[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEbm2Ng6vGbjhPCKivzVUwGTrlK0c9hWcOk1Nk_abPFM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},636,"Jälkipoimintoja III: Kanttilaiset","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"636-paivarinta-pietari-jalkipoimintoja-iii-kanttilaiset","636__Päivärinta_Pietari__Jälkipoimintoja_III_Kanttilaiset","Muistelmia katovuosilta","tietokirja",[],[],"fi",1889,null,17342,107087,false,44938,[23],"Finnish fiction",[25,26,27],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Other","\"Jälkipoimintoja 3: Kanttilaiset; Muistelmia katovuosilta\" by Pietari Päivärinta is a historical account written in the late 19th century. The book reflects on the devastating famine years experienced in Finland from 1862 to 1867, focusing on the effects of this period on the rural community of Kanttila and its inhabitants. Through poignant personal stories, the narrative explores themes of suffering, resilience, and the societal implications of scarcity.  The opening portion of the work vividly describes the dire conditions faced by the people during these famine years, marked by extreme hunger and suffering. It begins with a reminiscence of the plight of the community, emphasizing the escalating desperation felt by families as aid dwindled, leading to multiple deaths. A scene unfolds with a visit from the governor to a poorhouse, highlighting the mismanagement and inadequate assistance for the starving populace. Central to the narrative is the character of Kanttilan Antti, whose neglectful and self-indulgent demeanor is contrasted with the heartfelt struggles of his wife and children. The beginning establishes a grim portrayal of survival, encapsulating the societal distress while foreshadowing the consequences of human frailty against such adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],300,"Päivärinnan muistelmateos kuvaa 1860-luvun suurten nälkävuosien kurjuutta ja kärsimystä Suomessa. Tekstissä kerrotaan viidestä peräkkäisestä katovuodesta, hätäaputöistä sekä köyhäinhuoneiden karuista oloista ja kulkutautien leviämisestä. Kuvaus perustuu kirjoittajan omiin havaintoihin ja kokemuksiin nälänhädän ajoilta.","Pietari Päivärinnnan 'Jälkipoimintoja III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 636. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JÄLKIPOIMINTOJA III\n\nKanttilaiset. Muistelmia katovuosilta\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nLapualla,\nJ. W. Hissan kustannuksella.\n\nPorissa,\nAxel Bergbomin kirjapainossa 1889.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nKANTTILAISET\n\n\nNiinhän se on. Sen aikaisista asioista on paljon puhuttu ja kirjoitettu,\njolta tämäkin kertomus on. Mutta kenpä voisi siitä koskaan kaikenni\nvaijeta, joka omin silmin on nähnyt kaiken sen kurjuuden ja ne\nkärsimykset, mitä kansa sai vuosina 1862-1867 nähdä ja kokea. Olihan\nsilloin peräkkäin viisi katovuotta, joista vuosi 1867 oli hirvein.\nEdelliset neljä olivat ikäänkuin ennakolta kansalta imeneet kaiken\nvarallisuuden, mehun ja ytimen, valmistaen siten tilaa viimeisen,\nkovimman katovuoden hirmuille.\n\nKun ajattelen niitä aikoja ja muistelen niitä tapauksia mitä silloin\nnäin, pyrkii veri hyytymään suonissani ja kylmä väre tärisyttää\nruumistani. Kruunu riensi apuun, ulkomailta tuli lahjoja ja yksityiset\njakoivat leipäpalasta niin kauan kuin heillä oli jakamista, \"mutta mitä\nse oli noin paljoille\". Pian loppuivat kruunun varat, pian lakkasivat\nulkomaalaisten almut, pian ehtyivät yksityisen varat, ja pian olimme\ntasaväkiset voimissa ja varallisuudessa. Viimeinen vuosi ei ollut antanut\nravinnoksemme muuta kuin olkia ja nämät sekä peuran jäkälät tulivat nyt\nmelkein ainoaksi ravinnoksemme. Pian alkoi horjuvia haamuja kulkea pitkin\nteitä talosta taloon, etsien, jos jossakin löytyisi vielä jotakin\nsyötävää. Joka päivä tuli uusia tietoja uusista kuoleman tapauksista.\nNiistä, joiden oli eilen vielä nähty horjuen ja hoiperrellen tiellä\nkulkevan, oli aina joku johonkin kommeltunut ja siihen henkensä heittänyt\ntahi jonkun huoneen nurkkaan kuolla kytkähtänyt.\n\nHallitus ryhtyi voimakkaammin asiaan. Kunnille annettiin kova käsky, että\nniiden pitää laittaa köyhäin huoneet, joissa kuntien tulee köyhille antaa\ntyötä ja ruokaa, ja hoitaa heidät kaikinpuolin hyvästi. Hallitus katsoi\nperään, että nämät määräykset kaikkialla kiireesti pantiin toimeen, ja\nvalvoi jokapaikassa köyhäin huoneitten asioita. Tällä hyväätarkoittavalla\nlaitoksella oli kuitenkin kaikenni toisenlaiset seuraukset kuin mitä oli\ntoivottu. Sillä kaikki tämä viheliäisyys ja kurjuus yksiin paikkoihin\nkoottuina, synnytti ankaran kulkutaudin, ja kuolon-enkeli rupesi noiden\nkokoon-ahdattujen joukosta niittämään monin kerroin runsaamman saaliin\nkuin koskaan ennen.\n\nAikomukseni ei olekaan ruveta kirjoittamaan yleistä historiaa kaikesta\nsiitä, mitä maamme sai silloin kärsiä, mutta olkoon tämä mainittuna\nkertomuksen alustavana pohjana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn eräs sunnuntaiaamu kevät-talvella 1868. Läänin kuvernööri on köyhäin\nhuonetten tarkastusmatkallaan saapunut H----n kuntaan, jossa myös on\nköyhäin huone. Heti kun kuvernööri on päässyt kestikievarin pihalle,\nohjaa hän askeleensa köyhäintaloa kohden, johtaja saa kiivaan käskyn,\nsaapumaan heti kuvernöörin eteen, tekemään tiliä hallituksestaan; pian\nsaapuukin hän pelokkaan näköisenä.\n\n\"No, kuinka täällä nyt asiat ovat?\" kysyi kuvernööri.\n\n\"Huonosti, herra kuvernööri\", sanoi johtaja, ja hänen äänensä värähteli.\n\n\"Mitä, ja niin paljon kuin tänne on annettu apua\", sanoi kuvernööri\ntuimistuneen näköisenä.\n\n\"Muutama markkakymmeninen ja muutama kymmen jauholeivisköitä ei kauvaksi\nriitä, sillä hätä on niin yleinen, että kaikki ovat vailla\", rohkeni\njohtaja sanoa.\n\n\"Onko paljon sairaita?\"\n\n\"On ... paljon on\".\n\n\"Onko kuollut viime aikoina?\"\n\n\"Neljä viime vuorokautena\".\n\nKuvernöörin silmät iskivät tulta. Samassa tuokiossa tuli siihen horjuen\neräs vaimo kahden pienen tyttösensä kanssa. Vaimo oli valju ja kalpea.\nHänessä ei näyttänyt olevan muuta kuin kourallinen luita ja niiden päällä\nkelmettynyt, näivettynyt ja sinertävä nahka, jonka alla puoleksi sammunut\nhenki kyti. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle kuopalle, josta\nveltostunut silmäpari kiiluvasti tirkisteli eteensä. Hän näytti olevan\nkovin hämmästyksissänsä, sillä hän ei ensinkään tiennyt kuvernöörin\nolevan siellä. Molemmat lapset olivat myös laihoja, kalpeita ja\nrepaleisia.\n\n\"Onko tämä vaimo lapsineen teidän hoidettavananne? Vastatkaa\", sanoi\nkuvernööri tuimasti.\n\n\"On, herra kuvernööri\", sanoi johtaja.\n\n\"Te hoidatte köyhänne sangen huonosti, sanon minä, sen näen tämän vaimon\nja näiden lasten surkeasta näöstä; aivanhan he ovat pelkkiä luurankoja\",\nsanoi kuvernööri.\n\n\"He ovat olleet täällä vasta muutamia päiviä. Mutta minä luulen, etteivät\nhe tule täällä suuresti kostumaan, sillä olki ja jäkälä ei paljon voimia\nlisänne\", selitti johtaja.\n\n\"Ovatko he tältä kylältä kotoisin?\"\n\n\"Eivätkä ole ... he ovat penikulman päästä sydänmaalta, Kanttila\nnimisestä uudistalosta. Minusta tuntuisi parhaalta keinolta,\nkun menisivät kotiansa, ja sinne annettaisiin heille apua minkä\nvoitaisiin ... olisihan heillä siellä edes lehmä, jolta saisivat\nmaitotilkan ... täällä ei näy kukaan kauvan henkeänsä pitävän\", selitti\njohtaja.\n\n\"Sen minä sanon, että teidän pitää laittaa köyhille työtä tänne ja hoitaa\nköyhänne paremmasti, muistakaa se; toimittakaa niin, että he suurimmaksi\nosaksi itse ansaitsevat elatuksensa, etteivät he opi laiskoiksi\",\nmääräili kuvernööri.\n\n\"Työtä on tehty niin paljon kuin on voitu, mutta nykyinen köyhäin huoneen\ntyö on supistunut siihen, että vielä kynnelle kykenevät tekevät\nruumisarkkuja niille, jotka ovat päässeet pois tästä kurjuudesta; työ\ntuskapa on ollut, jos on saatu arkkuja niin paljon kuin on tarvittu. Mitä\ntätä ennen on kokoon saatu, ne ovat kaikki tuolla aitassa; tahtoisin\ntietää, kuka niistä vähänkään maksaisi ... kukaan ei nyt tarvitse muuta\nkuin leipää\", arveli johtaja.\n\nKuvernöörin tyytymättömyys leimahti nyt ilmituleen. Hän iski nyrkkinsä\ntäydellä voimalla lähellä olevaan pöytään, niin että pöytä kohona\nhyppeli.\n\n\"Vai niin! Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tee mitään köyhienne\nhoitamiseksi. Täällä he ovat valjuja ja kalpeita kuin luurangot, vaikka\nminä olen käskenyt heitä hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta minä sanon\nteille, että te olette olleet niskurit ja huolimattomat teille uskotussa\ntoimessanne. Te puhutte kuolleista ja ruumisarkuista, siihen siaan kuin\nteidän pitäisi puhua niiden apujen siunatuista vaikutuksista, mitä me\nolemme tänä ahdingon aikana teille hankkineet ja laittaneet. Mutta koska\nminullakin on jotakin sanomista teidän tekemisiinne, niin minä sanon\naivan yksinkertaisesti, että te ette saa kiusata köyhiänne, ettekä\nsaattaa heitä kuolemalle. Teidän täytyy -- niin, teidän pitää verottaa\nkuntaanne, ja määrätä manttaalin mukaan niin paljon annettavaksi, että se\nmuiden apujen kanssa riittää kuntanne köyhien elättämiseen\", säyhysi\nkuvernööri.\n\nKöyhäin huoneen johtaja oli tunnollinen mies. Hänen mielensä oli ennenkin\nmurruksissa, mutta kuvernöörin viimeisen puheen aikana särkyi se\nkaikenni. Hän tunsi ja tiesi olevaiset olot ja nykyisen kuntansa tilan\nniin tarkkaan, ett'ei kukaan sen paremmin. Hän oli sälytetty kantamaan\nyhteiskunnallista kuormaa, ja vastaamaan luonnon oikullisista turmista;\nsiinä hän oli kaikkensa tehnyt, mutta ei ollut hyvä niin eikä näin.\nSydämestään olisi hän tahtonut auttaa kansaansa, mutta voimat puuttuivat,\nsillä hänen voimansa oli kansan voimassa, ja ne myös puuttuivat. Viljavat\nveet nousi hänen silmiinsä, ja sanan, vastauksen lausumatta pökäisi hän\nulos, salataksensa kyyneliänsä. Siellä maantien varrella seisoi hän,\nmiettien nykyisiä oloja, ja niitä syytöksiä, joita hän tunsi syyttömästi\nsaavansa kantaa. Koko nykyinen kurjuus, ja ne väärät käsitykset, joita\nhallituksen miehet useinkin suurella pontevuudella esiin toivat\nnykyisistä oloista, olivat avonaisena suurena kirjana hänen edessään. Hän\nkäsitti täydellisesti mistä kaikki tämä oli tullut, ja tämä tunto ja\ntieto se oli, joka särki hänen sydämensä.\n\nSamalla tuli maantietä myöten viisi hevosta ajajineen, joilla näytti\nolevan raskaat kuormat. Johtaja pyyhkäisi takin hihalla kyyneleet pois\nsilmistänsä ja meni heidän luoksensa.\n\n\"Mitä teidän kuormissanne on, kun ne näyttävät niin raskailta?\" kysyi\nköyhäin huoneen johtaja matkamiehiltä.\n\n\"Lihoja.\"\n\n\"Miksi viette pois ainoankin mehun ja väen tänä ahdistuksen ja hädän\naikana?\" kysyi johtaja.\n\n\"Täytyy koettaa saada hiukankaan suurusta oljen sekaan, niin kauvan kun\non jotakin, jota vielä jollekin kelpaa; ilman sitä kesäkin tulee, eikä\nole kourallistakaan siementä peltoon\", sanoivat matkamiehet.\n\nJohtajan kyyneleet haihtuivat. Niistä sanoista huomasi hän, että vielä on\nkansassa toivoa ja luottamusta, ja että heissä kyti tunne, että: \"Viel'\nuusi päivä kaikki muuttaa voi.\" Hän hierusteli silmistänsä pois\nviimeisetkin kyyneliensä jäljet ja palasi kuvernöörin luo.\n\n\"Te ette vastannut minulle mitään; siihen siaan, että teidän olisi\npitänyt vastata, luistatte te pois minun kynsistäni. Te ette voi päästä\ntästä muutoin kuin selittämällä: kuinka asiat voivat näin huonosti olla\",\nsanoi kuvernööri yhä tuimasti.\n\nPyylevänä ja ylevänä seisoi johtaja kuvernöörin edessä. Asiain nykyinen\nkanta oli hänellä selvillä ja hän ei tuntenut aristelevansa tässä asiassa\nmitään voimaa tässä maailmassa.\n\n\"Herra kuvernööri!\" alkoi johtaja. \"Tämä maatamme kohdannut kurjuus ei\nole minun, eikä kansamme tekoa; se on korkeimman sallimuksesta tullut, ja\nsiihen en tunne itseäni enkä muita vikapääksi. Väärin on se, että minua\nja kuntaa siitä syytetään. On helppo sanoa ja määrätä, että kaikki tämä\nviheliäisyys on meidän poistettava, mutta sitä me emme voi tehdä. Te\nsanotte, että kuntaa pitää verottaa ja koota näille kaikille riittävä\nruoka. Mitä tämä on? Kunta on tehnyt kaikki mitä on voinut, ja antanut\nniin kauvan kuin on ollut antamista; nyt on kaikki lopussa ja annettu\nmitä on ollut annettavissa. Kaikin olemme samoissa varoissa ravinnon\nsuhteen. Tauti ja sairaus leviää ympäriinsä ja moni talollinen on tullut\ntänne kuolemaansa hakemaan, kun kotona ei ole enään mitään ollut ...\njospa he raukat osaisivat kotonansa pysyä, olisihan siellä edes raitis\nilma, mutta täältä puuttuu sitäkin ja kuolema on jokaisen kimpussa...\nKaikki mitä kunnasta voidaan tänne saada, on muutama piimäkannu ja joku\ntilkka maitoa ja sillä ei kauvas mennä. -- Tässä minä olen, enkä voi\ntoisin sanoa; en itsekään tiedä, tämäkö vai huominen päivä on viimeiseni\n-- -- tehkää minulle mitä tahdotte.\"\n\nKuvernööri oli tunnokas mies. Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään\njohtajan puhuessa. Kun tämä oli puheensa lopettanut, pyyhkäsi kuvernööri\nsalaa silmänsä ja sanoi miehekkäästi:\n\n\"Minä ymmärrän teitä. Vika ei ole tosiaankaan meissä kenessäkään, mutta\nse on sallimuksessa. Tehkäämme miehissä kuitenkin mitä voimme hädän\nlieventämiseksi. Älkäämme siitä enään puhuko. -- Minä haluan nyt nähdä\nsairaita; olkaa hyvä ja ohjatkaa minut sinne.\"\n\nToistakymmentä henkeä makasi kalpeana ja riutuneena toisella puolen\nkartanoa olevassa avarassa tuvassa. Raukeina ja voimattomina taistelivat\nhe siinä viimeistä taisteluaan. Heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti\nkolkoista ja syvälle painuneista silmäkuopista, ja melkein tyytyväisinä\nnäyttivät he odottavan viimeistä hetkeänsä.\n\n\"Hyvä Jumala! Täällähän on paljon sairaita ja niin heikon näköisiä.\nTässähän on lääkäri aivan lähellä; olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne\",\nsanoi kuvernööri johtajalle.\n\nJohtaja lähti ja pian palasi hän lääkärin kanssa.\n\n\"Täällähän on paljon sairaita; oletteko käynyt näitä katsomassa?\" sanoi\nkuvernööri lääkärille.\n\n\"Kyllä on käyty, herra kuvernööri\", vastasi lääkäri.\n\n\"Määrätkää näille sairaille kyllältä tehokkaita lääkityksiä; kyllä minä\ntoimitan niin, että ne tulevat apteekkiin maksetuiksi\", sanoi kuvernööri.\n\n\"Kyllä osattaisiin määrätä auttavia lääkkeitä, mutta meidän rohteloissa\nei ole semmoisia rohtoja, joita nyt tarvittaisiin\", sanoi lääkäri.\n\n\"Mitäs tämä on? Pitäähän apteekeista löytyä kaikkia mitä tarvitaan.\nSanokaa minulle mitä puuttuu, ja minä tahdon pakottaa heidät\nvelvollisuutensa täyttämään, elleivät he lääkäreitä tottele\", sanoi\nkuvernööri.\n\n\"Herra kuvernööri!\" sanoi lääkäri ja oikaisi itsensä suoraksi. \"Sairasten\nparantamiseksi ja taudin levenemisen estämiseksi tarvittaisiin paljon\nrukiisia jauhoja, sillä mikään lääkintä-oppi ei ole vielä tähän saakka\nkeksinyt semmoista keinoa, että ihmisiä voitaisiin hengissä pitää oljilla\nja jäkälillä.\"\n\n\"Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Minä luulin selvinneeni jo johtajan\npuheesta, mutta niin ei ollut. Minä olen väärin teitä tuominnut, antakaa\nse minulle anteeksi!\" sanoi kuvernööri, kävellen johtajan luo ja\npuristaen hänen kättänsä. Kirkas kyynel kiilsi kuvernöörin silmässä\nnytkin.\n\n\"Sairaille ei saa enään antaa olki- ja jäkäläleipää, Sitä syökööt\nterveet; minä laitan jauhoja tänne. -- Mistä saamme terveellistä,\nvoimakasta ruokaa näille jo puoliseksi?\" jatkoi kuvernööri.\n\n\"Äskettäin ulkona käydessäni puhuttelin matkamiehiä; heillä oli viisi\nkuormaa tuoreita lihoja, jotka he aikovat viedä kaupunkiin\", ehätti\njohtaja sanomaan.\n\nSanan lausumatta pisti kuvernööri kätensä poveensa, ja vetäsi sieltä\nsetelitukun esiin. Hän ojensi sen johtajalle ja sanoi: \"Tässä on\nkuusisataa markkaa, ottakaa ne... Menkää ja ostakaa kaikki ne lihat, ja\nlaittakaa niin, että kaikki saavat puoliseksi tuoretta velliä. Hankkikaa\njääneellä rahalla jauhoja, mutta rahoista on teidän tekeminen tili --\nymmärrättehän -- mutta ei sairaille muuta kuin selvää leipää, muistakaa\nse; kyllä minäkin puolestani koetan tehdä kaikki mitä voin\", toimitti hän\nsitten pontevasti.\n\nLähellä olevassa kirkossa soitettiin juuri aamukelloja. Ryysyinen, kalpea\nja horjuva joukko lähti köyhäin talosta sauvoihinsa nojaten huojumaan\nkirkkoa kohden kuullaksensa elämän, toivon ja lohdutuksen sanoja, sillä\nolivathan ne niin monta kertaa ennenkin virkistäneet heitä vaivoissa ja\nkärsimisissä ja lohduttaneet murheessa. Sairaat kun kuulivat kellojen\näänen, panivat kätensä ristiin ja siunasivat.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka suuri luottamuksen voima noilla raukoilla onkaan\nJumalaansa\", sanoi kuvernööri, kääntyen samassa akkunaan, salataksensa\ntaasenkin kyyneliään.\n\nKuvernööri ja lääkäri tekivät lähtöä. Ystävällisesti puristi kuvernööri\njohtajan kättä, kehoittaen häntä edelleenkin pitämään huolta hänen\nhallussaan olevista köyhistä ja sairaista.