[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWDyUmKjkG9yQvvaZhLgAhRqGEGkw6QW2Ruoful5UFV8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},633,"Satanen muistelmia Pohjanmaalta","Wacklin, Saara",1790,1846,"633-wacklin-saara-satanen-muistelmia-pohjanmaalta","633__Wacklin_Saara__Satanen_muistelmia_Pohjanmaalta","Ynnä Saara Wacklinin kuoltua julkaistuja pohjalaisia kaskuja","muistelmat",[],[],"fi",1844,1924,104971,721292,true,null,[],[],[],"Wacklinin klassinen teos sisältää sata muistelmaa ja kaskua 1700- ja 1800-luvun Pohjanmaalta, erityisesti Oulusta. Tarinat herättävät eloon historialliset tapahtumat, kuten Suomen sodan ja keisari Aleksanteri I:n vierailun, sekä paikalliset persoonat ja arkielämän tavat.","Saara Wacklinin 'Satanen muistelmia Pohjanmaalta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 633. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA\n\nYnnä Saara Wacklinin kuoltua julkaistuja pohjalaisia kaskuja\n\n\nKirj.\n\nSAARA WACKLIN\n\n\nJulkaissut ja elämäkerralla varustanut Helena Westermarck\n\n\nSuomentanut K. A. Järvi\n\n\n\nK. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuomentajan alkusanat nuorelle Oululle\nHelena Westermarckin tutkielma kirjoittajasta ja hänen kirjastaan\n\nEnsimmäinen osa.\n\nEsipuhe ensimmäiseen painokseen\nTilaajat\n 1. Oulu viisikymmentä vuotta tätä ennen\n 2. Kirkko ja Messeniuksen hauta\n 3. Pikisaari\n 4. Lyötty\n 5. Iisalmelainen maalaispoika\n 6. Iäkäs isoäiti\n 7. Perheen tuki\n 8. Kaarle Saxa\n 9. Koirankuonolainen\n10. Hyvin viisaan uudistetut häät\n11. Iso koski ja Pikkarainen\n12. Kummallinen mäenlasku\n13. Kolmen rouvan veneretki\n14. Herra on hullujen holhooja\n15. Hovineuvos\n16. Kova ukkosilma\n17. Kenraali Carpelan ja nimismiehen kirje\n18. Kosto\n19. Kivis-Taneli ja lesken pelto\n20. Uusi puku ulkomaisesta puuvillakankaasta\n21. Täti Tiina\n22. Tullimiehen kalakukko\n23. Makkonen\n24. Sotilaskurin voima\n25. Tapulikaupunkioikeuksien juhla\n26. Löytynyt hopealusikka\n27. Kenraali Carpelan ja Oulun koulupojat\n28. Ruustinna ymmällä\n29. Juhla Adolf Fredrikin kunniaksi\n30. Kustaa Adolfin käynti\n31. Kuninkaallinen pari\n\nToinen osa.\n\n 1. Käynti sairashuoneessa vuoden 1808 sodan aikana\n 2. Vapaa valinta\n 3. Soturin sormet\n 4. Lupaus kuolinvuoteella\n 5. Kreivi L---- ja Kivi-Taneli\n 6. Ruotsalaisten viimeiset tanssiaiset\n 7. Jäähyväiset\n 8. Venäjän armeijan tulo Ouluun\n 9. Teekestit\n10. Valmistukset venäläisten ensimmäisiin tanssiaisiin\n11. Tanssiaiset\n12. Tanssiaisten seurauksia\n13. Rekiretki\n14. Koston päivä\n15. Yksinäinen\n16. Pirun silmä\n17. Hautajaiset\n18. Vanha taiteilija\n19. Wacklin ja Niska\n20. Vanhanaikaiset hautajaiset\n21. Ruumiinkoristukset\n\nKeisari Aleksanteri I:n matka Pohjanmaalla 1819.\n\n22. Valmistuksia Oulussa\n23. Matka Oulujärvellä\n24. Keisari Kajaanissa\n25. Aleksanterin matka erämaassa\n26. Keisari Oulussa\n27. Matkaa jatketaan\n28. Paluumatka\n29. Keisari Limingassa\n30. Keisari Siikajoella\n31. Keisari Kokkolassa\n32. Hän matkustaa eteenpäin\n33. Leikistä tulikin tosi\n34. Moniuksen Liisu\n35. Pohjanmaan jättiläinen\n\nKolmas osa.\n\n 1. Neidon ryöstö Pohjanmaalla\n 2. Vanha kulta\n 3. Julinin luonnontieteelliset kokoelmat\n 4. Julin ja noita\n 5. Lykkäytyneet häät\n 6. Franzén lapsena\n 7. Runeberg lapsena\n 8. G. H. Mellinin vanhemmat ja lapsuus\n 9. Professori Bergbom\n10. Toppinen ja englannitar\n11. Talonpoikaishäät\n12. Aave haudalla\n\nHajanaisia kuvauksia Oulun palosta 23 p. toukokuuta 1822.\n\n13. Palo alkaa ja naiset maltittomina\n14. Isä lapsineen\n15. Sairas\n16. Kolme vanhusta\n17. Kallein aarre\n18. Timbom kuolee\n19. Kirkko palaa\n20. Akka ja kiitosrukous\n21. Auttaja\n22. Ilman kotoa\n23. Ensimmäinen apu\n24. Helluntaipäivän jumalanpalvelus\n25. Uusia avunlähetyksiä\n26. Palon syy\n27. Ainoat vaunut\n28. Suomalaiset Tukholmassa\n29. Majuri Myhrberg\n30. Montgomery\n31. L. H. Keckman\n32. Vangit irrallaan\n33. Haaksirikko Hailuodon edustalla\n34. Snellmanin suku. Castrén ja Lönnrot\n\nPohjalaisia kaskuja\nHuomautuksia\nViiteselitykset\n\n\n\n\nSUOMENTAJAN ALKUSANAT NUORELLE OULULLE.\n\n\nKaksi oululaista merkkihenkilöä kirjallisuuden alalta lepää viimeistä\nuntaan Ruotsinmaan mullissa. Toinen on runoilija _Frans Mikael\nFranzén_, toinen tämän kirjan tekijä _Saara Wacklin_. Oululla\non kauniissa puistossaan F.M. Franzénin muistopatsas ja hänen\nhuomatuksi tulleen äitinsä hauta ihanalla hautausmaallaan. Mutta Saara\nWacklinista ei Oululla ole mitään muistomerkkiä. Ja niin tyly on\nkohtalo ollut hänelle kuolemankin jälkeen, että Ruotsissakaan\nei ole edes kiveä hänen haudallaan. Eipä tunneta edes, missä\nkirjailijatar-vainajan hauta on, sillä hänet haudattiin yhteiseen\nhautaan.\n\nMutta hän jätti kuitenkin itsestään kaksi pysyväistä muistoa. Toinen\nonC jokaiselle oululaiselle ylioppilaalle tunnettu Saara Wacklinin\nstipendi yliopistossa ja toinen jokaiselle kirjallisuutta tuntevalle\nsuomalaiselle tämä hänen kirjansa _Satanen Muistelmia Pohjanmaalta_,\nmikä nyt kolmantena ja laajimpana laitoksena suomenkielisessä asussa\nilmestyy. Tähän suomennokseen liittyy näet kirjailijattaren kuoleman\njälkeen Vaasassa ilmestyneessä _Ilmarinen_ lehdessä vv. 1854 ja 1855\njulkaistu kokoelma _Pohjalaisia kaskuja_, mitkä Helena Westermarck v.\n1919 liitti \"_Muistelmain_\" ruotsinkieliseen painokseen. On monta\noululaista merkkimiestä kirjallisuushistoriassamme, mutta Saara Wacklin\non ainoa siihen kuuluva oululainen _nainen_. Ja tarkkaan otettuna hän on\nainoa _historiallinen_ oululainen nainen. Eikö siis tämä oululainen\nansaitsisi jonkinlaisen muistomerkin nykyjään eläviltä oululaisilta? Hän\non ensinnä keksinyt Oulun ihanan aseman kaupunkiemme joukossa. Mahtava\nja kaunis Oulujoki koskineen esiintyy hänen \"_Muistelmissaan_\"\ntietoisesti tunnettuna luonnon kauneutena samaten kuin sen vedet\nvastaanottava rannaton meri harvinaisena lahjana kaupungille. Missä\nonkaan maassamme toista kaupunkia, joka asemansa suurenmoisessa luonnon\nvaihtelevaisuudessa vetäisi vertoja Oululle? Sillä on harvinaisen ihana\nkoskiluontonsa ja sen rinnalla yhtä ihana meriluontonsa. Siinä on\noululaiselle taulu nähtävänä, itse Luojan kädestä lähtenyt suuri\ntaideteos. Ensimmäisenä oululaisena katseli Saara Wacklin tietoisesti\ntätä taulua, ja monet huomattavat oululaiset hänen jälkeensä ovat niin\ntehneet. Siellä ovat Pokkitörmällä Merikoskea ja merta ihaillen\nseisoneet hänen jälkeensä suuret oululaiset koulupojat _J. L. Runeberg,\nJ. W. Snellman ja Sakari Topelius_, sitten kirjallisuutemme historiassa\naina nimensä säilyttävät _Samuli Kustaa Bergh (Kallio), Kaarlo Kramsu,\nTeuvo Pakkala, Kasimir Leino, Santeri Ivalo, Ilmari Kianto, Kyösti\nWilkuna ja V. A. Koskenniemi_. Arvatenkin juuri tämä Luojan suuri\ntaideteos on herättänyt tulevan kirjailijan ja antanut hänen\ntunne-elämälleen kantavuutta, mistä on ollut siunausta koko isänmaalle.\nJa tuolle suomenkieliselle kirjailijapolvelle on ollut tämä Saara\nWacklinin kirja huomauttamassa Oulun luonnolta saamaa kauneutta. Sinä se\nolkoon yhä edelleen jokaiselle oululaiselle, jolle kotikaupunki on\nrakas!\n\nMinun ei tarvitse tässä puhua Saara Wacklinin kirjallisesta\nmerkityksestä, sillä siitä antaa aivan erinomaisen selvyyden tämän\nlaitoksen toimittajan Helena Westermarckin kirjoittama elämäkerta.\nHuomautan vain lyhyesti, että kirjailija kohta löytää hänessä\nkirjailijan ja että hän on oululainen merkkinainen, jolle Oulu on\nvelkapää toimittamaan näkyväisen muistomerkin kaupunkiinsa.\n\nSuomennoksen kielellisestä asusta huomautan lukijoille, että olen\nkirjoittanut Wacklin-suvun jäsenten ristimänimet siten kuin he itse ne\nkirjoittivat vääntämättä niitä suomalaiseen kansankieleen. Niin olen\nmenetellyt muidenkin kirjassa esiintyvien ristimänimien suhteen, ellei\nniistä ole olemassa vakiintunutta suomalaista muotoa. Tässä on muuten\nsuomentajalla ainainen hankaluus edessään. Elämäkerrassa ovat kirjeiden\notteet kielelliseen asuun ja ajatukseen nähden toisinaan kankeat, mutta\nse riippuu siitä, että ne on koetettu kääntää tarkkaan alkutekstiä\nseuraten.\n\nKarjalassa elokuun lopulla 1923.\n\n_K. A. Järvi_.\n\n\n\n\nHelena Westermackin tutkielma kirjoittajasta ja hänen\nkirjastaan.\n\n\nI.\n\nHenkisen työmme tekijäin joukossa tapaa siihen syventyviä naisiakin,\neikä aivan harvojakaan, jotka opettajina ovat antaneet muistettavan\nlisän vaatimattomaan, mutta ei silti vähemmän arvokkaaseen työhön,\nminkä tarkoituksena on ollut tapojen hienostaminen, tietojen\nlevittäminen ja ihmisarvoisen elämän luominen yhä laajemmille ja\nsyvemmille yhteiskunnan kerroksille. Tällaisten sivistyksen levittäjien\nnimet on jälkimaailma useimmiten joko kokonaan tai puolittain\nunohtanut, samoin kuin aika on unhoon kätkenyt niiden mestarien nimet,\njoiden taitavat kädet kauan sitten liittivät kiven kiveen\ntaiteellisesti kaavailluissa koristelmissa ja kaunistuksissa keskiajan\nihanissa kirkoissa.\n\nMuuan näitä vanhoja opettajattaria, jonka nimi kyllä on säilynyt,\nvaikka itse henkilö onkin ollut vähän tunnettu, on Saara Wacklin.\nOpettajana 1800-luvun edellisellä puoliskolla kuuluu hän niihin\ntodellakin muistettaviin kasvattajiin, jotka enimmäkseen omin keinoin\nhankkivat itselleen tietoa ja taitoa, vaivalla noukkien tiedon muruja\nyhteiskunnan ennakkoluuloista huolimatta ja siten uhmaillen vallitsevaa\najatussuuntaa, mikä vaati, ettei naisten tule tietoja hankkia eikä\ntaitoja itselleen omistaa, mikäli ne eivät ole välttämättömiä kodin ja\ntalouden hoidolle -- ja tämä katsantokanta ei sallinut heidän ulottaa\nharrastustaan ja tiedonhaluaan ulkopuolelle naiselle tiukasti\nmäärättyjen rajojen.\n\nTuskin kuitenkaan olisi Saara Wacklinin muisto opettajana säilynyt\njälkimaailmalle, ellei hän olisi jättänyt sille kirjallista\nmuistomerkkiä. Hänen teoksensa _Satanen Muistelmia Pohjanmaalta_\nei kyllä kuulu suuriin ja käänteentekeviin kirjoihin. Mutta hänen\n_Muistelmillaan_ on oma värinsä, oma sävynsä, ja ne toteavat\nkirjailijattaren saaneen vaiherikkaan elämänsä kokemuksista paljon\nannettavaa aikalaisilleen ja hänen antaneen sen omalla persoonallisella\ntavallaan. Täten kertomalla on hän unhotukseen joutumasta pelastanut\npaljon sivistyshistoriallisesti arvokasta, monta piirrettä tavoistamme\nja ajatussuunnastamme jo kuluneilta ajoilta. Hänen pirteissä ja\nsuorasukaisissa kuvauksissaan esiintyy arkipäivien elämän historia\nyhdistettynä itsessään kyllä useinkin vähän huomiota ansaitseviin\npikkupiirteisiin, mutta kokonaisuutena ne antavat, samalla kuin ne\nesittävät pohjalaisen pikkukaupungin kotielämää, tapoja ja\nomituisuuksia, lukijalle kuvan elämästä semmoisena, kuin sitä elettiin\nuseimmissa meidän pikkukaupungeissamme 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun\nalulla. Arkipäivien tapahtumat ja niiden sisäiset pikkupiirteet ovat\nantaneet aiheen ja lähtökohdan kuvauksiin, joissa menneiden sukupolvien\nelämää esitellään toisella tavalla kuin tavallinen historioitsija sen\nesittää ja toisin piirtein kuin viimemainittu sen esille tuo. Että\nkirjailijatar on ymmärtänyt kertomisen taidon, sitä todistaa hänen\nkuvauksiensa lukijassa aikaansaama huvi vielä monia vuosikymmeniä\nniiden kirjoittamisen jälkeen. _Satanen Muistelmia Pohjanmaalta_\nansaitsee ei ainoastaan sen, että myöhempi aika ne vain muistaa, vaan\nmyös sen, että niitä luetaankin, ja samoin ansaitsee iäkkään\nopettajattaren ja kirjailijattaren voimakas ja alkuperäinen\npersoonallisuus, että siihen tutustutaan.\n\nKansallismuseossamme säilytetään J. E. Lindh'in luultavasti 1843\nmaalaamaa öljyvärikuvaa Saara Wacklinista. Hän on maalattu\njuhlapuvussaan, yllään ajan tavan mukainen avokaulainen pusero,\nkaulassa helminauha, hartioilla valkoinen pitsisaali ja päässä\nvalkoinen pitsipäähine. Terävähköt kasvojen piirteet eivät ole kauniit,\nmutta lujaa tahtoa ja älyä ne ilmaisevat. Taulun selkäpuolelle on\nkirjoitettu pääkohdat hänen nykyisin tunnetuista elämänvaiheistaan.\n\nTässä pienessä omatekoisessa elämäkerrassa herättää eniten huomiota\nlevoton matkustushalu, mikä kuvatussa henkilössä aina esiintyy. Se\nosoittaa, että kirjailijatar ei milloinkaan voi viihtyä kauan samassa\npaikassa. Siitä näkee, että hän nuorena syntymäkaupungistaan Oulusta\nmatkustaa Etelä-Suomeen käyden siellä useissa kaupungeissa, että hän\nmonen monesti palaa takaisin pohjolaan. Kaikki nämä matkat vievät\ntietysti paljon aikaa sekä ovat vaivalloisia kulkea, kun piti matkustaa\njoko hevosella tai vesitse. Suurimmissa kaupungeissa, Oulussa, Turussa\nja Helsingissä, hän perustaa tyttökouluja, joiden toiminta kuitenkin\njonkun vuoden jälkeen taas lakkaa, vaikkapa oppilaita, mikäli on\ntiedossa, ei puutu. Hyvin kohtalokkaiksi hänen opettajatoimelleen\nkävivät Oulun ja Turun suuret tulipalot. Mutta Saarapa ei matkusta vain\nomassa maassa, vaan ulottaa retkensä ulkomaillekin. Huomattavin on\nhänen suuri Pariisiin tekemänsä opintomatka. Eipä silloin usea --\nvielä vähemmän usea opettajatar -- 1830-luvulla täältä lähtenyt\nopintomatkalle Pariisiin. Opintojen tulos, mikä näkyy Sorbonnessa\nsuoritetun opettajatartutkinnon todistuksesta, osoittaa sekä\nväsymätöntä edistymisenhalua että tavatonta tiedonjanoa ja kykyä\nomistaa itselleen tietoja. Kun hän sitten 53-vuotiaana ainiaaksi\njättää opetustoimensa ynnä isänmaansa ja perustaa Tukholmassa uuden\nkotinsa, omistaa hän harvat jäljelläolevat elinvuotensa näiden\n_Muistelmain_ kirjoittamiseen, mitkä juuri antavat hänelle sijan\nkirjallisuushistoriassa. Ei hän lepoon asetu, vaikka hänen\ntaloudellinen asemansa pitkän opettajatoimensa takia onkin niin hyvä,\nettä hän olisi voinut kädet ristissäkin nauttia lepoa. Päinvastoin\nilmenee kirjeistä ja muistiinpanoista, mitkä periytyvät tältä ajalta,\nettä hänen uusi kirjailijatoimensa tuottaa hänelle suurta tyydytystä,\nja että hän sitä varmaan olisi jatkanut entisellä innolla ja ilolla,\nellei kuolema olisi kynää häneltä kädestä temmannut kohta\n\"_Muistelmien_\" kolmannen osan valmistuttua. Esitys hänen\nelämästään on näin ollen esitystä hänen matkustelemisestaan, hänen\ntyöteliäisyydestään, hänen eteenpäinpyrkimisestään, mutta tämä esitys\nperustuu vain harvoihin jälkimaailmalle tarkemmin tunnettuihin\nerikoistietoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSara Elisabet Wacklin, arkinimeltään Saara Liisa, syntyi toukokuun 26\np:nä 1790 Oulussa. Hänen vanhempansa olivat kaupunginviskaali Sakris\nWacklin, syntynyt 1754, kuollut 1793, ja kauppiaantytär Katarina\nUhlander, syntynyt 1759, kuollut 1847. _Muistelmissaan_ on\nkirjailijatar itse esittänyt useita tietoja suvustaan. Niinpä\nkertomuksessa _Iisalmelainen maalaispoika_ hän esittää, miten\nMikael Wacklin -- sen sukuhaaran kanta-isä, johon hän kuului, --\n16-vuotiaana tuli siirtyneeksi Ouluun isänsä kodista Vakkolan tilalta\nIisalmen pitäjän Pielaveden kylästä. Esitys on romanttinen: lukijalle\nkirjailijatar esittelee uljaan nuorukaisen, \"suoran, pitkän ja hoikan\",\njolla on kauniit kasvot, \"korkea nenä, vilkkaat, siniset silmät, puhdas\notsa ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla kukkimassa\". Onni suosii\ntätä nuorukaista. Hän pääsee kauppa-apulaiseksi Oulussa, menee\navioliittoon lukkarin tyttären Helena Paldaniuksen kanssa, on lyhyen\naikaa lukkarina Pielavedellä, mutta palaa pian Ouluun, hankkii siellä\noman talon ja pääsee 1717 kaupungin postimestariksi.\n\nMeidän päiviemme sukututkimus on kuitenkin saanut selville,[1] että\noltiin yleisesti tyytymättömiä Wackliniin postimestarina. Vanha\nasiakirja vakuuttaa hänen olleen \"liiaksi viinaan menevän, niin että\nhän harvoin oli selvänä\". Ja häntä varoittivat viranomaiset\n\"suuremmalla toimella ja raittiudella pitämään huolta Kunink.\nMajesteetin postista kaikin puolin täsmällisemmin kuin tähän asti oli\ntapahtunut, koskapa valitustakin on jo aiheutunut.\" Harvoin hän itse\noli virantoimituksessa. Sitä hoiti muuan hänen pojistaan. Yleisestä\ntyytymättömyydestä huolimatta hän pysyi kuitenkin postimestarina\nvuoteen 1731, jolloin virka siirtyi isän vanhuuden ja heikon näön\ntähden Janne nimiselle pojalle ehdolla, että tämä isän eläessä\nluovuttaisi tälle puolet postimestarin palkasta. Isä kuoli 1737.\n\nHänen vanhin poikansa, kauppias Sakris Wacklin, syntynyt 1703 ja kuollut\n1772, oli raati- ja valtiopäivämies sekä naimisissa kauppiaan tyttären\nSaara Uhlbomin kanssa, joka oli syntynyt 1711. Heidän lukuisista\nlapsistaan mainitaan _Muistelmissa_ kertomuksessa _Juhla Adolf Fredrikin\nkunniaksi_ poika Mikael, joka oli opiskellut Turussa ja Upsalassa. Hän\noli paljon ulkomailla matkustellut ja kutsuttiin harvinaisen kohteliaan\nja siron käytöksensä tähden \"prinssi Mikkeliksi\". Kertomus mainitsee,\nettä hän olisi kuollut liikarasituksesta, kun hän kuninkaan toivomuksen\nmukaan juhlassa esiintyi yksintanssijana. Tiedonanto on kuitenkin\nselvästi väärä, koska Adolf Fredrik teki matkansa kesällä 1752 ja Mikael\nWacklin kuoli 1756. Hän oli nainut Lisa Siniuksen, ja heidän poikansa\nSakris oli kirjailijattaremme Saara Elisabetin isä.\n\nTunteellisessa muistelmassa _Lupaus kuolinvuoteella_ on hän\nmaininnut vanhimman veljensä Samuli Gabrielin, kuitenkaan nuoren\nmiehen nimeä esille tuomatta. Varattomuus ehkäisi tältä toivomansa\nyliopisto-opinnot, hän sai paikan apteekissa ja oltuaan provisorina\njonkun aikaa Tukholmassa otti Vaasan pataljoonan vääpelinä osaa Suomen\nsotaan sekä kuoli leirillä Toivolassa. Auttaakseen köyhää äitiään ja\nnuorempia sisaruksiaan hän kesti mitä suurinta itsekieltämystä, mikä\nlopulta tuli päällikön tietoon, ja hän sai sijan tämän ruokapöydässä.\nSiirtyminen nälästä voimakkaalle ravinnolle noin yht'äkkiä lienee\naiheuttanut hänen kuolemansa.\n\nToinen _Muistelmissa_ mainittu suvun jäsen oli yksinäinen ajattelija\nMikael Wacklin, syntynyt 1753, kuollut 1790, kuvattu muistelmassa\n_Yksinäinen_ lempeäksi ja hiljaiseksi mieheksi, taipumattomaksi\nkaikkeen, mikä ei ollut totta ja oikeaa. Hän omisti elämänsä yksinomaan\ntutkimuksille ja opinnoille. Mutta hänen kuolemansa jälkeen joutuivat\nhänen suvun hallussa säilytetyt käsikirjoituksensa Oulun palossa\nliekkien uhriksi. Hänen kuollessaan ei hänen kodissaan ollut ruokaa eikä\nrahaa; hänen sanotaan kuolleen nälkään. Kertomuksessa _Wacklin ja Niska_\ntapaa lukija raatimies ja kauppias Sakris Wacklinin, joka oli syntynyt\n1772 ja tunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään ja ystävyydestään\ntoista tunnettua ja arvokasta oululaista kauppiasta Joonas Niskaa\nkohtaan. Ja Iisakki Wirénin ohuen valepuvun alta paljastuu romanttisessa\nkuvauksessa _Muuan neidon ryöstö Pohjanmaalla, ainoa miesmuistiin_\nUudenkaarlepyyn sievistelevä pormestari Isak Wacklin, syntynyt 1755.\n\nSaaran \"_Muistelmat_\" ja samoin myös sukututkimus osoittavat\nkirjailijattaren kuuluneen yhteen noita vanhoja pohjalaisia\nkauppiassukuja, jotka lähtöisin omavaraisen rahvaan parista etupäässä\nkaupan ja liike-elämän avulla ovat hankkineet itselleen sijan\nkotikaupunkinsa historiassa. Että tieteellisen harrastuksen ohella myös\ntaiteellista lahjakkuutta ilmeni suvussa, siitä ovat todistuksina Isak\nWacklinin siveltimen tuotteet. Hän oli syntynyt 1720, kuoli Tukholmassa\n1758 ja tunnettiin etupäässä muotokuvamaalaajana. Hänen\nsukulaisensakin, kauppias Henrik Wacklin, harrasti itseoppineena\nmaalausta ja oli Oulun vanhaan kirkkoon maalannut alttaritaulun.\n\nRikkautta ei näytä kuitenkaan mainittavassa määrässä tulleen perheen\nosaksi. Ainakaan sitä ei ollut Saara Liisan kodissa. Isä kuoli tytön\nollessa vain kolmen ja puolen vuoden vanha jättäen vaimonsa ja lapsensa\nmitä suurimpaan puutteeseen. Äiti ei näytä aina voineen hankkia\njokapäiväistä leipää itselleen ja lapsilleen, sillä ennenmainituissa\nelämäkerrallisissa muistiinpanoissaan lausuu hänen tyttärensä: \"Lapsena\nmakasin kaksi kertaa nälän vuoksi voimatonna, koskaan valittamatta\".\nNämä sanat jo todistavat, että hän aivan nuorena sai läheltä kokea\nelämän kovaa todellisuutta ja vaivaa, samalla kuin ne osoittavat hänen\nhyvin varhain antaneen todistuksen lujuudestaan ja tahdonvoimastaan,\nmistä myös hänen työteliäs elämänsä kertoo. Että hän oli syvästi\ntuntenut köyhyyden taakan ja sen monessa suhteessa ehkäisevän\nvaikutuksen, käy selville toisesta muistiinpanosta, joka on nähtävästi\nkirjoitettu hänen viimeisinä elämänsä vuosina ja löytynyt hänen\njälkeenjättämistään papereista. Nykyisin säilytetään sitä Tukholman\nKuninkaallisessa Kirjastossa.\n\nSiinä hän kirjoittaa:\n\n    Tunnen vain myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, ketään en rakasta\n    enkä vihaa, koska kukaan ei ole minua rakastanut eikä kukaan minua\n    opettanut ketään rakastamaan. Mitään kiitollisuutta en ole tuntenut\n    tyhjässä, ilottomassa elämässäni, minkä minulle lahjoittivat\n    vanhempani, joiden ainoa perintö oli kurjuus. -- Enemmän kuin 30\n    vuotta olen kuitenkin kiitosta saamatta yksin turvannut äitini\n    toimeentulon, ei kukaan ole ottanut osaa kohtalooni, mutta kaikilla\n    on esitettävinä vaatimuksia: minun olisi muka pitänyt muiden\n    hyväksi uhrata viimeisetkin voimani ja kaikki! kaikki! ehkäpä syödä\n    heidän armoleipäänsä kerjäläisenä. Ei! ei! En koskaan rupea\n    _teeskentelemään_ -- -- --\n\nVoidaan myös olettaa, että muistelmassa _Kummitus haudalla_\nesitetty kuvaus rumasta ja köyhästä Julma tytöstä esittää\nkirjailijattaren omia elämyksiä ja hänen nuoruusvuosiensa mielentiloja.\nJulman kerrotaan olleen:\n\n    Köyhä, ruma ja turvaton tyttö, joka oli aikaisin kadottanut\n    maallisen tukensa ja sitten käynyt läpi köyhyyden koulun\n    aiheuttamat monet ja kovat koettelemukset. Osanotosta isättömän\n    kohtaloon oli hän kuitenkin saanut hyvää kohtelua jaloimmilta ja\n    parhailta sydämiltä... Vaikka innokkaasti olikin mukana nuorien\n    huveissa, ikävöi hän yhtä usein yksinäisyyttä saadakseen kohottaa\n    ajatuksensa maailman melusta orpojen Isän puoleen, hänen\n    kohtalonsa ikihyvän johtajan luo, joka näki hänen usein ihmisten\n    väärinymmärtämään sieluunsa ja aina oli sen ainoa uskottu.\n\n    Köyhä tyttö parka ei ollut saanut mitään muuta kasvatusta kuin sen,\n    jonka hän sokean kanan tavalla, mikä nokkii maasta jyvän sieltä ja\n    toisen täältä, itse oli hankkinut, niin että hän ankaralla työllä\n    vastuunalaisessa virassaan voi huolehtia äidistään, jonka ainoa\n    turva hän oli.\n\n    Kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana sai hän myös ilokseen\n    uutterana lasten opettajattarena nauttia arvokkaimpien ja\n    hellimpien vanhempain katkeamatonta luottamusta.\n\nSurunomainen ja synkkämielinen piirre, mikä ilmenee näissä hänen\nkirjoittamissaan sanoissa, ei kuitenkaan varmastikaan ollut Saara\nWacklinin luonteelle todella tunnusmerkillistä. Hänen liikkuva,\ntoimekas elämänsä ja hänen usein reippaat ja pirteän leikillisyyden\nhöystämät _Muistelmansa_ päinvastoin saattavat uskomaan, että\nhänen luonteensa oli eloisa, rauhaton, työteliäs ja tuntehikas, kuten\nhänen kuvauksiensa mukaan pohjalaisilla on yleensä. Ja mikäpä estää\nkohdistamasta myös häneen itseensä lapsena samaa, mitä hän sanoo\nkertomuksessaan _Vangit irrallaan_ Oulun uljaista ja rohkeista\npikkutytöistä: \"Muuten eivät lapset näillä seuduilla ole vaaroissa\nneuvottomia ja arkailevia\". Hänen jälkeenjääneissä papereissaan on myös\nranskankielinen kirjoitelma, mikä kuvaa kirjailijattaren ihastusta\npohjolan lapsena pohjolan talven suloihin ja omituisuuksiin. Talvi on\nhänen \"vanha toverinsa, hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä\", joka\non hänelle suonut virkistäviä huveja, hyvän terveyden ja miellyttävät\nmuistot elämän onnellisimmista päivistä. Hän muistelee ihastuneena,\nkuinka hän pelkäämättä jäätävää pohjatuulta ja neljänkymmenen asteen\npakkasta tuulen nopeudella pienellä kelkallaan laski alas jyrkimpiä\nmäkiä ja luistellen kirkkaalla jäällä milteipä haki vaarallisimpia\nkohtia, ja miten rohkeus kasvoi ja tahto terästyi reippaasta\ntalviurheilusta.\n\nTuolla \"köyhällä, rumalla ja turvattomalla tytöllä\", joka aikaisin\nosoittautui sekä älykkääksi että tiedonhaluiseksi, oli myös\nkunnianhimonsa: hän tahtoi ponnistautua omalla työllään ylös\nköyhyydestä ja halvasta asemasta ja saada jotain maailmassa aikaan.\nFredrika Runeberg on _Kuvauksissaan ja unelmissaan_[2] kertonut\nkerran lapsena tavanneensa Saara Wacklinin. Hän kirjoittaa siitä:\n\n    Talossa, jossa seurue kokoontui, oli sähkökone. Sen ääressä oli\n    tyttö, paremminkin ruma kuin kaunis, mutta innostunut ja\n    huvitettu kokeiden teosta.\n\n    Oli hauskaa kuulla hänen puhuvan, eikä hän ollutkaan\n    niukkasanainen.\n\n    Myöhemmin näin hänet joskus. Kunnialla ja maineella oli hänen\n    mielestään mittaamaton arvo ja ne olivat runsas palkinto\n    jokaisesta ponnistelusta sille, joka kykeni niitä itselleen\n    hankkimaan. Hänelle naurettiin, sillä hän arvatenkin kirjaili,\n    vaikka harvat olivat nähneet hänen tuotteitaan.\n\nEivät varmaankaan olleet monenlaiset eivätkä kovin syvälliset ne\nkoulutiedot, jotka tiedonhaluinen tyttö sai kotonaan Oulussa oppia.\nHän on muutamassa paraimmista \"muistelmistaan\", _Täti Tiina_,\nkuvannut sen ajan opettajatarta, ja luultavasti tämä niin oivallisesti\npiirretty vanha opettaja on ollut hänen ensimmäinen opettajattarensa\nsekä samoin kertomuksessa mainittu Täti Tiinan koulun tietomäärä:\n\"aapinen, pitkä katkismus, raamatun historia, pääkaupungit Djurbergin\nmaantiedosta ja joku Gellertin satu\" se pääoma, minkä nuori Saara Liisa\nsai tästä tiedon esikartanosta. Toisen tilaisuuden hankkia joitakin\ntietoja, hänen kuten \"sokea kana\" koettaessaan noukkia \"jyvän sieltä,\ntoisen täältä\", antoivat hänen mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja\nhuomattavalla mieltymyksellä kuvailemansa Julinin kokoelmat, jotka\nkuuluivat Oulun ensimmäisiin nähtävyyksiin. Kyllin huomattavalla\nihailulla ja kiitollisuudella kirjailijatar puhuu esityksessään\n_Julinin luonnontieteelliset kokoelmat_ apteekkari Johan Julinista\nja hänen monipuolisista tieteellisistä harrastuksistaan. Tämän\nharvinaisen, Ruotsista Suomeen muuttaneen miehen harrastus oli jo\nnuoruudesta voimakkaasti kohdistunut opintoihin ja tutkimuksiin, ja\nniin oli hän saanut kootuksi luonnonhistorialliset kokoelmat, jotka\nvähitellen kasvoivat hyvinkin runsaiksi, ja joita hän yhdessä\nfysiikallisten esineiden kokoelman kanssa hyväntahtoisesti näytteli\nhalukkaille katselijoille. Hän oli nainut Saara Liisan äidin\nsisarpuolen, ja hänen tieteellisten ja yhteiskunnallisten harrastusten\nelähdyttämässä kodissaan voi nuori tyttö tyydyttää tiedonjanoaan. Rouva\nRunebergin mainitsema sähkökone oli varmaankin Julinien kodissa\nTurussa, minne apteekkari Julin myöhemmin muutti.\n\nAivan varhain, jo 16-vuotisena, aloitti Saara Liisa opettajatoimensa\napuopettajattarena kotikaupunkinsa pikkukoulussa. Ei ollut hänen\ntyöskenneltävä vain omaksi toimeentulokseen, vaan myös äitinsä, sillä\nmolemmat veljet olivat aikaisin jättäneet kodin ja vanhempi kuoli,\nkuten mainittiin, jo 1808. Toimeensa ryhtyessään oli nuorella\nopettajattarella epäilemättä hyvin puutteelliset tiedot, mutta\ntiedonhalu ja luja tahto saivat hänet niitä kartuttamaan. Hänen\npienessä omatekoisessa elämäkerrassaan ilmoitetaan hänen 1813 lähteneen\nTurkuun. Siellä hän antoi yksityisopetusta lapsille ja samalla\n\"opiskeli omaksi hyödykseen ranskankieltä ja musiikkia\". Sodan loputtua\noli Johan Julin nuorempi 1811 muuttanut Turkuun, silloiseen maan\npääkaupunkiin, yliopiston apteekin omistajaksi. Ja kun vanhempi Julin\nperheineen myös muutti samaan kaupunkiin, on luultavaa, että\nsukulaisten asettuminen tälle paikkakunnalle oli syynä Saaran\npäätökseen asua jonkun aikaa myös yliopistokaupungissa, missä hänellä\nparemmin kuin muualla maassa oli tilaisuutta lisätä tietojaan. Hän oli,\nkuten mainitaan,[3] sangen erikoisella, mutta suurta tarmoa\nilmaisevalla tavalla saanut alulle opintonsa ranskankielessä.\nRanskankielisestä kirjasta, missä oli lyhyitä kertomuksia, hän oppi\nensin kertomuksen ulkoa, sitten sanakirjasta etsi sanain merkityksen ja\nkirjoitti ruotsinkielisen käännöksen ranskankielisen tekstin alle,\nsiten opetellen koko kirjan. Oppimainsa sanain merkitystä ei hän enää\nkirjoittanut käännökseen. Alussa täytyi kirjoittaa sivut täyteen, mutta\nsanavaraston kasvaessa väheni kirjoitus ja kirjan lopulla se saattoi jo\nkokonaan jäädä pois.\n\nPari vuotta Turussa asuttuaan hän jätti kaupungin ja oleskeli lähinnä\nseuraavat vuodet muuttolinnun tavoin eri paikoilla maata. Hän oli\nopettajattarena jonkun aikaa maaherra Gustaf Hjärnen kodissa, jolloin\nsaavutti vapaaherratar Sofia Hjärnen myötätunnon ja ystävyyden.\nHienosti sivistynyt, älykäs rouva -- tunnettu osallisuudestaan Viaporin\nantautumisessa -- vaikutti, kuten mainitaan, useita vuosia nuorempaan\nkotiopettajattareensa varsin huomattavasti, ystävyys heidän välillään\nkesti Saaran kuolemaan saakka. Kun pienessä maaherrankaupungissa siihen\noli tilaisuutta, kokosi maaherratar mielellään kotiinsa kirjailijoita,\ntaiteilijoita ja muuta älykästä väkeä, ja saattaa uskoa, että\nkotiopettajatar seurustellessaan tuossa hienossa talossa tuli\nkosketukseen yhteiskunnallisesti arvokkaiden henkilöiden kanssa, sekä\nmiesten että naisten, ja siten oppi seurustelutaitoa ja\nkohteliaisuutta.\n\nKesällä 1819 Saara Wacklin matkusti ensi kerran Tukholmaan. Senjälkeen\nhän ryhtyi uudelleen Oulussa opettajatoimeensa, ja tyytyväisyydeksensä\nhän sai nähdä avaamansa koulun muodostuvan kaupungin varakkaiden\nkauppiaiden tyttärien yleisesti käyttämäksi opiskelupaikaksi. Mutta\npian keskeytyi hänen toimintansa tulipalon vuoksi, joka toukok. 23 p:nä\n1822 pani suuren osan Oulua tuhaksi. Ilman kotia ja tointa hän lähti\ntaas Etelä-Suomeen käyden ensi kerran Helsingissä 1822-1823. Vihdoin\nhän asettui Turkuun avaten siellä \"koulun tyttöjen kasvattamista\nvarten\" yhdessä Amalia Ertmanin kanssa, josta sittemmin tuli valtion\nvasta perustaman Helsingin tyttökoulun ensimmäinen johtajatar.\n\nNeitien Wacklinin ja Ertmanin koulu oli arvossapidetty ja siinä oli\nrunsaasti oppilaita. Mutta muutaman vuoden kuluttua tulipalo vielä\nkerran ajoi Saara Wacklinin koulustaan ja kodistaan. Syyskuun alussa\n1827 paloi suurin osa vanhaa, muistorikasta Turkua, saattaen noin\n14,000 ihmistä paljaan taivaan alle. Palon Anningaisten tullissa\npuhjetessa istuivat opettajattaret kasvatteineen illallisella. Heidän\nkotinsa oli Aurajoen toisella puolella Hämeentullin läheisyydessä.\nSiksipä he luulivatkin olevansa turvassa ja \"Täti Saase\" koki\nvakuutella peräti säikähtyneille nuorille tytöille, ettei vaaraa ollut\nniin etäällä tulipalopaikalta. Mutta juuri hänen siinä tyynnyttäessänsä\nheitä syöksähti sisään hätäisenä nuori mies huutaen: \"Tämä nuotio ei\nlopu, ennenkuin koko kaupunki on porona\".[4] Tulija oli nuori\nylioppilas Johan Wilhelm Snellman, joka taas sai juhlallisen\nvastauksen: \"Olet aina olevinasi niin viisas\"! Mutta hänen\nennustuksensa kävi toteen liiankin pian peloittavalla tavalla.\n\nKoditon oli taas Saara Wacklin, hänen täytyi taas alkaa alusta. Ensin\nhän lähti Ouluun yhdenistuttavilla rattaillaan. Seuraavan vuoden hän\ntyöskenteli opettajattarena Helsingissä, mutta perusti sitten vielä\nkerran Ouluun koulun, joka oli toimessa neljä vuotta. Tästä koulusta on\nSofia Gahmberg kertonut:[5]\n\n    Saara Liisan kouluun tultaessa vaadittiin jo vähän alkutietoja.\n    Korkean koulumaksun tähden siinä kävi vain rikkaampien vanhempain\n    tyttöjä, maaseudultakin asunto-oppilaina. Lienee ollut sentään\n    joku vapaaoppilaskin. Oppilaita oli noin 30. Ei ollut luokkia,\n    vaan eri ryhmiä. Oppiaineina oli uskonto -- katkismus ja\n    raamatunhistoria -- laskento, historia, maantieto, saksan- ja\n    ranskankielet. Opiskeltiin kello 9-12 ap. ja 3-5 ip.; keskiviikkona\n    ja lauantaina oli iltapäivä vapaa. Saara Liisa opetti yksinään\n    kertoillen oppilaiden suureksi hauskuudeksi tapahtumia omasta\n    elämästään ja vanhasta Oulusta. Hänen esityksensä vei kuulijat\n    mukanaan ja lisäsi huvia käsityötunneilla, mitkä aina seurasivat\n    läksyjen kuulustelemisen jälkeen. Virkistykseksi hän pani toimeen\n    kävelyretkiä, tanssileikkejä, vieläpä pikku näytelmiäkin.\n    Oppilailtaan vaati Saara Liisa kuitenkin paljon kaikesta\n    leikillisyydestään ja ystävällisyydestään huolimatta ja saattoi\n    olla suorastaan ankarakin seisoessaan \"kiivupöytänsä\" ääressä\n    kuulustamassa itsekutakin kerrallaan, alkaen edistyneimmistä.\n    Tänäkin aikana hän kartutti tulojaan yksityisopetuksella,\n    varsinkin ranskankielessä.\n\nUskomattomalla työteliäisyydellään oli koulun johtajatar saanut kokoon\nniin paljon matkarahoja, että hän kesällä 1833 voi tehdä matkan\nKööpenhaminaan, Hampuriin ja Lyypekkiin. Ikävä kyllä keskeytti\nviimemainitussa kaupungissa matkan koleera, pakoittaen hänet palaamaan\nkotimaahan. Tukholman ja Turun kautta hän lähti taas Ouluun, jonka jo\nseuraavana vuonna taas jätti sulkien koulunsa ja matkustaen äkkiä\näitinsä kanssa Ruotsiin Wexiön seudulle, missä hänen veljensä nimismies\nKarl Fredrik Wacklin eleli. Mutta täälläkin tuli vastaan koleera, joka\ntappoi kaupunkien ja maaseudun asukkaita. Saara jätti äitinsä veljen\nluo ja palasi itse Helsinkiin, missä valmistautui pitkälle, jo kauan\nsuunnittelemallensa matkalle.\n\nYlemmän tyttökoulun perustaminen näyttää olleen kauan hänen\nmielihalunaan. Ennenkuin hän ryhtyisi puuhaan, oli hän päättänyt tehdä\nopintomatkan Pariisiin. Heinäk. 2 p:nä 1835 hän lähti purjelaivalla\nHelsingistä ja saapui Lyypekin ja Hampurin kautta onnellisesti perille\nPariisiin elok. 5 p:nä asettuen asumaan Soliet et Bretnet'in opistolle\nFauburg St Antoine'ssa. Ranskankielen opiskeleminen oli hänen\npääharrastuksensa. Tätä varten hän suoritti täydellisen oppijakson.\nSiitä, että hän suurella ahkeruudella ja menestyksellä opiskeli, on\ntodistuksena vuoden oleskelun jälkeen Pariisissa suoritettu\nopettajatartutkinto Sorbonnen yliopistossa. Kuulustelussa oli\nmatematiikka ollut hänelle vaikeana loukkauskivenä. Mutta hänpä ei\nmenettänyt rohkeuttaan, ja hänen onnistuikin suoriutua vaikeuksista\npelkällä leikillä, huomauttaen herroille tutkijoille, että hän, joka\nyhden vuoden lyhyessä ajassa oli saanut opituksi kaiken muun heidän\nvaatimansa, hyvin kyllä myös tiesi, että kaksi kertaa kaksi on\nneljä. Hänet hyväksyttiin ja hän sai suureksi tyydytyksekseen\nlaitoksen oppilaana ottaa vastaan diploominsa, jonka juhlallisissa\nlopettajaisissa hänelle ojensi Meaux'in piispa de la Rochefoucauld'in\nherttuan, runoilija Lamartine'n y.m. kuuluisuuksien läsnäollessa.\nJuhlallisen lopputoimituksen jälkeen tunsi hän kuitenkin -- niin reipas\nja jäntevä kuin muuten tavallisesti olikin -- itsensä edelläkäyneestä\nponnistuksesta ja sielunjännityksestä hyvin rasittuneeksi ja pyörtyi\nviereisessä huoneessa.\n\nRuotsalainen kirjailija B. Schöldström, joka _Tähystin_ nimisessä\nkokoelmassaan muistoja ja vaikutelmia on maininnut Saara Wacklinista,\nsanoo, että hän jo lapsena herätti huomiota rumuudellaan ja\nomalaatuisella käyttäytymisellään ja että niin kävi Pariisissakin,\nmissä \"lapitarta\" pidettiin perin alkuperäisenä ja kummallisena.[6]\nRanskalaisille luonteenomaisten vähäisten tietojen johdosta vieraista\nmaista ja kansoista onkin hyvin luultavaa, että häntä pidettiin\nsuorastaan Lapinmaasta tulleena, ja varsin mahdollista on myöskin, että\nhänen käytöksensä ja ulkomuotonsa saattoi herättää huomiota ja naurua\npariisilaisissa, joilla on terävä ja hieno kyky nähdä kaikki, mikä\njollakin tavalla on naurettavaa. Sama kirjailija kertoo myös Saaran\nkerran käyneen Pariisin Madelaine kirkossa ja silloin korkealla ja\nepäsointuisella äänellään koettaneen laulaa mukana kirkkokuoron\nesiintyessä sillä seurauksella, että hänet ajettiin ulos kirkosta\nhäiriön aiheuttajana. Mutta tämä on silti tuskin uskottavaa.\n\nSaara Wacklin palasi kotimaahan mukanaan todistus\nopettajatartutkinnostaan ja asettui Helsinkiin, missä syyskuussa 1836\navasi tyttökoulun. Kouluaan varten hän oli vuokrannut huoneuston n.s.\nKrookin talossa Senaatintorin varrella (nykyisin Aleksanterinkadun\n22:ssa) ja oli kouluunsa onnistunut kiinnittämään eteviä\nopettajavoimia, m.m. itämaiden tutkijan Yrjö Aukusti Wallinin ja\nranskalaisen neiti Theresa Zimmermannin, jonka hän oli tuonut mukanaan\nPariisista ranskan opettajaksi. Tämän vieraan kielen ohella luettiin\nkoulussa myös saksaa, englanninkieltä ja venäjää. Vaikka koulu, jossa\noli useita luokkia, oli oppilaita täynnä ja hyvässä huudossa, oli se\ntoiminnassa vain kolme vuotta. Senjälkeen piti sen johtajatar vielä\nneljänä vuotena pienempää koulua Helsingissä, mutta päätti sitten\nkokonaan jättää opettajatoimensa.\n\nEhkä hän oli niin monen vuoden koulutyön jälkeen alkanut tuntea\nväsymystä kasvattajan vaivalloiseen ja kuluttavaan tehtävään, ehkä oli\nkirjailijan toimi jo kauan hänen mielessään kangastuksena väikkyen\npuoleensa houkutellut hänen helposti haaveiluun antautuvaa sieluansa.\nTähän viimeksimainittuun arveluun voimme päätyä Fredrika Runebergin\nesityksestä _Kolme Ruotsiin muuttanutta_, missä sanotaan hänen jo\nnuorena tyttönä joutuneen naurunalaiseksi, \"sillä hänen oli tapanansa\nkirjailla, arvailtiin\". Voipa hyvin ymmärtää hänen elämänhaluisen\nluonteensa ajaneen hänet vielä hiukan yli viidenkymmenen vuotiaana\nkoettamaan jotain enemmän mielikuvitusta ja älyä kiehtovaa kuin tiedon\najaminen lapsiin on. Huomattava syy hänen päätökseensä luopua\nopettajatoimestaan on P. Nordmannin käsityksen mukaan se, ettei hän\npitänyt mahdollisena kilpailla valtion perustaman naisoppilaitoksen\nkanssa, joka Tyttökoulun nimellä avattiin Helsingissä 1844, ja tärkeä\nsyy tämä on voinut ollakin.\n\nMitkä Saaran syyt muuttaa elämän uraa lienevätkin olleet, liittyi\nniihin myös päätös jättää kotimaa. Hänen asemansa täällä olisi\nkuitenkin, niin arvellaan, pitänyt tyydyttää häntä. Myös hänen\ntaloudellinen asemansa oli hyvä. Opettajana olivat oppilaat häntä\nrakastaneet ja kasvattajana oli hän eittämättä osoittautunut olevansa\nedistysmielinen ja omaa aikaansa edellä. Muutamassa kuvauksessaan,\njonka nimi on _Leikistä tuli tosi_, hän leimaa esim. silloin vielä\nkouluissa käytetyn ruumiinrangaistuksen \"raa'aksi\", puhuessaan siitä,\nmiten opettajat patukalla ja vitsalla halusivat herättää innostusta\nopintoihin ja tietoihin, joita he \"kokivat iskeä poikaparkain päähän\nuseinkin sekä älyn että terveyden kustannuksella\". Ja hänen\nretkeilyjänsä oppilasten kanssa voidaan myös pitää alkuna myöhemmän\najan koulumatkoihin. Helsingissä nimimerkki A. K:n[7] tiedonannon\nmukaan hän toisinaan oppilaineen teki retkiä Kaisaniemeen.\n\nMyös seuraelämässä oli hänellä huomattu sijansa, sanoo Sofia\nGahmberg:[8]\n\n    Saara Liisan kelvollinen ja iloinen luonne oli saattanut\n    hänet kaikkialla, missä hän oleskeli, rakastetuksi. Vieraana\n    hänet mielellään nähtiin joka paikassa. Hänellä oli suuri\n    seurustelutottumus, hän kykeni panemaan toimeen teatterinäytäntöjä,\n    kirjoitti tilapäisrunoja, hänellä oli hyvä muisti ja silmää\n    näkemään ihmisissä heikkoja puolia, joita hän silloin tällöin\n    ivaten paljasti henkilöön katsomatta. Ennen kaikkea huomattiin\n    hänet seuraelämässä taitavana kertojana.\n\nSaara Wacklinin suhteesta sukulaisiinsa on eräs heistä,[9] joka\nvarhaisimmilta vuosiltaan vielä voi muistaa häntä, minulle ilmoittanut\nseuraavaa:\n\n    \"Täti Saase\" oli rakas ja hyvä ystävä vanhempaini kodissa. Äiti ja\n    Saase olivat molemmat Oulun tyttäriä ja kunnioitettavan kookkaita,\n    \"täti Saase\" kuitenkin huomattavasti pitempi äitiäni... \"Täti\n    Saase\" tahtoi muutamana jouluaattoiltana Helsingissä saada oikein\n    hauskaa vanhempaini kodissa. Hän houkutteli isän ja äidin,\n    kummankin toisensa tietämättä, muotokuvamaalaaja Lindh'illä\n    maalauttamaan kuvan itsestään (puoliruumiskuvan luonnollisessa\n    koossa), ja hyvin muistan \"Täti Saasen\" ihastuksen aattoiltana,\n    kun äitini sai hämmästyksekseen isän muotokuvan. \"Elähän! Katsopas\n    Appelgrénia!\" huudahti äiti kuvan joululahjaksi saatuaan ja oli\n    hyvällä tuulella, kunnes isä sai hänen kuvansa. \"Tämä on Saasen\n    tilauksia\", sanoi isä makeasti nauraen. Sitten suutelivat isä ja\n    äiti toisiaan, ja tuo pitkä, ruma, mutta meille kaikille niin rakas\n    ja erinomainen \"Täti Saase\" oli ylpeä kuin jumalatar onnistuneesta\n    keksinnöstään. -- Muistelen sen tapahtuneen vuonna 1838.\n\nPuhuvan pikku näytteen hänen seurustelukyvystään saa myös vanhasta\n\"muistikirjasta\", jonka hän lahjoitti muutamalle oppilaalleen Oulussa.\nSellaiset muistikirjathan, joihin ystävät ja sukulaiset kirjoittivat\nsekä runo- että suorasanaisia ajatuksiaan, olivat ennen hyvin\ntavallisia, ja niitä tytöt säilyttivät rakkaina muistoina aina\nvanhuuden päiviin. Kirja on sirosti sidottu punaisiin nahkakansiin\nkultauksineen, ja sen kannessa luetaan kultakirjaimin: \"Saara\nWacklinilta M. L. Clasenille 1831\". Sen sisäpuolta koristaa\nväripiirustus ja sen ensimmäisellä sivulla on seuraava säkeistö:\n\nNuoruuden ystäviä muistellessa!\n\n    Elon kevät tuokion vain kestää --\n    Sielultakin muistot tuulet estää\n    Kylmät menneen riemun keväästä.\n    Vaan kun iän ilta meitä kaartaa,\n    Lailla Eol-harpun sävelillä saartaa\n    Toivo luottain Hänen istuintaan,\n    Joka iki-kaipuun tyydyttää.\n\nOulu, Jouluk. 14 p. 1831. S. E. W.\n\nKesäk. 3 p:nä 1843 sulki Saara Wacklin koulunsa Helsingissä ja lopetti\npitkän ja kunnioitettavan opettajatoimensa oppilailleen pitämällään\npuheella, mikä hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa säilyneen\nkonseptin mukaan kuului näin:\n\n    S. E. W----n viimeiset jäähyväiset rakkaille oppilaillensa\n    kotimaassa.\n\n    Rakkaat lapset! Ehkä viimeisen kerran -- kaikkein viimeisen kerran\n    -- haudan tällä puolella olemme nyt koossa; ja viime kerran pyydän\n    minä teitä, pienet ystäväni, säilyttämään sen opin, jota olen\n    kokenut teihin istuttaa, sen että kaiken oppimanne hyvän tämän\n    elämän koulussa, mikä on niin täynnä koettelemuksia, pitää ennen\n    kaikkea johtaa ajatuksemme Jumalan luo, pitää kiinnittää sydämemme,\n    koko sielumme hartaalla kiitollisuudella Häneen, tuohon suureen\n    hyväntekijään ja kaikkien hyvien lasten ystävään, joka sanoi:\n    \"Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä heille kuuluu Jumalan\n    valtakunta.\" Olette myös lukeneet -- \"Mitä se auttaa meitä, vaikka\n    saisimme koko maailman (nimittäin sen aarteet ja viisauden), ja\n    saamme vahingon sielullemme\". Sentähden on totisin, kallein, pyhin\n    ja ihanin viisaus se, joka opettaa meitä olemaan oikein kiitollisia\n    Jumalalle hänen loppumattomasta hyvyydestään, Hänelle, joka teille\n    antoi armaat vanhempanne, mitkä niin suurella hellyydellä\n    huolehtivat teidän ajallista ja iankaikkista hyväänne eivätkä toivo\n    mitään korkeampaa maan päällä kuin sitä, että näkisivät lapsensa\n    onnellisina täällä ja sitten kohtaisivat teidät autuaammassa\n    maailmassa kuin tämä on; paljon, nuoret ystäväni, on teillä vielä\n    opittavaa omaksi hyödyksenne, vanhempainne ja johtajainne iloksi.\n\n        Elon kevät kaunis on!\n        Ellös turhaan sitä hukkaa!\n        Hyve saapi palkinnon,\n        Luoja muistaa lapsirukkaa.\n        Toivo, et oo turvaton!\n\n    Hyvästi ystäväni! Tulkaa niin onnellisiksi sekä tällä että tuolla\n    puolen haudan kuin minun toivomukseni on lämmin ja vilpitön Teidän\n    menestykseksenne! vaikka kykyni ja voimani eivät olekaan vastanneet\n    tahtoani voida johtaa Teitä pitemmälle lapsuutenne onnellisella\n    polulla, jolla te nyt kaikessa viattomuudessanne vaellatte.\n\n    Sydämestäni kiittäen siunaan minä Sallimuksen hyvyyttä kaikissa\n    vaiheissani siitä luottamuksesta, jolla kunnioitettavat vanhemmat\n    ovat uskoneet hoitooni kelpo lastensa sivistämisen; lopetan nyt\n    tämän 37 vuotta kestäneen vastuunalaisen toimeni rakkaassa\n    isänmaassani, missä minulla kuitenkaan ei ole ollut koskaan kotia.\n    Tuli ja ihmisten tylyys ovat pakottaneet minut kuljeksijan elämään\n    -- nyt menen kohti vieraan maan outoja oloja; varmaan kotiini,\n    hautaan, ei ole enää matkani pitkä.\n\n        Miss' tahtoneekin taivas elämäni\n        Niin halvan päättyä,\n        Varmasti toivon tähti itseäni\n        Myös siellä lempeä\n        Valaisee, ja Sä lähin ystäväni\n        Oot, Isä ylhäällä,\n        Mi mulle rauhan viime päivinäni\n        Suot synneistä.\n\nTämän puheen loppu ilmaisee katkeruuden ja epäilyn yhdessä\nyksinäisyyden tunteen ja palavan oman kodin kaipuun kanssa saaneen\nsijan kirjailijattaren sielussa. Onkin aivan tavallinen ilmiö elämässä\nja helposti käsitettävä, että pitkä ja vaivalloinen työpäivä tuo\nmukanaan monta pettynyttä toivetta ja monta rauennutta haavetta. Oliko\nSaara Wacklin tässä suhteessa enemmän kokenut kuin muut, on kuitenkin\nnyt mahdotonta ratkaista. Hänen jälkeenjääneissä papereissaan esiintyy\njoka tapauksessa usein toistuen tällaisia tunteita ja ne saavat\nvoimakkaan ilmaisun. Niinpä hän kirjoittaa muutettuaan Tukholmaan\nkirjekonseptissa eräälle kotimaahan jääneelle ystävälleen ja\nsuosijalleen:\n\n    ... Sydämellisin kiitokseni osanotosta, jota Herra Asessori niin\n    hyväntahtoisesti on osoittanut turvattomalle, kateuden ja ilkeyden\n    väärin vainoamalle, niin että minun ei sallittu päästä haudan\n    lepoon rakkaassa isänmaassani, ehkä siksikin minulle rakkaammassa,\n    että siellä olen paljon kärsinyt -- nähnyt nälkää -- ja miljoonin\n    kyynelin työllä kurjuudesta kohonnut -- kokenut olla hyödyksi\n    lähimäisilleni parhaan kykyni mukaan ja siitä iloinnut --\n    palkinnoksi elämäni iltapuolella jouduin maanpakoon ajetuksi --\n    olinhan aina kolmen vuoden vanhasta, jolloin isä kuoli, yksin\n    (niin monien joukossa) ilman puolustajaa -- ilman sukulaisia,\n    \"minulla on kyllä ystäviä, mutta itsekullakin heistä on aina joku\n    minua rakkaampi\", ja siksipä ei ansaitse Suomessa puolustaa\n    syrjäistä; hänelle nauretaan vain, vaikkapa hänen kunniansa ja\n    maineensa on kysymyksessä, mutta lurjus, kapakkaurho saa\n    kuulijoita, kunhan hän kyllin osaa mustata viattomia\n    lähimäisiään...\n\nToisessa sekavassa kirjekonseptissa -- kirje aiottu eräälle hänen\nsukulaiselleen -- on luettavana:\n\n    ... Tiedän kyllä tämän yhdeksi virheistäni, eikä mitään niistä\n    anneta minulle anteeksi, joista muita puolustetaan, vaikka heidän\n    kasvatustaan hellät vanhemmat ovat ohjanneet ja kustantaneet,\n    sokean kanan lailla olen nokkinut sieltä ja täältä jyväsen, usein\n    halveksuen viskatun, kuitenkin vaadittiin minulta toisinaan\n    yli-inhimillistä voimaa, kun en ole koskaan osannut olla ihmisten\n    mieliksi, en tehdä kylliksi, jos joskus olen saanut oikeutta,\n    sillä kenellä on oikeus vaatia pääomaa, jota ei ole koskaan\n    talletettukaan, täällä olen oppinut tuntemaan oikeuteni ihmisenä,\n    ja huomaan, miten turvattoman meidän maassamme pitää nöyränä olla\n    myötämielinen, vastoin vakaumustaan kysellä, hymyillä sydämen\n    vuotaessa verta -- tullakseen suvaituksi, sinä, hyvä ihminen, olet\n    saanut kärsiä paljon maailman huolia ja kateuden myrkkyä, mutta et\n    kuitenkaan koskaan ole kärsinyt aivan yksinäsi ilman osanottoa, ja\n    jos niin olisit, niin olisipa sinulla miehen sielunvoima.\n\n    Ellet sinä, kulta Junne, ja jotkut muut olisi antanut minulle\n    rohkaisua ja hyviä neuvoja, niin Suomella olisi minussa yksi\n    hulluinhuoneen asukas lisää...\n\nNiiden vääryyksien ja onnettomuuksien joukossa, joiden alaisena Saara\noli mielestään saanut kotimaassaan olla, on mainittava sekin, että\nmuuan hänen suunnitelmansa vastaiseksi toiminnakseen oli täällä jäänyt\ntoteutumatta. Hän oli aikonut rakennuttaa huvilan Kaivopuistoon\nperustaakseen sinne köyhien naisten turvakodin. Tästä ihmisrakkaasta\nsuunnitelmasta voi jälkimaailma vain todeta vanhan opettajan\nsiinäkin olleen aikaansa edellä. Nyt tuollainen naisen puuhailu ei\nkummastuttaisi eikä herättäisi vastustusta, vaan kahdeksankymmentä\nvuotta sitten semmoista arvatenkin pidettiin kummallisena haaveiluna.\nSe tonttialue, johon Saara oli suunnitellut rakennuksensa, ei ollut\nsaatavissa. Hänen tulisesta ja helposti kiihtyvästä luonteenlaadustaan\njohtuen tämä vastoinkäyminen yhä lisäsi kuviteltua vääryydentuntoa ja\nkatkeroitumista muka kovan kohtalonsa johdosta sekä sai hänet tekemään\nlopullisen päätöksen jättää kotimaa.\n\nSen pessimismin lisäaiheena, mikä edelläesitetyistä lausunnoista\nkäy ilmi, pitää Sofia Gahmberg mahdollisesti kovaa päänkivistystä,\njota Saara Wacklin elämänsä lopulla kärsi. Sillä huolimatta\nkaikesta, mistä oli saanut aihetta valitukseen, hän kuitenkin tunsi\nitsensä täysin elämään tyytyväiseksi, siitä vakuuttavat monet\nmuut kirjeet ja muistiinpanot. Hänen reipas, vilkas ja joustava\nluonteensa ei menettänyt elinvoimaansa eikä lannistunut vuosista eikä\nonnettomuuksista, ja hän itse pitää itseään \"yhtenä onnellisimmista sen\najan ikäneidoista\".\n\nSyyskuussa 1843 lähti Saara neiti Ruotsiin.\n\nFredrika Runeberg sanoo ennenmainitussa kertomuksessaan, että kun Saara\nWacklin kävi vanhaksi ja viimein oli ansainnut jonkunlaisen omaisuuden,\n\"hänen holhoojansa hyväntahtoisesti salli hänen elää, millä\npaikkakunnalla hän itse tahtoi, ankaralla työllä hankkimillaan\nrahoilla; ja se oli hyvä ja enemmän kuin mihin vanhalla naisihmisellä\non oikeutta\". Kuten tunnettua eivät naimattomat naiset siihen aikaan\nkoskaan päässeet itse hallitsemaan omaisuuttaan. Keino päästä tästä\nsurkeasta ja luonnottomasta holhouksesta oli heille kyllä tarjona\npyytämällä hallitukselta erikoisvapautta. C. Appelgrénin tiedonannon\nmukaan halveksi Saara Wacklin tätä keinoa ja oli koko elämänsä ajan\nhoihouksenalainen, koska hänen ylpeytensä ei sallinut hänen alentua\nsellaiseen nöyryytykseen, minkä muka tuollainen erikoisvapausanomus toi\nmukanaan.\n\n\nII.\n\nSaara Wacklin oli varmasti jo lapsena ja aikaisessa nuoruudessaan\nsaanut vaikutusta ja herätystä Ruotsista. Sillä kotikaupunki oli\nvanhastaan vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa, ja juuri Tukholmaan\nvarakkaat nuoret ouluttaret lähetettiin hankkimaan itselleen\nhienostunutta kasvatuslaitoksessa saatavaa sivistystä sekä\nseurustelutottumusta ja tapoja. Saaran jälkeenjääneiden paperien\njoukossa on olemassa kertomuksen luonnos -- ehkäpä alkujaan aiottu\nhänen \"Muistelmiinsa\", -- jossa kirjailijatar kuvaa, miten nuori tyttö,\nkaupungin rikkaan porvarin lapsi, lähetettiin täysihoitoon Tukholmaan.\n\n    Hyvässä kasvatuskoulussa oli hän pari vuotta oppimassa selvällä\n    ymmärryksellään sen ajan ominaisia taitoja käsitöissä: kulta- ja\n    silkkiompelua, reikäompelua, kutomista, hienojen pitsien nypläystä,\n    ripsujentekoa, vahatöitä, sametti- ja merkkiliinain tekemistä,\n    kulta- ja hopeapäärmäystä y.m. Oppipa hän myös soittamaan klaveeria\n    ja laulamaan...\n\nMyöhemmällä iällään kävi Saara, kuten jo on mainittu, monta kertaa\nRuotsissa ja sen pääkaupungissa. Muutamalta tällaiselta matkalta on\nsäilynyt kirje rouva Lotta v. Julinille, syntyään Jägerskiöld,\nkirjoitettu elok. 20 p:nä 1841. Siinä kirjailijatar muutamilla riveillä\nesittää tunnelmiaan tuosta läntisestä naapurimaasta. Hän kirjoittaa:\n\n    \"Matkustaminen on elämää\", sanotaan. Jumalan ihanan maailman\n    näkeminen on ollut minulle suurinta nautintoa maan päällä. Siten\n    nytkin Ruotsin matkallani menin itse paratiisin läpi (joka on\n    varmaankin ollut Motalan lähellä); niin kauniita olivat nuo\n    muistojen koristamat seudut siellä, kun me ruusuntuoksuisen\n    elokuun yön kuutamossa niitä ennätimme katsella höyrylaivan\n    iloisen matkustajaseuran rattoisuudessa laivan vitkaan\n    kanavan sulkuja kulkiessa. Kanavan suuren rakentajamestarin\n    yksinkertaisella haudalla me myös kävimme. Samoin Motalan\n    kaikissa konepajoissa, joissa olin aivan kotiutunut, koska ne\n    olivat Fiskarsin kaltaisia, vaikkapa suurempia. Matkallamme oli\n    hauskaa ... vanha Äitini on terve ja iloinen ja hän jaksaa vielä\n    82-vuotiaana tanssia menuettinsa (vaikka hiukan vapisevana eikä\n    niin suorana kuin ennen, ruumis jo taipuu kotiaan kohti, mutta\n    sielu on iloinen ja tyytyväinen...) ja laulaa kana-akan laulua\n    kaikille sitä kuulla haluaville, väliin laulaa eukko psalmeja ja\n    lukee uskonnollisia kirjoja, kutoo sukkaa y.m.\n\nOlihan aivan luonnollista, että Saara Wacklin päättäessään jättää\nkotimaansa ja etsiä uutta asuinpaikkaa valikoi Ruotsin, jonne sekä\nhänen veljensä että iäkäs äitinsä aikaisemmin olivat muuttaneet.\nTukholmassa asui sinä aikana, jolloin hän sinne päätti asettua,\nmuutamia muita sukulaisia ja ystäviä, niiden joukossa hänen\npikkuorpanansa Klaran seurakunnan apulainen, kirjailija Gustaf Henrik\nMellin sisarensa kanssa. Mellin-sisarusten äiti, jonka nimi oli Sara\nMargareta Wacklin, oli Saara Liisan isän serkku. -- Vieraaksi ja\nyksinäiseksi ei hänen siis uudessa ympäristössään tarvinnut itseään\ntuntea, vaan joka tapauksessa näkyy sentään hänessä yksinäisyyden tunne\nesiintyvän päättäen muutamasta kirjekortista, mikä lienee hänen\nensimmäisiltä Ruotsiin asettumisen ajoiltaan:\n\n    Tiedätkö, Selma kulta, etten tänne tuloni jälkeen ole vielä\n    kertaakaan sydämeni pohjasta nauranut, vaikka hyvin täällä viihdyn\n    ja on minulla tarjona paljon henkisiä nautintoja, joita minulla ei\n    olisi Suomessa, ja minusta tuntuu elämäni täällä kuin vapautuneen\n    hengen, joka varmasti oleskelee mieluimmin siellä, missä se\n    kärsimysten puhdistamana on saavuttanut nauttimansa rauhan, mutta\n    ei ole vielä kotonaan sille osotetussa oudossa piirissä, niin\n    rauhalliseksi, niin levolliseksi ja niin tyytyväiseksi tunnen\n    kaikkeen itseni sieluni syvyydessä -- kuitenkin kaipaan kotia,\n    jota ei minulla elämässäni ole milloinkaan ollut -- --. En voi\n    kuitenkaan koskaan olla Jumalalle kyllin kiitollinen menneestä ja\n    nykyisestä olostani. Jaloimmat, parhaat ihmiset ovat kaikkialla\n    hyvyydellä kohdelleet minua muukalaisenakin. Täällä ovat minulle\n    Mellinit (he kaksi ovat kuin yksi sielu!) rakkaimmat, ja useat\n    osoittavat minulle ansaitsematonta hyvyyttä, kunhan vain voin\n    oikein täällä kotiutua, unohtaa kärsimäni vääryydet, muistaa vain\n    hyviltä ihmisiltä saamani hyvän. Jos en vain ole kevytmielinen,\n    niin täytyy minun pitää itseäni yhtenä onnellisimmista ikäneidoista\n    maan päällä.\n\nKodin, jota hän ei sano itsellään koskaan olleen, mutta jota hän oli\nikävöinyt, voi hän nyt lopultakin perustaa itselleen Ruotsissa.\nUskomattomalla työteliäisyydellään hän oli hankkinut itselleen pienen\nomaisuuden, jolla sai ostetuksi syksyllä 1844 talon Tukholman vanhassa\nosassa, \"kaupungissa siltain välillä\"; se oli n:o 12 Kauppiaankadulla.\n\nTänne perusti hän elämänsä loppupäiviksi tuon niin palavasti\nikävöimänsä oman kodin.\n\nKesällä 1912 kävi tohtori P. Nordmann Tukholman matkallaan mainitussa\nKauppiaankadun 12:ssa. Se oli, kirjoittaa hän,[10] \"vanha (likainen)\nkivitalo, leveydeltään pari syltä, käsittäen vaatekaupustelijan puodin,\nyläpuolella neljä kerrosta, kussakin 4 huonetta ja keittiö.\" V. 1845\nmuutti talonomistajatar itse ylimpään kerrokseen, missä hän voi\nkuvitella olevansa \"niin lähellä taivasta kuin mahdollista.\" Merta hän\nmyös rakasti ja olisi suonut meren uuteen kotiinsa näkyvän. Mutta kun\nhän ei saanut tätä toivetta toteutumaan, sanotaan hänen maalauttaneen\nmakuuhuoneensa seinät sinisellä ja valkoisella kuvaamaan taivasta ja\nmerta sekä vaahtopäisiä aaltoja. Aamusella herätessään \"kuvitteli hän\nolevansa juuri oikeissa oloissaan.\" Hänen asumissaan huoneissa ei\nkuitenkaan enää ollut näkyvissä mitään jälkiä seinämaalauksista.\n\nVoipi hyvin kuvitella, miten iloisena ja toivorikkaana Saara Wacklin\notti käytäntöön uuden kotinsa ja kuinka syvästi tyytyväinen hän oli\nsaadessaan asua oman katon alla, hän, joka piti itseään maailmassa aina\n\"turvattomana muuttolintuna\". Hänen elämänsä uudessa maassa ja uudessa\nkodissa ei kuitenkaan mitenkään ollut hänelle pelkkää lepoa ja rauhaa\nhyvin suoritetun työn jälkeen opettajattarena. Päinvastoin hänen\ntarmokas luonteensa vaati nyt uutta alotetta, ja hän ryhtyi\nuudenlaiseen työhön. Ja tämä itse valitsemansa tehtävä hänet lumosi,\nkun hän nyt suuntasi kaikki voimansa kirjansa _Satanen Muistelmia\nPohjanmaalta_ kirjoittamiseen.\n\nMilloin hän suunnitteli tämän teoksensa, on tuntematonta. Mutta\non helposti ymmärrettävissä, että hän joustavaluonteisena,\nmielikuvitukseltaan vilkkaana ja kyvykkäänä kertojana tunsi viehätystä\ntällaiseen työskentelyyn, ja ehkä häntä kannusti vielä lisäksi toivomus\nsiten voittaa jonkun verran sitä \"kunniaa ja mainetta\", jota Fredrika\nRuneberg sanoo hänen varhaisista nuoruusvuosistaan asti \"niin usein\nhaaveilleen.\" Muutaman nimimerkki A. K:n _Hemmet och Samhället_\nlehdessä antaman tiedon mukaan oli hän jo paljon ennen Ruotsiin\nmuuttamistaan alkanut kirjoittaa kirjaansa _Satanen Muistelmia_,\nkoska hän usein yöllä, vapaana kun oli muusta työstä, kirjoitteli\nmuistelmiaan. Ja saattaahan olla mahdollista, että hän muuttaessaan vei\nmukanaan jo aikaisemmin tehtyjä muistiinpanojaan.\n\nJotkut tiedot hänen jälkeenjääneissä papereissaan vakuuttavat hänen\nTukholmassa väsymättömällä uutteruudella ja mitä eloisimmalla\nharrastuksella jakamattomasti omistautuneen kirjailijatyöhönsä. Niissä\nhän on työpäivästään antanut hienon ja hyvin elämänhaluisen pikku\nkuvan, työpäivästään täynnä luomisen riemua; niin tunsi vain ikävöityyn\ntyöalaan päässyt. Hän kirjoittaa huhtik. 12 p:nä 1844:\n\n    Hyvin vähän vaihdellen työskentelin täällä joka päivä. Klo 5\n    aamulla aloin kirjoitella, juoden kahvini korpun kera klo 7 siinä\n    samalla paikalla. Jatkoin kirjoittamista klo 9:ään, jolloin lähdin\n    heinätorille saamaan jotain päivälliseksi, palasin mukanani tuoden\n    valmiiksi hakattua lihaa puodista Brunkebergin luota klo 10,\n    työskentelin taas klo 1:een, jolloin ryhdyin keittiössä\n    valmistamaan ja paistamaan lihapalleroitani, keittämään itselleni\n    vähän puuroa mannasuurimoista, söin sitten vähäisen päivälliseni,\n    lueskelin sanomalehdet ja lepäsin vuoteellani klo 3:een, jolloin\n    taas nousin kirjoittelemaan. Klo 7 otin hattuni ja päällysvaatteeni\n    ynnä käsilaukkuni mennäkseni punaisille aitoille päin, astuin\n    soutuveneeseen, nousin (lukitsemattomalle) laiturille, menin\n    suoraan eteläiseen teurastushuoneeseen ja viheriälle polulle,\n    missä varustauduin kaikella lihakeittoa varten seuraavan päivän\n    sunnuntaipäivälliseksi, kalakaupasta ostin 12 killingillä\n    lipeäkalaa ja palasin ostoksineni samaa tietä kuin olin tullutkin.\n    Kiiruusti ryypättyäni kupin teetä korpun kera aloin taas klo 8\n    kirjoitustyöni. Klo 9 keitin hiukan lipeäkalaa, join maitolasin ja\n    tein työtä klo 10:een, jolloin menin vuoteeseen, missä luin 1:een,\n    jolloin sammutin valon, kiitin Jumalaa hupaisasta elämästäni ja\n    nukahdin makeaan uneen. Kotosalla ovat aina olleet mielipaikkani\n    keittiönliesi ja kirjoituspöytä, ulkosalla kirkko ja teatteri,\n    nuorten huveista karkelo ja leikit sekä kotona että vieraisilla.\n\nPienen silmäyksen kirjailijattaren kotiin ja elämään siellä tarjoavat\nmyös jotkut nuoret maalaajattaren Edla Janssonin kirjoittamat kirjeet.\nHän oli kauppiaantytär Helsingistä ja myöhemmin avioliitossa\nruotsalaisen maalarin N. J. Blommérin kanssa. Opintoaikanaan\nTukholmassa asui Edla Jansson jonkun aikaa Saara Wacklinin luona,\nkunnes koti hajosi sen omistajan kuollessa. Kirjeessä sisarelleen nuori\ntäysihoitolainen kertoo jouluk. 26 p:nä 1845 joulunvietosta ja\nmainitsee antaneensa \"tädilleen joululahjaksi Runebergin teokset, ja\nuskon niiden olleen tervetulleet!\" Hän kirjoittaa heidän viettävän\n\"tyyntä ja hiljaista elämää enimmäkseen kotona; emme me ole olleet\nkatsomassa mitään näytelmääkään pitkään aikaan -- seuraa olisi meillä\nkyllin, jos sitä haluaisimme. Viihdymme hyvin kotona, olemme\nvuokranneet soittokoneen itsellemme joulun hauskuudeksi.\" Ja\nkirjeenkirjoittaja arvostellessaan ihmisten toimia ja käytöstä\npurkautuu seuraavaan huomautukseen: \"Täti sanoo, että hän haluaisi\njuurruttaa minuun enemmän ylpeyttä, sillä hänen mielestään on se\nelämässä tarpeen.\" -- Tämä arvostelu olikin Saaran elämänkokemuksen\nmukainen.\n\nV. 1844 oli kaksi ensi osaa teoksesta _Satanen Muistelmia\nPohjanmaalta_ valmiina ja ilmestyivät kirjakauppias K. R. Looströmin\nkustantamina Tukholmassa. Kolmas osa julkaistiin seuraavana vuonna.\n\nKirjailijattaren muutamasta kirjekonseptista pastori Mellinille näkyy,\nettä hän kirjaansa julkaistessaan saattoi luottaa tämän apuun, ja\nluonnollisesti oli hänelle aivan tärkeää saada apua ja neuvoja niin\nälykkäältä ja etevältä kirjailijalta kuin Melliniltä. Mikä osa tällä\noli lopullisessa julkaisussa, on kuitenkin nyt tuntematonta.\nKirjekonseptissa on m.m seuraavat sanat:\n\n    ... ja toivon Serkun hyväntahtoisesti lupauksensa mukaan pyyhkivän\n    pois kaiken tarpeettoman.\n\n    Jos joku kysyisi, onko kaikki sanasta sanaan totta, niin voisinhan\n    silloin lopettaa kirjani suomalaisen talonpojan vastauksella, jota\n    nuhdeltiin siitä, ettei hän ollut puhunut totta:\n\n    \"Puhutkos sinä itte koko päivän totta, hyvä herra?\" Sillä kyllä\n    saatan erehtyä monessa kohdassa vastoin tahtoani.\n\nKirjansa alkusanoissa puolustautuukin tekijä tulevien lukijainsa\nmahdollista väärinymmärrystä vastaan lujasti vedotessaan kirjailijan\noikeuteen \"nähdä ja ymmärtää omalla tavallaan\" sekä vaatii \"itseään\narvosteltavaksi oman luontonsa eikä lukijan luonnon mukaan.\" Ennen\nkirjan painamista lähetettiin tilauslistoja, jotta kustantaja sai\nvarmuuden riittävästä menekistä. Kirjan alkuun painettu luettelo\ntilaajista on hyvin mielenkiintoinen osoittaessaan noin 600 kappaletta\ntilatun etukäteen, pääasiassa Suomeen, mutta huomattavassa määrässä\nRuotsiinkin. Ja niiden nimet, jotka siten olivat osoittaneet huomiota\nyritykselle, eivät tarjoa vähemmän mielenkiintoa; niiden joukossa\ntavataan J. L. Runeberg, Z. Topelius, J. W. Snellman, F. M. Franzén,\nFredrika Bremer sekä useita muita tunnettuja, joskin vähemmän kuuluisia\nnimiä. Kustantajan kirjailijattaren kanssa tekemän sopimuksen mukaan\npainettiin teosta 1000 kappaletta ja tekijäpalkkio oli 1000\npankkoriksiä. Sopimuksessa oli kuitenkin ankara määräys, että jos\nvuoden 1845 lopussa, jona vuonna kolmas osa oli ilmestynyt, oli vielä\njoitakin kappaleita myymättä, kirjailijatar sitoutuu lunastamaan ne\nkustantajalta oman hinnan mukaan. Teoksen hinta oli 3 pankkoriksiä\nkolmelta osalta.\n\nKirjalla oli ilmestyttyään varma menestys. Useimmat kirjailijattaren\nystävistä ja tutuista eivät kyllä olleet odottaneet paljoa hänen\nkirjallisesta kyvystään, vaan pikemminkin pitäneet yritystä kirjoitella\nja julkaista teos hänen tunnetun erikoisuutensa ilmauksena -- ja joka\ntapauksessahan oli naisen kynäntuotteeseen suhtauduttava epäillen.\nKotikaupungissa Oulussa herätti luonnollisesti _Satanen Muistelmia\nPohjanmaalta_ harvinaisen suurta huomiota, mutta ei missään\nsuhteessa pelkästään tyytyväisyyttä ja hyväksymistä. Kirjassa kuvatut\nhenkilöthän eivät aina esiintyneet edullisimmassa valossa,\nkirjailijattaren leikki ja iva paljastelivat myös heikkoja ja\nnaurettavia puolia, ja kuvausten aiheet voitiin helposti nuuskia\npikkuyhteiskunnasta, missä tyystin tunnettiin yksityisten perheolot.\nOli sentähden aivan selvää, että kirja ilmestyessään muutamilla\ntahoilla sai aikaan ankaraa närkästystä ja osakseen terävää parjausta.\nSille väännettiin nimeksi _Satanen Valheita Pohjanmaalta_ ja\ntodistettiin, etteivät kaikki erikoispiirteet olleet sopusoinnussa\ntunnettujen tapausten kanssa. Ei auttanut, että kirjailijatar teoksensa\n_Alkusanoissa_ oli puolustautunut lukijainsa vaatimuksia vastaan,\nesittäen millainen \"kirjan pitää olla\", sillä suuttumuksella oli\njuurensa syvässä vastenmielisyydessä tai paremmin sanoen siinä\nkauhussa, minkä sinä aikana sai aikaan julkinen maininta; asioita\narvosteltiin silloin toiselta näkökulmalta kuin nykyaikana, jolloin\nyleisö huvikseen näkee aivan vähäpätöisiä yksityisiä asioita\nsanomalehdissä mainittavan.\n\nSanomalehtien arvostelu oli, kun sillä taholla asia huomattiin, yleensä\nmyötämielinen. _Helsingfors Tidningar_ lehdessä oli jouluk. 11\np:nä 1844 kirjasta laaja tiedonanto, mikä, päättäen kirjoittajan\nPohjanmaan luonnon ja kansan tuntemuksesta, arvatenkin oli lehden\ntoimittajan Sakari Topeliuksen kynästä. Kirjoittaja huomauttaa aluksi,\nmiten \"Pohjanmaa, jolle kai vastaisuudessa tullaan omistamaan joitakin\nmielenkiintoisia sivuja Suomen kansan historiassa, on vielä nykyään\nerilainen kuin muu Suomi monien erikoisuuksiensa kautta.\" Ja\nseliteltyään näitä erikoisuuksia sekä luonnossa että kansanluonteessa,\nhän antaa kirjalle sen täyden arvon kirjoittaessaan:\n\n    Nämä jyrkät erikoisuudet, jotka kuvastuvat jossain määrin myös\n    rahvaan yläpuolella olevassa sivistyneistössä, eivät voi hävitä\n    jättämättä monta omalaatuista piirrettä kansan- ja perhe-elämään,\n    samoin kuin ne ovat synnyttäneet omalaatuisia tapauksia maan\n    aikakirjoihin. Jälkimmäisten esittäminen on vastaisten\n    kirjoittajien tehtävänä, mutta edellisistä, yhteiskunnan eri\n    piireistä otettujen huomattavien pikku piirteiden yhteisenä\n    kuvauksena, on tämä kirjailijattaren _Satanen Muistelmia\n    Pohjanmaalta_ kokeena meidän ajatuksemme mukaan onnistunut.\n\nArvostelija katsoo edelleen kirjailijattaren, joka vain \"kuvauksen\nluotettavaisuutta\" pitää velvollisuutenaan, esittäneen kuvia, jotka\n\n    ovat värityksensä pirteydessä miellyttäviä ja tyylinsä puolesta\n    osoittavat kykyä, mikä tuo muistiin Mellinin syystä suositut\n    \"ruotsalaiset novellit\"... Naisen käden huomaa helposti\n    tavallisesti seikkaperäisessä erikoiskuvauksessa, varsinkin\n    pukuasioissa.\n\n    Erityisesti tahtoisimme lukea kirjailijattarelle ansioksi, että hän\n    on käyttänyt lempeitä ja valoisia värejä, että hän on sallinut\n    valon langeta varjojenkin vii. Vain täten on hän voinut välttää\n    persoonallisen häväistyksen kareja, jotka ovat vaarallisia\n    kuvattaessa oman ajan ihmisten yksityisiä oloja, etenkin kun\n    useimmat nimet ovat tuodut julki tai ovat helposti tunnettavissa.\n    Kun niin voi tehdä, ovat nämä nimet takeena kertomuksien\n    todenperäisyydestä ja lisäävät niiden mielenkiintoa. Suomessa\n    arkaillaan liiaksi oman nimen samoin kuin tekojenkin julkisuuteen\n    tuloa, ja meidän mielestämme on tekijä menetellyt oikein pannessaan\n    esille nimet, kuitenkin siinä kohden epäjohdonmukaisesti, ettei\n    hän ole omaa nimeään kirjan nimilehdelle sallinut täydellisesti\n    painaa.[11]\n\nLoppuarvosteluksi jää, että \"Neiti Wacklinin ensimmäinen kirjallinen\nkoe on onnistunut paremmin kuin on voitu odottaa\", ja samalla\nhuomauttaa arvostelija, että kirjailijattaren nimi on ennen tunnettu\n\"muutamista vain ystävättärien näkemistä käsinkirjoitetuista\ntuotteista.\"\n\nKirjan osaksi tullut tunnustus varmasti korvasi sen paheksumisen, joka\neräällä taholla kirjailijattaren vanhassa kotikaupungissa heräsi. Pari\nsäilynyttä kirjettä, toinen J. L. Runebergiltä ja toinen Fredrika\nBremeriltä, oli hänelle epäilemättä erittäin suureksi iloksi.\nRunebergin kirje kuuluu:[12]\n\n    Hyvä neiti Wacklin!\n\n    Olen juuri tinkinyt itselleni tilaa sisareni kirjeessä lausuakseni\n    Teille sydämellisen kiitokseni \"Satasen Muistelmia Pohjanmaalta\"\n    minulle antamasta ilosta. Nuo hauskat, teeskentelemättömät\n    kertomukset täynnä luontoa ja tosielämää, ovat minua suuresti\n    miellyttäneet, ne varsinkin, joita kirjoittaessanne pieni\n    irvihammas näkyy piilleen kirjailijattaren kynän takana. Irvingistä\n    olen aina erityisesti pitänyt ja minä huomaan ehdottomasti\n    eräänlaista sukulaisuutta Teidän ja hänen kesken. Toivon vain\n    Teille erittäin hyvää muistia voidaksenne johtaa mieleenne\n    mahdollisimman lukuisasti tapauksia, sillä taitoa niiden\n    kertomiseen ei Teiltä puutu, ja minä onnittelen teitä, että\n    löysitte alan, millä Teidän kykynne liikkuu yhtä keveästi ja\n    onnistuneesti kuin rakastettava emäntä kodissaan, kun hän oikein\n    vartavasten on aikonut tuottaa iloa vierailleen.\n\n                                    Teidän altis palvelijanne\n                                    _Johan Ludvig Runeberg_.\n\nFredrika Bremer kirjoittaa:[13]\n\n    Paras Neiti Wacklin!\n\n    En voi hillitä haluani sydämeni pohjasta kiittää kotimaani naista\n    siitä suuresta ilosta, minkä minulle on tuottanut ja vieläkin\n    tuottaa hänen teoksensa \"_Satanen Muistelmia Pohjanmaalta_.\"\n    Niiden luonnollinen todenperäisyys, oivallinen sekä vaatimaton että\n    leikillinen esitystapa, itse kuvaamisessa ilmenevä alkuperäisyys,\n    kaikki tämä tekee ne huvittaviksi ja virkistäviksi lukea sanan\n    parhaassa merkityksessä. Vastoin tahtoaankin täytyy hymyillä ja\n    vastoin tahtoakin kostuvat usein silmät lukiessa noita väliin\n    naurettavia, väliin syvästi liikuttavia kohtauksia. Ne ovat arvokas\n    lisä ruotsinkieliseen kirjallisuuteen eivätkä ne saata jäädä\n    lukuisaa ja kiitollista lukijakuntaa vaille. Jos Neiti Wacklin ei\n    vielä ole päättänyt lopullisesti sopimusta kustantajansa kanssa,\n    niin tehköön sen ensi tilassa. Hänen kunniansa ja hänen\n    harrastuksensa pitää yhtä paljon yhtyä saamaan sen edulliseksi\n    kirjailijattarelle. Sillä jos tämä hänen kirjansa ei tule yleisesti\n    luetuksi ja suosituksi sekä ilmesty useampana kuin yhtenä\n    painoksena, niin minun nimeni ei ole\n\n                                    _Fredrika Bremer_\n                  Vilpittömällä kiitollisuudella ja kunnioituksella.\n\n    Arsta, Marrask. 5:nä --44.\n\nSiitä, millä tunteilla _Muistelmain_ kirjoittaja otti vastaan\ntämän kirjeen, saa käsityksen kahdesta hänen vastauskirjeensä\nkatkelmasta, mitkä löytyvät hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa.\n\nNäin hän kirjoittaa:[13]\n\n    Kallis, hyvä Neiti Bremer!\n\n    Ainoastaan kerran elämässäni olen ollut niin riemun tunteiden\n    vallassa kuin lukiessani Neiti B:n kirjettä. Nyt saa koko\n    sanomalehdistö tuomita vähäisen yritykseni kuvata ympäristöni\n    elämää, kun Neiti Bremer niin hyväntahtoisesti vioista piittaamatta\n    sen hyväksyy; kaikki muu on minusta yhdentekevää, sillä\n    tietämättään nuori Neiti Bremer ohjasi vanhaa lasta miettimään\n    omaakin kohtaloaan. Neiti Bremerin kirjoissa esitetyssä\n    yksinäisessä ihmisessä tunsin niin usein itseni, teostanne\n    lukiessani silmäni kyyneltyivät, mutta samalla opin\n    kärsivällisyyttä ja uskallusta turvattomien Isään --\n    kuumin kyynelin siunasin minä silloin tuntematonta\n    hyväntekijätärtäni. -- -- --\n\nToisessa kirjeensä katkelmassa alleviivaa kirjailijatar vielä\nhuomattavammin sitä, miten suuresti rohkaiseva Fredrika Bremerin\nhyväksyminen on ollut hänelle hänen työssään:\n\n    Mitäpä nyt olisin huolissani siitä, mitä sanomalehtikirjoittajat\n    y.m. sanovat, kun Neiti B., ihanteeni kaikessa jalossa maan päällä,\n    hyväksyy pienet kokeeni alalla, jolle ilman vähintäkään valmistusta\n    tai ennen saamaani opetusta nyt äkkiä vanhoilla päivilläni olen\n    rohjennut yrittää, mutta jolloin kokemuksista rikas elämän taival\n    on melkein taakse jäänyt -- rohkeus kasvaa, päämaali on lähellä.\n\nVoi ainoastaan valittaa, että Saara Wacklinin niin suurella\nmenestyksellä aloittama kirjailijaura tuli liian lyhyeksi ja että ne\nuusien teoksien suunnitelmat, joita hänellä varmasti oli, eivät\ntoteutuneet, koska tuoni äkkiä katkaisi hänen elämänsä langan. Kohta\n_Muistelmainsa_ kolmannen osan ilmestyttyä oli kirjailijatar\nvilustunut, siitä kehittyi keuhkokuume, joka hänen elämänsä lopetti\ntammik. 28 p:nä 1846. Kirkonkirjassa mainitaan kuitenkin sappitauti\nkuoleman syyksi.[14] Hänen terveytensä lienee jo aikaisemmin ollut\npilalla, sillä Edla Jansson mainitsee maalisk. 5 p:nä 1846 sisarelleen\nkirjoittamassaan kirjeessä kuolemantapauksen johdosta, että Saara\nWacklin jo vuotta ennen oli \"useita kertoja saanut halvauksen\", ja\nlisää: \"onni onnettomuudessa oli, ettei se sattunut minun ollessani\nyksin hänen kanssaan.\" Nuori taiteilija oli asuessaan Saara Wacklinin\nluona ehtinyt maalata kirjailijattaresta muotokuvan, joka esitti häntä\nkeinutuolissa istumassa. Kuva on nykyisin Suomen Taideyhdistyksen\nhallussa.\n\n_Helsingfors Tidningar_ kirjoitti hänen kuolemansa johdosta\nhelmik. 11 p:nä 1846 seuraavasti:\n\n    Ruotsin sanomalehdet samoin kuin yksityiset tiedot ilmoittavat\n    maalaisemme Neiti Saara Liisa Wacklinin, teoksen \"_Satanen\n    Muistelmia Pohjanmaalta_\" tekijän, kuolleen Tukholmassa\n    tammik. 28 p:nä. Luotettavalta taholta olemme saaneet tietää\n    Neiti Wacklinin kuollessaan jättäneen jälkeensä novellin ja\n    omatekoisen elämäkerran painettavaksi kuolemansa jälkeen.\n    Kuinka pitkälle kirjailijatar oli päässyt aikaisemmin\n    odotetun \"_Satanen Muistelmia Etelä-Suomesta_\" teoksensa\n    kirjoittamisessa, on meille tuntematonta. Sen huomion johdosta,\n    minkä ensinmainitut \"Muistelmat\" onnistuivat saamaan osakseen,\n    on hänen kuolemansa epäilemättä ruotsinkieliselle kirjallisuudelle\n    huomattava tapahtuma samoin kuin Neiti W:n persoona muutenkin oli\n    mielenkiintoinen.\n\nMitään muuta omatekoista elämäkertaa kuin ennen mainitut lyhyet\nmuistiinpanot ei kuitenkaan ole löytynyt kirjailijattaren kuoleman\njälkeen eikä mitään novellin käsikirjoitusta. Mutta kahdeksan vuoden\nkuluttua hänen kuolemastaan oli Vaasassa ilmestyvässä _Ilmarinen_\nlehdessä 1854 ja 1855 sarja pikku historioita eli kyhäelmiä yhteisellä\nnimellä: _Pohjalaisia kaskuja, jälkisatoa Saara Wacklinilta_.\nNiiden toimitustyön sanomalehteä varten lienee tehnyt L. L. Laurén,\njoka lehden julkaistuissa vuosikerroissa varusti ne L. nimimerkillä.\nNämä _Pohjalaiset kaskut_, joiden olemassaolo näyttää olleen\ntuntematon niillekin, jotka tähän asti ovat työskennelleet Saara\nWacklinia tutkien, julkaistaan nyt oltuaan kauan piilossa vanhan lehden\npalstoilla hänen _Satanen Muistelmia Pohjanmaalta_ kirjansa uuden\npainoksen mukana. Niissä ilmenee myös uusi, suuressa määrässä\nmielenkiintoinen todistus Saaran pirteästä halusta kirjalliseen työhön,\nja tutustuttavat ne yhä enemmän mieltymystä herättäen hänen aikaisemmin\ntunnettujen _Muistelmiensa_ ystäviä hänen erinomaiseen ja\nansiokkaaseen kertojataitoonsa.\n\nToht. P. Nordmannin antamien tietojen mukaan haudattiin Saara Wacklin\nTukholman Pohjoisen tullin ulkopuolelle. Jälkisäädöksessään hän oli\nmäärännyt, etteivät hautajaiskulut saisi kohota yli 133 pankkoriksin ja\n16 killingin ja että hänen haudalleen pitäisi kohottaa vähäinen kivi,\njossa olisi hänen nimensä ja kuolinvuotensa sekä suomenkielinen\nkirjoitus:\n\n    Nyt lepo mulle vaivoista\n    On valmis rauhan majoissa.\n\nHankittiinko tätä hautakiveä milloinkaan, on tuntematonta. Kun yhteiset\nhaudat tavallisesti aivan pian otetaan uudelleen käytäntöön, ei ole\nmitään jälkeä nyt enää voitu löytää hänen viime lepopaikastansa.\nPysyvänä muistona yhdessä hänen teoksensa _Satanen Muistelmia\nPohjanmaalta_ kanssa, kirjailijattaresta hänen synnyinmaassaan on\nstipendirahasto: Wacklinin rahasto Helsingin yliopistossa. Pienestä\nomaisuudestaan näet, minkä hän uutteran elämänsä aikana sai\nsäästetyksi, hän lahjoitti jälkisäädöksessään 1,000 pankkoriksiä\nstipendirahastoksi, jonka vuotuinen korko on jaettava taitavalle ja\nhyväkäytöksiselle, varattomalle pohjoispohjalaisen osakunnan\nylioppilaalle. Tammik. 1 p:nä 1919 oli stipendirahastossa\n6,355 mk. 65 p.\n\nEihän ole paljon tietoa jälkimaailmalla _Satanen Muistelmia\nPohjanmaalta_ nimisen kirjan tekijättärestä. Sitä vähää kirjoittaessani,\nminkä tutkimus hänen henkilöstään on koonnut, johtuu muistiini Snoilskyn\nihana runo _Taiteilijan jälkimaailma_. Sydämen pohjasta ihastuneena\nmanalle menneen taiteilijattaren tauluihin kysyy siinä runoilija\nuteliaana: \"Miten hän eli ja kuoli?\" Mutta saa sitten vastauksen näissä\nsyvissä sanoissa:\n\n    Iloa sekä tuskaa\n    jo kuolleen älä tutkaa!\n\n    Sä jälkimailman lapsi,\n    kas tässä parhaimpani,\n    se syvin, mitä ko'in\n    mä täällä matkallani!\n\n    Tuntevas soisit minut\n    syvästi, sydämitse...\n    Eloni on ja muiston,\n    mit' kanssain tunsit itse.\n\n\nIII.\n\nKun lukija vielä nykypäivinäkin ihastuu Saara Wacklinin kertomuksiin\n_Satanen Muistelmia Pohjanmaalta_ ja vilkkaalla mielenkiinnolla\nseuraa hänen kuvaamiaan tapahtumia ja ihmiskohtaloita, niin se riippuu\nosittain niiden aiheesta. Nykyajalla on ymmärtävämpi ja laajanäköisempi\nkatse kuin menneellä siihen nähden, mitä itsessään vähänkin merkilliset\nmenneiden päivien tapaukset voivat ilmaista silloisista tavoista,\najatussuunnasta, tottumuksista ja oloista, jotka rientävä aika on\nmuuttanut tai ehkä hävittänyt. On opittu huomaamaan, miten\nvähäpätöisistäkin tapauksista tai aivan arkipäiväisistä ihmisistä\nsäilynyt muisto saattaa auttaa meitä ymmärtämään yhteiskunnallista\nkehitystä seikoista, joista se riippui, sekä voi siten auttaa meitä\nmonipuolisemmin käsittämään omaa aikaamme ja lopullisesti omaa\npersoonallisuuttammekin.\n\nJos tarkastamme sitä ainesta, josta Saara Wacklin on kutonut\n_Muistelmiensa_ kirjavan kankaan, paremminkin kirkas- ja\ntäysinäisvärisen kuin hienosti punnitun ja tunnelmakylläisen, niin\nryhmittyy sisällys osaksi kirjailijattaren omiin elämyksiin ja hänelle\ntuttuihin ihmisiin, osaksi sellaisiin tapahtumiin ja henkilöihin, mitkä\nkansan muisti on säilyttänyt pikkukaupungin elämän ja ahtaiden olojen\npuitteissa. Pohjanmaan pieni kaupunki omalaatuisine elämänmenoineen ja\nomalaatuisine ihmisineen on etupäässä koko ajan näyttämönä, jolla hänen\n_Muistelmissaan_ kuvatut tapaukset ja henkilöt esiintyvät. Ottamalla\nhuomioon sen tarkkuuden, millä kirjailijatar on tahtonut palauttaa\nlukijan sieluun kotikaupunkinsa niinhyvin ulkonaisen näön ja aseman kuin\nsen asukkaiden elämäntavat, ajatussuunnat ja tottumukset, voisi häntä\nkutsua meidän päiviemme kotiseutututkijain edelläkävijäksi. Hän aloittaa\n_Muistelmainsa_ rivit opastamalla lukijan vanhaan Ouluun 1700-luvun\nlopulla ja 1800-luvun alkupuolella, jolloin tämä lähinnä silloista\npääkaupunkiamme Turkua oli merkittävin maan kaupungeista, josta seikasta\nse sai kiittää kukoistavaa kauppaliikettään ja merenkulkuaan. Sen laivat\nkyntivät valtameriä eri suuntiin, sen kauppiaat olivat itse\nlaivanvarustajia, ja monet heistä olivat matkustelleet laajalti\nlaivankuljettajina ja hankkineet itselleen sekä maailmantuntemusta että\nvaroja. Paikkakuntalaisten elämäntapoihin toi tämä vilkas yhteys\nvieraiden maiden ja kansojen kanssa luonnollisesti eloa ja vaihtelua, ja\nvarmasti oli se omiansa heissä kehittämään niitä erikoisia ominaisuuksia\nja vähemmän tavallisia luonteen piirteitä, mitkä näkyvät _Muistelmissa_.\nNiin, tuskinpa voi olla näkemättä kirjailijattaren omassa luonteessa,\njossa valppaus vaihtelunhalun ohella yhdessä mielikuvituksen vilkkauden\nja matkustamisinnon kanssa muodostaa niin silmäänpistäviä luonteen\npiirteitä, vaikutusta hänen syntymäkaupunkinsa paikallisuusoloistakin.\n\nEnsimmäisessä muistelmassa _Oulu viisikymmentä vuotta tätä ennen_,\njohtaessaan lukijan paikkakunnalle, Saara alkaa kuvauksen tällä\nasiallisella tavalla:\n\n    Useimpain näiden \"Muistelmain\" tapahtumapaikkaa kaunistaa koski,\n    mikä hurjassa ihanuudessaan kuohuu monien pensas- ja\n    ruohopeitteisten saarelmain välillä, vanhat linnanrauniot saarella\n    keskellä jokea, mikä sulkee sen käsivarsiensa väliin, pellot,\n    niityt ja metsät sekä viimeksi Pohjanlahti, joka kaupungin\n    edustalla muodostaa saariston, minkä karien välillä ulkosatama\n    avarana levenee ja keinuttelee leppeillä aalloillaan suuria\n    laivoja aarteineen.\n\nHän osoittaa meille kirkon kaupungin ensimmäisenä rakennustaiteellisena\ntuotteena Johannes Messeniuksen hautakivineen ja tuon merkillisen\nmiehen kuvineen, mikä on kirkon parhaita koristeita. Viepä hän meidät\nPikisaarellekin, jossa on laivaveistämö, mistä joka vuosi lukuisia\nlaivoja lykätään teloiltaan. Vilkkaasti ja havainnollisesti kuvataan,\nmiten valmis laiva alussa hitaasti liukuu \"kitisevillä kannattimillaan\"\nja sitten yhä kasvavalla vauhdilla syöksyy tyyneen veteen.\n\n    Ja tämä siitä kiihtyneenä kuin tahtoisi olla myrskyinen meri,\n    syöksähtää raivoten vasten laivaa, niin että vaahtopäiset aallot\n    lyövät pitkälle rantoja vastaan. Mutta honkainen kummitus ikäänkuin\n    oman arvonsa tuntien käy pian aivan levolliseksi veden raivoisassa\n    helmassa; lippu kastettuna kuohahtaviin aaltoihin tervehtii\n    katsojia ystävällisesti, ja huutaja julistaa kannelta alukselle\n    nimen. Silloin heiluvat tuhannet hatut ilmassa eläköön-huudon\n    raikuessa, ja kaikki ympärillä olevat laivat juhlapukuisina\n    liehuvin lipuin viittaavat kumppanilleen riemuisasti: tervetuloa!\n    Nuo raivoisat aallotkin näyttävät mielensä malttaen pian tyyntyvän\n    kunnioittamaan ystävällisesti ja vieraanvaraisesti tätä\n    vastatullutta vierasta.\n\nJuhlatilaisuuteen kuuluu kestityskin, jonka isännät kustantavat\ntyöväelle työn lopettajaisiksi. Työmiehet saavat silloin mieltänsä\nmyöten uida oluessa ja viinassa, sianlihasta keitetyssä hernerokassa\ny.m. Kestejä kestää vuorokausi, monelta menee viikkokin, ennenkuin\nselviävät humalastaan. -- Idyllinä kaupunkilaisten elämässä on\nLyötty, suuri ruohokenttä silloisen Limingan tullin ulkopuolella.\nTänne kevään ensi leivo viekoittelee paikkakunnan kaikki nuoret,\ntäällä ovat \"pallonlyönnissä\" koulupojat ja tänne lapset palatessaan\nlukukinkereiltä tulevat leikkimään. Vielä on Lyötty ainoa paikka, missä\nnuorilla tytöilläkin on paras kesähuvinsa: \"Nuori tyttö, joka harvoin\npääsi kodistaan tai äidin näkyvistä, ikävöi kevättä saadakseen olla\nleskisillä ikäistensä kanssa Lyötyllä. Joskus sattui että hän sieltä\narmaansakin löysi.\"\n\nKuvauksiinsa kaupungin asemasta ja sen ympäristöllä olevista\nmuistettavista paikoista liittää kirjailijatar myös selonteon\nasunnoista, niiden sisustuksesta ja huonekaluista, asujanten\ntavoista ja käytöksestä, heidän puvuistaan, aterioistaan ja\ntervehdyskäynneistään sekä heidän elämänsä merkillisistä ja tärkeistä\ntapauksista, kuten häistä, hautajäisistä, seuroista, juhlista j.n.e.\n_Talonpoikaishäissä_ hän kuvaa laajasti suuria häitä Limingassa\nmorsiamenpukijoineen, ruuanlaittajineen, viulunsoittajineen ja\njuhlapukuisine häävieraineen odottamassa ulkona kesänvihreällä\npihamaalla, jonne rovasti saapuu ajaen yksinistuttavissa kieseissä ja\nlukkari viheriöissä kärryissään. Juhla-asussa olevassa häähuoneessa\novat vihkijakkarat \"valkoisesta lakanasta tehdyn himmelin\" alla.\nMorsiamen puku esitetään aivan tarkkaan, sulhaspojat ja morsiusneidit\npitävät vaatekatosta nuoren parin yllä ja vanhan tavan mukaan he\nvihkimisen jälkeen leikillä ottelevat katoksesta. Pitkän\npäivällispöydän yläpäähän asettuvat ylkä ja morsian \"niin lähelle\ntoisiaan etteivät päivänsäteet päässeet tunkeutumaan heidän\nvälitsensä\", pöydän ollessa kukkuroillaan ja melkein vajotessa kaiken\nsille ladotun hyvyyden painosta. Vieraat viedään pöytään, sillä ruveta\nomasta alotteestaan syömään on kovin sopimatonta. Nuorten johdemiesten\npitää nähdä vaivaa hikeen ja väsymykseen asti, ennenkuin heidän\nonnistuu saada ruokasaliin vahvat eukot, jotka ovenpieliin kiinni\ntakistuvat ja ponnistavat vastaan kaikin voiminsa, niin että vain heitä\nväkevämmät jaksavat viedä heidät päivällispöytään. Taistellaan\nurhokkaasti leikin ja naurun vallitessa, ja vielä voitettuinakin\nasettuvat kohteliaimmat niin etäälle pöydästä kuin mahdollista ja\nkoettavat salata syömistään.\n\nSeuraavassa kertomuksessa _Kummitus haudalla_ nähdään hääsaatto\nmatkalla sulhasen kotiin jatkamaan kestailemista. Ensimmäisenä ajaa\nmorsiamen myötäjäiskuorma rukkeineen, pukuineen, sänkyvaatteineen ja\nmuine kalleine tavaroineen, sen jäljessä \"pelimannit\" parhaan taitonsa\nmukaan hääsaattoa soitolla hauskuuttaen, sitten pastori unilukkari\nrattailla takanaan, morsian rinnallaan puhemies ja sulhanen\nmorsiamenpukijan kanssa, heidän jäljestään lähin suku ja lopuksi\nremuava hääväki. Sitten tanssitaan katkeamatta polskaa häätuvassa, ja\nkun on juhannusaatto, lähtevät nuoret illan tullen pellolle ruista\nsitomaan erivärisin villalangoin. Jos mustalla langalla sidottu olki\npisimmäksi kasvaa, niin uusi vuosi tuo mukanaan murhetta, mutta jos\nviheriällä sidottu, niin saadaan taas häät; punaisella sidottu tietää\niloa, sinisellä toivoa ja keltaisella rukkasia.\n\nHäitä tuskin vähemmän arvokkaat juhlat kansan elämässä ovat hautajaiset.\n_Muistelmissa_ saa lukija olla mukana _Vanhanaikaisissa\nhautajaisissakin_ 1700-luvun lopulla. Kaupungin arvossapidetty ja\nkunnioitettu rovasti on haudattava, ja kuusenhavuilla sirotellulla\nkadulla tapaat silloin henkilöitä omalaatuisesti puettuina.\nLyhytliepeisiä mustia nuttuja laskokset olkapäillä, harteilla mustia\nsilkkiviittoja ulottuen sääriin asti, mustasta silkistä vyö uuman\nympärillä, kupeella nauharuusuke miekan kohdalla, mustat sukat\npolvihousuineen ja suurilla hopeasoljilla varustettuine kenkineen,\nvalkoisia kaulahuiveja, röyhelöitä, rannikkaita, majavannahkaisia\nhansikkaita, leveäpalteisia nenäliinoja pistämässä esiin nutun taskusta,\npuuteroituja ja käherrettyjä tukkalaitteita kankipalmikkoineen, joiden\npäällä on pyöreä hattu. Lukija viedään surutaloon ja hän näkee\n\"murhehuoneen\", mikä on kokonaan valkoisilla liinoilla verhottu; kaikki\nvalkoisessa: peilit, pöydät ja tuolit sekä valkoiset lakanat ikkunain\nedessä. Kaiken tämän valkoisen keskellä istuu mustiin puettu leski\nhuntuineen, valkoisine esiliinoineen, jossa on viiden korttelin\nkorkuinen päärme, kolmenkertaisine korvakekauluksineen, niskassa ruusu\nja sileä alaslaskeutuva kaksinkertainen rimsu etupuolella, käsissä n.s.\npoignetit ja surureunukset vähän ylempänä. Ja samanlaisissa puvuissa\nnäet kolme tytärtä liikkumattomina ja iän mukaan rivissä sohvalla\nistumassa hienoine valkoisine liinoineen, jotka on poimuteltu pään\nympäri.\n\nSurevien edessä on suuri damastiliinalla peitetty pöytä, jolle on\nkatettu kestitystä vieraille: lautasia \"kukkurapäinä kuin sukuhaudan\nkummut mustine ja valkoisine sokerikonvehteineen, sokurileipineen\nlaajuudessaan teevatien kokoisina ja teekupin suuruisine\npiparkakkuineen\". Hautauspäivänä ovat vainajan lähimmät sukulaiset ja\nystävät kutsutut illalliselle ja heitä kestitään runsaasti sianlihalla\nja muulla paistilla, vanukkailla ja tortuilla y.m., juomien läikkyessä\ntäysinäisissä hopeapikareissa ja kannuissa. Seuraavana päivänä ovat\npäivälliskutsut hautajaisten valmistajille ja kolmantena tai neljäntenä\npäivänä pidetään maahanpaniaiset vaivaisille, joita syötetään ja\njuotetaan. Kaikki ruoka on vahvaa, aitoa ja tepsivää.\n\nOmituisiin yleisiin tapoihin kuuluu myös \"ruumiskorujen\" valmistaminen.\nLapsen kuollessa oli ruumiin koristaminen kummien tehtävä, ja\ntyttökummin velvollisuus oli hankkia hankitusvaate eli n.s.\n\"koristukset\". Muistelmassa _Ruumiinkorut_ kerrotaan, miten nuori\ntyttö-kummi kokosi ystävänsä kotiinsa pieniin pitoihin. Valvottiin yö\ntyötä tehden, ja tähän yhteiseen seurusteluun oli myös nuorilla\nherroilla -- veljillä ja sukulaisilla -- jonkinlainen vanha etuoikeus\nsaapua, mitä ei koskaan jätettykään käyttämättä. \"Tässä hauskassa\ntilaisuudessa\" ei kukaan ajatellut kuolemaa. \"Tehtiin työtä,\nloruiltiin, nauraen sidottiin hautaseppelettä ja monesti seurasikin\nmorsiusseppeleen teko pian jäljestäpäin.\"\n\nEttä vanhan opettajattaren _Muistelmissa_ kosketellaan\nkotikaupungin kouluoloja, on tietysti aivan luonnollista. Kaksi\nkaikkein mielenkiintoisinta kuvausta _Täti Tiina_ ja _Kenraali\nCarpelan ja koulupojat_ pohjautuvat kouluelämään. Edelliseen, joka\nesittää aivan oivan kuvan naispedagogista vanhaan hyvään aikaan,\nlähemmin puututaan toisessa yhteydessä. Jälkimmäinen herättää\nmieltymystä johdattamalla mieleen Lucia-juhlan kaupungin\ntriviaalikoulussa, jolloin koulupojat \"puhtaina ja siistissä puvuissa\"\nnähdään liikkeellä jo kello kolme tai neljä aamulla. \"Äitinsä\nsiunaamina ja kampaamina kiiruhtivat pienokaiset kiiltävin hiuksin\ntaskussaan pari kuparilanttia taikka palanen juustoa ja leipää, juuri\nlämpöiseltä vuoteeltaan nousseina ulos tähtikirkkaaseen talviaamuun.\"\nKello kuusi loistaa koulu puhdistettuna ja kuusenhavuilla koristeltuna\nvalmistuen juhlaan: kynttilöitä täynnä olevat puukaaret ovat asetetut\nikkunoihin, katoissa on puukruunuja kynttilöineen, kaikkialle\nsytytetään sopiviin paikkoihin valoja, ja näiden satalukuisten kotona\nvalmistettujen talikynttiläin loistossa hohtaa koulu satulinnan\nkaltaisena joulukuun pimeänä aamuna. Kestityksestä huolehtii Skönborgin\nmuori pukeutuneena tykkimyssyyn, pitkäliepeiseen puseroon ja\nkorkeakantaisiin kenkiin. Vasuineen, joita peittää lumivalkoinen liina,\nhän asettuu eteisen nurkkaan, ja hänen herkulliset voikakkusensa, joita\nhän tarjoilee lakkaamatta hokien: \"saako olla torttuja, kaksi äyriä\ntorttu\", menevät huimaa vauhtia kaupaksi. Juhlan loistokohtana on\nkatoliselta ajalta asti periytynyt koululeikki, jonka pojat tanssivat,\nheiluttaen tahdissa hienoja vanteita ja laulaen vanhaa latinankielistä\nylistyslaulua: \"Ecce novum gaudium\".\n\nKotikaupungin ja sen ympäristön historian merkillisiä tapahtumia on\nkirjailijatar yhdistellyt sarjoiksi, jotka kuvaavat elämyksiä\n_1808-09_ vuosien sodan aikana, muistelmia _Aleksanteri I:n\nmatkasta Pohjanmaalla 1819_ ja _Hajanaisia kuvauksia Oulun\ntulipalosta toukok. 23 p:nä 1822_. Näissä muistelmissa ei kuvaus\nkoskettele varsinaisesti historiallisia tapauksia sinänsä, vaan enemmän\ntai vähemmän merkitseviä sattumia, mitkä arkielämässä seuraavat suurten\ntapahtumain kantapäillä, samoin kuin varjo muodostuu sen aiheuttamain\nesineiden mukaan. Sotavuosien muistoja tuo esille esim. nuoren\nruotsalaisen upseerin kuolema Oulun sairaalassa, missä hänen viimeisiä\nhetkiään sulostuttaa eräs kaupungin kauneimmista neidoista, jonka\nkanssa upseeri oli tanssinut kutsuissa Tukholmassa silloin, kun\nneitonen vanhan hyvän tavan mukaan vanhempainsa lähettämänä oli\nRuotsissa täydentämässä kasvatustaan. Sotamuistojen joukossa on\nkuvattuna heikkomielinen tyttö, jonka uutteralla huolenpidollaan\nonnistuu palauttaa henkiin paleltunut valekuollut nuori soturi\nLänsipohjasta, ja suomalainen sotilas, joka itse omalla puukollaan\nkylmäverisesti katkaisee oikean kätensä murskautuneet sormet.\nSivistyskuvauksina ovat hauskimpia tuokiokuvat ruotsalaisen rykmentin\npoislähdöstä Oulusta ja Venäjän armeijan marssimisesta kaupunkiin.\nKuulet surevien nuorten ouluttarien juhlallisesti tekevän lupauksen\nRuotsin upseerien jäähyväisjuhlasta palattuaan: \"en enää milloinkaan\ntanssi!\" Mutta tuskin kuusi viikkoa myöhemmin näet samat \"ihanimman\nsotilasmusiikin sävelien kaikuessa kiitämässä poloneesia, anglääsia,\nvalssia, masurkaa, purppuria ja katrillia urhoollisimpain venäläisten\nkenraalien ja upseerien kanssa loistavissa tanssiaisissa, jotka nämä\npanivat toimeen lohduttaakseen surevia kaunottaria.\" Kutsu suuriin\nvenäläisiin tanssiaisiin nosti kyllä vastenmielisyyden myrskyn koko\nyhteiskunnassa, sillä Venäjän upseerit, jotka itse halusivat tanssia,\nolivat kutsuneet vain kaupungin naisia, mutta eivät ainoatakaan sen\nmiespuolista asukasta. Halusta olisi tämä kutsu hylätty, \"ell'eivät\nsavuavat sytyttimet tykkien vieressä torilla olisi mahtavasti\nhaastaneet tanssiaisten puolesta.\" Kellon lyödessä 7 seisoivat kutsutut\nnaiset laamanni Antellin eteisessä kalpeina vavahdellen heidän\nmiespuolisten suojelijainsa \"kokiessa vakavasti lohdullisin sanoin\nantaa pelästyksestä puolikuolleille naisille sitä rohkeutta, jota\nheillä itsellään ei ollut\", kun naisten piti antautua viholliskätten\nvietäviksi \"sydäntensä rakkaimpine ja kalleimpine tunteineen.\"\n\nIsät, aviopuolisot, sulhaset ja veljet saattoivat heitä aina\ntanssisalin ovelle asti sitten pitääkseen vahtia ulkona koko pitkän\ntalviyön. Naisten kauhu hävisi kuitenkin hyvin pian, kun heidät perin\nkohteliaina ottivat vastaan venäläiset upseerit, joista monet Vanhasta\nSuomesta kotoisin ollen puhuivat ruotsia, ja innostuneina kaikesta\nuudesta, harvinaisesta ja loistavasta tässä juhlassa unohtivat nuoret\nnaiset tanssin pyörteissä ja illallispöydän outoja ja harvinaisia\nherkkuja nauttiessaan kaiken pelkonsa ja -- myöskin ulkona yön\npakkasessa ja pimeässä olevat uskolliset vahtinsa. Suurten tanssiaisten\nperästä oli muita juhlallisuuksia, kutsuja ja rekiretkiä, ja\nylimielisinä enempää harkitsematta sallivat nuoret kaunottaret\nvilkkaiden ja kohteliaiden venäläisten upseerien koreiden univormujen\nsokaista itsensä, kunnes nämäkin upseerit muuttolintujen tavalla\nhävisivät paikkakunnalta. Nämä \"sotamuistot\" saattavat lukijan meidän\npäivinämme hakematta vertaamaan äsken sattuneita tapauksia, ja vertailu\nei ole juuri eduksi \"vanhalle hyvälle ajalle.\"\n\nKeisari Aleksanteri I:n Pohjanmaan matkaa kuvaavan yhdentoista\nmuistelman ryhmässä ihastuttavat meitä eniten pienet tilannekuvat,\njotka muistiinpanon kautta ovat välttäneet haihtumisen ja hukkumisen\nmatkan suurempiin ja merkillisempiin \"historiallisiin\" tapauksiin.\nKaikki nämä talteenpannut pikku piirteet selventävät yleistä mielialaa,\nrahvaan ajatusten omituisuutta ja kansan käsitystä yksinvaltiaan\npersoonasta. Kirjailijatar saa heti aivan oivallisen otteen\naineeseensa, kun hän ensimmäisessä matkamuistossa _Valmistuksia\nOulussa_ tempaa lukijan mukaansa seuraavalla vilkkaalla esityksellä:\n\n    \"Keisari tulee! Keisari tulee! Lempeän suuren Aleksanterin saamme\n    nähdä täällä!\" huusivat perin ihastuksissaan kaikki toisilleen\n    Oulussa, niin vanhat kuin nuoretkin. \"Keisari tulee!\" kaikui kuuron\n    eukonkin korvaan, joka pienen lietensä ääressä aivan rauhassa\n    kuori lanttuja nahkiaistensa sekaan.\n\n    \"Herra Jeesus!\" kirkui vanhus lyödessään iloisena ja kummissaan\n    yhteen kätensä, niin että pienet lanttupalat kierivät tuhkaan\n    pannun viereen. \"Herra Jeesus! tuleeko tuo suuri keisari tänne\n    minunkin nähtäväkseni?\"\n\nEi kuitenkaan voi kieltää, että muutamiin näistä kuvista,\nkirjailijattaren halutessa tulkita maansa miesten ja naisten\nalamaisuudentunteita ja löytää ilmaisun heidän nöyryydelleen, heidän\nkiitollisuudenosoituksilleen, heidän hämmästykselleen, heidän\nilonkyynelilleen j.n.e., on tullut toisinaan tahtomattakin naurettava\nvivahdus ja tarkoittamatonta lapsellisuutta.\n\nMyös jokunen kuningasvierailu Ruotsin vallan ajalta on esitetty\nkaupungin elämälle muistettavana tapauksena. Adolf Fredrik ja Kustaa IV\nAdolf tuodaan Oulun ilmapiiriin, ja kertomus edellisen vierailusta Iin\npappilassa on antanut kirjailijattarelle aiheen aivan ihastuttavaan\npikku kuvaukseen seitsemännentoista sataluvun tyyliin: _Ruustinna\nymmällä_.\n\n_Hajanaisia kuvauksia Oulun tulipalosta_ sarjan neljätoista\nmuistelmaa sisältävät kyllä joitakin kovin mitättömiä kuvauksia, mutta\ntoisten sivistyshistoriallinen arvo ei ole niinkään pieni noiden\ntavallisten kauhua herättävien tulipalojen kuvauksina, mitkä vuosien\nkuluessa ovat pikkukaupunkejamme hävittäen kohdanneet, koska ne ovat\nolleet ja edelleen ovat enimmäkseen rakennetut puusta. Mutta\n_Helluntain jumalanpalveluksessa_, joka kuvaa, kuinka tuon suuren\nhävityksen jälkeisenä päivänä jumalanpalvelus oli pidettävä paljaan\ntaivaan alla kaupungin vielä savuavien raunioiden ääressä, kohoaa\nsisällys jonkunlaiseen suurtyyliseen taituruuteen.\n\n_Muistelmain_ herttaisinta ja arvokkainta luettavaa ovat\nkirjailijattaren muistiinpanot suurimpain runoilijaimme ja muutamien\nmuiden etevien miestemme lapsuudesta. Franzén ja Runeberg esitetään\nlukijalle vallattomina poikina, ja edellisen vierellä nähdään myös\nhänen ihanan, nuoren äitinsä suloiset piirteet. Gustaf Henrik Mellin ja\nhänen sodan raiskaama lapsuudenkotinsa Revonlahdella esitetään; lisäksi\nvarjokuvina mitä pikaisimmin vilahtavat näkyviin Maximilian Myhrberg ja\nGustav Montgomery y.m.\n\nAinekset, joista Saara Wacklin on muovaillut _Muistelmansa_,\novat näin ollen vaihtelevia ja eri aloilta otettuja. Mutta tämä\nluonnollisesti ei yksin ole jaksanut lumota hänen lukijoitaan sukupolvi\nsukupolvelta ja pelastaa hänen kuvauksiaan unhoon joutumasta.\nPysyttämään niitä vuosikymmenien läpi luettavina tarvittiin lisäksi\nkirjailijattaren suuri sivistyneisyys, minkä paras ominaisuus on\nvallitseva _luonnollisuus_ niitä vaikutelmia pantaessa paperille,\njoita kirkas ja terävä havaintokyky on saanut ilmiöistä ja ihmisistä.\nSekä Runeberg että Fredrika Bremer sanoivat olleensa liikutettuja\nnoista \"etsimättömistä kuvauksista\", täynnä \"luontoa ja todellisuutta\",\nja he ylistävät \"sekä korutonta että leikillistä esityskykyä.\"\nKertomiskyvyn ja taidon vilkkaudellaan ja havainnollisuudellaan temmata\nmukaansa kuulijat ovat Saara Wacklinin oppilaatkin maininneet tuon\ntarmokkaan opettajattaren huomattavana ominaisuutena. Hänen\n_Muistelmissaan_ tämä kyky toisinaan aivan erinomaisella tavalla\npääsee oikeuksiinsa samalla kuin esitys kuvastaa luonteen reippautta,\noivallista huumoria ja sitä toimintatarmoa, mistä hänen oma elämänsä on\ntodistuksena osoittaessaan hänen köyhyyden ja yhteiskunnan\nennakkoluulot voittaneena voineen murtaa itselleen tien elämässä ja\njättää vaelluksestaan muiston vielä vastaisille ajoillekin.\n\nKuvauksissaan on Saara Wacklin jyrkkä realisti eikä niissä ole\nsanottavasti sijaa haaveilulle ja salaperäisyydelle. Hänen\nelämänfilosofiansa on yksinkertaista ja sekoittamatonta ja yleensä on\nhän vapaa kaikenmoisesta kuvitellusta. Kertomuksessa _Kosto_\npuhutaan \"siitä kostamisoikeudesta, joka käy läpi elämän\", ja\nmuistelmassa _Ainoat vaunut_ sanotaan: \"Niin näyttää riemun määrä\ntässä maailmassa useimmiten olevan tasan jaettu, vaikka eri\nnäkökohdilta arvosteltu.\" Realismi hänen esitystavassaan osoittautuu\nmyös siinä, että väliin keskustelussa, kuvattaessa suomea puhuvaa\nrahvasta, käytetään suomenkieltä. Jotain samanlaista kokeiltiin\nmyöhemmin ruotsalaisen naturalismin aikana 1880-luvulla, jolloin esim.\nAnne-Charlotte Edgrén muutamassa romaanissaan panee norjalaisen\nsankarinsa puhumaan norjankieltä. Saara Wacklinin suomen käytöllä on\nmyös juurensa hänen rahvaanrakkaudessaan. Hänen itsensä sanotaan\npuhuneen suomea mielellään ja hyvin, ja hänen _Muistelmissaan_\nesiintyy aina lämmin harrastus herääviä pyrkimyksiä kohtaan kohottaa\nSuomen kansa ja tehdä sen kieli sivistyskieleksi. Tämä innostus on sitä\nuuden luomisajan ihastusta, jota esiintyi täällä laajoissa piireissä\nRunebergin, Lönnrotin ja Snellmanin aikana. Hänen kiihkonsa esiintyä\n\"sivistymättömien suomalaisparkain\" puolustajana ilmenee tosin väliin\nhyvin naiivisti ja lapsekkaasti, kuten kertomuksessa _Suomalaiset\nTukholmassa_ tai viimeisessä muistelmassa, joka oli luultavasti\ntarkoitettu jonkunlaiseksi muistelmaksi M. A. Castrénin ja Elias\nLönnrotin kunniaksi, mutta itse asiassa on vain heikko kuvaus ja hänen\nonnistumattomimpia kertomuksiaan.\n\nSaara Wacklinin todellisuustaju on johtanut hänet tutunomaiseen\nsuhteeseen luonnon kanssa, jota hän rakastaa. Luonnonkuvauksissaan ei\nhän ole tunnelmaihminen, jota kuljettelee mukanaan vaihtelevien\nmielialojen aaltoilu, vaan luonnonystävä, joka huomioita tehden\nsaavuttaa läheisen suhteen näkemäänsä ja kuvattavaansa. Ja ehkä hänessä\nsamalla piilee toisinaan opettajan pyrkimys tehdä näkemänsä\nhavainnolliseksi ja opettaa. Todistuksena hänen hartaasta\nluonnontutkimishalustaan on kertomus _Julinin luonnontieteelliset\nkokoelmat_, ja tyypilliseksi hänen luonnon kuvaamisestaan jää alku\nmuistelmaan _Kenraali Carpelan ja nimismiehen kirje_. Tämä alku\nkuuluu:\n\n    Sadoittain sudenkorentoja ennustaen runsasta lohensaalista nähtiin\n    leikitellen lentelevän hopeanhohtavin siivin juhannusauringon\n    helteisessä säteilyssä. Vivahdellen taivaan sineä ja kevään\n    ihaninta vihreää väikkyivät nämä vapaan luonnon asukkaat\n    avaruudessa kepeämpinä, hennompina ja kainostelemattomassa\n    olemuksessaan miellyttävämpinä ja hienompina kuin sievimmät,\n    kauneimmat ja piukimmin kureliivillä puristetut nuoret neitoset\n    franseesissa. Törmäpääskynen lenteli kiireesti ja levottomasti\n    etsien ruokaa odotteleville poikasillensa, jotka piipotellen suut\n    selällään ottivat vastaan ne kevytmielisesti liipottelevat\n    hyönteiset, mitkä niiden huolekkaat vanhemmat olivat kaapanneet ja\n    vuorotellen niille kantoivat. Miten nuo hyönteiset syötiin, se jäi\n    kuitenkin näkemättä maallikkojen katseilta, koska törmäpääskyset\n    tekevät pesänsä monen kyynärän syvyisiin koloihin, joita he\n    kaivavat Pokkitörmän kovaan ja jyrkkään hiekka-äyrääseen. Kärpäset,\n    jotka olivat tavallista äkäisemmät ja nenäkkäämmät, joutuivat\n    rangaistukseksi nälkäisten pääskynpoikasten kitaan. Tämä kaikki\n    ennusti ikävöityä, tulossa olevaa sadetta.\n\nKirjailijattaren luonnontunne yhdessä hänen todellisuustajunsa kanssa\nonkin toisinaan onnistunut saamaan luonnosta todellisia koristeita\nyleensä koruttomaan esitystapaansa. Kuinka samalla kertaa pirteä ja\nmiellyttävä onkaan _Tanssiaisten tuloksessa_ kuvaus noista\n\"arkajalkaisista kaunottarista\", jotka loistavien tanssiaisten\njälkeisenä päivänä kokoontuvat yhteen tarkastamaan ja vertaamaan\nvaikutelmiaan.\n\n    Alussa lörpöttelivät he kaikki samalla kertaa kaikesta siitä\n    ihanasta, mitä he siellä olivat nähneet ja kuulleet, ja heidän\n    äänensä oli kottaraisparven kimeän visertelyn kaltaista sen\n    koettaessa voittaa puron kohinan.\n\nVoimakkaimmat luonnonvaikutelmat, ne, jotka ovat jättäneet syvimmät\njäljet Saara Wacklinin _Muistelmiin_, on niihin antanut hänen\nsyntymäkaupunkinsa mahtava joki valtavine, ryöppyilevine koskineen.\nVirta kiemurtelee monessa kuvauksessa, toisissa pelättävänä, villinä\nluonnonvoimana, toisissa oululaisen lapsuudesta saakka uskottuna\nystävänä, mikä kantaa sylissään kokonaisen maailman mielikuvia,\nvaikutelmia ja elämyksiä. Joki on suuri velho, joka voi roiskauttaa\njotain ihmeellistä kiillettä arkipäiväisiin asioihin. Ja se voi myös\nantaa jonkun kansansatujen seikkailuista kuvastua tapahtumia\nkerrottaissa. _Kummallinen mäenlasku_ on yhtä ihmeellinen kuin\njoku sadunkertojan mielikuvituksen loihtima seikkailu. Se kertoo\nvanhasta merimiehestä, joka raskaasti kuormitetulla kelkallaan laskee\njoen jyrkkää rinnettä, mutta joka yhä kiihtyvän vauhdin vuoksi ei\njaksakaan ohjata kelkkaansa, vaan suin päin syöksyy jäällä olevaan\navantoon; hänestä tulee aito satusankari, joka ei menetä henkeään sillä\nretkellä, vaan tuokion kuluttua kohoaa ilmielävänä taas ylös ihmisten\nilmoille. Rannalta jäälle häntä pelastamaan rientäneet ihmiset ovat jo\nluopuneet turhasta yrityksestään, kun he äkkiä kuulevat huutoa ja\nnäkevät ihmisen pään pistävän esiin toisesta avannosta melkoisen matkan\npäässä siitä, mihin mies putosi. Vesi joessa oli kovasta pakkasesta\nniin alentunut, että jään alle oli muodostunut kuin holvi jään ja\njäljellä olevan veden väliin. Siellä jään alla ei ollut aivan\npimeäkään, joten pelkäämättömän merimiehen selkä koukussa paljon vaivaa\nnähden onnistui ponnistella eteenpäin, kunnes saapui toiselle\navannolle, mistä hätään joutuneet pelastajat vetivät hänet ylös.\nKelkkansakin arvokkaine kuormineen onnistui hän siten saamaan jälleen\nkuivalle. -- Onhan tämä seikkailu, joka ei ainakaan kuulu tavallisiin.\n\nKirjailijattaren todellisuustaju esiintyy parhaiten ihmiskuvauksissa.\nSuunnaten varman ja terävän huomion mallina olevan omituisuuksiin kuvaa\nhän henkilönsä ripein, määrätyin piirtein ja hänen ymmärtämystään\nosoittaa usein sukkela, hyväntahtoinen huumori, mikä sallii kuvatun\nnaurettavain puolten ja pikku heikkouksien esiintyä lukijan\nhauskuudeksi. Voipa myös tapahtua, että kirjailijatar ryhtyy terävämpään\naseeseen, satiiriin, jonka hän suuntaa pikkukaupungin erikoiseläjän\nomituisuuksiin ja luonteenvikoihin, mutta harvoin yhtä onnistuneesti,\nkoska hän näin kurittaessaan toisinaan liian kouraantuntuvasti esiintyy\nopettajattarena, joka karttapuikko kädessä lähimmäisiään varoittaakseen\nhaluaa näyttää paljastamansa ja ruoskimansa luonteenvirheen turmiollisen\nja hävittävän vaikutuksen. Nykyajan lukijan ei ole ensinkään vaikeata\nsuorituksessa huomata sekä puutteet että mauttomuudet. Kun kirjailijatar\nesim. _Rekiretkessä_ haluaa kuvata nuoren neidon kauneutta ja suloja,\npuhuu hän miestoverin \"länsituulenkeveästä seuraajattaresta\"; voipa myös\ntapahtua, että tuo armas kuvataan \"hennon viiniköynnöksen\" kaltaiseksi,\nja että hän varustetaan \"lumivalkoisella otsalla\" tai kaulalla ja\nolkapäillä, jotka ovat \"kuin alabasteri\". Mutta joskin nykyajan lukija\nsaattaa hymähtää yhdelle ja toiselle hänen esitystavassaan, niin täytyy\nsamalla muistaa, miten paljon tyyli ja kielen käyttö on kehittynyt\nniiden monien vuosikymmenien aikana, jotka ovat kuluneet _Muistelmain_\nkirjoittamisesta, ja tässä suhteessa antaa Saara Wacklinin jäädä oman\naikansa lapseksi. Niissä _Muistelmissa_, joissa huumori saa olla\npohjasävynä, on hän ehdottomasti luonut muutamia oivallisia henkilöitä,\nreimoja, iloisia, elämänhaluisia, väliin myös miellyttäviä ja suloisia,\nja nämä herättävät meissä suurempaa mieltymystä niiden sekä ulkomuodossa\nettä elämänkäsityksessä ilmenevässä aitoudessa ja alkuperäisyydessä,\njoka kultaisen väritunnun lailla, minkä aika joskus levittää vanhoille\ntauluille, antaa niille jäljittelemättömän asun ja omaperäisen\nkauneuden.\n\nKuinka hupaisena ja elämänhaluisena esiintyykään vanha rouva\nkertomuksessa _Iäkäs isoäiti_, \"oikea kunnon eukko\", joka aina\nkursailematta puhui suunsa puhtaaksi, \"vaikka hän niiasi syvään ja\nusein, kun katsoi kohteliaisuuden niin vaativan.\" Ja kohtaus, jossa\nvanha isoäiti kuvataan, on sisällisen naurettavaisuutensa tähden niin\nhauska ja alkuperäinen, että se yhä syvemmälle syövyttää kuvan lukijan\nmuistiin. Iäkäs isoäiti saa muutamana kauniina kesäiltana vieraakseen\nkaksi Raahen rouvaa, jotka otetaan vastaan parhaalla tavalla ja joille\nhän vanhan tavan mukaan järjestää yösijan sänkykamariinsa, missä hänen\noma viheriä uudinsänkynsä on. Taloushuolet kuitenkin karkoittavat unen\nhänen silmistään, ja koska hänellä on tapa puhua ääneen ajatuksensa,\nnousee hän yöllä istumaan ja -- vahvistettuaan itseään parilla\nnuuska-annoksella -- pitää seuraavan yksinpuhelun:\n\n    \"Mitä minulla on heille huomenna päivälliseksi? Tulevat niin\n    odottamatta, etten ehtinyt teurastaa taikka valmistautua millään\n    tavalla ottamaan vieraita vastaan! Nuo ajattelemattomat! He kyllä\n    tietävät, ettei täällä ole mitään teurastajaa eikä kalakauppaa\n    paremmin kuin heilläkään siellä kotona.\"\n\nToinen vieraista myös valvoen keskeyttää hänet levottomana: \"Kallis\nsisko, älä näe vaivaa meidän vuoksemme!\" Mutta hänelle vastataan aivan\ntiukasti: \"Oh, ole vaiti ja nuku yöllä, kuuletko, niin tekevät ihmiset!\nÄläkä makaa kuuntelemassa emännän taloushuolia, ja sillä hyvä ja --\nhyvää yötä!\"\n\nSeuraavana aamuna vierasten herätessä on kaikki järjestettynä heidän\nkestitsemisekseen mitä parhaiten. Jo ennen auringon nousua on heidän\nvieraanvarainen emäntänsä teurastuttanut, leivottanut ja paistattanut.\nJa sellainen aamiainen on pöydällä, jollaisia vain voitiin tarjota\n\"vanhaan hyvään aikaan.\" Siitä kirjailijatar kertoo asiantuntemuksella.\n-- Tätä muistelmaa lukiessasi tulet ajatelleeksi joitakin vanhojen\nalankomaalaisten maalarien tauluja -- joitakin Jan Steenin tai\nBrauwerin sisäkuvia -- lystillisiä ja hullunkurisia aihevalinnassa ja\nkaikkine tarkoin suoritettuine yksityiskohtineen, mikä kuuluu ruokaan\nja juomaan ja arkielämän nautintoihin.\n\nToinen hupaisa ja vielä miellyttävämpi talonemännän kuva menneiltä\npäiviltä on _Ruustinna ymmällä_, pieni tapain kuva Adolf Fredrikin\nvierailusta Iin pappilassa muistona kuninkaan matkasta Pohjanmaalla.\nJännityksissään ja hikisenä seisoo eteisen portailla ruustinna Idman\nkirkkaassa päivänpaahteessa toinen käsi silmiä varjostaen ja toisessa\nvesikarahvi, valmiina ottamaan vieraakseen maan isää. Hän tarvitsisi\napua, mutta hänen miehensä on lähtenyt kuningasta vastaan ja kaikki\ntalonväki on myös juossut kylälle odottamaan ylhäistä vierasta. Komea\nrouva on parhaassa juhlapuvussaan. Pusero ja hame on mustaa\nmohäärikangasta, kaulassa pitsireunuksinen, tiheä ja hieno batistinen\nkaulahuivi sievissä poimuissa, brabantilaisilla pitseillä reunustetut\nirtohihat, tykkimyssy valkeata mohäärikangasta, leveistä nauhoista\nsolmittu ruusuke niskassa ja korvissa jalokiviset korvakorut, kaulassa\nhelminauha, jonka aitohelmet olivat kotiseudulta löydetyt, ja jaloissa\nkiiltävät kengät, joissa oli korkeat korot ja suuret hopeasoljet. Olet\nnäkevinäsi suoraan Bellmanin tai Anna Maria Lenngrenin maailmasta\nsaapuneen olennon, ja kertomuksen rattoisan veitikkamainen juoni antaa\nvielä lisäksi tuntea tuulahduksen rococo-ajan keveästä ja\nleikittelevästä sulosta.\n\nKelpo ruustinna joutuu väärinkäsityksen uhriksi. Hänen seisoessaan ja\nkatsellessaan jotakuta avukseen, karauttaa komea ratsumies pihalle\nilmoittaen kuninkaan kohta saapuvan. Perin levottomana mahdollisista\npuutteellisuuksista järjestelyissään kuninkaan vierailua varten pyytää\nhän ratsastajalta neuvoja ja ohjeita, ja tuo ystävällinen mies seuraa\nhäntä iloisena ja kohteliaana ruokasaliin ratkaisemaan, onko pöytä\noikein katettu, kyökkiin maistamaan keittoja, leipomatupaan\ntarkastamaan paisteja ja kinkkuja sekä lopuksi aina kellariin asti\ntutkimaan olutta, jonka on määrä tulla kuninkaan ruokapöytään.\nRuustinna on ihastuksissaan saatuaan niin oivallisen ja\nasianymmärtäväisen neuvojan, mutta saatamme ymmärtää hänen\nhämmästyksensä ja kauhunsa, kun hän kaiken lopuksi saa selville, että\ntuo hyväntahtoinen neuvoja onkin -- itse kuningas. Hän pyörtyy -- sinä\naikana olivat alamaisen tunteet voimakkaat -- mutta selkkaus päättyy\njoka tapauksessa parhaiten: -- vieraanvarainen ruustinna saa\nkultarasian kuninkaallisena lahjana.\n\nToinen menneeltä ajalta oivallisesti piirretty henkilö, joka säilyy\njälkimaailmalle, esiintyy kertomuksessa _Täti Tiina_. On arveltu\nSaara Wacklinin ensimmäisen opettajattaren olleen kuvatun henkilön\nmallina, ja voi niin ollakin, mutta lukija voi tuskin olla sen lisäksi\njohtamatta mieleensä piirteitä kirjailijattaren omasta luonteesta, kun\nesim. sanotaan Täti Tiinasta, että hän oli \"uskossansa horjumaton,\nrakasti järjestystä, oli toimelias ja hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa.\nHän oli suoraluonteinen, vilpitön, totuutta harrastava, kiitollinen ja\nuskollinen\" ja lisäksi \"tulinen ja kiivas luonne.\" Väärentämätön\nmyötätunto ja sen yhteydessä hieno ja mehukas huumori, johon\nkirjailijattaren kynä Täti Tiinaa kuvatessaan on kohonnut, on nostanut\nkertomuksen korutonta arkipäiväisyyttä korkeammalle tasolle. Se ei jää\nmeille vain kuvaksi pikkukoulun iäkkäästä opettajattaresta, joka\nviivottimen avulla oli saanut oppilaansa \"sujuvasti lukemaan sisältä ja\nkirjoittamaan pyöreän kaunista käsialaa\" ja joka oli \"päntännyt\nviivottimen avulla heidän kalloonsa tiedon ensi alkeet.\" Vanha\nopettajatar kohoaa meille mallikuvaksi noista elämässä syrjään\njääneistä, jälkimaailman enimmäkseen unohtamista kasvattajattarista,\njoiden uskollinen työ itse asiassa on ollut merkitsevä tekijä\nsivistyksellemme. Täti Tiina esiintyy myös vakaumuksellisena ja\ninnokkaana naisasianajajana -- aikana, jona tämä nimitys todella ei\nvielä ollut tullut käytäntöön. -- Ehkä oli Saara Wacklin\nopettajattarensa vaikutuksesta, kauan jo ennen kuin useimmat hänen\naikalaisistaan aavistivat sellaisia kysymyksiä olemassa olevankaan,\nensiksi alkanut ajatella oloja, mitkä vastaisuudessa avaisivat tien\nnaisille yhteiskuntatyöhön.\n\nToisia pikkukaupungin erikoisihmisiä kuvatessaan, kuten esim. perin\nviisasta pormestari Timbomia ja hänen vallanhimoista aviopuolisoaan, on\nhän käyttänyt karkeampaa leikkiä. Tuon arvon pariskunnan narrimaisuus\nilmenee pääasiallisesti niiden kohtausten huvittavaisuudessa, joihin he\novat joutuneet. Kun Kustaa IV Adolfin vieraillessa kyytihevoset\nriisutaan kuninkaan vaunujen edestä ja kaupungin maistraatti ja\nporvarit käyvät aisoihin, näet pormestarin \"aivan pää pyörällä ja\nhurjana ilosta tästä kunniasta milloin vetävän siloista kuin väkevimmän\najurin hevosen, milloin karahuttavan eteenpäin täyttä ravia ja huutavan\ntäyttä kurkkua -- hurraa, hurraa!\" Hän on punakka ja hiestynyt \"kuin\ntuomiopasuunaa puhaltava enkeli\", ja vihdoin hän lihavuuttaan\nläähättäen ja virkainnosta höyryten kellahtaa vaunujen alle lokaan. Ja\nhänen pormestarinnansa, joka rajoittamattomalla vallalla ja arvolla\nhallitsee miestänsä, taloansa ja kotiansa, saadaan Oulun tulipalossa\nviedyksi pois liekkien uhkaamasta talostaan vain niin väkevin käsin,\nettei hän uskalla vastustaa, ja kun hänet lopultakin on saatu turvaan,\npalaavat hänen ajatuksensa kovin levottomina \"villasukkiin,\nkauravelliin ja rohtopulloihin, jotka olivat jääneet lukitsematta\nkotiin.\"\n\nUseimmiten on kirjailijatar lyhyissä kertomuksissaan asettanut henkilöt\njohonkin kohtaukseen, joka kouraantuntuvasti sallii yhden tai toisen\nheidän luonteensa hallitsevista piirteistä päästä esiin. Parhaiten on\nhänen onnistunut saada heidät elävöitetyksi leikillisyyden valossa\nesittäessään jonkun tarmokkaan ja alkuperäisen persoonallisuuden, joka\npikkukaupungin ahtaissa oloissa joutuu ristiriitaan vakiintuneiden\ntapojen ja tottumusten kanssa, mutta joka sisäisellä tahdonvoimallaan\nhallitsee kohtauksen ja siten pääsee voittajaksi lukijan hymyillessä\nnoille pikkumaisille oloille ja noille vähäpätöisille ihmiskohtaloille\narkipäivisine suruineen tai iloineen, toiveineen tai epätoivoineen,\njoita voi katsoa kuteiksi siinä kummallisessa kankaassa, jota sanotaan\nihmisonneksi tai -onnettomuudeksi. Ja lukijakin tulee siihen\nlopulliseen päätökseen, että suoritus koitui niin menestykselliseksi\nkirjailijattarelle, koska hän itse tarmokkaana ja alkuperäisenä\npersoonallisuutena on ollut sotajalalla monia ennakkoluulojen aitaamia\nyhteiskuntaoloja vastaan.\n\nParissa pitemmässä kertomuksessaan on hän yrittänyt kuvata\nsisempää ihmistä, mutta hänen esitystaitonsa ei ole riittänyt\ntekemään näistä todellisia luonnetutkielmia. _Neidon ryöstö\nPohjanmaalla, ainoa miesmuistiin_, nimisessä saa se, mikä on\ntavatonta itse seikkailussa, korvata mitä puuttuu pintapuolisessa\nluonnekuvauksessa, kaihomielisyyden saadessa lemmenjutussa etusijan.\n_Hovineuvoksessa_ näyttää kirjailijatar tarkkaan ottaneen talteen\nkaiken paikkakunnan muistelmien antaman tiedon tästä harvinaisen\nkavalasta ja ilkeästä miehestä, mutta kuvaus jää sittenkin vain\nainehistoksi luonnekuvaan, mikä rakentuu viekkauden ja häijyyden\npohjalle ja jota voidaan verrata Balzacin juonitteleviin ja\npahasisuisiin saitureihin. Ne historialliset henkilöt, joita kuvataan\n_Muistelmissa_, esiintyvät ylipäänsä vain hyvin ylimalkaisin\npiirtein, joten lukijan mielenkiintoa herättävät vain ne vaikutelmat ja\nmielentilat, mitkä nuo merkkihenkilöt ovat synnyttäneet pikkukaupungin\nasukkaissa.\n\nSe vähäinen tuntemus, mikä meillä on Saara Wacklinin persoonallisesta\nkehityksestä, vaikeuttaa luonnollisesti niiden edellytysten\nesilletuontia, joilla tuo vanha opettajatar siirtyi kirjalliseen työhön,\nmutta se on kuitenkin kysymys, jonka hänen _Muistelmiensa_ lukeminen\nherättää ja johon vastauksen antaminen olisi mieltäkiinnittävä. Hänen\nkuvauksillaan on esitystaidollisessa suhteessa paljon ansioita, ne ovat\n-- vain kaikkein merkitsevimmän mainitaksemme -- huomattavan hyviä\nrakenteeltaan, ne ovat kiinteitä ja varmoja viivoiltaan, ja lopullisesti\non pätevä vakuutus niiden sisäisestä arvosta se, että niitä vielä nytkin\nluetaan vaihteeksi ja huviksi, samalla kuin suurin osa siitä\nkaunokirjallisuudesta, mikä ilmestyi samoihin aikoihin kuin\n_Muistelmat_, on joutunut unhoon tai saa lukematta pölyttyä\nkirjahyllyllä.\n\nPelkäämättä suuresti erehtyväni voinen tuoda julki sen arvelun, että\nSaara Wacklinin opinnoilla Ranskassa on ollut ratkaiseva vaikutus\nhänen kirjailemiseensa ja että ne paljon ovat auttaneet häntä\nkehittämään muoto- ja tyylitajuaan. Missä määrin hän oli tutustunut\nranskankieliseen kirjallisuuteen työrikkaana opintovuotenaan\nPariisissa, ei tiedetä, mutta katsoen siihen, miten tärkeinä\nranskalaiset pitävät kansalliskirjallisuutensa opintoja, voidaan pitää\nvarmana, että hän saadakseen opettajatarkursseilta todistuksen on\nperehtynyt useihin ranskalaisiin klassikkoihin, ja että tällä\nopiskelulla myöhemmin myös on ollut merkityksensä hänen omalle\nkirjailijatoiminnalleen sekä kielen käyttöön että suunnitteluun nähden.\nKuinka hyvä rakenteeltaan onkaan esim. kertomus _Kenraali Carpelan ja\nnimismiehen kirje_. Se voisi tarjota aiheen pieneen huvinäytelmään\nhauskoine juonineen ja kaikkine niine selkkauksineen, mitkä saavat\ntoimivat henkilöt liikkeelle.\n\nKuvaukset antavat aivan vähän aihetta arveluun, että kirjailijatar\n_Muistelmia_ kirjoittaessaan olisi käyttänyt joitakin määrättyjä\nesikuvia aikansa ruotsalaisesta kirjallisuudesta. On huomautettu\nerityisestä sukulaisuudesta niiden ja August Blanchen kertomusten\nvälillä, mutta yhdenkaltaisuus kohdistuu pääasiallisesti vain siihen,\nettä Saara Wacklin samoinkuin Blanche on kuvaillut kotikaupunkinsa\nelämyksiä ja vaikutelmia sekä muistoja. Fredrika Bremeriltä saamistaan\nsyvistä vaikutteista hän on itse puhunut aikaisemmin mainitussa\nkirjeluonnoksessa, ja sitä vahvistaa myös pari muuta muistiinpanoa,\njotka on löydetty hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukosta. Hän\nkirjoittaa m.m.:\n\n    Olen häntä puhutellut, olen hänet nähnyt! Ja kun hänen\n    kyyneleisistä silmistään opin tuntemaan jalon sydämen tunteet,\n    silloin minä vasta näin ja tunsin oikein kaiken, mitä olin Fredr.\n    Bremeriltä lukenut.\n\n    ... Rouva Carlén kirjoittaa lapsenomaisen vilkkaasti ja\n    miellyttävästi. Fr. Bremer herättää sielussa ja sydämessä tunteen\n    uskontoon ja kaikkeen hyvään ja ylentää sen yli maailman huolien,\n    hän jalostaa. Luettuani rouva C:n mestariteoksen Sukukartano jää\n    mieleeni pikkumaisia erikoiskohtia ja jaaritteluja, luettuani Fr.\n    Bremerin Perhe H:n tunnen jalostuneeni, tulleeni paremmaksi,\n    kärsivällisemmäksi, tyytyväisemmäksi y.m. Mahtanee olla useimpien\n    lukijain mielikuvitus ja käsityskyky nykyisin vähemmän kirkas kuin\n    ennen, koska nuo pikkumaiset yksityiskohdat huvittavat enemmän\n    kuin voimakkaat tunnelmakuvaukset...\n\nFredrika Bremeriltä saamiaan, oman ilmoituksensa mukaan hyviä opetuksia\non Saara Wacklinissa epäilemättä lämmin, elämänhaluinen ja\npersoonallinen maailmankatsomus, joka ilmenee hänen _Muistelmainsa_\nlehdillä kuvausten jollakin tavalla koskettaessa naisten\nyhteiskunnallista asemaa taikka siitä johtuneita oloja. Varmaankin\nFredrika Bremerin esikuvan mukaan hän joutui selvittämään itselleen\nnäiden suurten ja uusien yhteiskunnallisten kysymysten sisällystä ja\nkirjallisesti niistä lausumaan ajatuksensa, sillä hänen omat\nelämänkokemuksensahan olivat hänelle kyllin opettaneet, miten vaikeata\non köyhän ja yksinäisen naisen murtaa itselleen tie elämässä. Siitä on\ntodistuksena myös seuraava merkintä hänen jälkeenjääneiden paperiensa\njoukossa:\n\n    Kaikkitietävä, tutkimaton luoja, miksi panit minun sieluuni tämän\n    valon ja tiedon lakkaamattoman janon ja ikävän, minkätähden hiipi\n    ajatukseni hurmautuneena arkielämän matalasta lörpöttelystä\n    korkeampia tarkoitusperiä kohti, tutkien etsimään elämää ja\n    tunnetta sinun kauniissa maailmassasi, jota valaisevat sinun\n    kaikkivaltasi aurinkoina nuo ikuiset tähdet, joiden säteet\n    levittävät valoa ja mykkinä selittävät kaikkivaltasi ihmeitä --\n    kylmien ihmisten kieltäessä minulta tämän lohdutuksen, moittiessa\n    naisen ylöspäin pyrkivää henkeä, jonka sinä itse asetit\n    tomumajaani...\n\nOn itsestään selvää, että kirjailijatar sai vaikutteita ystävältään ja\nsukulaiseltaan G. H. Melliniltä, josta tuli hänen kirjallinen\nneuvonantajansa, vaikkakaan ei enää voida osoittaa, missä määrin\nMellin on ollut avustamassa hänen _Muistelmiaan_ painoasuun\ntoimitettaessa. On tarpeetonta etsiäkään hänen kirjastaan suoranaisten\nesikuvien jälkiä kotimaan kirjailijoiden joukosta. Kun _Satanen\nMuistelmia Pohjanmaalta_ kirjoitettiin, oli Topeliuksen suuri\nvaikutus novellin kirjoittajana tuskin vielä ehtinyt päästä valtaan, ja\nFredrika Runeberg, joka kyllä sanomalehdissä ja kalentereissa oli jo\njulkaissut muutamia pienemmistä kertomuksistaan, kokosi julkaistavaksi\n_Kuvauksensa ja Unelmansa_ paljon myöhemmin, samoinkuin hänen\nhistorialliset romaaninsa ilmestyivät myöhemmin.\n\nLuonnollisesti täytyy Saara Wacklinissa edellyttää lukeneisuutta ja\noman aikansa ruotsalaisen ja suomalaisen kirjallisuuden tuntemusta,\nsillä varsinkin Tukholmaan muutettuaan oli hän saanut jo tilaisuutta\ntyydyttää lukuhaluaan. Mutta kirjallisessa työssään ei häntä kuitenkaan\nvoida sanoa kenenkään mukailijaksi. Sellaisina kuin hänen kuvauksensa\novat vaatimattomassa, mutta ei suinkaan sen vuoksi vähemmin\ntyylikkäässä ja itsenäisessä sommittelussaan, ovat ne sekä luonteen\nettä lahjakkuuden ilmauksia, jotka huolimatta siitä rajoituksesta,\nminkä estävät ulkonaiset elämänolot saivat aikaan, jaksoivat avata\nitselleen oman tiensä ja tuottaa sellaista, mikä on muistamisen ja\ntallettamisen arvoista. Saara Wacklinin kuvaukset muistuttavat\nvilleistä kukista koottua kimppua, jossa itsessään halpa ja\nvähäpätöinen yrtti pääsee vaikuttamaan kauniin kokonaisuuden osana, kun\nse niityn ja haan tuoreella tuoksulla tuo viestin suuresta luonnosta,\nmistä se itse on pieni osa. _Satasen Muistelmia Pohjanmaalta_\nansaitsee todella vihdoinkin saada vallatuksi itselleen sen paikan\nkirjallisuudessamme, joka sille kuuluu.\n\n\n\n\n\n\n\nSATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA\n\nKirjoittanut\n\nS. E. W--N\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nESIPUHE ensimmäiseen painokseen.\n\n\nTämän _Satasen Muistelmia Pohjanmaalta_ kirjoittaja aavistaa\nkyllä jo edeltäpäin, että erilaiset lukijat tulevat arvostelemaan sitä\neri lailla. On tavallista, että lukija ensin päättää, mitä hän vaatii\nkirjalta, ja jos se ei sovellu tähän edeltäpäin muodostettuun\najatukseen, kirja muitta mutkitta jätetään lukematta. Ei tahdota\nymmärtää, _mitä ja kuinka_ sen tekijä on tarkoittanut. Tahdotaan\nnähdä omat ajatukset kirjassa eikä tyydytä kirjailijan antamiin, vaikka\ntällä onkin oma näkö- ja käsityskantansa sekä vaatimuksensa, että häntä\narvostellaan hänen oman eikä lukijan luonteen mukaan. Tämän kohtalon\nsaanee osakseen tämäkin _Satanen Muistelmiani_. Toinen vaatii,\nettä tekijän olisi pitänyt olla enemmän historiallinen, että hänen\nolisi pitänyt esittää topografisia, ehkäpä geologisiakin tietoja\nPohjanmaalta. Toinen kai valittaa, ettei hän ole antanut kyllin\nkorkealentoisia ja sisällysrikkaita kuvauksia luonnosta ja elämästä,\nvaan vain tällaisia vaatimattomia kuvia, sanan oikeassa merkityksessä\nmuistelmia näkemistään ja kuulemistaan, joskus kokemistaan omassa\nelämässään. Hänelle on kuitenkin ominaista, ettei hän uskottele enemmän\naikaansaaneensa kuin on aikonut. Vain omaksi huvikseen on näet tekijä\nantanut muodon muistoilleen ne kirjoittaessaan, ja nähdessään ne joskus\nromanttisinakin kertomuksina paperilla hän on arvellut ehkäpä monenkin\nhänen rakkailla kotiseuduillaan myös löytävän hauskuutta kylliksi niitä\nlukiessaan. Kun nyt hänen vähäpätöinen teoksensa lähtee herrain\ntaidetuomarien ja yleisön pariin, on hän valmistanut itselleen pienen\nhuvin, nimittäin huvin nähdä miten kirja otetaan vastaan. Jos sitä\noikeudenmukaisesti arvostellaan naisen vaatimattomana teoksena, on se\nhänelle mieleen. Jos käy päinvastoin, on hänen silloin sekin kokemus\nmerkittävä elämänsä muistelmien joukkoon; mutta hän ei sittenkään voi\nmyöntää pahoin tehneensä, kun hän on kirjoittanut muistiin ja\njulkaissut nämä pienet kuvansa yleisön ennen vähän tuntemasta maasta ja\nelämänlaadusta Perä-Pohjolassa.\n\nTukholmassa, lokakuulla 1844.\n\n                                                  S. E. W--n.\n\n\n\n\nTilaajat.\n\n\n_Enköping ja Hacksta_.\n\nNaukhoff, J. F., Majuri.\n\n_Falun_.\n\nHarling, C.\nJederholm, E., Kamreeri.\n\n_Hamina_.\n\nMaconi, E., Esikuntalääkäri.\nÅberg, N. W., Kadettikoulunopett.\nBlåfield, Kapteeni.\nMelart, Luutnantti.\nGallenius, S., Voimistelunopettaja.\nLilius, Fi. maisteri.\nToll, Luutnantti.\nNackström, A., Kauppias.\nClaijhils, C., Koulunopettaja.\nHulkovius, Helene Amalie.\nForssberg, G. A., Kaupunginrahastonhoitaja.\nKreander, Nathalia.\nPavelin, H. E., Kirjanpitäjä.\nBrun, E. A.\nDykänder, Fred., Tullinhoitaja.\n\n_Helsinki_.\n\nMellin, A., Vapaaherra, Salaneuvos.\nRamsay, Aug, Salaneuvos.\nHising, C. G., Todellinen Valtioneuvos.\nForssman, V., Todellinen Valtioneuvos.\nRehbinder, O. R., Hovioikeudenneuvos.\nv. Kothen, G., Vapaaherra, Todell. Salaneuvos.\nLohman, Aug., Valtioneuvos.\nAminoff, Kreivitär.\nBergenheim, J., Valtioneuvos.\nHjärne, G.\nTrapp, Carl, Pankinjohtaja.\nSackleen, L., Maaherra.\nWalleen, Salaneuvos.\nNordenheim, A. J., Maaherra.\nLethin, J. Laamanni.\nTeetgren, C., Esittelijäsihteeri.\nPrytz, L. C., Protokollasihteeri.\nGripenberg, Achates.\nJägerhorn, L., Valtioneuvos.\nEhrenström, H. (?)\nFalck, V., Protokollasihteeri.\nSpåre, N. J., Varatuomari.\nv. Born, C. F., S:a.\nLangenskiöld, F. F., Maisteri.\nEtholén, Justus, Kauppaneuvos.\nv. Rosenkampff, Vapaaherratar.\nv. Kothen, Mathilde.\nKlinkowström, W., Kenraaliluutn.\nEdelheim, F.\naf Brunér, F., Protokollasihteeri.\naf Brunér, Edv., Maisteri, Dosentti.\nRamsay, A. E., Kenraalimajuri.\nHjärne, G. A., Vapaaherra, Majuri.\nGranbom, F., Asessori.\nEkelund, G. A., Laamanni.\nStjernwall, C. E., Esittelijäsihteeri.\nArmfelt, M., Everstiluutn. Kreivi.\nLilliebrun, C., Everstiluutnantti.\nUrsin, Professori.\nUhlenius, Yliopiston sihteeri.\nSchauman, Tohtori.\nNordenheim, Kanslianeuvos.\nAminoff, Marie, Rouva.\nFuruhielm, Kapteeni.\nMellin, Vapaaherratar.\nAminoff, B., Kapteeni.\nStjernwall, K., Alikapteeni.\nv. Schantz, C., Aliluutnantti 2 kpl.\nSynnerberg, S:a.\nGripenwaldt, Vänrikki.\nSundman, Luutnantti.\nGylling, Sotatuomari.\nÅberg, Kääntäjä.\nMelart, Vänrikki.\nv. Willebrand, Aliluutnantti, Vapaaherra.\nLyra, Kapteeni.\nFalck, Everstiluutnantti.\nAdam, Vänrikki.\nv. Essen, Aliluutnantti.\nAppelgren, Rouva.\nJulin, W., Neiti.\nBorgström, Carolina, Rouva.\nNervander, Laura.\nBergman, G., Pöytäkirjuri.\nTaxell, G. W., Kauppias.\nFahlström, A. W., Kirjanpitäjä.\nUschakoff, Alex., S:a.\nKropp, G. S:a.\nKernander, G. F., S:a.\nHolmberg, J. M., S:a.\nLindfors, J. H., Kauppias.\nMeyer, Kirjanpitäjä.\nAspelin, J. W., Kauppias.\nSilfvius, E. J., Kauppias.\nLindroos, J. H., S:a. 2 kpl.\nZetterman, Alikapteeni.\nCavonius, Lääninkamreeri.\nKåhlman, F. E.\nWik, Ohjaaja.\nGranstedt, Ohjaaja.\nPrysing, Majoitusmestari.\nHöijer, H., Tehtailija.\nWitting, J., Luutnantti.\nFagerström, G., Tehtailija.\nMöller, A., Leipuri.\nSandell, G.\nWickstedt, Marie, Merikapteeninrouva.\nLindh, Joh., Taiteilija.\nHolm, C., Leipuri.\nKällström, L. J., Maalari.\nSchulin, M. A., Leipuri.\nUdelius, P. D., S:a.\nSållin, A. R., Vaakamestari.\nLilljefors, A., Kauppias.\nRamstedt, C., Seppämestari.\nWesterlund, A. J., Puuseppä.\nAhlberg. J. M., Kauppias.\nGranberg, And., S:a.\nÖberg, A. F., S:a.\nFaederley, A., Pankinjohtaja.\nBlidberg, W. S:a.\nFlorin, Å.\nPeron, J.\nEkholm, R.\nSjöman, Th.\nBonsdorff, E. J.\nByman, G.\nAlfthan, B. W., Kauppaneuvos.\nEdelheim, N. H., Esittelijäsihteeri.\nChydenius, S. M.\nMüller, Bernh.\nCajander, E. F.\nLampa, G. S.\nPacius, Aug.\nForsén, S. E., Tilintarkastaja.\nAlopaeus, H. G., S:a.\nPolviander, J. M., Kanslisti.\nLagus, Anselm, Kopisti.\nRabbe, F., J., Asessori.\nSundman, C., W., Konsuli.\nOldenburg, J., Insinöörimajuri.\nHedenström, L., Tehtailija.\nGrahn, C. C., Tehtaansaarnaaja.\nLaurents, E. L., Sorvari.\nLaurents, K., Kirjansitoja.\nRautell, O., Kelloseppä.\nStaudinger, R., Tehtailija.\nPalmquist, A. S:a.\nJerngren, E., Ylioppilas.\nSjöberg, E., S:a.\nCatani, F., Sokurileipuri.\nSilvius, J., Kauppias (Taxellin välityksellä).\nLenz, C. E., Kauppias.\nBjörkell, J. H., Kirjuri.\nDahl, G. A., Kauppias.\nLinström, U. G., Kelloseppä.\nBrenner, F., Kapteeni.\nTörnquist, A.\nWittfooth, A., Senaatinkanslisti.\nv. Numers, Varatuomari.\nHolmström, B. G., Lääketieteenkandidaatti.\nBjörkenheim, Mathilde (Rauma & Vuojoki).\nWasenius &. Kumpp:in Kirjakauppa 12 kpl.\nBockström, Kauppias, 4 kpl.\n\n_Hernösand_.\n\nFranzén, F. M., Piispa.\nFranzén, N.\nKempe, Fanny.\n\n_Hämeenlinna_.\n\nStarck, J., Eversti ja Ritari.\nHelsingius, C. J., Hovineuvos ja Ritari.\nNordensvan, G.\nNordensvan, H., Lääninkamreeri.\nTebenkoff, L., Majurinrouva.\nGylling, Inga, Kapteeninrouva.\nSallmén, E. F., Tilintarkastaja.\nBjugg, G. A., Apteekkari.\nRotkirch, A.\n\n_Kokkola_.\n\nLukuseura.\nStening, C. A., Tullinhoitaja.\nTamelander, W. M. L., Apteekkari.\nStröm, Sven.\nKuntzell, Kauppaneuvos.\n\n_Kristiinankaupunki_.\n\nLevonius, Aug., 2 kpl.\n\n_Kuopio_.\n\nSnellman, Joh. Wilh., Rehtori.\nBoije, A., Vapaaherra.\nThilén, G., Sotakamreeri.\nLindfors, B., Tohtorinrouva.\nLindberg, G.\nKellgrén, A., Kauppias.\nWennberg, Å., Apteekkari.\nSchmidt, G. M., Sairaalanlääkäri.\nRanstén (?) Kamarineuvos.\nBergstedt, C. G., Varalääninsihteeri.\nForstén, Charlotte, Tuomarinrouva.\nBlom, Majuri.\nZitting, Kollega.\nSchildt, H.\nSavander, C.\n\n_Linköping_.\n\nKrook, Hovioikeudenneuvoksenrouva.\n\n_Loviisa_.\n\nTopelius, Zachris.\nGrundfelt, Carl.\nHolsti, Rud.\nNylander, William.\nAlcenius, J. C.\nLithén, G.\nEmeleus.\nCalamnius, S. V.\nWendelin, L.\nClasen, F. L.\nLagus, Nicolai.\nHäggman, I. J.\nSundel, V. A.\nRoos, J. W.\nWasastjerna.\nHellström, Fred.\nJärnefelt, A.\nRoos, Berndt.\nCannelin, A.\nTengström, J. J.\nLevonius L. L.\nLoviisan Lukuseuran kirjasto.\n\n_Mikkeli_.\n\nBoije, Otto, Kuvernööri.\nLangenskiöld, Kihlakunn. tuomari.\nPalmgrén, J. F., S:a.\nSavander, A. W., Kauppias.\nSchlüter, S. E., Majuri (Mikkelin pitäjä).\nNordquist, A. E., Rovasti.\nForstén, C., Kielenkääntäjä.\nHolmberg, J., Kamarineuvos.\nSvinhufvud, P. G., Kamreeri.\nv. Pfaler, H. J., Rovasti (Kangasniemi).\n\n_Norrköping_.\n\nSchwerin, F. W.\nSandberg, A., Tehtailija.\nSwartling, Rouva.\n\n_Oulu_.\n\nLundahl, A., Kaupunginviskaali.\nFranzén, F. F.\nGranberg, Joh.\nNiska, Clas.\nWesterlund, Emil.\nSnellman, G:n poika, J. W.\nUggla, M. W, Postitarkastaja.\nBarck, C. W., Kirjanpainaja.\nCajanus, N.\nLundberg, C. R.\nWacklin, Fr., Kauppias.\nBergström, Joh. S:a.\nRavander, J. S a.\nNylander, J. S:a.\nThavander, I. S:a.\nThusberg, A. J., S:a.\nCandelin, Fredrik. S:a.\nGranberg, Ferd.\nGalenius, Joh.\nSöderman, G.\nKylmänen, Elise.\nHjertberg, J. G.\nFellman, E:n poika, J.\nAntman, L. W.\nFellman, J. A.\nCandelin, Leonh.\nCrönqvist.\nGrönblad, J. J., Laamanninrouva.\nKrook, W., Majurinrouva.\nHamer, N. J. A., Ruotsin ja Norjan varakonsuli.\nKeckman, Maria Ch., Pastor. rouva.\nStåhle, C. N., Kirkkoherra.\nFagerholm, E. G., Rehtori.\nGripenberg, G. L., Pankkikomisarius ja Ritari.\nLagerborg, C., Kuvernöörinrouva.\nRoundell, C. D., Varatuomari.\nLiljeqvist, J. G., Kollegiasessori.\nGrönlund, G. H., Maanmittari ja Ritari.\nHällström, H., Varamaanmittari.\nSölfverarm, P. G., Lääninkonttoristi.\nHällström, H. J., Ensimmäinen maanmittari ja Ritari.\nSölfverarm, C. A., Varatuomari.\nBorg, C. F., Ylioppilas.\nMellin, O. C. W., Lääninkivalteri.\nHanell, C. F., Lääninkanslisti.\nBergbom, G., Kauppaneuvos.\nClasen, J. F.\n\n_Pietari_.\n\nMechelin, H. A., Nimineuvos.\nSvien, C., Pastori.\nSoldan, A. F., Luutnantti.\nSchening, Andr., Pastorinapulain.\nZanell, G. F., Pastori.\nHoffrén, L., Pastorinapulainen.\nNäslindh, M., Kauppias.\nSjögren, A, J., Kollegineuvos.\nv. Dahrdet, M., Nimineuvos.\n\n_Pietarsaari_.\n\nHöckert, J., Kirkkoherra.\nSilfverhjelm, Fredrik, Vapaaherra.\nMalm, Th., Kauppias.\n\n_Pori_.\n\nCarström, C., Leskirouva.\nCarström, J., Kauppias.\nBjörnberg, S:a.\nHällström, Vänrikki.\nv. Fieandt, M. C., Tuomarinrouva.\nv. Schantz, J. M., Neiti.\nDahlbeck, L. G., Tullinhoitaja.\nIgnatius, G., Asessori.\nSourander, Tohtori.\nGöös, W., Eversti.\nD--, (?) C., Raatimies.\nHellström, M., Kauppias.\nCorell, J. S:a.\nEkbom, E. C., Kappalainen.\nMartin, C., Kauppias.\nOldenburg, H. J., Kauppias.\nNordgren, A., S:a.\nPalander, Fr., Proviisori.\nSvanström, J., Kauppias.\nBjörkman & Rosen...(?)\nWikman, P. E., Postinhoitaja.\n\n_Porvoo_.\n\nRuneberg, J. L., Lehtori.\nÖhman, J. L., S:a.\nAspelund, C. E, S:a.\nHornborg, M., Fil. maisteri, Lehtori.\nSerlachius, F., v.t. Kollega.\nLagus, R. F., Ylioppilas.\nSchroeder, A. J., Maanmittari.\nKjellman, C. M.\nTaube, Sophie.\nLagerlöf, C. H.\nForssell, G.\nv. Essen, C. R., Kapteeni (Jakarila).\n\n_Raahe_.\n\nFrosterus, M. H., Leskiruustinna.\nFranzén, L. F., Kauppaneuvoksenrouva.\nSovelius, C., Kauppiaanleski.\nGottsman, J. F., Asessori.\nHedmanson, C. N., Kauppias 2 kpl.\nAhlqvist, A. C., Kauppiaanleski.\nMontin, E., S:a.\nFellman, J., Kauppias.\nSovelius, J., Raatimies.\nFrieman, John, n:pi, Kauppias.\n\n_Savonlinna_.\n\nBrunow, B., Konrehtori.\n\n_Söderköping_.\n\nSpens, C. A., Kreivi (Engelholm).\nv. Saltza, M., Vapaaherra (Mem.)\nSchwerin, P. W. (Stegeborg).\n\n_Tornio_.\n\nElfving, C. G., Kruununvouti.\nJunnelius, E:n poika, J., Kauppias.\nTiccander, Joh., Tuomari.\nBergman, C. J., Kauppiaan leski.\n\n_Tukholma_.\n\nBremer, Fredrika. 2 kpl.\nBremer, Charlotte, Rouva, 2 kpl.\nSandblad, Pormestarinrouva, 2 kpl.\nDeutsch, E., Pöytäkirjuri.\nBergman, O:n poika, J.\nModin, E, Neiti.\nFahlman, Konsuli.\nWallmark, L. J., Varapöytäkirjuri.\nBorg, Christine, syntyisin Ekma (Manhem).\nForsgrén, C. R., Kauppias.\nLefrén, Kenraaliluutnantti.\nAmmilon, Eversti (Karlberg).\nBohm, G. F.. Kanslianeuvos.\nÅkerman, N., Professori.\nWesterlund, C. J.\nMeinander, C. F., Toimituskirjuri.\nStarck, T. O., Kauppias.\nEnblom & Kumpp., A.\nv. Troil, U. E, Vapaaherratar, syntyisin Groen.\nStrömfelt, B. M., Kreivitär, syntyisin v. Troil.\nAminoff, Emilia, Neiti.\nEkmarck, L. A., Ensimmäinen toimituskirjuri.\nSchönmeyer, N. M.\nv. Ehrenheim, Luutnant. (Karlberg).\nFredenstam, W.\n\n_Turku_.\n\nCronstedt, J.\nAminoff, Alex, Vapaaherra.\nv. Troil, S. W. S:a.\nMelart, C. F.\nBjörkenheim, S.\nMelartin, E. G.\naf Gadolin, C.\nWecksell, J., Hattutehtailija.\nBernstedt, C. F., Seppä.\nFock, O. E.\nFahlgren, B. H., Kauppias.\nGranbohm, Herm., Maalari.\nBlomgrén, A. G.\nAhlström, H. H.\nHolmqvist, J. F., Leipuri.\nTennberg, J. F., Turkitsija.\nSöderstrand, C. G., Maalari.\nElmgren, J. W., Varapastori.\nThomé, Sophie, Rouva, 2 kpl.\nLilius, Aug., Maisteri.\nSohlberg, Herm. Fr., Opettaja.\nÖsterblad, Julius, Kirjanpitäjä.\nJuselius, J. A., Huutokaupanjoht.\nJylén, J. D., Kauppias, 2 kpl.\nSundberg, C. G., Oikeusneuvosmies.\nEriksson, A. Th., Tehtailija.\nPinello, N. H., Filos. tohtori.\nCollan, C. C. O., Kauppalaivuri.\nTamelander, F. R., Tuomari.\nÅberg, Gust., Kauppalaivuri.\nHalleen, J. F., S:a.\nPeron, C. F., Kontrollööri.\nKekoni, Lars, Pormestari.\nJörgensen, Laivanrakennusmestari.\nHelander, Karl.\nBasilier, L. W.\nSäve, Rosa, Rouva, synt. Snellman.\nSäve, G. W., Ruotsin ja Norjan varakonsuli.\nElfving, C. J., Kauppalaivuri.\nRichter, Carl Fredr.\nForssell, L. R.\nvon Hellens.\nTehleman, G. A.\nFinkenberg, R. F.\nGrönvik, L. C.\nLagermarck, A.\nHildén, G.\nWahlberg, Cl.\naf Heurlin, W., Hovioikeudennotaari.\nTrapp, E. O., Hovioikeudenreistraattori.\nBrummer, C., Varatuomari.\nNystedt, A. L., Kruununvouti.\nGranfelt, O.\nMesterton, O.\nGylling, W.\nRotkirch, G. F., Hovioikeudenkanslisti.\nHjelmerus, Sophie, Leskirouva.\nNasachen, Emilie.\nSnellman, A.\nJulin, E., 4 kpl.\nJammerman, E. A., 2 kpl.\nFalcken, G., 2 kpl.\nÅkerman, G. F.\nHaartman, A.\nLund, H. A., 2 kpl.\nTrapp, J. C., 2 kpl.\nTrapp, J. C. nuorempi.\nLagerblad, Hanna.\nSallmén, E. W.. Laamanni.\nKingelin, A. W.\nSumelius, Kymnasisti, 3 kpl.\nEkman, E. J.\nPalmroos, K. A., Kirjanpitäjä.\nWallin, A. F., S:a.\nBerg, A. L., S:a.\nRosendal, G. F.\nBarck, A. A.\nHjelt, F. W.\nKohn, N. D.\nRosendal, Fil. maisteri.\nHobin, G.\nEkelund, B. M., Merikapteeni.\nLevison, P. M., Sotakamreeri.\nPihlström, A., Ravintoloitsija.\nRosenström, C. D., Sokurileipuri.\nSelenius, J. A., Tarjoilija.\nVoss, Chr. Fr., Kauppias Lyypekistä. (Osoite: C. A. Kingelin, Turku)\n\n_Turku ja Pohjan pitäjä_.\n\nJulin, Chr., Rouva.\nJulin, Vuorineuvos, 2 kpl.\nPalmberg, Kirkkoherra.\nAppelgren, B. D.\nBorgström, A., Maatilanomistaja.\nStadius, Pastori.\n\n_Upsala_.\n\nAfzelius, Lars, Ylioppilas W. ja D. osakunnasta.\nRamsay, A. H., Ylioppilas.\nHamnström. E., S:a.\nTengman, P. G., S:a.\nv. Aken, F. F., S:a.\nMorén, E., S:a.\n\n_Uumaja_.\n\nGrafström, A. A., Professori ja Kirkkoherra.\n\n_Waasa_.\n\nSabelli, J. E., Piirilääkäri.\nBergenheim, S., Asessori.\nStrömberg, Kapteeni.\nBorgenström, G.\nHolmberg, J. G., Hovioikeudenneuvos.\nHolmberg, Ch., Neiti.\nCronstedt, Carl, Maaherra.\nUggla, Alex, Makasiininhoitaja 2 kpl.\nBjörkelund, P., Varatuomari.\nAsp, C. H., Hovioikeudenneuvos.\nÅkesson, C. F., Hovioikeudenreistraattori.\nGestrin, C. J.\nAlcenius J. J., Tohtori.\nCalamnius, C. J., Kauppias.\nBerger, C. O., Varamaanmittari.\nHallstén, A. G. J, Fil. maisteri.\nGrenman nuorempi, H. A., Värjäri.\nSjöberg, C. A., Perämies.\nKronholm, G. W., Perämies.\n\n_Viipuri_.\n\nCedercreutz, Hovioikeudenasessori.\nLybecker, C. E., Vapaaherra ja Hovioikeudenasessori.\nFagerström, A. E., Hovioikeudenneuvos.\nSelin, J. F.\nLöfgren, C., Tuomari.\nBrunow, M.\nMollerus, G. L.\nSchröder, A.\nSnellmann, T.\nLavonius, Th.\nForsman.\nFloman, Henrik.\nWärnhjelm, H.\nEkbom, S., Kanneviskaali.\n\n_MUIST. Muutamilta harvoilta paikkakunnilta ei ole listoja\npalautettu_.\n\n\n\n\n1.\n\nOULU VIISIKYMMENTÄ VUOTTA TÄTÄ ENNEN.\n\n\nJo viisikymmentä vuotta sitten oli Oulu niin kasvanut, ettei se ollut\nvain Pohjanmaan huomattavin kaupunki, vaan vieläpä pääkaupungin, Turun,\njälkeen Suomen suurin. Asukkaita oli yli kolmentuhannen, ja sen mukaan\noli kaupungin alue, kuten tavallista on jota pohjoisemmaksi tullaan,\nerittäin laaja. Myös kaupungin kauppa, mitä käytiin etupäässä\nPohjoissuomen tavattoman laajojen luonnon jäijillä olevien metsien\ntuotteilla, oli melkoinen. Kauppiailla oli suuria laivoja, ja moni\nheistä oli laivanpäällikkönä hankkinut omaisuuden ja kaupankäyntiin\ntarvitsemansa tiedot. Oulu oli todellinen kauppakaupunki, jonka\nasukkaista useimmat saivat toimeentulonsa itse kaupasta. Laajalle\nulottuvan merenkulun kautta, jota kaupunki harjoitti, kulkeutui sinne\nvieraiden maiden ja maanosien ylellisyyttä, mikä erikoisesti pisti\nsilmään, kun yleensä elämäntavat kaupungissa olivat yksinkertaiset ja\nmutkattomat.\n\nNoin kaksikolmatta vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein\nkoko kaupungin, niin että sen entisestä ulkomuodosta nyt on ainoastaan\nmuisto jäljellä. Se on tuhkastaan noussut nuortuneena ja kaunistuneena,\nmutta sen entisyydelläkin on muistolle tarjona kauneuksia, jotka eivät\nole etsittävissä vain kotien seinien sisältä, vaan myös kaupungin\nihanista ympäristöistä.\n\nUseimpien näiden _Muistelmain_ tapahtumapaikkaa kaunistaa koski,\nmikä hurjassa ihanuudessaan ryöppyää monien pensas- ja ruohopeittoisten\nsaarelmain välillä, vanhat linnanrauniot saarella keskellä jokea, mikä\nsulkee sen käsivarsiensa väliin, pellot, niityt ja metsät sekä viimeksi\nPohjanlahti, mikä kaupungin edustalla muodostaa saariston, jonka\nsaarien välillä ulkosatama avarana levenee ja keinuttelee leppeillä\naalloillaan suuria laivoja aarteineen.\n\nMutta silmäilkäämme ensin itse kaupunkia! Se oli oikeastaan rakennettu\njoen ja Kempeleen lahden väliin niemelle. Sen piirissä oli useita\nmäkiä; muutamat joen saaristakin olivat asutut. Kaupungin läpi juoksi\npieni puro, Juurusoja, mereen. Kaupungin rakennukset olivat puusta,\npaitsi kaksi: hovineuvos Nylanderin talo Ison Torikadun varrella ja\nkauppias Henrik Wacklinin talon navetta. Kaksikerroksisten talojen luku\nkohosi tuskin tusinaan, vaikka rakennukset yleensä olivat tilavat.\nMuutamassa kartanossa oli kasvitarhakin, josta keittiöön saatiin niitä\nvihanneksia, mitkä lyhyenä kesänä ehtivät valmistua.\n\nAinoatakaan omenapuuta ei siellä kuitenkaan kasvanut eikä myöskään\nkirsikka kypsynyt, yksi ainoa karviaismarjapensas siellä viihtyi, ja\nsekin antoi vain raakaleita; hedelmäpuita oli vain pihlaja ja tuomi;\nmutta pensaskasvien joukossa oli ihania vattu- ja viinimarjapensaita.\nNiin huonossa maineessa kuin punertavat pihlajanmarjatertut ovatkin\netelässä happamen makunsa ja mehuttomuutensa vuoksi, niin on kuitenkin\nnäillä suurilla, runsailla tertuilla Pohjois-Suomessa oma sangen\nvirkistävä ja mieluisa makunsa etenkin vähän kylmänpanemina. Samoin\naivan mielellään syödään tuomenmarjoja, mitkä myös siellä pohjoisessa\nsaavat oman mieluisan makeutensa, ja niistä valmistetaan erinomaista\nviiniä. Mutta valtameriä kyntävät laivat toivat kaupunkiin runsain\nmäärin ei vain omenia ja päärynöitä, vaan varsinkin viikunoita ja\netelän hedelmiä.\n\nKaupungin monista mäistä oli jyrkin ja korkein \"Pokkisen törmä\",[15]\njosta oli ihana näköala. Aivan jalkain juuressa kuohui suuren kosken\nyksi haara. Vastapäätä oli Linnansaari kauniine raunioineen. Sen yli\nnäkyi Maaherransaari, Raatinsaari ja Kuusisaari. Vähän vasemmalla\nvastapäätä viimeksimainittua saarta oli Pikisaari. Salmen toisella\npuolella ulompana näiden välitse näkyi matala Hietasaaren niemeke,\nminkä hiekasta jokunen pensas työnsi oksiaan ja johon jotkut puutkin\nolivat uskaltaneet ryhmittyä.\n\nHietasaaren takaa avautui ulkosatama, jota kesäisin koristivat upeina\nuseat suuret laivat. Vielä enemmän vasemmalle Linnanmäestä ja aivan sen\nläheisyydessä olivat molemmat Kiikeliluodot, joille oli rakennettu\nmakasiineja eli niin sanottuja ranta-aittoja. Näiden vieressä oli\nHahtiperä samaten täynnä ranta-aittoja. Hahtiperää saattoi nimittää\njonkinmoiseksi etukaupungiksi, vaikka ei kukaan asunutkaan siellä\ntavarajoukkojen keskellä, joita kaupunkiin tuotiin tai sieltä vietiin.\nSiellä oli kaksikerroksinen puinen varastohuone laitureineen.\nHahtiperän ja Pikisaaren välitse avautui näköala Kempeleen lahdelle ja\nOulunsaloon, jossa oli vanha kirkko. Etäinnä taivaanrannalla häämöitti\nselkeällä ilmalla Marjaniemen majakka. Oikealla näit tuon suuren kosken\nhyrskyissään väsähtävän Lohipadon kohdalla, joka myös oli kaupungin\nhyvinvoinnin lähteitä. Tällä puolella metsäiset, korkeat rannat\nrajoittivat näköpiiriä.\n\nRaatihuone oli törmällä tornineen ja kelloineen. Se oli keltainen\nrakennus, jonka nurkat oli sinisiksi sivelty. Toisella puolella aleni\ntörmä Torinmäeksi, toisella Kallisen mäeksi. Tämä viimemainittu\nulottuikin jokeen saakka. Se ei ollut yhtä jyrkkä kuin Pokkisen törmä.\nOikealle vei Plaatan saarta kohti pieni katu, jonka varrella vielä oli\nmuutamia kauppapuoteja, saksalaisten entisaikoina rakentamia kaupan\nkäyntiä varten. Nämä puodit olivat rakennustavaltaan huomattavat: ne\nolivat matalia mataloine, leveine ikkunaluukkuineen. Tämän mäen\nalapuolelta oli rakennettu pukkisilta Plaatansaarelle. Täällä sattui\neräänä talvena harvinainen tapaus, josta aiomme kertoa toisessa\nyhteydessä. Tämä mäki oli koulunuorison tavallinen kelkkamäki, jolla\nurheilemista Oulussa sanottiin \"mäen laskemiseksi\". Eräänä kauniina\nlaskiaistiistaina, kun parhaallaan mäkeä laskettiin, tuli laskevien\npoikien pariin jättiläiskokoinen juopunut nainen. Kyllin rohkeana\nalkamaan riitaa vallattomien poikien kanssa ei hän tullut, humalassa\nkun oli, ottaneeksi huomioon mäen liukkuutta. Pojat päättivät\nkarkoittaa häijyn häiritsijänsä ja ahdistelivat häntä ankarasti\nlumipalloilla. Aikoessaan puolustautua lensi hän kumoon ja alkoi luisua\nalas liukasta mäkeä. Näin erinomaista tilaisuutta ei luonnollisesti\njätetty käyttämättä. Iloisesti hurraata huutaen ryntäsivät rohkeimmat\npojat vaimon kimppuun. Voit helposti kuvitella millä riemulla kulkua\njatkettiin aina jäälle saakka. Poliisin tulo lopetti vallattomuuden.\n\nMetelinmäellä oli uusi koulutalo kellotelineineen kauhuna laiskoille,\nmutta mieluisana olopaikkana uutterille. Vanhassa koulutalossa, joka\noli vanhuuttaan käynyt käyttökunnottomaksi, oli terävä paanukatto ja\nmatalat ja leveät ikkunat. Se sijaitsi viistoon vastapäätä\nkellotapulia, missä kauppaneuvos Franzénin talo nyt on. Tätä koulutaloa\nkäytettiin jumalanpalvelukseen uutta kivikirkkoa rakennettaessa.\nMyöhemmin käytettiin sitä myöskin teatterihuoneena.\n\nJuurusojan eli niin sanotun Kaupunginojan yli johti kaksi\nkiviarkku-siltaa, toinen Torikadun, toinen Kirkkokadun kohdalla. Sen\nlisäksi vei kaksi kapeaa pukkisiltaa vielä puron yli. Kevättulvan\naikana sekä se että joki paisui yli äyräittensä.\n\nKuparinmäen kaunistuksena kohosi kohti korkeutta kaksikerroksinen\nköyhien säätyläisten koti. Sen ympärillä oli matalia hökkeleitä.\n\nKaupungin neljästä tullista oli portti ainoastaan Limingantullissa,\nmistä tie jatkuu sekä Kirkko- että Torikadulle. Se oli korkea, koreilla\nveistokuvilla kaunistettu ja siniseksi maalattu. Kuninkaan\nnimikirjaimet siinä kullattuina hohtivat. Muut tullit olivat\nKajaanintulli, Myllytulli ja Meritulli.\n\nKultaseppä Collinin talossa Metelinmäen vieressä oli huoneita, joihin\nhirret oli kaadettu samalla paikalla kasvaneesta metsästä, missä ne\nveistettiin ja tehtiin taloksi. Samanlaisia olivat jotkut huoneet\nraatimies Siniuksenkin talossa, mikä nykyään on pappilana. Tässä\nrakennuksessa oli muutaman suuren salin seinille maalattu maisemia ja\nkuvia, joita asiantuntijat väittivät jonkun suuren mestarin tuotteiksi.\nKaton keskustassa oli maalattuna ihana kukkakiehkura, jota siivekkäät\npikkuenkelit kannattivat käsillään. Monessa talossa oli seinämaalauksia\nja kauniita ovipeilejä. Useat näistä oli tehnyt etevä Granberg-niminen\nmaisemamaalari.\n\n\n\n\n2.\n\nKIRKKO JA MESSENIUKSEN HAUTA.\n\n\nUusi ristikirkko, joka oli rakennettu harmaasta kivestä, oli kaupungin\nsuurin ja kaunein rakennus. Sofia Magdalenan nimen se oli saanut\nkuningattaren mukaan. Kirkkoa olisi voitu sanoa kauniiksi juuri\nkoristuksiensa köyhyyden, vaatimattoman, yksinkertaisen, mutta\nsuurenmoisen näkönsä vuoksi. Ulkopuolelta oli kirkko rapattu ja\nväriltään vaaleankeltainen. Sen perustus oli koristeltu punaisella\nreunuksella. Paanukatto oli samanvärinen, ja sen räystästä vasten\nnojasivat kapeat, pyöreäpuolaiset tikapuut, joilla kaupungin nuoriso\nharjoitteli voimistelua. Kolmesta korkeaholvisesta kaksoisovesta kunkin\nristin päässä astuttiin tähän pyhättöön.\n\nNeljännen ristin päässä oli kuori alttareineen, joka oli peitetty\nsametilla ja valkealla liinallaan ja jolla seisoi kirjateline ja tyyny\nsekä pari pientä ja pari suurta metallista monihaaraista\nkynttiläjalkaa. Ylinnä näit alttaritaulun esittämässä Vapahtajaa\nristillä. Sen oli maalannut muuan kaupungin asukkaista, kauppias ja\nrakennusmestari Henrik Wacklin.\n\nSakastin oven päällä riippui Messeniuksen muotokuva, jossa hän oli\nkuvattu kirja kädessä. Tarpeen vaatiessa sai kirkko valoa yhdeksästä\nmalmisesta kynttiläkruunusta; lisäksi oli seinälamppuja ja\nkynttiläjalkoja. Yksinkertaisen, valkeaksi maalatun saarnatuolin ainoat\nkoristukset olivat tuntilasi ja kynttiläjalka. Mutta eipä monesta\nsaarnatuolista ole kylvetty niin kalliita sekä taivaallisia että\nmaallisia aarteita kuin tästä, josta niin monet etevät puhujat niitä\nolivat kuulijoille jakaneet. Muistossa säilyvät saarnamiehinä\nkunnianarvoisa rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin Limingan\nrovasti, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin Revonlahden kappalainen ja\nvihdoin Thunin pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Carl Elfving,\nmyöhemmin Oulun kappalainen ja nykyjään Lohtajan rovasti. Keskellä\nkirkkoa oli kaksi punaisella veralla päällystettyä penkkiä läänin\nmaaherraa ja hänen perhettänsä varten. Alttaria vastapäätä pääkäytävän\nyläpuolella olivat kauniit urut, valkeiksi maalatut nekin, kuten kaikki\nmuukin. Saman oven edessä oli Messeniuksen hautakivi kulkijain\njaloissa, kunnes joku ymmärtäväinen seurakuntalainen sai sen\nsiirretyksi kirkon sisään. Se oli kirkon merkillisin muistomerkki.\n\nMatala kiviaita, joka eroitti pienen, viheriän kirkkopihan kadusta, oli\njuhlallisen temppelin ympärillä. Nurmettuneen kirkkotarhan vanhoilla\nhaudoilla kasvoi rehevänä koiruoho ja valkoinen päivänkakkara. Sen\nyhdessä nurkassa erillään kokosi korkea kellotapuli, jonka kahdella\nkellolla oli niin kaunis sointu, että usein kuuli kaukaisten\nmatkustavaisten ihmettelevän niiden juhlallista ääntä.\n\nPunaiseksi maalattu ja sammaltunut jalkapuu oli kirkon oven vieressä\nkauhistavana varoituksena, vaikka seurakunnalle kunniaksi vuosikausiin\nkäyttämättömänä.\n\n\"Hätähaudaksi\" sanottiin maahan kaivettua hautaa kirkkoon vievän suuren\nkäytävän luona. Se oli peitetty vain muutamilla irtonaisilla laudoilla.\nSiihen haudattiin ja siunattiin joskus vähempivaraisten ruumiita.\n\nKöyhän arkku saatettiin sinne kulkueessa laulamalla surullista virttä,\njonka jo etäällä pappi, lukkari, sukulaiset ja ystävät olivat alkaneet;\nnäitä viimeksimainittuja ehkä oli enemmän kuin rikkaan ja mahtihenkilön\nhautasaatossa.\n\nKansanjoukko tällöin oli usein suuri, sen hartaus vakava Jumalan vapaan\ntaivaan alla ja sävelet, jotka murheellisista sydämistä korkeuteen\nkohosivat, liikuttavia. Sillä vilpittömät kaipauksen kyynelet\nsekaantuivat täällä usein vallitsevaan iloon siitä, että vainaja oli\npäässyt muuttamaan parempaan maailmaan; parempiosaisetkin Suomen\nkansasta näet pitävät kuolemaa suurena onnena. Surun runtelema äitikin\nlapsensa ruumiskirstun ääressä tukahduttaa murheensa ja kiittää Jumalaa\nlapsensa vapauttamisesta maailman kovista kohtaloista. Suomalainen\nnainen toistaa usein vanhaa säeparia lohdutuksekseen suruissaan ja\nhuolissaan: \"Joka olis kuollut kolmiyönä, kavonnut kapalo lassa.\"[16]\n\nLisänä kertomukseemme kirkosta julkaistakoon tässä elämäkerrallinen\nkuvaus oppineesta Messeniuksesta. Se on laina maanmiehemme G. H.\nMellinin teoksesta \"Suuria Ruotsin miehiä.\"\n\n\"Vadstenan lähitienoilta oli Joh. Messenius kotoisin. Hänen isänsä oli\nmylläri, joka mestattiin kapinavehkeistä isänmaata vastaan.\nKymmenvuotisena otettiin hänet oppilaaksi Vadstenan kouluun, missä\nherätti huomiota lahjakkuudellaan. Kuusi vuotta sen jälkeen veivät\njesuiitat salaa hänet Braunsbergin oppilaitokseen, missä häntä\nkasvatettiin katolisuuden apostoliksi Ruotsia varten. Hän suoritti\nopintonsa laitoksessa kiitettävästi, oleskeli sittemmin Tanskan ja\nKrakovan hoveissa, ja keisari nimitti hänet Pragissa hänen muutamien\nlatinankielisten runojensa johdosta keisarilliseksi runoilijaksi (poëta\ncaesareus). Messenius tutustui Danzigissa, jossa hän perusti\noppilaitoksen, Sigismundin kanslerin Arnold Grothusenin tyttäreen\nLuciaan, jonka kanssa meni avioliittoon ja joka suuresti vaikutti hänen\nelämäänsä ja kohtaloihinsa. Lucia oli itsepäinen ja kiivas nainen,\nminkä vuoksi Kustaa Adolf antoi hänelle liikanimen: _Messenii mala\nherba_.[17] Luultavasti jesuiittain suunnitelmain mukaisesti päätti\nMessenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut tilukset olivat\ntakavarikoidut ja luovutetut jollekin toiselle. Lucia matkusti edeltä\nja hankki miehelleen kirjallisen luvan tulla jäljestäpäin.\nJulkaisemiensa kirjoitusten avulla hänen onnistui kohta päästä\nkuninkaan ja ylhäisön suosioon. Nimitettynä lainopin professoriksi\nUpsalan yliopistoon osasi hän hankkia itselleen nuorison rakkauden\nopinnoille antamallaan vauhdilla. Hän opetti kahdeksan tuntia\npäivässä, mutta kuitenkin hän ehti julkaista joukon tieteellisiä\nkirjoituksia. Mutta hän joutui riitaan, itserakas kun oli ja vaatelias,\nvirkatoveriensa, etenkin uutteran ja oppineen Johannes Rudbeckin\nkanssa. Messenius oli osannut saada oppilaikseen parven nuoria\naatelisia, joiden suosiossa hän oli, koska hän etupäässä antoi heidän\nharjoitella miekkailua, tanssia ja ratsastusta. Nuorten tekemiä\nvallattomuuksia hän ei suonut konsistorin rankaisevan, niin että\nyliopistokaupungissa oli paljon rauhattomuutta ja verisiä tappeluja.\nKerrankin oli riita konsistorissa niin kova, että Messenius löytämättä\nenää mielestään kyllin pisteliäitä haukkumasanoja haetutti miekkansa\nvaatiakseen Rudbeckin kaksintaisteluun. Kun Lucia sai tästä tiedon ja\narvasi aiheen, lähetti hän tiedon Messeniuksen puoluelaisille ja\ntoimitti, että ne rynnistivät konsistoriin. Itsekin hän ryntäsi arvon\nisien luo ja haukkui heidät perinpohjin. Tuo häpeällinen tapaus\nherätti ankaraa närkästystä hallituksessa, ja Axel Oxenstjerna lähti\nUpsalaan tutkimaan asiata. Sen johdosta Messenius siirrettiin\nvaltakunnanarkistonhoitajaksi Tukholmaan ja hovioikeudenasessoriksi.\nMutta täällä hän alkoi pian uudelleen esiintyä häpäisijänä ja\npahennuksenherättäjänä. Keväällä 1616 saatiin ilmi paljon Sigismundin\nja katolisten hyväksi tehtyjä salajuonia. Niihin osalliseksi ja\nulkomaalaisten petturien kanssa kirjeenvaihdossa olleeksi saatiin\nMessenius todistetuksi. Hän joutui syytteeseen ja tuomittiin kuolemaan,\nmutta hänen tieteellisten ansioidensa tähden tuomio lievennettiin\nelinkautiseksi vankeudeksi Kajaanin linnassa, joka sijaitsi kovassa\nkoskessa Pohjanmaan korvessa. Siellä pahoinpideltiin Messeniusta ja\nhänen vaimoansa, joka nyt osoitti mitä suurinta uskollisuutta ja\nmyötätuntoa onnetonta miestänsä kohtaan. Tämä sai, vaikka häntä muuten\nvaivattiin, käyttää kirjoja ja kirjoitusneuvoja. Niinpä kirjoitti hän\ntäällä ensimmäisen todellisen Ruotsin historian. Hän lausui Jumalan\npanneen hänen kannettavakseen tuon kovan vankeuden rangaistukseksi\nhänen synneistään ja sitä varten, että siten Ruotsin valtakunnan\nhistoria kerran tulisi kirjoitetuksi. Tämä teos, _Scondia\nIllustrata_, ja sen kirjoittamisesta odottamansa kunnia ylläpiti\nhänessä rohkeutta hänen kärsiessään yhdeksäntoista vuotta kohtelua,\njota ei edes verraten sen ajan raakoihin tapoihin voi puolustella.\nVasta Kustaa Adolfin kuoltua siirrettiin hänet Ouluun, missä häntä\nkohdeltiin paremmin. Hän anoi vapautusta palkinnoksi teoksestaan, jonka\nsisällyksestä hallitus oli lähettänyt henkilön ottamaan selon, mutta\nkuolema tuli juuri siitä aiheutuneen kirjeenvaihdon aikana. Silloin\notti Lucia käsikirjoituksen haltuunsa ja lähti maasta. Vain suurella\nvaivalla ja pitkällisen kaupanhieronnan jälkeen saatiin hänet\nluovuttamaan teos. Sitä ei kuitenkaan painettu ennenkuin v. 1700.\nMesseniuksen muista kirjoituksista, joita lienee luvultaan 58, ovat\nhänen näytelmänsä varsin tunnettuja, luettuja ja suosittuja Ruotsissa.\"\n\n\n\n\n3.\n\nPIKISAARI.\n\n\nOlemme jo kuvatessamme näköalaa Pokkitörmältä maininneet tämän saaren\nja sen aseman. Siinä oli meritullin asema, ja sinne erityinen huutaja\nkäski tulemaan veneet, jos ne yrittivät ohi. Kun tarkastus oli\ntoimitettu ja tulli maksettu, saivat veneet vapaasti jatkaa matkaansa.\nTalvella vei niinikään jäätie Pikisaaren kautta.\n\nTällä saarella oli ja vieläkin on kaupungin laivaveistämö. Joka vuosi\nlasketaan monta täällä rakennettua alusta vesille. Tilaisuus, jolloin\nsellainen alus juuri soljuu rakennusteloiltaan, on todella juhlallinen.\nNiin pian kuin työmiehet kolmannen kerran ovat nuijallansa irroittaneet\nlaivan teloiltaan, alkaa se majesteetillisesti liikkuen hiljalleen\nliukua kitiseviltä kannattimiltaan. Nyt liian heikot tuet kaatuvat\nryskyen maahan yhä kiihtyvästä voimasta, ja tuo ihailtava jättiläinen,\nihmiskäsien mestariteos, vauhdin lisääntyessä syöksyy tyveneen veteen.\nJa tämä siitä kiihtyneenä, kuin tahtoisi olla myrskyinen meri, vyöryy\nraivoten vasten laivaa, niin että vaahtopäiset aallot lyövät pitkälle\nrantoja vastaan. Mutta honkainen kummitus kuin oman arvonsa tuntevana\npysähtyy pian aivan levollisesti veden raivoisassa helmassa; lippu\nkastettuna kuohahtaviin aaltoihin tervehtii katsojia ystävällisesti ja\nhuutaja kannelta julistaa aluksen nimen. Silloin lentävät tuhannet\nhatut ilmaan eläköön-huutojen kaikuessa ja kaikki ympärilläolevat\nlaivat juhlapukuisina liehuvin lipuin viittaavat uudelle kumppanilleen\nriemuisasti: tervetuloa! Nuo raivoisat aallotkin näyttävät mielensä\nmalttaen pian tyyntyvän kunnioittamaan ystävällisesti ja\nvieraanvaraisesti tätä vastatullutta vierasta.\n\nVesillelaskemistilaisuudessa ilo ei ole pienin köyhillä vaimoilla ja\nlapsilla, jotka saavat koota itsellensä suovan, millä laivantelineet\novat voidellut, jotta alus helpommin ja liukkaammin veteen laskeutuisi.\n\nTyömiestenkin ilo on suuri. He ovat onnellisesti lopettaneet koko\ntalven työnsä, ja sen johdosta alkaa nyt kestitys, jonka laivan isännät\naina heille tarjoavat; näitä pitoja sanotaan \"lykkäjäisiksi\", ja\nkaikille laivan rakennukseen jotenkin osaaottaneille on nyt tarjona\nniin paljon herkkuja, että he miltei mieltänsä myöten saavat uida\noluessa ja viinassa, sianlihasta keitetyssä hernerokassa y.m. Kestejä\nkestää vuorokausi, monelta viikkokin vierähtää, ennenkuin hän selviää\n\"lykkäjäisissä\" hankitusta humalasta.\n\nPikisaarella oli neuvosmies Wacklinin omistama suuri pikitehdas. Siellä\noli asuinrakennuksiakin työväkeä varten.\n\n\n\n\n4.\n\nLYOTTY.\n\n\nAivan Limingan tulliportin ulkopuolella oli suuri ruohokenttä, jota\nsanottiin Lyötyksi. Se oli muistorikas paikka sekä iloineen että\nsuruineen. Täällä harjoitettiin muutamina vuosina Kajaanin komppaniaa\npäällystön tuhannesti kiroillessa, ennenkuin sen onnistui tehdä hitaat\nja kankeat Kajaanin perukan pojat notkeiksi liikkumaan komennon mukaan.\nMutta kun siinä oli onnistuttu, niin kaikki muu sotapalvelukseen\nkuuluva meni aivan kuin itsestään. Suomalainen sotamies on niin hyvin\nkunnostautunut kaikkina aikoina, milloin siltä on vaadittu\nitsehillintää, voimaa, rohkeutta ja kestävyyttä, että vaikein koetus\noli sotamiehelle oppia vain itse asetemput.\n\nYlipäällystönä niin sanotuissa upseerikokouksissa oli useinkin vain\nmajuri B., kiivasluontoinen herra, mutta arvossa pidetty upseeri,\nsitten kapteeni F., ontuva ja raihnainen, runsaasti jauhoitettu\nkankipalmikko niskassa, nukkavieru univormutakki yllään ja \"tuhannen\ntulimmaisia\" suu täynnä. Sitten luutnantti von E., joka eli vain\nsiirapilla ja rinkilöillä, juoksi naisia pakoon, mutta ei vihollista,\noli aina hieno ja käytti niin hyvin jauhoitettua ja käherrettyä\npystytukkaa, että hän vain lauantain vastaisena yönä uskalsi vuoteessa\nnukkua, koska aina lauantaisin käherrettiin hänen tukkansa\nsunnuntaiksi. Viikon muina öinä hän nukkui istuallaan aivan suorana\ntuolilla, jotteivät kähärät korvien juuressa (korvat oli hänellä\ntavallista pitemmät) tai tuo hieno käherrys joutuisi epäjärjestykseen.\nTämä, joka jos mikään \"oli kärsimistä ja rasittumista virassa\", ei\ntuottanut kuitenkaan von E:lle pienintäkään armonosoitusta. Aina hän\neli erakkona maalla ollenkaan seurustelematta sivistyneiden ihmisten\nkanssa. Kun hän sai periä suuren omaisuuden, niin heltyi erään\nrakastettavan, mutta köyhän upseerinlesken sydän pitämään huolta tästä\njauhoitetusta yksineläjästä, ja lopulta hän yleiseksi hämmästykseksi\nmeni avioliittoon tuon käännytetyn naisvihaajan kanssa. Mutta pian\npalasi von E. entiseen poikamiehenelämäänsä ja yksinäisyyteensä. Yhä\nedelleen hän kuitenkin osoitti rouvalleen suurinta kohteliaisuutta\nkäydessään säännöllisesti pari kertaa kuukaudessa häntä tervehtimässä\nnaapuritalossa siinä lähellä. Nämä käynnit olivat aivan lyhyet, ja hän\nesiintyi silloin mitä hienoimmassa puvussa käsivarressa valkea\nkustavilainen verka. Kuollessaan hän jätti jälkisäädöksessään rouvalle\nkoko suuren omaisuutensa.\n\nMyöskin kaikki kaupungin nuoret viekotteli Lyötylle kevään ensi leivo.\nTäällä olivat palloa lyömässä koulupojat usein opettajiensa seurassa,\njotka ottivat osaa heidän leikkeihinsä.\n\nTullessaan lukukinkereiltä lapset aina täällä leikkivät n.s.\nkinkeripäiviä, nakerrellen rinkeleitä tai muita makeisia, joita\nahkeruutensa palkinnoksi olivat saaneet kotoa. Vielä oli Lyötty ainoa\npaikka, missä nuorilla tytöilläkin oli paras kesähuvinsa. Nuori tyttö,\njoka harvoin pääsi kodistaan tai äidin näkyvistä, ikävöi kevättä\nsaadakseen olla leskisillä ikäistensä kanssa Lyötyllä. Joskus sattui,\nettä hän sieltä armaansakin löysi, sillä nuorten ainoina huveina olivat\nsiihen aikaan vain ne, joista rahvaanlaulu laulaa:\n\n    \"Me vain kesän kukkain aikana\n    tahi joulun tullen tansseissa\n    saimme seurustella,\n    haastaa, riemuella.\n    Sepä suurin oli iloja.\"\n\n\n\n\n5.\n\nIISALMELAINEN MAALAISPOIKA.\n\n\nEnsimmäinen Oulun Wacklineja oli Mikko, hyvinvoivan talollisen nuorin\npoika Iisalmen pitäjän Vakkolan talosta Pielaveden kylästä.\n\nMaamiehen töihin ei pojalla ollut halua. Muutamana kauniina päivänä hän\nsiksi sanoikin isälleen: \"Tahdon tulla herraksi\". Hän oli 16-vuotias\nnuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, hänellä oli korkea nenä, vilkkaat,\nsiniset silmät, puhdas otsa ja terveydenruusut iloisilla kasvoilla\nkukkimassa. Koska hän todellakin oli liian heikko raskaaseen työhön, ei\nymmärtäväinen isä tahtonut vastustaa hänen haluaan, vaan antoi hänen\nlähteä Ouluun onneaan koettamaan. Vaikka ukon oli vaikeata luopua\nrakkaasta kuopuksestaan, jonka syntymä oli maksanut äidin hengen ja\njoka sitten aina oli ollut isälle hyvin rakas, hänen ainaisen\nhuolenpitonsa esine, myöntyi hän kuitenkin.\n\nLiikutettuna, mutta vaieten laski tuo kunnon vanhus pojan äidinperinnön\nkirkkaina hopearikseinä uuteen tuohikonttiin, mikä muistuttaa selässä\nkannettavaa laukkua. Nuorukaisella oli nyt yllään lumivalkea\nverkatakki, joka tiukasti ympäröi hoikkaa uumaa ja jossa oli pienet\npoimut sivusaumoissa ja joka oli väljä liepeestä. Takki ylettyi sääriin\nasti. Kaksi punaista villalankapunoksista ommeltua terettä kulki\nkuvioina takin selkäsaumoja myöten. Kauluksen käänteet olivat pienet ja\nnutun kaulus ja etumus reunustetut punaisella kankaalla ja punaisilla\npunoksilla ja takki napitettiin pienillä kulkusten näköisillä\nhopeanapeilla. Lumivalkea paidankaulus oli vedetty mustan, silkkisen\nkaulaliinan päälle, joka oli solmittu kaksinkertaiseen solmuun kulmat\nriippuviksi. Sen alta loisti suuri, kullattu hopeasolki. Uuman\nympärillä oli punainen harvikkokangasvyö, minkä päät rimssuineen\nriippuivat toisella kupeella. Liivit oli hänellä kirjavaa\nkalminkkivaatetta, kaatiot keltaista säämiskää ja polvien kohdalta\nsidotut punaisilla villanauhoilla tupsuineen, jaloissa oli harmaat\nvillasukat ja pystykärkiset pieksut. Säärien ympäri oli kiedottu\npunaiset villalankapaulat enemmän kuin puolen korttelin korkeudelle;\nniiden päissä oli tupsuparit, jotka riippuivat jalan ulkosivulle;\nkeltaiset hiukset valuivat luonnollisina kiharoina olkapäille ja olivat\nkeskeltä jakauksella. Päässä oli pieni, vaaleansininen, sametista\nommeltu myssylakki, jonka ristiin neulotut mustat silkkinauhat jakoivat\nkuuteen kaistaan. Nuorukaisella oli hopeinen kantasormus sormessa ja\nkäsissä vasikannahkakintaat villavanttuineen.\n\nNäissä varusteissa seisoi nuori matkamiehemme lähtövalmiina isänsä\nedessä sydän täynnä erilaisia tunteita: iloa, kun näki ainoan\ntoiveensa, päästä kaupunkiin, täyttyvän, surua, kun piti erota\nkaikesta, mikä hänelle oli maan päällä kallista. Kyynelsilmin hän\nseurasi isä rakkaan pienimpiäkin liikkeitä; mutta kun kaksi suurta\nkyynelkarpaloa valui vanhuksen poskille hänen lausuessaan \"Jumala\nkanssasi\" ja sulkiessaan hennon pojan viimeistä kertaa syliinsä, niin\npojan täysi sydän suli kuumaan kyynelvirtaan. Vanhuksen isällisiin\nvaroituksiin hän ei vastannut sanaakaan, vaan antoi kuuluvan\nkädenlyönnin hyvästiksi ja riensi jalkapatikassa ääneen nyyhkien Ouluun\npäin vievälle tielle. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen rakkaaseen\nlapsuudenkotiinsa peläten kohtaavansa isän armaan katseen, joka ehkä\nolisi ainiaaksi houkutellut hänet takaisin.\n\nVaikka hämärä nopeasti alkoi laskeutua tummana syysiltana, poikkesi\nnuori matkamiehemme muutamalle syrjätielle. Pian olikin hän\nhautausmaalla. Siellä hän paljain päin lähestyi äitinsä hautaa ja\npolvistui ristissä käsin hiljaa mutta palavasti rukoilemaan Jumalalta\nsiunausta kodillensa ja omalle matkallensa, joka kävi kohti\ntuntemattomia kohtaloita. Lopuksi hän huudahti: \"Äiti! äiti! koska\nmaailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkohon nyt taivaasta\nsinun silmäsi minua matkallani!\".[18]\n\nTästä hautausmaalla käynnistä vahvistuneena kiiruhti nuorukainen\niloisempana kohti uusia elämänvaiheita.\n\nKymmenen vuorokauden kuluttua saapui hän nuorekkaan pirteänä ja\nreippaalla mielellä Ouluun. Siellä hän heti etsi isänsä majatalon,\nnimittäin sen talon, missä ukko aina Oulun matkoillaan kauppaa teki ja\nmajaili. Sinne osattuaan meni hän talon tupaan jättämään majakakkunsa\nja kalakukkonsa (leipä- ja kalakukkolahjat, joita annetaan tuomisina\nsille kauppiaalle, jonka talossa talonpoika majailee).\n\nSen ajan tavan mukaan oli tupa avara. Kolmella seinällä oli kolme\nmatalaa ja leveää ikkunaa puuluukkuineen kadun puolella ja ikkunoissa\nlyijykehysten välissä lasiruudut, pienet kuin korttilehdet; kattoa\nkannattivat paksut hirret, seinät oli valkaistu kalkkivedellä ja\nlattialla oli hienoa, aalloiksi koristeltua hiekkaa sekä vasta\nhakattuja kuusenhavuja suuren, avonaisen takan ympärillä. Korkea,\nruskeaksi maalattu puukaappi oli muutamassa nurkassa lattiasta kattoon\nasti täynnä valkoisia maitokehloja. Sen vieressä oli suuri kannellinen\nsaavi kauhoineen täynnä \"piimäsintua\". Pitkä, valkeaksi pesty puupöytä\nja samanlainen penkki oli yhdellä seinällä. Ikkunoiden väliin oli\nasetettu suuri, tamminen saranapöytä. Tamminen, veistoksilla koristettu\nvaatekaappi seisoi muutaman seinän vieressä neljällä pyöreällä\npallojalallaan. Sitä vastapäätä olivat talon tyttärien kangaspuut.\nNurkassa oli seinäkello kaapissaan, jonka siniselle pinnalle oli\nmaalattu suuria, punaisia ruusuja, ja aina kellon lyödessä kukkui käki\npistäen päänsä luukusta näkyviin. Joitakuita puutuoleja, ruoka- ja\navainkaappi sekä puoli tusinaa rukkeja oli lisäksi huonekaluina.\n\nEmäntä itse istui etummaisena kehräämässä pellavia kahden tyttärensä ja\nkolmen piikansa kanssa. Eukolla oli ankarat kasvot ja hänen yllään oli\nkotikutoisesta, leveäraitaisesta puuvillakankaasta tehty pitkä-röijy ja\npäässään keltapohjainen tykkimyssy paksua silkkiä, jonka pitsit nuorin\ntytär Liisu oli nyplännyt. Kehräävät tytöt olivat samalla tavalla\npuetut, mutta heidän röijyissään oli pitkä uuma ja lieve ja heidän\nmyssynsä olivat vihreäpohjaista rastisiljia. Kolmas nuori tyttö seisoi\nmaitokaapin luona kirnuamassa voita. Hän oli Heleena Paldanius ja oli\npannut valkean talousesiliinan eteensä, käärinyt ylös hihansa,\nja kirnusta räiskähtänyt kermapisara kiilsi hänen pienellä\nnykerönenällään. Tyttö oli vain 14-vuotias, mutta hänen piti hoitaa\nvuorollaan talousviikkonsa serkkujensa kanssa, koska hän oli talon\nsukulaisia, syntyjään papin tytär Tyrnävältä.\n\nHeleena-tyttö loi loistavan iloisen ja ystävällisen katseen somaan\nmaalaispoikaan tämän sisään tullessa. Vähän hämillään tämä pani\ntuomisensa pöydälle ja kumarsi sitten moneen kertaan oikealla jalallaan\nlattiaa raapaisten ja vasemmalla kädellään hiuksia silmiltä pyyhkien.\nOikean kätensä hän ojensi ensin emännälle, sitten järjestyksessä\ntyttärille, mutta Heleenan kättä hän puristi niin lujasti, että tytön\ntäytyi huutaa: \"varo kirnuani!\"[19] toisten suureksi huviksi. Tälläkös\nsitten alati kiusattiin Heleena-parkaa!\n\nNo niin, sekä Mikkomme että hänen riksinsä olivat aivan tervetulleet\ntaloon kaupan vaurastuttamiseksi. Hänestä tuli siinä aikaa myöten\ntaitava kirjanpitäjä ja lopulta heti ensi näkemältä ihailemansa\nHeleenan mies ja oma herransa, sekä koko pohjalaisen Wacklin-suvun\nkantaisä. Kun hän ensin iäkkään isänsä toivomuksesta ja seurakunnan\nkutsusta oli ruvennut lukkariksi syntymäpitäjäänsä, missä hän eli\nonnellisena ja tyytyväisenä isänsä kuolemaan asti, muutti hän takaisin\nvaimonsa ja vanhimman poikansa Sakarin kanssa Ouluun, jossa hänestä\n1717 tuli postimestari.\n\n\n\n\n6.\n\nIÄKÄS ISOÄITI.\n\n\nVanha isoäiti, joksi häntä koko suku nimitti, oli oikein kelpo eukko.\nVilpittömällä vanhanaikuisella hyväntahtoisuudellaan hän puhui aina\nkursailematta suunsa puhtaaksi, vaikka hän niiasi syvään ja kerran\ntoisensa perään, kun katsoi kohteliaisuuden niin vaativan.\n\nMuutamana kauniina kesäiltana oli aivan odottamatta tullut pari Raahen\nrouvaa, sukulaisia ja ystäviä, hänen luokseen lyhyelle vierailulle\nkahdeksan peninkulman päästä Oulusta. Emäntämme otti heidät\nystävällisesti vastaan ja laitatti heille yösijan samaan huoneeseen,\njossa hänen oma viheriä uudinsänkynsä oli.\n\nSinä yönä muori ei saanut tavallista hyvää untansa taloushuolien takia.\nHänellä oli tapana ajatella ääneensä. Nyt kohosi hän istualleen\nvuoteellaan, otti pari tavallista suurempaa nuuska-annosta ja puheli\nkuuluvalla äänellä yksinään: \"Mitä minulla on heille huomenna\npäivälliseksi? Tulevat niin odottamatta, etten ehtinyt teurastuttaa\ntaikka valmistautua millään tavalla ottamaan vieraita vastaan! Nuo\najattelemattomat! He kyllä tietävät, ettei täällä ole teurastajaa eikä\nkalakauppaa paremmin kuin heilläkään siellä kotonaan.\"\n\n\"Kallis sisko\", sanoi äkkiä toinen valveilla-olevista rouvista, \"älä\nnäe vaivaa meidän vuoksemme\".\n\n\"Oh, ole vaiti ja nuku yöllä\", keskeytti emäntä hänet, \"kuuletko, niin\ntekevät muut ihmiset. Äläkä makaa kuuntelemassa emännän taloushuolia,\nja sillä hyvä ja -- hyvää yötä!\"\n\nVaikenemaan määrättyinä ja matkasta väsyneinä matkustajamme pian\nnukahtivat, heräsivät myöhään ja näkivät nyt emäntänsä hyvällä tuulella\nhiljaa varpaillaan hiipivän kukkurapäisen aamiaispöydän ympärillä\ntoisessa huoneessa.\n\nJo ennen auringon nousua hän oli teurastuttanut, leivottanut ja\npaistattanut. Sen ajan tavan mukainen aamiainen oli valmiina.\nKukkurallaan oleva vati höyryäviä vohveleita seisoi keskellä pöytää.\nNeljä kulhoa, joissa oli tuoretta, suolaista, hyytelöityä, savustettua\nja paistettua lohta, oli pöydän kulmissa. Paistettu porsas, persiljaa\nsuussa ja korvissa, oli vadilla pöydän toisessa päässä, silavoitu\nporonpaisti toisessa, vieressä pari kuorepiimäkehloa mitä\nvalkoisimmasta puusta. Keltainen kerma oli paksuksi ja herkulliseksi\npiiminyt maidon päälle, joka oli näöltään kuin kesäisen taivaan vaaleat\npilvenhattarat. Raikasta olutta vaahtoili kiiltävissä, kylmästä\nhiestyneissä hopeasarkoissa, nautinnoksi niille, jotka halusivat juoda.\n\nAivan tyytyväisenä hymyili eukko sisäänastuville vierailleen eikä\nuupunut niiatessaan ja sydämellisesti kiitellessään näitä heidän\nystävällisestä käynnistänsä. Sitten tyrkytti hän heitä syömään niin\nrunsaasti kaikkia ruokalajeja, että he eivät saaneet vältetyksi hänen\nsydämellistä hyväntahtoisuuttaan, ennenkuin hän näki heidän todella\nalkavan voida pahoin kestitsemisestä. Silloin eukko huolestui ja\npakoitti heidät juomaan suuren pikarin viinaa, johon oli sekoitettu\nHjärnen testamenttia, hänen ainoata lääkettään kaikkea pahaa vastaan.\n\nSeuraavana päivänä rouvat matkustivat terveinä ja iloisina sekä hyvästä\nkestityksestä että pidoista päästyään.\n\n\n\n\n7.\n\nPERHEEN TUKI.\n\n\nHelteisenä kesäpäivänä istui Oulun läänin maaherra kenraali Carpelan\nkirjoittamassa virkahuoneessaan lääninkansliassa avonaisen ikkunan\nluona, jonka edessä vanhat, kapeat tikapuut kohosivat kadulta\nkatonräystäälle. Laamanni Holmberg omisti tämän suuren rakennuksen,\njoka sijaitsi lähellä Pokkitörmää. Maaherranviraston huoneet olivat\ntoisessa kerroksessa.\n\nMuuan noin 50-vuotias ankaran työn, nälän ja murheen laihduttama\nKuusamon talonpoika, jolla oli rumat kasvot ja iho auringon polttama,\noli saapunut kaupunkiin. Tervaisena, repaleisena ja paljain jaloin\nseisoi tuo raukka aamuvarhaisesta liikkumatta ja vaiti eteisen loukossa\nkanslian vastakkaisessa talossa. Ainoastaan muutamat syvät huokaukset\nilmoittivat hänen sydämensä suurta huolta, jota muut eivät kuulleet,\nkunnes eräs koulusta kotiin palaava lapsi kysyi häneltä, mitä hän etsi.\n\nMurheellinen mies vastasi: \"Onkos korkia Konsistoriumi itte\nkotona?\".[20]\n\nLapsi tajusi vain kärsivän ilmeen hänen kasvoillansa ja kiiluvan\nkyynelen hänen silmässään sekä kiiruhti hakemaan äitiään. Tämä ymmärsi\nkohta miehen haluavan puhutella maaherraa tai antaa hänelle\nanomuskirjan kansliassa. Hän luuli nyt olevansa siellä saamansa\nopastuksen mukaan, mutta rouva neuvoi hänelle selvään, että hänen piti\nmennä ensin vastapäätä olevasta portista sisään ja sitten ylös\nensimmäisiä portaita vasemmalle, jolloin hän olisi perillä.\n\nMonta kertaa kumarrellen ja jalallaan raapaisten kiitti siivo matkamies\nneuvosta ja lähti iloisempana, kuin oli tullut, ulos eteisen ovesta\nkadulle.\n\nHän luuli siellä olevan osotetun pihan. Tarkasti ja pitkään silmäillen\nkapeita tikapuita siinä aivan edessään hän mittaili matkaa\nkatonräystäälle, mutta se ei ollut hänestä niinkään pitkä kuin moni\nhonka, minkä latvaan hän metsästysretkillään niin usein oli kiivennyt.\n\nKoska hän luuli tikapuita hänelle osoitetuiksi portaiksi, joita hänen\noli noustava, tarttui hän niihin lujasti molemmin käsin, mutta huomasi\nne niin lahoiksi, että puolapuun paloja irtautui hänen käsiinsä. Niitä\nkatseli hän tarkkaan samoin kuin paikkaa, missä ne olivat olleet.\nSitten sovitti hän ne paikoilleen ja sanoi: \"Noin se on ollut.\"[21]\n\nVaikka tie kansliaan näytti hänestä jonkun verran vaaralliselta, ei hän\nkauan miettinyt. Kun hän ylös silmäillessään huomasi päitä ikkunoissa\n(joista seikkailijaamme ei kuitenkaan oltu vielä huomattu), niin hän\narveli: \"Tarkoituksettahan eivät tikapuut tässä ole, ja koska ne ovat\nkannattaneet muita ihmisiä, niin kyllä kai ne kestävät minutkin\".\n\nHän pisti anomuspaperinsa suuhunsa ja alkoi kiivetä lahoja tikapuita\npitkin kohti taivasta. Joku puolapuu taittui hänen allaan, mutta se ei\nhänen rohkeuttaan lannistanut hänen pyrkiessään yhä ylöspäin; hän\npiteli vain lujemmin kiinni häilyvien tikapuiden syrjistä ja jatkoi\nkiipeämistään itsepäisesti, levollisesti ja varovaisesti, kuten\nsuomalainen ainakin. Jaakopin enkelit kai häntä vain suojelivatkin,\nsillä ihmisvoima ei siihen riittänyt.\n\nKun raskaan nuoralla-tanssijamme oli onnistunut päästä niin korkealle,\nettä hän oli lähellä ikkunaa, jonka ääressä kenraali istui\nkirjoitustyöhönsä niin syventyneenä, ettei hän huomannut odottamatonta\ntulijaa, otti talonpoika paperinsa toiseen käteensä ja lakkinsa toiseen\nja puhui ojentaen asiapapereita kohti ikkunaa rukoilevasti: \"Armollinen\nMaanherra ja korkia Konsistoriumi --\".[22]\n\nPitemmälle ei talonpoika kauan valmistamassaan puheessa ehtinyt, kun\nkenraali hypähti ylös ja kiivaasti sotapäällikön tapaan komensi häntä\npaikalla laskeutumaan saman tien alas kuin oli tullutkin.\n\nTalonpoika parka oli siinä silmänräpäyksessä pelästyksestä pudota\nmaahan, sillä kaksi puolapuuta taittui taas hänen äkisti takaisin\nlähtiessään. Mutta hän oli itsepintainen suomalainen: toisella\nkädellään hän yhä, vaikka oli monta syltä korkealla maasta, riippui\nkiinni tikapuissa, toisessa kädessä lakki ja anomuspaperi suussa\nroikkui hän taivaan ja maan välillä. Voimat kuitenkin alkoivat\nvähitellen pettää eikä hän jaksanut enää tarttua kiinni tikapuista\nsaadakseen puuta jalan alle. Syvä kunnioituksen tunne varsinkin hänet\nlamaannutti.\n\nHuoneissa työskentelevät herrat kalpenivat nähdessään tapaturman\nuhkaavan, ja kenraali itse säikähtyneenä käski heitä miestä\npelastamaan. Kaikki juoksivat neuvottomina, mutta vihdoin eräs\nvahtimestari sai heitetyksi köyden onnettoman ympärille, ennenkuin\nhänen viimeisetkin voimansa raukenivat. Henkensä kaupalla ja köyden\navulla hän kiertäysi vihdoin tikapuiden reunalle. Kenraali itse toisten\navustamana ojensi tuolle onnettomalle ilmassa-kulkijalle avuliaan\nkäden, ja yhdistetyin voimin onnistui heidän saada hänet ikkunan kautta\nsisään.\n\nNiin typertynyt ja pelonalainen kuin miesparkamme nyt olikin, oli hän\nkuitenkin saanut toivonsa täyttymään, ainoan, mikä hänellä maailmassa\noli. Jalomielinen kenraali silmäili hänen anomuskirjansa ja\nasiapaperinsa, ja niistä kävi selville, että tuo kunnon mies\nkolmekymmentä vuotta oli työllään elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi\nsisartaan, joista toinen oli vaivainen ja toinen köyhän uutisasukkaan\nleski ja monen lapsen äiti. Nyt oli tämä kelpo miehemme kävellyt\nenemmän kuin 40 peninkulmaa hakeakseen oikeutta 80-vuotiaalle isälleen\nedelleen saada viljellä verovapaasti korpeen raivaamaansa uutistaloa,\nsillä aika oli tullut maksaa valtiolle veroa. Mutta mistä sai siihen\nrahaa väki, joka sai ravinnon pettuleivästä vaivalloisella ja ankaralla\ntyöllään lukuisalle perheelle? Heillä ei ollut mitään ottaa. Kuolla\nnälkään taikka turvautua toisten apuun piti vanhusten samoin kuin\nmuidenkin, jollei jalo poika olisi luottavaisena lähtenyt koettamaan\ntätä keinoa heidän pelastuksekseen. Yleensä voi sanoa, ettei Suomessa\nole yhtään niin köyhää, joka ei mieluummin kuolisi kuin eläisi\nkerjäten, ellei uskonto vaatisi heitä kärsivällisesti kantamaan\nkohtaloansa.\n\nKenraali ei vain myöntynyt Kuusamon talonpojan anomukseen, vaan lisäksi\nhän yhdessä useiden muiden kanssa kokosi melkoisen rahamäärän tälle\nperheentuelle, joka kiitollisena ilo-kyynelin siunaten hyväntekijöitään\npalasi omaistensa luokse.\n\nLahot tikapuut, joita luonnonlapsi yksinkertaisuudessaan luuli\nmaaherranviraston portaiksi, tulivat siten kuitenkin hänelle ja hänen\nomaisilleen pelastusportaiksi hädässä.\n\n\n\n\n8.\n\nKAARLE SAKSA.\n\n\nKaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen, hienosti sivistynyt\nja hupaisa seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty sekä opettajana\nettä toverina ja aina tervetullut joka paikkaan. Hänen vilkkaista\nkasvoistaan kuvastihe tunteellinen sydän. Hänellä oli hyvä pää ja hellä\nluonne. Hän oli sinisilmäinen, ruskeatukkainen, kalpeaihoinen ja\nvartaloltaan pitkä ja hoikka. Oltuaan jonkun aikaa Oulussa, muuttui tuo\nhauska nuori pappi kokonaan mielenlaadultaan. Hän alkoi karttaa seuraa,\nkuljeskeli yksinään surumielisenä ja haaveilevana eikä saanut unta.\nTuntikausia näit hänet Pokkitörmän jyrkimmällä rinteellä tuijottamassa\nkosken kuohuihin. Sieltä hän kuitenkin mielellään lähti ystävien\nseuraan, jotka kokivat häntä huvittaa. Mutta heidän vaivannäkönsä oli\nturha; hänen sielunsairautensa kiihtyi yhä siitä, ettei hän voinut\nvoittaa toivotonta rakkauttaan nuoreen tyttöön, joka oli oman sydämensä\nvalitun kanssa kihloissa.\n\nLopulta tuo onneton tuli niin heikkomieliseksi, että hänet raivopäisenä\noli asetettava valvonnan alaiseksi. Mutta hän karkasi usein hoitajiensa\nkäsistä ja kekseliäämpänä kuin moni viisas osasi hän silloin hiipiä\nminne halusi.\n\nKerran valoisana kesäyönä heräsi nuori morsian, jota hullu niin\ntoivottomasti rakasti, siihen, että kuuli jonkun häntä puhuttelevan.\nKuka voipi kuvailla hänen kauhistustaan, kun hän näkee mielenvikaisen\npolvistuneena vuoteensa ääressä. Pilkallisesti nauraen pyytää hän\ntyttöä pysymään levollisena ja jälleen sulkemaan silmänsä, sillä hän ei\nvoi kärsiä kolmen auringon säteilevän yhtä aikaa (nouseva aamuaurinko\npilkisti juuri sisään ikkunasta.) \"Nukut tai valvot, minusta olet aina\nyhtä ihana; vaikka kymmenen vuotta olisit haudassa maannut, sittenkin\nminä sinut tuntisin. Olethan Vapahtajani äiti, neitsyt Maria! Enkö minä\nsinua tuntisi?\" Hän ojensi kätensä suudellakseen tyttöä, jolloin tämä\nhuomasi hänen povitaskustaan pilkistävän kaksi kiiltävähelaista\npistoolia. Pelosta oli hän menettämäisillään tajunsa. Hänellä ei ollut\nvoimaa edes apua huutaa, kun hän samassa kuuli kadulta karannutta\nmielipuolta etsivien ääniä. Mutta tämä näki ja kuuli ne myös. Yht'äkkiä\nhän nousi täysin raivona ja viritti pistoolit. Toisen suun suuntasi hän\ntulijoihin, toisen turvattomaan tyttöön, joka kuolonkauhussaan kykeni\nvain huutamaan kädet ristissä: \"Herra Jumala, ota henkeni!\"\n\nÄäneensä itkien heittäytyi nyt mielipuoli uudelleen polvilleen tytön\neteen ja heitti aseet käsistään. \"Anna anteeksi, anna anteeksi, sinä\npyhimys!\" nyyhki hän. \"En minä virittänyt pistoolia sinua kohti, vaan\nsen teki itse paholainen! Kuinka minä saattaisin sinulle tehdä pahaa!\nEn, sillä ennemmin kuolisin tuhat kertaa!\" Tällöin hän taas villinä\netsi pistooleja, mutta vartija oli jo tullut sisään ja ottanut ne\nhaltuunsa. Tyttö parka uskalsi nyt hengittää, mutta hän oli niin\npelästynyt, että hänen piti useita päiviä tämän jälkeen pysytellä\nvuoteessa.\n\nSaksa oli ensin hiipinyt erään ystävänsä luokse, jolta oli anastanut\ntämän ladatut pistoolit. Tänne tultuaan oli hän löytänyt piiloon pannun\navaimen ja kulkenut niin hiljaa etumaisen huoneen läpi, että siinä\nnukkuva palvelustyttö ei herännyt, ennenkuin vartija oli myös sisällä.\n\nMielenvikaisuutensa vuoksi menetti Saksa virkansa; mutta muutamien\nvuosien kuluttua oli hän aivan parantunut ja sai silloin kappalaisen\nviran Hyrynsalmella. Hän meni naimisiin, oli onnellinen ja tyytyväinen.\nKuitenkin kohtasi häntä uudelleen mielisairaus, ja hänet vietiin\nKruunupyyn houruinhuoneeseen. Uskollisena seurasi häntä sinne hänen\nnuori puolisonsa, ja tämän hellän ja itseuhraavaisen seurustelun ja sen\nhyvän huolenpidon kautta, jota hänelle siellä osotettiin, parani hän\nsiellä kuudessa vuodessa täydelleen. Mutta koska hänet oli kirjoitettu\nlaitokseen parantumattomana sairaana, ei tahdottu kuulla hänen\nvapautuspyyntöjään. Vihdoin hän karkasi houruinhuoneesta ja kulki jalan\nTurkuun. Siellä hän meni tuomiokapitulille valittamaan kärsimäänsä\nvääryyttä ja vaati vapautusta. Saksa puhui niin selväjärkisesti ja niin\nvoimakkaasti, että se liikutti koko tuomiokapitulia, joka joutui\nhämmästyksen valtaan, ja niin hän sai jälleen vapautensa ja kohta sen\njälkeen kappalaisen viran Hyrynsalmella takaisin.\n\nNoin 30 vuoden kuluttua Oulussa kohdanneesta onnettomuudesta halusi hän\ntavata sikäläisiä sukulaisiaan ja ystäviään. Siellä oli avoinna\nkappalaisen virka. Hän haki sitä ja pääsi vaaliin. Sydämestään iloiten\ntapasivat ystävät vanhan tutun.\n\nKun hänen sunnuntaina piti pitää vaalisaarnansa ja hän nousi\nsaarnatuoliin, tuli hän kovasti liikutetuksi kaikesta kirkossa\nnäkemästään. Suuri kirkko oli niin tungokseen asti täynnä ihmisiä, että\nmonet eivät sisälle enää mahtuneet. Opettajavanhus tunsi ystäviä ja\ntuttuja, niiden joukossa monta entistä rippilastaan, mitkä kyynelsilmin\nodottivat kuullakseen entisen rakastetun opettajan äänen. Hän luki\nhiljaa useita rukouksia ja tahtoi sitten korottaa äänensä, mutta ei\nvoinutkaan. Tunteet puhuivat liian äänekkäästi vanhuksen lämmenneessä\nsielussa. Ensin hän äkkiä alkoi itkeä. Sitten hänen näkönsä hämmentyi,\nkasvot vääntyivät mielettömiksi ja kohta hän rupesi kovalla äänellä ja\nilosta hourupäisenä nimeltä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan.\n\"Katsopas veli Keckmania!\" huusi hän. \"Kuinka olet voinut sen jälkeen\nkuin ennen vanhaan tarjosit meille hyvää kotona tehtyä oluttasi\nsuuresta kullatusta hopeakannustasi, joka seisoi neljällä pallojalalla\nja jossa oli kaksitoista apostolin kuvaa ja karoliinin kuva kannessa?\n-- Hyvää huomenta, veli Niska ja Wacklinit! Kuinka monta tuhatta\ntervatynnyriä olette keittäneet pieksi tänä vuonna Pikisaarella? --\nSinut, veli Antell, näin minä viimeksi Kajaanissa käräjillä.  -- Terve,\nveli Öberg! Muistatko, miten Blommi salaa pani pienen, elävän kalan\nviinapulloosi? -- Minä muistan kaikki sisaret ja veljet. Julinit,\nMellinit ja Collinit, Nylanderin, Polvianderin ja Ulbrandtin ja\nfilosofi Kantin. -- Muistatko sinä, veli, siellä takana, miten paisti\nlähti karkuun, kun kenraalin piti olla päivällisillä luonasi?\"\n\nNäin laverteli hän aivan sekapäisesti. Kuulijat valtasi vastenmielinen\ntunne ja yksi toisensa perästä lähti häväistystä kirkosta ahdistunein\nsydämin, niin että kirkko vihdoin tyhjeni kokonaan. Silloin eräät\nmielenvikaisen ystävät riensivät noutamaan hänet saarnatuolista ja\nveivät hänet kotiin.\n\nHyrynsalmella tuli hän taas järkiinsä ja eli kauan tämän surkuteltavan\ntapauksen jälkeen.\n\n\n\n\n9.\n\nKOIRANKUONOLAINEN.\n\n\nKauppias Posseniuksen satavuotias leski, vaikka olikin kaupungin vanhin\nasukas, ei ollut suinkaan rohkeudessa miehensä kantaisän Knut Possen\nvertainen, hänen, joka on saanut suuren maineen Viipurin pamauksesta.\nHän oli syntynyt Oulussa ja nimeltään Fagerholm. Tämä järkevä ja\nkodissaan työteliäs nainen ja lastensa hellä äiti on merkillinen siitä,\nettä hän on elänyt vuosien 1714, 1743, 1788 ja 1808 sotien ajat. Näistä\nensimmäisen aikana oli hän lapsena vanhempainsa mukana hengenvaarassa\npaennut metsiin ja korpiin. Toisen aikana hän oli jo naimisissa eikä\npäässyt pakoon, kun hänellä oli pieni, vastasyntynyt lapsi, vaikka\nmonet muut pakenivatkin.\n\nHänen miehensä oli silloin matkoilla. Venäläinen kenraali majoitettiin\nhänen kotiinsa. Tämän läsnäolo suojeli sitä ryöstöltä y.m., niin ettei\nhänen tarvinnut pelätä mitään väkivaltaa; kuitenkin jo lapsuudesta\nmieleen syöpynyt kauhu teki häneen toisella tavalla valtavan\nvaikutuksen.\n\nMuutamana päivänä astui hänen huoneeseensa vastoin kenraalin kieltoa\nkalmukki. Miehellä oli villi, kuparinkarvainen naama ja litteä nenä,\neikä mitään otsaa näkynyt mustan, suoran ja harvan tukan alta, jonka\nkarkeat suortuvat näyttivät pistävän kärkensä puolen korttelin päässä\ntoisistaan oleviin silmiin, mitkä pyörivät syvissä kuopissaan.\nLeveästä, paksuhuulisesta suusta hohtivat pitkät, valkeat hampaat.\nLeukaa et huomannut enempää kuin otsaakaan. Kalmukkiparalla ei varmaan\nollut mitään pahaa mielessä, mutta hänet nähdessään pelästyi rouva\nPossenius niin, että hän pyörtyi ja samalla kadotti ainiaaksi --\nkuulonsa.\n\nKolmannen sodan onnettomuuksista, lukuunottamatta tautien hävitystä, ei\nOulu kärsinyt.\n\nViimeisen sodan Oulua uhatessa rukoili tuo pian satavuotias muori\nJumalaa, jotta saisi kuolla ennenkuin hän näkisi kaupungin vielä kerran\nvihollisen vallassa. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi, sillä hiljaa\nnukkui hän viimeiseen lepoonsa sen päivän edellisenä, jona ensimmäinen\nryssän joukko marssi kaupunkiin, nimittäin Antinpäivänä vuonna 1808.\nKaikki sujui kuitenkin levollisesti ja rauhallisesti, kuten sopimus\noli, joten eukolla ei olisi ollut syytä liioiteltuun pelkoonsa.\n\n\n\n\n10.\n\nHYVIN VIISAAN UUDISTETUT HAAT.\n\n\nKaupungin neuvosmiehistä oli pormestari Timbom lihava ja\nkaunisvartaloinen herra, jonka suuret ja vaaleat silmät kuin\nhämmästyksestä selällään katselivat kaikkea näkemäänsä, etenkin kun ne\nkuvastimessa huomasivat viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja\nrehevät kasvot ja niiden muutoin sileässä pinnassa näkivät oman pikku\nsuunsa ja nenänsä.\n\nMuuten herra pormestari oli kohtalaisen kookas, ja pitkin leveätä\nselkää oli jauhoitettu tie, kankipalmikon tekemä, joka riippuen\npystytukasta ja kiharoihin hyvin käherretystä peruukista heilui hänen\nvaaleansinisellä hännystakillaan.\n\nHännystakkia koristivat suuret, kullatut napit, ja sen taskusta pisti\nesiin tummansininen, ruudullinen nuuskanenäliina.\n\nHännystakin värisissä polvihousuissa koreilivat hohtavat hopeasoljet.\nKengissäkin kiilsivät samanlaiset koristeet.\n\nHarmaantäplikkäät silkkisukat, vaaleapohjainen silkkiliivi, korkea\nröyhelö kaulassa ja ranteissa kalvosimet, suuri hopeinen ja\npitkäperäinen taskukello koristeineen, viheriä sahviaaninahkalakki\nperuukkia peittämässä, keltaiset säämiskähansikkaat ja espanjalainen\nnorsunluunuppinen ruokokeppi kädessä täydensivät herra pormestarin\npukua, kun hänet nähtiin ulkona tuulettamassa rouvaansa.\n\nEi itse pormestaritartakaan, jonka lukija myös pian saa oppia\ntuntemaan, käynyt pilkkana pitäminen. Hänen epäsuosioonsa joutui kohta\njokainen, joka uskalsi hänen miehensä arvonimen eteen kirjoittaa\nvara- eikä hyvin viisas.\n\nRouva oli muuten kaikessa olennoitu tyytymättömyys, kun taas herra\npormestari oli itse pitkämielisyys ja laupeus. Molemmat vetivät vertoja\ntoisilleen herkkäuskoisuudessa ja yksinkertaisuudessa.\n\nNe olennot, olinpa vähällä sanoa eläimet, jotka olivat rouva\npormestarittaresta kaikkein rakkaimmat, olivat hänen miehensä, hänen\nkanansa ja hänen valkoinen kissansa, jonka nimi oli \"Sokeri\".\n\nViimemainitun penikat saivat koko hänen äidillisen hellyytensä\nosakseen, koska luonto ei ollut suonut pormestarittarelle omia\nperillisiä, ja siitä hän sai palkaksi paljasta iloa ilman kustannuksia.\n\nMorsiamena oli rouva pormestaritarta pidetty kaunottarena, ja hän\nansaitsi myös tämän nimen, sillä hänellä oli tummat, säihkyvät silmät,\nkorkea roomalainen nenä, häikäisevän valkea hipiä, punaiset huulet ja\nrusoposket. Hän oli kasvultaan pitkä, suora ja hoikka varreltaan,\nhänellä oli kauniit kädet ja pienet jalat.\n\nTämä omasta mielestään hieno nainen oli nyt kuitenkin vanhuuden\nvaivaamana käynyt harmaahiuksiseksi, liian lihavaksi ja pöhöposkiseksi,\närtyiseksi ja epäluuloiseksi.\n\nMuutamana kirkkaana päivänä tallusti eukko rakkaan aviopuolisonsa\nkanssa \"koreaan kamariinsa\", (joksi hän nimitti vierashuonettaan),\nmihin pyhättöön ei kuitenkaan kukaan vieras saanut mennä, vaikka hän\nmielellään näytteli heille kynnykseltä sen siniruusuisia\nseinäpapereita, helmenväristä leposohvaa ja täytettyjä tuoleja, jotka\nolivat päällystetyt valkeapohjaisella, isoruusuisella karttuunilla,\npähkinäpuista lipastoa, missä oli harmaa marmorilevy ja kiiltävät\nhelat, pyöreätä teepöytää, kolmen ikkunan valkeita, hienoja\nikkunaverhoja (kodissa kehrättyjä ja kudottuja), suurta kullatuissa\nkehyksissä lipaston yläpuolella riippuvaa kuvastinta. Suuri kalkilla\nvalkaistu tiiliuuni ja puhtaaksi pesty lattia tekivät huoneen niin\nvaloisaksi ja hauskaksi, että siitä heijastui kirkkautta emännänkin\nmuuten aina ynseille kasvoille, ja mielellään olisikin sallittaessa\nmenty sinne etuhuoneesta. Etuhuoneessa, vaikka se olikin siisti ja\npuhdas, oli paljon romua, ja tiheät kaihtimet tekivät sen\ntummahtavaksi. Paitsi tätä salia, joka oli arkihuone, oli heillä vielä\nvain pieni huone yksinomaan rouvaa varten ja keittiö, jossa hänen\nkunniaksensa loistivat kirkkaat kupariastiat.\n\nMutta, niinkuin äsken mainitsimme, muutamana kauniina päivänä tuli\nhyvin viisaan pormestarin osaksi se harvinainen kunnia, että hän sai\nrouvansa käsipuolessa astua itse koreaan kamariin. Siellä asetti rouva\nhänet rinnalleen suuren kuvastimen eteen ja tiedusteli häneltä\ntavattoman tyytyväisyyden loistaessa silmistä, näkikö hän, että he\nvielä olivat hyvin kaunis pariskunta.\n\nUkko pinnisti isot silmänsä vieläkin isommiksi tarkoin punnitakseen\nnäköä ja arvostellakseen asiaa ja sen seurauksia. Mutta aina totuutta\nrakastaen uskalsi hän vihdoin hyvin leikillisenä sanoa: \"No niin,\ntuota, kyllä 40 vuotta takaperin\".\n\n\"Oh, häpeä!\" puhkesi pormestaritar ja heittäen niskojaan keinui\nyksinään ulos koreasta kamarista, jonne hän jätti ällistyneen\npormestarin aivan katuvaisena miettimään miten voisi pelastautua\npulastaan. Väliin hän tuijotti hämillään oveen päin, väliin ikkunaan,\nkunnes pormestarittaren kimakka ääni kuului käskevänä: \"Tuletko sieltä\nlikaamasta koreata kamariani!\"\n\nSilloin ukko joutuin otti lakkinsa ja keppinsä, riensi ulos ja kiiruhti\nraatihuoneelle siellä mahtisanallaan vaikuttaakseen tärkeään asiaan,\njossa hän äänesti jalon vapauden puolesta; siellä oli näet kysymys\nkaupungin nelijalkaisten vapauden rajoittamisesta, ne kun tähän saakka\nkaikilla luonnollisilla vapauksillaan ja oikeuksillaan koko\nviattomuudessaan olivat saaneet ilman nuhteita kuljeskella yhtä katua\nylös toista alas.\n\nPalattuaan kotiin virastostaan sai herra pormestari vielä\nkotiripityksen huonosta kauneudentajustaan ja yhä enentyvästä\nkylmyydestään rouva pormestarittaren sulojen suhteen. Mutta tästä\nhetkestä saakkapa tuolla rakkaanhellällä puolisolla olikin mielessä\navata miehensä silmät ja tehdä hänet yhtä rakastavaksi kuin ennen\nnuoruusaikanaan; hän näet luuli tyytyväisenä \"kyllä keinot keksivänsä,\nkun vain tahtoo\", ja nyt aikoi hän näyttää sen toteen.\n\nPormestaritar tunsi viekkaan ämmän, joka osasi taikoa. Noituri-Anna --\nse oli hänen nimensä -- ei tosin asunut kaupungissa, mutta hän kävi\nsiellä aika-ajoin harjoittamassa vähän tuottavaa ammattiaan. Hän oli\ntavattoman kookas akka ja hänellä oli kauhean leveä suu, missä kaksi\nriviä valkoisia hampaita kiilui. Niillä hän puraisi poikki naulan yhtä\nhelposti kuin nuori impi langan pään. Tälle uskoi pormestaritar\nsydänsurunsa. Iäkäs Anna kuunteli tarkkaavaisesti hienoa avunanojaansa.\nKun noita-akka oli täyttänyt suuren pikarin viinalla ja salaperäisesti\nmutisten ja taikoja tehden tarkastellut sen sisällystä, kysyi hän\npormestarittarelta, totteliko mies vielä häntä kaikessa. Kun hän sai\nmyöntävän vastauksen, kumosi ämmä äkkiä koko lasin sisällyksen\nkurkkuunsa ja haastoi sitten kuin haltioissaan: \"Sitten ei mitään\nhätää, kunhan herrasväki tekee kaikki, mitä minä sanon\".\n\nTämän lupasi riemusta vavahteleva pormestaritar mielellään.\n\n\"Sitten\", määräsi noita, \"pitää rouvan jonakuna iltana panna ylleen\nentinen morsiuspukunsa, samaten herra pormestarin sulhaspukunsa, ja\nniin me menemme pimeän aikana väliaikaiselle haudalle, jossa minä luen\nteille, ja rouva saa nähdä avioelämän tämän jälkeen tulevan yhtä\nonnelliseksi kuin se oli teidän hääpäivänne perästä\".\n\nPormestaritar oli aivan suunniltaan ilosta ja riensi kotiin\nvalmistuksia tekemään.\n\nMutta hänen ehdotuksensa kohtasi tällä kertaa kovaa vastustelua; paljon\npyyntöjä, vieläpä kyyneleitäkin tarvittiin, ennenkuin rouva sai muutoin\nniin lauhkean ja tottelevan pormestarin uudelleen rupeamaan yljäksi;\nmutta lopulta tämä heltyi rakkaan aviopuolison häntä yötä ja päivää\nkiusattua kaikella ajateltavalla tavalla.\n\nOli pimeä syksyilta kello 11. Pormestaritar oli vihdoinkin\nvalmiiksi puettuna entisessä morsiuspuvussaan. Hänellä oli musta,\npoimureunuksinen dolmaani, harsoiset irtohihat ja siniset kengät,\njoissa oli korkeat, valkoiset korot, kaulan ympärillä reunustettu\npoimutelma ja rintapeite sinisine nauharuusuineen. Tukka jauhotettu ja\nkäherretty kolmikerroksiseksi askeloksi päälaelle, ja sen korkeimmalla\nkohdalla oli pieni kruunu ja seppele viheriästä vahapaperista, kaulassa\noli helminauha hopeaan kiinnitetyistä mustista granaateista ja\nsamankaltaiset renkaat korvissa.\n\nKelpo pormestari tuli liikutetuksi nähdessään morsiamensa vanhentuneet\nsulot, ja entiset ihanat muistot valtasivat hänet niin, että hän antoi\nviekotella itsensä pukeutumaan vanhaan, sinipunervaan hovioikeuden\nauskultantin univormuunsa kullattuine nappeineen (nyt aivan viheriät);\nhiukset käherrettiin ja jauhotettiin, kankipalmikko solmittiin niskaan\nja miekka vyötettiin vyölle. Siinä seisoi nyt herra pormestari taas\nsulhaskomeudessaan iäkkään morsiamensa ihastuksena, vaikka hänen\nkäsivartensa olivatkin ojennuksissa kuin myllynsiivet, koska\nhyvinravitulla pormestarilla ei ollut tarpeeksi tilaa entisen hoikan\nauskultantin hännystakissa, vaan piti se pakkoröijyn lailla hänen\nkätensä taakse käännettyinä, joten hänen oli mahdotonta parhaalla\nhalullakaan syleillä armastaan. Hänen rouvansa kovaa onnea hameeseen\nnähden ei kuitenkaan huomannut edestäpäin, koska se selkäpuolella jäi\npuolen kyynärää auki.\n\nMorsian asetti vihkimäsormuksen sulhasensa vasempaan pikkusormeen ja\nkaksikolkkaisen hatun hänen oikeaan käteensä.\n\nNyt kutsuttiin sisälle Noituri-Anna, joka asiaankuuluvasti oli\nvahvistanut mieltänsä tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Hän ei\nujostellut, vaikka outojen pukujen olisi pitänyt hänessä herättää\nerityistä kunnioitusta. Anna heitti vaipan rakastavan parin olkapäille\nja määräsi kulkueen lähtemään. Hämmästyksen ja pelon valtaama piika sai\nkäskyn näyttää heille tulta salalyhdyllä, vaikka ulkona tuuli aika\nlailla.\n\nNäissä varustuksissa leijaili nyt tuo hyvin viisas morsiamineen ehkäpä\nviime kertaa lemmen siivillä aivan hiljaa ja varovaisesti\nväliaikaiselle haudalle.\n\nHeidän saavuttuaan kirkkotarhaan, asetti noita molemmat rakastavaiset\nhaudan toiselle puolelle ja asettui itse toiselle. Paljasjalkaisen\nnoita-akan jättiläisvartalo ja tummat piirteet muodostivat salalyhdyn\nhimmeässä valaistuksessa maalauksellisen kuvan. Tuuli oli yltynyt\nvinkuvaksi myrskyksi salaperäisessä yössä. Äkkiä tempasi tuulenpuuska\nnoidan päästä mustan rääsyn, joka peitti hänen harmaan päälakensa;\nharvat vanukkeiset hiukset liehuivat hänen vääntyneiden kasvojensa\nympärillä ja hurjat silmät tuijottivat uhkaavasti ympärilleen\nvalkoisten hampaiden kiiltäessä vaahdossa olevassa suussa. Hän oli\nsitonut kaulaansa siniraitaisen esiliinan, joka oli hänen mielestään\nolevinaan papinkaapu.\n\nSulho ja morsian vapisivat kauhuissaan ja viluissaan, kun noita\nheilautti suurta veistä kaikkiin ilmansuuntiin ja sitten ojensi sen\nkärjen kohti sulhasen sydäntä. Kumealla äänellä pauhasi hän, samalla\nkäskevästi kädellään viitaten alas hautaan: \"Olet kuollut! Astu\nhautaasi!\"\n\nVaikka pormestaria epäilytti, ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin totella.\nPiian auttamana kapusi hän alas hautaan, missä hän rupesi makuulle\nlevitetylle matolle ja kädet levällään jäi siihen liikkumatta.\n\nSamallaisen salaperäisen käskyn johdosta astui morsiankin hautaan ja\nlaski käherretyn ja jauhotetun päänsä sulhasensa käsivarrelle.\n\nNyt luki noita jonkinlaisen hautausluvun monia kummallisia\ntaikatemppuja tehden. Sitten hän käski kirkuvalla äänellä heitä\nnousemaan ylös nuortumaan.\n\nPiian piti taas olla apuna, ja suurella vaivalla saatiin pelästynyt\nmorsian ja suuttunut sulho ylös haudasta. Varsinkin oli pormestari\nharmissaan huomatessaan vihkimisen aikana, joka nyt noidan määräyksen\nmukaan oli uudelleen toimitettava, joukon kuokkavieraita ympärillä\nolevasta pimeästä uteliaine nenineen ja hämmästyneine kitoineen\ntuijottavan. Salalyhdyn valo oli näet herättänyt huomiota ja koonnut\nmonta kaupunkilaista katsomaan tuota harvinaista kohtausta.\n\nOli mahdotonta saada pormestaria pysymään paikallaan, vaan hän vei\nkiireesti vastustelevan morsiamen mukanaan kotiin. Noita seurasi piian\nkanssa perästä.\n\nItsepäinen rouva, jonka toiveet niin paljon vastustelemisen ja vaivan\nperästä uhkasivat tyhjiin raueta, ei kuitenkaan mielinyt millään\nehdolla luopua niistä. Hän ei antanut myöten, ennenkuin noita oli\ntoimittanut jälelläolevat juhlamenot kotona.\n\nMutta koko tällä raainta taikauskoa ilmaisevalla toimituksella ei ollut\nsitä vaikutusta, jonka hellätunteinen pormestaritar oli sillä odottanut\nolevan. Olipa kuin kummallinen kosto olisi häntä kohdannut,\nsillä hänen miehensä, niin narrina kuin häntä muuten pidettiinkin,\nviekotteli taloonsa muutaman kaupungin ihanimmista neidoista,\nkahdeksantoistavuotisen kaunottaren, jolle ylhäisimmätkin olisivat\nolleet huomaavaisia. Mielistelyhaluinen tyttö menetti hänen tähtensä\nmaineensa ja siveytensä ja sai aikaan, että pormestaritar tuli\nmielenhäiriöön. Lopulta menetti tyttö itsekin järkensä jouduttuaan\nkevytmielisyytensä vuoksi huonoon huutoon mitä katkerimmaksi suruksi\nmuuten kaikin puolin kunnolliselle suvulleen.\n\n\n\n\n11.\n\nISO KOSKI JA PIKKARAINEN.\n\n\nMahtava Oulujoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan huomattavin\nluonnonmerkillisyys. Olemme jo lausuneet joitakuita sanoja sen luomasta\nnäköalasta.\n\nKoskenniska nimiseltä kohdalta syöksyy virta kahteen haaraan jakautuen\nsaariryhmän ohi. Toinen näistä haaroista on Niskakoski. Sen vesi oli\nvielä paljon korkeakuohuisempi ennenkuin väylä perattiin hallituksen\ntoimesta ja valtion varoilla. Lukuisat luodot ja kalliot, jotka olivat\nkeskellä väylää, estivät veden tasaisen juoksun ja muodostivat\nvaarallisia pyörteitä virrassa. Mutta rohkeat ja sitkeät suomalaiset\nosasivat tulla tuntemaan koskenkin hämärät voimat. Sillä juuri\nKoskenniskan kautta kävi paikkakunnan teollisuuselämän suuri\nvaltasuoni. Suurin osa tervaa ja puutavaraa, joka Oulusta ulkomaille\nlaivattiin, tuli kaupunkiin kuohuvaa jokea myöten. Mutta niin vaikeata\nja vaarallista oli lastattujen veneiden ohjaaminen koskea alas, että\nsiihen tarvittiin erityiset, vartavasten harjaantuneet laskumiehet.\nNämä perämiehet, koskimatkojen sankarit, olivat valantehneitä ja seudun\nreippaimmista nuorista miehistä valittuja.\n\nOli miellyttävää katsella, miten pitkät, ohuista laudoista rakennetut,\nmutta silti raskaasti kuormitetut veneet nuolen nopeudella kiitivät\nläpi vaahtopäisen virran, joka kuohuili ympärillä kiviä vasten.\nTarkkasilmäisenä ja lujakätisenä seisoi siinä laskumies veneen perässä\nviilettäen leveällä melallaan; hän ymmärsi tarpeen vaatiessa\nhiuskarvalleen ohjata \"Paltamonsa\" oikeata väylää läpi kuohujen ja\npyörteiden.\n\nTunnetuin Oulun koskien laskumies oli talollinen Pikkarainen, jonka\ntila oli joen partaalla noin neljännespeninkulman päässä Oulun\nkaupungista. Mies oli varakas ja hänellä oli miellyttävä emäntä sekä\nkaunis tytär. Pikkaraisen Liisulla oli sekä koreutensa että rikkautensa\nvuoksi monta kosijaa kaupungin ensimmäisten kauppiastenkin joukossa,\nvaikka hän vihdoin otti miehen omasta säädystään. Ukko Pikkarainen itse\noli pitkä, hoikka ja kaunisvartaloinen mies. Kuningas Kustaa IV Adolfin\npuolisoineen käydessä Oulussa sai Pikkarainen heille osoittaa\ntaitavuuttansa.\n\nJokirantaan aivan kosken kuohujen ääreen oli rakennettu parveke, jonka\nlattia oli peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seurueineen\nnousivat parvekkeelle katsomaan näytelmää, joka heitä varten\njärjestettiin.\n\nPikkarainen tuli näkyviin kosken niskassa nelilaidalla (niin\nnimitettiin suurimpia koskiveneitä). Pari talonpoikaa istui soutamassa,\nmutta hän itse seisoi kookkaana perässä. Hän oli kesäisessä\njuhlapuvussaan. Hänellä oli tulipunainen liivi teräsnappeineen,\nmonikirjava silkkinen kaulahuivi ja väljät, lumivalkeat paidanhihat.\nHatussa oli kiilloitettu terässolki, joka hohti auringon säteissä. Pian\nhänen nähtiin kääntävän veneen kokan kohti koskea, airoilla lisättiin\nyhä veneen vauhtia, ja nopeasti se lensi pitkin vettä kuohuissa, niin\nettä se usein jäi näkymättömiin kosken vaahtopäisiin aaltoihin, ja nuo\nylhäiset katselijat hämmästyneinä erottivat vain Pikkaraisen hatusta\nhohtavan soljen, kun hän ylpeänä nosti päänsä voittamiensa raivoavien\npyörteiden yli.\n\nPikkarainen valittiin edusmieheksi Norrköpingin valtiopäiville v. 1800.\nKun hän näki Motala-joen kosken tämän kaupungin luona, houkutteli se\nrohkeata kosken laskijaa kokeeseen, mikä herätti yleistä ihailua. Hän\nnimittäin rakensi veneen, ja kuninkaallisen perheen, monien\nulkomaalaisten ja lukemattoman muun katselijajoukon läsnä ollessa hän\nmuutamana kauniina päivänä ohjasi kevyen aluksensa Motalan koskea alas.\n\nKun Pikkarainen tuli kotiin näiltä valtiopäiviltä, oli hänellä\nkaksi hopeamitalia rinnassa. Hänelle sittemmin hänen oltuaan\ntalonpoikaissäädyn edustajana Porvoon valtiopäivillä antoi keisari\nAleksanteri kolmannen mitalin, joka oli kultainen ja punaisessa\nnauhassa kaulassa kannettava.\n\nMyöhemmin on koskea perattu, kuten jo mainitsimme, niin että\ntervamiehet, joiden ennen suurella vaivalla piti sauvoa veneensä ylös\nkoskia, nyt vaivatta pääsevät eteenpäin.\n\nKun maaherra Stjernschantz, jonka toimesta ja vaivannäöstä\nkoskenperkaus etupäässä saatiin aikaan, muutamana päivänä iloisena\nkatseli eräitä talonpoikia, jotka pyrkivät ylös koskea veneellään,\nkysyi hän heiltä, eivätkö he olleet iloisia nyt niin helposti\npäästessään ylös. Silloin eräs vakavista miehistä aivan\nvälinpitämättömänä vastasi: \"Onpa tästä päästy ennenkin.\"[23]\n\nJuuri kosken alla, aivan lähellä Raatinsaarta, on lohipato. Siitä\nsaadaan seudun parasta tuotetta, tuota jo menneinä aikoina kuuluisaa\nlohta, mistä vanha sananparsi hokee:\n\n    \"Hjalmarin haukea, Siljan madetta ja Oulun lohta!\n    Niidenpä vertoja löydä et kohta!\"\n\nMutta talvellakin tarjosi Oulujoki ihania tai harvinaisia nähtävyyksiä.\n\nSe näky, mikä katsojalle tarjoutuu kun hän näkee kosken laskevan, kuten\nsanotaan, vaikuttaa voimakkaasti keneen tahansa, mutta erikoisesti\netelän lapsiin, kun he sattumalta siihen aikaan eksyvät tänne.\n\nMuuan sellainen saapui Ouluun huhtikuun viime päivänä tärkeissä\nasioissa. Kohta majatalon pihalle ajettuaan kysyi hän isännältä,\nolisiko hänen mahdollista saada nähdä sitä huvinäytelmää, jota\nsanottiin \"ison kosken laskemiseksi\", mistä hän oli kuullut puhuttavan.\n\nKohteliaasti isäntä hänelle vastasi, että tämä \"huvinäytelmä\" oli\ntäysin vapaasti katseltavana. Aivan hyvillään tästä matkustaja halusi\ntietää, milloin hän voisi saada sen nähdä. -- Kievarinpitäjä vastasi\nkosken laskevan toukokuun kymmenentenä päivänä.\n\nVaikka matkustavaisen asiat kiirehtivät häntä pois, ei hän voinut\nkieltäytyä huvista nähdä ja sitten kertoa omassa kotimaassaan itse\nnähneensä kaukana pohjoisessa aivan kuulumattoman ja aivan näkemättömän\nsiellä etelässä. Hän siis päätti viipyä täällä nuo kymmenen\nvuorokautta.\n\nVitkaan kului odotusaika muukalaisesta paikkakunnalla, missä hänellä ei\nollut tarjona mitään makunsa ja tottumuksensa mukaista mieluista\nhuvitusta. Mutta vihdoinkin koitti odotettu päivä. Varhain aamulla\nkiiruhti matkustajamme osoitetulle paikalle Pokkitörmälle. Tyynen\nuteliaana hän tarkasteli kokonaisen tunnin ympärillään olevia laajoja\njääkenttiä, jotka eivät enää olleet hänelle mitään uutta, koska hän\ntäällä oleskellessaan oli saanut kyllikseen kuluttaa aikaansa joka\npäivä tämän pohjolan kylmän näyttämön ääressä.\n\nHän haukotteli, sillä hän oli tänään tavallista aikaisemmin noussut\nylös pitääkseen varansa. Mitä enemmän aika kului, sitä levottomampana\nhän katsoi kelloaan, mutta yhä vain jää lepäsi liikkumattoman lujana\nvuoteessaan, vaikka aamupäivä oli jo kulunut. Nälkä ajoi nyt\nmuukalaisen majataloonsa, missä hän kiireisesti söi päivällisensä.\nPuolijuoksua riensi hän sitten takaisin, peläten kauan odotetun\n\"huvinäytelmän\" jäävän häneltä näkemättä, sillä hän ei ollut varma sen\nalkamistunnista, eikä kievarinpitäjä ollut tavattavissa, se mies, jonka\nyksin sanottiin \"kai tietävän sen.\"\n\nLuottavaisena seisoskeli matkustavaisemme paikallaan tuntikausia\nturhaan odotellen. Viimein hänen kärsivällisyytensä loppui. Hän alkoi\ntömisyttää jalkojaan ja koputti kiivaasti kepillään jäätyneeseen\nmaahan, mutta itsepäinen jääpaljous ei liikkunut, ei särkynyt eikä\nsulanut, se oli kovempisydäminen kuin taiteestaan omahyväinen\ntaiteilija, joka antaa yleisön turhaan meluten odottaa saadakseen\nhänelle suosiotaan tuhlata. Taiteilijan kuitenkin lopulta taivuttaa\nyleisön uhka, ellei muu auta, mutta tässä lepäili kylmä jää yhtä\ntunnottomana kuin lujanakin aivan kuin ei kukaan olisi kiirehtinyt sen\nlähtöä.\n\nHämärän tullen väsyi matkustavaisemme odotteluun. Kiukuissaan hän\nsyöksyi majapaikkaansa, etsi käsiinsä isännän ja suuttuneena nuhteli\nhäntä valehtelemisesta. Kohteliaana puolustelihe tämä vain sillä (hän\nei näet keksinyt parempaa puolustusta pilalleen), ettei koskaan saa\nuskoa mitä huhtikuun ensimmäisenä tai viimeisenä päivänä sanotaan.\n\nSuutuksissaan ulkomaalainen tilasi hevoset ja matkusti pois samana\nyönä.\n\nSeuraavana päivänä nousi kova myrsky ja rikkoi jääkentän, kohotteli\nsitä ja ajoi liikkeelle. Tavallista kovemmin pauhasi koski. Tämä seikka\nsai kohta sadottain ihmisiä ihailemaan tuota pois matkustaneen\nulkomaalaisemme niin kauan ikävöimää \"näytelmää\". Vesi nousi niin\nkorkealle, että ranta-aitat alkoivat nousta ja siirtyä paikoiltaan tai\nkaatua päälle työntyvien jäälohkareiden voimasta, mitkä kokoontuivat\nsuuriksi joukoiksi nuolen nopeudella tultuaan yli äyräittensä kuohuvaa\nja kaksin verroin raivoavaa jokea alas. Kunnioituksella katseltiin\nnoita jättimäisiä jääjärkäleitä, mitkä kohosivat toisiaan vasten\netäältä näyttäen purjehtivalta laivastolta.\n\nUsein kulkeutui näiden isojen jääkappaleiden kera matkan varrella\nrannoilta mukaan tempautuneita esineitä.\n\nMuun muassa nähtiin kerran myllyn purjehtivan jäätelillä. Veneitä,\ntynnyreitä, tukkeja, kiviä seurasi usein mukana.\n\nRannoilla oli poikien hupaista hyppiä jokea alas uivilla jääteleillä,\nmutta varovaisia heidän piti olla niiltä pois päästäkseen, ennenkuin\noli liian myöhäistä.\n\nMuutaman värjärin vanutussuoja ja värjäämö joutuivat vaaraan jäänlähdön\naikana, sillä virta ja ahdisteleva jääpato olivat viedä ne mukanaan.\nSilloin joku kysyi omistajalta, joka aivan hyväntuulisena katseli\nvaaraa, eikö hän pelännyt tulvan hävittävän tai jäiden rikkovan hänen\ntyölaitostaan. \"No, minulle ei ole siitä mitään vahinkoa\", vastasi\nomistaja, \"sillä koko rakennus on siksi korkeasta palovakuutettu.\"\n\nAina Ämmäkoskesta lähtien alkavat yhä kasvavat jääröykkiöt laskunsa\nalas Oulujoen kaikkia koskia, jouduttaen jäänlähtöä kaikkialla\nhillittömällä vauhdilla eteenpäin rynnistäessään, kunnes ovat syösseet\nMerikoskesta alas häviten Pohjanlahden aaltoihin. Mutta kun kovina\ntalvina sattuu, että meren jää on niin luja, ettei se mieli väistyä\nnoiden vastaan työntyvien vieraiden edestä, kokoontuvat jäät padoksi\nkosken alle. Joki, joka täten juoksussaan tukkeutuu, saa aikaan\nkaupunkia suuresti pelottavan uhkaavan tulvimisen; mutta kun uhmaavat\njäämöhkäleet ovat ehtineet kokoontua ja yhdessä painavat vasten\njääkenttää, täytyy sen väistyä ja suoda vapaa pääsy niin suurella\nvoimalla ja mahdilla eteenpäin matkaavalle viholliselle, mikä kuitenkin\npian rauenneena levossa ja hiljaisuudessa sulautuu meren tyyniin\nlaineisiin, ja ystävällisesti yhtyneinä ne sitten katoavat valtameren\nmäärättömään syliin.\n\nErkkolan kohdalta kosken yläpuolella kävi talvitie joen poikki. Koska\ntämä virtainen kohta ei milloinkaan mennyt jäähän, tehtiin talvitie\nniin sanotusta jäälautasta. Se valmistettiin siten, että talolliset\nhakkasivat ylempänä lujasta jääkentästä virran levyisen jääpalan. Kun\nse oli irroitettu, antoivat he virran vitkaan viedä sen mukanaan ja\nkäänsivät sen niin, että toinen pää tarttui toiseen rantaan samalla kun\nvirta painoi toisen vastaiseen rantaan. Kovalla pakkasella jäätyi\nlautta yhä lujemmin molempiin rantajäihin, niin että sitä myöten\nsaattoi kulkea hevosilla ja kuljettaa kuormia.\n\nSillä tavalla joka talvi rakennetaan uusi silta yli leveän joen, ja\njoka kevät juuri tämä lautta irtautuessaan ennustaa ison kosken jäiden\npikaista lähtöä.\n\n\n\n\n\n12.\n\nKUMMALLINEN MÄENLASKU.\n\n\nKummallisimmista kosken äärellä tai oikeammin itse koskessa sattuneista\ntapahtumista herätti seuraava paljonkin huomiota. Sen kyllä kannattaa\nsäilyä jälkimaailmalle oikeana pohjoismaisena talviseikkailuna, sillä\nväkirikkaammalla seudulla se semmoinen olisi varmaan tuottanut\nsankarilleen kuolemattomuuden. Suomalaisesta seikkailusankarista tuntui\nse vähäpätöiseltä ja arvottomalta.\n\nAntti Hägg, pitkä ja roteva, vanha merimies, yllään kulunut\nnukkerinuttu ja päässään merimiehen lakki, tuli kovana pakkaspäivänä\nKallisen mäelle, siitä alas laskeakseen. Ukko veti perässään kelkkaa,\njossa oli raskas tiilikuorma. Päästyään mäelle istuutui hän mukavasti\nkuormalle, laskeakseen alas. Mutta hänpä ei voinutkaan korkealta\nasemaltaan oikein ohjata kelkkaa. Kiitävällä vauhdilla, jota lisäsi\nraskas kuorma, meni kelkka jyrkänteessä väärälle tielle, mitä myöten\nlähellä asuva värjäri kuljetti tavaroitaan niitä varten hakatulle\nisolle avannolle. Aivan levollisena ja lujana näytti kuitenkin tuo\nkaraistu merimies kiireellisessä kulussaan katsovan avantoa ja siinä\nvarman kuoleman vaaraa päästämättä hätähuutoa taikka pyytämättä apua\nniiltä ihmisiltä, jotka vähän matkan päässä toisella avannolla\nseisoivat suu auki ja kovin ällistyneinä nähdessään vanhan Häggin\n\"laskevan mäkeä\" ja myrskyssä taitavan perämiehen tavalla vakavana\nkulkevan suoraan isoon ja sulana-olevaan avantoon. Vain vilaukselta hän\nenää oli näkyvissä, sillä samassa hän salaman nopeudella kuormineen ja\nkelkkoineen hävisi jään alle kohisevaan koskeen.\n\nTämä odottamaton näky sai katsojat kohta huutamaan. Akat, jotka olivat\nhuuhtomassa pesuvaatteita, juoksivat kirkuen pahki toisiaan, ja pian\nkokoontui väkijoukko ison avannon ympärille; mutta jälkeäkään ei\nnäkynyt tuosta onnettomasta, joka tässä häipyi kuin näköhäiriö aivan\nheidän silmäinsä edestä.\n\nHaettiin kojeita, että saataisiin uponnut ylös, hakattiin parin\nkyynärän vahvuiseen jäähän reikiä useaan kohtaan -- kaikki turhaan. Ei\nedes raskasta kelkkaa voitu löytää kovasta koskesta, mikä salaperäisenä\nkohisi jääholvin alla.\n\nKun oli pari tuntia hukkaan tehty työtä ja luovuttu jo kaikesta\npelastamisen toivosta, tekivät työmiehet lähtöä jäältä. Silloin aivan\nodottamatta kuului huuto, ja ihmisen pää pisti näkyviin toisesta\npienemmästä avannosta, noin sata syltä ylempänä etsittyjä paikkoja.\n\"Hohoi!\" kirkui Hägg, \"auttakaa minut ylös tästä kirotusta reiästä!\"\nAvanto oli näet niin pieni, ettei hän päässyt jäälle, ennenkuin aukkoa\noli kirveillä suurennettu. Mutta lopulta nousi Hägg jäälle ja oikoen\npitkää selkäänsä tuumi: \"Kirotun kumarassa siellä alhaalla täytyi\nkävellä\".\n\nAivan tyynenä, vaikka läpimärkänä hän sitten tarttui kelkkansa jukoon\nja haastoi: \"Ylös toveri! Sinua en jätä oman onnesi nojaan! Ethän\nsinäkään merihädässämme heittänyt yli reunan lastista yhtäkään!\"\n\nHägg veti itse raskaan kelkkansa likimpään taloon, missä hänet\nvieraanvaraisesti otettiin vastaan, vietiin lämpimään huoneeseen,\ntarjottiinpa vielä hänen lempijuomaansakin, kahvipunssia pari kuppia.\nSitten kertoi ukko seikkailunsa, mutta hänestä se ei kuitenkaan ollut\nsiinä määrässä kummallinen kuin hänen ihmettelevistä kuulijoistaan.\n\n\"Niin, minähän ajattelin,\" puhui ukko kertoessaan matkastaan, \"minähän\najattelin, että minun on yhtä hyvä laskea Kallisen mäkeä alas kuin\nvetää perässäni raskasta kelkkaa. Ja siksi näet otin laskeakseni sitä\nmyöten. Mutta kelkka sai liian kovan vauhdin, niin ettei se totellut\nperäsintä, vaan kääntyi hullulle suunnalle. Kyllä näin, minne se vei ja\nmissä matka päättyisi, mutta käsitin myös, ettei siinä auttanut huuto\neikä vihellys. Mennään! ajattelin. Koenpa tätäkin kulkua. Sitten näkee,\npääseekö takaisin. Mutta niin helposti ei Kallinen sentään minua saa\nhengiltä. Samassa loiskahdin kuormineni avantoon. Jotain hyötyä on\nkuitenkin tästä kirotusta pakkasesta, sillä ankara talvi on imenyt\nveden niin vähiin että jään alla on jonkinlainen holvi. Kosken vesi oli\nniin matalalla, että se tuskin nousi yli saappaitteni. Mutta vaikka\nluja jää oli pääni päällä kuin kellarin katto, oli se kuitenkin kirotun\nmatalalla. Täytyi käydä siellä kumarassa ja sauvoa vasten koskea\nliukkailla kivillä. Väliin olin luiskahtamaisillani, mutta silloin piti\nminun nelin kontin ryömiä tyynempään veteen. En tahtonut heittää\nkelkkaakaan, joka seurasi perässäni aivan vakavasti jalaksillaan.\nVaikeinta oli pysyä oikealla tiellä. Siellä alhaalla ei ollut juuri\npimeä, vaan eipä voinut nähdä paljon ympärilleenkään. Minulla ei ollut\nmuuta kompassia kuin päässäni, ja se osoitti minulle väärän suunnan,\nsillä oikeastaan olisi ollut lyhempi tie Buchtin avannolle kuin\nUllbrandtin. Mutta sain minä luovia, voitte ajatella. Kyllä kuulin\nhuutoa ja hälinää jään päältä, ja kyllä minäkin puolestani huusin,\nmutta mikä huutaja voisi kosken äänen voittaa! Kuljin niin hyvin kuin\nosasin ja oikein olen kuitenkin ohjannut, senhän huomaatte, vaikka\ntällä kertaa kuljinkin kuin akka vasten virtaa\".\n\nKun ukko oli syönyt, ottanut ruuan päälle päivällisunet ja saanut\nvaatteensa kuiviksi, kiitti hän vaivannäöstä, heitti hyvästit ja veti\nkuormakelkkansa kotiinsa ylpeänä ja iloisena, ettei yhtään tiiltä ollut\nmatkalla pudonnut. Kaikista ihmeellisintä oli, että ukko itse piti\nseikkailuaan niin mitättömänä, jotta unohti kertoa siitä vaimolleen ja\nlapsilleen. Mutta ei koskaan sen erän perästä Häggin ukko enää halunnut\nmäkeä laskea.\n\n\n\n\n13.\n\nKOLMEN ROUVAN VENERETKI.\n\n\nKauniina kesäpäivänä oli kolme kaupungin hienointa rouvaa päättänyt\nlähteä Laanilaan vierailulle sisar Polvianderin, vanhan tuomarinrouvan\nluokse. He olivat pukeutuneet paksusilkkisiin dolmaaneihinsa, päähänsä\nhe olivat ottaneet kauneimmat harsomyssynsä hienoine pitseineen,\nhartioille vierailuvaipat ja käteen päivänvarjot.\n\nErkkolan talon kohdalta piti mentämän yli virran vastakkaisella\nrannalla olevaan tuomarin taloon. Mutta Erkkolan rannassa oli vain yksi\nvene saatavissa ja sekin pieni ja huono. Väkikin oli ulkotöissä, eikä\nkotiin ollut jäänyt muita kuin alaikäinen tyttö kolmen vielä nuoremman\nsisaruksensa hoitajaksi. Silti oli hän niin kiltti, että lupasi soutaa\nrouvat yli joen, minkä sanoi usein tehneensä, kun Laanilaan meni\nvieraita.\n\nIloisina ja rohkeina rouvat istuutuivat kolmelle veneen poikki\nasetetulle laudalle. Tyttönen työnsi veneen irti rannasta, tarttui\nairoihin ja alkoi soutaa, mutta virta oli nyt tavallista väkevämpi,\nsillä vesi oli noussut.\n\nPieni soutaja kiskoi kaikin voimin. Rouvat nuuskasivat ja\npuhelivat, eivätkä huomanneet mitään vaaraa, ennenkuin virta heidän\nsoutajatyttöstänsä voimakkaampana oli hänet voittanut ja vene\npoikkipäin kääntyneenä läheni Koskenniskan kuohukkoa. Vasta lisääntyvän\naallokon keskellä äkkäsivät nuo kolme rouvaa vaaran, ja rupesivat\ntäyttä kurkkua parkumaan ja apua huutamaan. Tyttö pahanen samaten\nsäikähtyneenä hätäytyi ja herkesi soutamasta yhtyen kirkumaan.\n\nMutta vaara kävi joka hetki suuremmaksi. Yksi rouvista otti päästään\nharsomyssynsä, jota hän hätälippuna heilutti merkiksi joen molemmille\nrannoille työmaaltaan kiireesti kokoontuvalle väelle. Kaikki halusivat\nkyllä auttaa, mutta yhtään venettä ei ollut saatavissa, joten he vain\nneuvottomina juoksivat rannoilla toisiaan tuuppien, samalla kun vene\nkiidätti noita onnettomia yhä lähemmäksi kuohukkoa. He heittivät kaiken\npelastuksen toivon eivätkä kyenneet kuolemankauhussaan pelastuksekseen\nyrittämäänkään yhtään aironvetoa. Rouvat vain kirkuivat.\n\nLopulta, juuri kuohukon äärellä, pyörtyi yksi rouvista, samalla lensi\nvene vasten kiveä ja silloin toinen rouva sai tuuppauksen, kadotti\ntasapainonsa ja putosi veneestä. Kaikkien kummastukseksi hänen\npönkkähameensa kannattivat häntä kuitenkin veden pinnalla. Vaikka virta\nveti häntä dolmaanin pitkästä laahustimesta alaspäin, antoi hätä\nhänelle voimia, niin että hän äkkiä pääsi kiipeämään kivelle, jota\nvastaan hän oli törmännyt. Siinä hän nyt kyyrötti kuin siipeen ammuttu\ntiira myrskysäällä kovin surkean näköisenä, vaikka ei enää mitään\nhengenvaaraa ollut; mutta harsolakki meni menojaan Koskenniskaa alas ja\nkatosi ison kosken vaahtoon.\n\nMukana olevista oli onnellisin virrassa yhä valloillaan kulkevan veneen\npohjalla tajutonna lepäävä rouva. Tyttönen ja kolmas rouva polvistuivat\nveneen näyttäessä kiitävän ja vievän mukanaan heidätkin syvyyden\nkuiluihin. He alistuivat välttämättömään kohtaloonsa.\n\nMutta kiveen törmätessään kääntyi vene oikeaan suuntaan ja kaikkien\nsuureksi hämmästykseksi ja iloksi sen nähtiin vakavana ja aivan\nsievästi laskevan alas Koskenniskaa, jonka jälkeen sen vauhti väheni.\n\nKoskenniskan ja ison kosken välillä on suvanto. Siellä oli rannassa\naina veneitä. Reipasta väkeä riensi kohta sinne, ja miehet työnsivät\nveneen jokeen onnettomia pelastaakseen. Voit kuvitella noiden\nnaisparkain riemua, kun heidät vihdoin vietiin maihin, missä pyörtynyt\npian taas tuli tajuihinsa.\n\nSitten pelastettiin sekin rouva, jolle oli käynyt samoin kuin\ntavallisesti painolastille merihädässä käypi, se nimittäin heitetään\naluksesta.\n\nPelästyksen jälkeen rouvat olivat jonkun päivän pahoinvoipia, mutta\nsenjälkeen oli heillä jälellä vain hirveä muisto keskeytyneestä\nvierailustaan.\n\n\n\n\n14.\n\nHERRA ON HULLUJEN HOLHOOJA.\n\n\nToinenkin koskiseikkailu on yhtä kummallinen. Se on tuttu monelle\npaikkakunnan asukkaalle.\n\nMuuan mielipuoli mies, joka kierteli kerjäten talosta taloon Oulujoen\nvarsilla, istahti eräänä päivänä kerjuupussi kainalossa veneeseen,\ntyönsi sen vesille Koskenniskan kohdalta ja heittäytyi hyvillä\nmielin tuuliajolle oman onnensa varaan. Vene oli jo menossa\nvuolaimmassa virrassa kohti isoa koskea eikä ollut enää pelastusta\najatteleminenkaan, kun vasta huomattiin tuo onneton, joka pian hävisi\nnäkyvistä kosken vaahtopäisiin aaltoihin. Hänen kuolemaansa pidettiin\nvarmana; mitään etsiskelyjä ei toimitettu; veneen omistaja uskoi sen\nsärkyneen kosken tyrskyihin ja hävinneen hukkuneen hullun mukana. Mutta\nkansan hokema sananparsi sanoo Herran olevan hullujen holhoojan. Ja se\ntoteutui tässäkin, sillä mielipuoli ei ollut ainoastaan onnellisesti\naivan vahingoittumattomana ilman peräsintä ja airoja laskenut koskea,\nvaan tuuli oli ajanut veneen kauas merelle kohti Länsipohjan rannikkoa,\nmistä eräs laivuri ollessaan purjehdusmatkalla Tukholmaan korjasi hänet\nalukseensa. Säälien aavalla merellä pienessä veneessä ajelehtivaa\nraukkaa, jonka puhettakaan hän ei ymmärtänyt, antoi laivuri hänelle\ntarpeellista hoitoa, piti huolta hänestä ja jätti Tukholmaan.