[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw1-lJZdIWXK-S13vFjcqBvkbg2hSsTgHrMPktgOa7K4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},637,"Kummittelijoita","Ibsen, Henrik",1828,1926,"637-ibsen-henrik-kummittelijoita","637__Ibsen_Henrik__Kummittelijoita","Kolminäytöksinen perhenäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1881,1886,17373,101695,false,45702,[23,24,25,26,27,28],"Domestic drama","Europe -- Social conditions -- 19th century -- Drama","Families -- Drama","Mothers and sons -- Drama","Norwegian drama -- Translations into Finnish","Tragedies (Drama)",[30],"Plays/Films/Dramas","\"Kummittelijoita: Kolminäytöksinen perhenäytelmä\" by Henrik Ibsen is a three-act family drama likely written during the late 19th century. The play delves into complex themes surrounding family dynamics, societal expectations, and personal struggles, centered on the character of Rouva Helena Alving, her son Osvald Alving, and other figures such as Pastori Manders and Puuseppä Engstrand. Ibsen’s work often explores the darker aspects of human relationships and societal norms, making this drama a significant exploration of familial and moral conflicts.  The opening of the play introduces us to a garden-room setting where we meet several key characters. Engstrand, a carpenter, interacts with Regina, a servant, who pushes him away while expressing disdain. Their exchange hints at underlying tensions and Engstrand’s desire for Regina to join him should he move back to the city. They discuss the arrival of Pastor Manders, who walks into the room following their conversation. He brings with him a more formal tone, and Rouva Alving soon joins the scene. The dynamic between these characters sets the stage for revelations about past relationships and current aspirations, indicating a brewing conflict within the household as they prepare for the inauguration of a children's home — a project closely linked to Helena's deceased husband’s legacy. The dialogue captures a sense of unease and a lingering contemplation about the past, hinting at deeper troubles that may unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Erkko, Elias",374,"Ibsenin perhenäytelmässä rouva Alving joutuu kohtaamaan menneisyyden varjot ja vaietut salaisuudet poikansa Osvaldin palatessa kotiin. Teos käsittelee perhesuhteita, sairautta ja yhteiskunnan moraalisääntöjen vaikutusta Norjan rannikolla.","Henrik Ibsenin 'Kummittelijoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 637.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUMMITTELIJOITA\n\nKolminäytöksinen perhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN\n\n\nSuomentanut Elias Erkko.\n\n\n\nHjalmar Hagelberg, Tampere, 1886.\n\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n _Rouva Helena Alving_, kapteeni ja kamariherra Alvingin leski.\n _Osvald Alving_, hänen poikansa, maalari.\n _Pastori Manders_.\n _Puuseppä Engstrand_.\n _Regina Engstrand_, rouva Alvingin talonväkeä.\n\n(Tapaus rouva Alvingin maatilalla erään suuren vuonon luona\nlänsi-Norjassa).\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Avara puutarhahuone, jossa on ovi vasemmalla sivuseinällä ja kaksi\novea oikeanpuolisella seinällä. Keskellä huonetta pyöreä pöytä, tuolien\nympäröimänä; pöydällä on kirjoja, aikakauskirjoja ja sanomalehtiä.