[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftDCTthVxuVPt82RGgP5JxQ5ZmsnJkjef9VHM5porWCM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},635,"Jälkipoimintoja II: Omistaan eläjiä","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"635-paivarinta-pietari-jalkipoimintoja-ii-omistaan-elajia","635__Päivärinta_Pietari__Jälkipoimintoja_II_Omistaan_eläjiä",null,"romaani",[],[],"fi",1889,15740,96126,false,44937,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Jälkipoimintoja 2: Omistaan eläjiä\" by Pietari Päivärinta is a literary work likely written in the late 19th century. This book appears to be a narrative exploring themes of poverty, societal roles, and the human condition through encounters with various individuals in a village setting. The characters discussed include the laziest man in the village, showcasing contrasting lifestyles and beliefs about work and survival.  The opening of the text introduces a traveler who is engaging with a local named Kyyti, who operates a horse-drawn carriage. As the traveler prepares to journey, he learns about the local village's inhabitants, particularly focusing on the laziest man and, later, the least wealthy man in the area. The immediate interaction paints a vivid picture of the village's destitution, with the traveler compelled to gain insight into why these individuals live in such a way. The initial chapter sets the stage for exploring individual choices in the face of economic hardship and societal perception, calling into question the definitions of diligence and contentment. (This is an automatically generated summary.)",[],296,"Realistinen kansankuvaus sisältää kertomuksia 1800-luvun lopun kyläyhteisön erilaisista jäsenistä. Henkilökuvissa kohdataan muun muassa kylän laiskin ja toimellisin asukas, joiden kautta tarkastellaan senaikaista arkea ja ihmiskohtaloita.","Pietari Päivärinnan 'Jälkipoimintoja II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 635. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JÄLKIPOIMINTOJA II\n\nOmistaan eläjiä\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nLapualla,\nJ. W. Hissan kustannuksella.\n\nOulussa,\nOulun Uudessa Kirjapainossa,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Omistaan eläjiä\n   I. Kylän laiskin mies\n  II. Kylän vähäväkisin mies\n III. Kylän toimellisin ihminen\n  Iv. Ylemmillä asteilla\n\n\n\n\nOMISTAAN ELÄJIÄ.\n\n\n\"Tekö lähdette minua viemään?\" kysyi muudan tutkimusretkellä oleva\nmatkustaja eräältä keski-ikäiseltä mieheltä, joka ahkerasti puuhaili\nhevosensa ympärillä muutaman kestikievarin kartanolla.\n\n\"Minä\", vastasi mies ja katsoa vilkasi matkustajaa silmiin.\n\n\"Mutta teidän hevosenne näyttää olevan märkänä; olette kai juuri\npalanneet kyytiä viemästä?\"\n\n\"Ei ... minä olen päinvastoin tuonut kyytiä, sieltä näin, johon te\nmenette. Hevonen on syönyt jo pari tuntia, kyllä se jaksaa, varsinkin\nkun se vielä vähän ... ja ettehän te niin kovasti...?\" selitteli mies\nja tuhrasi käsiseljällänsä nokkaansa.\n\n\"Ei suinkaan minulla mitään hengen hätää ole\", sanoi matkustaja.\n\n\"Senhän minä hetikin näin... Näytätte siivolta mieheltä ... ja minä\nsaan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä --. Täytyy ansaita näinä ahtaina\naikoina, missä vähänkin sopii, ja tuo kestikievarin isäntätäkin tuo...\"\npuheli mies elähtyneenä.\n\nKun matkustaja älysi, että kyytimies halusi vielä vähän syötellä\nhevostansa, meni hän hetkeksi kestikievarihuoneesen.\n\nSiellä oli kestikievarin isäntä häntä vastassa.\n\n\"Heh -- heh -- heh! Onpa sitä huolta ja vaivaa kestikievarillakin.\nLaita hevoset kaikille matkustavaisille edes ja takaisin, se ei ole\njuuri helppo asia ... pään päälle se kostaa kun kostaakin. Heh -- heh\n-- heh... Olipa se kahden isännän, jos ma sain teitäkään tästä\nlähtemään, mutta tuo sattui toki tulemaan, heh -- niin on tiukka, heh\n-- ja nyt te pääsette hänen kanssaan menemään, heh -- heh...\nOivallista, mutta mieltä siinä tarvitaan... Mutta eikö teillä ole\nmitään väke...\"\n\nSamassa näkyi kyytimiehen naama ovessa.\n\n\"Joko nyt?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Minä olen valmis\", sanoi kyytimies.\n\nMatkustaja sieppasi vähäiset matkakapineensa ja kiirehti rattaille.\n\n\"Oliko tuo isäntä vähän...?\" kysyi matkustaja rattaille päästyään.\n\n\"Olipa tuo hyväsestään.\"\n\n\"Onko pitkästi kaupunkiin?\"\n\n\"Runsaasti kolme peninkulmaa.\"\n\n\"No sitten ajamme.\"\n\nKesäkuun alkupuoli oli. Pohjolan aurinko loimotti kaikella\nlumoamis-voimallansa taivaan laelta. Häikäisevä, lämmittävä, elvyttävä\nvalo ja lämpö toi kuolleelle luonnolle uutta elonvoimaa ja virkeyttä.\n\nSeutu, jota he nyt kulkivat, ei ollut mikään ihana, eikä viehättävä.\nTie kulki pitkin korkeanlaisia ja laajoja porohiekkaisia harjanteita,\njonka vuoksi seudun metsäkin oli vaivaiskasvuista tarringaista.\nAinoastaan sinne tänne oli joku ihminen koettanut asuntoansa perustaa,\nmutta kovan luonnon tähden olivat ne jääneet autioiksi. Tämän\nyksitoikkoisuuden vuoksi vaipui matkustaja yhtäkaikkiseen, melkeinpä\npuoleksi nukkuvaan tilaan.\n\nYksitoikkoinen seutu loppui nyt ja eteen aukesi silmäsiintoja laveasti\nhyvästi viljeltyjä maita muhkeine taloineen. Tässä havahtui matkustaja\ntäyteen virkeyteensä ja alkoi tehdä havainnoitansa.\n\n\n\n\nI.\n\nKylän laiskin mies.\n\n\n\"Oh -- hoh! Johan täältä kylä näkyy\", sanoi matkustaja mäen rinteellä,\nnähdessään laaksossa olevan kylän.\n\n\"Johan tuo\", sanoi kyytimies haukotellen.\n\n\"Onko näillä seuduilla mitään merkillistä?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Eikä ole ... mistäpä täällä semmoisia olisi... Soh, ruuna, myötämäki.\"\n\nRuuna juosta hölkytteli aikakyytiä, ja niin tultiin yhä lähemmäksi\ntasankoa ja kylää. Siellä täällä pitkin tienvarsia oli vielä yksinäisiä\nhiekkakumpuja ja töyryjä; oli ikäänkuin nämät olisivat olleet tuon\npitkän hiekkaselänteen penikoita.\n\nErään tuommoisen kikkerän hiekkakummun laella näytti, matkustajan\nmielestä, olevan melkein kumossa oleva puinen savutorni.\n\n\"Mitä? Ei suinkaan tuossa mahtane mitään asukasta olla?\" sanoi\nmatkustaja, osoittaen kädellänsä kumpua kohden.\n\n\"On ... onhan siinä.\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Ja kuitenki on se tosi.\"\n\n\"Mikähän kurja siinäkin asuu?\"\n\n\"Siinä asuu kylän laiskin mies.\"\n\n\"Kylän laiskin mies! Minä tahdon käydä häntä katsomassa\", sanoi\nmatkustaja kiihkeästi.\n\n\"Ettepä siellä taitaisi paljon viisastua; sitä paitsi ei minulla ole\naikaa odottaa\", sanoi kyytimies.\n\n\"Oh, älkää siitä huoliko; minä maksan hyvän odotuspalkan\", sanoi\nmatkustaja.\n\n\"No sitten.\"\n\nNyt oli tultu tuon oudon asumuksen kohdalle. Minkään muun puolesta ei\nolisi voinut sitä ihmis-asunnoksi huomata kuin tuon kummun korkeammalla\npaikalla kallellaan olevan puutornin vuoksi, ja siitä, että maantien\npuolella olevassa kummun kyljessä oli jotakin sinne tänne väyristynyttä\nakkunantapaista. Siinäkään ei ollut monta lasin sirpaletta, sillä sen\nrikkimenneitä osia oli paikattu tuohilla, päreillä tai likaisilla\nryysyillä. Muutoin koko asunto näytti vaan tavalliselta hiekkakummulta,\nsamanlaiselta kuin muutkin tuon pitkän hiekkaselänteen tienvierissä\nolevat penkat. Ei minkäänlaista muuta huonetta näkynyt läheisyydessä,\neikä ovia näyttänyt kumpuun menevän mistään.\n\n\"Eihän tänne mene minkäänlaista ovia\", sanoi matkustaja, kun he olivat\najaneet kummun juurelle ja astuneet kärrystä alas.\n\n\"Kyllä ovi löytyy, jahka tässä joudutaan\", sanoi kyytimies, sidellen\nhevostansa kiinni maahan lyötyyn seipääsen, sillä minkäänlaista muuta\nkiinnipidintä ei löytynyt, mihin olisi voinut hevosen kiinni sitoa.\n\nKyytimies lähti kiertämään kumpua ja matkustaja jäljessä. Täten tulivat\nhe kummun takapuolelle. Ei mitään muuta akkunaa he löytäneet\nkierrosmatkallansa, kuin tuon, mikä oli maantien puolella.\n\nTakapuolella kumpua, melkein sen juurella, oli kauhean iso rikkaläjä.\nSiinä oli olkeja, ruusuja, ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, luita, risuja\nja mitä kaikkea törkyä siinä oli, sen ties hitto. Aivan liki kumpua\njuoksi valtava puro merta kohden ja se teki itse paikan kuivine\nkenturoineen milt'ei miellyttävän näköiseksi.\n\nKyytimies rupesi rikkaläjän kohdalta tunkeentumaan kummun sisälle.\nNelinkontin ryömi hän eteenpäin, sanoen: \"Tästähän se ovi menee.\"\n\nMatkustaja meni lähemmin katsomaan tuota näytelmää. Oikein häntä\nkammotti kyytimiehen retki, sillä ei hän ollut vielä koskaan ennen\nsenlaista kulkupaikkaa minkäänlaiseen huoneesen nähnyt. Kuitenkin\npäätti hän pyrkiä kyytimiehen jäljessä. Hänkin laskeusi nelinkontin ja\nalkoi ryömiä kyytimiehen perässä. Kuin he olivat kontanneet kappaleen\naikaa tuota pimeää, likaista ja peloittavaa kanavaa myöten, tulivat he\njonkunlaisen oventapaisen eteen. Tämä oli kokoon kyhätty vanhoista\nveneen kappaleista, sitelemällä niitä toisiinsa kiinni vitsoilla ja\nmuilla rihman palasilla. Tämmöisestä rakennustavasta seurannut hataruus\noli palkittu siten, että ra'ot olivat tilkityt kaikenlaisilla\nlikaisilla ryysyillä. Ovi oli sommellettu kiinni johonkin pitempään\nymmyrkäiseen puuhun, jonka alanen pää oli kololle hakatun pölkyn\npäällä; ylinen pää oli puunhaarukassa; nämät toimivat saranoiden\nvirkaa. Kun sisälle pyrkijät tätä keinotekoista ovea olivat\nrytyyttäneet sen lyhyttä, tämän pitkää, ja soljutelleet sitä ulos ja\nsisään, aukesi se vihdoin, ja he pääsivät ryömimään sisälle.\n\nKova hämmästys saavutti matkustajan, kun hän tuli huoneesen, sillä hän\nei ollut koko elämänsä ajalla nähnyt semmoista viheliäisyyttä ja\nkurjuutta kuin hänen silmäinsä edessä nyt oli. Minkäänlaista muuta\nlattiaa ei ollut huoneessa kuin rapakoinen maa. Sekin oli täynnä\nkaikenlaista kamaa ja törkyä: risuja, olkeja, likaisia vaateresuja,\nluita, kenkärajoja ja muuta semmoista tavaraa, aivan samankaltaista\nkuin tuolla oven edessä olevassa rikkaläjässäkin oli. Huone oli niin\nmatala, ettei tavallinen mies sopinut siinä suorana seisomaan muualla\nkuin kurkihirren alla, ja semmoinen hämäryys valliisi siellä, ettei\nvoinut enemmältä nähdä kaikkia huoneessa olevia esineitä, sillä nuot\nmuutamat likaiset lasinpalaset eivät voineet päästää kylläksi valoa\nkurjaan asuntoon. -- Ovinurkassa oli maakivistä tehty kiuas, eikä\nmitään muuta keittotakkaa eikä leivinuunia; kiuas kai sai nekin tarpeet\ntäyttää.\n\nKun matkustajan silmät tottuivat hämärään valoon, rupesi hän vähän\nparemmin näkemään ympärillensä. Huoneen seinät olivat sisäpuolelta\nladotut turpeista. Periseinään oli maan sisään lyöty pari seivästä;\nniiden päällä oli kaksi höyläämätöntä laudanpalasta ja ne toimittivat\npöydän virkaa. Tämän edessä oli halaistusta kuusesta tehty jakkara,\njossa säästetyt ja etempää katkaistut oksat olivat jalkoina. Perällä,\noikealla, oli myos seinään ja maahan lyötyjä paaluja, joiden päällä oli\nlautoja. Siinä oli oljen-ruusuja ja muutamia likaisia ryysyjä; se oli\ntalon ainoa vuode.\n\nNäin tavoin on lueteltu kaikki talon huonekalut, jos ei lukuun oteta\nkiukaan pesän edessä olevaa korvatonta ja jalatonta jalkapannun\nkuoliota, sillä mitään muuta huonekalun tapaista ei huoneessa näkynyt.\n\nTuolla perässä olevalla lavalla, pehkujen ja ryysyjen seassa makasi\ntalon isäntä. Muuta vaatetta ei ollut hänen yllään kuin vanhoista\nlammasnahkaisista turkkirievuista tehdyt housut ja jonkunlaista\nlikaista paidansatkaletta päällä; tämä ei kuitenkaan paljon peittänyt\nisännän ruumiin ylipuolta. Pöydän edessä olevalla jakkaralla istui\ntalon emäntä, lyhyt ja pullea nainen. Hän oli vielä jotenkin nuoren\nnäköinen ja niin lihava, etteipä olisi luullut hänen nähneen\nikäpäivinänsä ainuttakaan hätäpäivää. Pukineena oli hänellä niin\nmonikertaan paikatut ja kursitut vaatteet, että oli aivan mahdoton\nniissä huomata sormenpäänkään vertaa alkuperäistä vaatetta. Niihin oli\nkursittu sukansääryksiä, monen näköisiä vanhan saran kappaleita,\nhamppu- ja liina-palasia ja kaikenlaisia kaksi- ja nelivartisia\ntilkkuja, katsomatta vähääkään sitä, minkä värisiä ja näköisiä mitkin\nolivat, sanalla sanoen: kaikki mitä oli minkin tunkionlaidalta tahi\nmuualta rikkaläjästä satuttu löytämään. Väri-eroituksista oli kertynyt\nja piintynyt lika pitänyt niin oivallista huolta, ettei niiden\nmoninaisuuksista silmälle kovin suurta vaivaa ollut. Ainoa seikka, joka\ntästä teki poikkeuksen, oli se, että kun noita uusia lisiä oli kursittu\nkarkealla ja valkealla langalla, tuuman pituisilla pistoksilla,\nnäyttivät nuo viimeksi uusitut kohdat jonkumoisilta koru-ompeluksilta.\nPuku mahtoi painaa arviolta noin leiviskän verran.\n\nLattialla telmäsi kuusi lasta. He eivät olleet paljon toinen toistansa\nisompia, mutta selvästi kumminkin huomasi, ettei sarjan välistä ollut\nainuttakaan poissa. Nuorimmilla oli vaan paitarepale päällä, mutta\nvanhemmilla oli muutakin vaatesatkaletta verhona; huolimatta kuitenkin\nkaikesta tästä, olivat he kuitenkin melkein alasti. Lapset olivat\nhyötyisiä, lihavia ja terveen näköisiä, mutta niin likaisia, ettei\nniistä kaikesti tiennyt, olivatko ne selin vai päin. He hyppelivät ja\ntelmivät lattialla; usean paljaista kintuista juoksi veri, sillä\nlattialla olevat risut olivat niitä repineet; siitä välittivät he\nkuitenkin viisi, sillä eiväthän ne osanneet parempaa toivoakaan.\n\nOlemme kertomuksessamme joutuneet vähän edelle; palaamme takaisin.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi matkustaja sisälle päästyään.\n\n\"Jumal'antakoon! käykää vieraat istumaan!\" sanoi emäntä hilpeästi ja\nnousi ylös jakkaralta.\n\n\"Minua janottaa, olisiko täällä vettä?\" sanoi matkustaja.\n\n\"Eipä sattunut olemaan sisällä, mutta pian minä sitä saan\", sanoi\nemäntä ja lähti.\n\nHän sieppasi tuon korvattoman ja jalattoman pannun ja meni sen kanssa\nulos. Pian palasi hän takaisin, tuoden pannullisen vettä tullessaan.\nTämän ojensi hän anojalle.\n\n\"Eihän se vieras osaa siitä juoda, anna lippi\", sanoi toimellinen\nisäntä.\n\nEmäntä laski pannun lattialle ja nouti kiukaan takaa \"lipin.\" Tämä oli\nsemmoinen kalu, että halaistun vitsantyven väliin oli pistetty mutkalle\nväännetty tuohenpalanen, joten se oli muodostunut varrelliseksi ja\nrattimoiseksi suippiloksi. Tämän tarjosi emäntä vieraalle ja tällä sai\nhän juoduksi.\n\n\"Taitaa siellä ulkona olla kaunis ilma?\" sanoi isäntä, käännähtäen\nvähän paremmin vieraisin päin, jotka nyt emännän kehoituksesta olivat\nistuneet jakkaralle.\n\n\"Noo -- kyllä kai, mutta ettekö vielä näille päiville ole käyneet\nulkona, kun ette tiedä minkälainen ilma nykyään on?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Mitä minä siellä olisin käynyt?\" utasi isäntä kummastuen ja hänen\nsilmänsä remahtivat, pelkästä ihmettelemisestä, suuriksi kuin\nsuitsirenkaat.\n\n\"Eikö jo jotakin työtä tekemässä?\"\n\n\"Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin.\"\n\n\"Mutta työhän on kaiken toimeentulon perustus.\"\n\n\"Mitä meidän toimeentulossa sitten puuttuu?\" kysyi isäntä ja katsoi\nniin kiinteästi vierasta silmiin, että likaisesta naamasta\nsilmävalkuaiset välähtelivät kuin salaman leimaukset synkkien pilvien\nlomista.\n\n\"Minun mielestäni puuttuu tässä paljonkin.\"\n\n\"No, antakaapas kuulla?\"\n\n\"Täällä vallitsee niin suuri kurjuus ja puutos, että tässä mielestäni\nolisi paljon kohentelemista.\"\n\n\"Missä esimerkiksi?\"\n\n\"Tuo ainoa akkunakinhan on niin paikattu päreillä, tuohilla ja\nresuilla, etteihän täällä oikein näekään; olisihan siinäkin korjaamisen\nsyytä\", arveli vieras.\n\n\"Kylläpä täällä näkee tehdä sen mitä on tekemistäkin.\"\n\n\"Pitääkö tämän mökin katto vettäkään?