[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWKI_ScPvl-hnQG8OtK7UoHkxYIW4Qr530ZaadPw0u28":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},634,"Jälkipoimintoja I: Wolmari","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"634-paivarinta-pietari-jalkipoimintoja-i-wolmari","634__Päivärinta_Pietari__Jälkipoimintoja_I_Wolmari",null,"romaani",[],[],"fi",1889,14805,92259,false,44936,[22],"Finnish fiction",[24],"Historical Novels","\"Jälkipoimintoja 1: Volmari\" by Pietari Päivärinta is a historical novel written in the late 19th century. The narrative centers around two neighboring homesteads, Ellula and Hakkila, and the contrasting lives of their inhabitants, particularly focusing on the character of Wolmari, the son of Elias from Ellula, and his struggles within a harsh familial environment. The text offers a glimpse into the themes of social classes, family dynamics, and the varying experiences of poverty and wealth.  At the start of the novel, the author introduces the settlements of Ellula and Hakkila, underscoring their differences in prosperity and the lives of their respective inhabitants. Elias, the hardworking and frugal man of Ellula, triumphs through diligent farming, while Hakkila's residents, struggling with poverty, lean on Ellula for assistance. As the narrative unfolds, we witness the oppressive and tyrannical nature of Ellu, Wolmari's father, whose strictness towards his family creates an environment of fear and heartache. Wolmari's development is marked by his father's harsh upbringing, leading to internal conflicts as he navigates the difficulties of growing up in such a challenging household, ultimately setting the stage for the emotional and social exploration that permeates the rest of the story. (This is an automatically generated summary.)",[],281,"Realistinen kertomus kuvaa kahden naapuritorpan, Ellulan ja Hakkilan, asukkaiden elämää ja toimeentuloa. Tarina seuraa ahkeran ja säästäväisen Ellun vaurastumista sekä naapurissa asuvan Hakkilan perheen vaatimattomampaa alkua. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun maaseudulle työn ja perhe-elämän keskelle.","Pietari Päivärinnan 'Jälkipoimintoja I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 634. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JÄLKIPOIMINTOJA I\n\nWolmari\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nLapualla,\nJ. W. Hissan kustannuksella.\n\nOulussa 1889.\nChr. Ev. Barck'in kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nErään tiheän kylän takamailla on kaksi torppaa; Ellula on toisen ja\nHakkila on toisen nimi. Ellulan isännän nimi oli Elias, mutta häntä\nkutsuttiin kylänkesken vaan Elluksi ja siitä sai torppakin nimensä.\nHakkila oli perustettu aukeaksi hakattuun korven silmään ja sen vuoksi\nruvettiin torppaa kutsumaan ensin Hakkalaksi, josta sitten muodostui\nHakkila.\n\nNäiden torppien väliä oli vähän enemmän kuin nykyinen virsta, mutta se\nei kuitenkaan estänyt heitä olemasta likimmät naapurukset, sillä kylään\noli matkaa melkein puoli peninkulmaa.\n\nTorppien asukasten toimeentulo oli ensi aikoina hyvin erinkaltaista.\nEllulan isäntä ei ollut vielä nainut mieskään, kun hän jo rakensi\nhuoneet ja raivasi sekä peltoa että niittyä. Näin tavoin oli hän jo\nvaraselta varannut tulevaista toimeentuloansa. Kun hän sitten nai, oli\nhänellä valmis koti, mihin voi vaimonsa viedä. Vaikkei nuori vaimo\nmyötäjäisillään voinut lisätä pesän varoja, sillä hän oli köyhä\npiikatyttö, ei kuitenkaan heidän näin varustettuna ollut vaikea\nelämäänsä alkaa. Pelto oli jo parina vuotena antanut viljaa ja nämät\nolivat hyvässä säästössä torpan pikku aitan hyvästi tehdyissä\nhinkaloissa. Pari lehmää oli myös pienessä, mutta sievässä navetassa\nmylvimässä. Ellu raatoi yhä uusia viljelyksiä ja tällä tavalla\nkarttuivat varat karttumistansa. Ja kun Ellu oli viinan maistamaton,\nahkera ja säästäväinen mies, oli heillä jo ennen väen lisän tuloa\nmelkoisen hyvä toimeen tulo. Päälliseksi oli Ellu avullinen puuseppä,\njolla ammatilla hän ansaitsi paljon talvisina aikoina, jolloin ei\nmaantyötä voinut tehdä.\n\nKaiken tämän tähden oli Ellu niin hyvissä paikkakunnan kirjoissa, että\nKaparin Sohvia melkein kadehdittiin, kun hän pääsi tuolle kolmenkymmen\nvuotiaalle, vakaiselle, työtelijäälle ja siivolle Ellulle emännäksi.\n\nNiin ihmiset.\n\nToisin oli Hakkilassa laita. He olivat molemmin köyhiä ja vaatimattomia\nihmisiä naimisiin mennessään. Heillä oli jo kaksi lasta, ennenkuin he\nalkoivat mökkiä itselleen perustamaan. Kun he olivat naineet melkein\nsamaan aikaan kuin Ellukin, tuli heidän torppansa paljon myöhemmin\nperustetuksi kuin hänen.\n\nEi ole aina niin helppo perustaa elämäänsä kylmään korpeen tyhjillä\nkäsillä, varsinkin kuin on lapsia jäljessä, sillä nuot pienokaiset ovat\nniin vaatelijoita ja aika mestareita pidättämään vanhempiensa kädet\nitseänsä hoitelemassa. Vaikeasti ja hankalasti kävi Hakkilaistenkin\nelämisen alkaminen. Peltoa ei voitu niin äkkiä saada, että siitä\nensiaikoina olisi elämisen apua saatu. Ahkerinkaan vieraan työllä\nansaitseminen ei tahtonut kaikesti aikaa riittää perheen\ntoimeentuloksikaan ja torppaakin olisi pitänyt kohennella. Tämän tähden\ntahtoi useinkin perheessä kapista kilin neuvot. Kuitenkaan eivät he\nlangenneet epätoivoon, vaan kokivat vointinsa mukaan ponnistella eteen\npäin.\n\nKun tämmöisessä alkamisen ahdistuksessa asiat olivat useinkin näin\nahtaalla, täytyihän heidän tuon tuostaankin turvaantua vieraan apuun.\nKun Ellula oli lähin ja vieläpä jotenkin varakas naapuri, oli heidän\nasiansa sinne useinkin yhdessä ja toisessa tarpeessa. Ellulan Ellu\ntiesi aivan hyvin, missä suhteessa heidän varallisuutensa naapurin\nsuhteen on, ja tämä muiden ohessa paisutti hänen mieltään. Usein lausui\nhän karvaita sanoja noille aroille avun pyytäjille, mutta kun he aina\nrehellisesti maksoivat, mitä saaneet olivat, ei Ellu koskaan ollut\nheille apua antamatta, vaikka kohta antaissaan haukuskeli. Karvaalla\nmielellä söivät Hakkilaiset useinkin niitä paloja, jotka heidän\nnaapurinsa oli antaissaan niin katkeralla maustimella höystänyt, mutta\nminkäpäs teki. -- Nämät syyttömästi saadut nuhteet kehoittivat\nHakkilaisia sitä ahkerammin ponnistelemaan oman taloutensa\nparantamisessa.\n\nNaapuruksilla oli hyvin erinkaltaiset luonteet. Ellu oli itsekäs,\njuro, umpimielinen, melkeinpä synkkä ja hyvin kärtyinen. Vaimollensakin\nkurisi ja kärisi hän myötäänsä, eikä vaimo parka voinut parhaalla\ntahdollansakaan palvella häntä niin, ettei hän aina löytänyt\njotakin kärinän ja moitteen syytä. -- Ellun suuta ei nähty koskaan\nnaurussa. Mykkänä ja synkkänä kuin hauta kuunteli hän vaan, vaikka\nkuinkakin iloisia ja hauskoja asioita muilla ihmisillä olisi ollut\nkeskusteltavana. Jos hän jotakin joukkoon sanoi, oli se aina muiden\nmielipidetten vastustamista, ja jos eivät muut heti luopuneet omista\nmielipiteistään ja tunnustaneet Ellun aatteita oikeoiksi, suuttui hän\nsilmittömäksi, useinpa tyhmyyksiin saakka.\n\nEllun vaimolla ei ollut kotonansa mitään valtaa. Kun Ellu lähti\njohonkin käymään, lukitsi hän aitan, kaapin ja arkun, ja pisti avaimet\ntaskuunsa. Päälliseksi luki hän leivät orrella lähtiessään ja silloin\nei ollut hyvä niitä liiaksi kuluttaa. Mutta kun Ellu meni johonkin\npitemmäksi ajaksi nikkaroimaan, otti hän lukittuin ovien takaa\nruoka-aineita esille sen verran kuin hän luuli vaimonsa poissa-olonsa\najalla tarvitsevan, ja sen täytyi riittää siihen saakka, kuin hän tuli\ntoista antamaan. Varmuuden vuoksi teki hän jauho-astioihin ja\njyvähinkaloihin kaikenlaisia ristejä ja merkkejä, nähdäkseen, olisiko\nkuitenkin jollakin tavalla vaimolla ollut tilaisuus päästä lukkojen\ntaa, vaikka avaimet olivatkin hänen hallussaan. Niillä ajoilla eivät\nnaapuritkaan saaneet pienintäkään apua, sillä eipä Ellulan emännällä\nollut mistä olisi antanutkaan, ellei tahtonut omia hampaitansa naulaan\npanna.\n\nToisin olivat Hakkilaiset tässäkin asiassa. Vaikka he elivät\nalin-omaisissa puutoksissa ja köyhyydessä, olivat he sentään iloiset\nkuin pienet lapset. He rakastivat toinen toistansa sydämensä pohjasta\nja luottivat ehdottomasti toisiinsa. Kaikki ilot, surut, murheet,\ntuskat, myötä- ja vastoinkäymiset olivat heille yhteisiä. He ottivat\nhyvät ja pahat päivät vastaan tyyneesti ja maltillisesti sekä pitivät\nne suorastansa Jumalan kädestä lähteneinä. Vaikka puutokset usein\nahdistivat, eivät he kuitenkaan alentuneet elämän surujen alle, eikä\nheidän mieleensäkään koskaan juohtunut niin halpamaisia keinoja, kuin\ntoisiansa edisteleminen ja määrä ruo'alle paneminen. Yhteisesti söivät\nhe mitä saivat ja luottivat vahvasti siihen, että Jumala kyllä pitää\nmurheen luoduista lapsistansa ja tämä luottamus ei heitä pettänytkään.\n\nNäin tavoin elellen tuntui elämä heistä niin keveältä.\n\nPian huomasi Ellun vaimo, minkälaisen kumppanin kanssa hän oli joutunut\navioelämää viettämään. Hän tunsi olevansa onnettomin kaikista ihmisistä\nja tätä suri hän lakkaamatta itseksensä. Usein vuodatti vaimo katkeria\nkyyneleitä, mutta mieheltänsä koki hän ne huolellisesti salata, sillä\nEllu ei kärsinyt minkäänlaisia vesittelemisiä.\n\nEräänä kertana kävi kuitenkin niin, että Ellu tapasi vaimonsa\nitkemästä. Hän oli lähtenyt käymään jossakin kylässä ja nyt luuli vaimo\nvoivansa antaa kyyneleensä vapaasti vuotaa. Mutta Ellu oli unhottanut\njotakin kotiin ja palasi äkkiarvaamatta sitä noutamaan.\n\n\"Mitähän sinä turiset ja vesittelet?\" tonkasi hän vaimollensa, kun\nhuomasi hänen itkevän.\n\n\"Enhän minä mitään vesittele,\" koki vaimo hätäyksissään sanoa silmiänsä\npyyhkien.\n\n\"Ethän sinä ... etkö luule minun näkevän? Minun luullakseni ei sinulla\nole mitään syytä turskumiseen ja tuommoiseen käytökseen... Taitaapa\nkuppisi tyhjä olla, niinkuin monen muun... Se pitää olla viimeinen\nkerta,\" komensi Ellu.\n\n\"Onhan sitä monta muuta tässä maailmassa, ei vaan kuppi,\" sanoi vaimo\nsurullisen umpikuljuisesti.\n\n\"Mitä monta muuta...? Teet viisaasti, kun pidät suusi kiinni,\" ärähti\nEllu ja siihen se asia jäi, sillä vaimo ei uskaltanut enään virkata\nmitään.\n\nVaikka niin oli, tuli Ellulle ja hänen vaimollensa lapsia, niinkuin\nnuorille ja terveille ihmisille ainakin. Heidän ensimäinen lapsensa oli\npoika ja sai nimeksensä: Wolmari. Paras lienee ehkä nyt jo mainita,\nettä paljon myöhemmin tätä esikoista, ja pitkäin väli-aikain päästä\nsyntyi heille vielä kaksi muuta poikaa, mutta siihen sarja loppui,\nsillä lisää ei tullut. -- Keskimmäisen nimi oli Nestor, nuorimman\nHjalmar.\n\nKoska Hakkilaiset tulevat olemaan paljon yhteydessä tämän kertomuksen\nkanssa, mainittakoon tämän kanssa, että heillä oli jo Paavo niminen\npoika, ennenkuin he Hakkilaan tulivatkaan. Tämä oli heidän vanhin\nlapsensa, ja hän oli vuotta myöhemmin nähnyt päivän valkeuden kuin\nWolmari. Hakkilaiset olivat siis siinäkin suhteessa jäljessä, niinkuin\ntalouden alkamisessakin. Aikojen kuluessa karttui heille kahdeksan\nlasta, viisi poikaa ja kolme tytärtä.\n\nKun Wolmari syntyi maailmaan, luuli Ellun vaimo lapsen tähden saavansa\nlievitystä kovalle elämällensä, mutta siinä hän surkeasti pettyi.\nTuskin oli lapsi syntynyt, kun Ellu jo tuli entistäkin kärtyisemmäksi,\njurommaksi ja umpimielisemmäksi. Kaikista hänen puheistansa ja\ntoimistansa huomasi jokainen aivan selvästi, että hän otti vastaan\ntämän ensimmäisen perheensä lisäyksen sangen tylyllä ja nurpealla\ntavalla, niinkuin muka jonkun aivan tarpeettoman lisävastuksen ja\nkiusan.\n\nPian rupesivatkin nämät mielipiteet Ellussa näkymään päällekin päin.\nLapsi ei olisi saanut kirahtaa eikä pienintäkään ääntä päästää,\nvaan hänen olisi pitänyt olla hiljaa kuin kalan lammissa. Vähimmästäkin\nlapsen kätinästä ja äännähtelemisestä tuskaantui isä ja lausui\nsopimattomia sanoja lapsesta, sättien samassa äitiäkin, ikäänkuin se\nolisi hänen syynsä, että lapsi oli tullut maailmaan. Vaimo koki\nrakkaudella ja lempeydellä hillitä häntä vointinsa mukaan, mutta sai\nvastaan kovia sanoja.\n\nKovin kauvan ei viipynytkään, ennenkun isä rupesi karjumaan ja\näyvästämään lapselle, kun tämä vaan vähänkin itkemällä puutoksiaan\nilmoitti, ikäänkuin lapsi olisi jo hyvinkin osannut peljätä ja totella\nhänen isän- ja isäntävaltaansa. Tuon kovuuden seuraukset tulivat pian\nnäkyviin. Lapsi säikähti aina tuommoisesta kohtelusta niin, että hän\nrupesi parkumaan kurkun täydeltä. Usein kävi parkuminen niin ankaraksi,\nettä hän huusi tiimakausia yhtämittaa, eikä äiti saanut mitenkään lasta\nviihtymään, vaikka hän koki kaikkensa tehdä. Väsymys teki vihdoin lopun\nlapsen ankaralle parkumiselle, mutta silloin oli hän mustana kuin maksa\nja kieli vaan suussa kirisi; sitten hän vähitellen tyyntyi, mutta\nraukesi niin voimattomaksi, että näytti paremmin kuolleelta kuin\nelävältä.\n\n\"Älä Jumalan tähden säikytä lasta tuolla lailla, aivanhan se kuolee\nkäsiin,\" rohkeni vaimo eräänä semmoisena kertana muistuttaa.\n\n\"Marssi tupaan sen rääkän kanssa, minä tarvitsen lepoa,\" karjasi Ellu\nvihaisesti.\n\nTupaan riensikin vaimo parkuvan lapsensa kanssa, kylmään tupaan\nlämpymästä kamarista. Siellä vilusta väristen puristi ahdistettu äiti\nsydäntänsä kohtalon alle ja lähes kuoliaaksi parkuvaa lastansa tuskasta\nvapisevaa rintaansa vasten, kokien kaikin tavoin häntä viihdyttää.\n\nTämmöistä oli elämä lapsen pienenä ollessa. Niinkuin lintu oksalla sai\nvaimo aina olla varusalla kahta peljättävää kohtaa, lapsen itkua ja\nmiehensä suuttumusta vastaan. Jospa hän olisi voinut näin tavoin\nvälttää nämät kauheat kohtaukset, olisi hän ollut tyytyväinen, mutta\nniin ei käynyt, sillä tuon tuostakin tapahtui tuo ankara yhteen\nsattumus.\n\nTämänkaltainen elämä tuntui vaimosta niin ikävältä, pahalta ja\nkuolettavalta. Hän tunsi elävänsä täydellistä orjan elämää, sillä yhä\nselvemmästi huomasi hän, missä asemassa häntä pidetään ja mitä häneltä\nvaaditaan. Tämmöinen tieto ja tunto tuntui typistävän hänen sydäntänsä\nja se kutistui hänen mielestään niin pieneksi kuin peukalon pää.\nSelvästi tunsi hän surulla, kuinka hänen muistinsa huononee ja\nymmärryksensä vähenee; järki tuntui olevan välisti sekaisin ja hän\npelkäsi menettävänsä ymmärryksensä. Semmoisissa tilaisuuksissa luuli\nhän sydämensä jähmettyvän jääksi, ja silloin hän pelkäsi tilaansa\nkaikkein pahimmin.