\nEtupuolella vasemmalla ikkuna, ja sen luona pieni sohva, neulomapöytä\nedessä. Takapuolella jatkuu huone avonaiseen, vähä kapeampaan\nkasvihuoneesen, jonka ulkopuolinen seinä on suuriruutuista lasia.\nKasvihuoneen oikeanpuolisella sivuseinällä on ovi, joka vie alas\npuutarhaan. Lasiseinän läpi haamottaa synkkä vuonomaisema, kestävän\nsateen verhoomana.)\n\n(Puuseppä Engstrand seisoo yläällä puutarhaoven luona. Hänen vasen\njalkansa on vähä väärä; saappaan-anturan alla on puulista. Regina,\ntyhjä kukkaruisku kädessä, estelee häntä tulemasta likemmäksi.)\n\nREGINA (matalalla äänellä). Mitä tahdot? Pysy siinä, missä seisot.\nTippuuhan sinusta.\n\nENGSTRAND. Se on Jumalan sadetta, se, laps' kulta.\n\nREGINA. Pirun sadetta se on.\n\nENGSTRAND. Kiesus, mitä puhut, Regina. (Nilkuttaa pari askelta\nperemmälle.) Mutta sitähän tahdoin sanoa --\n\nREGINA. Elä kolista niin jalallasi, ihminen! Nuori herra makaa ja\nnukkuu yläkerrassa.\n\nENGSTRAND. Makaa ja nukkuu nyt? Keskellä päivää?\n\nREGINA. Se ei koske sinua.\n\nENGSTRAND. Minä olin juomaseurassa illalla --\n\nREGINA. Sen kyllä uskon.\n\nENGSTRAND. Niin, sillä me ihmiset olemme heikkoja, laps' kulta --\n\nREGINA. Niin, niin kyllä olemme.\n\nENGSTRAND. -- ja kiusaukset ovat moninaisia tässä maailmassa,\nnäetkös --; mutta kuitenkin olin minä, niin totisesti, työssäni jo\nkello kuus tän'aamuna.\n\nREGINA. Niin, niin, laita nyt vaan luusi pois. En tahdo seisoa tässä ja\npitää rendez-vous'ta kanssasi.\n\nENGSTRAND. Mitä et tahdo pitää?\n\nREGINA. En tahdo pitää sinua kenenkään tavattavana täällä. Kas niin;\nmene nyt matkaasi.\n\nENGSTRAND (pari askelta lähempänä). En, totta vie, menekkään, ennenkuin\nolen puhellut kanssasi. Jälkeen puolisen tulee työni valmiiksi tuolla\nalaalla kouluhuoneessa, ja sitte mennä tuhutan tän'yönä, höyryveneellä\nkotia kaupunkiin.\n\nREGINA (mutisee). Onnea matkalle!\n\nENGSTRAND. Kiitoksia, laps' kulta. Huomennahan lastenkoto vihitään, ja\nsilloin tulee täällä arvattavasti kelpo lailla hälinää ja hommaa\njuomingeissa, näetkös. Eikä kukaan saa sanoa Jaakko Engstramista,\nett'ei hän voi pidättää itseään, kuin kiusaus tulee.\n\nREGINA. Hoo!\n\nENGSTRAND. Niin, sillä tapaahan täällä niin paljo hienoa väkeä\nhuomenna. Onhan pappi Manderskin tulossa kaupungista.\n\nREGINA. Hän tulee jo tänään.\n\nENGSTRAND. Niin, enkös arvannut oikein, Enkä saakeliksikaan tahdo, että\nhän saa syytä moittiakseen minua, huomaatkos.\n\nREGINA. Ahaa, onko niin asiat!\n\nENGSTRAND. Mitenkä on asiat?\n\nREGINA (katsoo vakavasti häneen). Mihinkä sinä nyt tahdot\nManders-pappia taas narrata?\n\nENGSTRAND. Hys, hys; oletko hullu? Tahdonko minä narrata pappi\nMandersia mihinkään? En suinkaan, Manders-pappi on siksi liian hyvä\nmies minua kohtaan. Mutta siitähän tahdoin jutella kanssasi, näetkös,\nettä minä tän'yönä sitte jälleen matkustan kotia.\n\nREGINA. Matkusta mitä pikemmin, sitä parempi minusta.\n\nENGSTRAND. Niin, mutta minä tahdon saada sinut kanssani, Regina.\n\nREGINA (suu auki). Tahdotko saada minut --? Mitä sanot?\n\nENGSTRAND. Tahdon saada sinut kanssani kotia, minä sanon.\n\nREGINA (pilkallisesti). Et ikinä saa minua kanssasi kotia.