\"\n\n\"No, jos ei pidä, niin tottahan on pitämättä.\"\n\n\"Siltipä lienee tuossa permannollakin hieman rapakkoa.\"\n\n\"Ei se kaikki ole katonvuotamisen tähden tullut; tarvitaan sitä vettä\nmuutoinkin taloudessa ja ainahan sitä sattuu lattiallekin pirahtamaan\",\nselitteli isäntä puolustelevasti.\n\n\"Niin, ja eihän tässä ole lattiaakaan\", muistutti matkustaja.\n\n\"Lattiaa!... Eikö ole?... Koettakaapa ruveta kaivamaan ja tutkimaan,\nniin näette onko tässä lattiaa... Minä luulen että meillä on vahvempi\nlattia kuin monella muulla, enkä luule ensinkään teillä olevan syytä\npeljätä lattian huonouden vuoksi putoavanne lattian alle kuoppaan\",\narveli isäntä.\n\n\"No, mutta eihän tässä ole muuta kuin pelkkä maa\", sanoi vieras\nkummissaan.\n\n\"Sepä se onkin vahvin kaikista perustuksista, niinpä paras\nlattiaksikin... Se ei vyöry eikä murene, ei myös laho... Kaikki\nmuuttuu, kaikki puuttuu, kaikki lahoo, mätänee, vanhenee ja käypi\nkelvottomaksi, mutta maan perustus vaan pysyy ijankaikkisesti\",\nselitteli isäntä suurella tyytyväisyydellä ja vahvalla uskon\nluottamuksella.\n\n\"Kyllähän te kuulutte omastanne pitävän, mutta kuitenkin minusta\ntuntuu, etteivät lapsetkaan voi tässä terveinä pysyä, kun myötäänsä\ntepastelevat tuolla kostealla maalattialla\", väitteli vieras.\n\n\"Lapsetko terveinä ... kuinka...? Mutta minäpä tahtoisin tietää,\nkenellä on terveemmät lapset kuin minulla... Montako lasta teillä on?\"\n\n\"Kolme.\"\n\n\"Ja kuollut?\"\n\n\"Neljä.\"\n\n\"Siinäpä se on. Luultavasti luulette lastenne olevan paljon\nedullisemmissa oloissa kuin nämät?\" sanoi isäntä, viitaten kädellänsä\nlattialla rehmiviä lapsiansa.\n\n\"Niinpä toki luulen.\"\n\n\"Ja kuitenkin on niistä enempi puoli kuollut.\"\n\n\"Se on kyllä totta.\"\n\n\"Mutta meidän kakarat elävät kaikki, ihan jokainen nokka; ei, Jumalan\nkiitos, ole tullut pään vahinkoa... Katsokaapas näitä\", sanoi isäntä,\nosoittaen taasenkin lapsiansa.\n\n\"Totta kyllä, että he näyttävät erinomaisen terveiltä ja kummallista on\nettei heistä ole yhtään kuollut. Mutta vaikka niin on, en minä\nkuitenkaan voi hyväksyä teidän elämäntapojanne\", sanoi vieras.\n\n\"Minkätähden ei, jos saan luvan kysyä?\" sanoi tuo turkki-housu isäntä\nmelkein loukkaantuneena.\n\n\"Sen vuoksi, että teiltä puuttuu kaikkian välttämättömimmätkin elämän\nehdot\", sanoi vieras.\n\n\"Mikä laatu parhaiten?\"\n\n\"Kaikki yleensä, mutta sitä en saa päähäni millä tavalla te voitte\nelää?\"\n\n\"Tietysti syömällä, niinkuin kaikki muutki ihmiset taikka olkoonpa\nvaikka elukat.\"\n\n\"Mutta minä en huomaa täällä mitään syötävää, enpä edes paikkaa, missä\nsitä säilytettäisiin\", sanoi matkustaja.\n\n\"Näytämmekö me sitten mielestänne niin kovin syömättömiltä ja\nnälkäisiltä?\" kysyi isäntä.\n\n\"No, ei juuri niinkään, sillä näyttäähän koko perheenne olevan varsin\nhyvissä voimissa, mutta sitä en voi ymmärtää, kuinka he voivat\nsemmoisina pysyä tämmöisissä oloissa\", arveli vieras.\n\n\"Ette ymmärrä! Sepä kummallista ... katsokaapas tuohon lattialle\",\nkehoitti isäntä.\n\nVieras katsoi.\n\n\"No, mitä näitte?\"\n\n\"Enpä entistä enempää, ruusuja, risuja ja rapakkoa vaan.\"\n\n\"Ettekös myöskin luita?\"\n\n\"Niitä kyllä.\"\n\n\"Tiedättekös mitä ne merkitsevät?\"\n\n\"En suinkaan ymmärrä muuta virkaa niillä olevan, kuin että niistä on\njoskus ytimet kaivettu ja pistetty suuhun; olisipa niitä voitu keittää\nkäryyttääkin\", koki vieras arvoitusta selittää.\n\n\"Niinkö halvasti ... todellakinko ajattelette niin halvasti meistä?\nOnko tarkoituksenne suorastaan solvaista ja loukata meitä? Vertaatteko\nmeitä koiriin, sillä nehän luita kaluavat...? Luuthan osoittavat vaan\nsitä, että täällä syödään lihaakin\", sanoi isäntä tuimasti.\n\n\"No, no, älkää nyt pikastuko, sillä enhän minä mitään semmoista\ntarkoittanut. Mutta kun en minä näe mitään astiaakaan, joita ruokaa\nkäsitellessä tarvitaan\", sanoi matkustaja yhä epäillen.\n\n\"Mikä sitte mielestänne oli se, jolla akka mettä nouti?\"\n\n\"Olipahan vanha pannuresu.\"\n\n\"Entäs se, jolla pannusta joitte?\"\n\n\"Tuohilippi vaan.\"\n\n\"Ettekö sitten saaneet juuri mitä tahdoitte, nimittäin vettä\njuodaksenne?\"\n\n\"Sain kyllä, mutta...\"\n\n\"Ja kuitenkin sanotte, ettei ole astioita; voimmehan mekin niillä\ntarpeemme tyydyttää ja siinähän on kylläksi... Onhan kai ylöllisyys\nteidänkin mielestänne halveksittava, vai?\" selitteli isäntä.\n\n\"Niin, sehän oli vaan vettä, jota juodakseni sain, mutta entäs\nkeittoruoka, missäs sitä pidetään?\"\n\n\"Kun sitä tarvitsemme, pistämme pannun kiukaan pesään ja keitämme\nruokaa.\"\n\n\"Mutta eihän näy minkäänlaisia kuppeja eikä lusikoita?\"\n\n\"Mitäpä niillä tekisimme?\"\n\n\"Kuinkas sitten syötte?\"\n\n\"Suuhun on vanha ja tuttu tie, kyllä sinne osaa huonommillakin\naseilla.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Tikuissa pysyviä paloja pistelemme terävillä tikuilla suuhumme, liemen\nlipitämme tuohilipeillä; sopevissa paikoissa ovat sormetkin apuna. Ja\nkun on nälkä, takaan minä, että ruoka maistuu yhtä makealta kuin jos\nolisimme syöneet hopeisilta lautasilta hopeisilla lusikoilla, veitsillä\nja kahveleilla\", selitti ja vakuutti isäntä.\n\n\"Mutta eikö tule savua huoneesen, kun pesään pannaan valkea ja pannu?\"\n\n\"Kyllä kait, mutta mitä se haittaa, sillä tottahan menee, jos\ntuleekin.\"\n\n\"Kuinkas savun aikana?\"\n\n\"Silloin laskeumme kaikin niin liki lattiaa kuin pääsemme.\"\n\n\"Eivätkö silmät tule kipeiksi?\"\n\n\"Eivätpä ne ole tulleet.\"\n\n\"Ei lastenkaan?\"\n\n\"Kenenkään meidän silmissämme ei ole ikipäivinämme hikirupea ollut.\"\n\n\"Kummallista! Noiden lasten silmätkin näyttävät tosiaankin terveiltä\",\nsanoi vieras ikäänkuin itseksensä.\n\n\"Kummalliselta se taitaa tuntua, mutta kuitenkin se on tosi\", sanoi\nisäntä, niinkuin olisi tahtonut sillä lukita väitöksensä.\n\n\"Onko tuossa purossa kaloja, joka aivan tämän mökin ohitse juoksee?\"\nkysyi vieras.\n\n\"Saavathan ne siitä näin keväisin välistä hyvinkin.\"\n\n\"Onko teillä siinä pyydyksiä?\"\n\n\"Eikä ole ... kuka niitä viitsisi pyytää ... eikähän niitä ole\npyydyksiäkään.\"\n\n\"Mutta kun tekisi.\"\n\n\"Mistäpä tässä värkki tulee?\"\n\n\"Ei se värkki niin paljon maksaisi, koska tuommoiseen puroon riittäisi\nvaikka pajun vesoista tehdyt pyydykset\", väitteli vieras.\n\n\"Niiden hakemisesta olisi niin paljon vaivaa ... ja muuten minä\ntahtoisin tietää: mitä hyötyä teidän mielestänne meille olisi tuosta\nkalan pyynnistä?\" tuumi isäntä melkein loukattuna.\n\n\"Olisihan siitä se hyöty, että saisitte verestä ruokaa perheellenne.\"\n\n\"Verestä...! Se on aivan tarpeetonta, koska elämme muutoinkin\",\nvakuutti isäntä.\n\n\"Onko teillä minkäänlaista maanviljelystä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ei perunamaatakaan?\"\n\n\"Ei mitään, ei enempää kuin tässä näkyy.\"\n\n\"No, mutta millä herran tähden te sitten todellakin elätte? Se minulle\nvieläkin on arvoitus.\"\n\n\"Ruoalla tietysti niinkuin muutkin ihmiset.\"\n\n\"Annetaanko teille köyhäin apua?\"\n\n\"Emme ikänä ole köyhäinhoidolta saaneet ainuttakaan penniä eikä yhtään\njyvää, emmekä heidän apujansa tarvitsekaan, sillä me tulemme omistamme\naivan hyvin toimeen.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä\", sanoi matkustaja. \"Minä näen suurimman\npuutoksen ja kurjuuden vallitsevan täällä, mitä ikinä olen maailmassa\nnähnyt. Teillä ei ole minkäänlaista maanviljelystä, ette viitsi tehdä\ntyötä, ansaitaksenne sillä tavoin elatustanne, ette saa köyhäin apua,\nja yhtäkaikki ylvästelette tulevanne omistanne toimeen.\"\n\n\"Mikäs on toimeen tullessa, sillä me ostamme enimmän osan ruokaamme\npuhtaalla rahalla\", sanoi isäntä varakkaan tavoin.\n\n\"Rahalla! Olette siis rikkaita saitoja\", sanoi matkustaja\nhämmästyksissään.\n\n\"Ei, ei niin; älkää suinkaan minua väärin ymmärtäkö\", sanoi isäntä\nhätäisesti.\n\n\"Kuinkas sitten?\"\n\n\"Asiassa on eräs salaisuus, jota te ette näy ymmärtävän.\"\n\n\"No, minkälainen? -- antakaapas kuulla.\"\n\n\"Meidän köyhyytemme on juuri meidän rikkautemme.\"\n\n\"Mitenkä se on ymmärrettävä?\"\n\n\"Minä selitän. Me olemme laajassa piirissä kuuluisia ihmisiä, ja juuri\nlaiskuutemme ja sitä seuranneen köyhyytemme vuoksi. Mökkimme on lähellä\nkaupunkia, ja kaikki kaupunkilaiset tuntevat tarkoin meidän tilamme. Ei\nketään parempaa ihmistä käy kaupungissa, joka ei saisi tietoonsa kylän\nlaiskinta miestä, jonkalaisen nimen he minulle ovat antaneet, sillä\nkaupunkilaiset kertovat meistä heille liiaksikin tarkoin. Tästä\nkaikesta on seurauksena, etteipä monta semmoista matkustajaa tästä sivu\nkulje, joka ei pistäysi meitä katsomassa; tavasta käy niitä\nkaupungistakin suurissa parveissa. Mutta nyt on niin, ettei yksikään\nheistä tule tyhjinkäsin, sillä aina heillä on jotakin tuomista, jos ei\nrahaa niin ruokaa. -- Siinähän se on koko salaisuus\", selitti isäntä\ntoimessaan.\n\n\"Sanoitte liiaksikin selittävän teidän köyhyyttänne, minun mielestäni\nei sitä voi koskaan kylliksikään selittää\", arveli vieras.\n\n\"Kyllä... Tuskinpa on koko maailmassa olemassa semmoista asiaa, johon\nei voi lisiä panna. Liikana minä pidän sen, kun on sanottu akallani\nolevan verkkoresusta kääräistyn hameen päällä ... eihän sitä nyt\nsentään verkkoresusta\"... selitti isäntä loukatun tunnolla.\n\n\"Mutta eikö tule välistä pitkä aterian väli?\"\n\n\"Tulee kyllä -- -- noin päivä, kaksi, mutta vähätpä siitä ... kun\nsitten saamme taasenkin ruokaa, niin syömme sitä runsaammin.\"\n\n\"Kuinka niistä pitkistä pulista päästään?\"\n\n\"Eipä hätää mitään. Kun aika rupeaa kovin pitkäksi käymään, eikä ketään\nsatu taloon pistäymään, lähtee akka käväsemään kaupungissa. Kaikki\nhänet tuntevat ja rientävät kilvan hänelle apua antamaan; pian on hän\nkotona, suuri kontti ruokavärkkiä täynnä ja poissa ovat silloin\npuutokset... Kyllä minulta on niin hyvä ja toimellinen emäntä, että...\"\njatkoi isäntä selitystään.\n\n\"Kyllä te kuitenkin olette, mielestäni, valinneet hyvin huonon osan\nnäyteltäväksenne\", sanoi vieras avonaisesti.\n\n\"Mahdollista kyllä, että monen mielestä niin on. Mutta tässä maailmassa\non monenkaltaisia elämän-osia näyteltävinä ja paljon huonompiakin kuin\ntämä meidän. Huonompi on sekin, kuin kourastaan toisen miehen kukkaroa\nja laaria, luulen ma\", arveli isäntä.\n\n\"Tosi kyllä.\"\n\n\"Niin, todellapa se taitaa tuntua -- --. Ei meidän papinkirjassamme ole\nmitään pahoja merkkejä\", vakuutti isäntä.\n\n\"Mutta pitäisi sitä sentään senkään verran toimia, että saisitte\nparemman huoneen, sillä kovinhan tämä on kurja, senhän myöntänette\nitsekin\", intteli vieras, huolimatta isännän selityksistä.\n\n\"Myönnän kyllä, mutta, jos paremman laittaisimme, emmehän sitten enään\nolisikaan laiskoja ja köyhiä. Kukaan ei meitä kävisi katsomassa, eikä\ntuomassa meille apua, ja niin olisimme elinkeinomme kadottaneet. Mutta\njos alkaa tarkemmin katsotaan, ei mökkimme ole niinkään huono ja eduton\nkuin outo luulisi. Rakennusaineet eivät maksa mitään ja päälliseksi ne\neivät laho koskaan. Jos siinä jostakin kohdasta vyöryy seinä liian\nohkaseksi, on ympärillä määrätön paljous Jumalan luomaa hiekkaa, jota\nsaa roskapaikkaan luoda niin paljon kuin haluaa, eikä kukaan tule\nkieltämään, eikä maksua siitä vaatimaan. Ei laho multahirret, ei seinät\neikä lattia. -- Ei mistään tunge kylmä huoneesen, sillä vahvuutta\non joka puolella. Kovilla talvipakkasilla ovat vireämmät ja\ntoimeliaammatkin mökkyrit paleltua kuoliaaksi, mutta me vaan nauramme\nkylmällä ja makaamme mökissämme palavissa päin, niinkuin karhu\npesässään. -- Niin, eipä tämä ole niinkään huono\", puolusti isäntä\noikein politikoitsian tavalla.\n\n\"Kummallisia ihmisiä! -- Ettekö kertoisi minulle jotakin entisestä\nelämästänne?\" sanoi matkustaja.\n\n\"Mitäpä siinä lienee kertomista. Ketäpä he huvittanee, jos saa\ntietoonsa, että olemme molemmin köyhäin lapsia ja että kymmenvuotisista\npitäin olemme saaneet itse hankkia leipämme, kuten parhaiten olemme\nvoineet. Vieraan työllä koetin minäkin elatustani hankkia, mutta\npalkkani ei riittänyt siivo vaatteeksikaan päälleni. Mieheksi tultuani\nkoin raataa yöt ja päivät kuin orja ja säästää, mutta mitäpä siitä oli\nhyvää, sillä kaikki meni ruokaan ja vaatteesen.\n\n\"Vihdoin rupesin tuntemaan, ettei ihmisen ole yksinänsä hyvä olla.\nSilloin tapasin minä tämän vaimoni ja niin solmittiin ikuinen liitto.\n\n\"Olimme nuoria, terveitä ja työhön tottuneita ... toivoimme niin\npaljon. Saimme kylän rikkaimmalta mieheltä lupiin maata mökin paikaksi\nja viljeltäväksi, mutta minkäänlaista kirjallista liittoa ei tehty.\nMuistutin siitä usein isännälle, mutta hän vaan sanoi: 'Ennätetäänhän\ntuo nyt' ja niin ei tullut kirjain teosta mitään. Hyvällä\nluottamuksella ryhdyimme niine kirjoineen innolla työhön. Ja kun ei\nollut vielä monta lasta, saimme ennen pitkää taloutemme siihen kuntoon,\nettä pari lihavaa lehmää mylvi navetassamme ja pellostamme saimme\nvuodeksi ruokaa; huoneet olivat myös aika sievät.\n\n\"Eräänä kertana pyysin minä taasenki isäntää kirjain tekoon.\n\n\"'En minä vielä tee kirjoja sinun kanssasi,' sanoi hän kylmästi.\n\n\"Minä oikein säpsähdin tätä kuullessani, sillä ensimmäisen kerran\njuolahti mieleeni ajatus, ettei hän kenties tee niitä koskaan ja niin\nmenee meidän työmme ja vaivamme ehkä ihan polusta. Minä vapisin tätä\najatellessani, enkä kyennyt toviin aikaan sanomaan mitään.\n\n\"'Mutta mikä teillä oikeastaan on tarkoituksena, kun ette te rupea\nkirjain tekoon?' sain minä vihdoin kysyneeksi ja katsoin häntä silmiin.\n\n\"'Ethän sinä ymmärrä; sehän on kaikki sinulle eduksi ... panisivat vaan\nenemmän veroa, kun kirjat olisi... Kyllähän ne vielä keritään --\nolenhan minä mies, tiedäthän ... eikähän ole kirjuriakaan ... kyllähän\nne vielä...' sanoi hän hajanaisesti.\n\n\"Tämä myönteleminen rauhoitti taas minua alussa, mutta ei kauvaksi,\njonkun ajan kuluttua hankin minä kirjurin ja menin sen kanssa hänen\nkotiinsa.\n\n\"'Nyt on kirjuri talossa, tehdään nyt torpan kirjat,' sanoin.\n\n\"'Nyt sanon suoraan, etten tee ensinkään sinun kanssasi mitään\nkirjoja,' sanoi hän tuimasti.\n\n\"'No, kuinkas sitten?' kysyin minä hämmästyneenä.\n\n\"'Minä tarvitsen maani itse ja otan sen sinulta pois,' sanoi hän\nyhtäkaikkisesti.\n\n\"'Mutta olettehan luvanneet minun tähän mökkini rakentaa ja maata\nviljelykseen raataa\", sanoin minä hätäyksissäni.\n\n\"'Kuka sen on kuullut,' sanoi hän pirullisesti nauraa virnistellen.\n\n\"'Tottahan edes työvaivat maksatte?' utasin minä kauhulla.\n\n\"'En penniäkään.'\n\n\"'Minun täytyy koetella lain kautta,' sanoin minä epätoivossani ja\nsydämmeni jyskytti niin kovasti, että koko ruumiini heilui.\n\n\"'Koettele vaan,' sanoi hän ja meni tiehensä.\n\n\"Muutaman päivän perästä sain minä virallisen käskyn muuttaa pois\nmökistäni.\n\n\"Epätoivon vimmassa annoin minä hänelle haasteet työvainioista, toivoen\nsiltä suunnalta apua. Kun asia oikeudessa käsiteltiin, väitti isäntä\nkiven kovaan, että minä minkäänlaisetta hänen luvattaan olen ominlupini\nrakentanut mökkini hänen maalleen ja ruvennut väkivaltaisesti hänen\nmaataan viljelemään. Tämän johdosta pyysi hän, että mökin tilukset\ntuomittaisiin hänelle takaisin ilman minkäänlaisitta työvaivoitta. Kun\nei minulla ollut kirjanlappua, eikä vieraitamiehiäkään, joilla olisin\nvoinut omistusoikeuteni toteennäyttää, tuomitsi oikeus asian isännän\neduksi, ja niin olin nyt mökitön mies. Huoneet olivat kyllä vielä omat,\nmutta tuomittuin käräjäkuluin maksuksi myötiin ne huutokaupalla.\nHuutokauppatilaisuudessa antoi hän tietää, että huoneet ovat\nvälttämättömästi vietävät heti hänen maaltaan pois. Kukaan ei\nuskaltanut tarjota niistä mitään, mutta vihdoin isäntä tarjosi juuri\nsen verran, mitä hän oli saapa minulta käräjäkuluja ja siihen ne\nmenivät.