaa. Sitten valitaan yhtä pitkiä olkia, mitkä juuresta sidotaan mukaanotetuilla erivärisillä langoilla, jotta siten voidaan tutkia omaa taikka ystävän onnea. Monestikin nuori neito sitoo olkensa salaisen lempensä esinettä ajatellen. Vuorokauden taikka, jos uteliaisuus ei ole liian suuri, korkeintaan kolmen kuluttua mennään paikalle katsomaan, mikä oljista on kasvanut pisimmäksi. Jos mustalla langalla sidottu on pisin, niin on odotettavissa murhetta tulevana vuonna, mutta jos viheriällä sidottu on kasvanut pisimmäksi, niin tulevat häät. Punainen tuo iloa, sininen toivoa, mutta keltainen tietää rukkasia. Leikkivillä nuorilla on joka tapauksessa hauskaa kävelyretkellään ja muistellessaan kaikkia menneitä hauskoja juhannusaattojaan.

Köyhä tyttö ei ollut saanut muuta kasvatusta kuin minkä hän sokean kanan tavalla, joka noukkii jyvän sieltä ja täältä, oli voinut hankkia itselleen, niin että hän ainoastaan uutteralla työllä vastuunalaisessa toimessaan saattoi pitää huolta äidistään, jonka ainoa turva hän oli.

Kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana olikin hänellä ilo hartaana lasten opettajattarena nauttia mitä kunniallisimpain ja hellimpäin vanhempien yhtämittaista luottamusta.

Kaunis luonto juhannusyön auringon loistavien säteiden kullassa kiehtoi Julman ulos sen helmaan ihailemaan Luojan suuruutta, joka näyttäytyi lumoavan, äsken heränneen luonnon tai kirkkaan sinitaivaan pienimmässäkin osassa. Mutta surullisena painui hänen katseensa alas maahan, kun hän huomasi melkein tietämättään tulleensa hautausmaalle, jossa vainajat kadehdittavassa levossa ja rauhassa olivat solmineet ikuiset veljeyssiteet.

Vaatimattomat hautakivet, jotka olivat kaipauksen merkkeinä haudoilla, ympäröivät koristeina yöllisen auringon valjussa valossa uutta temppeliä, joka kunnioitusta herättävänä hallitsi pyhässä hiljaisuudessa vanhaa, vihittyä maata.

Kaikki maailman turhamaisuuden riemuaiheet hälvenivät täällä nuoren tytön sielusta, joka täyttyi ylevillä ja jaloilla tunteilla ja juhlallisella vakavuudella kiintyi maallisen katoavaisuuteen. Yksinkertaisella hautaristillä hän luki sanat:

    Merkiksi risti haudalla
    on elos' vaivain lopusta.

Ja hän melkein kadehti tuntemattoman onnellista osaa.

Samassa hän huomasi aivan lähellä pienen hautakummun ja tunsi sen hyväntekijänsä rovasti Rajalinin ja hänen rouvansa leposijaksi. Sen ääreen polvistui hän hiljaa rukoilemaan siunaten kiitollisin kyynelin noiden hyvien ihmisten tomua, jotka niin usein olivat ojentaneet lapsiparalle hänen puutteessaan ja kurjuudessaan auttavan kätensä. Noustuaan ylös kohotti hän lohdutettuna ja täynnä toivoa ikävöivän katseensa kohti sitä maailmaa, jossa jälleen tapaisi heidät, ja sitten palasi hän keventynein sydämin ja kepeästi astuen takaisin häätaloon.

Hänet kohtasivat tiellä hänen onnelliset ja elämänhaluiset nuoruudentoverinsa, jotka olivat lähteneet etsimään kadonnutta Julmaa, minkä pitkää ja salaperäistä yksinäänkävelyä nyt kaikki kummastelivat.

Häätaloon tultua koko seura istuutui kohta kukkurapäiseen aamiaispöytään. Mutta pian heidän syöntinsä keskeyttivät muutamat talonpojat kertomalla kaikkien hämmästykseksi nähneensä kirkontapulista, jossa olivat kelloja soittamalla olleet ilmoittamassa saapuvan juhlapäivän pyhyyttä, kummituksen tapaisen aaveen nousevan Rajalinin haudasta ja viipyvän haudalla ainakin pari tuntia. He olivat valmiit vaikka valalla vannomaan nähneensä tällaisen näyn. Vieraat tarkastelivat toisiaan tuokion aikaa. He eivät tienneet mitä ajatella asiasta.

Tällöin nousi pöydästä kalvakka, laiha ja valkopukuinen Julma. "He puhuvat totta", hän virkkoi. "Minä olen kummitus."

Hajanaisia kuvauksia Oulun palosta 23 p:nä toukokuuta 1822.

13.

PALO ALKAA JA NAISET MALTITTOMINA.

Kaukaisen pohjolan kevätpäiväksi tavattoman leudon ja lämpimän päivän valoisana iltana näkyi vielä ruskopilviä läntisellä taivaanrannalla, miellyttävinä kuin enkelivartio, joka odottaa saavansa ystävällisesti heräävälle luonnolle toivottaa hyvää huomenta itäisten kultaporttien auetessa ja sädeloistollaan vapauttaessa palveluksestaan valoisan yön suojelusenkelit. Hiljaisuus ja rauha oli kaikkialla kaupungissa ja sen ympäristössä vallitsemassa. Veden tyyni pinta oli kuin peili; sen tummassa kirkkaudessa kuin uinuen suloisissa unelmissa kuvastui lumoavasti taivaan ihanuus sulautuen maan kauneuteen, niin että ne näyttivät kuin juhlivan kihlajaisiaan. Kuulit koskienkin kohisevan tavallista hiljaisemmin. Hiljaa ja ihmeellisesti ylisti enkeli Luojan kaikkivaltaa jokaisesta itävästä ruohonkorresta ja puiden hennoista silmuista, joiden esiintyöntyvät viheriät lehdet melkein silmin nähden kehittyivät ahtaasta vankilastaan riemuitakseen koko luonnon keralla vapaudestaan ja kiitollisina tervehtiäkseen vapauttajaansa, jona oli kauan odotettu aurinko ja kevät. Puhdas yöilma oli lempeä kuin pyhä henkäys herättäen sielun sisimmässä nimettömän, kaihoavan, suloisen juhlatunnelman.

Niin lepäsi koko luonto herttaisessa rauhassa. Kaupungin kaikki asukkaat olivat syvässä unessa päivän vaivoista väsyneinä. Ainoastaan tuskissaan tautivuoteella makaava, taikka joku, joka rukoillen kuolevan ääressä luki maallisen elämän tuskien loppua tunneissa, vielä valvoi – kun hätäkellon kumea läppäys ilmoitti tulen päässeen irti. Samassa kajasti Kallisen mäeltä kauhea tulipatsas, mikä kohosi suoraan taivaalle mustan savupilven läpi hirveästi uhkaavana kuin miekka paratiisin portilla. Se ajoikin kaupungin pelästyneet asukkaat unen suloisesta paratiisista.

Liekkien loimot valaisivat punertavalla hohteella puolet taivaanlakea. Ne riehuivat hirmuisella ryskeellä ja levittivät rätisten ympärilleen palavia hiiliä ja kipunoita. Äkkiä alkoi puhaltaa kova tuuli, joka jakoi liekit kahtia ja lennätti tulisateen koko kaupungin yli sytyttäen sen palamaan neljästä eri paikasta. Ihmiset hyökkäsivät ulos asunnoistaan puolialastomina, vielä unenpökerryksissä. Kaikki vähät sammutusneuvot, joita oli olemassa, hilattiin sinne, missä palo ensin syttyi. Tehtiin työtä voimien takaa hävittävien liekkien leviämisen ehkäisemiseksi. Mutta turhaa oli kaikki, sillä palopurjeet ja -kalutkin joutuivat liekkien uhriksi. Tuli tarttui vanhoihin puurakennuksiin nopeasti kuin rohtimiin. Muutamassa hetkessä muodostivat risteilevät, pilvenkorkuiset tulenliekit katujen yläpuolelle hirvittävän holvikäytävän, jossa epätoivoiset ihmiset kuljeskelivat apua huutaen ja pelästyneet eläimet ulvoen ja älähtäen juoksentelivat sinne tänne etsiessään pakopaikkaa uhkaavalta hengenvaaralta. Musta savu ympärillä eksytti niitä, mutta toisinaan kuitenkin sen vihurit lakaisivat pois, ja silloin tuon mitä kauheimman kuvan taustaa valaisi hirvittävä tulimeri. Nuoret äidit juoksivat tuskasta melkein mielettöminä kaupungin tullien ulkopuolelle mukanaan rakkaimpansa, itkevät pienet lapset, jotka oli pakko jättää vieraiden huostaan, sillä välin kun he itse kiiruhtivat takaisin palavaan asuntoon pelastamaan liekeistä, mitä pelastaa voi. Miehet myönsivät vaaran mentyä naisten neuvokkaisuuden ansioksi etupäässä, että jotain saatiin liekeiltä pelastetuksi, kun kaikkien miesten oli pakko olla mukana tulta sammuttamassa ja pelastamassa ihmisiä ja eläimiä.

Jotkut naiset joutuivat kuitenkin kauhusta niin hämmennyksiin ja päästään pyörälle, että he juoksivat tulta pakoon mukanaan vähäpätöisiä esineitä, jättäen palon uhriksi kallisarvoisia tavaroita, mitkä he täysin maltillisina olisivat voineet pelastaa. Muuan pahimmin pelästyneistä tahtoi syöksyä huoneeseen, minkä katto oli jo tulessa, pelastamaan lankakerää. Toinen juoksi palavaan taloon pelastamaan sinne jäänyttä hopealusikkaa. Hän palasi kyllä onnellisesti, mutta mukanaan vain puulusikka, jonka hän henkensä uhalla oli löytänyt. Eräs korjasi vanhan naisenpuvun arvokkaan silkkileningin sijasta. Kaivoihin heitettiin mausteita, kahvia, sokeritoppia y.m. muka tulta pakoon. Kristalli- ja porsliiniastioita, hyytelöitä ja vanukkaita muoteissaan viskattiin yläkerroksista alas kivikatuun. Eräs rouva ponnisteli vastaan häntä vietäessä palavasta kodistaan, missä hän tahtoi polvillaan lukea "Isä meidän" seitsemän kertaa, koska hän siten muka olisi saanut tulen sammumaan katosta.

Niin mielettömältä kuin tämä kuuluukin, pitää kuitenkin sitä ymmärtääkseen vain kuvitella olevansa neljältä puolelta hävittävän tulen saartamana ja sitten ajatella, miten moni tällaisessa kauheassa asemassa oleva jaksaa säilyttää täyden mielenmalttinsa. Nämä naiset olivat tavallisissa oloissa aina järkeviä, ja moni heistä myös tässä hädässä toimi viisaasti ja päättävästi. He kantoivat tavaroita, joita levollisin mielin eivät olisi jaksaneet paikalta liikuttaa, sellaisella voimalla, mitä eivät luulleet koskaan heillä olevankaan. Kaikki, mitä voitiin pelastaa tulen kidasta, vietiin kantamalla alas meren rantamille taikka kaupungin ulkopuolelle.

Estääkseen tulen leviämästä Kajaanin tullille päin, missä pitkä aita erotti talot, käski eräs kaupungin rouva paloa töllistelevää talonpoikaa, joka seisoi siinä lähellä mietteissään kirves olalla, heti hakkaamaan maahan aidan. Mutta tämä ei sanonut uskaltavansa sitä tehdä, koska hän ei tiennyt, kenen aita oli. Kiireesti tempasi silloin neuvokas rouva kirveen häneltä ja kaatoi sillä itse tulta levittävän lankkuaidan.

14.

ISÄ LAPSINEEN.

Kaupungin läpi juoksevaan pieneen Juurusojaan oli koetettu pelastaa kaikenlaista irtainta omaisuutta, kuten huonekaluja, taloustarpeita, vaatteita y.m. Ihmiset ja eläimetkin liekkien ahdistamina tänne pakenivat. Mutta pian tuli yhtyi puron molemmilta puolilta ja viskoi liekkejään onnettomien päiden yllä. Täällä ihmiset nyt kulkivat kontallaan ja eläimet piehtaroivat liejussa puron pohjalla, sillä puro oli kuivunut kauheasta kuumuudesta. Tänne palosta pelastetut tavaratkin joutuivat lopulta liekkien saaliiksi.

Ojassa hengestään taistelevien onnettomien joukossa oli myös Ikonen niminen työmies. Oltuaan sammutustyössä aikoi hän pelastaa vähän omaisuutensa kotoaan. Mutta kantapäillä seuraavat liekit ajoivat hänet saarroksiin yhdessä pikku tyttönsä, hänen ainoan lapsensa kanssa, mikä uskollisesti kädessään suojeli vierasta kananpoikaa, joka hädässään oli turvautunut tuohon pikkutyttöön ja koetti levottomana piipottaen piiloutua hänen suojaansa kuin emonsa siiven turviin. Niinkauan kuin purossa oli vettä pisarankaan verran, kostutti isä sillä vain lapsensa päätä, vaikka liekit kärvensivätkin hänen omia hiuksiaan ja hän kuumuudesta ainiaaksi menetti näkönsä. Siten tyttönen pelastui ja pääsi vaarasta vahingoittumatta, mutta hänen turvattinsa silmät tuli pahoin tärveli.

Joku tiedusteli sitten jonkun ajan perästä tyttöseltä, miten hänen isänsä silmien laita oli.

Pienokainen vastasi huoaten: "Isä ei näe vieläkään ollenkaan, vaikka joka päivä voitelen hänen silmiään lääkärin antamilla rohdoilla. Kai isä jääkin sokeaksi." Kyyneleet kohosivat samassa surullisen lapsen silmiin, mutta pian ne taas kirkastuivat, kun hän vilkkaan iloisena huudahti: "Mutta kananpoikani on saanut näkönsä samoista lääkkeistä, sillä olen aina voidellut senkin silmiä samalla kertaa kuin isänkin."

15.

SAIRAS.

Pastorin rouva B. makasi jo tajuntansa kadottaneena tautivuoteellaan. Polvillaan hänen tyttärensä rukoili parhaillaan kuolevan puolesta, kun tuli rätisten tarttui katonkannattimeen.

Eräs nainen hyökkäsi sisään huoneeseen. "Eikö sairas pitäisi pelastaa?" huudahti hän levolliselle hoitajattarelle.

"Millä tavalla?" vastasi yövalvonnan kalvistama haamu. "Yksinäni en kykene muuta kuin rukoilemaan ja kuolemaan yhdessä äidin kanssa."

Pelastaja poistui. Kadulla hän tapasi miehen, joka täyttä laukkaa ajoi tyhjine kärryineen ja palasi tavaroita pelastamaan. Hän pidätti huimaa hevostaan, kun vaimo hänelle huusi pyytäen kyynelsilmin ensin pelastamaan ihmishengen. Hän esteli, koska häntä oli käsketty kiiruhtamaan. Silloin nainen tarttui hevosen suitsiin, talutti sen pihalle pelotellen miestä sillä, että tämä joutuisi vastaamaan ihmishengestä, ja niin kuoleva tuli pelastetuksi, vaikka vain muutamaksi päiväksi. Hänen sureva tyttärensä ei elänyt kauan äitinsä jälkeen.

16.

KOLME VANHUSTA.

Vanha oluenpanija Mellin, hänen rouvansa ja heidän uskollinen palvelijattarensa olivat kaikki jo yli 80 ikävuoden. Ulkoa kuuluva melu herätti kunnianarvoisan kolmikon vasta kun talo jo paloi. Vanhukset koettivat ensin voimainsa mukaan vain itse pelastua tulesta. Puolialastomina ja vilusta väristen he seisoivat palavan talonsa edustalla, minkä matalan katon alla he olivat niin pitkän ajan eläneet tyytyväisinä ja häiritsemättä. He olivat valkopäisiä kuin kolme kyyhkystä ja heidän kalju päälakensa oli paljas. Myrsky raastoi ja repi heidän harvoja hopeahiuksiaan ja liekit valaisivat ajan piirroksia vanhusten kalpeissa kasvoissa, joissa niin seivästi kuvastui maallinen kärsimys ja taivaallinen lohdutus, kun hämärtyvät silmät loistivat taivasta kohti ja vapisevat kädet olivat ylhäällä ristissä rukoillessa. Rukouksesta vahvistuneina alkoivat vuosien painosta jo kumaraselkäiset vanhukset muutaman minuutin kuluessa raastaa kadulle (missä kaikki sitten paloi) niin raskaita tavaroita kuin suinkin jaksoivat heikkovoimaisina liikuttaa. He olivat jo herjenneet tästä toimesta, koska talo oli jo ilmitulessa, kun iäkäs palvelijatar aivan äkkiä huudahti: "Mutta minun arkkuni!" Häntä ei voitu pidättää vielä kerran palaamasta palavaan taloon pelastaakseen ainoan aarteensa, ikäisensä, rakkaan, tyhjän kirstunsa, jonka hän säikähdyksissään oli unohtanut, sillä tähän asti ei hänellä ollut ollut aikaa ajatella omia tavaroitaan. Ensi huolensa hän oli omistanut tapansa mukaan hyvän ja rakkaan herrasväkensä parhaaksi.

Vanha emäntä kiiruhti kohta auttamaan uskollista, mutta itsepäistä Kreetaansa kantamaan kirstua, ja ukko jouduttautui heti heidän jäljissään. Mutta tuskin he olivat päässeet taloon sisälle, kun katto syöksyi alas hirveästi rytisten, ja kaikki kolme vanhusta jäivät samalla liekkien saaliiksi. Juuri silloin kuului sydäntä särkevä tuskanhuuto ulkopuolelta kadulta. Vanhusten lapset, jotka jo aikoja sitten olivat eronneet kodistaan, olivat riistäytyneet ympäristöstään rientääkseen tulen ja savun läpi pelastamaan iäkkäitä vanhempiaan. Mutta he tulivat liian myöhään. Paikalle juuri saapuessaan näkivät he vanhempainsa syöksyvän taloon, jolloin samassa katto putosi sisään heidän päälleen.

Riehuvat liekit näyttivät sentään antaneen arvoa kunnioitettavien vanhusten ruumiille, niin että ne voitiin tuntea, kun ne usean vuorokauden perästä kaivettiin esiin tuhkasta talon savuavista raunioista.

Muuan vanhusten poika, joka itse oli perheenisä, tuli nähdessään vanhempainsa palaneet ruumiit mielenvikaiseksi.

Iäkkään avioparin koko elämä oli ollut Filemonin ja Baukiin elämän kaltainen. Vaikka he kuollessaan eivät, kuten nämä, muuttuneet viheriöitseviksi puiksi, niin onneksi onnettomuudessa he saivat kuolla samalla kertaa.

17.

KALLEIN AARRE.

Köyhän työmiehenlesken tytär oli ollut äitinsä ainoa apu ja tuki. Hän istui rukoillen vastakuolleen äitinsä vieressä ja odotti hiljaa ja kärsivällisesti, eikö vainajassa vielä näkyisi jotakin elonmerkkiä. Melu ulkona ei saanut surevan huomiota puoleensa, ennenkuin tulen loimu vastasi ikkunaan. Silloin vasta hän ajatteli pelastamista ja pelasti kalleimman mitä hänellä oli, äitinsä ruumiin, jonka hän selässään kantoi pois tulen liekeistä.

18.

TIMBOM KUOLEE.

Pormestari Timbom oli heikkona sairaana. Saamatta unta vuoteellaan kuuli hän jo hätäkellon ensimmäisen läppäyksen ja laski levolliseen tapaansa sen kamalia lyöntejä. Pormestari asui lähellä värjäri Papén taloa, mistä tuli pääsi irti. Hänen rouvansa makasi viereisessä huoneessa sikeässä unessa, mutta hälyytysrumpu herätti hänetkin.

"Timbom!" huudahti hän, "kuuletko rummun ääntä?"

"Kuulen", vastattiin.

"Kuuletko läppäyksenkin?"

"Kuulen, kultaseni", vastasi sairas väsähtäneesti.

"Luulen tulen päässeen irti", virkkoi rouva.

"Niin minäkin luulen", vastasi pormestari.

"Näetkö tulen loimua; on aivan kuin meidän kattomme palaisi?" jatkoi rouva.

"Näen kyllä", ähkyi sairas.

"Tiedätkö, minne piiat ovat menneet?"

"En", kuului heikko vastaus.

"Nousenkohan ylös ja pukeudun?"

"Tee se, kultaseni!"

"Mutta miten saan leninkini kiinni, kun piiat kai ovat juosseet ulos paloa katsomaan?"

"Tule tänne, kultaseni, niin autan sinua", puhui sairas, kun ovi samassa kiireisesti avattiin ja useita Timbomin ystäviä tuli huoneeseen paarit mukanaan, joilla he aikoivat kantaa sairaan pois aivan uhkaavasta vaarasta. He pyysivät rouvalta avaimia, jotta pelastaisivat kullat ja hopeat ja muut kallisarvoisimmat tavarat, sillä tuli oli jo levinnyt taloon.

"Niinpä kylläkin! Kaikkea muuta!" vastasi pormestarinrouva suuttuneena. "Älkää luulko, että annan teille avaimia taikka sallin viedä pois tavaroita, ennenkuin ne on tarkkaan merkitty muistiin."

"Ei ole aikaa viivytellä", vastattiin ja pelastettiin mitä kiireessä voitiin.

"Älkää viekö Timbomia!" huusi pormestarinrouva enemmän suutuksissaan kuin pelästyksissään nähdessään herrojen kantavan miestään. "Ette saa viedä Timbomia ilman minua ja ilman sukkia."

Samassa niin voimakkaat kädet käärivät pormestarinrouvan hänen punaiseen saaliinsa ja vaippaansa, ettei hän uskaltanut tehdä vastarintaa. "Antakaa minun ainakin ensin ottaa pois paperrukset hiuksistani!" kirkui hän kumminkin vielä, vaikka istui jo kadulla kieseissä, jotka hiljakseen ajoivat Timbomin paarien jälessä Kajaanin tulliin päin. Nyyhkien järjesteli pormestarinrouva siinä kiharoitansa ja moitiskeli niitä, jotka siten veivät Timbomin sukitta ja hänet paperrukset hiuksissa ja leninki auki. "Mutta Timbomin kauravelli", vaikeroi hän, "jäi kellarin eteiseen ja lääkepullot uuninkomeroon. Mitä minä nyt annan Timbomille kerran tunnissa ja mitähän lääkäri sanoo, kun hän tulee?"

Näin valitellen asioitaan sai pormestarinrouva seurata miestänsä pelastussaattueessa. Hänen ainoa lohdutuksensa matkalla oli hänen raskas avainkimppunsa, mikä uskollisesti riippui hänen vasemmalla kupeellaan sydämenmuotoisessa hopeakoukussa ja lievensi parantavana laastarina hänen sydämensä kipua, kun hän ajatteli villasukkia, kauravelliä ja lääkepulloja, jotka jäivät lukitsematta kotiin. Vain ne herättivät pormestarinrouvassa levottomuutta, sillä hän ei jaksanut uskoa liekkien todella saattavan nyt hävittää heidän taloaan paremmin kuin ennenkään, jolloin nokivalkea usein oli ollut läheisyydessä saamatta talolle aikaan mitään vahinkoa. Sitä paitsi pormestarittaremme ei ollut ollenkaan Lotin emännän luontoinen: hän ei ollut utelias. Sillä vaikka kuulikin melua ja räiskettä jälestään, ei hän kertaakaan katsonut taaksensa.

"Hyi!" – sanoi hän niille, jotka tuota kummastelivat. "Mitä hauskuutta nyt on tulipalon katselemisesta?"

Onnellisesti saapui koko saattue maanmittauskonttorin edustalle, joka oli lähellä Kajaanin tullia.

Yli-insinööri Wallenborg – äreä ja täsmällinen vanhapoika, jonka erityisenä ihailuna oli järjestys ja tomuttomat kartat ja joka samalla oli työnorja ja naistenvihaaja, koska oli nuorena saanut monet rukkaset – seisoi tuolilla ja viskeli kiihkeästi kirjoja ja papereita hyllyiltä ja kaapeista lattialle, kun hän huomasi piilossa-olevan, kauniisti sidotun kirjan. Kesken kiirettään ei ukko voinut olla silmäämättä sen nimilehteä, millä luki: "Eliisa eli nainen täydellisyydessään." Kirja oli ollut siellä huomaamatta ja unohduksissa kokonaista neljäkymmentä vuotta jouduttuaan hänen epäsuosioonsa. Se oli siten aivan viattomasti saanut kärsiä kaikkien niiden vähemmän täydellisten naisten kovien ja taipumattomien sydänten tähden, joita insinööri nuorempana turhaan oli itselleen haaveillut. Nyt heitti ukko suutuksissaan kirjan avonaisesta ovesta ulos niin voimakkaasti, että "Eliisa täydellisyydessään" oli vähällä sattua ja murskata roomalaisen nenän pormestarinrouvalta, joka ensimmäisenä saattueesta tuli sisään. Mutta närkästynyt ukko ei kursaillut, ei edes pyytänyt anteeksi kiivauttaan, vaan jatkoi työtään happamena ja tärkeänä kuin jos olisi ollut aivan yksin konttorissa. Tätä ei pormestarinrouva voinut koko elämänsä aikana koskaan unhottaa eikä antaa anteeksi Wallenborgille, jolle hän ei kuitenkaan toivonut mitään muuta pahaa kuin vielä kaksinverroin lisää rukkasia.

Sairas pormestari makasi täällä valittamatta ja kärsivällisenä muutamia tunteja. Rouva istui nyreissänsä vieressä, kunnes pormestarin ystävät palasivat uudelleen siirtämään häntä edelleen vainoavaa tulta pakoon. He kulettivat hänet nyt lähellä-olevaan maalaistaloon, jossa hän sai hoitoa, mutta jossa hän sentään kuoli levollisesti muutaman vuorokauden kuluttua.

Pormestari Timbom jätti jälkeensä aina yhtä tyytymättömälle vaimolleen melkoisen omaisuuden, vaikka heidän talonsa ja kaikki irtain omaisuutensa joutui tulen uhriksi.

19.

KIRKKO PALAA.