\n\nENGSTRAND. Oo, sen saamme kyllä nähdä.\n\nREGINA. Niin, siitä voit olla varma, että sen näemme. _Minä_, joka olen\nkasvanut kamariherran rouvan Alvingin luona --? _Minä_, jota pidetään\nmelkein kuin lasta täällä --? Muuttaisinko _minä_ kotia _sinun_\nluoksesi? Semmoiseen taloon? Hyi toki!\n\nENGSTRAND. Mitä pirua se on? Lyöttäydytkö isääsi vastaan, heilakka?\n\nREGINA (mutisee, katsomatta häneen). Olet usein kyllä sanonut, ett'ei\nsinulla ole mitään tekemistä minun kanssani.\n\nENGSTRAND. Pyh; mitä huolit siitä --.\n\nREGINA. Etkö monta herran kertaa ole haukkunut minua ja kutsunut\nminua --? Fi donc!\n\nENGSTRAND. En totisesti käyttänyt sentään koskaan niin ilkeätä sanaa.\n\nREGINA. Ho, muistan kyllä, mitä sanaa käytit.\n\nENGSTRAND. Niin, mutta senhän tein vaan ollessani vähä toisella\nkymmenellä -- hm. Kiusaukset ovat monenlaisia tässä maailmassa, Regina.\n\nREGINA. Uh!\n\nENGSTRAND. Ja samoin silloin, kuin äitisi lyöttäytyi kiukuttelemaan.\nTäytyihän minun keksiä jotain häntä härsyttääkseni, laps' kulta. Aina\npiti hänen sitte ollakkin niin hieno, (matkii.) \"Päästä minut,\nEngstrand. Anna minun olla! Minä olen palvellut kolme vuotta\nkamariherra Alvingin luona Rosenvoldissa, minä!\" (hymyilee.) Herra\nnähköön; hän ei, näet, koskaan voinut unhottaa, että kapteeni tuli\nkamariherraksi hänen palvellessaan täällä.\n\nREGINA. Äiti raukka; -- hänen sait varmaan rääkätä kuolijaaksi.\n\nENGSTRAND (keikahuttaen itseään). Niin, selvähän se on; minunhan pitää\nsaaman syy kaikesta.\n\nREGINA (kääntyy pois; puoliääneen). Uuh --! Ja sitä jalkaa sitte.\n\nENGSTRAND. Mitä sanot, laps' kulta?\n\nREGINA. Pied de mouton.\n\nENGSTRAND. Onko se engelskaa, se?\n\nREGINA. On.\n\nENGSTRAND. Niin-niin: oppia olet saanut täällä maalla. Ja siitä voipi\nolla hyötyä nyt, siitä, Regina.\n\nREGINA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Ja mitä sitten aiot tehdä\nminulla kaupungissa?\n\nENGSTRAND. Voitko kysyä, mitä isä tekee ainoalla lapsellaan? Enkö ole\nyksinäinen ja avutoin leskimies.\n\nREGINA. Ooh, elä lörpöttele minulle semmoista. Miksi tahdot minua\nsinne?\n\nENGSTRAND. No, sanon sinulle, olen ajatellut yrittää jotain uutta nyt.\n\nREGINA (puhaltaa). Samoin olet yrittänyt niin usein; muita yhtä\nhullusti.\n\nENGSTRAND. Niin, mutta tällä kertaa, saat vaan nähdä, Regina! -- Piru\nvieköön --\n\nREGINA (polkaisee). Ole kiroamatta!\n\nENGSTRAND. Hys, hys! siinä olet hiton oikeassa, laps' kulta! Sitähän\nvaan tahdoin sanoa, -- olen koko lailla saanut rahoja lakkariini\ntyöstäni tässä uudessa lastenkodossa.\n\nREGINA. Vai olet? Sehän on hyvä sinulle, se.\n\nENGSTRAND. Mihinkä voisi tuhlata penninsä täällä maaseudulla.\n\nREGINA. No, entä sitte?\n\nENGSTRAND. Niin, näetkös, sitte olen ajatellut panna ne rahat\njohonkin, joka kannattaisi. Siitä pitäisi tulla jonkinlainen ravintola\nmeriväelle --\n\nREGINA. Hyi sentään!\n\nENGSTRAND. Oikein hieno ravintola, huomaatkos; -- ei mikään semmoinen\nsikopahna matruuseille. Ei, koira vie, -- se olisi Iaivakapteenia ja\nperämiehiä ja oikein hienoa väkeä varten, huomaatkos.\n\nREGINA. Ja sitte pitäisi minun --?\n\nENGSTRAND. Sinä saisit olla apuna, niin. Ainoastaan noin näön vuoksi,\nvoit arvata. Et, piru olkoon, joudukkaan pahoille päiville, laps'\nkulta. Voit saada kaikki tahtosi mukaan.