\n\nMonta vuotta jälkeenpäin keksivät eräät hänen maanmiehensä hänet\nmuutamasta tehtaasta Tukholman läheltä uutterana ja taitavana\ntyöläisenä.\n\nHän oli tullut täyteen järkeensä, ja hänen päähänsä oli\nonnettomuusajalta iskeytynyt vain se luulo, että Jumalan enkeli oli\nnostanut hänet suureen laivaan vene-rähjästä. Hän lisäsi myös, että\nKaitselmus sitten joka päivä oli pitänyt hänestä huolta.\n\n\n\n\n15.\n\nHOVINEUVOS.\n\n\nHovineuvos ---- oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä. Kaikki he\nolivat taitavia liikemiehiä, jotka selvä-älyisinä olivat hyväkseen\nkäyttäneet vaihtelevia kauppasuhteita ja siten koonneet itselleen\nhuomattavan omaisuuden.\n\nHovineuvos varsinkin tuli tunnetuksi teräväpäisenä liikemieskykynä,\njolla oli kylmä sydän ja omituisia päähänpistoja. Hänen onnistuneet\nkauppayrityksensä ja yhtä toimekkaat kuin taitavat puuhansa edistivät\nsekä hänen omaa etuaan että yleistäkin hyötyä. Hän perusti noin neljän\npeninkulman päähän Oulusta Olhavaan lasitehtaan, jossa joukko työmiehiä\nsai toimeentulonsa. Sitäpaitsi hänellä oli laaja kauppaliike, ja hän\nrakennutti laivoja jopa ulkomaalaisillekin. Hänen laivansa risteilivät\nvaltamerillä.\n\nKauppa-asioissaan hovineuvos matkusti usein Tukholmaan. Monien\naikeittensa ja suunnitelmiensa vuoksi hän usein pääsi kuninkaankin\npuheille. Kustaa III:lta, jonka terävä silmä pian keksi kyvyn,\nminkälaatuisena se ilmenikin, ei jäänyt huomaamatta niin selvä ymmärrys\nkuin hovineuvoksen. Kuningas myönteli hyväksyen hänen ehdotuksiinsa ja\nluotti niin suuresti hänen arvostelukykyynsä, että hän monista asioista\nneuvotteli hänen kanssaan.\n\nKerran kuningas kysyi häneltä, minkä palkinnon hän tahtoisi\nansiokkaasta toiminnastaan, halusiko hän arvonimen ja minkä sellaisen\nmieluimmin.\n\nSankarimme kumarsi ja kiitti, mutta ei sanonut koskaan olleensa perso\narvonimelle; kuitenkin, kun Hänen Majesteettinsa armollisesti suvaitsi\nhäntä sellaisella kunnioittaa, olisi hänen nöyrin pyyntönsä saada\narvonimi, jollaista täällä todella usein tarvitaan ja jollaista ei\nennen tiettävästi ole ollut olemassa Ruotsissa.\n\nKuningas keskeytti äkkiä vilkkaasti: \"Sano, sano se arvonimi!\"\n\n\"Ellen täten menetä kuninkaani suosiota\", vastasi hän, \"niin anoisin\nminä kaikkein alamaisimmasti tulla nimitetyksi _hovineuvokseksi_.\"\n\nKuningas nauroi ja pyörähtäen kantapäällään virkkoi: \"Hyvä, hyvä! Me\nolemme todella köyhiä tässä suhteessa! Ainakin tulee teistä\nnimihovineuvos. Muuten ei ole syytä sanoa, että Ruotsissa hovissa\noltaisiin neuvojen puutteessa.\"\n\nHovineuvos oli tanakanpuoleinen ja voimakas varreltaan sekä keskikokoa;\nkasvojen piirteet olivat vastenmieliset. Viekas ketun ilme kiilui hänen\npienistä, syvälle painuneista, harmaista silmistään.\n\nIältään jo niinkuin sanotaan vanhanpojan kirjoissa hän istui kauniina\nkesäpäivänä kotonaan piippuaan poltellen avonaisen ikkunan ääressä,\njosta näki Suurelle Torikadulle. Eräs onnellisessa avioliitossa elävä\nnuoruuden ystävä oli hänen seuralaisenaan. Tupakoidessaan ukot\njuttelivat sitä ja tätä, ja siinä ystävä sanoi kovasti kummastelevansa,\nettei veli aikonut mennä naimisiin, vaikka oli niin hyvissä varoissa.\n\nHän kehui avioliitossaoloa ja omaa kotionneaan, kunnes hovineuvos, joka\noli ääneti kuunnellut häntä tupakkapilvien takaa, lopuksi sanoi ikkunaan\nsilmäten:\n\n\"Niin, niin, tuo on kaikki hyvää; mutta mistä minä saan sen enkelin,\njonka sinä kuvailet minun maallisen autuuteni luojaksi. En ole vielä\nkoskaan huomannut hame-enkeliä, vaikka olen 40 vuotta etsinyt häntä\nyhtä tarkasti kuin Diogenes ihmistä. Mutta koska sinä nyt haluat, että\nmenisin naimisiin\", jatkoi hovineuvos tavallisella nenä-äänellään,\n\"niin sano minulle nyt, tahdotko että otan vaimokseni ensimmäisen\nnaisen, joka kulkee oikealta tästä ikkunani ohi, vaiko vasemmalta\ntulevan. Sinun, veli hyvä, pitää ratkaista kohtaloni; mutta et saa\nkatsoa ulos ikkunasta, ennenkuin olet vastannut minulle.\"\n\nYstävä joutui aivan hämilleen eikä sanonut ensinkään haluavansa olla\ntässä tapauksessa leikkimässä hänen tulevaisuudellaan, mutta hovineuvos\nei herjennyt pyynnöstään, ennenkuin toveri määräsi: \"Hän tulkoon sitten\nvaikkapa oikealta!\"\n\nHovineuvos kiitti päätään nyökyttäen, sytytti uudelleen piippunsa, mikä\noli sammunut jutellessa, ja nyt istuivat ukot taas aivan hätäilemättä\npoltellen ja pohtien Amerikan sotaa. Samassa kuului kadulta keveitä\naskeleita. Kumppani silmäsi naurusuin hovineuvosta, joka vain käänsi\npäätään nähdäkseen, kuka siitä ohi mahtoi mennä. Pikku poikanen\noikealta ensimmäiseksi ikkunan ohi kulki.\n\nMutta pian kuului taas askeleita, sekä kepeitä että raskaita. Ukot,\nyhtä uteliaina molemmat, katsoivat ikkunasta ja näkivät talonpojan\nvaimonsa ja nuoren, kauniin tyttärensä kanssa juhlallisen vakavasti\nastelevan eteenpäin, mutta he tulivat vasemmalta. Ääneen nauraen puhui\nhovineuvos ystävälleen: \"Näethän nyt, veli hyvä, ettei kohtalo\nmilloinkaan ole suonut minulle naima-onnea, koskapa tuokaan kaunotar ei\ntullut oikealta, sinun määräämältäsi suunnalta.\"\n\nYstävä ei ehtinyt vastata hänelle, kun samassa keijukaisen kaltaisena\nnuori nainen kävellä sipsutteli ikkunan ohitse oikealta. Hän asteli\nniin keveästi, että oli jo ehtinyt ohi ikkunan, ennenkuin ukot hänet\nhuomasivat.\n\nMutta silmänräpäyksessä kumartui hovineuvos ulos ikkunasta ja huudahti:\n\"Kuulkaahan, neiti!\"\n\nNuori impi katsoi taaksensa, ja hänen neitseellisten kasvojensa\nihanista sinisilmistä loisti hämmästynyt, kysyvä katse kohti nenäkästä\nhovineuvosta, joka nyt kovin ihastuneena tunsi nuoren tytön kaukaiseksi\nsukulaisekseen, mitä ei ollut nähnyt kuin lapsena. Muutamissa vuosissa\nhän oli kypsynyt todelliseksi kaunottareksi. Kohteliaasti pyysi nyt\nhovineuvos anteeksi erehdystänsä ja kysyi, eikö hänellä ollut kunnia\npuhutella sisar N:ää.\n\nPunastuen ja kunnioittavasti niiaten vastasi nuori tyttö hiljaa:\n\"Kyllä\".\n\n\"Olipa hyvin ihastuttavaa\", jatkoi hovineuvos, \"että sain nähdä\nsisaren. Miten jaksaa äiti kulta kotona? Olen joka päivä ollut tulossa\nteille, mutta se, jolla on sata rautaa tulessa, ei aina ehdi huolehtia\nrakkaimmistakaan velvollisuuksistaan.\"\n\n\"Kiitän äidin puolesta siitä suuresta kunniasta\", vastasi kainosti\nnuori kaunotar.\n\n\"Tiedän\", pitkitti puheluaan hovineuvos, \"että rakas isänne on kuollut\nja että teidän täytyy työtä tehden elättää itseänne. Niin, niin, köyhän\npitää raataa ruokansa eteen.\"\n\nKyynel kiilsi nuoren tytön silmässä hänen vastatessaan: \"Ei juuri\nraataa. Tarvitsemme niin vähän, ja olemme siihen tyytyväiset. Äiti\npitää vähäistä pientenlastenkoulua, ja minä olen hänen apunaan\", lisäsi\nhän iloisen katseen loistaessa kyynelten läpi.\n\n\"Oikein tehty, lapseni\", sanoi hovineuvos tirkistelevin silmin\ntavattoman ihastuneena tarkastellen kainoa impeä. \"Vie terveiset äiti\nkullalle\", jatkoi hän, \"ja sano hänelle, että minä tänä iltana tulen\nhäntä tervehtimään.\"\n\nSyvään niiattuaan poistui nuori impi kiireesti ja aivan ääneti.\n\n\"Kirotun kaunis kakara!\" sanoi hovineuvos nopeasti sulkien ikkunan.\nReippaana hän heitti hyvästit ystävälleen ja lähti toiseen huoneeseen\npukeutumaan. Jäätyään yksin ystävä kopisti naurusuin tuhan suuresta\nmerenvahapiipustaan, otti hattunsa sen enempää kursailematta ja lähti\nkotiinsa. Pian senjälkeen tuli hovineuvos huoneestansa. Hän oli nyt\nhieno ja jauhotettu, kaulassaan oli hänellä röyhelö, ranteillaan\nkalvosimet ja yllä kustavilainen puku. Pieni timanttisormus kiilsi\nhänen pikkusormessaan. Hän asettui vanhanaikaisen kuvastimen eteen\ntarkastellen jonkinlaisella levottomuudella komeata vartaloaan ja\nasetellen hienoa hattuansa kallelleen päähänsä, milloin toiselle\nkorvalle, milloin toiselle. Lopulta se sai kallistua oikealle.\nHovineuvos huusi sitten huoneeseensa palvelustytön, joka auttoi hänen\nhartioilleen kevyen, tummansinisen ja mitä hienoimmasta verasta tehdyn\nviitan, jossa oli samanvärinen silkkivuori ja suuret hopeasoljet.\nAistikkaasti hän poimutteli väljän viitan ympärilleen ja heitti toisen\nkulman vasemman olkapään yli, niin että kallis vuori paistoi\nauringossa. Sen jälkeen hän muodosti kuvastimen edessä kasvojensa\nilmeen niin miellyttäväksi kuin voi, kääntyi ympäri kantapäillään vielä\npari kertaa lisääntyvää mielihyvää tuntien ja lähti sitten köyhän\nlesken majaan.\n\nLämpöisenä ja hengästyneenä palasi nuori Kreetastiina äitinsä luo. \"Kas\nvain!\", huudahti tämä. \"Nyt olet varmaan nähnyt kadulla jonkun\njuopuneen miehen tai paennut koiraa, koska olet noin hiestynyt nopeasta\nkulusta. Lapsi rakas, muista ainoata isänperintöäsi, heikkoa rintaasi,\näläkä kulje niin kiivaasti! Lääkärihän on kieltänyt sinun kiivaasti\nliikkumasta.\"\n\n\"Hyvä äiti kulta, älä nyt toru minua\", pyyteli tyttö. \"Minun piti\nrientää kotiin valmistamaan äitiä ylhäiseen vierailuun.\"\n\n\"Ylhäiseenkö?\" toisti äiti vitkaan. \"Varmasti sitten joku\nmatkustavainen tulee, sillä maaherran väkihän on matkalla ja koko\nkaupungissa ei ole muita ylhäisiä. On tosiaankin oikeaan osuva\nsananparsi, että aateliset ja kravut eivät viihdy Pohjanmaalla.\"\n\n\"Harvinainen vierailu sitten, jos äiti niin tahtoo\", vastasi tyttö\nruvetessaan korjaamaan pois ompeluksia ja kirjoja lasten jäljiltä,\njotka juuri olivat lähteneet koulusta.\n\n\"Sinä saat minut aivan uteliaaksi, Kreetastiina\", puhui äiti ja katsoi\nkysyvästi silmälasiensa takaa siivoamispuuhissa hommailevaa tytärtään.\n\nVihdoin tytär istuutui ja kertoi äidille tavanneensa hovineuvoksen ja\nilmoitti samalla siitä kunniasta, jonka tämä oli luvannut äidille\nosoittaa.\n\nHuoaten sanoi äiti: \"Hän saisi olla tänne tulematta. Kerran isäsi\nkuoltua ajoi tarve minun pyytämään neuvoa ja apua rikkaalta\nsukulaiseltani, mutta hän sulki sekä ovensa että sydämensä köyhältä\nleskeltä. Nyt en tarvitse häntä.\"\n\nSamassa näkyi ikkunan alla hovineuvoksen pyylevä vartalo, joka kääntyi\nsisään portista. Heti sen jälkeen hän astui sisään lesken matalaan\ntupaan kallis viitta käsivarrella ja pyysi tuhannesti anteeksi, että ei\nennen ollut käynyt rouva sisaren luona.\n\nKovin ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta leski unohti\nmielipahansa vieraan entisen kylmän kohtelun johdosta, niiasi ja\nkursaili yhtä paljon kuin komea hovineuvos kumarteli ja sievisteli.\nHovineuvos imarteli sekä eukkoa että hänen tytärtään ja sanoi, että\ntyttären oli vain äitiään kiittäminen saamastaan hyvästä kasvatuksesta,\nrakastettavaisuudestaan, miellyttävästä ja kohteliaasta\nkäytöstavastaan, joka kelpaisi vaikka hovineidille j.n.e.\n\nIkäänkuin tämän imartelun tinkimättömänä vastalauseena seisoi\nKreetastiina saaliinsa kääriytyneenä aivan kuin hän olisi halunnut\npiiloutua maan alle kavalan hovineuvoksen läpitunkevilta katseilta,\njoita hän ei ymmärtänyt, mutta kyllä pelkäsi ja koki vältellä. Hänen\npuhtaalla otsallaan ja ujoilla poskillaan liikehti veri kainoudesta. Ei\nkoskaan ollut äiti nähnyt Kreetastiinaansa niin saamattomana ja\nkömpelönä kuin juuri nyt, jolloin hän äveriäälle sukulaisellensa niin\nhalusta olisi mielinyt ylpeillä ihanalla tyttärellään, jonka\nkäyttäytymiseen hän nyt ensi kerran oli tyytymätön.\n\nKiltti tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä hyvää mieltä osoittamalla\nhovineuvokselle vastenmielisyyttään eikä näyttämällä, miten vähän hän\nantoi arvoa tämän kohteliaisuudelle ja tyhjälle lörpöttelylle. Hölmönä\nhän otti hattunsa poistuakseen huoneesta, mutta äidin moittiva katse\nsai hänet jäämään paikalleen.\n\nHovineuvos huomasi tuon katseen, ja omahyväisyydessään hän luuli tytön\nolevan hämillään siksi, että hän näin käynnillään kunnioitti varattomia\nsukulaisiansa ja että hän, vaikka oli rikas ja arvokas herra, oli niin\nhuomaavainen vähäpätöiselle neidolle. Itse asiassa miellytti tytär\nhäntä kuitenkin enemmän kuin hän itse koskaan oli voinut uskoakaan\nnaisen saattavan häntä miellyttää. Ehkäpä ensimmäisen kerran tuo\nkylmäjärkinen mies tunsi tavallaan myötätuntoa lähimäisensä\nlevottomuutta kohtaan. Niin suuresti kuin hän olikin mielissään nuoren\nneidon hämmennyksestä, niin samalla se häntä kuitenkin kiusasikin,\nvaikka hän luonteeltaan muuten oli niin omituinen, että hänen suuri\nilonsa ja melkeinpä ainoa nautintonsa oli ärsyttää ja kiduttaa\ntunteellisia olentoja, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä.\n\nHän halusi päästä hyviin väleihin tytön kanssa, ja senvuoksi hän pyysi\näidiltä tälle lupaa tehdä pienen kävelyretken raittiissa ilmassa.\n\nEstelemättä äiti suostui pyyntöön, jonka mielenliikutuksestaan taas\nvapautunut tyttö palkitsi iloisella ja kiitollisella katseella, sillä\nhän ei itsekään ymmärtänyt syytä levottomuuteen, mikä painoi hänen\ntavallisesti niin huoletonta sydäntänsä. Kiireesti hän sitoi pienen\npaimenhattunsa ruusunauhat rusoposkiensa ympärille, niiasi\nkunnioittavasti hovineuvokselle, suuteli äidin kättä ja sanoi: \"Hyvä\näiti, kauan en viivy ulkona.\"\n\nKun hän oli lähtenyt ja hänen vaalea tukkansa liehahtanut ikkunan\nohitse, puhui hovineuvos äidille: \"Usko minua, sisar, en koskaan\nelämässäni ole nähnyt niin siivoa ja suloista tyttöä kuin sinun\nKreetastiinasi on. Onnellinen on se mies, joka hänet vaimokseen saa.\"\n\nÄiti vastasi syvään huoaten: \"Kyllä minäkin luulen, että lapsestani\ntulisi yhtä hyvä puoliso kuin hän on tytärkin, mutta köyhät tytöt eivät\nsaa ajatella miten päästä naimisiin. Heidän pitää vain ajatella miten\nelättää itsensä.\"\n\nHovineuvos lausui: \"Siitä ei tässä ole kysymys, sillä minä tahdon olla\nlyhytpuheinen ja suoraan sanoa, että vaikka vielä niin vähän tunnen\nsisaren tytärtä, kiiruhdan kuitenkin ehkä nyt ensimmäisenä pyytämään\nhäntä puolisokseni. Jos sisar myöntyy ja hyväksyy aikeeni voittaa tyttö\nomakseni, niin sano nyt suoraan! Tunnette kyllä kumpikin hovineuvos\n----n. Tiedätte, mitä muuten panette alttiiksi.\"\n\nLesken kalpeille poskille veri ilosta virtasi, mutta vastaukseksi hän\npurskahti itkemään.\n\nKun äidinsydämen ihastuksen yltäkylläisyys näin oli purkautunut, löysi\nhämmästynyt leski sanojakin ilmoittaakseen ilolla suostuvansa ja\nolevansa kiitollinen hovineuvoksen hänen Kreetastiinalle tarjoamastaan\nonnesta, tytär kun oli hänen ainoa ilonsa elämässä.\n\nPäätettiin olla ilmoittamatta Kreetastiinalle tästä sopimuksesta,\nkunnes hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Nuori kaunotar tuli\nnäin luvatuksi toisen omaksi ennenkuin hän tiesi oikeudestaan itse\nvalita sydämensä vaatimusten mukaan. Tosin naapuritalon nuori\nkirjanpitäjä oli jo kauan ollut hänelle kohtelias, ja se juuri teki\nvanhan hovineuvoksen imartelun hänestä niin vastenmieliseksi; mutta\nmitään rakkauden tunnustusta tai ajatusta mennä naimisiin ei ollut\nvielä koskaan juolahtanut nuorten mieleen. Sitä enemmän he kuitenkin\ntoisiaan ajattelivat, kun olivat erillään tai kun saivat jonkun kerran\nyhdessä tanssia menuettia tai juosta leskistä Lyötyllä.\n\nKreetastiina oli sekä kummissaan että hyvillään huomatessaan, että äiti\näkkiä alkoi päästä vauraampaan elämiseen. Uteluihin, mistä tuo\nvarallisuus tuli, sai hän vain vältteleviä vastauksia, mutta\nkallisarvoisia lahjoja. Hänen vaatevarastonsa veti vertoja kaupungin\nrikkaimpien naisten puvustolle. Hovineuvosta hän ei osannut arvata\nantajaksi, koska tämä kovin harvoin kävi hänen äitinsä luona ja silloin\nhyvin vähän välitti tyttärestä, jota hän ei kuitenkaan kadottanut\nnäkyvistään, vaikka hän vielä toistaiseksi vain kaukaa piti häntä\nsilmällä.\n\nVarhain aamulla eräänä kylmänä helmikuun päivänä pakkasen nurkissa\npaukkuessa herätti Kreetastiinan kahden kuljeksivan kisällin korvia\nviiltävä klarinetinsoitto. Ne oli hovineuvos lähettänyt Kreetastiinan\nikkunan alle, sillä nyt oli juhlapäivä koittanut, joka ratkaisisi hänen\nkohtalonsa.\n\nNuori tyttö heräsi iloisena yllätyksestä ja kiitti ensiksi kaiken hyvän\nantajaa monista riemullisista syntymäpäivistään ja iloisesta\nlapsuusajastaan. Samassa äiti astui sisään ja tavattoman liikutettuna\nsiunasi ja onnitteli häntä niistä monista ilonaiheista, jotka tänään\ntulisivat hänen osakseen.\n\nKun Kreetastiina pienestä kamaristaan astui kouluhuoneeseen, oli siellä\nsukulaisia ja ystäviä häntä onnittelemassa. Kauniisti koristellulla\npöydällä oli monta kallisarvoista lahjaa, joita hän kyynelsilmin ihaili\nsanoen: \"Millä minä tämän kaiken olen ansainnut?\"\n\nPian astui hovineuvos sisään lausuen onnittelunsa niin korealla\npuheella, ettei päivän kuningatar siitä puoltakaan ymmärtänyt, ollen\nniin perin hämillään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan koreudesta.\nHovineuvoksen puhuessa miten hänen onnensa tähti oli johtanut\nKreetastiinan askeleet hänen ikkunansa ohi, jolloin hänen silmänsä\nensimmäisen kerran yhdessä hänen sydämensä kanssa olivat avautuneet\nnäkemään neidon ihanan kauneuden, kuiskasi tytär äidilleen: \"Mitä hän\noikein puhuu tähdistä ja sydämestä?\"\n\nÄiti teki tyytymättömänä vaientavan liikkeen; hovineuvos otti esille\npaksut kultaketjut medaljonkeineen, missä oli hänen hohtokivin\nympäröity kuvansa nuoruuden ajoilta. Sitten irroitti hän sormestaan\npienen timanttisormuksen ja pyysi saada rakkaan äidin luvalla antaa\nnämä lahjat morsiuslahjana Kreetastiinalle; sillä hän toivoi saavansa\nhäneltä myöntymyksen, jonka hän jo aikoja sitten oli saanut hänen\näidiltään.\n\nKalman kalpeana seisoi siinä nuori uhri. Ei sanaakaan kuulunut hänen\nvapisevilta huuliltaan, kun äiti ja sulhanen kultaisilla kahleilla\nkiinnittivät hänet hovineuvoksen timantinkovaan sydämeen.\n\nNeljä viikkoa sen jälkeen, kun suuret häät oli pidetty, vei hovineuvos\nnuoren rouvansa maatiloilleen Olhavaan. Täällä hän ensi huvikseen sai\noppia hoitamaan kolmenkymmenen hengen taloutta ja sen lisäksi teettää\nkaljaa, leivotuttaa ja teurastuttaa niiden monien laivojen tarpeeksi,\njoita joka vuosi varustettiin tehtaalta merelle. Tosin tuo kokematon\nnuori emäntä tällöin vuodatti paljonkin kyyneleitä, mutta niitä ei\nnähnyt eikä niistä tiennyt kukaan muu kuin Jumala. Hänen miehensä ei\nhäiden jälkeen osoittanut hänelle mitään hellyyttä, koska se tunne oli\naina ollut hänelle outo. Hän oli antavinaan hänelle kuitenkin paljonkin\nluovuttaessaan hänelle huolenpidon koko taloudesta, ainoan\nluottamuksensa, minkä hän koskaan hänelle osoitti. Tästä hän sai\nhuolehtia miehensä tiheiden ja pitkien matkojenkin aikana.\n\nOllen aina kärsivällinen ja lempeä sai aviovaimo-raukka aikansa\nkuitenkin yksinäisyydessä kulumaan, ja hänen halunsa oli vain voida\nkaikessa tehdä ankaran miehensä mieliksi. Äidin nimi tuotti hänelle\nsekä iloa että surua, surua sen vuoksi, että hän huomasi, ettei\nhovineuvoksella ollut mitään isän tunnetta lapsiinsa. Kun nämä tulivat\nniin vanhoiksi, että tunsivat isänsä, pelkäsivät he häntä, niin että\npiiloutuivat tai tekivät pitkiä mutkia häntä vältelläkseen, koska hän\naina puhutteli heitä ankarasti eikä milloinkaan ystävällistä katsetta\nheihin luonut, vielä vähemmän helliä isän tunteita osoittanut. Mutta\njos hän keksi jotakin äidin ja lasten kiusaksi, oli hän hyvillään.\n\nHovineuvokselle syntyi muutaman vuoden kuluessa useita vähän haluttuja\ntyttölapsia, eikä hän voinut antaa anteeksi rouvalleen sitä, ettei\npoikaa syntynyt. Kun vihdoin tämäkin toive täyttyi ja hän tuuditti\nkauan ikävöimäänsä poikaa käsivarrellaan, näki riemullinen äiti ensi\nkerran tunteen tuoman kyyneleen vuotavan isän silmästä ja oli\nsydämestään siitä Jumalalle kiitollinen.\n\nIlossaan hovineuvos nyt eli elämäänsä kuin uudestaan. Vaimolleenkin hän\nosoitti enemmän luottamusta kuin tähän asti, puhuen yhtenään\nkasvatuksesta, minkä hän aikoi pojalle antaa, koska tämä olisi hänen\nkeksintöjensä ja omaisuutensa perijä. Hänet piti opettaa vanhan ajan\nviisaiden miesten kaltaiseksi. Alku tähän kasvatussuunnitelmaan tehtiin\nsiten, että poika kastettaessa sai kunnianarvoisan nimen Aristoteles.\n\nRakkaan isän suureksi mielipahaksi ei pikku Aristoteles kuitenkaan\nnäyttänyt tulevan nimensä arvoiseksi; hän oli kiltti ja rakastettava\nlapsi, äidin täysi kuva ruumiiltaan ja sielultaan, mutta hänellä ei\nollut ensinkään isän älyä eikä terävyyttä. Eikä hänellä ollut kykyä\noppia kaikkia niitä kieliä ja tieteitä, joita tavallista aikaisemmin\nalettiin tyrkyttää hänen pikku päähänsä.\n\nTyttäret olivat älykkäämpiä; mutta isän osoittama kylmyys ja kovuus\nvain harvoin vielä täysikäisinäkin antoi heille rohkeutta häntä\nlähestyä. Pienintäkin virhettä rankaisi hän kovasti. Kerran lukitsi isä\nheidät talon alakerran huoneeseen ja otti huostaansa sen avaimen.\nTyttöraukat istuivat vankeudessaan koko päivän nälissään itkien. Äiti\noli ihan lohduton, mutta ei rohjennut ryhtyä heitä vapauttamaan. Yksi\nheistä lopulta uskalsi hypätä ikkunasta ruokaa noutamaan. Hän oli juuri\nviemäisillään sitä sisarilleen, kun isä yht'äkkiä ilmestyi hänen\neteensä ja ankaralla äänellä puhui: \"Tyttö, mitä sinä teet?\"\n\nJonkinlaisella varmalla rohkeudella tyttö vastasi: \"Vien ruokaa\nnälkäisille siskoille.\"\n\nHovineuvos löi häntä hansikkaalla naurusuin poskelle ja sanoi: \"Kenen\nluvalla, saanko kysyä?\"\n\nMutta tyttö ei ehtinyt vastata ennenkuin hovineuvos kääntyi muutaman\nseurassaan olevan vieraan herran puoleen puhuen: \"Tämä tyttö on\nlapsistani ainoa, jolla on päätä ja älyä. Tänään panin heidät kaikki\nkoetukselle, ja toiset olisivat pelkästä typeryydestä kuolleet nälkään,\nellei tämä olisi ollut heitä viisaampi.\"\n\n\"Rohkeampi uhmaamaan isän mahtia\", olisi hovineuvoksen pitänyt sanoa,\njos olisi pysynyt totuudessa, sillä hänen kaikki kolme tytärtänsä\nolivat erittäin selväjärkisiä.\n\nSillävälin kasvoi nuori Aristoteles kituen kuin vieraan maaperän kasvi\nkasvihuoneessa. Tieteellinen ala oli hänelle vastenmielinen, kun\nhänellä ei ollut vastaavia luonnonlahjoja ja hänet pakotettiin\nponnistamaan yli voimiensa. Isän huolenpito ei säästänyt ankaruutta\neikä kustannuksia, ja taitavat opettajat hankittiin ainoata poikaa,\nhänen ylpeytensä ainoata esinettä, kasvattamaan. Aristoteles, jota\npienestä lapsesta lähtien ei oltu säästetty, kävi vuosien kuluessa yhä\nhidasälyisemmäksi ja haluttomaksi kaikkeen. Kaunis lapsi hän oli, pieni\nja heikko kasvultaan, kiltti ja hyväsydäminen. Aina hän orjamaisesti\ntotteli isäänsä voimatonna ja tarmotonna, päästen kovasti ponnistellen\naivan nuorena ylioppilaaksi. Ymmärtäväinen isä huomasi, ettei hänen\npoikansa opin tiellä pitemmälle pääsisi yliopistossa. Kaikissa kopeissa\ntoiveissaan pettyneenä tahtoi hän ainakin tehdä \"Aristoteles paran\",\njoksi hän nyt aina poikaansa nimitti, kykeneväksi tilanomistajaksi. Hän\nantoi hänelle senvuoksi talon omien tilojensa läheltä saatuaan hänet\nsitä ennen 18 vuoden ikäisenä julistetuksi täysiaikaiseksi. Mutta lahja\ntuli laillisen kauppakirjan muodossa. Aristoteles parka ei saanut\nkuitenkaan rauhassa nauttia omaisuudestaan. Pian haastoi hovineuvos\noman poikansa käräjiin siitä, että tämä muka oli anastanut maata hänen\nrajapyykkiänsä siirtämällä.\n\nSävyisällä pojalla, joka ei milloinkaan ollut rohjennut puolella\nsanallakaan vastustaa isäänsä, ei ollut vähintäkään tietoa mistään\nsellaisesta, mutta hänen täytyi kuitenkin ryhtyä käräjöimään isäänsä\nvastaan.\n\nHovineuvokselle huomautettiin, miten väärin oli pakottaa poikaa\nsellaiseen. Mutta tämä vastasi vain, että koska hän kaikista\nkustannuksista ja vaivoista huolimatta ei ollut voinut saada mitään\npoikansa päähän, niin piti hänen opettaa hänet ainakin käräjöimään.\n\"Sillä muutenhan viepi ensimmäinen pystyvä veijari Aristoteles\nparaltani maat ja mannut aivan puhtaiksi\", lisäsi hän. Käräjöiminen\nkesti sitten useita vuosia eikä koskaan tullut päätökseen, luultavasti\nhovineuvoksen toivomuksen mukaan.\n\nAristoteles eleli yksin raskasmielisenä hiljaisuudessa pienellä\ntilallaan, kunnes isä lopulta jätti hänet rauhaan.\n\nKaikki tiesivät hovineuvoksen rikkaaksi mieheksi, jolla oli sekä\nmaatiloja että rahoja. Mutta kun joku hänen tuttavansa pyysi saada\nlainata häneltä, vastasi hän aina: \"Oli kyllä hyvä, että käännyit\npuoleeni minuun luottaen, hyvä veli. Hyvin mielelläni, aivan perin\nmielelläni tahtoisin auttaa sinua, koska minä luotan sinuun niin, että\njuuri aioin tulla luoksesi esittämään samanlaisen pyynnön, sillä\npuhdasta rahaa on minulla tätä nykyä vain kolmekymmentä kuusi\nkillinkiä valtionvelkaseteleissä. Tässä näet nämä kolme kulunutta\nkahdentoistakillingin seteliä. Muuta minulla ei ole tällä haavaa.\"\nSitten levitti hän pöydälle huolestuneen lainanhakijan eteen nuo aivan\nkuluneet setelit, joita hän aina piti povessaan.\n\nHovineuvos sanoi vihaavansa kaikkea ylellisyyttä, ja useimmiten hän\nkävi puettuna kuin köyhä maalaisäijä; mutta toisinaan näit hänet\nhienona ja soreana kuin prinssin. Ylellisyystavarana, jonka hän olisi\ntahtonut poistettavaksi, piti hän leipääkin, \"jota syödään vanhan tavan\nmukaan ilman tosi tarvetta\"; sillä puhdas ruis jauhamattomana,\nväärentämättömänä oli muka yhtä hyvää syödä ja yhtä ravitsevaa, kunhan\nvain siihen tottui. \"Kuinka paljon vaivaa ja kustannuksia\", sanoi hän,\n\"siten vältettäisiinkään\"! Omassa kodissaan tahtoi hän ensin panna\nkäytäntöön tämän tavan, mutta vaikka hänen olisi onnistunutkin pakottaa\nrouvansa ja lapsensa siihen, ei yksikään palvelija mukautunut hänen\nmielipiteeseensä, vaikka hovineuvos itse näytti heille hyvää esimerkkiä\naina kantaen kuivia rukiinjyviä taskuissaan. Tätä ravintoainetta käytti\nhän kolmen vuoden ajan leivän asemasta.\n\nTämän järjestelmän kautta säästyisi paljon voitakin, joka\nhovineuvoksesta oli tarpeetonta tavaraa, paitsi kun hän sitä möi muille\nkalliista hinnasta. Liinavaatteiden mankeloiminen oli turhaa, sillä\nmankeloimatta oli niiden käyttäminen terveellisempää, koska siten\nruumiissa hikireiät pysyivät auki. Näitä talousperiaatteitaan toisteli\nhän yhtenään rouvalleen ja lapsilleen.\n\nMuudan kaupungin paraista seuramiehistä, entinen Tukholman\nkuninkaallisen kaartin upseeri, kyvykäs ja hieno herra, oli\nmaaherran perheessä suuresti suosittu, sillä hän huvitti perhettä\nkohteliaisuudellaan ja varsinkin hauskoilla kaskuillaan, joita hän\njutteli muistista tai kokoili uutuuksina sekä kaupungilta että sen\nulkopuolelta. Hänen ivallinen kielensä ei säästänyt edes sitäkään, joka\noli hänelle osoittanut ystävyyttä ja luottamusta. Eipä itse\nmaaherraakaan. Mutta hovineuvoksen terävä silmä oli kohta keksinyt\nhänessä kevytmielisen lörpöttelijän, vaikkapa hänkin piti häntä\nhupaisana seuramiehenä. Hän varoitti siksi maaherraa mieheen liiaksi\nluottamasta. Mutta tämä, joka puolestaan piti hovineuvosta\nepäluotettavampana, arveli itseltään puuttuvan varmoja todistuksia\nsiitä ja piti upseeria \"kunniallisena miehenä, vaikka suurena\njutunjauhajana.\"\n\nHetimiten tämän maaherran ja hovineuvoksen keskustelun jälkeen\npalasi kauniina talvipäivänä puheenalainen herra pohjoista tietä\nTukholmasta. Kun hän kulki Olhavan kautta, poikkesi hän ystävänsä\nhovineuvoksen luo, söi siellä herkullisen aamiaisen, jota hän höysti\nkertoen uutisia ja iloisia juttuja matkaltaan. Hovineuvoskin tahtoi\nhuvittaa häntä jollakin uutisella siitä, mitä muka oli tapahtunut\nhänen poissaollessaan. Niinpä hän uskoi hänelle saatuaan pyhän\nvaitiololupauksen tekemänsä huomion, että maaherra oli suuri lurjus,\naivan epäluotettava mies, jolle ei koskaan uskaltanut mitään uskoa.\nSitten varoitti hän ystäväänsä tämän avopuheisuudesta.\n\nLopetettuaan aamiaisensa, kiitettyään hyvistä neuvoista, ruuasta ja\nluottamuksesta ja vielä kerran luvattuaan olla asiasta puhumatta\nupseeri matkusti kohta edelleen.\n\nNiin pian kun matkustavainen oli hävinnyt näkyvistä, istuutui\nhovineuvoskin rekeen ajaaksensa jäljestä. Hän ei pysähtynyt ennenkuin\nläänihallituksen portaiden edessä, missä matkustavan ystävän reki jo\nseisoi tyhjänä.\n\nEteisessä pyysi hovineuvos palvelijaa ilmoittamaan hänet maaherralle.\nAivan hämillään palasi palvelija tuoden sanan, ettei maaherra aio nyt\neikä vastakaan ottaa hovineuvosta vieraakseen.\n\nHymyillen lausui hovineuvos: \"Hyvä, hyvä!\" ja astui aivan\nvälinpitämättömänä maaherran vierashuoneeseen. Mutta maaherra tuli\novella häntä vastaan ja tiuskui kiivaasti: \"Miten te rohkenette tulla\nnäkyviini vasten kieltoani?\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", lausui hovineuvos; \"luulin, ettei läänin isä pahastu\nsiitä, että tullaan paljastamaan totuus asiassa, missä kunnon miehen\nsanaa epäillään.\"\n\nKalpeana ja vavisten oli tuo uskottu ystävä hovineuvoksen sisään\ntullessa piiloutunut uunin taakse, mikäli hänen lihavuutensa sen salli.\n\n\"Mitä tämä on?\" -- puheli maaherra, vuoroin hätääntynyttä upseeria,\nvuoroin hätäilemätöntä hovineuvosta tarkastellen.\n\nHymyillen sanoi hovineuvos: \"Tuo syntinen, joka vapaaehtoisesti on\nmennyt häveten piiloon, on tietysti tarkkaan kielinyt sanani herra\nmaaherralle? Olen puhunut konnasta, epäluotettavasta miehestä, johon ei\nrohkene luottamusta panna. Tunteeko herra maaherra nämä sanat?\"\n\n\"Niin, äsken ne kuulin\", puuttui maaherra puheeseen tuikeana ja\nkummastellen.\n\n\"Minä otin häneltä hänen kunniasanansa siitä, ettei hän milloinkaan\npuhu siitä, mitä hänelle lausuin\", sanoi hovineuvos, \"ja nyt on hän\njuuri maaherralle osoittanut, kuinka paljon häneen voi luottaa. Tätä\nminä tarkoitin ottaessani vapauden varoittaa hänestä. Nyt olen\ntodistanut sanani.\"\n\n\"Kiitos, kunniallinen ystäväni\", lisäsi hovineuvos ääneen nauraen ja\nlyöden syntistä olalle, \"siitä että niin pian autoit meidät oikealle\ntolalle, sillä nyt tiedämme, kenen kanssa olemme tekemisissä.\nTervetuloa luokseni sopimuksemme mukaan uudenvuodenpäivän aamuna\nkaupunkitalooni, jos jonkun kerran voit pitää lupauksesi!\"\n\nKohteliaasti heitti hovineuvos maaherralle hyvästit ja jätti nolatun\nystävänsä.\n\nUudenvuodenpäivänä kohosi pakkanen 40 asteeseen, mutta yhtäkään\ntervehdyskäyntiä ei sittenkään saanut jättää tekemättä. Aamupäivällä\nkokoontuivat herrat käydäkseen maaherran luona kunniatervehdyksellä.\n\nPeijatulle upseeriparalle oli hovineuvos aikoja sitten luvannut paikan\nreessään, ja tämä tuli varhain hänen luokseen hienona ja ohuesti\npuolikenkiin ja silkkisukkiin puettuna. Hän riisui eteisessä\npäällyskenkänsä ja sudennahkaturkkinsa. Hovineuvos oli myös sievänä ja\nmatkavalmiina turkki yllään. Yht'äkkiä lausui hän ystävälleen: \"Rakas\nveli, nyt muistan luvanneeni näyttää sinulle englantilaisia kankaita,\njoita äsken on minulle saapunut. Sinun pitää nähdä ne, koska sinulla on\nmakua ja ymmärrät arvostella sellaista rihkamaa. Minulla on ne tuolla\nylhäällä.\" Hän haki avaimen. Upseeri aikoi panna turkin hartioilleen,\nmutta hovineuvos ei sanonut tarvittavan sitä vain parin silmänräpäyksen\naikana. Herrat nousivat portaita ylös huoneustoon, joka oli täynnä\nkaikenlaista kamaa. Hovineuvos pyysi ystävää, joka jo värisi vilusta\nlämmittämättömissä huoneissa, hyväntahtoisesti määräämään hinnat. Mutta\nitse hän meni alas, lukittuaan oven ja pistettyään avaimen taskuunsa,\nkatsomaan, oliko reki jo portaitten edessä. Kun se todellakin oli\nsiellä, istuutui hän siihen, ja niin lähdettiin maaherran asunnolle.\n\nYstävä parka ei kauan tarkastellut tavaroita, ennenkuin hän vilusta\nkankeana ja hampaat suussa kalisten alkoi huutaa ja kolkuttaa kaikkia\novia ulos päästäkseen. Mutta kaikki ovet olivat lukossa. Kuski ja\npalvelija olivat hovineuvoksen mukana eikä yhtään ihmistä ollut koko\ntalossa. Sisään teljetyn herran hätä yltyi epätoivoksi. Ei edes kadulla\nollut yhtään ihmistä. Hän kirkui, juoksi ja hyppi kuin mieletön\nlämmetäkseen. Vihdoin hän löi ikkunat rikki. Silloin vasta hänet\nhuomattiin vastapäisestä talosta ja lopulta haettiin seppä. Tämä oli\njuuri tiirikalla avaamassa ovea, kun hovineuvos palasi kotiin\ntervehdyskäynniltään. Hän vihastui nähdessään, mitä oli tapahtunut, ja\nuhkasi suuttuneena haastaa miehet käräjiin, koska väitti heidän\nmurtautuneen hänen taloonsa, kun hän itse oli lukinnut ovet.\n\nHovineuvokselle huomautettiin kylmiin huoneihin teljetyn\nhengenvaarasta, mutta saatiin vastaukseksi, että mitään vaaraa ei\nvoinut olla miehellä, joka oli kestänyt niin monta tulikoetta; hänen\nkyllä piti kestää yksi pakkaskoekin.\n\nMies sairastui kuitenkin lievään nuhakuumeeseen hovineuvoksen kepposen\njohdosta, joka oli kostoa tuolle lörpöttelijälle, joka oli tehnyt\nmyöskin hänet, hovineuvoksen, pilansa esineeksi seuraelämässä.\n\nKun hovineuvos oli ollut naimisissa kaksikymmentäviisi vuotta, tunnusti\nhän muutamana päivänä rouvalleenkin, ettei hänellä ollut ollut syytä\nkatua vaaliaan. Iloisena tästä tunnustuksesta rohkeni tämä nyt\nmuistuttaa miestään jo kauan sitten annetusta lupauksesta, että hän\nheidän 25:ntenä hääpäivänään saisi tehdä matkan syntymäkaupunkiinsa\nOuluun, jonne oli vain muutama peninkulma, mutta jossa hän ei ollut\nkäynyt sitten, kun hääpäivänään lähti äitinsä kodista, kalleimmasta\nmitä hänellä oli maailmassa.\n\n\"Pääset matkalle\", sanoi hovineuvos omalla tavallaan hymyillen, \"jos\npukeudut morsiuspukuusi ja olet valmis lähtemään minun ajaessani\nuudella reellä portaiden eteen; niin saat nyt sitten nähdä Oulun, josta\nniin kauan olet jankuttanut minulle.\"\n\nUuden, leveän rekensä oli hovineuvos maalauttanut oman makunsa mukaan\nsinipohjaiseksi, monikirjavin kiehkuroin ja ruusuin koristelluksi.\nTakana ja molemmilla kupeilla oli suuret koristeet suomenkielisine\nkirjoituksineen. Korean reen eteen valjastutti hän vanhan opetetun ja\nnuoren opettamattoman hevosen. Sitten pyysi hän ilosta vavahtelevan\npuolisonsa rekeen, huomaten samalla miten huolellisesti tämä kääri\nympärilleen päällysvaatteet, jotta ei tekisi naurettavaa vaikutusta\nlasten ja palvelusväen silmissä vanhassa morsiuspuvussaan. Silloin\nkäski hovineuvos hänen heti riisua kappansa ja näyttäytyä morsiamena.\nMutta kaikki huomasivat hänen salaavan itkuaan ja joutuvan hämilleen\nsekä kiiruhtivat kyynelsilmin pois säälien rakastettua äitiään ja\nemäntäänsä.\n\nNyt auttoi hovineuvos omakohtaisesti rouvansa rekeen ja tarttui\nohjaksiin istuutuen itse ajamaan. Ja niin lähdettiin noilla valituilla\nhevosilla matkalle. Hovineuvos oli valinnut sellaiset, koska rouva\nyleensä pelkäsi hurjia hevosia. Toinen hevosista veti toisaalle, toinen\ntoisaalle, ja muutamassa minuutissa oli reki kumossa. Hevoset olivat\nriistäytyneet valjaista ja rouva makasi hangessa. Mutta kohteliaasti\nauttoi hovineuvos hänet jaloilleen, kysyen, oliko hän loukkautunut. Kun\nhän kuuli, ettei pahemmin ollut käynyt, valjastettiin monen miehen\nvoimalla hevoset uudelleen reen eteen ja jatkettiin kulkua kappaleen\nmatkaa. Mutta pian pillastuivat hevoset jälleen, ja hovineuvoksetar\nlensi kaatuneesta reestä useita syliä metsään. Hänen miehensä tuli\nkuitenkin uudelleen häntä auttamaan ja kysyi, tahtoiko hän jatkaa\nmatkaa, vaikka alku näytti näin vaikealta.\n\n\"Kyllä tahtoisin nähdä Oulun, jonne niin kauan olen ikävöinyt\", sanoi\nrouva kyynelsilmin. Hän oli taittanut käsivartensa, mutta ei siitä\nmitään sanonut saadakseen toivonsa täyttymään. Nyt kesti kauan,\nennenkuin kaikki saatiin korjatuksi, mikä oli rikkoutunut.\n\nHyvää vauhtia jatkettiin sitten matkaa korkeiden kinosten keskellä,\nmitkä estivät hevosia hyppimästä tieltä syrjään, ja siten kulku kävi\nvarmemmaksi. Mutta toisia paikkoja oli, joilla hevoset taas\nhurjistuivat niin, että reki 4 peninkulman matkalla kaatui 15 kertaa.\nHe pääsivät kuitenkin jäätä myöten aivan lähelle Oulua, joka selvästi\nnäkyi heidän edessänsä.\n\nHovineuvos kuuli rouvansa nyyhkivän, pysäytti hevoset ja kysyi, näkikö\ntämä nyt kaksikymmentäviisi vuotta niin kovin ikävöimänsä Oulun.\n\n\"Kyllä\", vastasi rouva kiitollisena, \"näen tuon rakkaan kaupungin. Voi,\nkunpa me pian olisimme perillä!\"\n\n\"Olen kovin mielissäni\", lausui hovineuvos, \"että sinä nyt olet nähnyt\n25-vuotisen toiveesi täyttyneeksi. Katselehan nyt tarkkaan: tunnetko\nvielä talojakin siellä?\"\n\n\"Ah kyllä, minä tunnen äidin huoneen savupiipun\", sanoi rouva\nsanomattoman tunteellisesti.\n\n\"Niin\", lausui hänen miehensä, \"sinulla on aina tarkat silmät. Kiitä\nnyt Jumalaa siitä, että hän salli sinulle tämän lahjan. Ehkä olet\nkylliksi katsellut ja toivot minun taas ajavan.\"\n\n\"Niin, hyvä ystävä, aja vain, aja!\"\n\nRouva peitti nenäliinalla ilonkyynelten kostuttamat kasvonsa, samalla\nkun hovineuvos käänsi hevoset takaisin samalle tielle, mitä juuri oli\ntultu.\n\nKun hovineuvoksetar parka jonkun minuutin kuluttua kohotti silmänsä ja\nluuli pian pysähdyttävän äitinsä pienelle kartanolle, hämmästyi hän\nhuomatessaan olevansakin maantiellä, jonka molemmilla puolilla oli\ntiheää metsää. Hän huusi miehelleen, että tämä seisauttaisi, mutta\ntämäpä ei ollut kuulevinaankaan. Hevoset juoksivat täyttä karkua, mutta\nrouva heittäytyi kuitenkin reestä. Hovineuvos ajoi edelleen tästä\ntietämättä, kunnes hän vihdoin sattui kääntymään taaksepäin\nkysyäkseen: \"Mitäs äiti pitää kyydistä?\" Silloin vasta hän suureksi\nhämmästyksekseen huomasi äidin olevan poissa. Kohta hän käänsi hevoset\nja tavoitti jonkun matkan päässä onnettoman uhrinsa tiellä lumessa\nkahlaamassa Ouluun päin. Hän pyyteli nyt rouvaansa nousemaan rekeen\nluvaten kyyditä hänet perille; mutta asettui hänen viereensä, jotta\nhän ei pääsisi karkaamaan. Ja keskellä yötä palasi itkettynyt\nhovineuvoksetar kolkkoon kotiinsa saamatta sulkea syliinsä äitiään ja\nystäviään.\n\nTätä toivettaan hän sitten monet vuodet säilytti ahdistetussa\nsydämessään epätoivoisena, kunnes hovineuvos muutamana päivänä\nilmoitti, että hän aikoi muuttaa koko taloutensa kaupunkiin ja\nluovuttaa tehtaan vävynsä hoitoon. Vanha neuvoksetar sai siten elää\nelämänsä iltapuolen rakkaalla syntymäseudulla lasten ja ystävien\nympäröimänä.\n\nEräs tehtaan kirjanpitäjistä oli hovineuvoksen erityisessä suosiossa.\nHän oli papin poika ja saanut koulusivistystä, vaikkakaan ei\nyliopistollista, koska hänen vanhempansa olivat varattomat.\nHäntä ei rakastanut ja arvossa pitänyt ainoastaan hovineuvos itse\nperheineen, vaan myös koko tehtaanväki, sillä hän oli aulis kaikkia\nvastoinkäymisissä auttamaan ja neuvomaan ja oli monet vuodet omaa\netuansa katsomatta ja uhraamalla nuoruutensa voimat työskennellyt\nmuiden hyväksi. Hän oli koko perheen uskottu ja heihin kaikkiin\nsydämellisesti kiintynyt, mutta erittäinkin oli hän mieltynyt\nhovineuvoksen nuorimpaan tyttäreen. Tämä oli ollut hänen sydämensä\nvalittu pitemmän aikaa kuin hän itse uskoikaan, koska hän tunsi ankaran\nisän omituiset aatteet. Hän rohkeni kuitenkin toivoa, että hänen\ntunteensa oli saanut tytön äänettömän hyväksymisen. Pian nuoret\nkahdenkesken eivät enää salanneet tunteitaan toisiltaan, koska nuoren\ntytön äiti antoi heille suostumuksensa. Kirjanpitäjä yritti ponnistella\nkaksinverroin saavuttaakseen hovineuvoksen suostumuksen. Tämä, joka\nhänen uskollisuuteensa täysin luotti ja huomasi, miten suuri etu\nhänellä oli toisen uutteruudesta ja talon etujen valvomisesta, sanoi\neräänä päivänä hänelle, ettei hän tiennyt, miten palkita häntä kaikista\npalveluksista, joita hän oli tehnyt ja joka päivä yhä hänelle teki.\n\n\"Nyt taikka ei koskaan!\" ajatteli nuori kirjuri ja tunnusti suoraan\nrakkautensa tyttöön ja halunsa saada nimittää hovineuvosta apekseen.\n\n\"Aivan kernaasti sinä saat tyttäreni\", sanoi hovineuvos. \"Niin köyhä ja\nruma tyttö on todella pienin palkinto, minkä voipi pyytää. Ilomielin\nolisin varmasti antanutkin hänet sinulle, ellen jo kauan sitten olisi\nantanut Jumalalle lupausta naittaa hänet papille, ja sellaista\nlupausta, tiedät kyllä, ei koskaan käy rikkominen.\"\n\nSiinä seisoi nyt toivottomana nuori mies. Hän oli jonkun verran yli\nkahdenkymmenen, ei ollut koskaan lukenut sanaakaan latinaa eikä\nmuutakaan, mikä olisi antanut hänelle rohkeutta opiskella papiksi.\nMutta hän tunsi hovineuvoksen mielenjuohteet ja tiesi varmasti, että\nkun hovineuvos kerran niin oli sanonut, niin vain pappi voi saada hänen\ntyttärensä.\n\nHän seisoi siinä epätoivoisena nuoruusunelmiensa raunioilla morsiamen\ntullessa hänen luokseen ja arvatessa syyksi isän kiellon. Mutta kun hän\nkuuli ehdon, sanoi hän iloisena: \"Vielä emme ole menettäneet tyyten\ntoivoa. Tunnen sinun kykysi. Sinulla on hyvä pää eikä meidän tarvitse\nkauan odottaa, jos päätät lukea papiksi.\"\n\nTästä rohkaistuneena vastasi nuori mies vilkkaasti:\n\n\"Kelpaa koettaa.\"\n\nSamana iltana pyysi hän toimestaan eron, mihin hovineuvos\nvastenmielisesti suostui. Ei hän tiennyt nuorukaisen päätöksestä, vaan\nluuli hänen tahtovan vähäksi aikaa poistua unohtaakseen rakastettunsa,\nja hän antoi hänelle lähtiessä kunnollisen rahapalkkion.\n\nKolme vuotta tämän jälkeen tuli muutamana päivänä pappismies\nhovineuvoksen luo muistuttamaan häntä lupauksesta. Hovineuvos, joka\ntuli sekä iloiseksi että hämmästyneeksi tuntiessaan entisen\nkirjanpitäjänsä, lausui, ettei hän tietysti voinut kieltää häneltä\ntytärtään, mutta kuitenkin piti heidän odottaa, kunnes sulhanen olisi\nkirkkoherra. Hänen piti nyt alottaa tehtaansaarnaajana.\n\nEnsi aluksi rakastavaiset tyytyivät tähän, mutta kun sulhanen parin\nvuoden takaa sai kappalaisen viran ja sitäpaitsi paljosta\nponnistuksesta oli käynyt sairaalloiseksi, puhuivat kaikki\nhovineuvoksen ystävät nuorten puolesta, ja niinpä tämä lopulta suostui\nheidän avioliittoonsa. Kahden vuoden perästä miesparka jätti rakkaan\npuolisonsa. Tämä jäi leskeksi. Hänellä oli pikku poika, joka ei vielä\nosannut isän nimeäkään lausua, mutta peri sentään kaikki isänsä avut\nmurheellisen äidinsydämen istuttamina.\n\nVihdoin möi hovineuvos tehtaansa ja tilansa sille vävyistään, joka jo\npitemmän aikaa oli niitä hoitanut. Itse hän muutti Ruotsiin vieden\nmukanaan koko suuren omaisuutensa. Täällä vietti hän yhtä omituisena\nvanhuuden päivänsä kuin nuoruutensakin. Hän osti Tukholmasta kivitalon,\nmutta asui itse kuitenkin melkein aina vuokrahuoneissa, väliin monessa\npaikassa samalla kertaa ja juonitteli aina isäntäväkensä kanssa.\n\nJonkun aikaa hän asui hyvin hauskan ja sivistyneen leskirouvan luona.\nTällä oli kaunis tyttö, jota hovineuvos alkoi mielistellä. Mutta ukon\nlähenteleminen torjuttiin kohta. Tästä hän sydäntyi niin, että\nmuutamana päivänä alkoi huoneessaan kirkua täyttä kurkkua. Kun\npalvelustyttö kiiruhti katsomaan, huusi hovineuvos olevansa\n\"kuolemansairas ja kauheimmissa omantunnonvaivoissa\" vaatien luokseen\npappia ja lääkäriä. Sitäpaitsi hän pyysi niin paljon väkeä luoksensa\nkuin siinä kiireessä voi kokoontua kuulemaan salaisuutta, minkä hän\nilmaisisi ennen kuolemaansa.\n\n\"Joutukaa, joutukaa!\" huusi hän surkealla äänellä, \"pyytäkää emäntääni\nja hänen tytärtään myös tulemaan tänne. Kuolen parin minuutin\nkuluttua.\"\n\nEmäntä tyttärineen ja kaikki talon vuokralaiset syöksyivät kuolevan\nluo, joka tuskin enää hengitti. Kun pappi ja lääkärikin saapuivat\npaikalle, lausui sairas väsyneesti: \"Koska tänne nyt on kokoontunut\nniin monta todistajaa, niin tahdon näiden kuullen juhlallisesti\nilmoittaa, että emäntäni ja hänen tyttärensä ovat oikeita lutkia, jotka\nhalusta olisivat minut suututtaneet sappitautiseksi, jos olisivat\nvoineet. Mutta nähkääs, se ei heille onnistunut. No niin, hyvä\nherrasväki, poistukaa nyt kaikki huoneestani, sillä minulla ei ole\nmitään muuta teille sanottavana.\"\n\nTämän lausuttuaan hän hyppäsi niin kiivaasti ylös, että kaikki\npelästyneinä pakenivat ulos ovesta. Hovineuvos otti turkkitakkinsa\nylleen, vaikka oli keskikesä, lukitsi huoneensa, pisti avaimen\ntaskuunsa, kulki suoraan kummastelevien katsojain ohi ja lähti\nEläintarhaan teatterinäytäntöön.\n\nHovineuvos oli kahdeksannellakymmenennellä, kun hän todenteolla kuoli.\nHänen lapsensa kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. He saivat\nsilloin tietää hänen myyneen kivitalonsa ja muuttaneen kaiken puhtaaksi\nrahaksi. Suuri, rautainen kassakirstu oli sinetöitynä, hänen huoneensa\nlattiaan kiinniruuvattuna. Kun se avattiin, löydettiin sieltä\npöytäkirjat kaikista oikeusjutuista, joita hänellä oli ollut poikansa\nja vävyjensä kanssa, mutta rahoja ei killinkiäkään, eikä niistä\nvieläkään ole saatu mitään tietoa.\n\nYli kolmekymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen oli Ruotsin\nsanomalehdissä luettavana, että hovineuvoksen perillisillä oli\nsaatavana rahasumma, minkä hän heitä varten oli tallettanut johonkin\nrahalaitokseen.\n\nAsiasta tiedusteltaessa saatiin tietää, että siellä oli vain parisen\nsataa riksiä. Näin halusi hän vielä kuoltuaankin suututtaa ja ärsyttää\nomaisiaan.\n\n\n\n\n16.\n\nKOVA UKKOSILMA.\n\n\n        \"Viel' elää Jumala!\"\n\n                   _Indiaanit_.\n\nKun helteisen kesäpäivän päätyttyä yöllä vasten elokuun 1 päivää 1793\nraskaassa ilmassa paksut ja mitä kauheimmat ukkospilvet kokoontuivat\ntaivaalle, kiiruhdettiin tavallista aikaisemmin levolle uhkaavaa\nrajuilmaa pakoon. Salamat leimahtelivat pelottavasti jo ennen ukkosen\njyrinän alkua neljältä taholta ja niiden kamala valo valaisi synkän\ntaivaan ja vapisevan maan yhtä kirkkaasti kuin auringon lempeät säteet,\nmutta tämä valo tuntui hirveältä. Mitä kauhistuttavimmat tulipilvet\najelivat lyhyin väliajoin toisiaan syvässä pimeydessä. Silloin korotti\nukkosen jumala jylisevän äänensä uhkaavien pilvien keskeltä.\nKylmäverisimmätkin kalpenivat nähdessään risteilevät tulet, joita\nsamassa hetkessä seurasivat jyrisevät, mitä voimakkaimmat pamaukset.\nVain pikku lapset saattoivat nukkua makeasti viattomuuden untaan tuona\nkauhun yönä, mikä iski lähtemättömän pelon ukkoseen kaikkiin niihin,\njotka silloin tämän hirmun kokivat.\n\nUkkosen pauhina yltyi, ja naiset, niin nuoret kuin vanhatkin, itkien\nvaikeroivat ja rukoilivat armoa Jumalalta. Kun heidän epätoivonsa oli\nkorkeimmillaan, nähtiin taivaan palavan tulessa ja liekeissä, ja\nsamassa kuului mitä hirvittävin räjähdys, aivan kuin maa olisi\nhaljennut. Uskottiin viimeisen tuomion olevan edessä. Kauheata ukkosen\nräjähdystä seurasi kivisade yli koko kaupungin. Suuria kivenkappaleita\nputoili kattojen läpi ja tunkeutui monta kyynärää maan sisään. Kaikki\nikkunat rikkoutuivat. Kirkonovet lensivät auki, kattokruunut putosivat,\nkellot tapulissa läppäsivät kamalasti ihmiskäden liikuttamatta. Vinkuva\nmyrskyvihuri suhisi läpi ikkunain ja avautuneiden kirkonovien, jotka\nnarahtelivat saranoillaan. Vingahteleva tuuli puristi myös urkujen\npiipuista itsestään kamalia valitusääniä.\n\nPian kuultiin surkeita hätähuutoja, ja tuhansittain puolialastomia\nihmisiä pakeni kirkkoon. He eivät tienneet, mitä oli tapahtunut,\neivätkä mitä heillä oli pelättävänä, vaan kaikki halusivat Jumalan\nhuoneessa saada keventää ahdistettua sydäntään. Oli liikuttavaa olla\nmukana, nähdä noita puolialastomia, kalpeita, epätoivoisia olentoja ja\nkuulla heidän palavia rukouksiaan ja hartauttaan temppelissä hävityksen\nkeskellä salamain väsähtäneesti valaistessa ja ukonjyrinän juhlallisen\nhitaasti etäytyessä, kumean jylinän kuuluessa aina kauempaa.\n\nTäydellinen rauha vallitsi taas luonnossa ja ihmisten mielissä, kun\ntaivas kirkastui ukonilman mentyä. Silloin nousi pappi saarnatuoliin.\nLiikuttavalla hartaudella hän ylisti Jumalan voimatöitä ja kiitti\npelastuksesta, kun äskeinen vaara oli vältetty. Ja varmaankaan ei ole\nkoskaan lämpimämmin ja iloisemmalla mielellä kiitetty Korkeinta, kuin\nnyt kiittivät nämä kuolemanhädässä niin monta tuntia taistelleet\nihmisraukat.\n\nSitten riennettiin kiireesti ottamaan selvää viimeisen räjähdyksen\nsyystä. Huomattiin salaman iskeneen vanhoissa linnanraunioissa olevaan\nruutikellariin. Räjähdys lennätti kiviä ylt'ympäriinsä. Niiden joukossa\noli niinkin suuria, ettei kaksikymmentä miestä jaksanut niitä liikuttaa\npaikaltaan. Ei kuitenkaan yksikään ihminen ollut vahingoittunut, ei\nyksikään kuollut. Vaikka suuri kivi, kaikkein suurimpia, puhkaisi\nköyhän majan katon ja putosi nukkuvan lapsen kätkyen vieritse lattian\nläpi maan sisään, ei lapsi lainkaan vahingoittunut.\n\nLinnansaarella asui pienessä puurakennuksessa vahti vaimoineen, mutta\nsinä yönä he sattumalta olivat kotoa poissa. Heidän asuntonsa sortui.\nSisällä ei ollut muuta elävää olentoa kuin pieni viheriävarpunen\nhäkissään ja kissa. Molemmat tavattiin elävinä ja vahingoittumattomina\nkaatuneitten hirsien alta. Kissa, joka oli aina ennen väijynyt lintua,\nistui nyt aivan tyynenä ikäänkuin suojellen sitä likistyneen häkin\nvieressä, mistä pikkulintu visersi iloisesti kiitokset pelastajilleen,\nja mirri oikaisi selkänsä kehräten aivan tyytyväisenä. Senjälkeen ei\nole kukaan asunut Linnansaarella.\n\n\n\n\n17.\n\nKENRAALI CARPELAN JA NIMISMIEHEN KIRJE.\n\n\nSadottain nähtiin runsasta lohensaalista ennustavia sudenkorentoja\nhuuhtelemassa hopeanhohtoisia siipiään juhannusauringon kuumassa\nsädemeressä. Taivaan sineä ja kevään ihaninta vihreyttä siivissään\nparveilivat nämä vapaan luonnon asujamet avaruudessa keveämpinä,\nhoikempina ja ujostelemattomuutensa kautta miellyttävämpinä sekä\nhennompina kuin sievimmät, ihanimmat ja kireimpiin kureliiveihin\npuristetut neitoset franseesissa pyörähdellessään.\n\nTörmäpääskynen kuitenkin lenteli kiireesti ja levottomasti etsien\nruokaa odotteleville poikasillensa, jotka piipotellen suut selällään\nottivat vastaan ne kevytmielisesti liipottelevat hyönteiset, mitkä\nniiden huolekkaat vanhemmat olivat kaapanneet ja niille vuorotellen\nkantoivat. Miten nuo hyönteiset syötiin jäi kuitenkin sivullisilta\nnäkemättä, koska törmäpääskyset tekivät pesänsä monen kyynärän\nsyvyisiin koloihin, joita ne kaivoivat Pokkitörmän kovaan, jyrkkään\nhiekkarinteeseen. Kärpäset, tavallista äkäisempinä ja nenäkkäämpinä,\njoutuivat rangaistukseksi nälkäisten pääskynpoikasten kitaan. Tämä\nkaikki ennusti ikävöityä, pian puhkeavaa sadetta.\n\nKenraali, parooni ja maaherra Carpelan oli tänään painostavan ja\nhelteisen ilman ja tuhansien tulessa olevien kuumien rautojen, s.o.\ntuhansien huolien vuoksi itsekin kuumennut, ja mitä huonoimmalla\ntuulella ollen hän istui virkahuoneessaan ympärillään kirjoittelevia\nherroja, jotka olivat aivan äänettöminä työhönsä painuneet, tuntien\nvelvollisuutensa mukaista kunnioitusta kenraalin synkkiin ryppyihin\npeittynyttä otsaa ja nenää kohtaan. Nenäkkäät kärpäset eivät vain\nymmärtäneet kunnioittaa hänen aatelisnenäänsä. Siksipä ei hiljaisuutta\nhäirinnyt muu kuin kynäin yksitoikkoisen ahkera rapina ja toisinaan\nkuuluva murina: \"tuhat tulimmaista!\" -- herra kenraalin tavallinen\nsotamieskirous, jota hän tänä päivänä ahkerasti käytti tuntiessaan\nvaarattoman näppylän kohoavan otsaansa kärpäsen tai hyttysen puremasta.\nMutta vähäpätöisinkin seikka suututti nyt tuota kärsimätöntä kenraalia,\njoka jo aamusta alkaen oli odottanut pikalähetin kautta erittäin\ntärkeätä ilmoitusta. (Elettiin vuoden 1788 sodan aikaa.) Kenraali oli\nantanut muutaman nimismiehensä muuten luotettavan kirjurin\nvirkavelvollisuudeksi tämän ilmoituksen lähettämisen, mistä sitten\ntärkeämpiä toimenpiteitä riippui.\n\nKenraalin maltti oli jo peräti loppumassa, kun pikalähetin aisakello\nsoi, ja tuokio sen jälkeen pölyinen lähetti antoi syvään kumartaen\nikävöidyn kirjeen herra kenraalin omaan käteen, pyytäen moneen kertaan\nanteeksi viipymistään, mitä kuitenkaan nyt vihasta vavahtelevalla\nkenraalilla ei ollut aikaa kuunnella. Mutta revittyään kiivaasti\nkirjekuoren auki jäi hän ällistyneenä seisomaan. Hän luki tuijottavin\nsilmin kirjeen ja kerta toisensa jälkeen sadatteli: \"Tuhat tulimmaista!\nOnko mies vimmattu? Onko hän rutihullu? Tämänkö hän lähettää minulle?\n-- Ja tällä hetkellä!\"\n\nSen jälkeen kenraali puhkesi niin kovaan nauruun, että läsnäolevat\nkalpenivat tästä maaherransa niin tavattomasta ilonpurkauksesta.\n\nSitten uudelleen kirjettä silmäiltyään jatkoi hän: \"Hullumpaa sattumaa\nen ole koskaan nähnyt! Nyt en tiedä todella, pitääkö tälle itkeä vai\nnauraa. Lue itse!\" lisäsi hän antaen kirjeen laamanni ja lääninsihteeri\nHolmbergille, joka ensiksi luki osoitteen: \"Kenraalimajurille,\nmaaherralle ja ritarille, paroonille, vapaasukuiselle herra J. F.\nCarpelanille.\" Sitten hän luki seuraavan kirjeen:\n\n    Minun aina kalpeaan kuolemaan asti rakastettu morsiameni\n    Maijastiina!!!\n\n    Pikalähetin mukana, jonka tänään valtion kustannuksella lähetän\n    Kenraalin luokse, kirjoitan minä nämä tervetulleet rivit sinulle,\n    joka olet palavan sydämeni Cloris ja kallein sokurimuruni,\n    ilmoittaakseni sinulle, miten rakkautemme taivaanranta nyt alkaa\n    kirkastua, kun olen onnistunut saavuttamaan Kenraalin suosion\n    tarkasti kaikki hänen käskynsä täyttäessäni, mitä menettelyä\n    muuten aina olen pitävä virkavelvollisuutenani. Sinä saat kyllä\n    siitä tulla vakuutetuksi, kun sinusta tulee pikku emäntäni. Sinä\n    tiedät, että Kenraali on itse piru, jos ei täytetä velvollisuuksia.\n    Nyt olen kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt nimismiehen\n    paikkaa Pudasjärvellä, ja jos Kenraali heltyisi antamaan minulle\n    sen, silloinpa, armas Maijastiinani, meille iloa pamahtaapi. Ensi\n    sunnuntaina romahdamme yhdessä alas saarnatuolista; ja 14 päivän\n    perästä pappi siunaa meidät, ja me siunaamme herra Kenraalia, jota\n    saamme kiittää kaikesta siitä edistyksestä ja siunauksesta, jota\n    sinä, sydämeni päivänsäde, tuot majaani.\n\n    Sinun aina kalpeaan kuolemaan asti toivossa uskollinen tuleva\n    aviopuolisosi Pudasjärveltä\n\n                                            _Tuomas Ransuusi_.\n\nEi viipynyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin kenraali sai oikean\nvirkakirjeen, joka oli osoitettu hänen taloudenhoitajattarelleen. Hyvä\nMaijastiina oli jauhoisella ja ilosta vapisevalla kädellään tuntiessaan\nrakastettunsa käsialan ja luettuaan oman nimensä osoitepuolella saanut\nkunnian avata ja lukea tuon tärkeän ilmoituksen sekä lopuksi nöyrän\npyynnön kenraalille Pudasjärven nimismiehenviran saamisesta. Tämä\nuutinen liikutti ja ihastutti häntä niin että hän aivan töpertyneenä\njuoksi kolme kertaa keittiönpöydän ympäri. Sitten piti hänen huolehtia\nyhtä ja toista, ennenkuin hän osasi mennä ovesta ulos kutsuakseen\nmiespalvelijan viemään kirjeen kansliaan. Hän huomasi nimittäin kohta\nerehdyksen osoitteessa.\n\nPian hän tapasi palvelijan, joka Maijastiinalta sai käskyn juosta\nkiireesti kuin leimaus viemään kirjettä kenraalille kansliaan.\n\nPalvelija saatuaan sen tutki ensin osoitetta. Aikoessaan mennä hän luki\njotensakin kummastuneena: \"Hienointa suklaata\".\n\nSilloin Maijastiina päästi niin kimakan hätähuudon, että palvelija\npudotti tuon hienon suklaalaatan lattiaan.\n\nMaijastiina huomasi kovin säikähtyneenä ottaneensa rakkaushaaveissaan\nsuklaalaatan tärkeän kirjeen asemasta. Kilpaa sanantuojan kanssa hän\nnyt siksi kiiruhti sitä noutamaan. Mutta kuka voi kuvailla meidän\nkiltin taloudenhoitajattaremme kauhistusta, kun onnetonta kirjettä ei\nlöytynyt mistään.\n\nMaijastiina huusi, etsi, sadatteli ja vuoroon siunaili pitäen niin\nkovaa melua, että koko palveluskunta miehissä kokoontui kuin\nruokakellon kutsusta. Hän haki huudellen \"kuninkaan ilmoitusta, joka\noli minulle osoitettu ja kaikkein tärkein koko tämän sodan aikana!\" --\nKattilat ja padat heiteltiin sitten toisiaan vasten, padanjalat ja\nkohennuskepit lensivät liedeltä pöydälle, vasikanpaisti viskattiin pois\ntieltä ja epätoivoissaan Maijastiina soppakauhalla haki tuota tärkeätä\nilmoitusta padasta. Pahempaa mullistusta muutoin niin järjestyksessä\nolevassa keittiössä ei oltu koskaan nähty kuin nyt Maijastiinan\nriehuessa.\n\nPalveluskunta siinä hänen ympärillään seisoi suut, silmät selällään ja\nluuli hänen tulleen mielipuoleksi, kun hän yhä yhtenään huusi\nkadottaneensa kuninkaan ilmoituksen, joka oli hänelle osoitettu; se oli\nhukkunut aivan hänen nenänsä edestä hänen omasta kädestään ja hän luuli\npaholaisen itsensä olevan mukana juonessa.\n\n\"Minua onnetonta!\" vaikeroi hän avatessaan maustekaappia, ja -- mikä\nnäky! Siellä hän huomasi, näki omin silmin tuon onnettoman kirjeen,\njossa oli kuninkaan ilmoitus, aivan veljellisesti yhdessä Pudasjärven\nnimismiehenvirkaa koskevan anomuskirjan kanssa äänetönnä ja\nluottavaisesti lepäävän muutamien hienoimpien suklaalaattojen rinnalla.\n\nMaijastiina vakuutti, ettei hän ollut kirjettä sinne pannut; mutta kuka\nsen oli tehnyt, sen selville saaminen kuuluu tärkeimpiin keksintöihin,\njotka jääkööt jälkimaailman tai Maijastiinan perillisten tehtäviksi.\n\nMeidän aikamme tietoon on kuitenkin tullut sekä osoitteessa tapahtunut\nerehdys että sen seuraukset.\n\nKun kenraali oli saanut oikean kirjeen, oli hän niin tyytyväinen asian\nsuoritukseen, että nauroi osoitteen aiheuttamalle erehdykselle ja antoi\nanojalle, jonka taito ja kunto oli hänelle tunnettu, hänen pyytämänsä\nnimismiehenviran, vaikka hän muutoin oli aikonut sen aivan toiselle.\n\nTämä onnellinen erehdys oli syntynyt siten, että virkaa anova kirjuri\nistuessaan matalan ja avonaisen ikkunan ääressä ja saatuaan molemmat\nkirjeensä valmiiksi oli ne taittanut kuoreen niin että enää puuttui\nvain sinetöiminen ja osoitteet. Silloin kuuli eräs hänen tovereistaan\nhänen sanovan ääneen: \"Oikeanpuoliseen tulee osoite kenraalille ja\nvasemmanpuoliseen morsiamelleni. Miten hän tuleekaan iloiseksi? Mutta\nnyt minun pitää joutua laittamaan niin, että lähetti kohta lähtee\nmatkalle kirjeet sinetöityäni ja osoitteet kirjoitettuani.\"\n\nHän poistui samassa huoneesta. Iloinen toveri, joka oli aina valmis\npieniin kepposiin, pisti kätensä ikkunasta sisään ja vaihtoi kirjeiden\npaikat. Kohta sitten tuli huoneeseen kirjurimme sytytetty kynttilä\nmukanaan, sinetöi kuoret ja kirjoitti osoitteet sekä lähetti matkaan\npikalähetin, joka meni laskemaan perustusta sille elämänonnelle, mikä\noli hänen korkein toivonsa.\n\n\n\n\n18.\n\nKOSTO.\n\n\nOn jotain omituista siinä koston oikeudessa, jonka niin monessa\nmuodossa näet ilmauvan ihmiselämässä. Varsinkin perhe-elämässä huomaat\nsen jälkiä.\n\nKivi-Taneli oli arvossapidetty ja varakas kauppias. Hän oli saanut\nnimensä siitä, että hän aina kulki työväkensä etunenässä ja otti\nosaa älykkäästi ja vireästi sen raskaimpiinkin töihin, kuten\nmaanviljelykseen ja kivenlouhimiseen laskiessaan kivistä perustusta\nmoniin rakennuksiin.\n\nKivi-Tanelin, vaikka hän ei ollutkaan niin hieno ja sivistynyt kuin\nveljensä hovineuvos, onnistui kuitenkin, vaikka olikin jo yli\nnuoruutensa elänyt, saada nuori, rikas ja kaunis neito vaimokseen.\nTällä ei ollut ainoastaan rahallista rikkautta; vaan hänen suurin\naarteensa, mihin joku toinen mies, jolla on enemmän sivistystä kuin\nKivi-Tanelin osaksi oli tullut, olisi pannut enemmän arvoa, oli hänen\nrikas sielunsa ja hänen tunnerikas sydämensä. Mutta Kivi-Taneli ei\nymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä tylysti, kielsi nuorelta\nvaimoltaan kaikki huvitukset ja pyrki repimään nekin hellät siteet,\nmitkä häntä yhdistivät vanhempiin ja sisaruksiin. Rouvan puhdas sielu\nhalusi nähdä kaikki järjestyksessä ja siistinä ympärillään. Hänen\nmiehensä tahtoi kuitenkin päinvastoin. Vain opettaakseen vaimonsa\nolemaan hänen tahdolleen tottelevainen ja kuuliainen oli hän kieltänyt\nmaalaamasta ja pesemästä huoneita. Mutta kun hän kerran oli mennyt\nmaalle koko päiväksi, puhdistutti rouva kaikki huoneet ja pesetti oman\nkamarinsa. Kotiin palattuaan näki herra kohta, että oli tehty vastoin\nhänen kieltoaan, ja samassa hän meni ulos, toi ison tervapöntön ja\ntervasi rouvan vasta pestyn kamarin lattian. Tästä kärsivän puolison\nheikko rinta sai viime iskunsa. Pitkällinen, hivuttava tauti oli jo\nkalvanut hänen keuhkonsa hänen äänettömästi murehtiessaan. Tunteellinen\nsydän särkyi äidinsilmän kiintyessä neljään pikku lapseen, jotka nyt\njäivät ilman äitiä kovakouraisen isän kasvatettaviksi.\n\nEi ollut kulunut kauan rouvan kuolemasta, ennenkuin yleiseksi ihmeeksi\nsaatiin kuulla rikkaan Kivi-Tanelin kuuluttaneen itsensä avioliittoon\npalvelustyttönsä kanssa. Ihmiset säälivät ja surkuttelivat noita pieniä\nlapsiraukkoja, kun he saivat äitipuolen, jolta ei ollut mitään hyvää\nodotettavana.\n\nKivi-Tanelin toinen rouva oli valkoverinen kaunotar. Hän oli tarmokas\nnainen ja oli palvellut ensin karjakkona, sitten sisäkkönä, ja oli\nkaikessa siisteyttä ja järjestystä rakastava. Niin pian kuin hän tuli\nemännäksi, ryhtyi hän hellästi hoitamaan lapsia ja ankarasti ojentamaan\nmiestään. Hänen, joka niin nurjasti oli edellistä vienoa ja hyvää\nvaimoaan pidellyt, täytyi nyt tanssia tämän jälkimmäisen pillin mukaan.\nMutta ennenkuin vanha, ennen niin jäykkäniskainen mies tähän taipui,\npiti uuden rouvan joskus näyttää hänelle käsivoimiaan, niin että\nluudanvarsi, jos ankara sanoilla ripittäminen ei hänelle ojennukseksi\nriittänyt, oli hänellä aina varalla sanojen vahvistukseksi. Käyttämällä\nsitä uutterasti ja taitavasti onnistui hänen ennen pitkää tehdä\nukko lauhkeaksi kuin lammas. Tähän ihmiset, joista kosto oli\noikeudenmukainen, sovittivat kansan hokeman sananparren: \"Tuli karttu\nkoiran viereen\".[24]\n\nPalvelusväeltään vaati Kivi-Tanelin rouva paljon. Häpeämättä entistä\nasemaansa sanoi tuo ymmärtäväinen emäntä heille: \"Itse olen ollut\npalvelija ja tiedän kyllä, mitä voin väeltäni vaatia ja mitä piika\nehtii tehdä, jos viitsii.\" Sitä paitsi palkitsi hän heitä ansion\nmukaan, niin että kelvolliset palvelijat pysyivät hänellä kauan, ja\nmielellään muut rouvat ottivat taloonsa palvelijoita, jotka muuttivat\nhänen luotaan, sillä ne olivat aina kelvollisia.\n\nKivi-Tanelin kuoleman jälkeen hänen leskensä meni naimisiin\narvossapidetyn nuoren kauppiaan kanssa.\n\nHänen kanssaan eli hän kauan onnellisessa avioliitossa koko kaupungin\nkunnioittamana ja arvossapitämänä. Seuraelämässäkin hänen talonsa oli\nkaupungin ensimmäisiä, ja hänen kuoltuaan häntä rakkaudella kaipasi\nmies usean toivorikkaan poikansa keralla.\n\n\n\n\n19.\n\nKIVI-TANELI JA LESKEN PELTO.\n\n\nJätteenä entisiltä onnellisemmilta päiviltä oli erään köyhän lesken\nainoana omaisuutena vain pieni pelto. Siitä kuitenkin hän ja hänen\nkolme tytärtänsä saivat leipänsä, niin että he tekemällä lisäksi\nuutterasti muuta työtä saattoivat turvata itsensä puutteelta joutumatta\ntoisten rasitukseksi.\n\nKyntöaika oli käsissä, ja köyhää leskeä suuresti huolestutti, miten\nsaada peltonsa kynnetyksi. Parhaana työaikana, jolloin kaikki\nmaanviljelijät olivat omissa töissään, oli vaikeata sillekin, joka\nkykeni maksamaan runsaan päiväpalkan, saada työväkeä, kuinka paljon\nvaikeampaa sitten varattomalle leskelle.\n\nKöyhä leski sai tuskin yöllä unta, ajatellessaan, miten saada peltonsa\nkuntoon, sillä kyntöaika läheni loppuaan, eikä hän vieläkään tiennyt\nmitään keinoa.\n\nJoka päivä leski käveli suruissaan raskain askelin puolen peninkulmaa\nsyvässä hiekassa kotinsa ja peltonsa väliä. Kohteliaasti kysyi hän\nkaikilta tutuilta työmiehiltä ja vastaantulevilta, oliko heillä aikaa\ntulla hänelle työhön, mutta kaikilta hän sai kieltävän vastauksen.\n\nMuutamana aamuna kohta auringon noustua meni lohduton leski taas\nrakkaalle pellolleen, josta nyt oli tullut hänen suurin huolensa,\nvaikka se ennen oli tuottanut hänelle paljon iloa. Riemua ja rauhaa oli\nkaikkialla luonnossa, ja tuhansissa värivivahteissa hohtivat\nkastehelmet nousevan aamuauringon lempeästi säteillessä. Lintuparvet\nylistivät luojaansa kesän tulosta, sillä se oli niin lupaava ja kaunis.\nKaikki hänen ympärillään riemuitsi, mutta murheellisen lesken sielussa\nei ollut yhtään ilon tunnetta. Hänestä oli niin raskasta, kun piti\nluopua kaikesta toivosta saada syksyllä satoa korjata. Ehkäpä täytyy\nhänen nyt ensimmäisen kerran elämässään joutua leivän puutteeseen.\nKatkerat kyyneleet kostuttivat hänen kalpeita poskiaan hänen tätä\najatellessaan. Ne, jotka eivät koskaan ole kokeneet hänen huoliaan,\neivät voi kuvitella sitä tuskaa, mikä kalvoi toivottoman rintaa.\n\nItkettynein silmin hän näki samassa naapurin pellolla miehen\nkyntämässä. Hitain askelin leski meni sinnepäin ja päästyään lähelle\nkysyi mieheltä häntä tervehdittyään, tahtoisiko tämä ottaa vaivakseen\nmaksusta kyntää viereisenkin pellon, jota hän näytti.\n\n\"Perin mielelläni minä sen tekisin, muori kulta\", vastasi kyntömies,\n\"jolleivät monet Kivi-Tanelin pellot vielä olisi kyntämättä, ja aika\nkiirehtää.\"\n\n\"Minä odotan mielelläni\", sanoi iloisena leski, \"kunhan lupaatte sitten\nauttaa minua pulastani. Rikas Kivi-Taneli maksaa kyllä itse työnne\nkunniallisesti, sen tiedän, mutta köyhän lesken puolesta Jumala\npalkitsee siunauksellaan sen, mitä hän itse ei jaksa maksaa.\"\n\n\"Katsotaanhan mitä voin tehdä muutamien päivien takaa\", sanoi mies\npäätään nyökyttäen ja ajoi auralla uuden vaon peltoon.\n\nIloisena tuli leski kotiinsa ja ylisti Jumalaa, kuten koko luontokin,\nveisaten hartaana vienolla äänellään ihanan aamuvirren.\n\nEnsi kertaa moneen viikkoon nukkui hän levollisesti ja rauhallisesti\nseuraavan yön.\n\nLeski oli niin tottunut kulkemaan pitkän, hiekkaisen tien rakkaalle\npellollensa, ettei hän sitä pitänyt väsyttävänä, kuten kaikki muut.\nParin päivän kuluttua hän taas lähti sinne. Mutta kuinka suuresti hän\nhämmästyikään, kun hän perille tultuaan näki peltonsa aivan valmiiksi\nsekä kynnettynä että kylvettynäkin.\n\nKiitollisena ja kummastuneena eukko palasi kotiinsa, missä hän monta\npäivää odotteli työmiestä noutamaan palkkaansa. Hän oli vähän\nloukkaantunutkin siitä, että tämä oli uskaltanut kylvää pellon hänen\nkäskemättänsä. Mutta kun hän turhaan odotteli miestä, jota hän itse ei\ntuntenut nimeltä eikä ulkonäöltäkään, alkoi hän kysellä kaikilta\npeltomatkoillaan kohtaamiltaan ihmisiltä, oliko joku nähnyt, kuka hänen\npeltonsa oli kyntänyt.\n\nVihdoin hän sai suureksi pelästyksekseen kuulla muutamalta\nnaapurinvaimolta, että tämä oli nähnyt rikkaan Kivi-Tanelin itsensä\nkyntämässä ja kylvämässä peltoa.\n\nHengästyneenä leskemme palasi nyt kotiinsa, puki ylleen koreimman\nröijynsä ja parhaimman hameensa ja kiiruhti sitten Kivi-Tanelin luo,\njolle hän niiasi niin syvään kuin suinkin voi. Hän tahtoi myös kaunein\nsanoin ilmaista kiitollisuutensa ja pyytää anteeksi rohkeata\nerehdystänsä.\n\nMutta Kivi-Taneli, kuultuaan mistä kysymys oli, keskeytti kohta koreat\npuheet lyhyesti tokaisten: \"Mitä joutavia!\" Ja jätti eukon juuri kun\ntämä oli kolmatta kertaa niiaamassa.\n\n\n\n\n20.\n\nUUSI PUKU ULKOMAISESTA PUUVILLAKANKAASTA.\n\n\n\"Timbom\", sanoi pormestarinrouva, \"katsohan, sopiiko uusi\nulkomaanpuuvillakangaspukuni minulle hyvästi!\" -- Kymmenettä kertaa hän\noli nyt antanut sitä koetella yllensä korean kamarinsa suuren\nkuvastimen edessä. -- \"Sopiiko se hyvin, Timbom?\"\n\nParaalla tuulella ja iloissaan hänen hyvälle aistillensa ja\narvostelukyvyllensä osoitetusta luottamuksesta halusi ukko vähän\nkujeilla rakkaan eukkonsa kustannuksella.\n\nHän sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: \"Armahani, luulenpa, että olet\nvähän vinoselkäinen!\"\n\nSalama iski silmistä, kun pormestaritar päästi suustaan: \"Nosta nyt se\njuoru!\"[25] Sitten hän mennä keikotteli koreaan kamariinsa paukauttaen\noven perässään kiinni.\n\nNyt ei ollut hyvin viisaan hyvä enää leikitellä eikä odotella pilansa\nseurauksia. Äkisti hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä ja jouduttautui\nulko-ilmaan välttääkseen seinien sisällä nousevaa raju-ilmaa. Mutta\nuudeksi onnettomuudekseen hän kohtasi portilla leskipormestaritar\nDegermanin, joka perin suorana omassa arvoisassa persoonassaan,\nvanhassa kohomyssyssään ja korkeakorkoisissa kengissään hitaasti\nniiasi ja sievistelevästi tervehti ukkoa, mikä seisoi kuin kuumilla\nkivillä haluten päästä pakoon, ennenkuin hänen rakkaan puolisonsa\nääni vaatisi hänet palaamaan takaisin. Hädissään rohkeni hän\nkeskeyttää leskipormestarittaren puhelun juuri sen hienoimmassa ja\nkursailevimmassa kohdassa pistämällä väliin: \"Anteeksi, palaan kohta,\nminulla on vain pieni asia toimitettavana.\" Samassa hän poistui.\n\nTavallista nolompana meni kursaileva pormestarinleski virkasisarensa\nluo, joka tällä kertaa ei ollut juuri paraalla tuulella vieraita\nvastaan ottaakseen, niin halukas kuin hän muutoin olikin kuulemaan\nuutisia. Kun hän korean kamarinsa ikkunasta kurkisteli, minne hänen\nTimbominsa aikoi mennä, huomasi hän tulossa olevan vieraan ja meni\nkiiruusti saliin, suureen nojatuoliin.\n\nPormestarinleski Degerman niiasi sekä syvään että kohteliaasti\nvirkasisarelleen. Nekin niiaukset, joita hän ei ollut ehtinyt lopettaa\nporttikäytävässä herra pormestarille, sai tämän rouva kuin\nkaupantekiäisiksi vain ystävyydestä taloa kohtaan.\n\nMitä koreimmin sanoin hän ilmaisi ilonsa nähdessään rouva sisaren\nylhäällä istumassa viimeisen pahoinvoinnin jälkeen.\n\nMutta toinen yhä loukkaantuneena miehensä epäkohteliaisuudesta oli niin\nhuonolla tuulella, että liikahtamatta paikaltaan suorastaan tiuskaten\nvastasi: \"No, enkö saa istua omassa nojatuolissani.\"\n\nVieras seisoi perin hämillään ja neuvottomana, kun hänen\nkohteliaisuuttaan halveksittiin ja hänen hyvistä tarkoituksistaan\npahastuttiin. Hän aikoi jo aivan huomaamatta poistua, mutta päätti\nvielä kerran koettaa karkottaa toisen huonoa tuulta ja lausui: \"Kas\nvain, kuinka sievä ja kaunis puku sisarella on! Todellakin se sopii\nkuin valettu sisarelle, joka on niin suora ja kaunisvartaloinen.\"\n\nNiinkuin selviää kahvi, kun noita-akan sekoittamat porot ovat\nlaskeutuneet pohjalle, niin kirkastuivat kohta pormestarinrouvammekin\nsynkät kasvot, kun sisar Degerman tietämättään todisti, että Timbom oli\nollut väärässä. \"Älä nyt lähde pois!\" sanoi hän. \"Juo ensin kahvia\nkanssani. Vaikka minulla ei olekaan enempää kermaa meille molemmille\nkuin sormustimen verran, ja sekin hapanta, niin tiedän kyllä sisaren\ntyytyvän siihen kuten ennenkin\", lisäsi hän aivan imelästi ja nosti\nesille pienen, kiiltävän kahvipannun. Leskipormestaritar Degermanin\nkauhistukseksi otti hän myös esille lempikissansa \"Sokerin\" teevadin\nvieraalleen -- koska hänen astiavarastonsa oli vinnillä, kuten hän\nanteeksi pyytäen lausui, ja \"Sokeri\" oli aina niin puhtautta rakastava,\nettä nuoleskeli teevatinsa yhtä puhtaaksi kuin naamansakin.\n\nKun leskipormestaritar Degerman nyt oli päättänyt alistua kohtaloonsa\nja tyytyä kissan teevatiin ja vielä uudestaan kehunut uutta\nulkomaanpuuvillakangaspukua, joi hän kaksi kuppia kahvia, vaikka emäntä\nhäntä ystävällisesti varoitti ottamasta niin paljon kermaa, koska\nTimbominkin piti saada sitä vähän kuppiinsa, palattuaan kotiin.\nSenjälkeen eukot juttelivat naapurirouvien tuhlaavaisuudesta ja\ntyperästä taloudenhoidosta, nykyajan nuorten kelvottomuudesta ja\nkaikkialla valtaan päässeestä turhamaisuudesta ja ylellisyydestä.\n\nLopuksi pyysi taas hyvälle tuulelle tullut pormestarinrouva vierastaan\nlaulamaan jonkun ihanan laulun kauniilla äänellään.\n\n\"Minä laulan kirkkoherra Snellmanin sepittämän runon hänen itsensä\ntekemällä kauniilla sävelellä\", sanoi tämä.\n\nMuutaman kerran rykäistyänsä alkoi leskipormestaritar Degerman\nkorkealla ja vapisevalla äänellä laulaa seuraavaa laulua:\n\n    En rauhaani mä möisi\n    Espanjan kultaankaan,\n    katoovaan ikävöisi\n    maineeseen, maailmaan.\n    En mielis' herkkujakaan,\n    en korupukuja,\n    jos rauhan sydän vakaan\n    mun saisi rinnassa.\n\n    Kun serkku niiaa, kiittää:\n    \"Sä sieväst' ompelet\",\n    niin Damonilla riittää\n    nuo korulausehet.\n    Mut' ajatuksissani\n    ma nauran vilpille,\n    käyn yksin rauhassani,\n    o'on outo kaikille.\n\n    Näin maailmaa tarkastella\n    voin rauhasmajastain,\n    sen nauran turhuudella\n    ja elän levossain.\n    Oi, kiitos onni-kulta\n    autuuden osasta,\n    ei aivojani multa vie\n    linnain hekkuma!\n\nPormestarinrouva Timbom itki ihastuksesta ja oli niin hellällä\nmielellä, että miehensä tultua huoneeseen heittäytyi tämän kaulaan\nrukoillen anteeksi, kun oli loukkaantunut hänen leikistään.\n\n\"Sisarella on oivallinen ääni\", sanoi iloinen aviomies laulajattarelle.\n\"Jos olisi sellainen ääni ja osaisi sitä oikein käyttää, niin saisi\nkivetkin tanssimaan.\"\n\n\n\n\n21.\n\nTÄTI TIINA.\n\n\nNäin nimittivät hänen oppilaansa vanhaa kunnioitettua lasten\nopettajatarta Oulun kaupungissa, ja sen mukaan sitten koko kaupunki.\nKumara ja koukkuselkäinen nainen, iältään yli 70 vuoden, oli\nnuorena ollut hoikka ja pitkä, suora- ja kaunisvartaloinen sekä\nmajesteetillisen ryhdikäs. Hänen suuret siniset silmänsä eivät olleet\nmilloinkaan keksineet miestä, jolle hän olisi tahtonut vapautensa\nuhrata; sillä täti Tiina kuului kaupungin viidenkymmenen vanhimman\nikäneidon parveen, tuohon kunnioitettavaan valiojoukkoon, joka aina oli\ntaistellut avioliiton ikeen alle alistumista vastaan, koska kukaan ei\nollut halunnut kieltää heiltä tällaista voittoa.\n\nTäti Tiina oli hyvin viisas ja perin täsmällinen nainen, yksin\npuheessaankin. Hän puhui aina tervehtiessään j.n.e. kirjakieltä eikä\nhuolimattomasti lyhennellyt sanoja, kuten tavallisesti tehdään\nruotsinkieltä puhuttaessa, mitä juuri siksi on niin vaikea\nulkomaalaisen oppia. Täti Tiina puhui samalla tavalla kuin hän\nkirjoittikin ja luki kieltä oikein ja kieliopillisesti. Hänen suurin\nhuolensa oli se, ettei hän saanut oppilaitansa tekemään samaten, vaikka\nhän viivottimen avulla sai heidät oikein pian sujuvasti lukemaan\nsisältä ja kirjoittamaan pyöreätä ja kaunista käsialaa. Hän oli takonut\nmyös viivottimen avulla heidän kalloihinsa (niinkuin eukko vain\näkäpäissään sanoi) aapisen, pitkän katkismuksen, raamatun historian,\nEuropan pääkaupungit Djurbergin maantieteen oppikirjasta sekä joitakin\nGellertin satuja y.m. Jos lapset kangersivat tai lausuivat väärin\nyhdenkään sanan läksystään, niin eukko julmistui; ja jos silloin ei\nauttanut joku kova lyönti viivottimella pöytään, niin riensi hän aivan\nepätoivoisena ainakin kymmenen kertaa mukanaan itkevä lapsi, joka ei\nosannut läksyään, sisarensa luo, mikä oli jumalinen ja hiljainen\nkirkkoherranleski sekä asui samassa kartanossa, luettavaa\nkertauttamaan; ja sen lisäksi hän kehoitti sisartaan nuhtelemaan ja\ntorumaan huono-oppista lasta. Sisar, aina lempeä ja myöntyväinen,\nvastasi vain aivan sävyisästi: \"Tee se itse, rakas Tiina sisar; sinähän\nosaat sen niin hyvin.\" Vähän mielissään tästä palasi täti Tiina\nkotiinsa koettamaan taitoaan. Mutta ennenkuin viisi minuuttia oli\nkulunut, hän oli taas siellä itkevä lapsi mukanaan, kunnes läksy oli\ntarttunut mieleen tai koulutunti loppunut.\n\nTäti Tiina oli useana vuonna hoitanut isänsä postimestarin virkaa\nOulussa (koska pitkällinen sairaus esti tätä itseään siitä), mikä toimi\nhänestä oli helpompi täyttää kuin vanhasta harsosta tehdä uusi\nkäännetty myssy, taito, jossa hän myös oli mestari ja jota tehdessään\nhän usein nurkui sitä vääryyttä, joka naisen elämän osalle oli tullut\nmieheen verraten. \"Naiselta, heikommalta sukupuolelta\", lausui hän,\n\"vaaditaan niin moninkertaisesti enemmän kuin noilta ilkeiltä\nmiehiltä!\" (Me pyydämme anteeksi tätä arvostelua, jonka vanhapiika\näkeissänsä lausui, kun hän ei saanut kellastunutta harsosiipeä\nvalkeaksi eikä laskeutumaan säännöllisiin poimuihin, vaikka hän sataan\nkertaan oli repinyt sen auki ja uudelleen alkanut saman työn). \"Niin\",\njatkoi hän viskatessaan myssytukin syrjään ja harsosiiven vuoteelle\nsekä noustessaan kiivaasti paikaltaan ikkunan äärestä marssimaan\nriehuvin askelin edestakaisin lattialla, \"niin monenkertaisesti enemmän\nvaaditaan meiltä kuin noilta räähkiltä miehiltä, joiden ei tarvitse\nsuuria toimittaa, ennenkuin heitä kiitellään ja palkitaan rikkauksilla,\narvonimillä ja viroilla. Mutta mitä kehoitusta saapi nainen -- vaikka\nhän olisi kaikkein täydellisinkin? -- Ei niin mitään!\" huudahti hän\nristeillen vallan hurjanraivoisana kamarin lattiata laidasta laitaan ja\nkiivaillessaan. \"Kuitenkin vaaditaan, että hänen pitää olla sekä\nräätäli että leipuri, juomantekijä, teurastaja, keittäjä,\nsokurileipuri, kahvikokki, värjäri, sukankutoja, kynttilänkastaja,\npuutarhuri, talonvouti, palovahti ja kauppapalvelija (pikku\nkaupungissa)! Sitä paitsi hänen pitää olla äiti ja puoliso,\nlastenhoitaja ja opettajatar, taloudenhoitaja ja kyökkipiika,\nsairaanhoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää karkottaa kaikki\nhuolet häneltä, yksinään ottaa vastaan ja kantaa kaikki kodin harmit,\nnauraa silloinkin kun hän mieluummin itkisi. Hänen pitää olla aamulla\nylhäällä ensimmäisenä, illalla viimeisenä levolle mennä, kerjätä\nroponen mieheltään suureen talouteen, ehkäpä paljon itkeäkin, ennenkuin\nhän uskaltaa esittää tämän pyyntönsä, ja enemmän kuin itse karjakonkaan\nhuolehtia navetasta. Lisää tähän pahin kaikista: pakko reutoa\nhävyttömän palvelusväen ja pahankuristen lasten kanssa, joiden siveyttä\nhän yksin ei ole ehtinyt hoitaa.\"\n\n\"Mutta mitä tekee mies?\" Nyt ikäneitomme alkoi kiivaammin astua ja teki\nkäsiliikkeitä, niin ettei kukaan mies olisi uskaltanut tulla kolmen\naskeleen päähän hänestä. \"Niin, hän laskee ja kirjoittaa hetken\nmuistikirjaansa, kävelee ja polttaa piippuaan, kunnes saa mennä\nvalmiiksi katettuun pöytään, missä hän kaikkea arvostelee. Juo sitten\nkahvinsa, ottaa päivällisunen, on senjälkeen taas vähän liikkeellä,\nkunnes totilasi ilmaisee illan tulleen. Nyt seuraa illallinen, jonka\nkestäessä hän tuomitsee naisia tai etsii heissä vikoja siten itseään\nilahduttaakseen. Vihdoin hän menee levolle laakereilleen.\"\n\nNäin vanhapiika huokaili miesparkoja vastustaen, kun samassa ovi\navautui ja -- mikä onni! -- sisälle tuli veli Possenius piiskaperuukki\nhyvin jauhoitettuna ja täydessä ja hienossa sulhas-asussa, voi sanoa.\nHän oli vanhapoika ja ammatiltaan merikapteeni. Tätä samanikäistään\nukkoa täti Tiina ei ollut nähnyt moneen vuoteen, vaikka hän\nkukoistuksensa päivinä monessa taivaallisen ihanassa menuetissa oli\nhäntä kaukaa syleillyt.\n\nUkko kyseli yskien, kuinka sisko oli voinut sinä pitkänä aikana, jona\nhän oli häilynyt maailmalla Charybdiin ja Scyllan välillä. Hän näytti\nolevan mielissään saadessaan seisoa nyt tässä varmalla perustalla\nlipaston ja pöydän välillä ja tarkastella vielä ystävällisesti\nnuoruudenaikaista menuettikumppaniaan.\n\nSäteilevin kasvoin ja punastuen melkein kuin viistoista vuotinen\nneitonen täti Tiina pyysi veljen istumaan ja niiasi niin sirosti ja\nsyvään, että epäillä sopii, voiko kukaan nykyajan nuori tyttö häntä\njäljitellä.\n\nNuoruuden ystävät istuutuivat puhelemaan menneistä ajoista ja sen ajan\nnuorisosta, joka osasi paremmin huvitella ja oli kelvollisempi kuin\nnykyinen. Sitten siirryttiin nuoruusmuisteloihin eikä huomattu ajan\nkulkua, ennenkuin meluava iltarumpu muistutti veli Posseniusta\nhuokaillen palaamaan tyhjään kotiinsa.\n\nTäti Tiina seurasi häntä niiaillen aina portilleen asti, sulki sen\nsitten ja palasi huoneeseensa. Siitä iloisena ja tyytyväisenä, ettei\nveli Possenius ollut unohtanut häntä, ylisti hän nuoruutensa ajan\nmiehiä, he kun olivat samanlaisia kuin vieläkin ovat: oikein\nkohteliaita ja mukavia. Siihen aikaan he tekivät vaimonsa aina\nonnellisiksi, mietiskeli ikäneito.\n\nMuutamana päivänä odottivat lapset koulussa aika ilvenäytelmää, sillä\nhe tiesivät täti Tiinan aina pitävän sanansa, etenkin heidän\nrankaisemisessaan. Pikku parooni Silfverhjelm oli useita päiviä ollut\nlaiska ja koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että tämä antaessaan\nhänelle kotiläksynsä uudelleen luettavaksi seuraavaksi päiväksi sanoi\nluokalleen: \"Kuulkaa nyt, lapset, jos Adolf osaa luettavansa huomenna\nsanaakaan kangertelematta, niin lupaan minä itse hypätä ensin\ntervatynnyriin ja sitten höyhentynnyriin; niin varma minä olen, ettei\nhän taida läksyänsä.\"\n\nLapset erosivat kaikki riemuiten, kun olivat saaneet Adolfilta\nlupauksen, että tämä opettelee läksynsä sanasta sanaan.\n\nHänen kotiin tultuaan hänen hyvä äitinsä kummasteli, kun poika kohta\ninnolla ryhtyi lukemaan. Aamulla varhain hän oli jo ylhäällä ja\nkiiruhti iloisena kouluun heitettyään hyvästit vanhemmilleen, joille\noli kertonut tulossa olevasta huvista.\n\nRiemuiten kuulustelivat toverit porttikäytävässä hänen läksyään, mikä\noli tavattoman pitkä, ja huoneessa hän kaikista ensimmäisenä työntäytyi\nkuulusteltavaksi. Ei yhtäkään sanaa hän muistanut väärin, ja täti\nTiinan posket paloivat hänen miettiessään miten selviytyä\najattelemattomasta lupauksestaan. Ensin hän kehui kovasti pikku\nparoonia läksyn osaamisesta, mikä osoitti pojan käsityskykyä. Sitten\nhän sanoi nyt kuten aina tahtovansa pysyä sanassaan, jos Adolfilla oli\nsydäntä itse nauraa tai antaa toveriensa pilkata vanhaa\nopettajatartaan, joka hänen parhaaksensa oli antanut tuon\najattelemattoman lupauksen.\n\nMutta kun opettajatar otti asian noin vakavalta kannalta, muuttui\nyhdellä kertaa lasten muoto, ja he luopuivat mielellään odottamastaan\nhauskuudesta, jota he olisivat saaneet pitää hänen kustannuksellaan.\n\nKyynelsilmin vastasi pikku parooni: \"En, en minä tahdo! Minun tähteni\nei täti Tiinan pidä koskaan, koskaan joutua pilkattavaksi. Tästä\nlähtien tahdon olla oikein ahkera.\" Liikutettuna sulki vanhus hyvän ja\nkiitollisen lapsen syliinsä.\n\nTäti Tiina oli vastoin pohjalaisten naisten tapaa hyvin huvitettu\nvaltiollisista asioista. Hän käski siksi oppilaitansa pitämään korvansa\nauki kuullessaan kotona herrain puhuvan ja sitten kertomaan hänelle\njotain uutta maailman menosta.\n\nMutta pian keksittiin nämä pienet kotivakoilijat ja huvin vuoksi\nannettiin lasten välityksellä täti Tiinalle aihetta hälyyttävien\ntietojen levittämiseen kaupungilla; pienokaiset näet kertoivat hänelle\naivan hämmästyttäviä valtiollisia uutisiaan, joita he olivat kuulleet\n\"papan itsensä syödessään haastavan.\"\n\nNiinpä muun muassa eräs pieni tyttö kertoi, että pikalähetti samana\nyönä oli saapunut ilmoittamaan Jäämeren lähimmän väestön joukolla\nnousseen kapinaan, murtautuneen ja rynnänneen itse pohjoisnavalle,\njonka oli täytynyt kolmen viikon piirityksen jälkeen antautua.\nVoittoisa sotajoukko oli nyt marssimassa kohti Oulua, jossa nuo\nhuippuvuorelaiset ja grönlantilaiset eivät aikoneet naisienkaan kanssa\nkursailla, vaan päinvastoin uhkasivat ampua kaikki vanhat neidit, missä\nnäitä tapasivat.\n\n\"Sinä puhut typeryyksiä, sotket ja seulot asiat\", sanoi ikäneito\npitkännenän saaneelle lapselle, joka oli odottanut kiitosta, ehkäpä\nmakeisiakin suurista uutisistaan ja hyvästä muististaan. Mutta täti\nTiina kuitenkin hermostui. \"Jotain täytyy tässä sentään piillä takana\",\nmietti hän. \"Minun pitää lähteä ottamaan selvää asiasta saadakseni\ntietää, mitä uutta pikalähetti on tuonut.\"\n\n\"Saatte, lapset, luvan\", kuului miellyttävänä kuin soitanto oppilasten\npieniin korviin; ja yhtä pian kuin eukko oli pannut ylleen sinisen\ntuluppiturkkinsa, olivat lapsetkin hänen mukanaan kadulla ja pian myös\nkotonaan suuret voileivät kädessä.\n\nTäti Tiina kiiruhti lähimmän naapurin luo kuulemaan, miten tuon tärkeän\nuutisen laita oikeastaan oli.\n\nMutta talon isäntä oli osallisena salahankkeessa, jolla aiottiin\nparantaa vanhapiika hänen uteliaisuudestaan. Hän vahvisti asian todeksi\ntehden sen vielä uskottavammaksi ja tuhatta pahemmaksi, niin että neiti\naivan säikähdyksissään riensi kotiinsa tuntien ankaraa vatsanpurua.\n\nPelosta vavisten hän koetti nyt pelastaa ryöstöltä pienen\nhopeavarastonsa ja arvoesineensä. Hän sitoi kaikki yhteen ruokaliinaan,\njonka hän piilotti halkovajansa perälle lastujen ja tikkujen alle.\n\nTämän kaiken kiireellisesti tehtyään juoksi hän ilmoittamaan uhkaavasta\nvaarasta sisarelleen.\n\nHän, joka aina tyynesti harkitsi asiat, huomasi kohta herrojen\nkujeilevan ja lohdutti pelästynyttä sisartaan, joka ei ollut malttanut\nasiata oikein miettiä. Mutta kun hän nyt selvästi ymmärsi joutuneensa\npilan esineeksi, päätti hän olla uskomatta lasten valtiollisia\nkertomuksia tai suvaitakaan sellaisia.\n\nPuoleen vuoteen ei täti Tiina käynyt siinä talossa, missä häntä oli\nniin pilkkana pidetty, eikä luultavasti koskaan olisi astunut sen\nkynnyksen yli -- niin hän oli uhannut --, ellei hän olisi pitänyt yhtä\npaljon emännästä kuin hänen leipomistaan hyvistä tortuistakin. Nämä\ntaivuttivat hänet helluntaipäivänä noudattamaan päivälliskutsua.\n\nNähdessään iloisen emännän ja ihanan, kiiltopintaisen leivoksen\npyramiidin muotoisena pöytää koristavan katosi kaikki kauna tuon kunnon\nnaisen mielestä.\n\nMutta kiusoitteleva isäntä otti syötäessä puheeksi päivän saarnan\ntekstin ja sanoi: \"Kansa evankeliumissa luuli opetuslasten olleen\njuovuksissa selvästi sikunaviinasta eikä makeasta viinistä.\"\n\nTämä erehdys suututti vanhaapiikaa, ja siitä syntyneessä väittelyssä\nhän löi kätensä pöytään niin kiivaasti, että kumoon menneet viinilasit\nyhdessä hänen kanssaan vakuuttivat kansan sanoneen sen olleen \"makeata\nviiniä\", eikä paloviinaa, mistä pyhiä syytettiin.\n\nTästä sai ikäneito taas vatsanväännekohtauksensa, ja hänen piti rientää\nkotiin ottamaan tippoja, ennenkuin oli ehtinyt maistaakaan tuota\nhoukuttelevaa leivosta. Koko vuoteen ei neitiä senjälkeen nähty siinä\ntalossa.\n\nTäti Tiina oli itse ahkera ja tarkka, mutta ei itara. Hän väitti, ettei\nköyhiä eikä kerjäläisiä olisi olemassakaan, jos he mieluummin\ntahtoisivat tehdä työtä kuin laiskotellen olla lähimmäistensä\nrasituksena. Kehoittaakseen heitä ahkeruuteen piti hän heille pitkiä\nsiveyssaarnoja, mutta kukaan ei hänen nähnyt antavan köyhille\nropoakaan. Kuitenkin tahdomme hänen sydämensä kunniaksi paljastaa\nsalaisuuden, että moni voimaton ja köyhä sekä usea apua tarvitseva\nlapsi täti Tiinalta on saanut runsaammin lahjoja kuin olisi uskottu.\n\nMutta täti Tiina ei sallinut kenenkään määritellä, kenelle\ntarvitsevalle ja kuinka paljon hänen piti antaa. Sen piti riippua hänen\nomasta vapaasta tahdostaan. Helposti voit siten kuvitella, miten\nkiukkuinen ja kiivas eukko oli, kun häntä muutamana päivänä vaadittiin\nmaksamaan muiden verojen mukana 2 riksiä kaupungin köyhille.\n\nKiivas ja pikaluontoinen kun oli eikä koskaan kauan mietiskellyt, otti\nneiti heti saalin hartioilleen ja olisi juossut kevätsohjuun\nsukkasillaan ilman kenkiä, ellei hän kiireissään olisi kompastunut\nomiin vanhoihin tohveleihinsa, jotka hän joutuin pisti jalkoihinsa.\nHengästyneenä ja vihasta vavisten hän hyökkäsi muutaman maistraatin\njäsenen luo nuhtelemaan ja valittamaan hänen maksettavakseen pannusta\nväärästä verosta.\n\nMutta täällä hän ei saanut yhtään toivoa veromaksun muutoksesta, ja\nväsyneenä palasi hän kotiin silmät kosteina ja jalat märkinä. Hänen\ntäytyi sitten asettua makuulle. Neljäntoista päivän kuluttua oli hänen\ntoivorikas elämänsä lopussa.\n\nMonien vikojensa ja omituisuuksiensa ohella oli täti Tiinalla monta\nansiotakin. Hän oli aina horjumattoman kristillismielinen, järjestystä\nrakastava, toimelias ja hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Hän oli\nvilpitön, vakava, totuutta rakastava, kiitollinen ja luotettava,\nkiivas, mutta ei milloinkaan ilkeä lähimmäistensä kustannuksella,\neikä hän tahtonut sotkeutua muiden asioihin. Kuollessaan hän oli noin\n80-vuotias.\n\nMuuta muistomerkkiä hän ei saanut kuin sen, minkä itse oli pystyttänyt\nparhaiden oppilastensa sydämeen.\n\n\n\n\n22.\n\nTULLIMIEHEN KALAKUKKO.\n\n\nEnnen pidettiin Suomessakin kaupunkiin tultaessa aina matkustajan\nkapineiden perinpohjainen tarkastus. Tavallisesti sen suorittivat\nalemmat tullivartijat, n.s. syökärit, mutta usein sen teki myös itse\ntullimieskin, joka siihen aikaan ei voinut toivoa saavansa runsaita\nlisätuloja paljon matkustaneilta ja älykkäiltä kauppa-asiamiehiltä.\nSitä ankarammin hän kohteli tulliasetuksia aivan tuntemattomia\ntalonpoikia, jos heillä ei ollut pientä lahjaa hänelle varattuna.\nKöyhien maalaisten, jotka olivat siksi yksinkertaisia, että antoivat\nnäiden herrasmiesten peloitella ja pettää itseään, piti usein tullissa\njakaa heidän kanssaan, jos heillä ei muuta ollut, ainakin pienet\nmatkaeväänsä.\n\nEräs talonpoika, sukkelaälyisempi muita, jotka tullissa vapaaehtoisesti\nolivat alistuneet ryöstettäviksi, oli valmiina lähtemään kaupunkiin\ntalvimatkalleen myödäkseen maalaistavaroita: voita, talia, kaloja ja\nmetsälintuja.\n\nMiettiväisenä mittaili matkalle valmistunut talonpoika pirttinsä\nlattiaa harkiten kaupungissa tehtäviä kauppoja. Äkkiä hän kääntyi ja\nsanoi vaimolleen: \"Maija kulta, teepäs pian uuniin tuli ja valmista\nsitten kukkotaikina hienoimmista ja paraista jauhoista! Itse aion sen\nleipoa ja paistaa vanhalle persolle Prytzille, joka on Kajaanintullin\ntullimiehenä Oulussa. Viime kerralla hän otti minulta parasta mitä\nmukanani oli, ja nyt aion antaa hänelle lahjaksi suurimman kalakukkoni.\nTee taikina niin kaunis kuin osaat!\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", vastasi emäntä, \"saat minulta matkaevään; mutta\nmitä kalaa tahdot siihen?\"\n\n\"Kalan kyllä pyydän kuivalta mäeltä\", puheli mies veitikka silmässä.\n\nKun uuni oli lämmennyt ja taikina tehty, meni nuori talonpoika itse\nleipomapöydän ääreen, mille hän levitti hienon taikinan. Sitten hän\nemäntänsä hämmästykseksi ja kauhuksi väänsi vanhan kissansa niskat\nnurin ja leipoi sen karvoineen kaikkineen taikinan sisään suureksi ja\nkomeaksi kalakukoksi, jonka jälkeen se paistettiin uunissa\nvaaleanruskeaksi. Valmiina se tuoksui hyvältä ja näytti oikein\nkorealta.\n\nVarovasti pantiin kissapiirakka rekeen, johon sitten tuo ilkeäjuoninen\ntalonpoika perin tyytyväisenä istuutui ja lähti matkaan. Hän sovitti\ntulonsa tulliin hämärän ajaksi.\n\nSiellä hän ei nähnyt kuitenkaan yhtään tullivartijaa. Sentähden hän\notti lahjansa ja vei sen itse tullimiehelle nöyrästi pyytäen saada\nmennä kaupunkiin, koska hän pelkäsi, että majatalonsa portit\nsuljettaisiin eikä hän sitten pääsisi sisälle.\n\nIloissaan ihanasta lahjasta tullivartija antoi hänelle kohta luvan\nvapaasti mennä.\n\nVerkallensa matkustajamme lähti ajamaan kaupunkiin. Mutta kun hän oli\npäässyt tullimiehen näkyvistä, sai hevonen laukata majataloon, jossa\nhän vain isännälle uskoi salaisuutensa. Tämä piilotti hänet kaikelta\netsiskelyltä ja nauroi koirankujeelle, sillä kaikki näkivät mielellään,\nettä tungettelevan nenäkästä tullihurttaa hiukan ojennettiin.\n\nKovin ihastuneena pani tullinuuskija komean kalakukkonsa keskelle\ntullituvan pöytää nälkäisten tullivartijain nenän eteen. Heille tuli\nvesi suuhun ja kateellisin silmin he vilkuilivat maukkaaseen\nkalakukkoon.\n\nTullimiehen sydämen valtasi tämän johdosta jalomielisyyden ja\nsääliväisyyden tunne virkatovereita kohtaan, niin että hän alentuvan\nsuosiollisesti puheli: \"Luulenpa todella lahjani tällä kertaa kyllin\nsuureksi meidän kaikkien jakaa.\" Hän tarttui terävään puukkoonsa ja\nleikkasi ensin suuren viipaleen kauniista piirakasta itsellensä ja\nsitten palasen kummallekin vartijalle.\n\nHalukkaasti söivät nyt kaikki kolme tuota harvinaista ruokaa, ja\ntullimies lausui aivan ylpeästi: \"Tämä kalakukko on maukkaampi kuin\ntalonpojilta tavallisesti saamamme, sillä tässä on sekä kalaa että\nlintua, huomaan minä, vaikka lintu ei mahda olla oikein hyvin kynitty.\"\n(Kissa oli vanha, lihava kotikissa ja siksi murea ja herkullinen.)\n\nTullimies oli saanut omalle osalleen etukäpälän, hänen paras ystävänsä\npään, ja kolmannelle oli sattunut palanen kiemuraista kissan häntää.\n\n\"Olen nälissäni kuin susi\", jatkoi tullimies puolustellen ahmimistaan,\nkun samassa jotain terävää tarttui hänen hampaaseensa. Vaivoin hän sai\nsen irti, niin lujaan se oli hampaaseen takertunut. Hän saattoi kyllä\najatella kaluavansa linnun kynttä, mutta siksi oli kynsi liian hieno.\nNyt rupesivat kaikki kolme tutkimaan piirasosuuksiansa, ja koko\nkalakukko leikeltiin tarkastellen. Perinpohjaisemmin se tarkastettiin\nkuin koskaan maalaisparkojen reet ja nyytit.\n\nMitenkä he kauhistuivatkaan, kun he nyt pääsivät selville kalakukon\nsisuksista! Vihasta raivoten riensivät kaikki kolme ajamaan takaa\ntalonpoikaa, joka kukon oli antanut; mutta useita satoja talonpoikia\noli sinä päivänä, kuten muinakin, kulkenut tullista sisään ja ulos,\nniin että mahdotonta oli saada ilmi syyllistä, joka ei ollut\nilmoittanut nimeään eikä tulopaikkaansa.\n\nTämän ojennuksen jälkeen tarkastukset Kajaanin tullissa toimitettiin\ninhimillisemmällä tavalla kuin ennen, joten kemut olivat herroille\nterveelliset, mutta talonpojille vielä terveellisemmät.\n\n\n\n\n23.\n\nMAKKONEN.\n\n\nSenniminen oli muuan rehellinen, ahkera ja varakas talonpoika Paavolan\nkappeliseurakunnasta Siikajoen pitäjästä. Hän oli kirkonisäntä ja koko\npitäjän luottamusmies, aina kun joku tärkeä yhteinen yritys oli\ntekeillä. Makkonen oli hyvin avulias köyhille; samoin hänen arvoisa\nemäntänsä. Itse ollen kymmenen lapsen äiti helli hän varsinkin kaikkia\norpolapsia. Samalla hän oli toimelias ja järjestystä rakastava emäntä,\njoka hoiti lapsensa ja totutti heidät varhain jumalanpelkoon ja\nahkeruuteen. Pojat nähtiin työssä uupumattoman isänsä rinnalla metsässä\nja vainioilla auttamassa häntä ikänsä ja voimainsa mukaan. Tytöt olivat\näidin apuna navetassa ja aitassa, pellolla ja niityllä. Makkosen\nnäppärällä emännällä oli kuitenkin sen ohessa aikaa olla vielä emäntänä\neli ruuanlaittajana kaikissa seudun talonpoikaispidoissa. Hupaisalta ja\nälykkäältä muorilta kysyttiin aivan yleisesti neuvoja ja häntä\nkunnioitettiin paikkakunnalla oraakkelina.\n\nOnnellisena ja tyytyväisenä osaansa eli Makkonen omaistensa parissa, ja\nnähdessään vaivainsa palkan, täysinäisten tähkäin, hiljaa keinuvan\nauringon säteissä kohotti hän kirkkaan katseensa kaiken hyvän antajan\npuoleen kiitollisin ja hartain mielin. Hän oli jumalaapelkäävä mies.\nKunnioitusta herättävää oli nähdä Makkosen isännän sunnuntai-iltaisin\nlukuisan perheensä ympäröimänä kuusen havuilla koristetussa tuvassaan\npää paljastettuna puhtaalla, sointuvalla ja kirkkaalla äänellään\nalottavan virren iltarukoukseksi. Koko talonväki yhtyi siihen\nsurullisen vienolla äänellä, mikä on niin ominainen Suomen rahvaalle.\nLapsenkin ääni on kansan parissa liikuttava ja kirkas. Virren loputtua\nluki hän luvun raamatusta ja muutamia iltarukouksia, jonka jälkeen\nkoruton laulu taas kohosi hartaista ja kiitollisista sydämistä. Isäntä\nlopetti rukoushetken Herran siunauksella. Ja pyhässä hiljaisuudessa\nlevitti tyyni yö lepoa ja rauhaa siunauksen saaneille.\n\nMutta tähänkin rauhan majaan löysi pian suru ja tuska tiensä. Makkosen\nkotia kohtasi tuonen ankara isku.\n\nÄkkiä levisi seudulle tarttuva tauti, ja Makkonen läksi ensimmäisten\njoukossa vaimonsa ja lastensa keralla hoitamaan ja auttamaan tartunnan\nsaaneita. Mutta pian jalomielinen perheenisä itsekin ihmisystävyytensä\nuhrina lepäsi paareilla. Hänen jalo puolisonsa ja kolme vanhinta lasta\nseurasivat häntä parin päivän kuluessa.\n\nVainajien ympärillä nyykki seitsemän isätöntä ja äiditöntä lasta,\njoista vanhin oli kahdeksantoistavuotias poika. Ystävät ja naapurit ja\nköyhät sukulaiset voivat vain itkeä nähdessään tällaista surua, sillä\nitse olivat vailla neuvoa ja tukea, jota he olivat tottuneet saamaan\njuuri Makkoselta ja hänen kodistansa.\n\nHe pitivät kuitenkin huolta kuolleiden kunniallisesta hautaamisesta.\n\nHautajaispäivänä oli seurakunnan arvoisa kirkkoherra itse saapunut\ntaloon ja kysyi siellä, kuka läsnäolevista tahtoi ottaa hoitaakseen\npienokaiset, heidän talonsa ja kotinsa.\n\nKaikki olivat liikutetut ja kylläkin halukkaat, mutta tehtävä ei ollut\nniinkään helppo. Mietittiin asiata.\n\nMutta äkkiä, ennenkuin kukaan vielä oli vastannut, nähtiin yleiseksi\nhämmästykseksi talon vanhan, muutoin perin siistin ja puhtaan uskotun\npalvelijan Pekan nyt nokisena, rääsyisenä ja kuin talon koiran\npörröisenä tulevan pimeästä uunin päältä näkyviin ja kapuavan sieltä\nalas. Hän oli siellä makaillut kolme vuorokautta surren, syömätönnä.\nItkusta karvastelevin silmin ei hän nyt saattanut katsoa vasten päivää,\nja karkealla, päivän ruskeaksi polttamalla kämmenellään kuivasi hän\nnärkästyneenä kyyneleensä, jotka estivät häntä pitkäksi aikaa saamasta\nsuustaan selvää sanaa. Vain \"voi! voi!\" lähti vaivalla hänen\nuskollisesta, ahdistetusta sydämestään, kun hän näki nuo seitsemän\nsurupukuista pienokaista. Mutta vihdoin hän kävi rohkeaksi ja nosti\näkkiä vainajain vanhimman pojan voimakkaalle käsivarrelleen. Melkein\nhuutamalla sai hän sanotuksi ääntään ponnistaen: \"Katsokaa isäntääni!\nHäntä tahdon palvella palkattakin, kunhan hän lupaa tulla yhtä\nrehelliseksi ja kelvolliseksi mieheksi kuin isänsä oli ja pitää huolta\npikku sisaristaan. He kaikki, hyväntekijäni lapset, ovat minulle niin\nrakkaat!\"\n\nÄäneensä itkien lupasi kahdentoistavuotinen poika kiitollisena tämän ja\nmyös kaikessa seuraavansa kokeneen Pekan neuvoja. Talon toiset\npalvelijat vakuuttivat myös liikutettuina tahtovansa seurata Pekan\nesimerkkiä.\n\nKirkkoherra oli sydämessään iloinen nähdessään täilaista alttiutta\nköyhässä palvelusväessä. Hän tarjoutui itse pikku orvoille neuvojaksi\nja turvaajaksi ja uskoi heidän kohtalonsa Kaikkivaltiaan huomaan.\n\nLapsille äidin sijaiseksi ja emännäksi taloon valittiin vanha,\nhyväluontoinen sukulainen. Senjälkeen tarkastettiin talon raha-asiat ja\nkummastellen huomattiin, että tila vielä oli aivan velkainen, vaikka\nosa ostohintaa sekä samoin kaikki korot ja verot olivat ajallaan\nmaksetut.\n\nKun kahdentoistavuotinen isäntä kuuli tämän, sai hän äkkiä kuin miehen\nluonnon ja sanoi vakavasti: \"Minä tahdon yksin isäni velat maksaa. Sitä\nperintöä en jaa sisarusteni kanssa, sillä minä luotan varmasti Jumalan\nantavan minulle voimia työntekoon, niin että minä kyllä saan tilan\nvelasta vapaaksi.\"\n\n\"Pidä sanasi, poikani\", sanoi kirkkoherra liikutettuna, \"ja käyköön\nsinulle luottamuksesi mukaan, lapseni!\"\n\nSyvästi liikutettuna jätti rakastettu kirkkoherra hautaustalon, jossa\nhän oli tavannut niin lujaa uskoa, niin jaloja tunteita ja ajatuksia,\nniin paljon suuruutta ja kuntoa näiden yksinkertaisten ihmisten\npuhtaissa mielissä, mitkä eivät edes nimeä tienneet niille avuille,\njoita niin kauniisti osoittivat.\n\nHautajaisten jälkeisenä päivänä oli nuoren isännän ensi huolena kysyä\nPekalta, mitä olisi myötävä pienen velan maksuksi, joka oli täytynyt\ntehdä hautajaiskustannusten takia.\n\nPekka sanoi tätä varten tarvittavan myydä vain pari tynnyriä tervaa.\nMutta siinä tapauksessa piti isännän itsensä lähteä ensi kerran\nkaupunkiin, koska Pekan toisen rengin kanssa täytyi välttämättä olla\nkotona kovemmassa työssä.\n\nMatkalle päätettiin lähteä jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä\nsidottiin hevosen perään, niin että ne ilman ajoneuvoja pyörivät kuin\nrattaat juhdan jäljessä. Sillä tavalla talonpojat Suomessa tavallisesti\nkuljettavat tervaa, kun kuljetus on tehtävä maitse.\n\nPari naapuria lähti samaten tervaa viemään kaupunkiin, niin että\nnuorella isännällämme Matti Makkosella oli heistä matkaseuraa.\n\nParin vuorokauden perästä saapuivat matkustajamme kuormineen Ouluun.\nOli pimeä, myöhäinen syysilta. Matkatoverit jättivät pian Mattimme\nkadulle poikettuaan kumpikin majataloonsa vievälle tielle. Poika parka\nei osannut majataloonsa eikä edes muistanut nyt kivikadun melun\nhämmennyttämänä sen nimeä.\n\nIlta pimeni yhä. Lumiräntää satoi rankasti eikä yhtään ihmistä näkynyt.\nIkkunoista sammuivat vähitellen tulet. Myrsky ärjyi kauheasti. Siinä\nseisoi poika raukka kamalassa yössä läpimärkänä sateesta ja kylmästä\nväristen. Lumiräntä huuhtoi pois kyyneleet ja piiskasi veret kalpeihin\nposkiin. Hän ajoi väsynyttä hevostaan eteenpäin jonkun askeleen, mutta\npysähtyi taas. Päivälläkin kun hän oli outo kaupungissa, ei hän nyt\nyöllä tiennyt, minne mennä saamaan kattoa päänsä päälle. Hän pelkäsi\nmyös yövahdin voivan tulla ja vievän hänet putkaan, jolla hänen\nmatkatoverinsa olivat kurillansa häntä peloitelleet. Poika parka oli\nnyt melkein toivoton. Mutta juuri silloin johtui hänen mieleensä Jumala\nja rakkaat, pienet sisaruksensa kotona, miten rauhassa ne nukkuivat\nlämpöisissä vuoteissaan. Tämä häntä jonkun verran lohdutti ja kuivasi\nkyyneleet. Rohkeammin hän ajoi eteenpäin Kirkkokatua, mutta se loppui\nrantaan, eikä hän vieläkään missään nähnyt valoa taikka ihmisiä. Ei hän\nhuomannut paria loistavaa tähteäkään, jotka synkässä yössä ikäänkuin\nosoittivat hänelle taivaan lohdutusta ja valoa.\n\nPoika raukan tila kävi yhä surkuteltavammaksi. Kyynelsilmin ja kylmästä\nkalisevin hampain teki hän vihdoin päätöksensä ja kolkutti apteekin\novelle, mistä hän näki valon pilkoittavan.\n\nProviisori avasi oven ja säälien pojan tukalaa asemaa antoi hänelle\nluvan ajaa kuormansa kartanolle. Hän vei hänet sitten lämpimään\nhuoneeseen yöksi annettuaan hänelle punssilasin lämpimiksi. Kiitollinen\nlapsi nukkui heti makeasti ja levollisesti.\n\nKun talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa,\ntarjosi hän hänelle majatalon luonansa ja lupasi ostaa hänen tervansa.\nApteekkari oli saanut kauppaoikeudet sekä menemällä naimisiin varakkaan\nkauppiaan lesken kanssa että perustamalla Ouluun ensimmäisen apteekin.\n\nPoika, jota talon nuoret tyttäret hänen kohtaloonsa osaaottavina jo\nvarhain aamulla olivat lohduttaneet ja kestinneet viinillä ja\nleivoksilla, tahtoi mielellään majoittua sinne. Mutta hän ilmoitti,\nettä hänen isänsä oli velkaa 14 riksiä heidän entiseen majataloonsa\neikä hän sentähden voinut muuttaa, vaikka hänen isänsä aikoja sitten\noli aikonut sen tehdä, koska hän oli ollut tyytymätön majataloonsa,\nmissä usein oli tehty hänelle vääryyttä.\n\n\"Jos niin tahdot\", sanoi apteekkari, joka piti pojasta, \"niin saat\nrahaa minulta maksaaksesi velkasi. Sen voit vast'edes maksaa; minä otan\nmyös suorittaakseni velkasi tilaan.\"\n\nNyt oli Mattimme pelkkää iloa. \"En koskaan, en koskaan unohda\nhyvyyttänne\", sanoi hän kyynelsilmin puristaen hyväntahtoisen herran\nkättä. Suurella ja lujalla vakavuudella ilmaisi poika kiitollisuutensa,\n-- ja sanansa piti hän kuolemaansa asti, kuten kelpo miehen tuleekin.\n\nOli kulunut kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisestä\nkaupunkimatkasta. Oulussa Kajaanin tullin luona istui eräs köyhä leski\nkurjassa majassaan. Kolme laihaa, kalpeata, nälkäistä lasta oli hänen\nympärillään. Ja hän oli juuri jakanut heille palan viime leivästään ja\nkäskenyt heidän varhain mennä makaamaan, peläten, että saisi kuulla\nköyhän äidin sydäntä niin leikkaavan pyynnön \"antakaa äiti, ruokaa\",\nkun sitä ei ollut. Lapset tottuneina kärsimään menivät malttavaisina\nlevolle ja luettuaan ääneen iltarukouksensa tahtoivat päästä nukkumaan\nkeventääkseen hellän äitinsä huolia, mutta nälän tunne karkotti lapsen\nmakean unen heidän silmistään.\n\nÄiti luuli heidän makaavan ja kuiskasi vanhalle Marketalle (joka kauan\noli palvellut hänen vanhempainsa kodissa ja nyt palkatta, omin\nruokinensa, minkä hän ansaitsi kehräämällä, hoiti pienokaisia), ettei\ntämä sallisi huimimman ja nuorimman lapsista, pienen kuusivuotiaan\ntyttösen, ottaa ainoata leipäpalaa, mikä vielä oli jälellä kaapissa,\nvaan että se säästettäisiin aamiaiseksi kaikille siltä varalta, ettei\näiti työstään, jonka hän nyt oli lopettanut ja veisi sen teettäjälle,\nkohta voisi saada maksua ja sillä leipää. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.\n\nMutta pieni tuulihattu, josta Markettaa varoitettiin, makasi\nväijyksissä. Hän oli sekä nähnyt että kuullut kaiken. Ollen myös varma,\netteivät veljet saaneet nukutuksi paremmin kuin hänkään ja aina\nvalmiina huvittamaan heitä ja peloittelemaan vanhaa Markettaa, jonka\nlemmikki hän sentään oli, hyppäsi tuo huimapää nyt äkkiä pienestä\nvuoteestaan kaapille ja sitten kuin tuulenvihuri ulos ruohoiselle\npihamaalle. Vanhus luuli hänen vieneen säästössäolevan leipäpalasen ja\njuoksi niin nopeasti kuin voi kolottavilla jaloillaan tavoittaakseen\npikku näpistelijän. Hän huusi poikia avuksi, mutta nämä eivät\nnaurultansa päässeet paikaltaan nähdessään tuon epätasaisen\nkilpajuoksun. Laiha tyttö lensi kuin kuiva nahkapala ilmassa kömpelöä\nmuoria pakoon tehden satoja mutkia ja käänteitä. Mutta lopulta pikkunen\nantautui vangiksi vapaaehtoisesti hyvälle Marketalle samalla näyttäen\nhänelle, ettei hänen pienissä käsissään ollut niin mitään. Hän ei ollut\nollenkaan koskenutkaan säästössäolevaan leipäpalaseen, vaan oli vain\ntahtonut huvittaa hiukan veljiään panemalla ämmän jaloittelemaan.\nVaikka olikin hengästynyt, nauroi akka vain lemmikkinsä kujeilulle.\n\nJoka ei koskaan ole seisonut hädästä neuvotonna puutteen portilla\nastuakseen ylellisyyden asuntoihin anomaan sieltä vähäistä almua, ei\nvoi käsittää sitä tuskaa, mikä sai köyhän, siihen tottumattoman äidin\nottamaan tämän askeleen puutetta kärsivien lastensa vuoksi. Kun hänen\ntyönteettäjänsä palvelija oli hänelle tiuskaissut tavallisen \"tulkaa\nuudelleen huomenna, niin saatte maksun ompeluksestanne\", ei hän\nkeksinyt mitään tälle päivälle. Hän palasi aivan lohdutonna kotiin\npienokaistensa luo. Koko yönä ei hän ollut saanut ollenkaan unta, kun\nhän auringon noustessa aloitti työnsä palavasti rukoiltuaan apua\nkorkeudesta.\n\nÄkkiä hän jäi kuuntelemaan. Hän oli erottavinaan kärrynpyörien ratinaa.\nUlos katsoessaan huomasi hän talonpojan aivan hiljaa ajavan kuorman\npihaan ja yhtä hiljaa purkavan säkkinsä hänen portailleen. Mutta kun\nhän näki hänen valmistautuvan sitten huomaamatta menemään pois, lähti\nhän ulos ja tunsi Makkosen. Hämillään ja punastuen pyysi yllätetty\nkunnianmies anteeksi, että hän nyt vasta voi maksaa vanhan velkansa.\n\nKyyneleihin asti liikutetut olivat molemmat. \"Et ole minulle mitään\nvelkaa, Matti!\" puhui leski. \"Minkä olit ollut isälleni velkaa, oli\nrehellisesti maksettu ja kuitattu kuolinpesään.\"\n\n\"Teidän suvullenne olen ikuisessa kiitollisuuden velassa omasta ja\nomaisieni hyvinvoinnista\", sanoi tämä kahdeksan lapsen isä. \"Älkää\nhalveksiko pientä korvausta, minkä voin mitään kaipaamatta tarjota\nhyväntekijäni tyttärelle. Voisinko koskaan unohtaa, kuinka tekin olitte\nhyvä ja lohdutitte minua ollessani orpo raukka!\"\n\nLeski sai siten Jumalan kaitselmuksen ja Makkosen kiitollisuuden kautta\npelastuksensa. Eikä se tapahtunut vain tästä hädästä, vaan vielä\nmonesta muusta. Sillä niin kauan kuin lapset olivat pieniä, saapui tuo\nkunnon mies joka vuosi hänen luokseen tuoden lahjaksi maantuotteitaan\nja oli sen lisäksi niin hienotunteinen, että aina väitti maksavansa\nvanhoja velkojansa.\n\n\n\n\n24.\n\nSOTILASKURIN VOIMA.\n\n\nEräs entinen Kajaanin komppanian upseeri, kapteeni Stjerncreutz, joka\noli ottanut eron sotilassäädystä ja oli nyt siviilivirassa, istui yksin\nihanana kesäaamuna kirjoittamassa keräjäsalissa maalla. Ovi oli\nselkosen selällään ja siitä näkyi ruohoinen piha. Hänellä oli tekeillä\nvarsin tärkeä työ ja siksi kova kiire.\n\nSamassa astui sisälle asiakirjakäärö kädessä roteva talonpoika, joka\nennen oli palvellut sotilaana hänen komppaniassaan. Talonpoika kävi\ntavattoman iloiseksi äkkiarvaamatta nähdessään ja saadessaan puhutella\nentistä rakastettua kapteeniaan. Mutta tämäpä ei siitä nyt ollut\nensinkään huvitettu, kun hänellä ei ollut aikaa puhella hänen kanssaan,\nja sitäpaitsi aavisti hän käräjöimisvimman tarttuneen talonpoikaan.\n\n\"Tervetuloa, vanha sotatoveri!\" puhui kirjoitteleva kapteeni saatuaan\nlauseensa loppuun. \"Muistatko enää mitään entisistä aseharjoituksista?\"\n\n\"Muistan toki, armollinen kapteeni!\" Niitä talonpoika ei tietysti ollut\nunohtanut, ne olivat siksi syvälle painuneet sekä hänen ruumiiseensa\nettä sieluunsa.\n\nNyt kohotti kapteeni kokeeksi komentoäänensä kuten ennen ja huusi:\n\"Asento!\"\n\nSilmänräpäyksessä seisoi lihava talonpoika suorana kuin tukkipuu kädet\nsivuilla.\n\n\"Käännös oikeaan päin!\" huusi kapteeni.\n\nTalonpoika kääntyi jotenkin nopeasti.\n\n\"Kivääri olalle vie!\" komensi kapteeni edelleen.\n\nTalonpoika nosti olalleen asiakirjakäärönsä, jonka hän oli tuonut\nmukanaan aikoen todella aloittaa käräjänkäynnin.\n\n\"Eteenpäin mars!\" jatkoi kapteeni.\n\nTalonpoika marssi ryhdikkäästi ulos avonaisesta ovesta pihalle ja\nedelleen maantielle samalla laskien: \"yks kaks, yks kaks\", niinkuin\nentisaikana.\n\nEmme tiedä, kuinka kauas entinen sotilas jatkoi marssimistaan. Ehkä\njatkuu se vieläkin. Mutta kapteeni istui hymyillen kirjoituspöytänsä\nääressä lopettamassa työtään. Ja aiotusta käräjäjutusta ei kuulunut sen\nperästä mitään, yhtä vähän kuin itse nolatusta käräjäpukaristakaan.\n\n\n\n\n25.\n\nTAPULIKAUPUNKIOIKEUKSIEN JUHLA.\n\n\n\"No, mitenkäs nyt vietämme päättämäämme tapulikaupunkioikeuksien\njuhlaa?\" kysyi kaupungin yleisesti arvossapidetty pormestari raastupaan\ntässä asiassa päätöstä tekemään kokoontuneelta porvaristolta. --\n\"Pitäisimmeköhän oikein suuret juhlat?\" lisäsi hän epäröiden.\n\nKoko porvaristo mietti ja mietti. Vihdoin lausui eräs raatimies: \"Kai\nsiellä sitten tanssittaisiinkin?\"\n\n\"Tietysti\", kuului useain vastaus.\n\n\"Mutta\", muistutti raatimies, \"eihän meillä ole ensinkään\ntanssimusiikkia, ei koko läänissä.\"\n\n\"Kyllä, onhan meillä veli Collinin viulu\", sanoi joku joukosta.\n\n\"Ja Blomin urut\", lisäsi joku toinen.\n\nPormestari huomautti hymyillen:\n\n\"Mutta tuleeko siitä mitään suurta juhlaa, kun musiikki on niin\nmitätön?\"\n\n\"Voimmehan hommata tänne lähimmän rykmentin soittokunnan\", lausui muuan\ntukeva herra, joka mielellään tanssi.\n\n\"Lähin on 37 peninkulman päässä täältä, Vaasassa\", sanoi pormestari,\n\"ja juhla on vietettävä kolmen päivän päästä. Sitäpaitsi tulisi kovin\nkalliiksi tuottaa se tänne.\"\n\n\"Soitto on tosiaankin liian kaukana kuuluakseen tänne asti\", sanoi eräs\nraatimiehistä laskien sukkelana leikkiä.\n\n\"Tanssiaisia emme voi ajatella ensinkään, koska meillä ei ole\ntanssisalia niin suurelle joukolle, mikä pitää kutsua sellaiseen\njuhlaan\", puhui pormestari arvokkaan vakavana.\n\n\"Eivätkö riittäisi suuret päivälliset vain herroille?\" puuttui\npuheeseen eräs ymmärtäväinen kauppias.\n\n\"Niin, mutta naiset tahtovat olla mukana juhlassa, on minun muorini\nsanonut. Muuten en minä ota siihen osaa\", sanoi eräs suutari\ntyytymättömänä.\n\n\"Mestarihan ottaa osaa kaikkiin kemuihin paljon suuremmassa määrässä\nkuin me, sillä vaikka emäntänne ei tulisikaan, niin tulee sinne\nkuitenkin joukko verstaassanne tehtyjä kenkiä ja saappaita\", puhui\nmuuan nappitehtailija tahtoen erityisesti nolata suutarinrouvan.\n\nKiivaasti vastasi kohta rakas puoliso ja puolustaja: \"Huonosti olisivat\nasiat täkäläisissä juhlissa, elleivät nappinne olisi mukana.\"\n\n\"Vaiti herrat!\" kuului käskevänä pormestarin ääni lausuvan.\n\"Äänestetäänkö siis herrain päivällisistä?\"\n\n\"Ei, ei, vaan otetaanko rouvat mukaan!\" huusi närkästynyt suutari,\n\"sillä vaimoni sanoi -- -- --\"\n\n\"Hiljaa suutari! Pysy lestisi ääressä! Täällä sinulla ei ole mitään\ntekemistä!