Kun tuli oli jo kellotapulin lähellä, lakkasi siellä läppääminen, sillä ihmiset kiiruhtivat tapulista alas. Pari miestä sentään paloi, kun he eivät ehtineet paeta. Niin vinhalla voimaila tarttui tuli torniin, että kellot ihmiskäsien niihin koskematta joutuivat liekkien voimasta liikkeeseen, ja siten kuului vielä pari kamalaa helähdystä, ennenkuin ne kauhealla ryskeellä syöksyivät maahan, jossa sulivat kuumuudesta. Pian oli kirkon paanukatto palanut poroksi. Mutta tulta ja liekkejä uhmaillen seisoivat paksut, harmaasta kivestä rakennetut seinät vahingoittumattomina paikallaan, kun niiden sisältä tärkein kirkon omaisuus kirkonpalvelijan toimesta saatiin pelastetuksi. Kauheasti soitteli tuli uusia, ihania urkuja niiden tuhkaksi palaessa.

Maaherran ja virkamiesten huolenpidolla pelastettiin suurin osa kaupungin kaikkien virastojen papereita ja asiakirjoja.

20.

AKKA JA KIITOSRUKOUS.

Viisi ihmistä joutui palossa liekkien uhriksi, mutta monta pahoin palanutta ja loukkaantunutta kuoli jälestäpäin. Muiden muassa kaivattiin erästä vaimoa, jonka varmasti uskottiin palaneen pieneen majaansa, missä hänet oli viimeksi nähty. Parin viikon kuluttua pidettiin kiitosrukous kadonneen puolesta. Mutta muutaman päivän perästä ilmestyikin akka kovin närkästyneenä. Hän oli paennut maalle muutamaan mökkiin ja pyysi nyt, että kiitosrukous hänen kuolemansa johdosta peruutettaisiin ja kirkossa luettaisiin seurakunnalle tiedonanto, ettei hän ollut niin typerä, että olisi jäänyt palamaan tulessa olevaan tupaansa.

21.

AUTTAJA.

Yhteinen onnettomuus ja hätä, tuo riehuva tuli, näytti sulattavan kaikki sydämet. Vihamiehet auttoivat auliisti toisiaan ja unohtivat pitkäaikaiset kaunansa, eikä koskaan ole nähty sydämellisempää anteliaisuutta kuin millä nyt annettiin pieninkin ropo, jos voitiin, onnettomuustoverille.

Ensi vuorokautena tulen riehuessa muistettiin niin vähän ruokaa, että ruokavaroja tuskin pelastettiinkaan. Mutta sitten kun luonto vaati oikeuttansa, jota sielun tuskat eivät jaksaneet hallita, tunsivat nälkää nekin, joille se aina ennen oli ollut tuntematonta.

Vanha ja arvokas leskirouva kuljeskeli surullisena talonsa raunioilla tarkastellen, oliko tuli mitään säästänyt. Hän ei ollut pelastanut muuta kuin oman henkensä, eikä hänellä ollut luonnollisesti leipäpalastakaan. Kun hän näki vanhan kerjäläisakan kainalosauvansa avulla lähestyvän, virkkoi leski kyynelsilmin: "Muoriparka, nyt olen itse ruuan tarpeessa enkä voi sinulle mitään antaa."

"Jumalan kiitos", huudahti kerjäläinen, "että kerrankin voin antaa siitä vähästä, mitä minulla on, vanhalle hyväntekijälleni, joka minua niin monesti on lohduttanut ja auttanut." Vanhuudesta ja ilosta vapisevin käsin taittoi köyhä akka kahtia ainoan leipänsä ja antoi siitä toisen puolen entiselle auttajalleen niin suurella ilolla, että tuo hyvä ihminen purskahti itkemään eikä voinut olla ottamatta vastaan sydämestä annettua lahjaa, jottei häiritsisi köyhän antajan iloa.

"Kiitos sinulle!" sanoi leski. "Lahjallasi on suurempi arvo kuin itse osaat aavistaakaan"; ja suuret kyyneleet valuivat kovalle leipäpalaselle. Autuas tunne valtasi tuokion sinä hetkenä molemmat vanhat.

"Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei pitänyt halpana hyväntahtoisuuttani!" puheli iloissaan kerjäläisakka. Kun hän nilkutti pois kainalosauvansa avulla, lisäsi hän: "Ei tikka kirjava ole, mutta ihmisen ikä."[60]

22.

ILMAN KOTOA.

Kun koko kaupunki, lukuunottamatta muutamia pikkutaloja ja majoja Limingan tullissa, vuorokaudessa oli muuttunut tuhaksi, alkoi vasta suurin kurjuus. Äidit etsivät epätoivoisina lapsiaan, itkevät lapset vanhempiaan, murheelliset puolisot toisiaan, sillä kaikki oli tuli erottanut. He tungeskelivat kuumilla katukivillä tukahduttavan savun seassa, mikä kohosi palaneiden talojen raunioista kummallakin puolella katua.

Ihmisjoukkoja harhaili kodittomina rannoilla ja kaupungin ulkopuolella. Ne, joilla oli aittoja, riihiä tai latoja, asettuivat niihin asumaan.

Perheiden, joilla vielä joitakin tunteja sitten oli ollut kaikki, mitä tarvitaan elämän hauskuuteen ja mukavuuteen, nähtiin nyt pienine lapsineen tirkistelevän tällaisista pimeistä asunnoista ilomielin, kun heillä kuitenkin oli katto päänsä päällä, silloin kun monelta sekin puuttui.

Sairashuoneen ja vaivaistalon hoidokkaat, jotka oli tulipalosta pelastettu, saivat maata valitellen maantien varsilla, kunnes ehdittiin onnettomille hankkia suojaa lähimmissä taloissa maalla.

Joukko ihmisiä, enimmäkseen työväkeä, oli kantanut yhteen ryhmään läheiselle pellolle sen vähän, mitä olivat saaneet pelastetuksi palosta. Itse he leiriytyivät pienen omaisuutensa ympärille. Mutta äkkiä lensi kipunoita sinnekin, ja pelastetut tavarat syttyivät palamaan. Ihmiset koettivat nyt vain hengissä päästä pakoon, kun samassa kuului kauhea pamaus. Maa tärisi, ja lähinnä olevat ihmiset, eläimet, huonekalut, vaatteet, aidat y.m. lensivät ylös ilmaan, mistä putosivat alas enemmän tai vähemmän vahingoittuneina, ihmiset kädet tai jalat murskaantuneina. Hirvittävä räjähdys ei kuitenkaan tappanut yhtään elävää olentoa. Sen oli aiheuttanut ruutimäärä, mikä muiden tavarain ohella tulesta pelastettuna oli tänne kuljetettu.

23.

ENSIMMÄINEN APU.

Kauppiasten rantapuodit ja jyvä-aitat saatiin pelastetuiksi mitä suurimmilla ponnistuksilla ja ulkosatamassa olevien laivojen merimiesten tarmokkaalla avulla. Varsinkin kunnostautui tässä pelastustyössä muutaman turkulaisen kapteeni Åbergin johtaman laivan miehistö. Siten pelastettiin suolaa, maustetavaroita ja jyviä, joista nyt ei kuitenkaan ollut hyötyä, koska tuli oli hävittänyt kaikki leivinuunit ja keittoliedet; ja vaikka monessa paikassa kahvipannu lohduttavana höyrysikin palaneen talon hehkuvilla hiilillä, ei yleinen hätä silti siitä vähentynyt. Lähinnä-asuva maalaisväki kiiruhti kyllä tänne ruokavaroja tuomaan. Mutta ne eivät riittäneet kuitenkaan pitkälti 4000 ihmiselle, jotka harhailivat siellä täällä ilman kattoa päänsä päällä ja elämän välttämättömimpienkin tarpeiden puutteessa. Mutta hän, joka ruokki viisi tuhatta miestä kolmella leivällä, lähetti apunsa näillekin onnettomille.

Säätyläisillä oli puute etenkin jalkineista, sillä ne kohta turmeltuivat palavilla kaduilla. Heti tästä tiedon saatuaan lähetti muuan yksityinen perhe Turusta ensi postissa säkillisen kenkiä ja 400 ruplaa rahaa jaettaviksi pahimmassa puutteessa oleville. Sanomaton oli varsinkin niiden ilo ja kiitollisuus, jotka nyt saivat valita itselleen uuden kenkäparin, kuljettuaan kaksi viikkoa pohjattomissa jalkineissa, mihin he eivät olleet koskaan tottuneet.

Maaherra von Born oli palon alusta lähtien ohjaamassa tarpeellisilla toimenpiteillä sammutustyötä kaikkialla, minne hän vain henkensä uhallakin saattoi päästä. Mutta sitten kun kaikki ponnistukset olivat turhat, palopurjeet ja koko kaupunki tuhkana, tarjosi maaherra rouvineen jalomielisesti suojaa ja ravintoa virkatalossaan niin monelle kuin sinne mahtui. Monet perheet oleskelivat tämän vieraanvaraisen herrasväen luona useita viikkoja.

24.

HELLUNTAIPÄIVÄN JUMALANPALVELUS.

Yhteinen jumalanpalvelus palon jälkeen pidettiin ensi kerran helluntaipäivänä Jumalan vapaan taivaan alla Kajaanintullin ulkopuolella hiekkakentällä vielä kytevän kaupungin savuavien raunioiden ja Ståhleborgin hautausmaan välillä, missä kalkitut kivihaudat, joita nyt ympäröi tulen ja auringonvalon sädekehä, kohosivat niin merkitsevinä ja aavemaisina, mutta vakavina todistuksina kaiken katoavaisuudesta.

Hajallaan oleva väki kutsuttiin jumalanpalvelukseen rummulla, sillä kirkonkellojahan ei ollut. Seurakunta oli lukuisa; kuitenkin se oli vähäinen tässä suunnattoman suuressa kirkossa, mitä ihmiskädet eivät olleet rakentaneet ja minkä kattoholvina oli nyt hymyilevä taivaanlaki, joka kuin anteeksiantaen avasi hellän isänsylinsä rakkaille, vastakuritetuille lapsilleen niiden siinä hiekkakentällä polvillaan rukoillessa armoa ikäänkuin kiltit lapset suutelemassa vitsaa rangaistuksen jälkeen. Nämä puolialastomat ihmiset olivat puetut vaatteihin, joita olivat saaneet pelastetuiksi, yhtä hyvin kelpasivat sekä miehen että naisen pukimet. Heitä tuli hartaustilaisuuteen joka taholta. Liikutuksesta värähtelevällä äänellä alotti lukkari virren 253. Mutta alussa laulun katkaisi seurakuntalaisten itku ja nyyhkytykset. Pian se kuitenkin kaikui kirkkaasti ja puhtaasti vapaassa avaruudessa.

Sitten astui esiin iäkäs rovasti, tohtori Wegelius, alottaakseen saarnansa. Hänen arvokkaat kasvonsa olivat kalpeat, ja vapisevat huulet eivät pitkään aikaan jaksaneet saada sanaakaan kuulumaan. Tämä kaunopuheinen äänettömyys teki syvän vaikutuksen, ja kun kunnianarvoisa sielunpaimen vain kädellään viittasi kytevään kaupunkiin ja hautausmaahan, ymmärsivät häntä niin hyvin särjetyt sydämet. Seurakunnan äänekäs itku todisti sen. Tämän jälkeinen saarna oli yhtä liikuttava kuin siihen aiheen antanut tapahtumakin. Ei koskaan ole juhlallisempaa jumalanpalvelusta vietetty. Mieltäylentävänä ja unohtumattomana säilyy se aina niiden muistissa, jotka epätoivoissaan sinne tulivat, mutta tyyninä luottaen Jumalan kaitselmukseen poistuivat.

25.

UUSIA AVUNLÄHETYKSIÄ.

Pikaista ja runsasta apua koottiin palossa kärsineille sekä Suomesta että sen ulkopuolella. Kohta kun onnettomuus oli tullut tunnetuksi, lähetettiin Turusta kaksi laivanlastillista elintarpeita, ruokaa ja vaatteita, ja sitäpaitsi melkoinen rahasumma. Kaiken tämän oli osaaottavassa hyvyydessään koonnut sama perhe, jolta ensimmäinenkin apu tuli. Muiltakin hyväntahtoisilta ihmisiltä saapui runsaasti lahjoja, jotka karkoittivat hädän ja kuivasivat onnettomien kyyneleet.

Varakkaampien tappiot olivat suuremmat ja heidän kohtalonsa melkein surkuteltavampi tuossa onnettomassa tulipalossa kuin työväen ja varattomien, sillä köyhemmät yleensä ehtivät pelastaa pienen omaisuutensa palamasta ja saivat apua sekä lisäksi työansiota, kun kaupunkia alettiin uudelleen rakentaa. Tulipa työkansa tämän kautta entistä parempaan varallisuuteen.

Kaupungin nuorisossa oli myös merkillinen muutos tapahtunut, siinä suhteessa nimittäin, että seuraavana vuonna palon jälkeen vietettiin useammat häät kuin ennen kymmeneen vuoteen. Tämän seikan selittää vain se, että ylellisyyden vaatimukset olivat palaneet kaupungin mukana.

Onnellisin mielestään oli kukaties se, joka kurjuutta kärsiville sai jaella ihmisystävien lähettämää apua. Mutta yhtä tuskalliseltakin tuntui hänestä, kun jaettava loppui kesken, eikä uusille anoville ollut mitään antaa. Niin muuankin äiti epätoivoissaan viiden itkevän lapsensa keralla oli polvillaan apua rukoilemassa köyhän almujenjakajan edessä. Apua-anova oli vieras paikkakunnalla ja oli palon edellisenä päivänä tullut miehensä ja lastensa kanssa kaupunkiin, jonne hänen miehensä oli aikonut asettua käsityöläiseksi. Ensimmäisinä oli mies kiiruhtanut sammutustyöhön. Mutta hän putosi alas katolta ja kuoli paikalla. Hänen leskensä olikin kaikista palossa onnettomiksi joutuneista säälittävin.

Armeliaat ihmiset, jotka itse olivat saaneet palossa kärsiä suuria tappioita, auttoivat kuitenkin köyhää leskeä palaamaan lapsineen kotiseudulleen.

Monta ylevää osoitusta jalomielisyydestä, jotka tässä jäävät mainitsematta, on kuitenkin merkittynä Kaikkitietävän kirjaan.

26.

PALON SYY.

Parin peninkulman päässä Oulusta, pienessä talossa Muhoksen pitäjässä, asui sisarensa luona keski-ikäinen, naimaton Matleena niminen nainen. Hänen ulkomuotonsa oli niin kamala, että pikkulapset kirkuivat pelästyksissään, kun hän lähestyi heitä, vaikka hänen kasvonpiirteensä eivät suinkaan olleet rumat. Mutta hänen synkässä, särkyneessä katseessaan paloi helvetin tuli, joka herätti kammoa kaikissa, vaikkapa he säälivätkin hänen kärsimyksiään; sillä häntä näytti hivuttavan sisällinen tuska, jota mikään lääkäri ei ollut voinut parantaa. Se oli kiusannut häntä kolmattakymmentä vuotta, kun hän muutamana päivänä ankarasti sairastui ja tunsi loppunsa lähestyvän. Sanomattomassa tuskassaan sairas pyysi saada puhua papin kanssa, joka heti kutsuttiin hänen luokseen. Kuoleva halusi kahden kesken ripittää itsensä papille, mutta sisar ja eräs toinen saapuvilla-oleva henkilö kuulivat kuitenkin hänen tunnustuksensa.

Sairas kysyi papilta, voiko ihminen, joka on ollut syypää tuhansien ihmisten onnettomuuteen, tulla autuaaksi.

Pappi hämmästyi, mutta sanoi, että Jumalan armo on määrätön.

Nyt syntinen ilmoitti kauheissa omantunnon tuskissa, että hän yksin oli syypää Oulun paloon. Kaksi murhapolton yritystä oli häneltä sitä ennen epäonnistunut, toisen hän oli tehnyt sytyttämällä tulen apteekkari Skogmanin rappujen alle, toisen kauppaneuvos Bergbomin talossa. Hän vakuutti, ettei hänellä ollut ollut pienintäkään vihaa näitä henkilöitä tai heidän perheitään vastaan, mutta paholainen oli synnyttänyt hänessä halun polttaa kaupungin, jossa hän oli nuhteettomasti ollut useassa talossa palveluksessa. Muutamana päivänä, kun hän oli ollut viemässä värjättävää värjäri Papélle, oli siellä joku palvelijoista tiuskunut hänelle.

Samana iltana hän kosti sytyttämällä tuleen 40 sylen halkopinon, mikä oli Papén pihalla, jonka jälkeen hän riensi Muhokselle asuntoonsa.

Mutta kun rikollinen näki mustan savun ja tulenloimun leimahtavan kohti taivasta, ei tuo tuli voinut olla polttavampi kuin ne omantunnon tuskat, mitkä nyt alkoivat raivota hänen rinnassaan. Kahteenkymmeneen vuoteen ei syntinen ollut rohjennut katsoa ylös taivaalle pelosta, että vielä näkisi tuon hirvittävän tulen, jonka liekit olivat sytyttäneet hivuttavan polton hänen omassatunnossaan, missä se sitten paloi alituisesti "pahemmin kuin helvetin tuskat", kuten hän sanoi.

Vaikeroiden ja itkien vääntelehti murhapolttaja kuin käärme ja olkivuoteellaan taivutteli kuin jousipyssy purressaan raivoisana kättään, joka oli sytyttänyt murhapolton, niin että suonet avautuivat juoksemaan, ja kirskuvin hampain hän pureskeli rikki kieltään, jolla oli tunnustanut kauhean tekonsa. Sitten hän heitti henkensä jättäen vääntyneille kasvoilleen leiman julmasta rikoksestaan.

Tapauksessa läsnäolevien hiukset nousivat kauhusta pystyyn, ja pappi, joka oli luullut yksin kuulleensa salaripissä annetun tunnustuksen, kiiruhti mitään ilmoittamatta kalpeana ja vavisten kotiinsa rukoilemaan onnettoman sielun puolesta.

27.

AINOAT VAUNUT.

Puoli vuosisataa sitten ajoi Oulussa ainoastaan maaherran perhe vaunuilla, ja kun nuo koreat ajopelit vierivät kadulla, katsottiin niitä suurella riemulla sekä talojen ikkunoista että kadulta. Suurinta hauskuutta kuitenkin lienevät niistä saaneet katupojat, jotka ne nähdessään ympäröivät nelistäen kilpaa uljaiden parihevosten kanssa päästämättä niitä edelleen. Tällöin nuo vapaat, iloiset pojat olivat mielestään ehkä onnellisempia kuin vaunuissa istuvat kalpeat, kureliiveihin puristetut naiset, joita samoinkuin ajoneuvojakin vallattomat, elämänhaluiset pojat tarkastelivat yhtä suurella riemulla kuin vaunuissa istuva perhe olisi katsellut kauneinta näytäntöä.

Siten ilon määrä tässä maailmassa näyttää useimmiten olevan tasan jaettu, vaikka eri näkökannoilta katsoen. Jos vertaa näihin vaunuihin elämän turhamaisuutta ja tavallista menoa sekä köyhän iloa poikien riemuun siinä vaunujen ympärillä: kuka silloin voi sanoa, missä onni tai ilo on suurin, linnassako vai mökissä? Ehkäpä sittenkin kultaisia kahleita kostuttavat runsaammat ja katkerammat kyyneleet kuin kerjurisauvaa.

Muutamana päivänä oli erään kiltin pikkutytön sormi pahasti puristunut oven väliin. Lapsi juoksi parkuen: "ai! ai!" isänsä luo sidottamaan sormeaan. Kun maaherran vaunut samassa ajoivat ohi, unohti pienokainen ne nähdessään kipunsa eikä tiennyt iloissaan, mikä sormi oli kipeä, kun isä tuli tuomaan jotain lievittävää voidetta kipeän sormen ympärille, vaan ojensi kuitenkin yhden pienistä sormistaan, samalla kun hän aivan mykkänä ihastuksissaan katseli loistavia ajoneuvoja.

Vasta vaunujen kadottua näkyvistä huomattiin aivan terveen sormen tarpeettomasti tulleen voidelluksi, sillä kipu tuntui taas vahingoittuneessa sormessa, jonka tuskaa ei mikään lääke voinut niin lievittää kuin ainoain vaunujen näkeminen.

28.

SUOMALAISET TUKHOLMASSA.

Ennen aikaan naurettiin Tukholmassa pahemmin kuin nykyään siellä käyvien suomalaisten kielelle ja sen ääntämiselle. Kaikille muille muukalaisille annettiin anteeksi kielen murtaminen paitsi suomalaisparoille. Vaikka suomenkieli monen mielestä ei olekaan sointuva, on se kuitenkin suomalaisen äidinkieli ja hänelle sellaisena yhtä rakas ja kallis kuin muille heidän kielensä. Syvästi loukkasi suomalaista sentähden hänen kieltänsä kohtaan osoitettu halveksiminen, vaikkapa se aiheutuikin vain ymmärtämättömyydestä. Sillä kieliä taitavat ja oppineet miehet ovat todistaneet, että hiomaton suomenkieli, vaikka onkin teräväsärmäistä ja karkeaäänteistä, on kekseliäämpää ja voimakkaampaa kuin uusimmat enimmin viljellyt, sointuvat ja suositut kielet. Suomenkielen arvo on puhtaan kullan kaltainen, jota piilossaan vuoressa ei sivistys ole päässyt takomaan eikä hiomaan aseillaan ja jonka täyden arvon vain tutkija on oikein ymmärtänyt tai todellisen isänmaanystävän taikavapa löytänyt.

Suomenkieltä ei ole niinkään vaikea oppia kuin moni luulee. Sen on osoittanut eräs nuori unkarilainen tutkija Reguly, joka vuonna 1842 matkusti Pressburgin yliopistosta Suomeen tutkiakseen, onko suomenkieli sukua unkarinkielelle! Vain kieliopissa hän huomasi jotain sukulaisuutta.

Reguly oli kielitaitoinen, sivistynyt ja ulkomuodoltaankin miellyttävä nuori mies, ja matkallaan koko Suomen halki aina Tornioon saakka hänet kaikkialla hyvin ja vieraanvaraisesti otettiin vastaan ensimmäisissä seurapiireissä. Mutta hän kieltäytyi kaikista kutsuista, tanssiaisista ja nuorisonhuveista, täyttääkseen matkansa tarkoituksen ja oppiakseen maalla rahvaan parissa suomenkieltä. Kahdeksassa kuukaudessa tämä onnistuikin tiedonhaluiselle muukalaiselle niin hyvin, että hän puhui ja kirjoitti suomea virheettömämmin kuin usea syntyperäinen suomalainen.

Paluumatkallaan koetti Reguly pääkaupunginkin loistavimmissa piireissä esiintyä puhumalla suomea. Hän oli niin ylpeä tästä kielitaidostaan, että vastasi suomenkielellä, kun joku, jonka hän tiesi taitavan tätä kieltä, puhutteli häntä entiseen tapaan ranskaksi, sillä hän ei käsittänyt, mikä rasitus olisi oman maansa kielen puhumisessa, mitä hänen mielestään moni ymmärtämättömyydessään, kun tahtoi käydä hienosti sivistyneestä, nyytti häpeävän.

Tämä väärä häpeäntunne maan kieltä kohtaan on vielä jälellä ruotsalaisten osoittamasta pilkasta entisaikoina, jolloin Suomea pidettiin vain hyvänä ruokasäiliönä hyvin järjestetyssä taloudessa ja sen kieltä keittiö-alaan kuuluvana. Mutta sen kansaa pidettiin kuitenkin uskollisena, luotettavana ja voimakkaana apuna sodassa ja hädän aikana.

Paljon aihetta leikinlaskuun antoi kuitenkin usein suomalaisten kansallisluonne ja heidän puuttuva ruotsinkielentaitonsa.

Eräs oululainen kauppias oli juuri purjehtinut omalla laivallaan Tukholmaan ja meni siellä ravintolaan syömään päivällistä. Matkustaja istuuduttuaan hyvin katetun päivällispöydän ääreen pyysi lihalientä.

Näppärä palvelusneiti toi hänelle kohta annoksen.

Suomalaisemme, joka oli tottunut voimakkaaseen ruokaan, kysyi lientä maistettuaan neidiltä, mitä tämä oli antanut hänelle.

Iloisesti ja kohteliaasti neiti vastasi: "Lihalientä."

"Mitä te sanoitte tämän olevan?" kysyi vieraamme vielä uudelleen.

"Lihalientä eli buljongia – kirkasta buljongia – oikeata buljongia", huusi tyttö niin kovasti kuin jaksoi ääneti istuvan ja kummastelevan vieraan korvaan, jota hän luuli huonokuuloiseksi ja joka mitään syömättä tarkasteli lautasensa sisällystä. Vielä kerran ponnisti harmistunut neitonen keuhkojaan: "Eikö herra näe sen olevan maukasta, kirkasta lihalientä?"

"Vai niin", virkkoi matkustajamme aivan levollisesti; "minä näen, näen kyllä ja kuulen ja uskon, että ... että tämä on kirkasta; mutta jos tämä on lihalientä, niin olen laivallani purjehtinut tänne Tukholmaan enemmän kuin sata peninkulmaa kirkkaassa lihaliemessä." Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta siivo palvelusneiti joudutti hänen eteensä todella herkullista häränpaistia, joka viekoitteli matkustajan jäämään paikalleen.

Samassa tuli huoneeseen aito suomalainen laivuri poikineen. He olivat vast'ikään jättäneet Blasieholmin luo jaalansa, joka oli täydessä lastissa kuin Noan arkki sekä ihmisiä että elukoita.

Reippailla merimiehillä oli ollut vastatuuli ja sen vuoksi pitkä ja vaivalloinen matka. He halusivat nyt virkistyksekseen syödä hyvän aterian.

Mutta ei isä yhtä vähän kuin poikakaan kyennyt ruotsiksi haluaan ilmoittamaan, vaikka he ymmärsivätkin sitä kieltä. Hyväntahtoisesti he hymyilivät tälle itsekin eivätkä panneet pahakseen tarjoilijattaren pidättyvää naureskelemista sille, että ahavoitunut laivuri toisteli ainoata tilaisuuteen sopivaa, muistamaansa sanaa: "mat, mat, människa!"[61] Pilaileva neitonen seisoi kuitenkin siinä vain paikallaan. Mutta äkkiä tuli hän kuin sähköitetyksi, kun mykän matkustajamme pyyntöä tulkitsi hänen täysinäinen lompakkonsa, minkä hän merkitsevästi näytti tytölle. Kohta ymmärsi neitonen hänet täydelleen, nosti kohteliaasti tuolin pöydän ääreen ja yhtä toimekkaasti toi hänelle syötäväksi lautasellisen valkeaakaalia, minkä ukko heti hyvällä ruokahalulla nautti, sillä jo jaalassaan hän oli ottanut ryypyn tai pari viinaa aterian pohjaksi.