\n\n\"Vielä kerran muistutan, ettei sairaille muuta kuin selvää leipää -- niin\nja olinpa unhottaa sanoa: paraspa kylläkin taitaa olla, että lähetätte\nkotiinsa kaikki semmoiset, joilla on lehmä avonisin; saavathan edes\nsiellä maitotilkan ja raitista ilmaa. Antakaa heille kotiinsa apua minkä\nvoitte, mutta meidän voimamme ja varamme eivät riitä kaikkiin tarpeisin\n-- laittakaa tuo vaimokin lastensa kanssa kotiinsa, hän, joka on tuolta\nsydänmaalta\", sanoi kuvernööri ja sitten hän lähti.\n\nSuuren kiitollisuuden tunsi johtaja sydämessään kuvernööriä kohtaan. Hän\noli tunnustanut erhetyksensä niinkuin mies ja rientänyt korjaamaan niitä.\nMonta epäkohtaa ja väärää käsitystä olevaisista oloista oli nyt poistunut\nja johtaja tunsi sydäntänsä helpottavan. Keveällä mielellä riensi hän nyt\ntoimiinsa ja pian oli monessa isossa muuripadassa kiehumassa tuoretta\nlihaa. Voi kuinka ahnaasti ahmi tuo riutunut ja nälkäinen joukko tuota\nvoimakasta ravintoa, jonkalaista eivät he moneen herran vuoteen olleet\nsaaneet. He olisivat syöneet itsensä kuoliaaksi, mutta heille täytyi\nantaa määrän perästä...\n\nSairaille ruvettiin nyt antamaan selvästä viljasta tehtyä ruokaa ja\nlääkitsemään heitä. Mutta tämä ei voinut pelastaa heitä kuolemasta, sillä\nnäljästä, taudista ja vaivoista riutuneet ja väsyneet elimistöt eivät\nolleet enään pelastettavissa. Voimakas ruoka, vaikka niukemmastikin\nannettuna, vaikutti aivan päinvastaisesti kuin oli otaksuttu. Sairaat\ntunsivat vaan joutuisammasti heikkonevansa, kuin saivat voimakasta\nravintoa, ja olipa useankin kanssa niin, että hän tunsi vastenmielisyyttä\ntätä uutta ruokajärjestelmää vastaan.\n\n\"Antakaa meille jäkäläleipää, se on muriampaa!\" pyyteli usea sairas\nepätoivossaan.\n\nLääkärin luvalla annettiinkin jäkäläleipää sitä haluavaisille, mutta\ntämäkin oli vaan hukkuvan tarttumista oljen korteen. Usealla heillä oli\nkuolemaakin tehdessään pala suussa minkä mitäkin ruokaa, jota he kokivat\npureksia siihen asti kuin veltostuneet leuvat uupuivat, voimatta enään\nmitään toimittaa. Pian silloin kurkku korahteli viimeisiä kertoja, ja\nsilloin oli lopussa heidän nälkimisensä ja kärsimisensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Menkää tekin lastenne kanssa kotiinne tästä surman ja kauhun pesästä.\nMinä annan teille pari leiviskää jauhoja, saattehan siten joksikin ajaksi\nsuurushiukkaa maitotilkan ja petäjäisen sekaan... Ei täälläkään lihavat\npäivät ole; päälliseksi on täällä kuolemalla paljon suurempi voima kuin\nmissään muualla, sillä tänne on paljon sairaita ahdattu yhteen kokoon,\njonka vuoksi ilmakin tuntuu myrkyttyneeltä ... olisihan siellä raitis\nilma edes\", sanoi johtaja Kanttilan uudistalon vaimolle seuraavana\nmaanantai aamuna.\n\n\"Kyllähän minä mielellänikin, mutta...\", sanoi vaimo epäröiden.\n\n\"Eikö se teille olisikaan mieluista...? Olisitteko täällä kuoleman\nkeskellä mieluummin?\" kysyi johtaja.\n\n\"Sen en ... kyllä minä menen, kun vaan voisin viedä ne jauhot ... ei sitä\nsielläkään...\" sanoi vaimo katkonaisesti, ja heikko voimaton huokaus\npuhkesi hänen rinnastansa.\n\n\"Minä hankin kelkan ... kyllä te vetämällä ne jaksatte viedä ... onhan\nnyt hyvä ilma ja tiet ovat hyvästi auki\", ehdotteli johtaja.\n\n\"Kyllä minä koetan lasteni kanssa vuovata, kun vaan kelkan saan\" sanoi\nvaimo.\n\nJauhot punnittiin ja sälytettiin kelkkaan, ja niin lähti vaimo horjuen\nkäyden pienen tyttönsä kanssa, vuovaamaan kotiansa kohden.\n\nKanttilan uudistalon asukasten sisällistä elämää ei yleisesti tunnettu\ntodellisuudessa, sillä vaimo salasi sen huolellisesti. Kotitarpeen viinan\npoltto oli silloin jo lakkautettu, mutta salapolttimoilla koki useakin\nvireillä pitää vielä tuota monelle niin mieluisaa ja heidän mielestään\nvälttämätöntä ammattia. Vaikka oli niin kovat nälkävuodet, että\nlaumottain kuoli ihmisiä ravinnon puutteesen, eipä kuitenkaan\nsalapolttajat kaikenni hävinneet, vaikka heitä vielä päälliseksi\nahkerasti saatettiin la'in rangaistaviksi.\n\nKanttilan Antti ei tosin ollut salapolttaja, mutta hän oli liitossa\nheidän kanssaan. Joka ikisen suurushiukan, mitä näinä kovina aikoina\nsaatiin, kantoi hän likimäiselle salapolttajalle ja keitätti viinaksi,\nryöstäen siten ainoankin ravitsevan palan vaimonsa ja lastensa suusta.\nHänellä oli niin suuri tottumuksen voima, että hänellä piti aina taskussa\nolla viinapullo, vaikk'ei mitään muuta hänellä olisi ollut. Erinomaiseksi\njuopoksikaan ei häntä voitu sanoa, sillä kukaan ei koskaan nähnyt hänen\nolevan perin juovuksissa. Lieneekö se sitten tullut siitä, että hän oli\nniin kovin tottunut väkeviin, ett'eivät ne hänessä vaikuttaneet, vai\nvaroiko hän todellakin niiden liiallista nauttimista, sitä ei ole\nselville saatu. Summa vaan oli se, että aina oli hänellä taskumatti\npovessa ja usein nähtiin hänen siitä maistelevan.\n\nTämmöisiä keinoja käytti Kanttilan Antti koko katovuotten ajankin ja\nsemmoista elämää vietti hän, pitämättä vähääkään lukua kaikesta siitä\nköyhyydestä, näljästä ja kurjuudesta, mitä perhe, ja hän itsekin, sai\nkärsiä. Vaimo usein itkien rukoili ja pyyteli, ett'ei hän, Jumalan\ntähden, veisi salapolttimoon niitä ainoita suuruksia, mitä milloinkin oli\nyhdellä tai toisella tavalla voitu joskus saada. Kuitenkaan ei tämä\nmitään auttanut, sillä mies selitti yksinkertaisesti, ett'ei hän voinut\nmuutoin elää ja toimeen tulla. Tämän tähden se oli, kun hän oli vaimonsa\nja lapsensa häätänyt köyhäin huoneesen.\n\nKun vaimo lastensa ja jauholeiviskäinsä kanssa tuli kotiinsa, ällistyi\nmies pahanpäiväisesti. Hän oli toivonut pääsevänsä heistä, lähettämällä\nheidät köyhäin huoneesen, ja saavansa elätellä vaan omaa henkeänsä, kuten\nparhaiten taisi, mutta nyt näki hän toivonsa pettäneen, ja siitä tuo\nällistyminen. Häntä ei voinut sanoa pahaksikaan perhettänsä kohtaan,\njospa ei hyväksikään, sillä silloin kuin oli hyvät vuodet ja leipää\nkyllitellen, ei hän kieltänyt heiltä leipää, eikä kohdellut heitä\nmuutoinkaan pahasti, kunhan hänellä vaan oli taskumatissa olemista, ja\nsai siitä mielinmäärin maistella. -- Niin, hän oli noita kylmiä,\nyhtäkaikkisia luonteita, joille kaikki ulkopuolella itseänsä oleva\nmaailman meno ja ihmisten elämä ja toimeentulo oli saman tekevä, olipa se\nsitten hyvästi tai huonosti --; semmoisista huoli hän viisi.\n\n\"No miksi herran tähden te kotiin tulitte...? Millä tavalla luulette\nminun voivan teidät elättää?\" sanoi hän vaimonsa ja lapsensa nähtyään.\n\n\"Meillä on jauhoja pari leiviskää kelkassa tuolla ulkona\", sanoi vaimo\nhuohottaen ja istuen samassa voimattomana penkille.\n\n\"Hoo! Sepä sitten hyvä on. Saanhan taasenkin pullooni jotakin; se onkin\njo viikon päivät kuivillaan ollut\", sanoi mies kylmästi.\n\n\"Älä, hyvä ihminen, vie niitä salapolttimoon ... ovathan ne ainoat\nsuuruksemme, mitä olemme pitkään aikaan saaneet\", pyyteli vaimo\nhengästyksensä seasta.\n\n\"Mks'ette pysyneet siellä?\"\n\n\"Ei sielläkään paistetut pyyt suuhun lennä... Nälkää ja tautia on\nsielläkin -- -- kurja aika ... Jumala meitä kaikkia armahtakoon...!\nMitä sanoisivat ihmiset, jos veisit jauhot ... ovathan ne\nannettu meidän henkemme hengissä pysymiseksi... Älä vie niitä\nsalapolttimoon ... minä rukoilen sinua -- älä vie\", koetti vaimo\npyydellä.\n\n\"Nouda toisia jauhoja sieltä; ne saatte sitten syödä\", sanoi mies\ntuimasti.\n\n\"Ei sielläkään jauhot hyljyksi jouda ... määrän perästä hekin saavat ja\nantavat. Mitä sanoisivat he, jos nyt heti menisin toisia tahtomaan... Ei,\nei se käy ... älä vie niitä jauhoja...! Luulet sinä minun hyvinkin\nväkevän olevan, kun niin vain käsket -- olipa se niin ja näin, jos ma\njaksoin tulla kotiin jauhojen ja lasten kanssa -- --. Älä, älä mie...\"\n\n\"Mitä parempi se sitten on, että minä kuolen puutoksiini ja joku toinen\njääpi elämään? -- Ei, niin sen täytyy olla kuin sanottu on\", sanoi mies\nja väänsi jauhopussin olallensa, jonka hän oli sillä välin tupaan\nnoutanut.\n\n\"Tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien\nsekaan\", sanoi vaimo tukahtuneella äänellä.\n\n\"Saatanpa tuosta tuumailla\", sanoi mies ja lähti.\n\nMiehensä mentyä purskahti vaimo katkeraan itkuun. Koko elämän kurjuus\nkaikkine kovuuksineen ja kylmyyksineen aukesi yhdellä haavaa hänen\nsilmiensä eteen. Kolkkona, mustana, ammottavana hautana oli tulevaisuus\nhänen edessänsä, valmisna nielemään samaan kauheaan kitaansa hänetkin\nlapsineen, johon hän oli jo niin paljon ennen ihmisiä niellyt, tulematta\nsen täydemmäksi. Hän tunsi itsensä peräti pieneksi ja vähäväkiseksi,\nvastustamaan tuota voimaa, joka kaikki muserti ja murskasi, huolimatta\nnäljästä, kärsimisistä ja kyyneleistä; tuntuipa siltä kuin olisi hän\nollut jo haudassa, johon multaa vyöryi hitaasti, mutta varmasti,\nlikistäen häntä niin raskaasti, että oikein henkeä ahdisti.\n\nHän tunki ankaran itkemisen ja surun heikontavan vähiä voimiansa; hän\nkoki pidättää sitä -- hän ei olisi itkenyt eikä surrut, mutta hän ei\nvoinut toisin tehdä, sillä apua, turvaa, neuvoa ja lohdutusta ei kuulunut\nkoskaan. Nälkä kalusi ja jäyti hänen ennestäänkin jo nääntynyttä\nsydäntänsä, mutta mistäpä tuli yksi ainoakaan pala semmoista ravintoa,\njolla sammuttaa vaateliaan ja aina kintereillä olevan ahnaan velkojan\nvaatimuksia. Lapset olivat yhtyneet itkemään äidin kanssa; heilläkin oli\nheidän syynsä: oma nälkä ja väsy sekä äidin suru ja kärsimiset; tämä näky\nja tunto lisäsi vielä kiviä kuorman päälle murheelliselle äidille.\n\nTämmöisessä tilassa oli Kanttilan kotiväki, kun isäntä palasi\nsalapolttimosta. Hän oli saanut salapolttajalta jo etukäteen pullonsa\ntäyteen mielijuomaansa. Siitä oli hän maistellut kotiin tullessaan ja oli\nnyt erinomaisen hyvällä tuulella. Kädessä oli hänellä kiulu, joka oli\ntäynnä sakeaa rankkia, oikein parasta tavaraa, mitä semmoisista paikoista\nvoipi nälkäisen ravinnoksi saada.\n\n\"Älkää nyt itkekö... Kyllähän tässä eletään... Minä toin rankkiakin\nsieltä -- oikein sakeaa... Kyllähän tässä... Maistakaa tästä pullosta\npikkusen ... se virkistää\", puheli mies, näytellen rankkikiuluaan, ja\ntarjotellen pullostansa itkeville vaimolleen ja lapsilleen.\n\nVaimo oli niin kiintynyt itkuunsa, ett'ei hän ollut voida siitä lakata.\nVaikka kuinkakin hän olisi koettanut pidättää, reväisi se kuitenkin\nsydämen pohjasta, ja silloin pääsi itku aina uuteen valtaan. Vihdoin\nkuitenkin alkoi hän vähitellen tyyntyä, mutta kauvan se kuitenkin reväisi\nsydämestä, sillä olihan se nääntymäisillään ja särkymäisillään.\n\nKun vaimo oli tyyntynyt, maisti hän todellakin miehensä pullosta sen\nverran, että nielulle meni; lapsille annettiin muutamia tippoja veden\nseassa. Sen vertainen tilkka meni vaimon nääntyneesen ruumiisen niin,\nettä hän raukesi hermottomaksi kuin lankavyyhti, ja hänet täytyi\ntoimittaa vuoteesen maata. Kylmänä, virkistävänä virtana tuntui se ensin\nkiertelevän heikossa sydänalassa, mutta sitten se lämmitti ja vahvisti.\nKauvan ei kuitenkaan tuon hänelle oudon ja uuden elämän lähteen\nvirvoituspisara voinut virkistää hänen veltostuneita elimiään, sillä\nkaksi kertaa veltommaksi ja raukeammaksi tunsi hän itsensä ensi\nhuumauksen sivu mentyä.\n\nKun vaimo tointui niin paljon, että hän voi puhua, alkoi hän huolehtia\ntaloudellisista asioista.\n\n\"Pan -- -- pankaa uuni lämpiämään ja -- ja sotkekaa olkijauhoja rankkiin,\net -- että saisin jotakaan sydämeeni. Mi -- minä aivan näännyn ...\npaistakaa sit -- sitten... Kun minä voisin käydä lehmän lyp --\nlypsämässä\", määräili hän katkonaisesti.\n\nMies ja vanhempi tyttö rupesivat heti touhuun. Isä kaasi vähän rankkia\nkuppiin ja sitten alkoi tyttö sotkea olkijauhoja sen sekaan, mitä kiuluun\noli jäänyt; sillävälin pani isä uunin lämpiämään.\n\nHorjuen kontturoitsi vaimo ylös. Hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa\nvarjontapaista painoansa, mutta yhtäkaikki meni hän hoiperrellen\nnavettaan lehmää lypsämään.\n\nNavetasta palattuansa kaasi hän maitotilkkaan montavertaa enemmän vettä\nkuin maitoa oli, ja pani sen pataan suolan kanssa kiehumaan.\n\nKun illallinen oli kaikin tavoin saatu valmiiksi, rupesi\nperhe atrioitsemaan. Isännällekin oli emäntä pannut kuppiin\nmaitokeitos- sinukkaa, mutta tämä ei huolinut siitä. Hän otti tuon\nkupin, johon hän oli kiulusta rankkia kaatanut, sekoitti siihen suolan,\nja rupesi siltään syömään, sitä ennen otti hän toki taskumatistansa.\nSemmoinen oli hänen elämänsä keino ollut jo pitkät ajat; siinä hänen\nsuuruksensa. Eihän se hänelläkään hääviä ja lihavaa tuo elämä ollut,\npaha vaan, kun vaimo ja lapset saivat hänen viinan himonsa tähden\nkärsiä.\n\n\"Syökää nyt vaan kaikki ... en minä tahdo maitokeitosta ... syökää te\nvaan kaikki ... kyllä minä aina elän\", puheli perheen-isä, appaessaan\nsuolattua rankkia suuhunsa.\n\nNiin. Olihan isännän taskumatissa nyt olemista.\n\nNiinkin vähän ravinnon saaminen vaikutti nälkäiseen äitiin ja lapsiin\nhervaisevasti. Tämän tuntiessaan toimittivat he itsensä maata. Lapset\nlukivat iltarukouksensa ristissä käsin ja äiti kiitteli Jumalaa\nsydämestänsä, kun asiat ovat näinkin hyvästi.\n\nNiin sitä Kanttilassa elää kitkutettiin eteen päin. Isäntä oli suostunut\nvaimonsa viimeiseen pyyntöön; hän oli salapolttajalta tinkinyt rankin\ntakaisin, ja uskollisesti kantoi hän sen kotiin. -- Olihan sekin tyhjää\nparempi. Tuota ainoaa elämän lähdettä pidettiin tarkasti kuin kultaa\nkämmenellä, sillä eipä ollut tiedossa, milloin semmoinen hyvyys taas\nsaataisiin.\n\nMutta näillekin varoille tuli viimein loppu. Loppunut oli rankki ja\nehtynyt oli isännän taskumatti. Paha puute ja hätä tuli hänellekin,\nvaikka hän oli imenyt ytimen köyhäinhoidon antamista ja vaimonsa tuomista\njauhoista, ja yhtäkaikki ollut osallisena rankin syönnissä vaimonsa ja\nlastensa kanssa. Ehtimiseen pyyteli hän vaimoaan, että tämä menisi\nköyhäinhoidolta vielä jauhoja pyytämään.\n\n\"En minä jaksa kävellä kylään\", sanoi vaimo miehensä pyytelemisiin.\n\n\"Jaksoitpahan viimeskin\", viittaili mies.\n\n\"Niin, viimes ... silloin olin vielä paljon vankempi, mutta nyt\n-- -- -- Mitähän hyvää niistä sitten olisi, jos jauhojakin saataisiin...?\nVeisithän ne kuitenkin salapolttimoon\", sanoi vaimo surullisesti.\n\n\"Vähäkö niistä olisi hyvää: saisinhan minä viinaa ja te rankkia; sillä\ntavoinhan sitä nykyäänkin on eletty, maitotilkan apuna ollessa\", selitti\nmies kylmästi.\n\n\"Viina ei ole ruokaa, eikä voi ihmistä nälkäkuolemasta varjella... Väärä\nlähde sinulla on, usko minua... Sinä imet vaimosi ja lastesi verta\",\nsanoi vaimo.\n\n\"Mutta jos menisit hevosella\", sanoi mies, ikäänkuin ei hän olisi\nkuullutkaan vaimonsa viimeistä puhetta.\n\n\"Minussa ei ole hevosen ajajaa, eikä muuta menijää ... mene itse, jos\nhaluat, mutta minä en mene\", sanoi vaimo lujasti.\n\nMies ei olisi suurin surmin mennyt köyhäin hoidolta apua pyytämään. Häntä\nvaivasi häpeän tunne, että mennä suorastansa apua anomaan, sillä olipa\nhän oppinut luottamaan omaan kykyynsä ja toimeentuloonsa. Hyvinä aikoina\nolikin hän nurkumatta elättänyt perheensä moitteettomasti, turvaamatta\nkeneenkään muuhun kuin omaan itseensä, vaikka kohtakin hän ahkerasti\nsuuteli taskumattiaan. Lieneepä hänellä ollut sekin pelko, että on\nkenties tiedoksi tullut, ettei hän ole voinut taskumatistansa luopua\nnäinä kovinakaan aikoina. Tämmöisethän ne syyt olivat, jotka tuon matkan\ntekivät hänelle niin vastahakoiseksi ja jonka vuoksi hän niin hartaasti\npyyteli vaimoansa sinne menemään.\n\nKun vaimo teki niin jyrkän vastuksen, alkoi mies hankkia lähtöä, sillä\neipä muuta neuvoa ollut ja hätä kapisi kantapäillä, paruttaen ja\nkuristaen suolia hirveästi.\n\n\"Jos sattuisit jonkun jauhohiukan saamaan, niin älä suinkaan vie niitä\nsalapolttimoon, sillä tämä on viimeinen toivomme ... minä toivon nyt\nsinusta...\" sanoi vaimo, kun näki, että mies itseänsä matkaan hankki.\n\n\"Kaikkea häntä...\" sanoi mies ja lähti.\n\nSe oli aamu, kun hän lähti hevosella kotoa. Kaiken päivän odottivat vaimo\nja lapset isäntää kotiin tulevaksi, mutta häntä ei näkynyt ei kuulunut.\nPitkäksi kävi odottaminen, sillä kovin kaiveli nälkä sydäntä ja joku\nvaistomainen toivo kyti kuitenkin mielessä, että ehkä kylämies toisi\njotakin syötävää.\n\nIllalla myöhään tuli mies kotiin.\n\n\"Saitko mitään?\" kysyi vaimo pelokkaasti.\n\n\"Sainhan tuota vähäisen\".\n\n\"Minkä verran?\"\n\n\"Ei muuta kuin leiviskän jauhoja ... ei heilläkään ole\".\n\n\"Missä ne ovat...? Tuo, Jumalan tähden, ne tänne, että saadaan keittää\npuuroa ... me hiukeamme tuohon paikkaan\", hätäili vaimo.\n\n\"Ei ne ole täällä, minä ne vein -- -- --\".\n\n\"Veit, mihin veit...? Ethän, Jesuksen tähden, salapolttimoon?\" sanoi\nvaimo ja hän rupesi kauheasti vapisemaan.\n\n\"Mihinkäs sitten?\" sanoi mies niin yhtäkaikkisesti ja kylmästi, että\nolisi luullut jäitä putoilevan hänen suustansa.\n\nVaimo parahti kipeällä, sydäntä särkevällä äänellä. Se oli viimeisen\ntoivon pettynyt epätoivoinen parahdus, jonka olisi luullut kivetkin\npehmittävän. Hän ei itkenyt enään, sillä elämän kova koulu, kalvaava,\nkuluttava nälkä ja pettyneet elämän toivot, olivat tyhjentäneet hänen\nsydämensä. Hän meni horjuen vuoteesen ja pani maata; siinä hän sitten\nraskaasti hengittää huohotti.