\" kuului joukosta miehekäs ääni, ja tottelevainen suutari\nlähti siivosti kokouksesta emäntänsä suureksi harmiksi.\n\nMutta eräs kupariseppä (jonka kaunisääninen poika kävi isoa koulua)\nlausui, että vähimmin menoin saataisiin juhlariemu korkealle kohoamaan,\njos koulunuoriso laulaisi ilolauluja kellotapulissa.\n\n\"Musiikki kellotapulista kuuluisi kai jonkun verran paremmin mestarin\nkorviin kuin Vaasasta tänne\", puhui ivallinen raatimies.\n\nPormestari selitti: \"Tässä on ratkaistava, pidetäänkö päivälliset vai\neikö. Ja varsinaisesti kuuluu vain kauppaa käyvälle porvaristolle, jota\njuhla lähinnä koskee, selvästi lausua mielipiteensä siitä.\"\n\n\"Minä äänestän päivällisiä maljoineen ja juomineen\", kirkui muuan\nkauppias, joka vielä oli eilisessä humalassaan. \"On tyhjennettävä\nmaljat tykkien jyristessä.\"\n\nUseat äänet yhtyivät iloisesti siihen kimakasti huutaen:\n\n\"Kannatetaan.\"\n\n\"Sitten kai on Vaasassa ammuttava\", sanoi tuo aina vastaan väittelevä\nraatimies, \"sillä lähempänä ei ole tätä nykyä yhtään tykkiä.\"\n\nKokous päättyi nyt yleiseen nauruun, eikä juhlan viettämisestä tehty\nmitään päätöstä. Mutta kunnianarvoisa pormestari kutsui kaupungin\nensimmäiset luokseen päivällisille, ja siellä juotiin sydämen pohjasta\niloiten maljoja tapulikaupunkioikeuksien kunniaksi ilman Vaasan tykkejä\nja soittokuntia.\n\n\n\n\n26.\n\nLÖYTYNYT HOPEALUSIKKA.\n\n\nRaati- ja kauppamies Johan Possenius purjehti kerran kesän alussa\nomalla laivallaan Oulusta Tukholmaan. Siihen aikaan sitä matkaa ei\nkuljettu yhtä nopeasti kuin nyt, sillä ensi vastatuulen sattuessa\nmentiin lähimpään satamaan, joten pian käytiin matkan varrella kaikissa\nsatamissa. Laiva sai useinkin siten odottaa monta viikkoa suotuisaa\ntuulta päästäkseen lähtemään satamasta.\n\nLaiva, jolla kauppias Possenius oli purjehtinut, oli jo kauan ollut\nmatkalla, mutta vähintäkään tietoa ei siitä ollut kuulunut.\n\nHänen kotona oleva rouvansa ja lapsensa olivat huolissaan tämän tähden,\nmutta he lohduttivat itseään tavalliseen tapaan, että laiva odotteli\njossakin satamassa tuulta.\n\nMuutamana päivänä, kun Posseniuksen rouva oli ostanut padosta lohen,\nhän sitä perattaessa sekä kummastuksekseen että kauhukseen löysi sen\nsisältä kauppias Posseniuksen nimikirjoituksella varustetun\nhopealusikan, mikä tällä oli ollut mukanaan Tukholman matkalla.\n\nPosseniuksen perhe joutui epätoivoon ja murehti häntä kuolleena, sillä\nuskottiin laivan joutuneen haaksirikkoon ja sen väestön hukkuneen.\n\nMutta kuinka suuresti kaikki hämmästyivätkään, kun laiva kuitenkin\nparia päivää myöhemmin ankkuroi Oulun ulkosatamassa! Sen paluumatka oli\nollut niin joutuisa, ettei kirje, minkä piti ilmoittaa laivan\nTukholmasta lähdöstä, vielä ollut ehtinyt perille postitse.\n\nOn helppo ymmärtää murehtivan kotiväen riemu. Possenius oli kyllä\nkaivannut lusikkaansa, mutta ei tiennyt, miten hän oli sen kadottanut\nkotimatkalla. Kuitenkin arveli hän sen pesuveden mukana joutuneen\nmereen. Lohi oli siis ehtinyt perille paljon pikemmin kuin laiva.\n\nTapausta pidettiin niin merkillisenä, että se kirjoitettiin muistiin\nkirkonkirjoihin.\n\n\n\n\n27.\n\nKENRAALI CARPELAN JA OULUN KOULUPOJAT.\n\n\nKenraali Carpelan, jo aikaisemmin näissä muistelmissa mainittu Oulun\nläänin maaherra, etsi ja piti arvossa ansiota, missä tahansa sitä vain\ntapasi, eikä jättänyt vähäisintäkään huomaamatta, vaan kehoitti\ntyöntekijää, jolta puuttui luonnonlahjojakin, vireyteen, näppäryyteen\nja ahkeruuteen hänen vaivalloisessa ponnistelussaan.\n\nErityisesti piti hän isällistä huolta koulunuorison opinnoista ja\nedistymisestä eikä milloinkaan jäänyt pois tutkintotilaisuudesta.\n\nLucianpäivä ennen joulua oli triviaalikoulun oppilaiden suurin\njuhlapäivä, sillä silloin koko avara koulutalo valaistiin sadoin\ntalikynttilöin, joista moni kynttiläkulu oli antajalleen suuremman\narvoinen kuin toisille harvinaisimmat vahakynttilät, sillä\nköyhimmiltäkään lapsilta eivät heidän omaisensa kieltäneet iloa parilla\nkynttilällä saada ottaa osaa valaistukseen. Yhtä mielellään kuin\nvarakkaat vanhemmat kehoittaakseen poikiansa ahkeruuteen antoivat\nheille pyynnöstä useita nauloja kynttilöitä koulun ilotulitukseen, yhtä\nmielellään istui köyhän pojan äiti majassaan pari vuorokautta\npienokaisineen pimeässä voidakseen antaa muutamaksi tunniksi valoa ja\niloa hänelle, josta toivorikkaan äidinsydämen odotusten mukaan koituisi\ntuki hänelle itselleen ja heille.\n\nYhtä rehtorin luokan oppilasta sanottiin vartiaksi, eli\nlatinankielisellä nimellä _custos_. Hän johti avaimenkantajia,[26]\njoiden nimi latinaksi oli _claviger_, ja kaikkia muita poikia,\nmitkä pienten muurahaisten lailla puuhailivat kaikin voimin saadakseen\nkoulunsa oikein kauniiseen asuun suureksi juhlapäiväksi. Moni heistä ei\nsaanut edellisenä yönä ollenkaan unta ja tuskinpa muutkaan kodissa\ninnokkaiden poikien väsymättä huolehtiessa kaikista luvuistaan ja\ntehtävistään, ettei vain mitään jäisi tekemättä. Pohjalaisen luonteen\nvilkas levottomuus, toimeliaisuus ja tunteellisuus näyttäytyi jo\nlapsena. Kello kolmesta neljään olivat nuoret jo liikkeellä puhtaina ja\nsiisteinä. Äitiensä siunaamina ja kampaamina kiiruhtivat pienokaiset\nkiiltävin tukin, taskussaan pari kuparilanttia taikka palanen\njuustoa ja leipää, juuri nousseina lämpöiseltä vuoteeltaan ulos\ntähtikirkkaaseen talviaamuun. Ilomielin, vaikka pakkasesta väristen,\njuoksivat he koulutalon ympärillä aina kello viiteen asti, jolloin\navaimenkantajat avasivat ovet. Tämä tapahtui kellon ensi kertaa\nsoidessa. Avaimenkantajat, jotka usein valvoivat koulussa koko yön,\nolivat huviksensa harjoitelleet Wargin Kaijan tiedettä: he keittivät\njankkia,[27] kahvia, paistoivat ohukaisia eli lettuja, vohveleita tai\npannukakkuja ja tuhassa perunoita y.m. Usein he riitelivät keskenään,\nmutta \"kun korvapuusti oli annettu, oli vihakin unohdettu.\"\n\nKello 6 oli koko koulu juhlaloistossaan. Puukaaria asetettiin\npuhdistetun ja kuusenhavuilla koristellun koulutalon ikkunoihin. Nämä\nkaaret pantiin täyteen kynttilöitä. Myös pantiin niitä katossa\nriippuviin puukruunuihin, opettajapöydän seinälampuiksi ja kaikkialle,\nmihin niitä vain saattoi asettaa. Vieläpä kiinnitettiin kynttilöitä\npäreihinkin, jotka pistettiin seinänrakoihin ja koloihin, joita\nvallattomimmat pojat olivat kaivertaneet näytteeksi taidostaan ja\npuukkojensa terävyydestä. Alaluokan köyhät pikku pojat, joilla ei ollut\nkynttiläjalkaa, valaisivat tällä tavalla kaivertelunsa mestarityön ja\nsiten tuottivat itselleen lapsuusiän vaatimatonta iloa.\n\nTavalliseen loukkoonsa koulun eteisessä oli Skönborgin muori asettunut\nvasuineen, joissa piileviä herkkuja peitti lumivalkoinen liina. Tuo\nkelpo muori, joka oli köyhä, hyväluontoinen, kippuranenäinen leski, oli\nkuitenkin aina kohtelias, kuten ruotsalaiset enimmäkseen ovat. Hänellä\noli tykkimyssy, pitkähelmainen röijy ja korkeakantaiset kengät, jotka\ntekivät hänet käynniltään vähän kanan tapaiseksi. Muorista pitivät\nsilti yhtä paljon koulupojat kuin muutkin hänen hyvien voikakkujensa\ntähden. Hänellä oli tavaton kyky pysyä tahdissa ja olla väärin\nlaskematta, vaikka hän yhtenään hoki: \"Saako olla torttuja? --\nostatteko tuoreita torttuja, kaksi äyriä torttu?\"\n\nKenraali Carpelan oli saapuvilla tässä juhlatilaisuudessa koko\nrakastettavan perheensä kanssa. Kenraalin rouvaan saattoi sovittaa\nsamat sanat, mitkä eräs Suomen runoilija on lausunut vielä elävästä\nsiellä samanlaisella paikalla olevasta kenraalin rouvasta:\n\n    On aateluus, mi korkeampi on\n    kuin arvo tuo, min suku suuri kantaa,\n    sydämen aateluuspa koruton,\n    loistetta oikeata se vain antaa!\n\nKenraalin rouva, joka oli itse olennoitu hyvyys, oli siksi kaikkien\narvossapitämä ja rakastama. Köyhien ystävänä oli hänen sydämensä aina\nkärsivien valitukselle ja hädälle myötätuntoinen, eikä tuo hyvä ihminen\njättänyt auttamatta, jos vain voi sen tehdä. Niinpä hän vei mukanaan\nköyhien rakkauden, kaipauksen ja kiitollisuuden kyyneleet ja tuhannet\nsiunaukset, matkustaessaan puolisonsa ja lastensa kanssa Göteborgiin,\nminne kenraali muutti maaherraksi 1800.\n\nKun hyvä kenraalinrouva tyttärineen oli läsnä tutkinnossa, niin\nkaupungin ensimmäiset naiset pitivät velvollisuutenaan olla siellä\nvapaaherrattaren ja äitien seurana, vaikka muutoin niin varhain\nvastenmielisesti olivatkin ulkosalla. Tutkinnon lopussa kenraali piti\nkauniita kehoituspuheita koulupojille. Hänen vanhin poikansa parooni\nWilhelm, vaikka olikin aivan nuori, piti kerran siellä puheen\nlatinankielellä.\n\nKun kaikki itse tutkintoon kuuluvat juhlallisuudet olivat päättyneet ja\npojat ahkeruutensa ja ansionsa mukaan saaneet sijansa luokissa, kutsui\nkenraali taitavimmat heistä päivemmällä luokseen yksinkertaiselle\naterialle. Miellyttävää oli nähdä ujojen nuorten suurta kunnioitusta\nja kiitollisuutta tästä osakseen tulleesta kehoituksesta.\nKaksinkertaisella ahkeruudella ja ponnistuksella havaittiin heidän\nsitten kilvoittelevan samasta kunnioittavasta huomiosta seuraavana\nlukuvuotena.\n\nYleiseksi iloksi tanssittiin myös tässä tilaisuudessa itse koulussa\nsanomattoman komea tanssi. Se oli varmaan katoliselta ajalta peräisin.\nSen valmistelut ja harjoitukset veivät paljon aikaa. Kaikki pojat\nottivat siihen osaa. He tanssivat ohuet vanteet käsissä. Vanteita he\nheiluttivat laulun tahdin mukaan vaihdellen ympyrässä ja käänteissä.\nVäliin tanssittiin piireissä, väliin yhdistettiin vanteet yhdeksi tai\nuseammaksi kruunuksi tai pyörähtivät hoikat pojat niiden yli\nvoimistelijan notkeudella ja ohjasivat tanssia sadoissa miellyttävissä\nvuoroissa samalla laulaen kimeillä lapsenäänillään seuraavaa hyvin\nharjoitettua latinankielistä ylistysvirttä:\n\n    Ecce novum gaudium,\n    Ecce novum mirum\n    Virgo parit filium,\n    Quae non novit virum\n    Quae non novit virum\n    Sed ut pyrys pyrym.\n    Gleba fert papyrym,\n    Florens lilium.\n    Ecce quod natura\n    Mutat sua jura,\n    Virgo parit pura\n    Dei filium.\n\n\n\n\n28.\n\nRUUSTINNA YMMÄLLÄ.\n\n\nRuustinna Idman seisoi Iin pappilan päärakennuksen kuistinportailla.\nHän seisoi auringon helteessä toinen käsi silmiä varjostaen ja toisessa\nvesikarahvi. Eukko oli hiestynyt monista puuhistaan. Hän tarvitsi apua.\nMutta hänen miehensä oli apulaisen kanssa lähtenyt likimpään majataloon\nottamaan vastaan kuningas Adolf Fredrikiä, joka 1752 matkusti\nPohjanmaalla. Koko talonväki oli myös juossut sinnepäin, niin että\nruustinna oli aivan yksin kotosalla. Komea rouva oli parhaassa\njuhlapuvussaan. Röijy ja hame olivat mustasta mohäärikankaasta,\nkaulassa oli pitsireunuksinen, tiheä ja hieno battistinen kaulahuivi\nsievästi poimuteltuna, irtohihat olivat samasta kankaasta ja\nbrabantinpitseillä reunustetut, tykkimyssy päässä oli niinikään\nvalkeasta mohäärikankaasta ja niskassa oli leveistä nauhoista solmittu\nruusuke. Hiukset olivat hiuspussissa, jonka muodosti hienosti\nreunustettu pitsikappale, korvissa oli jalokiviset korvarenkaat,\nkaulassa helminauha, minkä aitohelmet oli kotiseudulta löydetty, ja\njaloissa kiiltävät kengät, joissa oli korkeat kannat ja suuret\nhopeasoljet.\n\nÄkkiä eukko hymyili hyvin tyytyväisenä nähdessään komean ratsastajan\ntäyttä vauhtia karauttavan pihaan. Tämä tervehti ystävällisesti iloista\nrouvaa, joka astui portaita alas niiaten joka askeleella.\n\nPian hyppäsi ratsumies hevosen selästä ja kumarsi kunnioittavasti\nruustinnalle, joka lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi\ntiedustellen, tuleeko kuningas pian.\n\nKohteliaasti vastasi vieras Hänen Majesteettinsa varmaankin olevan\nperillä tunnin kuluessa.\n\nSilloin kalpeni kelpo ruustinnamme ja sanoi vavisten, että hänellä\ntosin ei ollut mitään syytä pelätä rakastettua ja lempeätä kuningasta.\n\"Mutta osata emäntänä vastaanottaa herran voideltu matalan kattomme\nalle saa minut kuitenkin nyt hämilleni ja araksi. Herralle, joka\nnäyttää niin hyväntahtoiselta kuin te, rohkenen minä varmaan tässä\nuskoa suurimmat huoleni. En tunne kuninkaan makua ja mielitekoja, en\nmyöskään hovitapoja enkä paljon muutakaan, mitä vaaditaan kuningasta\nvieraakseen odottavalta emännältä. Olenhan kyllä puhdistanut huoneet,\nleiponut ja valmistanut olutta parhaan taitoni mukaan, ja isä ja\nmaisteri kehuvat kyllä olutta ja tyttäreni Briita-Liisa isoa\npiirakasta, missä on kukonpää päällä, mutta mitä tietävät he enempää\nkuin minäkään. -- Jospa nyt uskaltaisin vaivata herraa antamaan minulle\nhyviä neuvoja ja hiukan tarkastamaan, onko kaikki niin kuin pitäisi\nolla kuninkaan makua myöten, minkä herra varmasti tuntee paljon\nparemmin kuin kukaan meistä!\"\n\n\"Varsin mielelläni\", sanoi vieras hyväntahtoisesti. \"Aivan varmasti\ntunnen minä kuninkaan maun yhtä hyvin kuin omanikin.\"\n\nHän tarjosi ruustinnalle käsivartensa. Iloisena ja tyytyväisenä kulki\nrouva hänen rinnallaan sisään.\n\n\"Ensin ruokasaliin\", sanoi hän, \"katsomaan, onko hevosenkengän muotoon\nkatettu pöytä niin kuin olla pitää. Sitten keittiöön maistamaan keittoa\nja leipomatupaan tarkastamaan kinkkuja ja paisteja y.m.\"\n\nRohkaistuneena vieraan vakuutuksista, että kuningas kyllä hyvin\ntyytyisi kaikkiin laitoksiin, palasi ruustinna iloisena kuin aurinko\ntältä tarkastusmatkalta. Mutta aivan äkkiä silmäsi hän taas\nsydämellisen rukoilevana saattajaansa ja kysyi, vieläkö hän uskaltaisi\npyytää tätä seuraamaan itseään kellariin maistamaan, mikä olut olisi\nparasta kuninkaan ruokapöytään, sillä hän oli valmistanut monta laatua.\n\nTähänkin suostui vieras nauraen.\n\nPalattuaan maanalaiselta matkaltaan ei ruustinna lakannut kiittämästä\nja niiaamasta kohteliaalle seuralaiselleen ennenkuin hän huomasi\ntomupilven maantiellä. Nyt kalpeni hän jälleen ja saattoi vain\nänkyttäen sanoa: \"Ei ole pisaraakaan raitista vettä! Eikä ketään minua\nauttamassa!\"\n\nNäin sanoen riensi hän kaivolle. Kohtelias vieras seurasi rouvaa ja\nyhdessä he puuhasivat kaikin voimin saadakseen sangollisen vettä\nkaivosta, kun kuninkaan seurue jo ajoi hevosineen, vaunuineen pihalle.\n\nPelästynyt ruustinna huudahti. \"Voi, hyvänen aika!\" ja pudotti karahvin\nkaivoon.\n\nHänen apulaisensa jätti hänet nyt oman onnensa nojaan hyväntahtoisesti\npäätään nyökäyttäen ja meni saapuneen joukon pariin. Ruustinna hiipi\nkeittiöönsä, missä hän jo tapasi tyttärensä Briita-Liisan ja piikansa\ntäydessä puuhassa päivällisen laitossa.\n\nKun ruoka oli kannettu sisään, pöytä täydessä järjestyksessä ja herrat\nkokoontuneet, tuli vieraamme keittiöön ilmoittamaan ruustinnalle Hänen\nMajesteettinsa haluavan nähdä hänet mukana aterialla.\n\nEukko kursaili ja esteli, mutta vieras sanoi, ettei ruustinna millään\nehdolla voinut kieltäytyä hänelle osoitetusta kuninkaallisesta armosta.\n\nKyynelsilmin sanoi tämä silloin: \"Olkoon menneeksi Jumalan nimessä\nsitten, kunhan saan istua herran itsensä vieressä pöydässä. Silloin\nteen aina kuten herrakin ja olen levollinen.\"\n\nYstävällisesti suostui tämä ruustinnan pyyntöön. Sydän löi kelpo\nruustinnalla kuuluvasti, kun hän epävakaisin askelin, aivan kuin olisi\npelännyt lattian vajoavan altaan, astui sisään saattajansa taluttamana\nkuninkaalliseen pöytään. Hän rauhoittui yhä enemmän, kun häntä ei\nmielestään näytty juuri huomattavankaan ja kun hän vasemmanpuoliseksi\nvierustoverikseen sai oman rakkaan ukkonsa, jota hän koko päivän oli\nkaivannut.\n\nRuustinna rohkaisi vähitellen mielensä ja kysyi lopulta mieheltään,\nkuka näistä herroista oli kuningas.\n\nMutta rovasti ei vielä itsekään tiennyt sitä, vaikka hän oli pitänyt\npuheen kuninkaalle sekä ruotsiksi että latinaksi.\n\nSilloin ruustinna kysyi samaa oikeanpuoleiselta pöytätoveriltaan.\n\nTämä sanoi hymyillen, että kuningas pitää aina tuntea jo hänen\nulkomuodostaan.\n\n\"Mutta minä en tunne!\" vastasi ruustinna. \"Minun silmissäni näyttävät\nnämä herrat kaikki kuninkaalta järjestään.\"\n\nSilloin vieruskumppani otti taskustaan hohtokivillä koristetun\nkultarasian, jonka kannessa oli kuva, ja sanoi ruustinnalle:\n\"Tarkastakaa, kenen näköinen tämä on! Se on kuningas.\"\n\nRuustinna hämmästyi nähdessään kallisarvoisen rasian ja katsoi kauan\nvuoroin miestänsä vuoroin valokuvaa, mutta sitten tarkasteli hän\njärjestään kaikki muut, kunnes hän pysähtyi rasian antajaan.\n\nTällöin hän tuntiessaan piirre piirteeltä seuralaisensa aitassa,\nkeittiössä ja kellarissa tuli niin hämilleen, että hän pari minuuttia\ntuijottaen tätä tarkasteli. Sitten hän huudahti: \"kuningas!\" ja vaipui\npyörryksiin tuolinselkää vasten.\n\nAdolf Fredrik -- sillä vieras oli todellakin hän -- oli vain tahtonut\nhuvitella hyvän ruustinnan epätietoisuuden kustannuksella. Tämän\nrakastettava vilpittömyys ja viaton nenäkkyys miellyttivät häntä.\n\nRuustinna tuli pian tajuihinsa ja polvistui samassa kuninkaan jalkoihin\npyytämään armoa. Silloin kuningas nosti hänet ylös ja kiitti häntä\nsuurimmasta huvista, mikä hallitsijalle tuntemattomana matkustaessaan\nvoi sattua, kuullessaan olevansa uskollisten alamaistensa rakastama.\n\nKallisarvoisen kultarasian, jossa oli hänen kuvansa, lahjoitti hän\nruustinnalle muistoksi vieraasta, joka oli voittanut hänen\nluottamuksensa. Kuninkaan lahja kulkee vieläkin perintönä Idmanin\nsuvussa.\n\n\n\n\n29.\n\nJUHLA ADOLF FREDRIKIN KUNNIAKSI.\n\n\nAdolf Fredrikin Oulussa vieraillessa pani kaupungin porvaristo toimeen\nsuuret tanssiaiset. Mikael Wacklin valittiin yhdeksi isännistä.\n\nHän oli kauppias ja mennyt naimisiin joitakin vuosia aikaisemmin.\n\nHän oli saanut hyvän kasvatuksen ja matkustellut ulkomailla, missä hän\netupäässä oli oleskellut Pariisissa. Ensin on esitettävä eräs piirre\nhänen nuoruudenajaltaan, ennenkuin kerrotaan hänen esiintymisestään\nkuninkaan kunniaksi pidetyssä juhlassa.\n\nHänen ollessaan kotimatkalla ulkomailta tuli isä yhdellä laivoistaan\nTukholmaan häntä vastaan viedäkseen hänet kotiin.\n\nKun he olivat valmiit lähtemään matkalle, halusi ukko vielä käydä\nteatterissa ja pyysi pojan mukaan aitioonsa.\n\nTämä tahtoi valmistaa hyvälle isällensä hauskan yllätyksen, antamalla\nnäytteen taidosta, jota isä ei tiennyt poikansa matkallaan hankkineen.\n\nKun alkunäytös oli esitetty, katosi nuori Mikael aitiostaan, ja\nesiripun noustua hän esiintyi näyttämöllä tanssien Paris kuninkaan\npoikana.\n\nYleisen mieltymyksen ilmauksena kaikuivat kohta hänelle kestävät\nkäsientaputukset, niin että isäkin ihastuneena yhtyi toisten kanssa\nhuutamaan: \"hyvä! hyvä!\"\n\nMutta aivan odottamatta sai hän kuulla jonkun mainitsevan tanssijan\nnimen, ja nyt tunsi hän poikansa.\n\nVihan vimmassa ukko silloin syöksyi ulos aitiostaan ja riensi\nmajapaikkaansa, missä hän keppi kädessä kärsimättömänä odotti\ntanssijaa.\n\nMitään pahaa aavistamatta tanssimestarimme palasi iloisena ja\nlauleskellen teatterista ja perin onnellisena siellä saavuttamastaan\nsuosiosta astui suuttuneen isänsä eteen.\n\nMutta nyt sai \"Mikko prinssi\" tanssia aivan toisenlaista yksintanssia\nisän espanjanruokokepin lyödessä tahtia, sillä ukon mielestä oli koko\nhänen liikkeensä tullut häväistyksi pojan julkisen esiintymisen tähden\nteatterissa. Asianmukaisesti kuritettuna sai poika vielä suuttuneelta\nisältä käskyn kohta mennä laivaan, mistä hän ei saanut tulla\nkaupungille, vaikka neljätoista vuorokautta pitäisi odottaa tuulta.\n\nOulussa häntä sittemmin pidettiin kaupungin hienoimpana porvarina.\nHäntä nimitettiin hienon käytöksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa\nvuoksi prinssi Mikkeliksi.\n\nHän tietenkin oli kaikkein sopivin isännäksi kuninkaan juhlaan. Hänen\nrouvansa valittiin myös emännäksi juhlaan. Se pidettiin kauppias\nHolländerin salissa, joka oli suurin kaupungissa.\n\nKaikki, mikä kaupungissa oli parasta ja kalleinta, koottiin koristamaan\njuhlaa. Salissa oli sinikeltaiset kultakangas-seinäverhot. Peräseinälle\npystytettiin kuninkaalle korkea istuin, mikä päällystettiin punaisella\npurppurasametilla ja koristettiin kultareunuksilla ja pitseillä. Sen\nyläpuolelle oli laitettu jonkinlainen katos poimutellusta samanlaisesta\nsametista kultahelttuineen ja tupsuineen. Seinillä oli koristeina\npieniä peilejä ja talikynttilälampetteja, joiden ympärille oli kiedottu\nkoivunlehvistä ja niittykukista sidottuja köynnöksiä. Katon ympäriinsä\nkiersi myös luonnonkukista tehty tuoksuva seppele. Kullattu, kukilla\nkoristettu kynttiläkruunu riippui laessa ja uunin ja lattian\nympäryksille oli aistikkaasti kukkia rivitetty. Soitosta huolehti kolme\nviulua ja pienet urut. Kohta kuninkaan astuessa saliin soi marssi, mikä\njatkui, kunnes hän oli istunut valtaistuimelle.\n\nKaikki kaupungin hienoimmat naiset olivat saapuvilla juhlapuvuissaan;\nvanhemmilla oli kultakirjaillusta vaatteesta myssyt, nuoremmilla\nkukkia, helmiä ja nauhoja korkealle käherretyissä hiuksissaan, pukuina\noli kirjavia habironeja tai dolmaaneja mohääri-, triumfantti-,\nrastisilji-, bordalue-, camalée-, droiette-, carlée-, sars de\nsoie- y.m. kankaista. Monen kaunottaren ihanaa kaulaa koristivat\nOulujoesta saadut aitohelmet. Tanssi alkoi menuetilla, tuolla kaikista\ntansseista suloliikkeisimmällä. Sitten tanssittiin quatre faces,\nmasurkkaa ensin kannoilla ja sitten varpailla, pitkiä tansseja ja\nkamaripolkkia.\n\nKun Wacklin isäntänä esitettiin kuninkaalle, muisteli hänen\nmajesteettinsa kuulleensa nimen ennen ja kysyi, oliko hän joku vuosi\ntakaperin tanssinut Tukholmassa teatterissa.\n\nWacklinin myönnettyä lausui kuningas toivomuksensa vielä kerran nähdä\nhänen esittävän yksintanssia.\n\nEstely ei voinut tulla kysymykseen. Ei otettu huomioon, että hän oli\nlihava ja kankea. Hän ei ollut tanssinut senjälkeen yksintanssia, kun\nhänelle Tukholmassa sattui niin ikävästi.\n\nMutta nyt hänen täytyi tehdä kuninkaalle mieliksi. Hän tanssi vieläkin\nkeveästi ja suurella maulla ja taidolla, niin että ylhäinen vieras\naivan ihastuneena useita kertoja pyysi hänen toistamaan tanssinsa,\nkunnes taituri tajutonna kaatui lattialle.\n\nKaikkien kauhistukseksi oli hänet pyörtyneenä kannettava pois salista.\nKuningas itse helläsydämisenä itki saatuaan kuulla verensyöksyn jonkun\ntunnin kuluttua lopettaneen tanssitaiturin elämän.\n\nKuninkaan juhla sai siten surullisen lopun, sillä nuori leski pikku\npoikansa kanssa jäi murehtimaan miehensä onnettomuuden aiheuttanutta\ntaituruutta.\n\n\n\n\n30.\n\nKUSTAA ADOLFIN KÄYNTI.\n\n\nKun Kustaa IV Adolf suloisen kuningattarensa Fredrika Dorotea\nWilhelminan keralla kesällä 1802 matkusteli Suomessa, saapuivat\nylhäiset vieraat muutamana pilvisenä iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd\noli mennyt kuninkaallisia vastaan. Koko kaupungin väki oli liikkeellä.\nVirkamiehet, maistraatti ja porvaristo seisoivat tuntikausia korkeita\nvieraita odottamassa Limingan tulliportilla.\n\nLopulta saapui sanantuoja. Sitten tuli ratsastaen maakivaltteri\narvokkaana, mutta pölyisenä, kädessään virkasauvansa. Nämä ilmoittivat\nylhäisten matkustajien pian olevan perillä.\n\nNyt väkijoukko liikahteli kuin meren aallot hiljaisessa tuulessa.\nTunkeiltiin ilmaan töllistellen, tuupittiin toisiaan, siunailtiin,\nkiroiltiin tai vihellettiin. Voimakkaimmat vetivät ilmaa keuhkoihinsa\npitkän hurraahuudon varalta, joka asianomaisten antaman määräyksen\nmukaan oli heti alotettava, niinpiankun kuninkaalliset vaunut tulivat\nnäkyviin, ja jonka piti jatkua Limingan tullista läpi koko kaupungin\naina Myllytulliin asti ja vielä jonkun matkaa etemmäksikin,\nkunnes kuninkaalliset seurueineen olivat ehtineet asuntoonsa\nmaaherrankartanoon Polttimosaarella.\n\nPormestari, sittemmin laamanni Liljedal johti maistraattia ja\nporvaristoa, joiden kaikki jäsenet olivat puetut kustavilaisiin\npukuihin, kapeihin, mustiin silkkiviittoihin, miekka kupeella.\n\nEtumaisimpana esiintyi tällöin varapormestari ja raatimies Timbom yhtä\npaljon vahvan kurkkunsa kuin palavan virkaintonsa vuoksi.\n\nKun kyytihevoset riisuttiin kuninkaallisten vaunujen edestä ja\nmaistraatti yhdessä porvariston kanssa asettui niiden sijalle, nähtiin\npormestarimme aivan pää pyörällä ja hurjana ilosta tästä kunniasta\nvetävän siloista väliin kuin väkevä ajurin hevonen, väliin karauttavan\neteenpäin täyttä ravia ja huutavan koko kurkkunsa voimalla: \"hurraa!\nhurraa!\" Hän oli punakka ja hiestynyt kuin tuomiopasuunaa puhaltava\nenkeli, kunnes hän lihavuutensa rasittamana läähättäen ja todellisesta\nvirkainnosta höyryten kellahti likaan vaunujen alle. Tätä\nonnettomuuttaan hän ei sentään pannut pahakseen. Hän heitti\nkuperkeikkansa niin mestarillisesti, ettei se aiheuttanut mitään\nkeskeytystä hänen riemuhuudoissaan, jotka jatkuivat kuin soitto\nvedetyssä soittorasiassa kappaleen loppuun asti, s.o. kunnes\npormestarimme oli päässyt ilonsa päämäärään saakka. Mutta kierimisestä\nvaunujen alla oli hänen suunsa kuitenkin niin tomua täynnä, ettei huuto\npariin minuuttiin enää kuulunut niin kimakalta. Pian oli ääni taas\nkuitenkin kirkas ja hyvässä kunnossa.\n\nKuninkaalliset olivat jo menneet yömajaansa ja halusivat hiljaisuudessa\nlevätä, mutta Timbom seisoi yhä yksinään pihalla kirkuen samaa vanhaa\nhuutoaan vaihtelematta. Silloin äkkiä muuan hovipalvelija tuli hänen\nluokseen, laski kätensä hänen suulleen ja sanoi hymyillen: \"vaiti!\"\n\nPormestari parkamme oli läkähtymäisillään äänistä, jotka nyt piti\nnielaista ja armotta painaa alas. Syvään kumartaen, mutta voittoon\nnähden epävarmana poistui hän paikaltaan.\n\nHiljaa, varovasti ja ääneti kuin kissa lähti pormestari sieltä sitten\nhiipimään kotiinsa rouvansa luo. Hän kyllä tiesi, kuinka häntä siellä\nkaivattiin ja odotettiin, mutta peläten muka äkkiä alkavansa uudelleen\nhurrata, piti hän yhä kättään suunsa edessä. Vavisten raotti hän hiljaa\nkorean kamarin ovea.\n\n\"Hyi, kuinka sinä pelästytit minut!\" huudahti pormestarinrouva, samalla\npunastuen ilosta siinä nojatessaan puoleksi ulkona ikkunasta\nyöpuvussaan.\n\nAlushame oli hienosta, tummansinisestä verasta, \"kerskailematta sanoen\ntehty pormestarin vanhasta pitkästä takista, oli siksi hiukan kapea\",\n(pyysi pormestarinrouva anteeksi aina kohteliaana ja sievistelevänä),\nniin ettei se sallinut hänen niiata, kun hän joskus joutui sattumalta\naamuhameessaan näyttäytymään kaupunginpalvelijoille, jotka häneen\nnähden liian varhain, mutta hänen mieheensä nähden liian myöhään\naamupäivällä tulivat virka-asioilleen.\n\nHän käytti aina villaisia yöröijyjä, koska hän pelkäsi saavansa\nkolotuksen. Ne olivat tehdyt Timbomin alkuaan valkoisista aamunutuista,\nvaikka ne nyt olivatkin väriltään epämääräiset ja niin kutistuneet,\nettä kun ei enää yhtä sellaista saanut kootuksi neljästä, niistä tuli\nkuitenkin yksi kelvollinen yöröijy pormestarin rouvalle. Vihreästä\nvahakankaasta valmistettu yömyssy liikkui papiljotteihin kierretyssä\npäässä. Jalkoja emme halua kuvata, sen voi hänen lääkärinsä paraiten\ntehdä.\n\nSiinä asussa oli rouva tavallisella paikallansa tähystämässä rakasta\naviopuolisoaan, jonka hän varsin selvästi näki kadun puolelta ikkunan\ntoisessa puoliskossa seisovan takanaan puoliavoimessa ovessa. Kohta\ntuli eukon mieleen sukkela päähänpisto: hän ei tahtonut mielellään\ntehdä Timbomiansa liian itserakkaaksi antamalla hänen huomata hänen\niloansa, sillä rouvan tavallinen periaate, jota hän tuhannen tuhatta\nkertaa oli kokenut iskeä ymmärtämättömän miehensä päähän ja jonka hän\nmyös hyvänä neuvona antoi kaikille aviovaimoille, oli se, että \"vaimon\ntäytyy pitää miehensä kurissa, muutoin sattuu, että vaimo joutuu\nmieheltänsä saamaan kuritusta.\"\n\nPormestarinrouva päätti nyt itse seurata tätä ohjetta. Hän otti siksi\nkohta tavallisen tyytymättömän kasvojen ilmeensä ja äreän äänensä ja\nliikkumatta paikaltaan katseli kauan kadulta viereisestä ikkunaruudusta\nmiesraukkaansa. Tämä näytti yhtä pelästyneeltä kuin riutuneelta,\nkäherretty tekotukka oli vinossa ja kankipalmikko toisella olalla.\nSiinä asemassa hän oli epäröiden jäänyt seisomaan ovelle, vaikka oli jo\ntoisella jalalla astunut kynnyksen yli koreaan kamariin. Silloin kuului\nuudelleen kimakasti: \"Hyi, älä tule tänne! Luulen, että olet\njuovuksissa, Timbom!\" (Hän tiesi kyllä, ettei miehensä tapana se\nollut.)\n\nMeidän hyvin viisas pormestarimme palautui toisella jalallaan ja\nvastasi sävyisänä: \"Kyllä, kultani, olen saanut suuhuni tomua ja likaa\nja sentäänkin olen nälkäinen kuin susi.\"\n\nNämä sanat sulattivat pormestarittaren sääliväisen sydämen, niin että\nhän itse tuli ulos huoneestaan ja käski Tiinan heti harjata\npormestaria, itse hän sillä aikaa omin käsin pani esille vähän kylmää\nruokaa. Hän ei jättänyt samalla varoittamatta miestään, ettei hän enää\nkoskaan viipyisi ulkona kello yhteentoista asti, sillä hän oli alkanut\nuskoa jotain hänelle tapahtuneen ja ehkä kuninkaan ottaneen hänet. Hän\nsanoi seitsemäntoista kertaa lähettäneensä Tiinan polttimolle päin\nhakemaan häntä. Itse oli hän yhdessä \"Sokerin\" kanssa useita kertoja\nkävellyt turhaan aina kirkon kulmalle asti häntä vastaan. Sitten oli\nhän ollut ikkunasta häntä vahtimassa eikä ymmärtänyt, kuinka hän\nilmielävänä ilmestyi ovelle hänen taaksensa ilman että hän oli nähnyt\nhänen tulevan portista pihaan.\n\nMutta rouva ei tuntenut hyvin viisaan oikotietä keittiön ikkunasta,\nvielä vähemmän monta muuta leveämpää tietä, joita ukko tuntemattomana\ntoisinaan huviksensa kuljeskeli.\n\nSitten kertoi nyt vuorostaan pormestari kovakätisen harjaamisen aikana\nTiinalle ja rouvalleen, kuinka armollisesti kuningas suurilla\nsilmillään oli häntä katsellut ja kuinka hän vuorostaan oli lausunut\nkuninkaalle mahdollisen monta kertaa \"minä vakuutan Teille\" ja kuinka\nihana kuningatar hymyillen oli nyökäyttänyt hänelle päätään ja kuinka\nhovinaiset tulivat iloisiksi vain vilahdukselta hänet nähtyään y.m.\n\nPormestarin rouva tästä viimemainitusta erinomaisuudesta yhtä\nmairiteltuna kuin huolestuneena puhui huoahtaen: \"Jumalan kiitos, että\nolet tässä ja että he pian matkustavat!\"\n\nSill'aikaa oikaisi hän kankipalmikon ja siisti hyväillen ylen\nonnellista miestään, mutta samalla teki hän itsekseen lujan\npäätöksen, ettei hänen Aapelinsa enää milloinkaan saa mennä iloisten\nhovinaisten näkyville. Ja eukko pysyi sanassaan kuin kuningas.\n\n\n\n\n31.\n\nKUNINKAALLINEN PARI.\n\n\nMe palaamme nyt kertomaan kuninkaallisesta pariskunnasta. Kuin valon\nenkeli istui nuori kuningatar jäykän puolisonsa rinnalla.\n\nHeidät nähdessään muistui ehdottomasti mieleen vanha sääntö, että\nihminen useimmiten rakastaa omaa vastakohtaansa. Nuoren kuningattaren\nihanissa kasvoissa ilmeni ailahtelevaa nuoruuden vilkkautta ja\ntunteellisuutta hillittynä ja yhtyneenä sielun lujuuteen ja siveyteen,\nja nuoren kuninkaan ilmeetöntä katsetta pidettiin miehekkäänä\nvakavuutena, johon yhtyi vanhuuden ankaraa totisuutta. Aivan\nsuorana ja varmana istui hän vaunuissa porvarien niitä vetäessä. Hän\nnäytti ajattelevan: \"Kun tahdotte olla vetojuhtia, niin tehkää\nvelvollisuutenne.\" Mutta kuningattaren lempeissä silmissä kimalteli\nkyynel, kun hän siinä istui kalpeana ja arkana hänen rinnallaan, ja\nkuin suojelusenkeli hän ystävällisesti tervehti riemuitsevaa väkeä.\n\nPorvaristo pani toimeen päivälliset ja suuret tanssiaiset\nkuninkaallisille. Ne pidettiin kauppias Spårmanin isossa salissa.\n\nKaupungin tavallista hiljaista äänettömyyttä tänä aikana katkaisi vähä\nväliä riemuitsevan kansan ilohuuto aina ylhäisten matkustajien\nliikkuessa. Ja tuskin olisi uskonut Oulussa, jossa oli vain noin 3000\nasukasta, saattavan kokoontua yhteen niin paljon väkeä kuin nyt\nkaduilla vilisi kuninkaallisten ajaessa komeisiin tanssiaisiin.\n\nKaikki mitä kaupungissa oli soreata, oli koottu koristamaan\ntanssihuoneustoa, vaikka korein jo ennen oli käytetty kuninkaallisten\nhuoneiden kaunistamiseksi. Kaksi porvaristosta valittua isäntää ja\nemäntää teki kunniapalvelusta. Väsymätöntä vaivaa nähden oli tänne\nhankittu kaikki ne herkut, mitkä oli mahdollista saada.\n\nKauppamaailman valtameriä purjehtivat laivurit olivat etupäässä siinä\nolleet apuna, sillä he toivat tavallisesti kaukaisempien seutujen\ntuotteita kotiin tuliaisiksi[28] isännilleen ja heidän rouvilleen.\nSydämellisellä ilolla nuo harvinaiset herkut nyt kannettiin esille\nosoittamaan yleistä ihastusta siitä kunniasta, jota ylhäiset vieraat\nkäynnillään pikku kaupungille osoittivat.\n\nVarmaankaan ei kumpainenkaan kuninkaallisista matkustajista odottanut\ntäällä Lapinmaan rajalla pohjoisnavan läheisyydessä saavansa nähdä niin\npaljon hienoutta. He eivät varmaankaan edeltäpäin osanneet kuvailla\nmielessään sitä hyvää aistia, jolla kaikki oli järjestetty. Vaikka\ntäällä puuttuikin häikäisevää ylellisyyttä ja rikkautta, niin sitä\nkauniimpana loisti vilpitön hyväntahtoisuus. Väärentämättömät viinit,\nulkomaalaiset hedelmät, paikkakunnalla valmistetut korkeat krokaanit ja\nkonfektit koristivat pöytää samoinkuin tuoreet mesimarjat, joita oli\nmitä hienointa kiinalaista porsliinia olevat vadit kukkuroillaan,\nlevittäen hyvänhajuista tuoksuaan. Täällä niin herkulliset\nsuomuurainmehut vetivät niille vertoja hienolla maullaan. Pyyn- ja\nporonpaistit kestivät herkullisuudessa kilpailun etelän kaikkein\nharvinaisimpien paistien rinnalla. Yhtä ylpeänä venyi vadilla juuri\nkohisevasta koskesta pyydetty lohi, jota oli valmistettuna kuudella eri\ntavalla.\n\nNiin ylpeilivät ruualla, viineillä ja jälkiruuilla täytetyt pöydät,\njoilla ulko- ja kotimaiset herkut todistivat suomalaisen\nvieraanvaraisuuden runsautta ja rakkautta hallitsijoihin.\n\nKullanhohtoinen pilkkakirves eli narri oli mukana kuninkaan seurassa.\nVirnistellen kuin nuori talonpoika häähumalassaan koetti hän pilkata\nteeskentelemätöntä vanhanaikuista kestitystä, mitä tässä tarjottiin\nkorkeille vieraille. Mutta ymmärtäväiset kaupunkilaiset eivät\nvälittäneet hänen ivastaan, arvatenkin säälien sitä vähäistä älymäärää,\nmikä piili hänen käherrettyjen kiharainsa alla, joiden järjestäminen ja\nihmisten muka arvosteleminen oli hänen rakkainta tointansa. Kurillaan\nhän kertoi monta koreata juttua eräälle nuorelle tytölle. Muun muassa\nlausui tuo avosuu herra:\n\n\"Te, joka olette täydellinen kaunotar, voisitte aivan hyvin olla ilman\nyhtä viidestä aististanne ja olisitte sittenkin hurmaava! Minkä\naisteistanne tahtoisitte mieluimmin uhrata, jos teidät siihen\npakoitettaisiin?\"\n\nKiusaantuneena hänen lörpöttelystään vastasi suomalainen kaunotar aivan\nlyhyesti: \"Kuuloni, herraseni!\" ja sulki korvansa hänen typerältä\nimartelultaan.\n\nKuningas ja kuningatar eivät itse tanssineet, mutta Kustaa Adolf\nkomensi seurueensa herrat tanssimaan niiden kaupungin nuorten naisten\nkanssa, joihin hänen huomionsa oli armollisesti kiintynyt. Noiden\nonnellisten joukossa oli hänen majesteettinsa erityisen mieltymyksen\nsaavuttanut rikkaan kauppiaan Erkki Candelbergin ainoa tytär, joka oli\nkaupungin nuoria kaunottaria. Hän oli tässä tilaisuudessa\nyksinkertaisessa, mutta kallisarvoisessa puvussa; vanhaan\nporvarilliseen tapaan hänellä oli päässä tykkimyssy valkeasta\nmohäärikankaasta ja poimuteltu tykki oli mitä hienoimmista leveistä\npitseistä. Hame ja pieniliepeinen röijy olivat valkoista itäindialaista\nsilkkisarsia. Kengät olivat valkoista silkkiä ja sukat silkkiset.\nKorvissa riippuivat kallisarvoiset renkaat ja lumivalkoisen, hienojen\npitsien peittämän kaulan ympäri oli useampaan kertaan kiedottu hieno\nkultainen ketju. Schersminihansikas, mikä vielä enemmän herätti\nkateutta kuin pitsit, piilotti ne jalokivet, jotka hänellä oli\nkauniissa kädessään. Kansallispuku, joka oli hänellä yllään, miellytti\nkuninkaallisia enemmän kuin toisten naisten uusmuotisemmat puvut,\nvaikka Oulu on aina voinut kerskata naistensa kauneudella, olivatpa ne\nsitten millaisissa puvuissa tahansa.\n\nNiin pian kuin kuningas lausui haluavansa nähdä neiti Candelbergin\ntanssivan, eräs hoviherroista vei ujon kaunottaren katrilliin aivan\nkuninkaallisten läheisyyteen.\n\nSilloin kylmä Kustaa Adolf ihastuneena näytti katselevan tätä luonnon\nimpeä, joka punastuvan ruusunnupun lailla ei uskaltanut kohottaa\nihanimpien sinisilmien katsetta kuninkaalliseen majesteettiin. Kauan\ntämän jälkeen Kustaa Adolf muisteli suomalaista kaunotarta ja hänen\ntykkimyssyään. Kuninkaalle mieliksi muutamat hovineidit olivat\npäättäneet käyttää tällaista päähinettä, mutta kun heitä kerran\nkävelymatkalla luultiin tavallisiksi neitosiksi, niin he eivät enää\nmilloinkaan rohjenneet käyttää tykkilakkia.\n\nTykkien paukkuessa juotiin ylhäisten vieraiden maljoja ja komeat\ntanssiaiset päättyivät vasta aamupuolella kuninkaallisten jo\naikaisemmin poistuttua.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\nKÄYNTI SAIRASHUONEESSA VUODEN 1808 SODAN AIKANA.\n\n\nIhmiset saivat ensiksi tietää sodan syttyneen vain pikaläheteiltä,\njotka kulkivat kaupungin kautta.\n\nKohta tämän jälkeen marssi Länsipohjan rykmentti kaupungin läpi, ja\nsikäläinen utelias nuori väki sai suuresti ihastellen ensi kerran nähdä\nniin kauniita upseereja, sotilaita ja tykkejä. Vakuutettiin upseerien\ntavattoman kauneuden olevan heidän äitiensä ansiota, koska he sen\npaikkakunnan tavan mukaan antoivat lapsilleen ravinnoksi kaljakeittoa,\nohueksi leivottua leipää ja ruisjauhopuuroa. Nuoret naiset juostessaan\nikkunoihin katsomaan kaunista ohimarssivaa rykmenttiä iloissaan\nsärkivät laseja niistä.\n\nSitten kun sotanäyttämö oli siirtynyt lähelle Pohjanmaan rajoja, syntyi\nOulussa paljon liikettä, kun kruunun kuormia kuljetettiin ja\nmuonavaroja rahdattiin. Suuria rahamääriä keräytyi tällöin sekä\nkaupunkiin että maaseudulle, kun monet toimekkaat ja nokkelat miehet\nkiertelivät ostelemassa ruokavaroja y.m. ja sitten voitolla möivät ne\nvaltiolle.\n\nNaisilla oli täysi työ leipoa sotilaskorppuja, repiä liinanöhtää\nhaavoittuneiden tarpeiksi ja tanssia, kun toipuvat upseerit heitä\ntoimeenpanemiinsa tanssiaisiin pyysivät.\n\nMutta Revonlahden ja Siikajoen taisteluiden jälkeen tuli ilosta loppu,\nkun nähtiin sekä ystäviä että vihollisia haavoissaan vaikeroiden\nkuormittain kuljetettavan kaupunkiin kovilla talonpoikaisrattailla. Nuo\nennen tanssinhaluiset nuoret kaunottaret itkivät nyt säälistä, vaikka\ntähän asti eivät olleet tulleet ajatelleeksi sodan kauhuja, vaan\nainoastaan monia katrilleja ja valsseja, joihin heitä olivat johtaneet\nnuo perin soreat upseerit. Päänsä puhki aivan varmasti saivat aprikoida\nnuoret naiset -- sydänten salaisuuksia emme tunne --, kun jotkut\nkohteliaimmat tanssittajat täydellisesti parantuneina palasivat\narmeijaan ja onnistumattomilla jäähyväiskäynneillänsä (ne kun\ntapahtuivat arkena, vaikka isä salli tytärtensä vastaanottaa\nmiesvieraitaan vain sunnuntaisin, jolloin heillä oli vapaata aikaa ja\nvanhemmatkin voivat olla läsnä) tavallisesti jättivät käyntikorttinsa,\njoissa oli nimen alapuolella kirjaimet p.p.c. Nämä kirjaimet olivat\nhieroglyfejä viattomassa Oulussa, missä yksikään nuorista ei ymmärtänyt\nranskankieltä. Nuo salaperäiset ja selvittämättömät kirjaimet\nkarkottivat unen monen kaunottaren silmistä, mutta samalla herättivät\nheissä palavan halun oppia ranskaa, kun vihdoinkin oli selvinnyt, että\nkirjaimet voitiin selvittää mainitun kielen avulla.\n\nNuori upseeri, kapteeni Forselles, oli Tukholmassa osoittanut\nkohteliaisuutta eräälle Oulun kauneimmista neidoista. Vanhan tavan\nmukaan olivat tämän varakkaat vanhemmat lähettäneet hänet, kuten monet\nmuutkin vanhemmat nuoret tyttärensä, Tukholmaan opiskelemaan ja\nsivistymään. Hän eli silloin samoinkuin upseerikin nuoruutensa\niloisinta ja onnellisinta aikaa. He tapasivat usein toisensa\ntanssiaisissa ja muissa huveissa. Kapteeni oli usein lämpimästi\nvakuuttanut nuorelle immelle haluavansa seurata häntä kylmään pohjolaan\nja mielellään kuolevansa siellä, missä neitokin oli. Tämä toivomus\nhuvitti heitä molempia; sille naurettiin mahdottomuutena.\n\nMutta seuraavana vuonna, kun nuori impi Oulussa vanhempainsa kodissa\nsilmät kyynelissä istui ikkunan ääressä katselemassa haavoittuneiden\nkuljettamista sairashuoneeseen, huomasi hän niiden joukossa nuoren,\nkalvenneen upseerin. Ei hän tuntenut tätä kärsivää olentoa terveeksi,\nreimaksi ja soreaksi kapteeni Forsellekseksi, ennenkuin tämä\nalakuloisesti hymyillen tervehti häntä. Impi ratkesi katkeraan itkuun\ntuntiessaan hänet, tuon mitä kohteliaimman tukholmalaisen\nseuramiehensä, jota nyt niin kurjana ja kärsivänä vietiin\ntalonpoikaisrattailla sairaalaan.\n\nPian senjälkeen haavoitetun palvelija tuli tuomaan immelle kirjelipun,\nmissä oli vain seuraavat sanat:\n\n    \"Olen pitänyt sanani.\n\n             _Forselles_.\"\n\nHänen jalkansa oli ammuttu ja oli se sahattava poikki. Jonkun päivän\nkuluttua kuoli urhoollinen soturi.\n\nHänen lyhyen sairautensa aikana piti nuori neiti vanhempainsa avulla\nhuolen siitä, että hän ei kärsinyt hoidon ja mukavuuden puutetta\nsairaalassa.\n\nEnnen kuolemaansa pyysi hän vielä kerran saada nähdä\nhyväntekijä-enkelinsä, jonka kanssa hän oli viettänyt niin monet\nriemuisat hetket ennen tanssiessaan ja yhdessä huvitellessaan terveenä\nja nuorena sydän täynnä onnea, ja joka nyt hänen viimeisinä sairautensa\npäivänä oli lieventänyt niitä lahjoilla, joita hän itse ihanilla\nkäsillään valmisti tai oli antanut valmistaa hänen virkistyksekseen.\n\nEi voitu evätä kuolevan viime toivomusta. Isänsä kanssa lähti nuori\nneiti tapaamaan nuoruudenystäväänsä. Tämän kirkastunut katse säteili\nimmelle vastaan ylimaailmallista riemua. Ei hän voinut puhua monta\nsanaa, mutta sydämellisesti kiitollisena suuteli hän siunaten itkevän\ntytön kättä.\n\nVaikkapa käynti oli lyhyt ja raskas tytölle, jätti se kuitenkin\nainiaaksi surunsuloisen muiston tunteellisen neidon sieluun.\n\nKapteeni Forselleksen hautaus toimitettiin juhlallisesti kaikella\nsotilaskomeudella Oulun kirkossa.\n\n\n\n\n2.\n\nVAPAA VALINTA.\n\n\nKaikki Ruotsin armeijaa varten Ouluun järjestetyt sairaalat olivat\ntäynnä sairaita ja haavoitettuja. Taukoamatta nähtiin kuolleita\nkannettavan sairaalan pihalle, missä ne rivitettiin läjiin ja sitten\nkorkeiksi kuormiksi häkkeihin kasattuina ajettiin hautausmaalle. Ei\ntullut kysymykseenkään käyttää ruumiskirstuja. Jokainen kuorma\npeitettiin vain joillakin viheliäisillä rievuilla, mitkä eivät\npaljoakaan verhoiksi yltäneet. Silvottu käsi tai jalka pisti esiin\nsieltä täältä rääsyjen välistä näkyväisenä todistuksena siitä, että\nsoturien oli uhrattava jäsenensä ja elämänsä isänmaan puolustukseksi,\nja kauhistuttavana muistutuksena siitä, että he olisivat ansainneet\nainakin inhimillisempää kohtelua niiltä, joiden puolesta olivat verensä\nvuodattaneet.\n\nVainajien ruumiit mätettiin sitten suuriin, erityisesti tätä\ntarkoitusta varten kaivettuihin kuoppiin, joihin pappi siunasi ne\nkaikki yhdellä kertaa.\n\nJotka sanovat ikävöivänsä sotaa tuntematta omakohtaisesti sen kauhuja,\neivät voi käsittää, mitä kaikkea urhoollinen soturi sankarillisesti\njoutuu kärsimään ja mitkä kärsimykset sotanäyttämöä ympäröivien\npaikkakuntien rauhallisia asukkaita kohtaavat. Vaikka he\nsäästyisivätkin rahojen ja omaisuuden ryöstöltä taikka päinvastoin\nsodasta rahallisesti hyötyisivätkin, menettävät he kuitenkin sielunsa\njaloudessa enemmän kuin mitä tämä kaikki on siten, että kärsimisen ja\nkurjuuden näkemiseen tottuneen säälin ja ihmisyyden siveellinen tunne\nlopulta muuttuu kylmyydeksi tunteellisimmassakin sydämessä, samoinkuin\nhaavuri, joka tällaisen kurjuuden kanssa saa joka päivä toimia, aivan\nkylmäverisenä leikkelee vertaisiaan sotilaita. Niin tottuu korva\nonnettomien valitukseen ja silmä heitä näkemään, kunnes lopulta rauhan\npalattua ihmisen tunne saa takaisin oikeutensa.\n\nVähämielinen naimaton nainen, jota yleisesti sanottiin Schaggenin\nHuppa-Leenaksi, kuljeskeli kauniina talvi-iltana kaupungin ulkopuolella\netsimässä polttopuita viedäkseen ne kotiinsa kelkalla, jota hän veti\nperässään. Hän oli juuri kulkemassa polttimon eli entisen\nmaaherranasunnon ohi, joka nyt oli järjestetty sotilassairaalaksi, kun\nhänen päähänsä pälkähti ohikulkiessaan tarkastella sotilaiden ruumiita,\njotka oli tuotu ulos ja kasattu pinoihin kuljetettaviksi hautaan.\n\nTarkkaan katseli Leena kankeiksi jäätyneitä ruumiita. Hänestä oli\nsynti, että sellainen joukko pulskia miehiä joutuisi haudan saaliiksi,\nkun hän toivoi itselleen vain yhtä sellaista elävänä.\n\nLeenalla oli nyt tässä niin monta kaunista kosijaa valittavana, että\nhän oli aivan ymmällä, kenen ottaa. Mutta lopulta alkoi hän ponnistella\nkaikin voimin saadakseen yhden vainajista, sen, josta hän enimmän piti,\nkelkkaansa. Kun se oli onnistunut ilman että hänen hommailuaan\nhuomattiin, sai hän hämärässä vielä viedyksi kenenkään estämättä\nkelkassaan pitkän, jäätyneen ruumiin lämpimään saunaansa, missä hän\nasusti.\n\nTäällä alkoi hän ensiksi kylmällä vedellä, jota nouti kaivosta,\nsulattaa paleltunutta ruumista, \"niinkuin olin tottunut tekemään\njäätyneille Kuusamon siioille\", kuten hän sittemmin kertoi. Sitten\nryhtyi hän hieromaan vainajaa ja ponnisteli kaikin voimin saadakseen\nhänet mahdollisesti henkiin. Kuinka kauan hän siten saikin puuhata,\nniin lopultapa alkoi ruumiissa todellakin näkyä elon merkkejä, ja\njonkun minuutin kuluttua paleltunut valekuollut tuli täyteen tajuunsa.\n\nHuppa-Leena ilostui nyt aivan rajattomasti. Mutta hän piilotti\nkuitenkin kaikilta löytönsä, hoiti sitä hellästi ja vaali tuota\nvarastamaansa soturia useita viikkoja, kunnes tämä oli täydellisesti\ntoipunut.\n\nKiitollinen sotilas taivutti nyt Leenan seuraamaan mukanaan\nkotipaikkakunnalleen Länsipohjaan. Ja omaistensa suostumuksella meni\nhän siellä naimisiin henkensä pelastajan kanssa. Ja hän oli vaimolleen\naina niin hellä ja hyvä, ettei Leenalla ollut koskaan syytä katua\nvaivannäköään eikä omaa valikoimistaan.\n\n\n\n\n3.\n\nSOTURIN SORMET.\n\n\nTykin kuula oli Revonlahden taistelussa muutamalta suomalaiselta\nsoturilta katkaissut poikki oikean käden kaikki sormet, niin että ne\nvain höllästi riippuivat kädessä.\n\nSotilas lähetettiin muiden haavoittuneiden mukana Oulun sairaalaan.\nTämä päällystön päätös oli hänestä itsestään aivan tarpeeton niin\npienestä onnettomuudesta kuin viiden sormen menettämisestä. Hän lähti\nkuitenkin, ja kun hän perillä tuli kulkeneeksi apteekin ohi, poikkesi\nhän sisälle. Täällä hän veti esille haavoittuneen kätensä ja löi sen\ntiskille proviisorin nenän eteen, joka kävi kalpeaksi sen nähdessään.\nAivan levollisesti pyysi soturi häneltä hiukan laastaria nykyisin\nkelvottomille sormilleen. Proviisori käski haavoittuneen kaikin mokomin\nkohta mennä jonkun haavurin luokse kipeine käsineen, sillä laastari ei\nkelvannut niin vaikeaan haavoittumaan hänen mielestään.\n\n\"No! Kaikkia muuta\",[29] vastasi soturi ja otti samalla vasemmalla\nkädellään tupesta terävän puukkonsa, jolla äkkiä leikkasi pois\nhaavoittuneet sormet. Sanoi sitten: \"Hyvästi nyt\", ja aikoi mennä.\nMutta proviisori huusi kiivaasti, että hän ainakin ottaisi mukaansa\nsormensa ja kiiruhti taitonsa mukaan sitomaan haavoittunutta kättä.\n\nSoturi otti kuitenkin asian aivan välinpitämättömältä kannalta ja\nnauraen sanoi: \"Nyt en enää kelpaa muuksi kuin urkujenpolkijaksi.\"\n\n\n\n\n4.\n\nLUPAUS KUOLINVUOTEELLA.\n\n\nSeitsemännellä ikävuodella oleva pikku poika lupasi pitäessään kuolevan\nisänsä kylmenevää kättä omassaan tultuaan täysi-ikäiseksi olla äitinsä\nja kahden nuoremman sisaruksensa, jotka kaikki jäivät mitä suurimpaan\npuutteeseen ja murheeseen, turvana.\n\nRaskaasti painoi tuo pyhä lupaus pojan sydäntä ja seurasi häntä\nnuoruuden ikään, mutta teki hänet myös kaksin verroin halukkaaksi\nopiskelemaan, mihin hän jo oli osoittanut harvinaista halua ja\ntaipumusta.\n\nHarvoin salli uuttera poika itselleen yölepoa tai huvitteli ikäistensä\ntapaan. Muutenkin oli hän hintelä ruumiiltaan ja terveydeltään heikko.\nVaalea, kihara tukka kähertyi kalpeiden, kärsivien kasvojen ympärillä\nja riutumus hohti hänen sinisistä silmistään kuin ennustaen, ettei hän\nollut luotu kauan elämään maan päällä.\n\nUsein otti huolestunut poika päänkivistyksensä syyksi saadakseen jakaa\nniukan aamiaisensa pikku siskonsa kanssa, joka maurusi enempää, koska\nei ollut saanut tarpeekseen omasta osastaan.\n\nMuutamana päivänä, pojan silloin jo ollessa kolmetoistavuotias\ntriviaalikoulun rehtorin luokan oppilas, keskeytti hänet, hänen\ninnokkaasti lukiessaan läksyjään, keskellä hänen ahkeraa työtään\nhuolestunut äiti, joka köyhyytensä pakottamana ilmoitti varattomuuden\nestävän häntä antamasta poikaansa enempää opiskella. Vielä vähemmän\nhänellä oli varoja kustantaa häntä niin pitkälle, että hänestä tulisi\npappi, joksi hän taipumustensa mukaan halusi tulla. Äiti kehoitti häntä\nvalitsemaan jonkun muun toimen.\n\nTällöin kohosi pojan riutuneille kasvoille kuolemankalpeus ja samassa\nhän pyörtyneenä kaatui lattialle.\n\nKun itkemään puhjennut äiti sai hänet pian virkoamaan, hymyili hän\nhänelle pidättäen kyyneleensä ja ilmoitti syyksi yhtäkkiseen\npahoinvointiinsa koulussa olleen vähän häkää sekä lupasi mielellään\nruveta mihin tahansa äitinsä hänelle määräämään ammattiin.\n\nHän sai sitten paikan Tornion apteekissa, missä hänen isäntänsä\nisällisen hellästi kohteli hiljaista ja ahkeraa poikaa.\n\nMutta liian pian tämäkin isällinen tuki häneltä loppui. Hyvä apteekkari\nkuoli äkkiä halvaukseen. Iskettiin kyllä suonta, mutta ilman toivottua\ntulosta. Ruumis nostettiin lopuksi tavan mukaan kylmillään olevaan\nhuoneeseen.\n\nPoika meni suruissaan, kun ei saanut ollenkaan unta, keskellä yötä\naivan yksin itkemään huoliaan hyväntekijänsä ruumisarkun ääreen.\nSilloin hän säikähtäen huomasi suonen alkaneen vuotaa ja kuolleen\nliikkuneen.\n\nKohta nouti hän lääkärin, joka koetti kaikkia mahdollisia keinoja\nvainajan eloon herättämiseksi, mutta kaikki vaivannäkö oli nyt turhaa.\nTästä tapauksesta tuli alakuloinen poika mieleltään vielä synkemmäksi.\n\nJo kahdeksantoistavuotiaana hän oli pari vuotta omin päinsä hoitanut\nTornion apteekkia. Useat varakkaat ja hyväätarkoittavat kaupunkilaiset\ntarjosivat yleisesti arvossapidetylle nuorukaiselle rahaa lainaksi,\njotta hän lunastaisi apteekin itselleen.\n\nSydämestään kiitollisena jalosta tarjouksesta kysyi hän asian suhteen\nneuvoa holhoojaltaan. Pelkästään nuorukaisen edun takia kehoitti tämä\nhäntä olemaan ryhtymättä kauppaan, koska holhooja toivoi hänen ensin\njonkun verran saavan elämän kokemusta, ennenkun hän niin nuorena\nrupeaisi omaksi isännäkseen.\n\nSenjälkeen oli hän vuoden proviisorina muutamassa apteekissa\nTukholmassa, mutta palasi vähän ennen sodan syttymistä Ouluun, missä\nhän myös sai toimen apteekissa.\n\nMutta nyt yltyi hänen raskasmielisyytensä korkeimmilleen; hän oli jo\ntäyttänyt 20 vuotta, eikä hän vieläkään nähnyt mitään keinoa voidakseen\npanna täytäntöön isälleen kuolinvuoteella antamansa pyhän lupauksen.\n\nTunteellinen nuorukainen rakasti soittoa, ja viulu oli hänen ainoa\nystävänsä, jolle hän uskoi surunsa ja sielulliset tuskansa ja joka\nsuloisin, alakuloisin sävelin kuvasi niitä tunteita, mitkä häiritsivät\nhänen puhtaan sieluelämänsä rauhaa.\n\nVähäisen palkkansa jakoi hän köyhän äitinsä kanssa. Hän myi ainoan\nhännystakkinsa ostaakseen pienen soittokoneen rakkaalle sisarelleen,\njota hän itse opetti soittamaan, koska hän arveli tämän\nsoittotaidollaan helpommin voivan hankkia itselleen elatuksen.\n\nLopulta peläten surun valtaan kokonaan sortuvansa päätti hän mennä\nsotapalvelukseen, missä hän sanansa mukaan saattoi toivoa saavansa joko\nelämän tai kuoleman, sillä alakuloisen mielen värittämää yksitoikkoista\nelämäänsä ei hän kauemmin jaksaisi sietää.\n\nAluksi haki hän aliupseerintointa Waasan pataljoonassa ja sai sen.\nTässä virassa päällystö piti hänestä, kun hän täsmällisesti ja\ntaitavasti täytti viran kaikki vaatimukset.  Eversti K., joka oli hänen\npäällikkönsä, luotti aina vakavaan ja elämässään säännölliseen\nnuorukaiseen osoittaen hänelle erityistä hyväntahtoisuutta.\n\nMutta muutamana päivänä kutsutti eversti luokseen uuden vääpelin kysyen\ntältä tyytymättömänä, miksi tämä ei perinyt palkkaansa. Muut sotilaat\nharvoin laiminlöivät sitä ottaa ulos. \"Onko teillä niin paljon omia\nvaroja, ettette tarvitse valtiolta palkkaa sen virassa ollessanne?\"\n\n\"Ei, herra eversti\", vastasi nuorukainen reippaasti.\n\n\"Tiedätte\", keskeytti päällikkö ystävällisen osanottavaisena, \"että\nolen tyytyväinen virantoimitukseenne. Myös olette nähnyt minun tahtovan\nteille isän tavoin vain hyvää. Siksi toivon saavani tietää vähän\nenemmän elämäntavoistanne. Ette aterioi, kuten toverinne, ruokalassa.\nNäytätte sairaalta ja laihtuneelta. Ette tahdo ulos perimättä olevaa\nneljännesvuoden palkkaanne. Siinä kaikki, mitä minä tiedän teidän\nyksityiselämästänne. Minä en sitä ymmärrä.\"\n\n\"Herra eversti suvainnee antaa anteeksi, kun sanon, että säästän nämä\nrahat\", sanoi vääpeli.\n\nSilloin kuohahti eversti: \"Ei, sellaista rahanahneutta ja itaruutta\nnuoressa miehessä voin minä yhtä vähän kärsiä ja antaa anteeksi kuin\ntuhlaamistakaan. Teidän pitää tässä suhteessa muuttaa ajatustapanne,\nherra vääpeli, muuten emme ole enää ystäviä.\"\n\nVääpelin silmät kävivät kosteiksi hänen vastatessaan: \"Niin\nvastenmielistä kuin minusta on vähimmässäkään tehdä vastoin\nkunnioittamani päällikön käskyä, niin tässä asiassa en voi sitä\nluvata.\"\n\nEversti katsoi terävästi murheellista nuorukaista, käveli senjälkeen\nhetken edestakaisin lattialla ja lausui voimatta hillitä liikutustansa:\n\"Poikani, se ei ollut käsky, vaan vain sydämellinen toivomus sinun\nparhaaksesi. En päällikkönä, vaan kuin isällisenä ystävänä pyydän\nsinulta luottamusta.\"\n\n\"Herra everstin jalomielisyydeltä en voi mitään salata\", änkytti\nvääpeli huulet vavisten. \"Herra eversti, minulla on köyhä äiti ja sisar\n--.\" Hän ei voinut puhua enempää.\n\n\"No hyvä\", puhkesi eversti puhumaan. \"Te säästätte palkkanne heitä\nelättääksenne, mutta millä te itse sitten elätte?\"\n\n\"Aioin nyt juuri mennä ruokalaani, lähimpään metsään, syömään\npäivällistäni. Tässä se on, herra eversti.\" Hän otti esille palasen\njuustoa ja kappaleen mustaa leipää sotamiehenlaukustaan.\n\n\"Ja tällainenko on teidän jokapäiväinen ravintonne?\" keskeytti eversti\nsävyisänä.\n\nSynkästi häneen katsahtaen vastasi nuori soturi: \"Ei äidillänikään ole\nsen parempaa.\"\n\nEversti sulki tuon kelpo pojan syleilyynsä sanoen: \"Tästä lähtien istut\nsinä minun pöydässäni, poikani.\" He lähtivät päivälliselle.\n\nPari viikkoa senjälkeen makasi Toivolassa kuolemaisillaan oleva\nnuorukainen sairasvuoteellaan. Soturi-toveri seisoi hänen vieressään\ntiedustellen, haluaisiko kuoleva puhella rykmentinpapin kanssa.\n\n\"En\", vastasi hiljaa riutuva sairas, \"mutta tahtonet lukea minulle\nsisareni viime kirjeen!\"\n\nHän pani kätensä ristiin kuin rukoillen ystävän lukiessa kirjettä.\nHänen kasvoilleen levisi taivaallinen hymy. Nyt oli hän ääneti\nlopettanut koko elämänsä katkeran taistelun. Kirkastunut henki oli\npoistunut ratkaisemaan elämän arvoitusta.\n\nRuumis leikattiin. Lääkäri totesi kuoleman syyksi liian äkkinäisen\nsiirtymisen nälästä voimakkaaseen ravintoon.\n\nMutta kuolemansa jälkeen täytti hän kuolevalle isälleen antamansa\nlupauksen, mikä koko hänen lyhyen elämänsä ajan oli niin raskaasti\nhänen tunteellista mieltänsä täyttämättömänä painanut.\n\nHänen äitinsä peri murhemielin sen palkan, mikä oli maksanut rakkaan\npojan hengen. Parempaan tulevaisuuteen antoivat hänelle nämä sururahat\ntoiveita.\n\nRauha ja siunaus kuolleen soturin muistolle -- kyllin arvokkaalle\nsaamaan sijan suomalaisten sankarien rinnalla, jotka kaatuivat kunnian\nkentällä isänmaataan puolustaessaan!\n\n\n\n\n5.\n\nKREIVI L---- JA KIVI-TANELI.\n\n\nNuorta ruotsalaista upseeria, kreivi L----ää, odotettiin saapuvaksi\npohjoista tietä Tukholmasta 1808 vuoden sodan urotöihin. Jo matkalla\nantoi hän näytteen urhoollisuudestaan. Useita päiviä ennen kreivin\ntuloa Ouluun oli Kivi-Taneli ottanut majoittaakseen hänet luokseen.\nMyöhään muutamana talvi-iltana tuli nuori kreivi perille ja palvelija\nvei hänet aivan yksinkertaiseen huoneeseen vanhan rakennuksen\nalakerrassa. Siellä oli kyllä siisti sänky karkeine lakanoineen, puhdas\npuupöytä ja pari tuolia, mutta eipä voi kummastella, että nuori kreivi,\njoka oli matkasta väsynyt, harmistuneena joutui ihmeisiinsä\nhuomatessaan saavansa niin huonon asunnon rikkaan kauppiaan talossa.\n\nKreivi lähetti kohta viestin isännän luokse pyytämään parempaa huonetta\nja parempia sänkyvaatteita.\n\nVihaisena vastasi isäntä kyytipojalle, joka oli toimittanut vieraan\nasian, ettei hänellä ollut parempaa huonetta tarjota, ja että se kyllä\nvältti sellaiselle herralle. Kun vastaus tuotiin hänelle täysin\nsellaisena kuin se annettiinkin, raivostui tuo nuori, pikaluontoinen\nkreivi niin kovasti, että hän sapeli paljastettuna hyökkäsi yli pihan\nisännän luo. Tämä, joka iltavirttä veisatessaan käveli salissa\nedestakaisin, ei huomannut odottamatonta tulijaa, ennenkun hän näki\npaljastetun miekan päänsä päällä ja kuuli kiukkuisia sanoja, jotka\nlupasivat häntä kurittaa kunnes hän oli hankkinut aseniekalle\nhauskemman asunnon.\n\nSilloin meni Kivi-Taneli aivan tyynenä kädet ristissä rinnalla pari\naskelta lähemmäksi häiritsijää ja sanoi: \"Reistataan kumpiko tässä\nvoittaa.\"[30]\n\nKreivi, joka ei ymmärtänyt suomea, kiihtyi yhä enemmän ja alkoi aina\nkiivaammin riehua kalpansa kanssa, kun kaunis nainen, jonka kasvoilla\nkuvastui kauhu, estäen tarttui soturin käsivarteen ja huusi: \"Älkää\njumalan tähden koskeko isäntään, onneton!\"[31]\n\nKreivi tyyntyi kohta tämän odottamattoman näyn nähtyään ja kertoi,\nkuinka alentavasti hänet oli täällä majoitettu, sekä toi esiin isännän\nröyhkeän vastauksen hänen oikeutettuun pyyntöönsä saada parempi huone.\n\nTalon rouva (sillä se oli hän) kysyi vain, eikö kreivi itse pian\nsaapuisi.\n\n\"Kenenkä, tuhat tulimmaista, luulette te sitten minun olevan?\" kysyi\njälleen kuohahtava kreivi.\n\n\"Ulkonäöstänne ja käytöksestänne päättäen luulen teidän olevan kreivin\npalvelijan tai hänen lähettinsä\", vastasi arvokkaasti emäntä.\n\nKreivi nolostui ja pisti miekkansa tuppeen. \"Tässä mahtaa sitten olla\nerehdys\", sanoi hän. \"Kenelle oli tarkoituksena antaa se kamari, joka\nminulle osoitettiin?\"\n\n\"Kreivi L----in palvelijalle\", kuului vastaus.\n\n\"No, mikä huone on sitten varattu hänen herralleen?\" jatkoi kreivi.\n\n\"Tämä\", sanoi kohteliaasti emäntä, avaten oven hienosti kalustettuun\nhuoneeseen. Siellä oli untuvavuode silkkipeitteineen ja kalleine\nhollanninpalttinalakanoineen valmistettuna matkasta väsyneelle\nkreiville, joka tuhat kertaa pyysi anteeksi isäntäväeltään erehdystään\nja kiivauttaan sekä sitten laittautui levolle uneksimaan laakereista,\njoita hän sodassa aikoi hankkia itselleen..\n\n\n\n\n6.\n\nRUOTSALAISTEN VIIMEISET TANSSIAISET.\n\n\nVielä kerran halusivat nuoret ruotsalaiset upseerit hälventää tanssien\nsurunsa, ennenkun he korkealta taholta annetun käskyn perusteella\njättäisivät rakkaan maan, jota he olivat tulleet puolustamaan, samoin\nkuin kaikki ne suomalaiset kaunottaret, mitkä niin usein olivat panneet\nheidän herkät sydämensä sykkimään.\n\nNuoret suomalaiset sankarit kokivat miehekkäästi voittaa ja salata\nharminsa, mikä painoi ja kalvoi heidän mieltään, kun heidät\npakotettiin, samalla kuin he lähtivät isänmaastaan, hylkäämään kaiken,\nmikä oli heille rakkainta maailmassa. Kuitenkin hekin tahtoivat muka\niloisina viimeistä kertaa kalliissa kotimaassa ottaa osaa nuorten\nhuveihin.\n\nJäähyväistanssiaiset piti pidettämän Oulussa ja kapteeni K. otti\nhankkiakseen huoneiston niitä varten. Kaupungin paras huoneusto kuului\nyksityiselle perheelle, joka jonkun kerran, kun katsoi sopivaksi,\nkohteliaisuudesta oli luovuttanut sen yleistä huvitilaisuutta varten;\nmutta nyt sillä ei ollut siihen halua eikä tilaisuutta.\n\nKopea kapteeni aikoi uhallakin saada huoneuston. Hänen mielestään oli\nporvariperheelle kunniaksi tämä sen huoneustoon kohdistettu pyyntö.\n\nMutta isäntä kävi tästä vain taipumattomammaksi siihen suostumaan.\nSyntyi kiivas sananvaihto ja lopulta käsirysy. Kapteeni paljasti\nvihastuneena miekkansa. Tappelun melu oli saanut talon rouvan\nlevottomaksi, niin että hän syöksyi juuri parhaaseen aikaan huoneeseen\nestääkseen veren vuodatuksen.\n\nTappelusta oli se seuraus, että tanssiaiset sillä kertaa lykkääntyivät\nja urhoollisen kapteenin täytyi ennen monia tovereitaan jättää\nkotimaansa ilman lopputanssiaisia.\n\nMutta kohta senjälkeen panivat kuitenkin toiset sävyisämmät upseerit\ntoimeen tanssiaiset, ja nyt ei kielletty kiistanalaista huoneustoa.\nMutta ne olivat surulliset tanssit, vaikka niissä kyllä eloa oli.\nTanssittiin huimasti, mutta muuten iloisimmatkin nuoret nyt tanssivat\nsilmät kyynelissä. Riemun pidosta oli nyt tullut loppu, uskoivat\nkaikki, tiedettiin, mitä oli ollut, mutta ei, oliko enää mitään iloa\nodotettavissa.\n\nRaskain mielin lähtivät hienot ruotsalaisetkin upseerit\njäähyväistanssiaisista ja heittivät kaunottarensa uhkaavan kohtalon\nkäsiin. He kuvailivat heille niin monta peloittavaa seikkaa, että\nnaiset arvan surullisina näkivät ritarillisten puolustajiensa lähtevän\nja heittävän koko Suomen voitokkaan vihollisen turvallisempaan suojaan.\n\nKun nuoret, lohduttomat naiset pääsivät kotiinsa tanssiaisista,\nhuusivat he itkien kuin lapset: \"Ei koskaan, ei koskaan meillä enää ole\nniin hauskaa kuin ennen.\"\n\n\"Minä lupaan pyhästi\", puhui nyyhkyttäen yksi noista isänmaallisista\nenkeleistä, \"etten enää milloinkaan tanssi.\"\n\nSanat hukkuivat kyyneleihin.\n\n\"Ja minä\", sanoi muuan toinen rohkeampi, \"minä lupaan istua vankina\nhuoneessani niin kauan kuin räähkät ryssät ovat täällä.\"\n\n\"Entä minä\", puhkesi puhumaan hänen sisarensa, jonka sydämellä aina oli\npukuasiat, \"minä lupaan, etten koskaan käytä muuta pukua kuin rumaa\nkarttuunihametta, jota en voi kärsiä, ja sinistä ruumiinmukaista\nliiviäni, niin kauan kuin yksikin ryssä on maassa.\" Samalla uudistivat\nkaikki kolme sulotarta lupauksensa, etteivät he enää milloinkaan\ntanssisi.\n\nNuo viattomat olennot eivät silloin tienneet, että heidän \"emme\nmilloinkaan\" samoin kuin heidän pelkonsa ja lupauksensa eivät kestäisi\npitemmälle kuin tuskin kuusi viikkoa; sillä tämän heidän \"ei koskaan\"\naikansa kuluttua nähtiin heidät perin ihastuneina kauneimman rykmentin\nmusiikin sävelien siivillä liitelevän poloneesissa, angleesissa,\nvalssissa, masurkassa, potpurrissa ja katrillissa mitä urhoollisimpien\nja kohteliaimpien venäläisten kenraalien ja upseerien kanssa\nloistavissa tanssiaisissa, joita nämä panivat toimeen surevien\nkaunotarten lohdutukseksi.\n\n\n\n\n7.\n\nJÄÄHYVÄISET.\n\n\nViimeisenä rykmenttinä Oulussa olivat Savon jääkärit, jotka sopimuksen\nmukaan peräytyessään kulkivat kaupungin kautta.\n\nKamalaa ja liikuttavaa oli nähdä näitä viimeistä kertaa poiskulkevia\nSuomen urhoja, jotka uupumatta koko sotaretken aikana olivat\npuolustaneet synnyinmaataan. Nyt he väsymyksestä ja murheesta horjuen\nperin laihtuneina, kuolemankalpeina, entisensä varjoina tuiki\nkuluneissa varustuksissa melkein paljain jaloin lumirännässä katse\nmaahan luotuna ja kiväärit epäjärjestyksessä olalla marssivat väärin\nsoivien rumpujen kumeasti pauhatessa. Vitkaan ja synkännäköisinä\nkävelivät he hitaasti kuin ruumissaatossa ulos Kajaanin tullista\nhautausmaalle päin.\n\nKaupungin asukkaat kylpivät kyynelissä nähdessään tämän murheellisen\nnäyn tässä surullisessa jäähyväistilaisuudessa, jolloin viimeinen\nrengas kuusisataa vuotta kestäneestä siteestä Suomen ja sen äidin\nRuotsin välillä katkaistiin.\n\nKamalan äänettömyyden ja matalasointisten rumpujen pärinän katkaisivat\nvain silloin tällöin Suomen sparttalaisten teeskentelemättömät\nsurumieliset valitushuudot: \"Hyvästi nyt Suomen niemi!\"[32] ja samalla\nmoni heistä nopeasti pyyhkäisi haavoittuneella kädellään kyyneleen\nsilmästään.\n\nNämä urhot joutuivat välirauhan aikana rasittavaan palvelukseen ja moni\nheistä kulki kohti varmaa kuolemaa, koska heidän sodan vaivoista\nuupuneet ruumiinvoimansa eivät jaksaneet enempää kaikista\ninhimillisistä ponnistuksista huolimatta.\n\nUseimmat tästä mitä uhrautuvimpien isänmaanpuolustajien kalliista\njäännösjoukosta kaatuivat paleltuneina kuin kärpäset tienvieriin\nkylmässä joulukuun yössä säälivän kuolon saaliina, minkä vihollisen\nluoti oli säästänyt.\n\nUrhot lepäsivät jäätyneellä maakamaralla pohjatuulen raakojen vihurien\npyryttämän lumen peitossa, mistä heidän ruumiinsa löydettiin ja\nvieraina omassa isänmaassaan haudattiin vihittyyn maahan. Vain keväiset\nluonnon kukat tunsivat ja seppelöivät sankarien huomaamattomat haudat.\nMutta heidän pyhää muistoaan siunaa sentään moni kyynelsilmin ja se on\nsekä ystävien että vihollisten kunnioittama.\n\n\n\n\n8.\n\nVENÄJÄN ARMEIJAN TULO OULUUN.\n\n\nAntinpäivänä, marraskuun 30 p:nä 1808, sitten kun jotkut kasakat olivat\nratsastelleet ristiin rastiin kaupungin katuja, marssi aamupäivällä\nkaupunkiin Limingan tullin tietä ja pitkin Torikatua sen päähän asti\nensimmäinen venäläinen rykmentti pysähtyen torille raatihuoneen\nedustalla. Sinne sijoitettiin päävahti ja tori saarrettiin\nylt'ympäriinsä vihreillä ammusvaunuilla ja tykeillä, joiden ääressä\npalavat sytyttimet savusivat useita vuorokausia.\n\nKoko kaupungissa vallitsi Venäjän armeijan tullessa ällistynyt\näänettömyys. Tyhjillä kaduilla ei ollut muita eläviä olentoja kuin\nkasakat, jotka pitkine keihäineen niillä ratsastelivat. Ikkunoissa\nnäkyi silloin tällöin jotkut kauhun kalvistamat kasvot ja kaulat\nkurottautuivat kurkistelemaan kasakkain jälkeen.\n\nVain yksi nuori nainen näkyi vakoilemassa Kajaanin tullin katua torille\npäin, ja huomattuaan sen aivan tyhjäksi, kuin puhtaaksi lakaistuksi\nhohtavan talvipakkasen valkoisimmassa lumessa, lähti hän rohkeasti\nkatua eteenpäin uteliaisuutensa viemänä.\n\nHän tahtoi nähdä, näyttivätkö nuo ryssät todellakin niin peloittavilta\nkuin oli sanottu. Kaupunkiin he olivat saapuneet aivan melutta ihanan\nsoiton kaikuessa, mitä nuoren tytön mielestä oli mahdotonta uskoa\nvihamielisyydeksi. Mutta yht'äkkiä hän kalpeni, kun odottamatta\nkasakkavartio kääntyi muutamasta kadunkulmasta häntä kohti. Hän jatkoi\nkuitenkin tyynesti kulkuaan ilmaisematta pelkoaan.\n\nNuo kauheat, mutta uljaiden hevosten selässä komeilta näyttävät kasakat\nkatsoivat hymyillen ja kuin ihmetellen toisiinsa, mutta sanoivat\nkohteliaasti ohikulkiessaan nuorelle tytölle: \"drasti\".[33]\n\nNeitonen kiiruhti muutamaan taloon torin partaalla, mistä hän saattoi\nkatsella rykmentin tuloa, ja kuuli myös oikein sävyisäin upseerien\npuhuvan suomea. Nämä olivat kotoisin Vanhasta Suomesta tai\nLiivinmaalta.\n\nSitten lähti hän lohduttamaan eräitä pahimmin säikähtyneitä nuoria\nystäviään ilahduttavalla sanomalla, että hän mitä peloittavimpien\ntykkien ja hirvittävien sotilaiden keskellä oli nähnyt oikein kauniita\nja sieviä venäläisiä upseereja, jotka varmaankin olivat kohteliaita\ntanssittajia.\n\nTällöin koko perhe ympäröi tuon niin hyviä tietoja tuovan tuttavan.\nMutta nuoret neidit halusivat kuitenkin lyödä vetoa makeispussin, että\nryssäläinen upseeri kaikessa tapauksessa ei osannut niin hyvin tanssia\nvalssia kuin ruotsalainen.\n\nMutta kuinka asiasta päästäisiin selville, kun oli tehty lupaus olla\naina tanssimatta, varsinkin ruokottoman ryssäläisen upseerin kanssa,\nsenjälkeen kun oli ollut onni tanssia kapteenien Gegerskiöldin, Tauben,\nStjernschantzin, Aminoffin ja useiden muiden ruotsalaisten upseerien\nkanssa, jotka olivat yhtä kuuluisat tanssitaidostaan kuin\nurhoollisuudestaan taistelussa?\n\nEtenkin oli vanhempi nuorista sulottarista innokkain uudistamaan\nlupauksensa olla aina tanssimatta. Hän eli suloisimpien muistojen\nkuumeessa, mitkä vielä niin vilkkaan kuustoistavuotiaan immen\nmielikuvituksessa häilyivät viattomuuden ruusuhohteessa.\n\n\n\n\n9.\n\nTEEKESTIT.\n\n\nKreivit Shuvalov, Kamenski ja monta muutta kenraalia, jotka olivat\netevän Venäjän armeijan päälliköitä, majoitettiin Oulussa parhaimpiin\ntaloihin. Kenraali Aleksejev oli erittäin miellyttävä seuramies ja\nhyvin huomaavainen kaunista sukupuolta kohtaan. Kohta majapaikkaansa\ntultuaan sai hän kuulla kahden kaupungin kauneimman nuoren neidin\nvanhempainsa kanssa asuvan samassa kerroksessa, missä hänkin.\n\nSodan aikana oli hänelle tullut tavaksi nopeasti tehdä ja panna toimeen\npäätöksensä, ja tämä tottumus sai kenraalin kohta lähettämään yhden\nadjutanttinsa nuorten neitien vanhempien luo kohteliaasti kysymään,\nsaisiko hän tulla juomaan teetä perheeseen.\n\nTalon isäntä ei ollut kotona, ja rouva tuli aivan hämilleen tästä\nodottamattomasta kohteliaisuudesta.\n\nHän oli muuten kyllä itse vieraanvaraisuus, mutta nyt hän vastasi\nhiukan mietittyään päättävästi, vaikkakin pelonarasti, ettei perhe\nvoinut ottaa vastaan niin suurta armoa kuin kenraali halusi heille\nosoittaa, koska heidän vähävaraisuutensa oli sille voittamattomana\nesteenä, sillä heillä ei ollut teekalustoa eikä muutakaan kenraalille\ntarjottavaksi kelpaavaa.\n\nKohteliaasti kumartuen poistui adjutantti ja palasi kenraalin luo\ntuomaan kieltävän vastauksen. Mutta hän palasi pian pyytämään koko\nperheeltä, eikö kenraali saisi juoda teetään sen mieluisassa seurassa.\nHän ei tahtonut vaivata naisia tulemaan luoksensa, mutta pyysi\nsuosionosoituksena saada lähettää teen heille ja siten kuitenkin saada\nnauttia heidän seurastaan.\n\nNyt ei käynyt enää kielteleminen. Emäntä hämillään vuoroin punastui,\nvuoroin kalpeni, mutta ei voinut kieltäytyäkään.\n\nKun adjutantti oli mennyt saatuaan myöntävän vastauksen, lähti rouva\ntyttäriensä luo, mutta oli niin kalpea ja oudonnäköinen, että nämä\nlevottomina luulivat rakkaan äitinsä olevan kuolemansairaan. \"Mikä,\njumala paratkoon, äitiä vaivaa?\" huudahtivat he moneen kertaan.\n\nTuo kelpo rouva ei voinut pitkään aikaan mitään vastata, niin\njärkytetty hän oli. Istuuduttuaan ja tuolilla levottomana edestakaisin\nhuojuen hän vihdoin sai heikolla äänellä sanotuksi: \"Vaivaa? Vielä ei\nminua mikään vaivaa, mutta ehkä tunnin päästä kaikki! kaikki!\" -- ja\nhän ratkesi rajusti itkemään.\n\nOsaaottavasti hyväillen kietoivat molemmat tyttäret käsivartensa äidin\nkaulaan saadakseen tietää syyn hänen suureen mielenliikutukseensa.\nMutta kun hän kertoi heille tuosta peloittavasta vierailusta,\npuhkesivat molemmat nuoret neidot nauramaan ja sanoivat; \"Jopa nyt äiti\non naurettava, kun pelkää tuollaista rauhallista vieraskäyntiä!\"\n\nNuorempi pakisi: \"Olen ikkunasta nähnyt vain vilahdukselta kenraalin,\nmutta niin paljon huomasin, että hän on miellyttävän näköinen eikä\nensinkään peloittava.\"\n\n\"Sitä pahempi\", vastasi huolestunut äiti, joka kuitenkin vähitellen\ntyyntyi viattomain tyttöjensä lapsekkaasta ilosta ja rohkeasta\npuheesta.\n\n\"Te ette saa tulla näkyviin, lapseni\", esitteli rouva, joka sittenkään\nei odottanut mitään hyvää vierailusta. \"Teidän pitää olla täällä\nsuljettujen ovien ja salpojen takana.\"\n\n\"Mutta, rakas äiti\", keskeytti hänet nuorempi tyttäristä, \"saammehan\nsentään vähän kurkistaa avaimen reiästä nähdäksemme kenraalin korean\nteekaluston.\"\n\n\"Ja myöskin itse kenraalin, paras äiti\", lisäsi vanhempi.\n\n\"No niin, siten saatte kyllä tyydyttää uteliaisuuttanne, jos vain\nvoitte hänen huomaamattaan sen tehdä. -- Lapset ovat lapsia\", huokasi\nrouva. \"Minun yksin pitää uhrautua puolestanne, kun isä ei ole kotona.\"\nHän huokasi vielä syvemmin.\n\nSamassa kuului joku tulevan sisään salin ovesta. Äkkiä lukitsi rouva\ntyttäriensä huoneen oven, otti avaimen, heitti suuren saalin pyöreälle,\nmiellyttävälle vartalolleen ja kulki huojuen vierashuoneen läpi saliin.\nTäällä kohtasi hän taas adjutantin johtamassa kenraalin palvelijoita,\njotka kantoivat höyryävää, hopeista teekeittiötä ja aitoporsliinista\nteekalustoa. Kaikki asetettiin pöydälle, mikä oli keskellä lattiaa\nrouvan vierashuoneessa.\n\nAina kohtelias ja hyvä emäntä kursaili ja niiasi hämmennyksissään\nvuoron perään korealle teekeittiölle, kalustolle ja adjutantille, joka\nmonien kiittelemisien ja kumarrusten jälkeen riensi noutamaan\nkenraalia.\n\nMutta lyhyen odotusajan kuluessa alkoi rouva vavista kuin haavan lehti.\nHiljaa kuiskasi hän avaimen reiästä tyttärilleen: \"Jos kuulette minun\nhuutavan, niin kiiruhtakaa ulos; sillä ryssä on aina sentään ryssä,\nolipa sitten kenraali tai sotamies.\"\n\n\"Kallis äiti, älä ole peloissasi!\" kuului samaa tietä tyttärien\nkuiskaava neuvo. Kun lattiaa viistävien sapelien kalina kaikui salissa\nja komea kenraali Aleksejev itse neljän adjutanttinsa kera astui\nsisään, tunsi emäntämme pelon synnyttämää väsymystä eikä jaksanut\nnousta paikaltaan.\n\nAdjutantti, joka jo ennenkin oli toimittanut kenraalin asioita talossa\nja taisi ruotsia, lausui kenraalin puolesta tuhansia kohteliaisuuksia\nmykälle emännälle, joka istui liikkumattomana tuijottaen ja hypistellen\nkamarinavainta.\n\nSen enempää siekailematta istuutuivat herrat teepöydän ääreen.\n\nKenraalin viitattua upseereilleen nostivat nämä rouvan tuolineen myös\nsiihen.\n\nKenraali itse otti vaivakseen tarjoilla, kun talon emäntä selvästi\nnäytti tahtovan pidättäytyä erillään.\n\nHerrat olivat reippaalla tuulella ja nauroivat sukkeluuksille ja\nkaskuille, joita he ranskankielellä juttelivat. Ruotsia puhuva\nadjutantti tulkitsi ne kaikki rouvalle, mistä tämä, joka muuten aina\noli iloinen ja hauska, pian alkoi elostua, hymyillä ja antaa selviä\nvastauksia kenraalin kysymyksiin.\n\nTämä kysyi muun muassa, miksi talon neidit eivät näyttäytyneet.\n\nRouva ilmoitti niiden olevan matkalla.\n\n\"Onko totta, kuten huhu kertoo\", käski kenraali sitten kysyä, \"että\nOulussa on paljon nuoria kaunottaria?\"\n\n\"Onhan täällä monta nuorta tyttöä, jotka ovat hyvännäköisiä\", vastasi\nrouva ja asettui rohkeaan asentoon, \"mutta ei niistä ketään minun\nmielestäni saata sanoa kauniiksi.\"\n\n\"Väitetään kuitenkin, että neidit tyttärenne, hyvä rouva, ovat\nkauneimmat\", puhui kenraali merkitsevästi hymyillen.\n\nTällöin kalpeni rouva. Eikä hän jaksanut hillitä itseään,\nkiivasluontoinen kun oli. \"Ei se ole totta!\" huudahti hän. \"He ovat\nrumia kuin itse paholainen.\"\n\nYhteinen naurunräjähdys, mikä seurasi hänen sanojensa tulkitsemista,\nsai hänen kuitenkin malttamaan mielensä. Rouva oli loukkaantunut, mutta\nvaikeni.\n\nKenraali oli teen valmistuttua kaatanut sitä suuriin kuppeihin. Sitä\njuotiin vain sokerilla hämmennettynä, kuten venäläiset sodassa tekevät.\nEi ollut pöydässä kermaa eikä leivoksia.\n\nKohteliaasti antoi kenraali emännälle ensimmäisen kupin. Tämä silmäili\nhämmästyneenä sen mustaa sisällystä. Se oli väkevää kukkateetä,\nlaadultaan hienointa ja kalleinta, eikä sellaista Oulussa silloin vielä\noltu nähty. Emäntä ei ottanut, vaan pyysi kohteliaasti anteeksi, sanoen\nsyyksi, ettei hän koskaan juonut teetä.\n\nMutta urhoollinen kenraali ei ollut valmis niin vähällä helpottamaan.\nRouva ei voinut vastustaa kohteliaisuutta, jolla häntä tyrkytettiin\nottamaan kuppinsa. Vaikka juoma olikin hänelle outoa, piti hän sitä\nkylläkin maukkaana, mutta vain kohteliaisuudesta joi hän loppuun tuon\nsuuren kupin, minkä kenraali kohta uudelleen täytti välittämättä eukon\nlujasta kiellosta.\n\nHerrat, jotka olivat tottuneet juomaan paljon teetä, tyhjensivät pian\ntoisen kuppinsa. Tuhansin rukouksin ja kohteliaisuuksin onnistuttiin\nlopulta saamaan ykskantainen rouva vähitellen myös juomaan loppuun\nomansa. Siinä sivussa pilailivat herrat hänen kanssaan udellen, eivätkö\nhe koskaan saisi nähdä talon tyttäriä arvostellakseen, olivatko nämä\nheidänkin mielestään niin rumia kuin äidin itsensä.\n\nMutta rouva vakuutti heille aivan lyhyesti, että sitä ei ollenkaan\nmaksanut vaivaa ajatella.\n\nTämä näytti kuitenkin vain kiihottavan herrain uteliaisuutta. He\nhalusivat tietää, missä nuoret neidit olivat piilossa, sanoivat he.\n\n\"Se ei ensinkään liikuta teitä\", tiuskasi äiti heille ja otti samassa\näkkiä kamarinavaimen, minkä hän oli unohtanut teepöydälle viereensä.\n\n\"Ehkä he eivät ole täältä aivan kaukana?\" haastoi kenraali ja katsoi\nmerkitsevästi avaimeen.\n\n\"Armollinen kenraali, he ovat kaukana, niin, hyvin kaukana täältä\",\nvakuutti kelpo rouva. Kun hän oli tottumaton valehtelemaan ja\nteeskentelemään, punastui hän samalla kuin keksitty vakoilija ja\ntuskanhiki helmeili hänen otsallaan.\n\n\"No, me toivomme aikaa myöten saavamme onnen nähdä nuo piilotetut\naarteet\", pakinoi kenraali ja nauroi. \"Mutta ensin pitää rouvan olla\nmeille seurana ja juoda vain yksi ainoa pieni kuppi teetä vielä.\"\nVarmana voitostaan kaatoi hän rouvan kupin täyteen huolimatta tämän\nkaikista vastaväitöksistä.\n\nMutta nyt oli rouvan kärsivällisyys lopussa. Kuumuus kohosi hänen\nkasvoihinsa juomansa väkevän teen vaikutuksesta, hän tuli levottomaksi,\nettä hänen rakkaat tyttärensä keksittäisiin ja joku ryssä heitä\nrakastelisi, ja hän pelkäsi, että hänet pakotettaisiin juomaan tuo\nkuppi, jota vielä tahdottiin hänelle tyrkyttää. Kaikki tämä yhdessä\nvaikutti häneen äkkiä, niin että hän alkoi voida pahoin. Hän luuli\nnäistä merkeistä päättäen saaneensa myrkkyä ja rupesi huutamaan apua:\n\"He tappavat minut siivottomalla, mustalla sotkullaan!\"\n\nKenraali ja hänen adjutanttinsa eivät olleet koskaan niin nopeasti\npaenneet kuin he nyt poistuivat huoneisiinsa. Niin kiireesti heittivät\nhe sairaan, etteivät huomanneet hänen tyttäriään, jotka aivan\nsäikähdyksissään syöksyivät sisälle äidin huudon kuultuaan.\n\nTunnin päästä istui eukko aivan terveenä omiensa parissa. Iloisena ja\ntyytyväisenä kertoi hän heille ihastuneena kuin nuori tyttö kenraalin\nkohteliaisuudesta ja hopeisesta teekeittiöstä, hänen kilteistä\nadjutanteistaan ja aitoporsliinisista teekupeistaan.\n\nVielä yöllä kuulivat tytöt äitinsä uneksivan kilisevistä kannuksista,\nsapeleista ja mustasta teestä.\n\n\n\n\n10.\n\nVALMISTUKSET VENÄLÄISTEN ENSIMMÄISIIN TANSSIAISIIN.\n\n\nKenraali kreivi Kamenski pani yhdessä useiden Venäjän armeijan\njohtavien kenraalien kanssa kohta armeijan tultua Ouluun toimeen\nkiireessä tanssiaiset, joihin kutsuttiin kaikki kaupungin\nhuomattavimmat naiset, mutta ei yhtään herraa.\n\nTämä kenraalin kummastuttava kohteliaisuus vain naisia kohtaan herätti\nyleistä suuttumusta ja pelkoa. Täällä eivät olleet aviopuolisot\ntottuneet olemaan erillään sellaisissa kutsuissa, eivätkä liioin isät,\nveljet ja sulhaset. Nämä olisivat varmasti hyljänneet kutsut, elleivät\nsavuavat sytyttimet tykkien vieressä torilla mahtavasti olisi vaatineet\nnaisia menemään tanssiaisiin, ja sentähden muuttui heidän herrainsa\npuolelta aiottu kielto itkeville naisille käskyksi valmistautua\ntanssiaisiin määräaikana kello seitsemän.\n\n\"Sittenpä menen sinne mustassa puvussa\", kinasteli Marja, joka oli\nvanhempi niistä nuorista neitosista, mitkä eivät enää milloinkaan\nolleet aikoneet tanssia.\n\n\"Ja minä\", puhui hänen sisarensa, iloinen Edla, nyt nyreissänsä,\n\"pukeudun pieneksikäyneeseen, pilkulliseen harsopukuuni. Sillä se kyllä\nvälttää.\"\n\n\"Älkää nyt\", haastoi äiti varovaisena, \"olettehan kuulleet, lapseni,\nettei Venäjän keisari pidä mustasta eikä harmaasta, kuten Ruotsin\nkuningas teki. Siksi ei kai musta väri myöskään ole näiden upseerien\nmieleen. Ja meidän tulee pukeutua siten, että nämä herrat saavat hyvän\nkäsityksen meistä, että he näkevät meillä olevan ainakin makua pukeutua\nja että me emme ole mitään rahvaanlutuksia, jotka eivät ole olleet\nkoskaan mukana suurissa pidoissa. Muistatteko tanssiaisia, jotka majuri\nMartinau ja kapteeni von Born panivat toimeen? Pukeutukaa kuten\nniihin!\" kehoitti rouva painavasti. \"Minun vanhempana rouvasihmisenä\",\njatkoi ymmärtäväinen äiti, \"sopii kyllä pukeutua mustaan silkkipukuun,\nmutta teidän molempien pitää pukeutua kuten silloinkin uusiin\nmusliinipukuihin, joiden kirjavat reunukset ompelitte ketjuompelulla\nruotsalaisten tanssiaisiin.\"\n\n\"Ei, hyvä äiti!\" sanoivat molemmat tytöt yht'äkkiä purskahtaen itkuun\nja nyyhkien tuon heränneen muiston murtamina, \"mitenkä voisimme me\nottaa askeltakaan noissa puvuissamme?\"\n\n\"Voi minun päiviäni\", huudahti äiti aivan kummastuneena, \"kuinka pitkiä\nhyppyjä aiotte sitten tehdä? Hameet ovat helmasta kolme kyynärää leveät\nja puolet siitä vyötäisiltä.\"\n\n\"Ei, äiti kulta\", rukoilivat tytöt itkien, \"äiti ei ymmärrä\ntarkoitustamme.\"\n\n\"Kyllä, minä ymmärrän aivan hyvin\", sanoi tämä, \"sillä minä ymmärrän\noikein hyvin tykkien tarkoituksen torilla. Se käskee teidän\nkursailematta pukeutumaan parhaisiin pukuihinne -- ja siitä ei enää\nsanaakaan!\"\n\nNiin tuikea oli nyt tuo muuten hellä äiti, joka kiiruhti ulos huoneesta\nennenkuin tytöt näkisivät hänen itkevän. Mutta ovella hän vielä kääntyi\nsanomaan: \"Vai pidättekö parempana antaa ampua meidät kuin että\npukeudumme niinkuin tuleekin? Ei, päärmepuvut on teidän pantava\nyllenne.\"\n\nLuettuaan näin lujan tuomion riensi rouva melkein ääneensä itkien\nportaita alas.\n\n\"Niinpä siis\", puhui päättävästi Marja, \"päärmehame on pantava ylle,\nkoska hyvä äitimme niin tahtoo. Mutta yhtään iloista katsetta ei pidä\nyhdenkään ryssän, olipa se sitten korkea tai alhainen arvoltaan, saada\nminulta pahalla eikä hyvällä. Ja tanssimisesta juhlassa ei tule minuun\nnähden mitään -- jalkani on kipeä -- minä onnun jo sisälle mennessäni,\nniin ettei kenelläkään ole halua pyytääkään minua tanssiin.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Edla, \"ajattelehan, jos nämä upseerit ovatkin kaikki\nniin kohteliaita kuin Liisu kertoi! Entä jos meitä pakotettaisiin\ntanssimaan vastoin tahtoamme? Muista Marja, tykkejä! Onko parempi\ntanssia niiden tahdissa? Muistatko, mitä äiti meille sanoi?\"\n\n\"Minua ei pakota kukaan vastoin tahtoani\", vastasi päättäväinen Marja.\n\n\"Minä en lupaa nyt mitään\", haastoi hymyillen iloinen Edla. \"Me\ntyttöparat emme kuitenkaan koskaan saa pitää lupauksiamme, ja kun\nkerran on pakosta pitänyt mennä tanssiaisiin, niin mielestäni voi\nsiellä tanssiakin, jos soitto vain on hyvä ja herrat kohteliaita.\"\n\nSuuttuneena sanoi Marja: \"Sinä olet aina kovin lapsellinen. Miten\nsellaista odotat noilta karhuilta?\"\n\n\"Saadaanhan sitten nähdä\", haastoi Edla. \"En ole pitkään aikaan\ntanssinut.\" Hän alkoi hyräillä ruotsalaista valssia ja kiiti\nvalssiaskelin yksinään ympäri huonetta, mistä sisar oli lähtenyt.\n\nAsessori S. tuli samalla sisälle mukanaan nuori venäläinen upseeri.\nHurjasti valssia tanssiva tyttö kalpeni heidät nähdessään ja juoksi\npelästyneenä vierashuoneen ovelle.\n\nMutta isä pysähdytti hänet katseellaan ja esitteli hänelle vapaaherra,\nluutnantti D:n ja sanoi: \"Jätän herra luutnantin pariksi minuutiksi\ntyttäreni seuraan.\"\n\n\"Ei, jumalan tähden, isä!\" kirkui tyttö vavisten ja tarttui\nsuonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen. \"Älkää jumalan tähden\nheittäkö minua minuutiksikaan yksin ryssän kanssa!\"\n\nHämilleen tullut upseeri sanoi punastuen selvällä ruotsinkielellä:\n\"Anteeksi! Jos olen vaivaksi, niin poistun kohta.\"\n\nNuoren neidin hämmästystä ja isän nolostumista tällöin ei voi kertoa.\nMutta herttainen ja miellyttävä impi tuli epäkohteliaisuuttaan katuen\npian kovin vaaralliseksi nuoren paroonin sydämelle.\n\nVierailu loppui. Erotessa sovittiin, että nuoret tanssisivat yhdessä\nkaikki ensimmäiset tanssit juhlassa ja parooni lupasi myös olla siellä\nensimmäisenä ottamassa vastaan naiset.\n\n\"Kiltti ja hyvä äiti!\" huudahti Edla sisääntulevalle äidilleen ja\nkiertäytyi kuin hento viiniköynnös puun ympäri rakkaan äitinsä\ntäyteläiseen ja kauniiseen kaulaan. \"Paras äiti! Kumman puvun äiti\npitää sievimpänä ja minua parhaiten pukevana, senkö päärmätyn vai\nsitsikarttuunisen?\"\n\n\"Olethan kuullut jo arvosteluni\", vastasi nyt taas hyvällä mielellä\noleva rouva hiljaa irroittautuessaan rakkaasta ja hennosta kahleestaan\nja suudellen viattoman tyttärensä otsaa.\n\n\"Äiti\", puhui tyttö lapsekkaana hyväillen, \"luulenpa sentään olevan\nhauskaakin nähdä, kuinka ryssät pitävät tanssiaisiaan! Tietääkö äiti,\nettä nuori luutnantti, joka oli meillä saattaakseen isän kenraali\nKamenskin luo, oli eräs parooni D. Viipurista, oikein herttainen poika,\njolla on suuret, kirkkaat, siniset silmät, ja ikää tuskin 19 vuotta.\nVaalea tukka on niin kiharainen ja sievästi kammattu ja hän on niin\nhoikka vartaloltaan, että kyllä saisi kaksi sellaista venäläistä\nupseeria yhdestä ruotsalaisesta.\" Viimeisen sanan mukana pujahti\nviisitoistavuotiaan tytön ruusuhuulilta karkuun myös huokaus viime\nkerran rajan yli Ruotsin puolelle.\n\n\"Olet aina niin houkka\", torui äiti ja nauroi. \"Mutta kyllä tulee\ntoinen ääni kelloon, kun parrakas kasakkapari alkaa riidellä sinusta\nsaadakseen tanssia kanssasi tanssiaisissa.\"\n\n\"Äiti kulta, en nyt enää usko, että sellaiset saavat tulla\ntanssiaisiin. Parooni D. sanoi vain ylimmän upseeriston olevan\nkutsuttu, kun tanssihuoneisto on pieni kaikille. Eikä siellä suinkaan\ntulla tarjoilemaan paloviinaa kupeissa teen asemasta, kuten\nruotsalaiset upseerit meille juttusivat.\"\n\n\"Ja kaikkea tätäkö olet jo udellut oudolta vapaaherralta?\" kysyi äiti\nmoittivalla äänellä.\n\n\"Kyllä, äiti, sillä hänhän on Vanhasta Suomesta ja niin\nteeskentelemätön ja kohtelias, etten ollenkaan häntä pelännyt, kun\nkuulin hänen puhuvan ruotsia. Saa nähdä, äiti, mutta minä ennustan\nmeillä olevan hauskaa tanssiaisissa. Olen unohtanut sanoa äidille, että\nvapaaherra on jo pyytänyt minua kaikkiin ensimmäisiin tansseihin, ja\nhän lupasi myös opettaa minulle ne vuorot, joita en osaa, sellaisissa\noudoissa tansseissa kuin poloneesissa, masurkassa, potpurrissa ja herra\nniiden kaikkien tanssien nimet tienneekään! Emmekö lähde pian\npukeutumaan tanssiaisia varten, äiti?\"\n\n\"Ennustat ja lörpöttelet aina joutavia\", puhui äiti nyt aivan\nhuolestuneena, \"mutta meillä ei enää ole aikaa hukata. Meidän pitää\nhyvin nopeasti pukeutua, sillä kaikkien kutsuttujen naistenhan pitää\nkello seitsemän lyönnillä olla koossa laamannittarella. Sieltä menemme\nkaikki yhdessä tanssiaisiin, ja meikäläiset herrasmiehet ovat luvanneet\nkävellä koko ajan ulkopuolella vahtimassa, niin ettemme joudu pois\nheidän näkyvistään. Minua sentään hirvittää ajatellessani tätä. Ja\nsinä, hupakko, näytät niin iloiselta! Mene nyt joutuin pukeutumaan ja\nsano Marjallekin!\"\n\nKun tytär oli mennyt, puhui äiti huoaten: \"Lapset ovat lapsia!\"\n\nJa niin lähti hän itsekin pukeutumaan.\n\n\n\n\n11.\n\nTANSSIAISET.\n\n\nKello seitsemän lyönnillä pimeänä talvi-iltana olivat kaikki kaupungin\nhienoston naiset kalpeina ja vapisevina kokoontuneet laamanni Antellin\neteiseen tai tanssihuoneuston edustalle. Sinne saattoivat heitä heidän\nlähimmät miessukulaisensa, jotka koettivat vakavina lohdutellen\nrohkaista pelästyneitä naisia, vaikka he itsekin olivat arkoja, kun\nheidän oli pakko (siltähän näytti) vihollisten käsiin jättää rakkaimmat\nja kalleimmat sydämensä aarteet, voimatta olla heidän suojelijoinaan.\nMonen miehen silmään kohosi tällöin kyynel, mutta rohkeammat\nsilmäilivät uhkamielisinä ylös kirkkaasti valaistuun saliin. Monen\nsulhasen nuorekkaan uhkaavaa, tulista katsetta vahvisti vielä\npuristettu nyrkki taskussa. Syvä, isällinen huokaus seurasi hiljaista\nsiunausta ja ääneen lausuttua varoitusta, kun vapisevien tytärten\nkyyneleet erohetkenä kostuttivat isän kättä. Kun he senjälkeen nousivat\nportaita ylös tanssihuoneustoon, valtasi heidät suunnilleen samanlainen\ntunne kuin viattomasti tuomitulla mahtanee olla noustessaan\nmestauslavalle.\n\nMutta ihanampi soitto ei ollut koskaan kaikunut peloteltujen naisten\nkorviin kuin nyt heitä täällä vastaan kaikuva. Lamppujen valo, monet\nkultaa ja hopeata loistavat univormut, ritaritähtien säteilevät\ntimantit, aseiden ja kannusten kilinä, tungos, upseerien naisille\nvieraalla kielellä lausumat kohteliaisuudet, tulkkien kautta tehdyt\npyynnöt outoihin tansseihin, pauhaava soitto: kaikki tämä huumasi\nnaiset, mutta vähensi heidän pelkoaan ja saattoi heidät niin\nhaltioihinsa, etteivät he tienneetkään ennenkuin sekä nuoret että\nvanhat kiitivät kenraalien, ruhtinasten, kreivien ja vapaaherrojen\nkanssa venäläisessä poloneesissa, missä vuoroja ja naisia johtivat mitä\nkohteliaimmat seuramiehet, niin että kaunottaret tästä rohkaistuneina\npian uskalsivat katsoa hymyilevinä toisiinsa ja myös jonkun kerran\nmatalasta ikkunasta heittää salaa rohkaisevan katseen kadulla olevien\nsuojelijain epäselviin haamuihin.\n\nIlon aiheuttama puna oli jo karkottanut kalpeuden nuoren Edlan\nposkilta, kun hän poloneesin käänteessä sai hiljaa kuiskatuksi jonkun\nsanan äidilleen: \"Äiti, minä luulen oltavan Babylonissa\", sanoi hän.\n\"Tanssin nyt jo kahdeksannen herran kanssa. Mutta kaikki he minun\nmielestäni puhuvat aivan uutta kieltä, jota ennemmin en milloinkaan ole\nkuullut. Kumminkin on oikein hauskaa, äiti.\"\n\nRouva nyökäytti tyytyväisenä päätään osoittaen olevansa samaa mieltä.\nHän tanssi upseerin kanssa, jonka toinen käsi oli siteessä.\n\n\"En tiedä, miten olen joutunut mukaan tanssiin\", sanoi Marja, nuoruuden\nriemua loistaen liitäessään äidin ja sisaren ohi erään vanhemman\nkenraalin viemänä, jonka rinta oli täynnä tähtiä kuin linnunrata,\nmutta jonka silmä sentään säteili lämpimästi nuorelle, kauniille\npoloneesi-toverilleen.\n\nKun korkeampiarvoiset upseerit olivat tanssineet kaikkien naisten\nkanssa, tuli nuorempien vuoro. Ja nyt puhelu kävi vilkkaasti suomeksi,\nsillä useimmat näistä upseereista olivat Liivinmaalta, Virosta taikka\nVanhasta Suomesta, Viipurista ja sen ympäristöltä. Useat heistä\npuhuivat myös murteellista ruotsia.\n\nTanssit vaihtelivat, teetarjoilun jälkeen ei levähdetty pitempää aikaa\nkuin että ehdittiin tutustua harvinaisimpiin virvokkeihin, joina oli\nkoreita ranskalaisia sokerileivoksia, ulkomaisia hilloja ja hedelmiä,\njäätelöitä, mitä hienoimpia viinejä, limonaadeja y.m. Kestitystä\ntarjoiltiin herkeämättä tanssiin osaaottamattomille. Ei oltu säästetty\nmitään, mikä osoitti loistoa ja rikkautta, eikä Oulussa vielä koskaan\ntätä ennen oltu nähty niin koreita ja kalliita herkkuja. Tämän\naasialaisen loiston ja runsauden vastakohtana olivat naisten\nyksinkertaiset, vaikkakin aistikkaat puvut ja koristeet.\n\nIllallinen oli yhtä komea kuin kaikki muukin. Siinä oli harvinaisia\nherkkuja ja Oulussa tuntemattomia ruokia, jotka panivat outoudellaan\nmonen taitavan ruuanlaittajarouvan pään pyörälle.\n\nLoistavat tanssiaiset loppuivat vasta aamupuolella yötä, ja tyytyväiset\nnaiset olivat aivan ihastuneet kaikesta nauttimastaan ja näkemästään ja\nkuulemastaan palatessaan kadulla vahtiapitäneiden herrain luo, jotka\nperin viluissaan ja kasvot kylmänsinertävinä ottivat heidät vastaan. He\neivät olleet erikoisemmin tyytyväisiä osaansa saada ulkona talviyössä\nnähdä naisiensa niin pikaisesti tanssisalissa hurmaantuvan ilon\nhälyssä, että he vain harvoin joutivat katsomaan ulkonaodottavia\nuskollisia vartijoitaan itse ahmiessaan herkkuja taikka tanssin\npyörteissä liehuessaan heidän paleltuvien neniensä ohi, kun he ulkona\nkuivin suin seisoskelivat.\n\nPaljon nuhteita, paljon puolusteluja ja paljon anteeksipyyntöjä seurasi\nkotimatkalla tuosta iloilemisesta. Mutta kotona kerrottiin vain noista\nkomeista tanssiaisista.\n\n\"Jumala suokoon vastakin iloa riittävän!\" huokasivat vanhat, jotka\nsydämestään ihastuivat nuorten kertomista tanssihuveista.\n\n\n\n\n12.\n\nTANSSIAISTEN SEURAUKSIA.\n\n\nSeuraavana päivänä kokoontuivat jalkansa helliksi tanssineet\nkaunottaret tekemään tanssiaisista loppuarvosteluaan.\n\nAlussa lörpöttelivät kaikki yht'aikaa kaikesta siitä ihastuttavasta,\nmitä he niissä olivat nähneet ja kuulleet, niin että heidän\nsanaryöppynsä oli kuin kottaraisparven kimakka viserrys, mikä koettaa\nvoittaa puron kohinan.\n\nLopulta hiljeni iloinen sorina niin paljon, että saattoi eroittaa,\nmistä loruttiin. Milloin oli kysymys outojen tanssien ja tanssittajien\nnimistä, milloin tarjoilusta, soitosta y.m. Nuorten naisten muistiin\nolivat jääneet kenraalit: kreivi Kamenski, Tutshkov, Rakmanov,\nAleksejev, Eriksson, Anselme de Gibory; everstit: Kulnev, vapaaherra\nvon Pahlen; majurit: Shiltshov, Wartenburg, Stark; kapteenit: Hjernet,\nvapaaherra von Nolken, Zakrevsky, ja luutnantit: Adinhov, Alftan,\nDiatjenkov, Rosendal, ruhtinaat: Potemkin, Obolensky ja Ouvarov.\n\nNuorten kaunottarien hyvässä muistissa oli, että hauskinta oli tanssia\npoloneesia kenraalin, angleesia everstin, masurkkaa majurin, katrillia\nkapteenin ja valssia vain nuorten luutnanttien kanssa. Potpuria saattoi\ntanssia kaikkien kanssa, mutta matraduraa vain rakastettunsa kera.\nSkotlannin tanssia oli hauskin tanssia kahden kilpakosijan ja\nkotiljongia sen kanssa, joka paraiten osasi valssia, mutta tempèteä\nikävimmän tai jonkun naimisissa-olevan tanssinhaluisen kera.\n\n\"Näitkö sinä\", pakisi eräs vilkkaimmista sulottarista toiselle, \"näitkö\nsinä sitä pitkää sankarin näköistä upseeria, joka polvistui minun\neteeni vakuuttaen, että hänen sydämensä ikuisesti sykkii vain minulle.\nOlin juuri alkamaisillani potpurin ruhtinas Potemkinin kanssa ja ehdin\nsiksi antaa vain yhden ainoan neuvon tuolle syntiselle: käskin hänen\nmatkustaa Nordkapiin, niin kyllä hänen sydämensä jäähtyisi ja\nikuisuutensa saisi lopun.\"\n\nKun oli kylliksi naurettu tälle kokkapuheelle, siirryttiin erääseen\nseitsentoistavuotiseen luutnanttiin, joka oli kosinut neljäntoista\nvuotista tyttöä ja joka kuulemma oli valmis lähtemään pyytämään\nisältään naimalupaa.\n\nNiin seurasi pakina toistaan.\n\nNuorten sulottarien neuvottelussa tuli päätökseksi, että ruotsalaiset\nupseerit tanssivat katrillia miellyttävämmin kuin venäläiset, mutta\nnämä päinvastoin vievät naisiaan valssissa keveämmin. Kaikki he lopuksi\ninnokkaasti yhtyivät toivomaan: \"Voi, kunpa piankin taas päästäisiin\ntanssiaisiin!\"\n\nTämä neitosten haluttu toivomus täyttyi liiankin usein, sillä\ntanssiaiset seurasivat tanssiaisia, pidot pitoja, jolloin heidän hyvät\näitinsä saivat istua seinävierillä vain koristeina tomuttumassa,\nunisina ja pörröisinä, kuten pöllöt vahtimassa poikasiaan haukan\nkynsistä.\n\nHerrat säästyivät tästä vaivasta, kun oli kylliksi tanssittajia ilman\nheitäkin. He olivat myös pian oppineet järkähtämättömän tyynesti\nkieltäytymään näistä huveista ja olemaan pelkäämättä pienintäkään\nepäkohteliaisuutta naisia kohtaan kohteliaiden upseerien taholta.\n\nMuiden huvien joukossa toimeenpantiin kevätsohjussa pieni kiesiretki\nLatokartanoon eli \"Ravintolaan\", jolla nimellä sitä nimitettiin, koska\nse oli ainoa kaupungin ulkopuolella oleva tarjoilupaikka. Se oli jonkun\nmatkaa Limingan tullin ulkopuolella. Upseerit ajoivat tietysti itse\nnaistensa kanssa ja kaikki olivat juhlapuvuissaan komeita tanssiaisia\nvarten. Ajopelit pysäytettiin veräjän luo lähelle rappusia, joille\nkohteliaat kavaljeerit keveästi nostivat nuoret seuralaisensa suuren\nvesilätäkön ylitse. Mutta nyt piti myös yhtä kohteliaan kuin pitkän\nupseerin samalla tavalla nostaa raskas rouva rapakon ylitse. Hänen\nvoimansa eivät sentään olleet yhtä suuret kuin hänen hyvä\ntarkoituksensa, jonkatähden hän pudotti keskelle lammikkoa eukon\npaljaine silkkikenkineen ja sukkineen.\n\nEukko torui kiivaana kylmästä jalkakylvystään, jonka tähden nuorempien\nnaisten vuoksi taitamattomuuttaan häpeilevä kavaljeeri koki tyynnyttää\nhäntä pyydellen: \"Ei olema nekemä, ei olema nekemä, rouva!\"\n\n\"Mitä!\" kirkui suuttunut eukko, \"pitäisikö minun olla välittämättä\nsiitä, että seison keskellä jääkylmää lätäkköä?\" Hän pääsi siitä nyt\nomin neuvoin ja saatuaan toiset kengät ja sukat oli pian tanssimassa\npoloneesia tanssiaisten toimeenpanijan, muutaman venäläisen kenraalin,\nkanssa. Ja vaikka vesiparannuskeino ei ollut vielä niin tunnettu kuin\nnykyisin, oli jalkakylpy hänelle vain terveydeksi.\n\nKun punssi, joka parempain astiain puutteessa valmistettiin puisissa\nmaitopytyissä, parhaillaan höyrysi pöydällä, lisääntyi tanssijain luku\nuudella vieraalla. Se oli seitsentoistavuotias luutnantti, joka oli\npalannut matkalta pyytämästä isältään naimalupaa.\n\nToverit ympäröivät hänet saadakseen kuulla matkan tuloksen. \"No\",\nhuudahtivat he, \"saammeko pian häitä? Varmaankin sinua onnisti hyvin.\"\n\nMurheellisena vastasi hän: \"Isä lupasi minulle keppiä, mutta ei\nrouvaa.\"\n\n\n\n\n13.\n\nREKIRETKI.\n\n\nVähää ennen äsken mainittua kiesiretkeä toimeenpanivat kaikkein\nviimeisimmällä talvikelillä venäläiset upseerit rekiretken Knuutilaan.\nTämä maatila on vain puolen peninkulman päässä Oulusta Kajaanintullin\nulkopuolella ja sen omisti silloinen Kalmarin tullinhoitaja, kapteeni\nMyhrberg. Tanssihuoneusto oli oivallinen ja pidot loistavimmat mitä\nsiellä oli pidetty. Koristeet ja sotaliput olivat aistikkaassa\njärjestyksessä ja kaunistetut vihreillä oksilla, jotka oli otettu talon\nympärillä kasvavasta nuoresta, jättiläiskorkuisesta kuusimetsästä.\nVaikka kuuset olivat kypressien kaltaisia, ei ollut mitään muita\nsopivampia koristuksia tähän tilaisuuteen köyhällä paikkakunnalla. Oulu\nei voinut silloin vielä ylpeillä Franzénin kasvihuoneilla eli\nansareilla, joissa rehottivat laakerit ja tuoksuivat ruusut,\netelämaiden runsaasta kasvikunnasta tuodut, vaikka samannimisen tekijän\ntuliset laulut olivatkin silloin jo kauan olleet lumoamassa mieliä\ntäällä, missä vain hanget tarjosivat vaihtelevaisuutta alastomassa\nluonnossa. Mutta näitä lauluja ei tässä tilaisuudessa käytetty, sillä\nne olivat juhlan toimeenpanijoille tuntemattomia, juhlan, jota\nvietettiin Viaporin antautumisen aiheuttaman ilon johdosta. Vaikka\nkemuihin olikin nyt kutsuttu runsaammin kuin ennen kaupungista\nvieraita, tuskin kukaan tunsi juhlan aihetta.\n\nJuhlan kohteliaat isännät halusivat kaikessa olla mieliksi vierailleen\nja mukautua paikkakunnan tapoihin huvittaakseen ja saadakseen\ntanssiaiset hauskoiksi.\n\nKaikkien kutsuttujen naisten ja mukana olevien herrain nimet\nkirjoitettiin kirjaan. Senjälkeen heitettiin arpaa, kuka jälkimmäisistä\najaisi minkin naisen kera. Tämä oli jo ennen ollut tapana, mutta siitä\noli luovuttu jo kauan sitten, kun herrat olivat olleet usein\ntyytymättömiä osaansa ja silloin vaihtaneet itselleen toisen naisen\npunssimaljasta tai tupakkakartuusista joltakin, joka piti parempana\nnäitä tavaroita kuin onnea olla nuoren kaunottaren seuralaisena, joksi\nkohtalo oli hänet valinnut.\n\nUseimmat herroista olivat nyt erittäin tyytyväiset kohtalon päätökseen.\nMutta niin ei ollut nuori lääkäri, joka oli saanut osalleen\nkuusikymmenvuotiaan lesken. Eukkoa piti aina kuljettaa mukana joukon\njatkona kaikissa huveissa tyttöjensä vartijana, vaikka usein vastoin\ntahtoaan.\n\nOli tavallista, että koko seurue ensin kokoontui johonkin määrättyyn\npaikkaan, mistä se sitten teki kierroksen kaupungin kaduilla.\n\nRekiä oli paljon. Vaikka niiden ulkopuolinen koreus oli hyvinkin\nerilainen, loistivat kuitenkin niissä ajajat kaikissa väreissä. Milloin\nnäit turkkiinsa kääriytyneenä hintelän naisen, jonka melkein peitti\nnäkymästä hänen rekikumppaninsa, komea upseeri, mikä itse ajoi uljasta\njuoksijaansa. Pieni nainen oli niin rekinahkoihin käärittynä, että vain\nmusta samettihattu sulkatöyhtöineen pisti esiin kääröstä.\nMaalaamattomassa venäläisessä kipikassa huomasit istumassa kirjavalla,\nkarkeammalla tai hienommalla matolla jonkun toisen hienon naisen\nkorea-univormuisen nuoren upseerin rinnalla, joka molemmin käsin piteli\nhurjan hevosensa suitsia kuin peläten liian nopeasti tultavan matkan\nperille ja nähtävästi sen loppuvan ennen aikojaan. Milloin taas näit\nkenraalin pönäkkänä loistavassa univormussaan, missä moniväriset\nritarinauhat tähtineen koreilivat, aivan yksinään, kallis mustakettu- tai\nkarhunnahkaturkki ylleen heitettynä ajavan upeassa kasaanilaisessa\nreessä, jonka etupuolella pienellä istuimella pitkäpartainen kuski,\npuettuna kauhtanaan, vyöhön ja pyöreään hattuun, ajoi paria korskuvaa ja\nvaahtosuista arapialaista juoksijaa, joista toinen oli valjastettuna\nviistoon kuin pitkäharjainen paraatihevonen ja kaula siten taipuneena,\nettä pää oli kääntynyt sen herraa kohti, jolta eläinparka näytti\nrukoilevin katsein pyytävän sääliä. Myös nähtiin yhden ja toisen\nfilosofin kaupungin omia herroja ajavan yksinään pulkkareessään. Toisia\nheistä, joiden rinnalle onnellinen kohtalo oli suonut nuoren naisen,\najoi kiilloitetuissa, leveissä reissä ja vihreissä laidoissa kiitäen\nhillittyä vauhtia sinisen säyläreen tai jonkun vanhan komiskan ja\nkuomireen ohi, missä vanhaa väkeä, mikä useimmiten oli mukana vain\nvartioimassa nuoria, ajoi kovakourainen, lammasnahkaturkkinen renki,\npäässä hillerinnahkalakki.\n\nNiin kulki järjestettynä juhlakulkueena tuo upea rekiretkikunta katua\nylös toista alas läpi kaupungin Kajaanintulliin. Mutta täällä loppui\nnopeilla ravaajillaan ylpeilevien nuorten herrain malttavaisuus. He\nalkoivat ajaa kilpaa, luullen että naiset olisivat siitä yhtä\nhuvitettuja kuin hekin, eivätkä huomanneet, miten arkoina,\nkuolemankalpeina, pakoonpyrkivinä, suorina ja vapisevina nämä istuivat\nreissä. Eräs herroista, joka ajoi raisuimmalla ravaajalla kauneimman\nimmen kanssa, karautti koko karavaanin ohi sellaista vauhtia, ettei hän\nistuessaan kuskilaudalla naisensa edessä kaksinkertaisesti\nihastuksissaan huomannut laitionsa pieneen kiveen tyrkätessä\ntuulenkeveän seuraajattarensa paiskautuvan yli laidan. Vasta perillä\näkkäsi hän vahingon sattuneen ja riensi sitten noutamaan pudonnutta,\njoka kuitenkin jo oli korjattu muutamaan jäljempänä ajavaan rekeen\nsaatuaan odottamattoman tilaisuuden tehdä pienen kävelymatkan lumessa\nja kuutamossa ja romanttisen kauniissa metsässä ihastella tuikkivia\ntähtiä sekä kuunnella satakielen asemasta suden ulvontaa.\n\nTahdomme nyt palata nuoreen, tyytymättömään lääkäriimme, joka päivän\nvalossa ei halunnut olla näyttelyesineenä vanhan arpavoittonsa\nkanssa kaikkien uteliaiden suu auki katsoessa tuota loistavaa\nrekiretkijoukkoa, varsinkin kun hän tiesi monen kateellisena siitä,\nettei saanut olla mukana, lohdutuksekseen koettavan arvostella ja\njuoruta vähimmästäkin syystä.\n\nKuin tullivaras ajoi sentähden meidän surullisen hahmon ritarimme salaa\nseuralaisensa kera aivan myöhään ulos Kajaanintullista. Kun he olivat\ntulleet hautausmaan luo, pysähtyi ajurinhevonen raskaine kuormineen\nportille entisestä tottumuksesta, koska se usein oli ollut\nruumissaattueessa.\n\nKohtelias lääkärimme istui happamena ajatuksissaan vanhan kuomireen\netupuolella kuskilaudalla ja hänen aarteensa säilössä kuomin sisässä.\nMutta hevosen yhtäkkiä pysähtyessä heräsi hän närkästyneenä\nmietteistään. Olivatko hänen ajatuksensa todellisessa elämässä,\nsurullisia vaiko suloisia, siitä tiedämme yhtä vähän kuin hänen\nseuralaisensakaan, koska tämä ei voinut nähdä häntä eikä puhella hänen\nkanssaan, kun vain pieni, pyöreä ikkuna oli hänen kuominsa ovessa.\n\nEukko uskoi nyt oltavan matkan päässä ja hänen onnistui raapia auki\novi, mistä hän pisti jo toisen jalkansa tullakseen siten koko ruhoineen\nulos, mutta kun hänen seuralaisensa kuuli naisensa äänen aivan korvansa\njuuressa, päästi hän säikähdyksissään rouvalle oudon kiroussanan ja\nnäpäytti piiskalla Rosinantea muistuttaakseen tätä velvollisuuksistaan.\n\nRouva ällistyi tästä niin, ettei hän pitkään aikaan muistanut vetää\nkiinni ovea eikä jalkaansa sisälle kuomiin.\n\nMutta Rosinantemme osoittautui maltilliseksi ja ymmärtäväiseksi\nkaikissa tilaisuuksissa. Kun hevonen huomasi, ettei tässä kuorma\ntyhjentynytkään, luuli se vetävänsä soraa taikka savea maantien\nkorjaamiseen. Sitä pani myös uskomaan höllinä riippuvat ohjakset. Emme\nvoi sanoa, taisteliko lääkärimme unenjumalaa vastaan vai oliko se jo\nhänet voittanut. Mutta kyytimiehen oli hän lähettänyt etukäteen, ja\nhevonen näytti olevan oikein tyytyväinen saadessaan kulkea verkallensa\nastuen aivan omaa mieltänsä myöten, kunnes pääsi maantien kohdalle,\nmissä se oli tottunut siihen, että kuorma kumottiin. Tässä poikkesi se\ntien syrjään kuten ennenkin, ja roiskis! vanha rekirähjä makasi\nikkuna-ovineen jäätyneessä ojassa.\n\nTällöin keikauksesta metsään viskautunut puoliuninen lääkäri heti\ntyynnytti ja lohdutti seuralaistaan, jonka sekavat avunhuudot tuskin\nkuuluivat ahtaasta ja pimeästä kuomista, missä rouva ähkien pyristeli\nkäsin ja jaloin saadakseen päänsä ylöspäin, mikä nyt vastoin\ntavallisuutta reen kaatuessa oli alaspäin.\n\nOn helppo ymmärtää huolestuneen lääkärimme neuvottomuus, sillä tässä ei\nauttanut leikkausveitsi eikä suonirauta, kuten ennen toisissa hänelle\nsattuneissa arveluttavissa tilanteissä. Olisi vaadittu Simsonin\nväkevyys, eikä hänellä sitä ollut, saamaan reki pystyyn ja rouva\njaloilleen. Mutta lääkärinä oli hän pian hädässä päässyt päätökseen.\nÄkkiä riisui hän hevosen valjaista, hyppäsi sen selkään ja jouduttautui\nsillä takaisin kaupunkiin noutamaan apua. Hänen Rosinantensa ei\nkuitenkaan pitänyt kiirettä. Ståhleborgin[34] luona otti se vauhkona\njonkun laukan, mutta jatkoi senjälkeen menoaan hiljaista hölkkäjuoksua.\nKun se oli parin kapakan luona seisahtunut, meni se siivosti\nravintolanpitäjä B:n pihaan.\n\nMutta täällä unohti lääkärimme tyyten tulonsa tarkoituksen, huolensa,\nvanhan seuranaisensa ja koko rekiretken, jouduttuaan uusien toverien ja\nvanhojen samppanjapullojen mieluisaan seuraan. Mutta kun hän kotonaan\nmajatalossa seuraavana päivänä klo 11 hieroi unta puoleksihereillä\nolevista silmistään, muistui hänen mieleensä koko retki kuin\nkummallinen unennäkö, kunnes joku hänen tovereistaan koputti ovelle ja\ntäyttä kurkkua nauraen huusi: \"Oletko kotona? Hulluko sinä olet? Minne\nnaisesi heitit?\"\n\n\"Piru vieköön sekä sinut että hänet!\" tiuskasi uninen tohtorimme\nkatkerasti avatessaan ovea.\n\nNyt kertoi reima ystävä, että jotkut kaupunkilaiset, jotka ensimmäisinä\npalasivat tanssiaisista, olivat pelastaneet lastin hänen vanhasta\njaalastaan, ja lisäsi, että hän nyt seuramiehenä oli sekä nuorten että\nvanhain naisten silmissä lyöty ainiaaksi laudalta.\n\nMeidän hätäilemätön, vaikka nolo tohtorimme sanoi vain: \"Jumalan\nkiitos, että minut on siirretty Tornioon! -- Onko kaikki\nmatkajärjestyksessä?\" huudahti hän tensikalleen, joka kuului vastaavan:\n\"Da, da.\"\n\nUljas rekiretki päättyi muuten kuten tavallisesti hyvin hauskasti\nosanottajien saatua pölyiset kasvot ja hellät jalat.\n\n\n\n\n14.\n\nKOSTON PÄIVÄ.\n\n\nMonet tanssiaiset ja kutsut seurasivat tiheään toisiaan tämän\nrekiretken jäljestä. Kaupungin kauppiasluokka piti myös suuret\ntanssiaiset pormestari Liljedalin avarassa asunnossa venäläisille\nkenraaleille Suchtelenille, Buxhövdenille, Shuvaloville, Kamenskille,\nTutshkoville ja useille muille. Vaikka kaikki eivät olleetkaan\nsaapuvilla, oli seura kuitenkin monilukuinen ja loistava.\n\nTanssi oli vilkasta, kestitys aitoa ja runsasta, naiset pönäköitä ja\nkauniita. Jotkut nuoret neiditpä olivat niin sokeasti koreiden\nupseeriunivormujen lumoissa, että he eivät olleet näkevinään kaupungin\nomia herroja, kun nämä olivat vaatimattomissa puvuissaan. Herrat\nnärkästyivät monesti kovastikin siitä, että nuori hienohelma, jota\nsiviilipukuinen oli pyytänyt tanssiin, antoi etusijan upseerille,\nvaikka tämä myöhemmin häntä pyysi.\n\nHarmistuneet kavaljeerit pitivät tämän epäkohteliaisuuden tarkasti\nmuistissaan.\n\nKun kaikki oli hiljaista kuin ennenkin ja tanssihaluiset\nsotilashenkilöt paikkakunnalta poistuneet, olisivat nuoret tanssivimmaa\npotevat naiset pitäneet myös siviiliherrain tanssittamisesta. Mutta\nensin saivat he kauan odottaa ennenkuin mitään tanssiaisia pantiin\ntoimeen, ja kun sellaiset vihdoinkin pidettiin, ei niitä neitosia,\njotka upseerien tanssiaisissa olivat halveksineet kaupungin omia\nherroja, ensinkään nyt pyydetty tanssimaan. Mutta vaikka heistä olikin\nvastenmielistä nähdä ennen huomaamattomia naisia nyt pidettävän heitä\nparempina ja tulisesti tanssitettavan, eivät he tahtoneet sitä myöntää,\nvielä vähemmin näyttää siitä olevansa suutuksissaan. Muka hienot\nkavaljeerit olivat kyllin kostonhaluisia ja ilkeitä aina väliin ivaten\nutelemaan kalpeilta seinäkoristeilta, miksikä nämä olivat lakanneet\ntanssimasta.\n\n\"Koska se ei meitä enää huvita\", vastasi eräs kopeasti.\n\nToinen virkkoi: \"Jumalan kiitos, että siitä voin lakatakin!\"\n\nMutta katuvien sulottarien silmiin kihoavat kyyneleet taivuttivat\nkuitenkin pian kovasydämiset herrat sovinnoksi tanssimaan heidän\nkanssaan valssin, ja sitten monet seuraavat tanssit saivat aikaan\ntäyden sovinnon.\n\n\n\n\n15.\n\nYKSINÄINEN.\n\n\nOulussa eli omalaatuinen mies, nimeltään Mikael Wacklin. Hän ja hänen\nveljensä olivat saaneet huolellisen kasvatuksen. He opiskelivat Turussa\nja Upsalassa. Isak meni hovioikeuteen palvelemaan, mutta nerokkaampi\nMikael uhrasi aikansa tieteiden harjoittamiseen antautumatta mihinkään\ntoimeen. Hänestä tuli siten monipuolisesti sivistynyt mies ja hänellä\noli kykyä kirjailemiseen, mistä olivat todistuksena hänen\njälkeenjättämänsä useilla kielillä laaditut kirjoitukset. Vaikka ne\nolivat suvun hallussa, ei kukaan kuitenkaan niistä pitänyt huolta,\nkunnes ne joutuivat hänen syntymäkaupunkiaan hävittävässä tulipalossa\n1822 liekkien uhriksi. Hänen ainoa rikkautensa oli hänen\nvaliokirjastonsa, mikä oli niin rakas yksinäiselle ajattelijalle kuin\njos sen jokainen kirja olisi ollut hänen lapsensa. Sisimmältään hän oli\nlempeä ja hiljainen mies, mutta kuitenkin taipumaton kaikkeen\nvalheeseen ja vilppiin. Väkivallalla ei voitu hänelle mitään.\nHyväntahtoinen ja auttavainen kaikille kun oli, avusti hän kernaasti\nkauppiaita heidän ulkomaisessa kirjeenvaihdossaan, mutta kukaan ei\nuskaltanut tarjota hänelle mitään maksua. Ainoa pyytämänsä palkinto oli\nhänelle hyvä omatunto, sillä hän tunsi liian hyvin ihmiset ja maailman\nmenon niiltä jotain etuja odottaakseen. Hänellä oli ylevä sielu ja hän\ntunsi oman arvonsa, vaikka hänessä sen ohessa oli jaloa ujoutta. Hän\noli itsensä suhteen arka, mutta tunnollinen muita kohtaan, ei tuominnut\nketään eikä tuntenut kateutta, vaan päinvastoin vain iloa itseään\nonnellisemman osasta. Hän, joka oli mieleltään herkkä ja syvätunteinen,\noli kiitollinen ystävällisestä kohtelusta, mutta unohti harvoin\nkärsimänsä vääryyden, vaikkapa inhosikin kaikkea kostoa.\nVastoinkäymiset kesti hän miehekkäästi. Onnettomuuden kohdatessa häntä\nei hän milloinkaan valittanut, vaan oli tyytyväinen kohtaloonsa surun\nja onnen päivinä. Kaikkien, jotka tunsivat hänen jalon luonteensa ja\nsyvät tietonsa, rakastamana ja kunnioittamana oli hän kaikkialle\ntervetullut, mutta hän ei viihtynyt mielellään suuremmassa seurassa.\nYstävien parissa hän oli iloinen ja huvitti näitä vilkkailla ja\nmiellyttävillä pakinoillaan. Myös ulkomuodoltaan oli hän rakastettava.\nHän olisi voinut olla hyödyksi ja kunniaksi isänmaalleen, mutta hän eli\nja kärsi yksinäisenä, tuntemattomien surujen riuduttamana, mitkä\npakottivat uteliaan arvokkaasti vaikenemaan.