Poika lähestyi nyt kaunista tyttöä. Hän aikoi puhua, mutta hän ei muistanut sanoja. Hämmennyksissään hän pyöritteli leveälieristä nahkahattuaan käsissään ja ujosteli yhä enemmän, kun huomasi parin kapeasäärisen herrasmiehenkin virnistäen odottavan hänen asioimisensa tulosta. Mutta hienoa neitosta näytti mairittelevan tuon Herkuleen hämmentyminen, minkä hän uskoi aiheutuvan oman kauneutensa kaikkivoimasta. Vaikka reippaan, nuoren merimiehen puhtaissa ja terveissä kasvoissa ilmeni voimaa ja uljuutta meren myrskyjä kestämään, niin nyt hän todella näytti kadottaneen rohkeutensa seisoessaan irvihampaiden ja tukholmalaisen nuken edessä ponnistelemassa muistiaan parhaalla ruotsinkielentaidollaan. Mutta yht'äkkiä hän rohkeasti sanoa paukautti:

"Jonfru, ke mik en klas vin!"[62]

Nauraa hohottaen kiiruhti tyttö täyttämään hänen pyyntönsä, kun eräs hienoista nuorista herroista hoiperteli neidin luo ja sanoi matkien:

"Jonfro, ke mik ock en klas vin!"[63] jota seurasi yleinen naurunräjähdys.

Mutta suomalainen merimiehemme seisoi siinä aivan välinpitämätönnä ryyppien viiniään. Kun hän oli tyhjentänyt lasinsa pohjaan ja sitä vielä tarkastellut, kääntyi hän silmät täynnä kiukkua pilailevan irvihampaan puoleen, joka yhä virnistellen katseli häntä. Samassa tuokiossa kun suomalainen virkkoi hänelle: "Vill tu ha ett örfil?"[64] makasi jo hieno herra sellaisen saaneena aivan odottamattaan pitkällään pöydän alla, jonka jälkeen merimies perin levollisena lähti tyytyväisenä syömään täydessä rauhassa jaalaansa homehtuneita herneitään. Ei kukaan läsnäolevista ollut kyllin kohtelias häntä saattamaan.

Koko tapausta oli isä aivan huoletonna katsonut syrjästä syödessään paria kaaliannostaan.

"Haluatteko ehkä vielä annoksen?" kysyi pelästynyt neitonen nyt hyvin kunnioittavasti.

"Ja, mat", sai hän vastaukseksi.

Tyttö toi taas lautasellisen samaa ruokaa.

Laivuri söi senkin, mutta näytti tyytymättömältä ja vastasi kiivaasti tytön kohteliaaseen kysymykseen, halusiko hän vielä lisää: "Ja, ja, mat, mat."

Neitonen, joka oli perin hyvillään, kun osasi niin hyvin arvata hänen makunsa, toi neljännen kaaliannoksen. Mutta nyt laivuri ei jaksanut enää hillitä itseään. Vihasta punaisena hän ärjäisi: "Inte mera kaalia, människa!"[65] ja löi nyrkillään lautasen pohjaan niin lujasti, että se lensi kattoon, ja pikku kaunotar seisoi siinä kauhistuneena keskellä kaali- ja porsliinipalasten sadetta kyynelsilmin ja vaatteensa lihaliemessä, jonka hän nyt sydämensä pohjasta olisi toivonut olleen kirkasta buljongia, sillä silloin hänen pukuunsa ei olisi jäänyt ainoatakaan tahraa.

Suomalainen laivurimme katui kohta kiivastumistaan ja kuivasi kaunottaren kyyneleet kymmenen riksin setelillä. Sitten viittasi hän ikkunaan ja osoitti muutamaa pulloa, mutta hän ei osannut sittenkään ilmaista, mitä hän halusi, ja sitä nyt kaikki nauramatta koettivat saada selville. Lopulta hän virkkoi pyyntöään ilmoittaakseen: "fönster-sagd", jota ei yksikään muu ymmärtänyt kuin suomalainen kauppias, joka juuri oli lähtemäisillään pois. Hän tulkitsi maamiehensä haluavan "lasin sahtia." Laivuri oli pyyntöään ilmaistessaan sekoittanut ikkunalasin juomalasiin ja vääntänyt ruotsinkielen kaltaiseksi suomalaisen sahti sanan. Niin vaikeata oli sivistymättömien suomalaisraukkojen lausua ajatuksensa ymmärrettäviksi tärkeämmissäkin liikeasioissaan; ja kaksin verroin he kärsivät huomatessaan itseään pilkattavan, kun he vaivasivat päätään, jotta heitä ymmärrettäisiin.

29.

MAJURI MYHRBERG.

Matts August Myhrberg, kapteeni ja tullinhoitaja Anders Myhrbergin ja hänen rouvansa Kristina Soveliuksen poika, on syntynyt Raahessa heinäkuun 29 p:nä 1799.

Isä oli ruotsalainen synnyltään ja muutti Suomen sodan aikana takaisin Ruotsiin. Perheensä hän jätti Knuutila nimiselle maatilalleen, joka on puolen peninkulman päässä Oulusta, ja täydellä luottamuksella hän jätti kaiken huolenpidon lastensa kasvatuksesta älykkäälle vaimolleen.

Rouva Myhrberg oli rikkaan raahelaisen kauppiaan tytär ja tämän onnensa lisäksi erittäin kaunis, rikaslahjainen, hyväsydäminen ja lujaluonteinen.

Vaikka rouva Myhrberg ensi sijassa huolehti naisen velvollisuuksista ja toimien kodin piirissä niihin antautui, riitti hänellä aikaa kuitenkin sielunsakin sivistämiseen. Jo lapsena ilmeni hänessä harrastus oppia maantietoa ja ihmiskunnan historiaa, mutta sitä pidettiin niin tarpeettomana, että hän vain oman ahkeruutensa ja tiedonhalunsa avulla ilman opettajaa sai opiskella näitä aineita, ja syystä häntä sanottiin "Raahen kirjastoksi", kun siihen aikaan kaupungissa ei ollut mitään todellista kirjastoa. Hän olikin kenties kirjallisuuteen parhaiten perehtynyt nainen koko Suomessa. Mutta hellän ja viisaan äidin suurimpana ansiona oli kuitenkin lastensa kasvatus, minkä hän sai annetuksi kuudelle lapselleen, viidelle pojalle ja yhdelle tytölle, suurella vaivannäöllä. Sen sijaan että hän olisi heidän huvikseen puhellut naapurien asioita ja muuta samallaista, kertoi tuo sivistynyt äiti lapsilleen todellisia ja opettavaisia tapauksia yleisestä historiasta, kuvaili pojillensa vanhan tai nykyajan sankarien urotöitä, viisautta ja jaloja toimia, esitti Kolumbuksen rohkeita matkoja y.m. Hänen kolmas poikansa August, joka ulkomuodoltaan, terveydeltään ja voimiltaan oli kuin pieni karhu, kuunteli hartaimmin kertomuksia vanhoista kreikkalaisista ja roomalaisista, mutta hänen veljensä olisivat tahtoneet olla Kolumbuksen mukana.

Vapaasti saivat reippaat pojat huvitella piehtaroimalla lumihangissa taikka paahtua suomalaisessa saunassa. Siten karastui heidän terveytensä jokaista ilmastoa kestämään.

Muutamana päivänä, kun nuo vallattomat pojat leikkivät käynnissä-olevan myllyn äärellä, tarttui kahdeksan vuotinen August pelottomuudessaan myllyn siipeen ja kohosi sen mukana ylös ilmaan, mutta putosi alas maahan ja taittoi molemmat käsivartensa. Poikanen ei ollut koskaan tätä ennen nähnyt äitinsä itkevän, ja se näkö koski häneen kaikista kipeimmin, kun hän kärsivällisesti ja valittamatta lepäsi äitinsä sylissä erään viisaan maalaismuorin sitoessa hänen käsivarsiaan. Käsivarret paranivat aikaa myöten, ja siten osoittautui selvästi, että niitä hoitanut eukko oli ollut kylläkin ymmärtäväinen.

August Myhrberg kävi Oulun triviaalikoulun läpi ja lähetettiin sitten neljäntoista vuotisena Upsalaan professori Grenanderin kasvatettavaksi.

Myhrberg suoritti 1815 ylioppilastutkintonsa ja oli silloin hienosti sivistynyt, miellyttävännäköinen nuorukainen. Vuonna 1818 suoritti hän kiitoksella hyväksytyn kansliatutkinnon. Hän oli kuitenkin aina kovasti halunnut sotilasuralle, mutta siihen ei suostunut hänen luonteeltaan itsevaltainen isänsä. Kun isä kuoli 1821, sai hän tehdä halunsa mukaan. Kunnialla suoritti hän tykkiväentutkinnon ja matkusti sitten Pariisiin. Vuonna 1824 meni hän Kreikkaan, jossa liittyi sotaväkeen vapaaehtoisena sotamiehenä ja korotettiin sodan aikana urhoollisuutensa ja sotilasansioittensa vuoksi Palamedes linnoituksen päälliköksi Ateenan luona.

Yhdellä kertaa oli Myhrberg kohonnut sotamiehestä komppanian kapteeniksi, kun hän oli kiivaassa taistelussa kolmasti pelastanut kuolemasta urhoollisen päällikkönsä eversti Fabvierin. Tämä oli taistelun kuumuudessa huimana tunkeutunut vihollisten sekaan ja oli aivan raivoisain turkkilaisten keskellä, kun Myhrberg yksin miekka ojossa hyökkäsi hämmästyneeseen turkkilaisjoukkoon, jonka piti väistyä hänen säkenöivän ja terävän miekkansa tieltä. Nuori sotilas nosti jättiläisvoimillaan päällikkönsä olalleen ja kamppaillen vihollista vastaan kantoi hänet pois taistelusta. Päällikkö nimitti hänet kohta adjutantikseen.

Navarinon taistelussa haavoittui Myhrberg pahasti. Sodan aikana tutustui hän moneen Kaarle Juhanan entiseen hauskaan sotaveikkoon.

Myös siellä saattoi hän tilapäisesti hyödyttää rakasta, vaikka kaukana-olevaa isänmaataan, kun hänen onnistui vapauttaa pari suomalaista kauppalaivaa turkkilaisilta.

Sodan loputtua vapautetut kreikkalaiset eivät voineet palkita sankareitaan muulla kuin maatiloilla, mitkä olivat takavarikoidut turkkilaisten puolelle menneiltä perheiltä. Myhrbergillekin tarjottiin monta sellaista tilusta. Mutta hänen jalo luonteensa, joka ei etsinyt omaa etua, ei sallinut hänen ottaa sellaista vastaan.

Omistajalle Myhrberg kirjoitti: "Ihmisyyden nimessä tulin taistelemaan vapautenne ja omistusoikeutenne puolesta enkä riistämään teiltä mitään. Palatkaa uskollisena alamaisena maahanne minulta ottamaan vastaan peritty maatilanne ja mikä laillisesti teille kuuluu, ja minä olen kyllin palkittu."

Palaavien kiitollinen ilo oli hänestä suurin palkinto.

Mukanaan pieni eläkekirja, kaksi tyhjää kättä, rikas sydän ja runsaita siunauksia palasi tuo jalo mies Pariisiin, missä hänet etevimmissä piireissä otettiin vastaan arvonannolla. Täällä nautti hän Lafayetten suosiota hänen la Grange maatilallaan Pariisin lähellä.

Koti-ikävä, halu päästä sukulaisien ja ystävien luo, jotka elivät kylmässä Pohjolassa, sai Myhrbergin 1840 palaamaan kotimaahansa Ruotsiin, missä hän toivoi voivansa ohjata varattoman ja rakastetun sisarensa toiverikkaiden lasten kasvatusta, joilta kuolema oli riistänyt rakkaan ja hyvän isän. Mutta voidakseen olla turvana näiden rakkaiden lasten tulevaisuudelle, lähti jalo eno heidän hyväkseen taas vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen St. Barthelemyn saarelle, jossa hänestä tuli nostoväen päällikkö.

Majuri Myhrberg käväisi 1840 Suomessakin, jonka maaperälle hän oltuaan sieltä poissa seitsemäntoista vuotta liikutetuin mielin astui tavatakseen iäkästä äitiään.

Vain harvat voivat oikein tuntea ja ymmärtää sitä ylevää, puhdasta ja jaloa, mikä oli tämän miehen, joka oli arvoituksentapainen paljossa maailmankokeneisuudessaan, kauniissa sielussa ja hyvässä sydämessä.

Thomas Gordonin ansiokkaassa englanninkielellä ilmestyneessä ja useille kielille käännetyssä Kreikan vapaussodan historiassa mainitaan parhaana ja urhoollisimpana helleenein sotaan osaa-ottaneiden muukalaisten joukossa ruotsalainen herra Myhrberg, urhoollisen ranskalaisen everstin Fabvierin adjutantti, mukana tunnetulla, äärettömiä vaikeuksia ja ponnistuksia kysyvällä retkellä Chios saarta vastaan, joka kuitenkin lopulta täytyi heittää viholliselle, ja jossa tilaisuudessa suurimman osan mukanaolevasta ratsuväestä pelasti vain kapteeni Myhrberg neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Tekijä kertoo:

"Mielihyvällä käytämme tätä tilaisuutta omistaaksemme Myhrbergille kunnioituksemme osoituksen: hän oli paras ja urhoollisin kaikista philhelleeneistä,[66] suvultaan ruotsalainen[67] ja yhtä huomattava ruumiinvoimiltaan, ulkomuodoltaan ja rohkeudeltaan kuin malliksi kelpaavasta siveellisyydestään. Hän tuli halpana sotamiehenä säännölliseen ratsuväkeen, kun se vuonna 1825 muodostettiin, ja kohosi omasta ansiostaan ratsumestarin arvoon, joksi hänet 1827 kenraali Church nimitti. Hän kunnostautui taistelussa turkkilaista ratsuväkeä vastaan Euboian saarella. Khaldarissa pommin räjähtäessä murskautui häneltä jalka. Hän oli mukana Attikan koko talviretken ajan ja ui toukokuun 6 päivänä veneihin aseineen, joita hän ei halunnut jättää viholliselle. Syntyneenä hyvin arvokkaasta perheestä hän oli saanut varsin oivallisen kasvatuksen vastaiseksi edukseen."

Tämä kiitos on kunniaksi jalon miehen sekä ruotsalaiselle että suomalaiselle nimelle, mutta tuo kiitollinen poika itse sanoo, että jokainen hänestä annettu kiitossana kuuluu ja on tuleva hänen aina hellästi kunnioittamalleen äidilleen, joka hänet on kasvattanut.

30.

MONTGOMERY.

Paitsi Myhrbergiä on eräs toinenkin Oulun nuorukaisista saavuttanut huomattavan nimen isänmaan urhoollisten poikien joukossa. Hän sai kasvatuksensa sodassa taitavimpien ja rohkeimpien soturien parissa. Isänmaan puolustussodassa hän uransa alotti. Siellä hänelle oli oppia antamassa tykkien jyske ja tuli, hänen pallopelinään tulipunaiset kuulat, hänen vuoteenaan lumikinokset, leirinään jäiset kentät, ravintonaan nälkä ja jano, jäätelönä jälkiruuaksi neljänkymmenen asteen pakkanen, suojelusvartionaan ikimetsät, henkivartioinaan petoeläimet, kävelypaikkanaan erämaa, koulutoverinaan karski ja raaka suomalainen soturi ja esimerkkinään taitava ja peloton päällystö.

Tämän nuoren sankarin isä oli majuri Montgomery, joka palveli Kajaanin pataljoonassa ja oli arvossapidetty sotilas, minkä virkatalo oli Limingassa neljän peninkulman päässä Oulusta.

Liian varhain riisti kuolema majuri Montgomeryn kahdeksalta pieneltä lapselta ja vielä nuorelta, epätoivoiselta puolisolta, joka oli erään eversti Löthmanin tytär ja saanut kasvatuksensa Tukholmassa. Hän oli erittäin hienosti sivistynyt, tunteellinen nainen, jolla ei ollut sielun voimia kestämään suurta suruaan rakkaan miehensä kuoleman johdosta eikä näkemään, miten hänen pienet lapsensa jäisivät köyhyyden vuoksi ilman kasvatusta. Suru saattoi hänet täydelliseen epätoivoon, niin että hänen järkensä sekaantui, ja pienet, isättömät lapset kadottivat siten hellän äidin hoidon.

Kolme nuorta poikaa lähti Suomen sotaan puolustamaan isänmaataan. Kustaa, jonka ulkomuotokin ja sankarillinen ryhti herätti enimmän huomiota, sai myös enimmän ylistystä heistä. Nuori, vilkas, helläsydäminen poika oli jo lapsesta lähtien karaistunut kestämään kieltäymyksiä ja kaikkia vaivoja, jotka köyhästä nuorukaisesta useinkin tekevät miehen, mikä pysyy lujana eikä lannistu elämän vaiheissa.

Sodan suurimmat sankarit, "urhoollisimmat urhoollisista", Adlercreutz, Sandels, von Döbeln, Cronstedt, olivat esikuvina ja epäjumalina, joista uljas nuorukainen uneksi, olipa valveilla tai makuulla, samalla kun mitä ankarimmat rasitukset karkaisivat tulevan urhon voimia. Kustaa yleni rummunlyöjästä everstiksi kunniakkaalla sotilasurallaan ja on nykyään Uumajassa maaherrana. Kirjallisellakin alalla hän on kunnostautunut. Muun muassa hän on julkaissut historiallisen kertomuksen Suomen sodasta 1808 ja 1809. Maaherra Montgomery puhuu vieläkin suomea aivan mielellään, koska se on hänen äidinkielensä.

31.

L. H. KECKMAN.

Oululainen kauppias, sittemmin kauppaneuvos Lars Henrik Keckman oli papinpoika. Mentyään avioliittoon kauppias Sakris Franzénin lesken kanssa pääsi hän siihen aikaan melkoisen omaisuuden omistajaksi; ja kuuden alaikäisen lapsen isäpuolena ja holhoojana hoiti hän näidenkin perintöä yhdessä kauppahuoneen laajojen liikeasiain kanssa viisaasti ja rehellisesti.

Keckman oli teräväpäinen, ja kauppiaana hän oli niin sanottu keinottelijakyky, sen ohessa toimelias, säästäväinen ja säännöllinen, lujaluontoinen ja hyväsydäminen. Mutta muutamat hänen vilkkaan luonteensa omituisuudet saivat joskus aikaan ikävyyttä hänelle itselleen ja hänen läheisilleen.

Keckman oli perpetuum mobile toiminta-innossaan, joka piti häntä alituisessa liikkeessä. Samanlaista toimeliaisuutta vaati hän koko talonväeltäänkin ilman lepoa ja ja rauhaa silloin, kun hän oli niin kutsutulla rajulla pohjatuulellaan, mutta tyynemmällä mielenlaadulla ollessaan oli hän yhtä hellä ja hyvä puoliso ja isä kuin iloinen ja vieraanvarainen ja kohteliaan kohtelias isäntä.

Lapsipuoltensa kasvatuksesta hän piti samalla tavalla huolta kuin kolmen omankin lapsensa. Hän ei säästänyt mitään kustannuksia heille tietoa ja sivistystä hankkiakseen, ja lasten tavallista paremmat opiskeluun taipuvat luonnonlahjat olivatkin pian isän ylpeytenä ja ilona. Mutta toisinaan sattui ukon ollessa pohjatuulituulellaan, kun hän huomasi kyvykkäiden tyttäriensä sunnuntai-iltapäivänä istuvan syventyneinä lukemaan tai soittamaan, että hän hyökkäsi kuin tuulispää huoneen läpi ja sen enempää ajattelematta tai sanojaan punnitsematta toruskeli:

"Täällä te istutte lukemassa kohisevista puroista ja uljaista uroista. Laulatte ja sitralla soitatte tuhansista rakkaudenjumalista, mitkä elävät kastehelmillä ja kuutamon säteillä. Ottakaa rukki ja kehrätkää, niin teette jotakin hyödyllistä." Sitten heitti ukko suutuksissaan ovet auki ja riensi toisiinkin huoneisiin pitämään sopivia luentoja vaikenevalle kuulijakunnalleen.

Kun äreän ukon hurskas ja rakas vaimo, joka osasi kuin ukkosenjohdatin hajottaa ja johtaa synkät pilvet miehensä otsalta, jo kauan oli levännyt haudassa ja lapsipuoletkin jo asuivat oman katon alla erossa isän kodista, tuntui tyhjältä ja autiolta nyt yksinään elävästä perheenisästä, jonka levoton luonne oli kuin huhtikuun ilma ympärillään, yhtäkkiä vaihtuen rajumyrskystä tyyneen, talvipakkasesta lämpöön.

Pohjatuulituulella ollessaan oli ukon paras mielilause, "ettei naisten toiveita eikä tahtoa (jos he uskaltavat sitä osoittaa) koskaan saa täyttää, sillä silloin menevät asiat hiiteen, jos niitä seuraa."

Tähän väitteeseensä oli ukko takertunut, kun hän muutamana iltapäivänä tapansa mukaan ilman mitään aihetta piti saarnan ympäristölleen. "Että niin käy", jatkoi hän, "siitähän on todistuksia aina maailman alusta lähtien. Sillä jos ei Aatami olisi ollut suuri raukka, olisi hän suloisessa paratiisissa persolle ja ylpeälle vaimolleen hyvän ja pahan tiedon puusta taittanut kelpo raipat omenan sijasta; ja silloin olisimme päässeet paljosta pahasta, säästäneet ne rahat, mitkä nyt menevät ulkomaalaisille tarpeettomiin hienouksiin ja koruihin, ja olisimme saaneet paistattaa päivää paratiisissa huolehtimatta vaatteista ja ruuasta, huviksemme syöneet vain viikunoita, rusinoita, luumuja ja kuitenkin päässeet tuosta kirotusta hammastaudista (joka paraillaan vaivasi ukkoa) ja muista vaivoista. Mutta, herra nähköön, Aatamin piti olla kohtelias naiselleen", jatkoi ukko närkästyneenä, "ja niin sanoi hän kaunottarelleen, joka halusi syödä kiellettyä hedelmää – nähkääs juuri siksi, että se oli kiellettyä –: 'Niin, enkelini, tässä on sinulle omena.'" Tämän muisteleminen sai ukon niin kuohuksiin, että hän yhä kiivaammin jatkoi:

"Niin, jo silloin alkoivat naisten vaatimukset. Tyhmyys oli korkeimmillaan, vasta kun Aatami itsekin maistoi omenaa. Mutta kas, niellä hän sitä ei kuitenkaan voinut; sillä pala tarttui tuon syntisen, mutta kunnon miehen kurkkuun, kun hän ajatteli vähän asiaa. Sittemmin hän kyllä sai katua, ettei harkinnut kohteliaisuuttaan, kun enkeli ajoi hänet ja hänen person Eevansa miekka kädessä paratiisista. Selkään minä olisin antanut, sen hän olis ansainnut."[68] – Kun ukko oli kiihkossaan, hän tavallisesti suomensi ruotsinsa, jotta puhe olisi ollut yhä painavampaa.

Kun myrsky ensimmäistä ihmisparia vastaan oli näin raivonnut, tyyntyi ja rauhoittui taas Keckmanin mieli.

Säteilevin kasvoin kääntyi hän nyt ainoan tyttärensä puoleen, joka oli kuunnellut paratiisin asukkaiden kovaa tuomiota. Ystävällisesti hän kysyi tytöltä, tahtoisiko tämä mennä samana iltana toimeenpantaviin hienoihin tanssiaisiin.

Punastuen ja silmänsä maahan luoden vastasi nuori kaunotar, ettei hänellä ollut halua niihin nyt mennä.

Meidän kesken on kuitenkin tunnustettava, että kaunis tytär ikäisensä kaikella innolla ja ilolla halusi olla mukana loistavissa tanssiaisissa, sillä sellaisia huvitilaisuuksia siihen aikaan Oulussa oli paljon harvemmin kuin nykyään. Hän oli miettinyt tuhansiakin tuumia, joiden tähden unikin karkottui öisin hänen kauniista silmistään, miten saisi luvan isältä niihin mennä, ja koko edellisen yön hän oli työskennellyt saadakseen valmiiksi kauniin tanssipukunsa. Huolestunut impi tiesi, ettei hän saisi ikävöimäänsä lupaa, jos hän ilmoittaisi hartaasti haluavansa olla noissa toivomissaan huveissa, jotka kuitenkin juuri hänen kunniakseen etupäässä pidettäisiinkin. Kelpo tytärtä suretti, että hänen rakkaalle isälleen piti teeskennellä samoin kuin niin monen muunkin lapsen, joiden luottamuksen parhaat vanhemmat hyvässä tarkoituksessaan kadottavat, kun he lastensa tulevan onnen vuoksi tahtovat kieltää heitä olemasta mukana nuorten viattomissa huveissa.

"Vai niin?" kiivaili taas isä. "Kas vaan – sinä et tahdo – sinulla ei ole ollenkaan halua tanssia! – Mutta minäpä näytän, että minun tahtoni on sinunkin. – Jos neidillä on halua tai ei, niin nyt menee neiti kuitenkin kohta pukeutumaan tanssiaisiin. Kello seitsemän tulen noutamaan sinua niihin, ja sillä hyvä." Ja suutuksissaan lähti ukko kiireesti huoneesta.

Sydän levotonna, mutta iloisena kiiruhti nuori neitonen tottelevaisesti täyttämään isänsä jyrkkää käskyä.