\n\nVielä oli vaimolla kuitenkin jälellä eräs toivo, jonka hän luuli\nlieventävän hänen kovaa ja orjallista elämäänsä, kun kerran se aika\ntulee. Hän toivoi, näette, että kun lapsi kasvaa isommaksi ja\ntulee ymmärtäväisemmäksi, voipi tuon ankaran isän kiukkuisuuden\nvaiti-olemisella välttää. Mutta tässäkin oli hän laskenut väärin. Ei\nollut lapsi vielä kovinkaan paljon vöyristynyt, ennenkuin isä alkoi\nhäntä lyödä ropsimaan, siitä syystä muka, kun ei hän tottele ja pidä\nsuutansa kiinni. Tuommoisesta kohtelusta tietysti säikähtyi taasenki\nlapsi ja rupesi huutaa rämistämään kahta kauheammasti. Usein sai äiti\nsydänkourassa kynttiä pakoon lapsensa kanssa nyt kuten ennenkin, ja\naran, orjallisen elämän helpoitusta ei kuulunut kustaan.\n\n\"Älä hyvä ihminen lyö ja säikytä lasta noin pienenä, saatathan hänen\naivan vaivaiseksi\", sanoi vaimo kerran miehelleen.\n\n\"Pidä suusi kiinni, taikka ... hänen täytyy tottelemaan,\" ärjäsi Ellu.\n\nKun lapsi alkoi tulla ymmärtäväisemmäksi, pelkäsi hän isäänsä kuin\nvillipetoa, sillä olihan hän ensimäisestä tajunnastansa saakka oppinut\ntuntemaan tuon usein esiintyvän hirviön kauheaa pelkoa ja hätää\ntuottavana ilmiönä. Joka kerta kuin lapsi näki isänsä, rupesi hänen\nsilmänsä vilkuilemaan ja palamaan, niinkuin jonkun mielipuolen ainakin,\nja selvästi näki, että hänellä on kova pelko ja hätä käsillä, eikä\nkenenkään muun tähden kuin tuon, joka häntä aina vaan kovasti kohtelee.\nHeti kun lapsi huomasi isänsä, vapisi ja tärisi hän niinkuin sarpa\nvirrassa, katsellen hätäisesti ympärillensä, ikäänkuin etsien jotakin\nturvaa ja apua käsillä olevalle hädälle. Kova itkun pakko pyrki usein\nväkisinkin ilmi purkaantumaan, mutta lapsi koki kaikin tavoin sitä\npidättää valtaan pääsemästä, hyvin tietäen, mitä siitä seuraisi, jos\nvaan se ääneensä pääsisi. Tämänpä tähden koki hän pidättää henkeänsä,\nnieleskellä tyhjää ja pitää suutansa näpissä. Näillä keinoilla onnistui\nlapsi enimmästi hillitsemään itkunsa niin, ettei häneltä päässyt kuin\njoskus joku porahdus ryöväämään, mutta ankaroita nikotuksen ryöppyjä\nkesti kauvan aikaa sen jälkeenkin.\n\nIhmiset ihmettelivät suuresti sitä, kuinka lapsi voi hengissä pysyä\ntämmöisellä kohtelulla.\n\nNiin, tottelihan lapsi nyt, ja olihan kasvatuksellinen isä voittanut\ntarkoituksensa -- -- oli, oli.\n\nSitä tehden kuin Wolmari kasvoi ja vahvistui, sitä tehden vahvistui ja\nkoveni isän kurikin. Jalanjuoksevana ei hän olisi saanut paikalta\nhievahtaa. Vähimmästäkin liikkeestä ja riehahtamisesta kopsi isä häntä\nminkä milläkin tavattomalla aseella tahi repi tukasta niin että luuli\nniska-nikamat pois paikoiltaan lähtevän. Kun muuta asetta ei käteen\nkopeutunut, täytti isä rangaistuksensa ankaralla potkimisella. Näiden\nkaikkien vuoksi oli pojassa aina kuhmuja ja sinimarjoja.\n\nPoika ei nyt enään itkenyt koskaan; hän ei uskaltanut, eipä edes\nsilloinkaan kuin isänsä häntä rusikoitsi. Niin, Ellu ei ollut niitä\nkasvattajia, jotka antavat toiset lastensa rikokset mennä huomaamatta\nja rankaisematta, ikäänkuin sormien välitse, suuttuen ja pieksäen\nsitten vasta, tavattomilla aseilla, kun lapsi teki jotakin aineellista\nvahinkoa. Tämmöinen ei Ellu ollut, sillä hän piti tarkasti esikoistansa\nsilmällä, rangaisten ankarasti jokaisen poikansa teon, jonka hän\nvääränä piti; paha vaan, että hän piti usein vääränä senkin, joka ei\nväärä ollutkaan. Isänsä nähden ei poika juuri paljon liikkunutkaan,\nistui tahi seisoi vaan yhdessä kohden, villisti katsella vilkuillen\nympärillensä. Mutta isän silmän vältyttyä koki poika hyväksensä käyttää\nvapauttansa. Hän kiiti ympäri huoneita kuin villikissa, kiipeili\npenkeille, tuoleille ja pöydille, putoili ja kaatui usein niistä,\nsaaden tavasta pahoja vammoja ja loukkauksia. Mutta vähänpä poika\nniistä huoli, sillä olihan hän karaistu miehen alku, joka oli tottunut\nsaamaan alusta alkaen kovia kopposia. Näin villitessään särki poika\nusein yhden ja toisen tarpeellisen kalun. Näitä koki äiti huolellisesti\nisältä salata ja jos särkynyt kalu oli sitä laatua, että voi hankkia\ntoisen samanlaisen siaan, laitti äiti heti sen. Usein koki äitikin\nkiellellä poikaansa tuonlaisesta viileydestä, mutta se oli sama kuin\nhän olisi käskenyt.\n\nKun poika kasvoi isommaksi, niin että hän voi jalalla jättää, turvasi\nhän usein siihen keinoon, silloin kuin isä tahtoi häntä rökittää.\nKummallinen oli näky niissä tapauksissa. Poika hyppeli ja papuili\nisänsä edellä, niinkuin papu rummun pohjan päällä, tehden senkin\nseitsemän mutkaa ja käännettä ja tormaili sinne tänne. Tässä hädässään\njuoksi poika pitkin penkkejä, pöytiä, kierteli pöydän, tuolien ja\nmuiden esineiden ympäri, pysytellen vaan aina jonkun esineen\ntakapuolella. Isä juosta kaahotti pojan jäljessä, vuovaten häntä\nkiinni, niinkuin jotakin metsän-eläintä, koettaen samalla lyödä hosua\npoikaa minkä milläkin aseella, jonka hän sattui käsiinsä saamaan. Tässä\nrynnäkössä ryntäilivät he ankaralla vauhdilla eteen ja taakse, aina sen\nmukaan, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat. Jos kiista päättyi\npojalle niin onnettomasti, että isä sai hänet kiinni, sai hän kärsiä\nhirmuisen selkäsaunan, mutta onnistuiko hän pääsemään oven reijälle,\ntormasi hän ulos ja pökäsi suoraa päätä metsään. Silloin oli selkänahka\npelastettu, sillä isä ei koskaan ajanut takaa poikaansa, kun hän vaan\nkerran ulos pääsi. Tavallisesti värjätteli ja lurjanteli poika siellä\nhyvän aikaa ja tuli sitten luimistellen takaisin, vältellen isäänsä\nniin paljon kuin mahdollista ja silmäillen arasti ympärillensä. Tällä\nvälin oli isän tulinen viha lauhtunut ja pojan palattua ei hän hänelle\npuhunut hyvää eikä pahaa, eli ja oli vaan niinkuin poikaa ei olisi\nollut olemassakaan.\n\nMielipahalla huomasi puoleton äiti, kuinka vahingollinen Ellun\nkasvatustapa on. Hän älysi, että tuommoinen alin-omainen ankaruus ja\nsydämettömyys ei voi poikaan sen parempaa vaikutusta tehdä, kuin että\nhänen nuori sydämensä paatuu ja kovettuu, niin ettei häneen jää viimein\nmitään tilaa ja siaa hellemmille ja paremmille tunteille. Nöyrästi ja\nhiljaisesti koetti hän tästä epäkohdasta muistuttaa miestänsä, mutta\nmitäpä siitä sitten oli. Ellu suuttui vaan tulihinsa, tauloihinsa ja\nliki piti, ettei vaimo parka saanut korvillensa.\n\nYhä vaikeammaksi ja orjallisemmaksi kävi vaimon tila. Hän synnytti nyt\ntoisen lapsen ja samaten kuin ensimäisen lapsensakin pienenä ollessa,\nsai hän tämänkin kanssa olla pakosalla, ettei isä olisi lapsen itkun\nvuoksi päässyt tavattomasti kiivastumaan. Samoin olivat asiat\nkolmannenkin lapsen pienenä ollessa. Kun hän kaiken ristin ja kiusan\nlisäksi älysi, minkälaisen kohtelun ja kasvatuksen lapset isommiksi\ntultua isältään saavat, ei hän voinut koskaan tuntea sitä äidin iloa,\njoka niin monelta äidiltä on useinkin raskaan mielen pois pyyhkäissyt.\nKatsellessaan elämäänsä eteen päin miltä kannalta tahansa, huomasi hän\nsen haamoittavan yhä mustempana, synkempänä ja toivottomampana. Näitä\nalati ajatellessaan ja miettiessään, tuntui ajatuksen juoksu ja järki\nyhä useimmin seisahtuvan ja välisti ei hän pitkiin aikoihin huomannut\ntoista kättänsä.\n\nTämän alinomaisen pelvon ja pinnistyksen tähden typertyi vaimo viimein\nniin, että hän vähitellen nujertui sallimuksen määräämän kovan\nkohtalonsa alle ja rupesi vähemmällä nurkumisella kantamaan ristiänsä\nkovalla elämän tiellä. -- -- \"Ehkäpä se näin onkin ja pitääkin näin\nolla\", rupesi hän vähitellen ajattelemaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiin. Kun Wolmari kasvoi isommaksi, alkoivat kasvatuksen hedelmät\nnäkyä. Kun poika isänsä kiinni vuovatessa pääsi hänen käsistänsä\npötkimään ulos, ei hän tavallisesti palannutkaan huoneesen jonkun ajan\nperästä kuten ennen, sillä hän karpasi melkein aina Hakkilaan ja\ntavasta kyläänkin saakka. Näillä retkillään viipyi poika useinkin\nvuorokausittain, eikä isä näyttänyt piittaavan siitä juuri mitään.\n\nIhme kumma! Vaikka Ellu oli niin ankara isä, että hän\nvähäpätöisimmistäkin rikoksista rankaisi poikaa liiankin kovasti,\nvieläpä semmoisistakin teoista, jotka eivät oikeastaan rikoksia\nolleetkaan, ei hän kuitenkaan pojan poissa-olemisesta ollut\ntaallaankaan. Kenties oli isällä tuohon huolimattomuuteen kaksikin\nsyytä. Kaiketi luuli hän, että hänen tarkka ja kova kasvatuksensa on\npojasta tehnyt niin siivon, että hänen voi pelkäämättä antaa olla missä\ntahansa; sitä paitsi ei pojasta ollut vielä minkäänlaista työn-apua,\njonka vuoksi hän kyllä jouti poissakin olemaan, ja eihän hänestä\nsilloin ollut alinomaista ristiä ja sydämen harmia.\n\nNäin mietti isä, mutta asia oli muodostunut aivan toiseksi kuin mitä\nhän oli otaksunut. Sillä kun Wolmari heti alusta alkaen huomasi, että\ntämä on ainoa keino, jonka avulla hän saa vapauttansa nauttia ja ettei\nsiitä mitään rangaistusta seuraa, käytti hän pakoa hyväkseen niin usein\nkuin voi. Nämät pakoretket tulivat pojalle hyvin turmiollisiksi. Ei sen\nvuoksi, että hän olisi niin lyhvillä ajoilla tuttuin ihmisten parissa\nmitään pahuutta oppinut, vaan sentähden, kun hän sai siellä vallattoman\nmielensä jälkeen elää. Päästyänsä hetkeksikään pois ankaran isän\nvalvonnan ja kurin alta, tuntui tämä vapaus hänestä niin hyvältä, että\nse nuoressa sydämessä kuohui yli laitainsa. Kapalolapsesta saakka\npeljätetty ja arkautettu sydän oli vuosien kuluessa myös kovettunut ja\npaatunut, niinkuin äiti oli aavistanut. Tämän kovettuneen luonteensa\npäästi poika nyt vapaasti vallallensa, sillä eihän kova isä ollut nyt\nhänen tekojansa vaanimassa ja rankaisemassa. Muita ihmisiä ei hän\npeljännyt eikä totellut, koska he eivät olleet hänelle koskaan selkään\nantaneet.\n\nOnnettomat olivat ne eläimet, jotka hän voitti ja käsiinsä sai, sillä\nmitä hirmuisimmalla tavailla kidutti ja rääkkäsi hän ne kuoliaaksi,\npuhkoen niiden silmät, väännellen jalat poikki j.n.e. Suurin ilonsa oli\nkatsella eläinparkojen kuolon tuskia, kun ne itseään vääntelivät ja\nhenkeään haukkoivat. Jos hän sai käsiinsä semmoisen poikasen, jonka hän\nvoitti, pieksi ja läppäsi Wolmari hänet liki henkeä, eikä hän silloin\nkatsonut millä aseella hän vaan sai lyödä mäksiä.\n\nHakkilassa käydessään oli hän ensimältä Paavolle erin-omaisen\nystävällinen. Mutta tutummaksi tultuaan narraili hän eräänä kertana\nPaavoa lähtemään heille, taikka ainakin saattamaan häntä. Kun hän näin\noli saanut pois hänet vanhempain ihmisien parista, karkasi Wolmari\nPaavon niskaan tietämättä kuin tiikeri ja rusikoitsi hänet\npahanpäiväiseksi, sillä ei Paavo voinut itseänsä suojella, nuorempi\nkuin oli ijältänsä ja muutoinkin pienikasvuisempi Wolmaria.\n\nItkeä nyrrytellen tuli Paavo kotiin, kun pääsi irti ilkeän kumppaninsa\nkynsistä. Paavo oli siivoluontoinen poika, eikä olisi tahtonut\nyhdellekään ihmiselle pahaa. Hän käsitti, kuinka väärin Wolmari oli\nhänelle tehnyt ja tämä se enimmän pojan sydäntä kaiveli. Hän olisi\ntahtonut olla ystävyydessä naapurin Wolmarinkin kanssa, niinkuin\nennenkin, mutta kuinka tämä nyt kävi laatuun, kun Wolmari tuommoinen\noli.\n\nPitkän ajan oli Wolmari käymättä Hakkilassa tuon tapauksen jälkeen.\nMutta kun hän sitten tuli, oli hän niin hilpeä, ystävällinen ja\navonainen, että vanhuksetkin oikein kummastelivat, kuinka niin\njärkevästä ja miellyttävästä poikasesta, voi niin pahoja kuulumisia\nkuulua ja kuinka hän voi Paavoa sillä lailla rusikoida -- -- ja he\nrakastivat taasenkin Wolmaria, niinkuin omaa lastansa. Wolmari pyysikin\nanteeksi sekä vanhuksilta että Paavolta viimeisen väärän tekonsa ja\nhymyili niin imelästi.\n\n\"Lähde nyt, Paavo, saattamaan minua kotiini,\" sanoi Wolmari Paavolle\nillemmalla.\n\n\"Entä jos sinä taasenkin hyppäät niskaani,\" sanoi Paavo, ikäänkuin\nvanhaa uulaa.\n\n\"Mitä vielä. Ajatteletko sinä vielä vanhaa hairahdustani; sinä olet\nparas ystäväni ja haluaisin sinun parissasi aina olla,\" sanoi Wolmari.\n\nPaavo lähti.\n\nPäästyänsä ensimäisen metsätien mutkan taa, hyppäsi Wolmari taasenkin\nPaavo-raiskan niskaan.\n\n\"Kyllä minä sinun, isäsi lelun, opetan,\" sanoi hän ja alkoi huimia\nPaavoa minkä kerkesi.\n\n\"No, mutta Wolmari! olethan taas paha,\" sanoi Paavo ja koki väistellä\niskuja.\n\n\"Oli mitä oli, mutta tuosta saat,\" sanoi Wolmari ja koki ahkerasti\njaella iskujansa.\n\nPaavo raiska kommeltui kumoon ja ennenkuin hän kerkesi nousta ylös, sai\nWolmari käteensä jonkun lie'on ja tällä lyödä mäihäsi hän Paavoa\nraukkaan niin, ettei tämä päässyt paikalta päkähtämään. Runnellulta\npoikaparalta pääsi itku ja Wolmari lähti käpälämäkeen, heittäen\nonnettoman toverinsa siihen.\n\nHakkilan vanhemmat odottivat kauvan poikaansa kotiin tulevaksi, mutta\nkun ei häntä kuulunut tulevaksi, lähtivät he viimein häntä hakemaan.\nSuureksi kauhuksensa tapasivat he hänet tiellä, kykenemättömänä\nmihinkään liikkumaan. He kantoivat pojan kotiin ja kauvan sai hän pysyä\nvuoteella, ennenkuin parani saadusta vammastansa.\n\nSen tepposen perästä ei Wolmari uskaltanut käydä Hakkilassa\nvuosikausiin. -- -- --\n\nAika kului ja Ellulan Ellu pitkitti samaa kasvatustapaansa. Eräänä\ntuommoisena kertana, jolloin isä taasenkin ajoi Wolmaria kiinni\nsaadakseen ja kurittaakseen häntä, kaatui poika johonkin esineesen ja\nsiinä rymäkässä katkesi häneltä jalka. Helppo oli isän nyt hänet\nsaavuttaa, mutta selkäänsä ei poika kumminkaan tällä kerralla saanut,\nkun surkeasti huusi, että häneltä on jalka poikki. Oitis isä ymmärsikin\nasian todeksi, sillä eipä poika muutoin olisi jäänyt siihen makaamaan.\nSeitsemäksi viikoksi jäi Wolmari nyt vuoteen-omaksi, ennenkuin hän voi\nvähääkään liikkua. Tähän oli isä hyvin tyytyväinen, \"sillä\", sanoi hän,\n\"minä elätän hänet mieluisemmin vaivaisena kuin että hän terveenä\njoutuisi turmeluksen tielle.\"\n\nKun Wolmari nousi vuoteesta, rupesi hän vähitellen kainalokeppien\navulla liikkumaan. Kauvan ei tuon vilkkaan pojan tarvinnut tavailla\nuutta kävelemisen keinoansa, ennenkun hän niillä mennä kamisti\naikakyytiä. Ensimäisen pitemmän matkansa teki hän Hakkilaan. Sinne\ntultuansa niin saattamattomana ja kärsineenä kuin suinkin taisi,\nteetteli hän itsensä nytkin Paavon ystäväksi. Hän näytti hyvin nöyrältä\nja katuvaiselta ja puheli avomielisesti kaikkein kuullen.\n\n\"Syystä minä olen kuritusta saanut, sillä minä olen ollut niin paha,\nmutta nyt tahdon parantua. Olen oikein mielissäni kun jalkani meni\npoikki, sillä olinhan sairastumiseni ajankaan poissa pahuudesta.\nSinullekin, Paavo, olen ollut kovin paha, mutta ollaan nyt tästäpuoleen\naina ystävykset,\" tuumaili tuo nuori rikoksensa tunnustaja.\n\nHakkilan väki oli hyväsydämistä ja anteeksi antavaa väkeä. He eivät\najatelleet eivätkä puhuneet yhdestäkään ihmisestä pahaa, vaan toivoivat\njokaiselle hyvää. Kernaasti unouttivat he Wolmarinkin entiset kepposet,\njoilla hän heille oli niin paljon pahaa ja mieliharmia tuottanut.\nSurkumielellä ottivat he osaa Wolmarin kovaan kohtaukseen ja Paavokin\noli miltei itkeä, kun hänen toverinsa oli niin huonosti käynyt.