\n\nAivan harvoin hän kävi ystäviensä luona, vaikka nämä näyttivät häntä\nrakastavankin. Mutta sitten sattui, että he kaipasivat häntä tavallista\nkauemmin.\n\nKaikille suruksi ja kaipaukseksi tuli sitten hänen siivoojansa\nmuutamana päivänä ilmoittamaan, että hän oli kuollut. Hämmästyneinä\nodottamattomasta sanomasta riensivät he hänen asuntoonsa ja tapasivat\nvainajan puoleksi pukeutuneena keveässä yönutussa makaamassa\nsohvallaan. Taivaallinen rauhallisuus kuvastui ystävällisillä kasvoilla\nikäänkuin ilmaisten iloa siitä, että kuolema oli nyt vapauttanut\nyksinäisen ihmisen kaikista vaivoista ja elämän suruista, joita hänen\nkanssaan ei kukaan jakanut, ei tuntenut eikä ymmärtänyt paitsi Jumala\nyksin.\n\nKun hänen ruumiinsa tutkittiin, saatiin selville vainajan kuolleen\nnälkään. Hänen ruokavarastossaan oli kaikkiaan vain palanen\nhomehtunutta leipää. Rahaa ei ollut killinkiäkään. Mutta rikas kirjasto\noli koskemattomana paikallaan, samoin pieni vaatekaappi, jossa oli\nsiistejä vaatteita. Järjestys vallitsi kaikkialla vainajan huoneessa.\n\n\n\n\n16.\n\nPIRUN SILMÄ.\n\n\nKaksi ylimaan rahvaan miestä, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet\nkelloa, löysivät Oulun katuja töllistellen kävellessään kultakellon.\n\nToinen otti kellon maasta ja sanoi: \"Mikähän tämä on koreus?\"[35]\n\nToinen kuunteli ja katseli kelloa aivan ällistyneenä ja haastoi: \"Mutta\nse on elävä! kuule kuinka se panee.\"\n\nNyt molemmat kuuntelivat hyvin tarkkaavaisina ja seivästi kuultuaan\nkellon tikuttavan ja nähtyään viisarin liikkuvan viskasi kelloa\nkädessään pitänyt sen kauhistuneena luotaan huutaen: \"Se on pirun\nsilmä.\" Toinen juoksi pelästyneenä jonkun askeleen paikalta ja otti\nkiven, minkä heitti kivikadulla olevaan kelloon päin, mutta ei\nonnistunut siihen satuttamaan.\n\nNyt alkoivat molemmat talonpojat koota kiviä niillä pommittaakseen\ntuota \"pirun silmää\", kunnes heidän onnistui saada se vaikenemaan ja\nsärjetyksi, jonka jälkeen voittajat rohkenivat lähetä sitä. Vieläkin\nollakseen varmoja, ettei se ainakaan enää voisi päästä virkoamaan,\nkoputtivat he kelloa kaikin voimin kahden kiven väliin, niin että se\nlopulta oli enemmän litistetyn pannukakun kuin kultakellon näköinen.\n\nHeidän siinä vielä paraillaan puuhatessaan tuli kellon omistaja\netsimään kelloaan.\n\nKaupungin triviaalikoulun rehtori oli kouluun mennessään pudottanut\nkellonsa. Hän huomasi sen kohta ja palasi samaa tietä, mitä oli\nkulkenut, löytääkseen sen. Ja nyt tapasi hän talonpojat tyytyväisinä\nhakkaamassa mäsäksi tuota kallisarvoista kelloa, hänelle vieläkin\nkallisarvoisempaa, koska se oli lahja muutamalta kiitolliselta\noppilaalta.\n\nMoukkien ymmärtämättömyyden hän antoi anteeksi eikä surrut niin paljon\nkellonsa menetystä, niin rakas kuin se olikin hänelle, kuin sitä\ntyperyyttä ja raakuutta, mitä hän silloin vielä saattoi tavata omassa\nisänmaassaan.\n\n\n\n\n17.\n\nHAUTAJAISET.\n\n\nElämänhaluinen leskimies, joka oli niitä ihmisiä, mitkä eivät anna\nelämän surujen painaa mieltänsä, vaan kykenevät helposti hankkimaan\nlohdutusta itselleen, oli jo saattanut hautaan monta lapsistaan ja\njuuri äsken vaimonsa. Kuollut aviopuoliso oli ollut tämän maailman\nkärsivällisimpiä enkeli-olentoja, ja hänelle ei ollut ollut suinkaan\nmikään pieni autuus, että hän nyt jo muutaman viikon oli saanut olla\nvapaana elämänsä tyrannista. Jälkeenjäänyt leski oli synkässä\nsurupuvussa, mikä näkyi murhereunuksista, pitkästä kaulahuivista ja\npitkälle riippuvasta harsosta hatussa. Luonto oli antanut hänelle\nlahjaksi pitkän, kunnioitusta herättävän nenän, joka hänen oli\nonnistunut vielä suurentaa ja kiilloittaa monivuotisessa työssä\nBachuksen viinitarhoissa. Leskensurua ei kyllä riittänyt hänelle\npitkäksi aikaa, mutta sitä pitemmälle tuntui hänestä aika kulkiessaan\nja odottaessaan hautajaisia. Ne olivat nyt taas käsillä.\n\nKirkonkellojen heleän äänen surua ilmoittaessa aikoi leskemme juuri\ntavaksitulleella komeudella ja loisteliaisuudella haudata rakastettavan\nvaimonsa jälkeen eloon jääneen viimeisen lapsensa.\n\nHän oli tähän juhlatilaisuuteen kutsunut ainoastaan henkilöitä, jotka\nennen olivat olleet hänen hupaisimmat seuraveikkonsa. Niiden piti olla\nmyös lohduttavia ystäviä hänen halutessaan höyryävien maljojen ääressä\njälleen juhlia kaikkien kuolleiden omaistensa muistoa.\n\nVieraat olivat jo kauan sitten olleet lukuisina koolla ja yhdessä\nvuodattaneet monta pisaraa -- kurkkuunsa.\n\n\"Ei kukaan ole voinut olla onnellisempi minua avioliitossaan\", pakisi\nentinen perheenisä punakkana surunsa läsnäoleville todistajille. \"Mutta\nkaikki on elämässä katoavaista!\" lisäsi hän juhlallisesti ja tyhjensi\nsamalla kahdennentoista kerran kukkuraisen punssilasinsa.\n\nKaikki vieraat näyttivät osanottavilta, ja kaikilla heillä oli nyt\ntusina täynnä.\n\nKellojen soitto jatkui yhä. Mutta isäntä tahtoi, että niiden piti nyt\nsaada soida kyllikseen ja vähän kauemmin kuin tavallista ja ainakin\nniin kauan, kunnes maljojen pohja näkyisi. Tämä näky olisi yhä\nkehottavampana valmistuksena surulliseen hautaamistoimitukseen, koska\nisäntä huomautti, että hautauskellot eivät enää tulisi soimaan\nkenellekään hänen perheensä jäsenelle hänen itsensä ollessa niitä\nkuulemassa.\n\nVihdoinkin, kun leskimiehemme huomasi maljojen pohjien paistavan\nvalkoisina ja kirkkaina hänen murheellisiin ja hämäriin silmiinsä ja\nkun hänellä ei ollut enää mitään juovuttavaa juomaa niitä vielä\ntäyttääkseen, arveli hän, ettei nyt enää ansainnut venyttää\nhautaamista. Hautaussaaton piti siis lähteä liikkeelle.\n\nSe oli kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sillä kuinka se\ntapahtuisi? Ukot istuivat siinä, missä istuivat, surullisissa\ntutkistelemuksissa elämän kaikista vaihtelevista kohtaloista.\n\n\"Vain pari tuntia takaperin\", tieteili muuan, \"olivat nämä ihanat\nmaljat täynnä!\" Hän oli niin liikutettu, ettei hän kyennyt jatkamaan.\nOli varmaankin kaipauksen tuska, mikä sulki hänen kosteat, mutta\nkuitenkin janoiset huulensa.\n\n\"Niin, miten surkeaa on ne nähdä tyhjien, murheellisten lasien\nkeskellä!\" valitti toinen ja pääsi vaivoin paikaitansa riviin\nhautaussaaton aivan velttona lähtiessä liikkeelle.\n\nKellot olivat aikoja sitten lakanneet soimasta ja hämärä tullut, kun\nukot pääsivät lähtemään matkaan kamalalle hautausmaalle. Syvän\nmyötätunnon tähden, jota he kaikki olivat osoittaneet surevalle\nleskimiehelle, ja koska toisella oli vahvemmat hermot kuin toisella\nkantamaan surua, ei ollut yhtä helppoa kaikkien ponnistella eteenpäin\npitkällä matkalla. Tunteellisimmat pyörtyivät tielle. Hautaussaatto\nkävi kuitenkin tavattoman pitkäksi, kun herrat yksi toisensa perästä\neri välimatkoin valtasivat koko kadun leveyden hoiperrellen sinne ja\ntänne murheessaan, joka aiheutui ystävyydestä surun runtelemaa leskeä\nkohtaan.\n\nTehtyään muutamia mutkia monille syrjäteille saapui hautaussaatto\nlopulta jotenkin lukuisana Ståhleborgille. Täällä seisoi odottamassa\nhaudankaivaja vähäisen haudan luona, minkä hän oli kaivanut pienelle\nvainajalle äidin viereen.\n\nLiikutettu leskimies vaipui uupuneena haudan partaalle, \"täynnä\", kuten\nhän vakuutti, \"autuaita ja surullisia muistoja.\" Pari hänen hartainta\nystäväänsä teki hänelle seuraa.\n\nNyt astui esiin pappi. Luettuaan ulkoa pari pientä rukousta\nmorsiamenvihkimisluvusta tarttui hän tavanmukaisesti hiekkalapioon,\nmutta ei ehtinyt sanoa enempää kuin: \"Maasta olet s-sinä tu-ullut\",\nennenkuin hän aivan kauhistuneena pudotti käsistään sekä käsikirjan\nettä lapion, kun ääni haudasta salaperäisesti kähisi: \"Kuka se on, joka\nmättää hiekkaa kasvoilleni?\"\n\nPappi tyyntyi kuitenkin pian huomattuaan ruvenneensa hautaamaan itse\nleskimiestä, joka oli jo hautaan vierinyt. Pelästyminen oli niin\nselventävästi avannut papin silmät, että hän piankin huomasi, ettei\npienen vainajan ruumista ollutkaan missään.\n\nSe oli vielä kotona, sillä oli unohdettu ottaa se mukaan.\n\nHaudankaivaja lähetettiin hautajaistaloon noutamaan ruumista. Mutta\nmatka oli pitkä, ja ennenkuin hän ehti palata, olivat väsyneen\nhautaussaaton kaikki jäsenet paneutuneet levolle pehmeälle\nhiekkavuoteelle. Vaivoin sai haudankaivaja ravistetuksi heidät\nhereille. Kun he palasivat jokainen kotiinsa pimeässä ja vilpoisessa\nsyysyössä, eivät he saaneet ihailla vain tähtien tuiketta, vaan myös\nseitsemäntoista säteilevän auringon huikaisevaa valoa. He tunsivat\ntäyttä tyytyväisyyttä oman arvelunsa mukaan hyvin päätetystä\ntoimituksesta.\n\nHaudankaivajan toimitettua oikean hautaamisen sai pieni vainaja\nleposijansa äidin vieressä.\n\n\n\n\n18.\n\nVANHA TAITEILIJA.\n\n\nOulussa eli vanha taidemaalari Toppelius, joka oli arvossapidetty mies,\nvaikka olikin monessa suhteessa omituinen. Hän oli viisas ukko, jolla\noli harmaat hiukset ja veitikkamainen katse. Hän oli sen vanhan ajan\nviisaan kaltainen, joka nauroi kaikelle.\n\nVaikka ukon taiteilijakykyä ei voinutkaan verrata Titianin tai\nApellesin kykyyn, oli hän kuitenkin jälkimmäisen tapainen siinä, että\nkatsomatta säätyyn tai henkilöön uskalsi kursailematta sanoa totuuden,\nmilloin luuli niin tarvittavan. Apelles rohkeni huomauttaa Aleksanteri\nSuurelle, että tämän pitäisi aivan hiljaisuudessa ilmaista\nmielipiteensä hänen työstään, jotta hän ei saattaisi läsnäolevia\ntaiteilijaoppilaita nauramaan, he kun ymmärsivät taidetta paremmin kuin\nhän. Samanlainen suorapuheisuuden piirre pienoismitassa ilmeni meidän\noululaisessa taiteilijassamme, kun hän uskalsi sanoa vanhalle\nsaksalaiselle lääkärille, asessori Cargerille totuuden. Huhun mukaan\nkäytti tämä sairailleen usein aivan epäinhimillisiä hoitotapoja, mutta\nmoitiskeli kuitenkin kiivaasti meidän kunnon maalariamme joistakin\nvirheistä hänen paraillaan maalaamassaan taulussa.\n\n\"Nämä virheet\", sanoi hän, \"myönnän minä ja näytän aivan rehellisesti.\nMutta te, herra asessori, te kätkette erehdyksenne maan alle.\"\n\nEräs varakas mies, Kristian nimeltään, jota yleisesti hieman liian\nankarasti arvosteltiin vaikkakin samalla arvossapidettiin, antoi\nToppeliuksen uudistaa muotokuvansa, mikä oli maalattu hänestä nuorena\nja missä vain hänen ristimänimensä Kristian oli merkitty taulun\nalareunaan kuvan alle.\n\nHän ja ukko Toppelius olivat muuten hyviä ystäviä ja naapureita, mutta\nolivat nyt riitaantuneet talojaan eroittavasta lauta-aidasta. Rikas\nKristian oli tässä rajajärjestelyssä pakottanut köyhän maalarin\ntaipumaan tahtoonsa naapurisovun vuoksi. Mutta tämä ei kuitenkaan\nunohtanut näin kärsimäänsä vääryyttä. Sentähden maalasi hän tauluun\naivan vähän näkyväksi sanan \"Tyranni\" nimen jälkeen.\n\nOmistaja sai takaisin kuvansa. Hyvin ihastuneena uudistettuunsa\nnuoruudenkuvaansa ei hän huomannut maalarin lisäystä. Taulu koristi\njonkun aikaa hänen talonsa hienointa huonetta, missä hän ylpeänä näytti\nkuvaansa ystäville ja tuttaville leikillä haastellen: \"Saattaisiko\nuskoa tämän olevan ukon itsensä? Minun täytyy vakuuttaa tämä todeksi,\nmuuten ehkä ette uskoisi sitä. Mutta tuollainen minä olin\nvänrikkivuosinani. Toivon olevani samallainen vieläkin, vaikka näköni\nonkin hiukan muuttunut\", lisäsi hän muhoilevana.\n\n\"Mutta silloinhan sinulla ei ollutkaan samaa nimeä kuin nyt?\" kysäisi\nivallisesti hymyillen eräs hänen ystävistään.\n\n\"Pitäisikö muuttaa nimeä näön mukaan?\" vastasi hän. \"Ei, nimen, mikä\nminulla oli nuorena, toivon saavani kunnialla kantaa hautaan saakka.\"\n\n\"Oliko nimesi silloinkin Tyranni?\" tiedusteli ystävä.\n\n\"Tyranni!\" toisti Kristianimme ja kalpeni vihasta huomatessaan kuvassa\ntuon lymyssä olevan lisäyksen nimen vieressä. Kohta käski hän viedä\ntaulun ullakolle, jonka jälkeen sitä ei enää milloinkaan katsottu.\n\nJotkut kunnon ukkomme tauluista ovat niin eriskummaisia\nmielikuvitukseltaan ja sommittelultaan, että katsomme olevan syytä\nkertoa niistä. On huomattava, että yksityiskohdat eivät suinkaan ole\nhuonosti maalatut, mutta niiden kokoonpano on kummallinen. Tauluja\ntäytyy näin ollen pitää leikillisinä päähänpistoina, joista ukko itse\noli huvitettu.\n\nHän maalasi Haukiputaan kirkon ja esitti maalauksissaan siellä taivaan\nihanuutta, missä punaposkiset enkelit polkkaa tanssivat. Alempana\nkuvattiin helvetin tuli niin luonnollisesti ja elävästi palamassa, että\nmoni rahvaan nainen pyörtyi nähdessään siinä hirveitä käärmeitä, jotka\nkylpivät tulikivessä ja purivat ämmiä ja äijiä samalla kun perkeleen\npojat pitkillä kynsillään repivät nuoria ihmisiä tukasta ja itse isä\nBelzebub joi riemusta virnistellen koko seuran maljan sikunaviinassa.\nPikku enkelit kurkistelivat alas taivaastaan nauraen tälle menolle.\nToisessa kohdassa kirkkoa näit Kolminaisuuden hevosen selässä.\nIsä Jumala ratsasti säällisesti suitsista ohjaten hevosella,\npaljasjalkaisena, kaapu yllään ja pään ympärillä sädekehä. Poika istui\nhänen takanaan ratsulla ja Pyhä henki väikkyi ylinnä pilvissä ollakseen\nmyös mukana tuntemattomalla matkalla.\n\nLumijoen majatalossa oli ukko muun ohella kokonaiselle seinälle\nmaalannut paratiisin. Siinä seisoivat hyvän ja pahan tiedon puun\nääressä kaikessa viattomuudessaan Aatami ja Eeva himokkaasti katsellen\nkaunista omenaa ja korvat hörössä kuunnellen käärmeen kiusausta. Vaikka\nhe olivatkin lukemattomien erilaisten eläinten ympäröiminä, näyttivät\nesivanhempamme joutuneen aivan ällistyksiin huomatessaan lappalaisen\npeskissään ja kintaissaan pulkassa istuen kiitävän sukkelalla porollaan\naivan heidän vieritsensä. Eikä kaukana heistä luisteli iloisina pieniä,\nalastomia poikia liukkaalla jäällä suloisessa paratiisissa.\n\nEi kukaan tässä kaikessa ymmärtänyt mestarin tarkoitusta. Mutta tuo\nhyvä vanhus, joka piti ajatuksensa omina tietoinaan, nauroi sydämestään\nälyntuotteilleen.\n\n\n\n\n19.\n\nWACKLIN JA NISKA.\n\n\nJalot, autuaat vainajat! Rohkenenko tottumattomalla kynälläni niin\nkauan teidän muuttonne jälkeen sinne missä kaikki palkitaan, nyt nostaa\nsitä huntua, mikä peitti yhden elämän kalleimpia aarteita, tuon harvoin\ntavattavan ja esimerkiksi kelpaavan ystävyyden, mikä oli teidän\nvälillänne? Se ei ollut kuin kukkain kukoistus, minkä tuoksu pian\nhaihtuu ja kauneus kohta kuihtuu, jollaista usein on ystävyyden sulous,\nvaan se kesti kuin ikivihreä Pohjolan synkkä honka, mikä saa\nelinvoimansa syvälle maan sisään ulottuvista juuristaan ja\npihkarunsaasta rungostaan, milloin kohottaen kirpeään talviyöhön\nhopealta hohtavan latvansa kohti revontulten loimua, milloin vienon\njuhannusyön auringon säteissä hiljaa tuoksuen, mutta aina lujana sekä\nrajussa että tyvenessä säässä.\n\nJo kauan sitten olivat kolme kauppiasta Isak ja Jonas Adolf Niska sekä\nSakris Wacklin muodostaneet yhtiön, vaikka sitä ei oltu virallisesti\nilmoitettu eikä se ollut muodoltaan tavallinen. Itsekukin heistä\nharjoitti omaa kauppaansa, mutta he neuvottelivat yhdessä\nliikeyrityksistään samoin kuin he yhdessä harjoittivat\nlaivanvarustusliikettä.\n\nWacklin valmisti kauppasuunnitelmat ja määräsi liikeyritykset, jotka\nsitten kaikki kolme yhdessä panivat toimeen. Isak Niska hoiti\nulkomaisen kirjeenvaihdon, Jonas Niska rakennutti laivat ja huolehti\nkotona ulkoasioista, mutta Wacklin hoiti laivain varustamisen. Onni\nsuosi heidän toimeliaisuuttaan ja he kaikki kolme rikastuivat.\n\nVaikka he olivatkin keskenään ystäviä, olivat he kuitenkin luonteeltaan\naivan erilaiset, vieläpä toistensa vastakohdat.\n\nKahdentoista vuoden ikäisenä piti Sakris Wacklinin heittää\nkouluopintonsa, vaikka hän niissä kilpaili ikäisensä nykyisen piispa\nFranzénin kanssa oppivaisuudessa ja ahkeruudessa. Mutta kun Wacklin\nuseista sisaruksistaan oli vanhin poika, piti hänen luopua\nopinhalustaan auttaakseen isän kauppaliikkeessä. Kaksikymmenvuotiaana\nmeni hän naimisiin kuudentoistavuotisen tytön kanssa, joka oli orpo ja\nerään jonkun verran varoja omistaneen kauppiaan ainoa lapsi.\n\nIsak Niska oli opiskellut ja pääsi kaupungin raatimieheksi. Oltuaan\nuskollisesti kihloissa viisitoista vuotta toi hän myös vihdoin kotiinsa\nrakastetun ja rakastettavan aviopuolison.\n\nJonas Niska oli saanut olla lapsena enimmän vailla huolenpitoa ja oli\ntunnettu rajusta käytöksestään, mikä aiheutui hänen huimapäisyydestään.\n\nMutta hän luopui elostelevista tovereistaan ja meni naimisiin\nvaatimattoman ja köyhän tytön kanssa, jonka keralla eli mitä\nonnellisimmassa avioliitossa. Isak Niska oli kaikkien tarvitsevaisten\nneuvonantaja. Jos joku perhe joutui pulaan, jos joku leskiraukka ei\ntiennyt, kuinka hän selviytyisi miehensä jälkeenjättämissä asioissa,\nniin lähetti Isak Niska rakastettavan rouvansa tarvitsevan luo\nneuvomaan, miten parhaiten voisi päästä ahdingosta. Missä tahansa\nmuuten oli sairas, tuli Niskan rouva avuksi ja lohdutteli, ja siten\nkaikki köyhät siunasivat tätä avuliasta pariskuntaa.\n\nJonas Niska oli myös tunnettu hyväntekeväisyydestään, mikä suureni\nhänen omaisuutensa kasvaessa. Ei milloinkaan köyhä saanut lähteä\nauttamatta hänen luotaan. Varsinkin määräaikoina vuodessa jakoi Jonas\nNiska apuvaroja köyhille. Saattoi sanoa, ettei Oulussa ollut yhtään\npuutetta kärsivää, joka ei olisi saanut Jonas Niskalta avustusta.\n\nWacklin, joka niin armeliaisuudessa kuin muussakin oli erilainen\nkuin ystävänsä, ei voinut koskaan kärsiä kerjäläisiä. Hän kohteli\nheitä ankarasti, vieläpä toisinaan, muiden arvostelun mukaan,\nkovasydämisesti. Jos hän näki jonkun oikein kurjan, niin neuvoi hän\nhäntä menemään Jonas Niskan luo. Sitä vastoin auttoi hän kyllä niitä,\njotka onnettomuuksien tai vastoinkäymisten vuoksi olivat sortuneet\nmuuten kunnioitettavasta asemastaan.\n\nMonen häviönsä partaalla olevan kauppiaan hän jalomielisesti pelasti,\nja hänen apunsa oli silloin tarmokasta ja suurta, niin että hän\nuseimmiten tyydytyksekseen näki sen kantaneen siunausta tuottavaa\nhedelmää. Monet Tukholmankin arvossa pidetyt kauppahuoneet ja\nkunnianarvoisat miehet tunnustavat hänet pelastajakseen hänen tehokasta\napuaan saatuaan. Hän oli holhoojana köyhälle perheelle, jolle hän antoi\napua niin kauan kuin se sitä tarvitsi, antamatta sille tietoa, että\nniukat perintövarat jo kauan sitten oli loppuun kulutettu. Salaa hän\nlähetti rahasummia tarvitseville ja ymmärsi aina niin järjestää,\netteivät he saaneet aavistustakaan antajasta.\n\nMuuan nuori virkamies, joka sitoutui maksamaan saadakseen toimen\nkaupungissa, joutui suureen pulaan sopimussummasta. Vaikka Wacklin ei\ntuntenut häntä lähemmin, mutta tiesi hänen olevan rehellisen ja\ntoimeliaan miehen, tarjosi hän hänelle tarvittavan summan,\nkaksitoistatuhatta riksiä. Mies meni naimisiin, eli jonkun aikaa\nonnellista perhe-elämää ja olisi juuri ollut pääsemäisillään asemaan\nvoidakseen maksaa velkansa, kun kuolema tempasi ensin hänen vaimonsa ja\nsitten hänet itsensä. Silloin vasta saatiin tietää, mitä Wacklin oli\ntehnyt hänelle. Ei koskaan kuultu hänen valittavan tappiotaan.\n\nTulipalo oli hävittänyt naapurikaupunkia Raahea. Saatuaan siitä tietää\nmatkusti Wacklin sinne kieseillään. Mitä hän siellä toimitti, ei ole\nmerkitty muistiin kirjoituksissa, joita lukevat kuolevaisten silmät.\nMutta hänen kotimatkansa herätti erityistä huomiota. Tuntuu\nuskomattomalta, mutta on kuitenkin täyttä totta, että hän toi mukanaan\nseitsemän lasta, jotka hän kaikki sai sijoitetuiksi kieseihinsä. Hän\nantoi kodin talossaan kaikille näille lapsille niin kauan, kunnes joko\nvanhemmat pääsivät sellaiseen asemaan, että he voivat ottaa taas heidät\nhoitoonsa, taikka, jos he olivat köyhiä, hän voi hankkia niille jotakin\nsopivaa tointa elämässä.\n\nYleensä huvitti Wacklinia antaa toisten ihmisten uskoa, että hän mahtoi\nolla aivan toisenlainen kuin hän todellisuudessa oli. Se on erityinen\nleikillisyyden piirre, joka monessa suomalaisessa ihmisessä on\nominainen. Leikillisyyteen taipuvana otti hän mielellään elämän sen\nhupaiselta puolelta silloinkin, kun olisi luullut hänen olevan perin\nvakavan. Hänen puheensa oli silloin ivallista, niin harmitonta, mutta\nhiuksenhienoa, että vain aivan harvat käsittivät siinä piilevää\ntarkoitusta.\n\nMuutamana päivänä syttyi tulipalo naapurin talossa, juuri kun Wacklinin\nperhe istui aterioimassa. Eräs hätäilemään haluton kirjanpitäjä ei\nantanut tapauksen häiritä itseltään ruokahalua, jolla hän tyhjensi\nlautastaan, vaikka vilkasluontoinen rouva Wacklin kohta syöksyi ylös\npöydästä yhdessä perheen muiden jäsenten kanssa. Wacklin jäi\naterioimaan kirjanpitäjänsä kanssa ja pakotti tämän yhä enemmän syömään\nlakkaamatta tarjoten hänelle ystävällisesti hymyillen uusia annoksia\ntulenloimun liekehtiessä ikkunain läpi.\n\nVihdoin palasi rouva epätoivoissaan huoneeseen koetettuaan kerätä\nkokoon talon hopeat ja kallisarvoisimmat tavarat. Kun hän huomasi\nmiehensä vielä aivan levollisena naureskelevan, niin hän joutui aivan\nsuunniltansa ja tahtoi temmata tuolin hänen altaan. Mutta mies vain yhä\nhymyili, ja vasta vielä jonkun aikaa viivyteltyään hän lähti\npalopaikalle, jossa hän heti huomasi, miten nurinkurisiin\nsammutuspuuhiin oli ryhdytty, ja järjesti kohta pelastushommat toisella\ntavalla. Ennen pitkää kaikki myönsivät ainoastaan hänen lujan\nneuvokkaisuutensa avulla tulen tulleen tukahutetuksi ja kaiken\nsuuremman vaaran torjutuksi.\n\nWacklinin rouva oli hyväsydäminen ihminen, ja hän oli hellästi\nkiintynyt mieheensä ja lapsiinsa. Mutta hän oli kiivasluonteinen, ja\nkotielämässä syntyi sentähden rouvan tulisuuden takia usein lystillisiä\nkohtauksia, joihin hänen miehensä suhtautui levollisella hymyllä ja\nvälinpitämättömyydellä. Rouvan holhoojat olivat häntä hänen\nnuoruudessaan huonosti kohdelleet. He lähettivät tytön neljäntoista\nvuotiaana Tukholmaan täydentämään kasvatustaan. Hän joutui siellä\ntäysihoitoon erään vanhan rouvan kotiin lähellä Jaakopin kirkkoa.\nPäivät päästään piti hänen täällä kehrätä pumpulilankaa eikä hän\npäässyt koskaan ulos muualle kuin sunnuntaisin kirkossa käymään. Näin\nkokonaisen vuoden kehrättyään noudettiin hänet takaisin Ouluun. Hänellä\noli tapana sanoa kasvatuksestaan: \"Mitä minusta, joka olen tynnyrissä\nkasonnut ja pruntista ruokittu\".[36]\n\nOlemme muutamin sanoin maininneet lujasta ystävyydestä, joka yhdisti\nnuo kolme kauppiasta.\n\nHellin oli kuitenkin Wacklinin ja Jonas Niskan suhde.\n\nHe olivat melkein eroamattomat niin hädässä kuin ilossakin. Missä\ntoinen oli, sieltä ei toinenkaan ollut kaukana, ja missä yhteistä tukea\ntai apua tarvittiin puutteenalaiselle lähimmäiselle, kuten tulipaloissa\nja muissa sellaisissa, siellä nämä ystävät olivat aina etumaisina. Käsi\nkädessä heidät näit tuon tuostakin kävelemässä.\n\nWacklin nukkui aamuisin mielellään pitkään, mutta Niska nousi ylös\nuseimmiten auringon noustessa ja ryhtyi kohta innolla työhön ja\ntoimeen. Milloin hänen mielestään niin tarvittiin, laittoi hän\nWacklinin väen yhdessä oman väkensä kanssa työhön ja lähti sitten\ntorumaan vielä nukkumassa olevaa ystäväänsä, ettei tämä itse ollut\nsiitä pitänyt huolta. Wacklin hymyili suopeasti ystävälleen ja pakisi\naivan levollisena ja tyytyväisenä: \"Mitä minun tarvitsee niin varhain\naamulla itseäni vaivata, kun sinä olet olemassa, joka niin mielelläsi\nja hyvin toimit minun puolestani. Sitäpaitsi sinunhan, rakas veli,\npitäisi tietää, että koska tänäkin vuonna kuten ennenkin aion viettää\nunikeonpäivää, niin en tahdo sitä häpeätä, että tekisin niin vain huvin\nvuoksi ja ilman laillista syytä.\"\n\nNiska leppyi heti ja lähti nauraen unisen ystävänsä luota.\n\nSuuressa tulipalossa, joka hävitti Oulun 1822, olivat Niska ja Wacklin\nsammutus- ja pelastustyössä muiden taloissa niin kauan, etteivät he\nedes näyttäneet ajattelevan omia talojaan ja kotejaan. Kun nämä olivat\njo ilmitulessa, niin he palasivat kumpikin kotiinsa; mutta silloin\nolivat he jo niin uuvuksissa, että he siellä jaksoivat enää vain vähän\naikaansaada.\n\nWacklin ei elänyt kauan sen jälkeen kun hän tässä tulipalossa oli\nmenettänyt omaisuutensa, vaikka hän ei sitä kovin pahakseen pannut.\nEräänlainen rintavika lopetti hänen päivänsä keskellä miehuuden täyttä\ntoimintaa. Jonas Niska valvoi yhteen menoon neljätoista vuorokautta\nhänen kuolinvuoteensa ääressä ja hoiti häntä yhdessä hänen hellän\npuolisonsa ja lastensa kanssa, kunnes ystävä levollisesti ja hiljaa\nnukahti viimeiseen lepoon. Wacklin säilytti leikillisyytensä aina viime\nhetkeensä asti.\n\nNiska rakennutti ystävänsä leskelle ja lapsille samallaisen talon ja\nsamaan aikaan kuin omallekin perheellensä. Tällä hän osotti yhä\nedelleen uskollisuutensa ystävänä, sillä ei hirttäkään saatu laskea\nhänen taloonsa ennenkuin vastaava hirsi jo oli pantu Wacklinin\nrakennukseen. Hän järjesti myös kaikki Wacklinin perheen asiat rinnan\nomiensa kanssa.\n\nWacklin oli lahjoittanut hautausmaahan, joka oli käynyt liian pieneksi,\nliitettäväksi viereisen pellon. Wacklin itse haudattiin ensimmäisenä\nsiihen. Pian häntä seurasi aivan ennen aikojaan hänen murehtiva\npuolisonsa, kolme täysiaikaista lastansa ja ystävänsä Niska.\n\nPyhä ja kallis maa, peitä keveänä niiden tomu, jotka eläissään\nsiunausta loivat!\n\n\n\n\n20.\n\nVANHANAIKAISET HAUTAJAISET.\n\n\nTavallista surullisemmin kuulit kuolinkellojen soivan 20 päivänä\nlokakuuta 1788 ja pimeys tuntui aikaisemmin kietovan lyhyen päivän\nsalaperäiseen verhoonsa, kun mustiinpuettujen ihmisten synkännäköisinä\nja raskain askelin nähtiin kulkevan kuusenhavuilla siroteltua katua\npappilaan, joka oli kirkon läheisyydessä. Useimmat olivat puetut\nlyhythelmaisiin mustiin takkeihin ja kauluspaitoihin, jotka olivat\nnapitetut olkapäistä. Kapeat silkkiviitat riippuivat selässä sääriin\nasti. Vyö, myös mustasta silkistä, oli vyötäisten ympärillä ja siinä\nkupeella nauharuusu sekä mustiinverhottu miekka. Jalassa oli heillä\nmustat sukat ja polvihousut samanvärisine solkineen. Kengissä oli\nsuuret hopeasoljet. Kaulaliina oli valkea, röyhelö ja kalvosimet\nvalkeat, käsissä valkeat majavannahkahansikkaat, ja leveäpäärmeinen\nnenäliina pisti esiin takin taskusta, hiukset olivat käherretyt ja\npuuteroidut; kankipalmikko niskassa ja pyöreä hattu päässä täydensi\npukua.\n\nKirkkoon kiiruhtivat murhemielin vanhat ja nuoret, naiset ja lapset,\nrikkaat ja köyhät. Nekin, joita ei oltu kutsuttu hautajaisiin,\ntahtoivat kuitenkin osoittaa kunnioitustaan vainajalle ja kiitollisin\nsydämin lausua hänelle viimeiset jäähyväiset. Sillä heidän kaikkien\nrakastama sielunpaimenensa, rovasti Ståhle, oli nyt haudattava.\n\nKirkko oli surullisessa juhlaloistossaan, ja useat sadat somasti\njärjestetyt kynttilät loivat valoaan kaikkialle. Kuorissa olivat\nkorkeat haarakynttiläjalat täynnä kynttilöitä avonaisen haudan\nympärillä, johon ruumis oli siunattava, ennenkuin se saatettiin\nviimeiseen leposijaansa Ståhleborgissa.\n\nIhmisiä seisoi kirkonpenkeillä ja niiden selustimillakin, ikkunoilla ja\nmissä vain jalansijaa voi saada. Mutta kaikki seisoivat vaiti odottaen\nkuolemanhiljaisuuden vallitessa.\n\nKaduilla juoksenteli jo pieniä kerjäläispoikia myyskentelemässä\nvalkeissa nyyteissä hautajaisleipiä, joita herrat lähettivät kotiin\nperheillensä. Tämä ilmoitti hautaussaaton pian lähtevän liikkeelle\nkirkkoon.\n\nSen ovet olivat selkosen selällään, ja jo nähtiin korkealla mustan\nruumisarkun, jossa oli hopeoidut laatat ja helat, hiljalleen lähestyvän\nmustiin verhotuilla paareilla. Useiden lyhtyjen valaistessa tietä\nkantoi paareja kaksitoista surupukuista talonpoikaa, tummansiniset\nkauhtanat yllä, mustat kaulaliinat kaulassa ja mustat vyöt vyöllä.\n\nKirkonvartija astui ensin kirkkoon ja antoi hatullaan merkin\nurkulehterille päin samalla hetkellä kuin ruumissaatto saapui kirkon\novelle. Silloin taukosivat kellot soimasta, ja urkujen sävelet\nviimeistä kertaa, saaden kuulijat itkemään, tervehtivät kaivattua\nvainajaa. Vapisevalla äänellä urkuri alotti hautausvirren, mutta kova\nmielenliikutus tyrehdytti hänen äänensä, johon seurakuntakin yhtyi vain\nhuokaillen. Kaksi pientä poikaa paljain päin ja nyyhkyttäen kokonaan\nmustiin puettuina kulki ensimmäisinä ruumiin jäljessä saattojoukossa.\n\nHautausjuhlallisuuksien jälkeen, kun urkujen valittavat äänet olivat\ntauonneet, palasivat monet tilaisuuteen tulleet kotiinsa, mutta toiset\nhalusivat saattaa arvossapidetyn vainajan ruumiin sen viimeiseen\nlepopaikkaan.\n\nSuruhuone pappilassa oli kokonaan verhottu valkeilla liinoilla.\nKuvastimet, pöydät ja tuolit samoin. Lakanat peittivät ikkunat, ja\nvalkeaksi verhotussa huoneessa istui murehtiva leski, päässä huntu ja\nvalkoisesta kankaassa tehty päähine, flebb, jossa oli leveät päärmeet\nja otsan yli alas nenään asti ulottuva verho. Kaksi samasta tiheästä\nkankaasta tehtyä, päärmättyä, pitkää kaistaa riippui molemmin puolin\npäätä alas harteille. Hänen pukunsa oli mustaa flanellia, aivan sileä,\nja esiliina oli valkeata palttinaa ja sen helmaa koristi viiden\nkorttelin levyinen palle. Pukuun kuului vielä kolminkertainen\nkorvakekaulus, nauharuusu niskassa ja sileä, alasriippuva,\nkaksinkertainen rimsu edessä, kalvosimet ranteissa ja surureunukset\nhiukan ylempänä, kaikki samaa kangasta ja leveäpalteisia. Kolme\ntytärtä, joiden päässä oli poimutellut, hienot liinat ja jotka olivat\nsamoin puettuina kuin leskikin, istui ikänsä mukaan sohvassa, jossa ei\nkukaan heistä saanut liikahtaa.\n\nHeidän eteensä suurelle, pyöreälle teepöydälle, jonka päällä oli hieno\ndamastiliina, oli sopusuhtaiseen järjestykseen asetettu neljä\nkannellista lasimaljakkoa, joissa oli sokerissa keitettyjä mesimarjoja,\nhilloja, viinimarjoja ja vaaramia, sekä kuusi suurta porsliinilautasta,\njoilla oli mustalla ja valkoisella paperilla päällystettyjä konvehteja\nladottuina korkeiksi röykkiöiksi kuin sukuhaudankummut, kullakin\nlautasella yhtä lajia, nimittäin: sokerisuurimoita, sitroona- ja\npomeranssitankoja, paahdettuja manteleita, höylänlastuja ja sokeroitua\nsokeria. Isolla kulholla oli teevadin kokoisia sokerileipiä ja teekupin\nsuuruisia piparikakkuja. Näitä piti vierasten aina ottaa pari\nkappaletta, sillä sanottiin: \"Kaksi silmää vierahalle\".[37] Koska\nkahvin juominen oli tähän aikaan kielletty, tarjottiin ensin\ntippaleipiä. Nämä olivat paistetut voissa munan kanssa ja olivat niin\nsuuria, että ne täyttivät matalan lautasen puolenkorttelin vahvuisina.\nErityinen nenäliina oli tarpeen tippaleivän tallettamiseksi.\nNaiset taitettuaan palasen tippaleivästä syödäkseen asettivat sen\ntavallisesti tuolinsa alle viedäkseen sen kotiin suureksi riemuksi\nhautajaistuliaisia odottaville lapsille.\n\nNäin ennen aikaan vietettiin hautajaisia varakkaammissa taloissa. Mutta\nlesken vaivat eivät loppuneet yhteen päivään.\n\nLähimmät sukulaiset ja ystävät kutsuttiin hautajaispäivänä\nillalliselle. Silloin koristi pöytää suuri piirakka kukonpäineen\nja -harjoineen. Glaseerattua kinkkua ja torttuja, vanukkaita ja\nrasvaista paistia, lihalientä riisisuurimoiden ja mantelien keralla tai\nsaagokeittoa liemimaljoissa, pontakkia pulloissa, kuohuvaa olutta\nsuurissa hopeapikareissa ja kannuissa, punssia suurissa maljoissa ja\nmonenlaista leipää oli isolla pöydällä, joka oli katettu hevosenkengän\nmuotoon.\n\nTyhjennettyään vainajan muistoksi sydämellisen kiitosmaljan erosivat\nvieraat kyynelsilmin.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin päivälliselle ne, jotka olivat\nvalmistelleet hautajaisia.\n\nKolmantena tai neljäntenä päivänä olivat tavallisesti niin sanotut\nKöyhäin peijaiset,[38] jolloin kaupungin köyhät kokoontuivat ja heitä\nkestittiin ruualla ja juomalla. Tällöin sattui kerran, että eräs pieni,\nnälkiintynyt poika söi niin paljon hyvää silavan kanssa keitettyä\nhernerokkaa, että oli kuolemaisillaan. Hän sanoi \"tahtoneensa syödä\nkoko viikon varalta.\" Kerskaten hän lisäsi: \"Mutta isän hautajaisissa\nvasta hauska oli, kun sain syödä niissä porsasta ja kaalia niin että\npäällysnuttu selästä ratkesi.\"\n\nMutta kerran, kun köyhät vanhaan tapaan riensivät hautajaisiin\nvarakkaaseen kauppiaantaloon, missä isäntä oli kuollut, karkotti leski\nheidät pois sanoen: \"Luulittekos nyt haahden talohon tulleen, kun\nisäntä kuoli?\"[39] Hän tahtoi heille siten opettaa, että hän oli\nkärsinyt suuren onnettomuuden, jota hän ei halunnut viettää pidoilla,\nkuin jos laiva olisi onnellisen matkan tehtyään palannut kotiin.\n\n\n\n\n21.\n\nRUUMIINKORUT.\n\n\nVaikka vanhan, ankaran tavan mukaan eri sukupuolta olevat nuoret eivät\nsaaneet tavata toisiaan kahdenkesken, niin olipa kuitenkin erityisiä\ntilaisuuksia siihenkin. Sellainen oli ruumiinkorujen valmistaminen.\nTapa oli näet se, että lapsen kuollessa sen kummien piti valmistaa\nruumiille koristukset. Ensi sijassa oli tyttökummien velvollisuus\nkustantaa kääriliinat tai koristeet. Pieni ruumis käärittiin kokonaan\npalttinaharsoon tai muuhun hienoon, valkoiseen vaatteeseen. Jos kuollut\noli poika, niin piti hänellä olla päässä viheriä seppele, joka tehtiin\nsilkkipalasista, ja samalla tavalla valmistettu sauva kädessä sekä\nseppele arkun kannella. Tyttö sai seppeleen ja kruunun päähänsä, samoin\narkun kannelle, kukkaoksan pieneen käteensä, ja nimi muodostettiin\nkultanauhasta, joka asetettiin harsoon pään yläpuolelle. Pieni, valkea\nsilkkiröijy puettiin hänen yllensä. Arkun väri oli tavallisesti\nkeltainen kuin kuihtuneen lehden.\n\nNuori tyttökummi kutsui aina silloin ystävänsä pieniin kesteihin,\njoissa he auttivat häntä ruumiin koristuksien valmistamisessa. Työtä\ntehden valvottiin yö.\n\nSilloin nuorilla herroilla, jotka melkein aina olivat veljiä tai\nsukulaisia, oli vanhastaan oikeus tulla myös nuorten luo eikä tästä\niloisesta tilaisuudesta koskaan jääty pois. Eikä kukaan näissä\nvalmistuspuuhissa ajatellut kuolemaa. Tehtiin työtä, loruiltiin,\nsidottiin nauraen kuolinseppele ja usein seurasikin pian senjälkeen\nyhdessäoloa morsiusseppele.\n\n\n\n\n\n\nKeisari Aleksanteri I:n matka Pohjanmaalla 1819.\n\n\n\n\n22.\n\nVALMISTUKSIA OULUSSA.\n\n\n\"Keisari tulee! Keisari tulee! Lempeän, suuren Aleksanterin saamme\nnähdä täällä!\" huusivat perin ihastuksissaan kaikki toisilleen Oulussa,\nniin vanhat kuin nuoretkin. \"Keisari tulee!\" kaikui kuuron eukonkin\nkorvaan, joka pienen lietensä ääressä aivan rauhassa kuori lanttuja\nnahkiaiskeittoonsa.\n\n\"Herra Jeesus!\" kirkui vanhus hämmästyneenä ja löi iloissaan yhteen\nkätensä, niin että pienet lanttupalat kierivät tuhkaan pannun viereen.\n\"Herra Jeesus! Tuleeko tuo suuri keisari tänne minunkin nähtäväkseni?\"\nMutta turhaan odotti hän saavansa vastausta taikka näkevänsä edes\nvilahdukselta jonkun, joka olisi halunnut antaa osan riemustaan\nvanhuksellekin, joka tiesi niin vähän maailman melusta ja ilosta.\n\nKun varma tieto oli saapunut keisarin tulosta maaherranvirastoon ja se\nehtinyt levitä ympäri kaupunkia, niin kaikki, joissa oli elämä ja\nhenki, joutuivat iloiseen liikkeeseen, niin eläimet kuin ihmisetkin.\nPääskysetkin näyttivät olevan puuhassa lentäessään tulisella kiireellä\nlähellä maata. Koirat haukkuivat. Porsaat vinkuivat. Aivan päästään\npyörällä kaduilla vallitsevasta tavattomasta melusta juoksivat ne\nkilpaa kyytipoikien ja ajurinhevosten kanssa, joiden tuli kuljettaa\ntämä ilosanoma kautta koko läänin. Samaan aikaan ilmoitettiin, että\nkanoja ja vasikoita oli kiireesti lihoitettava keisarin keittiötä\nvarten, monenkertaisia kyytihevosia pidettävä varalla valmiina,\nmaantiet korjattava pienintä kuoppaa myöten ja rahvaan esiinnyttävä\nsiistinä kotikutoisissa puvuissaan, eikä kukaan saisi mennä maantielle\nojan yli, vaan kaikkien oli pysyttävä peltotöissään. Pappien käskettiin\nolla kaikissa majataloissa keisaria vastassa.\n\nSillä välin puhdistettiin, maalattiin, rapattiin, lakaistiin ja\nkorjailtiin pieniäkin vikoja kaupungin joka sopessa ja nurkassa. Vanhat\neukot ja pojat olivat kontallaan kaduilla veitsillä repimässä\ninnoissaan irti ruohoa, mikä siellä kivien välissä kaikessa rauhassa\noli saanut rehottaa pitkät ajat. Tavallista useammin ja uteliaampina\nhiipivät naiset naapuritaloihin saamaan tietoja ja kuulemaan yhä\nenemmän tuosta riemullisesta uutisesta, joka ei heille lepoa suonut.\n\nKaupungin virastot kokoontuivat salassa neuvottelemaan, miten\nparaimmalla tavalla suurivaltaista keisaria olisi juhlittava ja hänet\notettava vastaan, mutta huomattavampia tuloksia siitä ei milloinkaan\ntullut. Ainoat tiedot näistä neuvotteluista saatiin raatimiehen kautta,\njolle oli annettu toimeksi keisarin pöytää varten hankkia kaikki\nerikseen tilattava mitä täältä oli vaikea saada ostetuksi paljottain,\nkuten kananpoikia, kermaa, munia ja piparjuurta. Kaikkea tätä nyt\nkuitenkin löytyi ja se luovutettiin ilolla, kun hauska ja puhelias\nraatimiehemme kertoi hyväntahtoisille ja uteliaille naisille, että\ntorin toiselle puolelle kohotettaisiin keisarille kuusenhavuista tehty\nkunniaportti, jossa olisi koristeina lehtiä, kirjavia lamppuja ja\nniiden valaisema suuri A ylinnä kuultamassa. Tämän lisäksi olisi koko\nkaupunki juhlavalaistuksessa, hän kertoi, ja keisari asuisi\nkauppaneuvos Keckmannilla.\n\n\"Mutta miksikä\", kysyi eräs kaupungin nuorista sulottarista jotenkin\nterävästi raatimieheltämme, \"täällä ei panna toimeen keisaritanssiaisia\nniinkuin muissa kaupungeissa? Sehän riippuu vain maistraatista, sillä\nporvaristo varmasti siihen suostuu mielellään.\"\n\n\"Sentähden\", vastasi raatimies tuolle pienelle, nenäkkäälle uteliaalle\nsamaan tapaan, \"että keisari Aleksanteri ei ole tottunut tanssimaan\nCarlsonin viulun sävelien mukaan eikä täällä ole mitään muuta\ntanssisoittoa. Mutta joka tapauksessa täällä ei tulisi mitään\ntansseista, kun keisari on kieltänyt kaikkien kalliiden huvien\ntoimeenpanemisen.\"\n\n\"Olisinpa minä Venäjän itsevaltias\", pakisi pikku kaunottaremme aivan\nloukkaantuneena, \"niin antaisin keisarillisella julistuksella kaikille\nalamaisilleni tietää haluavani pidettäviksi tanssiaiset, missä tahansa\nkulkisin. Kuinka nyt saa tilaisuuttakaan oikein nähdä komeata keisaria!\nTurun ja yksinpä vähäpätöisen Porvoon naiset ovat saaneet tanssiakin\nkeisarin kanssa. Onko tämä oikeata laitaa?\" Loukkaantunut pikku\nkaunottaremme riensi sievään kamariinsa, jotta ei näyttäisi muille\nharmista itkevänsä, sillä niin maistraatin tanssihaluttomuus ja\nhuomaamattomuus naisia kohtaan häntä liikutti.\n\nMaaherra von Born oli matkustanut läänin rajalle keisaria vastaan.\nElokuun 28 päivänä piti korkean vieraan saapua Ouluun.\n\nMerikapteeni ja kauppias Johan Junelius, yhtä taitava kuin kokenutkin\nmerimies, sai luottamustoimekseen olla miehistön ja suuremman\npurjealuksen päällikkönä, joka alus Oulusta maitse kuljetettiin\nOulujärvelle, minkä yli Aleksanteri aikoi matkustaa purjehtien\nKajaaniin.\n\nVihdoinkin oli odotettu päivä tullut ja kaikki järjestetty suuren\nyksinvaltiaan vastaanottamiseksi. Kaupungin kaduilla vilisi kaiken\npäivää ihmisiä, sekä omia asukkaita että keisaria katsomaan maalta\ntulleita. Mutta tuntia, milloin keisari saapuisi, ei tunnettu. Kreivi\nRehbinder, joka ei ollut matkustanut Kajaaniin, ja pari keisarin\nseurueeseen kuuluvaa vaunua oli jo tullut Ouluun. Ilta kului ja pitkä\nodotusaika kysyi kärsivällisyyttä. Vihdoin nähtiin sanantuojan tulevan\ntavallista vauhtia ja sitten useiden hevosten vetämien suurten\nvaunujen. Kohta kaikuivat hurraa-huudot, ihmisparvi seurasi vaunuja ja\npojat kauas niitä vastaan mentyään juoksivat ääni käheänä ja\nhengästyneinä niiden ympärillä. Silmänräpäyksessä oli kaupunki vaunujen\nsiellä kulkiessa valaistu, mutta kunniaportti oli vain puoleksi ehditty\nsytyttää. Äkkiä levisikin tieto, että vaunuissa olikin tullut vasta\nkeisarin keittiö kokkeineen. Heti sammutettiin tulet ja Egyptin pimeys\nvallitsi. Perin levottomina jäätiin nyt odottamaan. Suuret ja pienet,\nrikkaat ja köyhät, vanhat ja nuoret kuljeksivat kaduilla edestakaisin\nkaiken yötä tähystelemässä. Hämmästys oli yleinen aamun saapuessa, kun\nei keisaria vieläkään näkynyt. Ihmettely ja pettymys kuvastui kaikkien\nkasvoilla, kun ei tiedetty syytä tuohon tavattomaan viipymiseen.\nPelättiin jotain ikävää sattuneen Suomen uudelle isälle ja\nhyväntekijälle.\n\nJalo kreivi Rehbinder oli vaiteliaana ja kovin levottomana valvonut\nkoko yön. Vain seuraavat huudahdukset olivat päässeet hänen huuliltaan:\n\"Jumala! Suomi! Aleksanteri!\" Kyynelsilmin hän oli ne lausunut käsiään\nväännellen.\n\nVielä kului päivä pelonalaisuudessa arvailtaessa sinne ja tänne.\nKatsottiin olevan syytä pelätä kaikkea, mutta kuitenkin toivottiin\nsallimuksen johtavan kaikki parhain päin.\n\nIltapuoleen saapui pikalähetti tuoden lohduttavan tiedon, että keisari\noli kulkenut lyhyemmän vesitien asemasta raivaamatonta maantietä, mikä\nKajaanista vie Ouluun, ja että viipyminen oli aiheutunut siitä.\n\nSilloin ilo taas kohosi ylimmilleen. Seuraavana iltana saapuisi keisari\naivan varmasti.\n\n\n\n\n23.\n\nMATKA OULUJÄRVELLÄ.\n\n\nKeisari lähti elokuun 28 päivänä Nissilän majatalosta Iisalmella\nruhtinas Volkonskyn ja kapteeni Gripenbergin seuraamana Vuolijoen\nkylään, missä purjealus ja miehistö odottivat valmiina järven yli menoa\nvarten. Kovalla tuulella tämä matka oli vaarallinen, ja nytkin sattui\nraivoamaan niin raju myrsky jo ennenkuin keisari astui purteen, että\nkoko hänen seurueensa koetti neuvoa häntä olemaan antautumatta\nalttiiksi uhkaavalle vaaralle. Mutta Aleksanteri ei luopunut\npäätöksestään. Hän meni pelkäämättä alukseen ja muut seurasivat mukana.\nKahdeksan rivakkaa suomalaista merimiestä tarttui airoihin ja tarmokas\nkapteeni itse peräsimeen.\n\nAlussa keisari seisoi veneessä iloisesti tervehtien rannallaolevia,\njotka levottomina kyynelsilmin seurasivat rakastetun hallitsijansa\nvaarallista matkaa. Tuuli yltyi pian kauheaksi rajuilmaksi ja\nvaahtopäiset aallot paiskautuivat alusta vasten, niin että vesipisarat\nryöppysivät korkealle matkustavaisten yli ja laineet viskoivat\nrunsaasti vettä veneeseen huuhdellen yhtä paljon keisaria kuin hänen\nseurueensa herroja. Raivoavassa myrskyssä onnettomuudeksi vielä\nperäsimen varsi katkesi. Perämies kalpeni, mutta ei menettänyt\nmalttiaan. Silmänräpäyksessä hän otti uuden varren, sillä veneeseen oli\nvarattu kaksinkertaiset välineet, muuten olisikin nyt koko alus\nkallisarvoisine lastineen tehnyt haaksirikon.\n\nTällöin keisari aivan levollisena silmäili kalvennutta perämiestä ja\nkysyi, pelkäsikö tämä. --\n\n\"En muuten\", vastasi kapteeni, \"vaan kallisarvoisen kuljetettavani\nvuoksi.\"\n\n\"Olkaa rauhassa aivan kuin minua ei olisikaan\", puhui hallitsija\nhyväntahtoisesti. Sitten herrat alkoivat jutella vähäpätöisistä\nasioista. Keisari oli tyyni, sillä hän tiesi matkansa jalot\ntarkoitukset ja luotti varmasti kaitselmuksen huolenpitoon kaikissa\nvaaroissa.\n\nViiden peninkulman merimatka suoritettiin kolmessa ja puolessa\ntunnissa.\n\n\n\n\n24.\n\nKEISARI KAJAANISSA.\n\n\nKun hänen keisarillinen majesteettinsa oli astunut maihin klo 12\npäivällä ja armollisesti vastannut kaikkiin maistraatin, papiston ja\nsinne maihinnousupaikalle ihmetyksissään ja riemuissaan kokoontuneen\nkansanjoukon kunnianosoituksiin, katseli hän Ämmäkoskea ja putousta\nsekä Kajaanin linnan raunioita, joita nyt päivän aikana parhaalla\ntahdollakaan ei voitu koristaa minkäänlaisella kuultokuvalla, vaikka\nmaaherran ensimmäisen käynnin juhlimiseksi täällä sellainen oli\nlaitettu ja koristeltu maaherran suurikokoisilla nimikirjaimilla ja\nlääninsihteerin niiden alla pienemmillä, kuten hyväätarkoittavat\nkajaanilaisemme olivat tottuneet ne näkemään lääninhallituksen\nkuulutusten alla.\n\nLinnan raunioilta keisari kiiruhti kaupungin kirkkoon, jossa hän hiljaa\nsyvässä ja kaikkia läsnäolevia liikuttavassa hartaudessa rukoili, jonka\njälkeen hän kävi kaupungin raatihuoneella ja sitten majoittui hänelle\nvarattuihin huoneisiin kappalaisentalossa pastori Appelgrénin luona,\nmikä hauskan rouvansa ja tämän herttaisen, nuoren sisaren neiti Ulla\nHolmbergin kanssa esitettiin keisarille. Nuori neiti oli juuri palannut\nkotiin rouva Danérin kasvatuskoulusta Turusta, ja keisarista oli\nmiellyttävän hämmästyttävää täällä tavata hyvin ranskaa puhuva henkilö.\nTämä neitonen auttoi sisartaan emännän toimessa keisarille teetä\ntarjoillen, jossa Aleksanteri iloisena ja leikillisenä oli hänelle\napuna, niin että arka impi sai enemmän rohkeutta ja keisari oli\nsydämestään huvitettu sievän tytön hämmennyksestä ja lapsellisesta\najatustavasta. Jäähyväistilaisuudessa tahtoi hän polvistua ihaillun\nhallitsijansa eteen, mutta tämä esti sen ja suuteli hänen kaunista\nkättään sekä lahjoitti kallisarvoisen hohtokivisormuksen hänen\nsisarelleen.\n\nRajuilmaa ja vastatuulta jatkui. Keisari oli huolissaan, mitenkä hän\nvarmimmin ja nopeimmin pääsisi takaisin muun seurueensa ja vaunujensa\nluo, jotka odottivat häntä maantiellä. Muuta tietä ei ollut kulkea\nOulujärven rantaan kuin seitsemän peninkulman jalkamatka erämaassa\nraivaamattomia polkuja myöten, jotka veivät yli jyrkkien mäkien,\nvetelien rämeiden ja nevojen, mitkä olivat vaikeimmin kuljettavia koko\nmaassa. Keisari päätti sittenkin kulkea jalkaisin tätä tietä\nviivyttyään Kajaanissa vain pari tuntia. Kaikki tästä hämmästyivät ja\nvaroittivat kiihkeästi hallitsijaa lähtemästä tälle vaikealle matkalle,\nmutta hänen päätöksensä pysyi järkähtämättömän lujana.\n\n\n\n\n25.\n\nALEKSANTERIN MATKA ERÄMAASSA.\n\n\nKun keisari oli jakanut useita armonosoituksia uskollisille\nalamaisilleen, jotka perin kiitollisina siunasivat häntä kyynelsilmin,\nlähti hän paluumatkalle seurueensa kanssa. Ensi aluksi hän kulki\nratsastamalla, jolloin hän sai käytettäväkseen kaupungissa löytyvän\nainoan satulan. Harvoissa paikoissa keisari kuitenkin voi käyttää\nhevosta raivaamattomien teiden vuoksi. Mutta talojen, joita kuitenkin\nlöytyi harvassa, läheisyydessä kaatuivat puut tehden tietä rakastetulle\nhallitsijalle. Kun talonpojat olivat saaneet tiedon ylhäisen vieraan\ntulosta ja hänen matkasuunnastaan, olivat he näet metsässä sahanneet\npuut poikki maan rajasta ja sitoneet niihin nuoran. Keisarin\nseuralaistensa kanssa lähestyessä tempasivat he nuorasta, joten puut\nkaatuivat syrjään avaten tien hämmästyneen hallitsijan edessä.\n\nOllenkaan osoittamatta mielipahaa kaikista kokemistaan vaivoista pysyi\nkeisari koko vaeltamisen ajan reippaalla tuulella ja leikkiä laskien\nitsekin auttoi porraspuiden asettamisessa muutaman puron yli. Muutaman\nkapean joen poikki piti kulkea vähäisessä venerähjässä, joka sekin oli\nainoa saatavissa oleva. Venettä ohjasi eräs Porvoon valtiopäivillä\nollut talonpoika, joka tämän johdosta oli kunnianosoituksena saanut\nkultaisen mitalin kaulassa kannettavaksi. Tämän vuoksi häntä\npaikkakunnalla kutsuttiin \"Suomen keisariksi.\" Se kerrottiin nyt\nAleksanterille, joka hymyillen virkkoi: \"Niinpä nyt voi sanoa, että\nSuomen keisari ohjaa Venäjän keisaria.\"\n\nEnsimmäisenä päivänä keisari kulki kaksi peninkulmaa enimmäkseen\njalkaisin ja seuraavana päivänä viisi peninkulmaa levähdettyään kolme\nneljä tuntia talonpojan talossa Lehtovaaran kylässä. Hän saapui myöhään\nSäräisniemen kylään Paltamon pitäjässä, mutta sieltä hän jatkoi\nmatkaansa vielä samana iltana, ensin neljännespeninkulmaa\nmaalaisrattailla ja sitten viisi neljännestä Nissilän majataloon\nkuriirirattailla, mitkä eräs vastaantuleva matkustaja tarjosi\nkäytettäväksi.\n\nKoko tuon vaivalloisen vaellusretken kestäessä oli keisari paljon\njakanut avustusta köyhille ja sairaille, kohdellut kaikkia tien\nvarrella ja harvassa olevissa taloissa tapaamiaan ihmisiä lempeästi ja\nystävällisesti sekä tervehtinyt heitä suomenkielellä. Muutamana päivänä\naterioi keisari varattoman talonpoikaistalon siistissä tallissa, kun ei\nollut mukavampaa ruokasalia. Talli oli tilaisuutta varten kiireessä\nkoristettu lehdillä ja kuusilla, ja siellä pastorinrouva Appelgrénin\nmukaanpanemat eväät ja vasikanpaisti maistuivat erinomaisilta\nmatkustavista, joilla kaikilla oli hyvä ruokahalu ja uupumuksestaan\nhuolimatta sentäänkin pirteä mieli.\n\n[Illustration: Keisari Aleksanteri I aterioimassa päivällistä\nHaapalankankaan tallissa.]\n\nNissilän majatalossa keisari kohtasi seurueestaan sinne jättämänsä\nhenkilöt ja väsyttävän ja raukaisevan vaelluksen tehtyään hän täällä\nlepäsi yönsä hiukan pitempään tavallista. Seuraavana päivänä, elokuun\n30 p:nä klo 8 aamulla, hän jatkoi kulkuaan iloisena ja reippaalla\nmielellä kerääntyneen väkijoukon hänelle yhtenään toivottaessa edelleen\nonnea ja siunausta.\n\n\n\n\n26.\n\nKEISARI OULUSSA.\n\n\nVihdoinkin tuli tuo hartaasti odotettu päivä, jolloin keisarin varmasti\npiti saapua Ouluun. Pikalähetti oli tuonut sen ilosanoman.\n\nJo aikaisin aamulla olivat taas kaikki liikkeellä valmistautuen\nottamaan vastaan keisaria. Virkamiehet olivat täysissä virkapuvuissaan\n(ne kiellettiin keisarin tultua kaupunkiin), kadut olivat täynnä väkeä,\nikkunat täysin juhlavalaistut, kunniaportissa paljon lamppuja ja kaikki\nolivat mitä vilpittömimmän ilon ja odotuksen valtaamat. Päivä kului\nhitaasti odoteltaessa, mutta vieläkään ei näkynyt keisaria, vaikka\nmaantiellä paloivat kahdeksannespeninkulman pitkältä lyhdyt ja samoin\noli valaistu katu, mitä hallitsijan piti kulkea.\n\nJo alkoi ilta pimetä, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki oli taaskin\nkamalan hiljaista odottamista.\n\nKello puoli yhdeksän illalla elokuun 30 päivänä ajoi keisari\nAleksanteri keveissä matkavaunuissa Limingan tullista Ouluun seurassaan\nruhtinas Volkonsky, henkilääkärinsä, maaherra von Born, kapteeni\nGripenberg ynnä muita.\n\nÄkkiä kuin leimaus kaupunki hohti heti juhlavalaistuksessaan. Suuri,\nsalaperäinen A kirjain hehkui monivärisenä keskellä kuultokuvaa\nkunniaportin yläpuolella, joka lamppujen loisteessa kansan melkein yli\nvoimiensa herkeämättä ilohuutoja huutaessa ilmoitti juhlan\nmerkityksestä, vaikkapa ykkönen puuttuikin keisarin nimikirjaimesta.\n\nAstuessaan vaunuista asuntonsa edustalla keisari tervehti\ntuttavallisesti suurta ihmispaljoutta niin rakastettavasti kuin\nAleksanterilla oli tapana.\n\nKeisarista saattoi sanoa samaa mitä Julius Caesar on sanonut itsestään:\n\"Hän tuli, hän näki, hän voitti.\"\n\nSiten Aleksanteri valtasi kaikkien sydämet. Hän lumosi ylhäiset ja\nalhaiset, vanhat ja nuoret. Nekin täällä, jotka tähän asti eivät olleet\nvoineet rukoilla Venäjän keisarillisen perheen puolesta, siunasivat\nAleksanterin nähtyänsä koko hänen sukuaan.\n\n\n\n\n27.\n\nMATKAA JATKETAAN.\n\n\nSeuraavana aamuna kello 8 jatkoi hänen majesteettinsa matkaansa\nTornioon. Hän astui lauttasillalle riemuitsevan kansanjoukon keskellä,\njoka hurrasi ja tunkeili niin lähelle keisaria, kun hän oli kieltänyt\npoliisin näyttäytymästä, että hän joutui erilleen seurueestaan.\nVenäläinen paikallinen virkamies tahtoi estää väkeä menemästä\nliian lähelle keisaria, mutta lempeä, ihmisrakas Aleksanteri\nystävällisyydessään näytti haluavan sanoa: \"Sallikaa lasten tulla minun\ntyköni, sillä he kuuluvat minun valtakuntaani!\" Venäläinen virkamies\npoistui sivummalle, mutta kansa seurasi ihastuksissaan rakastamansa\nhallitsijan ympärillä ilman kaikuessa hurraahuudoista ja riemun\nnäyttäytyessä hellissä jäähyväiskyynelissä.\n\nSama alus, jolla keisari oli purjehtinut yli Oulujärven, oli jo tuotu\ntakaisin maata myöten yhdentoista peninkulman matka ja oli nyt valmiina\nhänen majesteettinsa kulkua varten Oulujoen suun poikki. Kiinnittäen\nhuomionsa veneeseen keisari astui siihen. Kun hän oli puhutellut hetken\nsamaa kapteenia, joka oli kuljettanut hänet mainitun järven yli, lähti\nalus liikkeelle keisarin yhä ystävällisesti tervehtiessä rannoille\nkokoontuneita ihmisiä, joita myös oli silloilla ja sadoissa vesillä\nolevissa keisarin alusta ympäröivissä veneissä.\n\nKapteeni Erik Junelius, keisarin Oulujärven yli kuljettajan veli,\nohjasi nyt alusta, kun keisari kulki Oulujoen suupuolen poikki\npohjoiselle rannalle ohi kauniiden saarien. Molemmilla puolilla\nylimenokohtaa oli riveihin kytkettyjä, viireillä ja lipuilla\nkoristettuja jahteja, joihin oli myös kerääntynyt paljon väkeä\nhurraa-huudoin iloaan ilmaistakseen ikäänkuin kilpaa niiden kanssa,\nmitkä veneistä huutoihin yhtyivät. Nämä veneet riensivät seuraamaan\nalusta, jotta niissä olevat mahdollisimman kauan saisivat nähdä\nrakastetun hallitsijan ja olla osallisina päivän juhlimisessa.\n\nJäljessä kulkevien veneiden joukossa näytti erityisesti muuan\nhuvittavan keisaria ja kiinnittävän hänen huomionsa puoleensa, sillä\ntusina kaupungin nuoria naisia oli ihastuksissaan ajattelemattomasti\nsyöksynyt siihen hankkimatta mukaan airoja tai muita välineitä, joiden\navulla he olisivat voineet päästä kulkemaan keisarin aluksen jäljessä.\nMutta yhden airon avulla, mikä toisesta veneestä heille ojennettiin,\nankarasti ponnistelemalla onnistui heidän kuitenkin, kun he sen lisäksi\nkäyttivät apunaan käsiään ja päivänvarjojaan, tyynessä vedessä meloa\nvenettään eteenpäin perille asti. Keisari, joka jo aikaa sitten oli\ntullut joen toiselle puolelle, meni hymyillen takaisin rannalle\nottaakseen heidät vastaan ja auttaakseen noita voimainsa takaa\nponnistelevia kainoja kaunottaria, jotka olivat jo maalle astumassa.\nHuomattuaan keisarin rannalla työnsivät he nopeasti kuitenkin veneensä\ntakaisin veteen, kun pelkäsivät keisarin pahastuvan heidän liiallisesta\nlähentelemisestään. Mutta kun keisari hyväntahtoisesti viittasi heitä\npelotta lähestymään, niin he lopulta aivan ujoina ja hämillään tulivat\nrantaan veneellään.\n\nKeisari auttoi heitä kaikkia kädestä veneestä maalle. Armollisesti\npuhutteli hän heitä saksan- ja ranskankielellä, joita kieliä useat\nheistä ymmärsivät, mutta ystävällinen hallitsija sai vastaukseksi vain\nkyyneleitä, jotka vuotivat pelkästä ihastuksesta kiitollisista\nsydämistä.\n\nKeisari viittasi muitakin veneitä laskemaan rannalle siltaan, jolla hän\nseisoi. Kun hänen majesteettinsa oli suvainnut keskustella useiden\nhenkilöiden kanssa ja oli nousemaisillaan matkavaunuihinsa, huomasi hän\njonkun matkan päässä hennon ja pienen nuoren naisen, mikä yritti\nkiivetä korkealle kivelle voidakseen nähdä suuren keisarin, joka\npituudeltaankin aina näkyi joukon yli.\n\nKeisari tarkasteli mieltyneenä lornetillaan nuoren immen ponnistelua.\nKun tämän, joka ei tiennyt olevansa huomion esineenä, vihdoin onnistui\npäästä kivelle, mistä hän riemuissaan käänsi lapsellisen kauniit\nkasvonsa jumaloitua hallitsijaa kohti, punastui hän havaitessaan että\nkeisari hänet näki. Keisari heitti hänelle lentomuiskun tervehdykseksi,\nniinkuin hänen tapansa oli tehdä herttaisille lapsille.\n\nSitten hallitsija nousi vaunuihin ja lähti matkaan iloisesti ja\ntuttavallisesti heittäen jäähyväistervehdykset. Niinhyvin miehet kuin\nnaiset liehuttivat hattujaan ilmassa hurratessaan hyvästiksi\nrakastetulle yksinvaltiaalle.\n\nTornion matkalla oli muiden seitsemän virran yli kulkemista varten\nniiden rannalla joko purjealuksia taikka erityisesti varustettuja\nveneitä taitavien merimiesten ohjaamina, ja hänen majesteettinsa meni\nnäiden jokien poikki rannoille kerääntyneen maalaisrahvaan ilohuutojen\ntaukoamatta kaikuessa.\n\nKeisari antoi lahjaksi kallisarvoisia sormuksia tai kelloja\nmerikapteeneille, jotka valvoivat jokien yli menoa, ja kaikki häntä\nsoutaneet saivat runsaat \"juomarahat\".\n\nKaikki matkan varrella olevien keisarin majapaikkojen isännät tai\nemännät saivat häneltä arvokkaita keisarillisia lahjoja, eikä ketään\nniissä hänen takiansa vaivaanähnyttä hän jättänyt huomaamatta.\n\nKeisarin vaunujen tultua Iijoen lossipaikalle, kun ketään ei ollut\nnäkyvissä heti auttamaan häntä vaunuista astuessaan, kiiruhti laskemaan\nalas astuinta kaksi kaunista nuorta naista, jotka sattumalta olivat\nvanhempainsa kanssa täällä matkalla Oulusta. Keisari ihastui varsinkin\ntoisen tavattomaan kauneuteen. Hän puhutteli kauan ranskaksi sieviä\nnaisia. Kauniimpi niistä oli syntynyt Tukholmassa, missä hänen\nkauneutensa oli huomattu hovissakin. Hänen ulkomuotonsa vivahti hyvin\npaljon Ruotsin nykyisen kuninkaan[40] näköön.\n\nKeisari kirjoitti muistiin taskukirjaansa näiden nuorten naisten nimet\nja muisteli heitä vielä kolmen vuoden kuluttua päivällispöydässä\nlinnassaan Pietarissa puhellessaan Turun piispan Tengströmin kanssa\nPohjanmaan matkansa miellyttävistä muistoista.\n\nTornion pikkukaupungin kelpo pormestari oli jo aamuvarhaisesta\nliikkeellä ja täydessä virkapuvussaan puuhailemassa keisarin\nvastaanottoa järjestäen. Tuloaikaa ei tiedetty. Mutta pormestarimme\njoutui pian rattoisain kumppanien seuraan, ja heidän parissaan juotiin\nkoko päivä maljoja kiitollisin ja ilosta leimuavin mielin rakastetun\nyksinvaltiaan kunniaksi, niin että pormestari isänmaallisessa innossaan\nmaljojen ääressä kokonaan unohti virkavelvollisuutensa.\n\nSiitä olikin seurauksena, ettei pormestari tiennytkään, kun keisari\nseurueensa kanssa myöhään illalla saapui asuntoonsa, missä oli täysi\nhämärä, sillä kaikki ihmiset olivat juosseet talosta hallitsijaa\nvastaan.\n\nJotenkin kauan sai lempeä Aleksanteri odottaa puuttuvan varsinaisen\nillallisen asemasta pyytämäänsä teetä, jonka juotuaan hän heti meni\nlevolle.\n\nAamulla katseli keisari kaupungin ruohoa kasvavia katuja ja kuuli,\nmiten Haaparannalla Ruotsin rumpua pärisytettiin, sekä salli että\nhänelle alamaisuudessa esitettiin kauimpana pohjoisessa asuvina\nalamaisinaan Tornioon varta vasten kutsuttu seitsenhenkinen\nlappalaisperhe kansallispuvuissaan, kaksi elävää poroa mukanaan.\n\n\n\n\n28.\n\nPALUUMATKA.\n\n\nEipä edes seuraavana aamunakaan keisari saanut ruokaa. Nälkäisenä hän\nlähti syyskuun 1 päivän aamuna paluumatkalle Torniosta. Käytyään\nlossipaikalla keisari istuutui jo vaunuihinsa jatkaakseen matkaansa,\nkun Torniossa asuva venäläinen kauppias tuli tuomaan hänelle kauniin ja\nlämpimän venäläisen piirakan, jonka hän yöllä oli leivottanut ja jonka\ntäytteenä oli lohta ja riisisuurimoja y.m. Keisari otti vastaan\nmielellään hyväätarkoittavan lahjan, sillä hänellä oli mukanansa\nTorniosta oiva ruokahalu. Vaunuissa istuen söi hallitsija aivan\niloisena piirakkansa.\n\nPäästyään Pietariin lähetti keisari kalliin kultarasian hyvänsuovalle\nkauppiaalle, ainoalle, joka Torniossa oli hänelle ruokaa tarjonnut.\n\nKemissä sai keisari iloksensa taas tavata vanhan tuttavan,\nkunnianarvoisan rovastin ja jumaluusopintohtorin Castrénin.\n\nSiellä hän ei viipynyt kauemmin kuin että hän söi päivällistä nimismies\nStåhlbergillä, jolloin hän teki sen huomion, että meidän suomalaiset\nmesimarjamme ovat Europan makeimpia herkkuja.\n\nMatkalla Tornioon oli keisari halunnut ostaa paremmat ajoneuvot\njollekin seurueensa jäsenelle rikkoutuneiden asemasta. Eräältä\nväkijoukossa seisovalta nuorelta neidolta kysyttiin, tahtoisiko hän\nmyydä koreat kiesinsä, mihin hän myöntyikin, ja niin kutsuttiin hänet\nkeisarin luo ilmoittamaan hintaa.\n\nKaino impi ei kehdannut pyytää hyvältä keisarilta kiesien täyttä\nhintaa, mutta kauppa päätettiin kuitenkin ja ajoneuvot piti haettaman\npaluumatkalla Torniosta. Mutta sillä välin oli neitonen katunut\nlupaustaan myydä kiesit ja vielä niin halvasta hinnasta, koska ne\nolivat hänen sulhasensa hänelle lahjoittamat ja siten hänelle\nkorvaamattomat. Kun niitä tultiin noutamaan, kohotti hän, toivoen siten\npääsevänsä niitä myymästä, niiden hinnan kaksinkertaiseksi. Aleksanteri\nnaurahti ja virkkoi: \"Antakaa hänelle hänen pyytämänsä hinta!\" -- Niin\ntyttö sittenkin menetti kiesinsä.\n\nTultuaan Haukiputaan majataloon oli keisari matkasta väsyneenä\nnukahtanut vaunuihin. Kokoontuneen rahvaan käskettiin olemaan hyvin\nhiljaa, jotta ei nukkuja heräisi. Ääneti valjastettiin hevoset.\nKainalosauvaansa nojaten astui nyt esiin väkijoukosta eräs 80-vuotias\neukko, jota sanottiin Kellon-Liisaksi, ja lähestyi vaunuja. Hän oli\nentisen suomalaisen sotamiehen leski ja oli hänen miehensä kaatunut\nviime sodassa, jonka johdosta köyhä leski keisarin armosta nautti 25\nhopearuplan vuotuista eläkettä, mikä antoi vanhukselle hyvän\ntoimeentulon, jota hänellä sitä ennen ei ollut.\n\nEukko halusi nähdä hyväntekijänsä, tuon jalomielisen keisarin, jota hän\nsai kiittää raihnaisen henkensä elatuksesta ja hoidosta ja jota hän jo\npitkät vuodet oli siunannut ja hänen puolestaan rukoillut.\n\nVanhus vakuutti valvoneensa kolme vuorokautta ja kulkeneensa pitkät\ntaipaleet kainalosauvansa avulla saadakseen onnen nähdä keisarin, eikä\nhän nyt varmasti antaisi minkään estää toiveensa täyttymästä ollessaan\naivan keisarin vieressä.\n\nMuori oli suomalaisen yksipäinen ihminen. Ei uskallettu kinastella\nhänen kanssaan peläten syntyvän melua, mikä herättäisi keisarin.\n\nVanha Liisa pani syrjään kainalosauvansa ja alkoi kiivetä keisarin\nvaunujen pyörälle. Kun hänen kaikin voimin ponnisteltuaan onnistui\nkiivetä niin korkealle, että hän saattoi nähdä nukkujan, pani hän\nsilmälasit nenälleen voidakseen oikein tarkasti katsella aina\nsiunaamaansa hyväntekijää. Mutta silmälasit himmenivät alituisesti\nvanhuksen kyynelistä, kunnes hänen tunteensa purkautuivat sanoiksi. Hän\npuhui kumppaneilleen: \"Tulkaa akat kattomaan, kuinka tämä on tässä\nnukkunut levollisesti, niinkuin muutkin ihmiset.\"[41] Keisari heräsi\nheti ja hieroi silmiään nähdessään vaununsa vanhojen akkojen\nympäröimänä. Hymyillen iloisesti ojensi hallitsija kätensä\nkyynelsilmäiselle vanhalle Liisalle, joka pudisti sitä rahvaan tapaan\nja pakisi: \"Käsi on pehmeä kuin pumpuli; eipä ole työ haitannut.\"[42]\n\nKeisari pyysi suomalaisen tulkkinsa luutnantti Martinaun selittämään\nitselleen muorin puheen. Hymyten ojensi hän sitten kätensä toisillekin\neukoille, jotka olivat kavunneet vaunun pyörille. Sitten käski keisari\nluutnantti Martinaun sanoa vanhalle Liisalle, että hän saisi anoa\njotain armon-osoitusta keisarilta. Mutta tätä oli muorin vaikea\nkäsittää. Lopultakin ymmärrettyään keisarin tarkoituksen alkoi hän\nääneen itkeä sanoen: \"Mitenkä saattaisin olla niin kiittämätön, että\nvielä jotain pyytäisin, kun olen tullutkin tänne vain katsomaan,\nkiittämään ja siunaamaan tätä jumalan enkeliä, joka on lähetetty maan\npäälle antamaan minulle ja monelle tuhannelle elatuksemme, elomme! En\npyydä mitään, vain kiittää ja siunata tahdon, jos niin kykenisin kuin\nminun pitäisi.\"\n\nKöyhän lesken yksinkertaisuus ja jalo ajatustapa miellytti keisaria.\n\"Tätä lupausta\", puhui hän, \"ei rikkainkaan hovissani olisi hylännyt,\nkuten tämä köyhä leski teki.\" Sitten annatti hyvä keisari eukolle\njoukon hopearuplia, jonka jälkeen hän jatkoi kulkuaan vanhan\nKellon-Liisan ja kaikkien saapuvilla olevien siunausten seuraamana.\n\nSyyskuun 1 päivänä palasi keisari Ouluun samalla purrella, millä ennen\noli mennyt joen suupuolen poikki ja matkustanut Oulujärvellä.\n\nYmpärillä olevilla saarilla oli sytytetty tervatynnyreitä palamaan\nilotulitukseksi. Rantaan kiinnitettyjen jahtien kaikissa köysissä oli\npalamassa lamppuja ja lyhtyjä; kirkko ja kaupunki oli runsaasti\njuhlavalaistu.\n\nKansa, joka innokkaasti halusi uudelleen nähdä lempeän maanisän, oli\ntulvinut jahteihin ja laivasillalle sekä otti hänet vastaan\nriemuitsevin hurraa-huudoin. Sitten keisari uskollisten alamaistensa\nkeskellä käveli hänelle varattuun asuntoon kansan aina yhä edelleen\nkunnioitustaan hänelle osoittaessa.\n\nSeuraavana päivänä aikaisin aamulla kävi hänen majesteettinsa kirkossa,\nkoulutalolla, lääninsairaalassa, raatihuoneella ja vankilassa, missä\nihmisrakas yksinvaltias liikutettuna puhutteli useita vankeja, annatti\nrahaa näille onnettomille ja oli tyytyväinen huomatessaan, etteivät ne\nolleet raskaasti raudoitettuja, vaan uuden keisarillisen asetuksen\nmukaan kantoivat puupultteja jaloissaan. Sitten suvaitsi hänen\nmajesteettinsa Kustaa IV Adolfin Oulussa käynnin johdosta kaupungin\nvieritse kuohuvan Merikosken rannalle rakennetulta parvekkeelta\nkatsella useiden koskenlaskijain ohjaamaa koskenlaskua. Sittemmin\nhallitsija maaherra von Bornin seurassa ajoi avonaisissa vaunuissa\nkaupungilla ystävällisesti tervehtien kansaa, mikä kaikkialla tunkeutui\nlähelle vaunuja osoittaakseen teeskentelemättömästi kunnioitustaan\nhänelle ja sielunsa syvimpään painaakseen lempeän hallitsijansa kuvan.\nKeisari palasi tämän jälkeen huoneihinsa.\n\nHänen majesteettinsa suvaitsi sitten esityttää itselleen kaupungissa\nolevat aateliset, papit, lääninhallituksen jäsenet, muut virkamiehet,\nmaistraatin ja useita porvariston vanhimpia. Syötyään päivällistä\nmuutamien pappien, virkamiesten ja kauppiasten seurassa matkusti hän\nkello kaksitoista päivällä Raaheen ja Kokkolaan.\n\nKeisarin hyväntahtoisuudesta ja ihmisrakkaudesta jäi kaikkialle, minne\nhän matkustaessaan joutui, lukemattomia todistuksia, ja hänen kuvansa\njuurtui lähtemättömästi häneen mieltyneiden alamaisten sydämiin, kun\nhän tuttavallisesti puhutteli kansaa, hellästi kutsui äitejä luokseen\nja otti syliinsä heidän pikku lapsiaan, sydämellisesti otti osaa\nköyhien ja sairasten kärsimyksiin ja hankki heille hoitoa omalla\nkustannuksellaan. Ei kukaan mukana ollut voi unohtaa, miten hän\nmaaseudullakin sekaantui rahvaan joukkoon ja tuttavallisesti ilmoittaen\n\"minä olen keisari\" kehoitti kansaa luottavaisesti itseään lähestymään.\nKaikkialla oli eloa. Ympäröivän kansanjoukon ihastusta ei voi\nkertoakaan. Kaikkien sydämet paloivat uskollisuudesta jaloa\nAleksanteria kohtaan, joka kaikkiallakin voitti ihmiset puolelleen,\nmutta Suomessa koko kansan todellisen rakkauden ja ikuisen\nkiitollisuuden.\n\nKun keisari oli lähtenyt Oulusta, tuntui siellä kaikki niin autiolta,\nhiljaiselta ja tyhjältä, eikä moneen päivään ajateltu eikä puhuttu\nmistään muusta kuin rakastetusta vieraana olleesta hallitsijasta.\n\nMuun muassa kerrottiin, miten oli arvostellut keisaria eräs pieni\nviiden vuoden vanha poika, joka palvelijan keralla oli saanut olla\nmukana ihmisjoukossa katsomassa mahtavaa yksinvaltiasta.\n\nPojan kotiin tultua kysyi isä häneltä, oliko hän nähnyt keisarin.\n\n\"Näin kyllä\", vastasi poika kovin ylpeänä levittäessään voita suurelle\nleipäpalaselleen.\n\n\"No\", virkkoi isä leikillä, \"miltä keisari nyt sinusta näytti?\"\n\n\"Ihmiseltä\", vastasi poika.\n\nHymyillen sanoi isä siihen: \"Minkä näköisen sinä luulit sitten keisarin\nolevan?\"\n\n\"Suden näköisen\", vastasi reipas pikku poika ahnaasti ja kaikin voimin\nterveillä hampaillaan puraisten kovaa voileipäänsä.\n\n\"Mitenkä sinä niin typerästi ajattelet ja vastaat, lapseni?\" nuhteli\nisä poikaa vakavasti. \"Olethan jo täyttänyt viisi vuotta ja olet pian\niso mies.\"\n\nHerkkätunteinen lapsi vastasi itku kurkussa: \"Eikö isä muista, että\nkesällä sain olla Jaakon mukana katsomassa väen sudenajoonlähtöä.\nSilloinkin meluttiin ja huudettiin melkein yhtä paljon kuin nyt, ja\nsiksi luulin, että keisari olisi suden näköinen.\"\n\nViaton lapsi saattoi vanhempansa noloiksi tietämättään moittien heitä\nsiitä, ettei kukaan ollut selittänyt keisarin nimen merkitystä pikku\npojalle, joka ei koskaan ollut utelias, vaan silti aprikoiva.\n\nEräs kreivi C., joka oli palvellut vänrikkinä Ruotsin vallan aikana\nKajaanin pataljoonassa, eleli perheineen vähävaraisena Limingassa\nrappeutuneessa aliupseerin virkatalossa nauttien eläkettä, jonka\nVenäjän hallitus oli antanut kaikille suomalaisille sotilaille.\n\nKeisarin seuralainen, jalomielinen kreivi Rehbinder, kaikkien\nsuomalaisten suojelija, kertoi hallitsijalle hellällä myötätunnolla\nkreivi C:n puutteenalaisesta elämästä, joka esti häntä antamasta vielä\nalaikäisille pojilleen heidän syntyperänsä mukaista kasvatusta.\n\nAleksanteri määräsi kohta pojat kasvatettaviksi hänen omalla\nkustannuksellaan ja antoi erityisen lisäeläkkeen isälle.\n\n\n\n\n29.\n\nKEISARI LIMINGASSA.\n\n\nKun hevosia oli muutettava Sunilan majatalossa Limingassa neljän\npeninkulman päässä Oulusta, olivat vain paikkakunnan nuoremmat papit\nkeisaria vastassa, sillä kunnianarvoisa rovasti Rajalin, joka oli jo\nyli 80 vuoden vanha, oli niin kivulloinen ja vanhuudenheikko, ettei hän\nomasta mielestään voinut näyttäytyä keisarille. Kuitenkaan ei hän\ntahtonut luopua hartaasta halustaan saada nähdä suurta Aleksanteria,\njota hän rukouksissaan joka päivä siunasi kaikesta siitä hyvästä, mitä\nhän jo oli ehtinyt tehdä maalle.\n\nSiksipä ukko Rajalinin nähtiin jo aikaisin verkalleen kulkevan\njokapäiväinen, kotikutoinen puuvillayönuttu yllään ja valkea, kudottu\npuuvillamyssy harvoilla hopeahapsillansa pappilan lähellä olevaan\nmajataloon, missä hän asettui vanhan keittiön ikkunaan siitä hyvin\nnähdäkseen sekä keisarin että hänen seurueensa.\n\nNiin pian kuin keisari oli saapunut Sunilaan ja siellä puhutellut\nerästä pappismiestä, tiedusteli hän, eikö seurakunnassa ollut\nkirkkoherraa.\n\nSiihen vastattiin myöntävästi, mutta samalla sanottiin, ettei rovasti\nRajalin vanhuutensa ja sairaalloisuutensa vuoksi voinut tulla\nkunniatervehdykselle keisaria vastaan.\n\nMyötätuntoinen Aleksanteri vastasi silloin osaaottavasti: \"Minä olen\nvielä nuori ja terve. Minun asiani on käydä tervehtimässä vanhusta.\nOnko pappila kaukana täältä?\"\n\nHänelle osoitettiin pappila ja keisari alkoi kiireesti astua sinnepäin.\n\nNyt syntyi yleinen hämmästys, sillä kaikki tiesivät ukon piilopaikan.\nMuuan herroista kiiruhti ilmoittamaan keisarille asian oikean laidan.\n\nKeisari meni kohta matalaan huoneeseen tapaamaan vanhusta, joka vaivoin\nhämmästyneenä ja liikutettuna pääsi nousemaan vapiseville jaloilleen.\nHaudan partaalla oleva iäkäs patriarkka seisoi nyt lakki kädessä\nVenäjän voimakkaan itsevaltiaan edessä, joka siinä jalona ja\nihmisrakkaana vapaaehtoisesti kumartui matalan katon alla.\n\nVarovasti talutti suuri keisari voimakkaan käsivartensa tukemana ulos\nheikon, pian satavuotisen ukon, jonka hopeahiukset liehuivat tuulessa\nkeisarin auttaessa valkoista myssyä hänen melkein kaljuun päähänsä,\nja vei tukien hänen horjuvia askeleitaan hänet pihan poikki\nitselleen varattuihin huoneihin kerääntyneen rahvaan kyynelsilmin\ntuhatkertaisesti siunatessa ja eläköön-huutoja kaiuttaessa.\n\nKun he tulivat keisarille varattuihin huoneihin, piti vanhuksen istua\nnojatuoliin.\n\nAleksanteri puheli kauan englanninkielellä ukon kanssa kohdellen häntä\nkunnioittavasti kuin poika isäänsä.\n\nKun keisari oli valmiina jatkamaan matkaa ja aikoi heittää hyvästit\niäkkäälle vieraalleen, nosti vanhus vapisevan kätensä keisarin\nkumartuneen pään päälle ja luki ääneen rukouksen: \"Herra siunatkoon\nsinua!\" Kovasti liikutettuna aikoi Aleksanteri suudella siunaukseen\nkohotettua kättä, mutta äkkiä ja nuorekkaan lämpimästi suutelikin\nvanhus keisarin kättä, jonka jälkeen hallitsija kyynel silmässä erosi\nkunnianarvoisesta ukosta, mikä kohotti sitten ilosta loistavan\nkatseensa taivasta kohti ja sanoi: \"Nyt, Herra, lasket palvelijasi\nmenemään rauhaan!\"\n\nMaantiellä lähellä Oulua tuli vastaan posti tavallista vauhtia\netelästäpäin. Seitsenkymmenvuotias ukko, Lind nimeltään, reipas ja\nkepeä ikäisekseen, oli äskeisin omasta hakemuksestaan päässyt\npostinkuljettajaksi \"saadakseen levähtää vanhoilla päivillään\", kuten\nhän sanoi. Lind kuljetti nyt postia ja käski kyytipojan väistää niin\npaljon kuin mahdollista keisarillisia vaunuja, joita poika niin\nkummissaan suurin silmin katseli, että ajoi koko kuormansa ojaan\njuuri keisarin ohi kulkiessa. Mutta salaman nopeudella olivat\npostinkuljettajamme taas pystyssä ja yhtä sukkelasti Lindin ukko\ntoisella kädellään sivalsi kyytipoikaa korvalle, niin että pojalta\nlensi hattu päästä, kuin toisella otti lakin omasta päästään\nkunnioittavasti kumartaen keisarille, joka hymyili tapaukselle.\n\nKeisarin ohi ajaessa oli kaikkialla maantienvarsilla aidoilla istumassa\nsiistiä maalaisväkeä, mikä peltotöistään oli kiiruhtanut näkemään\nrakasta hallitsijaa. Majataloihinkin olivat lähinnä asuvat\nkerääntyneet. Pohjanmaan talonpoikaistytöt olivat useinkin niin\nuskaliaita, että rohkenivat mennä lähelle katsomaan ja tunnustelemaan,\nkuinka hienoa vaatetta keisari käyttää nuttunaan. Heidän viaton\nuteliaisuutensa huvitti keisaria, joka ei sallinut häiritä heitä heidän\nnenäkkäissä tarkasteluissaan. Tällöin hän usein kuuli suomeksi\nsanottavan: \"Voi! kuinka se on kaunis ja laupias, niinkuin Herran\nenkeli!\"\n\nKeisari kiitti luutnantti Martinaun tulkitsemana niitä sieviä\nmaalaistyttöjä, jotka itse olivat kehränneet ja valmistaneet pukunsa.\nMyös hän lausui ilonsa siitä, että rahvas täällä oli niin\nrohkealuontoista eikä lainkaan ujostellut.\n\n\"Huomaa kyllä\", sanoi jalo hallitsija, \"etteivät ihmiset täällä\nmilloinkaan ole olleet orjia eivätkä pakotettuja ryömimään tylyjen\nmaakartanoita omistavien herrojen edessä. -- Sydämeni lämpiää\nnähdessäni tällaista rahvasta\", hän lisäsi ja tukahutti huokauksensa.\n\n\n\n\n30.\n\nKEISARI SIIKAJOELLA.\n\n\nKun keisarin piti mennä lautalla Siikajoen poikki, joka virtaa leveänä\nja syvänä kahden korkean hiekkatörmän välissä, huomasi hän ylinnä\nmäellä hyvin soman kappalaisen virkatalon vihreän kuusimetsän keskellä\nkuvastuvan kristallinkirkkaaseen jokeen. Pienen, punaiseksi maalatun\ntalon avonaisessa ikkunassa näki keisari kauniin, nuoren tytön. Heti\npisti hänen päähänsä yllättää pieni, luotettava, vaikka utelias\ntalonvartija. Kohta nousi hän mäkeä ylös, ja pian oli tuo lempeä\nmajesteetti koko loistossaan pikku kaunottaren, erään neiti\nStjerncreutzin edessä, joka oli pitäjän kappalaisen, pastori\nFrosteruksen kasvattitytär.\n\nIlosta hämilleen joutunut impi, joka tunsi keisarin, niiasi\nniiaamistaan yhä syvemmin ja syvemmin niin kauan kuin hänen yhä enemmän\nja enemmän vapisevat polvensa häntä kannattivat; mutta lopulta hän ei\njaksanut enää nousta. Keisari katseli ensin hymyillen pientä, istuvaa\nneitiä, jonka poskilla ruusun ja liljan väri vaihteli. Kuin keisaria\nrukoillen nosti hän suuret, siniset silmänsä häntä kohti. Keisari\nojensi tyttöraukalle molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Mutta\nkeskustelu oli äänetöntä, kun neiti Stjerncreutz ei osannut vierasta\nkieltä.\n\n\n\n\n31.\n\nKEISARI KOKKOLASSA.\n\n\nKokkolassa asui keisari rikkaan kauppias Anders Roosin talossa. Tämä ei\nollut säästänyt mitään kustannuksia saadakseen muutenkin loistavat ja\nkalliisti sisustetut huoneensa aivan ruhtinaalliseen järjestykseen ja\nkomeuteen. Huonekalut kaikissa huoneissa olivat päällystetyt paksulla\nsilkkidamastilla, ikkunaverhot olivat samaa kangasta runsaine\nripsuinensa, kruunut, taulut ja kallisarvoiset matot todistivat, että\nomistajalla oli makua ja rikkautta. Makuuhuoneessa oli kultakoristeinen\nmahonkisänky, joka oli laivan muotoinen. Siihen noustiin portaita\nmyöten ja oli se pehmeäksi täytetty ja päällystetty hienolla\nturkkilaisella kankaalla. Sen silkkiuutimet olivat poimutellut\npurjeiden muotoon. Kaikki oli yhtä komeata kuin hyvin järjestettyä.\nKuusi kaupungin nuorta naista seisoi juhlapuvuissaan rappusilla ja\nkylvi kukkia keisarin jalkoihin hänen sisäänastuessaan. Aleksanteri\nkumarsi kohteliaasti tervehdykseksi näille valiokaunottarille. Mutta\ntultuaan sisään komeihin huoneihin, jotka notkuivat loiston ja\nrikkauden painosta, ei keisaria näyttänyt miellyttävän tämä upeus\nköyhässä maassa, missä jaloa Aleksanteria olivat tuhannet köyhät ja\napuatarvitsevat rukouksillaan ja anomuskirjeillään kaikkialla\npiirittäneet.\n\nKeisari joi täällä teetä ja viipyi ainoastaan pari tuntia Kokkolassa,\njatkaen sieltä sitten matkaansa.\n\nKun keisari ennen Kokkolaan tuloaan kulki Lohtajan kautta, olivat\nsikäläiset papit tavallisuuden mukaan häntä vastassa ja paljon rahvasta\noli kerääntynyt majataloon näkemään mahtavaa keisaria. Paremmatkin\nnaiset olivat pukeutuneet kansannaisten pukuihin rohjetakseen lähempää\nkatsoa ja lähestyä melkein jumaloitua hallitsijaa.\n\nKeisari puheli paljon kirkkoherra Elfvingin kanssa, joka taisi useita\nvieraita kieliä, varsinkin hyvin ranskaa, hän kun oli naimisissa\nBordeaux'sta kotoisin olevan merikapteenin tyttären kanssa. Keisari sen\nkuultuaan halusi nähdä nuoren ranskattaren. Puettuna sieväksi\ntalonpojanvaimoksi seisoi tämä siinä aivan lähellä. Hänen miehensä\nojensi naurusuin hänelle kätensä esitelläkseen keisarille sievän\nrouvansa, joka aivan hämillään odottamattomasta kunniasta ja peloissaan\nvalepuvustaan seisoi kalpeana ja mykkänä kuin kipsikuva, mutta\nvapisevana kuin haavanlehti komean ja lempeän Aleksanterin edessä, joka\nystävällisesti koetti tyynnyttää arkaa, kainoa ja yllätettyä\npastorinrouvaa, mikä nyt ei saanut yhtään selvää sanaa suustaan. Näin\nkalpeaksi käyneen rouvansa piti hänen huolestuneen miehensä kohta\nsaattaa kotiin. Pelästyen siitä, että keisari oli keksinyt hänet\nvalepuvussa, sai hän halvauksen ja hänen piti heti kotona mennä\nmakuulle. Tämän sairauskohtauksen jälkiseurauksia hän tunsi monta\nvuotta, aina kuolemaansa asti.\n\n\n\n\n32.\n\nHÄN MATKUSTAA ETEENPÄIN.\n\n\nKokkolasta matkusti keisarillinen majesteetti edelleen eteläänpäin ja\nsaapui Vaasaan syyskuun 4 päivänä. Aivan kaupungin ulkolaidassa oli\nkunniaportti, minkä luona oli keisaria vastaanottamassa kaupungin\nmaistraatti ja porvaristo.\n\nAsunnoksi korkealle vieraalle oli valittu huoneet siinä komeassa\ntalossa, minkä kuningas Kustaa III oli rakennuttanut sikäläiselle\nhovioikeudelle.\n\nIllalla olivat porvariston toimeenpanemat tanssiaiset, joissa keisari\nsuvaitsi viipyä pari tuntia kunnioittaen niitä ottamalla osaa itsekin\ntanssiin.\n\nKunniaportti oli illalla komeasti valaistu. Kuultokuvia, joissa monessa\noli varsin älykkäitä kirjoituksia, oli sovitettu useihin paikkoihin\nkaupungille, missä muutenkin oli runsas juhlavalaistus.\n\nSeuraavana päivänä keisari kävi kirkossa ja hovioikeudessa, esitytti\nitselleen kaupungin etevimmät asukkaat ja lopuksi otti vastaan\nlähipitäjäin talonpoikien lähetystön, joka oli tullut kaupunkiin\nkiittämään keisaria tämän käynnistä Pohjanmaalla.\n\nJo kello yksi keisari lähti matkalle, ja käväistyään Kristiinassakin\nhän ainiaaksi jätti pian Pohjanmaan.\n\n\n\n\n33.\n\nLEIKISTÄ TULIKIN TOSI.\n\n\nMonta vuotta takaperin oli Oulussa kaksi nuorta koulunopettajaa,\nmaisterit Falander ja Holm, joita yleisesti pidettiin arvossa ei\nainoastaan osoittamiensa tietojen, säännöllisen elämänsä ja\nahkeruutensa vuoksi virassaan, vaan myös lempeytensä ja isällisen\nhellyytensä vuoksi, jolla he ymmärsivät nuorisossa herättää halua\nopintoihin ja opiskeluun, mitä usea heidän ammattitovereistaan raa'asti\npatukalla ja vitsalla turhaan yritti iskeä poika parkoihin usein näiden\nsekä ymmärryksen että terveyden kustannuksella.\n\nFalander ja Holm olivat parhaat toverit keskenään,\nmelkein eroittamattomat niinä aikoina, jolloin olivat vapaat\nopettajatoimestaan; mutta koska Falander samalla oli kotiopettajana\nyksityisessä perheessä, jonka luona hän asui, eivät he saaneet olla\nyhdessä niin paljon kuin muuten olisi tapahtunut. Ystävykset olivat\nhyviä metsästäjiä ja huvikseen usein vapaahetkinään metsästelivät ja\nkalastivat.\n\nMuutamana päivänä olivat Falander ja Holm päättäneet lähteä\nmetsästysretkelle. Määrättynä tuntina piti Holmin tulla hakemaan\nFalanderia, joka oli luvannut laittaa kaikki valmiiksi matkaa varten.\n\nMääräaikana meni hän ystävänsä luokse ja oli aivan vallattoman\niloisella tuulella, ajatellessaan että hän nyt luonnon vapaudessa saisi\nhengittää raitista ilmaa koulun ummehtuneisuudesta päästyään. Mutta\nsuureksi kummastuksekseen hän ei tavannut muuten aina täsmällistä\nystäväänsä kotona. Parin minuutin kuluttua kuuli hän tämän kuitenkin\ntulevan kotiin iloisesti lauleskellen muutaman näytelmän vanhaa\nmetsästyslaulua.\n\nNopeasti Holm iloissaan kiiruhti ottamaan seinältä pyssyn. Se kädessään\nasettui hän ensin kunniavahdiksi oven pieleen, mutta tehtyään kunniaa\nystävälleen tämän tullessa huoneeseen ojensi hän kiväärin hänen\nrintaansa kohti ja leikillään nuorekkaan vallattomasti huusi: \"Herra,\nrahanne taikka henkenne!\"\n\nFalander vuorostaan otti nauraen ystävänsä pyssyn ja viritti hanan.\nMolempien karskisti tähdätessä toistensa rintaan, lausui Falander\nreimasti: \"Kyllä taloni osaan puhdistaa rosvoista.\" Holm keskeytti\nhänet: \"Kuole, raakalainen!\" ja painoi lataamattoman pyssyn\nliipaisinta, ja limsiö säkenöi teräksen iskusta.\n\nMutta Falander ampui melkein samassa silmänräpäyksessä myös pyssyllään.\nLaukaus pamahti.\n\nKun ihmiset laukauksen kuultuaan syöksyivät huoneeseen, viruivat\nystävykset verissään lattialla.\n\nAluksi ei tiedetty, kumpi oli haavoittunut. Ensiksi tuli tajuihinsa se,\njota oli ammuttu. Raukealla äänellä hän puolusti ystäväänsä syyttäen\nomaa ylimielisyyttään ja varomattomuuttaan, kun oli unohtanut ilmoittaa\nystävälleen pyssyn vastoin tavallisuutta nyt olevan ladatun. Hän anoi\nJumalalta anteeksiantoa itselleen ja toivoi, että kaikki ihmiset\nantaisivat anteeksi hänen ystävälleen, jota hän piti syyttömänä ja jota\nhän halusi puhutella saadakseen kuulla hänen antavan hänelle anteeksi.\n-- Enempää ei jaksanut onneton Holm sanoa, sillä kuolema lopetti hänen\ntuskansa.\n\nKauhea onnettomuus oli vaikuttanut niin järkyttävästi Falanderiin, että\nhän oli pyörtynyt. Väsymättömien ponnistusten jälkeen hänet vihdoin\nsaatiin virkoamaan, mutta hän ei tullut selviin tajuihinsa. Tämä ehkä\npelasti hänen elämänsä aluksi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut.\nKaikki oli hänestä vain kauheata unta. Hän ei olisi voinut ajatella\ntapausta todella mahdolliseksi, ellei hän olisi huomannut alituisesti\nkaipaavansa ystäväänsä tulemaan sairasvuoteensa ääreen. \"Hänen on\ntäytynyt kuolla\", sanoi hän lopuksi, \"koska hän ei tule minua\nkatsomaan.\"\n\nKymmenen viikkoa oli hän kuumehoureessa maannut vuoteessaan, kun hän\nmuutamana yönä karkasi hoitajaltaan.\n\nVain lakanaan kääriytyneenä ikäänkuin haamu yön pimeässä hän kulki\nkatua pitkin ystävänsä asunnolle. Hän kolkutti porttia ystävänsä\nvanhalle siivoojalle tuttuun tapaan, niin että tämä aivan hämmästyneenä\ntuli avaamaan.\n\nKauan kolisteli eukko säppiä ja salpaa ennenkuin hänen onnistui saada\nportti auki, jolloin hänen aina puhtaan lyhtynsä säteet sokaisivat\nsisään pyrkijän silmät.\n\nKun hän lyhtynsä valossa näki sairaan, kirkui hän: \"Herra Jesus!\" ja\noli pyörtyä, koska hän luuli isäntä-vainajansa kummittelevan, kuten\neukko jäljestäpäin kertoi. Mutta hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä,\nja vaikka häntä peloitti ja hirvitti niin, että hiukset olivat pystyyn\nnousta, virkkoi hän kummitukselle: \"Mene takaisin hautaan! Kuolleilla\nei ole mitään tekemistä elävien kanssa.\" Sitten paiskasi hän portin\nkiinni aivan kummituksen nenän edessä.\n\nSairas, joka kylmänraittiissa ilmassa oli tullut täyteen tajuntaan,\nymmärsi kohta syyn eukon kauhistukseen olevan hänen onnettomuutensa\nseurauksen. Voimatonna hän vaipui jäätyneelle kadulle, josta hänen\nhoitajansa hänet pian löysivät.\n\nKauan onneton sitten horjui elämän ja kuoleman välillä, kunnes\nedellinen hänen nuoruutensa vuoksi pääsi voitolle ja hänessä heräsi\nuudelleen lähtemättömän surunsa kauhistuttava muisto.\n\nParannuttuaan ilmiantoi Falander itsensä ystävänsä murhaajaksi, jonka\njohdosta hänet tuomittiin puoleen hengensakkoon.\n\nSitten hän muutti toiselle paikkakunnalle, missä hän eli vanhaksi\nviettäen raskasmielistä elämää, mutta kaikki häntä kunnioittivat kelpo\nkansalaisena ja perheenisänä.\n\n\n\n\n34.\n\nMONIUKSEN LIISU.\n\n\nPerämies Monius oli uljas, kelvollinen, sukkela ja älykäs merimies\nollessaan merellä ja sen myrskyjen keskellä, mutta aina kotonaan näytti\nhän synkältä, raskasmieliseltä ja alakuloiselta. Kun hänen toverinsa\nolivat iloissaan päästessään tyyneen satamaan omaistensa luo ja oman\nmökin katon alle, tuli Monius kotiinsa raskaalla mielellä; sillä rohkea\nmerimies ei samalla levollisella mielellä jaksanut kestää kotoisen\nelämän myrskyjä, jotka häntä siellä odottivat, kuin luonnonvoimien ja\nmeren taisteluita, vaikka hänkin ikävöi nähdä kalleimpiaan elämässä,\nkolmea pientä lastaan, joista hänen täytyi olla erossa hankkiakseen\nheille toimeentulon. Karvain mielin hänen täytyi silloin jättää nuo\npikkaraiset heidän äitinsä hoitoon, mikä oli taipuvainen väkijuomiin ja\npäihtyneenä julmasti kohteli lapsiraukkoja. Milloin hän pieksi heitä\ntaikka ei antanut heille ruokaa, milloin ajoi hän pienokaiset\nlämpöisiltä vuoteiltaan alastomina ulos kylmään, pimeään talviyöhön,\njolloin sääliväiset naapurit useinkin saivat korjata lapset huostaansa\nja piilottaa heidät raivoavalta äidiltä, taikka he itse kätkeytyivät\njohonkin latoon heinien sekaan.\n\nLiisu, vanhin tytär, oli erittäin kaunis lapsi. Vaikka hän oli\nluonnostaan siivo, hiljainen ja kärsivällinen, oli hänen suurissa,\ntummansinisissä silmissään jotain haaveksivaa, jotain sanomattoman\nmurheellista, mutta ei masentunutta, ja niiden leimahtava, tulinen\nkatse peittyi tummien kulmakarvojen alle samoin kuin auringon lempeät\nsäteet peittää uhkaava ukkospilvi. Huonosti kohdeltu lapsi rohkeni\nkuitenkin harvoin nostaa katsettaan maasta, paitsi silloin kun hän\nkohotti silmänsä rukoukseen pyytäen Jumalalta hartaasti apua ja\nlohdutusta.\n\nLiisun terveys ei kuitenkaan näyttänyt kärsivän kovasta kohtelusta.\nHänen täyteläiset, verevät kasvonsa kalpenivat vain silloin\nkauhistuksesta, kun äiti pahoinpiteli hänen pikku sisaruksiaan, joita\nhän aina koki puolustella ja suojata päihtyneen äidin julmuudelta.\nKärsivällisesti hän otti niille aiotun kurituksen, jota hän itse sai\nkaksin verroin, kun hänen vain onnistui pelastaa pienokaiset tylystä\nkohtelusta.\n\nOpinhaluiselle tytölle oli suureksi hyödyksi ja iloksi se, että hänen\nisänsä oli vuokrannut talostaan huoneita eräälle rouva Hongelille, joka\npiti pientä kasvatuskoulua yläluokan lapsille. Vuokraehtojen joukossa\noli määräys, että hänenkin tyttärensä piti saada nauttia rouvan\nopetusta.\n\nHyvä opettajatar kohteli äidillisellä hellyydellä kohtaloaan murehtivaa\nlasta, sillä hän oppi pian tuntemaan tytön onnettoman aseman hänen\nkodissaan. Ensi sijassa hän koetti herättää hänessä luottamusta\nJumalaan, halua lukemaan ja tekemään työtä. Liisu sai myös oppia\nkaikkia silloisia uusmuotisia käsitöitä. Mutta mitä enemmän sivistystä\nkahdentoista vuotinen tyttö näytti saavan, sitä synkkämielisemmäksi ja\neristäytyneemmäksi hän kävi eikä halunnut olla mukana koulutoveriensa\nleikeissä ja huveissa. Hän viihtyi paraiten työnsä ääressä ja hänestä\npidettiin niin hyväntapaisuutensa, huolellisuutensa ja uutteruutensa\nvuoksi, että yksin tuo hurja äitikin alkoi osoittaa jonkinlaista sääliä\nja arvonantoa aina vakavamieliselle tyttärelleen. Kokipa hän jonkun\naikaa tämän vuoksi hillitä viinanhimoaankin.\n\nKelpo perämies Monius kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan, mutta paljon\nsuruja koettuaan. Vaimo, jota omatunto nuhteli hänen käytöksestään\nmiestänsä kohtaan, lankesi leskeksi jäätyään kaksinkertaisella\nkiihkolla viinanhimonsa orjuuteen ja tuli taas vitsaukseksi ei\nainoastaan sureville lapsilleen, vaan myös niitä suojaaville ystäville.\n\nLiisu oli nyt kuudentoista vuotinen, ja surupuvussa herätti hänen\nkauneutensa huomiota, jollaisesta tuo kovia kokenut tyttö ei\naavistanutkaan, vielä vähemmän siitä välitti. Vaikka hän olikin\ntottunut kärsimään, ei suru kuitenkaan ollut ennen tuntunut hänestä\nniin raskaalta kuin nyt murhe hellän isän kuolemasta. Uskonto oli\nnuorella tytöllä ainoana lohdutuksena, ja koettelemuksia kärsineen\nkristityn nöyryydellä ja vakavuudella näytti tuo isätön valmistautuvan\nensi kerran Herran ehtoolliselle. Ne, jotka tunsivat hänen surunsa,\nseurasivat monin säälin ja siunauksen kyynelin sekä esirukouksin\nharrasmielistä tyttöä alttarin ääreen.\n\nHiljaisessa surussaan oli Moniuksen Liisu taaskin kestänyt\nkoettelemusaikansa. Häntä pidettiin ikäisilleen tytöille esimerkiksi\nkelpaavana ja rakastettiin ei ainoastaan miellyttävän ulkomuotonsa,\nvaan myös kunniallisuutensa, ahkeruutensa ja pieniä sisaruksiaan\nkohtaan aina osoittamansa hellän huolenpidon vuoksi.\n\nMutta isän kuoltua kävi kuitenkin koti hänelle aivan sietämättömäksi.\nHän ikävöi päästä pois äidin kotona aiheuttamasta rähinästä, mitä\nlapsen on aina perin vaikea nähdä.\n\nEräs nuori raahelainen Hilden-niminen kultaseppä kosi kaunista impeä.\nTyttö tunsi tätä vähän, mutta hänelle sanottiin tämän olevan\nkunniallinen ja varakas mies.\n\nPäästäkseen pois onnettomasta kodistaan ja voidakseen ehkä\nsurkuteltavia sisaruksiaankin suojata suostui hän pyyntöön, ja häät\nvietettiin pian sen jälkeen. Mutta kamalan aavistuksen valtaamana\nmatkusti nuori rouva miehensä kanssa tämän kotiseudulle otettuaan\nsydäntäsärkevät jäähyväiset suuresti rakastamiltaan ja nyt\nlohduttomiksi jääneiltä sisaruksilta, joiden eduksi hän mielellään oli\nuhrautunut.\n\nNuori rouva ei ollut ollut kauan uudessa kodissaan ennenkuin hän\nhavaitsi joutuneensa \"ojasta allikkoon\". Hän näki, että miehensä oli\naivan hillitön juomari. Tehdessään tämän hirveän huomion oli hän\nkadottamaisillaan järkensä. Kaikki hänen lapsuuden ja nuoruuden\naikaiset kärsimyksensä palasivat nyt hänen muistiinsa kuin\ntulikirjaimin piirrettyinä. Mutta hän salasi kaikilta ihmisiltä itkunsa\nja päätti koettaa kärsivällisyydellä ja lempeydellä johtaa miestään\nsäännöllisempään elämään.\n\nMutta kaikki hänen vaivannäkönsä parantaa miehensä tämän niin\njuurtuneesta paheesta olivat hedelmättömät. He olivat olleet\navioliitossa vasta jonkun kuukauden, kun mies muutamana iltana tuli\nkotiin niin juovuksissa, että löi ja pahoinpiteli vaimo raukkaansa\nsiitä syystä, ettei tämä koskaan vastustanut häntä, sillä sitä mies ei\nvoinut kärsiä.\n\nOnneton puoliso, joka ei rohjennut osoittaa miehelleen edes\ntyytymätöntä kasvojen ilmettä, joutui nyt aivan hirveään epätoivoon ja\nmietti itsemurhaakin. Mielettömänä kiiruhti hän ulos heittäytyäkseen\nkaivoon, mutta äkkiä hän luopui aikeestaan ja palasi huoneeseensa.\nTäällä hän polvistui Kaikkinäkevän eteen ja rukoili palavasti ja\nhartaasti lohdutusta ja rohkeutta voidakseen kärsiä kaiken, mitä äiti\nvoipi kärsiä pelastaaksensa lapsensa elämän, josta hänen tuli vastata\nJumalan edessä.\n\nPäihtymyksen jälkeen selvänä ollessaan näytti Hilden melkein katuvan\nkäytöstään vaimoaan kohtaan, jonka kärsivällisyyttä hän silloin piti\nsuuressa arvossa. Iloisena toivoen tulevansa isäksi hän jonkun aikaa\nkohteli häntä suuremmalla hellyydellä ja sääliväisyydellä kuin ennen;\nmutta heti pojan syntymän jälkeen alkoi hän taas elää entiseen\ntapaansa.\n\nKahdeksan vuotta tämän jälkeen, myöhäisenä, sateisena ja koleana\nsyysiltana istui laiha, sinisenkalpea nuori nainen itkien kovilla\ntalonpoikaisrattailla kolmen pienen, nukkuvan lapsensa keralla.\nMyrskyn kanssa hän otteli tummista, liehuvista hiuksistaan niillä\nlämmittääkseen ja peittääkseen nuorinta lastaan, joka lepäsi äidin\nrinnalla, samalla kun hän kaulahuivillaan ja esiliinallaan peitteli\nkahta vanhempaa, puoleksi alastonta pikku poikaansa, jotka nukkuivat\nmakeasti nojaten päätänsä hänen polviaan vastaan.\n\nKovassa tuulessa ja sateessa, viluisena ja märkänä istui vanha\ntalonpoika päässään sadevettä riipuksissa olevilta reunoiltaan valuva\nhattu ja yllään harmaa sarkanuttu rattaiden etupuolella. Epäillen ettei\nsaisi kyytimaksua moitiskeli tämä \"vaimoväkeä, joka kakaroineen\nyöpimeässä ajelee maantiellä sellaisessa jumalan ilmassa, johon kelpo\nmies ei ajaisi edes koiraansakaan.\" Tällaisissa mietteissä ajoi hän\nLimingan tullista Ouluun.\n\nKärryt pysähtyivät Moniuksen talon portille, jolle kyytimies kolkutti.\nVanha äiti (nyt aivan selvä) tuli itse avaamaan porttia. Liikutettuna\nhän otti vastaan onnettoman tyttärensä ja tämän lapset. Hän saattoi\nkylmästä värisevät omaisensa lämpimään huoneeseen. Äiti arvasi syyn\nkoko heidän onnettomuuteensa, vaikka Liisu ei puhunut monta sanaa, vaan\nainoastaan itki. Ei hän seuraavana päivänä eikä vastakaan mitään\nvaikeroinut. Lausui vain haluavansa vuokrata itseään ja lapsiaan varten\nerityisen pienen huoneen, jossa asuen työllään aikoi yrittää elättää\nlapsensa.\n\nJo seuraavana päivänä muutti hän siistin työmiesperheen pieneen\nkamariin asumaan, leipomatuvan taakse.\n\nYksinäisyydessään ahkeroiden ja umpimielisenä hiljaisessa surussaan\neleli Liisu täällä lastensa kanssa. Hän ansaitsi toimeentulonsa\nompelemalla kaupungin rouville, jotka osoittivat uutteralle äidille\nsellaista hyväntahtoisuutta, ettei hän koskaan joutunut puutetta\nkärsimään pienoisineen. Vanhin, seitsenvuotias poika, sai pian alkaa\nkoulunkäyntinsä.\n\nVähitellen saavutti nuori äiti takaisin mielentyyneytensä, ja\nsisällisesti tyytyväisenä rauhalliseen ja levolliseen elämäänsä alkoi\nhän uudelleen elostua. Miestään ei hän kaivannut, sillä ei hän koskaan\nollut häntä rakastanut, hänen tähtensä vain paljon kärsinyt. Sitä\npaitsi hän tiesi tämän olevan kotiseudullaan vanhempiensa ja\nsukulaistensa parissa.\n\nHiljaisuudessa, jumalanpelossa ja ahkeruudessa oli nuori äiti täällä\nelänyt kokonaisen vuoden kuulematta mitään huolestuttavaa miehestään,\nkun hän muutamana aamuna säikähtäen sai käskyn samana päivänä tulla\nlääninhallitukseen. Hän noudatti kutsua, ja siellä hänen käskettiin\npalata miehensä luo (joka laillisesti oli sitä anonut), jos tahtoi\nvälttää, ettei häntä vietäisi sinne pakkokeinoin ja kruununkyydillä.\n\nEi virkkanut vastaukseksi tähän ankaraan tuomioon sanaakaan kalpea ja\nvavahteleva nainen. Aivan mykkänä hän horjui ulos huoneesta.\n\nPeräti epätoivoisena hän kiiruhti äitinsä luo, missä hänen vanhin\npoikansa oli käymässä. Kauhistuen tyttärensä vääristyneitä kasvoja\nkysyi äiti, oliko hän sairas. Värähtelevin kasvoin vastasi Liisu vain\nlyhyesti \"en\", tarttui lapsensa käteen ja meni hänen kanssaan kotiin.\n\nKuolemankalpeana ja muodoltaan muuttuneena meni hän huoneeseensa\netuhuoneen läpi, missä hän sen asukkaille sanoi voivansa pahoin ja\ntahtovansa häiritsemättä nukuttaa lapsensa. Sitten otti hän, kuten\nusein teki, avaimen kamarinsa ovelta. Hänen huoneestaan ei kuulunut nyt\nmitään muuta kuin hiljaista kehtolaulua, mitä hän nuorinta lastaan\nnukuttaessaan tavallisesti lauloi:\n\n    \"Nuku, nuku, nurmilintu,\n    väsy, väsy, västäräkki!\n    Herra sinun herättääpi,\n    vitsan varpu virvottaapi,\n    koivun oksa oikaseepi.\n    Nuku, nuku, nurmilintu!\"[43]\n\nKun kehtolaulu lakkasi, oli huoneessa kuolemanhiljaista. Pari tuntia\nmyöhemmin kuultiin taas nuoren äidin laulavan surullisella, mutta\nsuloisella äänellään äänekkäästi hautausvirttä, jonka sävelet\nsekaantuivat sydämen tuskan repimään itkuun. Sitten sisällä oli kaikki\nhiljaista kuin haudassa. Ei hiiskahdustakaan kuulunut ennenkuin Liisun\näiti astui tupaan. Hän tuli utelemaan tyttärensä terveydentilaa, koska\nhän luuli hänen voineen pahoin viimeksi hänet nähdessään.\n\nTuvan asukkaat vastasivat, että Liisu kamarissaan nukutti lapsiaan,\nkuten tavallisesti iltapäivisin teki.\n\nÄiti koputti silloin hiljaa ovelle, jonka Liisu heti avasi jättäen sen\nauki. Hän oli vakavan mutta ei järjettömän näköinen; kuitenkin oli hän\nkuluneina harvoina tunteina muuttunut haamuksi entisestään, jotta oli\nvaikeata tuntea häntä samaksi eilen vielä niin kukoistavaksi äidiksi.\nHänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, kylmä hiki helmeili hänen\nkorkealla, valkoisella otsallaan, tuuhea, tumma tukka riippui sukimatta\nolkapäillä ja hänen katseessaan oli hurja ilme, kun hän sanoi\näidilleen: \"Tulkaa sisään! Älkää peljätkö murhaajaa! Hän ei tee enää\npahaa.\"\n\nÄiti vaipui kauhusta lattialle huoneessa näkemästään.\n\nVuoteelle oli levitetty puhdas lakana ja sen päällä lepäsivät nuo kolme\npientä poikaa kuolleina valkoisissa paidoissa hymyhuulin ja kädet\nristissä, pestyinä ja valmiina käärinliinoihin pantaviksi.\n\nLiisu osoitti heitä äidillensä ja puhui kamalasti, kuin iloiten:\n\n\"Katsokaas, äiti! Nyt lapsikultien ei tarvitse milloinkaan enää kärsiä.\nOlen pelastanut ne kaikista maallisista tuskista ja kaikista elämän\nsuruista. Äiti, jos te olisitte niin tehnyt minulle, niin saattaisin\nsanoa, että kerrankin menettelitte äidin tavalla. -- Niin\", jatkoi hän\nhurjan ilon loistaessa hänen silmistään, \"sain korkeudesta rohkeutta\nvapauttaa lapseni kaikesta, mitä itse olen kärsinyt. Nyt ne kaikki ovat\nJumalan enkeleitä. Taivaan ihanuudessa rukoilevat he nyt onnettoman\näitinsä puolesta.\"\n\nTämän sanottuaan hän puhkesi hermostuneeseen itkuun, mutta tyyntyi pian\nja virkkoi ihmisille, jotka olivat siinä koolla ja seisoivat\näänettöminä hämmästyksestä avonaisella ovella: \"Joutukaa noutamaan\nvartija, sillä synnin tehnyt on rangaistava.\"\n\nSitten polvistui hän lastensa ruumiiden ääreen, joita itkien suuteli.\nKyyneleet silmissään hän hyväili ja suuteli tuhat kertaa vanhimman\npoikansa käsiä ja jalkoja pyytäen häneltä anteeksi pahaatekoaan.\nHienolla rihmalla oli hän lasten nukkuessa kuristanut heidät kaikki.\nVain poika oli herännyt, vaikkei ihan täyteen tajuunsa, ennenkun murha\noli loppuun suoritettu. Äiti katui vain sitä kipua, minkä hän täten\npojalle oli tuottanut, mutta ei rikostaan, vaikka hän tiesi siitä\nsaavansa kärsiä mitä kovimman rangaistuksen.\n\nEi viipynyt kauan ennenkuin poliisit tulivat ja veivät mukanaan murhat\ntehneen äidin. Mutta kovasydämisimmätkin heistä, vaikka olivatkin\nvirantoimituksessaan karaistuneet, tunsivat kuitenkin liikutusta\nnähdessään rikollisen äidinrakkauden ja tuskan hänen täytyessään erota\nkuolleista lapsistaan ja ottaessaan jäähyväiset näiltä. Tätä sydäntä\nsärkevää näkyä ei voi kuvailla. Kaikki läsnäolevat itkivät säälien\nrikollista. Ei kukaan heistä voinut kylmäverisesti häntä tuomita.\n\nMurhaaja-äidin rukoukset pienten uhriensa ruumiiden ääressä näyttivät\nkohonneen Kaikkiarmahtavan valtaistuimen luo, sillä hänen otettuaan\njäähyväiset lapsiltaan ja palavasti Jumalaa rukoiltuaan hohti sisäinen\nrauha hänen silmistään, ja juhlallinen levollisuus vallitsi hänen koko\nolennossaan sanoessaan hyvästiä kaikille saapuvilla oleville ja\npyytäessään anteeksi, jos oli rikkonut jotakin vastaan.\n\nSitten sanoi hän vartijalle sovinnollisesti olevansa nyt valmis\nseuraamaan häntä ja meni vankilaan sparttalaisen naisen rohkeudella ja\nryhdillä, jota moni kovasydäminen pitäisi röyhkeytenä ja paatumuksena.\nMutta miten sanoo hellämielinen runoilija?\n\n    Älä yksin hyvettä\n    taikka kovaa hätää suosi!\n    Raskasta on säälittä\n    hylylläkin vankivuosi.\n\nKun murhaaja-äiti ensimmäisen kerran rohkeana astui tuomioistuimen\neteen, ei hän näyttänyt aralta eikä alakuloiselta, ainoastaan\nkalpealta, kärsivältä ja alistuvalta siihen tuomioon, joka häntä\nodotti. Oikeuden jäseniä ja tuota suurta rikollista katsomaan\nkeräytynyttä kansanjoukkoa liikutti syvän murheen ja äkillisen\nvanhentumisen ilme hänen nuorissa, kauniissa kasvoissaan, jotka\nolisivat ilmaisseet herjausta luojan mestarityötä kohtaan, jos suuri\npahantekijä olisi voinut kätkeytyä tämän viattomuuden pinnan alle.\n\nMurhaaja-äiti vastasi hiljaan, selvästi ja hämmentymättä kaikkiin\ntuomarinsa kysymyksiin. Kun vaimo oli itse rikoksensa tunnustanut,\nsanoi tämä lieventävästi:\n\n\"Ehkä te pikastuneena ja ilman tahallista aikomusta teitte tuon niin\nhirveän rikoksen?\"\n\n\"Päinvastoin, herra\", vastasi vanki, \"olen tehnyt murhan pitkällisen ja\ntarkan harkinnan jälkeen. Tiedän ansaitsevani lain rangaistuksen ja\nsiksi tahdon tunnustaa rikokseni kokonaisuudessaan.\"\n\n\"Mikä saattoi teidät tuohon kauheaan tekoon?\" kysyi tuomari.\n\n\"Maalliselle tuomarilleni\", sanoi hän, \"olen nyt velkapää ilmoittamaan\nkaiken sen, minkä ainoastaan Jumala tietää ja mitä niin kauan olen\nsalannut murtuneessa sydämessäni. En tahdo kuitenkaan puhua omista\nnuoruuteni kärsimyksistä ja murheista, vaan ainoastaan siitä ajasta,\njolloin olen saanut nähdä viattomia lapsiani heidän päihtyneen, raa'an\nisänsä rääkkäävän. Kahdeksana pitkänä vuotena olin kärsivällisesti\nkestänyt kaikki ne kärsimykset, joihin ihmisen voimat riittävät, kun\nmieheni taas muutamana iltana tuli kotiin aivan tajuttomasti\njuopuneena. Kohta hän ajoi vanhemmat pojat puoliunissaan niiden\nlämpöisiltä vuoteiltä alastomina ulos kylmään ja synkkään syksy-yöhön.\nSitten hän tempasi kiroillen ja raivoten nuorimman lapsen kätkyestä ja\nlöi häntä seinää vasten. Hurjana kuin naarastiikeri, joka tahtoo\nsuojella pentujansa, hyökkäsin minä silloin riistämään lasta hänen\nkäsistään. Pian minä kaikkien lasteni kanssa istuin rattailla ja vanha,\narmelias talonpoika toi meidät tänne.\"\n\n\"Milloin teitte kauhean päätöksenne surmata lapsenne?\"\n\n\"Kun pienokaiseni vaikeroivat kylmässä ja nälässä ympärilläni sinä\nkamalana yönä rattailla istuissamme, silloin tein minä Jumalan kasvojen\nedessä hirveän lupauksen ennemmin itse lopettavani heidän onnettoman\nelämänsä kuin palaavani takaisin heidän julman isänsä luo ja sallivani\nheitä vielä rääkättävän. Voi, herrat eivät tiedä, millaiseen\nmielentilaan äidin sydän voi joutua pelastaakseen lapsensa suuresta\nonnettomuudesta!\" lisäsi hän hiljaisella haikeudella.\n\nTuomari huomautti: \"Ennenkuulumaton on kuitenkin sellainen rikos, että\näiti täydessä tajussaan murhaa yhdellä kertaa kolme lastansa.\"\n\nItkien vastasi vanki: \"Enkö minä ollut kaikkien kolmen äiti? Enkö minä\nrakastanut heitä kaikkia yhtä paljon? Kenen heistä minä olisin voinut\nvalita onnettomuuden uhriksi tähän maailmaan, joka on niin täynnä\nmurhetta ja kurjuutta? Ei, ei, en ketään, en ketään noista rakkaista\npienokaisistani minä saattanut jättää kärsimään tähän maailmaan -- mitä\nminä itse olen kärsinyt!\"\n\nKohottaen loistavan katseensa kohti taivasta hän lisäsi haaveilevalla\näidin tunteella: \"Nyt rukoilevat he pieninä enkeleinä Jumalaa\nonnettoman äitinsä puolesta! -- Tulen! tulen pian, lapseni!\" puhui hän\nkuin kuiskaten hymy huulillaan aivan kuin todellakin olisi nähnyt\npienokaisensa siellä ylhäällä.\n\nMutta tämä hurmaava tunne valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän\nhorjui ja oli pyörtymäisillään, kun pari läsnäolevaa naista kiiruhti\ntuomaan onnettomalle tuolin ja lasin vettä.\n\nMurhaaja-äiti tointui kohta ja laskeutui polvilleen säälivien naisten\neteen sanoen: \"Jumalan tähden älkää lähestykö niin suurta pahantekijää\nkuin minä olen, -- suurinta, kaikkein suurinta syntistä naista maan\npäällä. Mitään sääliä en ansaitse ihmisiltä, -- ainoastaan Jumalalta,\njoka tuntee, näkee ja tuomitsee minut ja antaa anteeksi minulle\näitinä.\"\n\nOikeuden istunto oli lopussa ja kaikki saapuvilla olevat olivat kovin\nliikutettuja syntisen vaimon tähden, vaikka he kammoivat hänen kauheata\ntekoaan.\n\nVaikka hän pyysi armona saada kuolemanrangaistuksen, tuomittiin hänet\nankarimpaan ruumiinrangaistukseen, julkiseen kirkkorippiin ja\nkuritushuoneeseen elinajakseen. Kuolemanrangaistus oli silloin jo\nSuomesta poistettu.\n\nLujamielisenä kärsittyään ruumiinrangaistuksensa Oulussa vietiin hänet\nLappeenrannan kuritushuoneeseen. Siellä sisällinen murhe häntä\nriudutti, mutta hän eli kuitenkin useita vuosia hiljaisena ja\njumalisena. Milloinkaan ei hän näyttänyt sentään oikein katuvan\nrikostaan, vaikka nöyrästi tunnustikin sen sekä Jumalalle että\nihmisille. Esimerkiksikelpaavalla käytöksellään saavutti hän\nkuritushuoneessakin niinhyvin vartijainsa kuin muiden vankien suosion\nja myötätunnon.\n\n\n\n\n35.\n\nPOHJANMAAN JÄTTILÄINEN.\n\n\nDaniel Cajanus oli rovasti Johan Cajanuksen pojanpoika (perheen oikea\nnimi oli Gyllenhjerta).\n\nNuori Daniel kasvoi nopeasti kahdeksan jalan ja neljän tuuman\npituiseksi ja tuli samalla niin väkeväksi ja voimakkaaksi, että jaksoi\nnostaa hevosen olkapäilleen.\n\nTuo ainutlaatuinen nuori mies ei rakastanut ihmisseuraa. Mutta hän\nviihtyi syntymäseutunsa alkuperäisessä luonnossa. Hänen paras huvinsa\noli näyttää kestävyyttään pohjolan luonnonvoimia vastaan, pyytää\nerämetsän petoja ja niitä surmata. Hän kuljeskeli luonnon helmaan\nnäissä toimissa silloinkin, kun revontulet taivaalla hulmusivat ja\nsudet ulvoivat kirpeässä talviyössä, mutta pikkulinnut pakkasessa\nputosivat paleltuneina alas pesistään, vaikka ne tuolla erämaassa\nolivat piilossa ihmisten vainoamiselta.\n\nKuuden peninkulman päässä Kajaanista on korkealla vaaralla vanha Hiiden\nlinna, joka ammoisista ajoista on ollut pelätty paikka. Se on kokonaan\nkallioon hakattu, ja sylenkorkuiset portaat vievät sinne kahdesta\ntavattoman suuresta portista. Tämän rappeutuneen luolan harjalla\nnähtiin usein jättiläisemme uljaana kävelemässä, kuin menneitten\naikojen haamu seisoi hän siinä vaipuneena syviin mietiskelyihinsä ajan\nkulusta ja ihmisajatuksen kykenemättömyydestä sitä oikein arvioimaan.\nTuota väkevää, pitkää, kalliolla seisovaa miestä pyssyineen olisit\nvoinut kuvitella tämän jättiläistyön rakennusmestarin haamuksi, joka\nmittakeppineen ensin suunnitteli sen ja nyt hämmästyen tarkasteli,\nmiten ajan hammas oli sen hävittänyt.\n\nPian kävivät kuitenkin erämaa ja kotiseutu liian ahtaiksi\njättiläisellemme. Hän ikävöi päästä maailman meluun. Mutta hän oli\nköyhä. Hän huomasi kuitenkin luonnolta saaneensa lahjan, mitä hän\npäätti hyödykseen käyttää. Se oli juuri tuo hänen tavaton pituutensa.\nHän näytteli itseään maksusta ja matkusti hänelle varta vasten\ntehdyissä vaunuissa useimpiin Euroopan huomattavimpiin kaupunkeihin.\nTällä tavalla hän ansaitsi itselleen melkoisen omaisuuden. Lopulta\nasettui hän Hollantiin, missä hän lienee omistanut talon.\n\nVilustumisen johdosta hän kuoli helmikuun 27 päivänä 1749 Haarlemissa\n46 vuoden ikäisenä.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nTilaajat:\n\n\n(Jatkoa I:een osaan.)\n\n_Helsinki_:\n\nEhrenström, valtioneuvos.\n\n_Mariefred_:\n\nGrewesmühl, tehtaanomistaja.\n\n_Tukholma_:\n\nv. Rosen, C. A., kreivi, kamariherra.\nKremner, L., viinikauppias.\nRosenström, C. J., reistraattori.\nCarlén, J. G., kanslisti.\nv. Braun, W., luutnantti.\nKindelius, C. E., maanviljelijä.\nFohman, tehtailija.\nMockau, F. O.\nArmfelt, G., kreivitär.\nv. Essen, August.\n\n_Turku_:\n\nv. Willebrand, A. F., presidentti y.m.\nv. Schantz, C., everstiluutnantti y.m.\nWallensköld, A. W., ylioppilas.\nWikman, C. E., ylioppilas.\nDahl, S., kollega.\nv. Nummers, S., ylioppilas.\nMandell, C. G., sama.\nMyhrberg, kymmasisti.\nEdman, J. A., tuomiorovasti y.m.\nFalck, salaneuvoksetar.\nSjöström, G. E., sairaalantaloudenhoitaja.\nTollet, C. G., kollegiasessori.\nLevison, Constantin, lääninkonttor.\nFrenckellin kirjakauppa, 10 kpl.\n\n\n\n\n1.\n\nNEIDON RYÖSTÖ POHJANMAALLA.\n\nAinoa miesmuistiin.\n\n\nErään Pohjanmaan kaupungin pormestari oli saanut virkavapautta, ja\nhänen sijaiseksensa oli määrätty nuori lakimies, Iisakki Wirén, jolla\noli muuten toimi Vaasan hovioikeudessa. Hän oli kunnian mies, mutta\nkiivas ja tunteellinen kaikille vaikutuksille, sekä elämänhaluinen,\nsukkela ja kohtelias. Matkoilla hän oli oppinut seurustelutaitoa ja oli\nulkomuotonsa ja kyvykkäisyytensä vuoksi kaikkialla, missä hänet\ntunnettiin, tervetullut vieras.\n\nHänen puhdasta otsaansa varjosti tumma tukka, jonka kiharat liehuivat\nvallatonta nuoruudeniloa loistavien kasvojen ympärillä. Suuret,\ntummansiniset silmät vakuuttivat sentään hänen olevan uskollisen\nlemmessään, vaikkakin ne vielä leikkivät jokaisen ruusuposkisen tytön\nkanssa.\n\nMuutamana päivänä häntä pyydettiin kummiksi porvarilliseen kotiin.\nIloisena hän kiirehti sinne uusi hovioikeudenvirkamiehen puku yllään.\n\nSiellä sai pian nuori, pitkäkasvuinen pormestarimme seisoa solakkana ja\nmiehekkään kauniina vastapäätä surupukuista, hänelle aivan outoa nuorta\nnaista. Hän hämmästyi nähdessään edessään niin täydellisen kaunottaren,\nja hän lumoutui kiinteästi katselemaan tätä, sillä nainen oli\nulkonäöltään kuin olisi hän hänen eteensä lähetetty ylemmistä\nmaailmoista, joissa hänen sielunsa jo kauan oli liidellyt etsimässä\nihannettaan, jota hän ei koskaan uskonut elämässä kohtaavansa.\n\nOuto lämpö virtasi viidentoista vuotisen Marjan sydämeen, kun hän\nrohkeni nostaa alasluodun katseensa vastakummiinsa. Kiireesti hän\njälleen loi kainona ja hämmentyneenä silmänsä alas, mutta yltyvä hehku\nhänen poskillaan ilmaisi hänen kuitenkin tunteneen tuon tulisen katseen\nvaikutuksen, joka kevätauringon lämpimien säteiden tavoin, mitkä\nkuihtuvan kasvin herättävät eloon, taas avasi ilolle hänen surun\nsulkeman sydämensä. Hän oli liikuttavan näköinen siinä siveänä ja\nlapsellisen viattomana seisoessaan, mistä lumivalkoinen otsa hienoine,\ntummine kulmakarvoineen niin ilmeisesti oli todistuksena. Mustat,\njauhottamattomat suortuvat valuivat luonnollisina kiharoina kaulalle\nja olkapäille, jotka olivat valkoiset kuin alabasteri, hänen\nkorallihuulensa hymyilivät sydämellistä hyväntahtoisuutta ja hänen\nruusuposkiensa sulon teki kiihottavammaksi puhdas hyveen ilme. Hienosti\nkaartuva, pieni nenä lisäsi vielä tätä suloa, ja vilpitön riemu hiipi\nnäkyviin sinisistä, sielukkaista silmistä pitkien, mustien\nsilkkiripsien alta, jotka päivänvarjon tavoin suojelivat silmien\nloistolta kaiken, mikä rohkeni niitä tarkastaa. Hänen solakkaa\nvartaloaan peitti musta kreikkalaiskuosinen silkkipuku. Marjan puku oli\naina yksinkertainen niinkuin hänen makunsakin.\n\nJo ensi silmänräpäyksestä alkaen tunsivat he kumpikin nyt tavanneensa\nsielunsa ihanteen ja kuuluvansa toisilleen läpi koko elämänsä, vaikkapa\nyhtään sanaa eivät olleetkaan vielä toisilleen puhuneet. Mutta vanhan\ntavan mukaan lähestyi Wirén häntä, kun kastaminen oli toimitettu,\ntarjoten hänelle sokerikruunun. Ensi kerran nähtiin hänen nyt vapisevan\nhämillään, kun hän hiljaisella äänellä pyysi immeltä kumminsuudelmaa.\nNuori tyttö ei vastustanut kieltäytymällä, niinkuin kyllä toisinaan\ntytöt tekivät, mutta mitä ei koskaan hyväksytty. Wirén sai oikeutetun\npyyntönsä täytetyksi vanhempien vieraiden riemuksi, mutta toveriensa\nkateudeksi. Ihastuneena tästä onnestaan hän vielä suuteli kolmasti\npunastuvan neidon kaunista kättä ja sielussaan vannoi jo: \"Tämä käsi\ntaikka ei kenenkään.\"\n\nTilaisuudesta kului muutamia viikkoja, eikä pormestarimme tavannut\nnuorta, surupukuista impeä. Hän oli kaikkien lemmikki, ja nuoret\nnaiset, joita hän otti huomatakseen ja tanssittaakseen, jumaloivat\nhäntä. Nämä olivat aina kaikkein rumimpia ja sentähden muiden herrain\nhyljeksimiä. Yhtenään ylisteltiin hänen ymmärrystään ja hyvää\nsydäntään. Kuinka tämä hänen käyttäytymisensä ei olisi ollut mieleen\nMarjalle, joka suruaikansa tähden oli estetty iloisista seuroista?\nSillä hän kantoi vielä surupukua, jo toista vuotta haudassa maanneen\nhellän äitinsä jälkeen.\n\nMuutamana päivänä käski isä hänen jättämään surupukunsa ja illalla\nlähtemään hänen kanssaan pitoihin, joissa nuoret saisivat huvitella\ntanssien ja leikkien. Mielellään hän noudattikin isänsä toivomusta,\ntietämättä aiheutuiko hänen lievä sydämentykintänsä tällöin omantunnon\nsyytöksestä vaiko ilosta.