\n\nREGINA. Niin-kyliä, niin!\n\nENGSTRAND. Mutta vaimoväkeä täytyy olla talossa, se on päivän selvää,\nse. Sillä iltasittain on tietysti pidettävä vähä hauskaa, laulettava ja\ntanssittava ja niin pois päin. Aatteleppas, että he ovat kulkeneita\nmerimiehiä maailman mereltä, (lähempänä.) Elä nyt ole hassu ja sulje\nitse tietäsi, Regina. Mitä voi sinusta tulla täällä maalla? Hyödyttääkö\nse yhtään sinua, että rouva on kustantanut oppia sinuun? Saathan\nhoidella kakaroita uudessa lastenkodossa, kuulen ma. Onko se mitään\nsinulle, se? Haluttaako sinua niin mahdottomasti kulua täällä\nkitupiikiksi likaisten penikoiden takia?\n\nREGINA. Ei, jos kävisi niinkuin minua haluttaa, niin --. No, voihan se\ntapahtua. Voihan se tapahtua!\n\nENGSTRAND. Mikä voi tapahtua?\n\nREGINA. Elä yhtään välitä siitä. -- Oletko paljokin pannut rahoja\ntalteen täällä maalla?\n\nENGSTRAND. Kaikkiansa voi niitä tulla noin seitsemän, kahdeksan sataa\nkruunua.\n\nREGINA. Ei ole hullumpaa.\n\nENGSTRAND. Siinä on tarpeeksi päästäkseen jaloillensa, siinä, laps'\nkulta.\n\nREGINA. Etkö aio antaa yhtään niistä rahoista minulle?\n\nENGSTRAND. En totisesti aiokkaan, en.\n\nREGINA. Etkö aio lähettää minulle edes hamekangasta?\n\nENGSTRAND. Tule vaan olemaan kanssani kaupunkiin, tule, niin saat\nhamekankaita kyllä.\n\nREGINA. Pyh, sen voin tehdä ominpäin, jos minua haluttaa.\n\nENGSTRAND. Ei, isällisen käden johdolla, se käy paremmin, Regina. Nyt\nvoin saada soman talon Pikku Satamakadulla. Ei tarvitse montaa markkaa\nenää; ja sinne voisimme laittaa jonkinlaisen merimieskodin, näetkös.\n\nREGINA. Mutta minä en tahdo olla sinun luonasi! Minulla ei ole mitään\nsinun kanssasi tekemistä. Mene nyt!\n\nENGSTRAND. Et, totta vie, jäisi pitkäksi aikaa luokseni, laps' kulta.\nSitä hyvää ei minulle suotaisi. Jos sinä vaan ymmärtäisit katsoa\neteesi. Niin kaunis impi, kuin sinusta on tullut näinä parina\nviimeisenä vuonna --\n\nREGINA. No --?\n\nENGSTRAND. Ei varmaankaan kestäisi kauvan, ennenkuin tulla pölähtäisi\njoku perämies, -- niin ehkäpä kapteeni --\n\nREGINA. En tahdo mennä naimisiin kenenkään semmoisen kanssa.\nMerimiehillä ei ole yhtään savoir vivre.\n\nENGSTRAND. Mitä ei heillä ole?\n\nREGINA. Minä tunnen merimiehet, minä sanon. Semmoisen väen kanssa ei\nvoi mennä naimisiin.\n\nENGSTRAND. Ole sitte niiden kanssa naimisiin menemättä. Voi se\nkannattaa kumminkin, (tuttavallisemmin:) Hän -- engelsmanni --\nhuvikutteri-herra -- antoi kolmesataa spesietalaria, hän; -- ja toinen\nei ollut kauniimpi sinua, hän.\n\nREGINA (häneen päin). Ulos ovesta!\n\nENGSTRAND (väistää). No, no; ethän toki lyödä aio, tiedän mä.\n\nREGINA. Aion! Jos puhut äidistä, niin lyön. Ulos ovesta, minä sanon!\n(ajaa hänet ylös puisto-ovelle.) Eiäkä paukuta ovia; nuori herra\nAlving --\n\nENGSTRAND. Hän nukkuu, niin. Kumma, kuinka sinä pidät huolta nuoresta\nherra Alvingista --. (hiljemmin.) Hohoo; eihän kumminkaan niin liene,\nettä hän --?\n\nREGINA. Ulos, ja pian! Sinä olet hullu, ihminen! Ei, älä mene sitä\ntietä, sieltä tulee pastori Manders. Alas kyökin portaita, sinä.\n\nENGSTRAND (oikealle). Niin, niin, teen sen. Mutta juttele hänen\nkanssaan, joka sieltä tulee. Hän on mies sanomaan sinulle, mitä lapsi\non velkapää isälleen. Sillä isäsi olen kaikissa tapauksissa, näetkös.