\n\n\"Kova, kylmä, jumalaton ihminen ja aviokumppani! Ei sinua liikuta yhtään\nvähää vaimosi ja lastesi nälkäkuolema, kunhan vaan itse saat tuota\nkirottua lientä\", sanoi vaimo viimein heikolla ja värisevällä äänellä.\n\n\"Kyllä se niin ... kyllä se parasta taitaa olla, että huomenna\nköyhäinhuoneesen ... eihän tuota täälläkään ... enkä minä tule viinatta\naikaan ... olisihan siellä teille kuitenkin parempi kuin täällä... Kuinka\nkauvaksi se yhden jauholeiviskän rankki kestää ... parasta on, että\nmenette\", esitteli mies niin levollisesti ja kylmästi kuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\nVaimo ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että se on turhaa työtä,\nsanoipa hänelle vielä mitä sanoikin. Hänen sydämensä tykytti kovasti ja\nkylmä hiki valui hänen kalpealta otsaltansa. Ajatukset lensivät yhtenä\nmyrskynä sinne tänne, etsien jotakin turvaa, jotakin tukea ja lohdutusta,\nmutta sitä ei tuntunut mistään löytyvän ja kaikkien vähimmän omasta\nelämänkumppanista.\n\nNäitä mietti ja tunsi hän, eikä unta tullut silmiin. Hän tunsi itsensä\nsangen voimattomaksi, näljän heikontamaksi, kurjaksi olennoksi mihinkään\nlähtemään apua etsimään. Itsestään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta\nlapset: mikä kohtalo oli heidän osaksensa tuleva, oliko nälkäkuolema\nheidätkin pyyhkäisevä pois elävien joukosta jo noin nuorina? Tämä ajatus\nvaivasi häntä kovin kauheasti ja hän jo luuli näkevänsä lastensa\nkelmettyneillä kasvoilla makaavan ruumispaarien päällä.\n\nVaikka kuinkakin hän olisi koettanut ajatella jotakin pelastuksen keinoa,\nei hän kuitenkaan löytänyt sen parempaa, kuin että koettaa mennä\ntaasenkin köyhäin huoneesen ja jos heitä sieltä toimitettaisiin kotiin\ntakaisin, tunnustaa silloin totuus, niin vastenmielistä kuin se vielä\nhänelle olikin. Hän vertaili voimiaan matkan pituuteen ja tunsi, ett'ei\nhän jaksaisi sen päähän päästä, mutta eihän muuta neuvoa ollut, täytyi\nyrittää, vaikka siihen nääntyisi -- niin, mutta hevosella -- onhan\nhevonen... Kunpa nyt vaan jaksaisin -- niin, kunpa -- --\n\nKun aamulla ylös noustiin, laitteli vaimo suolan kanssa maitopisareesta\nlastensa tyhjiin sydämiin jotakin ryyppimistä, että he olisivat jaksaneet\nkulkea taipaleen poikki; itse otti hän heikkoon ja vapisevaan sydämeensä\nvaan muutamia nielauksia.\n\n\"Mitä olet tuuminut? Eikö olisi parasta mennä, vai kuinka?\" kysyi mies.\n\n\"Mikäpä muu lienee neuvona... Kun jaksaisin\", sanoi vaimo heikosti.\n\nMies veti taskustaan pullon; hän oli sen täyden nytkin saanut etukäteen\nsalapolttajalta.\n\n\"Otas tästä, niin jaksat\", sanoi mies, tarjoten vaimolle pullostansa.\n\n\"Vie pois sinun kamala vahvistajasi ... se on vienyt minulta hengen\",\nsanoi vaimo murtunein mielin.\n\nSillä välin laitti vapiseva äiti vaateriepuja lastensa päälle.\n\n\"Lähde sinä hevosella meitä viemään\", sanoi vaimo miehellensä.\n\n\"Menkää jalkaisin\".\n\n\"Minä en jaksa mennä tämän penikulmasen taipaleen poikki, sen tunnen\nselvästi ... sinä et tiedä kuinka heikko ja nääntynyt minä olen ... ja\nentä lapset, kuinka heidän voimansa riittävät?\" selitti vaimo.\n\n\"Hevonen ei jouda\", vastasi mies.\n\n\"Lähdehän edes puolimatkaankaan asti saattamaan\", pyyteli vaimo.\n\n\"En; minä tarvitsen hevosta; menkää jalkasin\", sanoi mies kylmästi.\n\n\"Lähdetään, lapset, pois kovan isän kodista. Hänen ei käy yhtään\nsääliksi, vaikka näkisi meidät paikalle nääntyvän... Kova on aika, mutta\nkovempi on hän, jota minun miehekseni ja teidän isäksenne kutsutaan...\nJumala meitä armahtakoon, sillä ei suinkaan isästä ole apua\", sanoi vaimo\nvapisevalla äänellä, ja samassa lähtivät he horjuen kävellä hitustelemaan\nkylää kohden.\n\nMies seisoi porrasten edessä ja katsoa öllötti heidän jälkeensä niin\nkauvan kuin he peittyivät metsän varjoon.\n\nNyt oli jo niin kevät, että sulia pälviä oli tiheimmissä metsissä puitten\njuurilla, semminkin kuusien. Suojaisimpina päivinä oli lumi mätänä ja\nsilloin oli metsäteillä huono kulku. Mutta väliin tuli viikkokausia\nkestäviä pakkasia, vieläpä lumipyryjäkin.\n\nNytkin oli ollut suojaisia ilmoja useampia vuorokausia, mutta yöllä oli\nollut kova pakkanen ja sentähden oli nyt hyvä jalan kulkiainkin keli.\n\nHitaasti kävi heikkoin ja näljästä nääntymäisillään olevien kulkijain\nmatka. Lapset olisivat voineet kiiremmästikin kulkea, vaan äidin voimat\neivät sitä sallineet. Tien varsilla olevilla sulilla mättäillä\nlevähdeltiin ehtimiseen, että voitaisiin ja jaksettaisiin taasenkin mennä\npalanen matkaa eteenpäin. Äiti oli kotoa lähteissä ottanut matkaeväiksi\nsuolanrakeita; niitä hän imeskeli levähdellessään, päivitellen\nvoimattomuuttansa ja sydän-alaansa.\n\nNäin tavoin oli taivalta kuljettu kolme neljättä-osaa penikulmaa. Siinä\noli kolme tienhaaraa, joista yksi vei yhteen, toinen toiseen kyläkuntaan.\nTiheän kuusimetsän vuoksi oli siinä paljon sulia paikkoja. Siihen istui\nmatkue taaskin levähtämään. Äiti pani nytkin suolarakeita suuhunsa ja\nkytkähti mättäälle maata.\n\n\"Voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole\nsemmoista ennen tuntenut\", päivitteli hän.\n\nKun luultiin tarpeeksi levähtäneensä, alettiin hankkia matkaan lähtöä.\nMutta kun äidin piti nousta mättäältä, ei hän voinutkaan. Lapset\nkoettivat nostaa häntä ylös, mutta hänen polvensa olivat veltot ja\nhermottomat, ne eivät kannattaneet häntä, ja raukeana vaipui hän takasin\nmättäälle.\n\nLapset käsittivät, ettei äidin asiat ole oikein. He rupesivat yhteen\nääneen itkemään ja itkun seasta kuului yhtenään: \"Äiti, äiti!\"\n\n\"Mene sinä, Eeva, kylään apua hakemaan ... en minä enään voi tästä päästä\nmihinkään ... käy niin pian, kun voit ... sano, että tulevat hevosella...\nSydämeni on niin kipeä...\" sanoi vaimo vanhimmalle, kaksitoista\nvuotiaalle tyttärellensä.\n\nItkussa suin lähti tyttö menemään kylää kohden, niin kiireesti kuin\nsuinkin voi. Siitä oli vielä matkaa kylään neljäsosa penikulmaa. Se ei\nollut vähäväkiseltä ja näljän näännyttämältä tytöltä juuri niin pian\nkuljettu. Kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli hän itkusta ja\nuupumuksesta niin tukehduksissaan, ett'ei hän ollut voida sanaa suustansa\nsaada.\n\n\"Äi-äiti jäi tu-tuonne teitten haaroihin. Hän ei jaksanut\nkä-kävellä ... kyllä kai hän ku-kuolee... Äiti käski minun tu-tulla\na-apua pyy-pyytämään\", sai tyttö itkunsa seasta viimein änkytetyksi,\nvastaukseksi ihmisien ahkeroihin utelemisiin ja kyselemisiin.\n\nKiireen kynttä pantiin hevonen aisoihin. Peitteitä otettiin mukaan,\nvieläpä pullollinen maitoakin, että voitaisiin uupuneelle antaa jotakin\nvirvotusta. Näin varustettuina lähti pari miestä rientämään paikalle niin\npaljon kuin vaan eteensä pääsivät. Eeva-tyttö oli niin uupunut ja\nrauvennut, ett'ei hän voinut silmiään raottaa; hän ei siis kyennyt mukaan\nlähtemään, eikäpä häntä tarvittukaan, sillä olihan äidin uupumisen paikka\njokaiselle tuttu.\n\nKun apuun rientäjät pääsivät paikalle, oli vaimo mättäällä pitkällään.\nÄitinsä luo jäänyt, kahdeksan vuotias, Leena niminen tyttö oli polvillaan\näitinsä vieressä, halailemassa ja syleilemässä häntä.\n\n\"Voi, voi, äiti! -- -- Älkää kuolko äiti ... älkää kuolko hyvä äiti ...\nrakas äiti! älkää kuolko...\" sai hän kauhean itkunsa seasta välistä\nsanotuksi.\n\nKun hän havaitsi apuun tulijat, sanoi hän: \"Voi, voi, tulkaa pian, äiti\nkuolee, äiti kuolee.\"\n\nMiehet tulivat. He koettivat nostaa uupuneen ylös, mutta hän oli kankea\nkuin puu. -- Niin ... Kalvaava ja hiukaiseva nälkäkuoleman kauhea enkeli\noli ennättänyt ennen heitä.\n\nSurumielin nostivat miehet kangistuneen ruumiin rekeensä ja peittivät sen\nsiihen. Tytön asettivat he istualleen äitinsä viereen peitettynä.\n\n\"Voi! Onko äiti kuollut...? sanokaa...! Hän sanoi kohta kuolevansa...\"\nsanoi tyttö itkunsa seasta.\n\n\"Valitettavasti ei sinulla ole enään äitiä\", sanoi toinen miehistä,\ntarjoten tytölle maitoa pullostansa.\n\nKilvan riensivät ihmiset hoitaman orvoiksi jääneitä tyttöjä, ja\ntarjoamaan heille suojaa, ruokaa ja vaatetta, mutta he surivat niin kovin\näitiänsä, etteivät he pariin vuorokauteen voineet paljon muuta tehdä kuin\nitkeä; ainoastaan silloin tällöin voivat he nielaista jonkun suullisen\nmaitoa.\n\nSeuraavana pyhänä haudattiin Kanttilan emäntä muiden nälkään ja näljästä\nsyntyneesen tautiin kuolleitten kanssa. H----n hautausmaalla oli silloin\npaljon väkeä, sillä tieto tuosta kommasta kuolemasta oli levinnyt ympäri\npitäjästä. Paljon oli ympärillä kurjuutta ja viheliäisyyttä, paljon\nsentähden kuolleita ruumiita haudattavana, mutta ei kenenkään kova\nkohtalo herättänyt semmoista huomiota kuin Kanttilan emännän, sillä olipa\nselville saatu, että suurimpana syynä tähän ajattomaan kuolemaan oli\nmiehensä -- oman elämänkumppaninsa kylmyys, tylyys ja -- viinan himo. --\nNiin olihan siinä paljon väkeä, osanottavaa väkeä, mutta Kanttilan\nAnttia, vainajan omaa miestä ei siinä ollut. Hänen mielestään oli saman\ntekevä, kuinka hänen vaimonsa kuoli ja milloin ja miten tämä haudataan,\nkylmänä, yhtäkaikkisena oli hän vaan, kuullessansa niistä asioista\npuhuttavan.\n\nKöyhäin huoneen johtajakin oli myös saapuvilla. Ei kukaan tiennyt\nparemmin kuin hän vainajan kärsimisiä, sillä hän oli kaikki lapsilta\nsaanut tietää. Hän tahtoi nähdä hänet vielä viimeisen kerran, ja arkku\naukastiin. Vainajan kelmettyneet ja lakastuneet kasvot tulivat näkyviin.\nHänen silmänsä olivat auki ja lasittuneen näköisinä näyttivät ne\ntuijottaen tunkevan katseen kovan ajan ja ihmissydänten lävitse.\nKyyneleet vyörähtelivät johtajan silmistä, sillä hän ymmärsi mitä tuo\nhänen mielikuvituksessaan syntynyt vainajan katse merkitsi. Hänestä\ntuntui siltä kuin vainajan kokoon puristuneet huulet olisivat liikkuneet\nja sanoneet: \"Älä vie niitä salapolttimoon ... minä rukoilen sinua -- älä\nvie niitä jauhoja ... luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan ...\ntingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien\nsekaan -- -- --; voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en\nkoskaan ole semmoista ennen tuntenut...\" Johtajan sydän murtui kokonaan\nnäitä tuntiessaan, ja kyyneleitään salatakseen poistui hän muiden taa.\n\nRuumiit kannettiin hautaan ja pappi luki heille tavallisen\nhautaussiunauksen. Hautaa peittäessä jyrähtelivät kylmettyneet\nmultapaakut arkkujen kansiin. Siitä syntynyt kolina kohosi epämääräisenä\nrominana ja kohinana tyyneesen aamu-ilmaan; olipa niinkuin se olisi ollut\nsortuneiden viimeinen huokaus.\n\nVainajan lapset eivät olleet äitinsä haudalla; he eivät kyenneet, sillä\nmolemmat olivat kaatuneet tautivuoteelle. Kilvan hoitivat ihmiset heitä\nja antoivat heille osansa siitä vähästä mitä heillä itsellään oli. Heitä\nei viety köyhäinhuoneesen sillä ihmisien omatunto ei sitä sallinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKanttilan Antti eli entisellä tavallansa. Jos hän sai jonkun naulan\njauhoja jollakin tavalla, vei hän ne, kuten ennenkin, salapolttimoon,\nsaadaksensa siten taskumattiinsa mielijuomaansa. Vaimonsa kuolemasta ja\nlastensa sairaudesta ei hän näyttänyt pitävän yhtään mitään, ei hyvää\neikä pahna, eikä hän heistä puhunut milloinkaan mitään. Kun hänellä oli\nvaan taskumatissa maistelemista, näytti hänen elämänsä olevan yhtä hyvä\nkuin ennenkin, ei parempi eikä pahempi. Se muutos hänen elämäänsä vaan\noli tullut, että hän oli harvapuheisempi kuin ennen ja että hän oli\nottanut mökkiinsä huonemiehiksi erään lapsittoman, vanhanpuoleisen\nparikunnan.\n\nVähilleen kuukausi on kulunut Kanttilan Antin vaimon kuolemasta. Kylistä\noli jo rekikeli loppunut joku aika takaperin, mutta sydänmailla oli se\nvielä jonkumoinen.\n\nEräänä aamuna lähti Antti hevosella pois kotoa; hän peitti loimi resulla\njotakin listeille työ reessä.\n\n\"Mihin te nyt menette?\" kysyi huonemies.\n\n\"Käymmähän vähän...\"\n\nJa sitten hän meni.\n\n\"Onkohan Antti saanut taas jauhoja, koska meni?\" kysyi vaimo mieheltänsä\nAntin mentyä.\n\n\"Eiköpä se lie saanut ... eihän se muutoin niin umpikuljuinen...\"\n\nTuli jo iltahämärä. Huonemiehet alkoivat odottaa Anttia kotiin tulevaksi,\nmutta häntä ei tullut. Tuli pimeä, ei sittenkään. He aikoivat panna jo\nmaata, mutta samassa tuli hevonen kartanolle. Kauvan odottivat he Anttia\nhuoneesen tulevaksi, mutta hänpä ei tullutkaan. Vihdoin lähti mies ulos,\nkatsastamaan mitenkä asiat ovat. Hevonen seisoi siinä aisapäällä,\nriippuvilla korvilla ja huulilla, hoikkana kuin lauta, mutta sen\nperillistä ei näkynyt missään. Mies koetti huhuilla ja hakea isäntää,\nmutta turhaan; häntä ei löytynyt mistään. Mies riisui hevosen, vei sen\ntallilöksään, laittoi sille vettä ja heinän tamppuja eteen.\n\nHuonemiehet luulivat, että Antti on jäänyt salapolttimoon ja laittanut\nhevosen sieltä itseksensä kotiin tulemaan. Aamulla meni mies sieltä häntä\ntiedustelemaan, mutta siellä sanottiin, ett'ei Anttia eikä hevosta ollut\nsiellä käynyt koko eilisenä päivänä.\n\nKanttilan Anttia ruvettiin nyt etsimään joka paikasta. Häntä\ntiedusteltiin joka sydänmaan talosta ja mökistä, kyseltiin kylältä ja\nhaettiin joka ikiseltä metsätieltä, mutta aina vaan turhaan. Kuuluteltiin\npitäjän väki kokoon kadonnutta hakemaan. Monta vuorokautta samosi pitäjän\nväki ristirastiin metsiä ja saloja, mutta eivät hekään löytäneet\nhaettavaansa. Ainoa hyöty pitäjän väen hakemisesta oli se, että he\nlöysivät tuon kirotun salapolttimon, joka oli monta kyyneltä kylvänyt,\nmonta sydäntä kuiviin imenyt, ja levittänyt kauhua ja turmelusta\nympärillensä näinä kovina aikoinakin. Salapolttimo hävitettiin\nperinpohjin ja sen omistaja saatettiin oikeuden käsiin.\n\nNiin oli Kanttilan Antti kadonnut kuin kaste maahan. Häntä ei ollut\nkukaan milloinkaan missään, sitten katoamisensa, nähnyt. Oli jo sulat\nmaat. Salapolttajalta oli kuollut hevosluuska. Hän oli haudannut sen\nkorpisuohon. Huhuja alkoi kuulua, että salapolttaja on murhannut\nKanttilan Antin, kätketellyt hänen ruumistansa ja haudannut sen sitten\nkoninsa alle. Huhu tuli viimein niin yleiseksi, että siitä täytyi\nasianomaisten ottaa vaari. Mentiin siis ja kaivettiin tuo konin raato\nylös. Turha vaiva. Kanttilan Anttia ei löytynyt sieltäkään.\n\nMonenlaisia huhuja kulki hänen katoamisestansa. Mikä väitteli, että hän\nomantunnon tuskissaan lopetti itsensä niin salaisessa paikassa, ettei\nhäntä voitu löytää. Toiset eivät voineet uskoa sitä, koska ei semmoista\npaikkaa muka voisi löytyä, josta ei häntä jolloinkin olisi löydetty. He\ninttivät, että hän oli kenenkään näkemättä ja tietämättä, omantunnon\nvaivaamana, karannut teille tietämättömille. -- Kumpi puolue noista\nväittelijöistä oli oikeassa, ei ole selville tullut, sillä hänestä ei ole\nsen erän perästä kuulunut luunsujelmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä tuli v. 1868 aikasin. Marian päivän aikana oli jo rekikeli kaikki,\nja Pohjanmaan mahtavat virrat loivat jääpeitteensä huhtikuun\nkahdeksannentoista päivän tienoilla. Ilma oli tyyni ja lämmin, ja\naikaisimmat kasvit pistäysivät viheriäisinä esiin; olipa niinkuin luonto\nolisi monesta edellisestä keväimestä tehnyt poikkeuksen ja virvonnut\nsekin uuteen eloon.\n\nNyt on jo toukokuu, ja kuvernööri on taaskin tarkastamassa H----n\nköyhäinhoitolaitosta. Tuimasti silmäili hän ympärillensä ja\ntyytymättömyyden rypyt olivat kokoontuneet hänen otsallensa. Kiireesti\nkutsutti hän johtajan eteensä.\n\n\"Kuinka te hoidatte nykyään köyhiänne ja sairaitanne täällä?\" kysyi\nkuvernööri johtajalta tuimasti.\n\n\"Niinkuin parhaiten taidamme\", sanoi johtaja levollisesti.\n\n\"Minä näen, että sairashuoneesta on akkunain puoliskoita otettu\npois ... kenen luvulla se on tehty ja kuka on sen tehnyt?\" kysyi\nkuvernööri, katsoen tuimasti johtajaa silmiin.\n\n\"Minä sen olen tehnyt\", sanoi johtaja kylmästi.\n\n\"Sairaat eivät kestä niin kovaa ilman vetoa. Olette tehnyt kovin pahoin;\nte tulette vastaamaan työstänne\", sanoi kuvernööri.\n\n\"Meillä ei ole kuin kolme sairasta\".\n\n\"Mitä? Muut kaikki ovat kuolleet; se on seuraus ajattelemattomasta\nteostanne... Jumalani! Mitä minä saan nähdä ja kuulla!\" sanoi kuvernööri,\nlyöden kädellänsä otsaansa.\n\n\"Onhan akkunoita otettu pois tästäkin huoneesta\", sanoi johtaja\ntotisesti.\n\n\"Kunniani kautta! Sitä en ole kiivaudessani huomannut. Selittäkää tämä\nkäytöksenne, minä vaadin sen\", sanoi kuvernööri.\n\n\"Ja kuitenkin voivat sairaat ja köyhät paremmasti kuin koskaan ennen\nnäinä kovina aikoina\", vakuutti johtaja.\n\n\"Mitä? Oletteko saaneet tietämättömiä apuja, vai onko kuntanne tullut\nauliimmaksi? Minä en ymmärrä teitä -- selittäkää\".\n\n\"Ei, herra kuvernööri\", alkoi johtaja. \"Sen suurempaa apua emme ole\nsaaneet ihmisiltä kuin mitä herra kuvernööri on tänne lähettänyt, ja se\nei ole tämmöisenä aikana suinkaan liian suureksi arvattava. Kunta ei ole\nmyös voinut sen anteliaammaksi tulla, sillä se on oman elämisensä uhalla\nantanut köyhäin hoidon avuksi kaiken sen, mitä sillä annettavissa on\nollut, Jumalalta on tämä rangaistus kansallemme tullut ja Häneltä se\napukin tulee. -- Ennenkuin akkunat avattiin terveitten ja sairasten\nhuoneista, oli silloin vielä kolmetoista sairasta. Terveiden osastossa\ntuli yhä uusia sairaita, jotka täytyi muuttaa sairasten puolelle ja\ntoisia kuoli ehtimiseen. Kun Jumala antoi lämpymät ilmat, aukasin minä\nakkunat ja sen erän perästä ei ole täällä kuollut ainoatakaan henkilöä.