\n\nNyt hänen piti pukeutua tavanmukaisesti. Hänellä oli valkea caracopuku\nhienosta palttinasta ja siinä pitkä liivi, missä oli takana pienet\nliepeet. Aitohelminen nauha koristi hänen kaulaansa, ja puuteroiduilla\nylöspäin kammatuilla hiuksilla oli aivan uusi myssy, joka oli tehty\nmitä hienoimmista silkkipitseistä ja jonka poimutellut siivet pistivät\nesiin korvien kohdalla. Takapuolella riippuivat kornetit. Näyttäytyipä\nMarja missä puvussa tahansa, oli hän aina kaunis, mutta tänään kuului\nihmettelyn sorinaa hänen astuessaan tanssisaliin. Kepeästi kuin\nkeijukainen hän asteli, mutta ei rohjennut heittää silmäystäkään ympäri\nsalia, sillä hän aavisti Wirénin olevan seurassa. Pian hän seisoikin\nhänen rinnallaan, ja tätä paikkaansa hän näytti tahtovan puolustaa\nvaikka kaikkia Europan valtoja vastaan, niin päättäväiseltä hän näytti.\nEikä kukaan näyttänyt tahtovan uskaltaakaan yrittää otella hänen\nkanssaan siitä, yhtä lukuunottamatta, joka Wirénin mielestä kuin paha\nhenki hiipi kaikkialla Marjan lähellä, mutta jota Wirén piti itselleen\nvaarattomana kilpailijana, ei vain siksi, että Marja osoitti hänelle\nperin vähän huomiota, vaan jo hänen ulkomuotonsakin tähden.\n\nNyt ei nuori pormestarimme nähnyt ketään muuta kuin ihanan Marjan. Eikä\nmuiden kanssa puhellut. Hänen ylistetty seurustelutaitonsa oli kokonaan\nkadonnut, sillä hän ei tanssinutkaan muiden kanssa kuin hänen; ja kun\ntuo kaunis pari juhlallisen sulavasti pyörähteli menuetissa, täytyipä\nunohdettujen naisten ja kaikkein kateellisimpien ja ilkeimpien\nvanhojen tätienkin myöntää, että kauniimpaa paria tuskin saapi nähdä.\n\nPian olivat rakastavaiset, jotka näiden tanssiaisten jälkeen useammin\ntapasivat toisensa, lupautuneet toisilleen, vaikka Marjalla oli jo\nuseita huomattaviakin kosijoita. Kaikista rikkain oli hänestä kaikkein\nvastenmielisin. Se oli sama mies, joka tanssiaisissa oli tungetellut\nhänen seuraansa. Marjan isä, raatimies F., näytti häntä kuitenkin\nsuosivan, sillä vanhasta isästä oli tulevan vävyn täysinäinen\nrahakukkaro arvokkaampi kuin onni ja kauneus, ja kaikki muu oli hänestä\nyhdentekevää. Sitä paitsi tiesi hän, että pormestarimme ei ollut\nsäästeliäs, vaan että hän oli tuhlannut isänsä perinnön ja eli nyt vain\nniukalla paikallaan. Hän kielsi tytärtään häntä ajattelemasta, jopa\nhäneen katsomastakin, mutta kirjeenvaihto kihlautuneiden kesken oli\nisän tietämättä sitä vilkkaampi. Marja tiesi miten taipumaton isä oli\npäätöksissään, ja sentähden hän esiintyi tyynen alistuvana.\n\nMuutamana päivänä ukko astui tyytyväisen näköisenä hänen kamariinsa\npuhumaan, ettei hänellä, koska tiesi Marjan haluavan päästä naimisiin,\nole enää sitä vastaan, vaan suostuisi hän siihen, vaikkakin pienellä\nehdolla.\n\nIloisena ja kiitollisena ihastunut morsian hypähti isänsä kaulaan\nluvaten täyttää kaikki hänen vaatimuksensa.\n\n\"Tämä käykin paremmin kuin osasin aavistaakaan\", virkkoi ukko melkein\nyhtä iloisena. \"Nyt taas tunnen sinut, Marja, kun ymmärrät ja huomaat,\nmiten sydämellisesti isäsi sinulle onnea toivoo. Pieni ehtoni on, että\nmenet avioliittoon rikkaan ja oppineen herra G:n kanssa, joka oli\nmatkatoverisi Tukholmasta. Hän onkin jo saanut minun suostumukseni\nja -- -- --\"\n\nÄkkiä hän vaikeni, sillä kuin taittunut liljan kukka lepäsi\nkaunis Marja pyörtyneenä isänsä jalkain juuressa. Ukko tarttui\nsäikähdyksissään kellonnuoraan saadakseen apua. Sitten hän koputti\nikkunaan ja oviin.\n\nTalon uskollinen palvelija, Marjan entinen hoitaja Liisa, syöksyi nyt\nhuoneeseen ja ryhtyi virvottamaan isänsä määräysvallan uhriksi\njoutunutta onnetonta tytärtä. Kun Marja tointui, oli isä jo poissa.\n\nHän aikoi lähettää palvelustytön noutamaan lääkäriä, mutta\nhämmennyksissään oli hän epähuomiossa käskenyt: \"Hae kiireesti\npormestari tänne!\"\n\nOnneton Marja, ymmärrettyään mihin kauheaan asemaan hän oli joutunut,\nnosti rukoilevana kätensä kohti taivasta huoaten: \"Äiti, äiti, näetkö\nMarjaasi? -- Tiedätkö sinä, joka olet taivaassa, mitä hän kärsii? --\nMaan päällä otit osaa hänen pienimpiinkin suruihinsa, tee niin nytkin!\nOi, äiti, rukoile puolestani Jumalaa, rukoile Marja-raukkasi puolesta,\nettä hän hellyttäisi taipumattoman isän sydämen säälimään lastaan, joka\nei voi rakastaa ketään muuta kuin häntä ainoaa. Hänelle sinä, kallis\näiti, jos vielä eläisit, varmasti sallisit tyttäresi antavan sydämensä\nja ikuisen uskollisuutensa. Niin, tiedän, että sinä hyväksyisit\nlempeni! -- -- -- Oi, miksi julma kuolo ryösti sinut pois juuri\nsilloin, kun olisit ollut välttämätön tyttäresi maalliselle onnelle!\nSuuri Jumala, anna anteeksi vaikeroimiseni, joka lähtee epätoivoisesta\nsydämestäni!\"\n\nHänen näin epätoivoisena valittaessaan sulkivat onnettoman syleilyyn\nhänen rakastettunsa uskolliset kädet, joka hänen isänsä kutsumana oli\nsaapunut ja jo vanhalta Liisalta, heidän uskotultaan, oli kuullut siitä\niskusta, mikä uhkasi musertaa heidän sydäntensä palavan lemmen.\n\nMutta pian Wirénin onnistui, niin onnettomaksi kuin hän itsensä\ntunsikin, kuivata lohduttaen epätoivoisen kyyneleet.\n\nMutta kun hän näki morsiamensa tyyntyvän, niin hän ei enää jaksanut\nhillitä mielensä kiihtymistä. Rakkaus, mustasukkaisuus ja epätoivo\nriehuivat kauheasti hänen rinnassaan ja puhkesivat täyteen raivoonsa.\nSellaiseksi tyttöparka ei ollut koskaan osannut häntä kuvitella. Ennen\naina kauniit kasvot olivat nyt kuolonkalpeat ja luonnottomat, niissä\nnäkyi hermotaudin kaltaisia kouristuksia, huulet vavahtelivat ja silmät\nsäkenöivät villiä raivoa hänen näyttäessään puristetussa kädessään\nteräväkärkistä puukkoa ja puhuessaan kuin uskottua salaisuutta:\n\"Näetpä, Marja, sen vannon rakkautesi kautta, mikä minulle on kaikki\nkaikessa, että tämä ase tulee minun morsiamekseni, ellet sinä tule.\"\n\n\"Jumalan tähden!\" huusi tyttöparka kuolemanhädässä ja aikoi riistää\nhäneltä veitsen.\n\nMutta hän suuteli suutelemistaan tulisesti Marjan pientä kättä ja\npuhui: \"Et siten, Marja, sinä enkelityttöni, et siten voi pelastaa\nminua! Mutta tämän kätesi luovuttamalla minulle voit sen vain tehdä.\nSuostutko antamaan sen minulle? Jos lupaat sen kaikkinäkevän Jumalan\nsilmäin alla, olet pelastanut elämäni ja itsesi epäsikiön kynsistä,\nsillä hän, jolle isäsi rahojen vuoksi tahtoo sinut uhrata, ei ansaitse\nihmisen nimeä. Jos suostut seuraamaan minua, niin tänä yönä pakenemme\nja menemme sitten Norjaan yli rajan ja siellä vihitytämme itsemme.\nSinun vanha uskollinen palvelijasi seuratkoon meitä mukana. Kaikki\npitää olla valmiina pakoamme varten jo kello yhteentoista illalla.\nSuostutko sinä, läpi elämäni rakastettu armaani? Muuten olemme me\nmolemmat perikadon omat.\"\n\nVoimattomana paljosta itkemisestä lepäsi tyttöraukka hänen sylissään.\nEikä hän nähnyt muuta pelastuksen keinoa kuin tämän ehdotuksen, hän kun\ninhosi miestä, minkä omaksi isä oli hänet määrännyt, mutta itkulta hän\nei saanut mitään vastatuksi. Polvistuen hänen lemmittynsä häntä rukoili\nja vakuutti tytölle pelastavansa heidät molemmat; kaunopuheliaana\nrakastajana lämpimästi rukoillen onnistui Wirénin lopulta saada hänen\nsuostumuksensa heidän pakoonsa. Pormestari tiesi varmasti voivansa\nluottaa Marjan lupaukseen, ja täynnä riemua hän riensi valmistamaan\nkaikki pakoa varten.\n\nMarja jäi koko päiväksi kamariinsa. Surullisen vakavana ja Liisan\navustamana hän pani kokoon kaikki tavaransa, mitkä voi ottaa mukaansa\nmatkalle. Salaiset aavistukset eivät ennustaneet hänelle mitään onnea,\nmutta arpa oli heitetty, vaikkakin voitto epätietoinen.\n\nMarjan isä, joka oli ollut päättämässä avioliittosopimusta, tuli\nmyöhään kotiin aivan väsyneenä puuhastaan. Hän sai tietää Marjan voivan\nparemmin ja luuli hänen jo nukkuvan. Vaikka ukko olikin rahanahne, niin\nhän ei olisi valinnut tyttärelleen sentään yleisesti halveksittua\nolentoa, jos olisi tuntenut perinpohjin tämän mustan sielun; mutta vain\npintapuolisesti hän tunsi tuon inhottavan miehen, eikä se huolettanut\nhänen mieltään. Itse oli hän rehellinen mies ja liikeasioihinsa\nhautautunut siinä määrin, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua tutkia\nihmisiä, jotka eivät olleet tekemisissä hänen kauppayritystensä kanssa.\nAinoata lastansa rakasti hän niin paljon kuin hän jotain rahojansa\nenemmän voi rakastaa, ja hänen edukseen ja edistymisekseen hän tahtoi\ntoimia kaikessa, mikä hänelle ei mitään maksanut eikä ollut\nristiriidassa hänen tulojensa ja korkojensa kanssa.\n\nLukijan tutustuttamiseksi lähemmin olosuhteisiin pitää meidän nyt\nsiirtyä kertomuksessamme jonkun verran taaksepäin ajassa.\n\nValittu vävy, joka ei koskaan ollut ollut virassa eikä missään\ntoimessa, vaan elänyt ainoastaan vertaistensa antamista muruista, oli\nodottamatta saanut periä jonkun kaukaisen sukulaisensa entisessä\nRuotsin Pommerissa ja oli nyt siis rikas. Kun hän palasi perintöään\nnoutamasta Tukholman kautta, näki hän ihanan Marjan ja rakastui kohta\nhurjasti viattomaan impeen, joka lapsellisella ilolla otti vastaan\ntämän osoitteella ikävöidystä kodista lähetetyt kirjeensä ja terveiset.\nMutta nähdessään itse kirjeentuojan oli kuitenkin kohta ilo kadonnut\nhänen puhtaasta, vilpittömästä sydämestään, vaikka neidolla ei vielä\nollut aavistustakaan surusanomasta, jonka hän mukanaan toi.\n\nMarja avasi kiireesti kirjeensä. Sen sisällä oli toinen hänen\nrakastetulle opettajattarelleen. Se oli sinetöity mustalla lakalla ja\nmolemmat kirjeet olivat hänen isältään. Kamalan aavistuksen valtaamana\nhän antoi kirjeen opettajattarelleen. Isä kirjoitti hänelle itselleen\nlyhyeen liiketapaan, että äiti oli pahoin sairaana ja halusi nähdä\ntyttärensä, minkä vuoksi hänen piti kiiruhtaa ensimmäisessä laivassa\nkotiin.\n\nKuolonkalpeana ojensi Marja käsi vavisten kirjeen äidilliselle\nystävälleen, johon hän täydellisesti luotti ja joka vuorostaan kohteli\noppilastaan kuin äiti hoitaen häntä rakkaudella. Yhdessä he itkivät, ja\nhellästi puristi osaaottava opettajatar nuoren äitinsä kadottaneen\nrintaansa vasten, sillä hän oli ainoa maailmassa, joka täysin tiesi ja\nymmärsi, mikä korvaamaton tappio hänen oppilastaan oli kohdannut.\n\n\"Äitini, hellä äitini on kuollut!\" huudahti säälittävä tytär, jonka\nkova isku näytti tehneen aivan tunteettomaksi, sillä yhtään kyyneltä\nhän ei vuodattanut helpottaakseen kärsivän sydämensä suurta surua.\nKädet ristissä kulki hän horjuen kalpean kauniina kuin haudasta noussut\nhaamu. Toisinaan hän äkkiä pysähtyi ja puhui hiljaa itsekseen ikäänkuin\nolisi nähnyt jonkun olennon, jota muut eivät nähneet. Ja hän näytti\nvastaavan jollekin. Opettajatar kuuli hänen sanovan: \"Niin, äiti, en\nmilloinkaan unohda sinun sanojasi: Sinun täytyy tottua siihen\najatukseen, että tässä elämässä on enemmän surua kuin iloa. Sinä saat\noppia niitä kestämään ja kärsimään valittamatta, muistaen että\nlähimmäisillesi tuottama lohdutus on paras kaikista. Se on tuottava\ntodella iloa omaankin sydämeesi! -- Iloako minulle ilman sinua!\" hän\nhuudahti sitten. Ja ikäänkuin keskeyttäen taas: \"Ei, ei, siinä sinä\nerehdyit, rakas vainaja! Mutta sittenkin tahdon sinua totella; tahdon\nkoko sielunvoimallani taistella suruani vastaan -- sillä niin teit\nsinäkin, kallis esikuvani. Tahdon koettaa tulla sinun arvoiseksesi ja\nsaada voimia hautasi partaalla isäni lohduttamiseksi -- jos hän sitä\ntarvitsee.\" Hän purskahti itkuun ja tunsi siitä helpotusta\nnojautuessaan uskollisen ystävänsä rintaa vastaan, joka sääli häntä\nkuin oma äiti.\n\nLaivassa, jossa hän palasi kotiinsa, oli useita matkustajia, ja niiden\njoukossa herra G. Hän oli kaikin tavoin kohtelias surevalle neidille,\njoka pahoitteli itsekseen, ettei voinut sietää edes nähdä häntä.\n\nOsoittaakseni Marjan täydellä syyllä vieroneen miestä, jonka hänen\nisänsä tahtoi hänelle aviomieheksi, on hän, vaikka se onkin\nvastenmielistä, esitettävä ja kuvattava sekä ruumiinsa että sielunsa\npuolesta. Ulkomuodoltaan oli hän rumimpia miehiä mitä kuvitella voi,\nhänen kasvonsa olivat pukamia täynnä ja väriltään punaiset,\nruumiinrakenteeltaan hän oli melkein muodoton. Hän oli vähävaraisen\nvirkamiehen poika, ja hänen kasvatuksensa oli maksanut vanhemmille\nheidän kaiken omaisuutensa. Suurimman osan siitä hän hävitti\njuopottelemiseen ylioppilasaikanaan, jolloin hän seurusteli vain\nhuonojen toverien parissa käyttäen terävän älynsä juonien punomiseen ja\ntoveriensa sekä kaikkien häntä itseään etevämpien tai niiden, jotka\neivät ottaneet osaa hänen irstailuihinsa, panettelemiseen. Jo\nlapsuudesta lähtien oli hänen kateellinen, luihu ja kostonhaluinen\nluonteensa paljastunut. Hän ei uskaltanut ilmaista rakastavansa Marjaa\nennenkuin oli saanut vanhan isän silmät lumotuiksi kullalla\nleventelemällä, sillä yleensä ihmiset tunsivat hänet halpamaiseksi\nmieheksi. Hän käytti hyödykseen mitä hienoimpia ja harkiten mietittyjä\nlaskelmiaan matelevan nöyräselkäisyytensä ohella, saadakseen huomiota\npanetteluilleen, joilla hänen myrkyllinen kielensä koki mustata ilman\neroitusta kaikkia ihmisiä. Onneksi ainoastaan kapakkaurhot kallistivat\nkorvansa hänen jutuilleen, ja kun nämäkin kyllästyivät hänen\nkunniaaloukkaaviin valheisiinsa, viskasivat he hänet alas kapakan\nportaita annettuaan sitä ennen hänelle häpeällisen selkäsaunan. Mutta\ntällaisesta häpäisevästä kohtelusta ei hän välittänyt sen enempää,\nvaan palasi jo seuraavana päivänä samaan paikkaan entistään\nnotkeaselkäisempänä, tuhannesti kumarrellen ja kalju päänsä täynnä\nväkijuomien höyryä.\n\nJo pari kertaa oli hän huhun mukaan yrittänyt partaveitsellä tehdä\nlopun itsestään pelastaakseen maailman semmoisesta epäsikiöstä ruumiin\nja sielun puolesta kuin hän oli: mutta muut olivat sen estäneet.\n\nTällaisen hirviön uhriksi olisi Marja-parka joutunut, ellei hän\npelastuakseen olisi suostunut lähtemään pakoon.\n\nPian saapuisi vapahdus, mutta silloin oli myös erottava omaisista. Piti\nehkä ainiaaksi jättää rakas lapsuudenkoti ja monet ystävät ja\nleikkitoverit onnellisemmilta ajoilta. Murheellisen tytön tähän asti\nviatonta sielua raastoivat monet erilaiset tunteet, sillä nyt\nensimmäisen kerran aikoi hän rikkoa isänsä laillista oikeutta vastaan\nmäärätä hänen kohtalostaan, mitä hän oli oppinut kunnioittamaan siitä\nasti kun oli osannut ajatella. Hän kävi uhmaamaan yleistä mielipidettä\nilman mitään muuta toivoa puolustuksekseen kuin luottamus rakkauteensa\nja levollinen tietoisuus sielussaan asiansa oikeudesta. Mutta nyt\nilmoitti hänen omatuntonsa hänen tekevän väärin, vaikka hän oli siihen\npakotettu isänsä uhrina.\n\nHetkeksi hän joutui epätoivon valtaan. Neuvotonna tuskassaan väänteli\nhän käsiään, heittäytyi polvilleen äitinsä kuvan eteen ja rukoili\ntaivaassa olevalta äidiltään siunausta palavasti itkien, turvattomien\npuolustajalta voimaa omalle heikkoudelleen, hänen anteeksiantoaan ja\nhänen varjelustaan sillä tiellä, jota hän nyt aikoi kulkea. Kuin\npisaroittain vuoti lohdutusta hänen murheelliseen sieluunsa.\n\nVanha Liisa tuli jo matkakunnossa silmät kyynelissä sisälle sanomaan,\nettä kaikki oli valmiina. Päättäväisesti ja rohkeasti Marja kuivasi\nkyyneleensä. Mutta luodessaan katseensa sievään, hauskaan huoneeseensa\nkiinnittyi se viimeiseksi pieneen sänkyyn, jossa hän syntymästään asti\naina kotona ollessaan oli nukkunut ja joka oli hänelle siksi\nsanomattoman rakas. Nyt purskahti hän uudelleen itkuun.\n\n\"Hyvästi\", sanoi hän, \"hyvästi sinäkin, lapsuuteni suloinen suoja ja\nsen pikkusurujen pakopaikka, surujen, jotka unohdin nukkuessani sinun\nhelmassasi. Sinun, uskollinen ystäväni, joka näit ensimmäiset\nkyyneleeni, uskoin myös viimeisetkin saavan vastaanottaa.\"\n\nKohta nosti Wirén hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet\nkiireesti pitkään ja kapeaan pohjalaiseen laitiorekeen, jonka eteen oli\nvaljastettu kaksi virmaa hevosta ja johon vanha Liisa oli laittanut\nkuormaksi makuuvaatteita y.m. Hyvin peitettyään ihastuneen sulhasen\nkanssa nuoren emäntänsä pakkasta vastaan, joka kohosi lähes 40\nasteeseen, istahti Liisa itse ylimmäksi kuormalle.\n\nWirén itse tarttui ohjaksiin. Hänen peskinsä, kallokkaansa ja\nporonnahkakintaansa sekä näädännahkainen puuhkalakkinsa suojelivat\nhäntä, jonka sydämessä paloi nuoruuden tuli, purevan pakkasen kynsissä.\nMarjalla oli matkapuvun päällä sudennahkaturkki ja sen lisäksi vällyinä\nympärillään karhun- ja sudennahkapeitteet. Liisakin oli hyvin suojattu\nankaraa kylmää vastaan, samoin ajopoikakin. Tämä ratsasti etummaisen\nhevosen selässä.\n\nKaupungin tornikello löi yksitoista, kun karkurimme ajoivat ulos\ntullista tullivartijain ollenkaan estämättä, sillä kaikki oli\nedeltäpäin valmistettua. Alussa ajettiin täyttä laukkaa Marjan yhä\nhiljaa itkiessä. Mutta rakastetun iloinen katse ja joku lohduttava sana\nkuivasi kyyneleet pian.\n\nJa niin kiidettiin eteenpäin korkeiden mäntymetsien halki kirkkaassa\nkuutamossa. Pysähdyttiin vain pariksi minuutiksi hevosia vaihdettaessa.\nVielä aamulla päivän sarastaessa oli kalpea kuu taivaalla kuin miettivä\nsurun kuva, joka näytti tahtovan pyhän haamun kaltaisena osaaottavasti\nlohduttaa ja rohkaista nuoria pakolaisiamme.\n\nVasta kun vuorokausi oli ajettu, rohjettiin pysähtyä yksinäisessä\nmajatalossa nauttimassa hiukan lämmintä virvotusta ja levähtämässä pari\ntuntia.\n\nKohta räiskyi uunissa järeistä koivuhaloista tehty takkavalkea, ja kun\nvanha Liisa kalisteli kahvimyllyään ja pannuaan, keskustelivat nuoret\ntulevaisuutensa suunnitelmista vähintäkään ajattelematta minkään vaaran\ntai onnettomuuden heitä uhkaavan. Sitten söivät he hiukan illallista ja\nvain Liisalle mieliksi joivat lämpimikseen kupin kahvia ja erosivat\ntoivotettuaan toisilleen hyvää yötä. Marja sai paraan vuoteen, Liisa\nmakasi tuoleilla samassa huoneessa, mutta Wirénin piti tyytyä nukkumaan\npöydällä hollituvassa, missä porsaat ja ajopojat kilpaa kuorsasivat.\n\nEivät huolet, vaan pelkkä ihastus ja onnellisuus karkottivat unen\nnuorelta neidon-ryöstäjältämme, joka mielikuvituksen siivillä liiti\nulkopuolelle mahdollisuuden rajoja etsimään maallista paratiisia, missä\neläisi muuttumattoman rakkautensa ja autuutensa kulta-Unelmissa armaan\nMarjansa keralla. Ilokyynelin hän kiitti kaiken hyvän antajaa, joka oli\nluonut Marjan vain häntä varten niin ihanaksi ja hänen sielulleen ja\nsydämelleen niin samankaltaiseksi. Valvoessaan unelmoi hän kauas\ntulevaisuuteen, jolloin hänellä olisi koti omassa talossa. Siellä\nesiintyi hänen sydämensä ikävöity ihanne Marjan hahmossa ja kuvaili\nhänelle hänen maallisen onnensa kodin autuaassa piirissä. Pian hän nyt\nsaavuttaisi sen harvinaisen onnen, jota hänen mielestään ei yksikään\nkuolevainen ansainnut.\n\nMarja ei voinut loihtia mieleensä yhtä riemullisia kuvia. Jo nuorena\nhän oli saanut kokea paljon elämän katkeruutta. Hän oli mielestään nyt\nmenettänyt kaikki lapsuutensa ilonaiheet ja ajatteli vastassa olevia\nvelvollisuuksia ja huolia. Onnellisena rakkaudessaan ei hän voinut\ntäysin selvittää itselleen syytä murheeseen, joka karkotti unen hänen\nväsyneistä silmistään, mutta hartaasti rukoiltuaan Jumalaa pääsi hän\njälleen mielen tyyneyteen ja vaipui sitten vahvistavaan uneen.\n\nHöyryävä kahvikuppi kädessä seisoi Liisa niiaten Marjan vuoteen\nvieressä, kun hevoset jo olivat valjaissa ja kaikki valmiina lähtöön.\nIlma oli tänään leudompi ja keli mainio. Marja tervehti uutta päivää ja\nrakasta Iikkaansa iloisemmin ja keveämmällä mielellä kuin pitkiin\naikoihin, sillä niin hyvin oli uni virkistänyt häntä. Raitis aamutuuli\nnosti taas nuoruuden veriruusut hänen kalpeille poskilleen ja hempeät\nsinisilmät nauroivat ilosta.\n\nWirén antoi nyt ajopojan ajaa ja istuutui Marjan viereen pakinoimaan\nrakkaudesta ja tulevasta onnesta. Marja unohti kaikki huolensa tässä\nruusuisessa hohteessa. Hän ei nähnyt muuta kuin ihastuneen sulhonsa ja\ntämän hyvän, uhrautuvan sydämen lämpimän, uskollisen rakkauden eikä nyt\najatellut sen enempää mennyttä kuin tulevaakaan, niin ymmärtäväinen\nkuin hän muuten olikin, sillä hänen rakastajansa oli hänelle nyt kaikki\nkaikessa; hänen tähtensä oli hän uhrannut kaikki, mikä oli hänelle\nkallista, häntä varten oli hän itsensä pelastanut, ainoastaan hänen\ntähtensä oli hänellä voimaa luopua koko maailmasta -- sillä mitä hän\nnyt siitä välitti? Ilman häntä hän oli aivan yksin ja köyhä ja rikkaine\nsydämineen karkotettu siitä ympäristöstä, joka kylmästi, joskin\noikeuden lakien mukaisesti tuomitsi hänen tekonsa. Mutta sitä hän ei\nvoinut katua, että oli karkumatkalle lähtenyt, yhtä vähän kuin hän\nsaattoi ihmisten silmissä puhtaana maineeltaan takaisin palata. Nyt\nluonnon vapaudessa ja Jumalan lempeän, kirkkaan taivaan alla tunsi hän\nitsensä niin sanomattoman onnelliseksi rakastajansa rinnalla, hänen,\njoka oli hänen koko maailmansa ja joka pyhästi jumaloiden kunnioitti\nhänen viattomuuttaan ja sitä luottamusta, jolla hän oli antautunut\nsulhasensa kunniallisen ajatustavan ja uskollisen rakkauden\njohdettavaksi.\n\nLinnut visertelivät laulujaan lauhkean talviauringon paistaessa\nkorkeiden, majesteetillisten koivujen latvoilla, jotka komeina ja\nlumenpeittäminä seisoivat kuin sotavanhukset molemmin puolin maantietä\nrakastavien suojelevina pakomatkan vartijoina.\n\nLiisa istui aina reessä selkä eteenpäin seuraten silmillään\ntaakse jäävää tietä taikka katsellen rakastetun emäntänsä kasvoihin.\nYhtäkkiä hän kalpeni eikä saanut muuta sanotuksi kuin: \"_Tuolla ne\ntulevat_!\"\n\nSalaman nopeudella tarttui Wirén ohjaksiin, ja vasta ajopojan ajaessa,\nkun levähtäneet hevoset täyttä laukkaa porhalsivat eteenpäin, kääntyi\nhän katsomaan taakseen ja tunsi toisen kahdesta miehestä, jotka\nvaahtoavilla hevosilla ajoivat heitä takaa raatimies F:n suuressa,\nkoreassa kuomureessä.\n\nPian jäivät takaa-ajajat näkymättömiin, ja nyt vasta uskalsi\nWirén katsahtaa Marjaan, joka sydän tykyttäen, kalpeana, mutta\nkyynelissäänkin hymyillen rohkaisevasti silmäsi rakastettunsa uljaihin,\nainoastaan hänen tähtensä levottomiin silmiin.\n\nMutta nytpä Wirénille alkoi oikea Eliaan kulku. Ajamansa vahvat\nkarjalaiset hevoset näyttivät aavistavan vaaran ja kilpaa melkein\nlensivät eteenpäin ihanalla, auringonpaisteisella, jäisellä\nmetsätiellä. Vanha Liisa istui suorana paikallaan kuin seiväs ja otti\nvirkistyksekseen aimo näpillisen nuuskaa messinkirasiastaan. Näin\nkiidettiin tunnin verta; sitten alkoivat hevoset väsyä. Samassa Wirén\nhuomasi metsään vievän syrjätien. Sille hän käänsi nyt hevosen, vaikka\nei tiennytkään, minne se johti, mutta hän oli varma, että takaa-ajavien\nkuomireki ei voinut seurata tällä liian kapealla tiellä.\n\nKun Wirén otaksui, että he nyt olivat turvassa, antoi hän hevosten\npuhaltaa ja hiukan syödä, ja sillä aikaa hän itse koki herättää toivoa\nja iloa Marjassaan, joka hätääntyi ja tuli levottomaksi.\n\nPäivä oli jo pitkälle kulunut, mutta kukaan matkaajista ei ollut\nmuistanut ruokaa ennenkuin ajopoika itku kurkussa älähti: \"Nälkä mulla\non!\"[44]\n\nSilloin Liisa kohta hypähti kuormalta alas ja haki esille vähän viiniä\nja leivoksia, joita hän tyrkytti herrasväkensä maisteltavaksi. Sitten\notti hän esiin matkalle hevosta ja itseään varten varaamiaan\nreikäleipiä. Oikeata polveaan vasten hän taittoi kaksi leipää kahtia;\nsitten hän levitti kursailematta sormellaan paksulta keltaista voita\nkullekin leivänpuoliskolle, antoi kaksi niistä pojalle ja piti itse\nkaksi. Yhtä suurella ruokahalulla kuin hevoset olivat syöneet ruokansa\nolivat myös Liisa ja poika pian tehneet lopun voileivistään, ja\nsyötäessä vakuutti Liisa pojalle, joka epäili hänen kykyään, vielä\njaksavansa purra poikki kolmen tuuman rautanaulan. Sitten he olivat\ntaas valmiit jatkamaan matkaa kasvot voista ja tyytyväisyydestä\nkiiltävinä nautittuaan päivällisensä päälle pari kourallista puhdasta\nlunta kuin jäätelönä jälkiruuaksi.\n\nNyt ajettiin hiljaista hölkkää eteenpäin. Mutta tie kävi yhä\nkapeammaksi ja vaikeammaksi kulkea, mitä pitemmälle sankkaan salomaahan\najettiin. Kaikki merkit ihmisjäljistä lumessa alkoivat hävitä, ilta\nsaapui ja hämärä karttui. Wirén huolestui, sillä poika ei tuntenut\nyhtään niistä monista syrjäteistä, joita he olivat sivuuttaneet.\nEikä mikään niistä näyttänytkään voivan viedä heitä minnekään\nturvallisempaan paikkaan. Nyt kävi tie niin huonoksi, että piti ajaa\nyli kantojen ja kivien. Päätettiin sentähden hiukan pysähtyä siksi\naikaa kun Wirén lähti tietä tutkimaan ja lähetti pojan päinvastaiselle\nsuunnalle. Hän tyynnytti Marjaa luvaten pian palaavansa ja katosi\nhämärään metsään usein huudellen armaansa nimeä, minkä kaiku toisti\njoka ilmansuunnalta syvässä salomaassa. Marja oli vain levoton siitä,\nettä hänen Iikkansa voisi eksyä ja erehtyä paluutiestä hämärässä\nmetsässä.\n\nMutta hänen sulhasensa ääni häipyi vähitellen kokonaan kuuntelijan\nkorvista. Kaikki oli hiljaista kuin haudassa, kunnes tuuli alkoi soida\njättiläispuissa ja karistaa niiden talvipukua levottomasti odottavien\npäälle. Yön hämyhuntu oli jo verhonnut kaiken, ja etäältä kuulivat he\nnyt ääniä, jotka he tunsivat saaliinhimoisten susien ulvonnaksi. Mutta\nMarjamme oli peloton vaaran uhatessa. Hän uskoi itsensä Jumalan\nsuojelukseen ja pelkäsi vähemmän villien petoeläinten kuin ihmisten\nvainoa. Liisa sitävastoin oli aivan suunniltaan kauhusta. Niin rohkea\nhän kuitenkin oli, että kapusi alas kuormalta ja haparoi maassa, kunnes\nlöysi terävän seipään. Tuolla aseella varustettuna nousi hän jälleen\nentiselle paikalleen, otti esille kookkaan nuuskarasiansa ja oli\nvalmiina urhokkaasti torjumaan vihollista.\n\nIhmeteltävän välinpitämättömänä kysyi Marja häneltä, mitä hän aikoi\ntehdä.\n\n\"Mitäkö aion?\" toisti Liisa. \"Niinpä kylläkin, aion puolustaa meitä\npetoeläimiä vastaan. Ensimmäisen lähellemme uskaltavan suden silmät\nsokaisen nuuskallani, tahrien ne sitä täyteen, ja sitten puhkaisen ne\ntällä seipäällä. Niin teen toisillekin.\" Hän pudisti samalla miehen\nvoimin jykeätä seivästänsä.\n\nMarjan piti nauraa innokkaan eukon puolustusaikeille, vaikka hänen oma\nrohkeutensa alkoi horjua.\n\nNoin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun naisparat jäivät yksin. He\neivät olleet uskaltaneet lähteä liikkeelle. Eivätkä he rohjenneet\nhuutaa peläten, että vain sudet kuulisivat heidän äänensä, sillä niiden\nruma ulvominen kuului aina lähempää. Kauhea pyryilmakin alkoi raivota,\nsellainen, mitä juuri sanotaan sudenilmaksi siksi, että silloin sudet\ntavallista lukuisampina kiertelevät yltympäri nälissään saalista\netsimässä. Liisa valmistautui jo kuolemantuskassa sudenruuaksi. Marja\nvapisi vain sulhasensa kohtalon tähden, mutta oli muuten aivan\nmaltillinen. Kun he samassa kuulivat terävän lapsenäänen aivan läheltä\nhuutavan: \"Auttakaa! auttakaa! susi tulee\",[45] hyppäsi Marja alas\nreestä. Hän tunsi ajopojan äänen, ja vaikka Liisa koetti häntä\npidättää, juoksi hän ääntä kohti ja joutui pian rakastettunsa syliin,\nsillä häntä poika peloissaan pimeässä oli luullut sudeksi. Wirén ei\nollut ollut heistä kaukana, vaan joutunut eksyksiin, kunnes lopulta\ntuli ihmisasuntoon metsässä, savupirttiin, missä mitä suurimmassa\nkurjuudessa eleli pariskunta seitsemän lapsensa kanssa. Poika oli\nsilloin jo sieltä lähtenyt näyttämään tietä pirtille metsässä\nodottaville. Wirén oli kiiruhtanut hänen perästään ja sai siten kunnian\nolla pojan luulema susi.\n\nNyt rakastavaisemme olivat jälleen niin onnelliset kuin ei olisi mitään\npahaa sattunutkaan, sillä hehän olivat taas toistensa parissa. Päivä jo\nsarasti, kun matkaseuramme saapui synkässä metsässä asuvien ihmisten\nsavupirttiin.\n\nSavupirtti on tupa, missä ei ole savupiippua eikä ikkunaa, vaan\nseinässä on ainoastaan aukko, jonka edessä on työntölauta ja josta savu\npääsee ulos keskellä lattiaa olevasta takasta. Pienet lapset\nkonttasivat paitasillaan edestakaisin kynnyksen yli sisältä lämpimästä\nulos kylmään ja lumeen. Sellaista ilmanvaihdosta kokevat lapset, siitä\nkaraistuvat ja vahvistuvat, niin että he vielä iäkkäämpinäkin voivat\ntulikuumasta saunastaan ilman mitään terveyden vaaraa heittäytyä\njäiseen veteen. --\n\nHyväntahtoiset metsäasukkaat sytyttivät monta pärettä palamaan\nsaadakseen kyllin valoa vierailleen. Päreet pistettiin seinään, mihin\nsinne tänne oli reikiä poltettu. Jotta päre olisi valaissut, piti siitä\nkaristaa usein pois karsta. Se oli yhden vanhimman lapsen tehtävä.\nPirtti oli täynnä savua päreistä ja viime lämmityksestä. Marja ei\nvoinut pitää silmiään auki, varsinkin kun pirtin emäntä pelkästä\nhyväntahtoisuudesta oli sytyttänyt uuden tulen takkaan, jotta savua oli\nlattiasta kattoon asti. Sentähden rakastavaisemme istuutuivat rekeensä\nsiksi aikaa, kun Liisa aivan tyytyväisenä askaroi savun keskellä tulen\nääressä kahvipannuineen. Pojalle oli hän antanut koko reikäleivän voita\nsen päälle siveltyään ja joka lapselle palasensa, niin että kaikki\nnäyttivät olevan tyytyväisiä.\n\nUusi päivä koitti ihanana ja kauniina kirkkaalta taivaalta. Kaikki\nyöllisen ja edellisen päivän myrskyn vastenmieliset hirmukuvat\nhävisivät tähän aikaan vuodessa harvinaisen ihastuttavassa\nauringonvalossa, mikä kirkkaasti paistoi läpi kylmän usvan, joka sen\nedestä hälveni.\n\nOdottamatta tuli Liisa rakastavien luokse ilmoittamaan kahvin jo\nlämminneessä pirtissä olevan valmiin heidän juotavakseen. Astuttuaan\nsisälle he tapasivat kaikki juhlallisesti järjestettynä. Lattialle oli\nrunsaasti ripoteltu hakattuja kuusenhavuja, ja suurempia tuoreita\nhakoja oli asetettu joka nurkkaan. Valkeaksi pestyllä pöydällä oli koko\nkahvikalusto ja mitä syötävää evästä mukana oli, sillä köyhällä\nisäntäväellä ei ollut muuta omaksi ja puolialastomien lastensa\nhengenpitimiksi kuin pettuleipää ja vähän suolaisia silakoita. Marja\nantoi heille puolet matkaeväistään välittämättä Liisan, joka muistutti\nmiten pitkä matka vielä oli jäljellä, happamesta näöstä. Wirén\nlahjoitti heille jonkun riksin.\n\nPari tuntia levättyänsä päättivät pakolaisemme jatkaa matkaa -- sillä\nheidän savuun tottumattomat silmänsä eivät kärsineet pitkäaikaista\npirtissä viipymistä -- ja korvenmies lupasi saattaa heitä monia\nsyrjäteitä aina Tornioon asti.\n\nMetsäpirtin asukkaat saattoivat heitä kiitollisina siunaten ja\nkyynelsilmin. Keli ja ilma oli suotuisa. Kyytihevoset oli jätettävä\nensi majataloon. Ukko lähetettiin ensin taloon tiedustamaan, uhkasiko\nmikään vaara matkustavia, mutta sellaista ei hän havainnut. Iloisina\najoivat he nyt siistille pihalle, saivat haltuunsa pari lämmintä ja\npuhdasta huonetta ja päättivät levätä tässä seuraavaan päivään asti.\n\nOli taaskin ilta. Wirén määräsi hevoset olemaan valjaissa aamulla kello\nneljältä, ja sitten he uupuneina menivät makuulle. Marja pani maata\npehmeään vuoteeseen kamarissa, missä Liisa myös sai tilansa, ja pian\nnukkuivat he kaikki makeasti ja levollisesti väsyneinä paljosta sielun\nja ruumiin ponnistuksesta.\n\nKun matkalaistemme aamulla reippaina ja iloisina piti lähteä eteenpäin,\nkysyi Wirén, joko reki oli portaiden edessä.\n\n\"Jo on\", vastasi opas veitikka silmässä.\n\nWirén maksoi velkansa majataloon ja tarjosi Marjalle käsivartensa.\nMutta päästyään ulos portaille, tunsi Marja kohta reen ja vaipui\ntainnoksissa sulhasensa syliin.\n\nHeidän takaa-ajajansa astui samalla esiin sanoen: \"Neiti, reki odottaa.\nMinulla on isäntäni käsky saattaa neiti kotiin isänsä luokse.\"\n\nWirén kalpeni. Toisella kädellään tuki hän Marjaa, toisella veti hän\nvyöstänsä esiin pistoolin.\n\nMutta onneton Marja tästä uudesta säikähdyksestä tointuneena\ntainnoksistaan sai äkkiä yliluonnollisen voiman, tempasi pistoolin\nhänen kädestään ja heitti sen etäälle aidan yli. Sitten polvistui hän\nisänsä vanhan uskotun palvelijan eteen. Kädet ristissä ja itkun\nvallassa rukoili hän: \"Oi, anna hänelle anteeksi! Hän ei tunne sinua\neikä tiedä, kuinka rakas sinä olit ja olet meidän koko suvullemme. Hän\nei tiedä, miten uskollisesti sinä olet huolehtinut meidän\nmenestymisestämme ja minun lapsuudestani, ei tiedä, miten sinä yksin\nolit väsymätön valvomaan kaikkien muiden uupuessa minun vuoteeni\nääressä, kun lapsena sairastin ankaraa tulirokkoa. Hän ei tiedä\nsitäkään, että autuas äitivainajani oli toivonut minua sinun eikä\nkenenkään muun vaimoksi.\"\n\nHän suuteli itkevän miehen kättä, joka nosti hänet ylös.\n\n\"Hyvä S. -- ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi\", jatkoi Marja,\n\"siitä olen varma ja kiitän Jumalaa, että isäni valitsi sinut, kunnon\nystävän, asiamiehekseen, sillä sinä et voi tehdä minua onnettomaksi\npalauttamalla minua kuin uhria, joka on villipedon kynsiin joutunut.\nIsäni tahtoo minun menemään avioliittoon maisteri G:n kanssa, jonka on\nonnistunut saada lupaus kädestäni. Isä tuntee häntä perin vähän. Mutta\nsinä, rakas S., sinä tunnet tuon inhottavan ihmisen halpamaisen mielen\nja tiedät, että minun pitäisi ennemmin kuolla kuin yhdistää kohtaloni\nsellaisen huonon miehen kanssa. Tiedät myös, että isäni ei peruuta\nsanojaan.\"\n\n\"Niin, tiedän nyt kaikki, kaikki. -- Antakaa anteeksi, että säikäytin\nteitä\", puhui S. Sitten hän alkoi syvästi miettiä.\n\nMarja kertoi sillä välin armaalleen, että S. oli hänen isänsä\nensimmäinen kirjanpitäjä, ja kuvasi, miten uskollisesti ja omaa\nvoittoaan pyytämättä tämä oli uhrannut koko nuoruutensa ja voimansa\ntalon parhaaksi. Vähää ennen Marjan lähtöä Tukholmaan kasvatuskouluun\noli äiti, joka oli kipeä, muutamana aamuna kutsuttanut hänet vuoteensa\nääreen, ja silloin äidin kasvoilla oli jälkiä kyynelistä, joita hän oli\nilosta vuodattanut muutaman unelmansa johdosta. \"Voi, miten onnellisena\nkuolisin\", oli hän sanonut, \"jos näkisin tämän unelmani toteutuvan\nennenkuin minun pitää jättää sinut aivan yksin tähän maailmaan, jonka\njuonia ja vaaroja et tunne. Olet nyt ainoastaan kolmetoistavuotias;\nmutta silti älä koskaan unohda, että minun hartain toivoni oli nähdä\nsinut S:n aviovaimona. Mutta älä usko minun tahtovan sitoa sinua mitään\nlupaamaan. Rakas lapseni, ymmärryksesi ja sydämesi määrätköön, kenen\nvalitset, ja Jumala valintasi siunatkoon!\" -- \"Niin, olen varma, että\nhyvän äidin siunaus taivaasta seuraa meidän liittoamme\", puhui Marja\nliikutettuna.\n\nKyynel kimmelsi Wirénin silmässä, kun hän ojensi miettivälle S:lle\nkätensä pyytäen häntä veljelliseksi ystäväkseen.\n\n\"Tunnemme toisiamme vielä liian vähän\", vastasi S. hyväntahtoisesti\ntarttuessaan ystävyydessä tarjottuun käteen.\n\nSitten kääntyi hän Marjalta kysymään: \"Minne neiti haluaa nyt\nmatkustaa?\"\n\n\"Tukholmaan, paras S.\", vastasi Marja, \"taikka Norjaan mennäkseni\nnaimisiin sydämeni valitun kanssa, joka on maailmassa ainoa mies, mitä\nvoin ja tahdon aina rakastaa.\"\n\nSilmät kosteina tunteensa tukahduttaen S. sanoi: \"Minä seuraan teitä\nsinne ollakseni puhemiehenne.\"\n\nNyt puristi hän niin lujasti Wiréniä kädestä, että tämä oli vähällä\nhuutaa. Mutta S. lausui vain: \"Vasta nyt olen todellinen ystäväsi!\" --\nJa samassa hän kiireesti poistui paikalta.\n\nWirénin tunteellinen sydän ymmärsi antaa arvon sellaiselle ystävälle.\nAjatellessaan häntä tunsi hän itsensä yhtä onnelliseksi kuin\nMarjansakin, ja iloisella mielellä kiiruhti hän maksamaan\nkorvenmiehelle hänen vaivansa, koska tätä ei enää tarvittu heidän\nmatkallaan. Tuo yksinkertainen rahvaanmies oli pelkästä\nhyväntahtoisuudesta suostunut vaihtamaan rekeä S:n kanssa, kun tunsi\nkiitollisuutta hyvää matkallaolevaa herrasväkeä kohtaan. Aivan\ntyytyväisenä oli hän ollut apuna valjastamassa S:n valitsemia virmoja\nhevosia raatimies F:n komean kuomireen eteen ja iloitsi sydämessään\najatellessaan, minkä yllätyksen hän siten herrasväelle saattoi. Tästä\nhyvillä mielin hän sai palata kotiinsa, ja sitä paitsi lisäsi Marja\nhänen iloaan lähettämällä hänen mukanaan säkillisen ruokavaroja hänen\nvaimolleen ja nälkäisille lapsilleen.\n\nNyt oli kaikki kunnossa matkan jatkamiseksi, joka sai tapahtua aivan\nS:n toivomuksen mukaan. Hän tahtoi, että naiset istuisivat kuomireessä\nja toinen herroista heidän edessään; toinen ajaisi pitkässä, keveässä\npohjalaisessa laitiossa. Kuomireessä oli kolme suurta ikkunaa, jotka\nvoitiin pudottaa alas. Siten saattoi nähdä eteenpäin tielle ja\nmolemmille puolille suureksi riemuksi herralle, joka useimmiten istui\nselin reessä, niinkuin aina teki Wirén, joka harvoin siltä paikaltaan\ntahtoi luopua. S. ajoi aina silloin jonkun matkaa edellä tilatakseen\nhevoset y.m. Hän oli majatalosta jo ennemmin ehtinyt lähettää kirjeen\npatruunalle kotiin.\n\nNuori rakastajapari unohti nyt kaikki huolensa, eikä enää kuljettu\nsyrjäteitä, paitsi kelin siihen pakottaessa. Se huononikin tänä keväänä\ntavallista aikaisemmin samoin kuin virroissa jäät jo alkoivat upottaa.\nS. ajoi useinkin edellä ottaakseen selvän kuljettavasta tiestä.\n\nMuutamana iltana hämärän tullen hän ei käsittänyt, miksi hänen ennen\nniin lauhkea hevosensa alkoi käydä levottomaksi ja äksyksi. Se teki,\nvaikka hän koko voimallaan piti kiinni ohjaksista, kuitenkin monesti\nkeikahduksia ja hypähteli sinne tänne, kohosi takajaloilleen ja lopulta\nseisahtui yht'äkkiä keskellä suoraa ja tasaista tietä, missä ei mitään\nestettä eikä vähintäkään ulkonaista syytä seisahtumiseen voinut\nhuomata. Hän ei saanut hyvällä eikä pahalla hevosta menemään eteenpäin.\nMutta pian hänen tästä johtunut vähäinen närkästymisensä muuttui\nsäikähdykseksi nähdessään takanaan Wirénin hevosten kiitävän\npillastuneina täyttä karkua, vaikka sekä Wirén että kyytimies kaikin\nvoimin koettivat niitä hillitä.\n\nMarja istui liikkumattomana, mykkänä ja kalpeana reessä kuin lumineito,\nja Liisa päähine pudonneena alas silmille ja nenälle puristi\ntuskallisesti toisessa kädessään kiiltävää messinkirasiaansa ja\ntoisella piteli isompaa kahvipannua ja huiskutti nuuskanenäliinallaan\napua itku kurkussa huutaen: \"hyvästi, hyvästi\" siinä tuokiossa hevosten\nsalaman nopeudella karatessa ohi vikurin hevosen, mikä tästä\nkiihtyneenä kohta kiiti jäljessä samanlaista vauhtia. Kauan Liisa\nhuuteli hyvästejään liikkumattomille, pilvenkorkuisille kuusille ja\npelästyneille riekoille, jotka häntä säälimättä lentää räpyttelivät\nmetsän poveen.\n\nKammottavan kaunista oli nähdä vahvojen ja soreain pillastuneiden\nhevosten karku sileällä, iljanteisella ja suoralla maantiellä, mikä\nkävi sankan ja majesteetillisen kuusimetsän halki, jonka vihreys\njyrkästi erottui valkoisenpuhtaasta lumesta. Kirkas kuutamo ja tuulen\nhengessä liikkuvien puiden oksat näyttivät muodostavan ihmeellisiä,\nhaaveellisia kuvioita, kuin varoittavia, toisiaan ajelevia varjoja,\nosoittamassa tietä Kemijoen jyrkimmälle ja korkeimmalle äyräälle, missä\nkoskaan suurintakin varovaisuutta käyttäen ei päässyt hengenvaaratta\nalas laskeutumaan, sillä avoin, kuohuva virta juoksee vaahtopäisenä\nkoskena aivan siinä alapuolella. Käänteessä pitää ajaa hyvin\nvarovaisesti, jotta kulkija välttyisi syöksähtämästä mäen jyrkänteeltä\nalas riehuvaan aallokkoon.\n\nS. yksin tiesi vaaran uhkaavan ja myös sen, ettei ihmisapua nyt ollut\nmistään saatavissa. Epätoivoisena hän nosti silmänsä kohti korkeutta.\nKohta kuulikin hän kumean äänen. Samassa silmänräpäyksessä hänen\nonnettomat matkatoverinsa olivat kadonneet näkyvistä: kuomireki oli\nsyöksynyt syvyyteen.\n\nMutta rohkeutta ja mielenmalttia vaaran hetkenä ei milloinkaan\npuuttunut S:ltä. Silmänräpäyksessä hän hyppäsi reestä ja riensi\njäljestä. Mäkeä alas juostessaan näki hän ihmiset ja hevoset ajoneuvot\nkumossa koskessa. Enempää miettimättä hän hyppäsi aallokkoon.\n\nNyt hän ensiksi taisteli kovassa virrassa päästäkseen reen luo, joka\npainonsa tähden oli uponnut ja tarttunut kallioon vain sylen päässä\njään reunasta. Reki oli kumollaan. Ei hiiskaustakaan ihmisääntä\nkuulunut. S. löi rikki vaunun oven suuren, pyöreän ikkunan, joka oli\nvaahtopäisten aaltojen yläpuolella ja yhdellä tempaisulla hän veti\naukosta esiin Marjan, joka näytti olevan hengetön. Varoen hän kantoi\nneidin jään reunalle, minne hän hiljaa laski hänet, joka oli jo\nkangistunut, ja kiiruhti sitten toisia pelastamaan. Hän kuuli nyt\nlohdutuksekseen valitusta, ja heti ilmestyikin kiiltävä nuuskarasia\nkahvipannun kanssa avonaiseen ikkunaan. Liisa ojensi niitä vapisevilla\nkäsillään häntä kohti saamatta muuta sanotuksi kuin: \"Voi! voi! voi!\"\nSäälivästi hän kantoi jäälle eukkoraukankin, joka kuolemanhädässäänkään\nei ollut tahtonut luopua kalleimmista maallisista aarteistaan.\n\nS. palasi pian auttamaan Wiréniäkin, joka kaaduttaessa oli saanut\nkauhean iskun päähänsä, menettänyt tajunsa ja viskautunut jään\nreunalle. Virvottuaan jaksoi hän vihdoin mennä Marjaa katsomaan.\n\nSitten auttoi S. jäälle ajopojankin, joka riippui käsillään toisen\nhevosen kaulassa. Niin olivat kaikki päässeet hukkumisen vaarasta,\nmutta vielä oli epävarmaa virkoaisiko Marja ja kutka kestäisivät\nsaamatta jälkiseurausta kylmän kylvyn aiheuttamasta kovasta\nvilustumisesta.\n\nToinen kyytimies, joka lopultakin oli saanut hillityksi pillastuneen\nhevosensa, tuli myös saapuville ja riisui yltään hyväntahtoisesti\nlämpimän lammasnahkaturkkinsa, minkä Wirén kääri hengettömän Marjansa\nympärille. Vaikka hän oli sairas, tahtoi hän olla apuna morsiantaan\nkannettaessa lähimpään asuntoon, mistä tuli näkyi.\n\nPeräti säikähtänyt, mutta siisti ja hyväntahtoinen talonpoikaisemäntä\notti vastaan palelevat ja märät matkustajamme päresoihtu kädessä heitä\nvalaisten. Hänen avomielisyyttä osoittavissa ystävällisissä kasvoissaan\nnäkyi sekä osanottavaisuutta että uteliaisuutta, mikä saattoi hänen\nyhtenään kyselemään onnettomuustapauksesta, mistä tultiin ja keitä\noltiin y.m. Vielä tänäkin päivänä ovat matkustavaisemme emännälle\nvelkaa vastaukset kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Tästä kelpo muori ei\nkuitenkaan pahastunut, vaan käski heidän kaikin tulla sisään lämpimään\ntupaansa. Mutta kun hän huomasi Wirénin rakkaan kuorman, kirkasi hän:\n\"Ei, älkää jumalan tähden tuoko ruumiin hajua huoneeseeni! Viekää se\nenkelilapsi kylmään tupaan! Tiina\", huusi hän tyttärelleen -- \"Tiina,\ntässä on palava päre! Näytä sinne tietä sairaalle herralle, joka\nvarmasti itse ei elä enää monta tuntia tässä maailmassa!\" Vavisten otti\nTiina päreen aikoen mennä.\n\nMutta Marja, lämmittyään sulhasensa sylissä, antoi juuri silloin\nhuoaten itsestään elonmerkkejä, ja samalla avasi hän kuin huumautuneena\ntummat silmänsä kysyvinä kohti rakastettunsa silmiä. Taivaallinen hymy\nväreili hänen jäykillä huulillaan ja hän pyörtyi jälleen. On mahdoton\nkuvailla Wirénin tunteita tämän johdosta, mutta hän menetti viimeiset\nvoimansa ja vaipui alas penkille. Muori otti samalla säälien hänen\nsuloisen kantamuksensa käsivarsilleen ja vei sen tyttärensä lämpimään\nkamariin tämän hoidettavaksi. Sitten hän palasi kuolemaisillaan olevan\nherran luo, josta haastoi: \"Kuka olisi uskonut hänen itsensä täällä\njoutuvan ruumiiksi kannettavansa sijasta?\"\n\nHyvänsuopa muori ryhtyi käyttämään kaikkia kotiparannuskeinojaan\nsaadakseen Wirénin virkoamaan.\n\nKun hän sittemmin taas lähti tyttärensä luo, joka sillä välin oli\nhoidellut Marjaa, pakisi hän: \"Olisipa ollut suuri synti sallia niin\nkauniin nuoren herran kuolla. Sentähden kaasin hänelle suuhun ensin\naimo kupin kieloilla maustettua paloviinaa. Sitten hän ei enää paljon\npuhunut. Tein hänelle minkä luulin olevan avuksi, nostin hänet kuin\nlankakimpun selkääni ja kannoin saunaan, jota koko päivän on lämmitetty\nniin paljon, että siellä voisi paistaa silakoita seinällä! Siellä\nlaskin hänet lauteille ja löin löylyä[46] niin väkevästi, että minä,\njoka siihen olen tottunut, tuskin saatoin hengittää. Otin sitten\nkuumassa vedessä hyväksi haudotun vastan, kylvetin sillä alastonta\nherraa hyvin kevyesti, hieroin ja sivelin häntä, kaadoin senjälkeen\nsangon jääkylmää vettä hänen päälleen, nostin hänet alas lauteilta ja\nhuuhdoin häntä vielä parilla kiulullisella vettä. Silloin vasta hän\nalkoi saada eloa, potki ja huusi: 'Hu! hu! hu!' Mutta se ei auttanut.\nVielä sai hän sangollisen vettä, koska se näytti tehneen hyvää. Sitten\nkäärin hänen ympärilleen lakanan, vällyn ja villapeitteen ja niin\nkannoimme hänet sisään lämpimään vuoteeseen, missä hän niin pian\nnukkui, etten ehtinyt antaa hänelle kahvipunssikuppia, mikä olisi\ntehnyt hänelle oikein hyvää.\"\n\nTämän kertoi muori aivan hiljaa tyttärelleen ja lisäsi nauraen: \"Ei se\nmies paljoa löylyä kestänyt.\"[47]\n\nMarja oli myös nukkunut makeasti ja raskaasti, kun hyväluontoisen\nTiinan Liisan kanssa oli onnistunut saada hänet täyteen tajuunsa. Nyt\nLiisa taas hääri kahvipannunsa kanssa tuvassa ja Tiina astui\nsukkasillaan hiljaa ja tyytyväisenä kuin hellä äiti kipeän lapsensa\nääressä, kun se on saanut lepoa tuskissaan.\n\nMutta Liisa ei päässyt vointiinsa, vaikka hän oli muuttanut vaatteita\nja virkistänyt itseään juomalla seitsemän kuppia lämmintä, väkevää\nkahvia ja nuuskannut puolen rasiaa, \"viimeisen kotitekoisen nuuskansa\",\njonka hän oli jauhanut kotikasvuisista tupakanlehdistä pitkällä\nluudanvarrella puukupissa ja sitten hyvin höystänyt aromintulla ja\nhajuviinalla. Hän huokaili ja sulatti hengittämällä pienestä\nikkunaruudusta jään tähystelläkseen siitä S:ää, joka viipyi kauan\nulkona yökylmässä. Kaikki talon miehet olivat kuitenkin rientäneet\nhänen avukseen pelastamaan, mitä pelastaa voitiin. Ajopoika, joka\nensiksi palasi, kertoi miten neuvokas ja rohkea S. tällöin oli ollut.\n\nNyt kuului huutoa ja hoilaamista pihalta, ja Liisa, joka kiireesti oli\nlähtenyt tähystyspaikaltaan, seisoi niiaten rappusilla tarjoamassa\ntäyden kulhon höyryävää kahvia palelevalle S:lle. Mutta tämä kysyi\nvain: \"Kuinka nuoret voivat?\" panematta huomiota Liisan höyryävään\nhyväntahtoisuuteen taikka kuulematta hänen koreata puhettansa, että\nkaikki on \"aivan hyvin\". -- Hän kiiruhti takaisin auttamaan rekiä\nkapeasta veräjästä pihaan. Niissä oli kaikki tallella, mutta\nläpimärkänä, niin että Liisalle tuli paljon työtä kuivatessaan ja\npannessaan kaikki paikalleen ennenkuin matkaa jatkettaisiin.\n\nKun S. tuli lämpimään tupaan, oli hän aivan sinisenkalpea kasvoiltaan.\nHänen vaatteensa olivat niin jäässä, ettei hän saattanut kumartua.\nTakit olivat jäätyneet toisiinsa niin, että kun hän aikoi niitä riisua,\nseurasi toinen toisen mukana. Sentähden hän antoi ne olla yllään. Ja\nniin hiljaa kuin hänelle oli mahdollista kalisevissa, jäätyneissä\nvaatteissaan, astui hän Tiinan kamariin hetkeksi katsomaan siellä\nnukkuvaa Marjaa saadakseen varmuuden hänen hengissäolostaan.\n\nHäntä ihastutti siinä edessään nukkuvan Marjan näkeminen.\nYliluonnollisella loistolla koristi kuumeen hohto hänen hennonvalkoista\nposkeaan, jolle kyynel oli valunut ja toinen vielä kimalteli kirkkaan\ntimantin lailla tummissa, silkinhienoissa silmäripsissä. Pyhä rauha\nvallitsi hänen otsallaan niinkuin sillä, jonka rukous on kuultu,\nluottamus ja lapsen viattomuus karehti hänen hymyilevän suunsa\nympärillä. Koko hänen olennolleen näytti lohduttava enkeli puhaltaneen\nunikukan lemua, niin suloisesti ja huolia tuntematta hän uinui siinä\npienet kädet vielä rinnan päällä ristissä rukouksen jäljeltä. Tummat,\nkiharat hiukset valuivat vapaudessaan alas hennolle vartalolle, jota\npoimuissaan verhosi valkoinen lakana ja ohut peite.\n\nVain tuokion, joka hänestä tuntui autuaalta, silmäili S. nukkuvaa. Pari\nkuumaa kyyneltä vieri alas hänen kalvakalle poskelleen osoittaen, ettei\nvilua kärsinyt sydän kuitenkaan ollut ensinkään menettänyt lämpöään\ntuota rakasta suojattia kohtaan, joka nyt oli hänelle kaksin verroin\nrakas, kun hän tiesi pelastaneensa hänen henkensä. \"Suokoon Jumala\",\nhuokasi hän, \"että se on tapahtunut hänen elämänsä onneksi!\" Näin\nitsekseen ajatellen hän hiipi hiljaa pois. Hänkin juoksi nyt\nvirkistyäkseen saunan lämpimään ja aikoi olla saunassa yötä yksinänsä.\n\nAamulla, kun Wirén heräsi myöhään, tunsi hän vain vähän päätään\nhuumaavan, mutta mitään tuskia ei hänellä ollut. Ensi ajatuksekseen\nmuisti hän Marjan.\n\nNyt astui emäntä sisään, ja häneltä hän kuuli, että Marja oli nukkunut\nkoko yön hyvin ja oli jo pukeutunut, mutta lepäsi vielä vähän\nvuoteellaan. Liisa oli sanonut, että kahvi juotaisiin neidin huoneessa,\njos herra jaksaisi nousta. Nopeasti ja ilomielin Wirén pukeutui kuiviin\ntalonpojanvaatteihin, jotka hänen parantajansa oli hänelle lainaksi\nantanut. Mutta voimat pettivät, niin että hänen täytyi heittäytyä\nuudelleen vuoteelle.\n\nPian kuuli hän jonkun kulkea hipsuttavan pöydän ympärillä ja\nkalistelevan kahvikuppeja. Se oli talonpoikaistyttö. Mutta kuka voi\nkuvailla hänen iloista hämmästystään, kun hän tunsi näppärän\ntalonpoikaistytön, joka seisoi kahvitarjottimineen hänen edessään,\nomaksi Marjakseen Tiinan puvussa. Hän tarttui niin kiivaasti Marjan\nkäsiin, että tältä putosi kuppi.\n\nMistä tuli nyt se voima, jolla nuori talonpoika äkkiä nousi ylös ja\nkiersi käsivartensa tyttönsä vyötäisille? Kauniimpaa paria et olisi\ntavannut talonpoikaisväessä.\n\nKukaan ei tästä sydämellisimmin riemuinnut kuin kelpo S., joka myös\nistui kahvipöydän ääressä. Vaikka hän oli kasvoiltaan tavattoman\nkelmeä, sanoi hän voivansa hyvin.\n\nWirénin äänetöntä kiitollisuutta, kun hän puristi pelastajansa kättä,\nei voi kertoa, eikä myöskään Marjan kunnioittavan lapsellista rakkautta\nsuojelijaansa kohtaan.\n\nS. toivoi matkaa kohta voitavan jatkaa. Ja nyt kertoi hän,\nmiksi hevoset olivat pillastuneet ja mikä oli syynä koko\nonnettomuustapaukseen. Hevoset olivat jo neljänneksen peninkulman\npäässä vainunneet poroja, jotka pelkäävät hevosia samoin kuin nämä\nkaihtavat niitä. Nyt oli todellakin tulossa tuhansia poroja pulkkineen,\njoissa oli kuormana poronlihaa, poronkieliä, juustoja ja nahkoja y.m.,\nmitä tavaraa lappalaiset kuljettivat Ouluun vaihtaakseen ne siellä\nsuolaan ja muihin pieniin tarpeihinsa.\n\nNämä lappalaiset tulivat yli tunturien aina Utsjoen pitäjästä läheltä\nNordkapia. He olivat poikenneet pienelle metsätielle pitkin joen\nparrasta luultavasti välttääkseen valtamaantietä, jolla he joutuisivat\nenemmän kohtaamaan hevosia.\n\n\"Saattoi jo nähdä\", jatkoi S., \"kokonaisen sarvimetsän, kun nuo kauniit\neläimet huimasti kuin tuulispää kiitäen kääntyivät metsään pakoon\nlähestyviä hevosia, jotka myös vuorostaan pillastuivat. Lappalaisparat,\njotka olivat köytetyt pulkkiinsa, eivät voineet yhdellä ohjaksellaan\nhillitä taikka ohjata pakenevia peuroja. Monta kertaa he piehtaroivat\nlumessa pulkkineen ja paiskautuivat kantoja ja kiviä vasten, mutta\ntottuneina pitämään varansa sellaisissa tilaisuuksissa, eivät he\nkuitenkaan kärsineet mitään vahinkoa, siitä olen varma. Pahinta on\nlappalaiselle, kun poro toisinaan pitkällä matkalla äkäytyy ja äkkiä\nkääntyy köytettyä ajajaansa kohti. Kokenut lappalainen kääntää silloin\nheti ahkionsa eli pulkkansa nurin ja makaa kasvot vasten lunta, jolloin\nhänen vetojuhtansa karvaisella jalallaan aika lujasti potkimalla pulkan\npohjaa jäähdyttää vihansa, minkä jälkeen matkaa jatketaan edelleen\nkaksinkertaisella vauhdilla. Lappalainen ei hidastelekaan kohta peuran\nvihansa purettua taas kääntää pientä ahkiotansa, missä hän sitten\nuudelleen vaappuu meikein kuin ilmassa, niin vähän voi hän ohjata\ntaikka pysäyttää pulkkaansa, jolla hän lentää eteenpäin huikaisevalla\nlumella yli vuorten, yli laaksojen, joilla ihmisjalka ei ole kulkenut.\"\n\nLopetettuaan pikku kertomuksensa lähti S. katsomaan, voidaanko heti\nlähteä jatkamaan matkaa, mutta hän ei pitänyt sitä hyödyllisenä, koska\nkaikki kapineet eivät vielä olleet ehtineet oikein kuivaa kuumassa\npirtissä, mikä kuitenkin sitä varten varta vasten oli vahvasti\nlämmitetty. Päätettiin viipyä tässä vielä vuorokausi.\n\nMutta miten saada aika kulumaan niin hauskasti kuin suinkin aivan Lapin\näärellä? Tiina keksi keinon.\n\nNuoret hiipivät hyväntahtoisen emännän kukkurapäistä aamiaista pakoon\nja Tiina näytti heille tien mielimäelleen, jonka korkeimmalta töyräältä\nhän useinkin huvikseen pienellä kelkallaan laski sellaista kyytiä, että\nsieltä korkealta nähden hän oli kuin syvyyteen lentävä lintu. Nyt\nWirénkin Marjansa keralla antautui nuoruuden koko innolla huvikseen\nlaskemaan mäkeä.\n\nNauraen ja puhellen aamupäivä kului täällä niin sukkelaan, että nuori\nparimme aivan hämmästyi, kun sitä haettiin syömään päivällistä.\n\nIloinen mieli raittiissa kevätilmassa auringon paistaessa oli heidän\nposkilleen tuonut entisen värin ja liikunto antanut hyvää ruokahalua,\nniin että he saattoivat hyväntahtoisen emännän mieliksi syödä runsaasti\nheille outoja päivällisruokia.\n\nLumivalkoisella kilpikangasliinalla, jonka Tiina oli sekä kehrännyt\nettä kutonut ja äiti pöydälle levittänyt, oli kiiltävissä tinakulhoissa\nmitä parasta poronpaistia, lihavinta kinkkua, ja suurin, paksuin ja\nmakein pannujuusto koko kylässä. Makea juusto, joka oli juoksutettu\nlämpimästä maidosta, höyrysi tinamaljassa kullankeltaisena. Ateria piti\nalkaa viinaryypyllä, mistä Marjan kuitenkin onnistui kieltäytyä.\nTuoretta ohrarieskaa, juuri kirnuttua voita, tuoresuolaista lohta ja\nporonjuustoa oli eturuokana ryypyn jäljestä.\n\nNuorten, mutta varsinkin Liisan, ruokahalu oli moitteeton. Mutta S. ei\njaksanut syödä, niin halusta kuin hän olisi tehnytkin mieliksi\ntyrkyttävälle emännälle. Kalpeana ja väsyneenä nojautui hän huoneen\nnurkkaa vasten, minne oli istahtanut, mutta hymyili ystävällisesti\nnuorille nähdessään heidän iloa ja terveyttä loistavat kasvonsa.\n\nIltapäiväksi päätettiin kahvin juotua, että S. jäisi kotiin\nkirjoittamaan joitakin tärkeitä kirjeitä, mutta nuoret huvittelisivat\najamalla poroilla ja hiihtämällä.\n\nToimekkaalla Tiinalla oli kohta kolme suksiparia kunnossa. Marja vain\nei osannut hiihtää, mutta tehtyään muutamia kokeiluja tottuneiden\nhiihtäjien suureksi huviksi ja monta kertaa saatuaan kyllin kovasti\nvasten tahtoaan istahtaa suksien päälle, vaikka Wirén oli hänelle\nuskollisesti tukena, hiihti hän piankin oikein nopeasti liukkaalla ja\nhohtavalla keväthangella Tiinan jäljestä Wirénin rinnalla, joka ei\nuskaltanut häntä jättää.\n\nKaikin kolmin tulivat he onnellisesti iloisella mielellä sille\npaikalle, missä lappalaiset antoivat irtilaskettujen porojensa levätä.\nYksi suuri ja kaunis poro oli nyt vartijana toisten maatessa ympärillä\njoko väsyneinä tai nukkuen. Mutta niin pian kuin vahtina oleva huomasi\nvieraiden lähestyvän, polki se maata toisella etujalallaan, ja salaman\nnopeudella nousivat kaikki porot ylös kääntyneinä kuin puolustautumaan\nmatkustajiamme vastaan. Lappalaisetkin nousivat nukkumasta\nahkioistansa.\n\nWirén pyysi valittavaksi jonkun lauhkean poron ja valjastettavaksi\npulkan eteen, jossa Marja ajaisi. Vaikka Wirén ennen oli ajanut\nporolla, ei hän uskaltanut ruveta Marjan ajomieheksi, vaan Marjan\ntäytyi suostua ajamaan lappalaisukon kanssa, joka oli niin villin ja\nruman näköinen, ettei Marja pelännyt poroa läheskään niin paljon kuin\nettä lappalainen purisi häntä niskasta. Mutta sellaista ei ole koskaan\ntapahtunut, ja siivo äijä ajoi hänen pulkkaansa sekä varovasti että\nhyvin, vaikka kiidettiin avaralla lumilakeudella niin vinhaa vauhtia,\nettei nopein juoksijahevonen olisi heitä saavuttanut. Wirén ajoi\nperässä yhdessä pulkassa ja Tiina toisessa.\n\nIlomielin ja virkeinä palasivat nuoret pieneltä huviretkeltään, kun\nmajatalossa tuvan ovella kohtasivat vanhan Liisan. Aivan kauhistuneena\nvalkoinen liinariepu kädessään huusi hän heille vastaan: \"No, jumalan\nkiitos, herrasväki on taas kotona! Ehkä hän vielä virkoaa. Mutta suonta\nei saada auki, vaikka lukkari hyvän aikaa on iskenyt häntä\nkäsivarteen.\"\n\nMarja kalpeni ja katsoi säikähtyneenä eukkoa. Wirén kysyi, kenestä\nLiisa puhui.\n\n\"Kenestä muusta kuin herra S:stä?\" vastasi Liisa vavisten ja pyörähti\nsamassa herrasväkensä edellä tupaan. Wirén esti Marjan menemästä hänen\nperässään, mutta kiiruhti itse sisään Liisan jäljestä.\n\nTäällä kohtasi häntä surullinen näky. S. makasi hengetönnä ja kylmänä\nsängyssä. Monta ihmistä koetti turhaan saada häntä virkoamaan. Tunti\ntakaperin oli häntä kohdannut halvaus eikä mitään merkkiä vielä\nhuomattu hänen tointumisestaan.\n\nKun kaikki kokeet saada kuollut henkiin olivat turhat, meni Wirén\nvarovasti ilmoittamaan Marjalle surullista uutista, että heidän\nrakkautensa maallinen suojelusenkeli niin äkkiä oli heidät jättänyt,\njotta hän paremmasta maailmasta ehkä vielä uskollisemmin heitä\nhoivaisi.\n\nSyvästi ja katkerasti Marja suri vainajaa, vaikka hän sulhaseltaan koki\nsalata surunsa ja aavistavan sydämensä huolet synkästä tulevaisuudesta,\nmikä uhkasi hävittää heidän rakkautensa paratiisin, jonka enkelivartija\nS:n mukana, kuten hän uskoi, oli väistynyt sen portilta.\n\nKelpo S. haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vaatimattomasti.\n\nMarja ja Wirén vuodattivat kiitollisina kuumia kaipauksen kyyneleitä\nuskollisen ystävänsä haudalla, jolle kevät satoi keveätä luntaan.\n\nWirén tahtoi päästä kiireesti jatkamaan matkaa pois näiden surullisten\nmuistojen seuduilta Tukholmaan. Siellä rakastavaiset parin viikon\nkuluttua viettivät häänsä Marjan entisen hyvän kasvatusäidin kodissa ja\nentisten koulutoverien pienessä piirissä.\n\nKolme vuotta tämän jälkeen istui huonerähjässä Tukholman eteläisessä\nosassa Marja vain haamuna entisestään. Kaksi pientä enkeliä uinui hänen\nkupeellaan kehdossa, mikä oli ainoa huonekalu majassa. Hän oli jättänyt\nompeluksensa lukeakseen repeytynyttä kirjettä, minkä monet kyyneleet\nolivat kostuttaneet. Tämä kirje oli hänen vanhan isänsä kirjoittama, ja\nsiinä hän anteeksi antaen kutsui takaisin tyttärensä lapsineen\nluoksensa, mutta Marjan miestä ei hän tahtonut milloinkaan nähdä taikka\nkuulla hänestä puhuttavan.\n\nKaikki Marjan rukoukset, että isä antaisi anteeksi hänen rakkaalle\naviomiehelleen, olivat olleet turhat; ja hänen onnettomuutensa oli nyt\nköyhyyden tähden äärimmillään.\n\nWirén oli tottunut elämään mukavasti ja halusi niin Ruotsissakin tehdä,\nmutta vastoin luuloaan ei hänen ollut onnistunut täällä saada sopivaa\ntointa jätettyään niin kevytmielisesti, edes eroa pyytämättä, lempensä\nhuumauksessa Suomessa virkansa. Hän oli liian ylpeä etsiäkseen\nitselleen alempiarvoista tointa. Siksi piti perheen elää vain sillä\nvähällä, minkä he olivat tuoneet mukanaan kotoa, ja sitten velkaa\ntehden, kunnes velkojat vaativat omansa ja ulosottomiehet veivät\nkaikki, paitsi lasten kehdon. Wirén itse joutui velkavankeuteen. Sinne\nvietäessä oli hän epätoivoissaan kehoittanut lohdutonta vaimoaan\npalaamaan isänsä kotiin.\n\nMarja-raukalla ei ollut nyt mitään muuta omaisuutta kuin nälkäiset\nlapsensa ja kotiin kutsuva kirje rikkaalta isältään, jonka\ntoimimiehellä oli käsky muutaman suomalaisen laivan kapteenille maksaa\ntyttärensä kotimatkan kaikki kustannukset.\n\nMitä piti nyt onnettoman Marjan tehdä? Hän melkein jumaloi miestään,\njoka onnettomuudessa oli tullut hänelle vielä rakkaammaksi. Ei ollut\nsellaista kurjuutta, jota hän ei yksinään hänen kanssaan mielellään\nolisi tahtonut kestää. Mutta pitäisikö noidenkin hentojen, viattomain\nlasten, jotka vaikeroivat? Ei, sitä ajatellessa äidin sydän oli murtua.\nHän oli jo koettanut tekemällä uutterasti työtä yötä ja päivää pitää\nhuolta omaisistaan, mutta ruumiin voimat eivät olleet yhtä lujat kuin\nrakkaus hänen sydämessään. Hänen täytyi päättää lähteä pois ja erota\nuskollisen sydämensä epäjumalasta, pikkulastensa isästä, joka niin\nhalusikin. Ja hän matkusti heitettyään sydäntäsärkevät hyvästit\narmaalleen. Vanha Liisa seurasi uskollisesti rouvaansa sekä myötä- että\nvastoinkäymisessä.\n\nKun Marja lapsinensa oli tullut entiseen kotiinsa, otti vanha isä\nheidät vastaan hellyydellä, jollaista Marja ei milloinkaan olisi\nuskonut häneltä saavansa. Isän kodissa ei häneltä puuttunut mitään,\nmitä onneksi kutsutaan. Kuitenkin eli Marja täällä yksinäisenä kuin\nluostarissa, sillä hän itse tahtoi surussaan, kun hänen täytyi olla\neroitettuna rakkaasta miehestään, näin elää rangaistukseksi nuoruuden\nhairahduksestaan. Hänen murheensa lisääntyi, kun hän ei koskaan saanut\nvastausta yhteenkään monista kirjeistään, joita hän kirjoitti\nonnettomalle miehelleen. Ei hän tiennyt siihen oikeata syytä, ei sitä,\nettä hänen isänsä oli osannut estää kaiken kirjeenvaihdon\naviopuolisoiden kesken. Vain uskonnosta sai hän lohdutusta murtuneelle\nsielulleen ajatellessaan miehensä, jonka hän uskoi kuolleen, jo\nvapautuneen kaikista maailman murheista.\n\nWirén eli kuitenkin aivan onnettomana. Menetettyään velkavankeudessa\nitseluottamuksensa ja terveytensä ja vuosikausiin saamatta pienintäkään\ntietoa vaimostaan ja lapsistaan, lankesi hän heikkojen sielujen\ntavalliseen paheeseen, juoppouteen, ja kuljeskeli sitten\ntyhjäntoimittajana pitkin maaseutua ja kaupunkeja, kunnes lopulta\nsyntymäkaupungissaan Oulussa kuoli kurjuudessa.\n\nHänen onnettomalla leskellään ei ollut muuta iloa maailmassa kuin mitä\nhänen hyvät lapsensa hänelle tuottivat. Hän eli kuitenkin kauan\nmiehensä jälkeen ja kuoli 90 vuoden vanhana 1841.\n\n\n\n\n2.\n\nVANHA KULTA.\n\n\nPerin tyytyväisenä ja hyvällä tuulella odotti iäkäs, elämänhaluinen\nmaalaispastori pian saavansa viettää kultahäitään, oltuaan\nviisikymmentä vuotta onnellisessa avioliitossa. Tästä johtuvien\niloisten puuhien keskellä synkkeni äkkiä taivaanranta ukon laskevalta\nauringolta, kun vanha kultamorsian yht'äkkiä kuoli. Iäkäs ylkä murehti\nhäntä koko sydämestänsä, mutta samalla oli harmissaan siitä, että\njulman kuoleman piti temmata pois juuri nyt hänet, joka heidän pitkän\navioliittonsa aikana ei milloinkaan ollut tehnyt sellaista, minkä tiesi\nolevan vastoin miehensä toivomusta. Hänhän tiesi nyt niin hyvin, kuinka\nsydämensä pohjasta ja riemua täynnä hänen miehensä odotti heidän\nkolmatta hääjuhlaansa, koska hän jo, kun he iloisesti viettivät\nhopeahäitänsä, oli kutsunut kaikki häävieraat myös tulemaan tanssimaan\nheidän kultahäihinsä. Kaikki olivat ilolla luvanneet niihin tulla,\nmutta monen oli jo täytynyt luopua lupaustaan täyttämästä väliintulleen\nesteen tähden. Sillä mahtava ja riemut murskaava kuolema oli heidät\nkutsunut luokseen, ja sitä kutsua ei ollut heidän epääminen. Kun nyt\ntämä ankara valtias riisti pois itse kultamorsiamenkin, meni koko\nhääriemu pilalle ja muuttui suureksi suruksi perheen piirissä. Sekä\nlapset että lapsenlapset vuodattivat katkeria kaipauksen kyyneliä hyvän\nvainajan tähden.\n\nVanha leskimiehemme oli suruissaan ja alakuloisena kokonaista kuusi\nkuukautta; mutta sitten hän taas innostui salaisesta kepposesta, minkä\nhän mielessään keksi häidenhäiritsijänsä kiusaksi.\n\nHuomattiin ukon olevan salaisessa kirjeenvaihdossa ja tavattoman\ntoimekkaana, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Huoneensakin hän korjautti\nja maalautti. Kun kaikki näytti olevan järjestyksessä, niinkuin hän oli\ntoivonut, kutsui hän koko lukuisan sukunsa muutamana sunnuntaina\npäivällisille. Niillä hän esitti kilisevien lasien ääressä tulevan\nmorsiamensa maljan, sillä sinä päivänä kuulutettiin hänet avioliittoon\npastori F:n lesken kanssa.\n\nKaikki vieraat hämmästyivät odottamattomasta uutisesta. Ukon lapset,\njotka jo olivat naimisissa ja kodistaan eronneet, onnittelivat ukkoa\nsydämensä pohjasta toivottaen hänelle hauskaa elämää ja onnellista\nvanhuutta, jos hän oli onnistunut valinnassaan.\n\n\"Olenko onnistunut!\" hän huudahti. \"Päättäkää sitten, kun olette\nSannani nähneet. Edeltäkäsin en tahdo häntä esitellä.\" Silmät loistaen\nnuorekasta ihastusta kuin onnellisella rakastajalla ainakin lisäsi hän:\n\"Saatte vain tietää, lapseni, että Sanna on minun ensi lempeni\nylioppilasvuosieni ajoilta asti, jolloin jo häneen tutustuin. Olimme\ntanssikoulutovereita ja molemmat nuoria, iloisia ja rakastuneita; mutta\nköyhyys eroitti meidät. Sannan oli pakko ottaa miehekseen rikas\nkirkkoherra. Monta vuotta senjälkeen valitsin minäkin onneni. Mutta\nkoskaan en ole unohtanut kaunista Sannaa. Vaikka nuoruuden iloisen ajan\njälkeen emme ole tavanneet toisiamme, pysyi kuitenkin hänen kuvansa\naina elävästi muistossani. Äsken sain kuulla hänen olevan leskenä ja\nniin pyysin häntä vaimokseni. Nuoruuden ystäväänsä ei hänkään ollut\nunohtanut, vaan suostui pyyntööni, ja hänen kotiseudullaan on meidät\ntänään kuulutettu. Mutta häät pidetään meillä. En saa tavata kainoa\nmorsiantani ennen hääpäivääni.\"\n\n    \"Kalke pappilass' on huhmarissa,\n    onpa kiire kova piioilla,\n    jotka liehuu pyhähamehissa\n    paistain kalkkunoita vartaassa\",\n\nlaulaa rouva Lenngren, ja samaan tapaan puuhailtiin hääpäivänä\nleskimiehemmekin pappilassa. Kohteliaana isäntänä ja hienona ja\nsiistinä sulhasmiehenä, jolla oli vastapuuteroitu tekotukka ja\nriemullinen mieliala, hän otti vastaan häävieraitaan uteliaasti\nmorsianta odoteltaessa. Huono keli -- oli näet jo alkukevät -- oli\nsyynä pitkään odottamiseen. Sulhanen alkoi jo tulla levottomaksi.\nYhtenänsä hän seisoi portailla tähystämässä maantielle parin kyynärän\npituisella kiikarilla.\n\nVihdoin nähtiin vanhan kuomireen parin hevosen vetämänä hiljakseen\nlähestyvän. Kun reki sitten pysähtyi rappusten eteen, niin ikävöinyt\nylkä työnsi syrjään poikansa, jotka olivat kiiruhtaneet auttamaan\nmatkustajaa reestä. Itse hän hyökkäsi esiin auttaakseen kädestä reestä\nylös pyrkivää naista, jonka kasvoja verhosi monikertainen viheriä\nharso.\n\nIloisten nuoruuden muistojensa hurmaamana huusi ukko aivan\nriemastuneena: \"Sanna! Oma Sannani! Enkelini!\"\n\nMutta kun morsian heitti harsonsa samalla kasvoiltaan ja hampaaton suu\nkuivuneista ja ryppyisistä kasvoista ystävällisesti irvisteli aivan\nsäikähtyneelle sulhaselle, seurasi väkisinkin ihastuneita huudahduksia\ntällainen purkaus: \"Piru vieköön!\", ja ukko heitti niin äkkiä irti\nmorsiamensa käden, että tämä putosi takaisin istumaan kuomirekeen.\nVimmastuneena hyökkäsi ukko huoneeseensa huutaen: \"Kuka on tehnyt\nminulle tämän koiruuden? Kuka petturi on lähettänyt tuollaisen noidan\nniskaani? Tuoko olisi ihana ruusunnuppuni, armas Sannani! Ei ensinkään\nhän! Kuka on minua petkuttanut?\"\n\n\"Aika yhdessä muistinne kanssa, isä rakas\", virkkoi vanhin poika\nastuessaan huoneeseen. \"Yli kuusikymmenvuotias Sannanne ei\nluonnollisesti ole kuudentoista vuotisen Sannanne näköinen. Mutta\nenemmän huomion ja naurun välttämiseksi teidän kustannuksellanne, isä,\npitää teidän nyt antaa vihkimisen mennä menojaan eikä enää loukata\neukkokultaa epäkohteliaalla käytöksellä.\"\n\nUkko myönsi pojan esitykset kohtuullisiksi ja vihitytti kiltisti\nitsensä vanhan kultansa kanssa, vaikka hän alussa vain vaivoin jaksoi\ntukahduttaa toivomuksensa, että kuolema estäisi nämä hänen häänsä\nsamaten kuin kultahäätkin. Mutta ennen pitkääpä ukko oli hyvinkin\ntyytyväinen osaansa.\n\n\n\n\n3.\n\nJULININ LUONNONTIETEELLISET KOKOELMAT.\n\n\nNiiden Oulun merkillisyyksien joukossa, jotka siihen aikaan, mitä nämä\nmuistelmat kuvailevat, eivät synnyttäneet vain tavallisen matkustajan\nuteliaisuutta, vaan myös suuresti herättivät niiden tiedemiesten\nmielenkiintoa, joita ne usein houkuttelivat kaukaisista, vieraista\nmaista Ouluun, olivat Julinin luonnontieteelliset kokoelmat erityisesti\nhuomattavat, ja ne todistivat, mitä mies, jolla on suuri mieltymys ja\nväsymätön harrastus tieteisiin, voi epäsuotuisissakin oloissa ja\npienillä varoilla saada aikaan.\n\nApteekkari Johan Julin, joka oli syntynyt 1752 Vesteråsissa varattomien\nvanhempien lapsena, sai lapsuus- ja nuoruusvuosinaan olla niin suuressa\nköyhyydessä, että häneltä usein puuttui jokapäiväinen ravintokin, mikä\npiti ansaita mitä raskaimmalla työllä. Sellaisissa olosuhteissa tuli\nkoulunkäynti lyödyksi laimin ja rajoittui pojalle vain puolentoista\nvuoden oloon Enköpingin koulussa, mistä hän siirtyi oppilaaksi\nEnköpingin apteekkiin. Mutta näistä epäedullisista oloista huolimatta\nsyntyi pian nuorukaisessa tutkimusinto, mikä sittemmin läpi koko elämän\njatkui kauniina ja voimakkaana. Luonto ja sen ihana sopusointu oli aina\nhänen ajatustensa ja opintojensa esineenä. Juuri siinä iässä, jolloin\nhuvit tavallisesti ovat suurimpana harrastuksena, hän käytti\nväsymättömällä innolla harvat vapaahetkensä, mitkä hänelle jäivät\nankarasta työstään apteekissa, omin neuvoin hankkiakseen itselleen\ntietoja, joita köyhyys oli estänyt häntä opettajien ja koulunkäynnin\navulla lapsena saamasta.\n\nLuonnonhistoria oli se tiede, joka eniten innostutti häntä, hankittuaan\nitselleen tavalliset koulutiedot yleisissä aineissa; ja hän osoittautui\nluonnonhistoriassa jo aikaisin niin eteväksi, että Ruotsin\nTiedeakatemia katsoi olevan syytä hänen vielä apteekin palveluksessa\nollessaan kehoitukseksi kutsua hänet asiamiehekseen, mikä\nkunnianosoitus sittemmin yhä suureni, kun hänet nimitettiin saman\ntiedeakatemian jäseneksi. Hänelle tarjoutui laajempi ala\nluonnontieteellisten tutkimustensa harjoittamiseen, kun hän asettui\napteekkariksi Ouluun 1783. Sinne muuttaessaan häntä kohdannut\nonnettomuus, kun hänen nuoruutensa vaivannäköjen hedelmät joutuivat\naaltojen saaliiksi -- laiva, joka kuljetti kapteeni Axelsonin johtamana\nhänen matkatavaransa ja pienet kokoelmansa Tukholmasta Ouluun, teki\nhaaksirikon Hailuodon edustalla -- sen sijaan että olisi masentanut\nhäntä, kiihotti vain enemmän hänen intoaan, ja piankin hänen\nvahinkonsa ei ollut ainoastaan korvattu, vaan hänen kokoelmansa\nlisääntyneet uusilla, harvinaisilla esineillä kaikista kolmesta\nluonnonvaltakunnasta. Tässä auttoi häntä pääsy ei vain sen ajan\nruotsalaisten tiedemiesten, kuten Thunbergin, Sparrmanin, Olof Swartzin\ny.m., vaan myös Lapissa oleskelevien henkilöiden yhteyteen. Pohjoisen\njäämeren rannoilla joka vuosi käyvät tunturilappalaisetkin hankkivat\nhänelle runsaasti lisiä. Siten hänen onnistui kokoelmiinsa saada\nnähtäviksi todellisia harvinaisuuksia. Itse hän onnistuneesti ja\nerinomaisen kätevästi täytti eläimiä ja lintuja, niin että ne olivat\naivan elävän näköisiä, ja kaikki esineet hän aistikkaasti järjesti\nkokoelmissaan. Siten ne olivat paljon huvittavampia ja opettavampia.\n\n_Imettäväisiä_ oli (paikkakunnan tavallisten kesyttömien eläinten\nlisäksi) majava, ahma, valkea kettu ja saukko.\n\n_Lintuja_ iso merikotka, iso sarvipöllö, kanakurki, suurempia ja\npienempiä haukkoja, useita harvinaisimpia lajeja, sekä kuumien maiden\nparveilevista linnuista monta kaikkein koreinta kolibria eli\nmesilintua, jotka ovat pieniä kuin paarmat, paratiisilintu, jonka\nkaunista pyrstöä moni kaunotar on itselleen ikävöinyt, papukaijoja,\nkultafasaani, riikinkukko y.m.\n\n_Matelijoita_ oli Niili-virran krokodiileja, leguaani, jonka lihaa\nulkomuodosta päättäen ei mitenkään uskoisi niin perin maukkaaksi ja sen\nmunia vielä vähemmin fasaanin munia paremmanmakuisiksi ja\nmieluisammiksi, kameleontteja, gekkolisko ja kilpikonnia.\n\n_Käärmeitä_ oli monenlaatuisia: hirveä kalkkalokäärme,\namaru-käärme, jota osa vanhoja perulaisia palveli jumalana, useita\ntarhakäärmeitä, sekin, joka vietteli kantaäitimme Eevan, jollei juuri\naivan sama, niin ainakin samanlajinen.\n\n_Kaloja_ oli ruma rausku ja meriperkele, miekkakala, sampi,\nluotsi, joka aina uipi edellä ilmoittamassa kaikki nielevän kauhean\nhaikalan tuloa, imukala, joka imeytyy kiinni laivoihin, haikalaan ja\ntoisiin suuriin kaloihin sekä siten kuljetuttaa itsensä kauas\nvaltameriin.\n\n_Nilviäisiä_ ja _kuorieläimiä_ oli runsas aarteisto,\nniinkuin kauniita näkinkenkiä aivan yksinkertaisista monihaaraisimpiin\nasti, koralleja, joiden kovin mitättömät pienet eläimet luovat\nEtelämeressä uusia maita, rikas varasto simpukoita vaatimattomasta\npuutarhasimpukasta isoihin ja kauneihin perlemo-simpukoihin asti.\nKokoelmissa oli persialaisia ja ceylonilaisia jalohelmisimpukoita,\njoiden ihana ulkomuoto jo kuin ilmaisee vieläkin arvokkaampaa sisusta,\nsuomalaisen helmisimpukan vieressä, minkä mustan kuoren ei luulisi\nsisältävän sellaista kaunista, piilotettua aarretta. Eipä puuttunut\npurppurasimpukkakaan eikä cowries, eli simpukka, jota monet Afrikan\nalkuasukasheimot käyttävät vaihtorahana; eikä niitäkään raakkuja,\njoista Amerikan villit irokeesit tekevät muistonauhojaan.\n\n_Molluscain_ eli nilviäisten joukossa oli kaunein medusa kuin\nmissään kokoelmassa on ollut, erittäin hyvin säilynyt ja hyvin kuivattu\nja onnellisesti tuotu Nordkapin seuduilta. Se oli noita ihmeellisiä\nolentoja, jotka pimeässä meressä heijastavat jokaisesta hienosta,\nlaajalle-ulottuvasta, tuhatlukuisesta jäsenestään eli säikeestään\ntaivaan tähtien ihanasti säteilevää valoa.\n\nHyönteiskokoelma ei ollut vain muita kokoelmia suurempi, vaan\nkallisarvoisempikin siksi, että siinä oli joukottain vähän tunnettuja\nlajeja Lapin avaroista erämaista. Se olikin monen matkustavan\nhyönteistutkijan huomion esineenä. Mutta löytyipä kokoelmassa sangen\nkallisarvoisia hyönteisiä etäisimmistäkin maanosista. Niihin voidaan\nlukea egyptiläinen kuoriainen, jonka muinainen suuri arvo on nykyisin\nhävinnyt olemattomiin, kiinalainen kiiltomato, joka mandariinilla\nkengänkärjissä on lyhtynä ja jota vain valtakunnan ylhäisimpien\nsallitaan käyttää, sekä hyödyllinen silkkiperhonen sen kaikissa eri\nmuodonvaihdoksissa, joka omituisesti esiintyy munana, puolielävänä,\nmuuttuvana horroksissa, elävänä ja kuolevana.\n\nKivikokoelmaa koristi kaunis malmikappale Labradorilta, ihanat Elban\nrautakiteet, kauniit värilasikristallit ja useimmat Ruotsin kivi- ja\nmalmilajit. Eipä suomalaisiakaan harvinaisuuksia puuttunut: hieno\nhelposti muovailtava Sotkamon vuolukivi; Taivalkosken eriskummallinen,\nkarkea liuskakivi; lisäksi monta harvinaista kivilajia Kemistä, joiden\nrikasta kultapitoisuutta silloin vielä ei kukaan aavistanut, seikka,\njoka sinne on viekoitellut Siperiasta kullanhuuhtojia.\n\nKasvikokoelma oli samoin kuin hyönteiskokoelma erityisesti huomattava\nsentähden, että siinä oli paljon vähän tunnettuja lajeja Suomen ja\nLapin harvoin käydyiltä seuduilta.\n\nLyhyesti sanoen: Julinin kokoelmat olivat niin rikkaat, että niitä\nhyvinkin voi verrata useaan yleiseen kokoelmaan. Sen lisäksi ne olivat\noivallisesti ja aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin hoidetut:\nimettäväiset ja linnut tiheissä, hyvin yhteenliitetyissä laatikoissa,\njoiden etusivu oli lasia; madot, käärmeet ja kalat väkiviinalla\ntäytetyissä, somissa kristallipulloissa -- hyönteiset, nilviäiset,\nkivennäiset ja kasvit järjestelmällisesti asetettuina kaappeihin,\njoissa oli tiheät vetolaatikot.\n\nNäissä luonnontieteellisissä kokoelmissa oli myös arvokkaita\nfysiikallisia välineitä, kuten siihen aikaan koko maan suurin\nsähkölevy, muutamia isoja magneetteja, monta kuvauskammiota ja\nsärmiötä, somia suurennuslaseja, joiden joukossa aurinkomikroskooppi.\n\nNäillä kokoelmilla ei ollut vain varsin huomattava tieteellinen arvo,\nvaan ne myös melkoisesti auttoivat valistuksen edistymistä\npaikkakunnalla, sillä niiden kuolleet aarteet eivät olleet piilossa,\nniinkuin monien yleisten kokoelmain ovat lukittuina ja suljettuina\nyleisöltä, vaan päinvastoin auki ja helposti tarjona jokaiselle\ntiedonhaluiselle. Eikä vain niiden lisääminen, järjestäminen ja\nsäilyttäminen tuottanut jalomieliselle omistajalle huvia, vaan myös\nvoida niitä käyttää yleishyödyllisten tietojen levittämiseksi sekä\nluonnonhistoriassa että fysiikassa. Jokainen tiedonhaluinen sai niitä\nkernaasti katsella, ja koulunuorisolle ne olivat nähtävinä\nsunnuntai-iltapäivisin, jolloin omistaja miellyttävän rakastettavasti,\nsydämellisesti ja aineeseen lämpimän innostuttavasti kiinnitti nuorten\nmielten huomiota luonnon rikkaaseen moninaisuuteen ja ihanaan\nsopusointuun sekä selitti heille näitä esineitä, niiden hyötyä ja miten\nne voi erottaa toisistaan. Nämä erittäin huvittavat esitykset ja myös\nfysiikalliset kokeet olivat nuorille huviksi ja hyödyksi, lisäsivätpä\nmonelle tietoja, jotka sitten säilyivät läpi koko elämän. Ehkäpä vielä\non elossa joku sen ajan koulunuorisosta, mikä kiitollisena muistelee\njalon miehen omaa voittoa pyytämätöntä ja isällistä vaivannäköä ja\nonnistunutta esitystapaa. Nämä kokoelmat olivatkin oululaisten\nylpeytenä. Kun pääsy niihin oli helppo, olikin vähitellen totuttu\npitämään niitä melkein yhteisenä omaisuutena. Mutta sen mukaan kuin\nJulinin perhe lisääntyi, veivät karttuneet elatushuolet hänen aikansa,\nja yhä niukemmin hän ehti tieteitä harrastaa. Hänen liikeasiansa\nhuononivat, ja kun hänen lastensa kasvatus vaati varoja, niin hänen\ntäytyi hankkia puuttuvat rahat myymällä kokoelmainsa kallisarvoisin osa.\nImettäväiset ja linnut osti n.s. rikas göteborgilainen John Hall, joka\nsyntyi upporikkaana ja kuoli köyhänä kurjuudessa. Raskaalla mielellä\nJulin piti huolta esineiden laatikkoihin panemisesta ja lähetyksestä.\nTämä tappio oli kaikkein mielestä niin suuri, että Oulussa lähetyspäivää\npidettiin oikeana surunpäivänä. Hyönteiskokoelman hän antoi palkkioksi\nystävälleen lääkärille, joka pelasti hänen rakkaan poikansa hengen. Pian\nsekin joutui pois Oulusta, kun tämä lääkäri, professori Ståhl, muutti\nVestervikiin. Muutama vuosi senjälkeen Julin itsekin siirtyi pois\npaikkakunnaita, missä hänen nimeään varmaan kiitollisuudella kauan\nmuistetaan, ja hänen mukanaan Oulu menetti loputkin Julinin kokoelmista.\nVäkiviinassa säilytetyn osan, joka sisälsi matelijat, kalat ja\nnilviäiset, lahjoitti omistaja Turun yliopistolle toivoen, että se\nsiellä olisi suuremmaksi hyödyksi maan kasvaville pojille kuin\nomistajansa hallussa. Mutta Turun palossa 1827 se hävisi samoin kuin\nrunsas kasvikokoelmakin, jonka omistaja itse oli pitänyt ja joka oli\nvielä suuren palon aikana hänen perikunnallaan. Kivennäis- ja\nsimpukkakokoelman palosta säästynyt osa on erään perheenjäsenen\nhallussa.\n\nJulin kuoli Turussa apteekkarina vuonna 1820, ja vähän sitä ennen oli\nhän maan hallitukselta saanut kunnianosoituksen. Kuninkaallisen Ruotsin\nTiedeakatemian, Isänmaallisen seuran, Yleisten kansalaistietojen seuran\nja Suomen Talousseuran \"toimitukset\" osoittavat, että Julin koetti olla\nhyödyksi lähimmän ympäristönsä ulkopuolellakin; ja että tämä\ntunnustettiinkin, todistavat ne viisitoista mitalia, mitkä hän ilokseen\nsai vastaanottaa. Tiedemiehenä yksistään ei Julin ollut huomattu, vaan\nmyös yhtä vaatimattomana kuin uutterana ja uhrautuvana kansalaisena.\nPerheenisänä oli hän hellä ja rakastava. Monen mielessä säilyy hän\nvielä kiitollisessa muistossa.\n\nJulinin kuolema oli todisteena hänen todellisista ja syvistä\ntiedoistaan lääkärinäkin. Viime sairautensa aikana hän muutamana\npäivänä kirjoitutti muistikirjaan neljäntoista seuraavan päivän\nvointinsa. Kun se oli tehty, virkkoi hän: \"Nyt jo riittää. Pitemmälle\nen luule voimieni kestävän\"; ja neljästoista päivä tuli todellakin\nhänen kuolinpäiväkseen.\n\nKun hän oli onnellinen aviopuoliso ja isä, hoitivat hänen omaisensa\nhäntä hellästi. Tuossa rakkaassa piirissään hän kaipasi vain nuorinta\npoikaansa, joka silloin oleskeli Tukholmassa. Pojalle oli kyllä\nkirjoitettu ja häntä pyydetty tulemaan kotiinsa, mutta kun silloin\nvielä ei ollut minkäänlaista höyrylaivaliikettä Ruotsin ja Suomen\nvälillä, esti vastatuuli monta päivää isänsä sairaudesta murheellista\npoikaa pääsemästä kiireesti rakkaaseen, kaivattuun kotiinsa.\n\nKun kuolinpäivä saapui, kysyi heikko sairas, eikö hänen rakas poikansa\njo ollut tullut, mutta sai kieltävän vastauksen. Nautittuaan\nehtoollista ja siunaten syvästi murehtivaa perhettään ja kaikkia\nläsnäolevia heitti hän hellät ja liikuttavat jäähyväiset, jonka jälkeen\netevä ajattelija ja luonnontutkija lepäsi useita tunteja puhumattomana\nja, kuten luultiin, tajuttomana. Silloin hyökkäsi sisään rakas,\nkaivattu poika. Polvillaan ääneensä itkien kuolinvuoteen ääressä\nrukoili hän isältä merkkiä, että tämä oli tuntenut hänet.\n\nVielä kerran aukeni kuolevan isän silmä maalliseen iloon, jäykistynyt\nkäsi kohosi siunaten lohduttoman pojan alas painuneen pään yli, ja isän\nsiunauksen keralla liiti nyt korkeampiin avaruuksiin maailman siteistä\nvapautunut henki, jota vielä pari tuntia sitten ainoastaan odotus ja\nkaipaus oli tänne kahlehtinut.\n\n\n\n\n6\n\nJULIN JA NOITA.\n\n\nKuusamon Lapissa asui eräs kuuluisa tietäjä.[48] Hän oli suurikokoinen\nja hänellä oli pienet, epämääräisen väriset, mutta vilkuilevat silmät,\njotka väijyivät tummien ja tuuheiden kulmakarvojen alta. Hänen\nparrakkaat, kavalasti ja salaperäisesti nauravat kasvonsa kurkistelivat\nmustain, takkuisten ja tuuheiden hiusten keskeltä. Ja noidan pukuna oli\nlappalaisen peski ja kintaat.\n\nLaajalti ympäri maata oli tuo suuri noita tullut tunnetuksi, ja häntä\npelättiin ihmeitä tekevänä ihmisten ja eläinten parantajana. Taikomalla\nja loitsuja lukemalla hän osasi saada varkaat tuomaan takaisin\nvarastamansa tavarat. Vielä enemmänkin hän taisi: hän herätti jo\nhaudatut kuolleet eloon, lukitut kirkonovet hän puhalsi auki, manasi\nesille keijokaisia ja kirkonväkiä[49] ja teki monta ihmettä, joita vain\nsuuret noidat osaavat tehdä. Kun tämä suuri ihmeittentekijä oli kerran\nOulun matkalla, kertoi hänelle joku kaupungissa olevan vielä suuremman\ntietäjän, jonka nimi on Julin. Närkästyneenä lähti kohta meidän\ntietäjä-ukkomme liikkeelle tavatakseen hänet, joka rohkeni pyrkiä hänen\nrinnalleen loitsijana ja tietäjänä.\n\nTultuaan perille kertoi hän Julinille kehuen ja valehdellen ja häntä\nikäänkuin säälien ja halveksien, koska piti häntä itseään paljon\nhuonompana, mustan noituutensa kaikki ihmeet, joita Julin\nkärsivällisesti kuunteli. Sitten Julin pyysi hänen ensi yönä tulemaan\nkirkkomaalle saadakseen varmuuden hänen kokeistaan.\n\n\"Ettäkö uskaltaisit lähteä näkemään sellaisia kauhuja yöpimeässä?\"\nkysyi noita ja kuin kehoittaen Julinia luopumaan aikeestaan.\n\n\"En pelkää kummituksia, ja ihmisiä kyllä osaan varoa\", vastasi Julin\nnaurahtaen.\n\nSovittiin siis, että Julin parin ystävänsä keralla täsmälleen kello\nkaksitoista pimeänä talviyönä tulisi kirkonoven luo, missä noita heitä\nodottaisi. Mutta Julinkin lupasi nyt tietäjä-ukon pyynnöstä näyttää\nhänelle joitakin taitojaan.\n\nJulin meni toiseen huoneeseen, missä oli hänen sähkökoneensa siihen\nkuuluvine tarpeineen.\n\nSiellä pantuaan kaikki kuntoon vieraansa vastaanotoksi käski hän\ntietäjän sisälle. Oven lukon ja avaimen oli Julin vahvasti sähköttänyt,\nsamoin rautapellin, joka oli naulattu huoneen lattiaan. Kun noita astui\nkynnyksen yli ja tarttui lukkoon, niin hän sai niin kovan iskun, jota\nseurasi leimaus ja paukaus, että hän perin säikähtyneenä peräytyi pari\naskelta takaisin; mutta puhallettuaan puristettuun nyrkkiinsä ja\nluettuaan lyhyen, mutta väkevän loitsun astui hän vapaasti huoneeseen.\n\nJulin oli pannut hopeariksin sähköllä ladatun pullon suulle. Hän pyysi\nukkoa ottamaan lahjaksi häneltä tuon kiiltävän rahan. Äsken jo\nvihastunut poppamies tuli tuosta hyvillensä ja makeasanaiseksi.\nKumartaen kiitokseksi otti hän halukkaasti kirkkaan rahan, mutta\nraapasi jalallaan messinkivitjaa, joka oli lattialla, ja sai samalla\ntaas niin kovan iskun leimauksineen ja pamauksineen, että putosi\nistualleen lattialle. Mutta äkkiä oli hän taas pystyssä, ja nyt hänen\ntietäjäsisunsa kohosi täyteen raivoon. Hän puhalsi käsiinsä, hyppäsi\nkorkealle ja samalla kirkuen luki manauksiaan ja käyttäytyi kuin hullu\nihminen.\n\nTällä välin latasi Julin uudelleen sähkökoneen.\n\nHengästyneenä näytti noita nyt koonneen viimeiset voimansa Julinin\ntaikatemput voittaakseen. Tietäjäsisunsa kiihottamana oli hän kuin\nsähisevä kissa on koiralle, joka yrittää temmata kissalta tämän\npyytämän linnun. Niin siinä poppamies katseli vuoroon Julinia ja\nvuoroon riksiä, jota uudelleen rohkeni kädellään tavoittaa. Mutta kuin\ntykin ampumana lensi hän yht'äkkiä seinää vasten saavuttamatta\ntarkoitustaan.\n\nJo näytti hänen rohkeutensa masentuvan, ja hänen piti myöntää, että\nJulinkin mahtoi olla tietäjä. Tämän tunnustettuaan hän aikoi poistua.\n\nJulin pyysi häntä ensin ottamaan vahvistuksekseen viinaryypyn, jonka\nkaasi metallijalkaiseen lasiin.\n\nNoita rohkaistui taas tästä kehoituksesta; mutta kun hän lähestyi\nhoukuttelevaa vahvistusryyppyä ja tarttui lasiin, sai hän jälleen\ntärähdyksen, niin että lasi sisällyksineen vieri hänen kädestään pöydän\nalle.\n\nEnempää hänellä ei ollut halua viipyä huoneessa, vaan hän ei uskaltanut\ntarttua lukkoonkaan ulos mennäkseen. Tuskan hikipisarat otsallaan hän\npuhui Julinille: \"Herra, kyllä minä nyt huomaan, että olet minua\nsuurempi velho. Avaa herran nimessä ovesi täältä ulos päästäkseni!\"\n\n\"Puhalla lukko auki\", kehoitti Julin; \"sehän on paljon heikompi kuin\nkirkonovien lukot.\"\n\n\"Ei, herra!\" vastasi nöyrtyneenä tuo kerskailija, \"näethän, etten sinun\nläsnäollessasi kykene mihinkään.\" Hän vapisi aivan raukeana.\n\nToisessa huoneessa Julin antoi ukkoparalle viinilasin vahvistukseksi.\nSiellä noita tunnusti kykenemättömyytensä tehdä ihmeitä taikka\naikaansaada yliluonnollisia asioita.\n\nIhmisrakas Julin lupasi selittää hänelle taikansa, jos hän haluaa\ntoiste tulla hänen luoksensa. Mutta kuuluisaa tietäjää ei sen koommin\nnähty Oulussa.\n\n\n\n\n5.\n\nLYKKÄYTYNEET HÄÄT.\n\n\nEräs arvossapidetty ja rikas oululainen kauppias piti kalleimpina\naarteinaan kauniita tyttäriään. Vanhin niistä, Heleena, oli myös\nihanin. Hän oli tuskin neljäntoista vuotinen, ja vaikka hän kasvoikin\nlapsellisen viattomana ja huomaamattomana siskosarjassa vanhempien\nturvassa, niin hänen tavaton kauneutensa oli jo kuitenkin pienessä\nTroijassamme puheen aiheena.\n\nPian ilmestyikin useita kosijoita jo ennenkuin viaton lapsi oli ehtinyt\nvakavasti ajatellakaan niin tärkeätä asiata kuin avioliittoa. Rikas,\nyleisesti kunnioitettu keskiaikainen kauppiaskin oli niiden joukossa,\njotka Heleenan vanhemmilta pyysivät kaunista impeä vaimokseen. Näiden\nmielestä heidän rakas tyttärensä ei voinut parempaa miestä saadakaan,\nja ilolla he suostuivat kauppiaan pyyntöön. Mutta kun kysyttiin\nkainolta, nuorelta tytöltä, suostuuko hän, ei hän vastannut sanaakaan,\nvaan hiipi punastuen huoneesta lastenkamariin leikkimään häitä pikku\nsisartensa kanssa, joista yksi oli juuri puettu morsiameksi, minä hän\nitsekin oli usein ollut. Tällöin oli hän ollut mielestänsä iloisen\nlapsiparven keskellä niin onnellinen morsiuspuvussaan, ettei hän nyt\nensinkään pelännyt häistä puhuttaessa. Päinvastoin hän riemuitsi\nsisarustensa ihmettelystä ja ilosta saada pian nähdä hänet todellisena\nmorsiamena ja aivan odottamatta päästä tanssimaan hänen häissään.\n\"Mutta\", mietti hän, \"mitähän nyt Possénin Kalle (eräs Heleenaa pari\nvuotta vanhempi leikkitoveri) sanoo, hän kun niin monesti leikissä on\nollut koreaksi laitettuna sulhasena minulle? Mitä mahtanee sanoa, kun\noikea sulhasmies valtaa hänen paikkansa? Ehkä siitä tuskastuu?\nKalle-raukka!\" Hän huokasi katsellessaan hienoa kultasormusta, Kallen\nantamaa rakasta joululahjaa, mitä hän aina lapsuudestaan asti oli\npitänyt sormessaan. Mietteissään hän leikitteli sormuksella hyvän äidin\ntullessa iloisena huoneeseen.\n\n\"Nyt, Heleena, ei sinulle enää sovi tuollainen leikkikalu kuin on tuo\nvanha, ruma sormus.\" Ystävällisesti otti äiti sen häneltä ja jatkoi:\n\"Tule, niin saat nähdä sulhasesi sinulle antamat kalliit lahjat, jotka\novat tuolla sisällä! Tule mukaani, tyttäreni!\"\n\nLapsellisen iloisena ja hyväillen rakasta äitiään lähti Heleena hänen\nkanssaan, ja sydämessään riemuiten katselivat molemmat kultakoruja ja\npaksuja silkkikankaita, jotka sulhanen oli lähettänyt lahjaksi nuorelle\nmorsiamelleen, jonka ilo kohosi korkeimmilleen hyvän äidin koettaessa\nja sovitellessa hänen ylleen kaikkia näitä ihania tavaroita. Hurjan\niloinen tytär pysyi tuskin sen aikaa paikallaan, että kaikki\njärjestettiin, ja äiti määräsi, mitä häiksi morsiuspuvuksi oli\nkäytettävä sekä mitä sittemmin tuliaispidoissa nuorten kotona ja muissa\nkutsuissa, joita senjälkeen sukulaiset ja ystävät pitäisivät\nvastanaineille.\n\nMutta samassa tuli sulhanen huoneeseen. Hän oli miehuuden parhaassa\niässä oleva kaunis herra. Terveyttä ja iloa loistivat hänen avonaiset\nja vilpittömät kasvonsa. Leikitellen kuin lapsen kanssa hän pisti salaa\nkihlasormuksen nuoren morsiamensa sormeen, mutta tämä ei rohjennut\npelkästä kunnioituksesta nostaa ihania silmiään häneen. Sulhasen\nkatsoessa häntä oli Heleena kuin jäykistynyt sekä ruumiiltaan että\nsielultaan, mutta näytti kuitenkin iloiselta ja kiitollisuudesta\nliikutetulta hänen jo osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Kohta\nkihlauksen jälkeen kuulutettiin nuori pari ja häät aiottiin pitää heti\nkuulutuksen jälkeen.\n\nKuulutusaikana kävivät morsiamen kodissa onnittelemassa kaupungin\nhuomattavimmat henkilöt. Onnittelijoita kestittiin runsaasti\nmonenlaisilla ulkomaan viineillä, sokerileivoksilla, suurilla\nsokeripähkinöillä y.m., kaikki korkeiksi ladottuina pöydälle kuin\nsukuhautakummut, niin että se näytti notkuvan tämän vanhanaikaisen\nkestityksen painon alla, kun näitä herkkuja vilpittömällä mielellä ja\nsydämellisellä ilolla tyrkytettiin kursaileville vieraille, jotka eivät\ntäällä kaivanneet muuta kuin nuorta morsianta. Hän niin ujosteli monia\nkutsumattomia vieraita, että meni piiloon eikä kukaan vieras voinut\nhäntä mistään löytää. Kenellekään vieraalle hän ei halunnut näyttäytyä\nennen häitä.\n\nIhastunut sulhanen joudutti häitä; ja viimeisenä kuulutuspäivänä ne\npiti vietettämän, niinkuin mainittiin.\n\nKaikki koreapukuiset häävieraat olivat jo kokoontuneet juhlasaliin,\njoka oli täydessä loistossaan, koristetut vihkijakkarat silkkimatolla\nkeskellä lattiaa. Morsiuspuvussaan, häikäisevän kauniina, pitkänä ja\nhoikkana, yllään pönkkähame ja dolmaani astui isän taluttamana sisään\nnuori morsian, jota seurasivat komeilevina morsiusneidot hiukset hyvin\npuuteroituina ja käherrettyinä. Jo otti pappi käsikirjan alkaakseen\nvihkimisen, kun ovi avattiin ja sisään astui pari kutsumatonta\nmaistraatin jäsentä nuoren, kauniin, mutta nyt kuolemankalpean Kalle\nPossénin seurassa. He tulivat kieltämään vihkimisen, koska morsian oli\nliian nuori, sillä hän ei ollut vielä täyttänyt 14 vuotta.\n\nKaikki hämmästyivät. Kalpeana ja vavisten kiiruhti morsian pois\nsalista, jossa herrat väittelivät jonkun aikaa. Mutta loppupäätös oli\nse, ettei vihkimistä saanut toimittaa. Tämä harmillisuus ei sentään\nestänyt hääjuhlaa viettämästä. Ajatellen vastaisuudessa vihkimisenkin\ntapahtuvan päätettiin nyt iloisesti pyörähdellä vastakkaistansseissa ja\nmenueteissa.\n\nTapahtumasta masentumatta sulhanen johti tanssia ihanan morsiamensa\nkeralla, jonka itkusta punoittavia silmiä ei kukaan ollut huomaavinaan.\nLapsuusvuosien helposti heräävä ilo karkotti pian tanssin hyörinässä\nmurheen ihanan Heleenan kasvoilta. Ja pian viattoman sydämen huoletkin\nhälvensi luottamus parhaaseen aviomieheen, jonka morsiamena hän kolme\nkuukautta sittemmin, neljäntenätoista syntymäpäivänään uudelleen oli,\nmutta silloin keveämmällä mielellä ja helpommalla sydämellä kuin\nensimmäisenä hääpäivänä. Vihkiminen toimitettiin nyt pienen\nsukulaispiirin ja lähimpien tuttujen keskuudessa hiljaisuudessa ilman\nkomeutta ja loistoa. Se olikin paremmin kainon ja vaatimattoman\nHeleenan mieleen. Onnellisempana kuin Menelaos ja ilman esteitä koko\nsuvun siunaamana vei nyt kotiinsa ihastunut aviomies ihanan Heleenansa.\nSakris Franzén oli hänen nimensä.\n\nHeleena oli mitä onnellisin puoliso ja äiti, kun kuolema riisti häneltä\nlempeän, rakkaan miehen ja hänen kuudelta lapseltaan mitä hellimmän\nisän. Vanhin lapsista oli nimeltään Frans Mikael.\n\nVielä kerran Heleena leskeksi jäätyään meni avioliittoon ja silloin\nvain oman sydämensä valinnan mukaan. Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen\ntoisen miehensä kanssa, jonka hän itse oli valinnut järkensä\nkehittyneimmillään ollessa, kuin hän oli ollut vanhempainsa valitseman\naviomiehensä kanssa. Sentähdenpä tuon hyvän naisen, kun tuli puhe\nnuorten kanssa avioliitosta, tapana oli usein heille sanoa: \"Lapset!\nlapset! älkää hylätkö vanhojen neuvoja, koska he paremmin ymmärtävät\ntodellisen etunne kuin te itse.\"\n\nKuinka rakas Heleena oli ollut myös lapsuutensa leikkitoverille, voipi\npäättää siitä, että vilkas nuorukainen Heleenan mentyä avioliittoon\ntuli niin synkkämieliseksi, mietiskeleväksi ja tylsäksi, ettei hän\nkoskaan kyennyt mihinkään toimeen yhteiskunnassa. Mutta hän eli\nkuitenkin, vaikka aivan toimetonna, iäkkääksi rikkaan äitinsä talossa.\n\nHeleenakin eli niin kauan, että hän sai nähdä onnellisina lapsensa ja\nlapsenlapsensa. Hänen graniittihautakiveensä piirrettiin\nkultakirjaimin:\n\n    \"Miss' hauta on hyvän?\"\n    Kysyi kyynelin\n    Sukulainen varaton,\n    Luotettu palvelija\n    Ja vanha tuttu.\n    Niin kera lasten puoliso\n    Nosti kiven tään\n    Vähän vaativalle.\n\n\n\n\n6.\n\nFRANZÉN LAPSENA.\n\n\nMiksikä satoja mieluisia tai surullisia tapauksia muistellessani käteni\nvapisee jo uskaltaessani ajatellakin piirtää Franzénin nimeä?\nSentähden, että tunnen oman uhkarohkeuteni ja kykenemättömyyteni\nkajotessani tähän kunnioitettavaan nimeen, jonka kuolematonta\nmerkitystä vain mestarin käsi pystyy kuvaamaan, jolle vain nero ja\nkirjailijakyky kykenee antamaan oikeutta ja jota vain koko jälkimaailma\narvostelemaan. Minä rohkenen ainoastaan -- lahjoittaa synnyinseudulta\nkukan suuren miehen kehtoon toivoen, että kiitollinen, joskin halpa\nuhri ansaitsee leppeätä arvostelua ja anteeksiantoa.\n\nFrans Mikael Franzén, kauppias Sakris Franzénin ja hänen vaimonsa\nHeleena Schulinin vanhin poika, syntyi Oulussa helmik. 9 p:nä 1772, ja\nsilloin hänen kerallaan syntyi tuon pienen kaupungin ja koko Suomen\nsuurin kunnia.\n\nLapsena oli Franzén heikko terveydeltään, pieni ja hento kasvultaan,\nälykäs, hienotunteinen, kiivasluonteinen, nuhteista helposti heltyvä,\nmutta itsepäinen, jos häntä kovemmin kuritettiin. Hän oli niin\nhyväsydäminen, että hän antoi ainoan piparikakkunsakin kumppanilleen,\nolipa tämä sitten iloissaan tai suruissaan. Näki, että hän itse oli\nonnellinen juuri senvuoksi, että saattoi olla toisille lisäämässä iloa.\n\nPikku Frans oli tavattoman kaunis lapsi aina kolmanteen ikävuoteensa\nasti, jolloin kauhea isorokko oli vapauttaa tuon enkelin maan päältä.\nMutta Jumala kuuli epätoivoisten vanhempain rukoukset. He saivat pitää\npienen lemmikkinsä, joka nyt tuli heille kahta vertaa rakkaammaksi.\nVaikka hirveä tauti oli jättänyt jäljet pieneen uhriinsa ja hävittänyt\nveriruusut hänen poskiltaan, ei se ollut uskaltanut koskettaakaan\nkirkkaan sielun sointuihin ja puhtaihin kuviin, jotka jo näkyivät\nvilkkaissa, kauneissa kasvojenpiirteissä kaikkien hyvien enkelien\nsuojaamina, mitkä Franzénin pitkän elämän vaiheissa ovat syvästi\ntulkinneet hänen lapsensydäntään ja ohjanneet vielä iäkkäänäkin\nrunoilijakuninkaan kynää.\n\nOmasta halustaan oppi Franzén helposti lukemaan viiden vuoden vanhana.\nJo lapsena hän kyhäsi ensimmäisen runonsa. Tämä mainittakoon vain\ntodistukseksi, että hän jo silloin leikitteli loppusoinnuilla;\nsellaisenaan se on säilynyt hänen pikkuveljensä vanhan hoitajan\ntarkassa muistissa, minkä kunniaksi se sepitettiinkin. Se on seuraava:\n\n    Sakke, Saara\n    Liisan malja juo!\n    Ei oo vaaraa\n    lakritsasta. Tuo,\n    mi hauskat haastaa sulle,\n    velliäkin suositulle\n    laittaa, laulaa laulut kauneimmat.\n\n12-vuotiaana Franzén kadotti rakkaan isänsä. Poika suri häntä syvästi\nja ymmärsi mitä oli kadottanut. Vanhimpana kuudesta sisaruksesta olisi\nhänen nyt pitänyt antautua kauppa-alalle pian voidakseen pitää huolta\nliikkeen laajoista asioista, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua\nruveta kauppiaaksi. Koko tulisen sielunsa innolla hän harrasti\nopintoja. Hän pyysi sydämellisesti, että äiti suruajan loputtua menisi\nuuteen avioliittoon ja valitsisi itselleen miehen, joka tekisi hänet\nonnelliseksi, olisi isättömille isä ja hoitaisi talon kauppa-asioita,\njotka vainaja melkoisen omaisuuden keralla oli jättänyt hyvään kuntoon.\n\nVielä nuori leski noudattikin älykkään poikansa neuvoa ja valitsi\nvapaasti sydämensä mukaan toiseksi aviomiehekseen kauppiaan, sittemmin\nkauppaneuvoksen Lars Henrik Keckmanin. Kuinka onnelliseksi hän tässä\navioliitossaan tuli -- se jäi hänen jalon sydämensä salaisuudeksi.\nKeckmanin kanssa oli hänellä kolme lasta. Miehen kunniaksi on\nmainittava, että hän ei säästänyt varoja lapsipuoltensa kasvatuksessa,\njotka kaikki samoin kuin hänen omatkin lapsensa kunnioittavat hänen\nmuistoaan. 13-vuotiaana (1785) tuli Franzén ylioppilaaksi Turun\nyliopistossa, missä hän opiskeli pitemmän aikaa. Mutta loma-aikoinaan\nhän kuitenkin useimmiten matkusti kotiinsa. 17-vuotiaana oli hän\nmaisteri.\n\nVaikka Franzén niin nuorena pääsi ylioppilaaksi, mainittiin häntä jo\nsilloin tavattomasti kiittäen, ja hän saapui yliopistosta kotitaloon\n\n    Siskojen luo kuni lahjaksi joulun,\n\nollen koko perheen jouluriemuna.\n\nMuutamana päivänä hän astui äitinsä huoneeseen ja tämä huomasi, että\nhän toi jaloissaan vähän lunta sisään. Hyvä äiti huomautti hänelle\nnuhteleva ilme kasvoillaan: \"Frans, pysy matolla lumisine saappainesi!\"\n\nSiihen sanoi eräs saapuvilla olevista tädeistä: \"Kultakisko, anna\nFransin seisoa, missä haluaa. Jos minulla olisi sellainen poika, niin\nsaisi hän aina seisoa piironkini päällä!\"\n\nNäin kunnioittivat ja rakastivat Franzénia jo lapsena ja nuorukaisena\nsekä vanhat että nuoret. Lempeällä, kohteliaalla, vaatimattomalla ja\nluonnollisella olennollaan voitti hän niidenkin sydämet, mitkä eivät\nensinkään ymmärtäneet antaa arvoa hänen lahjoilleen eivätkä\naavistaneet, millä riemulla ja ylpeydellä synnyinmaa vielä kerran\nmainitsisi hänen nimeänsä.\n\nLasten parissa leikki Franzén lapsellisesti kuten muutkin lapset, mutta\naikaisten seurassa näytti poika olevan huomaavampi ja ymmärtäväisempi\nkuin lapset tavallisesti ovat. Sentähden kohosikin monesti huokaus\nhellän äidin sydämestä, kun kaikki, jotka pojan oppivat tuntemaan,\nhokivat: \"Ei se lapsi kauan elä: se on kovin viisas!\"[50] Mutta\nennustajallahan on aina kaksi ehtoa -- ja me iloitsemme siitä, että\nennustuksen ensi kohta ei toteutunut jälkikohdan tähden.\n\nKaikkialla kotiseudulla jo kaikuivat rakkaan runoilijan ensimmäiset\nlaulut, kun hän vielä aivan nuorena puutarhassaan kuunteli pienen\nleppälinnun viserrystä, mitä lintua hän kutsui Pohjolan satakieleksi:\n\n    Mi meidän viiritangon päässä laulain\n    mua valvotutti monet yöt.\n\nIhmeellistä kyllä, sama pikkulintu taikka joku sen sukulainen tuli\nuskollisesti samalle paikalle laulamaan joka kesä iltaisin ja valoisina\nöinä, vaikka sittemmin muiden kuultavaksi kuin Franzénin, aina siihen\nasti, kunnes tuli v. 1822 hävitti Oulun sen kaikkine muistorikkaine\npaikkoineen.\n\nMutta Oulussa on vielä monta Franzénin vanhaa ystävää, jotka halulla\nkuuntelevat pienen, yksinäisen pakolaisen valittavaa viserrystä\npaikkakunnalla. Näitä surunvoittoisia säveleitä kuullessaan\nkeskeyttävät lapsetkin leikkinsä sanoen: \"Hiljaa, hiljaa! Kuunnellaan\nFranzénin linnun laulua!\"\n\n\n\n\n7.\n\nRUNEBERG LAPSENA.\n\n\nOulu on ollut usean yhteiskunnallisesti huomatun miehen kehtona. Moni\nonnistunut runoilija on täällä lapsena kulkenut Franzénin jälkiä. Hänen\nesimerkkinsä innostamina ovat he samassa puhtaassa ilmassa kuin hänkin\nhengittäneet samaa henkeä.\n\nYksi niistä on Suomen nykyinen ylpeys, Johan Ludvig Runeberg. Vaikka\nhän olikin syntynyt Pietarsaaressa, missä hänen isänsä eli\nmerikapteenina, oli hän poikasena monta vuotta Oulussa hyvän setänsä\ntullinhoitaja Runebergin kasvattina, jonka silmäterä ja lemmikki\nvallaton poika oli. Rohkeutta ja lannistumatonta vilkkautta loistivat\nhänen suuret, siniset silmänsä, jotka säteilivät veitikkamaista lapsen\niloa, kun hänen pienet kujeensa ja vehkeensä ottivat onnistuakseen.\nAvonaisilla kasvoilla, joita kiharat hiukset ympäröivät, oli terveyttä\nhohtava hymy --.\n\n    Ruskea kuin kahvi, kun\n    isälle kermaa vähän kaadan.\n\nPikku Ludvig oli somin, karskein ja raisuin poikaparvessa ja kaikkien\nsuosikki. Mutta äkkiä tummeni hänen lapsuutensa taivas, kun hyvä setä\nkuoli, liian varhain jättäen toivorikkaan pojan, jonka kasvatuksen hän\noli ottanut huolekseen.\n\nSuurellisissa olosuhteissa hemmoteltu poika piti nyt lähettää takaisin\nvarattomien vanhempiensa luokse, jotka tuskallisina laskivat, että he\nrakkaan poikansa edistymiseksi tuskin muuta jaksoivat tehdä vähillä\nvaroillaan kuin kustantaa hänen opintonsa Vaasan koulussa.\n\nVaikka suru sedän kuolemasta joksikin aikaa masensi vilkasta pikku\nLudvigia, niin hän elostui kuitenkin pian rakkaassa, joskin köyhässä\nvanhempainsa kodissa viiden nuoremman sisaruksen parissa.\n\nRuneberg lähetettiin Vaasan kouluun kolmen iloisen, samanikäisen\ntoverin seurassa, jotka kaikki neljä asuivat samassa huoneessa. Vanha\nvaimo pantiin mukaan hoitajaksi ja talouden pitäjäksi vallattomille\npojille, jotka eivät olleet aivan tyytyväiset naisensa seuraan. He\ntuottivat sentähden iäkkäälle hoitajattarelleen tuhansia huolia\nkepposillaan, joiden keksijänä Ludvig aina oli ensimmäisenä, vaikka\nolikin eukon suosikki. Tämä näet ei ottanut milloinkaan uskoakseen\nhiljaisen ja uutteran Ludvigin saattavan olla mukana tekemässä hänelle\nkoirankujeita, etenkin kun hän aina näytti esiintyvän häntä\npuolustamassa.\n\nMutta muutamana päivänä ei \"täti\" (pojat olivat antaneet hänelle tämän\nnimen) tiennyt, mitä hänen piti ajatella siitä, kun hänen vekkulimaiset\npoikansa olivat peloittaa hänet halvatuksi.\n\nTällä kertaa he olivat pistelleet pitkiä päreitä katto-orsien väliin\nasumassaan vanhanaikaisessa huoneessa. Kun \"täti\" astui portaita ylös\nkäsissään kuuma puurovati illalliseksi, huusi hän jo jokaiselta\nrapulta: \"Päästäkää sisään, pojat!\" Silloin yksi heistä paiskasi oven\nselälleen samalla kun toiset ryskien ja kolistellen taittoivat kuivat\npäreet katosta, ja \"tädin\" Ludvig -- hän kaatui ruhjoutuneena\npirstaleiden alle.\n\nKimakalla äänellä apua huutaen pudotti \"täti\" höyryävän puurovadin\neteisen lattialle ja syöksyi täyttä kurkkua kirkuen portaita alas\nisäntäväen luo, jolle huusi, että ullakkohuoneen katto on pudonnut\nsisään ja \"tappanut hänen siivon Ludviginsa.\" Akka oli aivan\nepätoivoinen.\n\nAivan säikähtyneenä kiiruhti isäntä (eräs kultaseppä) kuuden\ntyömiehensä kanssa vinnille kattoa nostamaan. Portaissa ja eteisessä he\nkiroilivat askeleita livettävää tuhattulimmaista sotkua (lämmintä\npuuroa). Mutta kun he näin miesvoimalla astuivat sisään nuorten herrain\nhuoneeseen, menivät he aivan noloiksi nähdessään heidät kaikki\nsyventyneinä lukuihinsa hiljaa istumassa paikoillaan, eikä vähintäkään\nonnettomuuden taikka epäjärjestyksen jälkeä näkynyt huoneessa.\n\n\"Täti\" seisoi aivan kuin kivettyneenä hämmästyksestä. Hän tuijotti suu\nauki milloin närkästyneeseen isäntään, milloin hänen kisälleihinsä,\nmilloin ahkeriin ja vakaviin poikiinsa, jotka näyttivät kovin\nkummeksivan, miksi näin odottamatta heitä tultiin häiritsemään keskellä\nheidän lukujaan. Isäntä palasi kisälleineen pitkin nenin ja\nsuutuksissaan työhuoneeseensa, jossa tiuskasi hämmästyneelle eukolleen:\n\"Hulluhan se poikain täti on!\"\n\nEi kukaan muu kuin Ludvig saanut \"tätiä\" uskomaan, että se olikin\nharhanäkö, mikä hänet pelästytti.\n\nMutta kun koulussaolon riemut olivat loppuneet, täytyi kuudentoista\nvuotisen nuorukaisen lähteä maailmalle, missä hänen piti vaivojen,\nkieltäymysten ja kokemuksien koulussa ponnistella vielä synkältä\nnäyttävää tulevaisuuttansa varten ja yksinomaan omin avuin päästä\nedistymään yliopistourallaan Turussa.\n\nHienotunteinen nuorukainen oli mieluummin monesti välttämättömintäkin\nvailla kuin kotoaan otti vastaan vähintäkään apua. Hänen isänsä,\nerittäin arvossapidetty ja sivistynyt mies, oli jo useita vuosia\nmaannut halvattuna, ja poika tiesi, miten tarkkaan suuri perhe tarvitsi\nisän terveytensä aikana säästämät varat.\n\nVasta täällä ollessaan huolien rasittamana koettelemusten ja murheen\nkoulussa Runebergista katosi aina lapsuuden leikeistä asti pysynyt\nvallattomuus. Mutta lapsuusajan viattomuudella, mihin yhtyi syvä,\nsurunvoittoinen tunne, lauloi nyt vakaantunut nuorukainen elämän\ntotisuudesta, Pohjolan luonnon kauneudesta ja sen poikien\nsankarivoimasta.\n\nPian kohosi nuori laulajakotka vieläkin voimakkaammin siivin valon\nlähteelle, tuoden uhriksi myrteistä, liljoista, ruusuista tai\nkypresseista sidottuja runsastuoksuisia kiehkuroita.\n\nHänen suomalainen runoutensa on saavuttanut laakereita ulkomaillakin\neikä vain siitä kunniata saaneen isänmaan tunnustusta ja\nkiitollisuutta.\n\n\n\n\n8.\n\nG. H. MELLININ VANHEMMAT JA LAPSUUS.\n\n\nNovellikirjailija Gustav Henrik Mellin syntyi Revonlahdella 1803. Hänen\nisänsä Abraham Mellin oli siellä kappalaisena, ja poika oli vanhin\nviidestä sisaruksesta. Sekä Abraham Mellin että hänen rouvansa Saara\nMargareta Wacklin olivat syntyisin Oulusta. Pitkän ja uskollisen\nkihlausajan jälkeen menivät he naimisiin heti Mellinin päästyä\nRevonlahdelle saarnaajaksi, vaikka he molemmat olivat varattomia. Koska\noli liian pitkä matka Siikajoen emäkirkolle, olivat seudun talonpojat\nkorkeammasta palkasta anoneet saada tänne kotipaikalleen rakentaa\nkirkon ja pappilan sekä itse palkata luonnontuotteillaan opettajansa,\nja tähän heidän anomukseensa oli armollisesti suostuttu.\n\nSiitä hyvillä mielin olevan seurakunnan yhteisvoimilla kohosi pian\nvähäinen maalaiskirkko vaatimattoman yksinkertaisena viheriän metsän\nkeskeltä. Huomiota herättävänä sen huippu näkyi maahan syvälle juurensa\ntyöntävien puiden latvojen yli, jotka tähän asti yksin olivat\nvallinneet seutua, mutta nyt ne ikäänkuin kunnioituksesta olivat\nantaneet tilaa rakentajan kaatamina odottamattomalle vieraalle.\n\nKun pienet hyvä-ääniset kirkonkellot ensi kerran varhain kirkkaan\nsunnuntaiaamun rauhassa pyhäpäivää soivat, kutsuen hurskasta\nseurakuntaa kiittämään ja ylistämään Luojaansa ja Herraansa hänen\nkunniakseen vastarakennettuun kirkkoon, näytti siltä kuin ennen kirveen\niskujen ja rakentajien paukkeen peloittamat, kodittomat ja\nharhaantuneet pikkulinnutkin olisivat kokoontuneet puihin kuuntelemaan,\nistuen niissä kuin aprikoiden, eivätkö hekin voisi rakentaa pientä\npesäänsä tänne suojelevan pyhäkön räystääseen, jonka jälkeen ne\nkorottaen äänensä yhtyivät rahvaan ylistyslauluun ja lentelivät vuoroin\nuuden kirkon ympäri, vuoroin kohosivat sen yläpuolelle ja hävisivät\ntaivaan sineen kohta laskeutuakseen alas kaksinkertaisin riemulauluin.\n\nAivan kirkon vieressä ympäröivät ylpeät, korkeat kuuset\nvastarakennettua pappilaa niin tiheässä kuin olisivat ne halunneet\nyhteisin voimin suojella sievää rakennusta kaikilta vaaroilta, yksinpä\ntuiman pohjatuulen vähimmältäkin henkäykseltä. Hiljaa leyhyen löivät\nniiden vihreiden oksien neulaset ikkunoihin, ja kaihtimien tapaan\nsuojelivat oksat huoneita kesäauringon kuumilta säteiltä luoden\nlumoavia varjokuvia auringon valaisemiin suojiin, joiden puhtaita\nseiniä eivät koristaneet komeat ranskalaiset seinäpaperit, vaan olivat\nne sileät terävän kirveen jäljeltä, mitä työasetta pohjalaiset\nsalvumiehet niin taitavasti osaavat käyttää. Vihreä sammal näkyi\njokaisen hirsikerroksen välistä. Isot kalkkivedellä valaistut\ntiiliuunit lupasivat viihtymystä talvella, vaikka niiden suut uhaten\nkuin kummitukset ammottivat tungettelevaan metsään.\n\nAinoa paikkakunnalla tehty soma koivunen huonekalu sai pappilassa\nkorvata yksin ylellisyyden vaatimuksia. Mutta kaikkialta, joka sopesta\ntoivotti rauhallista tervetuloa viihtymys kutsuvana ja onnea\nennustavana vastavalitulle saarnaajalle, kun hän ensi kerran\nnuorikkonsa kera astui huoneisiin.\n\nSekä ajatuksissaan että tunteissaan olivat nämä onnelliset aviopuolisot\nharvinaisen sopusointuiset keskenään. He olivat kylliksi toinen\ntoisilleen eivätkä kaivanneet ylellisiä nautintoja tai loistavaa\nseuraelämää; mutta sitä vastoin olivat he iloisia voidessaan usein\npyytää vaatimattomalle aterialle vilpittömiä ja järkeviä talonpoikia\ntaikka niiden emäntiä, minkä seurakuntalaiset ymmärsivät kunniaksi ja\nrohkaisuksi kutsutulle ja mistä kaikki kilpailivat.\n\nMellin osasi useita kieliä, hän oli laajoista tiedoistaan kuuluisa ja\noli sen ohessa Suomen paraita saarnamiehiä. Tämän lisäksi oli hänellä\nerittäin kaunis messuääni.\n\nJuhlatilaisuuksissa, niinkuin häissä ja kinkereillä, jolloin rahvaalla\non tapana pitää pitoja, huvitti Melliniä toisinaan opettaa\nopinhaluiselle maalaisväelle historiaa ja maantietoakin. Liidulla\npiirusti hän heille karttoja seinille ja pöydille. Tämä hänen\nhyväntahtoinen ja ystävällinen suhtautumisensa sanankuulijoihinsa\nvaikutti, että hänen pieni seurakuntansa kiintyi häneen kuin hyvät\nlapset rakkaaseen isäänsä.\n\nHyvä papin rouva oli yhtä pidetty. Hän kun oli rakastavainen\nja hellä kaikkia eläviä olentoja kohtaan, oli hän täälläkin aina\navulias puutetta kärsiville ja huolissa lohdutusta tarvitseville ja\nantoi hyviä neuvoja. Hän oli emännille esikuvana säästäväisyydessä\nja järjestyksessä, ja siksipä pienen pappilan tulot hänen\nhyväntekeväisyyden harjoittamiseensa olivat ehtymättömät kuin lesken\nöljyastia.\n\nNuorten aviopuolisoiden huolenpidosta ja seurakuntalaisten rakkaudesta\nja hyväntahtoisuudesta heitä kohtaan ilmestyi pienen pappilan ympärille\nmuutamassa harvassa vuodessa lisärakennuksia, jotta se oli kuin pieni\nlinna vihreine linnanpihoineen. Punattuna ja somana maalaisessa\nsävyssään se kuvastihe ystävällisenä tyyneen, ohivirtaavaan jokeen,\njonka rantatörmällä se siinä oli lainehtivien peltojen ja vihreiden\nniittyjen keskellä ja jonka laajalla kukkalakeudella lihava karja oli\nlaitumella, missä suokukat levittivät hyvänhajuista tuoksuaan.\n\nMuutamana ihanana pyhäpäivän aamuna seisoi pastori jo valmiina kirkkoon\npuhtaalla, kuusenhavuilla koristellulla kuistilla ja katseli\nliikutetuin mielin eloa uhkuvan luonnon kauneutta. Jokaisessa\nruohonkorressa kimalteli ilokyynel ja siellä täällä lujassa\nystävyydessä ryhmittyneiden puiden lehdet kuin riemusta vavahtelivat\naamuauringon säteiden niitä elähdyttävästi tervehtiessä. Silloin hänen\nvaimonsa astui hänen luokseen pikkulastensa keralla. Sunnuntaiasussaan,\nkotikutoisessa puuvillapuvussa, valkotukkaisina ja valkeat kaulukset\nkaulassa tulivat he iloisina kiireesti tervehtimään ja toivottamaan\nisälle hyvää huomenta, sitten kukin joutuakseen pienen viilipyttynsä\nääreen, joka aina kiehtoo puoleensa terveitä, ruokahaluisia lapsia.\nMutta nuorin, vaaleaverinen poika, ojensi äidin sylistä pienet\nkätösensä isää kohti ja hymyili niin herttaisesti kuin vain lapset\nosaavat hymyillä.\n\nIsän, jonka silmiin kihosivat kyyneleet, ilosta täyden sydämen tunteet\npuhkesivat silloin sanoiksi ottaessaan syliinsä pienen, hyväilevän\nenkelinsä.\n\n\"Rakkaat lapset\", hän puhui, \"ja sinä, armas puolisoni! Puuttuisiko\nmitään meidän maallisesta onnestamme? Pienestä virastani on minulla\nriittävästi tuloja pieniä tarpeitamme varten, sitten mieluisa\nseurakunta, hauska asunto, vähäinen, viihtyisä puutarha, pienet pellot\nja niityt, jotka antavat hyviä toiveita, ja tässä kukoistavassa\nympäristössäni minä omistan sinut, rakas vaimo, joka olet sydämeni\nainoa kaivattu, ja kiltit lapsemme.\" Liikutuksissaan hän kohotti\nkatseensa kohti korkeutta. \"Oi, sinä suuri kaiken hyvän ja kauniin\nantaja\", huudahti hän, \"missä löytynee sydämiä, jotka iloisemmin ja\nkiitollisemmin kuin meidän sinulle sykkivät.