\n\n\"Me jouduimme nyt surkeaan epätoivoon. Koimme tehdä työtä niin paljon\nkuin voimme, saadaksemme jotakin kokoon, aloittaaksemme uudestaan.\nMutta tuli useita katovuosia ja työpalkat olivat niin huonot, että\nsaimme nähdä alituisesti nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Meillä ei\nollut vielä kuin kaksi lasta ja hekin saivat nälkää ja puutetta kärsiä,\nja tämä kaikki kävi kovin sydämelleni.\n\n\"Kun ei mistään näyttänyt apua olevan, heitin minä kaikki hellolleen,\nsillä kuolemakin tuntui paremmalta kuin semmoinen elämä, jonka täytyi\ntaistella olemisestaan kurjan vilpin ja petoksen alaisena ja joka oli\ntäynnä epätoivoa ja kurjuutta.\n\n\"Silloin rakensin tämän kuopan ja tulimme tähän asumaan. Kauan saimme\nkärsiä kauheaa nälkää, ennenkuin ihmisten huomio alkoi kääntyä\npuoleemme. Mitään muuta elatuksen keinoa ei meillä kaukaan aikaan ollut\nkuin se, mitä akka sai kerjäämällä kokoon ja sitä ei ollut paljon.\nVihdoin riensi meidän Herramme apuun ja rupesi antamaan meille tiheästi\npienokaisia. Niiden vuoksi täytyi ihmisien kasteelle kuljettanisenkin\ntähden käydä kuopassamme ja joka vaan kerran täällä kävi, eipä hän\nvoinut olla meitä säälimättä. Tällä tavalla alkoi kurjuudestamme levitä\ntieto miehestä mieheen, talosta taloon ja kylästä kylään, ja pian alkoi\napua tulla monelta haaralta.\n\n\"Semmoinen on lyhykäisesti kerrottuna meidän entinen elämämme ja nyt\nelämme oikein herroiksi, ja annamme meidän Herramme ja rikasten pitää\nhuolta toimeentulostamme\", kertoili isäntä.\n\n\"Entä jos nämät teidän elättäjänne antaisivat joskus tulla niin pitkän\nvälin avullensa, että nääntyisitte nälkään\", arveli matkustaja.\n\n\"Sittepähän nyt toki ... mitähän vaaraa meistä olisi, jos kuolisimmekin\n-- -- sitä en pelkää ensinkään\", sanoi isäntä yhtäkaikkisesti.\n\n\"Eivätkö ihmiset soimaa teitä laiskoiksi?\"\n\n\"Mitäpä se sitten haittaa, sillä laiskojahan me olemmekin, ja koemme\nparhaan taitomme mukaan olla oikein laiskoja, että olisimme nimemme\narvoiset, sillä tuo 'laiska' sana on tullut oikein kunnia-nimeksemme.\"\n\n\"No, minkälaisia ruokavarustuksia teillä nykyään on?\" utasi matkustaja.\n\n\"Ei minkäänlaisia.\"\n\n\"Kuinkas sitten nyt aiotte toimeen tulla?\"\n\n\"Kylläpähän Herramme meistä huolen pitää.\"\n\n\"Milloin olette viimeksi syöneet?\"\n\n\"Eilen.\"\n\n\"Ja ruoan puutteessa olette niin kauan olleet syömättä?\n\n\"Mitenkäs sitten?\"\n\nMatkustaja rupesi kaivamaan taskujansa. Kaikkien, vaimon, lasten ja\nisännän katse kääntyi nyt vieraasen. Kun vieras sai kukkaron käsiinsä,\npisti hän isännän kouraan vähän rahaa. Tämä ei noussut nytkään\nmakuultansa ylös, piti vaan jo varaselta kättänsä ojennettuna, varmasti\nnähtyään, että vieras ainakin pistää jotakin hänen kouraansa.\n\n\"Kas niin! Nythän ymmärrätte täydellisesti millä me elämme ja että\nsyömme lihaakin, emmekä paljaita luita. -- Laitapas, Pirjo, itsesi pian\nruokaa ostamaan ja tuo lihaakin... Niinhän se on: rahallahan me melkein\naina ruokimme ostamme\", puheli isäntä iloissaan oikein verolaiskan\ntavalla.\n\nLapset lakkasivat telmimästä ja tyytyväisyys loisti heidän\nkasvoistansa. Heillä ei tähän asti näyttänyt olevan mitään vaillinkia,\neikä huolta syömisestä, mutta nyt kun tämmöinen äkkinäinen käänne tuli\nheidän hetkelliseen elämäänsä, vaikutti se heissä taikavoiman tavalla,\nsynnyttäen heihin uutta toivoa ja luottamusta, sillä saatiinhan nyt\ntaasenkin jotakin syötävää, Hiljaisina ja tyyneinä istuivat he nyt mikä\nmissäkin nurkassa, avosuin katsoa töllöttäen vierasta.\n\nEmäntä rupesi kiireesti toimittamaan itseänsä matkalle. Suuria\nvarustuksia ei hänen näyttänyt tarvitsevan sitä varten tehdä.\n\n\"Siitä on kuitenki hyvä, kun minulla on niin hyvä akka. Ei vielä\nkertaakaan hän ole sanonut, että hänellä on huono, laiska ja toimeton\nmies. Nöyränä ja nurkumatta tyytyy hän kohtaloonsa ja ottaa vastaan\nniin pahat kuin hyvätkin päivät -- se raukka\", puheli isäntä oikein\nhellän aviomiehen tavalla.\n\nVaimo hymyili ja kiirehti matkaan.\n\nEnnen emännän lähtöä kiirehti vieraskin lähtemään. Hän jätteli hyvästi\nemännän ja lapset kättä puristaen, isäntä ei noussut nytkään ylös,\npitkäveteisesti ojensi hän vaan makuultaan kätensä vieraalle.\n\n\"Vaikken minä hyväksykään teidän elämäntapaanne, on minun kuitenki\nollut hupainen olla hetkinen teidän parissanne\", sanoi vieras\nlähtiessään.\n\n\"Paras elämäni tapa, paras... Ottakootpa nyt vääryydellä mitä meillä\non\", kumisi isännän ääni kanavaan, jota myöten vieras kömpi juuri ulos.\n\n\n\n\nII.\n\nKylän vähäväkisin mies.\n\n\nVieras ajeli eteenpäin ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Osaavatko nuot kuopan asukkaat lukea?\" kysyi hän yht'äkkiä\nkyytimieheltä, ikäänkuin unesta havahtuen.\n\n\"Parhaita lukijoita pitäjäässä.\"\n\n\"Lapsetkin?\"\n\n\"Vanhimpia lapsia, jotka siinä ijässä ovat, ei voita yksikään... Kirjan\nsaavat joka lukukinkeriltä\", sanoi mies yhtäkaikkisesti.\n\n\"Mikäs tuo tuolla on?\" kysyi vieras äkkiä.\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Tuo, tuo, joka meidän edellämme kaukana menee. Ettekö näe?\"\n\n\"Niin. Hän näkyy olevan Kättä-Risto\", sanoi mies.\n\n\"Kättä-Risto! Minkä vuoksi häntä Kättä-Ristoksi sanotaan?\" utasi\nmatkustaja.\n\n\"Hänellä ei ole oikeaa kättä ensinkään.\"\n\n\"Synnymältäkö hän oli jo käsitän?\"\n\n\"Eikä ollut ... miehenä se on mennyt... Hän on kylän vähäväkisin mies.\"\n\n\"No ihme! Kun ennen kylään tuloamme kysyin teiltä: onko kylässänne\nmitään merkillistä, ette sanoneet mitään semmoista olevan. Kuitenkin on\njo nähty kylän laiskin mies, ja kenties kohta nähdään kylän vähäväkisin\nmies\", sanoi matkustaja ihmeissään.\n\n\"Niin, mitäs noista tuommoisista ... kyllähän niitä semmoisia...\",\nsanoi kyytimies, ny'äisten samassa hevostansa.\n\nEdellä menevän miehen käynti näytti oudolta ja sepä se juuri olikin\njoka matkustajan huomion häneen käänsi. Hän kallisteli puolelta\ntoiselle kävellessään, niin että hänen luuli joka askeleella kaatuvan\nkummalle puolelle tahansa. Oikea puoli oli kolkosti aukea, kun ei siinä\nollut kättä heilumassa ja käynnille tahtia pitämässä. -- Vasemmassa\nkädessään näytti hän kantavan jotakin raskasta esinettä. Tämmöisenä\nnäytti hän semmoiselta kuin myrskyn käsistä päässyt tuntimylly, josta\nmyrsky on toiset puolet siipejä pois karsinut ja joka vielä myrskyn\njälkimainingin vuoksi kovasti heiluu.\n\n\"Raukka niin kovasti heiluu kävellessään\", sanoi matkustaja.\n\n\"Hänellä on jalkakin vialla... Sooh, ruuna.\"\n\n\"Samallako sekin vikaantui kuin käsikin meni?\"\n\n\"Samalla -- kah nyt siinä!\"\n\n\"Hän näyttää kantavan vasemmalla kädellänsä jotakin.\"\n\n\"Niin näkyy tekevän.\"\n\n\"Mitähän hänellä mahtaa olla kannettavana?\"\n\n\"Eiköpä tuo kantane taas lantaa.\"\n\n\"Lantaa! Mitä hän sillä tekee?\"\n\n\"Peltoa lannoittaa tietysti\", sanoi kyytimies, ikäänkuin ärähtämällä,\nkatsoa vilauttaen samassa matkustajan silmiin, kenties nähdäkseen,\netteikö tuokaan vielä sen vertaa tiedä, ettei lantaa muualla tarvita\nkuin pellolla.\n\n\"Onko hänellä sitten peltoa?\" kysyi matkustaja, eikä ollut\nhuomaavinaankaan kyytimiehen tyytymättömyyttä.\n\n\"On, ja vieläpä hyväsestäänkin.\"\n\n\"Tietysti hänellä on mökki myös.\"\n\n\"On.\"\n\n\"Onko se kaukana tiestä?\"\n\n\"Eikä ole ... aivan tien vieressä.\"\n\n\"Käymmekö siellä?\"\n\n\"Tulee yö ennenkuin ehdimme kaupunkiin ... mitähän tuolla...\"\n\n\"Minä maksan mitä vaan tahdotte siitä ajasta, minkä siellä viivymme. --\nPiisaako kaksi markkaa?\"\n\n\"Piisaa hyvinkin... Jos ma häntä... Ilman aikojaanhan minä vaan\nsanoinkin ... kyllä kaiketi minä joudan teidän kanssanne olemaan,\nvaikka koko viikon --; mihinkäpä minulla kiire olisi\", sanoi kyytimies\nhilpeästi ja hänen kärtyisyytensä haihtui siihen paikkaan kuin tuhka\ntuuleen.\n\n\"Kas tuossahan se Kättä-Risto meneekin jo mökkiinsä\", jatkoi kyytimies\nvilkkaasti, osoittaen kädellänsä edellä mennä veivaavaa miestä, joka\ntodellakin kääntyi tien ohessa olevaan mökkiin.\n\nKun matkustajat tulivat mökin kohdalle, käänsivät he hevosensa sinne.\nMaantien ja mökin välissä oli juuri sen verran piha-maata, että hevonen\nhädintuskin sopi siihen ajoneuvoineen.\n\nAsuinhuoneena oli pienen pieni neliseinäinen tupa ja sen edessä parin\nsylen päässä samankokoinen aitta. Molemmat huoneet olivat suin yhteen,\nja näiden väli oli katettu ja laudoitettu, joten molemmat huoneet,\nvälineen, näyttivät yhdeltä ja samalta rakennukselta. Väli oli\nlaudoittamalla jaettu vielä kahteen osaan, joista etummainen toimitti\nporstuan virkaa ja perimmäinen lienee ollut ruokien säilytyspaikka.\nTämän rakennuksen takana oli vielä hyvänkokoinen lato ja siinäpä ne\nsitten Kättä-Riston huoneet olivat.\n\nUlkopuolella huoneita oli semmoinen puhtaus, ettei oljen kortta eikä\nrisun kipenettä olisi löytänyt, vaikka neulan kanssa olisi hakenut,\ntuntui siltä ettei mökissä olisi pariin vuoteen asunut ristisielua,\nniin puhtaat olivat mökin tienoot; olipa matkustajain oikein sääli\nsiihen hevostansa ajaa.\n\nTuvan toinen akkuna oli maantielle päin ja akkunan alla oli pieni,\nsievä kasvitarha, Joka näytti olevan hyvässä voimassa ja\njärjestyksessä, ja oli jo suurimmaksi osaksi kylvetty, Pensaskasvit\nolivat jo suurimmaksi osaksi lehdelle puhjenneet ja ne levittivät\nhyvänhajuista tuoksua kauniisen kevät-ilmaan. Kasvitarhan ympärillä oli\npunaiseksi maalattu sievä pinna-aita ja kaikkineen oli tuo tarha\neteläpuolella mökkiä, sillä mökki oli pohjapuolella maantietä.\n\nMökin ympäristöllä oli koko joukko peltoa. Pari sarkaa rehoitti\nrehevässä rukiinlaihossa; pari oli myös pantu perunaan ja ohraa oli\nkylvetty useampia sarkoja. Pellot olivat hyvässä järjestyksessä ja niin\nhyvissä ojissa, että oikein ihmeeksi kävi. Pyörtänöillä ei näkynyt\nainuttakaan kiven nupulaa, ei yhtään multakokaretta; ne olivat puhtaat\nkuin kerran pyyhkäistyt ja niissä oli jo rehevä heinän alku. -- Useita\nsarkoja näkyi olevan kedossakin.\n\nSama puro, joka eräästä metsälammesta kierrellen juoksi kylän\nlaiskimman miehenkin kurjan maaluolan sivutse, ohjasi suuntansa\nmutkitellen tännekin ja aivan Kättä-Riston mökin tyköä meni se maantien\npoikki, iloisesti solisten juoksi se aivan aitan päitse erästä syvälle\npistävää merenlahtea kohden. Pikkusen matkaa aitasta oli purossa\nkoskipaikka ja siihen oli Risto laittanut tokeita ja piti siinä\nkalanpyydyksiä.\n\nKun matkustajat tulivat mökille, oli tuo vähäväkinen mies jo ehtinyt\nmennä pyydyksiänsä kokemaan; matkustajatkin menivät uteliaisuudesta\nsinne. Kamalalta näytti, kun toiskätinen ja muutenkin ruhjountunut mies\nseisoi kuohuisessa koskessa yhden ainoan heikon pukin päällä, ja\ntoisella kädellään koki kiskoa mertojaan väkevästä virrasta. Välistä\nnäytti siltä kuin virta veisi hänet mertoineen päivineen, mutta ei,\naina pääsi Risto kuitenkin vihdoin voitolle, vetäen merran toisensa\nperästä ylös. Ensimältä tarjosivat matkustajat hänelle apuansa, mutta\nhän ei ottanut sitä vastaan.\n\n\"Ei, ei. -- Ei tarvitse ... kyllä minä nämät... Onpa pitänyt ennenkin\nsaada ... mistäpä se aina apu tulisi\", sanoi hän vaan itseensä\nluottavasti.\n\nKun hän sai pyydyksen ylös, hinasi hän sen maalle. Ensimmäistä mertaa\ntuodessaan, tervehti hän kyytimiestä, mutta matkustajaa näytti hän\noudoksuvan ja kummeksuvan. Lieneekö siihen ollut se syynä, kun hän\ntunsi kyytimiehen, mutta matkustaja oli hänelle outo. Salavihkaa katsoa\nvilahutti hän tavasta matkustajaa, nyysäyttäen samassa nokkaansa ja\npyyhäisten sitä terveen kätensä hihalla.\n\nNiissä kolmessa merrassa, mitkä hänellä oli, oli kussakin hyvä joukko\nkaloja. Enimmäkseen olivat ne särkiä, mutta olipa seassa lahnaa ja\nsäynästäkin. Saatuansa kalat pyydyksistä pois ja pyydykset\npuhdistetuksi, pani hän ne taas toisia kaloja pyytämään. Vaivaloiselta\nnäytti työ, vaan pannuksi ne kumminkin tulivat.\n\n\"Saammeko me tulla teidän huoneesenne?\" kysyi matkustaja, kun he olivat\ntulleet mökin eteen.\n\n\"Kyllä kaiketi, vain...\" sanoi Risto, nyysäten nokkaansa ja pyyhäisten\ntakkinsa hihalla, katsoa vilkaisten matkustajaa.\n\n\"Mitä vain?\"\n\n\"Vain onhan se niin huono ... eihän sinne viitsisi vieraita viedä...\nJos kuitenkin haluatte, niin aika kernaasti\", sanoi Risto.\n\nSitten mentiin tupaan. Pieni oli asunto, mutta siisti kuin puhdas\nastia. Ei rikan kipenettä lattialla ja päälliseksi oli se valkea kuin\nkika. Somasti laitettu kaakelitakka oli ovinurkassa ja siihen oli\nsovitettu yksireikäinen hällä, jossa voi keittää. Perällä oli oikein\nkoottava vuode ja se oli koottu niin sievästi kuin sen olisi tehnyt\nsiistein nainen. Ikkunan alla oli pieni pöytä ja seinänvierillä neljä\ntuolia. Jos ei oteta lukuun takkanurkassa olevaa pientä hyllyä, jossa\noli muutamia kuppeja ja muita pieniä astioita sekä samassa nurkassa\nolevaa pienen pientä maalattua pata-arkkua, missä keitto-astioita\nsäilytettiin, niin ovat kaikki huonekalut luetellut.\n\nTalon isäntä kehoitti vierasta istumaan, istui itsekin, katsoa\nvilautteli vierasta, nyysäili ja pyyhki nokkaansa.\n\n\"Yksinännekö te asutte tässä?\" kysyi vieras, ikäänkuin puheen-aluksi.\n\n\"Yksinäni... Kukapa tähän tämmöiseen kumppaniksi pyrkisi; eikähän tässä\nolisi useammalle tilaakaan\", sanoi Risto.\n\n\"Kuinka te voitte näin hyvän siivon pitää?\" sanoi matkustaja\nihmetellen.\n\n\"Minun ei haluta liassa asua. -- -- Ja eihän se paljoa maksa, sillä\nonhan tuota kyllä köyhälläkin vettä\", vakuutti isäntä.\n\n\"Eikö tule vaikeaksi elää ja toimia noin raajarikkoisena?\" kysyi\nmatkustaja.\n\n\"Tietystihän olisi parempi, kun olisi aivan terve. Mutta kun nyt kerran\nolen tämmöinen kuin olen, niin on paras tyytyä kohtaloonsa ja tehdä\ntyötä vointinsa mukaan. Monen on huonommastikin asiat, sillä olenhan,\nJumalan kiitos, muutoin aivan terve\", selitti Risto tyytyväisenä.\n\n\"Oletteko syntymästä saakka olleet raajarikkoinen?\" kysyt matkustaja,\nikäänkuin ei hän sitä tietäisi.\n\n\"Enkä ole ollut... Olin jo kohta kolmenkymmenen, kuin tämmöiseksi\ntulin.\"\n\n\"Kuinka ja missä se tapahtui, senpä haluaisin tietää?\"\n\n\"Kaupungissa, laivan työssä se onnettomuus tapahtui\", sanoi Risto ja\npyyhkäsi nokkaansa.\n\n\"Kuinka se tapahtui? kertokaapa se oikein seikkaperäisesti\", kehoitti\nmatkustaja.\n\n\"Mitäpä erinomaisia seikkoja siinä lienee. Silloin rakennettiin\nkaupungissa joka vuosi useita laivoja. Monta vuotta perätysten olin\nminä melkein myötäänsä laivan työssä. Minua sanottiin hyväksi\nkirvesmieheksi, ja minulle maksettiin hyviä palkkoja.\n\n\"Se oli kevät-talvi, kun eräänä kertana nostettiin pitkää ja paksua\nhirttä pystyyn korkealle kohonneen rakennettavan laivan kupeelle\ntelinepiitaksi. Hirren latvaan oli kiinnitetty kolme köyttä. Ne\njaettiin kolmella eri suunnalla, ja väkipyöräin avulla ruvettiin\nkahdella köydellä vetämään hirren päätä ylös ja kolmannella\nholttailtiin sen kulkua. Kun hirsi oli noussut noin puoliväliin,\nkatkesi toinen vedettävistä köysistä. Hirsi riepsahtt heti täydellä\nvoimallaan ainoan pidettävän köyden nojaan; sekin katkesi ja hirsi\nputosi maahan. Pudotessaan raippasi sen tyvi minua oikealle sivulle.\nMitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä olin pyörtynyt. Tunnottomana\nolivat he minut kantaneet sairashuoneesen, ja ensimmäisen kerran kuin\ntoinnuin, huomasin, ettei minulla ollutkaan oikeaa kättä. -- Siinä\nkaikki seikat\", selitteli Risto.\n\n\"Se oli surullinen tapahtuma\", sanoi matkustaja. \"Oli se, sen myönnän\nitsekin. Vaimoni, vaimoni! huudahdin minä tuskissani, kun huomasin\nmiten asiani olivat. Niinkuin puukon pistos kävi sydämelleni se ajatus,\nettä mitenkä nyt tulisimme toimeen ja mitenkä voin rakkaan vaimoni\ntoimeentulon turvata niin, ettei hänen tarvitseisi puutosta kärsiä.