\nKolmestatoista sairaasta on kymmenen parannut ja noussut ylös. Horjuvia\nja kalpeita he tosin kyllä vielä ovat, mutta kuitenkin ovat he jo useana\npäivänä kyenneet käymään ulkona hengittämässä vielä puhtaampaa ja\nraittiimpaa ilmaa, ja tämä näyttää tekevän heille hyvää. -- ... Niin, ja\nsittemmin ei ole yhtään sairasta ilmestynyt terveitten puolella... Kolme\nsairasta on vielä entisestään, mutta hekin ovat paranemaan päin... -- --\nRuumisarkkuja ei ole tehty enään pariin viikkoon, ja jäipä meille noita\ntyöhuoneemme tuotteita seitsemän kappaletta liikaakin; ne eivät saaneet\nenään sisällensä mitään näljän ja taudin kalvamaa luurankoa, ja nyt ne\novat meillä tarpeettomina konikaluina. -- Ja ilman sitä, onh...\"\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta enhän minä näe monta henkeäkään teidän köyhäin\nhuoneessanne; ovatko he jo niin supi kuolleet?\" kysyi kuvernööri\nkeskeyttäen.\n\n\"Kylläpä niitä on kuollutkin, mutta onpa toisia aina yllin kyllin tullut\nsiaan; eipä heistä puutetta, ja ei heitä ole talossamme nykyään vähempää\nkuin ennenkään\", selitti johtaja.\n\n\"Missä he sitten ovat, kun ei heitä täällä näy?\"\n\n\"Silmätkää tuonne, herra kuvernööri\", sanoi johtaja, viitaten kädellänsä\navonaiseen akkunaan.\n\nAvara näköala oli siitä nähtävänä. Silmän kantama oli siinä muhevaa\npeltoa, mikä osa sänkenä, mikä rukiin laihona ja mahona. Nuoria ja\nvanhoja horjuvia haamuja käyskenteli siellä täällä avaralla\nvainiolla, tavasta kyykistyen tahi istuen johonkin paikkaan tai\npellonpientareelle; he näyttivät kainalossaan kantavan jotakin, jota ei\netäisyyden vuoksi voinut eroittaa.\n\n\"Minä ymmärrän -- -- mitä he tuolla tekevät?\" sanoi kuvernööri.\n\n\"Niin ... Mitäkö he tekevät...? Sitäpä minä äsken yritin tekemään,\nettä selittämään... Onpa Jumala meille muutakin hyvää jo antanut, ei\nvaan lämpymän ilmansa. Kaikenlaiset kasvit jo pilkistelevät esiin ja\nniissä on suurin elämän toivomme. Viikon päivät on jo poimittu noita\npikkusia ruohoja, ja niitä ovat he nytkin kokoilemassa. Nokkosen ja\nsuolaheinän taimet pidetään parhaimpina, mutta onpa pitänyt välisti\nottaa muitakin ruohoja lisäksi; on koetettu ottaa rukiin laihoakin,\nmutta niitä pidämme liian imelinä. Ne hakkaamme hienoksi ja panemme\npataan kiehumaan. Kun siihen on sekaan panna lihan kipene, taikkapa\nvaan särjetyitä luita, maito- tahi piimätilkka ja hitunen suurusta,\ntahi niin näin -- miten varat milloinkin myöten antavat, niin siitä\nsaamme hyvän ja voimakkaan ruo'an ... onpa se toista kuin olki- ja\npeuransammal-velli -- -- sittenhän ne sairaatkin rupesivat virkistymään\n... eihän se ilma yksistänsä olisi voinut niitä hengissä pitää. -- --\nHerra kuvernööri! Kyllä me nyt jo hengissä pysymme... Niin ja -- näin\nolen tehnyt -- nyt saatte rangaista minua miten tahdotte ... minä olen\npaljon kärsinyt ja olen valmis kärsimään kaikkea\", selitti johtaja ja\nhänen äänensä värähteli.\n\nOsan-ottavasti oli kuvernööri kuunnellut johtajan puhetta ja selityksiä.\nTotisena, vakaisena asteli hän johtajan luo, ja otti hänen kädestänsä\nkiinni.\n\n\"Ystäväni!\" sanoi hän. \"Teillä on paljon enemmän elämänkokemusta kuin\nminulla. Ehtimiseen pakkaudun minä nurkumaan teidän töitänne ja\ntoimianne, vaikka ymmärrän niitä vaan pintapuolisesti; suokaa se minulle\nanteeksi. Tehkää ja toimikaa tässä kipeässä asiassa kuten parhaiten\ntaidatte, eikä kukaan tule teitä enään koskaan moittimaan.\n-- -- -- Mutta mitä näen minä nyt? Olettehan itsekin laiha ja kalpea kuin\nvarjo; ette yhtään härevämpi kuin hoidettavannekaan -- nyt vasta huomaan\nsen; -- mistä tämä?\"\n\n\"Eipä kummakaan, jos olenkin laiha ja valju. Seitsemän viikkoa olen\nmaannut tautivuoteella, taistellen elämän ja kuoleman välillä! ei ole\npitkä aika siitä, kun jätin tautivuoteen\", sanoi johtaja murtunein\nmielin.\n\n\"Sepä on ikävä asia, mutta kuka oli sairautenne aikana johtamassa köyhäin\nhoitoa täällä?\" kysyt kuvernööri kiihkeästi.\n\n\"Minulla oli kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen poika, harteva ja\nroteva. Hän oli ainoa vanhuuteni tuki ja turva; hänestä toivoin paljon.\nHän se tuli minun siaani, kun minä sairastuin. Viisi viikkoa hoiti hän\ntoimella tätä viheliäistä pesää, mutta kuudennen lopulla sairastui\nhänkin. Hänen kuuma, nuori verensä ei kestänyt taudin rautaista voimaa,\nja ei ollut vielä kulunut hänen sairastumisestansa täyteen kahta viikkoa,\nkun hän jo makasi kylmänä laudalla. Se oli juuri silloin kuin minä nousin\nsairasvuoteeltani, ja ensimäisenä työnäni oli, että saattaa ainoa tukeni,\nturvani ja toivoni maan mustiin multiin... Kovalta tuntui, herra\nkuvernööri. -- Uskoni on se, että hän eläisi tänäkin päivänä, ellei hän\nolisi joutunut tähän surman pesään ... itsestäni en pidä lukua\", selitti\njohtaja.\n\nKyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi selin, kuvernööriin,\nsalataksensa niitä. Samoinpa kävi kuvernöörinkin, sillä hänkin pyyhki\nehtimiseen silmiänsä.\n\n\"Minä surkuttelen teidän kovaa onneanne. Mutta älkäämme niin ajatelko,\nettä tämä on ainoa surman paikka; kuolema saattaa meidät tavata missä\ntahansa\", sanoi vihdoin kuvernööri.\n\n\"Kyllä niinkin on, herra kuvernööri... Me olemme aina Jumalan kädessä, ja\nHäneltä se kaikki tulee. Mutta vaikuttaapa tilaisuuskin usein\narvaamattoman paljon... M----n kunnassa ei ole kuollut puoltakaan vertaa\nihmisiä kuin muualla, mutta he olivatkin uppiniskaisia, eivätkä\nperustaneet mitään köyhäin huonetta... Haluaako herra kuvernööri lähteä\nmeidän viimeisiä sairaita katsomaan?\" puheli johtaja.\n\nKuvernööri ymmärsi johtajan viittauksen. Ei ollut häneltä salassa, ett'ei\nM----n kunta ollut totellut käskyä, eikä laittanut köyhäin huonetta.\nKöyhänsä olivat he jakaneet piireihin ja taloihin, ja siellä kokeneet\nhoitaa heitä parhaan taitonsa mukaan. Heidän köyhistänsä ei kuollut kuin\nhyvin pieni määrä, jota vastaan hallituksen toimesta asetetut köyhäin\nhuoneet tulivat kauheiksi kalmistoiksi, niihin kun kaikki sairaat ja\nnälkääkärsivät ahdattiin yhteen kokoon.\n\n\"Älkäämme siitä enään puhuko. Ihmisen parasta tarkoittavatkin toimet\nvoivat välistä käydä päinvastoin kuin tarkoitus oli. -- -- Minä en\ntahdo nähdä sairaitanne, sillä minä uskon, että te hoidatte niitä\nparemmasti kuin minä voisinkaan. -- Koettakaamme vielä miehissä pyrkiä\neteen päin, ja toivokaamme aikain paranevan, sillä Jumala ei ole meitä\nvielä kaikenni hyljännyt. -- Minulle tulee toiset tuumat ja huolet.\nMaa alkaa tulla valmiiksi kylvölle ja siementä ei ole ... minun pitää\nniitä hankkia... Oletteko mitään vailla --? niin, olettehan paljonkin.\n-- -- -- Tässä on vähän rahaa... Ostakaa sillä lihaa viheriä-ruokanne\nhöystöksi. -- -- Hyvästi! Minun täytyy mennä ... kiireiset toimet\nkutsuvat minua\", sanoi kuvernööri, ja pisti parisataa markkaa johtajan\nkouraan.\n\nJuuri samassa tuokiossa tuli ruohojen keruussa olleet köyhäin huoneen\nhoidossa olevat samaan huoneesen, missä kuvernööri ja johtaja olivat.\nJokaisella heistä oli pieni kori, johon itsekukin oli saaliinsa koonnut.\nUjostellen ja hämmästellen seisahtuivat he ovenpuoleen ja laskivat\nkorinsa lattialle.\n\n\"No, kuinka nyt on, onko vähän paremmasti, vai kuinka?\" kysyi kuvernööri,\nastellen heidän luokseen.\n\nKaikki näyttivät olevan hämmästyksissään, eikä kenelläkään näyttänyt\nolevan sanaa suuhun tulevaa. Vihdoin kömpi vanha harmaapää ukko sauvansa\nkanssa esiin, ja lausui:\n\n\"Herra kuvernyöri! Monta olen nähnyt ja kokenut, mutta en mointa koskaan.\nUsein olen pureksinut pettua ja olkia, mutta useinpa myös selvää\nleipääkin. Työtä on tehty ja vaivaa nähty, ja aina on työ jotakin\nhedelmää tuonut, mutta nyt ei auta mikään, sillä Herran viha makaa meidän\npäällämme. Puolen veron isäntä olin minä ennen näitä aikoja, varakkaana\npidetty, ja vaimon ja kuuden lapsen ympäröimä, onnellinen perheen isä.\nMaat ja mannut ovat nyt menneet, vaimoni on surun sortamana vaipunut\nhautaan ja lapseni ovat mieron tiellä; minä itse olen täällä, ja\nkenelläkään meillä ei ole nyt enempää kuin taivaan linnuilla, kurja henki\nvaan. Kummalliselta useinkin tuntuu: kuinka minä lapsineni olen säilynyt\nkuolemalta, vaikka niin moni parempi on sortunut tuonen tuville. Monta\nminua parempaa on täälläkin kuollut, mutta minä, kanto, olen vaan jäänyt\ntänne, näkemään koko viheliäisyyden niiton suuruuden. Kuitenkin kiitän\nJumalaa, että näinkin on, sillä olisipa voinut huonommastikin olla.\nJumala on antanut aikaisen keväimen ja minä toivon, että kansamme\nkärsimys on nyt lopussa. Kun ilmat lämpenivät ja akkunat avattiin, alkoi\ntaudin rautainen koura heltiä, ja ruumisarkut, jotka ammottivat meitä\nnielläkseen, jäivät virattomiksi. Maasta nousee nyt jo parempia\nruoka-aineita kuin olki ja jäkälä, ja me toivomme taas ... kunhan vaan\nolisi siementä...\"\n\nUudestaan kiilsi kyyneleet kuvernöörin silmissä ukon puhuessa. \"Oikein\npuhutte --; minä ymmärrän teitä. Toivokaamme, että tämä vitsaus on\nlopussa. Olen jo koettanut pitää siitä huolta, että maa saapi siementä,\nminun täytyy kiirehtiä niitä toimimaan. Luottakaa ja toivokaa vielä ...\ntoivoa ja yrittää meidän kaikkien täytyy -- -- Hyvästi!\" sanoi kuvernööri\nja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallitus oli nyt, kuten ennenkin, pitänyt huolta siemenistä, vaikka se\noli niin monasti pettänyt. Oman maan siemeniä ei ollut ensinkään\nsaatavissa, sillä useat katovuodet olivat tyhjentäneet kruunun\nvarastotkin; yksityiset varat eivät tulleet kysymykseenkään, sillä niitä\nei enään ollut. Oli ennenkin nähty aikoja semmoisia, että oli hankittu\nsiemeniä ulkomailta, mutta etelässä kypsyneiden siemenien ei oltu usein\nnähty täällä antavan semmoista tulosta, että kylvö olisi tuleentunut\nennen meidän aikaisia syyshalloja. Hallitus oli nytkin tilannut tou'on\nsiementä Saksan ja Tanskan maalta, ja niistä enin osa oli kaksirivistä\nohraa. Tämän oli nähty meillä aniharvoin menestyvän, ja sentähden ottivat\nhorjuvat ja kalpeat tilain omistajat epätoivolla vastaan noita\ntarjotuita, epävarmoja siemeniä, mutta eihän muuta neuvoa ollut.\n\nOli soma nähdä, kuinka horjuva ja toivova kansa teki toukojaan. Kalpeina\nja heikkoina he horjuivat auransa perässä, kaatuen ja nousten, mutta\ntoivoa täynnä. Horjuen he siristivät siemenen vakoon, mutta toivoen ja\nuskoen.\n\nJumala oli nähnyt kansansa ahdistuksen, ja kesä tuli mitä ihanin.\nKullankeltaisina valmistui ulkomailta tullut kaksirivinenkin ohra;\nnäyttipä siltä todellakin, että askeleet tiukkuivat lihavuudesta.\n\nKun uutinen joutui käsiteltäväksi, ja syötäväksi valmistettavaksi, itki\nmoni perheen isä sen ihmeen nähtyänsä. En unhota koskaan sitä hetkeä,\njolloin olin eräässä talossa, kun emäntä alusti taikinan 1868 vuoden\nsadosta. Venyvänä, valkoisena, sitkeänä ja pursean pouheana venyi se\nhänen kalpeissa ja luonnottomissa käsissään; näyttipä siltä kuin ei hän\nolisi saanut voittoa uudesta elon lähteestä.\n\nTalon kärsivä isäntä, hän, joka oli kaikkensa tehnyt, kaikkensa yrittänyt\nperheensä toimeentulon eduksi, istui taikinapurtilon vieressä, emäntänsä\nsitä vanuttaessa. Molemmat olivat kalpeat, molemmat olivat tehneet\ntehtävänsä, molemmat olivat kärsineet ja toivoneet, ja nyt oli heidän\ntoivonsa toteutunut; he olivat voittaneet, heidän toivonsa ja\nluottamuksensa ei ollut turhaan rauvennut, ja kokonainen elämä ja\ntulevaisuus oli nyt heidän käsissänsä. Molemmat itkivät siinä hiljaisina,\nvuodattaen sydämestä nousseita kyyneleitä; kumpikin heistä tunsi menneen\nkurjan ajan ja tulevan elämän toivon.\n\nKaiken tämän tunsi kansa, vuodattain sydämensä. Eihän sitä jokainen\nitsepuolestansa voinut loistavasti esiin tuoda, sillä kansamme on hidas\nja juro, mutta olipa joukossamme semmoisia, jotka voivat kansan tunteet\nsanoiksi tulkita. Niinpä eräs runoilija (J.H. Virtanen) saman vuoden\nlopulla vuodatti sydämensä seuraavaisissa säkeissä:\n\n    Jo ijäisyyden aaltohin\n    On vuosi vierinyt,\n    Ja murheen on se muistohin\n    Kansamme piirtänyt:\n    Nyt moni meistä huokailee,\n    Kun sitä vielä muistelee.\n\n    Kun alkoi se, ei iloa\n    Meill' ollut ollenkaan,\n    Ei elämisen toivoa:\n    Kansamme kurja vaan\n    Huokaili näljän käsissä,\n    Kun puuttui meiltä syötävä.\n\n    Me saimme paljon apua,\n    Se puuttui kuitenkin.\n    Me pureksimme pettua\n    Ja olkee sekaisin;\n    Vaan kasvot meiltä kalpeni\n    Ja voimat vahvat viehkeni.\n\n    Ei moni meistä välttänyt\n    Tautia surkiaa,\n    Ei kuolo koskaan säästänyt\n    Nuortakaan kulkiaa;\n    Ei armahtanut ketään ei,\n    Vaan lapsiltakin äidin vei.\n\n    Niin, neito suri sulhoaan\n    Ja vanhin lastansa,\n    Ja poika kaipas kultoaan,\n    Mies puolisoansa:\n    Ja kuolon kellot yhtenään\n    Soitteli heidän lähtöään.\n\n    Vaan kului aika keväimeen\n    Ja Herra armon soi\n    Ja luonto meille aikaiseen\n    Ihanan kesän toi;\n    Nyt kansa virkos jällehen\n    Kuin tainnoksista perhonen.\n\n    Ja tuolla kynti peltoaan\n    Mies nuori horjuen,\n    Hän kalvas oli kasvoiltaan\n    Ja heikko voimanen;\n    Hän vakoon kaatui aurastaan,\n    Vaan nousi, lähti uudestaan.\n\n    Näin heikoin voimin työtänsä\n    Tää kansa toimitti\n    Ja siunauksen myötänsä\n    Herralta saavutti;\n    Nyt meill' on leipä makoisa,\n    Kun tuli vuosi viljava.\n\n    Ja tyytyväisnä toivoen\n    Tää kansa vakava,\n    Nyt Jumalaansa kiittäen\n    Alkaapi aikansa;\n    Ja taaskin häneen turvaten\n    Työtänsä tekee iloitsen.\n\n\n\n\nII.\n\nKanttilan tyttäret.\n\n\nNiin. Mennyt eli nyt Kanttilan tyttäriltä sekä isä että äiti. Outoa,\nkummallista ja harvinaista tietä olivat he kumpikin menneet, mutta\nerilaisista syistä, vaikutuksista ja erilaisissa pyrinnöissä. Hellänä,\nlastensa tulevaisuutta huolehtivaisena äitinä oli äiti, kumppaninsa\nkylmyyden ja näljän sortamana, heikkona ja kärsivänä laskenut päänsä\nviimeiseen lepoon; kylmänä, jurona, yhtakaikkisena, viimeiseen\nasti himojensa orjana, oli isä poistunut tältä surulliselta\nnäytelmäpaikalta, jättämättä jälkeensä edes tietoa hautansa paikastakaan.\n\nOrpoina, isättöminä, äidittöminä, tuettomina ja turvattomina olivat nyt\nKanttilan molemmat pikku tyttäret. Menneen viimeisen ajan myrskyaallot\nolivat heidät viskanneet hylkytavarana maailman rannalle tässä maamme\nhirveässä haaksirikossa. Tässä myrskyn jälkihölkkä tai maininki heitä\nvielä huljutti elämän ja kuoleman välillä, temmaten heidät välisti\nulommaksi ulapalle ja viskaten jälleen maalle.\n\nKauvan makasivat lapset tautivuoteellansa ja yleinen mielipide oli,\netteivät he jää elämään. Mutta ihmisien hellä hoito ja lämmin kesäinen\nilma vaikutti vihdoin sen, että he kaikkien ihmisien suureksi ihmeeksi\njäivät kuin jäivätkin elämään. He olivat väliaikaisesti sioitetut hyvään\ntaloon, jossa ihmiset hoitivat heitä kaikella huolella ja helleydellä\nniinkuin omia lapsiaan. Ja kun ensimäinen uutinen joutui syötäväksi,\nvoimistuivat lapset ja tulivat aivan terveiksi.\n\nSyviä ja kaukaiseen tulevaisuuteen ulottuvia aukkoja ja haavoja olivat\nviimeiset kovat katovuodet iskeneet kansaan. Paljon oli jäänyt\nturvattomia orpoja, joilta kova aika oli vienyt joko isän tahi äidin,\ntaikka molemmat. Monta turvatonta leskeä olivat ne jälkeensä jättäneet,\njoilta tuonen kylmä koura oli heidän miehensä, ainoan tukensa ja turvansa\npois temmannut, ja usea heistä seisoi nyt lapsilauman kanssa neuvotonna\nja turvatonna, näljän ja kuolon tyhjentämällä maalla, niinkuin jollakin\nkulovalkean polttamalla aukealla kankaalla. Moni äsken vielä niin vankka\nmies, voimaa ja toivoa täynnä, vaimonsa ja lastensa ympäröimänä horjui\nnyt sauvansa nojassa murtuneena ja musertuneena kuin salaman iskun\nkohdannut salon honka, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa olivat hänet\njättäneet, sortuessaan kovan ajan kohtalon uhriksi, ja voimatoinna,\nmurtuneena, terveytensä menettäneenä ja toivotonna silmäili hän nyt\nkolkosti tulevaisuuteen.\n\nOlisipa luullut niin hyvän vuodentulon perästä, kuin ensimäinen vuosi oli\nkatovuoden jälkeen, kaikki köyhäinhoidonkin huolet loppuneen, mutta niin\nei käynyt edellämainituista selvistä syistä. Kuitenkin lakkautettiin\nköyhäin huone H----n kunnasta paremman ajan tultua, ja kaikki nuot orvot,\nlesket ja raajarikot sioitettiin taloihin ja ruotuihin.\n\nPaljon oli siitä vaivaa ja puuhaa, paljon kulutusta ja huolta, mutta\nilolla kantoi nyt jokainen yhteistä ijestä ja kuormaa, sillä olihan nyt\nantamista ja syömistä ja tämä loi jokaiseen uutta elämän toivoa.\n\nKanttilan nuori sisarpari sioitettiin erääsen varakkaasen taloon ruodulle\nkolmeksi vuodeksi, sillä eivätpä he vielä kyenneet itse henkeänsä\nelättämään. Talo, jonka asukkaiksi Kanttilan tytöt nyt tulivat, oli\nvanhastaan tunnettu erin-omaisesta siisteydestään ja puhtaudestaan. Sen\nasukkaat olivat Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä, ja heidän hyvää\njärjestystään ja kätevyyttään mainittiin useassa pitäjässä. Näinä kovina\naikoinakin oli tämän järjestystä pitävän Kaaralan talon asukkaat\nneuvotelleet itsensä niin hyvästi lävitse kaikkien vastusten, ettei\nheille tullut kuolemankaan kautta pään vahinkoa.