\n\nPojat olivat hyvät ystävät keskenänsä kaiken päivää. He puhelivat ja\nnaurelivat keskenänsä, oleskelivat väliin ulkona ja pitivät muuta\npoikasten menoa.\n\nKun Wolmari lähti illalla kotiin, pyyteli Paavo hänen vastakin käymään\nikävissään heillä.\n\nOli jotenkin varhainen aamu vielä, kun Wolmari jo huomenna tulla kopitti\nkainalokepeillään Hakkilaan.\n\n\"Tulin näin varhain tänne ... te olette niin hyviä ihmisiä -- --. On\nniin ikävä tuolla kotona... Isä on niin kova, vaikk'en minä mitään\npahaakaan tee ... te olette aina niin hyviä,\" puheli Wolmari\ntunnollisesti.\n\n\"Olimme juuri lähdössä lehtiä taittamaan ja aioimme ottaa Paavonkin\nmukaamme,\" sanoi Hakkilan emäntä, Paavon äiti.\n\n\"Voi, antakaa Paavon olla minulla täällä kumppanina, kun siellä kotona\non niin ikävä! Kyllä me täällä toimeen tulemme kahdenkin,\" pyyteli\nWolmari.\n\n\"No, olkoon sitten Paavo täällä, kumppanina ja hupina sinulla, mutta\nolkaa kauniisti. Auttele sinä, Paavo, Maria, toisien lapsien\nhoitamisessa,\" sanoi Paavon äiti.\n\n\"Kyllä me\", oli Wolmari heti valmis myöntämään ja lausui tuon\nmyöntymyssanansa ensimäisen tavauksen niin omituisella äänen painolla,\nettä siinä kuulosti olevan kaksi yytä. Tämä tuntui niin vakavalta ja\nluottavalta vakuutukselta, ettei siinä ollut vähintäkään epäilemisen\nsyytä; olipa niinkuin se olisi lähtenyt valamiehen suusta.\n\nJa niin lähtivät vanhemmat lehden taittoon... Miks'eikäs.\n\nHyvinä ystävinä alkoivat pojat viettää aikaansa, kuten parhaiten\ntaisivat. Käytiin katsomassa Hakkilan lasten talospaikkaa, koetettiin\nlukea, jopa syödäkin. Pian kyllästyi kuitenkin Wolmari oloonsa ja aikoi\nmennä kotiansa.\n\n\"Älä nyt vielä lähde ... olehan nyt niinkään kauvan kuin isä ja äiti\ntulevat,\" pyyteli Paavo.\n\n\"Enkä ole ... menen minä ... lähde sinä saattamaan minua,\" sanoi\nWolmari äkäisesti.\n\n\"En minä lähde.\"\n\n\"No miks'ei, sanopas?\"\n\n\"Taitaisit pieksää minua taas.\"\n\nWolmari pisti kainalosauvat kainaloihinsa, harppasi aika hypyn Paavoa\nkohden ja lähemmäksi päästyänsä tavoitti lyödä häntä sauvallansa. Mutta\nPaavo oli varusalla ja vältti iskun.\n\n\"Kas niin, arvasinhan minä sen... Tuommoinenhan sinä olet! Mutta etpä\nminua nyt saa yhtä helposti kiinni, pieksääksesi, kuin ennen,\" sanoi\nPaavo vähän ilkkuen.\n\nTuon rynnäkön aikana kiiluivat Wolmarin silmät kuin kissan silmät.\nNiissä paloi vihan ja ilkeyden tuli. Kun Paavo oli viimeisen sanansa\nsanonut, lauhkeni hänen katsantonsa ja hän näytti tulevan lakeaksi kuin\nlammas.\n\n\"En minä vainkaan ... ilman aikojaanhan minä vaan narrasin sinua.\nOllaan vain ystävykset, niinkuin nyt olemme olleet ... enkä minä lähde\nkotiin,\" koki Wolmari hyvitellä Paavoa.\n\nPaavon pelko ja varovaisuus haihtui siihen paikkaan. Hän tuli niin\nystävälliseksi Wolmarille, että oikein halaili häntä ja sitten taas\nelettiin niinkuin ennenkin.\n\nWolmari kävellä käppäili lattialla kainalosauvainsa avulla. Hänen\nisänsä oli sauvojen alaset päät varustanut paria tuumaa pitkillä\nrautapiikeillä, etteivät sauvat luiskahtaisi pojan niillä kulkiessa.\nNiin, olihan hänkin isä.\n\nSillävälin oli Paavo vetääntynyt takan luo. Hän oli avojalon ja toisen\njalkansa nosti hän takkakivelle. Saman jalan polvelle pani hän\nkyynärpäänsä ja tuki kädellään päätänsä. Siinä asemassa puheli hän\niloisesti Wolmarille. Tämäkin vetäysi hiljolleen takan luo hyvin\nystävällisen näköisenä, puhellen hänkin iloisesti niitä näitä.\nPäästyänsä tarkoitettuun paikkaansa, tuki hän itseänsä toisella\nkädellänsä takan otsasta, seisoen terveellä jalallansa. Kun he siinä\nnaurussa suin ja hyvässä sovussa keskenänsä iloisesti juttelivat, iski\nWolmari sananlausumatta voimansa takaa sauvansa rautapiikin Paavon\njalkapöytään. Isku oli niin voimallinen, että tuo karstalle\npynttääntynyt rautaporama meni jalkapöydän lävitse, niin että se oikein\nnapsahti takkakiveä vasten.\n\n\"Sainpa minä sinun, senkappaleen, kuitenkin kiinni,\" sanoi Wolmari ja\nalkoi mennä kamistamaan pakoon.\n\nKyllä sen arvaa, minkälaisen parakan Paavo päästi tuommoisen iskun\nsaatuansa. Hän huutaa porusi ja voivotteli kurkun täydeltä, ja kun\ntoiset lapset säikähdyksestä sekä Paavon surkeuden tähden yhtyivät\ntuohon hätähuutoon, niin syntyi siitä hirveä metakka.\n\nTämmöisessä tukalassa tilassa oli Hakkilan pieni kotiväki, kun\nvanhemmat tulivat kotiin lehden taitosta. Tuotakin tuonnemmaksi\nkuulivat he jo lastensa hengenhätäisen porun ja rääkymisen, ja\nriensivät sen vuoksi paikalle niin kiireesti kuin suinkin kerkesivät.\nKovin hämmästyivät he, nähtyänsä Paavo-pojan huutavan ja tuskittelevan\nlävistetyn ja verisen jalkansa vuoksi. Kun he sitten vihdoin pääsivät\nasiasta selville, eivät he voineet kylliksi ihmetellä Wolmarin\njulmuutta ja petomaista kavaluutta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAlun pitäin oli Ellulan Ellu hyvin jumalinen mies. Hän kävi ahkerasti\nkirkossa ja tuskiinpa oli ainuttakaan messua, jolloin Ellu ei olisi\nollut rippiväessä. Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja luki hän\nahkerasti, eikä antanut silloin minkään itsensä häiritä. Tällä tavalla\noli hän ajanpitkään koonnut itsellensä sieltä täältä, raamatusta ja\nmuista kirjoista, koko joukon uskonnollisia tietoja. Tämä ei suinkaan\nolisi ollut moitittavaa, mutta hän käytti näitä tietojansa itsekkään\nsydämensä tueksi ja korottamiseksi, ja pian paisui se salaiseksi\nsisälliseksi hurskastelemiseksi ja ylpeydeksi. Pian tuli asia siksi,\nettä Ellu tässä omanrakkauden ja itsekkäisyyden salaisessa valossa\nrupesi enemmän tarkastelemaan muita ihmisiä kuin itseään, ja tässä\ntoimessaan hän oli niin ahkera, ettei suinkaan paras poliisimies olisi\nhäntä toimissaan voittanut. Kaikkialla ja kaikissa havaitsi hän vikoja\nja puutoksia, yhdessä yhtä ja toisessa toista. Vanhemmat eivät hänen\nmielestään kasvattaneet lapsiansa, niinkuin kasvattaa olisi pitänyt ja\naviopuolisoiden väli oli poikennut pois raamatulliselta kannalta.\nVaimot olivat muka anastaneet itsellensä liian suuren vallan ja\ntekeentyneet liian verralliseksi miehensä kanssa. Tämmöinen ei suinkaan\nollut laita Aprahaamin aikoina, jolloin Saara kutsui miestänsä\nherraksi. Tästä oli hänen mielestään seurauksena se, että lapset saivat\nolla ja elää liikanaisessa vapaudessa ja siis kurituksetta ja Herran\nnuhteetta. Liikaa oli Ellun mielestä sekin, kun lapset saivat vapaasti\nleikkiä, nauraa ja ilakoida, ja silloinhan eivät he muka osanneet antaa\nvanhemmillensa tarpeellista kunnioitusta eikä pitää itseänsä\ntarpeellisen matkan päässä heistä. Useinkin kuin olisi pitänyt antaa jo\nselkään oikein miehen kädestä, tyydyttiin siihen, että hyvällä sanalla\nkoettiin muistuttaa ja varoittaa lapsia joistakin poikenpuolisuuksista,\nja tämä oli suuri pahe Ellun mielestä, joka tulisi kantamaan huonoja\nhedelmiä. Tämän johdosta ei ollut hänen luulonsa mukaan kukaan,\nniinkuin olla olisi pitänyt. Tätä katsantotapaa hyväkseen käyttäen,\nrupesi hän itsessänsä löytämään enemmän täydellisyyttä kuin kenessäkään\nmuussa ja tämä havainto paisutti yhä enemmän hänen sisällistä\nylpeyttään. Tämän täydellisyyden perään pyrki hän lakkaamatta, tehden\nahkerasti työtä sen eteen. Tämmöisen peri-aatteen tähden se oli kuin\nhän vaimonsa ylitse otti semmoisen ylivallan, että vaimo parka kadotti\nkaiken itsenäisyytensä ja joutui tylsistyneesen ja tahdottomaan\norjan tilaan. Siitä lähteestä ne olivat Wolmarin selkäsaunatkin\nkotoisin, sillä hän tahtoi paremmasti kasvattaa lapsensa kuin muut\nvelvollisuutensa laiminlyöneet vanhemmat; kuitenkin lienee hänen juro,\nsydämetön ja äkäinen luonteensakin ollut hyvänä apuna hänen\nankaruuteensa.\n\nNäin tavoin luulikin hän saavuttaneensa yhä suurempaa täydellisyyttä ja\nhänen puheensa, työnsä ja elämänsä tulivat toisenlaisiksi kuin ennen;\ntuntuipa siltä kuin hän kaikilla näillä olisi sanonut muinaisen\nhurskaan miehen tavalla: \"Minä kiitän sinua Jumala, etten minä ole\nniinkuin muut ihmiset, ryövärit, väärät, huorintekijät\" j.n.e.\n\nKun Ellu oli näin täyteen henkeä tullut, ei häntä tyydyttänyt enään\nmikään. Kirkon-opissakin rupesi hän huomaamaan yhtä ja toista vikaa ja\npuutosta, vaikka se oli ensimmältä ollut hänen täydellinen ihanteensa.\nKun kirkon-opin kanssakin oli niin käynyt, oliko sitten kumma, jos ei\nhän hyväksynytkään ainoankaan ihmisen ajatustapaa eikä elämän laatua?\nTämmöinen paisunut mieli ei voinut pysyä kauvan salassa, vaan sen\ntäytyi puhjeta ilmi. Vaikka hän oli luonnostansa hyvin harvapuheinen,\ntuli hän nyt niin puhelijaaksi ja kiihkeäksi, että sitä oikein\nihmeteltiin. Julkisesti alkoi hän morkata kirkon-oppia ja kaikkia\nvallalla-olevia uskonnollisia käsitteitä. Kaikki muut olivat väärässä,\nhän yksin vaan oikeassa.\n\nNiistä asioista ei ollut hyvä mennä Ellun kanssa kiistelemään. Sillä\njos joku rupesi häntä vastustamaan, viskasi hän semmoisen raamatullisen\nsanatulvan vastustajaansa vastaan, ettei siinä ollut aikaa mitään sanoa\neikä ajatella. Sattuiko niin, ettei hän joskus voinut sanatulvallaan\npuoliaan pitää, rupesi hän niin huutamalla ja karjumalla puhumaan, että\nselvästi huomasi sen tulevan kiukustuneesta ja itsepintaisesta\nmielestä. Jos vastustaja rupesi puhumaan hänen lakattuaan, uudisti hän\naina samassa tuokiossa huutamisensa, tukkien huutamisellaan toisen suun\nja riistäen häneltä sananvuoron. -- Niissä tilaisuuksissa meni hän\nvähäpätöisemmissäkin asioissa suurimpiin tyhmyyksiin asti, kun vaan\neivät asiat menneet hänen mieltänsä myöten.\n\nSuurella ahkeruudella ja pontevuudella rupesi Ellu nyt levittämään\ntuota täydellisyyden oppiansa. Ihme kumma! Vaikka hänen oppinsa oli\nraamatun hengen vastakohta ja vaikkei hänellä ollut mitään rakkautta\nketään kohtaan, pelkkää käskemistä, vaatimista, pakottamista,\nparjaamista, uhkaamista ja tuomitsemista vaan --, sai hän kuitenkin\nperustetuksi jonkumoisen eri lahkon. Tämän opin omistivat senlaiset\nihmiset, jotka eivät olleet pitäneet mitään lukua raamatusta, eikä\nsiihen perustuvasta kirkon-opista, eivät lukeneet, eivätkä käyneet\nkirkossa ja niin muodoin eivät välittäneet mistään mitään, elivät ja\nolivat vaan niinkuin kuolleet konsanaankin. Kun he sitten kuulivat\nEllun julistavan autuaaksi tekevää oppiansa, takertuivat he heti siihen\nkiinni kuin kärpänen tervaan, sillä heidänkin halutti nyt tuon uuden\nopin turvissa taivaaseen päästä.\n\nHänen vaimonsa oli jo niin tylsistynyt, ettei hän voinut käsittää,\noliko tämä muutos hyväksi tai pahaksi, oliko se oikein vai väärin.\nTässä tylsistyneessä mielessään rupesi hän kuitenkin vähitellen\nomaamaan sitä mielipidettä, että kylläkaiketi se Ellu mahtaa kuitenkin\nolla oikeassa ja siitä hetkestä saakka oli hänestä sama, olivatpa asiat\nmiten tahansa.\n\nEnsimmältä kokoontuivat nämät Ellun ystävät ja seuraajat Ellulaan\nhartaushetkijään viettämään, mutta sittemmin kokoonnuttiin muidenkin\nsamanmielisten luona. Niissä tilaisuuksissa selitteli Ellu toisille,\nkuinka peräti turmeltuneeksi raamatun oppi oli käännelty ja väännelty,\nja sentähden ei muka elämänvanhurskautta löydy nimeksikään ihmisissä.\nKirkkoakaan ei Ellu julkisuudessakaan säästänyt, vaan sanoi sitä\nkuolleeksi muoti-asiaksi, jolla ei ole voimaa eikä kykyä luomaan\nhengellistä elämää ihmisiin. Pian rupesivat muutkin älyämään, kuinka\nedullisessa tilassa he toki kuitenkin muiden suhteen olivat\nhengellisissä asioissa. Seuraus semmoisesta tunnosta oli se, että hekin\nrupesivat katsomaan muita ihmisiä ylön ja ihailemaan omaa itseänsä.\n\nNäissä tilaisuuksissa ei suinkaan säästetty lähimmäisen vikoja ja\npuutoksia. Kaikki ne tarkastettiin ja katseltiin suurennuslasin\nlävitse; kaikki ne harkittiin, punnittiin ja arvosteltiin ja melkein\naina kävi niin, että hyttysestä saatiin kameeli. -- Tuskimpa mikään\nsielujen kadottaja on koskaan tarkempaa syntiluetteloa pitänyt. --\nPauhaavia ja jyliseviä tuomioita ei suinkaan silloin puuttunut.\n\nTämä käänne ei suinkaan lieventänyt Wolmari raiskan tilaa, vaan\npikemmin pahensi sitä. Hänen piti aina olla mukana näissä seuroissa ja\nhänen tuli pitkät iltapuhteet istua yhdessäkohden kuin kuva seinällä;\nkuunnella hänen myös tarkoin täytyi mitä siellä puhuttiin ja\nopetettiin. Jos hän vähänkään liikahti tai katseli johonkin syrjään\ntaikka vaikkapa vaan haukotteli, sai hän kohta isältään semmoisen\ntukkapöllyn, että kylläkaiketi tiesikin mistä oli kotoisin; isommat\nrikokset rangaistiin armotta kovemmasti.\n\nKyllä sen arvaa kuinka tukalaksi ja vaikeaksi Wolmarille kävi\niltakaudet noin yhdessä paikassa istuminen. Hänen vilkas luontonsa\npaloi vaan niiden vapaahetkien perään, jolloin hän isänsä orjallisen\nvaarinpidon alta oli päässyt vallatonta vapauttansa nauttimaan. Niitä\nhetkiä hän muisteli ja ikävöitsi noissa seuroissa istuissaan, eikä\nkuullut ja ymmärtänyt niin sanaakaan seuran \"ylösrakentavaisista\" ja\nkasvattavista puheista. Vaikka hänellä oli kova edessä, ei hän\nkuitenkaan malttanut olla kaikesti tekemästä yhtä ja toista\nilkivaltaisuutta saman-ikäisille poikasille ja tyttösille, mitkä myös\nolivat vanhempiensa kanssa sinne tulleet. Kun Wolmaria sitten noista\nkepposista ankarasti rangaistiin, kävi noiden toverien niin sääliksi,\nettä he rääkyivät pahemmin kuin rangaistava itse. Tämän vuoksi kokivat\nhe salata niin paljon kuin voivat Wolmarin ilkeyksiä, vaikka saivatkin\nhäneltä kärsiä mitä suurinta häijyyttä.\n\n\"Ei sitä kaikista vähäpätöisistä syistä tarvitseisi noin kovasti\nrangaista,\" muistutti eräänä kertana eräs seuramies.\n\n\"Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan ... kyllä se nyt jo kestää,\"\nsanoi Ellu niin tuimasti, että kaikki säikähtivät.\n\nNiin olihan Ellulla raamattu puolellansa.\n\nUsein näissä seuroissa oli puheena lasten kasvatus. Ellu ei voinut\nkyllin kuulijainsa mieleen painaa, kuinka löyhällä ja huonolla kannalla\ntoki nykyinen lasten kasvatus on, johon kuitenkin perustuu koko tuleva\nmaailma. Huonoja esimerkkejä lateli hän niin viljalta, että kaikki\nhämmästyivät kuullessaan semmoisia ja kauhistuivat sitä tapain\nturmiota, mikä oli tuleva koko maanpiirin päälle. Ahkerasti teroitti\nEllu heille, kuinka lapset pitää kasvattaa \"kurituksessa ja herran\nnuhteessa.\" Tunnustaa täytyy, ettei tätä saarnattu kuuroille korville,\nsillä moni poikanen ja tyttönen sai tästäpuoleen useammasti selkäänsä\nkuin ennen, mutta ei siinä vertoja vetänyt puoliväliinkään yksikään\nWolmarille.