Häikäisevän kaunis oli Lise Keckman astuessaan komeasti valaistuun tanssisaliin muhkean ja tyttärestään ylpeän ja tyytyväisen isänsä rinnalla. Valkoinen silkkipuku kietoi hänen soreaa vartaloaan. Puvun yllä liehui sinervä, runsaspoimuinen harsotunikka, minkä taivaansinistä kirkkautta tummensi ainoastaan hänen suurten, ihanien, mustien kulmakarvojen varjostamien silmiensä väri, jotka nyt ilosta säteilivät, mitä ei aiheuttanut hämmästyneiden ihailijoiden osoittama mieltymys, vaan se tyytyväisyys, rakkaus ja riemu, jonka hän näki muuten niin usein ankaran isänsä nyt ystävällisillä kasvoilla. Neidon tuuheaa, mustaa tukkaa oli ylhäällä pitämässä helmikoristeinen kultakampa. Vain pari suortuvaa valui alabasterinvalkealle kaulalle. Nuoruudenilo hymyili hänen korallihuulillaan ja veitikkamainen lemmenjumala hänen ruusuposkiensa kuopista. Pieni hienosti kaareutuva nenä antoi ei vain hänen kauniille kasvoilleen, vaan myös hänen koko olennolleen majesteetillisen näön ja ryhdin, jota tuo hyvä tyttö ei edes unissakaan olisi rohjennut itselleen ottaa. Luonnon oma käsi se painaa kruunun vaatimattoman kaunottaren otsalle, olkoonpa tämä mitä säätyä tahansa.

Tanssiaisten huomattavimpia kaunottaria oli neiti Angelique Ehrenstolpe, läänin maaherran tytär. Samoin juhlittuja olivat neidit Myhrberg, Liljedal ja Liljeqvist.

Tanssiaiset alkoivat poloneesilla rykmentinsoittokunnan sointuvasti soittaessa.

Virvoituksia tarjoiltiin yhtenään.

Illallinen syötiin suurten katettujen pöytien ääressä, joihin ensin naiset istuutuivat, silloin useinkin kohteliaiden herrojen heitä palvellessa.

Pöydillä komeili kauppiaiden laivoilla Aleksandriasta tuotuja, astioihin pantuja hedelmiä sekä sokeroituja konvehteja Italiasta, joita siellä nunnat luostareissa olivat mestarillisesti valmistaneet. Ananashedelmiä viheriöine lehtineen, viinirypäleitä, aprikooseja ja persikoita oli aistikkaasti järjestetty korkeihin kristallimaljoihin ja hopeakoreihin, jotka olivat asetetut säännölliseen järjestykseen korkean, kotitekoisen koraanin ympärille, mikä loisti kirjavin värein kimaltelevan, sokerisen hopeaverkon läpi, jolla se oli päällystetty.

Vilkkaasti jatkui iloinen tanssi kello neljään aamulla. Mutta jo kahta tuntia aikaisemmin palasi ukko Keckman imelänhappamena kotiin tanssimisesta väsyneen tyttärensä kanssa.

Pian sitten tuli hyvästä ja kauniista Lise Keckmannista asessori, nykyään vuorineuvos Julinin onnellinen aviopuoliso.

Mutta todistuksena maallisen elämän lyhyestä onnesta laskettiin kahden vuoden perästä hautaan tämä rakastettava nainen, jonka olennossa yhtyivät nuoruus, kauneus ja kaikki, kaikki, mitä elämässä onneksi sanotaan. Vainajan haudalla luki pappi seuraavan säkeistön:

    Ah! Pääsit määrään elos varhain!
    Sua, hyvää, jäimme kaipaamaan.
    Haudallas kyynele on parhain
    todistus murheestamme vaan.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sen jälkeen teki kuolemaa tuo ennen niin voimakas, rikas ja mahtava perheenisä. Hän oli nyt raihnainen, 82-vuotias, harmaahapsinen vanhus ja asui parissa pienessä vuokrahuoneessa vieraiden, hyvien ihmisten seurassa, ja vain yksi hänen lapsipuolistaan, kauppaneuvos J. Franzén, huolehti pojan todellisella hellyydellä vanhuksen hoitamisesta, niin ettei häneltä mitään puuttunut, vaikka omaisuus oli melkein lopussa monien vastoinkäymisten vuoksi, sitten kun lasten perintö oli rehellisesti suoritettu ja Oulun palo hävittänyt hänen kauniin talonsa ja huomattavimman omaisuutensa.

Levollisena ja iloisena lepäsi väsynyt matkamies vuoteellaan, vaikka hänen luonteensa omituisuudet pysyivätkin jälellä aina elämän loppuun asti.

Muutamana päivänä, kun hänen nuoruudenystävänsä, kapteeni Possén, joka vielä oli reipas ikäiseksensä, tuli tervehtimään vuoteenomana sairastavaa ja kysyi, kuinka hän jaksoi, vastasi Keckman hiukan närkästyneenä: "Näethän, että olen terve, vaikka en, kuten sinä, juoksentele pitkin kaupunkia turhia utelemassa. Minun mielestäni sinä, veli, joka olet seitsemää vuotta vanhempi, saisit mieluummin pysyä kotonasi rauhassa."

Kokeneena merimiehenä ymmärsi ukko Possén nyt tuulen puhaltavan pohjoisesta ja ohjasi suuntansa käskyn mukaan verkkaan kohti kotiaan.

Seuraavana päivänä sairas ikävöi jo vanhaa ystäväänsä, joka pian kutsumatta taas saapuikin istumaan suureen nojatuoliin, mikä oli koetellun ystävyyden levollinen satama.

Oli opettavaista hänen olla kuulemassa sairaan elämänkulustaan pitämää tarkastusta. "Minä myönnän", hän tunnusti, "että monta kertaa olen tehnyt typerästi ja ankarasti kiivaan luonteeni viemänä juuri silloin, kun tarkoitukseni oli mitä paras; mutta suuren Tuomarin edessä, joka näkee sydämeen, en vapise."

Kaksi kertaa oli Keckman ollut Oulun edustajana valtiopäivillä. Mitä hän sinä oli saanut aikaan, sitä hän ilolla muisteli kuolemanhetkeensä saakka. Näissä toimissa ollessaan tuli hän seuraamaan yleisiä asioita, ja niinpä hän kuolemaisillaan ollen pari minuuttia ennen viimeistä henkäystään vielä kerran avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja kysyi väsyneellä ja jonkun verran epäselvällä äänellä: "Onko posti tullut? Tiedetäänkö, kuka on saanut Kiimingin kappalaisen viran?"

Saatuaan kieltävän vastauksen kysymyksiinsä nyökkäsi ukko ystävällisesti päätään ja heitti henkensä, joka oli ollut niin toimelias tässä elämässä.

Sitä ennen hän oli nautittuaan Herran ehtoollista täydessä ja selvässä tajussaan kuvaillut kuoleman lähestymistä ja kiitollisena siunannut saamastaan hoidosta ympäristöään sekä kaikkia niitä, jotka vielä olivat rakkaat kylmenevälle sydämelle.

Vanhus kuoli hänelle kunniaksi olevien lapsipuoltensa ja ainoan poikansa, (toinen oli kuollut jo ennen isää) Helsingin yliopiston lehtorin, useista ansiokkaista suomenkielellä kirjoitetuista teoksista tunnetun Karl Niklas Keckmanin, joka ei elänyt kauan vanhan isänsä jälkeen, kunnioittamana.

32.

VANGIT IRRALLAAN.

Kauniina kesäpäivän aamuna Oulun läänin maaherran ollessa tarkastusmatkoilla virkansa puolesta, useimpien kaupungin muiden virastojen jäsenten maalla pienellä virkistysmatkalla ja kaikkien työmiesten töissään pelloilla, niityillä, laivoissa taikka kalastamassa, niin että rauhallisen kaupungin miesvoimana kaikkiaan olivat vain linnan vangit, saivat nämäkin palavan halun nauttia luonnon vapaudessa ihanasta ilmasta. Jo kello kymmenen aamupäivällä olivat he vapaina vankilassa, ylivoimaisina voitettuaan ja veitsillä haavoitettuaan vartiansa, murhattuaan yhden niistä ja suljettuaan huoneisiin kasakkavartionsa, jonka aseet he olivat anastaneet. Paitsi veitsiä olivat he saaneet salassa itselleen hankituksi muutamia viilojakin, joilla he parhaillaan irroittivat kahleitaan.

Pahasti haavoittuneena pelastui päällysmies kuolemasta hyppäämällä ulos toisen kerroksen ikkunasta. Hänen vaimonsa ja lapsensa seurasivat hänen esimerkkiään vahingoittumatta. Vain pieni tyttö pelästyi niin kovin, että hän joutui erilleen vanhemmistaan ja piiloutui vinnille. Mutta hän pääsi onnellisesti hyppäämään alas vinninikkunasta uhkaavan vaaran lähetessä paikkaa, minne lapsiraukka kuolemaa peläten oli paennut.

Muutoin eivät lapset sillä paikkakunnalla ole tavallisesti neuvottomia taikka arkoja, kun vaara uhkaa.

Kerran sattui, että äiti lähetti pienen, herttaisen, vain yhdentoistavuotisen tyttönsä kuutamoisena talvi-iltana noutamaan jotain aitasta pihan perällä. Mutta kun pieni emännöitsijä aikoo suurella, raskaalla avaimella avata oven, huomaa hän sen olevan lukitsematta raollaan. Kovin kummastuneena työntää hän oven auki ja näkee aivan ovensuussa oudon miehen, joka on aikeissa viedä selässään leivillä täyttämänsä säkin. Mutta kun pikkutyttö rohkeasti kirkaisi: "Olet varastanut leipiä etkä niitä vie!" lähti varas kiireesti pakoon. Lapsi tarttui hänen vyöhönsä seuraten häntä aina kadulle asti ja huusi samalla: "Varas kiinni! Varas kiinni!"[69] Ja kohta vastaantulijat kadulla ottivatkin varkaan kiinni.

Toinen pieni kolmentoista vuotinen tyttö kattoi kauniina kesäpäivänä päivällispöytää vanhempainsa kodissa, jonne venäläinen upseeri oli majoitettuna, kun tämän ilveilevä palvelija tuli herransa puolesta jotain pyytämään, mitä nuori tyttö ei ymmärtänyt, sillä ryssä ei taitanut muuta kieltä kuin venättä. Mies tuli aivan raivoihinsa, kun tyttö ei häntä ymmärtänyt, ja otti pöytäveitsen, joka kädessään hän lähestyi uhaten tyttöä. Mutta tyttöpä ei pelästynyt. Hän tarttui isoon, terävään leikkausveitseen ja asettui aivan rohkeana puolustautumaan, kun äiti samassa tuli huoneeseen ja oli saada halvauksen pelästyksissään tästä odottamattomasta näystä, mikä häntä kohtasi.

Hurja kalmukki sai uhkarohkeudestaan ankaran rangaistuksen, kun upseerille ilmoitettiin hänen käytöksestään. Mutta rangaistuksen kärsinyt kosti pian polkemalla jaloillaan silloin poissa-olevan herransa – viittaa, jota hän vielä pieksi aika runsaasti samaten kuin häntä itseäänkin oli lyöty, mutta sitten puhdisti hän sen ja harjasi niin hienoksi, ettei merkkiäkään kurituksesta näkynyt viattomassa päällysvaatteessa.

Pikkuneiti Tauvon sai kahdentoista vuotisena elinkautisen, parin sadan ruplan eläkkeen keisarilta, kun hän osaamatta uida oli veteen hyppäämällä pelastanut pienen serkkunsa hengen.

Lukemattomia samallaisia rohkeuden piirteitä tapaa myös pienissä pojissa, mikä onkin heidän paras isänperintönsä.

Mutta palatkaamme takaisin Oulua uhkaavaan vaaraan, kun siellä ei ollut mitään sotilasvartiota, eikä sitä oltu tarvittukaan, ennenkuin tieto tästä vankien ensikertaisesta rohkeasta yrityksestä levisi. Eräs kotosalla oleva virkamies käski kohta kaupungin rummunlyöjän pärisyttämään hätärumpua kaikilla kaduilla, jotta väki kokoontuisi avuksi rauhanhäiritsijöitä vastaan. Mutta onnettomuuden kukkuraksi oli rumpalikin tuntenut halua nauttia ihanasta ilmasta ja niin kävellyt likimpään kapakkaan, missä nyt lepäili aivan kykenemättömänä suloisessa humalassa. Saamiinsa ankariin käskyihin hän vastasi perin onnellisena ja tyytyväisenä ainoastaan: "trum, trum, trum!" eikä kyennyt sormeaan liikuttamaan. Mitä oli tehtävä? Hätä oli tulliportilla. Kaupungin arvokas rumpu täytyi nyt ripustaa erään pojan kaulaan, ja hän sai olla viransijaisena. Vaikka poika ei ollut paljon suurempi rumpua, pärisytti hän sitä niin mestarillisesti, että kokonainen lauma paljasjalkaisia kakaroita ja jauhoisia akkoja kohta jätti pallonsa ja katkismuksensa, rukkinsa ja taikinapurtilonsa ja lähti kuulemaan suut auki ja korvat hörössä tuota outoa rummunpärinää ja kauheata tiedonantoa linnan vankien irralleen pääsemisestä ryöstämään ja polttamaan kaiken, mitä kaupungissa käsiinsä saisivat. Kuulijoiden kauhistus tarttui nyt pieneen rumpaliinkin, niin että hän kiireesti heitti uskotun virkansa ja pelästyksissään potkaisi ison rummun katuojaan, jonka jälkeen hän helposti värvätyn joukkonsa etunenässä juoksi vankilaan päin näkemään, mitä siellä edelleen oli tekeillä, ja osoittamaan pelätyille vangeille, että hän ainakin oli syytön siihen, mitä heille saattaisi tapahtua.

Eräs vanha, arvoisa upseeri, joka oli Suomen sodan entisiä urhoollisia sotureita, tuli kiihkoihinsa kuultuaan ensi tiedon vaarasta. Mutta hänen miekkansa oli pitkällisen lepoaikansa kestäessä ruostunut niin kovin kiinni huotraansa, että hän töin tuskin pelosta vapisevan rouvansa ja vahvan palvelustytön avulla jaksoi vetää ulos ennen sodassa säkenöineen säilänsä, joka aseenaan hän nyt lähti yhtä pelkäämättömänä kuin ennenkin yksinään puolustamaan omaansa ja kansalaistensa henkeä ja omaisuutta sekä piirittämään linnaa, missä irrallaan-olevat vangit jo olivat anastaneet vartioidensa sekä kiväärit että ampumavarat.

Soturi-vanhuksen onnistui heti linnan läheisyydessä pestata komennettavakseen vahvakätinen sepänoppilas. Sillä välin kun he molemmat juoksivat vankilan ympärillä estämässä yksityisiä vankeja tulemasta ulos aukoista, lähettivät muutamat paikalle kokoontuneista akoista tyttösen kaupunkiin osoitetusta paikasta lainaamaan pyssyä, jolla he tiesivät tavallisesti varpusia pelotettavan puutarhasta. Kiitävää vauhtia palasi pian lähetti juosten pyssy mukanaan ja aivan hengästyneenä asiansa hyvin toimitettuaan. Se annettiin eräälle herralle, joka kauan harmistuneena oli katsellut, mitenkä vangit raa'asti nauraen avatuista ikkunoista ampuivat katselijoita, jotka kuitenkin enimmäkseen pysyttelivät niin loitolla, etteivät kuulat heihin osuneet.

Kiireesti kiihottunut herrasmies tarttui pyssyyn, latasi sen ja tähtäsi erääseen kuolemaan tuomittuun mustalaiseen, joka juuri oli ampunut väkijoukkoon. Mutta pyssy ei lauennutkaan. Puolustava pyssyniekka huomasi nyt vasta, että hänen ampuma-aseessaan ei ollutkaan lukkoa.

Vangit räjähtivät ilkkuvaan nauruun, kun koe ei onnistunut. Mutta samassa tuli paikalle pari nuorta kirjanpitäjää mukanaan susia varten lataamansa metsästyspyssyt. Ampuva herrasmies otti heti niistä toisen. Hän tähtäsi, pyssy laukesi, mustalainen kellahti alas eikä enää milloinkaan nauranut.

Eräs vanki oli löytänyt viinavaraston, mikä oli linnassa kotitarvetta varten. Noiden heikon ravinnon uuvuttamien olentojen ei tarvinnut paljoakaan nauttia väkijuomia, ennenkuin he iloisina meluten alkoivat hyppiä ja laulaa, samalla kuin pari lujimmin raudoitettua vielä oli työssä viilaamassa raskaita rautapulttejaan. Ei yksikään ollut vielä päässyt pakoon. Kahleistaan vapautuneet eivät aikoneet heittää ketään onnettomuustoveriaan pulaan heidän itsensä pelastuessaan. Kello oli jo neljä iltapäivällä.

Mutta nyt kiiruhti jättiläisvartaloinen henkilö, merimies Monius (Liisun veli) seitsemän muun hartevan urhon etunenässä kohti linnaa. Näihin liittyi vanha soturi johtajana jo ennen komentamansa joukon, nimittäin rivakan sepänoppilaan, keralla.

Vankilan ulkoportti, joka oli puusta, särjettiin heti kirveillä ja kangilla, vaikka juopuneet vangit olivat kiireesti kokoontuneet linnanpihalle puolustamaan sisäänkäytävää. Täällä alkoi verinen ottelu. Pyssyt pamahtelivat, ja moni onneton vanki kaatui maahan kuolleena tahi haavoittuneena. Neljäkymmentäkahdeksan miestä voitti siten ja uudelleen vangitsi kymmenen urhoollista miestä, jotka niin rohkeasti olivat lähteneet uhrautumaan yleisen turvallisuuden vuoksi.

Tuomioistuimessa asiaa tutkittaessa tunnustivat nuo rikolliset raukat aikomuksenansa olleen vapaiksi päästyään ryöstää ja polttaa kaupunki, joka siten tällä kertaa joidenkuiden harvojen kansalaisten erinomaisen rohkeuden avulla pelastui uhkaavasta vaarasta.

33.

HAAKSIRIKKO HAILUODON EDUSTALLA.

Kulkuväylä Pohjanlahdessa Hailuodon ympärillä on vaarallinen myrskyllä ja rajuilmalla. Usein on kuitenkin laivojen täällä pakko odotella suotuisaa tuulta mennessään Oulun ulkosatamaan tai sieltä tullessaan.

Hailuodon edustalla on sattunut monta onnetonta haaksirikkoa. Kenraali Fröjdenfelt hukkui täällä 1743 sotalaivansa kanssa, jossa oli säkeissä suuri summa hopearahaa, mitä aina näihin asti turhaan on koetettu onkia meren pohjasta.

Viime aikoina näistä onnettomuuksista Oulun kaupungille surkein sattui marraskuun 9 päivänä 1809, jolloin muuan kauppalaiva täällä joutui haaksirikkoon ja kaksikymmentä ihmistä hukkui; niiden joukossa oli monta kaupungin parhaassa iässä olevaa nuorta ihmistä.

Kuinka vähän ihminen voi kohtaloaan välttää, käy ilmi siitä, mikä sattui yhdelle onnettomista, joka kiiruhtamalla kiiruhti kohti kuolemaansa.

Hoffrén, kuusitoista vuotinen nuorukainen, varakkaan oululaisen kauppiaan ainoa poika kuudesta sisaruksesta, oli saanut kasvatuksensa Tukholmassa ja aikoi nyt palata takaisin kasvatuskouluunsa käytyään viiden vuoden poissaolonsa jälkeen kotonansa tervehtimässä vanhempiaan ja sisariaan, joiden paras ilo ja lemmikki hän oli.

Oli jo ratkaistu asia, että hän matkustaisi maitse Tukholmaan myöhäisen vuodenajan vuoksi, kun eräs hänen nuoruudenystävänsä pyysi häntä mukanaan lähtemään matkavalmiilla purjelaivalla, jolla hänen kerallaan monta muuta nuorukaista aikoi matkustaa.

Vaikka Hoffrén nuorten lailla merielämään ihastuneena olisi halunnut useiden nuorten kumppanien hauskassa seurassa lähteä laivalla, ei hän kuitenkaan saanut isältään siihen lupaa. Mutta silloin ainoa rakas poika kertoi halunsa äidille, jolla oli aina häntä kohtaan taipuisa mieli. Hartaasti rukoillen hän pyyteli: "Antakaat mamma kulta! minun mennä merta myöten."[70] Vähemmänkään hellä äiti kuin hänen äitinsä ei olisi voinut vastustaa poikansa noin sydämellistä pyyntöä, ja pian saatiin isäkin myöntymään. Matkatavarat siirrettiin siis ajoneuvoista laivaan, mikä oli valmis purjehtimaan.

Sisarpiirissä oli jäähyväishetki sydäntä-särkevä, kun tuo kaunis, rakas, ainoa poika itkien nojasi armaiden vanhempainsa rintaa vasten aavistamatta, että hän nyt iäksi erosi lapsuuden pyhästä tyyssijasta tässä maailmassa.

Muistellen ympäristönsä unohtaneena jäähyväishetken katkeria kyyneleitä kotona seisoi nyt muutenkin vakava nuorukainen laivan kannella ja tuijotti synkkänä ja umpimielisenä kuohuvaan mereen laivan nuolen nopeudella myrskyssä kiitäessä.

Halkoen kuohupäisiä aaltovuoria näytti laiva ponnistavan kaikkensa pelastuakseen kahden mahtavan, ympärillään taistelevan luonnonvoiman käsistä. Mutta se oli pian vain pallon tai taisteluhansikkaan kaltainen, mitä väkevät taistelijat, meren ja ilman hallitsijat, viskoivat edestakaisin, milloin taas pohjattomaan kuiluun ukkosen rumpujen jyristessä. Turhaan reivattiin purjeita, turhaan koetettiin pelastua heittämällä ankkuri Hailuodon luona. Raivoava myrsky ajoi raskaassa lastissa olevaa alusta monen vuorokauden kuluessa taukoamatta yhä lähemmäksi ja lähemmäksi maata. Ankkurin vahvat hampaat eivät kyenneet sitä pitämään paikallaan, vaan se laahautui hitaasti pitkin pohjaa, kunnes lopulta köydet katkesivat ja laiva paiskautui rannan kuohuja vasten. Laivan haaksirikko oli niin täydellinen, ettei yhtään ihmishenkeä pelastunut.

Hylyksijoutuneen laivan pirstaleiden seassa viskautuivat aaltojen heittäminä rannalle haaksirikossa hukkuneiden ruumiit, mistä omaiset ne korjasivat haudattaviksi.

Että onnettomien kuolemanodotus oli ollut pitkä, selvisi nuoren Hoffrénin vanhemmilleen kirjoittamasta liikuttavasta jäähyväiskirjeestä, jossa hän tunti tunnilta kuvaili kuolemansa lähestymistä. Tämä paperi löydettiin hänen kultakellonsa sisältä.

Sanoma tästä surullisesta haaksirikosta oli suuri murheviesti koko Oulun kaupungille. Epätoivoiset lesket ja pienet, isättömät lapset saivat itkeä elämänsä turvaajaa, vanhemmat toivorikkaita lapsiaan, sisarukset ja sukulaiset rakkaita omaisiaan.

Nuoren Hoffrénin pieni sisar istui koulussa kaikessa rauhassa iloisena neulomakehyksensä ääressä, kun lapsi äkkiä kalpeni ja alkoi ääneensä itkeä sanoen: "Tuulee niin hirvittävästi ja veli on merellä!"

Oli vaikeata lohduttaa pienokaista sillä, että olihan jo monta vuorokautta kestänyt tuulta. Mainitusta kellosta sitten huomattiin tytön rakkaan veljen hukkuneen juuri samalla tunnilla kuin tyttö tuli noin levottomaksi.

34.

SNELLMANIN SUKU. CASTRÉN JA LÖNNROT.

Snellmanit ja Castrénit ovat jo parin vuosisadan kuluessa olleet arvokkaita pappismiehiä Pohjanmaalla.

Edellisistä ovat monet saavuttaneet mainetta sekä oppinsa että saarnaajakykynsä vuoksi. Kuuluisimpia heistä oli Turun yliopiston professori, sittemmin jumaluusopin tohtori ja ritari Henrik Snellman, joka oli Vaasassa kirkkoherrana.

Myös useat Snellman-nimiset ovat kunnostautuneet virkamiesalalla, niiden joukossa laamanni, ritari ja Uudenmaan läänin varamaaherra Jakob Snellman, jonka kuolema riisti liian varhain epäitsekkäältä ja isänmaata hyödyttävältä toimeliaalta virkamiesuraltaan, turvattomalta perheeltään, suvultaan ja ystäviltään ja monelta apua tarvitsevalta, joiden neuvona ja tukena hän oli ollut.

Monet tämän suvun jäsenet ovat olleet erittäin soitannollisia ja harrastaneet runoutta ja kaunokirjallisuutta. Aina he ovat olleet kunniaksi nimelleen, missä toimessa tahansa ovatkin olleet.

Kerrotaanpa seuraava kuvaava piirre: Vieras matkustaja nukuttuaan ajoneuvoihinsa oli ajanut kumoon valtamaantien ojaan niin pahasti, että hänen piti jalkaisin lähteä lähimpään asuntoon saadakseen korjatuiksi särkyneet rattaansa. Hän tulikin silloin itse pappilaan. Työvaatteisiin puettu maalari seisoi siellä nurmikolla kiillottaen sieviä kiesejä.

Huolissaan ajoneuvoistaan virkkoi matkustaja kohteliaasti tervehdittyään: "Voisiko herra sanoa minulle, missä saisin puhutella seppää? Ajoin rikki rattaani."

"Puhukaa vain tavalliseen tapaan!" vastasi maalari, joka taitavasti käytti sivellintään.

"Miten se on ymmärrettävä? Ehkä itse olettekin seppä?"

"Hiukan sinnepäin", vastasi maalari naurahtaen.

"Se olisi hyvä asia. Mutta", puhui matkustaja, "minä tarvitsisin myös satulaseppää; sillä silat ja kaikki muukin on korjauksen tarpeessa."

"Jatkakaa sitten", vastasi harvapuheinen maalari.

"Vai niin, herra on siis satulaseppäkin."

"Hiukan", kuului vastaus.

"Kuka on tehnyt nämä sievät kiesit, joita herra parhaallaan maalaa?" kysyi vieras ihmetellen.

"Minä", vastasi maalari nostamatta silmiään työstään.

"Oivallista!" huudahti vieras kovin iloissaan. "Sittenhän herra on ajokalujen tekijäkin, ja tietysti autatte minua, että viipymättä pääsen jatkamaan kiireellistä matkaani laittamalla ajoneuvoni kuntoon."

"Teen, minkä voin."

"Herra on helkkarin monitaituri, kun on maalari, ajokalujentekijä, satulaseppä, rautio..."

"Ja vielä pappikin", keskeytti maalari hyväntahtoisesti hymyillen.