\n\nTämmöisiä ihmisiä ne olivat, jotka tulivat Kanttilan tyttösten\nalku-kasvattajiksi. Tuskinpa olisi muualta parempia löytynyt ja onneksi\nheille oli se seikka, että he joutuivat semmoisien ihmisien pariin, sillä\nse sattumus tuli vaikuttamaan sangen paljon heidän vastaiseen elämäänsä.\n\nHeti taloon tultuansa, huomasivat lapset, että he olivat joutuneet hyväin\nihmisten pariin. Heti laitettiin heille eheät ja puhtaat vaatteet, ja\ntämä teki jo lapsiin sangen hyvän vaikutuksen, sillä eipä heillä koskaan\nennen ollut semmoisia ollut. Alusta alkaen totutettiin heitä hyvään\njärjestykseen ja puhtauteen. Ensimältä katsottiin perään, että lapset\npesivät kasvonsa ja kampasivat päänsä joka aamuna. Heidän vaatteissaan ei\nsaanut olla ainuttakaan tahrapilkkua, eikä rikkinäistä paikkaa, sillä jos\njotakin semmoista ilmestyi, muistutti emäntä kohta heitä siitä, ja\ntoimitti heidät itsensä vikapaikat korjaamaan. Heidän kirjanlu'ustansa\npidettiin myös hyvä huoli, sillä eipä se ollut heidän taloon tullessaan\njuuri kehuttavalla kannalla, se kun oli yksistään ollut heidän\näitivainajansa tehtävänä, eikä tämä viimeiseltä kovan elämäntaistelun\nvuoksi ollut voinut heidän lukemisestansa tarpeellista huolta pitää.\n\nPuutoksissa ja kaikessa elämän kurjuudessa kasvaneet lapset olivat\nniinkuin puusta pudonneita tässä uudessa elämän käänteessä. He olivat\nkäsittäneet elämän olevankin vaan tuommoista taistelua vilun, näljän ja\nniistä seuranneen kuoleman kanssa, ja olevan satunnaista onnenkauppaa,\njos joku noiden hirmuisien vihollisien käsistä elävänä pääsi, alkamaan\ntaas uutta toivotonta taistelua. Eipä kummakaan, jos he pikku\nymmärryksillänsä elämän semmoiseksi kurjuudeksi käsittivät, sillä olihan\nheidän elämänsä aamu, siitä saakka kuin he muistivat, ollut kurjuuden,\nelämän ja kuoleman kanssa taistelemista.\n\nKuinka paljon toisenlaiseksi oli heidän elämänsä nyt muuttunut. Heillä\noli nyt hyvää, maukasta ja voimakasta ruokaa yllin kyllin, eikä heidän\ntarvinnut peljätä sen loppumista. Puhtaat, terveet, lämpymät vaatteet,\nehyet jalkineet, lämmin huone ja pehmeä, siisti vuode täydensi vielä\nheidän elämänsä mukavuutta, ja tämä oli heistä niin kummallista, etteivät\nhe luulleet semmoista mukavuutta maailmassa löytyvänkään.\n\nKaaralan talon isäntäväellä ei ollut kuin kolme lasta, yksi poika ja\nkaksi tytärtä. Tyttäret, Kaisa ja Maija, olivat samanaikaisia kuin\nKanttilan tyttäretkin, mutta Antti poika oli vähän nuorempi heitä. Talon\nisäntäväki piti noita orpoja ruotilaisia niinkuin omina lapsinaan. Omat\nlapsensa olivat he kasvattaneet Jumalan pelvossa ja opettaneet heitä\nkäyttämään itsensä siveästi ja rehellisesti kaikkia ihmisiä kohtaan.\nTämän, ja osaksi hiljaisen ja siivon luontonsakin vuoksi, olivatkin\nKaaralan lapset aina mainitut paikkakunnassa hyvänsävyisyydestänsä.\n\nHeti kun Kanttilan tyttäret olivat taloon tulleet, neuvoivat isäntä ja\nemäntä lapsiaan, että heidän tulee pitää noita köyhiä ja orpoja\ntyttöraukkoja niinkuin omia sisariaan, eikä missään tapauksessa sättiä ja\nsortaa heitä köyhyydellä tahi muulla sopimattomalla tavalla raskauttaa\nheidän mieltänsä. Noita hyväntapaisia lapsia ei tarvinnut kahdesti\nkehoittaa, sillä kaikissa kohdissa kohtelivat he Eevaa ja Leenaa kaikella\nystävyydellä ja veljellisyydellä, eikä heidän välissään kuulunut koskaan\nharkkasanaa.\n\nSekä talon tytöille että noille uusille sisaruksille laitettiin\nsamankaltaiset pukimet ja vaatteet, niin ettei heistä siinäkään suhteessa\nollut toinen toistaan kummempi. Vanhemmat katselivat lasten hyvää sopua\nsydämellisellä ilolla. He toimittivat tytöille kulloinkin yhtäläistä\ntyötä ja emäntä opetti ja neuvoi heitä itsekussakin työlaadussa. Tämä\nvaikutti tyttöihin sangen terveellisesti, sillä sentautta tuli työ\nikäänkuin kilpaillen tehdyksi. Tällä tavalla tottuivat he jo aikaisin\ntekemään kaikki työnsä ja askareensa kunnollisesti ja joutuisasti.\n\nKanttilan tyttäret rakastivat kasvatusvanhempiansa, niinkuin lapset hyviä\nvanhempiaan rakastavat. He olivat kuuliaisia ja nöyriä, ja kokivat\nkaikissa askareissaan, toimissaan ja töissään noudattaa heidän mieltänsä.\nTämä lujensi yhä vaan niitä rakkauden siteitä, mitkä alkupäästä olivat\nkasvatusvanhempia ja lapsia yhteen sitoneet. -- Kaikkien noiden\nsuotuisien olojen tähden eivät lapset ensinkään huomanneet syövänsä\narmoleipää.\n\nNäin hyvän hoidon ja kohtelun vuoksi kasosivat ja hyötyivät Kanttilan\ntyttäret ihmeellisen rohkeasti. Verevinä ja täyteläisinä kasosivat he ja\njo aikaisin huomattiin, että heistä ajan pitkään muodostuu paikkakunnan\nihanimmat immet. Olipa niinkuin kaksi metsäruusua olisi poimittu karulta\nkankahalta ja sitten istutettu multavaan, vahvaan ja voimalliseen maahan,\njossa ne sitten hyötyneinä olisivat kaikki muut voittaneet kauneudessa.\n\nKaarala oli vierasvarainen talo ja sentähden kävi siinä paljon vieraita.\nOlipa vieras, outo, ensikertalainen tahi talon vanha tuttava, herätti\nhänen huomiotaan noiden orposisarusten kaino, hiljainen ja kumminkin\nujostelematon käytös sekä heidän aikaisin kehittynyt kauneutensa.\nVieraina kävi usein herrasväkeäkin ja oudoille sai talon väki tehdä\nselityksiä tyttöjen synty- ja sukuperästä ja antaa vastauksia senkin\nseitsemänlaisiin kysymyksiin ja utelemisiin, joita vieraat noiden\ntyttöjen vuoksi heille tekivät, sillä yleiseen oli tietona, että he\nolivat orpoja. Elatusvanhemmat antoivat ilolla noita selityksiä, sillä\nolivatpa he mielessään hieman ylpeitä siitä, kun heidän kasvattinsa\nherättivät niin yleistä huomiota, joten heidän huolellinen kasvatuksensa\ntuli myös samassa huomatuksi.\n\nTällä tavalla oli aika kulunut niin, että nuot kolme vuotta olivat\nkuluneet, joksi ajaksi Kanttilan sisarukset olivat Kaaralaan sioitetut.\nTytöt tunsivat sydämessään sanomatonta surua ja kaihoa, tietäessään, että\nheidän on nyt eroaminen perheestä, jonka jokainen jäsen on heitä niin\nsuurella rakkaudella ja ihmisyydellä kohdellut. Monta itkua itkivät\nsisarukset muilta salaa ennen tuota peljättyä eropäivää.\n\nOlipa niin, että pruustinna tuli käymään Kaaralassa ennen eropäivää. Hän\ntuli tiedustelemaan, saisiko hän Kanttilan vanhimman tyttären\nsisupii'akseen, sillä hän oli juuri semmoista vailla ja hän oli mieltynyt\nEevaan hänen hiljaisen luontonsa, siisteytensä, kätevyytensä ja soman\nkäytöksensä tähden. Hän kyseli talon emännältä sisarusten sisällistä\nluonnetta jokapäiväisessä elämässä, heidän kotitapojansa ja työkykyään;\nhän tahtoi saada heistä tarkat tiedot, koska ulkonaiset merkit useinkin\npettävät. Emäntä, ollen rehellinen ihminen, ei ollut löytää kyllin sanoja\nylistääkseen kasvattiensa rehellisyyttä, hyväsävyisyyttä,\nlempeämielisyyttä ja altista palvelevaisuutta. Pruustinna oli hyvin\ntyytyväinen emännän selityksiin, sillä hän uskoi hänen totta puhuvan.\n\nPruustinna kutsutti sisarukset luoksensa ja he tulivat molemmin. He\nolivat jotenkin ujon ja hätääntyneen näköisiä, sillä eipä he vielä\nkoskaan ennen olleet kutsutut yhdenkään herrassäätyisen eteen.\n\n\"Lapsi rukat! Olette turvattomat, isättömät, äidittömät. Teidän\nolo-aikanne tässä talossa nyt loppuu ja teidän tulee tästä edespäin\nhankkia itse leipänne. Tarvitsen sisäpiikaa ja semmoiseksi ottaisin\nsinut, Eeva, jos vaan suostut meille tulemaan\", sanoi pruustinna.\n\nPruustinnan puhe vaikutti sisaruksiin kuin salaman isku. He olivat kyllä\ntienneet, että heidän olo-aikansa Kaaralassa on nyt loppuun kulunut ja\nolivat sureneet sitä. Tuo tunto ja tieto oli heillä ollut ikäänkuin\nvaistomaisena aavistuksena, mutta nyt oli se todellisuutena heidän\neteensä julki tuotu. Voi kuinka turvattomia ja onnettomia he nyt tunsivat\nolevansa. Heidän täytyi erota siitä, jota he olivat oppineet kotinansa\npitämään, erota niistä, jotka heillä olivat vanhempien siassa olleet ja\njotka heitä olivat kaikella isällisellä ja äidillisellä lemmellä ja\nhuolella kasvattaneet. Erota kasvin sisaristaan ja veljestään, jotka ovat\nniin verrallisesti heitä kohdelleet, eivätkä ole ainuttakaan kertaa heitä\nsättineet köyhyydellä ja halvalla sukuperällä.\n\nNäitä ajatellessaan ja tuntiessaan, eivät he voineet sanoa ainuttakaan\nsanaa pruustinnalle vastaukseksi; korvia myöden punastuneina seisoivat he\nvaan vapisevin polvin mykkinä hänen edessään.\n\n\"No, mitä Eeva arvelee asiasta? Vastaa nyt minulle\", kehoitti pruustinna.\n\nEeva sioitteli jalkojaan, koki yskähdellä ja ruveta jotakin sanomaan,\nmutta ei vaan saanut sanaa suustansa.\n\n\"Minä en voi erota Eevasta\", änkytti nuorempi sisar vastaukseksi, sillä\nhän oli saanut senverran rohkeutta.\n\n\"No mutta ymmärrättehän sen, ettei voi olla mahdollista koko elämänne\naika yhdessä pysyä; monenhan täytyy erota jo aikaisin veljistänsä,\nsisaristansa ja muista omaisistaan\", sanoi heidän kasvatti-äitinsä.\n\n\"Kaikilla muilla on aina jotakin turvaa, meillä vaan toisemme. Mihin minä\njoutuisin, kun Eeva saisi paikan ja minä jäisin yksin turvattomaksi\navaraan maailmaan?\" sanoi Leena ja pillahti itkemään.\n\n\"Älä nyt kovin sure. Me ymmärrämme vielä toisiamme väärin. Me olemme\naikoneetkin toisen teistä pitää edelleenkin tykönämme, mutta molempia\nemme tarvitse. Eeva saisi nyt hyvän palveluspaikan ja sinä saisit jäädä\nmeille; eikä sinun nyt enään tarvitse ilman palkatta olla, sillä me\nmaksamme palkan kohtuuden mukaan. Aivan likellehän tulisitte toisianne ja\nolisitte tilaisuudessa tapaamaan toisianne, milloin vaan haluaisitte.\nMitäs tästä ajattelet, Leena?\" sanoi emäntä.\n\n\"Kyllä minä sitten...\" sanoi tyttö itkunsa seasta. Sitten käveli hän\nemännän luo antamaan kättä, sillä hän tunsi sydämessään, kuinka suurta\näidillistä huolta emäntä taasenkin oli heistä pitänyt.\n\n\"Nythän Eevakin voipi antaa vastauksen minulle\", sanoi pruustinna.\n\n\"Kyllähän minä muutoin ... mutta mitä minä siellä osaisin tehdä? Enhän\nminä ole tottunut herrastapoihin\", sanoi tyttö.\n\n\"Sen asian saat jättää minun huolekseni. Minä ohjaan ja opetan sinua\nmissä näytät sitä tarvitsevan; paitsi sitä on minulla samanikäinen tytär\nkuin sinäkin olet, hänen kanssaan saat opetella yhtärintaa kaikenlaisiin\ntaloudellisiin toimiin. Mitä tähän vastaat?\" sanoi pruustinna.\n\n\"Kyllä kaiketi minä ... pruustinna on niin hyvä\", sanoi Eeva ujosti ja\nniin oli se asia päätetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut joku vuosi -- useampikin. Suuresti on aika muuttunut\nviimeisistä aijoista. Hyvät vuodet ovat parantaneet katovuotten iskemät\nhaavat umpeen, ihmiset hyörivät ja pyörivät terveinä ja iloisina,\nelämisen halua ja toivoa täynnä. Usea ei heistä enään muistakaan niitä\nkovia kärsimyksiä ja sitä viheliäistä kurjuutta, joita katovuosien aikana\nsaatiin niin runsaassa määrässä maistaa; kuitenkin löytyi yhden ja toisen\nsydämessä syvä arpi, jota ei mikään paremman ajan iloisuuskaan voinut\ntuntumattomaksi parantaa.\n\nMuuttunut oli Kanttilan tytärtenkin asema. He eivät olleet enään\nmuiden armoilla elämässä eivätkä syömässä armoleipää, vaan he olivat\nnyt aikaisia, itsetoimivia ja omatakeisia ihmisiä, jos kohtakin\nvielä muiden palveluksessa olevia. Maailma alkoi avata heille uusia\nnäkö-aloja ja he maailmalle. Entiset pikku ajatukset ja toiminnat\nalkoivat haihtua mielestä ja tosi elämä alkoi sieltä täältä kangastella\nheidän silmiinsä yhdessä ja toisessa muodossa. Kumpikin heistä oli nyt\nsiinä ijässä, että heillä oli kokonsa ja näkönsä kädessään ja ehkäpä\ntapansakin. Luonto olikin antanut heille runsaassa määrässä kokoa ja\nnäköä, niin että he nyt täydellisesti kehittyneinä todellakin olivat\npaikkakunnan kauneimmat neitoset; tapoja oli heidän siivon ja nöyrän\nluontonsa lisäksi hyvä ja huolellinen kasvatus hyvällä lailla lisäillyt.\n\nPaljon olivat sisarukset jo elämältä oppineet, mutta paljon vielä oli\nopittavaakin. Kumpikin heistä oli vielä samassa paikassa, mihin he\nerotessaan joutuivat, nimittäin Eeva pappilassa ja Leena Kaaralassa.\n\nVaikka he olivatkin molemmat paikkakunnan kauneimmat immet, olivat he\nkuitenkin eritavalla kehittyneet. Eeva oli viimeisen kehityksensä ajan\nollut herrasväen parissa, jonka vuoksi hänen herkkään oppivaiseen\nluonteesensa oli juurtunut ja istunut hienoja herrastapoja. Hän kyllä\nitse ei luullut niin olevan, mutta jokainen kuitenkin sen huomasi\npuheesta, vaatteuksesta ja kaikesta käytöksestä ja elämäntavoista. --\nLeena taas oli kasvanut kaiken aikansa raittiin ja teeskentelemättömän\nkansan parissa. Koko parhaan kasvamisensa ja oppimisensa ajan oli hän\nollut siistissä, varakkaassa ja työteliäässä talossa, jossa jokapäiväinen\nvirkistävä ruumiillinen työ ja voimakas ravinto sekä hyvä järjestys\nolivat hänen terveytensä karaisseet ja kehittäneet säätynsä kauneimmaksi\nhelmeksi. Niin -- kääntyipä heidän uransa vähän erisuunnille ja siihen\noli heidät ajanvirta vienyt.\n\nEipä kummakaan että näin oli, sillä olihan kumpikin heistä\nerinkaltaisissa oloissa. Pappilan pruustinna ohjasi Eevaa hyvyydellä ja\nhelleydellä, niin kauvan kuin tarpeellista oli, kaikenlaisissa talouden\naskareissa. Kahdesti ei hänelle tarvinnutkaan yhtä asiaa neuvoa, sillä\nahkeruutensa ja hyvän ymmärryksensä vuoksi käsitti hän aivan pian kaikki\nasiat. Näiden ja muiden avujensa tähden tuli Eeva niin välttämättömäksi\npappilan perheelle, että heistä tuntui peräti mahdottomalta hänettä\ntoimeen tulla. Tämän tähden tuli Eeva heille niin mieluiseksi kuin oma\nperheen jäsen ja hän oli osallinen jokaisessa perheen ilossa ja surussa.\nTalon Hilja neidin kanssa oli hän samassa suhteessa kuin sisareensa.\nYhtenä he askaroivat, tekivät ja toimivat. Väli-ajat käyttivät he\nhenkiseksi virkistyksekseen joko lukemalla taikka jotakin muutoin\noppimalla. Siitä seurasi se, että Eeva omasi aikaa voittain melkein\nkaikki ne tiedot mitä Hiljallakin oli; muutamissa vuosissa oppi hän\nvälttävästi puhumaan ruotsinkieltäkin.\n\nVaikka sisarukset olivatkin noin erinkaltaisissa oloissa ja eri suuntaa\nkulkemassa elämänsä suhteen, oli heidän välinsä yhtäkaikki sisarellisesti\nsydämellinen. Kun aikaa vaan vähänkään siihen riitti, kävi Eeva\nsisartansa Kaaralassa tervehtimässä ja usein oli hänellä pappilan Hilja\nneiti mukana. Kun Leenaa pidettiin niinkuin talon tytärtä, oli hänellä ja\ntalon tyttärillä yhteinen kamari. Tämän pitivät he siistinä ja puhtaana,\nettä se oli kuin porsliinimuki ja muutoinkin oli se hyvästi järjestetty\nja kalustettu. Tähän veivät talon tytöt ja Leena Hiljan ja Eevan aina kun\nhe tulivat. Monta lystiä kaskua siellä juteltiin ja monta iloista naurua\nnaurettiin. Kävivätpä Kaaralan tyttäretkin välisti pappilassa, mutta\nharvemmin se tapahtui, sillä heitä haittasi ujous, eikä siellä ollut\nheillä täydellistä vapautta.\n\nNiin. Mailma alkoi kääntää huomiotaan tuohon kauniiseen Kanttilan\nsisar-pariin. Eri tahoilta ja eri tavalla tuota huomiota tehtiin. Nuoret\nherrasmiehet loivat salaa halukkaita ja tutkivia silmäyksiä tuohon\nkauniiseen ja siveään pappilan Eevaan, joksi häntä nyt sanottiin, tehden\nsamassa ajatuksissaan vertauksia ja arvosteluita, että mitenkä tuon asian\nkanssa oikeastaan olisi. Yksi ja toinen heistä alkoi keksiä sitä ja tätä\nteko-asiaa, jonka nojalla he saivat syytä käydä pappilassa, saadaksensa\nedes vilaukseltakaan nähdä tuota miellyttävää Eevaa. Tämän tähden nähtiin\npappilassa paljon enemmän vieraita kuin koskaan ennen, jopa semmoisiakin,\njotka eivät milloinkaan ennen olleet siellä käyneet. Kun useinkin suuri\njoukko nuorukaisia ja neitejä kokoontui pappilaan, pitivät he\nkaikenlaisia nuorten leikkejä ja kisoja, joihin osaa ottamaan Eevakin\ntavallisesti kutsuttiin, milloin vaan hänellä oli vähänkään aikaa muilta\ntoimilta. Luonnollistahan on, että noissa leikeissä kaskuttiin ja\nimarreltiin ja koetettiin seuraa saada niin iloiseksi kuin mahdollista.\nNoita imarruksia sai Eeva niin runsaasti osaksensa, että hän alkoi\nujostellen hävetä niitä. Eräs nuori herra oli sukkela keksimään\nkaikenlaista lystiä, mutta hän lauleli ja teki niitä temppujansa yhtä\npaljon talon Hilja neidille kuin Eevallekin, samassa ollen yhtä\nkohtelijas niin toiselle kuin kummallekin. Tämä oli talon ainaisia\nvieraita ja kaiken ilon aine ja toimeen panija.\n\nToinen alituinen vieras oli vähäpuheinen, melkeinpä jörömäiseltä\nvivahtava, roteva nuori herra. Hän ei imarrellut ketään, ei ottanut\nmonasti osaa toisien nuorten leikkeihin ja kisoihin, ei puhellut eikä\nseurustellut kenenkään kanssa erikseen, puhui ainoastaan harvoin, mutta\njos hän jotakin sanoi, oli niissä aina havaittavana tarkka miettiväisyys\nja päättäväisyys. Hän näytti vaan syrjästä katsovan asiain menoja ja\ntekevän niistä johtopäätöksiään.\n\nNämät kaksi eivät olleet koskaan poissa pappilasta silloin kun vaan\nsiellä oli muitakin vieraita, olivatpa he siellä joskus kahdenkin\nvieraina. Heillä oli kai siellä jotakin tähtäilemistä ja mielitiettyä,\njoka heitä niin usein pappilaan veti.