\nTuntui siltä kuin tuo huutoni olisi tullut suljetusta haudasta, joka ei\nenään mitään toivoa jäljelle jätä\", sanoi Risto, nyhjäten ja\npyyhkäisten taasenkin nokkaansa.\n\n\"Mitä! Onko teillä vaimokin?\" huudahti matkustaja kummastellen.\n\n\"Minulla on ollut, mutta ei ole enään, sillä Herra katsoi hyväksi ottaa\nhänet minulta pois. Muutoin ei mielestäni ole yhtään kummempi asia, jos\nminulla silloin oli vaimo, kuin että se olisi kenellä tahansa\", sanoi\nRisto, ikäänkuin vähän loukkautuneena.\n\n\"No, no. -- Eipä silti ... mutta kun minä luulin, ettei teillä koskaan\nole vaimoa ollut. -- -- Kuinka kauvan olitte sairashuoneessa?\" sanoi\nmatkustaja vähän hämillään.\n\n\"Neljä kuukautta ... eipä sieltä sen vähemmällä päässyt, sillä\npoisleikatun käteni sia ei pikemmin parannut. Paitsi sitä, oli oikea\nreisiluu myös mennyt poikki samassa kaupassa; sekin tarvitsi aikansa\nkiinni luutuakseen. -- Paljon huonommasti olisi ollut asiani, jos\njalkani olisi mennyt yhtä murskaksi kuin kätenikin, sillä silloinhan\nolisi sekin ollut poikkileikattava ja nyt olisin aivan avuton -- --;\nonhan se kuitenkin näin paljon parempi\", tuumaili Risto.\n\n\"Lääkäri teitä hoiti?\"\n\n\"Lääkäri ja vaimoni.\"\n\n\"Oliko vaimonne myös siellä?\"\n\n\"Kuinkas hän muutoin olisi minua hoitanut, ellei hän siellä olisi\nollut?\" sanoi Risto ja hänen suunsa vetäysi vähän hymyyn.\n\n\"Tuota noin -- --. Olen niin kiintynyt asiaan, etten huomaa mitä\nsanonkaan -- --. Suokaa anteeksi ja sallikaa minun kysyä: Oliko\nvaimonne teitä alusta alkain hoitamassa\", sanoi matkustaja.\n\n\"Ei ollut. Kun hän tuon onnettoman tapauksen sai kuulla, säikähti hän\nniin pahoin, että oli henkensä heittää. Pariksi viikoksi pani se hänen\nvuoteelle, mutta kun hän sen verran toipui, tuli hän heti luokseni,\neikä lähtenyt vuoteeni vierestä yöllä eikä päivällä, ennenkuin minäkin\npääsin sairashuoneesta pois. Silloin itkin minä monta säälin ja\nepätoivon itkua, katsoissani hänen uhraavaisuuttansa ja ajatellessani\nhänen tulevaa toimeentuloansa. Hän heltyi myös useasti itkuun, mutta\nhän itki säälitellessään minua. Hän koki lohduttaa minua minkä voi ja\naikoi tehdä työtä yöt päivät, niin kyllä kaiketi sitten muka eläisimme.\nEi hän ensinkään huomannut, kuinka heikko ja huono hän itsekin oli --\nse raukka.\"\n\n\"Ja sitten te lähditte pois sairashuoneesta?\"\n\n\"Niin, sitten me lähdimme molemmat, horjuvina ja kalpeina kuin kuolema,\nsillä vaimonikin oli sairautensa ja paljon valvomisen tähden niin\nheikonnut, että hän oikein horjui.\"\n\n\"Kuinkas sitten voitte elää, annettiinko köyhäin apua?\"\n\n\"Köyhäin apua! Mitäs sillä olisimme tehneet...? Eihän toki, eihän\ntoki... Olihan meillä ahkeralla työllä koottua säästöä niin paljon,\nettä voimme hyvän-aikaa tulla toimeen muiden avuttakin... Olisipa\nsekin, kun heti ensimäisen vastuksen tultua turvaantuisi köyhäin\napuun\", sanoi Risto, ikäänkuin ihmetellen, kun heistä niin halvasti\najatellaan.\n\n\"Milloin sitten vaimonne kuoli?\"\n\n\"Kohta jälkeen kuin tulimme sairashuoneesta. Hän oli raskaana ja jonkun\nviikon kuluttua sieltä tulomme jälkeen synnytti hän terveen tyttären.\nTuon minun tapaturmani tähden tullut sairastus oli hänet niin\nheikontanut, ettei hän enään kestänyt tuota hengen vaarallista\nrynnäkköä ja muutaman päivän perästä, lapsen syntymisen jälkeen, heitti\nhän henkensä. Silloin en tiennyt, olinko elävä tahi kuollut. Minä itkin\nniin paljon, että olin vedeksi sulata, enkä voinut moneen vuorokauteen\nottaa minkäänlaista ruokaa suuhuni. Herra Jumala! -- ajatelkaas -- olla\nkäsitönnä ja jalatonna, kivun ja murheen kalvaamisesta heikontuneena ja\nhorjuvana kuin haamu, yksinään rakkaan ja osanottavan vaimonsa\njättämänä -- olla semmoisen vastasyntyneen heikon lapsen tukena ja\nturvana -- ajatelkaas miltä se tuntuu\", selitti Risto kiihkeästi ja\ntaas pyyhkäsi hän takkinsa hihalla, mutta ei tällä erällä nokkaansa,\nvaan silmiänsä.\n\n\"No, onko teillä ollut lapsikin?\" kysyi matkustaja ihmetellen.\n\n\"On ollut ja on vieläkin\", sanoi Risto nokkaansa nyhjäten.\n\n\"Vieläkin! Missä hän nyt on?\"\n\n\"Seminaarissa.\"\n\n\"Seminaarissa -- Niinkö?\"\n\n\"Niin ... eikä siinä mielestäni ole mitään kummailemisen syytä\", sanoi\nRisto.\n\n\"Eipä, eipä... Kuka hänet sinne on kustantanut?\"\n\n\"Kukapa häntä sen likeisempi ja velvollisempi on kustantamaan kuin\nminä\", sanoi Risto isän velvollisuudella.\n\n\"Eikö kukaan ole teitä auttanut?\"\n\n\"Ei pennilläkään.\"\n\n\"Ihmeellistä! -- Joko hän kauankin on ollut seminaarissa?\"\n\n\"Viisi vuotta. Hän pääsee nyt sieltä pois ja joka hetki odotan häntä\nkotiin tulevaksi... Hän on hyvä tyttö ja oikea äitinsä kuva -- -- --.\nVoi jos te näkisitte, kuinka hän rakastaa minua\", sanoi Risto ja hänen\nsilmänsä oikein loistivat ilosta.\n\n\"Kaupungissako olette syntyneet ja mieheksi kasonneet?\"\n\n\"En ole. Tässä kylässä olen syntynyt ja kaiken ikäni ollut.\"\n\n\"Entä vaimo vainajanne?\"\n\n\"Täällä hänkin.\"\n\n\"Se jäi äsken kesken: millä tavalla sitten rupesitte henkeänne\nelättämään ja lastanne hoitamaan, kun vaimonne kuoli?\" kysyi\nmatkustaja, ikäänkuin tarkoin perustellakseen asiaa.\n\n\"Meillä oli hyvä torppa. Siitä tuli viljaa vähän myötäväksikin ja\nmuitakin varoja oli vähän säästössä. Paitsi näitä oli meillä kolme\nlehmää ja hevonen. Täytyi ottaa renki ja piika, hoitamaan taloutta ja\ntekemään työtä. Itse hoidin lasta minkä voin, sittenkuin piika oli\ntärkeimmät tehtävät tehnyt. Niin sitä mennä retuutettiin eteenpäin,\nvaikkei se hääviä ollut\", selitti Risto.\n\n\"Tämäkö torppa teillä silloin jo oli?\"\n\n\"Ei tämä se ole ... mitäs tämä on sen rinnalla, kurja pieni mökki vaan.\n-- Jospa sen olisikin saanut pitää, niin toista se olisi ollut\", sanoi\nRisto surumielisesti.\n\n\"Teidän kait täytyi myödä torppa pois, kun ette voineet sitä\nmenestyksellä hoitaa, saadaksenne varoja eteenpäin elääksenne?\" arveli\nmatkustaja.\n\n\"Ei niinkään... Kyllä olisi voitu hoitaa... Asia ei ole sinne päinkään.\nMinä ostin tuon torpan jo ennen naimistani ja sittemmin paransimme sitä\npaljon. Kaupanteon aikana en minä saanut mitään muita kirjoja kuin\nainoastaan sen kauppakirjan, jolla minä torpan ostin. Muut torppaan\nkuuluvat kirjat sanoi myöjä olevan maanomistajan hallussa. Useat kerrat\nvaadein minä häneltä noita mielestäni tärkeitä papereita, mutta hän\nvaan naurellen vastasi:\n\n\"'Mitäpä sinä niillä teet? Paremmassa tallessahan ne ovat minun\ntakanani. Tee sinä vaan työtä ja laita torppa hyvään voimaan, sehän on\noma hyväsi, ja kyllähän sinä saat torppari pitää.'\n\n\"Niin sanoi hän, kun olimme kahden kesken, mutta kun puhuin hänelle\nasiasta muiden kuullen, ei hän ottanut puhuakseen koko kirjoista ja\ntorpasta luotuista sanaa: meni vaan muihin asioihin tahi puitsi\nkaikenni sääriinsä.\n\n\"Kun hän oli kylän rikkain mies, uskoin...\"\n\n\"Malttakaapas vähäisen! Onko hän sama mies, joka noilta hiekkakummun\nasukkailtakin otti torpan pois?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Aivan sama. Monelle on hän saman kepposen tehnyt ja saattanut monta\nperhettä onnettomaksi. Usea on koettanut lain kauttakin oikeuksiansa\nvalvoa, mutta mitä mutkia hänellä milloinkin lienee, vaan aina hän on\nvoittanut. Kuopan Taneli on viimeinen hänen uhrinsa. Mutta mistä te\ntiedätte, että kylän rikkain mies on häneltäkin torpan ilman mitäkkin\nriistänyt?\" sanoi Risto.\n\n\"Minä kävin hänen mökissään ja hän kertoi minulle koko jutun\", sanoi\nmatkustaja.\n\n\"Tulittekos tietämään, että he ovat tosilaiskaa väkeä?\" kysyi Risto ja\nhänen suupielensä vetäysi hieman veitikkamaiseen hymyyn.\n\n\"Kyllä minä tulin tuntemaan heidät perinpohjin.\"\n\n\"Hän, tuo Taneli, on kyllästynyt tämän maailman kavaluuksiin, ja tehnyt\nniistä semmoisia kummallisia johtopäätöksiä, joita minä en voi\nhyväksyä. Mitä se nyt on, että ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa\nnuoret ja terveet ihmiset heittääntyvät oikein kruunun laiskoiksi ja\nantavat muiden ihmisien itseänsä elättää. Minä en ainakaan niin voisi\ntehdä, Heidän laiskuutensa vuoksi käypi paljon ihmisiä heitä katsomassa\nja sentähden en ensinkään pidä kummana sitä, kun tekin olette siellä\nkäynyt. Mutta se minua kummastuttaa, kun te minuakin, kaikkein\nviheliäisintä ihmistä, puhuttelette!\" tuumaili Risto.\n\n\"Älkää nyt toki joutavia puhuko! Te olette kaikessa\nraajarikkoisuudessanne parempi monta muuta terveempää ihmistä. -- Mutta\nkuinka sen entisen torppanne kävikään --? se jäi äskettäin kesken\",\nmuistutti matkustaja.\n\n\"Niin. Kun hän oli kylän rikkain ja arvossapidetyin mies, uskoin minä\nhäntä ja tein työtä torpassa minkä voimat ja varat suinkin myöten\nantoivat, saadakseni sen hyvään kuntoon. Tosin olin minä paljon\nkaupungissa työssä laivaveistämöllä, mutta minä sain paljon isompia\npäiväpalkkoja kuin tavalliset työmiehet. Sen vuoksi katsoin minä\nparhaaksi teettää kaikki työt urakalla ja itse ansaita.\n\n\"Sitten kuin minä nain, kävi paljon paremmasti, sillä vaikka olinkin\npaljon poissa kotoa, oli kotona talouden hoitaja ja kaiken perään\nkatsoja. Vaimoni oli siisti, puhtautta rakastava ja työtelijäs ihminen\nja hänkin teki työtä minkä voi. Me ennätimme olla yhdessä viisi vuotta\nja sillä ajalla parani ja vaurastui taloutemme paljon. Voi kuinka hyvä\noli tulla laivantyöstäkin kotiin, kun lempeä vaimo tuli iloisesti\nvastaan-ottamaan ja kun kodissa valliisi kaikkialla hyvä järjestys ja\npuhtaus. Ne olivat ainoat onnen-ajat minun synkässä elämässäni ja minä\nen voi olla niitä ikävällä muistelematta. -- Ensimäinen lapsemme kuoli\naivan pienenä ja ainoastaan tämä tytär, mikä minulla on, on ainoa\nmuisto ja perintö rakkaalta vaimoltani.\n\n\"Kun pari vuotta oli kulunut vaimoni kuolemasta, tuli maanomistaja\nminun luokseni. Tämä oudoksutti minua kovasti, sillä sitä ei ollut\ntapahtunut vielä koskaan minun aikanani. Minä kehoitin häntä istumaan,\nmutta hän ei istunut, käveli vaan paikasta toiseen, molemmat kädet\nseljän takana. Minä aavistin pahaa ja sydämeni pamppaili kovasti.\n\n\"'Minä tahdon tämän torpan sinulta pois', sanoi hän äkkiä, pyörähtäen\nminun eteeni.\n\n\"'No, herrantähden...! Minkä vuoksi?' sanoin minä hämmästyksissäni.\n\n\"'Sen vuoksi, että minä tarvitsen tämän torpan tilukset\nkarjanlaitumiksi', sanoi hän poiskääntyen, ja hän nauroi niin kamalaa\nnaurua.\n\n\"'Onhan torpasta tehty päivätyöt täydellisesti, kuten ennenkin', koin\nsanoa.\n\n\"'Vaikka.'\n\n\"'Eihän määrä-aika ole vielä lopussa; onhan vielä jälellä useampia\nkymmeniä vuosia', puolustelin yhä.\n\n\"'Minä en ole tehnyt sinun kanssasi minkäänlaisia kauppoja ja jos joku\non sinulle torpan myönyt, ei hänellä ole ollut siihen mitään oikeutta',\nsanoi isäntä perään-antamattomasti.\n\n\"'No mutta -- -- hyvä Jumala!... Nythän tarvitsen torppani kaikkein\nparhaiten kuin koskaan ennen... Olenhan raajarikkoinen, työhön\nkykenemätön mies, pieni lapsi hoidettavana, ilman vaimoa, äitiä ja\nmitään muuta turvaa -- -- ajatelkaas', sanoin.\n\n\"'Minä olen sen jo aikaa ajatellut. Senpä tähden juuri ... minä en anna\ntuommoisen työhönkykenemättömän vaivaisen asua maallani', sanoi hän\nkylmästi.\n\n\"'Mutta olettehan luvanneet minulle aina, että saan asua tässä', sanoin\ntaas.\n\n\"'Noh, etkö sitten ole saanut asua tähän saakka, mutta tästä eteenpäin\net saa', sanoi hän vaan päättävästi.\n\n\"'Vaikkako aikaa vielä on? Vaikkako päivätyöt ovat kunnollisesti ja\nmäärälleen tehdyt, ja vaikkako olette monta kertaa juhlallisesti\nsanoneet torpan kirjat olevan takananne sekä vakuuttaneet minua saavani\nasua ilman niittäkin määrä-aikaan asti?' sanoin minä vähän tuimasti.\n\n\"'Vaikka... Nimittele mitä nimittelet, mutta kyllä sen vielä näet',\nsanoi hän uhkaavasti.\n\n\"'No, kun maksatte mitä torppa minullekin maksaa, niin samahan se,\nsillä olenhan siihen pannut paljon työtä ja rahaakin', sanoin\ntuskissani.\n\n\"'En penniäkään', äyhkäsi hän ja lähti vihoissaan pois.\n\n\"Jonkun viikon kuluttua sain minä kirjallisen haasteen käräjiin, jossa\nsanottiin talon isännän, Olli Ponarin, tahtovan takaisin saada hänen\ntilallaan olevaa ja minulta hallittavaa torppaa.\n\n\"Käräjäpäivä tuli ja me astuimme esiin. Ponari toi nyt sen syyksi,\netten minä ole kiinnittänyt torppaa tilaan ja sen vuoksi tahtoi hän\ntorpan takaisin. Tuomari kysyi, olenko minä kiinnittänyt torpan\nkantatilaan.\n\n\"'En minä ole sitä tiennyt kiinnittää, kun Ponari on aina vakuuttanut,\nettä minä saan vapaasti asua torpassa määrä-ajan loppuun asti ja kun\nminulla ei ole muita kirjoja kuin tämä kauppakirja', minä sanoin ja\nvein kirjani esiin.\n\nKun tuomari oli kauppakirjan lukenut, intti Ponari, ettei hän ole\nkoskaan antanut minkäänlaista lupaa, ei suullisesti eikä kirjallisesti,\nettä minä saisin torpassa asua; ei myös sanonut piittaavansa koko minun\nkauppakirjastani niin mitään, koska myöjällä ei ole ollut oikeutta\nhänen suostumuksettaan torppaa myödä.\n\n\"Oikeus julisti semmoisen päätöksen, että koska minä en ole tolppaa\nkantatilaan kiinnittänyt, enkä tilanomistajan kanssa mitään sopimusta\ntehnyt, niin tuomitaan torppa pois ilman mitään maksutta.\"\n\n\"Ja niin jouduitte puille paljaille?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Niin jouduin\", sanoi Risto ja pyyhkäsi nokkaansa.\n\n\"Kylläpä tuo Ponari on kovasydäminen mies\", arveli matkustaja.\n\n\"Kyllä hän on. Sillä tavalla on hän suurimman osan rikkauttaan\nkiskonutkin, nimittäin suurella vääryydellä. Kuinka kauvan Jumala\nsallinee hänen imeä köyhäin verta, hikeä ja väkeä?\" sanoi Risto.\n\n\"Paniko hän sitten tuon teidän torppanne karjanlaitumeksi?\"\n\n\"Eikö mitä. Hän möi sen jollekin toiselle isosta hinnasta.\"\n\n\"Ja sinne menivät rahanne ja vaivanne?\"\n\n\"Sinne menivät, sinne menivät.\"\n\n\"Silloin kait jouduitte pahaan hätään ja avuttomaan tilaan ...\nannettiin kait silloin teille köyhäin apua\", edellytti matkustaja.\n\n\"Köyhäin apua! Ei, sitä ei annettu ja vaikka olisi annettukin, en\nolisi ottanut sitä kuitenkaan vastaan\", sanoi Risto lujasti.\n\n\"Minä en voi mitenkään käsittää, kuinka te noin raajarikkona,\nvähäväkisenä ja paljaaksi riistettynä voitte pienen lapsen kanssa\ntoimeen tulla muiden avutta\", sanoi matkustaja.\n\n\"Minä en sittenkään tullut niin tyhjäksi kuin luultiin. Minulla oli\nvielä tallessa pieni säästö vanhoilta hyviltä ajoilta. Paitsi sitä\nolivat huoneet minun omani tuossa minulta riistetyssä torpassa ja ne\nolin laittanut kaikin puolin hyvään kuntoon. Ponari kyllä tiuskui, että\nminun pitää mökkini kiireesti laittaa pois hänen maaltaan. Jos niin\nolisi täytynyt tehdä, olisivat ne menneet aivan polusta. Mutta minun\nonnekseni sai Ponari torpalle varakkaan ja järkevän ostajan. Hän ei\npannutkaan rahojansa koiran hännän nenään, sillä ei hän tyytynytkään\nkoreisiin suullisiin ja yhdenkeskisiin lupauksiin, vaan tahtoi kovat\nkirjat hänen ja Ponarin välille torpasta; vieläpä hän tahtoi takansa\ntilan kiinnekirjankin, hakeakseen kiinnityksen torpalle ensimmäisissä\nkäräjissä. Sitten vasta maksoi ostaja rahat. -- Vaikka Ponari torjui\nkovasti vastaan, ettei torpan uusi isäntä saa ostaa minulta huoneita,\nei hän näin varustettuna ollut koko Ponarista taallaankaan, vaan rupesi\nminun kanssani kauppoja hieromaan, sillä hän älysi, että tulee paljon\nkalliimmaksi, jos rupeaa uudesta huoneita laittamaan. Näin tavoin sain\nminä huoneillani paremman hinnan kuin jos ne olisi pitänyt myödä maalta\npois vietävänä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Nuot torpan ostajat olivat niin hyviä ihmisiä, että antoivat minun\nvuokratta asua entisissä huoneissani pari vuotta. Sillä välin hankin\nminä eräältä talolta tämän maapalasen, joka minulla nyt on. Sillä\nmiehellä ei ollut mitään mutkia ja empimättä antoi hän kiinnittää tämän\nkantatilaan ja niin ei minulla ole mitään pelkäämistä.