\"\n\nKirkas kyynelhelmi vierähti vaimon sinisilmistä alas hänen heleälle\nliljaposkelleen riemullisen sydämen pusertamana, kun koko perhe meni\nsisään lasten kukkurapäisen aamiaispöydän ääreen.\n\nMutta tämän heidän kotionnensa häiritsi pian kauhealla tavalla vuoden\n1808 sodan pauhina.\n\nRevonlahden tappelu on niin hyvin tunnettu ennestään, jotta tässä ei\nole tarpeen sen uudelleen kertominen, paitsi mikä erityisesti koskee\nMellinin perhettä. Hyökkäys oli suunnattu itse pappilaan. Sillä siellä\njuuri oli venäläisen kenraalin Bulatovin päämaja, kun Savon jääkärit\nurhoollisen kreivi Cronstedtin johtamina hyökkäsivät taloon.\nMolemmin puolin ankarasti taisteltua ja kauhean verilöylyn jälkeen\nvangitsivat urhoolliset suomalaiset, jotka koko sodan kestäessä niin\nsankarillisesti taistelivat kaatuen isänmaansa puolesta, miekka kädessä\nmiehuullisesti puolustautuvan ja pahasti haavoittuneen kenraali\nBulatovin.\n\nPihalla ja sen ympäristössä oli kaikki veren tahrimaa, haavoittuneita,\nkuolleita tai kuolevia, ystäviä ja vihollisia sekaisin. Kuolevien\nvalitusta ja vaikeroimista kuului kaikkialta.\n\nPieni, äsken vielä niin rauhallinen pappilarakennus oli läpiammuttu,\nsamoin kaikki ulkohuoneetkin, joissa ei ollut yhtään turvallista\nloukkoa kaikkialta risteileviltä kuulilta. Tykkien jyske ja kiväärien\nyhteislaukaukset melkein huumasivat rouva Mellinin, jonka valtasi\nkuolemanpelko ei niin paljon itsensä kuin pienten lastensa ja niiden\nrakkaan isän tähden, mikä koki rohkeudellaan häntä vahvistaa ja\nlohduttaa luottamaan kaitselmukseen, joka varpusenkin suojaa paljaan\ntaivaan alla. Hellät vanhemmat piilottivat leivinuuniin kolme vanhinta\nlastaan. Vaikka Kustaa oli vain viisivuotinen, painuivat kuitenkin\ntaistelun kauhut ainiaaksi hänen muistiinsa. Pienimmän lapsensa kanssa\nlaskeutui rouva Mellin pitkälleen lattialle, mihin miehensä peitti\nhänet nahkavällyllä, jonka jälkeen hän itse istahti kynnykselle ja\nkoetti lohduttaa ja rohkaista kuolemaan valmistunutta vaimoaan kuulien\nvinkuessa heidän päittensä ylitse.\n\nMonen tunnin jälkeen, jonka aikana koko perhe oli sanomattomassa\nkuolemantuskassa, heikkeni melske. Taistelu oli lakannut, mutta nyt\nkuuluvat haavottuneiden ja silvottujen vaikeroimiset vihloivat vielä\nenemmän sydäntä kuin kuulien suhina.\n\nVavisten ja sairaana kauhusta ja säikähdyksestä koki rouva Mellin antaa\napua kaikille haavoittuneille, sekä ystäville että vihollisille, mikäli\nhän suinkin vähistä varoistaan saattoi. Mutta tämän päivän kauhut\nmursivat hänen terveytensä niin, ettei hän koskaan täydellisesti\ntoipunut.\n\nTäksi kertaa oli sotanäyttämö siirtynyt pois Revonlahdelta, mutta kun\nvenäläinen armeija syyspuoleen samana vuonna jälleen lähestyi, täytyi\npastori Mellinin perheensä kanssa jättää kotinsa ja kontunsa ehtimättä\nottaa mukaansa mitään pienestä säästetystä omaisuudestaan. Aluksi hän\nviipyi Oulussa, jonne hän jätti perheensä, ja seurasi sitten pakenevan\nruotsalaisen sotajoukon mukana koko Länsipohjan halki. Lopulta hän tuli\nTukholmaan.\n\nEnnen sydäntäsärkevää viimeistä eroaan isänmaastaan piti hänen\nsurukseen tuskiensa kukkuraksi olla saapuvilla nuorimman lapsensa\nkuolinvuoteen ääressä. Pienokainen kuoli sodan peloittavan seuraajan\nsotaruton nuorena uhrina, ja illalla ennen lähtöään kantoi isä pikku\nlemmikkinsä epätoivoisen äidin sylistä haudan tyyneen lepoon.\n\nHiljaa surren oli rouva Mellin miehestään erottuaan elänyt useita\nkuukausia saamatta mitään tietoa hänestä, kun Olkijoella tehdyn\nsopimuksen jälkeen eräs Ruotsin armeijasta omaistensa luokse palaava\nsoturi astui sisään ja kyynelsilmin antoi hänelle pienen kirjeen, minkä\noli lakkiinsa ommellen piilottanut. Selittämättömistä kyynelistä, jotka\nvaihtelivat pelon ja ilon välillä, kostui tuo tervetullut kirje,\nmikä todisti rakkaan puolison vielä silloin olleen elossa ja\nterveenä, kun kirje lähetettiin; ja pian senjälkeen sai rouva Mellin\nilokseen postitse Tukholmasta uuden kirjeen, joka rohkaisi häntä\ntulevaisuuteenkin nähden, joskin hänen lapsineen vielä täytyi jäädä\nOuluun serkkunsa kauppias Sakris Wacklinin taloon. Täällä oleskeli hän\nkaksi kokonaista vuotta, kunnes hänen miehensä pääsi Länsigötanmaalle\nTunin kirkkoherraksi ja kutsui luokseen perheensä.\n\nPastori Mellin oli niin oikein ajatteleva mies, että hän Kustaa\nAdolfin, joka hyväntahtoisuudessaan suosi suomalaisia pakolaisia,\ntarjotessa Mellinille hänen tullessaan Tukholmaan ensimmäisen luokan\nkirkkoherranvirkaa vastasi tälle olevansa kiitollinen tästä\narmonosoituksesta, mutta kuitenkin tyytyvänsä pienempään seurakuntaan,\nkoska hänen ansionsa eivät olleet tarjotun paikan arvoiset.\n\nSitten sai hän odottaa kaksi vuotta, ennenkun pääsi pieneen Tuniin.\nMutta täällä viettikin hän onnellisena ja tyytyväisenä perheensä\nkeskuudessa lyhyen elämänsä loppuvuodet.\n\nMellinin lapsista oli poika Kustaa vanhin. Hän oli hiljainen ja\ntottelevainen lapsi, aivan vaaleaverinen, hänen kasvonpiirteensä olivat\nhienot ja avonaiset, silmät siniset ja sielukkaat ja hiukset\npellavanväriset. Hän oli vartaloltaan hoikka ja pitkä. Omituista oli,\nettei kukaan oikein ymmärtänyt häntä. Ei tiedetty varmasti, oliko hän\nsukkela vaiko typerä. Aivan huolissaan arveli hänen äitinsä hänestä:\n\"Jumala yksin tietää, mikä tuosta pojasta tulee. Hänestä varttuu joko\nälykäs tai suuri tyhmeliini, niin omituinen hän on.\"\n\nKerran sattui Revonlahden pappilassa pojan viidennellä ollessa, että\nhän ihanana kesäaamuna katosi. Isä oli pitäjällä kinkereillä, kun äiti\näkkiä alkoi kaivata poikaa. Etsittiin, kyseltiin ja huudettiin pikku\nkarkuria, mutta aivan turhaan. Vihdoin, kun koko talon väki oli pantu\nhäntä etsimään ja äiti oli melkein epätoivoon joutunut, tulla\ntallusteli poika vitkalleen lähimmältä pellolta, tuskin kivenheiton\npäästä pihamaalla olevista etsijöistä ja huutelijoista.\n\n\"No, jumalan kiitos!\" huudahti iloisesti äiti, joka ensin hänet\nhuomasi. \"Tuollahan hän tulee.\"\n\nAvosylin hän juoksi pientä kultastansa vastaan, joka puhui sävyisästi:\n\"Äiti, varo kukkiani!\"\n\nHän oli poiminut pienen esiliinansa niitä täyteen.\n\n\"Missä olit, poikani?\" kysyi äiti ihastuksissaan.\n\n\"Tuossa lähellä pellon ojassa, jossa poimin kaikki nämä kauniit kukat.\nIsä on luvannut sanoa minulle niiden nimet, kun ne hänelle näytän.\"\n\n\"Mutta etkö nähnyt, kultaseni, että me sinua etsimme?\" kysyi äiti\nhyväillen.\n\n\"Näin kyllä\", vastasi poika.\n\n\"Ja kuulitko meidän huutomme?\"\n\n\"Kuulin.\"\n\n\"No, miksi et tullut näkyviin piilostasi?\"\n\n\"Siksi, että leikin kukillani ja minulla oli hauskaa.\"\n\n\"Mutta etkö ymmärtänyt, että äiti oli sinun tähtesi huolissaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mitä sitten ajattelit?\"\n\n\"Että äiti tulee kyllä taas iloiseksi, kun tulen.\"\n\n\"Mutta etkö ajatellut, että äiti suuttuisi sinuun?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ja miksikä et?\"\n\n\"Kun äiti ei ole koskaan minuun suuttunut.\"\n\n\"Ajatteleppas, että saisit nyt vitsaa, sillä sen ansaitsisit.\"\n\n\"Niin, mutta eihän isä ole kotona.\"\n\n\"Entä jos minä piiskaan sinua?\"\n\nPoika alkoi nauraa ääneensä, suuteli hyväillen äitinsä kättä ja pyysi\nanteeksi, että oli saanut hänet levottomaksi.\n\n\"Tämän kerran annan sinulle anteeksi, mutta sinun pitää luvata, ettet\nenää milloinkaan minua niin pelästytä.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Etkä koskaan enää piiloudu niinkuin äsken, lupaathan sen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Miksikä et, ilkeä poika?\"\n\n\"Kun en voi.\"\n\n\"Ja miksi et voi?\" kysyi jo kiivaammin äiti, joka ei enää voinut pysyä\nlevollisena.\n\n\"Siksi, että silloin äiti heti osaisi sinne ja näkisi minut, kun äiti\ntietää piilopaikkani.\"\n\nNauraen hyväntahtoinen äiti heitti nyt sikseen kyselemisensä.\n\nKerran päivällispöydässä, kun talossa oli vieraita, joku täytti\nlastenkin viinilasit. Heti tarttui Kustaa lasiinsa ja tyhjensi sen\nkokonaan. Kun äiti nuhteli: \"Kustaa, Kustaa! eikö se mennyt sinulle\npäähän?\", vastasi poika aivan levollisesti: \"Eikä, se meni vatsaan.\"\n\nKun Revonlahden taistelun jälkeen pappila ympäristöineen kuvattiin,\nnäytti äiti kuvaa Kustaalle sanoen: \"Tunnetko tätä paikkaa?\"\n\n\"Enkä\", vastasi poika ykskantaan.\n\nMurheellisena puhui äiti: \"Etkö näe, että se on Revonlahden pappila,\nmeidän kotimme.\"\n\nPoika oli ääneti, mutta katseli tarkkaan piirustusta.\n\n\"Eikö se sinun mielestäsi ole sen näköinen?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, mikä siitä puuttuu?\"\n\n\"Pönkkä[51] eteisen ovelta\", vastasi poika vakavana.\n\nKun vanhemmat lapsineen olivat lähteneet vihollista pakoon, oli eteisen\novi pönkällä teljetty, koska siinä ei ollut ulkolukkoa.\n\nOpittuamme tuntemaan muutamia piirteitä kirjailijamme kohtaloista ja\nhänen luonteensa omituisuuksista lapsuuden ajalta palaamme tutustumaan\nMellinin perheen elämään Tunin pappilassa.\n\nRouva Mellinin terveyttä olivat heikontaneet sodan levottomuudet ja\nhirmunäyt, mutta hänen hellä miehensä hankki uudessa kodissa niin\nrunsaasti hänelle hauskuutta, että hän piankin jonkun verran toipui ja\nvahvistui, ja hän itse koki unohtaa sodan kauheat kärsimykset. Siunaus\nalkoi uudelleen versoa heidän kodissaan, niin että heidän luonaan\nkäyvät vieraat sanoivat, etteivät he koskaan olleet nähneet iloisempaa\nja viihtyisämpää pientä pappilaa. Perhe oli myös lisääntynyt kahdella\nlapsella.\n\nEi täyttä viittä onnellista vuotta ollut kirkkoherra Mellin viettänyt\nTunissa, kun hän äkkiä sairastui ja pian senjälkeen kuoli, täälläkin\nseurakuntalaistensa kaipaamana ja suremana samoin kuin niiden harvain\nystävien, jotka tänä aikana oppivat häntä oikein tuntemaan.\n\nMutta turhaa olisi kuvailla hänen leskensä surua. Yksin seisoi nyt\nepätoivoinen leski rakkaan miehensä ruumiin ääressä ympärillään\nainoastaan isättömät lapsensa itkemässä vieraalla paikkakunnalla\nkaukana sukulaisistansa ja ystävistä.\n\nNäin kovasti koetellun lesken sielun ja ruumiin voimat eivät kestäneet\nhänen syvässä murheessaan. Viiden pienen isättömän lapsen äiti\nsairastui kuolettavaan tautiin. Murtuvan äidin sydämestä kohosi palavia\nrukouksia kaitselmuksen puoleen pienten lasten tähden, jotka täytyi\njättää ilman vanhempain hoivaa maailman murheisiin ja vaaroihin.\n\nVarsinkin nuorin lapsi, ainoastaan muutaman kuukauden vanha tyttö,\nhuoletti hellää äitiä. Mutta Jumala kuuli kuolevan rukoukset. Hän\nlähetti jaloja ihmisiä, jotka, vaikka olivat aivan vieraita, ottivat\nkukin pienokaisen kasvatettavakseen. Vain vanhin poika oli enää\njäljellä, jonka vuoksi äidin kirkastunut sielu vielä tunsi maallisia\nhuolia, vaikka äidillä olikin todellinen luottamus kaikkien, yksin\npienimmänkin, kohtaloiden huolenpitäjään. Kylmenevästä äidin sydämestä\nkohosi vieläkin korkeuteen lämpimiä rukouksia ja toivomuksia, että hän,\nennenkun hänen sydämensä lakkaisi sykkimästä, näkisi myös viimeisen\nlapsensa hyvässä hoidossa. Kuolevan viime toive tuli kuulluksi, kun\neräs sukulainen, silloinen Kumlan kirkkoherra, sittemmin piispa\nFranzén, lupasi ottavansa turvattoman hoitoonsa.\n\nTaivaallinen rauha levisi nyt äidin kirkastuneille kasvoille. Heikolla,\ntuskin kuuluvalla äänellä poistuva henki ylisti Jumalaa, ja lapsiaan\nsiunaten sammui hellän äidin sydän. Pyhä hiljaisuus vallitsi huoneessa,\njossa ei kuulunut muuta kuin saapuvilla olevien hiljainen itku ja\nviiden isättömän ja äidittömän lapsen nyyhkytykset, jotka orvot\nkuitenkaan eivät vielä oikein ymmärtäneet, mitä olivat kadottaneet.\n\nSilloin talon vanha luotettu palvelija Maija, joka onnessa ja\nonnettomuudessa oli ollut mukana isäntäväkensä kohtaloissa ja tullut\nheidän kanssaan Suomesta asti, puhui ääneen itkien: \"Minä kyllä tiesin,\nettä frouva menisi pastorin perästä! S'ei saattanu olla millokaa ilone\nerosa siitä.\"\n\nMaija olikin oikeassa: autuaat vainajat olivat olleet yksi sielu\nelämässä, he seurasivat toisiaan kuolemaankin.\n\nMellin jätti, taitava taloudenpitäjä kun oli, lapsilleen pienen\nperinnön. Se oli apuna heidän kasvatuksessaan.\n\nVanhempien kuollessa oli Kustaa täyttänyt kaksitoista vuotta, mutta oli\nniin pehmeä ja hellä luonteeltaan, että hän itse ikäänkuin häpesi\ntunteellista ja hyvää sydäntään. Alituisesti hän taisteli\nepäonnistuneesti oman itsensä kanssa, kun hän tahtoi esiintyä kaikessa\nkylmäverisenä kuin mies, mutta silmiin nousevat kyyneleet tekivät\nuseinkin kiusaa hänen kylmäverisyytensä näytteille.\n\nPiispa Franzén, joka oli ottanut Kustaan isälliseen hoitoonsa, huomasi\npojalla olevan luonnonlahjoja ja piti vaivojaan säästämättä huolta\nhänen opinnoistaan ja kasvatuksestaan. Mutta poika oli pienestä pitäen\nmieltynyt merielämään, eikä hän milloinkaan mielellään leikkinyt muilla\nkuin laivoilla eikä puhunut muusta kuin laivoista ja matkoista maan\nympäri. Tätä meri-intoa kokivat jo hänen vanhempansa tukahduttaa\nhänessä, koska katsoivat pojan pystyvän vielä johonkin vähemmänkin\nvaaranalaiseen toimeen. Sekä vanhempainsa että kasvatusvanhempainsa\ntoivomuksesta hän rupesi papiksi.\n\nTavattomalla teräväpäisyydellään ja isällisen hyväntekijänsä johtamana\nhankki poika jo varhain tietoja ja kirjallisuuden tuntemusta.\n\nMitä hyötyä ja huvia hän sitten on tuottanut uudelle isänmaalleen on\ntunnettua. Mutta varmempi taloudellisessa suhteessa virassaan olisi\nollut hänen menestymisensä, jos hän olisi jäänyt Suomeen, missä\nylpeydellä mainitaan Mellinin nimi, koska tiedetään hänen olevan\nsuomalainen syntyjään, ja mielellään katsellaan hänen kuvaansa\nHelsingin yliopistossa. Sen on maalannut Mazér.\n\n\n\n\n9.\n\nPROFESSORI BERGBOM.\n\n\nNimismies Bergbom oli rehellinen ja monivuotisena kruununvoudin viran\nhoitajana erittäin säännöllinen mies, mutta jonkun kärsimänsä tappion\nvuoksi teki hän vaillingin kruunun varoissa.\n\nSuru ja huolet riuduttivat rehellisen miehen elämää, ja hän kuoli,\nennenkun tilitys valtiolle oli saatu loppuun. Hänen lapsistaan oli\nvielä kolme turvatonta, jotka jäivät mitä suurimpaan köyhyyteen\nepätoivoisen äitinsä luokse, joka surunsa painamana ei voinut ryhtyä\nmihinkään toimeen omaistensa elatukseksi.\n\nVanhin kotona olevista lapsista oli kaunis 16-vuotias tyttö. Vaikka hän\noli syvän surun vallassa, oli hän silti neuvokas ja päättäväinen ja\nmietti vain keinoja, miten voisi pitää huolta pienestä taloudesta, ja\nhalusi kaikin voimin tehdä työtä, jotta hänen pieni veljensä Fredrik\nvoisi edelleen opiskella. Hän oli siivoin koko koulun pojista, ja oli\ntoiveita, että hänestä aikaa myöten tulisi etevä mies.\n\nHyvän siskon toiveet eivät pettäneetkään. Hän luotti kaitselmukseen ja\nsai tarkkuudellaan, ahkeruudellaan ja tuloillaan muutamista pitämistään\nkasvatuskoululaisista kylliksi varoja pieneen talouteen, ja hänen pieni\nveljensä antoi hyvälle sisarelleen opinhalullaan joka päivä uutta\nilonaihetta.\n\nPian Fredrik Bergbom oli koulun paras oppilas. Kun toverit hänestä\npitivät, tekivät he hänestä pian kenraalin harjoitellessaan\nloma-aikoinaan sotatemppuja. Heillä oli silloin aseinaan omatekoiset\npuiset kiväärit; valkoiset töyhdöt, jotka oli sidottu metsäkanan\nsulista, liehuivat hatuissa, posket punottivat reippaasta uljuudesta ja\nkasvot hohtivat lapsellista riemua.\n\nKenraalin univormu, jona oli ruskeat housut ja sininen takki, oli\nkoristettu rinnuskäänteillä, ritarinauhoilla ja tähdillä kullatusta ja\nmonivärisestä paperista. Pääkatsastelussa oli lipunkantajalla sininen\nsilkkilippu, johon oli kirjaeltu karhun kuva ja suomenkielinen\nkirjoitus. Sen oli koulunuoriso saanut lahjaksi maaherra Jägerhornilta,\njoka usein huvikseen oli katsellut reimain poikain sotaisia leikkejä.\nLippua säilytettiin raatihuoneella, ja se oli poikain lapsuusvuosien\nharvinainen ja ylin ilonaihe.\n\nMyös sillä välin osoittivat nuoret urhot näytteitä rohkeudestaan, kuten\nkahdentoista vuotisen kenraalin tekemät säkeistöt kertovat:\n\n    Kaks' kisälliä sattuiki\n    tulemaan koulutupaan\n    he tulivat vain vieraaksi,\n    mut selkään saivat hupaan.\n\n    Lens toinen tuossa lattiaan\n    ja siinä liikkumatta\n    sai suuttuin nähdä, sutkitaan\n    kuink' toista auttajatta.\n\n    Sai melu siitä syntynyt\n    jo hätään Luukkaan muorin,\n    mut heti heitti kyselyt,\n    ovesta tie vei suorin.\n\nNeljäntoista vuotiaana lähti siivo poika vähin varoin Turun\nyliopistoon, missä hän sitten hellittämättömällä ahkeruudella opiskeli\nuseita vuosia, elättäen itseään kotiopettajantoimella.\n\nTähän aikaan joutui hänen rakas sisarensa avioliittoon apteekkari\nNervanderin kanssa Uuteenkaupunkiin, mistä hän nyt ollessaan lähempänä\nveljeään voi hänestä jonkun verran pitää huolta. Mutta muutaman vuoden\nkuluttua möi Nervander apteekkinsa ja muutti Ouluun, jossa kuoli\njättäen jälkeensä suremaan lesken suureen köyhyyteen viiden pienen\nlapsen kanssa.\n\nNervanderin vanhin poika kävi Oulun triviaalikoulua ja oli jo\nherättänyt huomiota opinhalullaan ja hyväpäisyydellään, kun hänen\nenonsa, joka nyt oli Turun yliopiston professorina, tuli tervehtimään\niäkästä äitiään, sukulaisiaan ja ystäviään sekä lohduttamaan sisartaan\nhänen surussaan. Hän tahtoi huojentaa sisarensa huolia ja suorittaa\nvanhan kiitollisuudenvelkansa ottamalla mukaansa poikien kasvatuksesta\nhuolehtivan äidin molemmat pojat, joiden kasvatuksesta hän lupasi pitää\nisällistä huolta. Eikä hän pettynytkään toiveissaan odottaessaan\nkasvattipojistaan saavansa kasvatusisän iloa. Vanhempi heistä on\nHelsingin yliopiston opistaan, sukkeluudestaan ja älystään tunnettu\nprofessori Nervander. Nuoremmasta tuli arvossapidetty sotilas, ja\nmolemmat ovat hyviä perheenisiä samoin kuin liian varhain hopeahapset\nsaaneen, murheen koulussa koetellun, vanhan, kunnianarvoisan äitinsä ja\nsisartensa ilo ja tuki.\n\nPari vuotta yliopiston muuton jälkeen Turusta Helsinkiin kuoli\nprofessori Bergbom miehuutensa parhaassa iässä, ja häntä kaipasivat\nhellästi nuori, rakastettava puoliso, äiti, sisarukset, kasvattipojat\nja koko opiskeleva nuoriso, mikä hänen kuollessaan kadotti sekä\nrakastettavan opettajan että isällisen ystävän. Nuoret panivat arvoa\nsiihen sydämelliseen hyväntahtoisuuteen, lämpöä uhkuvaan intoon ja\nselvyyteen, jolla hän jakoi heille tietojansa. Kiitollisina siitä\nystävällisyydestä, jolla hän aina heitä kohteli, he sen ohessa\nkunnioittivat hänen jaloa luonnettaan, sillä hän ei milloinkaan\nalentunut yksipuolisesti ja oikeudettomasti arvostelemaan asioita,\nmitkä eivät kuuluneet hänen tieteeseensä ja virkaansa. Vain oman\ntieteensä eteen hän eli ja työskenteli; sillä hän ei halunnut loistaa,\nvaan ainoastaan olla hyödyksi isänmaalleen. Ne, jotka olivat lähinnä\nhänen hyvää sydäntään, tunsivat paraiten koko hänen arvonsa.\n\nTuntui siltä kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen olisi rohjettu,\nvastoin vaatimattoman vainajan tahtoa, täydelleen hänen ansionsa\ntunnustaa. Sillä aina Porthanin hautajaisista saakka ei ollut kenenkään\nyliopiston jäsenen hautajaisia juhlallisemmin vietetty kuin professori\nBergbomin Helsingin kirkossa 1830.\n\n\n\n\n10.\n\nTOPPINEN JA ENGLANNITAR.\n\n\nWilhelm Berg, joka oli pitkä ja solakka nuorukainen, mieleltään tulinen\nja miellyttävän näköinen, oli Oulun soreimpia seuramiehiä ja hyvä\ntanssija. Hänen varakas isänsä, joka itse merikapteenina ollessaan oli\npaljon matkustanut, halusi, että hänen rakas poikansakin matkoilla\noppisi, kuten hän sanoi, tuntemaan enemmän maailmaa kuin sokea, joka\npisti keppinsä majansa aukosta ulos, ja kun ei sillä tunnustellessaan\nhuomannut mitään estettä, alkoi iloisena huitoa kepillä ilmaa aivan\nihmeissään: \"On mailma johonkipäin.\"[52]\n\nKiitollisena ja ilomielin lähti elämänhaluinen nuorukainen matkalle ja\noppi vakavassa Englannissa elämänviisautta ja rakkautta kauniissa\nRanskassa, jota nimitetään \"nuorukaisten koetuskiveksi, naisten\nparatiisiksi ja hevosten helvetiksi.\"\n\nPalattuaan kotiin parin vuoden perästä oli Wilhelm muuttunut niin\nvakavaksi luonteeltaan, että hän luopui hienommasta seuraelämästä,\nmissä iloittiin ja minkä huveissa hän ennen oli ollut mukana, mutta\njoka ei häntä nyt enää huvittanut.\n\nPian saatiin kuulla se hämmästyttävä uutinen, että Angeslevän kirkossa\noli Wilhelm Berg kuulutettu erään talonpoikaistytön, rikkaan lautamies\nToppisen ainoan lapsen kanssa, joka oli vallaton, mutta soma, vain\nneljäntoista vuoden vanha tyttö.\n\nKohta kuulutusten jälkeen vietettiin remuisat häät, ja Wilhel Berg otti\nToppisen nimekseen appensa talon mukaan, minne hän nyt muutti asumaan.\nHänestä tuli talonpoika, ei vain nimeltään ja rahvaanomaiselta\npuvultaan, vaan hän oli aina myös ensimmäisenä työmiestensä kanssa\nmetsässä, pellolla ja niityllä. Hän oli esikuvana ympäristönsä\nmaanviljelijöille ymmärtäväisyydessä ja työkyvyssä sekä maansa\nhoidossa. Hänen nuori, vilpitön emäntänsä oli myös ymmärtäväinen\nmaatalouden hoidossa, aina ystävällinen, leppeä ja iloinen, joten\nvieraanvaraisessa talossa hänen emäntänä ollessaan kaupungista kesällä\nusein tulvimalla saapuvat vieraat hyvin viihtyivät nauttimassa\nmaaelämän suloutta. Nuorien annettiin sinne mennä useinkin paria\nvuorokautta aikaisemmin, ja sitten vanhemmat saapuivat jäljestä\nsunnuntai-iltapäivisin, jolloin nuoriso riemuiten oli heitä vastassa ja\nsitten teki parhaansa huvittaakseen juoksuleikeillä kunnon vanhempia.\nYhdessä palattiin kotiin hauskan vapaasta, mutta viattomasta\nmaaelämästä kaupungin pakkoon, jossa seurustelutavat olivat yleensä\nyhtä ahtaat kuin paljon suuremmissäkin kaupungeissa.\n\nKun joku ihmetteli sitä, että täällä vielä kävi laatuun antaa\nsivistyneiden nuorten naisten ja herrain huvitella maalla tällä tavalla\nilman vanhempain valvovaa silmää, vastasi erään nuoren naisen äiti:\n\"Jumalan kiitos, me voimme mitään pelkäämättä sallia tyttäriemme\nmatkustaa vaikka maailman ympäri yhtä hyvin yksin kuin omien\nsilmiemmekin alla. -- Mitä iloa olisikaan muuten heidän\nkasvatuksestaan?\" lisäsi onnellinen äiti levollisen varmasti.\n\nMutta palaamme Toppiseen. Häntä pyydettiin iloisen nuorikkonsa kanssa\naina isäntäväeksi maalaisjuhliin, joissa silloin kaikki meni\nsäädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä.\n\nToppisen kodin onni lisääntyi, kun hänellä oli monta hyväntapaista\nlasta, joita hän jo varhain totutti maalaistöihin, ja he saivat myös\nopetusta uskonnossa, kirjoittamisessa ja luvunlaskussa. Sitten saivat\nhe itse valita ammattinsa ja säätynsä, mutta kaikki he olivat isänsä\ntapaisia.\n\nPitäjänkokouksessa valittiin kaksi talonpoikaa pitäjän puolesta\nmatkustamaan Turkuun siellä tuomiokapitulissa valvoakseen Limingan\nkirkkoherrakuntaa koskevaa asiaa. Tämä tehtävä uskottiin iäkkäälle,\narvossapidetylle Sunilalle ja Toppiselle.\n\nPerillä kohdeltiin kohteliaita lähettiläitä suurella kunnioituksella\nniissä taloissa, joissa heidät tunnettiin. Varsinkin monet Toppisen\nentisistä nuoruuden ystävistä ilolla hänet tapasivat. Vuorineuvos Julin\noli kutsunut heidät päivälliselle. Esittäessään vieraansa\nenglantilaiselle rouvalleen lisäsi hän kohteliaasti: \"Tässä, Emmi, nyt\nnäet, että me Suomessakin voimme ylpeillä talonpojistamme.\"\n\nAsetuttiin pöytään. Ystävällinen isäntä keskusteli suomeksi Sunilan ja\nemäntä hiukan murtaen ruotsiksi Toppisen kanssa, minkä jälkeen hän\nenglanninkielellä sanoi miehelleen: \"Kuule, Junne, en ole Englannissa\nmilloinkaan tavannut näin sivistyneitä ja kohteliaita talonpoikia kuin\nnämä ovat.\" Hänen miehensä nauroi, mutta punastuen vastasi Toppinen\nenglanninkielellä:\n\n\"Se on suurin kiitos minkä kukaan täällä Suomessa on voinut sanoa\nsäädystämme.\"\n\nNuori rouva vuorostaan joutui aivan hämmästyksiinsä ja virkkoi: \"Minua\non petetty. Olettekin vain vaalepukuisia talonpoikia.\"\n\nToppinen vastasi hymyillen: \"Tämän syytöksen helposti passimme\nkumoavat.\"\n\nKeskustelu kävi tämän perästä yhä vilkkaammaksi ja huvittavammaksi.\nToppinen jutteli emännälle tämän äidinkielellä matkaseikkailujaan ja\nvakuutti, ettei hänellä ole milloinkaan syytä katua rupeamistaan sanan\ntäydessä merkityksessä maanviljelijäksi nuorena matkoillaan vieraissa\nmaissa saamiensa kokemuksien perästä.\n\n\n\n\n11.\n\nTALONPOIKAISHAÄT.\n\n\nPunttalalla, vanhalla, erittäin rehellisellä, toimeliaalla ja\nvarakkaalla talonpojalla Limingan pitäjän Temmes-kylässä oli useita\nhyvin kauniita lapsia, sekä poikia että tyttäriä. Vanhin tytär\nvain oli rokonpanema, ja sen vuoksi hän vielä yli kolmenkymmenen vuoden\nvanhana oli kodissaan naimatonna vanhempainsa luona. Häntä lähinnä\niältään oli monta veljeä ja sitten sisar, nyt yhdeksännellätoista\nikävuodellaan oleva tummaverinen kaunotar, joka oli koko paikkakunnan\nylpeys, iäkkäiden vanhempainsa ilo ja kaikkien seudun komeimpien\ntalonpoikaisnuorukaisten huomion esine. Vieläpä hänen kotipitäjätään\nulompanakin tiesi yhtenään maine kertoa ihanasta \"Punttalan Annusta\",\nja lähetettiinpä \"puhemiehiäkin\"[53] kaikilta tahoilta useiden\nsamanikäisten nuorten isäntien puolesta pyytämään häntä emännäksi\nnäiden omistamiin suuriin taloihin.\n\nMutta kaunis Annu sanoi aina silloin silmät kyynelissä rukoilevasti\nvanhemmilleen: \"Älkäät minua hyljätkö\",[54] ja siksi he liikutettuina\nepäsivät rakastamalleen tyttärelle tehdyt edullisimmatkin tarjoukset,\nhe kun eivät mielellään halunneet antaa häntä ensimmäiselle kosijalle\n-- sillä mitä enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia kositulle.\n\nMutta vanhemmat eivät tienneet oikeata syytä, miksi heidän siivo ja\nmuuten ymmärtäväinen Annunsa jakoi noin runsain käsin rukkasia. He\neivät aavistaneetkaan, että ihanan Annun viattomassa sydämessä oli\nOllilan kaunis Eero, joka oli hänen lähin naapurinsa ja lapsuutensa\nleikkitoveri, anastanut sijan, mitä ei kukaan muu voinut täyttää. Annu\nei tiennyt, minkätähden ja milloin vaaleaverisen pojan kuva sinne oli\ntunkeutunut. Hänen taivaansiniset silmänsä nyt niin uskollisesti\nseurasivat Annua sekä valvoessa että yön unissa. Vaikka kukaan ei\nollutkaan sitä sanonut, tiesi hän kuitenkin Eeronkin ajattelevan juuri\nhäntä, mutta myös, etteivät he koskaan pääsisi naimisiin, koska Eero ei\nollut isänsä vanhin poika eikä hänellä siis ollut mitään toivoa periä\ntaloa isänsä kuollessa.\n\nAnnu ei voinut ottaa häntä kotivävykseen, koska vain vanhimmalla\nsisarella oli se oikeus.\n\nKaiken tämän tiesi suruksensa tuo vilpitön nuorukainenkin, joka ei\ntämän tähden tahtonut ilmaista ihanalle Annulle hiljaisuudessa\nmurehtimiaan helliä tunteita häntä kohtaan. Mutta maaseudun\nyksinkertaisuudessakin aavistetaan ja arvataan pian sellainen salassa\nkytevä rakkaus, kun se on pysyvä ja uskollinen. Nuoren ihmisen viaton\nsydän sykkii pohjoisnavan ainaisen jääjoukon äärellä yhtä lämpimästi ja\nehkä uskollisemminkin siellä sarkanutun alla lumikenttien keskellä kuin\nkullan ja silkin peitossa etelän auringon hehkuvissa säteissä ja\npolttavissa erämaissa. Sillä kaikkiallahan luonnon laajassa avaruudessa\nnuoren sielu liitelee lämpimän tunteensa omassa ilmakehässä, missä\neivät mitkään kylmät ilmastoalat jaksa jäähdyttää elämän kevään\naurinkoa, vaikka tummat pilvet toisinaan sitä varjostavat.\n\nKirkkaana kesäpäivänä aterian jälkeen ryhtyi vanha Ollila (sen sijaan\nettä olisi työmiestensä keralla paneutunut ruokalevolle) laskemaan\nkirvestään pyöreällä tahkolla, mitä nuorin poika Eero haukotellen\nväänsi. Vanha isä oli ollut ensimmäisenä miehenä niityllä, ja jo ennen\nauringon nousua olivat kaikki työmiehet seuranneet häntä mukana. Vielä\nkasvuiässä oleva nuori poika oli väsynyt ja uninen oltuaan\naamuvarhaisesta työssä ja olisi halunnut levätä keskipäivän helteen\naikana. Mutta kun ei isä eivätkä vanhemmatkaan veljet niin tehneet, ei\nEero kehdannut seurata renkien esimerkkiä. Pyytämättä hän sen sijaan\nmeni pyörittämään tahkoa vanhukselle, joka oli asettunut varjoon\nkuistin taakse viheriällä pihamaalla.\n\nMuulloin niin vakava ukko, joka pojan ahkeruudesta ja huomaavaisuudesta\noli nyt hyvällä tuulella, puhutteli häntä iloisesti ja virkkoi\ntahkotessaan: \"Kuule, Eero, olen puhunut puolestasi naapurillemme\nPunttalalle, jotta voisit päästä siihen taloon kotivävyksi, kunhan\ntytölle jonkun sanan mainitset. Naapurusten lapsina tiedän kyllä teidän\ntuntevan toisenne lapsesta saakka niin hyvin, että me vanhat sovimme\nkuuliaiset teille pidettäviksi kohta, kun lehmät alkavat poikia.\"\n\nEero punastui kovasti. Hänen siniset silmänsä säteilivät ilosta äkkiä\nkatsahtaessaan kysyvästi tahkon äärestä isäänsä sanaakaan puhumatta.\n\nIsä jatkoi: \"Tiedät Priitan olevan vakavan ja uutteran tytön ja että\nhänen miehestään tulee kotivävy.[55] Sitäpaitsi on Priitta aivan vähin\nväin hoitanut karjaa jo kaksikymmentä vuotta. Sinunkin täytyy ymmärtää\nsellainen kelpo tytöksi, joka hoitaa kuusikymmentä kytkyessä olevaa\nlehmää vain yksi piika apunaan, mutta hänen hieno sisarensa, joka ei\nmitään taida -- -- --.\"\n\nTässä keskeytti ukon puheen hänestä aivan outo ääni, joka kolkosti ja\nänkyttäen ärähti: \"Vanha Priitako!\" Ukko katsahti ympärilleen\nnähdäkseen, kuka puhuja oli, mutta ei ketään muuta ollut lähellä kuin\nhänen kuolemankalpea poikansa. Muuten vahva nuorukainen vapisi nyt kuin\nhaavanlehti ja alkoi vääntää tahkoa hirveällä vauhdilla.\n\n\"Hiljempää! hiljempää!\" komensi vanhus, ja vauhti asettui kohta.\n\nKun arvonsa tunteva ukko ääneti ja kauan oli tarkastellut kirvestä ja\nsen terää kynteensä koetellut, jatkoi hän vaieten teroittamista\nneljännestunnin nostamatta työstään silmiään. Sitten virkkoi hän aivan\nlevollisesti pojallensa:\n\n\"Kyllä olen kauan huomannut, että haluaisit Priitan sisaren, kauniin\nAnnun, ja vaikka hän onkin näköjään neiti, niin kysyin sinun vuoksesi\nisältä häntä. Mutta hän vastasi minulle, kuten oikein onkin: 'Päästä\npinoa aletaan.'[56] Mielestäsi Priita on varmaankin liian vanha\nsinulle, kun hän on lähemmäs kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin sinä.\nMutta sinun pitäisi muistaa vanhaa sananparttamme: Kyllä nuoren aina\nsaapi, mutta eipää saa vanhaa.[57] Sitä paitsi tiedät, että vanha\nPunttala ja minä emme vielä milloinkaan ole sanaamme peruuttaneet.\"\nSiihen tahkoaminen loppui. Rivakka ukko palasi kiireesti niitylle\ntyöväkensä etunenässä. Viimeisenä joukossa näkyi Eero astumassa\nkalpeana ja horjuvana kuin kuolemaantuomittu vanki, joka juuri on\nsaanut kuulla tuomionsa julistettavan. Muuan vastaantuleva naapurin\nvaimo kysyi häneltä, oliko hän jo kauan ollut sairas, mutta ei saanut\nvastausta.\n\nSeuraavana päivänä makasi onneton Eero todellakin sairaana täydessä\nkuumehoureessa. Äiti ja sisarukset valvoivat neljä viikkoa hänen\nsairasvuoteensa ääressä. Mutta kauimmin ja uskollisimmin istui siinä\nkuitenkin elähtänyt Priita, joka mieluummin vaali nuorta ja kaunista\nsulhastansa hänen sairastaessaan kuin hoiti kuuttakymmentä kytkyessä\nolevaa lehmäänsä, joista murheinen Annu vuorostaan sai pitää huolen.\nHän viihtyikin nyt vain navetassa, jossa muiden huomaamatta saattoi\nitkeä. Hänen mielestään eläimet enemmän säälivät häntä surussaan kuin\nihmiset, sillä kun hän taputteli lehmiä Eeroaan ajatellen, nuolivat ne\nhänen uskollista kättään. Mutta ihmiset olivat kieltäneet tyttöraukkaa\nnäkemästä ja ajattelemasta Eeroa ja sairastavasta armaastaan puhumasta,\njoka nyt oli hänestä rakkaampi kuin koskaan oli aavistanutkaan.\nSurussaan hän usein itkien huudahti: \"Suuri Luoja! miksi en minä saanut\nolla vanhin tytär ja Eero isänsä vanhin poika?\" Ei milloinkaan tuon\nsiveän neidon mieleen juolahtanut lainsäädännössä taikka juurtuneissa\ntavoissa saattavan olla vääryyttä. Hän vaikeroi vain onnetonta\nkohtaloaan ja rukoili Jumalalta voimia kärsivällisesti sen kestääkseen.\n\nPojan sairastaessa näytti isä vielä tavallista vakavammalta, mutta\nsamalla tyytyväiseltä ja Jumalan tahtoon alistuvalta, päättyipä sairaus\njoko elämään tai kuolemaan. Vieraiden kysyessä pojan vointia ja mitä\ntautia tämä sairasti, vastasi Ollilan ukko niinkuin rahvaalla on tapana\nkuumetaudista sanoa, että se oli \"oikea Jumalan tauti\",[58] jonka\nainoastaan hän, joka sen oli sallinutkin, voi parantaa. Sen vuoksi ei\nlääkäriltä neuvoa kysytty eikä käytetty minkäänlaisia lääkkeitäkään.\n\nNuoruus malttavaisen sairaan terveen luonnon ohella pääsi lopulta\nvoitolle, niin että Eeron kolme kuukautta vuoteen omana maattuaan\nnähtiin haamun kaltaisena horjuvan kotinsa ympäristössä kävelemässä.\nKun hän kiitokseksi puristi uskollisen sairaanhoitajattarensa kättä,\npainoi hän ääneti samalla kihlasormuksen ilosta punastuvan Priitan\nsormeen. Ja tänä hetkenä tuntui Eerosta ensimmäisen kerran morsiamensa\nnäöltään muistuttavan nuorinta sisarta, hänen sydämensä ihannetta.\n\nSyksy ja talvi olivat jo menneet ja hymyilevä kevätaurinko paistoi taas\nkorkealla taivaalla, kun kylässä valmistettiin isoja talonpoikaishäitä,\nmihin säätyläisiäkin sekä pitäjältä että kaupungista oli kutsuttu.\nMorsiamenpukija ja ruuanlaittaja saivat olla Punttalassa täydessä\ntouhussaan, kun Priitan ja Eeron häitä piti nyt vietettämän.\n\nKasvussaan vihannoiva ruoho levitti vihreän peitteensä puhtaaksi\nlakaistulla häätalon pihamaalla; kaikki huoneet oli koristettu lehdillä\nja lattioille kuusenhavuja ripoteltu. Isoimmassa huoneessa,\nleipomatuvassa, oli kattoon tehty valkeista raiteista teltta, joka oli\nkoristeltu köynnöksillä, kirjavilla nauharuusuilla, peililasipaloilla,\nkultapaperista leikellyillä profeettain kuvilla ja kaikenlaisilla\nkoristeilla, joita oli haalittu sekä kaupungista että maalta. Teltan\nalla olivat lattialle levitetyllä morsiamen omin käsin kutomalla\nkirjavalla villaryijyllä eli matolla, jossa oli heleitä ruusuja,\nvihkijakkarat suuren, keltaisen silkkisaalin peittäminä. Uunissa\nkihisivät suuret kinkut ja paistit, joiden maukas tuoksu kärysi aina\npihalle asti. Alimmaisella portaalla seisoi pari viuluniekkaa, jotka\nyhtenään virittivät viulujaan virnistellessään auringon paahteessa\npappia odotellessaan. Kokoontuneet häävieraat seisoivat juhlapukuisina\nriveissä ja ryhmissä viheriällä pihamaalla, missä vieraat koirat\ntappelivat talon uskollisten vahtien kanssa. Takkuinen kahlekoirakin,\nhaukkumisestaan käheä-ääninen mutta muuten säveä Musti, oli tänään\nseitsemän vuotta vankeudessa oltuaan päästetty vapaaksi, mistä se\nnäytti olevan niin nolona, että heti häpeissään ryömi veräjän luona\nolevaan koppiinsa, josta aivan vaiti filosofin levollisuudella sitten\nnäytti miettivän kohtaloaan ja tarkastelevan maailman tavallisuudesta\npoikkeavaa menoa. Valjaista riisuttujen hevosten hirnuminen kuului\npihamaan takaa, missä ne kärsimättöminä kuopivat maata, mutta\npikkulapset kärsivällisesti ja hiljaa odottaen pyysivät voileipää\näideiltään, kun vihdoinkin rovastin yksinistuttavat kiesit ja lukkarin\nviheriät kuriirikärryt näkyivät tiellä. Nyt syntyikin eloa ja liikettä\njoka taholla. Ensimmäisinä juoksivat haukkuen koirat sovinnossa kauan\nodotettuja vastaan. Mutta soittoniekat koettivat voittaa niiden äänen\nviulujansa vinguttaen soittamalla herkeämättä Kaarle kahdennentoista\nkuolinmarssia, samalla kumarrellen herra rovastille, ja kaikki miehet\nottivat lakin päästään, muorit niiasivat kädet ristissä ja lapset\nasettuivat kuin aikoisivat lukea ruokasiunausta.\n\nSulhaspojat, joina oli neljä solakkaa nuorukaista kotikutoisissa,\nvihreissä, silkkijuovaisissa merimiespuvuissa, jouduttautuivat\nkunnioittavasti auttamaan rovastia kieseistä. Siihen tuli isäntä\nitsekin yljän kanssa herra rovastia vastaanottamaan. Ukko Punttala,\njonka hiukset seitsemänkymmentä ikävuotta olivat tehneet valkeiksi,\nnäytti vahvemmalta ja vilkkaammalta kuin hänen tuleva vävynsä, joka ei\nollut vieläkään täydelleen ehtinyt toipua pitkällisestä sairaudestaan.\nKohteliaasti pyysivät nämä rovastia ensin tulemaan vierashuoneeseen\njuomaan lasin makeata viiniä. Mutta rovasti kiitettyään\nhyväntahtoisuudesta astui heti ystävällisesti tervehdittyään\nkokoontunutta hääväkeä koristeltuun häähuoneeseen, missä hän kohta oli\nvalmiina alottamaan vihkimätoimituksen, kädessään avattu käsikirja.\n\nNyt rupesivat soittoniekat soittamaan vanhaa morsiusmarssia, ja korean\nmorsiamen talutti sisälle hänen isänsä, sulhasen hänen isänsä. Morsian\noli puettu nauhuksilla, silkkinauhoilla ja paperikukilla. Kaulassa oli\nkultaketjuja ja vahahelmiä, korvissa riippuivat komeat renkaat, hiukset\noli käherretty pystytukaksi ja puuteroitu ja täynnä kiillekultaa ja\nvalejalokiviä. Ylinnä päälaella liehui töyhtöjä ja monivärisiä kukkia\npienen, viheriän myrttikruunun ja vahapaperista tehdyn seppeleen\nympärillä. Rannerenkaita ja sormuksia oli käsissä.\n\nNäin koreaksi laitettuna oli iloinen ja terve morsian kainossa\nhämmennyksessään nyt kauniimpi kuin hänen nuorempi sisarensa Annu, joka\nmorsiuspiikojen joukossa seurasi häntä alakuloisena, kellankalpeana ja\nlaihtuneena, vain varjona siitä mitä oli ollut vielä vuosi sitten.\nMonen silmä kyyneltyi häntä katsellessa, ja kaikki tunsivat sääliä\nnuoren neidon salaista surua kohtaan, jonka he niin hyvästi saattoivat\naavistaa, nähdä tai tietääkin.\n\nVihkimisen alkaessa piti kahden sulhaspojan ja kahden morsiustytön\npitää telttaa, jona oli levitetty silkkisaali, morsiusparin yllä.\nLähimmät sukulaiset ja ystävät valittiin tähän toimeen. Annu oli\ntietenkin yhtenä niistä. Kooten kaikki voimansa hän jaksoi kannattaa\njonkun aikaa teltan yhtä kulmaa, mutta pian pettivät jännitetyt voimat;\ntyttöraukka alkoi vavista, horjahti ja kaatui pyörtyneenä itkevän\näitinsä syliin, joka monen avulla kantoi pois vanhojen ennakkoluulojen\nonnettoman uhrin, minkä perintöoikeus oli niin toisenlainen kuin hänen\nsisarensa.\n\nTuskanhiki helmeili tällöin sulhasen kalvakalla otsalla, mutta hän\nseisoi sittenkin lujana kuin kallio paikallansa annettuansa\nlupauksensa. Vapiseva morsian, jonka silmissä oli viljavat kyyneleet,\nnäytti haluavan luopua koko toimituksesta ja kiiruhtaa onnettoman\nsisarensa jälestä, mutta häntä pidätti isän vakava katse, joka vaati\nvelvollisuuden täyttämistä. Nuorempi sisar piti telttaa Annun asemasta\nja vihkiminen jatkui säännöllisesti.\n\nTavallista ottelua telttavaatteestakaan ei jätetty pitämättä\njuhlallisuuden päätyttyä, jolloin nuoret sulhaspojat ja morsiustytöt\nkoettavat kumpaisetkin sen anastaa, koska vanhan luulon mukaan tämä\nvoitonmerkki tuo mukanaan vallan talossa sille puolelle, joka sen on\nvoittanut. Jos pojat sen saavat, tulee mies talossa valtiaaksi. Mutta\njos taas tytöt voittavat, saa emäntä vallan. Usein sattuu, että nuoret\ntässä kiistassa, joka on vain leikkiä, repivät saalin palasiksi.\n\nVihkimistoimituksen jälkeen asettui nuori pari kattoteltan alle\nottaakseen vastaan onnitteluja ensin papilta, sitten sukulaisilta,\nystäviltä ja kaikilta häävierailta. Annua vain ei näkynyt.\n\nSitten istuuduttiin kapean päivällispöydän ääreen, mikä oli katettu\npitkin huoneen seiniä. Ylinnä pöydän päässä tuli morsiamen sulhasen\nkanssa istua ja niin lähekkäin, etteivät auringon säteetkään päässeet\ntunkeutumaan heidän väliinsä. Kukkurainen pöytä näytti melkein notkuvan\nkaiken sen painon alla, mitä sille oli ladottu. Siinä oli monenlaista\nleipää suurissa läjissä, torttuja, pannukakkuja, paisteja, kinkkuja,\nrintapaloja, kiisseleitä, juustoa ja voita, olutta ja viinaa y.m.\nSuurissa, valkoisissa saaveissa kannettiin sisään riisipuuroa ja\nrasvaista lihavelliä paksuine möykkyineen, mitä kaikkea ammennettiin\nvateihin pöytään asetettavaksi. Morsiamen piti kilpailla sulhasen\nkanssa, kumpi ennemmin ennättäisi pistää lusikkansa puurovatiin.\nTämäkin kilpailu kuului tietävän tulevaa valIanpito-oikeutta talossa,\nmutta ylkä istui nyt aivan välinpitämättömänä kaikesta.\n\nKummasteltavaa oli tällaisissa juhlissa, että harvoin näkyi juopunutta,\nvaikka tarjolla oli runsaasti olutta ja viinaa. Jos sellaista sattui,\ntalutettiin päihtynyt kohta huoneesta ulos.\n\nVaikeinta koko pidoissa oli aina saada akat istumaan pöytään, sillä\nheidän parissaan pidettiin sitä liian persona, joka vapaaehtoisesti\nitse meni aterioimaan. Sentähden nuorten sulhaspoikain täytyi monesti\nväsyksiin asti reutoa, ennenkuin heidän onnistui saada ruokailutupaan\nväkevät eukot, jotka sivuutettaviin ovenpieliin tarttuen ponnistelivat\nvastaan kaikin voiminsa, niin että vain vahvat ja voimakkaat miehet\njaksoivat viedä heidät syömään päivällistä. Vaikka kaikki tämä\ntapahtuikin nauraen ja leikillä, oli se ottelua molemmin puolin. Sitten\nistuutuivat muka kohteliaimmat heistä kauas pöydästä ja kokivat salata,\nettä he ollenkaan söivät. Mutta heidän silavanrasvasta kiiltävät\nkasvonsa ilmaisivat kuitenkin, että he eivät olleet halveksineet\nruokia.\n\nEnnen ja jälkeen aterian veisattiin virsi. Lopuksi pappi piti puheen\nkehoittaen antamaan apua puutetta kärsiville, jonka aikana kaksi\nlautasta pantiin kiertämään ympäri pöytää, toinen kirkon, toinen\nköyhien hyväksi, joihin jokainen tilaisuuden ja varojensa mukaan uhrasi\nroponsa.\n\nAterian jälkeen juotiin kahvia ja sitten alkoi tanssi, jolloin aina\nnuorempi pappi oli vastaansanomatta velvollinen alkamaan polkan\nmorsiamen kanssa ja sulhanen taas velkapää tanssittamaan\nmorsiamenpukijaa.\n\nPohjalaisen rahvaan polkka on vakavaa ja jäykkää, niinkuin\nkansanluonnekin siellä yleisesti on. Tanssiva pari ei koskaan ennen\npolkan loputtua siirry siltä pieneltä alalta, johon se lattialla on\nasettunut, vaikka se ahtaalla tilalla saapi töytäyksiä naapureiltaan\nalituisesti, tanssijain hitaasti, tasaisesti ja juhlallisesti\npyörähdellessä pienessä piirissään yhden tai kahden viulun\nsurunvoittoisten sävelten tahdissa. He pitävät silloin toisiaan kiinni\nkäsistä, joiden eri asennot ovat tanssin ainoana vaihteluna. Maaseudun\nnuoret ovat kuitenkin siihen niin mieltyneet, että isoimmissa häissä\nyhteen menoon monta vuorokautta jaksavat sitä tanssia.\n\nTanssi oli kestänyt pari tuntia, kun Annu tuli kalpeana huoneeseen\nrakkaan sisarensa, morsiamen, kädestä pitäen. Ystävinä toisiinsa\nnojaten tanssivat sisaret yhdessä polkkaa. Punaistuen tuli silloin\nsulhanen ja pyysi Annua uuteen polkkaan. Nuoren neidon kalpeat posket\nsaivat äkkiä purppuranpunan ja nuori pari tanssi yhä tietämättään vielä\nsittenkin, kun toiset jo olivat lopettaneet. Ehkä he olisivat kauankin\njatkaneet tanssiaan, ellei morsian olisi ystävällisesti tullut heille\nhuomauttamaan: \"Heittäkäät nyt pois; kaikki teitä kattoo.\"[59]\n\nHyvän sisarensa käsivarteen nojaten lähti Annu kohta huoneesta eikä\nnäyttäytynyt enää koko häiden aikana, vaikka niitä kesti kolme\nvuorokautta.\n\nElonaika oli jo tullut. Muuttolinnut alkoivat lähteä eteläisiin\nseutuihin, jääkylmä pohjatuuli puhalsi yli paljaiden kenttien ja\nlennätti sinne tänne pyörittäen kellastuneita lehtiä paljastuvista\nlehtipuista, ja koko luonto näytti kolkkona ja synkkänä odottavan\npitkän ja ankaran talven tuloa. Ainoastaan aidanseipäillä nauravat\nharakat näyttivät riemuitsevan pelloille karisseista jyvistä ja\nteurastuskauden pikaisesta tulosta.\n\nKovan päivätyön perästä käski iäkäs, kunnianarvoisa Punttala väkensä\niltarukoukseen perheentupaan. Yksi ainoa päresoihtu valaisi himmeästi\nisoa pirttiä. Liikutetun hartaana luki ukko tavalliset rukoukset, jonka\njälkeen hän virkkoi: \"Ystäväni, rukoilkaamme myös rakkaan Annumme\npuolesta, joka on kuolemaisillaan. Hän on tyytyväinen ja valmis\nastumaan Jumalansa kasvojen eteen. Hän on ollut vanhemmilleen iloksi;\nsillä aina hän on ollut hyvä ja tottelevainen lapsi. Sentähden hän jo\nnäin varhain saa palkinnoksi taivaan autuuden.\"\n\nKoko talonväki yhtyi syvästi liikutetuin sydämin rukoilemaan rakastetun\nsairaan puolesta.\n\nPienessä, siistissä kamarissa pirtin perällä makasi kuoleva heikosti\nhengittäen. Hän katsoi loistavin silmin ikkunasta taivaan sineen, mistä\nkuun säde loi ainoan hänelle mieluisan valon huoneeseen.\n\nSalainen suru oli hivuttanut hänen rintansa, niin että nopeasti\nedistyvä keuhkotauti äkkiä katkaisi nuoren, vahvan elämän.\n\nAnnu lepäsi aivan tyytyväisenä pää äitinsä käsivarrella ja kädet\nristissä rukoillessaan. Verettömät huulet liikkuivat hiljaa. Sitten hän\nviittasi lähemmäksi huolissaan olevaa sisartaan. Nyt kiersi hän\nmolemmat käsivartensa tulisesti hänen kaulaansa ja kuiskasi: \"Armas\nsisko, ole hänelle hyvä!\"... Kädet vaipuivat hiljaa alas. Annun\nrakastava sydän oli herennyt sykkimästä. Hänen äänetön, uskollinen\nlempensä oli mennyt saamaan palkkaansa paremmasta maailmasta, missä\neivät mitkään maalliset esteet erota toisistaan sopusointuisia sieluja\nja sydämiä.\n\n\n\n\n12.\n\nAAVE HAUDALLA.\n\n\nTalvi oli kulunut Punttalassa hitaasti, ääneti surren ja kaivaten\nitkien autuaasti kuollutta. Oli niin autiota nyt talossa, missä\nherttainen Annu ennen aina oli ollut sekä eläinten että ihmisten hupina\nja ilona. Hänen viimeinen rukouksensa elämässä näytti tulleen\nkuulluksi, sillä hyvä Priita oli hellän huolehtiva ja huomaavainen\ntäyttämään synkkämielisen miehensä pienimmänkin toivomuksen, ja Eero\noli hyvä ja ystävällinen hänelle. Suru rakkaasta vainajasta tasoitti\neron heidän iässään ja lähensi heidän hyvät sydämensä.\n\nHymyilevän kevätauringon ensi säteet, mitkä niin kiireesti häätävät\ntalven pimeät, näyttivät tahtovan taas karkoittaa heidän murheensa\niloisilla häähommilla.\n\nMaija, vainajan viisitoistavuotias sisar, hääri nyt Punttalassa koko\nnaisväen kanssa iloisena ja toimekkaana äitinsä rinnalla. Kihlasormus\nkiilteli lihavan ja verevän tytön paksussa ja pehmeässä sormessa,\nterveys ja lapsuudenriemu loisti hänen pyöreillä punaposkillaan ja\nkirkkaista sinisilmistään, joiden puhdasta kuvastinta vain silloin\nkyyneleet himmensivät, kun kaivatun Annun nimeä mainittiin.\n\nSeitsentoistavuotias, kelvolliseksi tunnettu ja rikas talonpojanpoika\nLimingasta ja jo talon isäntä, koska hän aikaisin oli kadottanut\nvanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, oli puhemiehen kautta kosinut\nhauskaa pikku Maijaa ja lähettänyt hänen mukanaan kihlasormuksen,\nkultavitjat, ison, punakukkaisen silkkisaalin ja muita sen puolen\ntavallisia sulhaslahjoja.\n\nVanhempain suostumusta avioliittoon pyydettiin ensin. Se saatiinkin\nsekä sitten punastuvan tytön myöntymys, joka vain kerran sattumalta\nkirkosta ulos tullessaan oli nähnyt tulevan miehensä takaapäin. Mutta\nnaimiskauppaa pidettiin niin edullisena, että nuori tyttö lapsellisen\niloisena otti vastaan sen johdosta sekä sukulaisten että ystävien\nonnittelut.\n\nNuori Maija oli pieni maalaiskaunotar, kun hän täydessä\nmorsiuspuvussaan iäkkään isänsä taluttamana astui häätupaan nuoren,\nujon sulhasensa luo, joka ei rohjennut nostaa silmiään lattiasta\nkoreaan morsiameensa.\n\nPuolet pidoista oli Punttalassa vietettävä, toinen puoli yljän kotona,\njossa varsinaiset häät vietettiin.\n\nVihkiäispitojen alkupuolen päätyttyä Punttalassa päivälliseen lähti\nmorsiussaatto liikkeelle itse häätaloon. Etummaisena kulki pari kuormaa\nmorsiamen myötäjäisiä, rukki, röykkiö pito- ja makuuvaatteita y.m.\nSitten seurasivat soittoniekat, jotka koko kahden peninkulman\npituisella tiellä ruumis ja sielu työssä huvittivat hääjoukkoa\nuseammanlaatuisella soitolla. Sitten ajoi pappi, takanaan kieseissä\nunilukkari. Senjälkeen korea morsian puhemies sivullaan, sulhanen\nmorsiamen pukijan kanssa sekä lopuksi lähimmät sukulaiset ja koko\niloinen hääjoukko.\n\nIäkäs isä oli itse nostanut rakkaan Maijansa kieseihin, jolloin pari\nsuurta kyyneltä vieri pitkin ukon kalpeita poskia. Kiltin Maijan silmät\nolivat itkusta punaiset, kun hän heittäessään hyvästiä rakkaalle\nlapsuudenkodilleen siirtyi sylistä syliin saamaan onnentoivotuksia ja\nsiunauksia, joista pisimmät ja lämpimimmät olivat kuitenkin saattamaan\nlähtevien vanhempain.\n\nMitä ihanimmassa kesäilmassa kulki hääsaatto viheriöivien lehtimetsien,\nhyvää satoa lupaavien peltojen ja kukkivien niittyjen halki. Jo kaukaa\nnäkyi korkealla kunnaalla oleva häätalo vähän matkan päässä Limingan\nvastarakennetusta kirkosta. Koko viheriä mäki oli kirjavanaan\nhääpukuisia vieraita, jotka istuen tai seisoen odottivat lähestyvää\nhääsaattoa, mitä vastaan sen perille tultua kohta menivät sulhasen\nsukulaiset ja vieraat viulunsoittajien siinä tervehdykseksi soittaessa.\n\nHeti kärryistä laskeuduttuaan kävi morsian ensin navetassa, koska vanha\ntapa sitä vaati karjan viihtymiseksi uuden emännän hoidossa. Sitten\ntoimitettiin vihkiminen, ja illallista syötyä ruvettiin tanssimaan,\njohon nuori pari otti osaa ikänsä täydellä ilolla. Aamupuolella yötä\ntanssittiin morsiamelta kruunu, kuten tapana on. Se otettiin morsiamen\npäästä ja huivi sidottiin hänen silmiensä yli, jolloin kaikki tytöt\ntanssivat piiriä sokon morsiamen ympärillä. Hän pani kädessään\npitämänsä kruunun yhden tanssivan tytön päähän, ja varmasti hänen\njälkeensä tämä ensiksi, niin uskottiin, joutuisi vihille. Useimmiten\nniin tapahtuikin, sillä veitikkamainen morsian osasi aina siirtää niin\npaljon huivia sivuun kuin tarvitsi asettaakseen kruunun sen neidon\npäähän, jonka hän tiesi pian pitävän häitään.\n\nMaalaisherrasväen ja kaupungista tulleiden lukuisain häävierasten\njoukossa oli myös Julma, mikä oli köyhä ja ruma orpotyttö, joka varhain\noli joutunut maallista turvaa vaille ja sitten kokenut monta kovaa\nkoettelemusta köyhyyden koulussa. Isätöntä auttaakseen olivat juuri\nsentähden jaloimmat ja parhaat sydämet kuitenkin osoittaneet hänelle\nhyvyyttä. Nyt oli Julma muutamien hyvien ja iloisten nuoruudenystävien\nseurassa saanut tulla pitoihin.\n\nOli ihana juhannusaatto. Iloinen nuoriso oli hajaantunut pieniin\nryhmiin etsimään mielensä mukaista huvia. Toiset tanssivat häätuvassa\nherkeämättä polkkaa. Toiset kävelivät hymyileville pelloille vanhan\ntavan mukaan \"sitomaan ruista\". Sitä varten varataan mukaan eriväristä\nvillalankaa. Sitten valitaan yhtä pitkiä olkia, mitkä juuresta sidotaan\nmukaanotetuilla erivärisillä langoilla, jotta siten voidaan tutkia omaa\ntaikka ystävän onnea. Monestikin nuori neito sitoo olkensa salaisen\nlempensä esinettä ajatellen. Vuorokauden taikka, jos uteliaisuus ei ole\nliian suuri, korkeintaan kolmen kuluttua mennään paikalle katsomaan,\nmikä oljista on kasvanut pisimmäksi. Jos mustalla langalla sidottu on\npisin, niin on odotettavissa murhetta tulevana vuonna, mutta jos\nviheriällä sidottu on kasvanut pisimmäksi, niin tulevat häät. Punainen\ntuo iloa, sininen toivoa, mutta keltainen tietää rukkasia. Leikkivillä\nnuorilla on joka tapauksessa hauskaa kävelyretkellään ja muistellessaan\nkaikkia menneitä hauskoja juhannusaattojaan.\n\nKöyhä tyttö ei ollut saanut muuta kasvatusta kuin minkä hän sokean\nkanan tavalla, joka noukkii jyvän sieltä ja täältä, oli voinut hankkia\nitselleen, niin että hän ainoastaan uutteralla työllä vastuunalaisessa\ntoimessaan saattoi pitää huolta äidistään, jonka ainoa turva hän oli.\n\nKolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana olikin hänellä ilo hartaana\nlasten opettajattarena nauttia mitä kunniallisimpain ja hellimpäin\nvanhempien yhtämittaista luottamusta.\n\nKaunis luonto juhannusyön auringon loistavien säteiden kullassa kiehtoi\nJulman ulos sen helmaan ihailemaan Luojan suuruutta, joka näyttäytyi\nlumoavan, äsken heränneen luonnon tai kirkkaan sinitaivaan\npienimmässäkin osassa. Mutta surullisena painui hänen katseensa alas\nmaahan, kun hän huomasi melkein tietämättään tulleensa hautausmaalle,\njossa vainajat kadehdittavassa levossa ja rauhassa olivat solmineet\nikuiset veljeyssiteet.\n\nVaatimattomat hautakivet, jotka olivat kaipauksen merkkeinä haudoilla,\nympäröivät koristeina yöllisen auringon valjussa valossa uutta\ntemppeliä, joka kunnioitusta herättävänä hallitsi pyhässä\nhiljaisuudessa vanhaa, vihittyä maata.\n\nKaikki maailman turhamaisuuden riemuaiheet hälvenivät täällä nuoren\ntytön sielusta, joka täyttyi ylevillä ja jaloilla tunteilla ja\njuhlallisella vakavuudella kiintyi maallisen katoavaisuuteen.\nYksinkertaisella hautaristillä hän luki sanat:\n\n    Merkiksi risti haudalla\n    on elos' vaivain lopusta.\n\nJa hän melkein kadehti tuntemattoman onnellista osaa.\n\nSamassa hän huomasi aivan lähellä pienen hautakummun ja tunsi sen\nhyväntekijänsä rovasti Rajalinin ja hänen rouvansa leposijaksi. Sen\nääreen polvistui hän hiljaa rukoilemaan siunaten kiitollisin kyynelin\nnoiden hyvien ihmisten tomua, jotka niin usein olivat ojentaneet\nlapsiparalle hänen puutteessaan ja kurjuudessaan auttavan kätensä.\nNoustuaan ylös kohotti hän lohdutettuna ja täynnä toivoa ikävöivän\nkatseensa kohti sitä maailmaa, jossa jälleen tapaisi heidät, ja sitten\npalasi hän keventynein sydämin ja kepeästi astuen takaisin häätaloon.\n\nHänet kohtasivat tiellä hänen onnelliset ja elämänhaluiset\nnuoruudentoverinsa, jotka olivat lähteneet etsimään kadonnutta Julmaa,\nminkä pitkää ja salaperäistä yksinäänkävelyä nyt kaikki kummastelivat.\n\nHäätaloon tultua koko seura istuutui kohta kukkurapäiseen\naamiaispöytään. Mutta pian heidän syöntinsä keskeyttivät muutamat\ntalonpojat kertomalla kaikkien hämmästykseksi nähneensä\nkirkontapulista, jossa olivat kelloja soittamalla olleet ilmoittamassa\nsaapuvan juhlapäivän pyhyyttä, kummituksen tapaisen aaveen nousevan\nRajalinin haudasta ja viipyvän haudalla ainakin pari tuntia. He olivat\nvalmiit vaikka valalla vannomaan nähneensä tällaisen näyn. Vieraat\ntarkastelivat toisiaan tuokion aikaa. He eivät tienneet mitä ajatella\nasiasta.\n\nTällöin nousi pöydästä kalvakka, laiha ja valkopukuinen Julma. \"He\npuhuvat totta\", hän virkkoi. \"Minä olen kummitus.\"\n\n\n\n\n\n\nHajanaisia kuvauksia Oulun palosta 23 p:nä toukokuuta 1822.\n\n\n\n\n13.\n\nPALO ALKAA JA NAISET MALTITTOMINA.\n\n\nKaukaisen pohjolan kevätpäiväksi tavattoman leudon ja lämpimän päivän\nvaloisana iltana näkyi vielä ruskopilviä läntisellä taivaanrannalla,\nmiellyttävinä kuin enkelivartio, joka odottaa saavansa ystävällisesti\nheräävälle luonnolle toivottaa hyvää huomenta itäisten kultaporttien\nauetessa ja sädeloistollaan vapauttaessa palveluksestaan valoisan yön\nsuojelusenkelit. Hiljaisuus ja rauha oli kaikkialla kaupungissa ja sen\nympäristössä vallitsemassa. Veden tyyni pinta oli kuin peili; sen\ntummassa kirkkaudessa kuin uinuen suloisissa unelmissa kuvastui\nlumoavasti taivaan ihanuus sulautuen maan kauneuteen, niin että ne\nnäyttivät kuin juhlivan kihlajaisiaan. Kuulit koskienkin kohisevan\ntavallista hiljaisemmin. Hiljaa ja ihmeellisesti ylisti enkeli Luojan\nkaikkivaltaa jokaisesta itävästä ruohonkorresta ja puiden hennoista\nsilmuista, joiden esiintyöntyvät viheriät lehdet melkein silmin nähden\nkehittyivät ahtaasta vankilastaan riemuitakseen koko luonnon keralla\nvapaudestaan ja kiitollisina tervehtiäkseen vapauttajaansa, jona oli\nkauan odotettu aurinko ja kevät. Puhdas yöilma oli lempeä kuin pyhä\nhenkäys herättäen sielun sisimmässä nimettömän, kaihoavan, suloisen\njuhlatunnelman.\n\nNiin lepäsi koko luonto herttaisessa rauhassa. Kaupungin kaikki\nasukkaat olivat syvässä unessa päivän vaivoista väsyneinä. Ainoastaan\ntuskissaan tautivuoteella makaava, taikka joku, joka rukoillen kuolevan\nääressä luki maallisen elämän tuskien loppua tunneissa, vielä valvoi --\nkun hätäkellon kumea läppäys ilmoitti tulen päässeen irti. Samassa\nkajasti Kallisen mäeltä kauhea tulipatsas, mikä kohosi suoraan\ntaivaalle mustan savupilven läpi hirveästi uhkaavana kuin miekka\nparatiisin portilla. Se ajoikin kaupungin pelästyneet asukkaat unen\nsuloisesta paratiisista.\n\nLiekkien loimot valaisivat punertavalla hohteella puolet taivaanlakea.\nNe riehuivat hirmuisella ryskeellä ja levittivät rätisten ympärilleen\npalavia hiiliä ja kipunoita. Äkkiä alkoi puhaltaa kova tuuli, joka\njakoi liekit kahtia ja lennätti tulisateen koko kaupungin yli sytyttäen\nsen palamaan neljästä eri paikasta. Ihmiset hyökkäsivät ulos\nasunnoistaan puolialastomina, vielä unenpökerryksissä. Kaikki vähät\nsammutusneuvot, joita oli olemassa, hilattiin sinne, missä palo ensin\nsyttyi. Tehtiin työtä voimien takaa hävittävien liekkien leviämisen\nehkäisemiseksi. Mutta turhaa oli kaikki, sillä palopurjeet ja -kalutkin\njoutuivat liekkien uhriksi. Tuli tarttui vanhoihin puurakennuksiin\nnopeasti kuin rohtimiin. Muutamassa hetkessä muodostivat risteilevät,\npilvenkorkuiset tulenliekit katujen yläpuolelle hirvittävän\nholvikäytävän, jossa epätoivoiset ihmiset kuljeskelivat apua huutaen ja\npelästyneet eläimet ulvoen ja älähtäen juoksentelivat sinne tänne\netsiessään pakopaikkaa uhkaavalta hengenvaaralta. Musta savu ympärillä\neksytti niitä, mutta toisinaan kuitenkin sen vihurit lakaisivat pois,\nja silloin tuon mitä kauheimman kuvan taustaa valaisi hirvittävä\ntulimeri. Nuoret äidit juoksivat tuskasta melkein mielettöminä\nkaupungin tullien ulkopuolelle mukanaan rakkaimpansa, itkevät pienet\nlapset, jotka oli pakko jättää vieraiden huostaan, sillä välin kun he\nitse kiiruhtivat takaisin palavaan asuntoon pelastamaan liekeistä, mitä\npelastaa voi. Miehet myönsivät vaaran mentyä naisten neuvokkaisuuden\nansioksi etupäässä, että jotain saatiin liekeiltä pelastetuksi, kun\nkaikkien miesten oli pakko olla mukana tulta sammuttamassa ja\npelastamassa ihmisiä ja eläimiä.\n\nJotkut naiset joutuivat kuitenkin kauhusta niin hämmennyksiin ja\npäästään pyörälle, että he juoksivat tulta pakoon mukanaan vähäpätöisiä\nesineitä, jättäen palon uhriksi kallisarvoisia tavaroita, mitkä he\ntäysin maltillisina olisivat voineet pelastaa. Muuan pahimmin\npelästyneistä tahtoi syöksyä huoneeseen, minkä katto oli jo tulessa,\npelastamaan lankakerää. Toinen juoksi palavaan taloon pelastamaan sinne\njäänyttä hopealusikkaa. Hän palasi kyllä onnellisesti, mutta mukanaan\nvain puulusikka, jonka hän henkensä uhalla oli löytänyt. Eräs korjasi\nvanhan naisenpuvun arvokkaan silkkileningin sijasta. Kaivoihin\nheitettiin mausteita, kahvia, sokeritoppia y.m. muka tulta pakoon.\nKristalli- ja porsliiniastioita, hyytelöitä ja vanukkaita muoteissaan\nviskattiin yläkerroksista alas kivikatuun. Eräs rouva ponnisteli\nvastaan häntä vietäessä palavasta kodistaan, missä hän tahtoi\npolvillaan lukea \"Isä meidän\" seitsemän kertaa, koska hän siten muka\nolisi saanut tulen sammumaan katosta.\n\nNiin mielettömältä kuin tämä kuuluukin, pitää kuitenkin sitä\nymmärtääkseen vain kuvitella olevansa neljältä puolelta hävittävän\ntulen saartamana ja sitten ajatella, miten moni tällaisessa kauheassa\nasemassa oleva jaksaa säilyttää täyden mielenmalttinsa. Nämä naiset\nolivat tavallisissa oloissa aina järkeviä, ja moni heistä myös tässä\nhädässä toimi viisaasti ja päättävästi. He kantoivat tavaroita, joita\nlevollisin mielin eivät olisi jaksaneet paikalta liikuttaa, sellaisella\nvoimalla, mitä eivät luulleet koskaan heillä olevankaan. Kaikki, mitä\nvoitiin pelastaa tulen kidasta, vietiin kantamalla alas meren\nrantamille taikka kaupungin ulkopuolelle.\n\nEstääkseen tulen leviämästä Kajaanin tullille päin, missä pitkä aita\nerotti talot, käski eräs kaupungin rouva paloa töllistelevää\ntalonpoikaa, joka seisoi siinä lähellä mietteissään kirves olalla, heti\nhakkaamaan maahan aidan. Mutta tämä ei sanonut uskaltavansa sitä tehdä,\nkoska hän ei tiennyt, kenen aita oli. Kiireesti tempasi silloin\nneuvokas rouva kirveen häneltä ja kaatoi sillä itse tulta levittävän\nlankkuaidan.\n\n\n\n\n14.\n\nISÄ LAPSINEEN.\n\n\nKaupungin läpi juoksevaan pieneen Juurusojaan oli koetettu pelastaa\nkaikenlaista irtainta omaisuutta, kuten huonekaluja, taloustarpeita,\nvaatteita y.m. Ihmiset ja eläimetkin liekkien ahdistamina tänne\npakenivat. Mutta pian tuli yhtyi puron molemmilta puolilta ja viskoi\nliekkejään onnettomien päiden yllä. Täällä ihmiset nyt kulkivat\nkontallaan ja eläimet piehtaroivat liejussa puron pohjalla, sillä puro\noli kuivunut kauheasta kuumuudesta. Tänne palosta pelastetut tavaratkin\njoutuivat lopulta liekkien saaliiksi.\n\nOjassa hengestään taistelevien onnettomien joukossa oli myös Ikonen\nniminen työmies. Oltuaan sammutustyössä aikoi hän pelastaa vähän\nomaisuutensa kotoaan. Mutta kantapäillä seuraavat liekit ajoivat hänet\nsaarroksiin yhdessä pikku tyttönsä, hänen ainoan lapsensa kanssa, mikä\nuskollisesti kädessään suojeli vierasta kananpoikaa, joka hädässään oli\nturvautunut tuohon pikkutyttöön ja koetti levottomana piipottaen\npiiloutua hänen suojaansa kuin emonsa siiven turviin. Niinkauan kuin\npurossa oli vettä pisarankaan verran, kostutti isä sillä vain lapsensa\npäätä, vaikka liekit kärvensivätkin hänen omia hiuksiaan ja hän\nkuumuudesta ainiaaksi menetti näkönsä. Siten tyttönen pelastui ja pääsi\nvaarasta vahingoittumatta, mutta hänen turvattinsa silmät tuli pahoin\ntärveli.\n\nJoku tiedusteli sitten jonkun ajan perästä tyttöseltä, miten hänen\nisänsä silmien laita oli.\n\nPienokainen vastasi huoaten: \"Isä ei näe vieläkään ollenkaan, vaikka\njoka päivä voitelen hänen silmiään lääkärin antamilla rohdoilla. Kai\nisä jääkin sokeaksi.\" Kyyneleet kohosivat samassa surullisen lapsen\nsilmiin, mutta pian ne taas kirkastuivat, kun hän vilkkaan iloisena\nhuudahti: \"Mutta kananpoikani on saanut näkönsä samoista lääkkeistä,\nsillä olen aina voidellut senkin silmiä samalla kertaa kuin isänkin.\"\n\n\n\n\n15.\n\nSAIRAS.\n\n\nPastorin rouva B. makasi jo tajuntansa kadottaneena tautivuoteellaan.\nPolvillaan hänen tyttärensä rukoili parhaillaan kuolevan puolesta, kun\ntuli rätisten tarttui katonkannattimeen.\n\nEräs nainen hyökkäsi sisään huoneeseen. \"Eikö sairas pitäisi pelastaa?\"\nhuudahti hän levolliselle hoitajattarelle.\n\n\"Millä tavalla?\" vastasi yövalvonnan kalvistama haamu. \"Yksinäni en\nkykene muuta kuin rukoilemaan ja kuolemaan yhdessä äidin kanssa.\"\n\nPelastaja poistui. Kadulla hän tapasi miehen, joka täyttä laukkaa ajoi\ntyhjine kärryineen ja palasi tavaroita pelastamaan. Hän pidätti huimaa\nhevostaan, kun vaimo hänelle huusi pyytäen kyynelsilmin ensin\npelastamaan ihmishengen. Hän esteli, koska häntä oli käsketty\nkiiruhtamaan. Silloin nainen tarttui hevosen suitsiin, talutti sen\npihalle pelotellen miestä sillä, että tämä joutuisi vastaamaan\nihmishengestä, ja niin kuoleva tuli pelastetuksi, vaikka vain\nmuutamaksi päiväksi. Hänen sureva tyttärensä ei elänyt kauan äitinsä\njälkeen.\n\n\n\n\n16.\n\nKOLME VANHUSTA.\n\n\nVanha oluenpanija Mellin, hänen rouvansa ja heidän uskollinen\npalvelijattarensa olivat kaikki jo yli 80 ikävuoden. Ulkoa kuuluva melu\nherätti kunnianarvoisan kolmikon vasta kun talo jo paloi. Vanhukset\nkoettivat ensin voimainsa mukaan vain itse pelastua tulesta.\nPuolialastomina ja vilusta väristen he seisoivat palavan talonsa\nedustalla, minkä matalan katon alla he olivat niin pitkän ajan eläneet\ntyytyväisinä ja häiritsemättä. He olivat valkopäisiä kuin kolme\nkyyhkystä ja heidän kalju päälakensa oli paljas. Myrsky raastoi ja repi\nheidän harvoja hopeahiuksiaan ja liekit valaisivat ajan piirroksia\nvanhusten kalpeissa kasvoissa, joissa niin seivästi kuvastui maallinen\nkärsimys ja taivaallinen lohdutus, kun hämärtyvät silmät loistivat\ntaivasta kohti ja vapisevat kädet olivat ylhäällä ristissä rukoillessa.\nRukouksesta vahvistuneina alkoivat vuosien painosta jo kumaraselkäiset\nvanhukset muutaman minuutin kuluessa raastaa kadulle (missä kaikki\nsitten paloi) niin raskaita tavaroita kuin suinkin jaksoivat\nheikkovoimaisina liikuttaa. He olivat jo herjenneet tästä toimesta,\nkoska talo oli jo ilmitulessa, kun iäkäs palvelijatar aivan äkkiä\nhuudahti: \"Mutta minun arkkuni!\" Häntä ei voitu pidättää vielä kerran\npalaamasta palavaan taloon pelastaakseen ainoan aarteensa, ikäisensä,\nrakkaan, tyhjän kirstunsa, jonka hän säikähdyksissään oli unohtanut,\nsillä tähän asti ei hänellä ollut ollut aikaa ajatella omia\ntavaroitaan. Ensi huolensa hän oli omistanut tapansa mukaan hyvän ja\nrakkaan herrasväkensä parhaaksi.\n\nVanha emäntä kiiruhti kohta auttamaan uskollista, mutta itsepäistä\nKreetaansa kantamaan kirstua, ja ukko jouduttautui heti heidän\njäljissään. Mutta tuskin he olivat päässeet taloon sisälle, kun katto\nsyöksyi alas hirveästi rytisten, ja kaikki kolme vanhusta jäivät\nsamalla liekkien saaliiksi. Juuri silloin kuului sydäntä särkevä\ntuskanhuuto ulkopuolelta kadulta. Vanhusten lapset, jotka jo aikoja\nsitten olivat eronneet kodistaan, olivat riistäytyneet ympäristöstään\nrientääkseen tulen ja savun läpi pelastamaan iäkkäitä vanhempiaan.\nMutta he tulivat liian myöhään. Paikalle juuri saapuessaan näkivät he\nvanhempainsa syöksyvän taloon, jolloin samassa katto putosi sisään\nheidän päälleen.\n\nRiehuvat liekit näyttivät sentään antaneen arvoa kunnioitettavien\nvanhusten ruumiille, niin että ne voitiin tuntea, kun ne usean\nvuorokauden perästä kaivettiin esiin tuhkasta talon savuavista\nraunioista.\n\nMuuan vanhusten poika, joka itse oli perheenisä, tuli nähdessään\nvanhempainsa palaneet ruumiit mielenvikaiseksi.\n\nIäkkään avioparin koko elämä oli ollut Filemonin ja Baukiin elämän\nkaltainen. Vaikka he kuollessaan eivät, kuten nämä, muuttuneet\nviheriöitseviksi puiksi, niin onneksi onnettomuudessa he saivat kuolla\nsamalla kertaa.\n\n\n\n\n17.\n\nKALLEIN AARRE.\n\n\nKöyhän työmiehenlesken tytär oli ollut äitinsä ainoa apu ja tuki. Hän\nistui rukoillen vastakuolleen äitinsä vieressä ja odotti hiljaa ja\nkärsivällisesti, eikö vainajassa vielä näkyisi jotakin elonmerkkiä.\nMelu ulkona ei saanut surevan huomiota puoleensa, ennenkuin tulen loimu\nvastasi ikkunaan. Silloin vasta hän ajatteli pelastamista ja pelasti\nkalleimman mitä hänellä oli, äitinsä ruumiin, jonka hän selässään\nkantoi pois tulen liekeistä.\n\n\n\n\n18.\n\nTIMBOM KUOLEE.\n\n\nPormestari Timbom oli heikkona sairaana. Saamatta unta vuoteellaan\nkuuli hän jo hätäkellon ensimmäisen läppäyksen ja laski levolliseen\ntapaansa sen kamalia lyöntejä. Pormestari asui lähellä värjäri Papén\ntaloa, mistä tuli pääsi irti. Hänen rouvansa makasi viereisessä\nhuoneessa sikeässä unessa, mutta hälyytysrumpu herätti hänetkin.\n\n\"Timbom!\" huudahti hän, \"kuuletko rummun ääntä?\"\n\n\"Kuulen\", vastattiin.\n\n\"Kuuletko läppäyksenkin?\"\n\n\"Kuulen, kultaseni\", vastasi sairas väsähtäneesti.\n\n\"Luulen tulen päässeen irti\", virkkoi rouva.\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi pormestari.\n\n\"Näetkö tulen loimua; on aivan kuin meidän kattomme palaisi?\" jatkoi\nrouva.\n\n\"Näen kyllä\", ähkyi sairas.\n\n\"Tiedätkö, minne piiat ovat menneet?\"\n\n\"En\", kuului heikko vastaus.\n\n\"Nousenkohan ylös ja pukeudun?\"\n\n\"Tee se, kultaseni!\"\n\n\"Mutta miten saan leninkini kiinni, kun piiat kai ovat juosseet ulos\npaloa katsomaan?\"\n\n\"Tule tänne, kultaseni, niin autan sinua\", puhui sairas, kun ovi\nsamassa kiireisesti avattiin ja useita Timbomin ystäviä tuli huoneeseen\npaarit mukanaan, joilla he aikoivat kantaa sairaan pois aivan\nuhkaavasta vaarasta. He pyysivät rouvalta avaimia, jotta pelastaisivat\nkullat ja hopeat ja muut kallisarvoisimmat tavarat, sillä tuli oli jo\nlevinnyt taloon.\n\n\"Niinpä kylläkin! Kaikkea muuta!\" vastasi pormestarinrouva suuttuneena.\n\"Älkää luulko, että annan teille avaimia taikka sallin viedä pois\ntavaroita, ennenkuin ne on tarkkaan merkitty muistiin.\"\n\n\"Ei ole aikaa viivytellä\", vastattiin ja pelastettiin mitä kiireessä\nvoitiin.\n\n\"Älkää viekö Timbomia!\" huusi pormestarinrouva enemmän suutuksissaan\nkuin pelästyksissään nähdessään herrojen kantavan miestään. \"Ette saa\nviedä Timbomia ilman minua ja ilman sukkia.\"\n\nSamassa niin voimakkaat kädet käärivät pormestarinrouvan hänen\npunaiseen saaliinsa ja vaippaansa, ettei hän uskaltanut tehdä\nvastarintaa. \"Antakaa minun ainakin ensin ottaa pois paperrukset\nhiuksistani!\" kirkui hän kumminkin vielä, vaikka istui jo kadulla\nkieseissä, jotka hiljakseen ajoivat Timbomin paarien jälessä Kajaanin\ntulliin päin. Nyyhkien järjesteli pormestarinrouva siinä kiharoitansa\nja moitiskeli niitä, jotka siten veivät Timbomin sukitta ja hänet\npaperrukset hiuksissa ja leninki auki. \"Mutta Timbomin kauravelli\",\nvaikeroi hän, \"jäi kellarin eteiseen ja lääkepullot uuninkomeroon. Mitä\nminä nyt annan Timbomille kerran tunnissa ja mitähän lääkäri sanoo, kun\nhän tulee?\"\n\nNäin valitellen asioitaan sai pormestarinrouva seurata miestänsä\npelastussaattueessa. Hänen ainoa lohdutuksensa matkalla oli hänen\nraskas avainkimppunsa, mikä uskollisesti riippui hänen vasemmalla\nkupeellaan sydämenmuotoisessa hopeakoukussa ja lievensi parantavana\nlaastarina hänen sydämensä kipua, kun hän ajatteli villasukkia,\nkauravelliä ja lääkepulloja, jotka jäivät lukitsematta kotiin. Vain ne\nherättivät pormestarinrouvassa levottomuutta, sillä hän ei jaksanut\nuskoa liekkien todella saattavan nyt hävittää heidän taloaan paremmin\nkuin ennenkään, jolloin nokivalkea usein oli ollut läheisyydessä\nsaamatta talolle aikaan mitään vahinkoa. Sitä paitsi pormestarittaremme\nei ollut ollenkaan Lotin emännän luontoinen: hän ei ollut utelias.\nSillä vaikka kuulikin melua ja räiskettä jälestään, ei hän kertaakaan\nkatsonut taaksensa.\n\n\"Hyi!\" -- sanoi hän niille, jotka tuota kummastelivat. \"Mitä hauskuutta\nnyt on tulipalon katselemisesta?\"\n\nOnnellisesti saapui koko saattue maanmittauskonttorin edustalle, joka\noli lähellä Kajaanin tullia.\n\nYli-insinööri Wallenborg -- äreä ja täsmällinen vanhapoika, jonka\nerityisenä ihailuna oli järjestys ja tomuttomat kartat ja joka samalla\noli työnorja ja naistenvihaaja, koska oli nuorena saanut monet rukkaset\n-- seisoi tuolilla ja viskeli kiihkeästi kirjoja ja papereita hyllyiltä\nja kaapeista lattialle, kun hän huomasi piilossa-olevan, kauniisti\nsidotun kirjan. Kesken kiirettään ei ukko voinut olla silmäämättä sen\nnimilehteä, millä luki: \"Eliisa eli nainen täydellisyydessään.\" Kirja\noli ollut siellä huomaamatta ja unohduksissa kokonaista neljäkymmentä\nvuotta jouduttuaan hänen epäsuosioonsa. Se oli siten aivan viattomasti\nsaanut kärsiä kaikkien niiden vähemmän täydellisten naisten kovien ja\ntaipumattomien sydänten tähden, joita insinööri nuorempana turhaan oli\nitselleen haaveillut. Nyt heitti ukko suutuksissaan kirjan avonaisesta\novesta ulos niin voimakkaasti, että \"Eliisa täydellisyydessään\" oli\nvähällä sattua ja murskata roomalaisen nenän pormestarinrouvalta, joka\nensimmäisenä saattueesta tuli sisään. Mutta närkästynyt ukko ei\nkursaillut, ei edes pyytänyt anteeksi kiivauttaan, vaan jatkoi työtään\nhappamena ja tärkeänä kuin jos olisi ollut aivan yksin konttorissa.\nTätä ei pormestarinrouva voinut koko elämänsä aikana koskaan unhottaa\neikä antaa anteeksi Wallenborgille, jolle hän ei kuitenkaan toivonut\nmitään muuta pahaa kuin vielä kaksinverroin lisää rukkasia.\n\nSairas pormestari makasi täällä valittamatta ja kärsivällisenä muutamia\ntunteja. Rouva istui nyreissänsä vieressä, kunnes pormestarin ystävät\npalasivat uudelleen siirtämään häntä edelleen vainoavaa tulta pakoon.\nHe kulettivat hänet nyt lähellä-olevaan maalaistaloon, jossa hän sai\nhoitoa, mutta jossa hän sentään kuoli levollisesti muutaman vuorokauden\nkuluttua.\n\nPormestari Timbom jätti jälkeensä aina yhtä tyytymättömälle vaimolleen\nmelkoisen omaisuuden, vaikka heidän talonsa ja kaikki irtain\nomaisuutensa joutui tulen uhriksi.\n\n\n\n\n19.\n\nKIRKKO PALAA.\n\n\nKun tuli oli jo kellotapulin lähellä, lakkasi siellä läppääminen, sillä\nihmiset kiiruhtivat tapulista alas. Pari miestä sentään paloi, kun he\neivät ehtineet paeta. Niin vinhalla voimaila tarttui tuli torniin, että\nkellot ihmiskäsien niihin koskematta joutuivat liekkien voimasta\nliikkeeseen, ja siten kuului vielä pari kamalaa helähdystä, ennenkuin\nne kauhealla ryskeellä syöksyivät maahan, jossa sulivat kuumuudesta.\nPian oli kirkon paanukatto palanut poroksi. Mutta tulta ja liekkejä\nuhmaillen seisoivat paksut, harmaasta kivestä rakennetut seinät\nvahingoittumattomina paikallaan, kun niiden sisältä tärkein kirkon\nomaisuus kirkonpalvelijan toimesta saatiin pelastetuksi. Kauheasti\nsoitteli tuli uusia, ihania urkuja niiden tuhkaksi palaessa.\n\nMaaherran ja virkamiesten huolenpidolla pelastettiin suurin osa\nkaupungin kaikkien virastojen papereita ja asiakirjoja.\n\n\n\n\n20.\n\nAKKA JA KIITOSRUKOUS.\n\n\nViisi ihmistä joutui palossa liekkien uhriksi, mutta monta pahoin\npalanutta ja loukkaantunutta kuoli jälestäpäin. Muiden muassa\nkaivattiin erästä vaimoa, jonka varmasti uskottiin palaneen pieneen\nmajaansa, missä hänet oli viimeksi nähty. Parin viikon kuluttua\npidettiin kiitosrukous kadonneen puolesta. Mutta muutaman päivän\nperästä ilmestyikin akka kovin närkästyneenä. Hän oli paennut maalle\nmuutamaan mökkiin ja pyysi nyt, että kiitosrukous hänen kuolemansa\njohdosta peruutettaisiin ja kirkossa luettaisiin seurakunnalle\ntiedonanto, ettei hän ollut niin typerä, että olisi jäänyt palamaan\ntulessa olevaan tupaansa.\n\n\n\n\n21.\n\nAUTTAJA.\n\n\nYhteinen onnettomuus ja hätä, tuo riehuva tuli, näytti sulattavan\nkaikki sydämet. Vihamiehet auttoivat auliisti toisiaan ja unohtivat\npitkäaikaiset kaunansa, eikä koskaan ole nähty sydämellisempää\nanteliaisuutta kuin millä nyt annettiin pieninkin ropo, jos voitiin,\nonnettomuustoverille.\n\nEnsi vuorokautena tulen riehuessa muistettiin niin vähän ruokaa, että\nruokavaroja tuskin pelastettiinkaan. Mutta sitten kun luonto vaati\noikeuttansa, jota sielun tuskat eivät jaksaneet hallita, tunsivat\nnälkää nekin, joille se aina ennen oli ollut tuntematonta.\n\nVanha ja arvokas leskirouva kuljeskeli surullisena talonsa raunioilla\ntarkastellen, oliko tuli mitään säästänyt. Hän ei ollut pelastanut\nmuuta kuin oman henkensä, eikä hänellä ollut luonnollisesti\nleipäpalastakaan. Kun hän näki vanhan kerjäläisakan kainalosauvansa\navulla lähestyvän, virkkoi leski kyynelsilmin: \"Muoriparka, nyt olen\nitse ruuan tarpeessa enkä voi sinulle mitään antaa.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", huudahti kerjäläinen, \"että kerrankin voin antaa\nsiitä vähästä, mitä minulla on, vanhalle hyväntekijälleni, joka minua\nniin monesti on lohduttanut ja auttanut.\" Vanhuudesta ja ilosta\nvapisevin käsin taittoi köyhä akka kahtia ainoan leipänsä ja antoi\nsiitä toisen puolen entiselle auttajalleen niin suurella ilolla, että\ntuo hyvä ihminen purskahti itkemään eikä voinut olla ottamatta vastaan\nsydämestä annettua lahjaa, jottei häiritsisi köyhän antajan iloa.\n\n\"Kiitos sinulle!\" sanoi leski. \"Lahjallasi on suurempi arvo kuin itse\nosaat aavistaakaan\"; ja suuret kyyneleet valuivat kovalle\nleipäpalaselle. Autuas tunne valtasi tuokion sinä hetkenä molemmat\nvanhat.\n\n\"Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei pitänyt halpana\nhyväntahtoisuuttani!\" puheli iloissaan kerjäläisakka. Kun hän nilkutti\npois kainalosauvansa avulla, lisäsi hän: \"Ei tikka kirjava ole, mutta\nihmisen ikä.\"[60]\n\n\n\n\n22.\n\nILMAN KOTOA.\n\n\nKun koko kaupunki, lukuunottamatta muutamia pikkutaloja ja majoja\nLimingan tullissa, vuorokaudessa oli muuttunut tuhaksi, alkoi vasta\nsuurin kurjuus. Äidit etsivät epätoivoisina lapsiaan, itkevät lapset\nvanhempiaan, murheelliset puolisot toisiaan, sillä kaikki oli tuli\nerottanut. He tungeskelivat kuumilla katukivillä tukahduttavan savun\nseassa, mikä kohosi palaneiden talojen raunioista kummallakin puolella\nkatua.\n\nIhmisjoukkoja harhaili kodittomina rannoilla ja kaupungin ulkopuolella.\nNe, joilla oli aittoja, riihiä tai latoja, asettuivat niihin asumaan.\n\nPerheiden, joilla vielä joitakin tunteja sitten oli ollut kaikki, mitä\ntarvitaan elämän hauskuuteen ja mukavuuteen, nähtiin nyt pienine\nlapsineen tirkistelevän tällaisista pimeistä asunnoista ilomielin, kun\nheillä kuitenkin oli katto päänsä päällä, silloin kun monelta sekin\npuuttui.\n\nSairashuoneen ja vaivaistalon hoidokkaat, jotka oli tulipalosta\npelastettu, saivat maata valitellen maantien varsilla, kunnes ehdittiin\nonnettomille hankkia suojaa lähimmissä taloissa maalla.\n\nJoukko ihmisiä, enimmäkseen työväkeä, oli kantanut yhteen ryhmään\nläheiselle pellolle sen vähän, mitä olivat saaneet pelastetuksi\npalosta. Itse he leiriytyivät pienen omaisuutensa ympärille. Mutta\näkkiä lensi kipunoita sinnekin, ja pelastetut tavarat syttyivät\npalamaan. Ihmiset koettivat nyt vain hengissä päästä pakoon, kun\nsamassa kuului kauhea pamaus. Maa tärisi, ja lähinnä olevat ihmiset,\neläimet, huonekalut, vaatteet, aidat y.m. lensivät ylös ilmaan, mistä\nputosivat alas enemmän tai vähemmän vahingoittuneina, ihmiset kädet tai\njalat murskaantuneina. Hirvittävä räjähdys ei kuitenkaan tappanut\nyhtään elävää olentoa. Sen oli aiheuttanut ruutimäärä, mikä muiden\ntavarain ohella tulesta pelastettuna oli tänne kuljetettu.\n\n\n\n\n23.\n\nENSIMMÄINEN APU.\n\n\nKauppiasten rantapuodit ja jyvä-aitat saatiin pelastetuiksi mitä\nsuurimmilla ponnistuksilla ja ulkosatamassa olevien laivojen\nmerimiesten tarmokkaalla avulla. Varsinkin kunnostautui tässä\npelastustyössä muutaman turkulaisen kapteeni Åbergin johtaman laivan\nmiehistö. Siten pelastettiin suolaa, maustetavaroita ja jyviä, joista\nnyt ei kuitenkaan ollut hyötyä, koska tuli oli hävittänyt kaikki\nleivinuunit ja keittoliedet; ja vaikka monessa paikassa kahvipannu\nlohduttavana höyrysikin palaneen talon hehkuvilla hiilillä, ei yleinen\nhätä silti siitä vähentynyt. Lähinnä-asuva maalaisväki kiiruhti kyllä\ntänne ruokavaroja tuomaan. Mutta ne eivät riittäneet kuitenkaan\npitkälti 4000 ihmiselle, jotka harhailivat siellä täällä ilman kattoa\npäänsä päällä ja elämän välttämättömimpienkin tarpeiden puutteessa.\nMutta hän, joka ruokki viisi tuhatta miestä kolmella leivällä, lähetti\napunsa näillekin onnettomille.\n\nSäätyläisillä oli puute etenkin jalkineista, sillä ne kohta\nturmeltuivat palavilla kaduilla. Heti tästä tiedon saatuaan lähetti\nmuuan yksityinen perhe Turusta ensi postissa säkillisen kenkiä ja 400\nruplaa rahaa jaettaviksi pahimmassa puutteessa oleville. Sanomaton oli\nvarsinkin niiden ilo ja kiitollisuus, jotka nyt saivat valita itselleen\nuuden kenkäparin, kuljettuaan kaksi viikkoa pohjattomissa jalkineissa,\nmihin he eivät olleet koskaan tottuneet.\n\nMaaherra von Born oli palon alusta lähtien ohjaamassa tarpeellisilla\ntoimenpiteillä sammutustyötä kaikkialla, minne hän vain henkensä\nuhallakin saattoi päästä. Mutta sitten kun kaikki ponnistukset olivat\nturhat, palopurjeet ja koko kaupunki tuhkana, tarjosi maaherra\nrouvineen jalomielisesti suojaa ja ravintoa virkatalossaan niin monelle\nkuin sinne mahtui. Monet perheet oleskelivat tämän vieraanvaraisen\nherrasväen luona useita viikkoja.\n\n\n\n\n24.\n\nHELLUNTAIPÄIVÄN JUMALANPALVELUS.\n\n\nYhteinen jumalanpalvelus palon jälkeen pidettiin ensi kerran\nhelluntaipäivänä Jumalan vapaan taivaan alla Kajaanintullin\nulkopuolella hiekkakentällä vielä kytevän kaupungin savuavien\nraunioiden ja Ståhleborgin hautausmaan välillä, missä kalkitut\nkivihaudat, joita nyt ympäröi tulen ja auringonvalon sädekehä,\nkohosivat niin merkitsevinä ja aavemaisina, mutta vakavina todistuksina\nkaiken katoavaisuudesta.\n\nHajallaan oleva väki kutsuttiin jumalanpalvelukseen rummulla, sillä\nkirkonkellojahan ei ollut. Seurakunta oli lukuisa; kuitenkin se oli\nvähäinen tässä suunnattoman suuressa kirkossa, mitä ihmiskädet eivät\nolleet rakentaneet ja minkä kattoholvina oli nyt hymyilevä taivaanlaki,\njoka kuin anteeksiantaen avasi hellän isänsylinsä rakkaille,\nvastakuritetuille lapsilleen niiden siinä hiekkakentällä polvillaan\nrukoillessa armoa ikäänkuin kiltit lapset suutelemassa vitsaa\nrangaistuksen jälkeen. Nämä puolialastomat ihmiset olivat puetut\nvaatteihin, joita olivat saaneet pelastetuiksi, yhtä hyvin kelpasivat\nsekä miehen että naisen pukimet. Heitä tuli hartaustilaisuuteen joka\ntaholta. Liikutuksesta värähtelevällä äänellä alotti lukkari virren\n253. Mutta alussa laulun katkaisi seurakuntalaisten itku ja\nnyyhkytykset. Pian se kuitenkin kaikui kirkkaasti ja puhtaasti vapaassa\navaruudessa.\n\nSitten astui esiin iäkäs rovasti, tohtori Wegelius, alottaakseen\nsaarnansa. Hänen arvokkaat kasvonsa olivat kalpeat, ja vapisevat huulet\neivät pitkään aikaan jaksaneet saada sanaakaan kuulumaan. Tämä\nkaunopuheinen äänettömyys teki syvän vaikutuksen, ja kun kunnianarvoisa\nsielunpaimen vain kädellään viittasi kytevään kaupunkiin ja\nhautausmaahan, ymmärsivät häntä niin hyvin särjetyt sydämet.\nSeurakunnan äänekäs itku todisti sen. Tämän jälkeinen saarna oli yhtä\nliikuttava kuin siihen aiheen antanut tapahtumakin. Ei koskaan ole\njuhlallisempaa jumalanpalvelusta vietetty. Mieltäylentävänä ja\nunohtumattomana säilyy se aina niiden muistissa, jotka epätoivoissaan\nsinne tulivat, mutta tyyninä luottaen Jumalan kaitselmukseen\npoistuivat.\n\n\n\n\n25.\n\nUUSIA AVUNLÄHETYKSIÄ.\n\n\nPikaista ja runsasta apua koottiin palossa kärsineille sekä Suomesta\nettä sen ulkopuolella. Kohta kun onnettomuus oli tullut tunnetuksi,\nlähetettiin Turusta kaksi laivanlastillista elintarpeita, ruokaa ja\nvaatteita, ja sitäpaitsi melkoinen rahasumma. Kaiken tämän oli\nosaaottavassa hyvyydessään koonnut sama perhe, jolta ensimmäinenkin apu\ntuli. Muiltakin hyväntahtoisilta ihmisiltä saapui runsaasti lahjoja,\njotka karkoittivat hädän ja kuivasivat onnettomien kyyneleet.\n\nVarakkaampien tappiot olivat suuremmat ja heidän kohtalonsa melkein\nsurkuteltavampi tuossa onnettomassa tulipalossa kuin työväen ja\nvarattomien, sillä köyhemmät yleensä ehtivät pelastaa pienen\nomaisuutensa palamasta ja saivat apua sekä lisäksi työansiota, kun\nkaupunkia alettiin uudelleen rakentaa. Tulipa työkansa tämän kautta\nentistä parempaan varallisuuteen.\n\nKaupungin nuorisossa oli myös merkillinen muutos tapahtunut, siinä\nsuhteessa nimittäin, että seuraavana vuonna palon jälkeen vietettiin\nuseammat häät kuin ennen kymmeneen vuoteen. Tämän seikan selittää vain\nse, että ylellisyyden vaatimukset olivat palaneet kaupungin mukana.\n\nOnnellisin mielestään oli kukaties se, joka kurjuutta kärsiville sai\njaella ihmisystävien lähettämää apua. Mutta yhtä tuskalliseltakin\ntuntui hänestä, kun jaettava loppui kesken, eikä uusille anoville ollut\nmitään antaa. Niin muuankin äiti epätoivoissaan viiden itkevän lapsensa\nkeralla oli polvillaan apua rukoilemassa köyhän almujenjakajan edessä.\nApua-anova oli vieras paikkakunnalla ja oli palon edellisenä päivänä\ntullut miehensä ja lastensa kanssa kaupunkiin, jonne hänen miehensä oli\naikonut asettua käsityöläiseksi. Ensimmäisinä oli mies kiiruhtanut\nsammutustyöhön. Mutta hän putosi alas katolta ja kuoli paikalla. Hänen\nleskensä olikin kaikista palossa onnettomiksi joutuneista säälittävin.\n\nArmeliaat ihmiset, jotka itse olivat saaneet palossa kärsiä suuria\ntappioita, auttoivat kuitenkin köyhää leskeä palaamaan lapsineen\nkotiseudulleen.\n\nMonta ylevää osoitusta jalomielisyydestä, jotka tässä jäävät\nmainitsematta, on kuitenkin merkittynä Kaikkitietävän kirjaan.\n\n\n\n\n26.\n\nPALON SYY.\n\n\nParin peninkulman päässä Oulusta, pienessä talossa Muhoksen pitäjässä,\nasui sisarensa luona keski-ikäinen, naimaton Matleena niminen nainen.\nHänen ulkomuotonsa oli niin kamala, että pikkulapset kirkuivat\npelästyksissään, kun hän lähestyi heitä, vaikka hänen kasvonpiirteensä\neivät suinkaan olleet rumat. Mutta hänen synkässä, särkyneessä\nkatseessaan paloi helvetin tuli, joka herätti kammoa kaikissa, vaikkapa\nhe säälivätkin hänen kärsimyksiään; sillä häntä näytti hivuttavan\nsisällinen tuska, jota mikään lääkäri ei ollut voinut parantaa. Se oli\nkiusannut häntä kolmattakymmentä vuotta, kun hän muutamana päivänä\nankarasti sairastui ja tunsi loppunsa lähestyvän. Sanomattomassa\ntuskassaan sairas pyysi saada puhua papin kanssa, joka heti kutsuttiin\nhänen luokseen. Kuoleva halusi kahden kesken ripittää itsensä papille,\nmutta sisar ja eräs toinen saapuvilla-oleva henkilö kuulivat kuitenkin\nhänen tunnustuksensa.\n\nSairas kysyi papilta, voiko ihminen, joka on ollut syypää tuhansien\nihmisten onnettomuuteen, tulla autuaaksi.\n\nPappi hämmästyi, mutta sanoi, että Jumalan armo on määrätön.\n\nNyt syntinen ilmoitti kauheissa omantunnon tuskissa, että hän yksin oli\nsyypää Oulun paloon. Kaksi murhapolton yritystä oli häneltä sitä ennen\nepäonnistunut, toisen hän oli tehnyt sytyttämällä tulen apteekkari\nSkogmanin rappujen alle, toisen kauppaneuvos Bergbomin talossa. Hän\nvakuutti, ettei hänellä ollut ollut pienintäkään vihaa näitä henkilöitä\ntai heidän perheitään vastaan, mutta paholainen oli synnyttänyt hänessä\nhalun polttaa kaupungin, jossa hän oli nuhteettomasti ollut useassa\ntalossa palveluksessa. Muutamana päivänä, kun hän oli ollut viemässä\nvärjättävää värjäri Papélle, oli siellä joku palvelijoista tiuskunut\nhänelle.\n\nSamana iltana hän kosti sytyttämällä tuleen 40 sylen halkopinon, mikä\noli Papén pihalla, jonka jälkeen hän riensi Muhokselle asuntoonsa.\n\nMutta kun rikollinen näki mustan savun ja tulenloimun leimahtavan kohti\ntaivasta, ei tuo tuli voinut olla polttavampi kuin ne omantunnon\ntuskat, mitkä nyt alkoivat raivota hänen rinnassaan. Kahteenkymmeneen\nvuoteen ei syntinen ollut rohjennut katsoa ylös taivaalle pelosta, että\nvielä näkisi tuon hirvittävän tulen, jonka liekit olivat sytyttäneet\nhivuttavan polton hänen omassatunnossaan, missä se sitten paloi\nalituisesti \"pahemmin kuin helvetin tuskat\", kuten hän sanoi.\n\nVaikeroiden ja itkien vääntelehti murhapolttaja kuin käärme ja\nolkivuoteellaan taivutteli kuin jousipyssy purressaan raivoisana\nkättään, joka oli sytyttänyt murhapolton, niin että suonet avautuivat\njuoksemaan, ja kirskuvin hampain hän pureskeli rikki kieltään, jolla\noli tunnustanut kauhean tekonsa. Sitten hän heitti henkensä jättäen\nvääntyneille kasvoilleen leiman julmasta rikoksestaan.\n\nTapauksessa läsnäolevien hiukset nousivat kauhusta pystyyn, ja pappi,\njoka oli luullut yksin kuulleensa salaripissä annetun tunnustuksen,\nkiiruhti mitään ilmoittamatta kalpeana ja vavisten kotiinsa rukoilemaan\nonnettoman sielun puolesta.\n\n\n\n\n27.\n\nAINOAT VAUNUT.\n\n\nPuoli vuosisataa sitten ajoi Oulussa ainoastaan maaherran perhe\nvaunuilla, ja kun nuo koreat ajopelit vierivät kadulla, katsottiin\nniitä suurella riemulla sekä talojen ikkunoista että kadulta. Suurinta\nhauskuutta kuitenkin lienevät niistä saaneet katupojat, jotka ne\nnähdessään ympäröivät nelistäen kilpaa uljaiden parihevosten kanssa\npäästämättä niitä edelleen. Tällöin nuo vapaat, iloiset pojat olivat\nmielestään ehkä onnellisempia kuin vaunuissa istuvat kalpeat,\nkureliiveihin puristetut naiset, joita samoinkuin ajoneuvojakin\nvallattomat, elämänhaluiset pojat tarkastelivat yhtä suurella riemulla\nkuin vaunuissa istuva perhe olisi katsellut kauneinta näytäntöä.\n\nSiten ilon määrä tässä maailmassa näyttää useimmiten olevan tasan\njaettu, vaikka eri näkökannoilta katsoen. Jos vertaa näihin vaunuihin\nelämän turhamaisuutta ja tavallista menoa sekä köyhän iloa poikien\nriemuun siinä vaunujen ympärillä: kuka silloin voi sanoa, missä onni\ntai ilo on suurin, linnassako vai mökissä? Ehkäpä sittenkin kultaisia\nkahleita kostuttavat runsaammat ja katkerammat kyyneleet kuin\nkerjurisauvaa.\n\nMuutamana päivänä oli erään kiltin pikkutytön sormi pahasti puristunut\noven väliin. Lapsi juoksi parkuen: \"ai! ai!\" isänsä luo sidottamaan\nsormeaan. Kun maaherran vaunut samassa ajoivat ohi, unohti pienokainen\nne nähdessään kipunsa eikä tiennyt iloissaan, mikä sormi oli kipeä, kun\nisä tuli tuomaan jotain lievittävää voidetta kipeän sormen ympärille,\nvaan ojensi kuitenkin yhden pienistä sormistaan, samalla kun hän aivan\nmykkänä ihastuksissaan katseli loistavia ajoneuvoja.\n\nVasta vaunujen kadottua näkyvistä huomattiin aivan terveen sormen\ntarpeettomasti tulleen voidelluksi, sillä kipu tuntui taas\nvahingoittuneessa sormessa, jonka tuskaa ei mikään lääke voinut niin\nlievittää kuin ainoain vaunujen näkeminen.\n\n\n\n\n28.\n\nSUOMALAISET TUKHOLMASSA.\n\n\nEnnen aikaan naurettiin Tukholmassa pahemmin kuin nykyään siellä\nkäyvien suomalaisten kielelle ja sen ääntämiselle. Kaikille muille\nmuukalaisille annettiin anteeksi kielen murtaminen paitsi\nsuomalaisparoille. Vaikka suomenkieli monen mielestä ei olekaan\nsointuva, on se kuitenkin suomalaisen äidinkieli ja hänelle sellaisena\nyhtä rakas ja kallis kuin muille heidän kielensä. Syvästi loukkasi\nsuomalaista sentähden hänen kieltänsä kohtaan osoitettu halveksiminen,\nvaikkapa se aiheutuikin vain ymmärtämättömyydestä. Sillä kieliä\ntaitavat ja oppineet miehet ovat todistaneet, että hiomaton\nsuomenkieli, vaikka onkin teräväsärmäistä ja karkeaäänteistä, on\nkekseliäämpää ja voimakkaampaa kuin uusimmat enimmin viljellyt,\nsointuvat ja suositut kielet. Suomenkielen arvo on puhtaan kullan\nkaltainen, jota piilossaan vuoressa ei sivistys ole päässyt takomaan\neikä hiomaan aseillaan ja jonka täyden arvon vain tutkija on oikein\nymmärtänyt tai todellisen isänmaanystävän taikavapa löytänyt.\n\nSuomenkieltä ei ole niinkään vaikea oppia kuin moni luulee. Sen on\nosoittanut eräs nuori unkarilainen tutkija Reguly, joka vuonna 1842\nmatkusti Pressburgin yliopistosta Suomeen tutkiakseen, onko suomenkieli\nsukua unkarinkielelle! Vain kieliopissa hän huomasi jotain\nsukulaisuutta.\n\nReguly oli kielitaitoinen, sivistynyt ja ulkomuodoltaankin miellyttävä\nnuori mies, ja matkallaan koko Suomen halki aina Tornioon saakka hänet\nkaikkialla hyvin ja vieraanvaraisesti otettiin vastaan ensimmäisissä\nseurapiireissä. Mutta hän kieltäytyi kaikista kutsuista, tanssiaisista\nja nuorisonhuveista, täyttääkseen matkansa tarkoituksen ja oppiakseen\nmaalla rahvaan parissa suomenkieltä. Kahdeksassa kuukaudessa tämä\nonnistuikin tiedonhaluiselle muukalaiselle niin hyvin, että hän puhui\nja kirjoitti suomea virheettömämmin kuin usea syntyperäinen\nsuomalainen.\n\nPaluumatkallaan koetti Reguly pääkaupunginkin loistavimmissa piireissä\nesiintyä puhumalla suomea. Hän oli niin ylpeä tästä kielitaidostaan,\nettä vastasi suomenkielellä, kun joku, jonka hän tiesi taitavan tätä\nkieltä, puhutteli häntä entiseen tapaan ranskaksi, sillä hän ei\nkäsittänyt, mikä rasitus olisi oman maansa kielen puhumisessa, mitä\nhänen mielestään moni ymmärtämättömyydessään, kun tahtoi käydä hienosti\nsivistyneestä, nyytti häpeävän.\n\nTämä väärä häpeäntunne maan kieltä kohtaan on vielä jälellä\nruotsalaisten osoittamasta pilkasta entisaikoina, jolloin Suomea\npidettiin vain hyvänä ruokasäiliönä hyvin järjestetyssä taloudessa ja\nsen kieltä keittiö-alaan kuuluvana. Mutta sen kansaa pidettiin\nkuitenkin uskollisena, luotettavana ja voimakkaana apuna sodassa ja\nhädän aikana.\n\nPaljon aihetta leikinlaskuun antoi kuitenkin usein suomalaisten\nkansallisluonne ja heidän puuttuva ruotsinkielentaitonsa.\n\nEräs oululainen kauppias oli juuri purjehtinut omalla laivallaan\nTukholmaan ja meni siellä ravintolaan syömään päivällistä. Matkustaja\nistuuduttuaan hyvin katetun päivällispöydän ääreen pyysi lihalientä.\n\nNäppärä palvelusneiti toi hänelle kohta annoksen.\n\nSuomalaisemme, joka oli tottunut voimakkaaseen ruokaan, kysyi lientä\nmaistettuaan neidiltä, mitä tämä oli antanut hänelle.\n\nIloisesti ja kohteliaasti neiti vastasi: \"Lihalientä.\"\n\n\"Mitä te sanoitte tämän olevan?\" kysyi vieraamme vielä uudelleen.\n\n\"Lihalientä eli buljongia -- kirkasta buljongia -- oikeata buljongia\",\nhuusi tyttö niin kovasti kuin jaksoi ääneti istuvan ja kummastelevan\nvieraan korvaan, jota hän luuli huonokuuloiseksi ja joka mitään\nsyömättä tarkasteli lautasensa sisällystä. Vielä kerran ponnisti\nharmistunut neitonen keuhkojaan: \"Eikö herra näe sen olevan maukasta,\nkirkasta lihalientä?\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi matkustajamme aivan levollisesti; \"minä näen, näen\nkyllä ja kuulen ja uskon, että ... että tämä on kirkasta; mutta jos\ntämä on lihalientä, niin olen laivallani purjehtinut tänne Tukholmaan\nenemmän kuin sata peninkulmaa kirkkaassa lihaliemessä.\" Hän aikoi\nlähteä tiehensä, mutta siivo palvelusneiti joudutti hänen eteensä\ntodella herkullista häränpaistia, joka viekoitteli matkustajan jäämään\npaikalleen.\n\nSamassa tuli huoneeseen aito suomalainen laivuri poikineen. He olivat\nvast'ikään jättäneet Blasieholmin luo jaalansa, joka oli täydessä\nlastissa kuin Noan arkki sekä ihmisiä että elukoita.\n\nReippailla merimiehillä oli ollut vastatuuli ja sen vuoksi pitkä ja\nvaivalloinen matka. He halusivat nyt virkistyksekseen syödä hyvän\naterian.\n\nMutta ei isä yhtä vähän kuin poikakaan kyennyt ruotsiksi haluaan\nilmoittamaan, vaikka he ymmärsivätkin sitä kieltä. Hyväntahtoisesti he\nhymyilivät tälle itsekin eivätkä panneet pahakseen tarjoilijattaren\npidättyvää naureskelemista sille, että ahavoitunut laivuri toisteli\nainoata tilaisuuteen sopivaa, muistamaansa sanaa: \"mat, mat,\nmänniska!\"[61] Pilaileva neitonen seisoi kuitenkin siinä vain\npaikallaan. Mutta äkkiä tuli hän kuin sähköitetyksi, kun mykän\nmatkustajamme pyyntöä tulkitsi hänen täysinäinen lompakkonsa, minkä hän\nmerkitsevästi näytti tytölle. Kohta ymmärsi neitonen hänet täydelleen,\nnosti kohteliaasti tuolin pöydän ääreen ja yhtä toimekkaasti toi\nhänelle syötäväksi lautasellisen valkeaakaalia, minkä ukko heti hyvällä\nruokahalulla nautti, sillä jo jaalassaan hän oli ottanut ryypyn tai\npari viinaa aterian pohjaksi.\n\nPoika lähestyi nyt kaunista tyttöä. Hän aikoi puhua, mutta hän ei\nmuistanut sanoja. Hämmennyksissään hän pyöritteli leveälieristä\nnahkahattuaan käsissään ja ujosteli yhä enemmän, kun huomasi parin\nkapeasäärisen herrasmiehenkin virnistäen odottavan hänen asioimisensa\ntulosta. Mutta hienoa neitosta näytti mairittelevan tuon Herkuleen\nhämmentyminen, minkä hän uskoi aiheutuvan oman kauneutensa\nkaikkivoimasta. Vaikka reippaan, nuoren merimiehen puhtaissa ja\nterveissä kasvoissa ilmeni voimaa ja uljuutta meren myrskyjä kestämään,\nniin nyt hän todella näytti kadottaneen rohkeutensa seisoessaan\nirvihampaiden ja tukholmalaisen nuken edessä ponnistelemassa muistiaan\nparhaalla ruotsinkielentaidollaan. Mutta yht'äkkiä hän rohkeasti sanoa\npaukautti:\n\n\"Jonfru, ke mik en klas vin!\"[62]\n\nNauraa hohottaen kiiruhti tyttö täyttämään hänen pyyntönsä, kun eräs\nhienoista nuorista herroista hoiperteli neidin luo ja sanoi matkien:\n\n\"Jonfro, ke mik ock en klas vin!\"[63] jota seurasi yleinen\nnaurunräjähdys.\n\nMutta suomalainen merimiehemme seisoi siinä aivan välinpitämätönnä\nryyppien viiniään. Kun hän oli tyhjentänyt lasinsa pohjaan ja sitä\nvielä tarkastellut, kääntyi hän silmät täynnä kiukkua pilailevan\nirvihampaan puoleen, joka yhä virnistellen katseli häntä. Samassa\ntuokiossa kun suomalainen virkkoi hänelle: \"Vill tu ha ett örfil?\"[64]\nmakasi jo hieno herra sellaisen saaneena aivan odottamattaan pitkällään\npöydän alla, jonka jälkeen merimies perin levollisena lähti\ntyytyväisenä syömään täydessä rauhassa jaalaansa homehtuneita\nherneitään. Ei kukaan läsnäolevista ollut kyllin kohtelias häntä\nsaattamaan.\n\nKoko tapausta oli isä aivan huoletonna katsonut syrjästä syödessään\nparia kaaliannostaan.\n\n\"Haluatteko ehkä vielä annoksen?\" kysyi pelästynyt neitonen nyt hyvin\nkunnioittavasti.\n\n\"Ja, mat\", sai hän vastaukseksi.\n\nTyttö toi taas lautasellisen samaa ruokaa.\n\nLaivuri söi senkin, mutta näytti tyytymättömältä ja vastasi kiivaasti\ntytön kohteliaaseen kysymykseen, halusiko hän vielä lisää: \"Ja, ja,\nmat, mat.\"\n\nNeitonen, joka oli perin hyvillään, kun osasi niin hyvin arvata hänen\nmakunsa, toi neljännen kaaliannoksen. Mutta nyt laivuri ei jaksanut\nenää hillitä itseään. Vihasta punaisena hän ärjäisi: \"Inte mera kaalia,\nmänniska!\"[65] ja löi nyrkillään lautasen pohjaan niin lujasti, että se\nlensi kattoon, ja pikku kaunotar seisoi siinä kauhistuneena keskellä\nkaali- ja porsliinipalasten sadetta kyynelsilmin ja vaatteensa\nlihaliemessä, jonka hän nyt sydämensä pohjasta olisi toivonut olleen\nkirkasta buljongia, sillä silloin hänen pukuunsa ei olisi jäänyt\nainoatakaan tahraa.\n\nSuomalainen laivurimme katui kohta kiivastumistaan ja kuivasi\nkaunottaren kyyneleet kymmenen riksin setelillä. Sitten viittasi hän\nikkunaan ja osoitti muutamaa pulloa, mutta hän ei osannut sittenkään\nilmaista, mitä hän halusi, ja sitä nyt kaikki nauramatta koettivat saada\nselville. Lopulta hän virkkoi pyyntöään ilmoittaakseen: \"fönster-sagd\",\njota ei yksikään muu ymmärtänyt kuin suomalainen kauppias, joka juuri\noli lähtemäisillään pois. Hän tulkitsi maamiehensä haluavan \"lasin\nsahtia.\" Laivuri oli pyyntöään ilmaistessaan sekoittanut ikkunalasin\njuomalasiin ja vääntänyt ruotsinkielen kaltaiseksi suomalaisen _sahti_\nsanan. Niin vaikeata oli sivistymättömien suomalaisraukkojen lausua\najatuksensa ymmärrettäviksi tärkeämmissäkin liikeasioissaan; ja kaksin\nverroin he kärsivät huomatessaan itseään pilkattavan, kun he vaivasivat\npäätään, jotta heitä ymmärrettäisiin.\n\n\n\n\n29.\n\nMAJURI MYHRBERG.\n\n\nMatts August Myhrberg, kapteeni ja tullinhoitaja Anders Myhrbergin ja\nhänen rouvansa Kristina Soveliuksen poika, on syntynyt Raahessa\nheinäkuun 29 p:nä 1799.\n\nIsä oli ruotsalainen synnyltään ja muutti Suomen sodan aikana takaisin\nRuotsiin. Perheensä hän jätti Knuutila nimiselle maatilalleen, joka on\npuolen peninkulman päässä Oulusta, ja täydellä luottamuksella hän jätti\nkaiken huolenpidon lastensa kasvatuksesta älykkäälle vaimolleen.\n\nRouva Myhrberg oli rikkaan raahelaisen kauppiaan tytär ja tämän onnensa\nlisäksi erittäin kaunis, rikaslahjainen, hyväsydäminen ja\nlujaluonteinen.\n\nVaikka rouva Myhrberg ensi sijassa huolehti naisen velvollisuuksista ja\ntoimien kodin piirissä niihin antautui, riitti hänellä aikaa kuitenkin\nsielunsakin sivistämiseen. Jo lapsena ilmeni hänessä harrastus oppia\nmaantietoa ja ihmiskunnan historiaa, mutta sitä pidettiin niin\ntarpeettomana, että hän vain oman ahkeruutensa ja tiedonhalunsa avulla\nilman opettajaa sai opiskella näitä aineita, ja syystä häntä sanottiin\n\"Raahen kirjastoksi\", kun siihen aikaan kaupungissa ei ollut mitään\ntodellista kirjastoa. Hän olikin kenties kirjallisuuteen parhaiten\nperehtynyt nainen koko Suomessa. Mutta hellän ja viisaan äidin\nsuurimpana ansiona oli kuitenkin lastensa kasvatus, minkä hän sai\nannetuksi kuudelle lapselleen, viidelle pojalle ja yhdelle tytölle,\nsuurella vaivannäöllä. Sen sijaan että hän olisi heidän huvikseen\npuhellut naapurien asioita ja muuta samallaista, kertoi tuo sivistynyt\näiti lapsilleen todellisia ja opettavaisia tapauksia yleisestä\nhistoriasta, kuvaili pojillensa vanhan tai nykyajan sankarien urotöitä,\nviisautta ja jaloja toimia, esitti Kolumbuksen rohkeita matkoja y.m.\nHänen kolmas poikansa August, joka ulkomuodoltaan, terveydeltään ja\nvoimiltaan oli kuin pieni karhu, kuunteli hartaimmin kertomuksia\nvanhoista kreikkalaisista ja roomalaisista, mutta hänen veljensä\nolisivat tahtoneet olla Kolumbuksen mukana.\n\nVapaasti saivat reippaat pojat huvitella piehtaroimalla lumihangissa\ntaikka paahtua suomalaisessa saunassa. Siten karastui heidän\nterveytensä jokaista ilmastoa kestämään.\n\nMuutamana päivänä, kun nuo vallattomat pojat leikkivät käynnissä-olevan\nmyllyn äärellä, tarttui kahdeksan vuotinen August pelottomuudessaan\nmyllyn siipeen ja kohosi sen mukana ylös ilmaan, mutta putosi alas\nmaahan ja taittoi molemmat käsivartensa. Poikanen ei ollut koskaan tätä\nennen nähnyt äitinsä itkevän, ja se näkö koski häneen kaikista\nkipeimmin, kun hän kärsivällisesti ja valittamatta lepäsi äitinsä\nsylissä erään viisaan maalaismuorin sitoessa hänen käsivarsiaan.\nKäsivarret paranivat aikaa myöten, ja siten osoittautui selvästi, että\nniitä hoitanut eukko oli ollut kylläkin ymmärtäväinen.\n\nAugust Myhrberg kävi Oulun triviaalikoulun läpi ja lähetettiin sitten\nneljäntoista vuotisena Upsalaan professori Grenanderin kasvatettavaksi.\n\nMyhrberg suoritti 1815 ylioppilastutkintonsa ja oli silloin hienosti\nsivistynyt, miellyttävännäköinen nuorukainen. Vuonna 1818 suoritti hän\nkiitoksella hyväksytyn kansliatutkinnon. Hän oli kuitenkin aina kovasti\nhalunnut sotilasuralle, mutta siihen ei suostunut hänen luonteeltaan\nitsevaltainen isänsä. Kun isä kuoli 1821, sai hän tehdä halunsa mukaan.\nKunnialla suoritti hän tykkiväentutkinnon ja matkusti sitten Pariisiin.\nVuonna 1824 meni hän Kreikkaan, jossa liittyi sotaväkeen vapaaehtoisena\nsotamiehenä ja korotettiin sodan aikana urhoollisuutensa ja\nsotilasansioittensa vuoksi Palamedes linnoituksen päälliköksi Ateenan\nluona.\n\nYhdellä kertaa oli Myhrberg kohonnut sotamiehestä komppanian\nkapteeniksi, kun hän oli kiivaassa taistelussa kolmasti pelastanut\nkuolemasta urhoollisen päällikkönsä eversti Fabvierin. Tämä oli\ntaistelun kuumuudessa huimana tunkeutunut vihollisten sekaan ja oli\naivan raivoisain turkkilaisten keskellä, kun Myhrberg yksin miekka\nojossa hyökkäsi hämmästyneeseen turkkilaisjoukkoon, jonka piti väistyä\nhänen säkenöivän ja terävän miekkansa tieltä. Nuori sotilas nosti\njättiläisvoimillaan päällikkönsä olalleen ja kamppaillen vihollista\nvastaan kantoi hänet pois taistelusta. Päällikkö nimitti hänet kohta\nadjutantikseen.\n\nNavarinon taistelussa haavoittui Myhrberg pahasti. Sodan aikana\ntutustui hän moneen Kaarle Juhanan entiseen hauskaan sotaveikkoon.\n\nMyös siellä saattoi hän tilapäisesti hyödyttää rakasta, vaikka\nkaukana-olevaa isänmaataan, kun hänen onnistui vapauttaa pari\nsuomalaista kauppalaivaa turkkilaisilta.\n\nSodan loputtua vapautetut kreikkalaiset eivät voineet palkita\nsankareitaan muulla kuin maatiloilla, mitkä olivat takavarikoidut\nturkkilaisten puolelle menneiltä perheiltä. Myhrbergillekin tarjottiin\nmonta sellaista tilusta. Mutta hänen jalo luonteensa, joka ei etsinyt\nomaa etua, ei sallinut hänen ottaa sellaista vastaan.\n\nOmistajalle Myhrberg kirjoitti: \"Ihmisyyden nimessä tulin taistelemaan\nvapautenne ja omistusoikeutenne puolesta enkä riistämään teiltä mitään.\nPalatkaa uskollisena alamaisena maahanne minulta ottamaan vastaan\nperitty maatilanne ja mikä laillisesti teille kuuluu, ja minä olen\nkyllin palkittu.\"\n\nPalaavien kiitollinen ilo oli hänestä suurin palkinto.\n\nMukanaan pieni eläkekirja, kaksi tyhjää kättä, rikas sydän ja runsaita\nsiunauksia palasi tuo jalo mies Pariisiin, missä hänet etevimmissä\npiireissä otettiin vastaan arvonannolla. Täällä nautti hän Lafayetten\nsuosiota hänen la Grange maatilallaan Pariisin lähellä.\n\nKoti-ikävä, halu päästä sukulaisien ja ystävien luo, jotka elivät\nkylmässä Pohjolassa, sai Myhrbergin 1840 palaamaan kotimaahansa\nRuotsiin, missä hän toivoi voivansa ohjata varattoman ja rakastetun\nsisarensa toiverikkaiden lasten kasvatusta, joilta kuolema oli\nriistänyt rakkaan ja hyvän isän. Mutta voidakseen olla turvana näiden\nrakkaiden lasten tulevaisuudelle, lähti jalo eno heidän hyväkseen taas\nvapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen St. Barthelemyn saarelle, jossa\nhänestä tuli nostoväen päällikkö.\n\nMajuri Myhrberg käväisi 1840 Suomessakin, jonka maaperälle hän oltuaan\nsieltä poissa seitsemäntoista vuotta liikutetuin mielin astui\ntavatakseen iäkästä äitiään.\n\nVain harvat voivat oikein tuntea ja ymmärtää sitä ylevää, puhdasta ja\njaloa, mikä oli tämän miehen, joka oli arvoituksentapainen paljossa\nmaailmankokeneisuudessaan, kauniissa sielussa ja hyvässä sydämessä.\n\nThomas Gordonin ansiokkaassa englanninkielellä ilmestyneessä ja useille\nkielille käännetyssä Kreikan vapaussodan historiassa mainitaan parhaana\nja urhoollisimpana helleenein sotaan osaa-ottaneiden muukalaisten\njoukossa ruotsalainen herra Myhrberg, urhoollisen ranskalaisen everstin\nFabvierin adjutantti, mukana tunnetulla, äärettömiä vaikeuksia ja\nponnistuksia kysyvällä retkellä Chios saarta vastaan, joka kuitenkin\nlopulta täytyi heittää viholliselle, ja jossa tilaisuudessa suurimman\nosan mukanaolevasta ratsuväestä pelasti vain kapteeni Myhrberg\nneuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Tekijä kertoo:\n\n\"Mielihyvällä käytämme tätä tilaisuutta omistaaksemme Myhrbergille\nkunnioituksemme osoituksen: hän oli paras ja urhoollisin kaikista\nphilhelleeneistä,[66] suvultaan ruotsalainen[67] ja yhtä huomattava\nruumiinvoimiltaan, ulkomuodoltaan ja rohkeudeltaan kuin malliksi\nkelpaavasta siveellisyydestään. Hän tuli halpana sotamiehenä\nsäännölliseen ratsuväkeen, kun se vuonna 1825 muodostettiin, ja kohosi\nomasta ansiostaan ratsumestarin arvoon, joksi hänet 1827 kenraali\nChurch nimitti. Hän kunnostautui taistelussa turkkilaista ratsuväkeä\nvastaan Euboian saarella. Khaldarissa pommin räjähtäessä murskautui\nhäneltä jalka. Hän oli mukana Attikan koko talviretken ajan ja ui\ntoukokuun 6 päivänä veneihin aseineen, joita hän ei halunnut jättää\nviholliselle. Syntyneenä hyvin arvokkaasta perheestä hän oli saanut\nvarsin oivallisen kasvatuksen vastaiseksi edukseen.\"\n\nTämä kiitos on kunniaksi jalon miehen sekä ruotsalaiselle että\nsuomalaiselle nimelle, mutta tuo kiitollinen poika itse sanoo, että\njokainen hänestä annettu kiitossana kuuluu ja on tuleva hänen aina\nhellästi kunnioittamalleen äidilleen, joka hänet on kasvattanut.\n\n\n\n\n30.\n\nMONTGOMERY.\n\n\nPaitsi Myhrbergiä on eräs toinenkin Oulun nuorukaisista saavuttanut\nhuomattavan nimen isänmaan urhoollisten poikien joukossa. Hän sai\nkasvatuksensa sodassa taitavimpien ja rohkeimpien soturien parissa.\nIsänmaan puolustussodassa hän uransa alotti. Siellä hänelle oli oppia\nantamassa tykkien jyske ja tuli, hänen pallopelinään tulipunaiset\nkuulat, hänen vuoteenaan lumikinokset, leirinään jäiset kentät,\nravintonaan nälkä ja jano, jäätelönä jälkiruuaksi neljänkymmenen asteen\npakkanen, suojelusvartionaan ikimetsät, henkivartioinaan petoeläimet,\nkävelypaikkanaan erämaa, koulutoverinaan karski ja raaka suomalainen\nsoturi ja esimerkkinään taitava ja peloton päällystö.\n\nTämän nuoren sankarin isä oli majuri Montgomery, joka palveli Kajaanin\npataljoonassa ja oli arvossapidetty sotilas, minkä virkatalo oli\nLimingassa neljän peninkulman päässä Oulusta.\n\nLiian varhain riisti kuolema majuri Montgomeryn kahdeksalta pieneltä\nlapselta ja vielä nuorelta, epätoivoiselta puolisolta, joka oli erään\neversti Löthmanin tytär ja saanut kasvatuksensa Tukholmassa. Hän oli\nerittäin hienosti sivistynyt, tunteellinen nainen, jolla ei ollut\nsielun voimia kestämään suurta suruaan rakkaan miehensä kuoleman\njohdosta eikä näkemään, miten hänen pienet lapsensa jäisivät köyhyyden\nvuoksi ilman kasvatusta. Suru saattoi hänet täydelliseen epätoivoon,\nniin että hänen järkensä sekaantui, ja pienet, isättömät lapset\nkadottivat siten hellän äidin hoidon.\n\nKolme nuorta poikaa lähti Suomen sotaan puolustamaan isänmaataan.\nKustaa, jonka ulkomuotokin ja sankarillinen ryhti herätti enimmän\nhuomiota, sai myös enimmän ylistystä heistä. Nuori, vilkas,\nhelläsydäminen poika oli jo lapsesta lähtien karaistunut kestämään\nkieltäymyksiä ja kaikkia vaivoja, jotka köyhästä nuorukaisesta useinkin\ntekevät miehen, mikä pysyy lujana eikä lannistu elämän vaiheissa.\n\nSodan suurimmat sankarit, \"urhoollisimmat urhoollisista\", Adlercreutz,\nSandels, von Döbeln, Cronstedt, olivat esikuvina ja epäjumalina, joista\nuljas nuorukainen uneksi, olipa valveilla tai makuulla, samalla kun\nmitä ankarimmat rasitukset karkaisivat tulevan urhon voimia. Kustaa\nyleni rummunlyöjästä everstiksi kunniakkaalla sotilasurallaan ja on\nnykyään Uumajassa maaherrana. Kirjallisellakin alalla hän on\nkunnostautunut. Muun muassa hän on julkaissut historiallisen\nkertomuksen Suomen sodasta 1808 ja 1809. Maaherra Montgomery puhuu\nvieläkin suomea aivan mielellään, koska se on hänen äidinkielensä.\n\n\n\n\n31.\n\nL. H. KECKMAN.\n\n\nOululainen kauppias, sittemmin kauppaneuvos Lars Henrik Keckman oli\npapinpoika. Mentyään avioliittoon kauppias Sakris Franzénin lesken\nkanssa pääsi hän siihen aikaan melkoisen omaisuuden omistajaksi; ja\nkuuden alaikäisen lapsen isäpuolena ja holhoojana hoiti hän näidenkin\nperintöä yhdessä kauppahuoneen laajojen liikeasiain kanssa viisaasti ja\nrehellisesti.\n\nKeckman oli teräväpäinen, ja kauppiaana hän oli niin sanottu\nkeinottelijakyky, sen ohessa toimelias, säästäväinen ja säännöllinen,\nlujaluontoinen ja hyväsydäminen. Mutta muutamat hänen vilkkaan\nluonteensa omituisuudet saivat joskus aikaan ikävyyttä hänelle\nitselleen ja hänen läheisilleen.\n\nKeckman oli perpetuum mobile toiminta-innossaan, joka piti häntä\nalituisessa liikkeessä. Samanlaista toimeliaisuutta vaati hän koko\ntalonväeltäänkin ilman lepoa ja ja rauhaa silloin, kun hän oli niin\nkutsutulla rajulla pohjatuulellaan, mutta tyynemmällä mielenlaadulla\nollessaan oli hän yhtä hellä ja hyvä puoliso ja isä kuin iloinen ja\nvieraanvarainen ja kohteliaan kohtelias isäntä.\n\nLapsipuoltensa kasvatuksesta hän piti samalla tavalla huolta kuin\nkolmen omankin lapsensa. Hän ei säästänyt mitään kustannuksia heille\ntietoa ja sivistystä hankkiakseen, ja lasten tavallista paremmat\nopiskeluun taipuvat luonnonlahjat olivatkin pian isän ylpeytenä ja\nilona. Mutta toisinaan sattui ukon ollessa pohjatuulituulellaan, kun\nhän huomasi kyvykkäiden tyttäriensä sunnuntai-iltapäivänä istuvan\nsyventyneinä lukemaan tai soittamaan, että hän hyökkäsi kuin tuulispää\nhuoneen läpi ja sen enempää ajattelematta tai sanojaan punnitsematta\ntoruskeli:\n\n\"Täällä te istutte lukemassa kohisevista puroista ja uljaista uroista.\nLaulatte ja sitralla soitatte tuhansista rakkaudenjumalista, mitkä\nelävät kastehelmillä ja kuutamon säteillä. Ottakaa rukki ja kehrätkää,\nniin teette jotakin hyödyllistä.\" Sitten heitti ukko suutuksissaan ovet\nauki ja riensi toisiinkin huoneisiin pitämään sopivia luentoja\nvaikenevalle kuulijakunnalleen.\n\nKun äreän ukon hurskas ja rakas vaimo, joka osasi kuin ukkosenjohdatin\nhajottaa ja johtaa synkät pilvet miehensä otsalta, jo kauan oli\nlevännyt haudassa ja lapsipuoletkin jo asuivat oman katon alla erossa\nisän kodista, tuntui tyhjältä ja autiolta nyt yksinään elävästä\nperheenisästä, jonka levoton luonne oli kuin huhtikuun ilma\nympärillään, yhtäkkiä vaihtuen rajumyrskystä tyyneen, talvipakkasesta\nlämpöön.\n\nPohjatuulituulella ollessaan oli ukon paras mielilause, \"ettei naisten\ntoiveita eikä tahtoa (jos he uskaltavat sitä osoittaa) koskaan saa\ntäyttää, sillä silloin menevät asiat hiiteen, jos niitä seuraa.\"\n\nTähän väitteeseensä oli ukko takertunut, kun hän muutamana iltapäivänä\ntapansa mukaan ilman mitään aihetta piti saarnan ympäristölleen. \"Että\nniin käy\", jatkoi hän, \"siitähän on todistuksia aina maailman alusta\nlähtien. Sillä jos ei Aatami olisi ollut suuri raukka, olisi hän\nsuloisessa paratiisissa persolle ja ylpeälle vaimolleen hyvän ja pahan\ntiedon puusta taittanut kelpo raipat omenan sijasta; ja silloin\nolisimme päässeet paljosta pahasta, säästäneet ne rahat, mitkä nyt\nmenevät ulkomaalaisille tarpeettomiin hienouksiin ja koruihin, ja\nolisimme saaneet paistattaa päivää paratiisissa huolehtimatta\nvaatteista ja ruuasta, huviksemme syöneet vain viikunoita, rusinoita,\nluumuja ja kuitenkin päässeet tuosta kirotusta hammastaudista (joka\nparaillaan vaivasi ukkoa) ja muista vaivoista. Mutta, herra nähköön,\nAatamin piti olla kohtelias naiselleen\", jatkoi ukko närkästyneenä, \"ja\nniin sanoi hän kaunottarelleen, joka halusi syödä kiellettyä hedelmää\n-- nähkääs juuri siksi, että se oli kiellettyä --: 'Niin, enkelini,\ntässä on sinulle omena.'