Aivan nolona pyysi matkustaja erehdystään tuhannesti anteeksi ja aikoi kuljettaa rikkinäiset rattaansa likimpään talonpoikaistaloon. Mutta P. C. Snellman vastasi:

"Maalarin sanoja ei pappi peruuta."

Seuraavana päivänä olivat ajoneuvot täydessä kunnossa, Snellman kun oli yön aikanakin niitä korjannut, ja itse hän saattoi kieseissä kiitollista vierasta kappaleen matkaa "katsoakseen", kuten hän sanoi, "oliko pappi kyennyt täyttämään, mitä maalari oli luvannut."

P. C. Snellman oli nero, joka kuoli varhain heittäen elämän huolet ja jättäen jälkeensä monta, jotka katkerasti häntä kaipasivat.

Sattuipa toisen kerran, että kaksi pikaluontoista matkustajaa kylmänä talvipäivänä tuli vastakkain Limingassa kapealla maantiellä, missä kahden reen oli vaikeata sivuuttaa toisensa, sillä tien molemmin puolin oli lumi lapioitu korkeiksi valleiksi...

Käskevällä äänellä huusi toinen matkustaja kärsimättömästi vastaantulijalle: "Ajakaa pois tieltä!"

"Tehkää siten itse ja heti!" vastasi toinen uhmaten.

"Pois tieltä! tai ajan suoraan päällenne!" ärjyi ensimmäinen.

"Sitten saatte nähdä, miten se käypi päinsä", virkkoi toinen ja löi samalla ruoskalla tulista hevostaan, joka hypähtäen lennätti ajavien reet yhteen.

Äkkiä karkasi salamannopeasti ensimmäinen reestään piiska kädessä, ja tuhat-tulimmaiset kirosanat suussa hän hampaittensa välistä, jotka kalisivat ulkoilman pakkasesta ja sisun kuumuudesta, kirkui: "Eikö herra tunne maan lakeja?"

Yhtä kiivaana vastasi toinen: "Kyllä tunnen ja tiedän, että teidän pitää antaa minulle puoli tietä."

"Niin pitääkin, mutta näyttäkää tie! Ajakaa ylös hangelle!" komensi ensimmäinen.

"En liikahda tästä, herra, ennenkuin saan kuulla, kenen vuoksi tekisin tuon lainmukaisen syrjähyppäyksen", puhui toinen jo levollisemmin ja hymyili.

"No, jos nimeni voi puolustaa kiivastumistani ja säästää rekeäni", vastasi heti ensimmäinen iloisesti, "niin nimeni on Snellman."

"Olipa kummaa, että meidän tällä tavalla piti toisemme kohdata", puhui ääneensä nauraen toinen. "Snellman on minunkin nimeni."

Sen jälkeen oli maantie leveä toisiaan tuntemattomille serkuksille päästä lähimpään majataloon juomaan siellä veljenmalja, jolloin he yhdessä nauroivat tuossa harvinaisessa tutustumisessa esiintyneelle yhteiselle suvun luonnolle.

Tämän suvun jäsenistä oli merikapteeni Snellman monitaitoinen mies. Harvoinpa lienee valtameri keinutellut aalloillaan merenkulkijoita, joiden lempikirjoja on ollut Suetoniuksen ja muiden vanhan ajan kirjailijain teokset alkukielellä; mutta näiden lukeminen oli kapteeni Snellmanin suurin huvi vielä vanhanakin. Hänen isänsä, joka oli pappi ja poikansa opettaja, oli herättänyt hänessä unohtumattoman rakkauden ja kunnioituksen vanhan ajan kirjailijoiden teoksiin, kieleen ja oppeihin.

Kapteeni Snellman meni avioliittoon nuoren ja turvattoman tytön kanssa, jonka kauneus ja miellyttävä, hiljainen luonne oli hänen ainoa rikkautensa. Snellmanilla oli pieni itseansaitsemansa omaisuus, joka molempien puolisoiden työteliäisyydellä ja huolenpidolla suureni.

Mutta maailman myrskyt osuivat ennen pitkää heidänkin onnelliseen kotiinsa, tyyneen ja hupaisaan satamaan, jonne valtameren kareja ja myrskyjä vastaan omaistensa hyödyksi taisteleva isä aina ilomielellä kiiruhti rakastamansa puolison ja lasten luokse. Sen onnen surmaten ryösti pian kuolema armaan aviovaimon ja monen pienen lapsen äidin.

    Vaan jos jollen onni yksin
    hymyileepi hyvillensä,
    kyll' ei kulje kumpaneita
    kova onni yksinänsä.[71]

sanoo kiitetty suomalainen runoilija Topelius. Niin nytkin kävi, kun surunsortama leski näki vastoinkäymisten vuoksi omaisuutensa niin vähenevän, että ainoa perintö, minkä hän voi antaa lapsilleen, oli niiden kasvatus.

Poika Johan Wilhelm Snellman kävi yhtä kunniakkaasti Oulun triviaalikoulun kuin sittemmin opiskeli Turun ja Helsingin yliopistoissa.

Tämän sitten laakereilla seppelöidyn maisterin kirjalliset ansiot ovat siksi hyvin tunnetut hänen kirjoituksistaan, tieteellisistä teoksistaan ja matkakertomuksistaan, ettei tässä niitä ole tarvis arvostella; ja yleisesti koko Suomessa tunnustetaan J. W. Snellmanin lämpimästi rakastavan isänmaatansa, omistavan neronsa ja tietonsa sen onnen, valistuksen ja kielen hyväksi sekä Kuopion koulun rehtorina olevan hyvin arvossapidetty, uuttera ja erittäin taitava nuorison ohjaaja ja opettaja.

    Kuin Orfeuksen lyyra soipi
    se ääni, innolla mi maalleen leimuaa.

Etevimpiä suomalaisia kielentutkijoita ja kirjailijoita pohjalaisten joukossa on tohtori M. A. Castrén, joka on arvokkaan Kemin rovastin ja jumaluusopintohtorin Castrénin kasvattipoika ja sukulainen. Yhdessä jalon tohtori Lönnrotin kanssa hän tuo Lapin raukoilta pimennoilta valaistusta isänmaansa kieleen ja sen muinaisuuteen tutkimalla pohjoisten kansain muinaistaruja, kieltä ja tapoja. Nämä tutkijat eivät ole mitään vaivoja säästäneet, tuhansia esteitä ja vaivannäköjä karttaneet omakohtaisesti esille etsiäkseen unohtumasta uusia tietoja ja erityisyyksiä tuon kaikkina aikoina merkillisen Suomen kansan entisyydestä ja alkuperästä.

Porthan ja useat kansansa parasta ajattelevat miehet, kuten ansiokkaiksi tunnustetut veljekset, tohtori Z. Topelius vainaja Uudessakaarlepyyssä ja Oulun kaupunginlääkäri professori G. Toppelius, ovat julkaisseet useita kirjoituksia suomenkielellä, koonneet joukon älykkäitä suomalaisia sananlaskuja, ihmettelyä herättäviä lauluja ja satuja, joita he ovat painettuina julkaisseet. Nämä isänmaanystävät sekä monet muutkin ovat siten näyttäneet sitä raivaamatonta tietä, jolla jalo, isänmaansa kunniaksi kaikki uhraava Kajaanin lääkäri tohtori Lönnrot yhdessä tohtori Castrénin kanssa niin suurella kunnialla on kulkenut kerätessään aineksia Kalevalaan ja useihin muihin kallisarvoisiin kirjoituksiin ja selityksiin vaivaloista työtänsä varten.

Vaikka eri teitä kävivätkin, jakoivat Lönnrot ja Castrén veljellisesti matkan vaarat, kieltäymykset ja puutteet vapaaehtoisesti kulkiessaan väsymättömillä retkillänsä erämaan jäisillä tuntureilla ja ainaisen lumen tantereilla. Mutta neljänkymmenen asteen pakkasessakin sykkii heidän pohjalaissydämensä lämpimästi rakkaalle ja köyhälle isänmaalleen, jonka mökin poika ylpeänä halveksii turhamaista ylellisyyttä, jos hänellä vain on rauhaa ja ravintoa.

Lönnrotille ja Castrénille, näille Suomen jaloille pojille, toivomme onnellista jatkoa heidän toimissaan matkoillaan ja ajattelemme heitä samoin kuin eräs Venäjän suurimmista runoilijoista kuvailee itseänsä aikoessaan maalauttaa kuvansa:

    "Minusta kuva jylhään luontoon tee
    ja kylmään, sieluun tulta saa!
    Turkkeihin, karvalakkiin maalaa
    ja luonto yksin oppaana!
    Vuorille, myrskyyn, veteen haluin
    ryntäämään – siten näyttää saan,
    ett' olen lapsi pohjoismaan."

Suomenkielen runsaat runotuotteet ja niiden surunvoittoiset sävelet, pyhät jäännökset sen vanhimmasta kirjallisuudesta, joita maan jaloimmat miehet paljon vaivaa nähden etsivät ja kokoilivat, herättävät ulkomaalaisessa huomiota ja ihastusta, mutta surkuteltavata kylläkin omassa maassa ja varsinkin siinä luokassa, joka tahtoo itselleen sivistyneen nimen, ovat ne saaneet osakseen useinkin vain ansaitsematonta ja luonnotonta halveksimista.

Mutta kiitoksen saakoot ne arvokkaat isänmaalliset miehet, jotka kansalaistensa mielissä herättävät innostusta unohtuneeseen kanteleeseen ja Suomen kotimaiseen runouteen, mikä vanhasta juurestaan luonnon rikkaudessa pian on taas kukkaansa puhkeava lempeän esivallan suosimana! Ja Väinämöinen voi vielä ylpeydellä luoda katseensa tuleviin sukupolviin, ja kaikki ikimetsän asukkaat saavat kuulla ja vuoretkin kajahdellen vapisevat ihastusta, kun vanhus kanneltaan soittaa ja laulaa iloisia, kiitollisia lauluja niiden Suomen poikain kunniaksi, jotka ovat herättäneet suomalaisen kansallisluonteen uudelleen eloon.

Helmikuun 25 päivänä 1845 lähti viimeisten tietojen mukaan tohtori Castrén kandidaatti Bergstadin keralla Siperian erämaihin Suomen kansan heimolaisten luokse tuolla kaukaisessa idässä. Tämän matkan tuloksina on, jos Kaitselmus suo rohkeille matkamiehille voimia, elonpäiviä ja terveyttä, tutkimukset Suomen kansan alkukodista, suomenkielen sukulaisuussuhteista ja, paitsi näitä kansallisia harrastuksia koskevat, monet kielitieteelle ja kansatieteelle yleensä erittäin tärkeät tutkimukset.

Samana päivänä matkusti tohtori Lönnrot Kuopioon. Töissänsä, joihin hän siellä aikoo ryhtyä, on hänellä uutterana apulaisena nuori ylioppilas, joka on erityisesti suomenkieltä harrastanut ja äsken tälle kielelle kääntänyt Euklideen ensimmäisen kirjan.

Tohtori Lönnrot aikoo Kuopiossa järjestää kokoomansa ainekset ennenkuin hän lähtee uusille matkoille.

Kirjan tekijä lopettaa nämä "Muistelmansa" joillakin sanoilla niistä, joita laulettiin Helsingissä rohkeiden tutkijain lähtiessä määräpaikoilleen:

    Me, jotka kotirauhass' iloitsemme,
    virkamme vaivoist' oomme arat,
    pro aris et pro focis taistojemme
    uhriksi lähetimme voimat paraat.
    Palkaksi työstä tuosta jalojemme
    vain tuomme kansan lemmen runsaat varat.

    Rohkeina matkaan! Työnne heelmän kantaa!
    Se työ ei teidän vain, vaan koko maamme
    Rukous harras jos vain voiton antaa,
    jos työstä vuoksi hyvän palkan saamme,
    rohkeina matkaan – työnne heelmän kantaa!
    Me täällä teitä, veljet, puolustamme.

    Vaivainne palkkiota itse korjaa
    te ette eikä nykypolvi, mutta
    kerranpa kuullaan tätä kansaa orjaa,
    kun Suomellemme luodaan aikaa uutta,
    muistonne silloin, maalle kallis, sorja,
    on lauluin, saduinkin jo kuulunutta.

POHJALAISIA KASKUJA

JÄLKISATOA SAARA WACKLINILTA.

1.

HUOMAAVAINEN OIKEANA AIKANA.

Yleensä tunnetaan pietarsaarelaiset taitavina salvumiehinä. He liikkuvatkin paljon maan etelä- ja itäosissa kirvesmiehinä työskennellen laivaveistämöillä tai Saimaan kanavalla. Eräs maalaispoika, jonka veljen oli onnistunut päästä työnjohtajaksi mainitulla kanavalla, päätti käydä katsomassa tuota suurtyötä ja samalla lainata veljeltään – 5 hopearuplaa. Kun häneltä hänen onnellisesti palattuaan kotiin tiedusteltiin veljestä, kertoi hän kulkeneensa veljensä keralla, joka oli mahtava mies, tarkastelemassa ja ihmettelemässä kanavaa. "Nyt sinun varmaankin pitää kursailla veljeäsi, kun hän on niin ylennyt?" kysyttiin häneltä. "Kyllähän", kuului vastaus, "paljonkin häntä puhutellessani, mutta kuiskasin hänen korvaansa: kai tiedät, etten sinua muuten niin suurena pidä, vaikka ihmisten kuullen kunnioitankin."

2.

ODOTTAMATON MENESTYS.

Eräs pietarsaarelainen nuorukainen, joka turhaan useana vuonna perättäin oli käynyt rippikoulua pääsemättä puutteellisen lukutaitonsa vuoksi ehtoolliselle, päätti "hylätä uskonasiat ja lähteä merelle." Jonkun vuoden kuluttua sai hänen äitinsä tietää, että poika oli pakolla otettu merimieheksi[72] Englannissa. Eukko tuli kovin ihmeisiinsä ja kertoi hyville naapureilleen ja ystävilleen asian seuraavin sanoin: "Kyllä tässä maailmassa kummallisesti saattaa käydä; minun poikani täällä kotona ollessaan ei päässyt ripille, mutta nyt hän on Englannissa päässyt papiksi."[73]

3.

MIELENMALTTIA.

Talonpojan renki tuli onnettomuudekseen panneeksi käsivartensa liian lähelle myllyn ratasta, joten käsi murskaantui. Lähellä oleville, jotka valitellen tapaturmaa hoitelivat hänen kättään, puhui hän maltillisen lapsekkaasti: "Mutta olipa enemmän kuin ihmeellistä, että huomasin temmata pois käteni, muutenhan se olisi pyyhkäissyt minutkin mukanaan."

4.

UUTTERA AMMATISSAAN.

Entiseen aikaan oli —-ssä alati toimelias kauppias. Hän sai äkkiä halvauksen ja kadotti puhekykynsä. Perheen jäsenten huolestuneina ollessa sairaan vuoteen ympärillä astui huoneeseen yksi hänen pojistaan juuri Englannista palanneena ja lähestyi murhemielin sairasta isäänsä, joka hänen lähtiessään matkalle oli ollut terve ja eloisan toimelias, mutta jonka hän nyt tapasi ehkä kuolinvuoteella. Kun ukon jäykistyneet silmät näkivät saapuneen pojan, palasivat hänen voimansa, ja tervehtimättä huusi hän kaikkien hämmästykseksi ja iloksi pojalleen: "Mitä nyt maksetaan tervasta Englannissa?" Murheellinen mieliala oli tuokiossa hävinnyt, ja ukko, joka sai kuulla niin paljon uusia ja vereksiä kauppatietoja, ei joutanut sillä kertaa kuolemaan.

5.

ASETUKSENMUKAISTA KÄYTTÄYTYMISTÄ.

Maisteri A—-lla —-kaupungissa, vaikka hän muuten oli oppinut ja teräväpäinen mies, hiukan tunnettu Pohjanmaan kirjallisuushistoriassakin, oli onneton tapa juoda itsensä humalaan. Kerran taas paheeseen antauduttuaan ei hän ehtinyt kotimatkalla pitemmälle kaupungin toria ennenkuin jalat pettivät ja hän kaatui pitkälleen. Siinä hän rupesi oksentamaan. Pormestari ohikulkiessaan suuttuneena tuosta julkisesta pahennuksesta käski häntä nousemaan ja menemään kotiinsa. A—- vastasi levollisesti: "Hyvä veli, älä nyt taas koko maailmalle esiinny lainopissa tyhmyrinä! Etkö muista, että asetuksen mukaan pitää kaikki tavarat, joita kaupungissa aiotaan kaupata, ensin tuoda torille?"

6.

OIKEUDENMUKAINEN KUMMASTELU.

Muutaman Pohjanmaamme kaupungin lukkari tämän vuosisadan alussa oli auttamattomasti lasin ystävä, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä useammin ja julkeammin näyttäytyi tuo ruma tapa hänessä, vaikka hän kauan alussa vain salaa oli ryypiskellyt. Hänen ankara rovastinsa huomautti hänelle hänen pahentavasta käytöksestään näinikään: "Kuulkaa kanttori! kuinka on asian laita? Ihmiset sanovat kanttorin alkaneen ryypätä!" "Herra rovasti!" vastasi kanttori ja siirtyi kummastellessaan yhdestä äänilajista toiseen, "voivatko ihmiset olla niin ilkeitä? Minähän olen ryypännyt yli 30 vuotta." Rovasti vaikeni tuollaisen suunnattoman julkeuden edessä.

7.

OMITUINEN MAINETODISTUS.

Mäkitupalainen Q—- —-kaupunkiseurakunnassa oli onnettomuudekseen monella tavalla pahoittanut sielunpaimentaan. Pastori, joka oli vanhan hyvän ajan miehiä, jolloin ei ollut tapana salata, mitä ajateltiin, kirjoitti miehen papintodistukseen hänen muuttaessaan X:n kaupunkiin seuraavan loppuhuomautuksen: "Q— on joko hullu tai tuiki ilkeä ihminen."

8.

HYVÄ NEUVO, KUNHAN SITÄ VAIN OSATTIIN SEURATA.

Eräs rahvaanvaimo, yleisesti sanottu "Kurikka-akaksi" ja "saarilta" kotoisin, oli kalastusretkellä miesjoukon mukana. Tuli raju myrsky, joka pani kaikki viimeiseen asti ponnistelemaan kaikin voimin, ryhtymään kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, kaikki yrittämään, mutta sentäänkään ei näyttänyt aavalla merellä olevan kalastajilla muuta odotettavana kuin aaltoihin hukkuminen. Silloin nousi pystyyn "Kurikka-akka" kuin Pythian papitar haltioissaan huutaen: "Kuulkaa, miehet! lähtekäämme täältä!" – Oraakkelisanat herättivät keskellä alakuloisuutta yleisen naurun, kaikki saivat takaisin rohkeutensa ja neuvokkaisuutensa, ja illalla oltiin taas kuivalla maalla perunapadan ääressä ja silloin ylistettiin "Kurikka-akan" kykyä osata noudattaa kultaista sääntöä: "Parempi olla leivätönnä kuin neuvotonna."

9.

HÄTÄ EI TUNNE MITÄÄN LAKIA, EI EDES LUONNONLAKEJA.

Porvari Ö. ja hänen vaimonsa Z:n kaupungissa olivat tunnetut varakkaiksi, mutta peräti itaroiksi. Pari naapurin poikaa päätti muutamana iltana tuntemattomiksi pukeutuneina koetella iäkkään pariskunnan hyväntahtoisuutta. Täydessä matkapuvussa he menivät sen luo muka hyvin murtaen puheessaan suomeksi. Ensin he pyysivät yösijaa, kun olivat pitkällä matkalla, mutta Ö. vastasi, että "koska hän ei ollut muka oikea talonisäntä, niin ei hän voinut sitä luvata." Muori seisoi lieden ääressä askareissaan; he kääntyivät silloin häneltä pyytämään maitotilkkaa. Tämä vastasi, ettei hänellä ollut lehmää. He pyysivät silloin vaikka vuohen maitoa. Ei sitäkään ollut. Silloin juuri kuului läheisestä navetasta lampaan määkiminen. Toinen hulivileistä sanoa tokaisi nyt: "Muorikulta, antakaa meille sitten vaikka hiukan lampaan maitoa!" Kohta eukko loukkaantuneena tuollaisesta itsepintaisuudesta vastasi: "Ei meillä ole muita kuin pässejä, eivätkä ne synnytä milloinkaan muita kuin pässejä." Lopultakin olivat poikamme täysin vakuutettuja, että oli suorastaan mahdotonta mitään heiltä saada, ja vanhan pariskunnan suureksi hämmästykseksi ja neuvottomuudeksi paljastivat he itsensä valepuvustaan.

10.

TARPEEKSI OPPIA.

Ö—-n nimismies, jolle myös oli lähetetty varojen keräämiseksi lista juoppoutta vastustavien kirjain julkaisemista varten, antoi sen kiertää piirissään ja kokosi siten aika sievän rahamäärän; mutta kun hän pitäjän rikkaimmasta ja samalla juoppouteen enimmän vajonneesta kylästä sai vain 40 kopeekkaa hopeassa ja siitä huomautti, vastasi varojenkokooja, jona oli kylän vanhin, että hänen kehoituksestaan lyhykäisesti sanottiin: "Osaamme me ryypätä kirjoittakin."[74]

11.

OIVA KEINO SELVIYTYÄ PULASTA.

Pappi kysyi eräältä veitikalta, jonka tiedot kristinopissa olivat heikot, tulevatko kaikki ihmiset autuaiksi. "Mielelläni minä sen soisin!" vastasi tämä.

12.

VAIKEA KYSYMYS.

Kun M—-n rovasti, joka oli arvoltaan tohtori, oli kinkereillä S:n kylässä, sanoi viisasteleva lautamies S—-n saavansa tohtorin, jos tohtori sallisi, kiinni kolmessa kysymyksessä, vaikka tohtori olikin tunnettu ja laajalti kiitetty opistaan ja älystään. Tohtori suostui ehdotukseen, mutta hänen täytyi kohta myöntää olevansa voitettu, kun lautamies kysyi: "Mikä, herra tohtori, oli minun isoisäni isän ristimänimi?"

13.

Runojen, jotka ansaitsevat säilyä muistossa vielä tekijänsä kuolemankin jälkeen, joukkoon kuuluvana pidämme seuraavan runomuotoon laaditun pitäjänkertomuksen alun:

    Nuor' Antti piippuaan
    imi istuillaan
    illalla hämärissä;
    silloinpa mä
    ja mielellä
    tein runoa,
    mi nerolla
    kertoili Sipoon eläjistä.
    Alotin niemestä sen E:n,
    mi vast' on omenainen, sen
    omistaja on
    myös verraton
    pohatta kyllä marjaston.
    On neitosia tusinoittain
    rusinat sulollaan voittain,
    joukossa tuo,
    mi minuun luo
    sydämen polton nuorien –
    Hyi, Antti, hiljaa häveten!

14.

KOREA HAUTAKIRJOITUS.

W—-n räätäli R—-n, joka oli suureksi viisastelijaksi tunnetun kanttori R:n poika, oli itsekin täynnä hassumaisia ja kummallisia ilveitä. Niin pisti hänen päähänsä aikoja ennen kuolemaansa tilata itselleen ruumiskirstu, minkä hän sen valmistuttua juhlallisesti neljällä puusepänoppilaalla kannatti kotiinsa. Hän itse puettuna kiireestä kantapäähän mustaan pukuun poikajoukon seuraamana, mikä lakkaamatta toisti samaa suruhuutoa: "Kuollut on setä R—-n", kulki aivan kirstun jäljessä ja kantoi ristiä, jonka toisella puolella oli kirjoitettuna: "Tässä lepää räätälimestari R., kuoli 18–, luunsa kolmen rakkaan vaimonsa luiden seassa esi-isiensä haudassa"; sekä toisella puolella ristiä: "O, kuolema! Olit tervetullut!"

15.

MERKILLISTÄ KIRJOITUSTAPAA.

"Korkea Herra Parruuni ja Maan Herra; Koska trenkini Anna Liisa on mua palavellu kolome vuotta ja nyt vasta alako tulla ilikijäksi koska on uhannu polttaa mun köyhän talon ja noitua mun itteni ja kisällini, niin pyyvän minä suosiollisesti Herra Parruunia ja Maaherraa, että ottaa mun armolliseen suojelukseen mainittuun trenkiin nähen.

                                                    Anters G:n
                                               Karvarin leskivaimo."

16.

IHMEELLINEN SAIRAUSTAPAUS.

Saman miehen kummallisen kielen näyte on tämäkin sairauskertomus: "Kun tämä naapurin Kalle, jolla oli lavantauti, kun kuoli siihen, mutta kun parani jälleen."

17.

KUOLEMANILMOITUS SEKIN.

Hassumaisimpia olentoja, mitä koskaan on elänyt, oli varmaankin Mikko R. ja hänen vaimonsa Sanna. Kun vihdoinkin ämmä heitti tämän elämän vaivat, jossa riiteleminen kotona miehensä kanssa oli hänellä ollut ainoana iloisempana vaihteluna, ainakin viime vuosinaan, kulki ukko itse, kaulassa perin juhlallinen huivi ja yllä musta hännystakki 1800-luvun muotia, X:n kaikissa taloissa ilmoittamassa rakkaan puolisonsa kuolemasta seuraavalla sievistelevällä tavalla: "Saan ilmoittaa herrasväelle, että Sanna viime yönä on muuttanut täältä taivaaseen. Pyydän olemaan surua valittamatta."

18.

KUNNIAN ARVIOINTIA.

Eräs talonpoika tuomittiin kihlakunnanoikeudessa menettämään kunniansa tekemästään petoksesta. Hän seisoi huolissaan tukkaansa repien. Tuomiota hän ei ollut läheskään ymmärtänyt. Lopulta hän rohkaisi itsensä ja kysyi tuomarilta: "Onko niin, armollinen laamanni, että saa syödä, kun on menettänyt kunniansa?" – "Syö vain huoletta, jos sinulla on jotain syötävää", vastasi tuomari. "No sitten olen kernaasti kunniatta, kun kuitenkin saan syödä!" huudahti talonpoika iloisena.

19.[75]

Rouva T:n renki J:ssä tuli kotiin kesäiltana päivän työstä ja istuutui ripeästi höyryävän puurovadin ääreen. Lämpimän vuoksi oli hänellä liivi auki ja rinta paljaana. Otettuaan ensi lusikallisen puuroa, sattui se onnettomuudeksi hänen huomaamattaan putoamaankin rinnalle. Renki tunsi rintaansa polttavan ja tarttui isoon maitovatiin, mistä kovassa kiireessä joi täysin siemauksin. Kun maito oli lopussa, mutta poltto vielä sama, huudahti hän epätoivossaan: "Minne se puuro meni, kun ei maitokaan sitä tapaa?"