\n\nTämmöisellä kasvatustavalla muodostui Wolmarin luonne\neriskummalliseksi. Isänsä nähden oli hän arka, luimisteleva,\nsalaperäinen, vähäpuheinen, katsella killistellen tarkasti joka\npuolelle. Isänsä liikkeistä ja toiminnasta piti hän niin tarkan vaarin,\nettei pieninkään liike ja teko jäänyt häneltä huomaamatta. Tämmöinen,\nEllun mielestä, jumalinen kasvatus oli poikaan istuttanut ja\njuurruttanut vähitellen joitakuita näennäisiä hyviä tapoja, jonkatähden\nisä luuli häneltä terveellisenä pidetyn kurituksen kantavan hyviä\nhedelmiä. Poika ei kiroillut koskaan isänsä kuullen, mutta sitä enemmän\nteki hän sitä, kun isän silmä välttyi. Jos muita poikasia sattui\ntulemaan silloin kuin isä oli saapuvilla, oli Wolmari ikäänkuin heidän\nhillitsiänsä ja johtajansa. Sattuivatko nuot suotuisat toverit sanomaan\njonkun iloisemman sanan taikkapa vaan nauraa rähähtämään, oli Wolmari\nkohta valmis heitä hillitsemään ja häkimään.\n\n\"Tepä nyt joutavia olette... Pitäishän sitä ihmisen ajatella mitä hän\ntekee ja puhuu,\" oli hän valmis heti muistuttamaan.\n\nEräänä kertana lämmitteli eräs poika itseänsä takkavalkealla, sillä\nkylmä ilma oli. Kuinka lienee niin sattunut, että poika tietämättään\nkärvensi itsensä pahanpäiväiseksi takapuolelta. Savu pöllysi hänen\nvaatteistansa, ja kun muut huomauttivat siitä, hypähti poika takan\ntyköä pois, tarttuen samassa kädellänsä savuavaan kohtaan, ja nyt\nrupesi polttamaan hänen ihoansakin.\n\n\"Kuinkahan kuuma siellä helvetissä on, kuin tuossa takassakin on noin\nkuuma?\" sanoi poika, pidellen yhä koskenutta paikkaa.\n\n\"Voi tuota Mikkiä, kun kiroaa! Sinäpä nyt olet aikahinen ... mitä sinä\njoutavia... Pitäähän sitä toki ajatella,\" muistutti Wolmari ja vilkaisi\nisäänsä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen hurskas puheensa häneen\nteki.\n\n\"Sinä pöllö! Senkö sinä kiroamisena pidät, kun helvettiä peljätään? Se\non hyvä, kun sitä peljätään ja muistetaan, mutta sinä et pelkää\nsitäkään, teet vaan syntiä ja tyhmyyksiä myötäänsä,\" sanoi isä ja hänen\nsilmänsä säihkyivät tulta.\n\nOlipa liki, ettei poika saanut selkäänsä tuon luullun jumalisuutensa\ntähden, ja hän joutui niin pyörälle, ettei tiennyt mitä ajatella, kun\nei tuokaan kelvannut, vaikka hän luuli tehneensä isänsä mielen mukaan.\n\nSemmoinen oli Wolmari isänsä parissa ollessaan, mutta aivan\ntoisenlainen oli hän muualla. Arka ja luimisteleva oli hän kylässäkin\nvanhempien ihmisien saapuvilla ollessa, mutta kun ei heitä parissa\nollut, niin poissa oli silloin Wolmarilta ujous ja arkuus. Yhtenä\ntuiskuna lensi hänen suustaan niin sanarikkaat kiroukset, ettei niin\nnuorena olisi hänen luullut kerinneen niin runsasta sanavarastoa koota\nkiroilemiseen. Riettaissa rivopuheissa oli hän niin mestari, ettei\npaatunein vanha konnakaan häntä siinä voittanut.\n\nSamanlaista ylivaltaa käytti hän saman-ikäistensä kesken kuin ennenkin,\nmutta sitä suuremmassa määrässä, minkä verran hän oli kasonnut ja\nvahvistunut. Koko kylän poikaset ja tyttöset olivat Wolmarin tähden\npahassa hädässä ja he pelkäsivät häntä pahemmin kuin metsän petoa. Hän\npieksi ja rusikoitsi ihan syyttä, tarpeetta kenen vaan voitti, ja\nsentähden täytyi kylän poikain ryhmittyä yksissä neuvoin itseänsä ja\nmuita puolustamaan tuolta ankaralta päällekävijältä. Samalla lisätyllä\nvoimalla saivat luontokappaleet kärsiä kuin toveritkin.\n\nNo niin. Wolmari oli itse saanut ja antoi nyt muille.\n\nTästä Wolmarin käytöksestä, ulkona kodista, ei isällä ollut\npienintäkään tietoa, se täytyy hänelle kunniaksi sanoa. -- Kaikki\nihmiset tiesivät, kuinka ankarasti Wolmaria kuritetaan, niin ettei\nsuinkaan kurin puute ollut syynä pojan rivoon elämään. Aavistipa jo\nsilloin monikin, että liiallinen kuri oli hänet juuri tuommoiseksi\nvilliksi paaduttanut. Tämän tähden ei kenenkään tehnyt mieli kieliä\nEllulle Wolmarin pahoista töistä, sillä he tiesivät, että poika saapi\nkahta kovemmasti selkäänsä, jos vaan hänen isänsä tietoon tulee pojan\nvehkeet. Tällä tavalla kokivat he suojella pojan selkänahkaa, joka ei\nentisen mitan jälkeenkään päässyt paljon koskaan oikein terveeksi\nparanemaan.\n\nSattuipa kerran niin, että heidän seuraa taas pitäessään, tuli sinne\neräs mies, joka oli hieman mieltynyt tuon pienen seuran uskonnollisiin\nkäsityksiin. Kun keskustelua siinä jatkettiin, rupesi tuon vasta\nseuraan tulleen, Miettisen Joosepin, mielestä tuntumaan, etteivät\nseuran käsitteet olleetkaan kaikin paikoin oikeita. Hän siis rupesi\nhiljollensa selittämään, minkälainen hänen oma kantansa eroavissa\nasioissa on. Mutta Ellupa ei kärsinytkään mitään vastaansanomista,\nsillä hän oli oppinut neuvomaan, käskemään ja ohjaamaan, eikä\nkuuntelemaan, oppimaan ja tottelemaan. Viha kuohahti heti esille hänen\nitsepintaisesta ja omarakkaasta sydämestään ja hän ärähtäen sanoi:\n\n\"Eipä luulisi semmoisen miehen tulevan muita opettamaan, joka ei\nlastensa kasvatuksesta pidä sen parempaa huolta.\"\n\n\"Mitä erin-omaisempia minun lapseni sitten ovat tehneet?\" kysyi\nMiettisen Juoseppi.\n\n\"Sinä et kasvata lapsiasi kurituksessa ja herran nuhteessa. Tuolla\nmaailman jalvoissa saavat ne vaan pyöriä, oppimassa kaikenlaista\nilkeyttä ja turmelusta,\" sanoi Ellu tuimasti ja nuhtelevaisesti.\n\n\"Mitähän sinä sitten luulet aikaan saaneesi kaikella ankaralla poikasi\npieksämiselläs?\" sanoi Juoseppi, hänkin jo vähän kiivastuneena.\n\n\"Älä astu minun kantapäilleni. Kuka rohkenee syyttää minun itseni ja\nperheeni elämää, ja kuka kykenee sen tekemään? Et suinkaan sinä\nainakaan,\" sanoi Ellu itseluottamuksella.\n\n\"Meissä ei ole täydellisyyttä kenessäkään, minussa kaikkian vähimmän.\nKyllä niitä vikoja sinussakin löytyy, mutta sinä et huomaa niitä ja\nkuitenkin minäkin voisin niitä luetella,\" sanoi Juoseppi lujasti.\n\n\"Mitä on vikaa, sanopas?\" sanoi Ellu kiivaasti ja astui Juosepin eteen.\n\n\"Sinun vaimosi, esimerkiksi, elää kurjinta orjan elämää.\"\n\n\"Mitä...?! Puuttuuko häneltä ruoka tai juoma?\" sanoi Ellu\nkauhuksissaan.\n\n\"Ruoka ja juoma ei ole aina ihmisen elämän onnellisuus. Eikä niitäkään\nniin viljalta liene ... minä luulen, että hänellä on luetut palat,\njotka hän osaksensa saapi. Tämä ei ole kristin-opin kanssa yhtäpitävä,\"\nsanoi Juoseppi.\n\n\"Jumala sanoi vaimolle: Sinun tahtos pitää miehes ala annettu olemaan\nja hänen pitää vallitsemaan sinua. Kumoa tämä raamatun paikka, jos voit\nja puhu sitten,\" sanoi Ellu voitollisesti.\n\n\"Niin pintapuolisestiko sinä käsität raamatun totuudet? Jumala\nloi vaimon ihmiseksi niin hyvin kuin miehenkin ja yhtä suurella\nomistus-oikeudella luotuun maailmaansa ja sen hyvyyksiin kuin\nmiehenkin, eikä suinkaan kenenkään orjaksi. Jumala on luonut vaimon\nmiehen kunniaksi ja käskenyt heidän toinen toistansa rakastaa ja\nkunniassa pitää, eikä toisiansa sortamaan ja orjuuttamaan. Siis\nosoittamasi raamatunpaikka ei ensinkään oikeuta sinua vaimosi pitämään\nantipaloilla ja semmoisessa orjan tilassa kuin hän on,\" väitteli\nJuoseppi.\n\n\"Minkälaisessa orjuudessa hän sitten on mielestäsi?\" kysyi Ellu vähän\nällistyksissään.\n\n\"Vielä häntä kysyt! Eihän hänellä ole valtaa minkään ylitse\nkotonaankaan, eipä edes omain lastensakaan. Perheen haltiana ja lasten\näitinä on hän pakoitettu olemaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa.\nPienten lastensa kanssa ei hän saa olla samassa huoneessakaan kuin\nsinä. Hänen täytyy aina olla pelvollaan, aina varusalla ja häpeissään\nsinun kovuutesi ja julmuutesi vuoksi. Hän ei saa sinun luvattasi koskea\nmihinkään omassa kodissaankaan. Avaimet ovat sinun hallussasi ja sinä\nlukitset kaikki vaimosi nokan edestä, ettei tämä saisi mitään ominluvin\nliikuttaa. Ja sittenkin sinulla on ristit ja senkin seitsemät\nsalamerkit kaikissa paikoissa, nähdäksesi, että eikö tuo vartioitu\nkuitenkin jollakin tavalla saa sinun aarteitasi näpistellä, jos ei\nmuuta, niin ainakin jotakin ruokavärkkiä lastensa suuhun. Sieltä sinä\nannat vaimollesi ja lapsillesi niinkuin koirille ja sen pitää piisata\nniin kauvaksi kuin katsot taas hyväksi heille jonkun palan viskata.\nOnko tämä laita? Pahin pakanakaan ei pidä vaimoaan ja lapsiaan sillä\ntavalla. Minä luulen olevan semmoiset raamatun paikat löytymättä,\njoissa tämmöistä menoa opetetaan,\" puhkesi Juoseppi puhumaan ärtyneellä\nmielellä.\n\n\"Mitä sinun tarvitsee meidän välihimme sekaantua; minun vaimoni on\nkylläkin tyytyväinen oloonsa,\" sanoi Ellu vaan, sillä hänen käsistään\noli jo puolet aseita poissa.\n\n\"Mitäkö minun tarvitsee sekaantua sinun asioihisi? Meidän kaikkien\nvelvollisuutemme on muistuttaa toisiamme silloin kuin näemme julkisen\nvian lähimmäisessämme. Mutta sinäkö antaisit itseäsi ojentaa? --\nOhoh ... jopa kaiketi! Sinä tahdot vaan muita opettaa ja vaadit\nehdottomasti itseäsi tottelemaan, vaikka väittäisit korpin valkeaksi.\nMuiden vikoja sinä haet ja kannustat, mutta et kertaakaan mene omaan\npoveesi katsomaan mitä siellä löytyy. Täydellisenä sinä vaan tahdot\nitseäsi pidettävän, vaikka olet moninaisissa puuttuvainen, niinkuin\nmuutkin syntiset ihmiset tässä kuolevaisessa ruumiissa. Ja jos joku\nsinua yrittää nuhtelemaan kahdenkesken siveyden hengessä, suutut sinä,\nluullussa hurskaudessasi, silmittömästi ja käyt hävyttömäksi; sen\nvuoksi sanon kaikki nyt tässä kaikkien kuullen. Kaikki muut ovat\nväärässä ja sinä yksin vaan oikeassa. Väärässä on lutherilainen\nkirkkomme oppikin ja eiköpä liene raamattukin kohta mielestäsi väärä.\n\n\"Niin, niin, entäs se vaimosi tyytyväisyys? Kyllähän minä tiedän\nmitenkä senkin kanssa on. Totta kyllä on, että hän tottelee ja uskoo\nsinua, mutta sinä olet hänet semmoiseksi typistänyt. Sinä olet\nkovuudellasi ja julmuudellasi hänestä pusertanut kaiken voiman, tahdon,\ntunnon, sydämen, jopa osaksi järjenkin, kaikki, kaikki. Hänellä ei ole\nenään kykyä ja voimaa edes suremaan ja murehtimaankaan, ja\ntylsistyneenä, menehtyneenä on hän nyt tahdoton ja voimaton välikappale\nsinun käsissäsi,\" kiilasi Juoseppi yhä.\n\n\"Minä tahdon olla herra kotonani ja perheeni keskellä. Minä pidän\nheidät terveellisessä ja kristillisessä kurissa, ja olen oikeutettu\nvaatimaan heiltä ehdotonta kuulijaisuutta. Minun vaimoni ei saa olla\nsuuna ja päänä joka asiassa eikä päälläpäsmärinä kaikissa, niinkuin\nsinun vaimosi. Lapsieni en myös anna kuritonna juosta pitkin maailmaa,\nniinkuin sinä teet,\" sanoi Ellu lujasti.\n\n\"Senhän minä tiesinkin. Olisikin varsin ihme, jos kerrankaan\ntunnustaisit vian itsessäsi olevan. Minun vaimoni on kyllä\npäälläpäsmärinä kaikissa ja niin pitää ollakin, sillä hän se on kaiken\ntalouden haltija. Ei hänellä ole lukitut ovet eikä luetut palat, vaan\nvapaasti hän saa ottaa ja panna, mistä ja mihin vaan parhaaksi näkee.\nTasan meillä on valta kaikissa asioissa, eikä meillä ole mitään\nsalattavaa, peitettävää ja kätkettävää toisiltamme. Tämmöistä se on\nmeidän elämämme ja kerskaamatta voin sanoa, ettei se ole ollut haitaksi\ntaloudellemme eikä avioelämällemme, vaan suureksi siunaukseksi.\n\n\"Mitä tuohon toiseen syytökseesi tulee, niin siinä laskit aika valheen.\nMe emme ole lastemme ainuttakaan ylimielistä tekoa jättäneet\nmuistuttamatta, nuhtelematta ja varaamatta, ja kun sana ja varoitukset\neivät ole auttaneet, emme kuritustakaan ole laiminlyöneet. Mutta\nettä tuolla tavalla peitää lastansa kuin maanmatoa, niinkuin sinä\nWolmari-raiskaa peidät, siihen emme koskaan ryhdy,\" väitteli Juoseppi.\n\n\"Niin, mutta hän totteleekin vanhempiaan ja muita ihmisiä ja se on\nkurituksen hedelmä,\" takaili Ellu.\n\n\"Kyllähän hyvinkin ... mitäpäs muuta hän tekee. Sinä luulet hänestä\nhyvinkin hyvää, mutta niin ei ole laita. Sinun läsnä-ollessasi kokee\nhän miten kuten välttää sinun silmiäsi, mutta niiden alta vältyttyään\non hän kokonainen villipedon alku, jonka hillimättömällä pahuudella ei\nole mitään rajoja. Moni heikompi eläin on hänen käsissään saanut kärsiä\nhirmuisen kidutuskuoleman. Kaikki ikäisensä pojat, mitkä hän vaan\nvoittaa, lahtaa ja pieksää hän vähiin hengin. Hakkilankin Paavon, tuon\nsiivon pojan, on hän asetten kanssa muokannut pari kertaa niin pahasti,\nettä on kummallakin kerralla saanut vuoteen omana maata monta viikkoa.\nSemmoista jälkeä se sinun ankara ja petomainen kurituksesi tekee, josta\nsinä niin ylpeillen kerskaat. Tällä tavalla olet sinä kuolettanut\nlapsestasi kaikki ihmiselliset tunteet ja paaduttanut hänet\nkelvottomaksi vastaan-ottamaan parempia tapoja.\n\n\"Tätä en suinkaan sano kannellakseni ja juorutakseni pojastasi, sillä\nminä, niinkuin muutkin, sääleilen pojan surkeaa ja väärälle tielle\nvievää kasvatusta. Tarkoitukseni on, että ottaisit ajasta vaarin ja\nrupeaisit lempeydellä ja hyvyydellä ohjaamaan lastasi, pelkäämään\nJumalaa ja häpeämään ihmisiä, ennenkun se on liian myöhäistä,\" puheli\nJuoseppi.\n\n\"Aina se on vaan sinun työnäsi, että parjata ja kannustaa minua ja\nminun töitäni. Mutta minä tiedän mikä minä olen ja mikä minun poikani\non, enkä tarvitse sinun löyhäperäisiä neuvojasi ja sortohalusta\nlähteneitä haukkumisiasi; itse minä vastaan kaikesta,\" sanoi Ellu\nuhkamielisesti.\n\n\"Se on kyllä surkea ja sen tiesin jo ennakolta. Minä olen sanonut\nsanottavani, johon omatuntoni on minua jo kauvan pakoittanut; tee nyt\nkuinka tahdot, minun omatuntoni on puhdas. Ja nyt kun tunnen ja tiedän,\nmillä perustuksella teidän jumalisuutenne ja kristillisyytenne on, en\ntahdo enää koskaan häiritä teitä.\"\n\nNäin sanoen lähti Juoseppi pois.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEllu ei ollut koskaan kuullut tämmöisiä sanoja ja tämä loukkasi häntä\nkovasti. Hän oli tottunut käskemään, opettamaan ja neuvomaan, mutta ei\nsuinkaan itse neuvottavaksi alentumaan. Vaikka yleiseen tiedettiin,\nminkälaisella perustuksella hänen jumalisuutensa ja hurskautensa oli ja\nkuinka julmaa kotikuria hän harjoitti, ei kuitenkaan kenenkään\nhaluttanut mennä hänelle niitä ilmoittelemaan, sillä Ellun raaka\nitsepintaisuus oli niin yleiseen tunnettu, että se kammotti jokaista.\nTämän tähden välttivät he yhteensattumista hänen kanssaan niin paljon\nkuin mahdollista oli.\n\nYöt, päivät vaivasi tämä jupakka Ellua. Oliko totta mitä Juoseppi oli\nWolmarista sanonut, vai oliko se vaan kateudesta ja vihasta syntynyt\nsyytös, jossa ei ollut pontta eikä perää? Nämät kysymykset pyörivät\nmyötäänsä hänen mielessään, mutta hän ei vaan saanut niitä selville.\nHän ei ollut koskaan kuullut Wolmarista sanottavan mitään pahaa ja\nkuinkapa semmoista voisikaan kuulua, hän kun poikansa oli kasvattanut\nkristillisessä kurissa, mietti hän. Tämä ajatus selkeni hänelle vihdoin\nja hän tuli puolittain semmoiseen päätökseen, ettei koko Juosepin\nsyytöksessä ole perääkään.