\n\nMinä en huoli sanoa heidän säätyänsä, koska kukaan et kärsisi\nsäätyläisistänsä mitään mainittavan, varsinkaan jos tullaan jotakin\nmainitsemaan heidän varjopuolistansa; mainitsen vaan sivumennen, että\npuhelijaamman nimi oli Risto ja juromman Otto ja että he molemmat olivat\naikaisia naimattomia miehiä ja oman virkansa hoitajia.\n\nSamalla laillapa oli Kaaralassakin asiat, vaikka vähän eritavalla. Kylän\nnuoret miehet kävivät siellä ahkerasti, sillä olipa siellä kolme neitoa,\njoihin sopi nuoren miehen silmänsä luoda. Talossa oli kaksi hyvästi\nkasvatettua, siveää ja hyvän-näköistä tytärtä, joiden tiettiin saavan\nrunsaat myötäjäiset talosta lähtiessään, ja kolmantena oli tuo talon\npiika tahi oikeammin kasvattitytär. Hänellä ei tosin ollut rikkautta,\nmutta sitä runsaammin kauneutta ja mielen jaloutta, jotka useinkin ovat\nniissä asioissa suuremmasta arvosta kuin rikkaus. Kuitenkaan eivät talon\ntyttäretkään olleet mielenjaloutta vailla. Niinhän se meni kuin maailman\nmeno tavallisesti menee. Kaaralan molemmat tyttäret olivat kihloissa.\nLeenalle oli tehty muiden mielestä monta edullista tarjousta, mutta hän\naina ne hyljäsi, Tämä oli monenkin mielestä hyvin outoa ja ihmiset eivät\ntienneet mitä ajatella. Vihdoin teki pitäjän rikkaimman talon, Kallolan,\nainoa, Mauno niminen poika Leenalle tarjouksen, mutta yhtä huonolla\nmenestyksellä kuin muutkin. Poika parka oli korvia myöten rakastunut\ntyttöön ja joutui sentähden kovan surun valtaan. Sen vuoksi vetosi hän\ntytön kasvatusvanhempiin ja pyysi heidän apuansa.\n\nEräänä kertana kutsuttiin Leena kasvatusvanhempiensa luo.\n\n\"Sinä tiedät ja tunnustat kai sen, että olemme kykymme mukaan koettaneet\nkatsoa kaikissa sinun parastasi?\" sanoi isäntä.\n\n\"Tiedän ... tunnustan\", sanoi Leena punastellen.\n\n\"Me olemme koettaneet kasvattaa sinut kunnon ihmiseksi; ja luulomme on,\nettemme siinä ole pettyneetkään. Lopuksi katsomme velvollisuudeksemme\nkatsoa, että saisit kelpo elämänkumppanin ja että tulevaisuutesi olisi\nturvattu. Molemmat ovat sinulla nyt tarjona Kallolan Maunossa; ota\nvastaan oiva mies ja kelpo omaisuus ... kaikille ei tehdä semmoista\ntarjousta\", pitkitti isäntä.\n\n\"Minä en voi ottaa vastaan sitä tarjousta\", sanoi Leena vapisevalla\näänellä.\n\nVanhukset hämmästyivät.\n\n\"Mitä? Et voi! Mikä siinä on syynä?\" sanoi emäntä.\n\n\"Minä en tiedä mitään syytä ja kuitenkaan en voi\", sanoi Leena.\n\n\"Et siis suostu ensinkään?\"\n\n\"En\".\n\n\"Odotat kai mielestäsi parempia tarjouksia? Niitä ei tule\".\n\n\"Minä en odota mitään\", änkytti Leena.\n\n\"Aiot siis olla naimatonna?\"\n\n\"Aion\".\n\n\"Emme suinkaan aio sinulle mitään väkipakkoa tehdä ... tee kuinka itse\ntahdot\", sanoivat vanhemmat.\n\n\"Kiitoksia siitä!\" sanoi Leena ja poistui.\n\n\"Kummallinen tuo tyttö! Luuleeko hän parempia tarjouksia saavansa?\" sanoi\nemäntä Leenan mentyä. -- -- --\n\nMuutaman päivän kuluttua tuli emäntä isännän kamariin hyvin hätääntyneen\nnäköisenä.\n\n\"Oletko ikäpäivänä hullumpaa kuullut?\" sanoi hän hengästyksissään.\n\n\"No mitä nyt on?\"\n\n\"Minä tiedän syyn, minkä vuoksi Leena ei suostunut Kallolan Maunon\ntarjoukseen\".\n\n\"Annas kuulla!\"\n\n\"Hän mielii saadakseen meidän Anttia. Kyllä se sentään on liika paljon\nuskallettu... Eikö siinä kyllä, kun olemme hänet ihmiseksi kasvattanut ja\nlaittanut, kun vielä tohtii ... eihän sitä toki Anttia...\"\n\n\"Mistä niitä tietoja olet saanut?\"\n\n\"Antti itse tuli minun luokseni ja sanoi, että on varsin paha asia hänen\nmielestänsä, kun Leenalle tyrkytetään yhtä ja toista sulhaseksi, sillä\nhän on itse aikaa sitten jo valinnut hänet elämänkumppanikseen ja pyysi\nnyt saada aikeensa toteuttaa\".\n\n\"No, mutta Anttihan se sitten miettikin Leenaa, eikä Leena Anttia\".\n\n\"Niin, niin, jommin kummin ... tietystihän heillä on yhteiset\ntuumat ... sehän nyt on tietty, mutta pitäisihän hänen toki tietämän,\nettä tulokashan hän on taloon -- -- vaikka en minä suinkaan moiti\nihmistä, mutta kuitenkin...\"\n\n\"Sinä et puhu nyt järkevästi. Kun Leena on kerran mielestäsi hyvä\nihminen, niin miksi sitten estelet? -- Minä tiedän myös, että hän on\nkunnon ihminen ja olen jo aikaa salaisesti toivonut noin käyvän ... hyvä\nvaan oli, kun löysivät toisensa. -- Rikkaus voipi pian kadota, mutta\nhyvät avut eivät katoa; ne kestävät kovimmissakin elämän myrskyissä\",\nsanoi isäntä, emännän suureksi kummastukseksi.\n\n\"Enhän minä tahdo kieltää, ettei Leena ole kelpo ihminen, mutta eihän nyt\ntoki Anttia...\" koki emäntä hädissään änkyttää.\n\n\"Huomaasta nyt, kuinka väärät mielipiteet sinulla on. Minä tiedän\nvarmasti, että sinä olet mielissäsi siitä, kun olet köyhän, orvon tytön\nottanut kasvattaaksesi, etkä ole kertaakaan halveksinut häntä, vaan olet\nkasvattanut ja holhonut häntä, niinkuin oman lastasi. Nyt sinä iloitset,\nkun olet pyrinnössäsi onnistunut ja tahdot siitä niittää kunnian. Mutta\nkun asia koskee niin liki omaa itseäsi, että oma kasvattisi pitäisi ottaa\nminiäksesi, silloin nousee ylpeyden synti mieleesi, ettei hän\nkelpaisikaan sinulle, vaikka itse ja kaikki ihmiset kunnioittavat häntä.\n-- Tämä ei ole oikein; ajattelepas tätä!\" puheli isäntä.\n\n\"No, enhän minä nyt häntä niin todesta...\" koki emäntä sopertaa\nhäpeissään.\n\nSeuraus tuosta keskustelusta oli se, etkä Antti ja Leena kutsuttiin\nisännän kamariin. Ujostellen tulivat he ja Leena vapisi niin, ettei ollut\npystyssä pysyä.\n\n\"Olen kuullut, että haluaisitte keskenänne solmita avio-liiton. Siihen ei\nmeillä ole mitään vastaan sanomista, ja yhdistämme nyt teidät, Jumala\nteitä siunatkoon!\" sanoi isäntä juhlallisesti, yhdistäen Antin ja Leenan\nkädet.\n\nNuoret kovin hämmästyivät näin odottamattomasta asian käänteestä.\nVarsinkin Leena oli peljännyt pahinta Antin ja hänen välillä tehdyn\nliiton ilmitulemisesta ja silti hän vapisi niin kovin huoneesen\ntullessansa. Mutta nyt, kun hän vihan ja kovien sanojen sijaan sai kuulla\nlempeyttä ja odotetun kiukun siaan toivotettavan Jumalan siunausta,\nsaavutti hänet semmoinen hämmästys, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Hän\nei voinut sanoa mitään noille hyville vanhuksille, menihän vaan ja laski\nvapisevan kätensä kummankin käteen, kokien samassa salata\nilonkyyneliänsä.\n\nJonkun ajan takaa oli Kaaralassa isot häät. Kolme pitäjän uljainta\nmorsiusparia vihittiin niissä, sillä niin oli sovittu tulevien talon\nvävyjenkin kanssa, että hekin vihitään samassa kuin Antti ja Leenakin.\nNoin isoihin häihin oli kutsuttu pitäjän herrasväkikin; kaikki\npappilaisetkin olivat kutsuttujen joukossa -- Eevakin -- no sepä nyt\ntietty -- morsiamen sisarena. Herrasväki noudattikin tarkkaan kutsua,\nsillä olivatpa he muulloinkin mielellään vieraina tuossa varakkaassa,\nsiistissä ja vierasvaraisessa talossa; muiden muassa oli siellä Risto ja\nOttokin.\n\nSyyspuoli kesää oli ja ilma oli mitä kauniimpi. Iloisena hyöri lukuisa\nhääjoukko. Vanhemmat ihmiset viettivät aikaansa istumalla ryhmissä, joko\nulkona tahi huoneissa, vilkkaasti kaskuten ja jutellen kaikenlaisista\nasioista. Väliin nauttivat he niitä virvoittavia, joita kenkkärit heille\nkantoivat ja pistipä yksi ja toinen ukoista piippuunkin ajan ratoksi.\nNuoret panivat toimeen viheriäisellä nurmikentällä kaikenlaisia kisoja ja\nleikkejä: tanssittiin laulun mukaan monenlaisia rinkitansseja, juostiin\nleskiä, kätkettiin sormusta y.m.s. Nuoret herrat ja neidit ottivat\ninnolla osaa kansan leikkeihin ja Risto oli kaikissa johtavana henkilönä.\nKaikkialla oli hän hyörimässä, johtamassa ja neuvomassa, ja hänen\njohtaminaan kävi leikit kuin itsestään. Miellyttävällä käytöksellään\nvoitti hän kaikkien suosion. Otto oli nyt, kuten ennenkin, vähäpuheinen\nja synkän näköinen. Hän pyrki olemaan pappilan Hiljan ja Eevan parissa,\nmitkä kaikissa huveissa olivat aina rinnakkain ja jos vähänkään tuli\nloma-aikaa, istuivat he aina rinnatusten johonkin syrjäiseen paikkaan,\nniinkuin sisarpari, ja Otto meni siihen kohta kolmanneksi. Muutoin\nseurasi hän leikkejä, niinkuin joku kone, sillä ne eivät näyttäneet\nliikuttavan häntä vähän vähääkään. Risto seurasi heitä salaisilla\nkatseillaan, vaikkei hän ollut heitä näkevinäänkään.\n\nVaikka jokainen morsiuspari oli kylläkin uljas ja kunnialla täytti\npaikkansa, oli Leena kuitenkin päivän sankari. Vaikkei hänellä ollut\nmitään rikkauksiakaan, oli kaikki niin häneen mieltyneet, ettei hänellä\nollut yhtään kadehtiaakaan, jommoisia useinkin tahtoo olla, kun vaan\nrikas ja siivo poika nai köyhän tytön. Iloisena ja kauniina hyöri hän\nhääväen seassa, suoden aina jonkun hyvän sanan itse kullenkin. Emäntäkin\noli unhottanut kaikenni entisen vastenmielisyytensä ja hän häpesi, kun\nhän oli ensinkään antanut niin halpamaisten ajatusten mieleensäkään\nastua.\n\n\"Oletko nyt onnellinen?\" kysyi emäntä, mielihyvällä katsellen miniänsä\nalkua.\n\n\"Sainpa minä parempiakin tarjouksia\", sanoi morsian iloisesti ja kiersi\nkätensä anoppinsa kaulaan.\n\nAnoppi taputti häntä poskelle.\n\nOvatpa tämmöiset tapaukset todellakin harvinaisia rikkaan ja\narvossapidetyn emännän ja ruotitytön välillä.\n\nAlkoi hämärtää. Risto jo Otto katosivat muiden joukosta. He olivat\nvetääntyneet huonetten taa yksinäisyyteen; Risto oli Ottoa sinne\nvaatinut.\n\n\"Minä pelkään, että meillä molemmilla on samanlaiset tarkoitukset\", sanoi\nRisto Otolle, tultuansa kahdenkesken.\n\n\"Missä asiassa?\"\n\n\"Minä luulen, että sinä...\"\n\n\"Että minä mitä?\"\n\n\"Minä puhun suoraan: luuloni on, että sinä tähtäilet pappilan Eevaa\".\n\n\"Siinä erehdyt, veikkonen. Totta kyllä on, että minä tähtäilen, mutta\nminä tähtäilen -- Hiljaa\", sanot Otto ujostelematta.\n\n\"Tuskinpa Eeva sinulle kelpaisikaan?\" kysyi Risto ongitellen.\n\n\"Kelpaisiko? Minä luulen, että hän kelpaisi vaikka kenelle. Minä olen\nkauvan mieltymyksellä katsellut häntä, mutta tarkemmin mietittyäni olen\ntullut huomaamaan, ettei hän tulisi onnelliseksi minun kanssani, minä kun\nolen niin juro luonteettani. Hän tarvitsee avonaisempaa ja irtanaisempaa\nelämänkumppania kuin minä olen. -- Hilja minulle paremmin sopisi. Muutoin\nen ensinkään tiedä, jos ma voittaisinkaan Eevan sydäntä\", tunnusti Otto.\n\n\"Kiitos siitä!\" sanoi Risto ja sitten he lähtivät häätaloon.\n\nEeva oli vetääntynyt sillä aikaa ulos vilvoittelemaan. Yksinään käveli\nhän maantielle talosta menevää lehtokujaa. Illan vilponen hämärä siimes\ntuntui hänestä niin mieluiselta ja hän vaipui syviin mietteisin. Kun\nRisto palasi Oton kanssa tuolta puheluretkeltään, huomasi hänen etsivä\nsilmänsä, että Eeva on yksin kävelemässä. Varrottuansa sen ajan, ettei\nkukaan sitä huomannut, meni hän Eevan jälkeen.\n\nKun hän saavutti Eevan, säikähti tämä niin, että ääni pääsi, eikä hän\nvoinut paikalta liikkua.\n\n\"Älä nyt noin kovin pelkää, kaunis impi!\" sanoi Risto imarrellen.\n\n\"Jätä minut rauhaan!\" sanoi Eeva värisevin äänin ja pyrki palausmatkalle.\n\n\"Ei, ei... Älä nyt ole noin hätäinen ja epäkohtelias... Kuule nyt toki\nminua, minulla on tärkeätä sanottavaa\", sanoi Risto ja esteli häntä\nlähtemästä.\n\n\"Päästä minut, Risto, mitä ne ihmiset...?\" hätäili Eeva.\n\n\"Hetkinen vaan ... kuule nyt minua ... minä rakastan sinua, rakastan\nkuollakseni ... olen jo kauvan rakastanut\", sanoi Risto kiihkoisesti.\n\n\"Älä pilkkaa köyhää orpoa ... on orpo raukallakin kunniantuntoa\", sanoi\nEeva hämmästyksissään.\n\n\"Minä en pilkkaa, minä puhun täyttä totta... Tahdotkos tulla omakseni?\"\n\n\"Semmoisia saat puhua vertaisillesi ... orpo, köyhä ja oppimaton tyttö ei\nsovi sinun rinnallesi\", sanoi Eeva ujosti.\n\n\"Oi älä niin sano, sillä minä olen vakuutettu, että sinä tulisit olemaan\nasemasi, tulevan säätysi ja kumppanisi vertainen\", sanoi Risto\ninnostuksissaan ja tarttui kiinni tyttöön, joka hiljalleen vetäysi\nhänestä edemmäksi.\n\nEpätoivon vimmalla riuhtasi Eeva itsensä irti ja lähti juoksemaan\nhäätaloa kohden. Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi ja se kauhistus,\nminkä hän tunsi sydämessään, antoi hänelle voimaa. Tuliko Risto hänen\nperässään tahi ei, sitä ei hän joutanut katsomaan; hän juoksi vaan\nniinkuin tappaja olisi ollut takana. Risto ei lähtenyt hänen jälkeensä,\neikä hän olisi siihen kyennytkään, sillä kauhea hämmästys oli hänet\nsaavuttanut.\n\nHäätalossa oli valkeat ja joka huoneessa. Eeva koetti päästä kenenkään\nhuomaamatta sisarensa kamariin. Se onnistuikin, sillä sinne mentiin\nporstuasta, eikä siinä ollut valkeaa. Kuten hän oli toivonutkin, ei\nkamarissa ollut ketään muita kuin Leena. Eeva oli niin hätääntyneen ja\npeljästyneen näköinen huoneesen tultuansa, että Leena sen heti huomasi.\n\n\"Herra Jumala! Mikä sinulla nyt on? Olethan kalpea kuin kuollut ja\nvapiset kuin kahila virrassa\", sanoi morsian sisarelleen.\n\n\"Voi rakas sisareni! Minua on kovasti loukattu ja pilkattu\", sanoi Eeva\nja kiersi molemmat kätensä sisarensa kaulaan, purskahtaen samassa\nvaltavaan itkuun.\n\n\"No tyynny nyt... Herran tähden, kuule nyt... Kuka on loukannut ja\npilkannut...? sanohan nyt toki jotakin!\" hätäili sisar.\n\nKauvan sai hän hätäillä ja udella, ennenkun Eeva kykeni itkultansa mitään\nvastaamaan.\n\n\"Minä en voi nyt mitään selittää ... sydämeni on niin ... siitä puhumme\ntoisella kerralla\", sai Eeva viimein sanotuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaa on taas kulunut. Pappilassa oli nyt häät. Ne olivat kaksoishäät\nnekin, sillä Otto ja Hilja sekä Risto ja Eeva olivat solmittavat nyt\nikuiseen avioliittoon. Niin. Risto on näyttänyt toteen, ett'ei hän\nsilloin Kaaralan häissä loukannut eikä pilkannut Eevaa, vaan puhui täyttä\ntotta. Hän oli sittemmin useammat kerrat varovasti tunnustanut\nrakkautensa Eevalle ja hän oli voittanut tarkoituksensa, sillä Eeva oli\nviimein uskonut, ett'ei se ollutkaan pilkkaa ja häväistystä, vaan\npuhtaasta rakkaudesta syntyneen sydämen halun vilpitön tunnustus.\nHehkuvana, nuoruuden kukoistuksesta humertavana, lempeänä morsiamena\nseisoi nyt Eeva Riston rinnalla, palkitaksensa sulhonsa rehellistä\nrakkautta, sillä olihan hän nyt näyttänyt toteen, että Eeva on ollut\nasemansa, tulevan säätynsä ja kumppaninsa vertainen. -- Onpa Risto\npitänyt sanansa, on ollut mies -- on.\n\nMelkein poikkeuksetta oli pappilassa samat häävieraat kuin Kaaralassakin\nsilloin. Itsestänsäkinhän on arvattava, että kaikki Kaaralaisetkin olivat\nhäävierasten joukossa, niinpä nuori emäntä, Leenakin. Yleinen rauha ja\nrakkaus vallitsi kaikkien kesken noissa häissä, siliä kaikki asiat olivat\nsopusoinnussa ja kenelläkään ei ollut mitään kadehtimista toisiltaan eikä\nmitään mielikannetta toisiaan vastaan; kaikki oli niinkuin ollakin piti.\nMolemmat morsiusparitkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ei\nainoastaan omiin tuleviin elämänkumppaneihinsa, mutta kaikkiin ihmisiin;\nmiksikäpä eivät he olisi niin olleet, sillä olivathan he nyt löytäneet ja\nsaaneet toisensa, eikä heillä ollut yhtään vihamiestä, eivätkä he myös\nvihanneet ketään. Nuoruuden innosta hehkuivat he ja uhkarohkeasti\nkatsoivat he tulevaisuutta silmiin.\n\nLeenakin oli onnellinen, nähdessään, että tuo Eevan ankara peljästyminen\nhänen häissään niinkin hyvän lopun sai. Hän seurasi silmillään hennon ja\nkauniin sisarensa liikkeitä kaikkialla, kun tämä ilosta loistavin kasvoin\nnotkeana ja keveänä häilyi morsiusvaatteissaan hääväen seassa. Nuorten\nleikkiessä rinkitanssia, istuuntui Risto palavoivana ja väsyneenä\nsyrjemmäksi ja veti polvellensa istumaan morsiamensa, joka hänellä\nleikissä oli viimeisenä parina ollut.\n\n\"Kas niin, kaunis kultaseni! Nyt et enään lähdekään minun luotani\nhyppyyn, ihmisiä kuoliaaksi peljättämään ... nyt pysytkin koreasti\nluonani\", sanoi sulho morsiamelleen, taputellen häntä poskelle ja\nkiertäen kätensä hänen kaulaansa.\n\nLeena sisar hymyili tuon nähtyänsä ja kuultuansa, ja morsian\nhymyili ... kummako se, sillä olihan hän nyt niin onnellinen.\n\nNiinhän se on: häät ovat ja harvoin niissä mitään erin-omaisia tapahtuu,\nvarsinkaan jos kaikki asiat ovat luomallaan; näissä häissä ne ainakin\nniin olivat, eikä niistä siis ole mitään erinäistä kerrottavaa.\nTyytyväisinä vaan vieraat erkanivat häiden loputtua toisistaan, kätellen\nja kostellen moneen kertaan sekä isäntäväen että suhjot ja morsiamet.