20.

ENTISAJAN SAARNAMIES.

K—-n rovasti Z. oli valmistamattaankin erinomainen saarnamies. Saarnatuolissa hän haki kaikki raamatunlauseensa raamatusta, ja talonpojat ihailivat hänen taitoaan osata, kuten Pohjanmaan ruotsinkielisellä rahvaalla on tapana sanoa, "siteerata raamattua." Saarnatuolista hän myös piti silmällä seurakuntalaistensa käytöstä kirkossa ja osoitti suntiolle[76] kaikki ukot ja akat, jotka tämän piti unesta hereille kopauttaa, samalla kun hän itse heille huuteli: "Herää siellä sinä, nukkuva syntinen!" – Kerran oli ukko pitänyt tunnin kestävän jyrisevän rangaistussaarnan lampailleen ja katsoi sitten tuntilasiin, jonka näki jo loppuun juosseen. Hän kumosi sen toisinpäin sanoen: "Jos oikein tunnen teitä, K—-n asukkaat, niin kyllä kestätte vielä yhden tunnin."

21.

Samalla rovastilla oli tapana jouluna aina laulattaa virsi 6. Gezeliuksen Virsikirjasta Kolminaisuudenvirtenä. Muutamana jouluna taas, jolloin pakkasta oli neljättäkymmentä astetta ja lukkarin ääni aivan sortunut, oli rovasti lukkarin pyynnöstä huolimatta taas määrännyt tavallisen virtensä. Lukkari rohkeni kuitenkin alottaa lyhyemmän ja helpomman virren, mutta juuri kun seurakunnan kokonaisuudessaan piti yhtyä laulamaan lukkarin kanssa, ilmestyi rovasti saarnatuoliin ja peitti laulun jyrisevällä äänellään huutaen: "O, Jumala, sinua me ylistämme! on laulettava!" Lukkari totteli, mutta kun hän oli laulanut ensimmäisen säkeistön, tuli hän sakastiin ja ojentaen virsikirjansa rovastille sanoi: "Jatkakaa itse, kunnianarvoisa rovasti, minä en jaksa enempää." Mitä nyt oli tehtävä? Rovasti astui arvokkaana kuoriin ja lauloi yksin tuon vaikean virren loppuun asti voimakkaalla, mutta kaikkea muuta kuin sointuvalla äänellään.

22.

HYVÄ SELITYS.

X:n kaupungissa oli suurempi työ tekeillä. Kun sitä alussa tehtiin sekä veltosti että huonosti, mutta se sittemmin pääsi vetelästä menostaan kiivaaseen kulkuun, oli eräs kylläkin utelias saamaan lähemmin tietää syyn edistymiseen ja mitenkä työtä nykyisin tehtiin. Hänen kysyttyään asiaa lähemmin tuntevalta raatimieheltä vastasi tämä: "Eikö herra ymmärrä, että nykyisin tehdään työ koneilla ja toimeenpanolla."

23.

REHTORI JA OPPILAAT.

Rehtori Y:llä "entiseen hyvään aikaan" oli suopea tapa kohdella oppilaitaan. Kun hän aamulla oli ensin nipin napin kuulustanut heidän läksynsä, tosin perin ankarana ja vakavana, kokosi hän heidät opettajapöydän ympärille, minkä ääressä istui, ja nyt alkoi molemmin puolin uutisten kertominen. Oltiin huvitettuja saada narrata toisiaan kelpo lailla; mutta jos ukko, joka muuten oli aivan herkkä uskomaan, vähänkään aavisti valeita kerrottavan, suuttui hän hirveästi, kuten seuraava tapaus osoittaa. Tuskin oli muutamana aamuna taas kokoonnuttu opettajapöydän luo aivan kiinni toisiinsa, ennenkuin eräs ilveilijä sanoa tokaisi: "Onko rehtori kuullut, että viime yönä on vesi vienyt T:n kylän sillan?" Juuri kun ukko oli lausumaisillaan kummastelunsa ja halusi kuulla lähemmin asiasta, kuiskasi eräs hänen kultasilmänsä hänen korvaansa: "Ei se ole totta, setä." Silloin suoristautui ukko koko pituuteensa, viittasi kädellään kertojaa ja ärjyi hänelle: "Katsokaa valehtelijaa!" Rehtori otti sitten vitsat, ja nyt seurasi niin vakavalaatuinen toimitus, että se herätti suuressa kouluhuoneessa, missä kaikki luokat opiskelivat, sanomatonta hämmästystä ja kauhua. Muutoin sävyisä opettaja käsitteli pamppua kuin itse vihastunut Jupiter pluvius voimme sanoa, ja syntyi itku ja parku, vaikka kujeilija oli täyden miehen mittainen, mikä siihen aikaan ei ollut harvinaista rehtorin luokan oppilaalle.

24.

Pappismies, joka ennen oli ollut köyhässä —-ssä virassa, pääsi muutaman varakkaan seurakunnan kappalaiseksi Pohjanmaalle. Ensimmäisessä saatavien kannossa kummasteli hän, että niin rikkaan pitäjän talonpojat kehtasivat tuoda hänelle vain ruista ja itseänsä varten pidättää ohran. Silloin vastasi eräs talonpoika: "Me otimme sinut pettuleivän äärestä ja annoimme sinulle ohraleipää, nyt et ole tyytyväinen ruisleipään, vaan tahdot vain vehnäleipää."

25.

TARKKA ILMOITUS.

Tulipalon jälkeen Pietarsaaressa, jolloin jokaisen piti ilmoittaa, mitä hän oli menettänyt palossa, ilmoitti eräs pelastusmies, nimeltä Sten, talonsa ja koko irtaimen omaisuutensa palaneen. Seuraavana päivänä tuli hän hätäisenä palotoimikunnan puheenjohtajan luo sanomaan unohtaneensa eilen ilmoittaa suurimman vahinkonsa. "Mikä se sitten oli?" kysyttiin häneltä kummastellen. "Katsokaas", vastasi hän, "se oli nahkavyö tuppiveitsineen, jossa lipunvarsi oli kiinni."

26.

OIVALLINEN POLIISI.

Joku aika takaperin sattui L:ssä pienikasvuinen täti kulkemaan muutaman asunnon ohi, mistä hän kuuli rähinää. Kohta hän meni kevein askelin kuin keijukainen sisälle, jossa 3-4 miestä istui viinapullon ääressä pelaamassa korttia. Sanaakaan sanomatta hän tarttui pulloon ja kortteihin. Kortit hän siinä paikalla repi palasiksi ja lähti sitten tiehensä mukanaan saamansa saalis – viinapullo.

27.

EIVÄT OLLENKAAN YMMÄRTÄNEET TOISIAAN.

Joku viikko sitten levähti muutamia sotilaita L:n kirkonkylässä. Iltasella lähti heistä kaksi nautittuaan väkijuomia kävelylle. Tultuaan erään kirjurin asunnolle astuivat he portaille, joilla kirjuri seisoi, tervehtimään tätä. Mutta kirjuri, joka varoi heidän rasvaisia käsiään – soturit olivat juuri syömässä käsissään olevia suuria voileipiä – tahtoi mennä tiehensä. Nyt syntyi molemmin puolin keskustelu, jossa ei toisiaan ymmärretty eikä käsitetty. Sotilas lienee tiedustellut naapuritalon nimeä, mihin kirjuri vastasi: "Minä kirjoittaa" s.o. olen kirjuri. – Tähän ei soturi tyytynyt, vaan kysyi uudelleen kirjurilta, johon tämä vastasi: "Tuolla ovat englantilaiset" ja osoitti meren rannalle. Tästä närkästyi sotilaamme, joka luuli herran luulevan häntä englantilaiseksi, ja koki kaikin keinoin huomauttaa hänelle, ettei hän ollut englantilainen. Mutta paraallakaan tahdolla he eivät ymmärtäneet toisiaan. Sotilas tarttui, ei kylläkään suuttuneena, kovasti pelkäävää kirjuria kauluksesta ja vakuutti heidän kummankin olevan keisarin alamaisia sekä lähti tyynnytettyään kirjuria kävelemään majapaikkaansa.

28-31.

SATTUVA SELONTEKO.

Rakennusmestari S., joka oli perin ruma mies ja vielä lisäksi nenätön, pysähdytti hevosensa matkallaan maalaistalon ulkopuolelle ja meni sisälle pyytämään jotain juotavaa. Tuvassa ei ollut muita kuin pieni tyttö, joka pelästyksissään meni nurkkaan piiloon. Rakennusmestari nähtyään haarikan pöydällä meni ottamaan siitä aika kulauksen ja lähti sitten matkaansa. Kun tyttösen äiti tuli kotiin, kysyi hän, oliko ketään käynyt talossa hänen poissaollessaan. Tytär vastasi: "Ei ketään muuta kuin nenäkäs nenätön vieras."

32.

HYVÄ USKO.

P:ssä asuva kirvesmies löi pahasti peukaloonsa, ja piti hänen heti sen vuoksi mennä lääkäri L:ltä kysymään vammaansa neuvoa. Lääkäri antoi hänelle reseptin ja käski hyvin sitoa peukalon sekä antaa siteen olla paikoillaan liikuttamatta 2 päivää. Mies palasi kotiinsa sen enempää kyselemättä, otti pois verisen siteen, mikä oli ollut peukalon ympärillä, ja kääri siihen reseptin. Määräajan perästä tuli hän taas lääkärin luo, ja kun tämä kysyi, oliko mies menetellyt hänen määräyksensä mukaan, vastasi mies: "Kun tulin kotiin, sidoin paperin peukalon ympäri ja kohta tuntui paremmalta."

33.

SUURTA HYVÄNTAHTOISUUTTA.

Maalaistyttö Munsalasta tuli raatimies S:n puotiin ja ostettuaan tavaraa muutamalla kopeekalla pyysi kaupantekiäisiä. Kun puotipoika ei sanonut voivansa antaa mitään niin pienestä kaupasta, virkkoi tyttö: "Oh! Kylläpä olette kitsas; kun ostan Uudessakaarlepyyssä äimän, antaa kirjanpitäjä kengät kaupantekiäisiksi."

34.

LOUKKAAVA VIHJAUS.

Eräs pappi kalasteli J—-n saaristossa, ja kun kesä yleensä oli kuuma ja siksi erittäin paljon sääskiä, oli hänellä näistä tungettelevista pikkupedoista suurta vastusta. Talonpoika tuli paikalle, missä pappi istui onkimassa. "Isä kulta", virkkoi onkija, "teillä on yllin kyllin täällä saarilla tänä vuonna itikoita." – "Niin kylläkin", myönsi talonpoika, "eikä ole ihme, että ne kiusaavat pastoria, sillä elukoille ne aina tahtovat olla suureksi vaivaksi."

35.

TOLKUTTOMAN KORKEA IKÄ.

Kun pappi ensi kertaa oli kinkereillä seurakunnassa, mihin hän vasta oli tullut, kiintyi hänen huomionsa kahteen harmaapäiseen ukkoon, joista kumpikin istui pöytänsä päässä, ja näytti, että heillä oli ikää 4-5 kertaa parikymmentä vuotta. Hän meni heidän luokseen ja sanoi: "Te näytätte olevan kyllin vanhoja, te kaksi; kuinka vanha olette te, isäseni?"

Puhuteltu sanoi olevansa "vanha kuin s–na." "Kuinka vanha hän sitten on?" kysyttiin. "Sitä en minä tiedä", vastasi kysytty hämillään, mutta lisäsi valaisevasti toista osoittaen: "Mutta tuo tuolla on vanhempi."

36.

HELLÄ ÄITI.

Kun raatimies L. kerran pestasi miehistöä muutamaan laivoistaan, tuli eräs Ähtärin eukko tarjoamaan mukana olevaa poikaansa merimieheksi. L. kun piti poikaa liian nuorena, kysyi, oliko tämä ennen ollut merellä. "On kyllä", vastasi akka, "hän on kerran kulkenut tukkilautalla Ähtävän joelta Hällörsskataan." L. arveli silloin, ettei poika vielä kelvannut merimieheksi, mutta että hän, kun poika oli hyvännäköinen, mielellään ottaisi hänet kokkipojaksi.[77] "Ei", kuului akan vastaus, "ennenkuin kokki saa syödä hänet suuhunsa, elätän minä häntä vielä vuoden."

37.

On yleisesti tunnettua, että H. M. meidän armollisin Keisarimme viimeksi Helsingissä käydessään armossa lahjoitti melkoisen rahasumman jaettavaksi Suomen köyhille. Kun sitten näistä varoista asianomaisen papin välityksellä 2 hopearuplaa annettiin iäkkäälle vaimolle K:n pitäjässä, lausui eukko kyynelsilmin: "Kun rovasti varmaankin pian kirjoittaa Keisarille, niin hyväntahtoisesti tervehtikää silloin Häntä minun puolestani sydämellisesti ja kiittäkää Häntä siitä, että Hän oli niin kovin kiltti ja minuakin muisti."

38.

VALSSIA SEKIN.

Kun tohtori F—- oli virkamatkallaan W:n pitäjässä, tuli häneltä kysymään neuvoa pitkä ja vahva talonpoika, joka sanoi tuntuvan rinnassaan kipeältä ja pyysi saada jotain lääkettä. Tohtori kysyi muun muassa talonpojalta, milloin tuo kipu pahimmin häntä vaivasi. "Kun minä valssaan", vastasi talonpoika. Lääkäri kysyi silloin kummastuneena häneltä, oliko hänen tapanaan tanssia valssia. Nimismies S., joka oli siinä paikalla, selitti silloin, että Vöyrin murteella sanotaan valssaamiseksi[78] vesiperäisillä nevoilla ja niityillä kahlaamista.

39.

ILMOITUS SEKIN.

Nimismies antoi tapahtuneesta itsemurhasta seuraavan ilmoituksen: "Kello 6 aamulla lienee vainaja noussut ylös ja, kun hänen sanotaan pelänneen Jumalaa, mennyt ulos niitylle hakemaan jotakin, mistä hän palasi kotiin ja meni kaappiin ottamaan ryypyn, jonka jälkeen hän teki äkkiä päätöksensä ja leikkasi itsensä tuvan vasemmassa nurkassa."

40.

KOHTUULLISTA KUMMASTELUA.

Rouva S. kertoi seurassa, jossa oli sekä naisia että herroja, miten hän ja hänen miesvainajansa olivat niukoissa varoissa mennessään aikoinaan naimisiin. "Niin, hyvä herrasväki", lopetti hän, "minulla oli neljä paitaa, luvallanne sanoen, ja minun miehelläni kuusi paitaa." – "Eikö, paras täti, miehenne paitain ilmoittamiseen olekaan mitään lupaa meiltä tarvis?" kysyi rovasti K.

41.

ERISKUMMALLINEN KIVÄÄRI.

Eräs Pietarsaaren nuorukainen, joka sen puolen rahvaan tavallisella terävyydellä oli tarkastellut ympärilleen Kronstadtissa, oli siellä erityisesti ihastunut muutamaan tussariin. Siitä lausui hän näin: "Mokomanlaatuista tussaria en ole ennemmin nähnyt; se oli aivan erilaatuinen pyssy siinä että se hikoili,[79] ja sillä oli niin suuri piippu, että se mahtoi vetää tavattoman paljon."

42.

HAUSKA KESKEYTYS.

Kun Kokkolan komppania oli Pietarsaaressa ensimmäisinä päivinään innokkaissa harjoituspuuhissa ja juuri paraallaan kiireesti marssimassa, hyökkäsi äkkiä muuan maalaisimpi rintamaa kohti ja huusi niin houkuttelevasti kuin rakastava voi: "Pysähtykää vain hiukkasen, jotta saan katsoa Jaakkoa!" Kun oli mahdotonta täyttää hänen toivomustaan, peräytyi hän peräytymistään huutaen yhä tärkeätä kehoitustaan.

43.

SELVITYS TÄMÄKIN.

Sama Pietarsaaren nuorukainen, jolla onnekseen Saimaan kanavan rakennustöissä oli veli, minkä luona hän oli käynyt, tuli joku aika takaperin erään kauppiaan luo pyytämään lainaksi rahaa. Kun kauppias kysyi, mitä hän rahalla tekisi, selvitti hän veljensä, joka oli lähettänyt paljon rahaa talon velkain maksamiseksi, nyt haluavan saada jonkun osan takaisin, kun aikoi mennä naimisiin. Tiedusteltaessa kenen työnjohtaja aikoi nyt ottaa vaimokseen, vastasi hän: "Kyllä hän tietääkseni on joku nainen, koska veli tarvitsee niin paljon rahaa." Pitää huomauttaa, että sen puolen rahvas tarkoittaa "naisella" vain säätyläisluokkaan kuuluvaa naista.

44.

OSASI TULKITA.

Erään kansalaisen ristiäisissä W—-ssä oli veitikkamainen uusien kielten opettaja huomaavinaan pojan nimissä, joiden alkukirjaimet olivat L. L. L., seuraavan uuden koulun perusajatuksen tulkittuna: Lukekaa lievästi latinaa!

45.

HAUTAKIRJOITUS.

Laamanni C. oli yleisesti tunnettu kujeilijaksi. Kerran hän hautautti kaksi koiraa monenlaisin juhlamenoin, jolloin hän itse oli itkevinään katkeria kyyneleitä, mitä saapuvilla olevien huviksi matki eräs toinen, joka mielellään oli laamannin suosiossa. Koirien hautakiveen kirjoitettiin: "Tässä lepää useampi kuin yksi koira."

Pappi tapasi muutaman lampaistaan juovuksissa makaamassa ojan reunalla ja otti siitä aiheen pitääkseen tilaisuuteen sopivan puheen juoppouden inhottavaisuudesta. Talonpoika – lammas ei ollut tällä kertaa sen parempi – kuunteli kauan kärsivällisesti siveyssaarnaa, mutta lopulta uhosi: "Jos olet oikea paimen, niin tietysti autat ylös pässisi."

46-47.

KOSTO.

Talonpoika meni kerran Vaasaan, ja kun hänen huoneessaan majatalossa sattui olemaan kokonainen armeija luteita, lähti hän apteekkari Kantzaun luo, mikä oli aika pilkkakirves. Pyynnöstään sai hän apteekkarilta voidetta, jota hän tultuaan yöpaikkaansa alkoi innolla käyttää, mutta seurauksena oli, että tuo ilkeä vihollinen, mikä häiritsi häneltä yörauhan, lisääntyi miljoonista biljooniksi, kuten hän uskoi voivansa päättää ruumiiseensa ilmaantuneista syöpäläisten jäljistä. Seuraavalla kaupunkimatkallaan meni hän suuttuneena K:n luo valittamaan että tämä oli pettänyt häntä. "Miten sitten teit?" kysyi K. "Kyllä minä sivelin sitä kaikkiin huoneen rakoihin ja koloihin", huomautti talonpoika. – "Ei se ollut oikein, sinun olisi pitänyt sivellä sitä luteiden suuhun, kun ne sitä aukoivat", selvitti saksaksi murtava K. Talonpoika ymmärsi nyt itseään pilkattavan ja pani sen muistiinsa. Hän ampui sitten jonkun ajan takaa variksen ja tuli tarjoamaan sitä K:lle kysyen: "Eikö herra halua ostaa urosteiriä?" K:lle, joka piti hyvin paljon linnunpaistista, tuli vesi suuhun. Hän osti talonpojalta variksen pyydetystä hinnasta. Keittiössä havaittiin kohta paistiksi aiotun linnun oikea laatu. Apteekkari, joka nyt vuorostaan ymmärsi asian, tiuskasi nolona: "Tuo kirottu lurjus möi minulle variksen urosteirinä."

48.

KULLAKIN OMA MAKUNSA.

Kun E. oli L—-ossa pappina, synnytti hänen rouvansa ensimmäisen lapsensa. Iäkäs mummo kävi silloin papinrouvaansa katsomassa ja hänen piti luonnollisesti nähdä lapsikin. "Minkä näköinen lapsi on teistä?" kysyi pastori. "Sellainen kaunis lapsi se on, sillä on suukin kuin häijyillä."

49.

HUOLENPITOA.

Lautamiehet G. ja T. tapasivat toisessa J:ssä. Muun muassa puhui T. G:lle: "Saadaan nyt nähdä, pääseekö meidän pappi vaaliin, minne hän aikoo mennä?" – "Sitä ei sinun tarvitse pelätä, kyllä hänet otetaan sinne, minne hän hakee?" arveli G. "Sitten lienee parasta, että me tervaamme ja laudoitamme hänet, niin ettei hän meillä mätäne", huomautti T.

50.

KEKSELIÄISYYTTÄ.

Merimies S—- osti itselleen P:ssä pienen talon. Hän oli aina siellä työskennellyt rikkaassa kauppiaantalossa, missä hän oli niin monisanainen ja rohkea kuin mahdollista. Hän meni sentähden nytkin sinne ja sanoi: "Niin, nyt ostin itselleni talon Harakalta." Kauppias, joka luuli S—-n taas tahtovan rahaa lainaksi, sanoi heti etukäteen, ettei hän nyt voinut antaa rahaa velaksi. Ällistymättä siitä tokaisi S. kohta: "Eihän sinun, herra, tarvitse maksaakaan, kunhan vain sanot: 'Takaan, takaan!'"

51.

SUURTA HÄVELIÄISYYTTÄ.

Rouva G. jutteli kerran kahvikesteissä, että kapteeni H. oli Norjassa ottamassa laivaansa hopealastia Pietariin. Seurassa oleva merikapteeni huomautti rouvan varmaankin kuulleen väärin, sillä ei Norjasta viedä hopeaa, vaan oli H:n lasti kaiketi silliä.[80] "Äh, hyi sitten!" huudahti rouva punastuen ja hämillään, "herrasväki suopi anteeksi; jos olisin sen tiennyt, en olisi puhunut koko asiasta."

52.

UUTTERA AMMATISSAAN.

Kokkolan pitäjän kirkossa oli saarnaa kuulemassa iäkäs suomalainen merimies. Hän torkahti, mutta kuuli kuitenkin puolivalveilla ollessaan luettavan evankeliumia Jesuksen nukkumisesta haahdessa. Pappi luki: "Ja haaksi alkoi vajota." – – Silloin hypähti peloton merikarhumme ylös ja huusi niin, että se olisi kuulunut yli rajumyrskynkin: "Ylös, ylös, miehet! pumpottaa, pumpottaa!"[81] Asia joutui kirkkoneuvostoon, mutta kun mies oli muuten hyvin tunnettu, pääsi hän varoituksella, ettei hän vast'edes kirkossa alkaisi haaveilla.

53.

SUURIN VAIKEUS.

P:n pitäjässä eräs talonpoika sai tohtori L—-kiltä reseptin sisälliseen sairauteensa. Kun talonpoika sittemmin kävi lääkärin luona, kysyi tämä, miltä lääke oli maistunut ja kuinka hän sen oli nauttinut. "Niin", vastasi hän, "kyllä muutoin kaikki meni hyvin, mutta pahinta oli saada paperia niellyksi." Hän oli nimittäin nauttinut lääkkeen mukana paperinkin, mihin se oli kääritty.

54.

PELASTUI SUKKELUUDELLAAN.

P:n pastori M—-s oli vuokrannut kalastusoikeuden n.s. Lappfjärdin selällä. Usein huomasi hän rysiään siellä jonkun hyväntahtoisen apurin käyvän kokemassa ja päätti ottaa selville tuon omaa voittoaan etsivän auttajan. Siksi meni hän muutamana yönä klo 12 selän rannalle ja piiloutui siellä pensaikkoon. Hetken takaa näki hän hämmästyksekseen pitäjän suntion menevän hänen veneeseensä ja lähtevän kokemaan rysiä. Juuri kun pastori oli hyökkäämäisillään piilostaan, oli suntio huomannut hänet, mutta päätti tämä sukkelana pysyä hyvällä tuulella nolossa asemassaan ja alkoi hartaana veisata: "Katso armollisesti minua tässä työssäni", ja jatkoi menettelyään. Hyväntahtoinen pappi lähti hiljaa tiehensä nuhtelematta suntiota, mistä oli se hyvä vaikutus, että apulainen, joksi pappi suntiota ei ollut osannut aavistaakaan, lakkasi pahuudestaan.

55.

KUMMALLINEN PUHUMISTAPA.

Kaksi talonpoikaa oudoksui keskenään herrasväen ihmeellistä puhumistapaa. "Kun he puhuvat eivätkä tiedä, mitä he puhuvat, niin on heillä tapana kutsua sitä keskustelemiseksi", haastoi toinen. "Vai niin, ja kun he käyvät eivätkä tiedä, minne he käyvät, on heillä tapana nimittää sitä kävelyksi", virkahti toinen.

56.

OMIA KYSYMYKSIÄ.

Usealla kohdatessaan jonkun vanhan tuttavan, jolle haluaa olla kohtelias, on tavallisesti paljon päänvaivaa löytää puheenaihetta. Kuten tunnettua, saa ilma silloin liiankin usein olla sinä. Köydenpunoja A—-m Pietarsaaressa oli keksinyt, kuten näytti, alkuperäisemmän tavan osata tehdä kysymyksiä. Kerran kohtasi hän kadulla kauppias A. L:n, joka juuri oli palannut Tukholmasta. Tervehdittyään ja lausuttuaan onnittelunsa onnellisesta kotimatkasta kysyi A—-m: "Kuinka voipi köydenpunoja Sjöström?" "Hänhän kuoli jo useita vuosia takaperin", vastasi L. "Sen kyllä tiedän", keskeytti A—-m, "hän kuoli kahdeksantoistasataakahdeksantoista, mutta minun pitikin kysyä, kuinka hänen veljensä voipi." "Hänhän on myös kuollut", huomautti L. "Tiedän senkin", vastasi A—-m, "hän kuoli kaksi vuotta sitten, mutta aikomukseni oli kysyä, miten hän jaksoi ennen kuolemaansa."

57.

MIKA IHMINEN ON?

Siitä lausui kerran saarnaaja ajatuksensa näinikään: "Ihminen on kurjuus, sillä hän elää kurjuudessa ja puutteessa; samaten on myös ihminen taistelu, sillä hän elää taistelussa ja sodassa."

58.

SUURI KALANSAALIS.