\n\nVaikka hän näin puolinaisen päätöksen kautta oli saanut jonkulaista\nlevollisuutta, ei hän kuitenkaan saanut oikeaa rauhaa. Saadaksensa\ntäydellistä vakuutusta asiassa, kysyi hän sitä eräältä kylässä olevalta\nystävältään ja uskoveljeltään. Tämä todisti todeksi kaikki mitä\nJuoseppi oli Wolmarista sanonut, vieläpä lisäsikin sen tiedon, että\npoika on tavattu useat kerrat näpistelemästäkin.\n\nTämä isku oli Ellulle monta kertaa kovempi kuin kaikki Juosepin\nilmoitukset, nuhteet ja neuvot yhteensä. Olihan hänen tosi-ystävänsä\nsen sanonut ja hänellä ei suinkaan ollut mitään vihaa ja kateutta häntä\nvastaan. Siis se on ainakin tosi ja vielä hirveämmässä muodossa kuin\nJuoseppi oli sanonutkaan.\n\nKovin lujille pani tämä tieto Ellun. Hänen itsepintainen omarakkautensa\nja luultu hurskautensa oli saanut semmoisen kolahduksen, ett'ei hän\nollut osannut semmoista uneksiakaan, ja se teki hänet oikein sairaaksi.\nHän ei syönyt eikä juonut moneen päivään paljon mitään ja useampina\nvuorokausina ei hän nukkunut ensinkään. Kova myrsky raivosi Ellun\nsielussa, sillä kaksi ristiriidassa olevaa mielipidettä taisteli siellä\nkeskenään. Oli, näette, punnittavana: oliko vika hänen kasvatuksessaan,\nvai Wolmarissa, kun hänen täytyi kaikessa hyvyydessään semmoista\nkuulla. Ehkä hän onkin ollut pojalle liian kova, liiaksi kurittanut\nhäntä, mutta ei --; kenties on hän ollut liian löyhä kasvatuksessaan --\nniin, siinäpä se nyt oli -- ehkä ja kenties --; oli miten oli, mutta\nlopullista selvää vaan ei tullut.\n\nTaisteltuaan useampia vuorokausia tämmöistä ankaraa sisällistä\ntaistelua, tuli Ellu siihen päätökseen, että hän on liian pehmeästi\npoikaansa kasvattanut. Hän näki pojassaan semmoisen kovasydämisen\nihmisen alun, joka ei vähällä kurilla ota heltyäkseen. Mutta maksoi\nmitä maksoi, hänen täytyi saada Wolmari nöyrtymään, tottelemaan ja\nsiivoontumaan ja niin temmatuksi hänet pois pahalta ja vilpilliseltä\ntieltä.\n\nKun Ellu oli tullut tähän päätökseen, puski hän kaiken kiukkunsa ja\nvihansa Wolmarin niskoille. Hänen, tuon tottelemattoman ja\nkovasydämisen pojan syy se muka oli, kun hän sai tuommoista kuulla ja\nkärsiä. Kaikki häpeä, moitteen- ja nuhteen-alainen syytös, kaikki\nkärsimiset ja sielun tuskat, kaikki nämät olivat Wolmarin työtä Ellun\nmielestä, ja hän tunsi kauheasti kärsivänsä uppiniskaisen ja\ntottelemattoman poikansa tähden.\n\nEllu ei pieksänyt poikaansa heti noiden harmillisten uutisten\nkuultuansa, mutta sen enemmän haukkui ja sätti hän häntä. Ikene-irvissä\nja hammasta purren pauhasi hän lakkaamatta pojalle, uhaten hänet hakata\nja pieksää kananpaloiksi, ellei hän vaan parantaisi tapojaan. Usein hän\ntuota tehdessään puristeli ja huihtoi nyrkkejään aivan pojan nenän\nedessä ja silloin oli hänen hahmonsa muutuksissa, sillä ylönpalttinen\nviha kiehui hänen sydämessään; näyttipä siltä kuin Ellulla olisi täysi\ntyö hillitessä itseään, ettei hän murskannut kappaleiksi tuota\nkahdentoista vuotiasta poikaansa.\n\nWolmari parka oli nyt ikäänkuin alituisessa hengenvaarassa. Hän ei\nuskaltanut puhua yhtäkään sanaa, ei tarpeekseen syödä eikä nukkua. Jos\nhän joskus vaipui uneen, säikähteli, vavahteli ja karjahteli hän niin\nsurkealla ja sydäntäsärkevällä tavalla kuin tappaja olisi ollut takana.\nNiissä tapauksissa kavahti hän sängynlaidalle istumaan, eikä tointunut\nuneksimisestaan, ennenkun isä karjasi hänelle tahi lyödä läimisti\nkämmenellään selkään. Silloin poika päästi valittavan pienen\näännähdyksen ja kytkähti jälleen vuoteesen; eipä konstikaan, sillä\ntiesihän hän nyt, että hänellä on isä, joka kyllä pitää hänestä huolen.\n\nTästä lähtien rupesi Ellu kaikkialla vainuamaan Wolmarin jälkiä ja\nottamaan vaaria hänen töistään. Kylillä käydessään hän kyseli\nsalamyhkää ihmisiltä, oliko poika tehnyt mitään konnantöitä.\nKantelijoita ja kielijöitä oli nyt ilmestynyt kosolta, kun he näkivät,\nettä Ellu niitä halulla urkkii. Paljon puhuttiin nyt Wolmarin päähän\ntotta, mutta paljon valhettakin. Sillä vaikka mikä ilkityö tapahtui\nkylässä, sai Wolmari sen kantaa, vaikkei kaikesti voitu todistaa\nilkityötä hänen teokseen.\n\nEllu ei huolinut siitä mitään selvää ottaa, olivatko tehdyt rikokset\nWolmarin tekoja vai ei, siinä oli kylläksi, kun vaan ne hänen\ntekemikseen sanottiin. Vihan vimmassa meni hän kotiinsa ja otti pojan\nkäsiinsä ja niin sai hän omainsa ja muiden pahaintekojen edestä. Usein\npieksi isä hänet vähiin hengin. Eräänäkin semmoisena kertana huusi\npoika kauheissa tuskissaan:\n\n\"Voi herra Jesus! Tappakaa, rakas isä, minut pikemmin, en minä tätä\nhirveää tuskaa jaksa pitkälle kestää!\"\n\nTylsistynyt äiti seisoi tavallisesti silloin vieressä, katsella\ntuijottaen tehtävään työhön, kiemurtelevaan ja parkuvaan poikaansa;\nnäytti siltä kuin hän ei olisi täydellisesti tajunnut mitä siinä\ntehtiin, sillä hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti. Kun leikki\noli lukussa, pani hän tavallisesti kädet ristiin rinnoillensa ja sanoi:\n\n\"Eipä Wolmarista miestä tullutkaan.\"\n\nKuitenkin koki äiti, ikäänkuin jonkunlaisella äitimäisellä vaistolla,\nlievitellä poikansa kurjaa tilaa ja voidella hänen rikki muokattua\nselkäänsä.\n\nTällävälin olivat Ellun toiset pojatkin kasonneet ja varttuneet;\nnuorinkin heistä oli jo puhuva ja juokseva tenava.\n\nKun sitten vieraita tuli Ellulassa käymään, päivitteli Ellu yhtenään,\nkuinka hillimätön, räähkä, pahansisuinen, tottelematon, ilkeä,\nepärehellinen ja raateleva hänen vanhin poikansa on. Ikäänkuin\nkerskaten selitti Ellu, kuinka usein hän on poikansa pieksänyt liki\nhenkeä, eikä siitä kuitenkaan tuntunut mitään apua olevan. Tavallisesti\nlopetti hän puheensa sillä tuomiolla, ettei Wolmarista tule miestä\npahastakaan, vaan suuri roisto.\n\nTämmöisien puhetten ja arvosteluin aikana oli Wolmari itse läsnä,\nkatsellen kenkäinsä nokkiin, uskaltamatta kertaakaan nostaa silmiänsä,\nkatsoaksensa muita ihmisiä silmiin. Siinä olivat nuorimmat pojatkin,\nkatsoa töllistelemässä vuoroin isäänsä ja vuoroin Wolmaria ja viimein\nkaikkia muita. Vieraat eivät tavallisesti osanneet sanoa tuommoiseen\nilmi-antoon niin mitään, katsoivathan vaan pitkin nokkaansa. Siinä oli\nsortunut äitikin tylsämielisenä, mutta kun Ellu sanoi ettei Wolmarista\nmiestä tule, niin hänkin sanoi: \"eipä Wolmarista miestä tullutkaan.\"\nSilloin menivät nuorimmat veljet Wolmarin eteen ja sanoivat: \"ei\nsinusta tule miestä, mutta meistä.\"\n\nTämmöistä oli Ellun kasvatustapa. Ei yhtään lempeää sanaa, ei yhtään\nrakkautta, jota luontokappalekin osottaa sikiöllensä. Ei yhtään\nvanhimman rakkautta osoittavaa tekoa, ei yhtään totuuteen neuvovaa\nohjausta, eikä yhtään sydämellistä keskustelua. Vitsa, sorto,\nhirmuvaltainen ja ylimyksellinen ankaruus, ja tuomitseva valta aina\nvaan oli ylinnä.\n\nYhä enemmän kauhistutti ihmisiä Ellun kasvatustapa. He näkivät ja\ntunsivat selvästi, ettei sitä hyvä seuraa. Usea ihmisrakas ihminen kävi\nasiansyten Ellulassa siinä tarkoituksessa, että saada Ellun\nmielipidettä siinä suhteessa muuttumaan. Varovasti koettivat he\nEllua oikaista siihen suuntaan, että tämän tulisi lempeämmin ja\nihmisellisemmästi lapsiansa kohdella, koska hän kovuudellansa saattaisi\nheidät vasten tarkoitustansa saattaa turmioon.\n\nEllu ei myöntänyt kenellekään, että hänen kasvatustapansa oli väärä.\nMutta miten lienee ollutkaan, havaittiin hänessä kuitenkin jonkunlainen\nmuutos. Nuorimpia lapsiansa rupesi hän perin toisella tavalla\nkohtelemaan kuin Wolmaria. Heidän pikku-rikoksistaan kolhi ja maksi hän\nheitä kyllä armottomasti, mutta kun pienokaiset panivat pitkäveteisesti\nsuunsa väärään ja rupesivat sitten hitaasti itkeä marisemaan, otti Ellu\nheidät syliinsä, taputteli heitä poskille ja päähän. Samassa painoi hän\nheitä rintaansa vasten, lausuillen: \"oliko isä paha? Joko isä löi? Älä\nole, pienokaiseni, milläsikään -- ei isä enään ole paha ... kävikö\nkipeästi? Isän poikahan se on. -- -- Sinusta tulee mies, mutta ei\nWolmarista,\" ja monta muuta semmoista sanoi isä.\n\nTämmöisellä kohtelulla istutti Ellu nuorimpiin lapsiinsakin\ntottelemattomuutta ja pelottomuutta. Sillä kun he tiesivät, ettei siitä\nsen pahempaa seuraa, eivät he noista kopposista olleet taallaankaan,\nvaan olivat kynsin hampain kiinni joka paikassa pahuudessa. Mistä heitä\nenimmän kiellettiin, siihen he parhaiten pyrkivät, ja jos joku otti\nheidät kiinni, estääksensä heitä pahuutta tekemästä, käpertyivät he\nkäteen kuin kissa ja purivat kuin koira. Kun he ulos pääsivät,\nkoettivat he kiireen kautta ehättää niin vaarallisille paikoille, kuin\nsuinkin saatavissa oli. He kiipesivät huonetten katoille, tikapuiden\nylimmäiselle puolalle, heittivät itsensä ripuksiin kaivon suuhun ja\nmoneen muuhun semmoiseen paikkaan, missä vaan jotakin vaaraa oli. Kun\nheitä sitten hätäillen haettiin, kokivat he olla hiljaa kuin hiiret\nsiihen asti, kun heidät huomattiin. Kun he sitten huomattiin, kokivat\nhe näyttääntyä niin vaaranalaisilta kuin suinkin mahdollista oli,\nhuutain hoilaten täydeltä kurkkua, niinkuin hengen hädässä.\n\nNiin, tämmöistä jälkeä oli Ellun lievennetty kasvatustapa tehnyt hänen\nnuorimmissa pojissaan, joihin hän nyt pani kaiken toivonsa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nErään varakkaan ihmis-ystävän kävi kovin sääliksi Wolmari-raiskan kurja\ntila. Oikein omantunnon asiana oli se vaivannut häntä kauvan aikaa.\nMyötäänsä mietti hän keinoja poika paran auttamiseksi, mutta eipä niitä\nollut niin helppo löytää. Vihdoin luuli hän keinon keksineensä, ja hän\nlähti tallustelemaan Ellulaa kohden.\n\nHuoneessa ei ollut muita kuin nuorimmat pojat ja heidän äitinsä ja\npiikatyttö.\n\n\"Missäs isänne on?\" kysyi vieras.\n\n\"Hän on kylässä,\" vastasi tyttö.\n\n\"Entäs Wolmari?\"\n\n\"Meni ulos joku aika sitten; olisiko mennyt Hakkilaan,\" arveli piika.\n\n\"Mitä te Wolmarilla tekisitte, joka on niin pahankurinen,\" puutui\nNestori puheesen.\n\n\"Mutta saattaahan siitä vielä tulla siivo poika,\" sanoi vieras.\n\n\"Ei siitä tule, vaikka isä kovasti pieksää,\" väitti Nestori.\n\nSamassa tuli Wolmari huoneesen.\n\n\"Kylläpä siellä metsässä on lunta jo kelpolailla ja jotenkin kirpeä\npakkanenkin siellä on... Kävin jänisansojani katsomassa,\" sanoi Wolmari\nja tuli vierasta tervehtimään.\n\n\"Se valehtelee... Ei se ole ollut kuin mäkeä laskemassa,\" ehätti nuorin\nveli sanomaan.\n\nWolmari loi vieraasen aran silmäyksen, eikä ollut kuulevinaankaan\nHjalmarin muistutusta. Hän katsoa vilautti ympäri huonetta ja meni\nsitten nurkassa olevan kaapin päällä olevia kaluja kapistelemaan.\nKauvan ei hän ollut siinäkään. Yhdessä ja toisessa paikassa koetti hän\nistua, mutta hyvä ei näyttänyt olevan missään. Vihdoin palasi hän taas\ntuon kaapin luo.\n\nVieraan mielestä tuntui kovin sopimattomalta, että tuommoiset pienet\ntenavat parjasivat veljeään ja vielä noin julkisesti, Wolmarin itsensä\nkuullen. Sentähden sanoi hän:\n\n\"Ei sitä niin rumasti saa sanoa omasta veljestänsä, että hän\nvalehtelee; ehkä hän kävikin jäniksen ansoillaan.\"\n\n\"Eikä käynyt... Ja miks'ei saa sanoa, kun hän kumminkin on\nvalehtelija,\" intteli pikku veli.\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Sen on isä sanonut.\"\n\n\"Kyllä te nyt liiaksi sorratte Wolmaria. Hänestä voipi tulla parempi\nmies kuin teistä, vieläpä vaikka pappi,\" koki vieras puolustella.\n\n\"Mitäs linnusta ... joka on varaskin, ja senkin on isä sanonut ...\nmutta minusta tulee pappi eli muu iso herra,\" ennusteli tuo pieni\norakeli.\n\nWolmari vilkasi taas vierasta silmiin ja rupesi kiireemmästi\nsioittelemaan kaapin päällä olevia kaluja.\n\nSamassa astui Ellu huoneesen.\n\n\"Siinäkö sinä, roiston-alku, taas olet?\" sanoi Ellu ja vatkasi poikaa\nisosolkisella nahkavyöllä selkään, sillä sen hän sattui silloin\nkäsiinsä saamaan.\n\nPoika hypähti kohoksi, niinkuin käärmeen pistämänä, meni penkille\nistumaan ja istui siinä mykkänä kuin kala.\n\n\"Tuo poika minulle tuottaa sanomatonta harmia ja mielipahaa. Hänestä ei\nnäy kurittamallakaan saavan ihmistä. Kaikki konnan koukut on hän jo\noppinut, yksin varastamaankin,\" sanoi Ellu sitten.\n\n\"Kuulittehan nyt, valehtelinko minä,\" sanoi Hjalmari.\n\n\"Pidätkö, penikka, suusi siinä,\" sanoi isä.\n\n\"Minulla olisi teille asiaa: ettekö pane Wolmaria kansakouluun?\"\naloitteli vieras.\n\n\"Kansakouluun?! Mitäs hän siellä tekisi?!\" kysyi isä ihmetellen.\n\n\"Oppisihan siellä aina jotakin.\"\n\n\"Hän ei menestyisi siellä kuitenkaan, sillä pian tekisi hän semmoisen\nroimeen, että hänet täytyisi eroittaa pois koulusta,\" arveli Ellu.\n\n\"Ei Wolmaria saa panna kouluun, sillä ei hänestä tule miestä\nkuitenkaan, mutta minusta tulee, minut kouluun pitää panna,\" sanoi\nNestori.\n\n\"Osaatko tukkia suusi, vai mitenkä on?\" sanoi isä ja katsoi poikaa\nvihaisesti silmiin.\n\nPoika venytti naamansa pitkäksi kuin kalalahturi ja lähti kävellä\nmurristelemaan pois; näytti siltä kuin hän olisi ajatellut: \"älä\nhuoli.\"\n\nVierasta kovin kummastutti tuo tapa, millä Wolmaria kohdeltiin. Hänen\nsäälikseen kävi se sortotila, jota poika sai joka tilaisuudessa\nkaikilta kuulla, saamatta ainuttakaan lempeää ja ystävällistä sanaa.\nHän oli kyllä kuullut, että poikaa nurjasti ja kovasti kohdellaan,\nmutta ei hän likimainkaan arvannut häntä noin tylysti ja sydämettömästi\npidettävän. Tämän kaiken huomattuansa, tuli vieraalle sitä suurempi\nhalu saada poika kouluun ja koettaa saada häntä sen kautta ihmistymään.\nSentähden sanoi hän:\n\n\"No, mutta toimitetaan kuitenkin poika kouluun, minä luulen, että se\nvaikuttaisi häneen terveellisesti; kyllä minä maksan kaikki kulutukset\nhänen edestään ja hän saa vapaan majapaikan ja ruo'an meillä.\"\n\n\"Jos se nyt kerran asia siksi tulee, niin kyllä kaiketi minäkin voin\nhänet kouluun kustantaa,\" sanoi Ellu.\n\n\"Niin taikka näin, sama se; pää-asia on vaan se, että toimitamme pojan\nkouluun,\" sanoi vieras.\n\n\"Kun nyt sitä niin hartaasti haluatte, niin totta menköön,\" myönsi isä\nvihdoin.\n\nKoko keskustelun ajan oli Wolmari ikäänkuin omantunnon vaivassa.\nVälisti loi hän aran silmäyksen isäänsä ja toisin ajoin katsoi hän\nvierasta silmiin niin luottavasti ja rukoilevaisesti; näytti siltä kuin\nveri olisi hänen kasvoissansa muutellut. Kun hän kuuli isänsä viimeisen\nlauseen, loistivat hänen silmänsä ilosta. Eipä kummakaan, sillä\nosoitettiinhan hänelle nyt ihmisyyttä.\n\nHeti tuon keskustelun jälkeen ruvettiin Wolmaria laittamaan kouluun\nlähtemään. Voi kuinka iloinen hän nyt oli. Kaikki tuo ankara arkuus ja\nväipästelevä ujous, joka oli hänen varsinainen luonteen-ominaisuutensa,\nnäytti hetkessä kadonneen kuin kaste maahan. Avosydämisesti puheli hän\nasioita, samassa hyörien ja pyörien kaikenlaisissa valmistuspuuhissa.