\n\n\"Kun olin kykenemätön mihinkään rakennustyöhön, teetin urakalla nämät\nmökit. Itse rupesin purastamaan peltoa...\"\n\n\"Itse peltoa! Kuinka herran tähden te toiskätisenä voitte peltoa\ntehdä?\" huudahti matkustaja.\n\n\"Sitä täytyi tehdä sen mukaan kuin voi; vähä päivässä, paljon viikossa.\nOnhan ollut siitä hyvä, ettei peltomaalla ole ollut kiviä. Täytyi\nteettää semmoinen pikkunen kuokka, jolla voin toisella kädellä kuokkia.\nSillä sitten nyhdin kipeneen kipeneen perästä maanpinnasta irti.\nPahimman vastuksen tekivät eteensattuvat kannot ja pehkot. Mutta kun\nminä niitäkin hellittämättä nykin, nytkytin ja kaivelin puolelta ja\ntoiselta, heltivät ne viimein kuitenkin, sillä tekeehän ahkera\nvesitippakin vihdoin kolon kiveenkin. Rohki ei tosin tällä tavalla\npeltoa tullut, mutta kun olin koko kesän ahkerasti työni kimpussa, oli\nsitä kuitenkin talventullen näkyviin asti.\"\n\n\"No, mutta ojia ette kyenneet ainakaan kaivamaan\", sanoi matkustaja.\n\n\"Ja kuitenkaan ei ole pellossani ainuttakaan kyynärää muiden kaivamaa\nojaa\", vakuutti Risto.\n\n\"Kuinka se on mahdollista, että toisella kädellään ojaa kaivaa?\"\n\n\"Hätä neuvon keksii. Minulla on erilainen lapio kuin muilla ihmisillä.\nSen varrenjuurella on aspilla kiinnilyöty rengas. Kun minä lähden ojaa\nkaivamaan, pujotan minä renkaasen nahkahihnan, jonka päät pistän\nsoljella kiinni, niin että sekin on nyt suurena renkaana. Tämän hihnan\nmutkan panen minä oikean olkapääni kautta hartioini yli ja nyt on\nojamies valmis. Lapionvarsi pitää myös olla niskasta tavallista\nväärempi. Kun minä rupean ojaa kaivamaan, voin vasemmalla kädelläni\nvarren ponnesta hoitaa lapion mihin asemaan tahansa. Jalallani poljen\nlapion maahan, kädelläni käännän lapion niin, että maa jääpi lapiolle\nja siihen siaan kuin muut nostavat sen käsivoimalla ylös, teen minä\nsaman tempun hartiovoimalla. Siinä työssä täytyy minun olla tavallista\nköykymmässä, mutta istun levähtämään, kun kovin selkä puuttuu. Totta\nkyllä, ettei ojaa niin rohki tule, mutta sitä tulee kuitenkin\",\nselitteli Risto.\n\n\"Itsekö olette kaikin tuon pellon tehneet?\"\n\n\"Joka kapan-alan. Suurimman osan tein sitä niinä kahtena vuotena,\njolloin vielä asuin entisen torpan huoneissa. Olipa pelto sen ajan\nkuluttua tarpeesen, sillä varat olivat melkoisesti kuluneet mökin\nrakentamisessa ja noitten kahden tulottoman vuoden elämisen tarpeissa.\n\n\"Kun lapsen kanssa muutin tähän mökkiin, oli minulla jo perunaa ja\nohraa kylvössä. Siitä saimme ne vähät tarpeet, mitä elämiseksemme\ntarvitsimmekin. Pahin puute oli maidosta, jota lapsi välttämättömästi\ntarvitsi. Kuitenkin koin vaihdella sitä oljilla, ruumenilla ja\nperunoilla, niin ettei siitäkään kovin pahaa puutteita tullut.\n\n\"Peltoa piirastin vointini mukaan lisää ja entisen koetin saada hyvään\nkasvuvoimaan. Se rupesi antamaan yhä parempia satoja ja niin ei ole\nollut hätäpäivää.\n\n\"Kuta enemmän aika kului, sitä paremmaksi kävi elämä. Lapsi kasvoi\nvuosi-vuodelta ja se toi sekä hupia että hyötyä. Hän loi paljon valoa\nminun murrettuun ja synkkään elämääni. Lapsellisella lepertelemisellään\nja viattomalla iloisuudellansa sai hän ankarimmatkin suruni haihtumaan\nja samassa oli hän minun oikea käteni.\"\n\n\"Mutta kuinka te voitte saada lantaa noinkin paljolle pellolle, kun\nteillä ei ole eläimiä?\"\n\n\"Siitäkin olen kokenut pitää huolta. Ruumenet, oljet, pyörtäneistä ja\nkedoista kerääntyneet nurmet annan minä joka vuosi tässä lähellä\nasuville, eläimiä pitäville, mutta pellottomille mökkyreille. Heidän\nkanssaan olen tehnyt semmoiset kaupat, että heistä kahden tulee\nvuoropäivinänsä antaa minulle tuoppi maitoa päivässä ja kaikki lanta,\nmitä heille vuodenpitkään karttuu; heidän on myös vedätettävä se\nvalmiiksi pellolle. Itse pidän huolta lisä-ainetten hankkimisesta\nheidän tunkioihinsa ja siitä, ettei heiltä mitään lantavaroja hukkaan\nmene. -- Näin tavoin saan lehmän-antia tarpeekseni ja paljon lantaa.\nMuutoin pidän siitä täällä kotonakin huolta, Tuolla ladossa on minulla\nmelkoiset lantavarat. Sinne keräilen karisseita lehtiä, turpeita,\nhakkailen havuja, kantelen muuraispesiä ja muuta semmoista törkyä. --\nJoka päivä kokoilen tieltä parin virstan päästä, ja muilta lähiseudun\nulkopiirteiltä, kaikki mitä eläimet ovat sinne jättäneet ja vien\nlatooni. Kaikki likavedet kannan sinne ja usealta mökkyriltä saan hyviä\nlisiä sitäkin laatua. Kun en milloinkaan lyö laimin sitä tehtävääni,\nkertyy vuoden pitkään melkoinen kasa. Lato on jaettu kahteen osaan.\nToinen puoli on aina mahimassa yli vuoden ja sitten on se avullista\nlantaa.\n\n\"Tällä tavalla saan peltovähäni pidetyksi hyvässä lannassa ja\nkasvuvoimassa, jonka vuoksi saan siitä viljaa maantäydeltä. -- Mitäs,\neihän se paljokaan pelto auta mitään, ellei se ole hyvässä kunnossa\",\ntuumaili Risto.\n\n\"Mutta minun mieleeni muistuu jotakin. Tuon Kuoppa-Tanelin kuopan\nedessähän on kelpo läjä kaikenmoista törkyä ja roskaa. Kun se siinä on\nollut, ties kuinka kauvan, luulisin sen jo tekeyneen avulliseksi pellon\nlannaksi, Kumma kun ette ole tuota joutilasta tunkioa vedättäneet\npellollenne\", arveli matkustaja.\n\n\"Asia ei ole aivan niin kuin te luulette. Kyllä minä sen olen aikaakin\nhuomannut, mutta sitä ei ole niin helppo saada kuin outo luulisi. Minä\nkävin sitä kerran pyytämässäkin ja olisin siitä hänelle maksanut, mutta\nhän vaan ei sitä antanut. Taneli selitti, että jos hän tunkionsa möisi,\nmenettäisi hän elinkeinonsa. Sillä jos niin kävisi, eivät ihmiset\npitäisi heidän asuntoansa niin viheliäisenä ja omituisena kuin ennen,\neivätkä tulisi heitä enään katsomaan, eikä tuomaan heille mitään\",\nselitteli Risto.\n\n\"Ei ole turhaan sepitetty tätä sananlaskua: 'Ahkeruus kovan-onnen\nvoittaa' ja mielestäni sopii se aivan hyvin teihin. Mutta onko tuo\nkylän rikkain mies yhtä rikas vielä kuin ennenkin, senpä tahtoisin nyt\ntietää?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Eiköpä se liene ... en ainakaan minä ole kuullut, että hän sen\nköyhtyneempi olisi. Ja mikäpäs hänen olisi rikasna pysyessä, sillä\nonhan hänelle aina vääryys onnistunut. Muuta en tiedä kuin ainoastaan\nsen, että sanotaan hänen ryyppineen ja pelanneen usiampana vuotena\",\nsanoi Risto.\n\n\"Eikö teille tule kuitenkin ikäväksi ainainen yksinäinen elämä?\"\n\n\"Totta kyllä. Silloin kuin teen jotakin työtä, tahi askartelen muuta,\nkuluu aika rattosasti. Mutta pyhinä, lepo- ja yönaikoina käy aika\nsangen ikäväksi ja pitkäksi. Silloin koetan lueskelemalla aikaani\nkuluttaa, mutta ei sitäkään jaksa aina tehdä. Voi kuinka hauska oli\nsilloin kuin Hanna oli vielä kotona. Vaikea oli minun häntä päästää\ntyköäni pois, mutta hänellä oli niin kova halu päästä opin teille,\netten voinut häntä vastustaa. Itsekin hän älysi, kuinka suureen\nkaipioon hän minut jättää ja suri sitä, mutta meidän täytyi uhrata\nmolemmin toisiemme eduksi, sillä eihän muutoin olisi mitään tullut. Hän\non niin hyväsydäminen ja rakastaa minua niin paljon -- -- mutta mikä\nsieltä nyt ajaa?\" sanoi hän sitten ja katsoi akkunasta maantielle.\n\nKun tulijat lähenivät mökkiä, hiljensivät he hevosen tultua ja\nkatselivat mökkiä kohden. Kohdalle tultua seisottivat he hevosen ja\nkärryistä hyppäsi maahan pitkänsolakka hento nainen.\n\n\"Voi taivasten tekijä -- -- Hanna!\" huudahti Risto ja syöksähti ylös.\n\nSamassa tuokiossa syöksähti nuori, kaunis impi sisälle huoneesen.\nHätäisesti ja hieman oudoksuen silmäsi hän huoneessa olevia vieraita.\nMutta siitä huolimatta ryöpsähti hän isänsä kaulaan.\n\n\"Voi, voi kuinka ikävä minulla on ollut teitä, isä. Kyllä kaiketi\nteilläkin on täällä ollut kovin ikävä, isä raukkani. Mutta nytpä\nolenkin päässyt myötyriksi pois seminaarista ja voin nyt jonkun ajan\nolla teidän luonanne. Jos Jumala suopi, niin teidän ei enään tarvitse\nolla yksin, sillä minulla on jo opettajattaren paikka ja minä koetan\ntoimia niin, että tekin tulette sinne kanssani asumaan -- --. Voi, voi,\nrakas isäni!\" puheli tyttö ja halaili innokkaasti isäänsä.\n\n\"Hanna, Hanna, rakas lapseni!\" hoki vaan lapsensa tavannut isä. Hän\nkiersi tuon terveen kätensä tyttärensä ympärille niin hyvin kuin taisi\nja katkenneen käden lyhyt tynkkä nytkähteli ja tärähteli ehtimiseen;\nsekin oli sydämeltä saanut käskyn tarttua kiinni ainoaan lapseen, mutta\nsen voimat eivät sen etemmäksi ylettyneet.\n\nMatkustaja silmäsi kummankin kasvoihin. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät\nsekä isän että tyttären silmissä. Matkustaja vinkkasi kyytimiehelle,\nettä lähdettäisiin pois; hyvästit sanottuaan menivät he, sillä he\nälysivät, ettei heitä enään tarvita.\n\n\n\n\nIII.\n\nKylän toimellisin ihminen.\n\n\nKun he olivat hevosensa ajaneet maantielle tuosta pienestä mökin\npihasta, käänsi Hannan kyytimies heti hevosensa siihen, sillä siinä ei\nollut tilaa kahdelle hevoselle.\n\nMatkustaja oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän näyttänyt\nhuomaavan mitään. Kyyditsijäkin herkesi hiljaiseksi ja rupesi viimein\ntorkkumaan. Tämän tähden sai hevonen kävellä jurpotella mielensä\nmukaan, sillä eipä sillä ollut nyt kiirehtijää. Kauvan aikaa olivat he\nnäin mennä lötöstelleet, ennenkuin matkustaja vihdoinkin havahtui.\n\n\"Vähäväkinen oli mies, mutta ahkera ja sydäntä täynnä\", sanoi\nmatkustaja havahduttuaan.\n\n\"Älkää muuta sano ... ja säästävä myös\", sanoi kyytimies haukotellen.\n\n\"Onko hänellä jotakin säästössäkin?\"\n\n\"Onpa vainen. Hänellä on pankissa monta tuhatta markkaa -- kuinka\npaljon lieneekään\", arveli kyytimies.\n\n\"Ja hän on tietysti niitä noin vaivaisena koonnut?\"\n\n\"Aivan niin. Mutta hän onkin niin säästäväinen, että jos hänellä on\npenniäkään liikaa, jota ei hän välttämättömästi tarvitse, toimittaa hän\nheti sen pankkiin\", selitti kyytimies.\n\n\"Teillähän on täällä ihme ihmeen perästä. Tämä taitaa olla oikein\nonnellinen paikkakunta: onko täällä yhtä ainoata, joka köyhäin apua\ntarvitseisi?\" sanoi matkustaja kumppanilleen.\n\n\"Eipä niistä puutetta ole. Kyllä niitä on niin paljon, etteivät\ntilalliset ole voida mitenkään kaikkia elättää ja hoitaa... Älkää\nluulko, että niistä puutetta... Mutta kun nyt huomaan, että teistä on\nihmeitä tuommoiset aivan vähäpätöiset asiat, niin voin minä teille\nvielä erään ihmeen näyttää.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Täällä edessä päin.\"\n\n\"Mikä se sitten on?\"\n\n\"Eräs akka vaan, mutta hän on toimellisin ihminen mitä koskaan olen\nnähnyt\", vakuutti kyytimies.\n\n\"No, mutta toimellinenhan on tuo käsitön mieskin.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta hän on kumminkin mies, jos kohtakin raajarikko,\nvaan tämä on vaimo\", intteli kyytimies.\n\n\"Käymmekö hänen luonaan?\"\n\n\"Käymmepä tietenkin. Olisihan vääryys mennä hänen ohitsensa, kun te\nkerran senlaisiin haluatte tutustua\", tuumaili kyytimies\nkehkaantuneena.\n\nPäivä oli käynyt jo hyvin illalle heidän näin paljon viivytellessään.\nIlma oli lämmin ja tyyni; ei puunlehtikään liikahtanut. Matkustaja ei\nkiirehtinyt nytkään kulkuansa, sillä koko luonto oli niin kaunis,\nraitis ja virkistävä.\n\nVastaan rupesi nyt tulemaan paksua savua, joka lähti jostakin kydöstä\n(suopellosta).\n\n\"Nyt se kohta tulee\", sanoi kyytimies.\n\n\"Mikä tulee kohta?\"\n\n\"Se akka.\"\n\n\"Mutta eihän täällä edessä päin näytä olevan minkäämlaista\nihmisasuntoa.\"\n\n\"Ei se akka näinä aikoina huoneessa asustelekaan.\"\n\nKun he olivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin ajelleet, levisi heidän\neteensä avara ja kaunis peltovainio. Toisella puolella vainioa oli\nketoja heinän kasvussa; yksi osa kylvetty rukiisen ja rehoitti nyt\nkauniissa laihossa; ohraa ja kauraa oli myös kylvetty iso palsta.\nKevätkylvöt olivat pölkytyt sileiksi kuin pöytä ja orasnenät tunkivat\nyleensä itseänsä esiin. Peltosarat olivat hyvässä järjestyksessä ja\nojat olivat sieviä ja suoria kuin jouhia.\n\nToisella puolen vainioa oli sekä vanhoja että uusia kuokoksia;\nnähtävästi nuot vanhemmat olivat viimekesäisiä ja uudemmat\ntämänkesäisiä.\n\nNoilla vanhemmilla kuokoksilla puuhaili ahkerasti yksinäinen\nvaimo-ihminen. Hän oli kokoillut kuokoksella olevat risut, rydöt ja\nkannot kokoihin ja poltteli niitä nyt parhaallaan. Siitä tuo savu. Mikä\nvähänkin oli polttopuuksi kelpaavaa, ne olivat karsittuina ojien päällä\nläjissä.\n\n\"Tuossa se nyt on\", sanoi kyytimies, osoittaen vaimoa kädellänsä.\n\n\"Kuinka me voimme tuonne vainiolle päästä häntä puhuttelemaan?\" kysyi\nmatkustaja.\n\n\"Kyllä. Täällä tulee veräjä, käännämme hevosen siitä vainioon, panemme\nsen kiinni veräjän pieleen ja menemme sitten vaimon luo\", tuumaili\nkyytimies.\n\nTuumasta toimeen. Kun he olivat saaneet hevosensa kiinni pannuksi ja\nruokaa eteen, lähtivät he astelemaan vaimoa kohden. Tämä näytti\noudoksuvan tätä kohtausta, sillä hän hiljensi työtänsä ja silmäili\ntavasta tulijoita, samassa salavihkaa pyyhiskellen esiliinallansa\nhikisiä kasvojansa.\n\nHän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen.\nPitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään\njotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen\nnaisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja\nhänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.\n\n\"Hyvää iltaa! Suokaa anteeksi, kun tulemme häiritsemään teitä\ntyössänne\", sanoi matkustaja vaimon luo tultuansa.\n\n\"Iltaa, iltaa! Tahtoisitte kait kysyä jotakin?\" sanoi vaimo.\n\n\"Oikeastaan ei meillä ole teiltä mitään asiallista kysyttävää ja\nkuitenkin voisi semmoista olla paljonkin -- --. Tahtoisin puhutella\nteitä, kun vaan aikanne myöten antaisi\", sanoi matkustaja.\n\n\"Kyllähän, mutta missä tässä istuisikaan\", myönsi vaimo.\n\n\"Kyllä tässä...\" sanoi matkustaja ja asetteli karsituita puita\nistuimiksi.\n\nSiihen sitä sitten istuttiin kolmikulmaan.\n\n\"Mitä puhumista teillä minulle olisi?\" kysyi vaimo matkustajalta ja\nkatsoi häntä silmiin; hän tunsi kyytimiehen, eikä siis luullut hänellä\nmitään kykyttävää olevan.\n\n\"Niin -- tuota. Huomasin että vaimo-ihminen ypö yksinään on\ntämänlaatuisessa työssä ja se herätti uteliaisuuttani. Tottahan teillä\nmuulloin \u003Cm muitakin työkumppaneita?\" sanoi matkustaja vähän hämillään.\n\n\"Minullako --? Ei minulla koskaan ole mitään työkumppania\", sanoi vaimo\noudoksuen.\n\n\"Ei koskaan! Ainako sitten olette yksinänne työssä?\"\n\n\"Aina.\"\n\n\"Ja tämmöisessäkin työssä!?\"\n\n\"Mitäs huonompaa tämä sitten olisi kuin muukaan työ? Eihän mikään\nkunniallinen työ ole arvoa alentavaista\", sanoi vaimo, ikäänkuin vähän\nkummastellen.\n\n\"No, no, eipä silti. Minun mielestäni tuntuisi vaan tämmöiset työt\nparemmin soveltuvan miehille kuin vaimoille\", sanoi matkustaja,\npuolustaen itseään.\n\n\"Vaimonpuolikin voisi tehdä mitä työtä tahansa, kun vaan on halua\",\nsanoi vaimo.\n\n\"Minä en ymmärrä teitä. Te työskentelette yksinänne näin suurella\ntyöpaikalla: mikä on pakottanut teidät tämmöiseen yksinäiseen työhön?\n-- Se on minulle arvoitus.\"\n\n\"Syy on aivan selvä: minulla ei ole semmoista, jota voisin vaatia\nkanssani työhön\", vastasi vaimo.\n\n\"Kenen on tämä vaimo ja palkan edestäkö teette tässä työtä?\" kysyi\nmatkustaja.\n\n\"Onhan tämä laillaan oma vainioni ja teen siis omaa työtäni.\"\n\n\"Oletteko nainut?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"No, miks'ei miehenne sitten ole tässä teidän kanssanne työssä?