\nMutta ennenkun hääväki lähti talosta, pyysi kirkkoherra heitä hetkeksi\nseisahtumaan. Kun se oli tapahtunut, piti hän sydäntä liikuttavan puheen,\njossa hän kehoitti kaikkia rakastamaan toinen toistansa ja anteeksi\nantamaan, jos joku toistansa vastaan rikkoo, ja niin rakkauden lakia\ntäyttämään. Erittäinkin nuoria parikuntia kehoitti hän toinen toisensa\nkuormaa kantamaan, eikä pyrkimään toistensa herraksi ja yksin-omaiseksi\nvaltiaaksi ja käskijäksi. Hän kehoitti heitä rakastamaan toinen toistansa\nja kunnioittamaan kumppaniaan enemmän kuin itseään, eikä hakemaan vikoja\ntoisesta, vaan enemmän omasta itsestään, siveyden hengellä nuhtelemaan ja\nmuistuttamaan, jos toinen johonkin vikaan tulisi, eikä vihalla ja\nkiukulla, kuten usein tapana on. Monta muuta neuvoa ja johdantoa lausui\nkirkkoherra ja puheen loputtua meni itsekukin kotiinsa, tyytyväisinä sekä\nhäihin että kirkkoherran puheesen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnellisina elivät nyt Risto ja Eeva omassa kodissaan. Heillä kävi usein\ntuttavia vieraina ja silloin pidettiin hauskaa ja iloista elämää. Kun\ntalon isäntä ja emäntä olivat nuoria, ja viettivät lempi-aikaansa, olivat\nhe aina molemmin vierasten kanssa seurustelemassa. Risto piti paljon\nkauniista vaimostansa, jopa niin paljon, että se näytti monen mielestä\nliikanaiselta. Hän olisi tahtonut vaimonsa aina istumaan polvellansa tahi\nalinomaan vierellänsä, jossa hän alituisesti näppi, taputteli, halaili ja\nsuuteli häntä. Vaimo ollen kaino, siveä ja häveliäs, ei näyttänyt\nhyväksyvän niin julkeaa käytöstä ja useinkin näytti hän selvää\nvastenmielisyyttä semmoisissa tapauksissa. Vaikka joukossa oli niitäkin,\njotka pitivät tarpeettomana Riston julkiset rakkauden osoitukset\nvaimoansa kohtaan, ihmettelivät toiset sitä rakkauden voimaa, mikä\nRistossa oli joka aika nähtävänä; näyttipä siltä kuin ei hän olisi tullut\nhetkeäkään aikaan, ellei hänen vaimonsa ollut aina näköisällä.\n\nSemmoisenaan kului aika. Elämä toi hitaasti, mutta varmasti heidän\neteensä uusia näkökohtia, uusia velvollisuuksia ja ne vaativat uusia\nelämän tapoja. Nämät tulivat niin hiljalleen ja vähitellen, että he\ntuskin huomasivat niiden tuloa, mutta ne tulivat kuitenkin. Lempi-ajan\nsuruton, murheeton, riehahteleva, lemmestä hehkuva ja lehahteleva elämä\nei enään sopinut, sillä elämä oli kääntynyt sille kannalle, että se vaati\nryhtymään tositoimiin.\n\nOltiin jo niin pitkällä, että Ristolle ja Eevalle oli syntynyt terve,\nkaunis poika, pikku Anton. Tämä tapaus muutti elämän aivan toiselle\nkannalle. Pikku Anton vaati niin paljon huolta ja hoitoa. Hän kahlehti ja\nvalloitti kaikki äidin työt ja toimet, niin ettei hän paljon mihinkään\nmuualle joutanut. Vieläpä pikku Anton anasti suurimman osan äidin\nlemmestäkin, sillä hän oli hyvin vaatelijas. Jos ei hän mielin määrin\nsitä saanut, itkeä rämästi hän niin että seinät tärisivät. Tämä häiritsi\nisän työtä ja unta, niin ettei hän saanut tavasta moneen yöhön peräkkäin\nlevollisesti nukkua, kärkäs kun oli vähimmästäkin rapsauksesta heräämään.\nTyönteosta kirjoituspöydän ääressä ei tullut mitään, sillä lapsen\npieninkin kirahteleminen ja äännähteleminen häiritsi häntä ja ajatusvoima\ntuntui veltolta ja väsyneeltä.\n\nKaiken tämän tähden rupesi hänestä elämä vähitellen tuntumaan hyvin\nilottomalta. Noita alinomaisia vieraskäyntejäkään ja hupaisia iltamia ei\nvoinut nyt toimeen panna kuten ennen ja siihenkin oli pikku Anton syypää,\nkoskapahan hän oli anastanut kaiken vallan, eikä suinkaan hyväksynyt\nminkäänlaista melua olipa se sitten kuinka hyvää, iloista ja hupaista\nmuiden mielestä tahansa.\n\nAvioliittoa rupesi Risto tästäpuoleen katsomaan kaikenni toiselta\nkannalta kuin ennen. Kevytmielinen ja huikentelevainen luonteeltaan\nollen, oli hän käsittänyt avioliiton intoisten ajatustensa kannalta, eikä\nottanut ensinkään lukuun sen vakavia puolia ja niitä velvollisuuksia,\njotka avioliittoa seuraa. Tämän tähden rupesi hän vähitellen tuntemaan,\nettä hän on nyt entisen riehakan vapautensa menettänyt ja antanut itsensä\nkahlehtia sangen ikävään asemaan, josta ei ollut mitään mahdollista\npoispääsöä. Hän kuvitteli mielessään omia vaivojaan, omaa\nrauhattomuuttaan, levottomuuttaan ja vankeuttaan, kuinka sietämätön ja\ntuskaloinen se nyt jo oli. Mutta vaimonsa uhraavaista levottomuutta,\nvalvomista ja vaivoja ei hän huomannut minkään arvoisiksi omansa\nrinnalla, vaikka tämä yöt ja päivät melkein läpeensä sai valvoa pikku\nAntonin kätkyen vieressä, hoitelemassa ja vaalimassa häntä; levollisesta\nunesta ei ollut monesti kysymystäkään; kun hän sai joskus vähänkään\nuinahtaa niinkuin lintu oksalla, oli siinä jo kylläksi.\n\nKun vaimo näin yhtenään oli lastansa hoitamassa, ei hänellä ollutkaan\naikaa paljon muihin toimiin; ainoastaan kilpakiireeltä toimitteli hän\njoskus tärkeimpiä taloudellisia asioita. Tämän tähden ei hän joutanut\nmiehensäkään parissa oleskelemaan, semminkään kun ei tämän ensinkään\nhaluttanut lapsikamarissa oleskella; ainoastaan joskus pistäysi hän\nsiellä niinkuin kissa kuumassa uunissa. Tämäkin seikka oli omiansa\nsynkistyttämään Riston nykyistä mielentilaa. Vaimo huomasi tämän kyllä,\nmutta hän otaksui miehensä vähäpuheisuuden ja synkemmän elämän tavan\ntulevan siitä, kun heille yhteisesti oli tullut uusia huolia, jotka\nheidän elämänsä olivat kääntäneet toiselle kannalle.\n\nPikku Anton vaurastui niin paljon, ettei äidin tarvinnut enään olla\nmyötäänsä lapsikamarissa. Innolla käytti hän kaiken aikansa, minkä\nhän sai lapsen tyköä poissa olla, taloudellisiin puuhiin ja\njärjestelemisiin, jotka hänen mielestänsä eivät olleet niinkuin niiden\nolla olisi pitänyt; hän tahtoi, näette, saada elämän yhtä hupaiseksi kuin\nennenkin, poistaaksensa miehensä synkkämielisyyden. Kaikissa koki hän\nolla miehellensä mieliksi ja saatuansa häneltä pienemmänkään vihjauksen,\nriensi hän kohta hänen tahtoansa täyttämään. Usein otti hän lapsen\nsyliinsä ja meni sen kanssa miehensä viereen istumaan. Siinä näytteli ja\nesitteli hän tuota kaunista ja tervettä lasta isällensä, puheli heille\nmolemmille viatointa lemmen kieltä, saadaksensa lapsen viihdytetyksi ja\nisän ilahutetuksi.\n\nNäennäisesti rupesikin mies uudesti elpymään ja elämä näytti tulevan\nentiselleen. Vieraita kutsuttiin taasenkin taloon kuten ennenkin ja\nseuraelämää koetettiin saada elpymään niin hauskaksi kuin ennenkin.\nKuitenkin näki vaimon tarkka silmä, ettei hänen miehensä ole entisen\nlainen, vaan hän koettaa jotakin peittää jonkunmoisen teeskennellyn\nnaamarin alle.\n\n\"Kuule nyt, Risto! Mikä sinua vaivaa? -- -- Puhu nyt toki kerrankaan\nvapaasti ja avomielisesti ... sinä et ole niinkuin ennen ... ikäväksihän\nnäin ollen aika tulee\", sanoi vaimo eräänä kertana, kuu hän Riston kanssa\noli kahdenkesken.\n\n\"Minkälainen minä sitten mielestäsi olen?\" kysyi Risto synkästi.\n\n\"Sinä et ole enään semmoinen kuin ennen, niin avosydäminen ja iloinen.\nSinä olet tullut vähäpuheiseksi ja synkäksi kuin hauta ... oikein minua\npeljättää ... voithan sanoa minulle, mikä sinua vaivaa\", sanoi vaimo.\n\n\"Eihän minua mikään vaivaa\", sanoi Risto teeskennellen.\n\n\"Niin, kunpa sinä olisit avosydämisempi, että puhuisit minulle huolesi,\nniin minä koettaisin kaikkeni tehdä sinun hyväksesi ja ehkä siten saisin\nsinun surusi poistetuksi, jota nyt turhaan koetat peitellä ja salata\",\nsanoi vaimo.\n\n\"Jos minua joku vaivaisi, niin se ei ole sinun autettavanasi, mutta eihän\nminua mikään vaivaakaan; sinä luuloittelet vaan\", sanoi mies.\n\n\"Jospa se niin olisi, mutta niin ei se ole; sinä koetat vaan minua\npettää\", sanoi vaimo huo'aten.\n\nSemmoisena ulkokullattuna ja teeskenneltynä pysyi elämä jonkun aikaa,\neikä se näyttänyt paranevan eikä pahenevan. Vaikka semmoinen näennäinen\nlevollisuus valliisi aviopuolisoiden kesken, ettei vieraan silmäkään\nheidän välillänsä mitään erinomaisempaa huomannut, oli kuitenkin heidän\nkeskinäisessä elämässään semmoinen raskas ja painava tunne, joka oli\nniinkuin joku ennustus myrskyn edellä. Tämä teki vaimon elämän tuiki\nraskaaksi ja sietämättömäksi ja tätä lisäsi vielä paljon se\nsalaperäisyys, kun ei hän tiennyt tämän tukaluuden syytä ja juuria.\n\nEräänä kertana oli taas talossa vieraita. Niiden joukossa oli eräs rouva,\njoka vieraasta paikkakunnasta oli tullut tervehtimään pitäjässä olevia\nsukulaisiansa ja nyt muiden kanssa tullut heille. Hän ei ensinkään\ntiennyt talon rouvan nuoruuden aikaisia elämän vaiheita, eikä hänen\nsukuperäänsä, ihmetteli vaan hänen sievyyttänsä Ja kauneuttansa.\n\nRistolla oli perimänsä piano. Tämä oli aina hänen huoneessansa, vaikkei\ntalossa ollut ketään, joka olisi voinut sillä soittaa. Mutta kun\nsemmoisia vieraita oli talossa, jotka siihen kykenivät, soitettiin sillä\najan ratoksi ja seura-elämän virkistykseksi.\n\nPappilan entinen Hilja oli hyvä pianon soittaja ja hän se useinkin sai\nhauskuttaa seuraa soitollansa. Joku pyysi häntä nytkin istumaan pianon\nääreen ja soittamaan joitakaan kappaleita. Kuten ennenkin, myöntyi hän\npyyntöön ja pian kaikuivat iloiset sävelet ympäri salia. Siellä istui\ntalon nuori rouvakin, pitäen sylissänsä tervettä ja kaunista pikku\nAntonia -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän talon kaunis, nuori ja\nkaikilta kunnioitettu rouva --. olihan hänellä oikeus ja velvollisuuskin\nolla vierasten parissa, hupina ja rattona heille.\n\nKun Hilja oli lakannut soittamasta ja noussut ylös pianon äärestä, sanoi\nvieras rouva:\n\n\"Minä pyytäisin, että talon rouvakin soittaisi jonkun kappaleen, sitä\nolisi niin hauska kuunnella!\"\n\nRisto vaaleni valkeaksi kuin palttina ja Eeva punastui korvia myöden;\nmuutkin vieraat hämmästyivät, sillä jokainen tiesi, ettei Eeva ollut\nmikään soittoniekka, eikä kukaan sitä häneltä kaivannutkaan.\n\n\"Ei ... eihän se ... hän ei ole tottunut...\" änkytti Risto.\n\n\"En minä ole tottunut pianoa soittamaan; tässä on minun pianoni\", sanoi\nEeva, kohottaen pikku Antonia ja suudellen häntä.\n\nSen jälteen poistui hän kamariinsa lapsen kanssa.\n\n\"Vai niin! Sepä on jotenkin harvinaista tähän maailman aikaan. Minunkin\naikanani pidettiin jo kasvatuksesta niin paljon huolta, että parempain\nihmisten tyttäret opetettiin pianoa soittamaan. Soitanto on kaunis\ntaide\", sanoi rouva Eevan mentyä.\n\nHyvä oli, ettei Eeva kuullut tuota lauselmaa, mutta sen kuuli -- Risto.\n\nTämän ylimysvaltaisen puheensa päälle, istui rouva itse juhlallisesti\npianon ääreen, näyttämään tuota jaloa taidettansa. Hilja hyppäsi hänelle\nnuotteja hakemaan, mutta rouva sanoi: \"En toki ole niin huono soittaja,\nettä nuotteja tarvitseisin, minä soitan aina muististani\".\n\nSitten siiristi hän sormensa molemmissa käsissään niin leveälle, että ne\nolivat kuin rautaharavan piit. Niitä hän sitten mahtipontisesti ja\nselkäkenossa rupesi keikuttelemaan ja kallistelemaan pianon\nnäppäimistöllä, topostellen sieltä täältä niitä, vähääkään koskaan\nsoukentamatta sormiensa asemaa. Monen turhan rynnäkön perästä sai hän\nviimein jotakin kukkuu, kukkuu ja ukko Noan tapasta.\n\nOlisipa ollut paras, ettei semmoisen taidenautinnon edellä olisi\nensinkään mokomaa puhetta pidetty.\n\nJotenkin hämmentyneinä lähtivät vieraat pois.\n\nTalon isäntä lähti vieraita saattamaan. Hän meni Oton kanssa aina hänen\nkotiinsa saakka. Hän ei palannutkaan kotiinsa, vaan meni sieltä erään\nvelikullan luo, mikä tunnettiin ankaraksi ryyppymieheksi. Hänen\ntuttavansa ihastui kovin Riston tulosta ja osoittaaksensa oikein\ntuntuvalla tavalla tuota iloansa, laitti hän heti totia. Vaikka Risto\nollutkaan halullinen väkeville juomille, huvitti häntä kuitenkin\ntotipöydän ääressä istuminen tällä kerralla: sen ääressä kului hänen\naikansa hupaisammasti kuin kotona. Lasi lasin perästä tehtiin ja siinä\nkaskutessa kului aika melkein huomaamatta likelle aamua.\n\nKotiin tultuansa nakkausi Risto pukupäällä sohvan kannelle maata, eikä\nherännyt ennenkuin likellä puolta päivää. Ylösnoustuansa oli hän\nvähäpuheisuutensa lisäksi vielä äreäkin. Jos hänen vaimonsa hänelle mitä\npuhui ja toimitti, sai hän töykeitä ja kärsimättömiä vastauksia; oli\nniinkuin vaimo olisi, hänen mielestään, tehnyt suuren ja\nanteeksiantamattoman rikoksen.\n\nVaimo ei puhunutkaan miehellensä yhtään mitään koko hänen\npoissaolostansa, koska hän piti sitä sattumuksena. Sentähden koetti hän\nhyvyydellä ja lempeydellä lauhduttaa ja voittaa miehensä nirppaa ja\ntöykeää luonnetta, mutta huonostipa hän siinä onnistui.\n\nSe asia meni sinänsä, mutta tästäpuoleen oli Riston parempi olla kylässä\nkuin kotona. Hänen kunniakseen täytyy kuitenkin mainita, ettei hän kylään\nhalunnut väkevien juomien vuoksi, sillä juoppoa ei hänestä tullut\nkoskaan, ei, vaan hänellä oli toiset syyt kylähaluunsa. Tämä kävikin\nviimein niin ankaraksi, että kuin hän vähänkin sai lomaa virkansa\ntoimilta, oli hän aina kylässä, josta hän useinkin tuli kotiin vasta\naamulla.\n\nArvattava on, miltä tämä vaimolle maistui. Monta unetonta yötä hän vietti\nja monta itkua itki. Kun hän huomasi, ettei hän hyvyydellään voinut\nmitään vaikuttaa, päätti hän jollakin tavalla ottaa selvän tuosta\nhämärästä ja ikävästä tilasta.\n\n\"Kuinka sinä voit noin kotisi, vaimosi ja lapsesi unhottaa, kun et sinä\nenään yhtään pysy kotona?\" sanoi vaimo eräänä kertana miehellensä, kun\ntämä oli tullut taasenkin aamulla kotiinsa yölliseltä retkeltänsä.\n\n\"Voin minä, sillä minulla on kylässä hupaisempi kuin kotona... Nyt sen\nsait tietää, jota aina olet kärkkynyt. -- Onko nyt lysti?\" sanoi mies.\n\n\"Voi rakas Risto! Mitä minä olen sinulle tehnyt, kuu sinä noin saatat\npuhua?\" sanoi vaimo surumielin.\n\n\"Minä en jaksa kuulla sinun alinomaisia kärkkymisiäsi ja\ntilinteettämisiäsi\".\n\n\"Älä niin sano, jos sinulla vähänkin on omaatuntoa. Enhän minä ole\nkoskaan sinulle osoittanut muuta kuin rakkautta ja kunnioitusta.\nAinoastaan synkkämielisyytesi syytä olen kokenut selville saada kaikella\nhyvyydellä, mutta sinä käyt vaan yhä kummallisemmaksi, kylmemmäksi ja\numpimielisemmäksi. Jos et minun vuokseni voisi olla kotona, niin\nmuistahan toki omaa lastasi. Usko vaan, rakas Risto, sinun käytöksesi ei\nole sopiva Jumalan eikä ihmisten edessä\", sanoi vaimo vavisten.\n\n\"Enkö minä sitä sanonut, ettei sinulla ole muuta kuin noita alinomaisia\nkantturasaarnoja, mutta eihän parempaa ole odottamistakaan semmoiselta,\njoka on kolme vuotta ollut -- -- ruodulla\", sanoi Risto kamalasti.\n\nVaimo kalpeni kuolon kalpeaksi. Häntä puistutti semmoinen vavistus, ettei\nhän voinut pysyä seisallaan, vaan hänen täytyi horjuen peräytyä tuolille\nistumaan. Siinä hän sitten huohotti ja hengitti niin raskaasti, että\nolisi luullut sydämen rinnasta ylös hyppäävän. Kaukaan aikaan ei hän\nvoinut puhua ainuttakaan sanaa.\n\nNiin. Nuoli oli ammuttu ja se nuoli musersi ihmissydämen. Se oli kauvan\npiilenyt salassa ja varttunut, vaurastunut. Vieraan rouvan musiikillinen\nkasvatussaarna oli vasamaan takonut terän ja päättänyt sen valmistuksen.\nHuikentelevalla intohimolla oli hän alussa rakastanut kaunista, alhaista,\nmutta siveää naista ja tämä oli uskonut häntä ja antautunut kaikkinensa\nhänelle, yksin hänelle. Mutta kun ensimäinen hehku oli kylmennyt, ja\nelämän velvollisuus ja vakavuus astunut siaan, rupesi hän halveksimaan\nsiveää vaimoansa, alhaisen kasvatuksen ja sukuperän tähden, yhtä suurella\nkylmyydellä, millä tulisuudella hän ensin häntä rakasti. Nyt sai vaimo\ntietää syyn miehensä kylmään nyreämielisyyteen ja kotoa poissa olemiseen,\njota hän niin huonolla onnella oli tähän asti kokenut peitellä.\n\n\"Sinä siis halveksit minua?\" sanoi vaimo viimein matalalla värisevällä\näänellä.\n\n\"Niin teen ... minä halveksin sinua, enkä voi toisin tehdä\", sanoi Risto\nmurhaavasti.\n\n\"Silloin et niin sanonut kuin minua omaksesi pyysit; silloin vannoit\nrakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mikä sinun\nmielesi nyt on muuttanut?\" muistutti vaimo.\n\n\"Minä olen tullut kappaletta viisaammaksi\".\n\n\"Voi Risto! Sinä olet kovasydäminen, tunnoton mies, joka voit rikki\npolkea sydämen, mikä on sykkinyt yksin sinulle ja on yksin sinua\nrakastanut eikä ketään muuta. Miksi sinä saatit minut tähän hirmuiseen\nvaivaan? Olisit minun antanut olla halvassa ja ylönkatsotussa tilassani,\nse olisi ollut tuhatta kertaa parempi kuin tämä myrkyllä sekoitettu\nulkokultainen loisto\", sanoi vaimo.\n\n\"Niin, miksi minä olin niin hullu, sano jos vaan voit? Minun luullakseni\nse oli elämäni suurin erehdys\", sanoi Risto vähääkään pehmenemättä.\n\nVaaleana ja vapisevana nousi vaimo tuolilta. Hän ei vastannut mitään\nmiehensä viimeisiin sanoihin, sillä hän tunsi, ettei tässä ole siaa\nmillekään järjelliselle ja tunnolliselle puheelle. Tuolin nojasta kiinni\npitäen seisoi hän siinä tuokion, tunnustellaksensa, voisiko hän siitä\nmennä kamariinsa. Hän katsoa tuijotti yhteen paikkaan ja rinta aaltoili\nniinkuin hyrskyvä meren pinta. Vihdoin lähti hän horjuin ja seinistä\nkiinnipidellen hiipimään kamariinsa.\n\nPikku Anton heräsi samassa tuokiossa kuin äiti huoneesen astui. Poika\nkätisi tyytymättömänä ja oikoi pikku käsiään luottavasti äidilleen. Äiti\nhorjui lapsen luo ja suurella vaivalla sai hän hänen nostetuksi syliinsä,\nsillä hän oli sangen voimaton.\n\n\"Voi, rakas lapseni! Tuleeko sinustakin huikenteleva, kovasydäminen mies,\njoka tunnottomasti voi murskaksi polkea uskollisen, rakastavan ja\nlempivän sydämen? -- Ei toki ... teenhän väärin sinusta, viattomasta\nolennosta tämmöistä arvellessani\", sanoi äiti kuiskutellen lapsellensa ja\nsuudellen häntä.