\nPian nämät olivatkin valmiina ja niin lähti poika vieraan mukana\nastelemaan kylään, jossa koulu oli ja jossa nyt juuri lukukausi alkoi.\n\nTiellä mennessä oli Wolmari hyvin kehkaantunut uuden yrityksensä\ntähden. Vapaasti puheli hän kaikenlaisista asioista tuolle hyvälle\nmatkakumppanilleen, joka niin paljon hänelle hyvää soi ja johon hän\nehdottomasti luotti; tuntuipa siltä kuin hän olisi halunnut avata\nsydämensä syvimmät tunteet hänelle.\n\n\"Kyllähän sitä minuakin pahaksi sanotaan ja paha minä olenkin, mutta\npahaksi sitä semmoisella pidolla tuleekin kuin minullakin on. Kaikki\nminua sortaa ja tuo isäkin niin kovasti... Välisti minun täytyy\ntapella, vaikken tahtoisikaan, sillä kaikki minun päälleni käyvät,\ntavasta suurissa parvissakin. Niin -- kupeenikin on revennyt. Eräänä\nkertana hyökkäsi koko poikaparvi päälleni ja täytyihän minun ... siinä\nse meni... Hyvä Jumala! Kyllä taisi terveys mennä ijäksi... En ole\ntohtinut sanoa sitä kenellekään, eikä sitä isäkään tiedä... -- Mutta\nnyt koetan tulla paremmaksi,\" tuumaili Wolmari vähän liioitellen ja\nkyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\nNiin. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Wolmari kouluun. Voi kuinka hyvä\nhänestä oli siellä olla. Opettaja oli hänelle niin hyvä; hän neuvoi,\nohjasi ja opetti häntä niinkuin kaikkia muitakin ja piti samassa\narvossa kuin toisiakin. Ja Wolmari toivoi -- toivoi voivansa parantua.\n\nWolmarin koulutoverit olivat hänen vanhoja riitakumppaneitaan. Nämät\nkatselivat häntä toiselta kannalta kuin opettaja, majatalon väki ja\nmoni muu. He tunsivat hänet pahankiskoiseksi, riidanhaluiseksi\nilkiöksi, jota vastaan täytyi olla aina varoillansa, jos tahtoi\nsäilyttää korvuksensa eheinä; vieläpä he tiesivät senkin, että Wolmari\non näpistelijäkin, joka kaikista maineista oli kaikkein pahin. Tämän\ntähden koko koululiuta, ikäänkuin itsestänsä liittoontui vastustamaan\ntuota ilkiöä, joka heitä niin monta kertaa oli löylyyttänyt.\n\nKuitenkin kävi ensimältä kaikki hyvin. Luokalla ei kukaan mitään\nyrittänyt, sillä he aluksi ujostelivat ja ikäänkuin tunnustelivat\ntoisiansa, miltä nyt rupeaisi tuntumaan näin vastakkaisin olo.\nOpettajan silmän alta poissa ollessa rupesi vähitellen väli kuitenkin\nkäymään riitasaksi. Toverit eivät malttaneet olla Wolmaria\nmuistuttamatta ja sättimättä entisistä väleistä, ja uskoen olevansa nyt\nhyvässä turvassa, kävivät he häntä tuuppimaankin. Wolmari koki\nväistellä heitä minkä voi, mutta vaikka kuinka vähän hän olisi torjunut\nhyökkäyksiä, hyökkäsi kohta koko lauma hänen kimppuunsa. Semmoisissa\ntapauksissa syntyi tappelu ja silloin ei suinkaan Wolmari säästänyt,\nvaan antoi oikeaan ja vasempaan, niin että silmät tulta iskivät ja\nkorvukset kuumana kähisivät. Pahimmin saaneet tästä huutamaan ja\nopettajalle sekä vanhimmilleen kantelemaan.\n\nTämmöiset jupakat eivät olleet kovin harvinaisia ja usein piti näiden\njohdosta pitää tutkinnoita. Niissä kävi selville, että melkein aina oli\nmuut kahakan alkaneet ja syyttä tarpeetta yhdellä tai toisella tavalla\närsyttäneet Wolmaria. Näissä tilaisuuksissa oli hän hyvin arka ja\npelkäsi niin, että oikein vapisi. Hän koki puolustella itseään, luvaten\nsamassa hartaasti, että hän kokee välttää kaikkea riitaa. Nöyrästi\npyysi hän aina, ettei häntä pantaisi pois koulusta, sillä silloin\ntulisi hänelle kovat ajat; tuntuipa todellakin siltä, että Wolmarilla\non totinen halu tulla paremmaksi.\n\nEnsimältä nuot tutkinnot päättyivät siihen, että molemmille puolille\nannettiin muistutuksia ja nuhteita, ja samassa kehoitettiin heitä\nnoudattamaan keskenänsä rauhaa ja hyvää sopua sekä hyvää järjestystä.\n\nAjaksi tämä auttikin, mutta ei kauvaksi. Muista erillään oleili Wolmari\nvälitunneillakin, kokien sitenkin vältellä eripuraisuutta ja riitaa,\nvaan toiset eivät niin tehneet. Jo sekin herätti toverien seassa\nylönkatsetta Wolmaria kohtaan, kun hän heistä niin erillään asusti, ja\nyhä lujempaan juurtui heissä se mielipide, että hän on ylenkatsottava,\nhuonompi heitä, eikä ole siitä syystä mahdollinen heidän kanssaan\nyksissä olemaan.\n\nKun tämmöiset mielipiteet pääsivät kerran vallalle toveristossa,\nväljensi se yhä suuremmaksi sitä väylää, mikä ennestäänkin oli heidän\nja Wolmarin välillä. He katselivat ja kohtelivat häntä niinkuin\ntäydellistä yhteiskunnan hylkyä, joka on vaan täynnä kaikenlaista\npahuutta ja ilkeyttä ja joka olisi turmelevan mätähaavan tavoin\njuuritettava pois heidän keskestänsä. He kuiskuttelivat keskenänsä\nkaikenlaisia pilkka- ja komppasanoja hänestä. Rohkeimmat ja\nuskaliaammat heistä pitivät tahallansa niin isoa ääntä, että Wolmari\nhelposti kuuli jokaikisen pilkkasanan, mitä he suustaan laskivat ja\nsilloin loi hän heihin synkän ja epäilevän katseen. He rupesivat\nWolmaria keskenään kutsumaan \"Ellun Wolkoksi\" ja tästä uudesta\nnimestään ei Wolmari ensinkään pitänyt.\n\nHuolimatta kaikista tutkinnoissa annetuista nuhteista, varoituksista\nja neuvoista, paheni vaan Wolmarin ja toisten toverien väli\npahenemistaan. Opettaja ei tiennyt kaikesti tästä mitään, sillä hänen\nsilmiään koettiin kaikin tavoin välttää ja hän kohteli edelleenkin\nWolmaria samalla rakkaudella kuin ennenkin. Wolmari oli hyväpäinen\npoika ja oppi läksynsä ikäänkuin itsestänsä. Tämän tähden opettaja\nerityisesti kiitti kaikkien oppilasten kuullen häntä.\n\nKoulun oppilaista oli Pakkarin Aappo niminen poika kaikkia muita isompi\nja rotevampi. Hän piti itsestänsä niin paljon, että luuli voivansa\nuhitella omin neuvoinsa Wolmarille; hän oli kauvan, kynsiänsä hivoen,\netsinyt tilaisuutta siihen.\n\nOli taasen vapaahetki ja Wolmari seisoskeli erillään toisista, kuten\nennenkin.\n\n\"Mitäs Ellun Wolkko täällä yksinäisyydessään miettii?\" sanoi Aappo,\nkävellen Wolmarin luo ja tarttuen samassa hänen rinnuksiinsa.\n\n\"Anna minun olla rauhassa,\" sanoi Wolmari ja riuhtasi itsensä irti.\n\n\"Katsopas tätä,\" sanoi Aappo ja vanui toisen kerran kiinni.\n\n\"Mitä minusta tahdot?\" kysyi Wolmari kiivaasti ja kiskasi itsensä\ntaasenkin vapaaksi.\n\n\"Aionpa tarkastella, onko selkäsi parannut terveeksi isäsi\npieksämisistä ja onko Pönttö-Jussin linkkuveitsi lakkarissasi,\" sanoi\nAappo pisteliäästi, vanuen kahta kiivaammasti Wolmarin rinnuksiin.\n\nWolmarin silmät iskivät tulta. Hän oli joku aika takaperin käähminyt\nitselleen Pönttö-Jussin linkkuveitsen, ja se oli saatu häneltä\ntakaisin. Häntä solvaistiin ja häväistiin niillä vioilla, joita hän\nitsekin kaikkian enimmän häpesi ja joista hän nyt oli tahtonut päästä.\nSilmänräpäyksessä käsitti hän, ettei hänellä ole mitään armahtamista ja\nanteeksiantamista ihmisiltä odotettavana.\n\nNyt ei Wolmari pyrkinyt erilleen solvaisevasta vastustajastansa.\nVillipedon lailla tarttui hän kynsin hampain Aappoon kiinni ja yks,\nkaks, oli tämä Wolmarin alla. Siinä hän peittoi ja repi häntä minkä\nsuinkin voi ja Aappo päästi surkean hätähuudon. Toiset pojat riensivät\nAapon apuun, mutta silloin sai Wolmari käteensä lähellä olevan\npuunkappaleen ja tällä huimi hän oikeaan ja vasempaan, eteensä ja\ntaaksensa, oikein Sven Tuuvan tavalla, ja niin hän ajoi hyppyyn kaikki\npojat. Siinä rymäkässä sai moni Wolmarilta pahoja kopposia. Aappo maata\nkellitti kentällä, eikä päässyt paikalta päkähtämään, sillä Wolmari oli\nkopassut häntä ronkkaan, niin että jalka meni voimattomaksi. Kaikki\nhuutaa volisivat yhteen ääneen, toiset saatuin mäkköstensä tähden,\ntoiset peljästymisen vuoksi; Wolmari ei vaan itkenyt, synkkänä seisoi\nhän erillään muista, katsoa tuijottaen pitkin nokkaansa yhteen ja\nsamaan paikkaan.\n\nOpettaja kuuli tuon metelin. Hän riensi paikalle ja nytkös kaikki\nyhdestä suusta hänelle itkusuussa kantelemaan ja päivittelemään, kuinka\nWolmari heitä taasenkin on pahoin pidellyt ja pieksänyt.\n\n\"Lähtekää nyt luokalle; tästä täytyy taas pitää tutkinto. Mutta minua\nkovin harmittaa, kun ette te ole vähääkään ihmisiksi, vaikka kuinkakin\nteitä koettaisi neuvoa, ohjata ja varoittaa,\" sanoi opettaja ja siihen\nse asia sillä kerralla jäi.\n\nKun pojat menivät kotiinsa, kantelivat he siellä vanhemmilleen, kuinka\nhäijy ja räähkä Wolmari on ja kuinka hän on heitä taasenkin aseen\nkanssa pieksänyt ja rääkännyt. Vaikka monikin vanhin, tuntien Wolmarin\ntodellisen tilan, surkutellen ja säälitellen katsoivat pojan elämän\nkovuutta ja olisivat niin mielellänsä lievennelleet sitä, tuntui se\ntoki sietämättömältä, että kaikki muut pojat olivat hädässä hänen\nkoulussa ollessa. Seuraus kaikesta tuosta oli semmoinen, että yksi ja\ntoinen sekä Wolmaria sääliväisistä että säälimättömistä, kansakoulussa\nolevien poikien vanhemmista, kävi koulun johtokunnan esimiehen luona\nvaatimassa Wolmarin eroittamista pois koulusta.\n\nTutkintopäivä tuli. Johtokuntakin tuli paikalle, sillä esimies oli\nkutsunut kaikki jäsenet silloin koululle saapumaan; useita lasten\nvanhempia oli myös paikalle tullut. -- Tutkintoa aljettaissa\nkehoitettiin kaikkien puhumaan totuutta. Kaikki oppilaat kannustivat\nWolmaria, sanoen, kuinka Wolmari taasenkin syyttä tarpeetta heitä\npieksi aseella, että moni heistä on ihan vaivaisena ja uhkasivat\nerkaantua pois koulusta, ellei Wolmaria eroiteta.\n\n\"Tietääkö kukaan vielä mitään tähän asiaan; onko se kaikki totta, mitä\nnämät ovat sanoneet?\" kysyi johtokunnan esimies.\n\n\"Ei se ole kaikki totta,\" kuului lapsen kimakka ääni.\n\nKaikkein silmät kääntyivät ääntä kohden ja silloin havaittiin, että\nsanoja oli kaikkein nuorin ja pienin koulun oppilas, tuo lihava ja\npalleroinen Värnön torpan Aape.\n\n\"No, kuinka se sitten oikein on, Vape? Tulepas tänne lähemmäksi\nselittämään,\" kehoitti johtokunnan esimies.\n\nPoika tuli punastellen.\n\n\"Alapas nyt, Vape,\" sanoi esimies.\n\n\"Wolmari ei alkanut riitaa, vaan sen teki Pakkarin Aappo.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Hän sanoi Wolmaria Ellun Wolkoksi ja sanoi tahtovansa katsoa, onko\nhänen selkänsä kerinnyt parata isänsä pieksämisestä; niin ja hän sanoi\nkoettelevansa, onko Wolmarin lakkarissa Pönttö-Jussin linkkuveitsi...\nNiin teki Aappo, vaikkei Wolmari puhunut hänelle mitään,\" selitti pikku\npuolustaja.\n\n\"Hetikö Wolmari löi?\"\n\n\"Eikä lyönyt. Kahdesti repi hän itsensä irti Aapon kynsistä ja pyysi\nettä antaa hänen olla rauhassa.\"\n\n\"Mutta sitten?\"\n\n\"Mutta sitten kuin Aappo kolmannen kerran vanui kiinni Wolmariin,\nsuuttui hän.\"\n\n\"Löikö Wolmari sitten?\"\n\n\"Löi ja oikein kovasti.\"\n\n\"Puulla?\"\n\n\"Ei hänellä silloin vielä puuta ollut.\"\n\n\"Löikö Wolmari muitakin?\"\n\n\"Löi.\"\n\n\"No, minkä vuoksi hän muita löi?\"\n\n\"Sen tähden kuin hekin menivät Wolmarin päälle.\"\n\n\"Milloin hän sitten puulla löi?\"\n\n\"Silloin kun he joukolla hätyyttivät Wolmaria.\"\n\n\"Löikö hän oikein kovasti?\"\n\n\"Löi se, ja ketä vaan sai.\"\n\n\"Mitäs muut pojat sanovat tästä Vapen todistuksesta?\" kysyi esimies.\n\n\"Vape valehtelee,\" ehätti Pakkarin Aappo sanomaan.\n\n\"Mitäs muut pojat, kumpi näistä valehtelee?\"\n\n\"Vape valehtelee,\" vastasi yht'aikaa usea ääni.\n\n\"No, mitäs Wolmarilla on tähän sanomista?\" kysyi esimies.\n\nWolmari ei vastannut tähän kysymykseen mitään. Silmät maahan luotuina\nseisoi hän vaan. Moneen toviin kehoitettiin häntä jotakin sanomaan,\nmutta turhaan, sillä mykkänä pysyi hän. Kenties tunsi hän tunnossaan,\nettä hänen kohtalonsa on nyt ratkaistu.\n\nPojat saivat nyt poistua ja johtokunta jäi opettajan kanssa\nneuvottelemaan. Esimies ja joku muukin oli sitä mieltä, että muissa on\nyhtä paljon vikaa kuin Wolmarissakin ja että häntä jo kovan isänkin\nvuoksi olisi sääli koulusta eroittaa. Mutta enemmistö taas arveli, että\nWolmari kuitenkin edelleenkin tulisi olemaan kaiken riidan ja pahan\nsyynä ja niin vaikuttaisi pahaa koulun oloissa, ja tämän tähden olisi\nparas hänet eroittaa koulusta.\n\nTämä tuli päätökseksi ja Wolmari kutsuttiin kuulemaan tuomiotansa.\nSynkkänä ja alakuloisena otti hän vastaan tämän hirveän sanoman.\nKyynelet kiiluivat hänen silmissänsä, kun hän mykkänä kuin hauta, kävi\npuristamassa johtokunnan jäsenten ja opettajan kättä hyvästijätöksi. --\nSitten poistui hän kouluhuoneesta.\n\nWolmarille tuli nyt kovat ajat. Kolkko, synkkä ja epäilyksen alainen\ntulevaisuus ammoitti kauhean kitansa, nielläkseen hänet, eikä apua\nkuulunut kustaan. Hän oli vakaasti päättänyt parantaa vilpillisen\nelämänsä ja pyrkiä mieheksi, mutta turhaan, sillä armoa ei ollut\nodottaminen kylässä eikä kotona; syytöksiä, tuomioita ja rangaistuksia\nvaan kaikkialla.\n\nTämmöisiä näkökohtia ja ajatuksia risteili yhtenä pyrynä Wolmarin\nsielussa. Tämä saatti hänet niin kovaan hätään, että hänen joka\njäsenensä vapisi ja sydän löi yhtenä mylläkkänä.\n\n\"Mihin minä menisin, kuhun pakenisin, sillä paeta nyt tuntuisi\ntarvitsevan? Missä löytäisin armoa ja turvaa? Pakeneisinko maailman\nääriin, pois tuttujen ihmisien näkyvistä ja kuuluvista, outojen\nihmisien pariin? -- Mutta ei, sillä mikä minusta siellä tulisi ja millä\nitseni elättäisin, sillä olenhan vielä niin vähäväkinen. Jospa isä\nminua vähäkään armahtaisi, jospa hän sanoisi yhdenkään lempeän,\nneuvovan ja ohjaavan sanan! Niin, niin -- jospa, jospa ... mutta sitä\nei hän tee, hän peittoo vaan minua niinkuin maan-matoa, tietämättä\nmitään säälistä, armosta ja anteeksiantavaisuudesta.\n\n\"Mutta miksi minun pitää olla tämmöinen? Miks'en minä voi hillitä\nitseäni? Miks'en minä nöyrry, vaikka minua kuritetaan ja rangaistaan?\nMiksi minun sydämeni on niin kova ja paatunut ja mistä tämä kaikki\ntulee? Miks'en minä voi tyyneesti kärsiä sitä ainaista sortoa, vainoa\nja pieksämistä, joita minä niin runsaasti osakseni saan? Niin, miks'en,\n-- siihen en löydä vastausta. Onneton olen, onnettomin koko maailmassa,\nmutta mikäpäs auttaa.\"\n\nTämmöisiä ajatteli Wolmari ja hän itki niin paljon, että oli vedeksi\nmuuttua. Mutta vaikka kuinkakin hän olisi miettinyt, ei hänellä ollut\nmuuta neuvoa kuin lähteä kyynelsilmissä tallustelemaan kovaa kotia\nkohden.