Saarnatessaan tästä tekstistä oli N—-n pappi W. oivallisella tavalla kuvaillut kuulijoilleen, jotka enimmäkseen olivat kalastajia ja tunsivat tämän alan, niitä kaloja, joita tässä tilaisuudessa saatiin, ja oikein havainnollisesti osoittaakseen heille, kuinka runsas saalis oli, hän vihdoin huudahti: "Ja nähkääs! He voitelivat itsensä ahvenenrasvalla."

59.

VASTUKSELLINEN SANA.

Eräs laivuri, joka ei ollut mukana ruutia keksittäessä, palasi merikoulusta kotiinsa saatuaan todistuksen suorittamastaan tutkinnosta. Hänen toverinsa, jotka tahtoivat tehdä pilkkaa hänestä, kysyivät: "Oletko nyt todellakin laivuri?" "Varmasti", vastasi hän ylpeänä. He halusivat nähdä hänen todistuksensa, joka oli annettu hänelle tutkintopöytäkirjanotteena. Hän näytti sen ja sitä tutkittiin. "Mutta tässähän on", arveli eräs ystävä, "ettet sinä ole saanut todistusta, koska olet tottumaton;[82] katso itse." Tutkinto-omainen tarkasti itse asiaa ja huomasi ikäväkseen, että tuo kohtalokas sana oli siinä. "Mutta tuhattulimmaista!" hän suuttuneena murahti, "mihin kelpaa sitten koko todistus?" Tuo kovan onnen sana näkyi kuuluvan lausetapaan: Päivä kuin yllä.[83] Päivä (datum) merkitsi siis tässä reputettua,[84] minkä herrat latinankielen opettajat ottanevat huomioonsa. Minun aikanani merkitsi datum koulussa selkäsaunaa silloin, kun se oli laillisesti annettu. On kuitenkin paljon mitä oppineet eivät käsitä. Mitä nyt yleisesti nimitetään datumiksi, siitä olen nähnyt muutamassa vanhassa kauppalistassa käytettävän sanaa datus. Eikö väärinymmärtämisen välttämiseksi tämä toisinto olisi jälleen otettava käytäntöön, herrat kielimiehet? –

60.

HUPAISA VASTAUS.

Eräs kauppias lähetti suuren vasikannahan nahkuri E—-gille valmistettavaksi. Pitemmän ajan jälkeen käski hän piikansa mennä nahkurilta kysymään, oliko nahka valmis. Äissään vastasi E—-g: "Kaikki tulevat tänne tahtomaan nahkojaan; sano terveiset herrallesi, että hänen nahkansa on vielä parkittavana."

61.

PAINAVA SYY.

Muonakauppias S—-n oli Pietarsaaressa taksoitusmiehenä. Kun sellaisessa toimituksessa hän itse vuorollaan tuli tuloistaan arvioitavaksi ja hänen sentähden piti poistua, kääntyi hän ovella puhumaan virkakumppaneilleen: "Herrat ei paa mulle paljo äyriä, sattu niin iso vahinko, kun akka kuoli."

62.

TAITAVA PUHUJA TÄMÄKIN.

Merimies S—-n oli usein töissä muutamassa suuremmassa kauppahuoneessa. Kerran kun hänen piti saada palkkansa, sattui hän tulemaan niin sopimattomaan aikaan patruunan puheille, että tämän täytyi huomauttaa, ettei hänellä ollut silloin aikaa toimittaa S:n asiaa. Silloin merimies tiuskasi sokertavalla puheellaan: "Ootan täsä kuinka kauan tahot; tulee tänä pänä, tulee huomenna, sulla ei joo aikaa. Koosa[85] tietää aikansa, milloin hän tullee ja joutsen tietää aikansa, milloin hän lähtee, ja kukko aikansa, milloin hän kiekuu, mutta sinä et tiijä aikaa, kun sun pitää mulle palakka maksaa." Patruuna, joka oli hyväluontoinen ja hauska mies, maksoi hänelle kohta palkan ja ilmoitti, että hän saisi keittiössä kestitystä, sekä virkkoi sitten: "Laittaudu nyt satamaan työhön!" Mutta stooalaisen levollisesti puhui S.: "Nyt ei joo mulla aikaa! – Nyt meen ruuan ostoon akalle!" "Mene hiiteen akkasi kanssa taikka ota hänet mukaasi laivalle, siellä saatte ruokaa molemmat!" ratkaisi asian patruuna. S. lönkytti tyytyväisenä matkaansa.

63.

ÄLYKÄSTÄ VELKOJAN KOHTELEMISTA.

Ylioppilas, jolla onnettomuudekseen samoin kuin monella muullakin ihmisellä oli kyllä tarpeita, mutta aivan riittämättömästi rahaa niihin, sai muutamana aamuna unohdettuaan vastoin tapaansa avaimen huoneensa oven lukkoon äkkiarvaamatta vieraakseen suutarinoppilaan. "Mitä sinä asioit?" kysyi miehemme ystävällisesti vuoteeltaan. "Mestari pyysi sanomaan terveiset ja kysymään, eikö herra voisi maksaa hänelle ne 40 kopekkaa." "Hyvä!" kuului vastaus. Ylioppilas syventyi jälleen lukemiseensa, jonka pojan tulo oli keskeyttänyt. Hetken päästä katsahti hän ylös ja näki pojan vielä entisellä paikallaan oven suussa. "Mitä nyt, oletko täällä vielä?" uteli hän hiukan närkästyneenä. Poika selitti odottavansa rahaa, jota ilman hän ei uskaltaisi lähteä. "Mitä mestarisi sanoi?" tutki asianomainen. Poika toisti äsken sanomansa. "Hyvä! Olet nyt sanonut terveiset ja tiedustelut ja toimittanut mestarin käskyn, mene nyt tiehesi eläkä rohkene mennä yli sen, mitä mestari on sanonut!" Kuitenkin poika tuli lähemmäksi vuodetta, jonka vieressä tuolilla hän näki jotain kiiltävää. Mitä iloisimman näköisenä ojentui hän ottamaan tuota kiiltävää esinettä, joka näkyi olevan 20 kopekan raha, ja selitti: "Kyllä mestari tyytyy tuohon, jos maisteri sen antaa." Mutta voi kauhua! Aivan vihaisen näköisenä tuollaisesta tunkeilevaisuudesta syöksyi miehemme ylös ja huutaen: "Senkin mullikka! Etkö häpeä, että pyrit tinkimään minun kanssani?" ajoi hän ällistyneen pojan ulos ovesta.

64.

IHMEELLINEN KORVA.

Eräs ylioppilas opiskeli latinankielen kirjoittamista professori S:n opastuksella. Pitkään aikaan ei hän ollut katsonutkaan klassikkojen teoksiin, mutta uskoi kouluajaltaan hyvinkin ne tuntevansa. Muiden harvinaisuuksien ohella oli hän kirjoitukseensa pannut "piibus veribus" (tosi hurskaille). Kun professori huomautti hänelle tuosta pienestä virheestä, vastasi kirjoittaja iloisesti: "Kyllä olin muistavinani, herra professori, että se on väärin, mutta minun latinakorvani sanoi, että se oli oikein."

65.

SITOVA TODISTUS.

W—-ssa väitteli kaksi teiniä latinan- ja kreikankielen etevämmyydestä. Lujien todistusten puutteessa oli asia kauan molemmin puolin ratkaisematta. Lopulta kirkui toinen: "Kyllä varmasti latinankieli on reippaampaa."[86] "Miksi niin?" kysyi toinen kiihtyneenä. "Niin", kuului vastaus, "siinä on useampia bus-päätteisiä sanoja kuin kreikassa." Hän oli yksi niistä, joka sittemmin ylioppilaaksi päästyään piti edellämainittua "piibus veribus" niin aitona latinana.

66.

KOHTELIAISUUTTA.

P:n kohtelias kanttori N. kävi tervehtimässä uutta pastoriaan, ja hänet esitettiin silloin tämän perheelle, jonka joukossa oli myös pastorin rouva ja anoppi. N. otti vapauden kysyä, "kuinka vanha armollinen rouva oli", ja huudahti kuultuaan hänen olevan yli 70 vuotiaan: "Kas! ja näyttää vielä niin nuorelta ja kevytmieliseltä!"

67.

ISÄN NEUVO.

Eräs talonpoika K—-ssa, joka huolimatta liiankin anteeksiantamattomasta vetelyydestään oli hyvin menestynyt koko elämänsä ajan, antoi rakkaalle pojalleen seuraavat hyvät neuvot, miten hän saisi aikansa kulumaan tarvitsematta liian paljon työllä itseään vaivata, mutta silti näyttämättä laiskalta: "Syö verkkaan, hae lakkiasi vitkaan; siten päivä kuluu."

68.

MOLEMMINPUOLISTA HERJAUSTA.

Pietarsaaressa oli porvari S—-n mies, joka sai olla ainaisen pilan esineenä. Kovasti hän mursi ruotsiaan suomeksi, ja siten hänen sanansa useinkin tuntuivat hullunkurisemmilta kuin ne todella olivatkaan. Muuan pilkkakirves oli seurassa, jossa myös oli läsnä nuori pappi, tälle ilmoittanut S—-nin olevan kauppaneuvoksen. S—-n ja pappi joutuivat keskenään puhelemaan ja kun pappi nimitti häntä ilmoitetulla arvonimellä, vastasi S—-n hänelle puhuttelemalla häntä piispaksi. Kun pappi loukkaantui tästä, vastasi S—-n huolimattomasti: "Koska sinä haukut minua kauppaneuvokseksi, haukun minä sinua piispaksi."[87]

69.

KUU HARHAUTTI.

Oppinut, nerokas, mutta erittäin hajamielinen herrasmies aikoi lähteä yliopistokaupungista. Sitä ennen hänen kuitenkin oli käytävä joillakin jäähyväiskäynneillä, ja hän meni sitä varten professori T:n luo, missä hän kummasteli, kun ei saanut tavata perhettä, vaikka hän oli toivonut saavansa sen kunnian. Kun hän lähti professorin luota, tuli professorin poika pyytämään häntä huoneeseensa puhelemaan hetkeksi. "Minulla ei ole aikaa", vastasi herrasmies, "on vielä käytävä monenkin luona." – "Se tuskin käypi päinsä", vastasi toinen hymyillen. Kummastuneena katsahti vierailija ja huomasi taivaalla – kuun. "Oh, kotiin!" huudahti hän suuttuneena ja riensi pois. Kello näytti jo puoliyötä. Hän oli pitänyt kuuta aurinkona.

70.

HAUSKA ESTELY.

Saman miehen luona kävi kerran vahtimestari perimässä häneltä oppineiden seuran jäsenmaksua. Miehemme makasi vuoteessa, ja kun vahtimestari esitti asiansa, vastasi hän: "Jaha! mutta nyt ei satu minulla olemaan rahoja ylläni." Vahtimestari vastasi hymyillen: "Se on sama, herra maisteri, tulen kyllä toisen kerran." Vahtimestari ei viivytellyt kertoa saamaansa vastausta, joka huvitti kaikkia enemmän kuin maisterin mielestä syytä oli.

71.

PELOTON PAPPI.

Kun vuoden 1808 sodan aikana eräs nainen lausui kummastelunsa K—-n rovasti A—-nille siitä, että hän mitä levottomimpina aikoina ja vielä innokkaammin kuin ennen toimitti tarkastuksia kappeliseurakunnassa j.n.e., vastasi tuo tiukka mies: "Sanon serkulle, että vaikka tuli raivoaisi yhdessä nurkassa, vihollinen toisessa ja piru kolmannessa, niin menen minä sisälle neljännestä."

72.

VÄHÄN MAKSAVA KEHUMINEN.

Eräs J:n porvari, joka oli perin itara, mutta tahtoi esiintyä aivan auliina isäntänä, piti kesän läpeensä mukanaan eväskontissaan kinkkua heinänteossa. Joka aterian tullen huusi hän niin lujasti, että se kuului kaikille läheisille niityille, heinäväelleen: "Lapset, tulkaa latoon syömään kinkkua!" Mutta niin pian kuin tultiin latoon, kuului kohta: "Olkaa koskematta siihen, lurjukset!" Vain yhdessä suhteessa vaati mies vähän väeltään. Niin pian kuin pieninkin pilventynkä näkyi taivaalla ja kun silloin toiset sitä innokkaammin ryhtyivät heiniä korjaamaan saadakseen ne eli "kopat" latoon sateen tieltä, huusi miehemme kohta: "Lapset! tulkaa latoon, pilviä näkyy!" ja oli itse ensimmäisenä juoksemassa pakoon kauheata ennettä.

73.

KOVAKOURAINEN PALJASTUS.

K—-n pitäjässä oli tämän vuosisadan alussa uskonnollisia liikkeitä. Niistä oli eräs eukko, jota yleisesti sanottiin Qvikant-muoriksi, osannut hyötyä hankkimalla itselleen tuloisan elinkeinon rahvaan herkkä- ja taikauskoisuuden kustannuksella. Hän oli aika ajoin kadottavinaan tajunsa, ja tässä tilassa oli hän käymässä taivaassa ja helvetissä saadakseen niistä tietoja äsken kuolleiden tilasta. Näin mystillisessä unessa ollessaan sanottiin hänen olevan aivan tunnoton eikä kukaan saanut häntä hereille taikka voinut häntä häiritä, ennenkuin määrätty aika oli kulunut. Kerran joukon sekä uskovaisia että epäilijöitä tavallisuuden mukaan ollessa hänen sänkynsä ympärillä hänen siinä maatessaan henkirikkaassa unessaan oli myös tullut saapuville eräs ilvehtijä, Kapina-Friisin[88] nimellä yleisesti tunnettu mies, koska hän kävi kulkukauppiaana Pohjanmaan pohjoispitäjissä. Mies oli päättänyt paljastaa Qvikant-muorin, ja mukanaan karkea parsinneula runsaasta varastostaan hiipi hän lähelle akkaa ja työnsi tuon kauhean aseensa syvään ämmän kupeeseen. Tuskin oli tämä tapahtunut ennenkuin muori syöksähti istumaan vuoteeseensa ja aivan hirveästi kirkui: "Saatanan Kapina-Friisi!" Lumous oli mennyt sen tien, ja muorin tulot alkoivat tämän jälkeen kovasti pienetä, kunnes ne vähitellen kokonaan loppuivat.

74.

KOVAN ONNEN SATTUMA.

W—-n maaherra C—-ll vihasi kovasti erityisten nurkissa kuljeksivien nelijalkaisten vapaata huvikävelyä kaupungin kaduilla. Hän antoi sentähden käskyn, joka pani kuohuksiin koko kaupungin silloin vielä perin patriarkallisen väestön, että yllämainitut rähkijät kohta tavattaessa piti poliisin ottaa kiinni ja pidättää. Silloin päätettiin antaa lain koko ankaruudessaan kohdata ensin maaherraa, jolla oli kaksi sellaista loistokappaletta, ulkomaista rotua, molempaa sukupuolta. Muutamana päivänä, kun maaherra käveli eräällä kaupungin syrjäkadulla, huomasi hän kaksi tuollaista hyvän järjestyksen häiritsijää makaamassa auringon paahteessa aivan kuin ei mitään vangitsemiskäskyä niille olisi annettukaan. Närkästyneenä, mutta samalla tyytyväisenä saadessaan panna käytäntöön koko vakavuudessaan antamansa käskyn haki maaherra itse asianomaisen virkailijan, huomautti hänelle rikkaasta saaliista ja lupasi tynnyrin suoloja uhrien suolaamiseksi, jos hän joutuin ja näppärästi panisi toimeen annetun määräyksen. Käskyä toteltiin heti, ja siten joutui maaherra kustantamaan virkailijalle suolat maaherran – omien porsaiden suolaamiseksi. Sanoppa sitten, ettei joka ajalla ole omat Brutuksensa!

75.

SELVISI PULASTA.

K—-n säikähtämätön rovasti A. ei tahtonut koskaan oikein sopia kappalaisensa kanssa. Nyt oli A. ankarasti kieltänyt talonpoikia häissä ja muissa pidoissa tarjoamasta lapsille viinaa. Muutamissa häissä, kun isäntä antoi ruokaryyppyjä, näki rovasti hänen menevän puolikasvuisen pojan ohi. "No, miksi et anna pojalle viinaa?" huusi A. "Arvoisa rovastihan on sen kieltänyt", arveli isäntä. A. joutui hetkeksi hämilleen, mutta kohta hän pulasta selvisi ja selitti: "En minä ole kieltänyt, vaan E—-s" (kappalainen). E. sai olla ukon syntipukkina.

HUOMAUTUKSIA.

Ensimmäinen osa.

N:o 1. Maalari Granberg: Emanuel Mikaelson Gumse, joka nimitti itseään Granbergiksi, mainitaan olleen taitava maalari.

N:o 2. Henrik Wacklin, s. 1735, k. 1802, rakennusmestari ja kauppias Oulussa. Hänellä oli taiteellisia lahjoja. Hänen maalaamansa alttaritaulu pelastui Oulun tulipalossa. Siinä ei ole tekijän nimeä ja on se taideteoksena ala-arvoinen. Sitä säilytetään nykyjään tuomiokirkon sakastissa. – Karl Henrik Ståhle, s. 1744, k. 1788, Oulun kirkkoherra – Yrjö Rajalin, s. 1745, k. 1820 Limingan kirkkoherrana – Abraham Mellin, s. 1772, k. 1815, Revonlahden kappalainen, sittemmin Tunin kirkkoherra Ruotsissa – Karl Elfving, s. 1773, k. 1829 Lohtajan kirkkoherrana – Jalkapuu oli penkinmuotoinen rangaistusväline, kokoonpantu 2 hirrestä, joissa oli reikiä rangaistavien jalkoja varten, hirret lukittiin, kun puussa istuttiin. Rankaisua sanottiin "jalkapuussa istumiseksi" ja käytettiin entiseen aikaan kirkollisena kurinpitorangaistuksena jumalanpalveluksen laiminlyömisestä y.m. – Poëta caesareus: keisarillinen runoilija – Messenii mala herba: Messeniuksen katkera yrtti (kiusaaja pahuuteen).

N:o 3. Neuvosmies Wacklin: kts. elämäkerrasta.

N:o 5. Mikael Wacklin s. 1678 tuli Ouluun 1694. Oli naimisissa Helena Paldaniuksen kanssa, s. 1682, k. 1759, kts. elämäkerrasta.

N:o 6. "Hjärnestestamentti", muuan tunnetun lääkärin Urban Hjärnen keksimä keitos vatsataudeille.

N:o 7. Kenraali Carpelan: Johan Fredrik Carpelan s. 1745. Kenraalimajuri, Oulun ja Kajaanin läänin maaherra, naimisissa Magdaleena Maria Norinin kanssa. Muutti Ruotsiin.

N:o 8. Kaarle Saxa: Sakari Topelius mainitsee hänet kirjassa Suomi kuvissa "iloisena Bellman-laulajana."

N:o 9. Mitään sukulaisuutta Knut Possen ja oululaisen Posseniuksen perheen kanssa ei liene olemassa.

N:o 11. Maaherra Stjernschantz: Johan Abraham Stjernschantz s. 1787, k. 1864 oli Oulun läänin maaherra 1827-1854.

N:o 15. Hovineuvos —-: Johan Nylander, s. Oulussa 1742, liikemies, joka hankki itselleen melkoisen omaisuuden Oulun saatua tapulikaupunkioikeudet onnellisilla kauppasuhteilla. Harjoitti laajaa kauppaa ja laivanrakentamista suuressa mitassa sekä perusti Olhavan lasitehtaan. Näkyy olleen Kustaa III:n suosiossa, joka joskus lie kysynyt häneltä neuvoa. Kuoli Tukholmassa, mutta kuolinvuosi on tuntematon. Hän oli naimissa Margareta Kristina Nesslerin kanssa, joka oli tullinhoitaja Jonas Nesslerin ja Vappu Juhontytär Niskan tytär. Hovineuvoksen veli oli Saara Wacklinin kuvaama Kivi-Tanelikin.

N:o 17. Kenraali Carpelan: kts. huomautusta n:o 7:ään.

N:o 20. Henrik Snellman, s. 1780, k. 1835, jumaluusopin professori, Vaasan kirkkoherra, tunnettu hengellisenä puhujana.

N:o 24. Kapteeni Stjerncreutz: luultavasti Johan Wilhelm Stjerncreutz, s. 1765, k. 1832, Kajaanin pataljoonan adjutantti. Oli erottuaan sotapalveluksesta Oulussa ylijahtimestarina.

N:o 25. Regal: soittokone, jonkinmoiset pienet urut, joita ennen käytettiin kodissa, kuten nykyään harmoniota.

N:o 27. Kenraali Carpelan: kts. huomautusta n:o 7:ään. Custokseksi nimitettiin luokan järjestystä valvovaa koulupoikaa ja clavigeriksi avaimenhaltijaa eli oven aukasijaa. – Tässä mainittu tanssi oli muinaisen ajan peruja ja siitä mainitsee jo Olaus Magnus teoksessaan Historia de gentibus septentrionalibus etc.

N:o 28. Daniel Nicolai, s. Idman 1719, k. 1772 Iin kirkkoherrana, oli naimisissa Anna Magdaleena Solanderin kanssa – Engageanter: jonkinlaiset ennen käytetyt väljät, alas riippuvat naisenkalvosimet – Girandole: jalokivinen koriste, jota naiset pitivät korvissaan. Dolman: alkujaan rihmoilla varustettu univormunuttu, mutta käytetty myös naispukuna.

N:o 29. Mikael Wacklin (Mikko eli prinssi), s. 1728, k. 1756, naimisissa Liisa Siniuksen kanssa.

N:o 30. Adolf Edelsvärd. s. 1762, k. 1802. – Kustaa IV Adolfin puoliso oli Badenin prinsessa.

Toinen osa.

N:o 1. Kapteeni Forselles: luultavasti Jakob August af Forselles, s. 1781, k. 1808 Oulussa Siikajoen taistelussa saamistaan haavoista.

N:o 4. Kertomuksessa Lupaus kuolinvuoteella mainittu nuori mies oli kirjailijattaren veli Samuel Gabriel, s. 1785, k. 1808 Toivolassa.

N:o 8. Gegersköld: luultavasti Jägerskiöld.

N:o 13. Tullinhoitaja Myhrberg oli vapaustaistelija Maximilian Myhrbergin isä, kts. selityksiä n:oon 29 III osa. – Ståhleborg: Oulun hautausmaa. – Tensikka, palvelija.

N:o 15. Yksinäinen: Mikael Wacklin, kts. elämäkertomusta.

N:o 18. Vanha taidemaalari: Mikael Toppelius, runoilija Z. Topeliuksen isoisä, s. Oulussa 1754, k. 1821, oli kirkkomaalari ja oli opiskellut jonkun aikaa Paschin oppilaana Tukholmassa. Useissa Pohjanmaan kirkoissa on hänen maalaamansa alttaritaulu ja seinä- ja kattomaalauksia. E. N(ervander) kutsuu häntä Suomen biografisessa käsikirjassa "viimeiseksi ja samalla lahjakkaimmaksi niistä yksinkertaisista suomalaisista kirkkomaalareista, jotka itseoppineina naivisti ja rohkeasti esittivät taidetta maaseuduillamme 1700-luvulla."

N:o 19. Sakarias Wacklin, s. 1772, k. 1823. Raati- ja kauppamies. Tunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään ja ystävyydestään J. Niskan kanssa. Avioliitossa Saara Margareta Holmbergin kanssa, s. 1775, k. 1827.

N:o 20. Ståhle: kts. sel. n:oon 2 I osa. Rovasti Ståhle oli avioliitossa toisen kerran Brita Nylanderin kanssa.

N:o 22-26. E. Nervander esittää teoksessaan Keisari Aleksanteri I:n matkat Suomessa, että Aleksanteri I:n merkillisellä matkalla 1819 suuressa osassa maatamme, kuten tunnettua, oli pohjaltaan valtiollinen merkitys. Venäjällä oli päästy salaisten vallankumouksellisten seurojen jäljille ja alettiin epäillä, että vihamielisiä mielialoja myös Suomessa esiintyisi. Hallitsijan persoonallisen esiintymisen arveltiin olevan paraan parannuskeinon mahdollisille selkkauksille. Tässä tarkoituksessa päätetyn matkan piti pääasiassa käsittää Pohjanmaan.

Siinä pienessä seurueessa, joka seurasi keisaria matkalla Suomessa, oli venäläisten seuralaisten joukossa hallitsijan nuoruuden ystävä, kenraaliluutnantti ruhtinas Peter Volkonsky, s. 1776, k. 1852; sen ohessa suomalaiset, valtiosihteeri, kreivi R. H. Rehbinder, s. 1777, k. 1841, kapteeni, sittemmin senaattori Sebastian Gripenberg, s. 1755, k. 1869 ja suomalaisena tulkkina vänrikki, myöhemmin Suomen kadettikoulun johtaja, kenraaliluutnantti K. M. Martinau, s. 1797, k. 1863.

E. Nervanderin mukaan puuttuu kaikkia aikalaisten tietoja keisarin Suomen matkasta 1819 aina hänen tuloonsa asti Kuopioon elokuun 25 p:nä. Elok. 27 p:nä kävi hän Iisalmen pappilassa, joka oli silloin rovasti P. J. Collanin hallussa. Hän oli avioliitossa Elisabet Kristina Chronsin kanssa. Senjälkeen alotti hän seikkailurikkaan, muistettavan matkansa Kajaaniin, josta S. Gripenberg on jättänyt jälkeensä hauskoja ja luotettavia tietoja. Tuohon pieneen erämaan kaupunkiin ei siihen aikaan ollut vielä mitään tietä, joten sinne matkalla oli vaikeuksia, vieläpä vaaroja. Päästäkseen Kajaaniin piti keisarin raivatun tien puutteessa purjehtia 5 peninkulmaa Oulujärven poikki. Kun ei Kajaanissa eikä ympärillä olevalla seudulla ollut muita aluksia kuin pieniä veneitä, joilla asukkaat kuljettivat tervansa Ouluun, oli päätetty keisarin matkaa varten lähettää pari purtta Oulusta, joka on 11 1/2 peninkulmaa Oulujärven rannalta. Nämä kaksi purjealusta, joissa oli miehistönä 24 merimiestä merikapteeni Johan Juneliuksen ollessa päällysmiehenä, kuljetettiin maitse Oulusta keisaria vastaan.