\" Tämän muisteleminen sai ukon niin kuohuksiin,\nettä hän yhä kiivaammin jatkoi:\n\n\"Niin, jo silloin alkoivat naisten vaatimukset. Tyhmyys oli\nkorkeimmillaan, vasta kun Aatami itsekin maistoi omenaa. Mutta kas,\nniellä hän sitä ei kuitenkaan voinut; sillä pala tarttui tuon syntisen,\nmutta kunnon miehen kurkkuun, kun hän ajatteli vähän asiaa. Sittemmin\nhän kyllä sai katua, ettei harkinnut kohteliaisuuttaan, kun enkeli ajoi\nhänet ja hänen person Eevansa miekka kädessä paratiisista. Selkään minä\nolisin antanut, sen hän olis ansainnut.\"[68] -- Kun ukko oli\nkiihkossaan, hän tavallisesti suomensi ruotsinsa, jotta puhe olisi\nollut yhä painavampaa.\n\nKun myrsky ensimmäistä ihmisparia vastaan oli näin raivonnut, tyyntyi\nja rauhoittui taas Keckmanin mieli.\n\nSäteilevin kasvoin kääntyi hän nyt ainoan tyttärensä puoleen, joka oli\nkuunnellut paratiisin asukkaiden kovaa tuomiota. Ystävällisesti hän\nkysyi tytöltä, tahtoisiko tämä mennä samana iltana toimeenpantaviin\nhienoihin tanssiaisiin.\n\nPunastuen ja silmänsä maahan luoden vastasi nuori kaunotar, ettei\nhänellä ollut halua niihin nyt mennä.\n\nMeidän kesken on kuitenkin tunnustettava, että kaunis tytär ikäisensä\nkaikella innolla ja ilolla halusi olla mukana loistavissa\ntanssiaisissa, sillä sellaisia huvitilaisuuksia siihen aikaan Oulussa\noli paljon harvemmin kuin nykyään. Hän oli miettinyt tuhansiakin\ntuumia, joiden tähden unikin karkottui öisin hänen kauniista\nsilmistään, miten saisi luvan isältä niihin mennä, ja koko edellisen\nyön hän oli työskennellyt saadakseen valmiiksi kauniin tanssipukunsa.\nHuolestunut impi tiesi, ettei hän saisi ikävöimäänsä lupaa, jos hän\nilmoittaisi hartaasti haluavansa olla noissa toivomissaan huveissa,\njotka kuitenkin juuri hänen kunniakseen etupäässä pidettäisiinkin.\nKelpo tytärtä suretti, että hänen rakkaalle isälleen piti teeskennellä\nsamoin kuin niin monen muunkin lapsen, joiden luottamuksen parhaat\nvanhemmat hyvässä tarkoituksessaan kadottavat, kun he lastensa tulevan\nonnen vuoksi tahtovat kieltää heitä olemasta mukana nuorten viattomissa\nhuveissa.\n\n\"Vai niin?\" kiivaili taas isä. \"Kas vaan -- sinä et tahdo -- sinulla ei\nole ollenkaan halua tanssia! -- Mutta minäpä näytän, että minun tahtoni\non sinunkin. -- Jos neidillä on halua tai ei, niin nyt menee neiti\nkuitenkin kohta pukeutumaan tanssiaisiin. Kello seitsemän tulen\nnoutamaan sinua niihin, ja sillä hyvä.\" Ja suutuksissaan lähti ukko\nkiireesti huoneesta.\n\nSydän levotonna, mutta iloisena kiiruhti nuori neitonen tottelevaisesti\ntäyttämään isänsä jyrkkää käskyä.\n\nHäikäisevän kaunis oli Lise Keckman astuessaan komeasti valaistuun\ntanssisaliin muhkean ja tyttärestään ylpeän ja tyytyväisen isänsä\nrinnalla. Valkoinen silkkipuku kietoi hänen soreaa vartaloaan. Puvun\nyllä liehui sinervä, runsaspoimuinen harsotunikka, minkä taivaansinistä\nkirkkautta tummensi ainoastaan hänen suurten, ihanien, mustien\nkulmakarvojen varjostamien silmiensä väri, jotka nyt ilosta säteilivät,\nmitä ei aiheuttanut hämmästyneiden ihailijoiden osoittama mieltymys,\nvaan se tyytyväisyys, rakkaus ja riemu, jonka hän näki muuten niin\nusein ankaran isänsä nyt ystävällisillä kasvoilla. Neidon tuuheaa,\nmustaa tukkaa oli ylhäällä pitämässä helmikoristeinen kultakampa. Vain\npari suortuvaa valui alabasterinvalkealle kaulalle. Nuoruudenilo\nhymyili hänen korallihuulillaan ja veitikkamainen lemmenjumala hänen\nruusuposkiensa kuopista. Pieni hienosti kaareutuva nenä antoi ei vain\nhänen kauniille kasvoilleen, vaan myös hänen koko olennolleen\nmajesteetillisen näön ja ryhdin, jota tuo hyvä tyttö ei edes unissakaan\nolisi rohjennut itselleen ottaa. Luonnon oma käsi se painaa kruunun\nvaatimattoman kaunottaren otsalle, olkoonpa tämä mitä säätyä tahansa.\n\nTanssiaisten huomattavimpia kaunottaria oli neiti Angelique\nEhrenstolpe, läänin maaherran tytär. Samoin juhlittuja olivat neidit\nMyhrberg, Liljedal ja Liljeqvist.\n\nTanssiaiset alkoivat poloneesilla rykmentinsoittokunnan sointuvasti\nsoittaessa.\n\nVirvoituksia tarjoiltiin yhtenään.\n\nIllallinen syötiin suurten katettujen pöytien ääressä, joihin ensin\nnaiset istuutuivat, silloin useinkin kohteliaiden herrojen heitä\npalvellessa.\n\nPöydillä komeili kauppiaiden laivoilla Aleksandriasta tuotuja,\nastioihin pantuja hedelmiä sekä sokeroituja konvehteja Italiasta, joita\nsiellä nunnat luostareissa olivat mestarillisesti valmistaneet.\nAnanashedelmiä viheriöine lehtineen, viinirypäleitä, aprikooseja ja\npersikoita oli aistikkaasti järjestetty korkeihin kristallimaljoihin ja\nhopeakoreihin, jotka olivat asetetut säännölliseen järjestykseen\nkorkean, kotitekoisen koraanin ympärille, mikä loisti kirjavin värein\nkimaltelevan, sokerisen hopeaverkon läpi, jolla se oli päällystetty.\n\nVilkkaasti jatkui iloinen tanssi kello neljään aamulla. Mutta jo kahta\ntuntia aikaisemmin palasi ukko Keckman imelänhappamena kotiin\ntanssimisesta väsyneen tyttärensä kanssa.\n\nPian sitten tuli hyvästä ja kauniista Lise Keckmannista asessori,\nnykyään vuorineuvos Julinin onnellinen aviopuoliso.\n\nMutta todistuksena maallisen elämän lyhyestä onnesta laskettiin kahden\nvuoden perästä hautaan tämä rakastettava nainen, jonka olennossa\nyhtyivät nuoruus, kauneus ja kaikki, kaikki, mitä elämässä onneksi\nsanotaan. Vainajan haudalla luki pappi seuraavan säkeistön:\n\n    Ah! Pääsit määrään elos varhain!\n    Sua, hyvää, jäimme kaipaamaan.\n    Haudallas kyynele on parhain\n    todistus murheestamme vaan.\n\nKaksikymmentäkaksi vuotta sen jälkeen teki kuolemaa tuo ennen niin\nvoimakas, rikas ja mahtava perheenisä. Hän oli nyt raihnainen,\n82-vuotias, harmaahapsinen vanhus ja asui parissa pienessä\nvuokrahuoneessa vieraiden, hyvien ihmisten seurassa, ja vain yksi hänen\nlapsipuolistaan, kauppaneuvos J. Franzén, huolehti pojan todellisella\nhellyydellä vanhuksen hoitamisesta, niin ettei häneltä mitään\npuuttunut, vaikka omaisuus oli melkein lopussa monien vastoinkäymisten\nvuoksi, sitten kun lasten perintö oli rehellisesti suoritettu ja Oulun\npalo hävittänyt hänen kauniin talonsa ja huomattavimman omaisuutensa.\n\nLevollisena ja iloisena lepäsi väsynyt matkamies vuoteellaan, vaikka\nhänen luonteensa omituisuudet pysyivätkin jälellä aina elämän loppuun\nasti.\n\nMuutamana päivänä, kun hänen nuoruudenystävänsä, kapteeni Possén, joka\nvielä oli reipas ikäiseksensä, tuli tervehtimään vuoteenomana\nsairastavaa ja kysyi, kuinka hän jaksoi, vastasi Keckman hiukan\nnärkästyneenä: \"Näethän, että olen terve, vaikka en, kuten sinä,\njuoksentele pitkin kaupunkia turhia utelemassa. Minun mielestäni sinä,\nveli, joka olet seitsemää vuotta vanhempi, saisit mieluummin pysyä\nkotonasi rauhassa.\"\n\nKokeneena merimiehenä ymmärsi ukko Possén nyt tuulen puhaltavan\npohjoisesta ja ohjasi suuntansa käskyn mukaan verkkaan kohti kotiaan.\n\nSeuraavana päivänä sairas ikävöi jo vanhaa ystäväänsä, joka pian\nkutsumatta taas saapuikin istumaan suureen nojatuoliin, mikä oli\nkoetellun ystävyyden levollinen satama.\n\nOli opettavaista hänen olla kuulemassa sairaan elämänkulustaan pitämää\ntarkastusta. \"Minä myönnän\", hän tunnusti, \"että monta kertaa olen\ntehnyt typerästi ja ankarasti kiivaan luonteeni viemänä juuri silloin,\nkun tarkoitukseni oli mitä paras; mutta suuren Tuomarin edessä, joka\nnäkee sydämeen, en vapise.\"\n\nKaksi kertaa oli Keckman ollut Oulun edustajana valtiopäivillä. Mitä\nhän sinä oli saanut aikaan, sitä hän ilolla muisteli kuolemanhetkeensä\nsaakka. Näissä toimissa ollessaan tuli hän seuraamaan yleisiä asioita,\nja niinpä hän kuolemaisillaan ollen pari minuuttia ennen viimeistä\nhenkäystään vielä kerran avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja kysyi\nväsyneellä ja jonkun verran epäselvällä äänellä: \"Onko posti tullut?\nTiedetäänkö, kuka on saanut Kiimingin kappalaisen viran?\"\n\nSaatuaan kieltävän vastauksen kysymyksiinsä nyökkäsi ukko\nystävällisesti päätään ja heitti henkensä, joka oli ollut niin\ntoimelias tässä elämässä.\n\nSitä ennen hän oli nautittuaan Herran ehtoollista täydessä ja selvässä\ntajussaan kuvaillut kuoleman lähestymistä ja kiitollisena siunannut\nsaamastaan hoidosta ympäristöään sekä kaikkia niitä, jotka vielä olivat\nrakkaat kylmenevälle sydämelle.\n\nVanhus kuoli hänelle kunniaksi olevien lapsipuoltensa ja ainoan\npoikansa, (toinen oli kuollut jo ennen isää) Helsingin yliopiston\nlehtorin, useista ansiokkaista suomenkielellä kirjoitetuista teoksista\ntunnetun Karl Niklas Keckmanin, joka ei elänyt kauan vanhan isänsä\njälkeen, kunnioittamana.\n\n\n\n\n32.\n\nVANGIT IRRALLAAN.\n\n\nKauniina kesäpäivän aamuna Oulun läänin maaherran ollessa\ntarkastusmatkoilla virkansa puolesta, useimpien kaupungin muiden\nvirastojen jäsenten maalla pienellä virkistysmatkalla ja kaikkien\ntyömiesten töissään pelloilla, niityillä, laivoissa taikka\nkalastamassa, niin että rauhallisen kaupungin miesvoimana kaikkiaan\nolivat vain linnan vangit, saivat nämäkin palavan halun nauttia luonnon\nvapaudessa ihanasta ilmasta. Jo kello kymmenen aamupäivällä olivat he\nvapaina vankilassa, ylivoimaisina voitettuaan ja veitsillä\nhaavoitettuaan vartiansa, murhattuaan yhden niistä ja suljettuaan\nhuoneisiin kasakkavartionsa, jonka aseet he olivat anastaneet. Paitsi\nveitsiä olivat he saaneet salassa itselleen hankituksi muutamia\nviilojakin, joilla he parhaillaan irroittivat kahleitaan.\n\nPahasti haavoittuneena pelastui päällysmies kuolemasta hyppäämällä ulos\ntoisen kerroksen ikkunasta. Hänen vaimonsa ja lapsensa seurasivat hänen\nesimerkkiään vahingoittumatta. Vain pieni tyttö pelästyi niin kovin,\nettä hän joutui erilleen vanhemmistaan ja piiloutui vinnille. Mutta hän\npääsi onnellisesti hyppäämään alas vinninikkunasta uhkaavan vaaran\nlähetessä paikkaa, minne lapsiraukka kuolemaa peläten oli paennut.\n\nMuutoin eivät lapset sillä paikkakunnalla ole tavallisesti neuvottomia\ntaikka arkoja, kun vaara uhkaa.\n\nKerran sattui, että äiti lähetti pienen, herttaisen, vain\nyhdentoistavuotisen tyttönsä kuutamoisena talvi-iltana noutamaan jotain\naitasta pihan perällä. Mutta kun pieni emännöitsijä aikoo suurella,\nraskaalla avaimella avata oven, huomaa hän sen olevan lukitsematta\nraollaan. Kovin kummastuneena työntää hän oven auki ja näkee aivan\novensuussa oudon miehen, joka on aikeissa viedä selässään leivillä\ntäyttämänsä säkin. Mutta kun pikkutyttö rohkeasti kirkaisi: \"Olet\nvarastanut leipiä etkä niitä vie!\" lähti varas kiireesti pakoon. Lapsi\ntarttui hänen vyöhönsä seuraten häntä aina kadulle asti ja huusi\nsamalla: \"Varas kiinni! Varas kiinni!\"[69] Ja kohta vastaantulijat\nkadulla ottivatkin varkaan kiinni.\n\nToinen pieni kolmentoista vuotinen tyttö kattoi kauniina kesäpäivänä\npäivällispöytää vanhempainsa kodissa, jonne venäläinen upseeri oli\nmajoitettuna, kun tämän ilveilevä palvelija tuli herransa puolesta\njotain pyytämään, mitä nuori tyttö ei ymmärtänyt, sillä ryssä ei\ntaitanut muuta kieltä kuin venättä. Mies tuli aivan raivoihinsa, kun\ntyttö ei häntä ymmärtänyt, ja otti pöytäveitsen, joka kädessään hän\nlähestyi uhaten tyttöä. Mutta tyttöpä ei pelästynyt. Hän tarttui\nisoon, terävään leikkausveitseen ja asettui aivan rohkeana\npuolustautumaan, kun äiti samassa tuli huoneeseen ja oli saada\nhalvauksen pelästyksissään tästä odottamattomasta näystä, mikä häntä\nkohtasi.\n\nHurja kalmukki sai uhkarohkeudestaan ankaran rangaistuksen, kun\nupseerille ilmoitettiin hänen käytöksestään. Mutta rangaistuksen\nkärsinyt kosti pian polkemalla jaloillaan silloin poissa-olevan\nherransa -- viittaa, jota hän vielä pieksi aika runsaasti samaten kuin\nhäntä itseäänkin oli lyöty, mutta sitten puhdisti hän sen ja harjasi\nniin hienoksi, ettei merkkiäkään kurituksesta näkynyt viattomassa\npäällysvaatteessa.\n\nPikkuneiti Tauvon sai kahdentoista vuotisena elinkautisen, parin sadan\nruplan eläkkeen keisarilta, kun hän osaamatta uida oli veteen\nhyppäämällä pelastanut pienen serkkunsa hengen.\n\nLukemattomia samallaisia rohkeuden piirteitä tapaa myös pienissä\npojissa, mikä onkin heidän paras isänperintönsä.\n\nMutta palatkaamme takaisin Oulua uhkaavaan vaaraan, kun siellä ei ollut\nmitään sotilasvartiota, eikä sitä oltu tarvittukaan, ennenkuin tieto\ntästä vankien ensikertaisesta rohkeasta yrityksestä levisi. Eräs\nkotosalla oleva virkamies käski kohta kaupungin rummunlyöjän\npärisyttämään hätärumpua kaikilla kaduilla, jotta väki kokoontuisi\navuksi rauhanhäiritsijöitä vastaan. Mutta onnettomuuden kukkuraksi oli\nrumpalikin tuntenut halua nauttia ihanasta ilmasta ja niin kävellyt\nlikimpään kapakkaan, missä nyt lepäili aivan kykenemättömänä suloisessa\nhumalassa. Saamiinsa ankariin käskyihin hän vastasi perin onnellisena\nja tyytyväisenä ainoastaan: \"trum, trum, trum!\" eikä kyennyt sormeaan\nliikuttamaan. Mitä oli tehtävä? Hätä oli tulliportilla. Kaupungin\narvokas rumpu täytyi nyt ripustaa erään pojan kaulaan, ja hän sai olla\nviransijaisena. Vaikka poika ei ollut paljon suurempi rumpua, pärisytti\nhän sitä niin mestarillisesti, että kokonainen lauma paljasjalkaisia\nkakaroita ja jauhoisia akkoja kohta jätti pallonsa ja katkismuksensa,\nrukkinsa ja taikinapurtilonsa ja lähti kuulemaan suut auki ja korvat\nhörössä tuota outoa rummunpärinää ja kauheata tiedonantoa linnan\nvankien irralleen pääsemisestä ryöstämään ja polttamaan kaiken, mitä\nkaupungissa käsiinsä saisivat. Kuulijoiden kauhistus tarttui nyt\npieneen rumpaliinkin, niin että hän kiireesti heitti uskotun virkansa\nja pelästyksissään potkaisi ison rummun katuojaan, jonka jälkeen hän\nhelposti värvätyn joukkonsa etunenässä juoksi vankilaan päin näkemään,\nmitä siellä edelleen oli tekeillä, ja osoittamaan pelätyille vangeille,\nettä hän ainakin oli syytön siihen, mitä heille saattaisi tapahtua.\n\nEräs vanha, arvoisa upseeri, joka oli Suomen sodan entisiä urhoollisia\nsotureita, tuli kiihkoihinsa kuultuaan ensi tiedon vaarasta. Mutta\nhänen miekkansa oli pitkällisen lepoaikansa kestäessä ruostunut niin\nkovin kiinni huotraansa, että hän töin tuskin pelosta vapisevan\nrouvansa ja vahvan palvelustytön avulla jaksoi vetää ulos ennen sodassa\nsäkenöineen säilänsä, joka aseenaan hän nyt lähti yhtä pelkäämättömänä\nkuin ennenkin yksinään puolustamaan omaansa ja kansalaistensa henkeä ja\nomaisuutta sekä piirittämään linnaa, missä irrallaan-olevat vangit jo\nolivat anastaneet vartioidensa sekä kiväärit että ampumavarat.\n\nSoturi-vanhuksen onnistui heti linnan läheisyydessä pestata\nkomennettavakseen vahvakätinen sepänoppilas. Sillä välin kun he\nmolemmat juoksivat vankilan ympärillä estämässä yksityisiä vankeja\ntulemasta ulos aukoista, lähettivät muutamat paikalle kokoontuneista\nakoista tyttösen kaupunkiin osoitetusta paikasta lainaamaan pyssyä,\njolla he tiesivät tavallisesti varpusia pelotettavan puutarhasta.\nKiitävää vauhtia palasi pian lähetti juosten pyssy mukanaan ja aivan\nhengästyneenä asiansa hyvin toimitettuaan. Se annettiin eräälle\nherralle, joka kauan harmistuneena oli katsellut, mitenkä vangit\nraa'asti nauraen avatuista ikkunoista ampuivat katselijoita, jotka\nkuitenkin enimmäkseen pysyttelivät niin loitolla, etteivät kuulat\nheihin osuneet.\n\nKiireesti kiihottunut herrasmies tarttui pyssyyn, latasi sen ja tähtäsi\nerääseen kuolemaan tuomittuun mustalaiseen, joka juuri oli ampunut\nväkijoukkoon. Mutta pyssy ei lauennutkaan. Puolustava pyssyniekka\nhuomasi nyt vasta, että hänen ampuma-aseessaan ei ollutkaan lukkoa.\n\nVangit räjähtivät ilkkuvaan nauruun, kun koe ei onnistunut. Mutta\nsamassa tuli paikalle pari nuorta kirjanpitäjää mukanaan susia varten\nlataamansa metsästyspyssyt. Ampuva herrasmies otti heti niistä toisen.\nHän tähtäsi, pyssy laukesi, mustalainen kellahti alas eikä enää\nmilloinkaan nauranut.\n\nEräs vanki oli löytänyt viinavaraston, mikä oli linnassa kotitarvetta\nvarten. Noiden heikon ravinnon uuvuttamien olentojen ei tarvinnut\npaljoakaan nauttia väkijuomia, ennenkuin he iloisina meluten alkoivat\nhyppiä ja laulaa, samalla kuin pari lujimmin raudoitettua vielä oli\ntyössä viilaamassa raskaita rautapulttejaan. Ei yksikään ollut vielä\npäässyt pakoon. Kahleistaan vapautuneet eivät aikoneet heittää ketään\nonnettomuustoveriaan pulaan heidän itsensä pelastuessaan. Kello oli jo\nneljä iltapäivällä.\n\nMutta nyt kiiruhti jättiläisvartaloinen henkilö, merimies Monius\n(Liisun veli) seitsemän muun hartevan urhon etunenässä kohti linnaa.\nNäihin liittyi vanha soturi johtajana jo ennen komentamansa joukon,\nnimittäin rivakan sepänoppilaan, keralla.\n\nVankilan ulkoportti, joka oli puusta, särjettiin heti kirveillä ja\nkangilla, vaikka juopuneet vangit olivat kiireesti kokoontuneet\nlinnanpihalle puolustamaan sisäänkäytävää. Täällä alkoi verinen ottelu.\nPyssyt pamahtelivat, ja moni onneton vanki kaatui maahan kuolleena tahi\nhaavoittuneena. Neljäkymmentäkahdeksan miestä voitti siten ja uudelleen\nvangitsi kymmenen urhoollista miestä, jotka niin rohkeasti olivat\nlähteneet uhrautumaan yleisen turvallisuuden vuoksi.\n\nTuomioistuimessa asiaa tutkittaessa tunnustivat nuo rikolliset raukat\naikomuksenansa olleen vapaiksi päästyään ryöstää ja polttaa kaupunki,\njoka siten tällä kertaa joidenkuiden harvojen kansalaisten erinomaisen\nrohkeuden avulla pelastui uhkaavasta vaarasta.\n\n\n\n\n33.\n\nHAAKSIRIKKO HAILUODON EDUSTALLA.\n\n\nKulkuväylä Pohjanlahdessa Hailuodon ympärillä on vaarallinen myrskyllä\nja rajuilmalla. Usein on kuitenkin laivojen täällä pakko odotella\nsuotuisaa tuulta mennessään Oulun ulkosatamaan tai sieltä tullessaan.\n\nHailuodon edustalla on sattunut monta onnetonta haaksirikkoa. Kenraali\nFröjdenfelt hukkui täällä 1743 sotalaivansa kanssa, jossa oli säkeissä\nsuuri summa hopearahaa, mitä aina näihin asti turhaan on koetettu onkia\nmeren pohjasta.\n\nViime aikoina näistä onnettomuuksista Oulun kaupungille surkein sattui\nmarraskuun 9 päivänä 1809, jolloin muuan kauppalaiva täällä joutui\nhaaksirikkoon ja kaksikymmentä ihmistä hukkui; niiden joukossa oli\nmonta kaupungin parhaassa iässä olevaa nuorta ihmistä.\n\nKuinka vähän ihminen voi kohtaloaan välttää, käy ilmi siitä, mikä\nsattui yhdelle onnettomista, joka kiiruhtamalla kiiruhti kohti\nkuolemaansa.\n\nHoffrén, kuusitoista vuotinen nuorukainen, varakkaan oululaisen\nkauppiaan ainoa poika kuudesta sisaruksesta, oli saanut kasvatuksensa\nTukholmassa ja aikoi nyt palata takaisin kasvatuskouluunsa käytyään\nviiden vuoden poissaolonsa jälkeen kotonansa tervehtimässä vanhempiaan\nja sisariaan, joiden paras ilo ja lemmikki hän oli.\n\nOli jo ratkaistu asia, että hän matkustaisi maitse Tukholmaan myöhäisen\nvuodenajan vuoksi, kun eräs hänen nuoruudenystävänsä pyysi häntä\nmukanaan lähtemään matkavalmiilla purjelaivalla, jolla hänen kerallaan\nmonta muuta nuorukaista aikoi matkustaa.\n\nVaikka Hoffrén nuorten lailla merielämään ihastuneena olisi halunnut\nuseiden nuorten kumppanien hauskassa seurassa lähteä laivalla, ei hän\nkuitenkaan saanut isältään siihen lupaa. Mutta silloin ainoa rakas\npoika kertoi halunsa äidille, jolla oli aina häntä kohtaan taipuisa\nmieli. Hartaasti rukoillen hän pyyteli: \"Antakaat mamma kulta! minun\nmennä merta myöten.\"[70] Vähemmänkään hellä äiti kuin hänen äitinsä ei\nolisi voinut vastustaa poikansa noin sydämellistä pyyntöä, ja pian\nsaatiin isäkin myöntymään. Matkatavarat siirrettiin siis ajoneuvoista\nlaivaan, mikä oli valmis purjehtimaan.\n\nSisarpiirissä oli jäähyväishetki sydäntä-särkevä, kun tuo kaunis,\nrakas, ainoa poika itkien nojasi armaiden vanhempainsa rintaa vasten\naavistamatta, että hän nyt iäksi erosi lapsuuden pyhästä tyyssijasta\ntässä maailmassa.\n\nMuistellen ympäristönsä unohtaneena jäähyväishetken katkeria kyyneleitä\nkotona seisoi nyt muutenkin vakava nuorukainen laivan kannella ja\ntuijotti synkkänä ja umpimielisenä kuohuvaan mereen laivan nuolen\nnopeudella myrskyssä kiitäessä.\n\nHalkoen kuohupäisiä aaltovuoria näytti laiva ponnistavan kaikkensa\npelastuakseen kahden mahtavan, ympärillään taistelevan luonnonvoiman\nkäsistä. Mutta se oli pian vain pallon tai taisteluhansikkaan\nkaltainen, mitä väkevät taistelijat, meren ja ilman hallitsijat,\nviskoivat edestakaisin, milloin taas pohjattomaan kuiluun ukkosen\nrumpujen jyristessä. Turhaan reivattiin purjeita, turhaan koetettiin\npelastua heittämällä ankkuri Hailuodon luona. Raivoava myrsky ajoi\nraskaassa lastissa olevaa alusta monen vuorokauden kuluessa taukoamatta\nyhä lähemmäksi ja lähemmäksi maata. Ankkurin vahvat hampaat eivät\nkyenneet sitä pitämään paikallaan, vaan se laahautui hitaasti pitkin\npohjaa, kunnes lopulta köydet katkesivat ja laiva paiskautui rannan\nkuohuja vasten. Laivan haaksirikko oli niin täydellinen, ettei yhtään\nihmishenkeä pelastunut.\n\nHylyksijoutuneen laivan pirstaleiden seassa viskautuivat aaltojen\nheittäminä rannalle haaksirikossa hukkuneiden ruumiit, mistä omaiset ne\nkorjasivat haudattaviksi.\n\nEttä onnettomien kuolemanodotus oli ollut pitkä, selvisi nuoren\nHoffrénin vanhemmilleen kirjoittamasta liikuttavasta jäähyväiskirjeestä,\njossa hän tunti tunnilta kuvaili kuolemansa lähestymistä. Tämä paperi\nlöydettiin hänen kultakellonsa sisältä.\n\nSanoma tästä surullisesta haaksirikosta oli suuri murheviesti koko\nOulun kaupungille. Epätoivoiset lesket ja pienet, isättömät lapset\nsaivat itkeä elämänsä turvaajaa, vanhemmat toivorikkaita lapsiaan,\nsisarukset ja sukulaiset rakkaita omaisiaan.\n\nNuoren Hoffrénin pieni sisar istui koulussa kaikessa rauhassa iloisena\nneulomakehyksensä ääressä, kun lapsi äkkiä kalpeni ja alkoi ääneensä\nitkeä sanoen: \"Tuulee niin hirvittävästi ja veli on merellä!\"\n\nOli vaikeata lohduttaa pienokaista sillä, että olihan jo monta\nvuorokautta kestänyt tuulta. Mainitusta kellosta sitten huomattiin\ntytön rakkaan veljen hukkuneen juuri samalla tunnilla kuin tyttö tuli\nnoin levottomaksi.\n\n\n\n\n34.\n\nSNELLMANIN SUKU. CASTRÉN JA LÖNNROT.\n\n\nSnellmanit ja Castrénit ovat jo parin vuosisadan kuluessa olleet\narvokkaita pappismiehiä Pohjanmaalla.\n\nEdellisistä ovat monet saavuttaneet mainetta sekä oppinsa että\nsaarnaajakykynsä vuoksi. Kuuluisimpia heistä oli Turun yliopiston\nprofessori, sittemmin jumaluusopin tohtori ja ritari Henrik Snellman,\njoka oli Vaasassa kirkkoherrana.\n\nMyös useat Snellman-nimiset ovat kunnostautuneet virkamiesalalla,\nniiden joukossa laamanni, ritari ja Uudenmaan läänin varamaaherra Jakob\nSnellman, jonka kuolema riisti liian varhain epäitsekkäältä ja\nisänmaata hyödyttävältä toimeliaalta virkamiesuraltaan, turvattomalta\nperheeltään, suvultaan ja ystäviltään ja monelta apua tarvitsevalta,\njoiden neuvona ja tukena hän oli ollut.\n\nMonet tämän suvun jäsenet ovat olleet erittäin soitannollisia ja\nharrastaneet runoutta ja kaunokirjallisuutta. Aina he ovat olleet\nkunniaksi nimelleen, missä toimessa tahansa ovatkin olleet.\n\nKerrotaanpa seuraava kuvaava piirre: Vieras matkustaja nukuttuaan\najoneuvoihinsa oli ajanut kumoon valtamaantien ojaan niin pahasti, että\nhänen piti jalkaisin lähteä lähimpään asuntoon saadakseen korjatuiksi\nsärkyneet rattaansa. Hän tulikin silloin itse pappilaan. Työvaatteisiin\npuettu maalari seisoi siellä nurmikolla kiillottaen sieviä kiesejä.\n\nHuolissaan ajoneuvoistaan virkkoi matkustaja kohteliaasti\ntervehdittyään: \"Voisiko herra sanoa minulle, missä saisin puhutella\nseppää? Ajoin rikki rattaani.\"\n\n\"Puhukaa vain tavalliseen tapaan!\" vastasi maalari, joka taitavasti\nkäytti sivellintään.\n\n\"Miten se on ymmärrettävä? Ehkä itse olettekin seppä?\"\n\n\"Hiukan sinnepäin\", vastasi maalari naurahtaen.\n\n\"Se olisi hyvä asia. Mutta\", puhui matkustaja, \"minä tarvitsisin myös\nsatulaseppää; sillä silat ja kaikki muukin on korjauksen tarpeessa.\"\n\n\"Jatkakaa sitten\", vastasi harvapuheinen maalari.\n\n\"Vai niin, herra on siis satulaseppäkin.\"\n\n\"Hiukan\", kuului vastaus.\n\n\"Kuka on tehnyt nämä sievät kiesit, joita herra parhaallaan maalaa?\"\nkysyi vieras ihmetellen.\n\n\"Minä\", vastasi maalari nostamatta silmiään työstään.\n\n\"Oivallista!\" huudahti vieras kovin iloissaan. \"Sittenhän herra on\najokalujen tekijäkin, ja tietysti autatte minua, että viipymättä pääsen\njatkamaan kiireellistä matkaani laittamalla ajoneuvoni kuntoon.\"\n\n\"Teen, minkä voin.\"\n\n\"Herra on helkkarin monitaituri, kun on maalari, ajokalujentekijä,\nsatulaseppä, rautio...\"\n\n\"Ja vielä pappikin\", keskeytti maalari hyväntahtoisesti hymyillen.\n\nAivan nolona pyysi matkustaja erehdystään tuhannesti anteeksi ja aikoi\nkuljettaa rikkinäiset rattaansa likimpään talonpoikaistaloon. Mutta\nP. C. Snellman vastasi:\n\n\"Maalarin sanoja ei pappi peruuta.\"\n\nSeuraavana päivänä olivat ajoneuvot täydessä kunnossa, Snellman kun oli\nyön aikanakin niitä korjannut, ja itse hän saattoi kieseissä\nkiitollista vierasta kappaleen matkaa \"katsoakseen\", kuten hän sanoi,\n\"oliko pappi kyennyt täyttämään, mitä maalari oli luvannut.\"\n\nP. C. Snellman oli nero, joka kuoli varhain heittäen elämän huolet ja\njättäen jälkeensä monta, jotka katkerasti häntä kaipasivat.\n\nSattuipa toisen kerran, että kaksi pikaluontoista matkustajaa kylmänä\ntalvipäivänä tuli vastakkain Limingassa kapealla maantiellä, missä\nkahden reen oli vaikeata sivuuttaa toisensa, sillä tien molemmin puolin\noli lumi lapioitu korkeiksi valleiksi...\n\nKäskevällä äänellä huusi toinen matkustaja kärsimättömästi\nvastaantulijalle: \"Ajakaa pois tieltä!\"\n\n\"Tehkää siten itse ja heti!\" vastasi toinen uhmaten.\n\n\"Pois tieltä! tai ajan suoraan päällenne!\" ärjyi ensimmäinen.\n\n\"Sitten saatte nähdä, miten se käypi päinsä\", virkkoi toinen ja löi\nsamalla ruoskalla tulista hevostaan, joka hypähtäen lennätti ajavien\nreet yhteen.\n\nÄkkiä karkasi salamannopeasti ensimmäinen reestään piiska kädessä, ja\ntuhat-tulimmaiset kirosanat suussa hän hampaittensa välistä, jotka\nkalisivat ulkoilman pakkasesta ja sisun kuumuudesta, kirkui: \"Eikö\nherra tunne maan lakeja?\"\n\nYhtä kiivaana vastasi toinen: \"Kyllä tunnen ja tiedän, että teidän\npitää antaa minulle puoli tietä.\"\n\n\"Niin pitääkin, mutta näyttäkää tie! Ajakaa ylös hangelle!\" komensi\nensimmäinen.\n\n\"En liikahda tästä, herra, ennenkuin saan kuulla, kenen vuoksi tekisin\ntuon lainmukaisen syrjähyppäyksen\", puhui toinen jo levollisemmin ja\nhymyili.\n\n\"No, jos nimeni voi puolustaa kiivastumistani ja säästää rekeäni\",\nvastasi heti ensimmäinen iloisesti, \"niin nimeni on Snellman.\"\n\n\"Olipa kummaa, että meidän tällä tavalla piti toisemme kohdata\", puhui\nääneensä nauraen toinen. \"Snellman on minunkin nimeni.\"\n\nSen jälkeen oli maantie leveä toisiaan tuntemattomille serkuksille\npäästä lähimpään majataloon juomaan siellä veljenmalja, jolloin he\nyhdessä nauroivat tuossa harvinaisessa tutustumisessa esiintyneelle\nyhteiselle suvun luonnolle.\n\nTämän suvun jäsenistä oli merikapteeni Snellman monitaitoinen mies.\nHarvoinpa lienee valtameri keinutellut aalloillaan merenkulkijoita,\njoiden lempikirjoja on ollut Suetoniuksen ja muiden vanhan ajan\nkirjailijain teokset alkukielellä; mutta näiden lukeminen oli kapteeni\nSnellmanin suurin huvi vielä vanhanakin. Hänen isänsä, joka oli pappi\nja poikansa opettaja, oli herättänyt hänessä unohtumattoman rakkauden\nja kunnioituksen vanhan ajan kirjailijoiden teoksiin, kieleen ja\noppeihin.\n\nKapteeni Snellman meni avioliittoon nuoren ja turvattoman tytön kanssa,\njonka kauneus ja miellyttävä, hiljainen luonne oli hänen ainoa\nrikkautensa. Snellmanilla oli pieni itseansaitsemansa omaisuus, joka\nmolempien puolisoiden työteliäisyydellä ja huolenpidolla suureni.\n\nMutta maailman myrskyt osuivat ennen pitkää heidänkin onnelliseen\nkotiinsa, tyyneen ja hupaisaan satamaan, jonne valtameren kareja ja\nmyrskyjä vastaan omaistensa hyödyksi taisteleva isä aina ilomielellä\nkiiruhti rakastamansa puolison ja lasten luokse. Sen onnen surmaten\nryösti pian kuolema armaan aviovaimon ja monen pienen lapsen äidin.\n\n    Vaan jos jollen onni yksin\n    hymyileepi hyvillensä,\n    kyll' ei kulje kumpaneita\n    kova onni yksinänsä.[71]\n\nsanoo kiitetty suomalainen runoilija Topelius. Niin nytkin kävi, kun\nsurunsortama leski näki vastoinkäymisten vuoksi omaisuutensa niin\nvähenevän, että ainoa perintö, minkä hän voi antaa lapsilleen, oli\nniiden kasvatus.\n\nPoika Johan Wilhelm Snellman kävi yhtä kunniakkaasti Oulun\ntriviaalikoulun kuin sittemmin opiskeli Turun ja Helsingin\nyliopistoissa.\n\nTämän sitten laakereilla seppelöidyn maisterin kirjalliset ansiot ovat\nsiksi hyvin tunnetut hänen kirjoituksistaan, tieteellisistä teoksistaan\nja matkakertomuksistaan, ettei tässä niitä ole tarvis arvostella; ja\nyleisesti koko Suomessa tunnustetaan J. W. Snellmanin lämpimästi\nrakastavan isänmaatansa, omistavan neronsa ja tietonsa sen onnen,\nvalistuksen ja kielen hyväksi sekä Kuopion koulun rehtorina olevan\nhyvin arvossapidetty, uuttera ja erittäin taitava nuorison ohjaaja ja\nopettaja.\n\n    Kuin Orfeuksen lyyra soipi\n    se ääni, innolla mi maalleen leimuaa.\n\nEtevimpiä suomalaisia kielentutkijoita ja kirjailijoita pohjalaisten\njoukossa on tohtori M. A. Castrén, joka on arvokkaan Kemin rovastin ja\njumaluusopintohtorin Castrénin kasvattipoika ja sukulainen. Yhdessä\njalon tohtori Lönnrotin kanssa hän tuo Lapin raukoilta pimennoilta\nvalaistusta isänmaansa kieleen ja sen muinaisuuteen tutkimalla\npohjoisten kansain muinaistaruja, kieltä ja tapoja. Nämä tutkijat eivät\nole mitään vaivoja säästäneet, tuhansia esteitä ja vaivannäköjä\nkarttaneet omakohtaisesti esille etsiäkseen unohtumasta uusia tietoja\nja erityisyyksiä tuon kaikkina aikoina merkillisen Suomen kansan\nentisyydestä ja alkuperästä.\n\nPorthan ja useat kansansa parasta ajattelevat miehet, kuten\nansiokkaiksi tunnustetut veljekset, tohtori Z. Topelius vainaja\nUudessakaarlepyyssä ja Oulun kaupunginlääkäri professori G. Toppelius,\novat julkaisseet useita kirjoituksia suomenkielellä, koonneet joukon\nälykkäitä suomalaisia sananlaskuja, ihmettelyä herättäviä lauluja ja\nsatuja, joita he ovat painettuina julkaisseet. Nämä isänmaanystävät\nsekä monet muutkin ovat siten näyttäneet sitä raivaamatonta tietä,\njolla jalo, isänmaansa kunniaksi kaikki uhraava Kajaanin lääkäri\ntohtori Lönnrot yhdessä tohtori Castrénin kanssa niin suurella\nkunnialla on kulkenut kerätessään aineksia Kalevalaan ja useihin muihin\nkallisarvoisiin kirjoituksiin ja selityksiin vaivaloista työtänsä\nvarten.\n\nVaikka eri teitä kävivätkin, jakoivat Lönnrot ja Castrén veljellisesti\nmatkan vaarat, kieltäymykset ja puutteet vapaaehtoisesti kulkiessaan\nväsymättömillä retkillänsä erämaan jäisillä tuntureilla ja ainaisen\nlumen tantereilla. Mutta neljänkymmenen asteen pakkasessakin sykkii\nheidän pohjalaissydämensä lämpimästi rakkaalle ja köyhälle\nisänmaalleen, jonka mökin poika ylpeänä halveksii turhamaista\nylellisyyttä, jos hänellä vain on rauhaa ja ravintoa.\n\nLönnrotille ja Castrénille, näille Suomen jaloille pojille, toivomme\nonnellista jatkoa heidän toimissaan matkoillaan ja ajattelemme heitä\nsamoin kuin eräs Venäjän suurimmista runoilijoista kuvailee itseänsä\naikoessaan maalauttaa kuvansa:\n\n    \"Minusta kuva jylhään luontoon tee\n    ja kylmään, sieluun tulta saa!\n    Turkkeihin, karvalakkiin maalaa\n    ja luonto yksin oppaana!\n    Vuorille, myrskyyn, veteen haluin\n    ryntäämään -- siten näyttää saan,\n    ett' olen lapsi pohjoismaan.\"\n\nSuomenkielen runsaat runotuotteet ja niiden surunvoittoiset sävelet,\npyhät jäännökset sen vanhimmasta kirjallisuudesta, joita maan jaloimmat\nmiehet paljon vaivaa nähden etsivät ja kokoilivat, herättävät\nulkomaalaisessa huomiota ja ihastusta, mutta surkuteltavata kylläkin\nomassa maassa ja varsinkin siinä luokassa, joka tahtoo itselleen\nsivistyneen nimen, ovat ne saaneet osakseen useinkin vain\nansaitsematonta ja luonnotonta halveksimista.\n\nMutta kiitoksen saakoot ne arvokkaat isänmaalliset miehet, jotka\nkansalaistensa mielissä herättävät innostusta unohtuneeseen\nkanteleeseen ja Suomen kotimaiseen runouteen, mikä vanhasta juurestaan\nluonnon rikkaudessa pian on taas kukkaansa puhkeava lempeän esivallan\nsuosimana! Ja Väinämöinen voi vielä ylpeydellä luoda katseensa tuleviin\nsukupolviin, ja kaikki ikimetsän asukkaat saavat kuulla ja vuoretkin\nkajahdellen vapisevat ihastusta, kun vanhus kanneltaan soittaa ja\nlaulaa iloisia, kiitollisia lauluja niiden Suomen poikain kunniaksi,\njotka ovat herättäneet suomalaisen kansallisluonteen uudelleen eloon.\n\nHelmikuun 25 päivänä 1845 lähti viimeisten tietojen mukaan tohtori\nCastrén kandidaatti Bergstadin keralla Siperian erämaihin Suomen kansan\nheimolaisten luokse tuolla kaukaisessa idässä. Tämän matkan tuloksina\non, jos Kaitselmus suo rohkeille matkamiehille voimia, elonpäiviä ja\nterveyttä, tutkimukset Suomen kansan alkukodista, suomenkielen\nsukulaisuussuhteista ja, paitsi näitä kansallisia harrastuksia\nkoskevat, monet kielitieteelle ja kansatieteelle yleensä erittäin\ntärkeät tutkimukset.\n\nSamana päivänä matkusti tohtori Lönnrot Kuopioon. Töissänsä, joihin hän\nsiellä aikoo ryhtyä, on hänellä uutterana apulaisena nuori ylioppilas,\njoka on erityisesti suomenkieltä harrastanut ja äsken tälle kielelle\nkääntänyt Euklideen ensimmäisen kirjan.\n\nTohtori Lönnrot aikoo Kuopiossa järjestää kokoomansa ainekset ennenkuin\nhän lähtee uusille matkoille.\n\nKirjan tekijä lopettaa nämä \"Muistelmansa\" joillakin sanoilla niistä,\njoita laulettiin Helsingissä rohkeiden tutkijain lähtiessä\nmääräpaikoilleen:\n\n    Me, jotka kotirauhass' iloitsemme,\n    virkamme vaivoist' oomme arat,\n    _pro aris et pro focis_ taistojemme\n    uhriksi lähetimme voimat paraat.\n    Palkaksi työstä tuosta jalojemme\n    vain tuomme kansan lemmen runsaat varat.\n\n    Rohkeina matkaan! Työnne heelmän kantaa!\n    Se työ ei teidän vain, vaan koko maamme\n    Rukous harras jos vain voiton antaa,\n    jos työstä vuoksi hyvän palkan saamme,\n    rohkeina matkaan -- työnne heelmän kantaa!\n    Me täällä teitä, veljet, puolustamme.\n\n    Vaivainne palkkiota itse korjaa\n    te ette eikä nykypolvi, mutta\n    kerranpa kuullaan tätä kansaa orjaa,\n    kun Suomellemme luodaan aikaa uutta,\n    muistonne silloin, maalle kallis, sorja,\n    on lauluin, saduinkin jo kuulunutta.\n\n\n\n\n\n\nPOHJALAISIA KASKUJA\n\nJÄLKISATOA SAARA WACKLINILTA.\n\n\n\n\n1.\n\nHUOMAAVAINEN OIKEANA AIKANA.\n\n\nYleensä tunnetaan pietarsaarelaiset taitavina salvumiehinä. He\nliikkuvatkin paljon maan etelä- ja itäosissa kirvesmiehinä\ntyöskennellen laivaveistämöillä tai Saimaan kanavalla. Eräs\nmaalaispoika, jonka veljen oli onnistunut päästä työnjohtajaksi\nmainitulla kanavalla, päätti käydä katsomassa tuota suurtyötä ja\nsamalla lainata veljeltään -- 5 hopearuplaa. Kun häneltä hänen\nonnellisesti palattuaan kotiin tiedusteltiin veljestä, kertoi hän\nkulkeneensa veljensä keralla, joka oli mahtava mies, tarkastelemassa ja\nihmettelemässä kanavaa. \"Nyt sinun varmaankin pitää kursailla veljeäsi,\nkun hän on niin ylennyt?\" kysyttiin häneltä. \"Kyllähän\", kuului\nvastaus, \"paljonkin häntä puhutellessani, mutta kuiskasin hänen\nkorvaansa: kai tiedät, etten sinua muuten niin suurena pidä, vaikka\nihmisten kuullen kunnioitankin.\"\n\n\n\n\n2.\n\nODOTTAMATON MENESTYS.\n\n\nEräs pietarsaarelainen nuorukainen, joka turhaan useana vuonna\nperättäin oli käynyt rippikoulua pääsemättä puutteellisen lukutaitonsa\nvuoksi ehtoolliselle, päätti \"hylätä uskonasiat ja lähteä merelle.\"\nJonkun vuoden kuluttua sai hänen äitinsä tietää, että poika oli pakolla\notettu merimieheksi[72] Englannissa. Eukko tuli kovin ihmeisiinsä ja\nkertoi hyville naapureilleen ja ystävilleen asian seuraavin sanoin:\n\"Kyllä tässä maailmassa kummallisesti saattaa käydä; minun poikani\ntäällä kotona ollessaan ei päässyt ripille, mutta nyt hän on\nEnglannissa päässyt papiksi.\"[73]\n\n\n\n\n3.\n\nMIELENMALTTIA.\n\n\nTalonpojan renki tuli onnettomuudekseen panneeksi käsivartensa liian\nlähelle myllyn ratasta, joten käsi murskaantui. Lähellä oleville, jotka\nvalitellen tapaturmaa hoitelivat hänen kättään, puhui hän maltillisen\nlapsekkaasti: \"Mutta olipa enemmän kuin ihmeellistä, että huomasin\ntemmata pois käteni, muutenhan se olisi pyyhkäissyt minutkin mukanaan.\"\n\n\n\n\n4.\n\nUUTTERA AMMATISSAAN.\n\n\nEntiseen aikaan oli ----ssä alati toimelias kauppias. Hän sai äkkiä\nhalvauksen ja kadotti puhekykynsä. Perheen jäsenten huolestuneina\nollessa sairaan vuoteen ympärillä astui huoneeseen yksi hänen pojistaan\njuuri Englannista palanneena ja lähestyi murhemielin sairasta isäänsä,\njoka hänen lähtiessään matkalle oli ollut terve ja eloisan toimelias,\nmutta jonka hän nyt tapasi ehkä kuolinvuoteella. Kun ukon jäykistyneet\nsilmät näkivät saapuneen pojan, palasivat hänen voimansa, ja\ntervehtimättä huusi hän kaikkien hämmästykseksi ja iloksi pojalleen:\n\"Mitä nyt maksetaan tervasta Englannissa?\" Murheellinen mieliala oli\ntuokiossa hävinnyt, ja ukko, joka sai kuulla niin paljon uusia ja\nvereksiä kauppatietoja, ei joutanut sillä kertaa kuolemaan.\n\n\n\n\n5.\n\nASETUKSENMUKAISTA KÄYTTÄYTYMISTÄ.\n\n\nMaisteri A----lla ----kaupungissa, vaikka hän muuten oli\noppinut ja teräväpäinen mies, hiukan tunnettu Pohjanmaan\nkirjallisuushistoriassakin, oli onneton tapa juoda itsensä humalaan.\nKerran taas paheeseen antauduttuaan ei hän ehtinyt kotimatkalla\npitemmälle kaupungin toria ennenkuin jalat pettivät ja hän kaatui\npitkälleen. Siinä hän rupesi oksentamaan. Pormestari ohikulkiessaan\nsuuttuneena tuosta julkisesta pahennuksesta käski häntä nousemaan ja\nmenemään kotiinsa. A---- vastasi levollisesti: \"Hyvä veli, älä nyt taas\nkoko maailmalle esiinny lainopissa tyhmyrinä! Etkö muista, että\nasetuksen mukaan pitää kaikki tavarat, joita kaupungissa aiotaan\nkaupata, ensin tuoda torille?\"\n\n\n\n\n6.\n\nOIKEUDENMUKAINEN KUMMASTELU.\n\n\nMuutaman Pohjanmaamme kaupungin lukkari tämän vuosisadan alussa oli\nauttamattomasti lasin ystävä, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä\nuseammin ja julkeammin näyttäytyi tuo ruma tapa hänessä, vaikka hän\nkauan alussa vain salaa oli ryypiskellyt. Hänen ankara rovastinsa\nhuomautti hänelle hänen pahentavasta käytöksestään näinikään: \"Kuulkaa\nkanttori! kuinka on asian laita? Ihmiset sanovat kanttorin alkaneen\nryypätä!\" \"Herra rovasti!\" vastasi kanttori ja siirtyi kummastellessaan\nyhdestä äänilajista toiseen, \"voivatko ihmiset olla niin ilkeitä?\nMinähän olen ryypännyt yli 30 vuotta.\" Rovasti vaikeni tuollaisen\nsuunnattoman julkeuden edessä.\n\n\n\n\n7.\n\nOMITUINEN MAINETODISTUS.\n\n\nMäkitupalainen Q---- ----kaupunkiseurakunnassa oli onnettomuudekseen\nmonella tavalla pahoittanut sielunpaimentaan. Pastori, joka oli vanhan\nhyvän ajan miehiä, jolloin ei ollut tapana salata, mitä ajateltiin,\nkirjoitti miehen papintodistukseen hänen muuttaessaan X:n kaupunkiin\nseuraavan loppuhuomautuksen: \"Q--- on joko hullu tai tuiki ilkeä\nihminen.\"\n\n\n\n\n8.\n\nHYVÄ NEUVO, KUNHAN SITÄ VAIN OSATTIIN SEURATA.\n\n\nEräs rahvaanvaimo, yleisesti sanottu \"Kurikka-akaksi\" ja \"saarilta\"\nkotoisin, oli kalastusretkellä miesjoukon mukana. Tuli raju myrsky,\njoka pani kaikki viimeiseen asti ponnistelemaan kaikin voimin,\nryhtymään kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, kaikki yrittämään, mutta\nsentäänkään ei näyttänyt aavalla merellä olevan kalastajilla muuta\nodotettavana kuin aaltoihin hukkuminen. Silloin nousi pystyyn\n\"Kurikka-akka\" kuin Pythian papitar haltioissaan huutaen: \"Kuulkaa,\nmiehet! lähtekäämme täältä!\" -- Oraakkelisanat herättivät keskellä\nalakuloisuutta yleisen naurun, kaikki saivat takaisin rohkeutensa ja\nneuvokkaisuutensa, ja illalla oltiin taas kuivalla maalla perunapadan\nääressä ja silloin ylistettiin \"Kurikka-akan\" kykyä osata noudattaa\nkultaista sääntöä: \"Parempi olla leivätönnä kuin neuvotonna.\"\n\n\n\n\n9.\n\nHÄTÄ EI TUNNE MITÄÄN LAKIA, EI EDES LUONNONLAKEJA.\n\n\nPorvari Ö. ja hänen vaimonsa Z:n kaupungissa olivat tunnetut\nvarakkaiksi, mutta peräti itaroiksi. Pari naapurin poikaa päätti\nmuutamana iltana tuntemattomiksi pukeutuneina koetella iäkkään\npariskunnan hyväntahtoisuutta. Täydessä matkapuvussa he menivät sen luo\nmuka hyvin murtaen puheessaan suomeksi. Ensin he pyysivät yösijaa, kun\nolivat pitkällä matkalla, mutta Ö. vastasi, että \"koska hän ei ollut\nmuka oikea talonisäntä, niin ei hän voinut sitä luvata.\" Muori seisoi\nlieden ääressä askareissaan; he kääntyivät silloin häneltä pyytämään\nmaitotilkkaa. Tämä vastasi, ettei hänellä ollut lehmää. He pyysivät\nsilloin vaikka vuohen maitoa. Ei sitäkään ollut. Silloin juuri kuului\nläheisestä navetasta lampaan määkiminen. Toinen hulivileistä sanoa\ntokaisi nyt: \"Muorikulta, antakaa meille sitten vaikka hiukan lampaan\nmaitoa!\" Kohta eukko loukkaantuneena tuollaisesta itsepintaisuudesta\nvastasi: \"Ei meillä ole muita kuin pässejä, eivätkä ne synnytä\nmilloinkaan muita kuin pässejä.\" Lopultakin olivat poikamme täysin\nvakuutettuja, että oli suorastaan mahdotonta mitään heiltä saada, ja\nvanhan pariskunnan suureksi hämmästykseksi ja neuvottomuudeksi\npaljastivat he itsensä valepuvustaan.\n\n\n\n\n10.\n\nTARPEEKSI OPPIA.\n\n\nÖ----n nimismies, jolle myös oli lähetetty varojen keräämiseksi lista\njuoppoutta vastustavien kirjain julkaisemista varten, antoi sen kiertää\npiirissään ja kokosi siten aika sievän rahamäärän; mutta kun hän\npitäjän rikkaimmasta ja samalla juoppouteen enimmän vajonneesta kylästä\nsai vain 40 kopeekkaa hopeassa ja siitä huomautti, vastasi\nvarojenkokooja, jona oli kylän vanhin, että hänen kehoituksestaan\nlyhykäisesti sanottiin: \"Osaamme me ryypätä kirjoittakin.\"[74]\n\n\n\n\n11.\n\nOIVA KEINO SELVIYTYÄ PULASTA.\n\n\nPappi kysyi eräältä veitikalta, jonka tiedot kristinopissa olivat\nheikot, tulevatko kaikki ihmiset autuaiksi. \"Mielelläni minä sen\nsoisin!\" vastasi tämä.\n\n\n\n\n12.\n\nVAIKEA KYSYMYS.\n\n\nKun M----n rovasti, joka oli arvoltaan tohtori, oli kinkereillä S:n\nkylässä, sanoi viisasteleva lautamies S----n saavansa tohtorin, jos\ntohtori sallisi, kiinni kolmessa kysymyksessä, vaikka tohtori olikin\ntunnettu ja laajalti kiitetty opistaan ja älystään. Tohtori suostui\nehdotukseen, mutta hänen täytyi kohta myöntää olevansa voitettu, kun\nlautamies kysyi: \"Mikä, herra tohtori, oli minun isoisäni isän\nristimänimi?\"\n\n\n\n\n13.\n\n\nRunojen, jotka ansaitsevat säilyä muistossa vielä tekijänsä kuolemankin\njälkeen, joukkoon kuuluvana pidämme seuraavan runomuotoon laaditun\npitäjänkertomuksen alun:\n\n    Nuor' Antti piippuaan\n    imi istuillaan\n    illalla hämärissä;\n    silloinpa mä\n    ja mielellä\n    tein runoa,\n    mi nerolla\n    kertoili Sipoon eläjistä.\n    Alotin niemestä sen E:n,\n    mi vast' on omenainen, sen\n    omistaja on\n    myös verraton\n    pohatta kyllä marjaston.\n    On neitosia tusinoittain\n    rusinat sulollaan voittain,\n    joukossa tuo,\n    mi minuun luo\n    sydämen polton nuorien --\n    Hyi, Antti, hiljaa häveten!\n\n\n\n\n14.\n\nKOREA HAUTAKIRJOITUS.\n\n\nW----n räätäli R----n, joka oli suureksi viisastelijaksi tunnetun\nkanttori R:n poika, oli itsekin täynnä hassumaisia ja kummallisia\nilveitä. Niin pisti hänen päähänsä aikoja ennen kuolemaansa tilata\nitselleen ruumiskirstu, minkä hän sen valmistuttua juhlallisesti\nneljällä puusepänoppilaalla kannatti kotiinsa. Hän itse puettuna\nkiireestä kantapäähän mustaan pukuun poikajoukon seuraamana, mikä\nlakkaamatta toisti samaa suruhuutoa: \"Kuollut on setä R----n\", kulki\naivan kirstun jäljessä ja kantoi ristiä, jonka toisella puolella oli\nkirjoitettuna: \"Tässä lepää räätälimestari R., kuoli 18--, luunsa\nkolmen rakkaan vaimonsa luiden seassa esi-isiensä haudassa\"; sekä\ntoisella puolella ristiä: \"O, kuolema! Olit tervetullut!\"\n\n\n\n\n15.\n\nMERKILLISTÄ KIRJOITUSTAPAA.\n\n\n\"Korkea Herra Parruuni ja Maan Herra; Koska trenkini Anna Liisa on mua\npalavellu kolome vuotta ja nyt vasta alako tulla ilikijäksi koska on\nuhannu polttaa mun köyhän talon ja noitua mun itteni ja kisällini, niin\npyyvän minä suosiollisesti Herra Parruunia ja Maaherraa, että ottaa mun\narmolliseen suojelukseen mainittuun trenkiin nähen.\n\n                                                    Anters G:n\n                                               Karvarin leskivaimo.\"\n\n\n\n\n16.\n\nIHMEELLINEN SAIRAUSTAPAUS.\n\n\nSaman miehen kummallisen kielen näyte on tämäkin sairauskertomus: \"Kun\ntämä naapurin Kalle, jolla oli lavantauti, kun kuoli siihen, mutta kun\nparani jälleen.\"\n\n\n\n\n17.\n\nKUOLEMANILMOITUS SEKIN.\n\n\nHassumaisimpia olentoja, mitä koskaan on elänyt, oli varmaankin Mikko\nR. ja hänen vaimonsa Sanna. Kun vihdoinkin ämmä heitti tämän elämän\nvaivat, jossa riiteleminen kotona miehensä kanssa oli hänellä ollut\nainoana iloisempana vaihteluna, ainakin viime vuosinaan, kulki ukko\nitse, kaulassa perin juhlallinen huivi ja yllä musta hännystakki\n1800-luvun muotia, X:n kaikissa taloissa ilmoittamassa rakkaan\npuolisonsa kuolemasta seuraavalla sievistelevällä tavalla: \"Saan\nilmoittaa herrasväelle, että Sanna viime yönä on muuttanut täältä\ntaivaaseen. Pyydän olemaan surua valittamatta.\"\n\n\n\n\n18.\n\nKUNNIAN ARVIOINTIA.\n\n\nEräs talonpoika tuomittiin kihlakunnanoikeudessa menettämään kunniansa\ntekemästään petoksesta. Hän seisoi huolissaan tukkaansa repien.\nTuomiota hän ei ollut läheskään ymmärtänyt. Lopulta hän rohkaisi\nitsensä ja kysyi tuomarilta: \"Onko niin, armollinen laamanni, että saa\nsyödä, kun on menettänyt kunniansa?\" -- \"Syö vain huoletta, jos sinulla\non jotain syötävää\", vastasi tuomari. \"No sitten olen kernaasti\nkunniatta, kun kuitenkin saan syödä!\" huudahti talonpoika iloisena.\n\n\n\n\n19.[75]\n\n\nRouva T:n renki J:ssä tuli kotiin kesäiltana päivän työstä ja istuutui\nripeästi höyryävän puurovadin ääreen. Lämpimän vuoksi oli hänellä liivi\nauki ja rinta paljaana. Otettuaan ensi lusikallisen puuroa, sattui se\nonnettomuudeksi hänen huomaamattaan putoamaankin rinnalle. Renki tunsi\nrintaansa polttavan ja tarttui isoon maitovatiin, mistä kovassa\nkiireessä joi täysin siemauksin. Kun maito oli lopussa, mutta poltto\nvielä sama, huudahti hän epätoivossaan: \"Minne se puuro meni, kun ei\nmaitokaan sitä tapaa?\"\n\n\n\n\n20.\n\nENTISAJAN SAARNAMIES.\n\n\nK----n rovasti Z. oli valmistamattaankin erinomainen saarnamies.\nSaarnatuolissa hän haki kaikki raamatunlauseensa raamatusta, ja\ntalonpojat ihailivat hänen taitoaan osata, kuten Pohjanmaan\nruotsinkielisellä rahvaalla on tapana sanoa, \"siteerata raamattua.\"\nSaarnatuolista hän myös piti silmällä seurakuntalaistensa käytöstä\nkirkossa ja osoitti suntiolle[76] kaikki ukot ja akat, jotka tämän piti\nunesta hereille kopauttaa, samalla kun hän itse heille huuteli: \"Herää\nsiellä sinä, nukkuva syntinen!\" -- Kerran oli ukko pitänyt tunnin\nkestävän jyrisevän rangaistussaarnan lampailleen ja katsoi sitten\ntuntilasiin, jonka näki jo loppuun juosseen. Hän kumosi sen toisinpäin\nsanoen: \"Jos oikein tunnen teitä, K----n asukkaat, niin kyllä kestätte\nvielä yhden tunnin.\"\n\n\n\n\n21.\n\n\nSamalla rovastilla oli tapana jouluna aina laulattaa virsi 6.\nGezeliuksen Virsikirjasta Kolminaisuudenvirtenä. Muutamana jouluna\ntaas, jolloin pakkasta oli neljättäkymmentä astetta ja lukkarin ääni\naivan sortunut, oli rovasti lukkarin pyynnöstä huolimatta taas\nmäärännyt tavallisen virtensä. Lukkari rohkeni kuitenkin alottaa\nlyhyemmän ja helpomman virren, mutta juuri kun seurakunnan\nkokonaisuudessaan piti yhtyä laulamaan lukkarin kanssa, ilmestyi\nrovasti saarnatuoliin ja peitti laulun jyrisevällä äänellään huutaen:\n\"O, Jumala, sinua me ylistämme! on laulettava!\" Lukkari totteli, mutta\nkun hän oli laulanut ensimmäisen säkeistön, tuli hän sakastiin ja\nojentaen virsikirjansa rovastille sanoi: \"Jatkakaa itse, kunnianarvoisa\nrovasti, minä en jaksa enempää.\" Mitä nyt oli tehtävä? Rovasti astui\narvokkaana kuoriin ja lauloi yksin tuon vaikean virren loppuun asti\nvoimakkaalla, mutta kaikkea muuta kuin sointuvalla äänellään.\n\n\n\n\n22.\n\nHYVÄ SELITYS.\n\n\nX:n kaupungissa oli suurempi työ tekeillä. Kun sitä alussa tehtiin sekä\nveltosti että huonosti, mutta se sittemmin pääsi vetelästä menostaan\nkiivaaseen kulkuun, oli eräs kylläkin utelias saamaan lähemmin tietää\nsyyn edistymiseen ja mitenkä työtä nykyisin tehtiin. Hänen kysyttyään\nasiaa lähemmin tuntevalta raatimieheltä vastasi tämä: \"Eikö herra\nymmärrä, että nykyisin tehdään työ koneilla ja toimeenpanolla.\"\n\n\n\n\n23.\n\nREHTORI JA OPPILAAT.\n\n\nRehtori Y:llä \"entiseen hyvään aikaan\" oli suopea tapa kohdella\noppilaitaan. Kun hän aamulla oli ensin nipin napin kuulustanut heidän\nläksynsä, tosin perin ankarana ja vakavana, kokosi hän heidät\nopettajapöydän ympärille, minkä ääressä istui, ja nyt alkoi molemmin\npuolin uutisten kertominen. Oltiin huvitettuja saada narrata toisiaan\nkelpo lailla; mutta jos ukko, joka muuten oli aivan herkkä uskomaan,\nvähänkään aavisti valeita kerrottavan, suuttui hän hirveästi, kuten\nseuraava tapaus osoittaa. Tuskin oli muutamana aamuna taas kokoonnuttu\nopettajapöydän luo aivan kiinni toisiinsa, ennenkuin eräs ilveilijä\nsanoa tokaisi: \"Onko rehtori kuullut, että viime yönä on vesi vienyt\nT:n kylän sillan?\" Juuri kun ukko oli lausumaisillaan kummastelunsa ja\nhalusi kuulla lähemmin asiasta, kuiskasi eräs hänen kultasilmänsä hänen\nkorvaansa: \"Ei se ole totta, setä.\" Silloin suoristautui ukko koko\npituuteensa, viittasi kädellään kertojaa ja ärjyi hänelle: \"Katsokaa\nvalehtelijaa!\" Rehtori otti sitten vitsat, ja nyt seurasi niin\nvakavalaatuinen toimitus, että se herätti suuressa kouluhuoneessa,\nmissä kaikki luokat opiskelivat, sanomatonta hämmästystä ja kauhua.\nMuutoin sävyisä opettaja käsitteli pamppua kuin itse vihastunut Jupiter\npluvius voimme sanoa, ja syntyi itku ja parku, vaikka kujeilija oli\ntäyden miehen mittainen, mikä siihen aikaan ei ollut harvinaista\nrehtorin luokan oppilaalle.\n\n\n\n\n24.\n\n\nPappismies, joka ennen oli ollut köyhässä ----ssä virassa, pääsi\nmuutaman varakkaan seurakunnan kappalaiseksi Pohjanmaalle.\nEnsimmäisessä saatavien kannossa kummasteli hän, että niin rikkaan\npitäjän talonpojat kehtasivat tuoda hänelle vain ruista ja itseänsä\nvarten pidättää ohran. Silloin vastasi eräs talonpoika: \"Me otimme\nsinut pettuleivän äärestä ja annoimme sinulle ohraleipää, nyt et ole\ntyytyväinen ruisleipään, vaan tahdot vain vehnäleipää.\"\n\n\n\n\n25.\n\nTARKKA ILMOITUS.\n\n\nTulipalon jälkeen Pietarsaaressa, jolloin jokaisen piti ilmoittaa, mitä\nhän oli menettänyt palossa, ilmoitti eräs pelastusmies, nimeltä Sten,\ntalonsa ja koko irtaimen omaisuutensa palaneen. Seuraavana päivänä tuli\nhän hätäisenä palotoimikunnan puheenjohtajan luo sanomaan unohtaneensa\neilen ilmoittaa suurimman vahinkonsa. \"Mikä se sitten oli?\" kysyttiin\nhäneltä kummastellen. \"Katsokaas\", vastasi hän, \"se oli nahkavyö\ntuppiveitsineen, jossa lipunvarsi oli kiinni.\"\n\n\n\n\n26.\n\nOIVALLINEN POLIISI.\n\n\nJoku aika takaperin sattui L:ssä pienikasvuinen täti kulkemaan muutaman\nasunnon ohi, mistä hän kuuli rähinää. Kohta hän meni kevein askelin\nkuin keijukainen sisälle, jossa 3-4 miestä istui viinapullon ääressä\npelaamassa korttia. Sanaakaan sanomatta hän tarttui pulloon ja\nkortteihin. Kortit hän siinä paikalla repi palasiksi ja lähti sitten\ntiehensä mukanaan saamansa saalis -- viinapullo.\n\n\n\n\n27.\n\nEIVÄT OLLENKAAN YMMÄRTÄNEET TOISIAAN.\n\n\nJoku viikko sitten levähti muutamia sotilaita L:n kirkonkylässä.\nIltasella lähti heistä kaksi nautittuaan väkijuomia kävelylle. Tultuaan\nerään kirjurin asunnolle astuivat he portaille, joilla kirjuri seisoi,\ntervehtimään tätä. Mutta kirjuri, joka varoi heidän rasvaisia käsiään\n-- soturit olivat juuri syömässä käsissään olevia suuria voileipiä --\ntahtoi mennä tiehensä. Nyt syntyi molemmin puolin keskustelu, jossa ei\ntoisiaan ymmärretty eikä käsitetty. Sotilas lienee tiedustellut\nnaapuritalon nimeä, mihin kirjuri vastasi: \"Minä kirjoittaa\" s.o. olen\nkirjuri. -- Tähän ei soturi tyytynyt, vaan kysyi uudelleen kirjurilta,\njohon tämä vastasi: \"_Tuolla ovat englantilaiset_\" ja osoitti\nmeren rannalle. Tästä närkästyi sotilaamme, joka luuli herran luulevan\nhäntä englantilaiseksi, ja koki kaikin keinoin huomauttaa hänelle,\nettei hän ollut englantilainen. Mutta paraallakaan tahdolla he eivät\nymmärtäneet toisiaan. Sotilas tarttui, ei kylläkään suuttuneena,\nkovasti pelkäävää kirjuria kauluksesta ja vakuutti heidän kummankin\nolevan keisarin alamaisia sekä lähti tyynnytettyään kirjuria kävelemään\nmajapaikkaansa.\n\n\n\n\n28-31.\n\nSATTUVA SELONTEKO.\n\n\nRakennusmestari S., joka oli perin ruma mies ja vielä lisäksi nenätön,\npysähdytti hevosensa matkallaan maalaistalon ulkopuolelle ja meni\nsisälle pyytämään jotain juotavaa. Tuvassa ei ollut muita kuin pieni\ntyttö, joka pelästyksissään meni nurkkaan piiloon. Rakennusmestari\nnähtyään haarikan pöydällä meni ottamaan siitä aika kulauksen ja lähti\nsitten matkaansa. Kun tyttösen äiti tuli kotiin, kysyi hän, oliko\nketään käynyt talossa hänen poissaollessaan. Tytär vastasi: \"Ei ketään\nmuuta kuin nenäkäs nenätön vieras.\"\n\n\n\n\n32.\n\nHYVÄ USKO.\n\n\nP:ssä asuva kirvesmies löi pahasti peukaloonsa, ja piti hänen heti sen\nvuoksi mennä lääkäri L:ltä kysymään vammaansa neuvoa. Lääkäri antoi\nhänelle reseptin ja käski hyvin sitoa peukalon sekä antaa siteen olla\npaikoillaan liikuttamatta 2 päivää. Mies palasi kotiinsa sen enempää\nkyselemättä, otti pois verisen siteen, mikä oli ollut peukalon\nympärillä, ja kääri siihen reseptin. Määräajan perästä tuli hän taas\nlääkärin luo, ja kun tämä kysyi, oliko mies menetellyt hänen\nmääräyksensä mukaan, vastasi mies: \"Kun tulin kotiin, sidoin paperin\npeukalon ympäri ja kohta tuntui paremmalta.\"\n\n\n\n\n33.\n\nSUURTA HYVÄNTAHTOISUUTTA.\n\n\nMaalaistyttö Munsalasta tuli raatimies S:n puotiin ja ostettuaan\ntavaraa muutamalla kopeekalla pyysi kaupantekiäisiä. Kun puotipoika ei\nsanonut voivansa antaa mitään niin pienestä kaupasta, virkkoi tyttö:\n\"Oh! Kylläpä olette kitsas; kun ostan Uudessakaarlepyyssä äimän, antaa\nkirjanpitäjä kengät kaupantekiäisiksi.\"\n\n\n\n\n34.\n\nLOUKKAAVA VIHJAUS.\n\n\nEräs pappi kalasteli J----n saaristossa, ja kun kesä yleensä oli kuuma\nja siksi erittäin paljon sääskiä, oli hänellä näistä tungettelevista\npikkupedoista suurta vastusta. Talonpoika tuli paikalle, missä pappi\nistui onkimassa. \"Isä kulta\", virkkoi onkija, \"teillä on yllin kyllin\ntäällä saarilla tänä vuonna itikoita.\" -- \"Niin kylläkin\", myönsi\ntalonpoika, \"eikä ole ihme, että ne kiusaavat pastoria, sillä elukoille\nne aina tahtovat olla suureksi vaivaksi.\"\n\n\n\n\n35.\n\nTOLKUTTOMAN KORKEA IKÄ.\n\n\nKun pappi ensi kertaa oli kinkereillä seurakunnassa, mihin hän vasta\noli tullut, kiintyi hänen huomionsa kahteen harmaapäiseen ukkoon,\njoista kumpikin istui pöytänsä päässä, ja näytti, että heillä oli ikää\n4-5 kertaa parikymmentä vuotta. Hän meni heidän luokseen ja sanoi: \"Te\nnäytätte olevan kyllin vanhoja, te kaksi; kuinka vanha olette te,\nisäseni?\"\n\nPuhuteltu sanoi olevansa \"vanha kuin s--na.\" \"Kuinka vanha hän sitten\non?\" kysyttiin. \"Sitä en minä tiedä\", vastasi kysytty hämillään, mutta\nlisäsi valaisevasti toista osoittaen: \"Mutta tuo tuolla on vanhempi.\"\n\n\n\n\n36.\n\nHELLÄ ÄITI.\n\n\nKun raatimies L. kerran pestasi miehistöä muutamaan laivoistaan, tuli\neräs Ähtärin eukko tarjoamaan mukana olevaa poikaansa merimieheksi. L.\nkun piti poikaa liian nuorena, kysyi, oliko tämä ennen ollut merellä.\n\"On kyllä\", vastasi akka, \"hän on kerran kulkenut tukkilautalla Ähtävän\njoelta Hällörsskataan.\" L. arveli silloin, ettei poika vielä kelvannut\nmerimieheksi, mutta että hän, kun poika oli hyvännäköinen, mielellään\nottaisi hänet kokkipojaksi.[77] \"Ei\", kuului akan vastaus, \"ennenkuin\nkokki saa syödä hänet suuhunsa, elätän minä häntä vielä vuoden.\"\n\n\n\n\n37.\n\n\nOn yleisesti tunnettua, että H. M. meidän armollisin Keisarimme\nviimeksi Helsingissä käydessään armossa lahjoitti melkoisen rahasumman\njaettavaksi Suomen köyhille. Kun sitten näistä varoista asianomaisen\npapin välityksellä 2 hopearuplaa annettiin iäkkäälle vaimolle K:n\npitäjässä, lausui eukko kyynelsilmin: \"Kun rovasti varmaankin pian\nkirjoittaa Keisarille, niin hyväntahtoisesti tervehtikää silloin Häntä\nminun puolestani sydämellisesti ja kiittäkää Häntä siitä, että Hän oli\nniin kovin kiltti ja minuakin muisti.\"\n\n\n\n\n38.\n\nVALSSIA SEKIN.\n\n\nKun tohtori F---- oli virkamatkallaan W:n pitäjässä, tuli häneltä\nkysymään neuvoa pitkä ja vahva talonpoika, joka sanoi tuntuvan\nrinnassaan kipeältä ja pyysi saada jotain lääkettä. Tohtori kysyi muun\nmuassa talonpojalta, milloin tuo kipu pahimmin häntä vaivasi. \"Kun minä\nvalssaan\", vastasi talonpoika. Lääkäri kysyi silloin kummastuneena\nhäneltä, oliko hänen tapanaan tanssia valssia. Nimismies S., joka oli\nsiinä paikalla, selitti silloin, että Vöyrin murteella sanotaan\nvalssaamiseksi[78] vesiperäisillä nevoilla ja niityillä kahlaamista.\n\n\n\n\n39.\n\nILMOITUS SEKIN.\n\n\nNimismies antoi tapahtuneesta itsemurhasta seuraavan ilmoituksen:\n\"Kello 6 aamulla lienee vainaja noussut ylös ja, kun hänen sanotaan\npelänneen Jumalaa, mennyt ulos niitylle hakemaan jotakin, mistä hän\npalasi kotiin ja meni kaappiin ottamaan ryypyn, jonka jälkeen hän teki\näkkiä päätöksensä ja leikkasi itsensä tuvan vasemmassa nurkassa.\"\n\n\n\n\n40.\n\nKOHTUULLISTA KUMMASTELUA.\n\n\nRouva S. kertoi seurassa, jossa oli sekä naisia että herroja, miten hän\nja hänen miesvainajansa olivat niukoissa varoissa mennessään aikoinaan\nnaimisiin. \"Niin, hyvä herrasväki\", lopetti hän, \"minulla oli neljä\npaitaa, luvallanne sanoen, ja minun miehelläni kuusi paitaa.\" -- \"Eikö,\nparas täti, miehenne paitain ilmoittamiseen olekaan mitään lupaa meiltä\ntarvis?\" kysyi rovasti K.\n\n\n\n\n41.\n\nERISKUMMALLINEN KIVÄÄRI.\n\n\nEräs Pietarsaaren nuorukainen, joka sen puolen rahvaan tavallisella\nterävyydellä oli tarkastellut ympärilleen Kronstadtissa, oli siellä\nerityisesti ihastunut muutamaan tussariin. Siitä lausui hän näin:\n\"Mokomanlaatuista tussaria en ole ennemmin nähnyt; se oli aivan\nerilaatuinen pyssy siinä että se hikoili,[79] ja sillä oli niin suuri\npiippu, että se mahtoi vetää tavattoman paljon.\"\n\n\n\n\n42.\n\nHAUSKA KESKEYTYS.\n\n\nKun Kokkolan komppania oli Pietarsaaressa ensimmäisinä päivinään\ninnokkaissa harjoituspuuhissa ja juuri paraallaan kiireesti\nmarssimassa, hyökkäsi äkkiä muuan maalaisimpi rintamaa kohti ja huusi\nniin houkuttelevasti kuin rakastava voi: \"Pysähtykää vain hiukkasen,\njotta saan katsoa Jaakkoa!\" Kun oli mahdotonta täyttää hänen\ntoivomustaan, peräytyi hän peräytymistään huutaen yhä tärkeätä\nkehoitustaan.\n\n\n\n\n43.\n\nSELVITYS TÄMÄKIN.\n\n\nSama Pietarsaaren nuorukainen, jolla onnekseen Saimaan kanavan\nrakennustöissä oli veli, minkä luona hän oli käynyt, tuli joku aika\ntakaperin erään kauppiaan luo pyytämään lainaksi rahaa. Kun kauppias\nkysyi, mitä hän rahalla tekisi, selvitti hän veljensä, joka oli\nlähettänyt paljon rahaa talon velkain maksamiseksi, nyt haluavan saada\njonkun osan takaisin, kun aikoi mennä naimisiin. Tiedusteltaessa kenen\ntyönjohtaja aikoi nyt ottaa vaimokseen, vastasi hän: \"Kyllä hän\ntietääkseni on joku nainen, koska veli tarvitsee niin paljon rahaa.\"\nPitää huomauttaa, että sen puolen rahvas tarkoittaa \"naisella\" vain\nsäätyläisluokkaan kuuluvaa naista.\n\n\n\n\n44.\n\nOSASI TULKITA.\n\n\nErään kansalaisen ristiäisissä W----ssä oli veitikkamainen uusien\nkielten opettaja huomaavinaan pojan nimissä, joiden alkukirjaimet\nolivat L. L. L., seuraavan uuden koulun perusajatuksen tulkittuna:\n_Lukekaa lievästi latinaa_!\n\n\n\n\n45.\n\nHAUTAKIRJOITUS.\n\n\nLaamanni C. oli yleisesti tunnettu kujeilijaksi. Kerran hän hautautti\nkaksi koiraa monenlaisin juhlamenoin, jolloin hän itse oli itkevinään\nkatkeria kyyneleitä, mitä saapuvilla olevien huviksi matki eräs toinen,\njoka mielellään oli laamannin suosiossa. Koirien hautakiveen\nkirjoitettiin: \"Tässä lepää useampi kuin yksi koira.\"\n\nPappi tapasi muutaman lampaistaan juovuksissa makaamassa ojan reunalla\nja otti siitä aiheen pitääkseen tilaisuuteen sopivan puheen juoppouden\ninhottavaisuudesta. Talonpoika -- lammas ei ollut tällä kertaa sen\nparempi -- kuunteli kauan kärsivällisesti siveyssaarnaa, mutta lopulta\nuhosi: \"Jos olet oikea paimen, niin tietysti autat ylös pässisi.\"\n\n\n\n\n46-47.\n\nKOSTO.\n\n\nTalonpoika meni kerran Vaasaan, ja kun hänen huoneessaan majatalossa\nsattui olemaan kokonainen armeija luteita, lähti hän apteekkari\nKantzaun luo, mikä oli aika pilkkakirves. Pyynnöstään sai hän\napteekkarilta voidetta, jota hän tultuaan yöpaikkaansa alkoi innolla\nkäyttää, mutta seurauksena oli, että tuo ilkeä vihollinen, mikä\nhäiritsi häneltä yörauhan, lisääntyi miljoonista biljooniksi, kuten hän\nuskoi voivansa päättää ruumiiseensa ilmaantuneista syöpäläisten\njäljistä. Seuraavalla kaupunkimatkallaan meni hän suuttuneena K:n luo\nvalittamaan että tämä oli pettänyt häntä. \"Miten sitten teit?\" kysyi K.\n\"Kyllä minä sivelin sitä kaikkiin huoneen rakoihin ja koloihin\",\nhuomautti talonpoika. -- \"Ei se ollut oikein, sinun olisi pitänyt\nsivellä sitä luteiden suuhun, kun ne sitä aukoivat\", selvitti saksaksi\nmurtava K. Talonpoika ymmärsi nyt itseään pilkattavan ja pani sen\nmuistiinsa. Hän ampui sitten jonkun ajan takaa variksen ja tuli\ntarjoamaan sitä K:lle kysyen: \"Eikö herra halua ostaa urosteiriä?\"\nK:lle, joka piti hyvin paljon linnunpaistista, tuli vesi suuhun. Hän\nosti talonpojalta variksen pyydetystä hinnasta. Keittiössä havaittiin\nkohta paistiksi aiotun linnun oikea laatu. Apteekkari, joka nyt\nvuorostaan ymmärsi asian, tiuskasi nolona: \"Tuo kirottu lurjus möi\nminulle variksen urosteirinä.\"\n\n\n\n\n48.\n\nKULLAKIN OMA MAKUNSA.\n\n\nKun E. oli L----ossa pappina, synnytti hänen rouvansa ensimmäisen\nlapsensa. Iäkäs mummo kävi silloin papinrouvaansa katsomassa ja hänen\npiti luonnollisesti nähdä lapsikin. \"Minkä näköinen lapsi on teistä?\"\nkysyi pastori. \"Sellainen kaunis lapsi se on, sillä on suukin kuin\n_häijyillä_.\"\n\n\n\n\n49.\n\nHUOLENPITOA.\n\n\nLautamiehet G. ja T. tapasivat toisessa J:ssä. Muun muassa puhui T.\nG:lle: \"Saadaan nyt nähdä, pääseekö meidän pappi vaaliin, minne hän\naikoo mennä?\" -- \"Sitä ei sinun tarvitse pelätä, kyllä hänet otetaan\nsinne, minne hän hakee?\" arveli G. \"Sitten lienee parasta, että me\ntervaamme ja laudoitamme hänet, niin ettei hän meillä mätäne\",\nhuomautti T.\n\n\n\n\n50.\n\nKEKSELIÄISYYTTÄ.\n\n\nMerimies S---- osti itselleen P:ssä pienen talon. Hän oli aina siellä\ntyöskennellyt rikkaassa kauppiaantalossa, missä hän oli niin\nmonisanainen ja rohkea kuin mahdollista. Hän meni sentähden nytkin\nsinne ja sanoi: \"Niin, nyt ostin itselleni talon Harakalta.\" Kauppias,\njoka luuli S----n taas tahtovan rahaa lainaksi, sanoi heti etukäteen,\nettei hän nyt voinut antaa rahaa velaksi. Ällistymättä siitä tokaisi S.\nkohta: \"Eihän sinun, herra, tarvitse maksaakaan, kunhan vain sanot:\n'Takaan, takaan!'\"\n\n\n\n\n51.\n\nSUURTA HÄVELIÄISYYTTÄ.\n\n\nRouva G. jutteli kerran kahvikesteissä, että kapteeni H. oli Norjassa\nottamassa laivaansa hopealastia Pietariin. Seurassa oleva merikapteeni\nhuomautti rouvan varmaankin kuulleen väärin, sillä ei Norjasta viedä\nhopeaa, vaan oli H:n lasti kaiketi silliä.[80] \"Äh, hyi sitten!\"\nhuudahti rouva punastuen ja hämillään, \"herrasväki suopi anteeksi; jos\nolisin sen tiennyt, en olisi puhunut koko asiasta.\"\n\n\n\n\n52.\n\nUUTTERA AMMATISSAAN.\n\n\nKokkolan pitäjän kirkossa oli saarnaa kuulemassa iäkäs suomalainen\nmerimies. Hän torkahti, mutta kuuli kuitenkin puolivalveilla ollessaan\nluettavan evankeliumia Jesuksen nukkumisesta haahdessa. Pappi luki: \"Ja\nhaaksi alkoi vajota.\" -- -- Silloin hypähti peloton merikarhumme ylös\nja huusi niin, että se olisi kuulunut yli rajumyrskynkin: \"Ylös, ylös,\nmiehet! pumpottaa, pumpottaa!\"[81] Asia joutui kirkkoneuvostoon, mutta\nkun mies oli muuten hyvin tunnettu, pääsi hän varoituksella, ettei hän\nvast'edes kirkossa alkaisi haaveilla.\n\n\n\n\n53.\n\nSUURIN VAIKEUS.\n\n\nP:n pitäjässä eräs talonpoika sai tohtori L----kiltä reseptin\nsisälliseen sairauteensa. Kun talonpoika sittemmin kävi lääkärin luona,\nkysyi tämä, miltä lääke oli maistunut ja kuinka hän sen oli nauttinut.\n\"Niin\", vastasi hän, \"kyllä muutoin kaikki meni hyvin, mutta pahinta\noli saada paperia niellyksi.\" Hän oli nimittäin nauttinut lääkkeen\nmukana paperinkin, mihin se oli kääritty.\n\n\n\n\n54.\n\nPELASTUI SUKKELUUDELLAAN.\n\n\nP:n pastori M----s oli vuokrannut kalastusoikeuden n.s. Lappfjärdin\nselällä. Usein huomasi hän rysiään siellä jonkun hyväntahtoisen apurin\nkäyvän kokemassa ja päätti ottaa selville tuon omaa voittoaan etsivän\nauttajan. Siksi meni hän muutamana yönä klo 12 selän rannalle ja\npiiloutui siellä pensaikkoon. Hetken takaa näki hän hämmästyksekseen\npitäjän suntion menevän hänen veneeseensä ja lähtevän kokemaan rysiä.\nJuuri kun pastori oli hyökkäämäisillään piilostaan, oli suntio\nhuomannut hänet, mutta päätti tämä sukkelana pysyä hyvällä tuulella\nnolossa asemassaan ja alkoi hartaana veisata: \"Katso armollisesti minua\ntässä työssäni\", ja jatkoi menettelyään. Hyväntahtoinen pappi lähti\nhiljaa tiehensä nuhtelematta suntiota, mistä oli se hyvä vaikutus, että\napulainen, joksi pappi suntiota ei ollut osannut aavistaakaan, lakkasi\npahuudestaan.\n\n\n\n\n55.\n\nKUMMALLINEN PUHUMISTAPA.\n\n\nKaksi talonpoikaa oudoksui keskenään herrasväen ihmeellistä\npuhumistapaa. \"Kun he puhuvat eivätkä tiedä, mitä he puhuvat, niin on\nheillä tapana kutsua sitä keskustelemiseksi\", haastoi toinen. \"Vai\nniin, ja kun he käyvät eivätkä tiedä, minne he käyvät, on heillä tapana\nnimittää sitä kävelyksi\", virkahti toinen.\n\n\n\n\n56.\n\nOMIA KYSYMYKSIÄ.\n\n\nUsealla kohdatessaan jonkun vanhan tuttavan, jolle haluaa olla\nkohtelias, on tavallisesti paljon päänvaivaa löytää puheenaihetta.\nKuten tunnettua, saa ilma silloin liiankin usein olla sinä.\nKöydenpunoja A----m Pietarsaaressa oli keksinyt, kuten näytti,\nalkuperäisemmän tavan osata tehdä kysymyksiä. Kerran kohtasi hän\nkadulla kauppias A. L:n, joka juuri oli palannut Tukholmasta.\nTervehdittyään ja lausuttuaan onnittelunsa onnellisesta kotimatkasta\nkysyi A----m: \"Kuinka voipi köydenpunoja Sjöström?\" \"Hänhän kuoli jo\nuseita vuosia takaperin\", vastasi L. \"Sen kyllä tiedän\", keskeytti\nA----m, \"hän kuoli kahdeksantoistasataakahdeksantoista, mutta minun\npitikin kysyä, kuinka hänen veljensä voipi.\" \"Hänhän on myös kuollut\",\nhuomautti L. \"Tiedän senkin\", vastasi A----m, \"hän kuoli kaksi vuotta\nsitten, mutta aikomukseni oli kysyä, miten hän jaksoi ennen\nkuolemaansa.\"\n\n\n\n\n57.\n\nMIKA IHMINEN ON?\n\n\nSiitä lausui kerran saarnaaja ajatuksensa näinikään: \"Ihminen on\n_kurjuus_, sillä hän elää kurjuudessa ja puutteessa; samaten on\nmyös ihminen _taistelu_, sillä hän elää taistelussa ja sodassa.\"\n\n\n\n\n58.\n\nSUURI KALANSAALIS.\n\n\nSaarnatessaan tästä tekstistä oli N----n pappi W. oivallisella tavalla\nkuvaillut kuulijoilleen, jotka enimmäkseen olivat kalastajia ja\ntunsivat tämän alan, niitä kaloja, joita tässä tilaisuudessa saatiin,\nja oikein havainnollisesti osoittaakseen heille, kuinka runsas saalis\noli, hän vihdoin huudahti: \"Ja nähkääs! He voitelivat itsensä\nahvenenrasvalla.\"\n\n\n\n\n59.\n\nVASTUKSELLINEN SANA.\n\n\nEräs laivuri, joka ei ollut mukana ruutia keksittäessä, palasi\nmerikoulusta kotiinsa saatuaan todistuksen suorittamastaan tutkinnosta.\nHänen toverinsa, jotka tahtoivat tehdä pilkkaa hänestä, kysyivät:\n\"Oletko nyt todellakin laivuri?\" \"Varmasti\", vastasi hän ylpeänä. He\nhalusivat nähdä hänen todistuksensa, joka oli annettu hänelle\ntutkintopöytäkirjanotteena. Hän näytti sen ja sitä tutkittiin. \"Mutta\ntässähän on\", arveli eräs ystävä, \"ettet sinä ole saanut todistusta,\nkoska olet _tottumaton_;[82] katso itse.\" Tutkinto-omainen tarkasti itse\nasiaa ja huomasi ikäväkseen, että tuo kohtalokas sana oli siinä. \"Mutta\ntuhattulimmaista!\" hän suuttuneena murahti, \"mihin kelpaa sitten koko\ntodistus?\" Tuo kovan onnen sana näkyi kuuluvan lausetapaan: Päivä kuin\nyllä.[83] Päivä (datum) merkitsi siis tässä _reputettua_,[84] minkä\nherrat latinankielen opettajat ottanevat huomioonsa. Minun aikanani\nmerkitsi datum koulussa _selkäsaunaa_ silloin, kun se oli laillisesti\nannettu. On kuitenkin paljon mitä oppineet eivät käsitä. Mitä nyt\nyleisesti nimitetään datumiksi, siitä olen nähnyt muutamassa vanhassa\nkauppalistassa käytettävän sanaa _datus_. Eikö väärinymmärtämisen\nvälttämiseksi tämä toisinto olisi jälleen otettava käytäntöön, herrat\nkielimiehet? --\n\n\n\n\n60.\n\nHUPAISA VASTAUS.\n\n\nEräs kauppias lähetti suuren vasikannahan nahkuri E----gille\nvalmistettavaksi. Pitemmän ajan jälkeen käski hän piikansa mennä\nnahkurilta kysymään, oliko nahka valmis. Äissään vastasi E----g:\n\"Kaikki tulevat tänne tahtomaan nahkojaan; sano terveiset herrallesi,\nettä hänen nahkansa on vielä parkittavana.\"\n\n\n\n\n61.\n\nPAINAVA SYY.\n\n\nMuonakauppias S----n oli Pietarsaaressa taksoitusmiehenä. Kun\nsellaisessa toimituksessa hän itse vuorollaan tuli tuloistaan\narvioitavaksi ja hänen sentähden piti poistua, kääntyi hän ovella\npuhumaan virkakumppaneilleen: \"Herrat ei paa mulle paljo äyriä, sattu\nniin iso vahinko, kun akka kuoli.\"\n\n\n\n\n62.\n\nTAITAVA PUHUJA TÄMÄKIN.\n\n\nMerimies S----n oli usein töissä muutamassa suuremmassa\nkauppahuoneessa. Kerran kun hänen piti saada palkkansa, sattui hän\ntulemaan niin sopimattomaan aikaan patruunan puheille, että tämän\ntäytyi huomauttaa, ettei hänellä ollut silloin aikaa toimittaa S:n\nasiaa. Silloin merimies tiuskasi sokertavalla puheellaan: \"Ootan täsä\nkuinka kauan tahot; tulee tänä pänä, tulee huomenna, sulla ei joo\naikaa. Koosa[85] tietää aikansa, milloin hän tullee ja joutsen tietää\naikansa, milloin hän lähtee, ja kukko aikansa, milloin hän kiekuu,\nmutta sinä et tiijä aikaa, kun sun pitää mulle palakka maksaa.\"\nPatruuna, joka oli hyväluontoinen ja hauska mies, maksoi hänelle kohta\npalkan ja ilmoitti, että hän saisi keittiössä kestitystä, sekä virkkoi\nsitten: \"Laittaudu nyt satamaan työhön!\" Mutta stooalaisen levollisesti\npuhui S.: \"_Nyt_ ei joo mulla aikaa! -- Nyt meen ruuan ostoon\nakalle!\" \"Mene hiiteen akkasi kanssa taikka ota hänet mukaasi laivalle,\nsiellä saatte ruokaa molemmat!\" ratkaisi asian patruuna. S. lönkytti\ntyytyväisenä matkaansa.\n\n\n\n\n63.\n\nÄLYKÄSTÄ VELKOJAN KOHTELEMISTA.\n\n\nYlioppilas, jolla onnettomuudekseen samoin kuin monella muullakin\nihmisellä oli kyllä tarpeita, mutta aivan riittämättömästi rahaa\nniihin, sai muutamana aamuna unohdettuaan vastoin tapaansa avaimen\nhuoneensa oven lukkoon äkkiarvaamatta vieraakseen suutarinoppilaan.\n\"Mitä sinä asioit?\" kysyi miehemme ystävällisesti vuoteeltaan. \"Mestari\npyysi sanomaan terveiset ja kysymään, eikö herra voisi maksaa hänelle\nne 40 kopekkaa.\" \"Hyvä!\" kuului vastaus. Ylioppilas syventyi jälleen\nlukemiseensa, jonka pojan tulo oli keskeyttänyt. Hetken päästä katsahti\nhän ylös ja näki pojan vielä entisellä paikallaan oven suussa. \"Mitä\nnyt, oletko täällä vielä?\" uteli hän hiukan närkästyneenä. Poika\nselitti odottavansa rahaa, jota ilman hän ei uskaltaisi lähteä. \"Mitä\nmestarisi sanoi?\" tutki asianomainen. Poika toisti äsken sanomansa.\n\"Hyvä! Olet nyt sanonut terveiset ja tiedustelut ja toimittanut\nmestarin käskyn, mene nyt tiehesi eläkä rohkene mennä yli sen, mitä\nmestari on sanonut!\" Kuitenkin poika tuli lähemmäksi vuodetta, jonka\nvieressä tuolilla hän näki jotain kiiltävää. Mitä iloisimman näköisenä\nojentui hän ottamaan tuota kiiltävää esinettä, joka näkyi olevan 20\nkopekan raha, ja selitti: \"Kyllä mestari tyytyy tuohon, jos maisteri\nsen antaa.\" Mutta voi kauhua! Aivan vihaisen näköisenä tuollaisesta\ntunkeilevaisuudesta syöksyi miehemme ylös ja huutaen: \"Senkin mullikka!\nEtkö häpeä, että pyrit tinkimään minun kanssani?\" ajoi hän ällistyneen\npojan ulos ovesta.\n\n\n\n\n64.\n\nIHMEELLINEN KORVA.\n\n\nEräs ylioppilas opiskeli latinankielen kirjoittamista professori S:n\nopastuksella. Pitkään aikaan ei hän ollut katsonutkaan klassikkojen\nteoksiin, mutta uskoi kouluajaltaan hyvinkin ne tuntevansa. Muiden\nharvinaisuuksien ohella oli hän kirjoitukseensa pannut \"piibus veribus\"\n(tosi hurskaille). Kun professori huomautti hänelle tuosta pienestä\nvirheestä, vastasi kirjoittaja iloisesti: \"Kyllä olin muistavinani,\nherra professori, että se on väärin, mutta _minun latinakorvani_\nsanoi, että se oli oikein.\"\n\n\n\n\n65.\n\nSITOVA TODISTUS.\n\n\nW----ssa väitteli kaksi teiniä latinan- ja kreikankielen\netevämmyydestä. Lujien todistusten puutteessa oli asia kauan molemmin\npuolin ratkaisematta. Lopulta kirkui toinen: \"Kyllä varmasti\nlatinankieli on reippaampaa.\"[86] \"Miksi niin?\" kysyi toinen\nkiihtyneenä. \"Niin\", kuului vastaus, \"siinä on useampia bus-päätteisiä\nsanoja kuin kreikassa.\" Hän oli yksi niistä, joka sittemmin\nylioppilaaksi päästyään piti edellämainittua \"piibus veribus\" niin\naitona latinana.\n\n\n\n\n66.\n\nKOHTELIAISUUTTA.\n\n\nP:n kohtelias kanttori N. kävi tervehtimässä uutta pastoriaan, ja hänet\nesitettiin silloin tämän perheelle, jonka joukossa oli myös pastorin\nrouva ja anoppi. N. otti vapauden kysyä, \"kuinka vanha armollinen rouva\noli\", ja huudahti kuultuaan hänen olevan yli 70 vuotiaan: \"Kas! ja\nnäyttää vielä niin _nuorelta ja kevytmieliseltä!_\"\n\n\n\n\n67.\n\nISÄN NEUVO.\n\n\nEräs talonpoika K----ssa, joka huolimatta liiankin\nanteeksiantamattomasta vetelyydestään oli hyvin menestynyt koko\nelämänsä ajan, antoi rakkaalle pojalleen seuraavat hyvät neuvot, miten\nhän saisi aikansa kulumaan tarvitsematta liian paljon työllä itseään\nvaivata, mutta silti näyttämättä laiskalta: \"Syö verkkaan, hae lakkiasi\nvitkaan; siten päivä kuluu.\"\n\n\n\n\n68.\n\nMOLEMMINPUOLISTA HERJAUSTA.\n\n\nPietarsaaressa oli porvari S----n mies, joka sai olla ainaisen pilan\nesineenä. Kovasti hän mursi ruotsiaan suomeksi, ja siten hänen sanansa\nuseinkin tuntuivat hullunkurisemmilta kuin ne todella olivatkaan. Muuan\npilkkakirves oli seurassa, jossa myös oli läsnä nuori pappi, tälle\nilmoittanut S----nin olevan kauppaneuvoksen. S----n ja pappi joutuivat\nkeskenään puhelemaan ja kun pappi nimitti häntä ilmoitetulla\narvonimellä, vastasi S----n hänelle puhuttelemalla häntä piispaksi. Kun\npappi loukkaantui tästä, vastasi S----n huolimattomasti: \"Koska sinä\nhaukut minua kauppaneuvokseksi, haukun minä sinua piispaksi.\"[87]\n\n\n\n\n69.\n\nKUU HARHAUTTI.\n\n\nOppinut, nerokas, mutta erittäin hajamielinen herrasmies aikoi lähteä\nyliopistokaupungista. Sitä ennen hänen kuitenkin oli käytävä joillakin\njäähyväiskäynneillä, ja hän meni sitä varten professori T:n luo, missä\nhän kummasteli, kun ei saanut tavata perhettä, vaikka hän oli toivonut\nsaavansa sen kunnian. Kun hän lähti professorin luota, tuli professorin\npoika pyytämään häntä huoneeseensa puhelemaan hetkeksi. \"Minulla ei ole\naikaa\", vastasi herrasmies, \"on vielä käytävä monenkin luona.\" -- \"Se\ntuskin käypi päinsä\", vastasi toinen hymyillen. Kummastuneena katsahti\nvierailija ja huomasi taivaalla -- kuun. \"Oh, kotiin!\" huudahti hän\nsuuttuneena ja riensi pois. Kello näytti jo puoliyötä. Hän oli pitänyt\nkuuta aurinkona.\n\n\n\n\n70.\n\nHAUSKA ESTELY.\n\n\nSaman miehen luona kävi kerran vahtimestari perimässä häneltä\noppineiden seuran jäsenmaksua. Miehemme makasi vuoteessa, ja kun\nvahtimestari esitti asiansa, vastasi hän: \"Jaha! mutta nyt ei satu\nminulla olemaan rahoja ylläni.\" Vahtimestari vastasi hymyillen: \"Se on\nsama, herra maisteri, tulen kyllä toisen kerran.\" Vahtimestari ei\nviivytellyt kertoa saamaansa vastausta, joka huvitti kaikkia enemmän\nkuin maisterin mielestä syytä oli.\n\n\n\n\n71.\n\nPELOTON PAPPI.\n\n\nKun vuoden 1808 sodan aikana eräs nainen lausui kummastelunsa K----n\nrovasti A----nille siitä, että hän mitä levottomimpina aikoina ja vielä\ninnokkaammin kuin ennen toimitti tarkastuksia kappeliseurakunnassa\nj.n.e., vastasi tuo tiukka mies: \"Sanon serkulle, että vaikka tuli\nraivoaisi yhdessä nurkassa, vihollinen toisessa ja piru kolmannessa,\nniin menen _minä_ sisälle neljännestä.\"\n\n\n\n\n72.\n\nVÄHÄN MAKSAVA KEHUMINEN.\n\n\nEräs J:n porvari, joka oli perin itara, mutta tahtoi esiintyä aivan\nauliina isäntänä, piti kesän läpeensä mukanaan eväskontissaan kinkkua\nheinänteossa. Joka aterian tullen huusi hän niin lujasti, että se\nkuului kaikille läheisille niityille, heinäväelleen: \"Lapset, tulkaa\nlatoon syömään kinkkua!\" Mutta niin pian kuin tultiin latoon, kuului\nkohta: \"Olkaa koskematta siihen, lurjukset!\" Vain yhdessä suhteessa\nvaati mies vähän väeltään. Niin pian kuin pieninkin pilventynkä näkyi\ntaivaalla ja kun silloin toiset sitä innokkaammin ryhtyivät heiniä\nkorjaamaan saadakseen ne eli \"kopat\" latoon sateen tieltä, huusi\nmiehemme kohta: \"Lapset! tulkaa latoon, pilviä näkyy!\" ja oli itse\nensimmäisenä juoksemassa pakoon kauheata ennettä.\n\n\n\n\n73.\n\nKOVAKOURAINEN PALJASTUS.\n\n\nK----n pitäjässä oli tämän vuosisadan alussa uskonnollisia liikkeitä.\nNiistä oli eräs eukko, jota yleisesti sanottiin Qvikant-muoriksi,\nosannut hyötyä hankkimalla itselleen tuloisan elinkeinon rahvaan\nherkkä- ja taikauskoisuuden kustannuksella. Hän oli aika ajoin\nkadottavinaan tajunsa, ja tässä tilassa oli hän käymässä taivaassa ja\nhelvetissä saadakseen niistä tietoja äsken kuolleiden tilasta. Näin\nmystillisessä unessa ollessaan sanottiin hänen olevan aivan tunnoton\neikä kukaan saanut häntä hereille taikka voinut häntä häiritä,\nennenkuin määrätty aika oli kulunut. Kerran joukon sekä uskovaisia että\nepäilijöitä tavallisuuden mukaan ollessa hänen sänkynsä ympärillä hänen\nsiinä maatessaan henkirikkaassa unessaan oli myös tullut saapuville\neräs ilvehtijä, Kapina-Friisin[88] nimellä yleisesti tunnettu mies,\nkoska hän kävi kulkukauppiaana Pohjanmaan pohjoispitäjissä. Mies oli\npäättänyt paljastaa Qvikant-muorin, ja mukanaan karkea parsinneula\nrunsaasta varastostaan hiipi hän lähelle akkaa ja työnsi tuon kauhean\naseensa syvään ämmän kupeeseen. Tuskin oli tämä tapahtunut ennenkuin\nmuori syöksähti istumaan vuoteeseensa ja aivan hirveästi kirkui:\n\"Saatanan Kapina-Friisi!\" Lumous oli mennyt sen tien, ja muorin tulot\nalkoivat tämän jälkeen kovasti pienetä, kunnes ne vähitellen kokonaan\nloppuivat.\n\n\n\n\n74.\n\nKOVAN ONNEN SATTUMA.\n\n\nW----n maaherra C----ll vihasi kovasti erityisten nurkissa kuljeksivien\nnelijalkaisten vapaata huvikävelyä kaupungin kaduilla. Hän antoi\nsentähden käskyn, joka pani kuohuksiin koko kaupungin silloin vielä\nperin patriarkallisen väestön, että yllämainitut rähkijät kohta\ntavattaessa piti poliisin ottaa kiinni ja pidättää. Silloin päätettiin\nantaa lain koko ankaruudessaan kohdata ensin maaherraa, jolla oli kaksi\nsellaista loistokappaletta, ulkomaista rotua, molempaa sukupuolta.\nMuutamana päivänä, kun maaherra käveli eräällä kaupungin syrjäkadulla,\nhuomasi hän kaksi tuollaista hyvän järjestyksen häiritsijää makaamassa\nauringon paahteessa aivan kuin ei mitään vangitsemiskäskyä niille olisi\nannettukaan. Närkästyneenä, mutta samalla tyytyväisenä saadessaan panna\nkäytäntöön koko vakavuudessaan antamansa käskyn haki maaherra itse\nasianomaisen virkailijan, huomautti hänelle rikkaasta saaliista ja\nlupasi tynnyrin suoloja uhrien suolaamiseksi, jos hän joutuin ja\nnäppärästi panisi toimeen annetun määräyksen. Käskyä toteltiin heti, ja\nsiten joutui maaherra kustantamaan virkailijalle suolat maaherran --\nomien porsaiden suolaamiseksi. Sanoppa sitten, ettei joka ajalla ole\nomat Brutuksensa!\n\n\n\n\n75.\n\nSELVISI PULASTA.\n\n\nK----n säikähtämätön rovasti A. ei tahtonut koskaan oikein sopia\nkappalaisensa kanssa. Nyt oli A. ankarasti kieltänyt talonpoikia häissä\nja muissa pidoissa tarjoamasta lapsille viinaa. Muutamissa häissä, kun\nisäntä antoi ruokaryyppyjä, näki rovasti hänen menevän puolikasvuisen\npojan ohi. \"No, miksi et anna pojalle viinaa?\" huusi A. \"Arvoisa\nrovastihan on sen kieltänyt\", arveli isäntä. A. joutui hetkeksi\nhämilleen, mutta kohta hän pulasta selvisi ja selitti: \"En minä ole\nkieltänyt, vaan E----s\" (kappalainen). E. sai olla ukon syntipukkina.\n\n\n\n\n\n\nHUOMAUTUKSIA.\n\n\n\n\nEnsimmäinen osa.\n\n\nN:o 1. Maalari Granberg: Emanuel Mikaelson Gumse, joka nimitti itseään\nGranbergiksi, mainitaan olleen taitava maalari.\n\nN:o 2. Henrik Wacklin, s. 1735, k. 1802, rakennusmestari ja kauppias\nOulussa. Hänellä oli taiteellisia lahjoja. Hänen maalaamansa\nalttaritaulu pelastui Oulun tulipalossa. Siinä ei ole tekijän nimeä ja\non se taideteoksena ala-arvoinen. Sitä säilytetään nykyjään\ntuomiokirkon sakastissa. -- Karl Henrik Ståhle, s. 1744, k. 1788, Oulun\nkirkkoherra -- Yrjö Rajalin, s. 1745, k. 1820 Limingan kirkkoherrana --\nAbraham Mellin, s. 1772, k. 1815, Revonlahden kappalainen, sittemmin\nTunin kirkkoherra Ruotsissa -- Karl Elfving, s. 1773, k. 1829 Lohtajan\nkirkkoherrana -- Jalkapuu oli penkinmuotoinen rangaistusväline,\nkokoonpantu 2 hirrestä, joissa oli reikiä rangaistavien jalkoja varten,\nhirret lukittiin, kun puussa istuttiin. Rankaisua sanottiin\n\"jalkapuussa istumiseksi\" ja käytettiin entiseen aikaan kirkollisena\nkurinpitorangaistuksena jumalanpalveluksen laiminlyömisestä y.m. --\nPoëta caesareus: keisarillinen runoilija -- Messenii mala herba:\nMesseniuksen katkera yrtti (kiusaaja pahuuteen).\n\nN:o 3. Neuvosmies Wacklin: kts. elämäkerrasta.\n\nN:o 5. Mikael Wacklin s. 1678 tuli Ouluun 1694. Oli naimisissa Helena\nPaldaniuksen kanssa, s. 1682, k. 1759, kts. elämäkerrasta.\n\nN:o 6. \"Hjärnestestamentti\", muuan tunnetun lääkärin Urban Hjärnen\nkeksimä keitos vatsataudeille.\n\nN:o 7. Kenraali Carpelan: Johan Fredrik Carpelan s. 1745.\nKenraalimajuri, Oulun ja Kajaanin läänin maaherra, naimisissa\nMagdaleena Maria Norinin kanssa. Muutti Ruotsiin.\n\nN:o 8. Kaarle Saxa: Sakari Topelius mainitsee hänet kirjassa _Suomi\nkuvissa_ \"iloisena Bellman-laulajana.\"\n\nN:o 9. Mitään sukulaisuutta Knut Possen ja oululaisen Posseniuksen\nperheen kanssa ei liene olemassa.\n\nN:o 11. Maaherra Stjernschantz: Johan Abraham Stjernschantz s. 1787, k.\n1864 oli Oulun läänin maaherra 1827-1854.\n\nN:o 15. Hovineuvos ----: Johan Nylander, s. Oulussa 1742,\nliikemies, joka hankki itselleen melkoisen omaisuuden Oulun saatua\ntapulikaupunkioikeudet onnellisilla kauppasuhteilla. Harjoitti laajaa\nkauppaa ja laivanrakentamista suuressa mitassa sekä perusti Olhavan\nlasitehtaan. Näkyy olleen Kustaa III:n suosiossa, joka joskus lie\nkysynyt häneltä neuvoa. Kuoli Tukholmassa, mutta kuolinvuosi on\ntuntematon. Hän oli naimissa Margareta Kristina Nesslerin kanssa, joka\noli tullinhoitaja Jonas Nesslerin ja Vappu Juhontytär Niskan tytär.\nHovineuvoksen veli oli Saara Wacklinin kuvaama Kivi-Tanelikin.\n\nN:o 17. Kenraali Carpelan: kts. huomautusta n:o 7:ään.\n\nN:o 20. Henrik Snellman, s. 1780, k. 1835, jumaluusopin professori,\nVaasan kirkkoherra, tunnettu hengellisenä puhujana.\n\nN:o 24. Kapteeni Stjerncreutz: luultavasti Johan Wilhelm Stjerncreutz,\ns. 1765, k. 1832, Kajaanin pataljoonan adjutantti. Oli erottuaan\nsotapalveluksesta Oulussa ylijahtimestarina.\n\nN:o 25. Regal: soittokone, jonkinmoiset pienet urut, joita ennen\nkäytettiin kodissa, kuten nykyään harmoniota.\n\nN:o 27. Kenraali Carpelan: kts. huomautusta n:o 7:ään. Custokseksi\nnimitettiin luokan järjestystä valvovaa koulupoikaa ja clavigeriksi\navaimenhaltijaa eli oven aukasijaa. -- Tässä mainittu tanssi oli\nmuinaisen ajan peruja ja siitä mainitsee jo Olaus Magnus teoksessaan\nHistoria de gentibus septentrionalibus etc.\n\nN:o 28. Daniel Nicolai, s. Idman 1719, k. 1772 Iin kirkkoherrana, oli\nnaimisissa Anna Magdaleena Solanderin kanssa -- Engageanter:\njonkinlaiset ennen käytetyt väljät, alas riippuvat naisenkalvosimet --\nGirandole: jalokivinen koriste, jota naiset pitivät korvissaan. Dolman:\nalkujaan rihmoilla varustettu univormunuttu, mutta käytetty myös\nnaispukuna.\n\nN:o 29. Mikael Wacklin (Mikko eli prinssi), s. 1728, k. 1756,\nnaimisissa Liisa Siniuksen kanssa.\n\nN:o 30. Adolf Edelsvärd. s. 1762, k. 1802. -- Kustaa IV Adolfin puoliso\noli Badenin prinsessa.\n\n\n\n\nToinen osa.\n\n\nN:o 1. Kapteeni Forselles: luultavasti Jakob August af Forselles, s.\n1781, k. 1808 Oulussa Siikajoen taistelussa saamistaan haavoista.\n\nN:o 4. Kertomuksessa _Lupaus kuolinvuoteella_ mainittu nuori mies\noli kirjailijattaren veli Samuel Gabriel, s. 1785, k. 1808 Toivolassa.\n\nN:o 8. Gegersköld: luultavasti Jägerskiöld.\n\nN:o 13. Tullinhoitaja Myhrberg oli vapaustaistelija Maximilian\nMyhrbergin isä, kts. selityksiä n:oon 29 III osa. -- Ståhleborg: Oulun\nhautausmaa. -- Tensikka, palvelija.\n\nN:o 15. Yksinäinen: Mikael Wacklin, kts. elämäkertomusta.\n\nN:o 18. Vanha taidemaalari: Mikael Toppelius, runoilija Z. Topeliuksen\nisoisä, s. Oulussa 1754, k. 1821, oli kirkkomaalari ja oli opiskellut\njonkun aikaa Paschin oppilaana Tukholmassa. Useissa Pohjanmaan\nkirkoissa on hänen maalaamansa alttaritaulu ja seinä- ja\nkattomaalauksia. E. N(ervander) kutsuu häntä _Suomen biografisessa\nkäsikirjassa_ \"viimeiseksi ja samalla lahjakkaimmaksi niistä\nyksinkertaisista suomalaisista kirkkomaalareista, jotka itseoppineina\nnaivisti ja rohkeasti esittivät taidetta maaseuduillamme 1700-luvulla.\"\n\nN:o 19. Sakarias Wacklin, s. 1772, k. 1823. Raati- ja kauppamies.\nTunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään ja ystävyydestään J. Niskan\nkanssa. Avioliitossa Saara Margareta Holmbergin kanssa, s. 1775, k.\n1827.\n\nN:o 20. Ståhle: kts. sel. n:oon 2 I osa. Rovasti Ståhle oli\navioliitossa toisen kerran Brita Nylanderin kanssa.\n\nN:o 22-26. E. Nervander esittää teoksessaan _Keisari Aleksanteri I:n\nmatkat Suomessa_, että Aleksanteri I:n merkillisellä matkalla 1819\nsuuressa osassa maatamme, kuten tunnettua, oli pohjaltaan valtiollinen\nmerkitys. Venäjällä oli päästy salaisten vallankumouksellisten seurojen\njäljille ja alettiin epäillä, että vihamielisiä mielialoja myös\nSuomessa esiintyisi. Hallitsijan persoonallisen esiintymisen arveltiin\nolevan paraan parannuskeinon mahdollisille selkkauksille. Tässä\ntarkoituksessa päätetyn matkan piti pääasiassa käsittää Pohjanmaan.\n\nSiinä pienessä seurueessa, joka seurasi keisaria matkalla Suomessa, oli\nvenäläisten seuralaisten joukossa hallitsijan nuoruuden ystävä,\nkenraaliluutnantti ruhtinas Peter Volkonsky, s. 1776, k. 1852; sen\nohessa suomalaiset, valtiosihteeri, kreivi R. H. Rehbinder, s. 1777, k.\n1841, kapteeni, sittemmin senaattori Sebastian Gripenberg, s. 1755, k.\n1869 ja suomalaisena tulkkina vänrikki, myöhemmin Suomen kadettikoulun\njohtaja, kenraaliluutnantti K. M. Martinau, s. 1797, k. 1863.\n\nE. Nervanderin mukaan puuttuu kaikkia aikalaisten tietoja keisarin\nSuomen matkasta 1819 aina hänen tuloonsa asti Kuopioon elokuun 25 p:nä.\nElok. 27 p:nä kävi hän Iisalmen pappilassa, joka oli silloin rovasti\nP. J. Collanin hallussa. Hän oli avioliitossa Elisabet Kristina\nChronsin kanssa. Senjälkeen alotti hän seikkailurikkaan, muistettavan\nmatkansa Kajaaniin, josta S. Gripenberg on jättänyt jälkeensä hauskoja\nja luotettavia tietoja. Tuohon pieneen erämaan kaupunkiin ei siihen\naikaan ollut vielä mitään tietä, joten sinne matkalla oli vaikeuksia,\nvieläpä vaaroja. Päästäkseen Kajaaniin piti keisarin raivatun tien\npuutteessa purjehtia 5 peninkulmaa Oulujärven poikki. Kun ei Kajaanissa\neikä ympärillä olevalla seudulla ollut muita aluksia kuin pieniä\nveneitä, joilla asukkaat kuljettivat tervansa Ouluun, oli päätetty\nkeisarin matkaa varten lähettää pari purtta Oulusta, joka on 11 1/2\npeninkulmaa Oulujärven rannalta. Nämä kaksi purjealusta, joissa oli\nmiehistönä 24 merimiestä merikapteeni Johan Juneliuksen ollessa\npäällysmiehenä, kuljetettiin maitse Oulusta keisaria vastaan.\n\nHaapalankankaalla odotti kapteeni Junelius pursien kanssa keisarin\ntuloa. Haapalankangas oli uutistalo Oulujärveen laskevan Vuolijoen\nrannalla. Yön elok. 28 p:ää vasten vietti keisari Nissilän majatalossa\nIisalmella suuren postitien varrella, joka viepi Kuopiosta Ouluun.\nNissilästä Haapalankankaalle on 3 peninkulmaa maamatkaa ja sieltä 5 1/4\npeninkulmaa vesitse Oulujärven poikki Kajaaniin. Seuraavana aamuna oli\nkeisari päättänyt \"syödä päivällistä\" Haapalankankaalla. Gripenberg,\njonka tehtävänä oli sitä varten huolehtia tarpeellisista toimenpiteistä\nkirjoittaa siitä:\n\n\"Olin todella suuressa pulassa, sillä ainoa uutistalossa oleva\nasuinhuone oli pieni savupirtti, jota sitäpaitsi piti käyttää keittiönä\nLehtimajan laittamiseen minulla ei ollut aikaa eikä tarpeellista\napuväkeä, mutta etupäässä luovuin siitä tuumasta sateen pelosta.\n\n\"Ainoa vielä oleva mahdollisuus oli puhdistuttaa uutistalon melkein\nuusi talli ja käyttää sitä ruokasalina, niin sopimaton kuin se\nkuitenkin joka tapauksessa olikin. Talli oli korkeudeltaan lattiasta\nkattoon tuskin 4 kyynärää, sen leveys noin 8 ja oven ja pilttuiden väli\nnoin 3 kyynärää. Kaikki valo tuli talliin ovesta, joka oli noin 2 1/2\nkyynärää korkea ja 1 1/4 leveä.\n\n\"Annettuani hyvin lakaista ja pestä puhtaaksi tallin, verhotutin seinät\nja pilttuut tuoreilla koivuilla, joista tuoksui suloinen lemu, mikä\nkokonaan poisti tallinhajun. Pöytä hankittiin likimmästä talosta, ja\nkun ei ollut ensinkään tuoleja, valmistutin kiireessä lankusta penkin,\njoka peitettiin punaisen veran kappaleella, mitä oli toisessa H.\nMajesteettiansa varten tuodussa purressa.\n\n\"Täsmälleen klo 7 aamulla elok. 28 p. saapui H. Majesteettinsa\nHaapalankankaalle ruhtinas Volkonskyn, henkilääkäri Wylien ja\npääesikunnan vänrikin Martinaun seuraamana. -- --\n\n\"Kun H. Majesteettinsa piti istuutua pöytään, ilmoitti minulle ruhtinas\nVolkonsky, että keisari oli käskenyt minun syödä heidän mukanaan.\n'Päivällinen' kesti klo 8:aan. H. Majesteettinsa istui ensimmäisenä\noikealla, lähinnä keisaria ruhtinas Volkonsky, sitten minä, senjälkeen\nparooni Wylie ja viimeisenä vasemmalla vänrikki Martinau. Koko aterian\najan, joka kesti noin 20 minuuttia, oli H. Majesteettinsa erittäin\niloisella tuulella.\"\n\nKlo 1/2 9 meni keisari suurempaan, mukavasti varustettuun purteen.\nPuolen peninkulman soutumatkan perästä Vuolijokea pitkin tuli pursi\njoen laskupaikalle Oulujärveen. \"Koska meillä oli myötätuuli\", sanoo\nGripenberg, \"ei kovan myrskyn vaikutusta voitu niin tarkkaan huomata\nlahdessa, mistä lähdimme purjehtimaan, mutta kuta pitemmälle ehdimme\njärvellä, sitä suuremmiksi kävivät aallot ja vaara ilmeisemmäksi.\nMyrsky oli uskomattoman kova, aallot niin korkeat, että purren ollessa\nniiden välissä näimme ainoastaan taivaan ja vaahtoa.\" Noin kahden\ntunnin purjehtimisen jäljestä päästiin tyynempään veteen Kajaania\nlähestyttäessä. Keisaria varten oli Kajaanissa laitettu asunto\nkappalaisentalossa pastori Appelgrénin luona, joka oli avioliitossa\nVendla Sofia Holmbergin, lääninsihteeri C. G. Holmbergin tyttären,\nkanssa.\n\nKun keisari oli päättänyt palata maitse erämaan kautta, ryhdyttiin,\nsanoo E. Nervander, kiireesti toimenpiteisiin paluumatkaa varten,\netupäässä hevosten hankkimiseen. Jouduttiin kuitenkin suureen\nneuvottomuuteen, kun koko kaupungissa ei ollut useampaa kuin yksi ainoa\nvanha ratsastussatula, minkä nahkapäällys oli niin kulunut, että\ntäyteaine useasta kohdasta pisti näkyviin, jalustimet olivat myös\nruostuneet ja sidotut satulaan kahdella köyden pätkällä. Mutta\nkuitenkin oli pakko panna keisarin hevosen selkään tämä kehno satula,\nkun taas ruhtinas Volkonsky ja toiset saivat tyytyä patjoihin, mitkä\nsidottiin hevosten selkään. Jalustimet tehtiin köydestä. 28 p. elok.\nlähdettiin matkaan. Ensin kulki jalkaisin eräs kaupungin porvari, Erkki\nMäättä, joka oli valittu oppaaksi, sitten ratsastivat luutnantti\nMartinau, ruhtinas Volkonsky, keisari itse, henkilääkäri Wylie ja hänen\njäljessään keisarin kamaripalvelija, eräs kasakka-aliupseeri, ja\nviimeisenä seurasi kahdeksan talonpojan kantamana keisarin\nmatkatavarat.\n\nSaara Wacklin mainitsee, että mentäessä kapean joen poikki \"venettä\nohjasi eräs talonpoika, joka oli ollut Porvoon valtiopäivillä.\"\nNervanderin mukaan tapahtui kulku joen yli siten, että sattumalta\nrannallaolevaan pieneen kalastajaveneeseen menivät keisari, Volkonsky\nja opas Määttä. \"Keisari ryhtyi pitämään perää, ruhtinas Volkonsky\ntarttui airoihin -- ja mykkänä hämmästyksestä seisoi veneessä siivo\nMäättämme.\" Aikaisemmin oli keisari Mainuan talossa tavannut talollisen\nHeikki Tervosen, jota kansa paikkakunnalla yleisesti kutsui \"Mainuan\nkuninkaaksi\", koska hän oli ollut useilla valtiopäivillä Ruotsissa ja\nmyös edustajana Porvoon valtiopäivillä. -- Mitä tulee puihin, jotka\n\"kaatuivat syrjään avaten tien hämmästyneen keisarin edessä\", niin\nmainittakoon, että keisari Aleksanteri kerran monta vuotta jälkeenpäin\noli kertonut, kuinka puut Suomessa olivat kumartaneet hänen edessään.\n-- Keisarilla oli Oulussa \"asunto kauppias Keckmanilla\", kts. sel. n:o\n31:een III osa.\n\nN:o 27. Iijoen lossilla kiiruhti kaksi kaunista nuorta naista laskemaan\nalas keisarin vaunujen astuinta. \"Keisari ihastui varsinkin toisen\ntavattomaan kauneuteen.\" Todennäköisesti oli se nuori nainen, kirjoittaa\nP. W. Aurén _Keisari Aleksanteri I:n Matka Pohjanmaalla_\nkirjoituksessaan Lovisa Antoinette du Puy, s. 1804, k. Raahessa 1875.\nHän oli Tukholman soittokunnan professorin Edvard du Puyn ja Louise\nLövenin tytär sekä naimisissa 1823 Oulun postinhoitajan E. W.\nFabritiuksen kanssa.\n\nN:o 28. Rovasti Mathias Castrén, s. 1764 k. 1846, oli entisajan\npappismiehiä, jolla oli laajat henkiset harrastukset. Hänen\nveljenpoikansa, kielentutkija M. A. Castrén oleskeli hänen kotonaan. --\nEräs kreivi C.: aliupseerinvirkatalossa Limingassa asui kreivi Karl\nGustav Cronhjelm af Hakunge, s. 1728. Hän oli Pojanmaan rykmentin\nvänrikkinä ottanut osaa sotaan 1808-1809 ja 1810 saanut eron luutnantin\narvolla.\n\nN:o 29. Rovasti Rajalin. Kts. sel. n:o 2:een I osa.\n\nN:o 30. Eräs neiti Stjerncreutz: arvatenkin kersantti Magnus Felix\nStjerncreutzin tytär. Hän oli pastori Israel Frosteruksen ja hänen\nvaimonsa Anna Eleonora Stjerncreutzin kasvattitytär.\n\nN:o 31. Neuvosmies Anders Roos, k. 1842, naimisissa Maria Sofia\nLindskogin kanssa, s. 1787 k. 1856. Nervander kertoo käynnistä\nKokkolassa: \"Vieraanvaraisen talon emännän suureksi pettymykseksi oli\nkeisari ennen tuloaan Kokkolaan syönyt päivällisensä, sillä Roosin\ntalossa odotti jo katettu pöytä valmiina tarjotakseen makeimpia\nherkkuja ja viinejä. Kahvia vain ei oltu vielä keitetty -- sen piti\ntapahtua päivällistä syötäessä, jotta se voitaisiin tarjota keisarille\nniin maukkaana kuin mahdollista. Voipi sentähden kuvitella emännän\nhämmästystä, kun keisari kohteliaimmin kieltäytyi syömästä päivällistä,\nmutta sen asemasta pyysi -- kupin kahvia!\" Kun aika oli tarkkaan\nmäärätty miten kauan keisari kaupungissa viipyisi, lähetti rouva Roos\nkohta tiedon naapuriin kauppias Krögerille, josta onnistuttiin\nsaamaankin pannu valmista kahvia. Asema oli pelastettu.\n\nKirkkoherra Elfving: kts. sel. n:o 2:een I osa. Hän oli avioliitossa\nMarseillessa syntyneen ja kasvaneen suomalaisen Sofia Kristina\nHöckertin kanssa, joka oli merikapteenin tytär.\n\nN:o 32. Hovioikeuden talo \"Vanhassa Vaasassa\" oli rakennettu\n1780-luvulla ruotsalaisen yli-intendin vapaaherra C. F. Adelcrantzin\ntekemien piirustusten mukaan. -- Kaupungin ulkopuolelle rakennettua\nkunniaporttia tukivat suuret pylväät ja oli se koristettu symbolisilla\nkuvilla, keisarillisella vaakunalla, seppelöidyillä nimikirjaimilla ja\nkirjoituksilla. Kunniaportin etupuolella nähtiin \"Oikeuden\" ja\n\"Viisauden\" kuvat. Ylinnä oli keisarillinen valtiovaakuna toisella\npuolella haltiattaren ympäröimänä, joka kantoi keisarin laakeri- ja\ntammilehtiseppeleiden ympäröimiä nimikirjaimia, ja toisella puolella\ntaas \"Maineen jumalattaren\", joka osoitti kirjoitusta: _Syyskuun 4\npäivänä 1819_. Vaakunan alapuolella luettiin latinankielinen\nkirjoitus (\"Aleksanteri I:lle Kaikkein korkeimmalle Keisarille, Suomen\nIsälle Alamaistensa rakkaudesta.\") Koristeen takapuolella näkyivät\nAleksanterin ja Elisabetin seppelöidyt nimikirjaimet ja ruotsinkielinen\nkirjoitus: \"Kaikkialla Alamaistensa siunausten ja rakkauden\nseuraamana\". \"Korsholmanmäelle\" oli laitettu kuultokuva. Se esitti\nsanoilla: \"Per secula\" koristettua antiikkista alttaria, jonka\nkorkeuteen kohoava uhrisavu pilvenhattaroillaan kantoi keisarin\nnimikirjaimia ja niiden sivulla siivekästä haltiatarta. Myös jotkut\nyksityiset rakennukset kaupungissa olivat koristetut kuultokuvilla.\n\nKeisari otti vastaan _kaksi talonpoikien lähetystöä_, toisen\nMustasaaren pitäjästä, jotka kiittivät häntä suuresta, maalle\nhyödyllisestä joenperkaustyöstä, minkä hallitsija oli alotuttanut,\nsamoinkuin hänen mieltymystä herättäneestä matkastaan Pohjanmaalla.\nAleksanterin käynti Kristiinassa näyttää, sanoo Nervander, \"kuuluvan\nunohdettujen muistojen joukkoon\" hänen matkastaan 1819. Muistotieto ei\nilmoita, milloin hän sinne tuli taikka milloin sieltä lähti.\n\nN:o 35. Paltamon rovasti Johan Cajanus (jonka oikea perhenimi oli\nGyllenhjerta): _Suomen biografisen käsikirjan_ mukaan on Cajanus-suvun\nyhteys aatelisen Gyllenhjerta-suvun kanssa hyvillä perusteilla\nhylättävä. Mitään muita syitä ei ole tuotu esiin kuin suvun muistotieto.\n\n\n\n\nKolmas osa.\n\n\nN:o 1. Isak Wirén on ohuesti naamioitu Isak Wacklin, s. 1755, k. 1790,\nUudenkaarlepyyn varapormestari. Hän meni naimisiin Frötunan pitäjässä,\njoka on Norrtäljen luona, 1779 Katarina Kristina Backmanin kanssa, s.\n1760, k. 1841. Tämä oli kauppiaan tytär Uudestakaarlepyystä ja palasi\nsittemmin lastensa keralla isänsä luokse.\n\nN:o 5. Helena Schulin, s. 1755, k. 1811, oli kauppias Mikael Schulinin\nja hänen vaimonsa Anna Wacklinin tytär. Hän oli ensimmäisen kerran\navioliitossa oululaisen kauppiaan ja raatimiehen Zakarias Franzénin\nkanssa, s. 1744, k. 1787. Meni toisiin naimisiin kauppaneuvos Lars\nHenrik Keckmanin kanssa, kts huom. n:oon 31 osa III.\n\nN:o 6. Franzén kirjoittaa runossaan _Kotonaoleville_:\n\n                  -- \"sinä, mi\n    meidän viiritangon päässä laulain\n    mua valvotutit monet yöt.\"\n\nN:o 7. Tullinhoitaja Runeberg: Anton Ludvig Runeberg, k. 1814,\ntullitarkastaja Oulussa.\n\nN:o 8. Gustav Henrik Mellin, s. 1803 Revonlahdella, k. 1876 Ruotsissa,\noli rovasti Abraham Mellinin, s. 1772, k. 1815, ja Saara Margareta\nWacklinin, s. 1771, k. 1816, poika. Vanhempain kuoltua otti hänet\nkasvatettavakseen heidän ystävänsä ja sukulainen F. M. Franzén. Mellin\noli Tukholmassa Klaran seurakunnan pappi, sittemmin Skånessa. Paljon\nluetuilla historiallisilla novelleillaan hän alotti uuden alan\nruotsinkielisessä kaunokirjallisuudessa; hänen _Koottuja ruotsalaisia\nhistoriallisia novellejaan_ on julkaistu useita painoksia.\nKirjailijana hän on edistänyt isänmaansa historian ja sivistyksen\ntuntemista; kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi hän sai 1876 Ruotsin\nakatemialta Kaarle-Juhanan palkinnon.\n\nN:o 9. Fredrik Bergbom, s. 1785, k. 1831. Käytännöllisen filosofian\nprofessori Turun yliopistossa. -- C. M. Jägerhorn, s. 1730, k. 1782\nOulun läänin maaherrana.\n\nN:o 10. Angeslevän kirkko: tällä tarkoitekaan Tyrnävän seurakunnan\nkirkkoa. Tyrnävää paikkakuntalaiset nimittävät myös Angesleväksi\npitäjässä olevan suuren kylän mukaan. -- Vuorineuvos Johan (John) v.\nJulin, s. 1787, k. 1858, Johan Julin vanhemman poika, oli apteekkari ja\nteollisuudenharjoittaja, omisti Fiskarsin kaivokset, tehtaat ja\nmaatilat Pohjan pitäjässä. Oli ensimmäisen kerran naimisissa Elisabet\nKatarina Keckmanin kanssa, k. 1815, toisen kerran Emilie Lindsayn,\nenglantilaisen papin tyttären, kanssa.\n\nN:o 12. Rovasti Rajalin rouvansa kanssa, kts huom. n:oon 2 osa I, oli\nollut Saara Wacklinin suosija ja ystävä hänen kasvuvuosinaan.\n\nN:o 23. Samuel Fredrik v. Born, s. 1782, k. 1850, oli Oulun läänin\nvaramaaherra 1819, sittemmin maaherra. Naimisissa Katarina Elisabet v.\nMorianin kanssa.\n\nN:o 24. Rovasti, tohtori Henrik Wegelius, k. 1839, oli Turun yliopiston\ndosentti, sittemmin Oulun kirkkoherra. Kun vihollinen valtasi Oulun\n1808, kieltäytyi hän muun papiston kanssa vannomasta keisarille\nuskollisuuden valaa.\n\nN:o 28. A. Reguly: unkarilainen kielentutkija, s. 1818, k. 1858, teki\nlaajoja matkoja suomalaisten heimojen parissa Venäjällä 1839-1847\ntutkiakseen suomalais-ugrilaisia kieliä.\n\nNo 29. Vapaustaistelija Maximilian Myhrberg syntyi Raahessa heinäk. 24\np. 1797, arvatenkin kaupungin kirkonkirjan mukaan, mutta ruotsalaisten\nlähteiden mukaan Oulussa jouluk. 31 p. 1799. Hänen ristimänimensä\nolivat oikeastaan Matts August, mutta muutti hän itse edellisen nimensä\nMaximilianiksi. 1820-luvun alussa oli innostus Kreikan vapaussotaan\nsuuri koko sivistyneessä maailmassa. Myhrberg yhtyi vapaaehtoisena\nniihin sotajoukkoihin, jotka vuoden 1824 alussa Marseillesta\nkuljetettiin meritse Kreikkaan. Siellä meni hän palvelemaan\nyksinkertaisena ratsumiehenä ratsuväkirykmenttiin. Ylennettiin 1827\nratsumestariksi ja nimitettiin 1829 Palamide linnoituksen komentajaksi.\n1831 hän lähti Kreikasta ja oli sitten osanottajana Puolan\nvapaustaistelussa. Kun Itävallan joukot ankarasti vartioivat Puolan\nrajaa, tuli M. maahan uimalla Weiksel-virran poikki Itävallan\nvartiojoukkojen kuulasateen seuraamana.\n\nM:n osanotosta Puolan sotaan ei ole olemassa mitään luotettavia\ntietoja. Itse hän ei halunnut poistaa sitä hämärää, missä asia oli,\narvatenkin siksi, että hän suomalaisena niin vähän kuin suinkin tahtoi\npuhuttavaksi olleensa sodassa isänmaansa uutta esivaltaa vastaan. Hän\nlieneekin ottanut sotaan osaa vieraalla nimellä. Sodan lopussa hän\njoutui vangiksi, mutta onnistui pelastumaan pakenemalla, joutuen moniin\nseikkailuihin. Viipyi jonkun aikaa Pariisissa ja oli sitten mukana 1833\nEspanjan sodassa Don Carloksen armeijassa. Palasi 1840 Ruotsiin ja\nSuomeen. Nimitettiin 1842 majuriksi ja oli palveluksessa muutamia\nvuosia St. Barthelemyn saarella. Tanskan sodan 1848 syttyessä aikoi M.\nvielä kerran lähteä sotimaan oikean asian puolesta. Se ei kuitenkaan\ntapahtunut. Hänen sotilasuransa oli loppunut. 1852 tuli hän Suomeen ja\nasui jonkun aikaa veljensä luona Espoon kartanossa. Itämaisen sodan\nalkaessa 1854 palasi hän Ruotsiin, sillä Venäjän viranomaiset lienevät\nkatselleet häntä epäilevin silmin. M. kuoli Tukholmassa maalisk. 31 p.\n1867.\n\nSiellä Johanneksen hautausmaalla on hänen hautansa, jonka kivessä on\nkirjoitus: \"Urhoollisena, ylevämielisenä, uhrautuvaisena pyhitti hän\nsankarivoimansa vapauden asialle, sydämensä ihmisyyden hyväksi, sielunsa\nsille Herralle, jonka rauhaan hän nyt on mennyt. Kreikka, Puola, Espanja\novat todistaneet hänen urhoollisuutensa.\" (_Finsk Biografisk handbokin_\nmukaan) -- _Raahen poika_ nimisessä kertomuksessaan on Sakari Topelius\nkuvannut lapsille Maximilian Myhrbergin.\n\nN:o 30. Gustav Adolf Montgomery oli syntynyt Kemin pitäjässä 1790 l.\n1791 ja kuoli Tukholmassa 1861. Oli sotilas, kirjailija ja sittemmin\nmaaherra Ruotsissa.\n\nN:o 31. Lars Henrik Keckman, s. 1754, k. 1833. Hänen tyttärensä Lise\noli naimisissa vuorineuvos J. v. Julinin kanssa, kats. huom. n:oon 10\nosa III. -- Angelique Ehrenstolpe oli K. H. Ehrenstolpen, joka oli\nOulun läänin maaherrana 1809, tytär ja avioliitossa majuri J. M. v.\nKarmin kanssa.\n\nN:o 33. Kenraali Fröjdenfelt: luultavasti kenraalimajuri Kristoffer\nFreidenfelt, joka hukkui 1743 Oulun ja Uumajan välillä myrskyssä\najojäihin.\n\nNo 34. Henrik Snellman, kts. huom. n:oon 20 osa I. -- Uudenmaan läänin\nvaramaaherra Jakob Snellman syntyi 1784 ja kuoli 1832. Per Kristian\nSnellmania, joka kuoli Limingan kirkkoherran apulaisena 1807, on\nnimitetty \"neroksi\", sillä hän oli runsaslahjainen persoonallisuus. --\nMerikapteeni Kristian Henrik Snellman, s. 1777, k. 1855, oli\nensimmäisen kerran avioliitossa Maria Magdalena Röringin kanssa. Heidän\npoikansa oli Johan Wilhelm Snellman. -- Kiitetty suomalainen runoilija\nTopelius: lääkäri Gustav Toppelius, s. 1780, k. 1864, oli\nsuomenkielinen kirjailija ja kansanrunojen kokoilija -- Hänen veljensä\nSakari Topelius vanhempi, s. 1781, k. 1831, runoilija Sakari\nTopeliuksen isä, oli Lönnrotin edelläkävijä suomalaisten kansanrunojen\nensimmäisenä kokoilijana ja julkaisijana. -- Säkeistöt, joilla tekijä\nlopettaa _Muistelmansa_, ovat osa Sakari Topeliuksen runosta:\n_Lönnrotille ja Castrénille helmikuun 25 päivänä_.\n\n\n\n\nHUOMAUTUKSIA POHJALAISIIN KASKUIHIN.\n\n\n_Pohjalaisista kaskuista_ puuttuu n:o 10, mihin on syynä\nsanomalehti _Ilmarisen_ virheellinen numeroiminen. N:ot 29 ja 30\npuuttuvat siksi, että sitä lehden numeroa, jossa ne ilmoitetaan olleen,\nei löydy niissä numeroissa, jotka säilytetään Yliopiston kirjastossa.\n\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] A. Wilksman: _Släktbok_ I.\n\n[2] Kertomus _Kolme Ruotsiin muuttanutta_.\n\n[3] Nimimerkki M. K.: _Saara Wacklin_ aikakauskirjassa\nHemmet och Samhället 1891.\n\n[4] M. K.: Saara Wacklin, Hemmet och Samhället 1891.\n\n[5] _Opettajapersoonallisuuksia ja oloja Oulussa kuluneella\nvuosisadalla_.\n\n[6] P. Nordmann: _Sara Elisabet Wacklin. Biografiska\nanteckningar_. Förhandlingar o. uppsatser, 27 utg. av Svenska\nLitteraturskpt i Finland.\n\n[7] Hemmet o. Samhället 1891.\n\n[8] Opettajapersoonallisuuksia ja oloja Oulussa viime\nvuosisadalla.\n\n[9] Asemapäällikkö C. Appelgrén, jonka isä, apteekkari C.\nAppelgrén, oli naimisissa Johanna Gustava Julinin kanssa.\n\n[10] _Sara Wacklin_. Förhandlingar och Uppsatser 27, utg.\nav Svenska Litteraturskpt i Finland.\n\n[11] Siinä oli: _Satanen Muistelmia Pohjanmaalta_.\nKirjoittanut S. E. W--n.\n\n[12] P. Nordmann: _Sara Wacklin_. Förhandlingar och\nUppsatser 27, utg. av Svenska Litteraturskpt i Finland.\n\n[13] _Fredrika Bremers brev_. Samlade och utg. av Klara\nJohanson och Ellen Kleman. Del II.\n\n[14] P. Nordmann.\n\n[15] Tavallisesti nimitetty Pokkitörmäksi. Suom. muist.\n\n[16] Tekijän suomeksi kirjoittama Kalevalan säepari. Suom.\nmuist.\n\n[17] Messeniuksen katkera yrtti. Suom. käännös.\n\n[18] Sanat on tekijä suomeksi kirjoittanut. Suom. muist.\n\n[19] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[20] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[21] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[22] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[23] Sanat on tekijä suomeksi merkinnyt.\n\n[24] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[25] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[26] Näiden tehtävä vanhassa koulussa oli aamusella koulun\novien avaaminen. Suom. muist.\n\n[27] Oulussa käytetty rahvaan ruoka, mikä on veden ja rasvan\nkanssa keitetty leipäseos. Suom. muist.\n\n[28] Sana suomeksi tekijän kirjoittama. Suom. muist.\n\n[29] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[30] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[31] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[32] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[33] Terve!\n\n[34] Oulun hautausmaa.\n\n[35] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[36] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[37] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[38] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[39] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[40] Kaarle XIV Juhanan. Suom. muist.\n\n[41] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[42] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[43] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[44] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[45] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[46] Suomenkielinen sana alkuteoksessa. Suom. muist.\n\n[47] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[48] Suomenkielinen sana alkuteoksessa. Suom. muist.\n\n[49] Suomenkieliset sanat alkuteoksessa. Suom. muist.\n\n[50] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[51] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.\n\n[52] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[53] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.\n\n[54] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[55] Sana on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.\n\n[56] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[57] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[58] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[59] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[60] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[61] Ruokaa, ruokaa, ihminen! Suom. muist.\n\n[62] Neiti, antakaa minulle lasi viiniä! Suom. muist.\n\n[63] Neiti, antakaa minullekin lasi viiniä! Suom. muist.\n\n[64] Tahdotko korvapuustin? Suom. muist.\n\n[65] Ei enää kaalia, ihminen! Suom. muist.\n\n[66] Helleenien ystävistä. Suom. muist.\n\n[67] Mutta Suomessa syntynyt. (Tekijän muist).\n\n[68] Kaksi viime lausetta on tekijä ruotsinkielen ohella\nsuomeksi kirjoittanut. Suom. muist.\n\n[69] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[70] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[71] Suomeksi alkuteoksessa. Suom. muist.\n\n[72] Ruotsiksi: pressad. Suom. muist.\n\n[73] Pappi ruotsiksi: prest. Suom. muist.\n\n[74] Lause on tekijän suomeksi kirjoittama. Suom. muist.\n\n[75] Otsake puuttuu. Suom. muist.\n\n[76] Suntiota sanottiinkin Pohjanmaalla unilukkariksi. Suom.\nmuist.\n\n[77] Sana ruotsiksi \"kocksmat\" (= kokin ruoka).\n\n[78] Valsa = vada (= kahlata). Suom. muist.\n\n[79] Pyssyä oli juuri voideltu. Tekijän huomautus.\n\n[80] Hopea ruotsiksi: silver, ja silli: sill. Suom. muist.\n\n[81] Sanat ovat tekijän suomeksi kirjoittamat. Suom. muist.\n\n[82] Ruotsiksi: ovan. Suom. muist.\n\n[83] Ruotsiksi: Datum som ovan. Suom. muist.\n\n[84] Datum som ovan = reputettu tottumattomana, tulkitsivat\nivalla toverit. Suom. muist.\n\n[85] Hauki. Suom. muist.\n\n[86] Ruotsiksi: bussigare. Sana on positiivissa: bussig, ja\njohtuu nimisanasta: buss. Suom. muist.\n\n[87] Suomeksi alkuteoksen täysin tulkitseminen tässä kaskussa\njää laihemmaksi kielten erilaisen muodon vuoksi. Suom. muist.\n\n[88] Tarkoittanee \"Kauppa-Friisiä\", joten alkuteoksessa\nsuomenkielinen \"Kapina-Friisi\" on painovirhe. Suom. muist.\n\n\n\n"]