\n\nEllu oli jo ennen pojan kotiin tuloa saanut tiedon tuosta koulussa\ntapahtuneesta kahakasta ja Wolmarin koulusta eroittamisesta. Tämän\nkaiken kuultuansa, puskui isässä kauhea viha poikaansa vastaan. -- En\nhenno tällä kerralla lukijaa kauhistuttaa yksityiskertomuksilla siitä\nhirveästä rangaistuksesta, minkä Wolmari tästä sai. Mainitsen vaan\nsivumennen, että Ellulla oli kätkössä jo monta vankkaa patukkaa\nWolmarin varalta, ennenkuin hän kotiinkaan tuli ja että hänellä kotiin\ntultuansa oli kuuma iltanen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTämmöisessä kovassa koulussa kasosi Wolmari siihen määrään asti, että\nhänestä alkoi olla jotakin työn-apua. Ellu oli nyt keksinyt uuden\nkasvatustavan Wolmarille, sillä hän tahtoi hänestä tehdä miehen, maksoi\nmitä maksoi. Ei niin ajatellen, että hän olisi kuria vähentänyt, ei,\nsillä kyllä kuri oli yhtä ankara ja kova kuin ennenkin; eikä niinkään,\nettä isä olisi sanalla ja hyvyydellä poikaansa ohjannut ja neuvonut\nenemmän kuin ennenkään --; kaukana siitä, sillä yhtä jylhy, yhtä ankara\noli hän kuin ennenkin. Se eroitus oli vaan entisen suhteen, että hän\ntahtoi poikansa aina pitää silmäinsä edessä ja sillä tavalla joka aika\nvalvoa hänen toimiaan ja tekojaan. Oliko isä työssä kotona taikka\nkylässä, piti Wolmarin olla aina hänen ohellansa. Synkkänä ja\nepäilevänä oli poika isänsä rinnalla kaikenlaisessa työssä, kokien\ntehdä sitä vointinsa mukaan. Tuon tuostakin loi hän vakoovan ja aran\nsilmäyksen ankaraan isään, saadaksensa tietää, oliko piakkoin jotakin\niskua odotettavissa. Tämä tapa teki pojan väipästelevän ja salakavalan\nnäköiseksi. Synkkänä ja ankaran näköisenä teki isäkin työtänsä. Hän ei\npuhunut pojallensa päiväkausiin ainuttakaan sanaa, ei hyvää eikä pahaa,\noli vaan niinkuin ei ketään olisi ollut likimaissakaan. Voi kuinka\nmieluista olisi Wolmarista ollut, kun isä olisi jonkukaan hyvän ja\nystävällisen sanan hänelle sanonut, ja nähnyt hänen suunsa kerrankaan\nhymyssä, mutta niitä ei tullut; yhtä mahdollinen olisi ollut pyytää\ntähtiä taivaalta putoamaan kuin saada isältä semmoista nähdä ja kuulla.\nEi pienintäkään neuvoa ja ohjausta antanut isä pojallensa missään\ntyölaadussa, vaan pojan täytyi katsoa tarkoin perään, miten isä teki ja\nkokea seurata sitä. Ellei työ onnistunut, sai poika ankaroita iskuja\nkirvesvarresta, höylänpäästä ja muista semmoisista.\n\nSemmoista se oli Ellun uusi ja viimeinen parantava kasvatustapa, mutta\nWolmari oli mielestään heittänyt parannuspuuhat pois, sillä hän näki,\nettei hän voi sitä tehdä.\n\nEllu kulki nytkin usein kylässä nikkaroimassa, kuten ennenkin.\nNäilläkin retkillä oli Wolmari aina mukana. Yhtä synkkää, yhtä kylmää\nja kuollutta oli elämä siellä kuin kotonakin, ja toisiaan tutkivina ja\nkammovina tekivät isä ja poika äänettöminä työtä. Samanlaista se oli\nmuidenkin ihmisien kanssa tuon puhumisen laita, sillä Ellulta ei\nräkännyt monta sanaa kenellekään; on taikka ei, oli hänen lyhyt\nvastauksensa jollekin kysyjälle. Ellu ei kärsinyt mainittavan\nainuttakaan sanaa Wolmarin kouluyrityksestä ja jos mitä tietä ja\nmissä tarkoituksessa siitä joku yritti puhumaan, suuttui hän\nsilmittömäksi. -- -- --\n\nOli kevätkesä. Ellu oli ottanut nikkaroidaksensa kylässä ison pytingin\nja siellä kävi hän joka päivä työssä; tietysti Wolmari oli aina mukana.\nPyhiksi tultiin kotiin.\n\nEräänä pyhä-aamuna tuli Wolmari varhain Hakkilaan; eivät kaikki olleet\nvielä ylöskään nousseet. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja kysyi\nheti Paavoa. Heillä oli jo kauvan ollut hyvät välit ja sen vuoksi ei\nWolmarin tulo heitä ensinkään kummastuttanut; se vaan oli heidän\nmielestänsä outoa, kun hän niin varhain tuli.\n\n\"Miksi näin varhain liikkeellä olet ja olet niin murheellisen\nnäköinen?\" sanoi Paavo, tullen tervehtimään Wolmaria.\n\n\"Enhän minä mitenkään murheellinen ... lähde nyt minun kanssani ulos,\nettä saadaan haastella, siellä on niin kaunis ilma,\" sanoi Wolmari.\n\nHe menivät.\n\nIlma oli todellakin kaunis. Kesäinen aurinko oli juuri noussut ja loi\nlämpöä ja valoa pilvettömältä taivaalta tyyneesen aamu-ilmaan. Linnut\nlauloivat aamuvirttänsä, niin että metsä kaikui ja luonto uhkui\nrauhasta ja rakkaudesta.\n\n\"Lähdetään saunaan haastelemaan,\" esitteli Wolmari.\n\n\"Täällä ulkona on niin vilpponen, ollaan täällä,\" vastusti Paavo.\n\n\"Niin, mutta siellä olisi niin rauhallinen,\" sanoi Wolmari.\n\n\"Ei meitä täälläkään mikään häiritse; mennään tuonne mäenrinteelle\nistumaan,\" esitteli Paavo vuorostaan.\n\nJa sinne he menivät.\n\n\"Etkö lähde nyt minun kanssani meille?\" pyyteli Wolmari, kun he olivat\nrinnakkain istuneet kivelle mäenrinteellä.\n\n\"Mitäpä minä siellä tekisin.\"\n\n\"Olisithan minulla kerrankaan kumppanina; ethän ole meillä käynyt\nmoneen aikaan.\"\n\n\"Isäsikään ei pidä siitä, että minä teillä käyn.\"\n\n\"Ei isä ole sinulle vihanen, sen tiedän var...\"\n\nSamassa kuului pieni rasahdus poikien seljän takaa.\n\nWolmari hyppäsi ylös kuin paukka, kuultuansa tuon rasahduksen ja\nsilmäili hätääntyneen näköisesti ympärillensä.\n\nSamassa tulla lyyhäsi jänis metsästä aukialle aivan poikien lähellä ja\npian sen jälkeen kettu, jälkimmäinen nähtävästi einepalan ajossa.\n\n\"Miksi sinä noin kovin arka olet?\" kysyi Paavo, kun he taasen olivat\nistuneet.\n\n\"En miksikään,\" vastasi vaan Wolmari alakuloisesti.\n\n\"Oletko ollut viimeviikolla isäsi kanssa nikkaroimassa?\" kysyi Paavo,\nikäänkuin saadakseen jotakin virkeämpää puheen-ainetta.\n\n\"Olen.\"\n\n\"No, mutta puhu nyt, herran tähden, jotakaan,\" sanoi Paavo, katsoen ja\noudoksuen vähäpuheista ja alakuloista kumppaniaan.\n\n\"Lähde nyt, hyvä Paavo, meille, minun on niin paha olla,\" sanoi\nWolmari.\n\n\"Minkätähden sinun on paha olla?\"\n\n\"Ei minkään tähden, mutta lähde nyt vaan, jos minulle olet anteeksi\nantanut,\" sanoi Wolmari ja hänen äänensä värähteli.\n\n\"Minä en ensinkään ymmärrä sinua, mutta kun harras halusi tuntuu\nolevan, saadaksesi minut mukaasi, niin minä lähden; ensin kuitenkin\nkäyn ilmoittamassa vanhemmilleni,\" sanoi Paavo.\n\nVanhemmat varasivat Paavoa, että hän olisi Wolmarin kanssa varuillansa,\nsillä hänellä saattaisi olla petos mielessä, kuten usein ennenkin.\n\n\"Eipä siitä hätää; kyllä minä nyt jo häneltä puoleni pitäisin, jos hän\nyrittäisikin, eikä hän yritäkään,\" sanoi Paavo vähän itserakkaasti.\n\nWolmari ja Paavo lähtivät. Wolmari oli tiellä yhtä vähäpuheinen kuin\nHakkilassakin ollessansa. Lähempänä kotoansa esitteli hän nytkin, että\nmentäisiin heidän saunaan.\n\n\"Miksi sinä nyt näin kauniilla ilmalla niin halusta saunaan pyrit?\"\nkysyi Paavo.\n\n\"Ilman aikojaan vaan. Onhan siellä niin vapaa olla, enkä minä viitsisi\ntupaan mennä,\" selitti Wolmari.\n\nKun he tulivat Ellulaan, menivät he saunaan, niinkuin Wolmari oli\nesitellyt. Sauna oli hyvän matkan päässä asuinhuoneesta. Saunaan tultua\nsilmäili Wolmari arasti ympärilleen; oli niinkuin hän olisi jotakin\npeljännyt tai etsinyt. Sitten nousivat he lavoille ja panivat\npitkällensä, kumpikin eri lavolle.\n\n\"Eihän täällä ole liian kuuma ja täällä on niin rauhainen meidän olla,\"\nsanoi Wolmari.\n\n\"Eipä kylläkään, varsinkaan kuin avaamme yli-akkunan,\" vastasi Paavo ja\navasi samassa akkunan.\n\n\"Voi, Paavo! Ei minusta tule miestä,\" sanoi Wolmari surullisesti ja\nhuokasi raskaasti.\n\n\"Miks'ei sinusta voi ihminen tulla, niinkuin kaikista muistakin, kun\nvaan koet vakauttaa itsesi,\" sanoi Paavo ja häntä alkoi kauhistuttaa\nWolmarin salaperäinen umpimielisyys.\n\n\"Ei minusta tule, enkä minä voi tulla tämän paremmaksi, sillä minua\npidetään niin pahasti ja tuo isäkin on niin kova...\"\n\nSamassa narahti saunan ovi ja joku ihminen astui saunaan.\n\nHätäisesti silmäsi Wolmari tulijaa ja yhdellä hypäyksellä oli hän\npystyssä kuin ammuttu nuoli. -- -- Ellu oli oven suussa.\n\n\"Voi herra Jesus!\" rupesi Wolmari huutamaan täydeltä kurkkua.\n\nKylmästi ja tyyneesti sanoi Ellu:\n\n\"Mene sinä, Paavo, pois, meillä on Wolmarin kanssa täällä\nkahdenkeskistä selvittämistä.\"\n\nSamassa sieppasi hän huutavan ja vapisevan pojan tukasta päätänsä\nmyöten kolinkolia lavolta penkin viereen lattialle. Ei olisi luullut\njääneen poikaan yhtään luunsolmua terveeksi, niin ankara ja armoton oli\ntuo lavolta putoaminen.\n\nPenkin alta veti Ellu kokonaista kolme hienoista koivunvarvuista\npalmikoitua paksua patukkaa, joiden latvat olivat huolellisesti\nrihmalla sidotut kiinni, kesken hajoamisen estämiseksi. Mitään\njärjestettyä Wolmarin vaatetten aukaisemista ei hän toimittanut, vaan\nrepi vaatteet tuhansiksi kappaleiksi huutavan, rukoilevan ja\nvoivottavan poikansa seljästä, paljastaen siten vihansa uhrin ilkosen\nalasti, ja niin alkoi ankara leikki.\n\nNiin. Wolmari parka oli tietämättään käynyt juuri siihen käpyyn, jota\nhän oli koettanut väistellä Hakkilassa käymisellänsä ja saunaan\nmenemisellään.\n\nKauhistuneena ja hämmästyneenä vetääntyi Paavo saunasta ulos. Hän oli\nniin peljästyksissään, että hän vapisi kuin kaisla virrassa.\n\nSaunan edessä tapasi Paavo muitakin ihmisiä; hänen äitinsäkin oli\nsiinä. Hakkilan vanhukset olivat ruvenneet pelkäämään Wolmarin tehneen\nPaavolle jotakin vahinkoa tiellä; siitä selvää ottamaan oli Hakkilan\nemäntä lähtenyt ja joutui nyt parhaaseen kahuun. Siinä oli myös Ellulan\nemäntä, piika, molemmat nuoremmat pojat ja eräs vieras nainen, joka\nsattumalta oli Ellulassa.\n\nKaikki nämät olivat kauhean tuskan ja hädän valtaamina. He eivät\nkyenneet muuta tekemään kuin voivottamaan, käsiänsä vääntelemään ja\nvapisemaan.\n\nSaunassa oli Wolmari raiskalla tukalat ajat. Ensimältä huusi hän niin\npaljon kuin jaksoi: \"Voi, voi, voi, herra Jesus! Tappakaa heti,\ntappakaa heti, rakas isä --¦ voi, voi, voi,\" huusi hän sydäntä\nsärkevällä äänellä; olisi luullut kivenkin siitä heltivän. Tätä\nsurullista säveltä ei muu säestänyt kuin patukan tahdikas mätke ja isän\nähkyminen ja hammasten puremisen karske. Kun ensimäinen patukka oli\nloppuun kulunut, sieppasi isä toisen ja kolmannen.\n\nVihdoin alkoi Wolmarin ääni heiketä ja patukan mäiske kuului valtavana\nheikon valituksen ja voivotuksen yli.\n\nEllun vaimo seisoi käsiään väännellen hyvin hätäisen näköisenä.\nKyynelet juoksivat hänen silmistään ja ehtimiseen hoki hän: \"Eipä\nWolmarista miestä tullutkaan,\" mutta Nestori sanoi: \"Ei Wolmarista tule\nmiestä, mutta minusta tulee.\"\n\nKun ei saunasta enään paljon muuta kuulunut kuin patukan läiskettä,\nrohkaisi Hakkilan emäntä viimein itsensä, reväsi saunan oven auki ja\ntöytäsi sisälle.\n\n\"Älkää, Jumalan tähden, häntä kuitenkaan tappako,\" huusi emäntä saunaan\npäästyänsä.\n\n\"Kurittasit sinäkin kakaroitasi, ettet helvetissä tarvitseisi koston\nhuutoja kuulla,\" karjasi Ellu kiiluvin silmin ja jatkoi työtään.\n\n\"Kymmenkertaisen helvetin olisitte itse ansainneet tuommoisella\njulmuudellanne, -- heittäkää heti pois,\" sanoi emäntä lujasti.\n\n\"Voi voi; älkää hyvä emäntä antako tappaa -- -- älkää mene pois,\"\nänkytti Wolmari käheällä ja sortuneella äänellä.\n\n\"Heittäkää heti pois,\" sanoi emäntä toistamiseen ja alkoi lähennellä\nEllua.\n\n\"Tule siihen, niin saat samasta sarvesta,\" sanoi Ellu, oikasten\nitseänsä ja kohottaen patukkansa emäntää kohden.\n\n\"Sepähän nähdään,\" sanoi emäntä ja epätoivon vimmalla syöksyi hän Ellua\nvastaan ja vanui patukkaan kiinni.\n\nEmäntä oli roteva nainen ja vaikka kuinkakin Ellu olisi koittanut\nriehua, ei hän vaan saanut aikaa Wolmaria pieksää. Välisti he rymysivät\nkumossakin lattialla, mutta emäntä ei heittänyt patukasta irti; hänellä\noli nyt ikäänkuin yliluonnolliset voimat. Vihdoin heitti Ellu taistelun\nja lähti könttimään pois.\n\nEllu purskahti nyt katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku, minkä hän\nmieheksi tultuaan itki. Mitä hän itki nyt? Itkikö hän sitä, kun ei\nsaanut poikaansa mielin määrin hakata? Ei, sitä hän ei itkenyt, vaan\nhän itki vanhimman itkua onnettoman poikansa tähden, sillä hänkin oli\nisä ja hänkin olisi suonut pojastansa tulevan hyvän ihmisen, vaikkei\nhän osannut sen paremmasti häntä ohjata. Sen todistaa nämät sanat,\nmitkä hän itkunsa seasta sanoi:\n\n\"Voi hyvä Jumala! mitä sydämen surua ja tuskaa minä saan tuon\ntottelemattoman tähden nähdä.\"\n\nKamala näky oli saunassa. Yltä-yleensä verisenä makasi Wolmari\nlattialla, niinkuin tapettu mato, surkeasti valitellen eikä kyennyt\nnousemaan omin apunsa ylös. Verisiä hajonneiden patukkain katkenneita\nvarpuja oli sikin sokin raadellun ympärillä ja siellä näkyi hyytyneitä\nverilönttejä, mitkä olivat valuneet Wolmarin rikkihakatusta ruumiista.\n\nEllu ei pitänyt pyntätystä pojastaan mitään lukua; elikö hän vai kuoli,\nse oli hänelle sama. Hän meni kamariinsa, pani oven lukkoon, eikä sen\nenempää kysynyt ei koskenut, mitenkä Wolmarin laita oli.\n\nLaupiaan samaritaanuksen tavoin armahtivat Hakkilan emäntä ja tuo\ntoinen vieras nainen onnetonta Wolmaria. He lämmittivät vettä,\npyöräyttivät vähän siihen saipuaa ja pesivät ja liottelivat hänet\npuhtaaksi verestä.\n\nSitten voitelivat he hänen runnellun selkänsä tuoreella\nmaidon-päällisellä, hankkivat hänelle terveitä vaatteita päälle ja\ntaluttivat hänet tupaan, ja toimittivat maata.\n\nMikä oli sitten Wolmarin nykyinen rikos, josta hän tuommoisen saunan\nsai? Asia on seuraava: Ennen on jo mainittu, että Ellu parhaaltaan\nnikkaroitsi erästä pytinkiä kylässä ja että hän piti Wolmaria\nmukanansa. Viime maanantai-aamuna oli Wolmari tehnyt jonkun erhetyksen\njotakin salvoa tehdessään. Kun isä tämän näki, vetäsi hän poikaa\nsananlausumatta höylänpohjalla päähän, niin että tulta silmät iski ja\nmällin sialle nousi iso sininen kuhmu. Samana päivänä sattui hän\nsamaten hairahtumaan ja silloin hän sai kirvesvarresta semmoisen mykän\nopetuksen ronkkaansa, että hänen täytyi ruveta nilkuttamaan.\n\nTästä arkaantui poika niin, ettei hän tohtinutkaan tulla enään työhön.\nHän lurjasteli päiväkaudet ympäri kyliä, mutta kävi näljän tullessa,\nisänsä tietämättä, talossa syömässä. Se kävi hyvin laatuun, kun\nruokakamari oli toisella puolella kartanoa ja siellä oli aina ruokaa\nvaralla. Tätä teki hän kaiken viikon, mutta kun lauvantai-ilta tuli,\nalkoi Wolmarille tulla happamat ajatukset, sillä hän tiesi, että kova\nkosto pian saavuttaa. Kotiin mennessä ei Wolmari mennyt isäänsä niin\nliki, että hän olisi hänet nähnyt, vaan lurjanteli jäljessä\nullankanteella, tarkoin vainuten, etteihän vaan isä ole pistääntynyt\ntiepuoleen piiloon. Kotiin tultua odotteli hän niin kauvan, että oli\nvakuutettu isänsä jo maata menneen, sitten vasta puikahti hän\nvuoteesensa. Näin tavoin vältti hän hetkeksi rangaistuksen.\n\nKauvan makasi Wolmari vuoteen-omana viimes saadun opetuksen tähden.\nKaksi kuukautta oli kulunut aikaa tuosta saunasta, kun Wolmari Hakkilan\nPaavon kanssa meni eräänä pyhänä kylään. Oli lämmin ja kaunis kesäilma.\nKylän pojat kokoontuivat jokirannalle, uida pulikoimaan virran\nviileässä vedessä. Tämä oli heille semmoista mielityötä, että usea\nheistä kävi joessa useita kertoja samalla uintiretkellä. Ei oltu vielä\nvaatteita päälle saatu, niin ne jo taasenkin riisuttiin ja törmättiin\njokeen, vaikka leuvat vielä vilussa lotisivat ja huulet olivat siniset\nkuin mustikkain syöjäin. Mutta kun uusia tovereita tuli ja kehoittivat\nlähtemään uudestaan, eihän siinä mikä auttanut, täytyi mennä, vaikka\nkuinkakin vilu olisi ollut.