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Sitä en huomannut ottaa lukuun. Olette siis leski?\" sanoi matkustaja.\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Joko miehenne on kauvankin ollut kuollunna?\"\n\n\"Kymmenen vuotta.\"\n\n\"Jäikö lapsia?\"\n\n\"Kuusi.\"\n\n\"Eivätkö vanhimmat lapsenne jo voisi auttaa teitä vähän työssä?\"\n\n\"Eivätpä ne voi. Vanhin lapsistani on poika. Hänestä voisi olla jo\nhyväkin apu, mutta hän on vaivainen, eikä pääse sängystä ylös -- se\nraukka. -- Vanhimmista tyttäristä ei olisi paljon apua tämmöisessä\ntyössä ja heillä on kyllä työtä vaivaisen veljensä ja toisien\nnuorempien lapsien hoitamisesta.\"\n\n\"Teillä on siis talo?\"\n\n\"Onhan tuota toki kattoa pään päällä.\"\n\n\"Ja maata?\"\n\n\"Ja maata myös.\"\n\n\"Oikein verotalo?\"\n\n\"Ei, ei verotalo -- mitäs... Urakkamaata vain.\"\n\n\"Ovatko huoneenne tässä likellä?\"\n\n\"Eivät ole aivan likellä.\"\n\n\"No, tottahan olette tästä kylästä kotoisin?\"\n\n\"Enkä ole.\"\n\n\"Mistäs sitten?\"\n\n\"Kaupungista.\"\n\n\"Kaupungista! Ja täällä kuljette työssä!?\"\n\n\"Niin teen.\"\n\n\"Kaupungissako talonnekin on?\"\n\n\"Kaupungissa.\"\n\n\"Kaupungistako miehennekin oli?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Mitä miehiä hän oli?\"\n\n\"Merimies vaan.\"\n\n\"Mitäpäs siitä. Kelpo merimies on mies niinkuin kaikki muutkin\nmiehet --. Kuoliko hän kotona?\"\n\n\"Eikä kuollut; hän hukkui.\"\n\n\"Merelle?\"\n\n\"Niin. Hän otti kotikaupungista höyryn kolmen-vuoden reissulle, mutta\nmennessä jo joutui laiva haaksirikkoon Englannin kanavassa ja siinä\nhukkui koko laivan väki, paitsi yhtä perämiestä, joka onnistui itseänsä\njonkun puun avulla pysyttelemään niin kauvan veden päällä, että jonkun\ntoisen laivan väki ehti hänet pelastaa. Siinä meni minunkin mieheni\",\nselitti vaimo ja kyyneleet tippuivat hänen silmistään.\n\n\"Kyllä teille sitten tuli kovat ajat\", sanoi matkustaja.\n\n\"Kyllä ne tulivat\", sanoi vaimo nyyhkimisensä seasta.\n\n\"Jäikö varoja, että voitte lapsenne hoitaa ja elättää?\" kysyi\nmatkustaja.\n\n\"Naimisiin mennessämme olimme molemmat yhtä tyhjät kuin taivaan linnut.\nSilloin ei ollut mieheni käynyt merellä kuin pari pientä reissua.\nHänestä tuli pian kunnollinen merimies ja hän alkoi saada hyviä\npalkkoja. Ensimäisinä vuosina asuimme toisen huoneissa, sillä eihän\nmeillä mistä omia ollut. Tämä tuntui hyvin hankalalta ja omat huoneet\npyörivät aina mielessämme. Kun saatiin vähän varoja kokoon, rupesimme\nlaittamaan omaa kartanoa. Erkki oli jo pari reissua käynyt timperistä\nmerellä, mutta hän päätti nyt jäädä kotiin huonetten rakennuksen\najaksi. Hän oli aina käsinä työssä ja itse hän pani lattiat, katot ja\nnikkaroitsi ovet ja akkunat. Paljon oli työtä, huolta ja puuhaa, mutta\nkun oli pari vuotta ponnisteltu, oli meillä pieni, mutta sievä kartano\nvalmiina.\n\n\"Vaikka itsekin puuhasimme minkä voimme, eivät kuitenkaan vähät varamme\nriittäneet kaikkiin kulutuksiin, mitä huonetten rakennuksissa\ntarvittiin. Seuraus siitä oli se, että täytyi ottaa velkaa enemmän kuin\nolisimme tahtoneetkaan.\n\n\"Hyvältä tuntui asua omissa huoneissa, mutta tuo velka huoletti meitä.\nMinä, joka olin hätäisempi luontoinen kuin Erkki, hätäilin paremmin\nkuin hän, ja yöt ja päivät paittosi se minua. Erkki koki minua\nlohduttaa ja sanoa: 'Älä tuota nyt, Heta, noin kovin huolehdi, kyllä me\nvielä siitä pääsemme Jumalan avulla. Pari kolme kunnollista reissua kun\nvaan teen, niin on velka maksettu. Kelpaa meidän sitten elää'.\"\n\n\"Tämä kyllä hetkeksi rauhoitti minua, mutta kaikenni ei se rauhoittanut\nmieltäni; oli niin kuin joku salainen aavistus olisi rasittanut minua.\n\n\"Kesä tuli ja laiva lähti. Emme voineet nukkua viime yönä silmän\ntäyttä, niin vaikealta tuntui tuo kolmen vuoden ero. Aamulla lähdin\nminä saattamaan häntä rantaan, ja siellä vielä puristimme hellästi\ntoisiamme ennen eroamme. Kun siinä kyynelsilmin toisiamme hyvästi\njättelimme, annettiin lähtömerkki ja Erkin täytyi rientää pois. Laiva\nlähti liikkeelle. Erkki seisoi laivan perässä, huiskutti hattuaan ja\nhuusi: 'Hyvästi, Heta!' Minä seisoin rannalla ja katselin niin kauvan\nkuin laivaa vähänkin näkyi. Kaukaa näin minä vielä, kuinka Erkki seisoi\nperällä ja heilutti hattuaan. Vihdoin teki laiva käänteen ja katosi\nnäkyvistä jonkun niemen taa.\n\n\"Kun minä lähdin kotiin menemään, olin niin voimaton, etten voinutkaan\nkävellä ja joka jäsenessäni tuntui kummallinen vavistus. Minun täytyi\nistua lähellä olevan hirren tyvelle miettimään tilaani. Joku\nkäsittämätön kaiho ja surumielisyys vaivasi niin mieltäni, etten voinut\nkaukaan aikaan yrittääkään kotiin lähtemään, vaikka voimanikin olisivat\njo riittäneet. Ennen oli velka ollut suurimpana surunani ja kuinka sen\nsaisimme maksetuksi, mutta nyt haihtui koko velkasuru kuin tuhka\ntuuleen, ja eron ja ikävän kaiho otti nyt vallan sydämessäni.\n\n\"Vihdoin lähdin mennä horjumaan kotiin.\n\n\"Kotiin päästyäni olivat kaikki kynnelle kykenevät lapseni vastassani.\n'Mihinkä isä meni...? Äiti, kuulitteko! Mihinkä isä meni?' uteli heistä\nyksi ja toinen, riippuen minun vaatteitteni liepeissä.\n\n\"'Isä meni kauas noutamaan teille makeisia ja kauniita kaluja\", koin\nheille sanoa, tyydyttääkseni heidän utelijaisuuttansa.\n\nLapset pitivät isästänsä paljon, sillä hän rakasti suuresti heitä. Kun\nhän raskaan päivätyön päätyttyä tuli iltasilta kotiin, olivat lapset\noitis hänen kintereillään. Vaikka kuinka väsyksissä hän olisi ollut,\nkiikutteli ja hypitteli hän heitä, syötti, riisui ja toimitti maata --.\nKummako se on, jos lapset rakastivat ja ikävöitsivät isäänsä, sillä\nenpä luule monta niin hyvää ja sydämellistä isää löytyvän.\n\n\"Elämän velvollisuudet kutsuivat minut taloudellisiin toimiin ja\npuuhiin. Minä näin lapsiparven ympärilläni, jotka kaipasivat apua ja\nhoitoa, ja minä tunsin itseni velvolliseksi uhraamaan kaikki voimani ja\ntarmoni heidän edukseen. Innolla ryhdyin minä työhön ja toimeen, ja\ntässä jokapäiväisen elämän hyörinässä haihtui enin ikäväni, mutta tuo\nhyvästijättö-hetki ei vaan haihtunut mielestäni. Semmoisena outona\nkajastuksena kuvasteli se mielessäni ja tämä raskautti elämääni.\n\n\"Noin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Erkki lähti. Silloin tuli\ntieto tuosta onnettomasta haaksirikosta ja sen surullisista\nseurauksista. Niinkuin ukkonen olisi pilvettömältä taivaalta\nodottamatta iskenyt ruumiini lävitse, niin ankaran vaikutuksen teki\ntämä sanoma minuun. Minä en itkenyt -- minä huusin niin kauvan kun\nvoimani riittivät. Sen perästä tulin niin voimattomaksi, etten\nkättäni voinut liikuttaa. En kyennyt hoitamaan lapsia, enkä mitään\ntoimittamaan. Hyvät ihmiset näkivät toivottoman tilani ja he auttoivat\nminua paljon ensiaikoina.\n\n\"'Onnettomuus ei tule yksin' sanotaan ja sen tulin todeksi huomaamaan.\nMinä en ollut koko suruni ajalla edes muistanutkaan velkaa, joka nyt\noli hartioilleni tullut. Mutta tuskin olin kynsilleni toipunut, kun jo\nsenkin sain muistooni entisen suruni ja huoleni lisäksi.\n\n\"Tuon lainan, minkä olimme tarvinneet huoneita rakentaissamme, olimme\nsaaneet tämän kylän rikkaimmalta mieheltä, ja oli se parintuhannen\nmarkan suuruinen. Heti kun tieto saapui mieheni tapaturmaisesta\nkuolemasta, pani hän saatavansa hakemukseen. Kyllä sen arvaatte, miltä\ntämä tuntui, tullessaan entisen murheeni lisäksi. Tuntui siltä kuin maa\nolisi revennyt altani ja nyt vasta tunsin kaikessa kauheudessaan,\nkuinka turvattomaksi ja onnettomaksi olin joutunut. Minä itkin ja\nrukoilin velkojaa niin paljon, että olisi luullut kivenkin siitä\nheltyvän. Minä pyysin häntä, ettei hän saattaisi minua lapsineni\nmierontielle näin suuren surun ja ahdistuksen aikana ja lupasin tehdä\ntyötä yöt ja päivät ja maksaa hänelle velkani. Kuitenkaan ei tämä\nmitäkin auttanut; hän sanoi vaan:\n\n\"'Mitenkäpä sinä, kuuden lapsen äiti, voit työlläsi niin paljon\nansaita, että voisit velkasi maksaa. Pois minun täytyy omani saada,\nsilloin kuin sinulla on vielä jotakin ottamista.'\n\n\"Jälestäpäin huomasin, että hänen väitöksensä oli oikea, sillä enpä\nitsekään tiennyt, mitenkä olisin voinut ainoankaan pennin työlläni\nansaita, mutta tarttuuhan hukkuva oljenkorteenkin ja: 'hätäisellä on\nmonta ääntä.'\n\n\"Minä koetin hädissäni yritellä sinne ja tänne, hain uutta lainaa\nmonestakin paikasta, mutta turhaan, sillä kukapa minulle uskalsi lainaa\nantaa.\n\n\"Se katkera huutokauppa-päivä tuli, jolloin talo piti myödä. Minä en\nymmärtänyt paljon mitään, niin huumaantuneena olin tuon ankaran ja\nmonipuolisen surun käsissä. Kaiken tuon paksun hämärän lävitse huomasin\nkuitenkin vaistomaisesti, että velkojalla oli tarkoituksena saada talo\nitselleen siitä hinnasta, minkä olin hänelle velkaa, vaikka se maksoi\nmeille viisituhatta markkaa, omaa työtämme lukuunottamatta.\n\n\"Kun toimituksen piti alkaa, oli minulla kuitenkin sen verran älliä ja\nkykyä, että rupesin pyytelemään, ettei irtainta ensinnä myötäisi, sillä\ntoivoin kartanon ainakin siihen määrään nousevan, jotta velka tulisi\nmaksetuksi. Velkoja vastusti kovasti tätä pyyntöäni, väittäen, ettei\nmuka sitä hullua löytyisi, joka tämmöisestä variksen pesästä maksaisi\nniin paljon kuin hänen saamisensa oli, ja sentähden olisi irtain\nensinnä myötävä.\n\n\"'Voihan irtaimen sittenkin jälestä päin myödä, jos ei kartano nouse\nsiihen määrään asti, että se riittäisi velan maksuksi', sanoi joku\njoukosta.\n\n\"'Niinpä kylläkin. Myödään talo ensin; sittepähän nähdään', sanoi\ntoimitusmies, eikä ollut taallaankaan velkojan vätttelyistä.\n\n\"Toimitus alkoi. Kymmenen kymmeneltä, markka markalta nosti velkoja\nhintaa muiden huutojen päälle. Hitaasti nousi hinta, sillä rikkaat\neivät tarvinneet niin pientä taloa ja jotka sitä olivat tarvinneet,\nniillä ei ollut varoja.\n\n\"Näin tavoin oli talon hinta nousta kiikutellut tuhanteen\nyhdeksäänsataan viiteenkymmeneen markkaan, eikä se siitä tuntunut\nnousevan. Erään kaupungin työmiehen huuto oli viimeinen. Velkoja oli\nvihassa että oikein vapisi. Vihasta vapisevalla äänellä tenäsi hän,\nettei hän nosta enään penniäkään ja antoi tiedoksi, että hänelle pitää\nheti paikalla maksaa huutosumma viimeiseen penniin saakka.\n\n\"Toimitusmies ei hätäillyt vasaraansa pudottamaan. Hän kehoitti vielä\nnostamaan hintaa ja sanoi talon kyllä kannattavan enemmänkin maksaa.\nKun ei mitään kuitenkaan kuulunut, tarenteli hän lyömään vasaransa\npöytään.\n\n\"'Kaksituhatta markkaa ummelleen, nostakoon siitä sitten ken uskaltaa',\nkuului silloin velkojan vihainen ääni.\n\n\"Toimitusmies ei kiirehtinyt nytkään lyömään, kehoitti vaan vielä\nhintaa nostamaan. Kukaan ei uskaltanut enään hiiskua mitään ja niin jäi\nvelkojan tarjous viimeiseksi. Toimitusmies rupesi päättelemään\nhuudatusta, kertoen monikertaan tarjotun hinnan.\n\n\"'Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta\", viimesteli toimitusmies,\nheilutellen vasaraansa, pudottaakseen sen pöytään.\n\n\"'Seis! Paljoonko talo on noussut?' kuului silloin väkijoukon takaa.\n\n\"Kaikki kääntyivät sinne päin, josta ääni tuli ja silloin huomattiin,\nettä tuon äänen päästäjä oli -- Kättä-Risto, eräs käsit...\"\n\n\"Minä tunnen hänet tarkoin -- jatkakaa!\" sanoi matkustaja keskeyttäen,\n\n\"Sen parempihan sitten on, ettei minun tarvitse hänestä erikseen\nkertoa. Mutta missä te olette hänet tulleet tuntemaan, koska\nluullakseni ette ole tästä paikkakunnasta kotoisin?\" sanoi vaimo.\n\n\"Minä olen häntä tänään puhutellut omassa mökissään. Mutta älkäämme nyt\nsekoittako asiaa. -- Kuinka sitten kävi?\" sanoi matkustaja.\n\n\"'Niin. Kaksituhatta on vasta tarjottu talosta', vastasi toimitusmies\nRiston kysymykseen.\n\n\"'Kaksikolmatta sataa', äyhkäsi Risto.\n\n\"'Mitä se tuo Kättänenkin...? Ei hänestä tarvitse pitää mitään lukua --\nkerjäläisestä. Päättäkää vain huudatus äsköiselle minun huudolleni\",\nsanoi velkoja vihasta kiiluvin silmin.\n\n\"'En minä... Kyllä minun täytyy ottaa lukuun kaikki tarjoukset ... ehkä\nhän maksaa', sanoi toimitusmies ja alkoi kertoa Riston tarjousta.\n\n\"'Vaikkapa vaan Kättänenkin --. Huono ja kelvoton mies tosin olen,\nmutta kerjännyt en ole toki koskaan', sanoi Risto vähän\nloukkaantuneena.\n\n\"'Kyllä se tuo Risto', kuului silloin useampi mutisevan.\n\n\"'No, olkoon sitten kaksi tuhatta, sata ja yksi markka, mutta nyt en\nenään nosta', sanoi velkoja kähisten.\n\n\"'Viisi tuhatta\", sanoi Risto ja minä näin, kuinka hänen katkenneen\nkätensä tynkkä vavahteli.\n\n\"'Tuhannen piruako tämä on? Millä luulet, kerjäläinen, maksavasi\nhuutosi?' sanoi velkoja ja hypähti pystyyn istualtaan, niinkuin\nkäärmeen pistämänä.\n\n\"'Rahalla tietysti', sanoi Risto kylmästi. 'Paljoonko hänen\nsaamisensa leskeltä nousee?' kysyi hän sitten levollisesti, kääntyen\ntoimitusmiehen puoleen, joka oli päättänyt huudattamisen, lyömällä\ntalon Ristolle.\n\n\"'Kahteentuhanteen, kahteensataan markkaan, kasvujen ja kalujen\nkanssa', selitti toimitusmies.\n\n\"Hitaasti asteli Risto pöydän luo ja alkoi kaivaa terveellä kädellänsä\npoveaan. Viimein saatuaan lompakkonsa esille, luki hän siitä pöydälle\nkaksikymmentä kaksi sadan markan seteliä.\n\n\"'Voipi se kerjäläinenkin joskus olla tiellä, ettei vähäväkisien hikeä\naina saada syödä', mutisi Risto rahoja lukiessaan.\n\n\"Vihasta hehkuen tuli kylän rikkain mies rahojaan pöydän nurkalta\nkokoilemaan. Hänellä oli ollut hyvä apaja taas heitettynä, ja hän\niloitsi jo siitä, mutta tällä kerralla oli se ilo lyhyt.\n\n\"'Ei se huuto ole näillä rahoilla maksettu\", sanoi velkoja Ristolle\nylvästellen.\n\n\"Kunhan olette saaneet mitä teille tulee, niin voitte olla vaiti --.\nLopputili on minun tehtävä leskelle, eikä teille -- --. Kyllä aina\nmuiden ihmisten kanssa sopii', sanoi Risto.\n\n\"Huutokauppa loppui siihen ja väki alkoi hajaantua. Risto ei puhunut\nminulle sen enempää, vaan lähti mennä veivaamaan pois. Hän oli\nehättänyt joutuakseen ajoissa perille mutta huonon kulkunsa tähden oli\nhän vähällä myöhästyä. Hän astui huoneeseen muiden taa juuri siinä\ntuokiossa, jolloin toimitusmies oli talon lyömäisillään velkojalle, ja\nniin kerkesi hän kuitenkin parhaaseen aikaan.\n\n\"Minä en tiennyt, oliko se hyvä vai paha, kun tuon huutokaupan noin\nkävi, niin olivat ajatukseni hajallaan. Vihdoin käsitin kuitenkin sen\nverran, että tuo rikas mies sai nyt omansa ja ettei hän voi enään\nmitään vahinkoa minulle tehdä, eikä ajaa minua lapsineni pois\nhuoneestani. Sen myös älysin, että irtain jäi myömättä ja se lohdutti\nminua paljon, sillä tiesinhän sen olevan omaani, jota paitsi en voisi\npäivääkään toimeen tulla. Riston suhteista en ymmärtänyt yhtään mitään.\nOlinko hänelle maksamisessa, vaiko häneltä saamisessa, se vaan ei\nmahtunut päähäni; sen vaan tiesin, että hän se talon huusi ja maksoi\nrikkaan miehen saatavan.\n\n\"Olin koivin uuvuksissa ja väsynyt sekä sielun että ruumiin puolesta.\nAnkarat mielenliikutukset ja päivän ponnistukset olivat kaiken tämän\nvaikuttaneet. Illan tultua laskeusin polvilleni ja kiitin Jumalaa, että\nHän oli asiat niin toimittanut, että vielä tämän yötä sain lapsineni\nmaata oman katon alla. Minä rukoilin Häneltä voimaa ja apua kantamaan\nraskasta kuormaani ja uskoin kaikki huoleni ja suruni Hänen haltuunsa.\nTämä kevensi paljon sydäntäni; minä suljin ovet ja panin lasteni kanssa\nmaata, enkä ole koskaan levollisempaa yötä nukkunut kuin silloin.\n\n\"Parin päivän perästä tuli Risto meille. Istuttuaan alkoi hän puhua.\n\n\"'Te olitte huutokauppapäivänä niin kovin rasitettu, etten voinut\nruveta kanssanne mitään puhelemaan', aloitteli hän.\n\n\"'Se on hyvinkin totta', vastasin minä.\n\n\"'Sen kyllä huomasin, mutta voisitteko nyt keskustella?'\n\n\"'Kyllä', koin sanoa.