\n\nHän istui lapsen kanssa vuoteen laidalle. Koko entinen elämänsä aukeni\nhänen eteensä niinkuin selvä kirja. Hän muisti lapsuutensa kurjat\nkärsimiset ja äitinsä hirveän nälkäkuoleman. Hän muisteli ihmisien ja\nerin-omattain kasvatusvanhempiensa hyvyyttä, joiden avulla hän vältti\nnälkäkuoleman ja tuli ihmiseksi. Pappilaan joutuminen tuntui hänestä\nsuurimmalta onnettomuutensa syyltä, vaikka he olivatkin hänelle\nosoittaneet pelkkää ihmisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta sekä kasvattaneet\nhäntä kuin omaa lastansa. Mutta juuri tämän tähdenpä hän oli joutunutkin\nsiihen asemaan, että oli voinut antaa elämän ylhäisyyden ja turhan\nloiston kiillon nojalla tehtyin pettäväin lupausten houkutella itsensä\npois säädystään, maistamaan täydellä mitalla sitä ulkokultaista\nsydämettömyyttä, jota niin runsaasti useinkin loistavan kuoren alla\npiilee. Kuinka onnellinen olisi hän, jos hän olisi säädyssään pysynyt,\nmissä kaikki ihmiset olisivat vertaisia, joita voisi rakastaa veljinään\nja sisarinaan. Nyt hän oli hyljättynä, halveksittuna mieheltänsä ja\nkentiesi muutkin katsoivat häntä ylön: ja vaikka eivät he sitä\ntekisikään, on hän kuitenkin kurjin ja onnettomin ihminen minkä maa\npäällään kantaa. Miksi antoi hän itsensä pettää ja narrata? Miksi uskoi\nhän Riston intohimoisia rakkauden tunnustuksia ja lupauksia, ja hänen\nulkokullatuita vakuutuksiaan -- niin, miksi? --\n\nNäitä kaikkia muistellessaan muisteli hän viattomia lapsuutensa aikoja\nniinkuin kadotettua paratiisia. Vaikka se olikin ulkonaisesti kurjaa ja\nviheliäistä, oli sydän kuitenkin iloinen ja vapaa, eikä kukaan antanut\nhänelle niin pahoja ja solvaisevia sanoja kuin hän nyt omalta\nkumppaniltaan sai kuulla. Voi kuinka mielellään hän olisi nyt vaihtanut\nnykyisen elämänsä lapsuutensa viheliäiseen, mutta onnelliseen aikaan ja\nsyöksynyt alas tältä suurimman onnettomuuden onnen kukkulalta; -- niin\nsen hän olisi tehnyt, jos vaan olisi voinut.\n\n\"Voi äiti! Miksi minä en saanut kuolla sinun kanssasi?\" sanoi hän viimein\npuoliääneen ja purskahti katkeraan itkuun.\n\nSiinä itki hän niin kauvan, että kyynelten lähteet kuivuivat ja sydän\ntuli murheen pätsissä ikäänkuin hiiltyneeksi.\n\nSinä päivänä ei vaimo voinut liikkua kamaristansa, eikä hänelle maistunut\nruoka eikä juoma.\n\nKauheassa synkkyydessä kului aika eteen päin. Kumpikaan ei puhunut\ntoisellensa luotuista sanaa, sillä mies ei tahtonut ja vaimo ei\nuskaltanut. Tämän tähden kävi elämä niin rasittavaksi, synkäksi ja\nkolkoksi, että se oli suljetun haudan kaltaista.\n\nEräänä päivänä tuli Risto vaimonsa kamariin. Tämä kummastutti vaimoa\nsuuresti, sillä semmoista ei ollut tapahtunut kaukaisiin aikoihin. Mies\nistuutui synkän näköisenä tuolille ja vaimo odotti tykyttävin sydämin\nmitä hän sanoisi.\n\n\"Sinä et saa enään kertaakaan tulla näköisälle silloin kuin vieraita on\",\nsanoi Risto kolkosti.\n\n\"Minkätähden en?\" kysyi vaimo.\n\n\"Sen tähden kuin minun pitää hävetä sinun käytöstäsi\", selitti mies.\n\n\"Mitä erin-omaisia rikoksia minä sitten olen säädyllisyyttä vastaan\ntehnyt?\"\n\n\"Sinussa pistää joka aika esiin talonpoikamaisuus\".\n\n\"Minä en siis olekaan enään mielestäsi säätysi ja kumppanini vertainen.\njommoisen minun kerran vakuutit olevan\", sanoi vaimo hiljaisesti.\n\n\"Et, senhän olet jo ennenkin saanut tietää\", sanoi Risto.\n\n\"Sinun ei tarvitse koskaan enään hävetä minua vierastesi edessä\", sanoi\nvaimo ja huokasi raskaasti.\n\n\"Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa\", sanoi Risto edelleen.\n\n\"Sano kaikki mitä sinulla sanottavaa on, sillä minun sydämeni on jo\nmurtunut siihen määrään asti, että voin kuunnella mitä tahansa\", sanoi\nvaimo.\n\n\"Poika olisi paremmasti kasvatettava, sillä se imee sinusta\ntalonpoikamaisuutta\", selitti Risto.\n\n\"Poika!... Mitä, kuinka?\" ... sanoi vaimo ikäänkuin säpsähtäen, sillä hän\noli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän käsittänyt täydellisesti\nmiehensä sanoja.\n\n\"Sitä sanon, että poika tarvitsee paremman kasvatuksen kuin sinä voit\nantaa... Joko nyt ymmärrät?\" sanoi Risto säälimättömästi.\n\n\"Mitä sitten oikeastaan tarkoitat? -- puhu!\" sanoi vaimo ja näytti\nkiinnittävän kaiken huomionsa oikein kuullakseen ja käsittääkseen mitä\nnyt tulisi.\n\n\"Tarkoitan sitä, että poika pitää laittaa muualle kasvatettavaksi\".\n\nVaimo käsitti nyt täydellisesti miehensä tarkoituksen. Elon voima ja luja\npäättäväisyys palasi hänen heikontuneesen ruumiisensa ja murheelliseen\nmieleensä. Vieno puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa ja silmänsä\nsäkenöitsivät.\n\n\"Tahdotko ryöstää minulta ainoan rakkauteni esineen, mikä minulla on\nvielä jäljellä tässä mailmassa? Eikö siinä ole vielä kyllä, kun olet\nryöstänyt elämäni rauhan ja rikkirunnellun sydämeni, kun tahdot vielä\npäälliseksi ryöstää lapseni? Mutta sen sanon sinulle, ettei se tule\ntapahtumaan koskaan, sillä rikkirunneltunakin on minulla voimaa\nsuojelemaan lastani ... ota henkeni, revi runneltu sydämeni ulos\nrinnastani, mutta lastani et saa\", sanoi vaimo kauhistuksen valtaamana.\n\nRisto ei ollut heikolta vaimoltansa odottanut tämmöistä mielen lujuutta\nja päättäväisyyttä. Hän joutui jotenkin hämilleen vaimonsa lujasta\npuheesta, eikä voinut muuta tehdä kuin katsoa vaimoansa, joka likisti\nlasta rintaansa vasten ja suuteli häntä innokkaasti. -- Siihen se asia\njäi.\n\nRisto pitkitti kylässäkäyntiään kuten ennenkin ja viipyi siellä\npoikkeuksetta aamuun asti, mutta siitä ei mainittu kummaltakaan puolelta\npuolellakaan sanalla mitään, elettiin vaan mykkää, synkkää ja kuollutta\nelämää. Vieraita kävi talossa nytkin tavasta niinkuin ennenkin, mutta\ntalon nuorta emäntää ei näkynyt enään milloinkaan heidän seurassansa,\nvaikka moni vieras häntä usein kaipasikin. -- Niin, mitäpä hän olisikaan\nsinne mennyt, sillä olihan hänen miehensä kieltänyt hänet esiintymästä\nvierasten seurassa, ettei hän muka sivistymättömyydellänsä olisi\nloukannut heidän hienoja tapojansa.\n\nEräänä iltana meni Risto taasenkin kylään. Eihän siinä mitään outoa\nollut, sillä olihan hän usein ennenkin niin tehnyt, mutta outoa oli se,\nkun ei hän tullutkaan kotiin, ei aamulla eikä milloinkaan. -- Hän oli\njäänyt olemaan erään ystävänsä luokse ja jäi sinne ainaisesti asumaan,\nJonkun ajan kuluttua rupesi hän virkaansa kuuluvia kapineita ja papereita\nmuiden kautta uuteen asuntoonsa toimittelemaan.\n\nTällä tavalla oli Risto eronnut kärsivästä ja siveästä vaimostansa,\nhänestä, jonka vertaa ei hän yhteen aikaan luullut koko maailmassakaan\nolevan. Hänellä oli nyt kyllä sydäntä hyljätä hänet ja lapsensa ja\nheittää heidät oman onnensa nojaan. Totta kyllä on, että vaimolle jäi\nkoko talous, mutta kukin kyllä arvaa, minkälaiselta tämä talous tuntui\nhyljätylle vaimo raukalle. Kuolleelta ja kylmältä tuntui kumppaniton koti\nja kymmentä kertaa onnellisempi olisi hän ollut metsäpirtissäkin\nasuessaan, kun hänellä vaan olisi ollut uskollinen ja lämmin sydän\nkumppanina.\n\nTuo keskinäinen kylmyys, mikä aviopuolisoiden välillä vallitsi, oli\ntähän asti pysynyt kaikilta ihmisiltä salassa, sillä kumpikin koki\nhuolellisesti salata tukalaa tilaansa. Nyt täytyi sen kuitenkin julki\ntulla tuon julkisen eron vuoksi. Kaikki ihmiset säälittelivät Eevan\ntukalaa tilan, sillä he oivalsivat kohta asian ilmitultua, että vika on\nRistossa, jonka elämänlaatu oli tunnettu huikentelevaiseksi ja kotinsa\npitämättömäksi pitkin ikäänsä. Moni koetti vaikuttaa Ristoon, että hän\nolisi malttanut mielensä ja yhtynyt suosiolliseen yhdys-elämään kärsivän\nja lempeän vaimonsa kanssa, mutta se ei mitään auttanut. -- Nyt vasta\npalkollisetkin saivat tietää, että heidän isäntäväkensä kesken on ollut\ntuommoista hirveää onnettomuutta. Sydämestään osaa ottaen hyvän emäntänsä\nkovaan kohtaloon, kokivat he lievitellä hänen suruansa minkä voivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä nähtiin nuoren, hennon ja kalpean naisen lapsi sylissä\npyrkivän horjuen tietä myöden eteenpäin. Hänen voimansa näyttivät olevan\nvähissä, sillä tuon tuostakin istahti hän tienviereen levähtääksensä ja\nsaavuttaaksensa tasaisempaa hengitystä, sillä hänen henkeänsä kovin\nahdisti. Hänen katsantonsa oli raukea ja synkkä ja hänellä näytti olevan\nkova sisällinen taistelu. Tienvieressä istuissaan katsoa tuijotti hän yhä\nvaan sylissään olevaan lapseen, välisti surullisesti hymyillen. Se oli\nEeva, joka pikku Anton sylissä koki vuovata Kaaralaa kohden, saamaan\nsieltä suojaa itsellensä ja lapsellensa. Hän ei voinut olla enään siinä\nkodissa, jossa hänen onnensa oli ryöstetty ja sydämensä rikki runneltu.\nHänen elämänsä kävi niin tukalaksi siellä, että lattiakin tuntui\npolttavan jalkoja, ja hänen ruumiinsa tuntui kutistuvan kokoon ja tulevan\npieneksi kuin kuivettunut kuusen käpy. Joka paikka ja esine muistutti\nhäntä, että hän on halveksittu, ylönkatsottu ja hyljätty olento, joka on\nvoimaton haltia tässä kova-onnen kodissa ja pois, pois piti tästä päästä\n-- vaikkapa vielä mihin, kunhan vaan pois pääsee. Tänä kovana hädän ja\ntuskan aikana muistui hänen mieleensä entiset kasvatusvanhempansa, he,\njotka hänen turvattominna orpona ja viheliäisimmässä kurjuudessa\nollessaankin olivat hänestä niin isällistä ja hellää huolta pitäneet,\neivätkä olleet häntä koskaan köyhyydellä ja halvuudella sortaneet ja\nsättineet. Tällä turvalla koki hän puohata Kaaralaa kohden.\n\nKaaralasta oli huomattu Eevan vaivaloinen tulo ja isäntä sekä emäntä\nkiirehtivät häntä vastaan kartanolle.\n\n\"Antakaa turvaa ja suojaa hyljätylle, turvattomalle ja kodittomalle,\nmurtuneelle naiselle... Älkää, Jumalan tähden, hyljätkö onnettoman\npyyntöä, minä rukoilen teitä ... tehän olette olleet ennenkin minulle\nniin hyvät. -- Minä koen tehdä työtä itseni ja lapseni elatukseksi\",\nsanoi Eeva, ja hän vapisi kuin haavan lehti.\n\n\"Rauhoittukaa nyt toki ... älkää noin kovin hätäilkö -- -- emme me\nhyljää ... olkaa vaan tervetulleet... Onhan tuota nyt toki kattoa ja\nsuojaa, Jumalan kiitos, teidänkin päänne päälle -- käykääpäs nyt vaan\nhuoneesen\", sanoivat vanhukset melkein yhteen ääneen. He hätäilivät\nkovasti ja emäntä otti lapsen vapisevan äidin sylistä; ukko otti äitiä\nkäsipuolesta kiinni, ja niin lähtivät he huoneesen.\n\nHuoneessa oli Leena häntä vastaanottamassa.\n\n\"Voi rakas sisareni! Kuinka onnellinen sinä toki olet alhaisuudessasi ja\nusealta halpana pidetyssä säädyssäsi. Lämmin, uskollinen sydän on\nrinnallasi ja rakkaat, rehelliset ihmiset ympäröivät sinua. -- Sisar\nraukkasi joutui väärään paikkaan; kevytmielisyyden uhrina joutui hän\nhalpuutensa vuoksi ylönkatsotuksi, halveksituksi ja hyljätyksi. Moni ehkä\nkummasteli minun onneani, mutta ulkokullatun elämän loistava kiilto ei\nole ihmisen elämän onni, sen minä, poloinen, liiankin suuressa määrässä\ntodeksi tiedän\", sanoi Eeva sisarelleen.\n\nSamassa otti hän sisareensa syliksi kiinni ja purskahti katkeraan itkuun.\n\nKovain ponnistusten, murhetten ja mielenliikutusten tähden kaatui Eeva\nkovaan tautivuoteesen, jossa hän makasi monta viikkoa elämän ja kuoleman\nvälillä. Leena ei luopunut hetkeksikään sisarensa tautivuoteen äärestä,\nmutta istui siinä yöt ja päivät, hoitaen ja vaalien heikkoa, taudin\nkanssa kamppailevaa sisartansa. Usein tarjottiin hänelle apua, että hän\nolisi saanut vähänkään jolloinkaan levätä, mutta hän ei voinut niin\nkauvan sitä tehdä kuin hänen kärsivä sisarensa taisteli taudin kanssa.\nUsein houraili sairas. Silloin hän säpsähti jostakin unen horroksesta ja\nsanoi: \"Voi, voi, Risto, minkälainen sinä kuitenkin olit ... petturi --\nunhotit lupauksesi -- pikku Anton... Ei sinusta toki semmoista...\"\n\nHyvän hoidon avulla rupesi sairas vihdoin paranemaan, mutta sangen\nhitaasti se kävi. Ensimäisenä huolena tointumisensa jälkeen oli hänellä\nlapsensa kyseleminen, vieläkö hän elää ja onko hän terve. Sisar rauhoitti\nhäntä ja selitti, että vanha emäntä oli kaiken aikaa hoitanut pikku\nAntonia ja että poika oli terve ja virkku. Sen kuultuansa rauhottui\nsairas.\n\nTuo tautivuode oli Eevalle ikäänkuin uuden elämän jama. Sillä kun hän\ntautivuoteelta nousi, jaksoi hän tyyneemmällä mielellä kantaa kovaa\nkohtaloansa ja asettaa itsensä vastaanottamaan sitä uutta elämän suuntaa,\njoka nyt oli hänen eteensä astunut. Nöyrällä mielellä päätti hän alistua\nkovan kohtalonsa alle ja vastaan-ottaa mitä aika hänelle tuopi.\n\nRisto asui vielä samassa paikassa, mihin hän oli mennyt vaimoansa pakoon.\nHän ei ollut sen koommin käynyt vanhassa kodissansa, eikä kysellyt\nvaimostansa mitään; lieneekö tämä tullut häpeästä vai ylönkatseesta, sen\nties taivas. Hän oli harvapuheinen ja synkkä, eikä kärsinyt muidenkaan\npuhua mitään hänen ja vaimonsa välisistä asioista.\n\nHeti kuu Eeva taudiltansa kykeni, kirjoitti hän Ristolle seuraavaisesti:\n\n    Entinen aviokumppanini!\n\n    Palaja omaan kotiisi, sillä siellä ei ole nyt enään ketään, jota\n    sinun tarvitseisi ihmisten edessä hävetä. Jumala sen yksin tietää,\n    kuinka paljon minä olen saanut sinun kovan ja tunnottoman sydämesi\n    tähden kärsiä, mutta nyt se on jo suurimmaksi osaksi ohitse mennyt.\n    Minä voin nyt jo jotakuinkin tyytyä onnettomaan kohtalooni, enkä\n    kadu mitään hartaammin kuin sitä, kun annoin petollisten\n    liehakoimisiesi vietellä puhtaan ja viattoman sydämeni. Kuitenkaan\n    en toivota sinulle kostoa, enkä mitään pahaa, sen vaan soisin,\n    että koettaisit vakaannuttaa kovin huikentelevaa ja häilyvää\n    mielenlaatuasi. Muuta mitään en sinulta pyydä. Elä onnellisena!\n\n                                                       Eeva.\n\nHän ei saanut mitään vastausta kirjeellensä, mutta sekö vai joku muu\nseikka lienee vaikuttanut sen, että Risto muutti kun muuttikin asumaan\nomaan kotiinsa. Olisipa luullut hänen nyt hyvinkin hyvän olla, sillä\nolihan hän täydellisesti voittanut mitä oli tarkoittanutkin, nimittäin:\npäässyt erilleen halveksitusta vaimostaan. Niin ei kuitenkaan ollut asian\nlaita, sillä ikävä ja paha oli hänen olla. Hänen kaunis ja lempeä\nvaimonsa oli vaan aina hänen mielessänsä ja elämä tuntui hänestä\nsanomattoman autiolta ja tyhjältä. Unissaankin näki hän useinkin vaimonsa\nedessään, ja silloin näytti hän hänestä kärsivältä enkeliltä. Tämä tieto\nja tunto teki hänen elämänsä sanomattoman ikäväksi ja synkäksi,\nja tuo ennen niin iloinen mies painui yhä harvapuheisemmaksi,\nsynkkämielisemmäksi ja närkkäämmäksi ja viimein tuli hän kaikilta\nkummailtavaksi jöröksi. Ei häntä huvittaneet vieraat, ei seurustelut\nmuiden kanssa, eikä mitkään. Hän oli monta kertaa tunnustamaisillansa\nsuurimman erehdyksensä, mutta häpeä ja ylpeys estivät häntä siitä.\n\nEeva oli tottunut hyväksi käsityön tekiäksi. Hänellä oli työtä yllin\nkyllin ja hän teki sitä halulla ja ahkerasti. Näin tavoin ansaitsi hän\nriittävän toimeentulon itsellensä ja lapsellensa, vieläpä sai vähän\nsäästöönkin; näitä säästöjä aikoi hän panna talteen sillä varalla, että\nvoisi pikku Antonia kouluttaa, kun se aika tulee. Hänellä oli sievä huone\nasuttavana, johon talo antoi vielä lämpymänkin, eivätkä Kaaralaiset\nkoskaan suostuneet ottamaan niistä minkäänlaista vuokraa tahi maksua.\nPikku Anton oli jo jalanjuokseva ketterä poika, ja oli kaikkein lemmikki\nja suosikki, mutta kaikkein enimmän häntä toki äitinsä rakasti, uhraten\nelämänsä ja kaikki voimansa hänen hyväkseen.\n\nEräänä päivänä nähtiin se kumma, että Risto asteli Kaaralaa kohden. Eevan\nsydän tykytti kovasti ja hän kiirehti kamariinsa. Leena meni Ristoa\nvastaan ja ohjasi hänet suorastaan Eevan kamariin. Mielenliikutuksen\ntähden oli vieno puna noussut Eevan kasvoille ja semmoisena oli hän\nsangen miellyttävän näköinen. Pikku Anton telmi hyötyisänä ja verevänä\nlattialla, äännellen ehtimiseen kaikenlaisia lapsellisia sanoja.\n\nAlakuloisena ja ujona astui Risto huoneesen. Hän luimisteli ja katseli\nsinne tänne, mutta hän ei ottanut katsoaksensa suorastaan vaimoansa\nsilmiin.\n\n\"Tule tänne peremmäksi istumaan\", kehoitti Eeva, kun näki miehensä\nneuvottomuuden.\n\n\"Kylläpähän tässä...\" sanoi Risto, haapuroiden samassa likinnä olevaa\ntuolia, jonka hän veti aivan ovipieleen ja istuuntui siihen.\n\nSeurasi tuskallisen pitkä äänettömyys.\n\n\"Eiköhän olisi parasta, että taasen yhtyisimme\", sanoi Risto vihdoin.\n\n\"Ettäkö kuinka?\"\n\n\"Tarkoitan että unhottaisimme entiset ja yhdistyisimme jälleen ...\nikävähän on näinkin\", pitkitti Risto.\n\n\"Se ei tapahdu enään koskaan. Minä olen sinulle kerran antanut sydämeni,\nmutta sinä olet sen halveksien hyljännyt ja kauhealla kylmyydellä\nmurskannut. Voi, Risto! Löyhät olivat sinun lupauksesi ja lyhyt oli\nrakkautesi, joilla sinä minun petit! Minulla ei ole enään toista sydäntä\nsinulle antaa, sillä se mikä minulla nyt on, se on pyhitetty lapseni\nkasvatukseen. Mitäpä hyvää siitä olisikaan, jos nyt, kun sydämeni haavat\novat vähän paremmat, antaisin itseni toistamiseen pettää, sillä olenhan\nvaan ruotilainen ja semmoisena olisin sinulle haittana vierastesi aikana,\njota paitsi talonpoikamaisuus pistäisi minusta esiin joka päivä. -- Ei,\nRisto, paras on näin, sillä minä voin nyt jo joihinkin määriin kantaa\nkovan kohtaloni\", sanoi Eeva värisevin äänin, ja kirkkaat kyyneleet\nkiilsivät hänen silmissänsä.\n\n\"Hyvästi\".\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Jumala sinulle anteeksi antakoon!\"\n\nRisto meni ja hänenkin silmissään kiilsi kyynel.\n\n\n\n"]