\n\nWolmari oli tunnettu halukkaaksi uimariksi, mutta nyt ei hän näyttänyt\npiittaavan koko uimisesta niin mitään. Yksi ja toinen kehoitti häntä\nkanssaan uimaan, mutta hän vastasi vaan lyhvesti: \"En minä viitsi.\"\n\nNoukeasti ja hekumoiden hän kuitenkin rynkämöisiltänsä katseli joessa\npulikoitsevia poikia. Viimein ei hän voinut viettelystä välttää. Hän\nriisui vaatteet päältänsä, meni paitasillaan erilleen muista, käänsi\nselkänsä poispäin muista, vetäsi paidan päältään pois ja paiskasi\nitsensä jokeen.\n\nVaikka Wolmari koetti olla näin varova, havaittiin kumminkin, että\nhänen selkänsä oli musta kuin maksa ja vielä useasta paikasta\nhaavoissa.\n\n\"Voi! Katsokaasta Ellun Wolkon selkää, minkälaissa se on,\" huusi\nPakkarin Aappo.\n\nVedestä noustuansa puki Wolmari kiireen kynttä vaatteet päällensä, loi\nAappoon tuiman silmäyksen ja lähti sananlausumatta pois.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOn joku vuosi vierinyt. Wolmari oli jo seitsemäntoista vuoden ikäinen,\nsiis kohta täysi mies ja kuitenkaan ei hänen kova elämän koulunsa ollut\nvieläkään pikkuistakaan lieventynyt, vaan pikemmin koventunut. Totta\nkyllä on, ettei isä voinut häntä enään paljaalle seljälle pieksää,\nsillä poika voi jo itseänsä niin paljon puolustella, mutta sen enemmän\nsai hän nyt kohennuksesta ja muista kovista aseista.\n\nEräänä syyskuun aamuna ei Wolmari tullutkaan asuinhuoneesen\ntavallisella ylösnousun ajalla. Kesän aikana makasi hän pienessä\naitassa ja oli aina herättämättä noussut ylös, mutta nyt ei häntä\nkuulunutkaan. Tämä tuntui Ellusta tuiki oudolta ja sietämättömältä, ja\nkiukku alkoi kiehua hänen sydämessään. Kuitenkaan ei hän kiirehtinyt\nhäntä herättämään, sillä hän tahtoi antaa Wolmarin nukkumisellaan\nkartuttaa syntiä synnin päälle.\n\nKun Ellu oli pari tiimaa sydäntään purrut ja ikäänkuin mielessään\nhekumoinut siitä oivallisesta rangaistuksen syystä, mihin Wolmari oli\nitsensä taasen vikapääksi saattanut, loppui hänen kärsivällisyytensä.\n\n\"Mutta tohtii ja uskaltaakin se, mutta kyllä minä saan heräämään ja\nsillä tavalla, että se auttaa vastaisuudessakin,\" sanoi Ellu, sieppasi\nkohennuksen ja töytäsi ulos.\n\nAitan-ovelle tultuansa potkasi hän sen auki. Mutta siihen hän jäikin\nseisomaan. Hän katsoa tuijotti avonaisesta ovesta aittaan paikalta\nliikkumatta; oli niinkuin hän olisi kivettynyt. -- Wolmaria ei\nollutkaan vuoteellaan; hän, tuo vihan-uhri oli poissa ja niine hyvineen\ntäytyi Ellun kohennuksineen palata pois.\n\nEllu aavisti oitis, että Wolmari on paennut. Hän puki kiireesti yllensä\nja lähti liikkeelle. Ensinnä hän ohjasi askeleensa Hakkilaan,\nkyselläkseen, onko Wolmaria siellä näkynyt. -- Se oli ensimäinen kerta,\njolloin Ellu Hakkilan kynnyksen yli jalkansa astui. -- Kun ei siellä\nhänestä mitään tiedetty, asteli hän kylään.\n\nSiellä oli Wolmari nähty aamulla varhain, sillä hän oli käynyt\naamutervehdyksillä Pakkarin Aapon luona. Kun Aappo oli noussut ylös ja\nmennyt ulos, oli Wolmari ollut häntä vaanimassa. Siinä oli hän karannut\ntietämättä Aapon kimppuun ja rusikoinut hänet vähiin hengin.\n\n\"Tuosta minä sinulle Ellun Wolkon selkää annan,\" oli Wolmari\npieksäissään sanonut.\n\nKoko kahakasta ei muut ihmiset tienneet mitään, löytönään löysivät he\nAapon nurkan takaa puolikuoliaaksi pieksettynä.\n\nSittemmin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt Wolmaria.\n\nNämät tiedot eivät olleet Ellulle ensinkään mieluisia. Synkkänä,\npuhumatonna, yhdellekään ihmiselle sanaakaan sanomatta, lähti hän\ntietoineen kotiinsa. Sen erän perästä ei hän kysellyt keltään\nkyläläiseltä Wolmaria, eikä puhunut hänestä mitään, mutta yhä enemmän\nvakaantui hän siinä mielessä, että Wolmari on todellakin karannut.\nIhmisistä näytti siltä, ettei Ellu ollut koko karkaamisesta\ntaallansakaan, mutta niin ei ollut laita. Joka kaupungista tulijalta ja\noudolta matkustajalta kyseli hän salavihkaa, olivatko he nähneet tai\nkuulleet puhuttavan jostakin semmoisesta ja semmoisesta oudosta\npojasta? Kaikki kyselemiset ja tiedustelemiset olivat kuitenkin turhia,\nsillä kukaan ei tiennyt antaa tuolle hämärälle asialle minkäänlaista\nvaloa ja niin oli Wolmari kadonnut kuin kaste maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kuluivat vuodet ja viikot vierivät, mutta Wolmarista ei saanut\nkukaan mitään tietoa. Yhä synkemmäksi kävi Ellu. Hänen päänsä alkoi\nkiireesti harmaantua, ja niin tuli hänestä ennen aikojansa vanha mies.\n\nNestori ja Hjalmari, -- nuot isän toivot -- olivat saaneet kasvaa oman\nmielensä jälkeen ja nyt ei Ellu enään pitänyt heistä mitään lukua. Pian\ntuli heidänkin rikosluettelonsa niin isoksi, että heidän täytyi\npahojatöitään paeta ja mennä Ameriikaan. Tämä vielä kaiken hyvän päälle\ntulleena kiirehti suuressa määrässä Ellun ennen-aikaista vanhenemista.\n\nTästä hetkestä pitäin tuli Ellu yhtäkaikkiseksi kaikkein asiain ja\nelämän velvollisuuksien suhteen. Hän tuli haluttomaksi kaikkeen työhön\nja toimintaan ja pysyi vaan aina torpassaan. Hän ei olisi suonut\nnäkevänsä yhtään ihmistä, eikäpä moni hänen torpassaan käynytkään,\nsillä uskoveljensäkin olivat hänestä luopuneet. Jos joku sattui hänelle\njotakin sanomaan tai jotakin kysymään, oli vastauksensa: on taikka ei.\nRupesiko joku puhetta jatkamaan, kyntti Ellu pois ja siihen täytyi\nkeskustelun loppua. Tämän tähden oli hänen elämänsä melkein\nerakko-elämän kaltaista. Kova murhe häntä vaivasi yöt ja päivät; oli\nniinkuin hänen sydämensä olisi verta itkenyt.\n\nEllu raukka! Hän oli koko elämänsä ajan paininut itsensä kanssa ja\nhaapuroinut käsittääksensä ja saavuttaaksensa totuutta sekä\ntäydellisyyttä. Hän luuli sitä saavuttaneensakin. Tässä väärässä\nvalossa tahtoi hän lapsensakin kasvattaa täydelliseksi \"kurituksessa ja\nherran nuhteessa,\" niinkuin hänen sanansa usein kuuluivat. Tällä\ntavalla oli hän päässyt rypemään lähimmäisiensä vioissa, ravitsemaan\nitseänsä niillä, hekumoitsemaan ja iloitsemaan niistä, samassa ihaellen\noman itsensä hyvyyttä ja täydellisyyttä.\n\nKuinka turhaksi kuitenkin kaikki nyt oli käynyt. Suurin elämän pyrintö,\nlasten kasvatus, oli mennyt suin päin kivelle. Kaikkine virheineen\nolivat muut vanhemmat onnistuneet lapsensa pitämään omain jalkainsa\njuuressa ja opettaa heitä tekemään yhteistä pesän työtä. Tätä ei ollut\nEllu osannut ja nyt olivat hänen lapsensa huilanneet, ei ainoastaan\nkaikkeen maailmaan, mutta myöskin turmeluksen tielle. Näin tavoin oli\ntullut iso loma Ellun täydellisyyteen; tämän hän itsekin huomasi ja\ntämä se oli, joka Ellun perinpohjin lannisti.\n\nTämmöisissä oloissa alkoivat Ellun taloudellisetkin asiat mennä\naikakyytiä alamäkeen. Ei auttanut sekään keino enään, että pitää\navaimet taskussaan ja lukea leivät orrella, sillä kuin työnteko jäi\ntakapajulle ja niinmuodoin ehtyi tulolähde, ei auttanut tarkkuuskaan;\nkuluuhan otettava, vaikka siitä vähänkin otetaan. Näin tavoin\nsupistuivat Ellun varat supistumistansa. Asia tuli viimein semmoiseksi,\nettä hän kärsi suurinta puutetta.\n\nToisin oli Hakkilassa laita. Siellä rakastivat vanhemmat lapsiansa ja\nlapset vanhempiansa. Siellä neuvottiin lapsia rakkauden sanalla\ntotuuden tielle ja vaikkeivät he kuuluneetkaan mihinkään puolueesen,\nvaikutti totuus kuitenkin niin, että lapset tottelivat vanhempiansa\nkaikissa. Tästä oli seurauksena se, että lapset olivat vanhemmillensa\napuna kaikenlaisissa töissä niin pian kuin kynnelle kykenivät. Kun he\nnäin yksimielisesti ja velvollisuuden tunnolla tekivät yhteistä työtä,\nkarttui heidän varallisuutensa karttumistaan. Kaukaan aikaan eivät he\nolleet enään tarvinneet Ellulasta masentavaa elämän tarpeiden lainaa\nottaa, sillä olipa heillä nyt, ei ainoastaan oma tarpeensa, mutta\nmyöskin muillekin antaa. Näin yksistäneuvoin ponnistellessa olivat\nHakkilaiset kohonneet siihen määrään, että heidän torppansa oli nyt\npaisunut perintötaloksi, vieläpä vankaksikin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVuosia on taasen kulunut. Hakkilan Paavosta on tullut aikamies --\nkelpomies. Hän on nyt verevä, roteva ja kookas nuorukainen, sillä kun\nhän oli kerran päässyt lapsi-ikänsä rajan yli, jolloin hän oli hinterä\nja kivuloinen, putkahti hän kasvamaan kuin nuori vesa hyötyisessä\nmaassa. Samaa mukaa kuin hän ruumiillisesti oli vaurastunut, vaurastui\nhänen miehuutensakin. Yleistä luottamusta rehellisyytensä ja\ntäsmällisyytensä vuoksi ympäristöltänsä saaneena, laajenivat hänen\nasiansa pian niin, että hän oli näiden tähden pakotettu matkustamaan\nympäri maatamme.\n\nOli syyskuun loppupuoli ja Paavo oli taasenkin matkalla. Aamupäivällä\ntuli hän erääsen etäiseen kaupunkiin, mikä oli hänen matkansa\ntarkoituksena. Hänen tiensä kulki läänin vankilan ohitse. Vankilan luo,\nsiinä olevalle ylevälle paikalle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä.\nPaavo ei tiennyt mitä tämä merkitsee, sen vuoksi ajoi hän hevosensa\ntiepuoleen ja sitoi sen kiinni johonkin puuhun; sitten lähti hän\nastelemaan väkiryhmää kohden.\n\nKauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan\nväkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä\nhuomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa.\nVanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan\ntuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa,\nmutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat\njäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin\nsattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat,\närtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa\nympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.\n\nTämmöistä ei ollut Paavo koskaan ennen nähnyt. Hän ei ollut osannut\naavistaakaan tuota ankaraa ruumiinrangaistusta niin hirveäksi kuin se\noli. Kovasti katui hän sinne tuloansa ja hän olisi mennyt poiskin,\nmutta se oli väentungoksen vuoksi mahdoton. Hänelle rupesi tekemään\npahaa, mutta samassa lopetettiin lyöminen ja vanki laskettiin kaakista\nalas. Vanki kääntyi nyt Paavoon päin ja oitis tunsi hän hänet. Edessään\noli -- Wolmari.\n\nHämmästys tavoitti nämät molemmat tuttavat.\n\nWolmari ei ollut koko lyömisen-ajalla huutanut, ei valittanut, ei\nrukoillut, ei pyytänyt armahtamista, niin, hän ei ollut ääntä päästänyt\n-- ei sanonut luotuista sanaa. Mutta nyt kuin hän Paavon näki,\npurskahti hän katkeraan itkuun. Raskaita kahleitaan kannatellen tulla\nhelyytti hän Paavon luo ja tarttui hänen kaulaansa.\n\n\"Voi, Paavo! Ei minusta miestä tullutkaan ... minä en voinut. Isäkin\noli niin kova... Ei kukaan minua säälinyt eikä heti alussa ohjannut\noikealle tielle ja sittenkuin joku ihmis-ystävä löytyi, oli se jo\nmyöhäistä. Nyt minä olen mennyt mies, sillä tämä on jo kolmas kerta\nkuin sain varkaudesta selkääni, ja kohta minut viedään kärsimään\nikuista vankeuttani. -- Äitiäni minä aina säälillä ja ikävällä\nmuistelen; hänkin raukka on saanut kärsiä niin paljon. Vie hänelle\nterveisiä, että minä häntä aina muistan ja rakastan. Lähettäisin\nhänelle jotakin arvokasta muistoksi, mutta mitäpä minulla on,\" sanoi\nWolmari.\n\nTätä sanoissaan kaiveli Wolmari housunsa taskuja ja veti sieltä\nnenäliinan. -- Tällä paineli hän veristä selkäänsä. Sitten ojensi hän\nsen Paavolle ja sanoi: \"Vie tämä äidille, että hän tästä aina muistaisi\nonnetonta poikaansa.\"\n\nSamassa lähti vanginvartia viemään Wolmaria vankilaan. Kalisten katosi\nhän vankilan kolkkojen muurien sisälle ja apealla mielellä jäi Paavo\nsiihen seisomaan.\n\nVasta sitten kuin Wolmari oli kadonnut näkyvistä, huomasi Paavo, kuinka\nvaikea toimi hänellä nyt oli tehtävänä. Kuinka ja millä tavalla hän\ntekisi ilmoituksensa Wolmarista Ellulassa? Tämä kysymys pyöri hänen\nmielessään kotiin palatessaankin koko-välin, mutta ei se ottanut oikein\nselvitäkseen. Kuitenkin meni hän heti kotiin päästyänsä Ellulaan,\nWolmarin terveisiä viemään, sillä omantuntonsa pakostakin täytyi hänen\nse tehdä.\n\nSekä Ellu että hänen vaimonsa olivat kotona.\n\n\"Terveisiä minun matkoiltani,\" sanoi Paavo huoneesen tultuansa.\n\n\"Joko sieltä nyt on tultu?\" kysyi Ellu, sanojaan päinkään kääntymättä,\nvaikka kylläkin näki miehen edessänsä.\n\n\"Johan tuota ... tässähän tuota ollaan ... ja tuon terveisiä\nWolmarilta,\" sanoi Paavo.\n\n\"Missä hänet olet nähnyt?\" kysyi Ellu, nähtävästi vähän säpsähtäen,\nmutta kumminkin paikaltaan liikkumatta ja silmiään Paavoon luomatta;\nnäytti siltä kuin hän olisi jotakin kauheaa odottanut.\n\n\"V----n kaupungissa.\"\n\nEllu rykästä kyhnäytti sen kuultuansa; äänettömyys syntyi ja puhelu\ntuntui taukovan siihen.\n\n\"Missä toimissa hän siellä oli?\" kysyi Ellu vihdoin, sioitellen\njalkojaan toiseen paikkaan.\n\n\"Eihän ne toimet niin häävejä olleet. Hänet tapasin Linnanmäellä\nkaakissa riippumassa, kun häntä lyötiin. Kun lyöminen oli päättynyt,\npuhuttelin häntä. Hän kertoi itkusuussa, että tämä oli jo kolmas kerta,\nkun häntä varkaudesta rangaistiin, ja sanoi vietävän hänet nyt\nikureissulle. Hän käski tuoda teille muistoksi tämän nenäliinan, jolla\nhän paineli rikkilyötyä selkäänsä kaakista päästyänsä. Oikeastaan\nlähetti Wolmari tämän äidillensä, mutta minun mielestäni ei tätä sopisi\nhänelle antaa, eikä puhua koko asiasta yhtään mitään, sillä kenties\nhänen heikontunut järkensä ei voisi sitä kantaa,\" selitti Paavo,\nojentaen verisen nenäliinan Ellulle.\n\nEllu ei ottanut sitä vastaan, kääntyi vaan Paavoon selin; tuntui siltä\nkuin olisi hän hammasta purrut. Paavo laski nenäliinan akkunalaudalle.\nEllun vaimo oli Paavon puhuessa kulkenut siitä sivu useat kerrat ja\nkoettanut kuunnellakin, mutta silloin Paavo aina hiljensi puhettansa\nniin, ettei hän kuullut, sillä hän oli tullut vähäkuuloiseksi.\nKuitenkin näytti siltä kuin hän olisi jotakin älppinyt ja ounastellut.\n\n\"Mitä puhetta se oli, sillä minä luulin puhutun Wolmarista; mikä tämä\nverinen vaate oikeastaan on ja mitä se merkitsee?\" kyseli Wolmarin äiti\nPaavon puheen tauottua, läheten akkunaa ja ottaen nenäliinan käteensä.\n\nSilloin Ellu pyörähti äkkiä ympäri ja meni vaimonsa luo.\n\n\"Niin, Wolmarista nyt on ollut puhe; hän elää vielä. Hän on nyt\nkolmannen kerran kaakissa saanut selkäänsä varkaudesta ja viedään kohta\nikuiseen vankeuteen. Hän on rikkipieksettyä selkäänsä painellut tuolla\nnenäliinalla ja lähettää sinulle nyt tuon verisen muiston palkinnoksi\nkaikesta löyhyydestäsi ja puolesipidosta, joilla hänet olet\ntuommoiseksi saattanut,\" huusi Ellu vihanvimmassa vaimollensa.\n\n\"Herra Jesus! -- -- Eipä Wolmarista miestä tullutkaan,\" huudahti\nkärsivä äiti ja hänen viimeinenkin järjenkipinänsä sammui.\n\n\n\n"]