Haapalankankaalla odotti kapteeni Junelius pursien kanssa keisarin tuloa. Haapalankangas oli uutistalo Oulujärveen laskevan Vuolijoen rannalla. Yön elok. 28 p:ää vasten vietti keisari Nissilän majatalossa Iisalmella suuren postitien varrella, joka viepi Kuopiosta Ouluun. Nissilästä Haapalankankaalle on 3 peninkulmaa maamatkaa ja sieltä 5 1/4 peninkulmaa vesitse Oulujärven poikki Kajaaniin. Seuraavana aamuna oli keisari päättänyt "syödä päivällistä" Haapalankankaalla. Gripenberg, jonka tehtävänä oli sitä varten huolehtia tarpeellisista toimenpiteistä kirjoittaa siitä:

"Olin todella suuressa pulassa, sillä ainoa uutistalossa oleva asuinhuone oli pieni savupirtti, jota sitäpaitsi piti käyttää keittiönä Lehtimajan laittamiseen minulla ei ollut aikaa eikä tarpeellista apuväkeä, mutta etupäässä luovuin siitä tuumasta sateen pelosta.

"Ainoa vielä oleva mahdollisuus oli puhdistuttaa uutistalon melkein uusi talli ja käyttää sitä ruokasalina, niin sopimaton kuin se kuitenkin joka tapauksessa olikin. Talli oli korkeudeltaan lattiasta kattoon tuskin 4 kyynärää, sen leveys noin 8 ja oven ja pilttuiden väli noin 3 kyynärää. Kaikki valo tuli talliin ovesta, joka oli noin 2 1/2 kyynärää korkea ja 1 1/4 leveä.

"Annettuani hyvin lakaista ja pestä puhtaaksi tallin, verhotutin seinät ja pilttuut tuoreilla koivuilla, joista tuoksui suloinen lemu, mikä kokonaan poisti tallinhajun. Pöytä hankittiin likimmästä talosta, ja kun ei ollut ensinkään tuoleja, valmistutin kiireessä lankusta penkin, joka peitettiin punaisen veran kappaleella, mitä oli toisessa H. Majesteettiansa varten tuodussa purressa.

"Täsmälleen klo 7 aamulla elok. 28 p. saapui H. Majesteettinsa Haapalankankaalle ruhtinas Volkonskyn, henkilääkäri Wylien ja pääesikunnan vänrikin Martinaun seuraamana. – –

"Kun H. Majesteettinsa piti istuutua pöytään, ilmoitti minulle ruhtinas Volkonsky, että keisari oli käskenyt minun syödä heidän mukanaan. 'Päivällinen' kesti klo 8:aan. H. Majesteettinsa istui ensimmäisenä oikealla, lähinnä keisaria ruhtinas Volkonsky, sitten minä, senjälkeen parooni Wylie ja viimeisenä vasemmalla vänrikki Martinau. Koko aterian ajan, joka kesti noin 20 minuuttia, oli H. Majesteettinsa erittäin iloisella tuulella."

Klo 1/2 9 meni keisari suurempaan, mukavasti varustettuun purteen. Puolen peninkulman soutumatkan perästä Vuolijokea pitkin tuli pursi joen laskupaikalle Oulujärveen. "Koska meillä oli myötätuuli", sanoo Gripenberg, "ei kovan myrskyn vaikutusta voitu niin tarkkaan huomata lahdessa, mistä lähdimme purjehtimaan, mutta kuta pitemmälle ehdimme järvellä, sitä suuremmiksi kävivät aallot ja vaara ilmeisemmäksi. Myrsky oli uskomattoman kova, aallot niin korkeat, että purren ollessa niiden välissä näimme ainoastaan taivaan ja vaahtoa." Noin kahden tunnin purjehtimisen jäljestä päästiin tyynempään veteen Kajaania lähestyttäessä. Keisaria varten oli Kajaanissa laitettu asunto kappalaisentalossa pastori Appelgrénin luona, joka oli avioliitossa Vendla Sofia Holmbergin, lääninsihteeri C. G. Holmbergin tyttären, kanssa.

Kun keisari oli päättänyt palata maitse erämaan kautta, ryhdyttiin, sanoo E. Nervander, kiireesti toimenpiteisiin paluumatkaa varten, etupäässä hevosten hankkimiseen. Jouduttiin kuitenkin suureen neuvottomuuteen, kun koko kaupungissa ei ollut useampaa kuin yksi ainoa vanha ratsastussatula, minkä nahkapäällys oli niin kulunut, että täyteaine useasta kohdasta pisti näkyviin, jalustimet olivat myös ruostuneet ja sidotut satulaan kahdella köyden pätkällä. Mutta kuitenkin oli pakko panna keisarin hevosen selkään tämä kehno satula, kun taas ruhtinas Volkonsky ja toiset saivat tyytyä patjoihin, mitkä sidottiin hevosten selkään. Jalustimet tehtiin köydestä. 28 p. elok. lähdettiin matkaan. Ensin kulki jalkaisin eräs kaupungin porvari, Erkki Määttä, joka oli valittu oppaaksi, sitten ratsastivat luutnantti Martinau, ruhtinas Volkonsky, keisari itse, henkilääkäri Wylie ja hänen jäljessään keisarin kamaripalvelija, eräs kasakka-aliupseeri, ja viimeisenä seurasi kahdeksan talonpojan kantamana keisarin matkatavarat.

Saara Wacklin mainitsee, että mentäessä kapean joen poikki "venettä ohjasi eräs talonpoika, joka oli ollut Porvoon valtiopäivillä." Nervanderin mukaan tapahtui kulku joen yli siten, että sattumalta rannallaolevaan pieneen kalastajaveneeseen menivät keisari, Volkonsky ja opas Määttä. "Keisari ryhtyi pitämään perää, ruhtinas Volkonsky tarttui airoihin – ja mykkänä hämmästyksestä seisoi veneessä siivo Määttämme." Aikaisemmin oli keisari Mainuan talossa tavannut talollisen Heikki Tervosen, jota kansa paikkakunnalla yleisesti kutsui "Mainuan kuninkaaksi", koska hän oli ollut useilla valtiopäivillä Ruotsissa ja myös edustajana Porvoon valtiopäivillä. – Mitä tulee puihin, jotka "kaatuivat syrjään avaten tien hämmästyneen keisarin edessä", niin mainittakoon, että keisari Aleksanteri kerran monta vuotta jälkeenpäin oli kertonut, kuinka puut Suomessa olivat kumartaneet hänen edessään. – Keisarilla oli Oulussa "asunto kauppias Keckmanilla", kts. sel. n:o 31:een III osa.

N:o 27. Iijoen lossilla kiiruhti kaksi kaunista nuorta naista laskemaan alas keisarin vaunujen astuinta. "Keisari ihastui varsinkin toisen tavattomaan kauneuteen." Todennäköisesti oli se nuori nainen, kirjoittaa P. W. Aurén Keisari Aleksanteri I:n Matka Pohjanmaalla kirjoituksessaan Lovisa Antoinette du Puy, s. 1804, k. Raahessa 1875. Hän oli Tukholman soittokunnan professorin Edvard du Puyn ja Louise Lövenin tytär sekä naimisissa 1823 Oulun postinhoitajan E. W. Fabritiuksen kanssa.

N:o 28. Rovasti Mathias Castrén, s. 1764 k. 1846, oli entisajan pappismiehiä, jolla oli laajat henkiset harrastukset. Hänen veljenpoikansa, kielentutkija M. A. Castrén oleskeli hänen kotonaan. – Eräs kreivi C.: aliupseerinvirkatalossa Limingassa asui kreivi Karl Gustav Cronhjelm af Hakunge, s. 1728. Hän oli Pojanmaan rykmentin vänrikkinä ottanut osaa sotaan 1808-1809 ja 1810 saanut eron luutnantin arvolla.

N:o 29. Rovasti Rajalin. Kts. sel. n:o 2:een I osa.

N:o 30. Eräs neiti Stjerncreutz: arvatenkin kersantti Magnus Felix Stjerncreutzin tytär. Hän oli pastori Israel Frosteruksen ja hänen vaimonsa Anna Eleonora Stjerncreutzin kasvattitytär.

N:o 31. Neuvosmies Anders Roos, k. 1842, naimisissa Maria Sofia Lindskogin kanssa, s. 1787 k. 1856. Nervander kertoo käynnistä Kokkolassa: "Vieraanvaraisen talon emännän suureksi pettymykseksi oli keisari ennen tuloaan Kokkolaan syönyt päivällisensä, sillä Roosin talossa odotti jo katettu pöytä valmiina tarjotakseen makeimpia herkkuja ja viinejä. Kahvia vain ei oltu vielä keitetty – sen piti tapahtua päivällistä syötäessä, jotta se voitaisiin tarjota keisarille niin maukkaana kuin mahdollista. Voipi sentähden kuvitella emännän hämmästystä, kun keisari kohteliaimmin kieltäytyi syömästä päivällistä, mutta sen asemasta pyysi – kupin kahvia!" Kun aika oli tarkkaan määrätty miten kauan keisari kaupungissa viipyisi, lähetti rouva Roos kohta tiedon naapuriin kauppias Krögerille, josta onnistuttiin saamaankin pannu valmista kahvia. Asema oli pelastettu.

Kirkkoherra Elfving: kts. sel. n:o 2:een I osa. Hän oli avioliitossa Marseillessa syntyneen ja kasvaneen suomalaisen Sofia Kristina Höckertin kanssa, joka oli merikapteenin tytär.

N:o 32. Hovioikeuden talo "Vanhassa Vaasassa" oli rakennettu 1780-luvulla ruotsalaisen yli-intendin vapaaherra C. F. Adelcrantzin tekemien piirustusten mukaan. – Kaupungin ulkopuolelle rakennettua kunniaporttia tukivat suuret pylväät ja oli se koristettu symbolisilla kuvilla, keisarillisella vaakunalla, seppelöidyillä nimikirjaimilla ja kirjoituksilla. Kunniaportin etupuolella nähtiin "Oikeuden" ja "Viisauden" kuvat. Ylinnä oli keisarillinen valtiovaakuna toisella puolella haltiattaren ympäröimänä, joka kantoi keisarin laakeri- ja tammilehtiseppeleiden ympäröimiä nimikirjaimia, ja toisella puolella taas "Maineen jumalattaren", joka osoitti kirjoitusta: Syyskuun 4 päivänä 1819. Vaakunan alapuolella luettiin latinankielinen kirjoitus ("Aleksanteri I:lle Kaikkein korkeimmalle Keisarille, Suomen Isälle Alamaistensa rakkaudesta.") Koristeen takapuolella näkyivät Aleksanterin ja Elisabetin seppelöidyt nimikirjaimet ja ruotsinkielinen kirjoitus: "Kaikkialla Alamaistensa siunausten ja rakkauden seuraamana". "Korsholmanmäelle" oli laitettu kuultokuva. Se esitti sanoilla: "Per secula" koristettua antiikkista alttaria, jonka korkeuteen kohoava uhrisavu pilvenhattaroillaan kantoi keisarin nimikirjaimia ja niiden sivulla siivekästä haltiatarta. Myös jotkut yksityiset rakennukset kaupungissa olivat koristetut kuultokuvilla.

Keisari otti vastaan kaksi talonpoikien lähetystöä, toisen Mustasaaren pitäjästä, jotka kiittivät häntä suuresta, maalle hyödyllisestä joenperkaustyöstä, minkä hallitsija oli alotuttanut, samoinkuin hänen mieltymystä herättäneestä matkastaan Pohjanmaalla. Aleksanterin käynti Kristiinassa näyttää, sanoo Nervander, "kuuluvan unohdettujen muistojen joukkoon" hänen matkastaan 1819. Muistotieto ei ilmoita, milloin hän sinne tuli taikka milloin sieltä lähti.

N:o 35. Paltamon rovasti Johan Cajanus (jonka oikea perhenimi oli Gyllenhjerta): Suomen biografisen käsikirjan mukaan on Cajanus-suvun yhteys aatelisen Gyllenhjerta-suvun kanssa hyvillä perusteilla hylättävä. Mitään muita syitä ei ole tuotu esiin kuin suvun muistotieto.

Kolmas osa.

N:o 1. Isak Wirén on ohuesti naamioitu Isak Wacklin, s. 1755, k. 1790, Uudenkaarlepyyn varapormestari. Hän meni naimisiin Frötunan pitäjässä, joka on Norrtäljen luona, 1779 Katarina Kristina Backmanin kanssa, s. 1760, k. 1841. Tämä oli kauppiaan tytär Uudestakaarlepyystä ja palasi sittemmin lastensa keralla isänsä luokse.

N:o 5. Helena Schulin, s. 1755, k. 1811, oli kauppias Mikael Schulinin ja hänen vaimonsa Anna Wacklinin tytär. Hän oli ensimmäisen kerran avioliitossa oululaisen kauppiaan ja raatimiehen Zakarias Franzénin kanssa, s. 1744, k. 1787. Meni toisiin naimisiin kauppaneuvos Lars Henrik Keckmanin kanssa, kts huom. n:oon 31 osa III.

N:o 6. Franzén kirjoittaa runossaan Kotonaoleville:

                  – "sinä, mi
    meidän viiritangon päässä laulain
    mua valvotutit monet yöt."

N:o 7. Tullinhoitaja Runeberg: Anton Ludvig Runeberg, k. 1814, tullitarkastaja Oulussa.

N:o 8. Gustav Henrik Mellin, s. 1803 Revonlahdella, k. 1876 Ruotsissa, oli rovasti Abraham Mellinin, s. 1772, k. 1815, ja Saara Margareta Wacklinin, s. 1771, k. 1816, poika. Vanhempain kuoltua otti hänet kasvatettavakseen heidän ystävänsä ja sukulainen F. M. Franzén. Mellin oli Tukholmassa Klaran seurakunnan pappi, sittemmin Skånessa. Paljon luetuilla historiallisilla novelleillaan hän alotti uuden alan ruotsinkielisessä kaunokirjallisuudessa; hänen Koottuja ruotsalaisia historiallisia novellejaan on julkaistu useita painoksia. Kirjailijana hän on edistänyt isänmaansa historian ja sivistyksen tuntemista; kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi hän sai 1876 Ruotsin akatemialta Kaarle-Juhanan palkinnon.

N:o 9. Fredrik Bergbom, s. 1785, k. 1831. Käytännöllisen filosofian professori Turun yliopistossa. – C. M. Jägerhorn, s. 1730, k. 1782 Oulun läänin maaherrana.

N:o 10. Angeslevän kirkko: tällä tarkoitekaan Tyrnävän seurakunnan kirkkoa. Tyrnävää paikkakuntalaiset nimittävät myös Angesleväksi pitäjässä olevan suuren kylän mukaan. – Vuorineuvos Johan (John) v. Julin, s. 1787, k. 1858, Johan Julin vanhemman poika, oli apteekkari ja teollisuudenharjoittaja, omisti Fiskarsin kaivokset, tehtaat ja maatilat Pohjan pitäjässä. Oli ensimmäisen kerran naimisissa Elisabet Katarina Keckmanin kanssa, k. 1815, toisen kerran Emilie Lindsayn, englantilaisen papin tyttären, kanssa.

N:o 12. Rovasti Rajalin rouvansa kanssa, kts huom. n:oon 2 osa I, oli ollut Saara Wacklinin suosija ja ystävä hänen kasvuvuosinaan.

N:o 23. Samuel Fredrik v. Born, s. 1782, k. 1850, oli Oulun läänin varamaaherra 1819, sittemmin maaherra. Naimisissa Katarina Elisabet v. Morianin kanssa.

N:o 24. Rovasti, tohtori Henrik Wegelius, k. 1839, oli Turun yliopiston dosentti, sittemmin Oulun kirkkoherra. Kun vihollinen valtasi Oulun 1808, kieltäytyi hän muun papiston kanssa vannomasta keisarille uskollisuuden valaa.

N:o 28. A. Reguly: unkarilainen kielentutkija, s. 1818, k. 1858, teki laajoja matkoja suomalaisten heimojen parissa Venäjällä 1839-1847 tutkiakseen suomalais-ugrilaisia kieliä.

No 29. Vapaustaistelija Maximilian Myhrberg syntyi Raahessa heinäk. 24 p. 1797, arvatenkin kaupungin kirkonkirjan mukaan, mutta ruotsalaisten lähteiden mukaan Oulussa jouluk. 31 p. 1799. Hänen ristimänimensä olivat oikeastaan Matts August, mutta muutti hän itse edellisen nimensä Maximilianiksi. 1820-luvun alussa oli innostus Kreikan vapaussotaan suuri koko sivistyneessä maailmassa. Myhrberg yhtyi vapaaehtoisena niihin sotajoukkoihin, jotka vuoden 1824 alussa Marseillesta kuljetettiin meritse Kreikkaan. Siellä meni hän palvelemaan yksinkertaisena ratsumiehenä ratsuväkirykmenttiin. Ylennettiin 1827 ratsumestariksi ja nimitettiin 1829 Palamide linnoituksen komentajaksi. 1831 hän lähti Kreikasta ja oli sitten osanottajana Puolan vapaustaistelussa. Kun Itävallan joukot ankarasti vartioivat Puolan rajaa, tuli M. maahan uimalla Weiksel-virran poikki Itävallan vartiojoukkojen kuulasateen seuraamana.

M:n osanotosta Puolan sotaan ei ole olemassa mitään luotettavia tietoja. Itse hän ei halunnut poistaa sitä hämärää, missä asia oli, arvatenkin siksi, että hän suomalaisena niin vähän kuin suinkin tahtoi puhuttavaksi olleensa sodassa isänmaansa uutta esivaltaa vastaan. Hän lieneekin ottanut sotaan osaa vieraalla nimellä. Sodan lopussa hän joutui vangiksi, mutta onnistui pelastumaan pakenemalla, joutuen moniin seikkailuihin. Viipyi jonkun aikaa Pariisissa ja oli sitten mukana 1833 Espanjan sodassa Don Carloksen armeijassa. Palasi 1840 Ruotsiin ja Suomeen. Nimitettiin 1842 majuriksi ja oli palveluksessa muutamia vuosia St. Barthelemyn saarella. Tanskan sodan 1848 syttyessä aikoi M. vielä kerran lähteä sotimaan oikean asian puolesta. Se ei kuitenkaan tapahtunut. Hänen sotilasuransa oli loppunut. 1852 tuli hän Suomeen ja asui jonkun aikaa veljensä luona Espoon kartanossa. Itämaisen sodan alkaessa 1854 palasi hän Ruotsiin, sillä Venäjän viranomaiset lienevät katselleet häntä epäilevin silmin. M. kuoli Tukholmassa maalisk. 31 p. 1867.

Siellä Johanneksen hautausmaalla on hänen hautansa, jonka kivessä on kirjoitus: "Urhoollisena, ylevämielisenä, uhrautuvaisena pyhitti hän sankarivoimansa vapauden asialle, sydämensä ihmisyyden hyväksi, sielunsa sille Herralle, jonka rauhaan hän nyt on mennyt. Kreikka, Puola, Espanja ovat todistaneet hänen urhoollisuutensa." (Finsk Biografisk handbokin mukaan) – Raahen poika nimisessä kertomuksessaan on Sakari Topelius kuvannut lapsille Maximilian Myhrbergin.

N:o 30. Gustav Adolf Montgomery oli syntynyt Kemin pitäjässä 1790 l. 1791 ja kuoli Tukholmassa 1861. Oli sotilas, kirjailija ja sittemmin maaherra Ruotsissa.

N:o 31. Lars Henrik Keckman, s. 1754, k. 1833. Hänen tyttärensä Lise oli naimisissa vuorineuvos J. v. Julinin kanssa, kats. huom. n:oon 10 osa III. – Angelique Ehrenstolpe oli K. H. Ehrenstolpen, joka oli Oulun läänin maaherrana 1809, tytär ja avioliitossa majuri J. M. v. Karmin kanssa.

N:o 33. Kenraali Fröjdenfelt: luultavasti kenraalimajuri Kristoffer Freidenfelt, joka hukkui 1743 Oulun ja Uumajan välillä myrskyssä ajojäihin.

No 34. Henrik Snellman, kts. huom. n:oon 20 osa I. – Uudenmaan läänin varamaaherra Jakob Snellman syntyi 1784 ja kuoli 1832. Per Kristian Snellmania, joka kuoli Limingan kirkkoherran apulaisena 1807, on nimitetty "neroksi", sillä hän oli runsaslahjainen persoonallisuus. – Merikapteeni Kristian Henrik Snellman, s. 1777, k. 1855, oli ensimmäisen kerran avioliitossa Maria Magdalena Röringin kanssa. Heidän poikansa oli Johan Wilhelm Snellman. – Kiitetty suomalainen runoilija Topelius: lääkäri Gustav Toppelius, s. 1780, k. 1864, oli suomenkielinen kirjailija ja kansanrunojen kokoilija – Hänen veljensä Sakari Topelius vanhempi, s. 1781, k. 1831, runoilija Sakari Topeliuksen isä, oli Lönnrotin edelläkävijä suomalaisten kansanrunojen ensimmäisenä kokoilijana ja julkaisijana. – Säkeistöt, joilla tekijä lopettaa Muistelmansa, ovat osa Sakari Topeliuksen runosta: Lönnrotille ja Castrénille helmikuun 25 päivänä.

HUOMAUTUKSIA POHJALAISIIN KASKUIHIN.

Pohjalaisista kaskuista puuttuu n:o 10, mihin on syynä sanomalehti Ilmarisen virheellinen numeroiminen. N:ot 29 ja 30 puuttuvat siksi, että sitä lehden numeroa, jossa ne ilmoitetaan olleen, ei löydy niissä numeroissa, jotka säilytetään Yliopiston kirjastossa.

VIITESELITYKSET:

[1] A. Wilksman: Släktbok I.

[2] Kertomus Kolme Ruotsiin muuttanutta.

[3] Nimimerkki M. K.: Saara Wacklin aikakauskirjassa Hemmet och Samhället 1891.

[4] M. K.: Saara Wacklin, Hemmet och Samhället 1891.

[5] Opettajapersoonallisuuksia ja oloja Oulussa kuluneella vuosisadalla.

[6] P. Nordmann: Sara Elisabet Wacklin. Biografiska anteckningar. Förhandlingar o. uppsatser, 27 utg. av Svenska Litteraturskpt i Finland.

[7] Hemmet o. Samhället 1891.

[8] Opettajapersoonallisuuksia ja oloja Oulussa viime vuosisadalla.

[9] Asemapäällikkö C. Appelgrén, jonka isä, apteekkari C. Appelgrén, oli naimisissa Johanna Gustava Julinin kanssa.

[10] Sara Wacklin. Förhandlingar och Uppsatser 27, utg. av Svenska Litteraturskpt i Finland.

[11] Siinä oli: Satanen Muistelmia Pohjanmaalta. Kirjoittanut S. E. W–n.

[12] P. Nordmann: Sara Wacklin. Förhandlingar och Uppsatser 27, utg. av Svenska Litteraturskpt i Finland.

[13] Fredrika Bremers brev. Samlade och utg. av Klara Johanson och Ellen Kleman. Del II.

[14] P. Nordmann.

[15] Tavallisesti nimitetty Pokkitörmäksi. Suom. muist.

[16] Tekijän suomeksi kirjoittama Kalevalan säepari. Suom. muist.

[17] Messeniuksen katkera yrtti. Suom. käännös.

[18] Sanat on tekijä suomeksi kirjoittanut. Suom. muist.

[19] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[20] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[21] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[22] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[23] Sanat on tekijä suomeksi merkinnyt.

[24] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[25] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[26] Näiden tehtävä vanhassa koulussa oli aamusella koulun ovien avaaminen. Suom. muist.

[27] Oulussa käytetty rahvaan ruoka, mikä on veden ja rasvan kanssa keitetty leipäseos. Suom. muist.

[28] Sana suomeksi tekijän kirjoittama. Suom. muist.

[29] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[30] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[31] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[32] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[33] Terve!

[34] Oulun hautausmaa.

[35] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[36] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[37] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[38] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[39] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[40] Kaarle XIV Juhanan. Suom. muist.

[41] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[42] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[43] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[44] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[45] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[46] Suomenkielinen sana alkuteoksessa. Suom. muist.

[47] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[48] Suomenkielinen sana alkuteoksessa. Suom. muist.

[49] Suomenkieliset sanat alkuteoksessa. Suom. muist.

[50] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[51] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[52] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[53] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[54] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[55] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[56] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[57] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[58] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[59] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[60] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[61] Ruokaa, ruokaa, ihminen! Suom. muist.

[62] Neiti, antakaa minulle lasi viiniä! Suom. muist.

[63] Neiti, antakaa minullekin lasi viiniä! Suom. muist.

[64] Tahdotko korvapuustin? Suom. muist.

[65] Ei enää kaalia, ihminen! Suom. muist.

[66] Helleenien ystävistä. Suom. muist.

[67] Mutta Suomessa syntynyt. (Tekijän muist).

[68] Kaksi viime lausetta on tekijä ruotsinkielen ohella suomeksi kirjoittanut. Suom. muist.

[69] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[70] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[71] Suomeksi alkuteoksessa. Suom. muist.

[72] Ruotsiksi: pressad. Suom. muist.

[73] Pappi ruotsiksi: prest. Suom. muist.

[74] Lause on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.

[75] Otsake puuttuu. Suom. muist.

[76] Suntiota sanottiinkin Pohjanmaalla unilukkariksi. Suom. muist.

[77] Sana ruotsiksi "kocksmat" (= kokin ruoka).

[78] Valsa = vada (= kahlata). Suom. muist.

[79] Pyssyä oli juuri voideltu. Tekijän huomautus.

[80] Hopea ruotsiksi: silver, ja silli: sill. Suom. muist.

[81] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.

[82] Ruotsiksi: ovan. Suom. muist.

[83] Ruotsiksi: Datum som ovan. Suom. muist.

[84] Datum som ovan = reputettu tottumattomana, tulkitsivat ivalla toverit. Suom. muist.

[85] Hauki. Suom. muist.

[86] Ruotsiksi: bussigare. Sana on positiivissa: bussig, ja johtuu nimisanasta: buss. Suom. muist.

[87] Suomeksi alkuteoksen täysin tulkitseminen tässä kaskussa jää laihemmaksi kielten erilaisen muodon vuoksi. Suom. muist.

[88] Tarkoittanee "Kauppa-Friisiä", joten alkuteoksessa suomenkielinen "Kapina-Friisi" on painovirhe. Suom. muist.