\n\n\"'Minun kävi kovin säälikseni, kun tuon nylkyrin käsiin jouduitte. Minä\nkyllä kokemuksestani tiedän, minkälainen hänen käsissänsä on olla.\nTämän vuoksi tulin huutokauppaan, ettei hän saisi kaikkea omaisuuttanne\nnylkeä.\n\n\"'Mutta asialla on toinenkin puoli. Tämä talo on nyt minun ja minä\nolisin tästä teille vielä maksava liki kolme tuhatta markkaa. Mutta\nsekin on liian vähä, enkä minä tahtoisi teidän vahinkoanne. Minä olen\nhuomannut, että te olette työtelijäs ja toimellinen ihminen. Sen vuoksi\nei olisi mikään mahdoton, että voisitte vähitellen maksella minulle\nvelkaanne, sillä kyllä semmoista on tapahtunut. Minä annan teille\nsemmoisen ehdon, että saatte sillä tavalla lunastaa talonne takaisin.\n\n\"'Mutta minulla on vielä toinenkin ehto, joka on kovempaa laatua.\nTeidän täytyy hankkia itsellenne toinen, halvempi majapaikka, ja minä\notan tämän talon haltuuni. Rahoja en kuitenkaan teille maksa, sillä\nahdistuksessanne voisitte kuluttaa niitä. -- Suostutteko näihin\nehtoihin?' selitteli Risto.\n\n\"'Voi kuinka hyvä te olette --. Minä suostun vaikka mihin', koin sanoa.\n\n\"'No, sitten on hyvä', sanoi Risto ja lähti pois.\n\n\"Heti huomenna lähdin minä hakemaan toista, pienempää ja halvempaa\nmajapaikkaa. Semmoisen löysinkin vihdoin ja vuokrasin sen halvasta\nmaksusta. Huone oli pieni ja jotenkin rapistunut, mutta lämmin se oli\nja sen pidin suurena etuna.\n\n\"Niin pian kuin suinkin kerkesin, muutin lapsineni tuohon pieneen,\naivan kaupungin takalaidassa olevaan majaan. Vaikealta tuntui\nerkaneminen omista uusista, siisteistä ja väljistä huoneista ja\nmeneminen pieneen lahohökkeliin aivan kaupungin laidassa, mutta mikäpä\nmuu keino autti, kun Risto niin tahtoi, ja sen tiesin, että hän\ntarkoitti minun hyvääni, vaikken kaikkia hänen tarkoituksiansa\nymmärtänyt.\n\n\"Heti kun olimme huoneistamme muuttaneet pois, otti Risto niihin kaksi\nperhettä vuokralle asumaan, sillä niissä oli kyllin tilaa molemmille.\n\n\"Ei ollut helpot hetket tuossa toisessa asumuksessa elämää\nalotellessakaan. Vanhimman lapsemme selkään oli jo kauvan kasvattanut\nkuppaa ja se paheni pahenemistaan, vaikka se oli myötäänsä lääkärin\nhoidossa. Nyt ilmestyi poikaan toinenkin yhtä paha ja auttamaton tauti,\nrupesi, näette, oikeaa ronkkaa ajamaan ja särkemään. Ainoilla\npenneilläni koin hankkia nytkin lääkärin apua, mutta eipä siitä ollut\nmitään apua, sillä ronkka yhä vaan paheni ja viimein puhkesi se märkiä\njuoksemaan. Yhä vielä nytkin on se auki, ja jalka on kuivettunut\nhienoksi kuin niisivarpa ja on paljon lyhempi toista. Raukka ei pääse\nselkänsä tiestä mihinkään -- -- se raukka.\n\n\"Niin. Voi mitä tuskia hän onkaan saanut kärsiä, poika raiska. Voi\nkuinka mielelläni olisin antanut puolen hengestäni, jos vaan olisin\nsillä voinut hänen tuskiansa lievittää, mutta eipä siitä olisi mitään\napua ollut.\n\n\"Tämmöiseen kurjuuteen ja ahdinkoon joutuneena, lisäsi tämä paljon\nensimältä minun kuormaani. Monasti sain hartaasti ajatella, millä\ntavalla voisin päivän päähän päästä. Entisiä varoja ei ollut ja työni\nei riittänyt vähäisiinkään tarpeisiimme, vaikka koin ansaita minkä\nvoimani vähänkin myöten antoivat. Ei ollut yöllä ei päivällä lepoa,\nsillä päivät koin tehdä työtä ja yöt hoitaa sairasta poikaani ja muita\nlapsiani. Usein olin niin uuvuksissa että päätä huimasi ja korvat\nsuhisi niin kummallisesti; semmoisissa tilaisuuksissa en ollut voida\npystyssä pysyä, vaan menin yhtenä tollona seinästä seinään. -- Olen\nuneuttanut mainita, että olin avukseni ottanut keskenkasvuisen\ntyttösen, päästäkseni paremmin työhön.\n\n\"Kummalta tuntui elämä. Usein muistui mieleeni Riston sanat, että\nsaisin lunastaa talomme takaisin, jos vaan voisin. Tämä oli ainoa hyvä\ntieto silloisessa elämässäni, mutta kuinka muka voisin? Mistä ja\nmitenkä voisin ansaita ja saada yhdenkään markan, joka liikeneisi\ntalomme takaisin lunastamiseen? Siinä olivat kysymykset, mitkä antoivat\npaljon työtä ja usein mietin niitä niin paljon, että päätäni alkoi\npyörtää. Jospa olisi edes semmoista pysyväistä työtä, josta saisi rahan\npäästyään, voisi silloin jotakin toivoa, mutta sitäkään ei ollut kuin\nsilloin tällöin, mietin minä itsekseni.\n\n\"Eräänä kertana vaivasin itseäni taasenkin näillä mietteillä ja\najatuksilla. Silloin juohtui mieleeni, että meillä oli paljon\nmiesvainajani hyviä vaatteita, joita emme koskaan voi hyväksemme\nkäyttää muutoin kuin myömällä. Tämä oli mielestäni onnellinen keksintö,\nja heti rupesin myöskentelemään tuota meille tarpeetonta kalua. Ja kun\nhyviä vaatteita oli runsaasti, sain minä niillä kokoon nätin\nrahasumman.\n\n\"Tällä ei vielä pitkälle päästy, mutta yksi keksintö synnyttää toisen.\nMeillä oli paljon hyviä huonekaluja, jotka miesvainajani oli tehnyt. Me\nemme tarvinneet niitä nykyisessä pienessä asunnossamme kuin vähäisen\nosan, ja kaikki liiat kalut olivat entisen kotimme ylisillä joutilaina\nja mitään hyödyttämättä. Miks'en voisi näitä myödä, niinkuin\nvaatteitakin, sillä ovathan nämät meille nykyään aivan tarpeettomia ja\njos niitä vielä joskus tarvitseisikin, voimmehan niitä saada, jos varat\nriittävät, ajattelin minä. Oitis rupesin niitäkin kaupittelemaan ja kun\nne olivat hyviä kaluja, kävivät ne pian kaupaksi.\n\n\"Tällä tavalla sain kokoon useampia satoja markkoja ja tämä oli minusta\npaljon. Tarjosin niitä Ristolle talon lunastuksen lyhennykseksi, mutta\nei hän ottanut niitä vastaan.\n\n\"'Pitäkää näitä rahoja pääomananne ja koettakaa kartuttaa niitä. Jos\nnyt nämät antaisitte pois, niin ei teille jäisi mitään mahdollisuutta\nsaada varoja, sillä työllänne ansaitsemat rovot tarvitsette kyllä\nelääksenne', sanoi hän.\n\n\"'Mitenkäpä minä niitä kartuttaisin?' sanoin minä.\n\n\"'Voisittehan ostaa viljaa, käytättää jauhoiksi, leipoa ja myödä;\nsopisi myös tehdä maltaita, panna olutta ja sitäkin myödä', opasti hän.\n\n\"Tämä neuvo tuntui mielestäni varsin järkevältä ja paikalla ryhdyin\nminä puuhaan. Minä ostin viljaa, jauhatin, leivoin, tein maltaita,\npanin olutta ja rupesin niitä myömään. Kun ihmiset oppivat saamaan\nhyvää leipää ja sahtia, kävi kauppa hyvin. Taloudellinen tilamme parani\nsilminnähtävästi, mutta kun vuoden päästä tein tiliä tuloista ja\nmenoista, oli kaikki vuoden vaivat menneet elämiseen ja huoneen\nvuokraan, eikä velan eteen jäänyt penniäkään.\n\n\"Tämä keino ei kelpaa, sillä tällä tavalla en koskaan saa omaa kattoa\npäämme päälle, täytyy keksiä joku muu keino lisäksi, mietin minä.\n\n\"Minä olin pienuudesta pitäin tottunut maantyöhön. Kun olisi oma pelto,\njosta saisi viljaa, ettei kaikki olisi ostossa, niin ehkä sitten saisin\njotakin säästöön, mutta mistä ja millä saisin oman pellon, aprikoitsin\nminä yhä edelleen.\n\n\"Kulkiessani olin huomannut, että kaupungin maalla on hyvää, lihavaa ja\nkivetöntä peltomaata, ja tähän kiintyi nyt ajatukseni. Minä rupesin\npyytelemään, että kaupunki antaisi sitä minun viljeltäväkseni. Ensin\nnaurettiin ja pilkattiin minun puuhiani. 'Akka rupeaisi maata\nraivaamaan ja viljelemään. -- Kaikkea sitä kuulee!' sanottiin, mutta\nminä en heittänyt toivoani enkä puuhaani. Vihdoin antoi Maistraati\nminulle koetteeksi palasen maata visseillä ehdoilla.\n\n\"Nyt tuli toiset tuumat. Koko ensimäisen kesän olin kuokka ja lapio\nkädessä, ja syksyllä oli minulla hyvä palanen kylvettynä rukiisen.\nVuosi elettiin tuolla pienellä kaupankitkuttamisella, johon minulla oli\ntalvella kyllin aikaa. Seuraavan kesän olin taasenkin pellon teossa,\nmutta syksyllä sain pellostani jo kymmenen tynnyriä rukiita kuin\nherneitä. Voi kuinka rikas olin nyt mielestäni. Vilja oli seuraavana\nvuonna hyvissä hinnoissa, niin että ruistynnyri maksoi kaksikymmentä\nviisi markkaa, Kun nyt vuoden päästä tarkastelin, oliko mitään vuoden\ntarpeista säästöön jäänyt, huomasin, että säästöä oli kaksisataa\nviisikymmentä markkaa.\n\n\"Tämä havainto loi minuun toivoa ja luottamuksella aloin minä tehdä\ntyötä, eikä se ole hukkaan mennyt. Sillä tavalla olen jatkanut aina\nnäihin aikoihin saakka\", kertoeli vaimo.\n\n\"Ja kaikkiko tämä pelto on teidän tekemäänne?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Joka kipene mitä tässä aidan sisälläkin on, mutta minun tekemiäni\nketoja on paljon tuolla aidan takanakin\", sanoi vaimo.\n\n\"Tuollako, missä eläimet kävelevät laitumella?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuinka te ketojanne olette aidan taa heittäneet, eivätkö kasva enään?\"\n\n\"Kyllä, mutta minä olen vaan saanut viljelläkseni sillä ehdolla, että\nsaan ottaa siitä neljä viljaa ja sitten jääpi se kaupungin\nkarjanlaitumeksi\", selitti vaimo.\n\n\"Eikö se ole liian lyhyt viljelys-aika?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Ei se ole. Maa on viljavaa, väkevä muha päällä ja hyvä savi\nojanpohjissa; kasvaa ilman lannoittamatta viljaa maan täydeltä --;\neikähän ole mitään muuta menoa\", tuumaili vaimo.\n\n\"Oletteko kaupungissa syntynytkin?\"\n\n\"En ole; olen kotoisin K----n pitäjästä Suupohjan maalta.\"\n\n\"Suupohjan maalta! Kuinka sitten olette tänne joutuneet?\"\n\n\"Niinkuin moni muukin joutuu pois kotipaikoiltansa... Satuin käymään\ntässä kaupungissa, näimme toisemme ja menimme naimisiin. -- Siinä se\nsitten oli.\"\n\n\"Ja niin te yksinäisenä vaimoihmisenä elätätte semmoisen lapsijoukon\nmuiden avutta?\"\n\n\"Niinhän tuota toki.\"\n\n\"Ettekö saaneet silloinkaan köyhäin apua, kun oli kaikkian ahtaimmat\najat?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Köyhäin apuako?\" sanoi vaimo säikähtäen. \"Eihän toki, Jumalan tähden.\nEnnen olisin tehnyt työtä henkeen asti, ennenkuin olisin alennut niin\nkurjaksi, että olisin tahtonut köyhäin apua -- --. Ei toki, ei toki\",\njatkoi hän sitten itseensä luottavasti.\n\n\"Ja teillä on oma talo nyt, niinhän muistelen teidän äsken sanoneen?\"\n\n\"Onhan se ... oma entinen talo.\"\n\n\"Myös Ristolle maksettu, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä se totta on; hän ei enään velo mitään.\"\n\n\"Kuinka se kävi -- miten oli lopputili?\"\n\n\"Sitätehden kuin sain peltoa raivatuksi, sitätehden karttui\nvarallisuuskin vuosi vuodelta. Kun sain kokoon puolitoista tuhatta\nmarkkaa, vein ne Ristolle. Hän hämmästyi niin, ettei toviin aikaan\nvoinut puhua mitään.\n\n\"'Minä en olisi voinut uskoa, että te näin pian saisitte näin paljon\nrahoja kokoon. Luottamusta kyllä on minulla teihin ollut, mutta tämä\nmenee mahdottomiin. Minun käytökseni teitä kohtaan tuntui mielestänne\nehkä kovalta, kun ajoin teidät pois omista huoneistanne, mutta teidän\nhyväänne kuitenkin tarkoitin, nyt voin sen tarkemmin selittää. Minä\nolen saanut huoneistanne vuokraa vuosittain kaksisataa markkaa ja minun\nvelkani kasvu niiden jälkeen sadalta ei tee enempää kuin sata kymmenen\nmarkkaa. Pää-oman lyhennykseksi on siis huonetten vuokrasta joka vuosi\njäänyt yhdeksänkymmentä markkaa. Kun pää-oma on joka vuosi lyhennyt, on\nkasvukin lyhennyt ja nyt ette ole minulle enään näinkään paljon velkaa.\nTe saatte tuomista rahoistanne takaisin neljäkymmentä markkaa ja sitten\nolemme kuitit. Alkujaan olikin tarkoitukseni semmoinen, että tällä\ntavalla kuoletan vähitellen koko velan ja annan sitten talon teille\ntakaisin. Kumminkin olisi se keino vetänyt pitkälle, mutta nythän on\nhyvä, kuin asia näin sukkelaan kävi. Nyt ymmärrätte, minkä vuoksi\nteidät kotostanne pois häädin ja toivon että sen minulle anteeksi\nannatte. Talo on nyt teidän ja parin viikon päästä saatte siihen\nmuuttaa asumaan, sillä silloin on muutto-aika.'\n\n\"Niin puheli Risto.\n\n\"Nyt tuli minun vuoroni hämmästyä. Olin otaksunut, että velka oli jo\nvähintään kasonnut kolmeentuhanteen markkaan. Rehellisenä miehenä olin\nkyllä Ristoa aina pitänyt, mutta en osannut aavistaakaan, että hän on\nniin jalosti meidän eduksemme toiminut. Sen kyllä tiesin, että hän\nhuoneet vuokrasi, mutta sitä en tiennyt, paljonko hän niistä sai\nvuokraa, ja vaikkapa paljonkin olisi saanut, mitäpä minun siihen tuli,\nsillä olihan hänellä oikeus ne hyväkseen käyttää.\n\n\"Kyynel silmissä kiittelin ja kostelin minä häntä ja nyt vasta\ntäydellisesti tunsin, kuinka hyvän työn hän meille oli tehnyt.\n\n\"'Minun sydämelleni kävi teidän moninkertainen surunne, hätänne ja\nahdistuksenne. Minä itse kyllitellen olen saanut kokea samanlaista ja\ntiedän miltä se maistaa', sanoi hän värähtelevällä äänellä ja hänen\nkatkenneen kätensä tynkkä taasenkin värähteli; niin se tekee aina, kun\nhäntä kohtaa joku asia, joka koskee hänen sydämellensä\", selitteli\nvaimo.\n\nNäin haastellessa oli aika paljon kulunut. Aurinko oli jo laskenut ja\nvieraat hankkivat lähtemään.\n\n\"Ettekö tekin lähde pois, pääsette meidän kyydillämme kaupunkiin?\"\nsanoi matkustaja vaimolle.\n\n\"En minä vielä lähde -- minä en malta... Nyt on niin tyyni ilma polttaa\nnoita kanto- ja risukokoja; maakin on siksi tuore viimeisen sateen ja\nkeväimenkin tuoreuden vuoksi, ettei ole pelkoa maan palamisesta\", sanoi\nvaimo.\n\n\"Ettekö ensinkään polta peltojanne?\"\n\n\"En vähääkään; sehän olisikin ajattelemattomasti tehty, sillä\nsilloinhan polttaisin valmista omaisuuttani\", arveli vaimo.\n\n\"Antakaa anteeksi, kun olemme kuluttaneet teidän aikaanne! Nyt saatte\nmeidän vuoksemme tehdä työtänne koko yön\", sanoi matkustaja.\n\n\"Ei se tee mitään. Yöllä on parempi polttaa kuin päivällä; lepään\nsitten huomenna -- -- eikäpähän nyt pimeä haittaa. On ollut niin\nhupainen kanssanne keskustella, sillä entinen elämäni aukesi eteeni\nkuin elävä kirja\", sanoi vaimo.\n\nSydämelliset hyvästit sanottuansa lähtivät matkustajat pois.\n\n\n\n\nIV.\n\nYlemmillä asteilla.\n\n\n\"Nyt meillä ei ole yhtään kiireitä, annetaan hevosen vaan kävellä\",\nsanoi matkustaja kyytimiehelle, hevosen kävellä jurpotellessa.\n\n\"Tulee kovin yö, ennenkuin ehdimme kaupunkiin\", vastasi kyytimies.\n\n\"Yöhän nytkin on ja yhtähän se meille on, tulemmeko sinne tuntia\nvaremmin tai myöhemmin. Minä tahtoisin ihailla näitä Pohjolan valoisia\nöitä\", sanoi matkustaja.\n\n\"No, samanpa tuo tekee\", sanoi kyytimies ja alkoi vihellellä jotakin\nmielilauluaan.\n\nSeurasi tovi äänettömyyttä.\n\n\"Mitä te piditte tuosta vaimosta?\" kysyi kyytimies äkkiä.\n\n\"Ihmeen paljon. Häntä kannattaa siveellinen ja uskonnollinen voima, ja\ntämä voima on kohottanut hänet monta muuta korkeammalle. Hän kelpaisi\nesikuvaksi monelle ihmiselle, sekä miehille että vaimoille\", sanoi\nmatkustaja.\n\n\"Älkää muuta älkääkä toista... Eikö sitten kelpaisi...? Ajatelkaas!\nVaimo-ihminen elättää kuusi lasta, joista vanhin ei ijässään ole\nvuoteesta päässyt ylös ... ja komiastipa elättääkin. Siihen sitten\nvielä päälliseksi maksaa semmoisen velan --. Se on jo jotakin. Hänellä\non nyt komea talo, ei kenellekään pennin velkaa; viljaa on säästössä\nmoneksi vuodeksi -- mitäs puuttuu, vaikkei ole kuin vaimoinen henki?\n-- -- -- Tiesinhän minä, että te pidätte hänestä\", puhkesi kyytimies\npuhumaan; tuntuipa siltä kuin koko vaimon hyvyys olisi ollut hänen\nansionsa.\n\n\"Oikeassa olette\", sanoi matkustaja ja vaipui taas mietteisinsä.\n\nKyytimies rupesi taasenkin viheltelemään, mutta tovin päästä rupesi hän\nnuokkumaan ja nukkui viimein.\n\nYksinään mietiskeli nyt matkustaja yön hiljaisuudessa. Ei kuulunut\nmuuta kun kävellä lötöstelevän hevosen kavioiden kapse ja\nkärrynratasten ritinä hiekoitetulla tiellä, sillä linnutkin pitivät\nyösydäntä ja olivat lakanneet laulamasta; ainoastaan jonkun juoksevan\npuron sorina säesti silloin tällöin noita yksitoikkoisia säveleitä.\n\n\"Kaupunki näkyy jo\", sanoi matkustaja ja nyhjäsi kyytimiestä.\n\n\"Jopahan, näen mä\", sanoi kyytimies oikaisten itsensä, kohentaen\nlakkiansa ja pyyhkien takkinsa hihalla kuorsaamisesta vaahtoontuneita\nsuupieliään.\n\n\"En ole tullut kysyneeksi kotipaikkaanne?\" sanoi matkustaja.\n\n\"Täältähän tuota olen kaupungista\", sanoi kyytimies haukotellen.\n\n\"Kestikievarista?\"\n\n\"Ei kuin pikku talosta.\"\n\n\"Sittehän te tiedätte mihin täällä on paras mennä?\"\n\n\"Tiedän... Eiköhän sitä kestikievarissa -- --. Haaih.\"\n\nKello oli kaksi yöllä, kun he tulivat kaupunkiin. Niinkuin\npikkukaupungeissa tavallisesti on, ei laitakaupungissa näkynyt\nhengenhuokua, sillä ihmiset nukkuivat parhaaltansa makeinta\naamu-untansa. Mutta keskemmällä kaupunkia tulla teppasi rannasta päin\nheitä vastaan jalkasin melkoinen parvi herrasmiehiä. Useat heistä\nkäveli käsikädessä ja heidän astuntonsa oli jotensakin varma. He\nmenivät matkustajain ohi mitään sanomatta, katsoa vilkasivat vaan\nheihin.\n\nTuskin olivat nämät näkymättömiin menneet, poiketen toiselle kadulle,\nkun matkustajia vastaan alkoi tulla toista maata. Heitä kohden ajaa\nviiletti nyt täyttä vauhtia hevosella tulijoita. Hevonen hyppäsi niin\nrajusti, että oikein hirvitti, semminkin näin yösenä aikana, jolloin\nkuitenkin on jonkunmoista hämärää, vaikka yöt ovatkin valoisat. Tuli\nkipinöitsi hevosen kavioista, lyödessään kengitettyjä jalkojaan\nkatukiviä vastaan ja kiessien rattaistakin tuiskahteli silloin tällöin\nsäkeniä. Kiessien taka-istuimella istui ajaja, ohjaten virmaa hevosta.\nKaksi herrasmiestä istui rinnan kiesseissä, retkahdellen, milloin\ntoisiansa vastaan, kulloin taas päinvastoin. Tavasta rötkähtivät he\nniin syvälle eteenpäin, että luuli heidät putoavan nurin-niskoin\nkiessien keulan ylitse hevosen jalkoihin. Väliin taas saivat he taapäin\nsemmoisen suonenvedon tapaisen ponnahduksen, että pelkäsi heidät,\nsääret virveliä huutaen, takaperoista häränpyllyä heittäen lentävän\nkyytimiehen ylitse päälleen kivikatuun. Oli miehissä notkeutta, ja\njospa lienee ollut lämpöäkin.\n\nMatkustajat kokivat väistää heitä ja niin päästiin onnellisesti\ntoistensa ohitse.\n\nSamassa tuli vastaan jalkamies-pari. He kävelivät niin tarkkaan koko\ntuon leveän kadun, että tuskin siihen jäi ainuttakaan neliöjalkaa, jota\nhe eivät olisi tallustelleet. Eipä kadun leveyskään kenties olisi\nheidän kulkeakseen riittänyt, jolleivät rakennukset katuvierellä olisi\nheitä estäneet laveampaa alaa tieksensä ottamasta. Tähän arveluun tuli\nsiitä, kun ystävykset yhtenään törmäsivät rakennusten seiniin kopiksi,\nmilloin yhdellä, kulloin toisella puolella katua. Tuossa rynnäkössä\nkävi välistä niin nolosti, että seinä potkasi heitä niin lujasti\nvastaan, jotta he kimmahtivat seljällensä kuin torakat, niin että\ntallukat viuhahtivat taivasta kohden. -- Toinen heistä oli pitkä ja\nhienosäärinen, hännystakissa oleva herra. Hän lienee pitänyt\nkatukivistä parempaa huolta kuin tukevampi kumppaninsa, koska hän\nyht'äkkiä rupesi niitä suutelemaan. Tämä kävi niin kiireesti ja\nsuurella vauhdilla, että hän huilasi sen voimasta hyvän matkan\nvatsastaan eteen päin. Siitä ylösnoustuansa oli hyvä palanen poissa\nhänen -- nenänsä päästä. Tämä ei tainnut olla mikään surettava vahinko,\nsillä sitä ennen oli hänen nokkansa tavattoman pystö ja terävä, mutta\nnyt oli se tasaantunut jotenkin suhteelliseksi. Kuitenkaan ei hän\ntainnut pitää koko nokan lyhennyksestä, sillä hän kiroili julmasti ja\ntapaili nokkaa kouraansa, mutta se riivattu heilui niin hirmuisesti,\nettei hän saanut sitä kiinni.\n\nKyytimies ei voinut olla seisauttamatta hevosta katsoakseen noiden\nherrojen vaivaloisia matkaa.\n\n\"Mi-mitä te mou-mou-kat si-siinä ka-ka-katselette ihmisiä?\" sommerteli\ntuo nenänsä tasannut.\n\n\"Aja pois!\" sanoi matkustaja kärsimättömästi.\n\nHe lähtivät.\n\n\"Kaikki ihmisetkö tässä kaupungissa ovat suomuksissa?\" kysyi\nmatkustaja.\n\n\"Ei toki kaikki. Eiväthän nuot ensimmäisetkään kovin pahasti... Eilen\ntuli ensimäinen höyrylaiva tänä kesänä kaupunkiin ja herrat ovat olleet\nsiellä juomassa; sieltä ne vaarit nyt palailevat -- kas taas tuolla!\"\nsanoi kyytimies, osoittaen erästä katua kohden.\n\nSieltä tuli toinen pari jalkamiehiä. He olivat lihavia ja parrakkaita\nmiehiä, niin toinen kuin kumpainenkin. Käsikaulassa tulla lötöstelivät\nhe ja kummallakin oli keppi kädessä. Tavasta heistä toinen lotkahti\npitkällensä kadulle ja välistä he taasen molemmin lytkähtivät yhteen\nnippuun; olipa siinä silloin kokonainen läjä. Kun kaaduttiin yhdessä\nnipussa, möngittiin miestuumasta ylös, mutta sortuiko heistä vaan\ntoinen, oli aina pystöön jäänyt valmis kovaonnista auttamaan. --\nSelvästi näki, että he työssä ja totuudessa kokivat toinen toisensa\nkuormaa kantaa.\n\nNyt tuli juuri kadunristeys, johon heidän piti kääntyä. Siinä oli\npytinki korkealla kivijalalla ja kivijalka oli vasta rapattu hyvin\nkarkeaksi, niinkuin kaupungeissa on usein tapana tehdä. Tämän sivua\nlähtivät ystävykset astelemaan. Nyt sattui niin, että toiselta putosi\nkeppi kivijalan viereen. Mikäpä muu siinä oli neuvona kuin täytyi\nruveta sitä ylös vuovaamaan. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppo\ntehtävä kuin puustakatsoja luulisi. Sillä kun hän suuren vatsansa\npäälle koetti sujuttaa itseänsä, niinkuin paininpuulle, teki vatsa\npahaa vastusta ja pääkin lienee ollut liian raskas. Siinä hän kiikkui\nkuin puntarin nenässä ja käsi ei vaan ylöttynyt keppiin, vaikka\nkuinkakin olisi kurkoittanut. Vihdoin teki hän väkiponnistuksen, mutta\nsillä paljolla seurauksella, että päänpuoli voitti, jalat kirposivat\nmaasta ja samassa pukkasi hän paljaan päälakensa kivijalkaan\nsemmoisella voimalla, että luuli kivijalan puhkeuvan sisään.\n\nVoi kova-onni sentään! Tuon munkkimoisen päälaen repi karkea rappinki\nniin ristirastiin, että se oli melkein yhtä monessa kairassa kuin\nnahkiaismerta ja veri kähisi siitä joka paikasta kuin siivilästä.\nKuitenkaan ei sitä kovin paljon verta tullut, mutta yleensä sitä vaan\nvalui. Koetettiin hakea haavaa, mutta sitä ei löytynyt missään ja\nkuitenkin oli se kaikkialla, sillä päälaki oli yhtenä mömmönä.\n\nKeppi se makasi rauhallisesti kivijalan vierustalla ja ikäänkuin\nilkkuen oli se olevinaan aivan tietämätön koko omistajansa ja muiden\nhädästä. Ja sen omistaja se laskeutui tyyneesti kepin viereen\nrauhallisesti lepäämään. Oli niinkuin hän olisi halunnut kepin luo, kun\nkeppi ei tullut hänen luoksensa, ja niin he olivat taasenkin hyvät\nystävät, kuten ennenkin.\n\nYstävä koetti toveriaan ylös auttaa, mutta se oli mahdoton. Hän koetti\nhäntä nostaa, venyttää ja vanuttaa, mutta siinä pysyi toveri,\nruikuttaen surkeasti. Matkustajat eivät voineet olla säälimättä tuota\nkovan onnen saanutta. He astuivat kärryistä alas ja sitten koetettiin\nmiehissä vääntää ylös pulman kohtaamaa, mutta kaikki oli turhaa, sillä\nhän pysyi kun pysyikin siinä; eipä mikään ihmisvoima näkynyt voivan\nhäntä auttaa, sillä hän ei vaan ottanut jalvoillensa.\n\n\"Kylle teiden teyty auttan teme herran. Ottan hevonen ja viiän kotia;\nmine maksa teile hyvä juomaraha\", sanoi sortuneen armelias ystävä\nmatkustajille.\n\nVaikka tämä olikin vastenmielistä, täytyi matkustajain kuitenkin,\nsamaritanuksen kannalta katsoen, tämä pyyntö täyttää, vaikkeivät he\nsitä herran sanojen mukaan ymmärtäneet.\n\nMatkustajat noutivat hevosen ja sitten he kolmikannassa väänsivät\nkova-onnisen sauvoinensa kärryihin.\n\nKun tuo seinään päänsä pukannut herra oli kotiin saatettu ja \"sisälle\"\nviety, aukaisi hänen jalomielinen ystävänsä pörssinsä, tirkisteli\nkauvan sen sisälle, valikoitsi ja haeskeli sieltä. Vihdoin löysi hän\netsittävänsä.\n\n\"Tuossa sine saa\", sanoi hän sitten ja ojensi kyytimiehelle\nkymmenenpennin lantin.\n\nKyytimies ei ottanut sitä.\n\n\"Mite? Tahtoko sine hevyttömempi vielä enempi? Se on liikapaljo sekin;\nviisi pennin olisivat rekkenyt, siliä eipe matkat oltu pitemmet\", sanoi\ntuo lähimmäisensä eduksi uhraavainen herra.\n\n\"Eipä taida vielä konkurssi aivan lähellä olla, koska on noin\nkitsas -- -- --. Senkin hävyttömät\", mutisi kyytimies.\n\nKun he tästä lähtivät, tulla kopitti satamasta päin eräs herra, jolla\noli puujalka. Hänen jalkansa oli aikoinaan reidestä poikki leikattu,\njonka vuoksi tuo paksu reiden tynkkä oli pistetty puujalan yläpäässä\nolevaan kiulumoiseen torveen; muutoin oli se hihnoilla kiinnitetty\nmiehen runkoon, jonka vuoksi ei sitä tarvinnut käsin kiinni pidellä.\n\nHän oli ehkä paras kävelijä kaikista noista edellisistä höyrylaivalta\ntulijoista. Hän tulla kapitti aika kyytiä, mutta oli kuitenkin sen\nverran vinossa, että tarvitsi koko käytävän (trotoaarin) leveyden\nkävellessään.\n\nNyt oli sattunut niin, että saman kadun varrella oli eräs katulyhdyn\ntolppa lahonut ja kaatunut kumoon. Eilisenä päivänä oli tolppa korjattu\npois ja maahan jäänyt tyvi nostettu maasta ylös. Täten jäi siihen syvä\nja kaitainen reikä. Tämä oli yöksi jäänyt peittämättä, siinä uskossa\nkai, ettei suinkaan kukaan siihen yöllä astuisi, semminkään kuin\ntavallinen jalka ei siihen mahtuisikaan.\n\n\"Hän on kauppamies Korppeliini, joka tuolta tulee\", sanoi kyytimies.\n\nSamassa tuokiossa kaatua mäksästi puujalka herra ylönkuppuraisiansa ja\nilkeä rusahdus kuului. Hän oli astua pötkännyt puujalkansa tuohon\ntolpan reikään ja siitä tuo kuperkeikka. Siinä rymäkössä meni hänen\npuujalkansa poikki ja hän ei päässyt paikalta pölähtämään.\n\nMatkustajat, jotka eivät tienneet koko tolpan reiästä niin mitään,\nhämmästyivät kovin ja riensivät apuun.\n\n\"Kuule sinä Melkkele (Mälkkälä)! Mene sinä minun rouvani tykö ja keske\nhene anta minulle toine jalka, ette mine pesse teste pois\", sanoi\nKorppeliini kyytimiehelle, sillä hän tunsi hänet.\n\n\"Minä olen kyytissä, niinkuin näette; sitä paitsi on minun hankala\nmennä sinne yöllä kolistelemaan\", sanoi kyytimies.\n\n\"No otta sine sitte minu kärry ja vie koti\", pyyteli hän vielä.\n\n\"Taitaisitte antaa kymmenen penniä, niinkuin Härkänterikin kun hänetkin\nkotiinsa raijasin, ja mihinkäs sitten kyyti joutuu?\" sanoi kyytimies,\nnähtävästi tuskaantuneena äsköisestä huonosta tienestistään.\n\n\"No mine anta markka sinulle, kun sine vie minun\", sanoi Korppeliini.\n\n\"Mitä tuo toinen herra sanonee?\" sanoi kyytimies ja katsoi kysyvästi\nmatkustajaa silmiin.\n\n\"Minä odotan tässä niin kauvan\", sanoi matkustaja.\n\nKyytimies lähti viemään.\n\nKestikievarin pihalla oli tyhjät kiessit. Niissä oli istumassa eräs\nherra. Hänellä ei ollut lakkia päässä ja toisessa kädessä vaan oli\nhansikka.\n\nKun matkustajat ajoivat kartanoon, istui hän pää riipuksissa, eikä\nnäyttänyt tietävän mistään; matkustajain liikkeestä tulleesta kolinasta\nhavahtui hän ja rupesi töllistelemään ympärillensä.\n\n\"Hevonen aisoihin! Kuuletteko te senkin kuhnurit\", äyhkyi herra\nmatkustajat huomattuaan.\n\n\"Mitä herra sanoo?\" kysyi kyytimies.\n\n\"Mitäkö sanoo? -- Vai niin! Hevonen aisoihin sanon minä, ja heti -- --.\nKuinka kauvan minun täytyy tässä huutaa ja odottaa? -- -- taikka\nmi-minä va-litan ... kyllä, kyllä minä näytän -- --. No tämähän ny-nyt\nkestikievari on!\" höpisi ja tiuskui herra.\n\n\"Mihin herra sitten matkustaa?\" kysyi kyytimies.\n\n\"Mihinkäkö? -- Häh? Ko-kotia minä menen ... o-omaan kaupunkiin\n-- --; e-en rupea olemaan tu-tuntiakaan tässä vi-viheliäisessä\nkaupunki- rähjässä. Ni-niin teen -- --. Kuulitko -- hevonen ja\nsukkelaan!\" toimitti herra.\n\n\"No mutta kotikaupungissahan te nyt olette, kestikievarin kartanolla ja\nkotinne on aivan lähellä, kolmas portti tästä\", sanoi kyytimies, joka\ntunsi tuon kyytiä haluavaisen herran.\n\n\"Mi-minä, minä, minä e-en tietäisi, minä. Tä-tämä ei o-ole ko-koti\nkaupunki, eikä tämä ole ni-niin päinkään, ja-ja kuinka hiton la-lailla\nminä tänne o-olen joutunutkin, -- si-sitä en saa pä-päähäni -- --.\nHevosta, he-hevosta\", höpisi tuo mielestään toisesta kaupungista oleva\nherra.\n\nViimeiseltä sai hän vaan heikolla äänellä sanansa sanotuksi, sillä\nsilmin-nähtävästi uni ja uupumus saivat hänessä yhä suurempaa valtaa.\nViimeiset sanat änkytettyänsä, nojaantui hän istumen selkämystä vasten\nja alkoi, viimeinen sana suussa, kuorsaamaan.\n\nSamassa sattui kestikievarin renki tulemaan pihalle.\n\n\"Viedään tuo Rysänder kotiinsa\", ehdoitteli kyytimies.\n\n\"Se akka saakeli\", sanoi renki ja raapi korvallisiaan.\n\n\"Mitäpä me hänestä ... ilkeähän tuota tuossakin ... sopikoot\nkeskenänsä\", arveli kyytimies.\n\n\"Kuinka se kävisi päinsä?\"\n\n\"Tämäpä nyt toki asia ... otamme kärryn aisoista kiinni ja vedämme\nherran kotiinsa. Siinä kaikki\", sanoi kyytimies.\n\n\"No.\"\n\nMiehet alkoivat vetää kärryjä pitkin kivillä laskettua pihaa.\n\n\"Noo, noo -- jo-joko vihdoinkin! -- A-ajaka, ajakaa, että et-et...\"\nörisi herra, joka rytinästä oli sen verran tointunut, että luuli nyt\nhevosen olevan edessänsä ja ajettavan luultua kotikaupunkia kohden.\n\nPorrasten eteen päästyänsä alkoivat he kantaa herraa huoneesen ja\nsilloin ei hän tiennyt mitään tästä maailmasta.\n\nPorstuaan päästyänsä rupesi kyytimies kolkuttamaan salin ovea.\n\n\"Mitä sinä siellä...? Pysy nyt siellä, missä yönkin olet viettänyt\",\nkuului vihdoin sisältä vaimonpuolen äreä ääni.\n\nKyytimies kolkutti sitä kovemmasti, hiiskumatta mitään.\n\n\"Kyllä minä sinun...\" kuului silloin ja samassa aukesi ovi.\n\nKyytimies tarttui oven laitaan ja vetäsi sen seljälleen.\n\n\"Hyi! Mitä roistoja te olette, jotka tunkeennutte ihmisten asunnoihin\",\nsanoi rouva säikähtyen ja vetäysi takaisin.\n\n\"Ei hätää, rouva ... on täällä talon herrakin\", sanoi kyytimies ja\nsamassa vanuivat he ohjattavaansa, kantaaksensa hänet huoneesen.\n\nKestikievarin renki otti vähän varomattomasti päänpuolesta kiinni, niin\nettä se kirposi hänen käsistään ja pää kolahti jotenkin kovasti\nlattiaan.\n\n\"Noo, noo, ma-mamma! Mi-mitä sinä sii-siinä nyt ta-taas\", ärisi herra.\n\n\"Eikö se vielä taas tuo sika ... mutta kyllä minä... Mitä sitä nyt\nmakuu-aikana tänne veditte, mahdoitte antaa hänen aamuun asti olla\nsiellä, missä hän on tuommoiseksi tullutkin?\" äystäsi rouva.\n\n\"Meidän syytämme ei siihen ole, että hänen laitansa on nyt tuommoinen,\nja luulenpa hänen olevan yhtä oikeutetun täällä olemaan kuin\nmuuallakin\", sanoi kyytimies ja he kantoivat herran sohvalle.\n\nSitten lähtivät herran kyyditsiät pois.\n\nSen ajan kuin he siellä viipyivät, odotti matkustaja heitä\nkestikievarin kartanolla.\n\n\"Omistaan eläjiä kait nuot höyrylaivasta palaajatkin lienevät, jotka me\nsatuimme näkemään, sillä tuskinpa hekään tarvitsevat köyhäin apua --.\nMonenlaista on tässä maailmassa\", sanoi matkustaja heidän tultuaan.\n\nSitten suoritti hän kyytimiehensä tämän suureksi tyytyväisyydeksi, ja\nlähti muutamaksi tunniksi etsimään leposiaa kestikievarista.\n\nKun matkustaja aamulla heräsi, oli kello jo yhdeksän. Kiiruusti puki\nhän päällensä ja lähti kaupungille. Kun hän oli jonkun tunnin kävellyt,\ntuli hän muutaman huoneen edustalle, jossa oli tavallista enemmän\nväkeä. Utelijaisuudesta seisahtui hän muiden joukkoon.\n\n\"Kuka siellä nyt on raastuvan päällä?\" kysyi eräs vasta tullut.\n\n\"Eihän tuolla näy mitään\", sanoi eräs koiran silmä ja alkoi töllistellä\nkatolle.\n\nSamassa huomasi matkustaja Kättä-Riston väkijoukossa ja meni häntä\ntervehtimään.\n\n\"Nythän se jo alkaa ruveta vetelemään\", sanoi Risto hymyillen.\n\n\"Mikä alkaa ruveta vetelemään?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Kylän rikkaimman miehen asiat.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hän on parhaaltaan tutkittavana raastuvassa.\"\n\n\"No mistä asiasta?\" kysyi matkustaja hämmästyneenä.\n\n\"Vekselin väärennyksestä.\"\n\n\"Niinkö lyhyeen loppuikin oikein ja väärin kokoonkääritty rikkaus?\"\nsanoi matkustaja kummastellen.\n\n\"Niin; vääryys ei menesty\", sanoi Risto ja hänen kätensä tynkkä\ntaasenkin värähteli.\n\n\n\n"]