\nSen voin näyttää kirkonkirjasta.\n\n    (Menee ulos toisen oven kautta, jonka Regina on aukaissut\n    ja jälleen sulkee hänen jälkeensä.)\n\nREGINA (katsahtaa itseänsä peilissä, löyhyttää nenäliinallaan ja korjaa\nkaulanauhaansa; sen jälkeen alkaa puuhaella kukkien kanssa.)\n\n    (Pastori Mandera, päällystakki yllä ja sateensuoja kädessä,\n    sekä pieni matkalaukku hihnassa yli olkapään, tulee puisto-oven\n    kautta kasvihuoneesen.)\n\nPASTORI MANDERS. Hyvää päivää, neitsyt Engstrand.\n\nREGINA (kääntyy iloisen hämmästyneenä). No kas, hyvää päivää, herra\npastori! Onko höyrylaiva jo tullut?\n\nPASTORI MANDERS. Se tuli nyt juuri, (menee puistohuoneesen.) Onpa\nmeillä sentään ikävä sadesää näinä päivinä.\n\nREGINA (seuraa häntä). Se on niin siunattu ilma maanmiehille, herra\npastori.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, siinä olette varmaan oikeassa. Sitä ajattelemme\nme kaupunkilaiset niin vähän.\n\n    (Alkaa ottaa päällystakkia yltänsä.)\n\nREGINA. Oo, enkö minä auta? -- Kas niin. No ei nyt, kuinka märkä se on!\nNyt panen sen vaan etehisen seinälle. Ja sateensuoja sitte --; sen\nlevitän, niin se saa kuivaa.\n\n    (Menee ulos kapineittein kanssa toisen oikeanpuolisen oven\n    kautta. Pastori Manders ottaa matkalaukun olaltaan ja panee\n    sen ja hatun tuolille. Sill'aikaa tulee Regina sisään jälleen.)\n\nPASTORI MANDERS. Ah, oikein tekee hyvää tulla huoneesen. No, täällä on\nvarmaan kaikki hyvin talossa?\n\nREGINA. On, paljo kiitoksia.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta kelpo lailla hommaa, luulen ma, huomisen\njohdosta?\n\nREGINA. Ojah, onhan täällä vähä tekemistä.\n\nPASTORI MANDERS. Ja rouva Alving on arvattavasti kotona?\n\nREGINA. On niin; hän on vaan yläällä laittamassa suklaata nuorelle\nherralle.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, sanokaa minulle --; kuulin alaalla laiturilla,\nettä Osvald muka on tullut.\n\nREGINA. Niin, hän tuli toissapäivänä. Emme odottaneet häntä ennenkuin\ntänään.\n\nPASTORI MANDERS. Ja raittiina ja ripeänä, toivon ma?\n\nREGINA. Niin, terve hän on. Mutta kauhean väsynyt matkasta. Hän on\ntullut yhtä päätä aina Pariisista asti --; minä tarkoitan, hän on\ntullut koko tien yhtä ajoa. Luulen melkein, että hän nukkuu vähä nyt,\nniin että saamme kyllä puhua hieman hiljaa.\n\nPASTORI MANDERS. Hys, olkaamme siis hiljaa.\n\nREGINA (nostaessaan nojatuolia valmiiksi pöydän viereen). Ja olkaa niin\nhyvä ja istukaa, herra pastori, ja laittakaa itsellenne mukavata. (Hän\nistuutuu; Regina nostaa jakkaran hänen jalkojensa alle.) Kas niin!\nIstuuko herra pastori nyt hyvästi?\n\nPASTORI MANDERS. Kiitos, kiitos; istun oivallisesti, (katselee häntä.)\nKuulkaa, tiedättekö mitä, neitsyt Engstrand, luulen tosiaan, että\nolette kasvanut, sittekuin näin teidät viimeksi.\n\nREGINA. Näyttääkö herra pastorista siltä? Rouva sanoo, että olen\nlihonutkin.\n\nPASTORI MANDERS. Lihonut? No niin, ehkä vähä; -- noin kohtalaisesti.\n\n    (Lyhyt äänettömyys.)\n\nREGINA. Ilmoitanko rouvalle?\n\nPASTORI MANDERS. Kiitos, kiitos, ei ole kiirettä, rakas lapseni. -- No,\nmutta sanokaa minulle nyt, hyvä Regina, mitenkä isänne sitte menestyy\ntäällä maalla?\n\nREGINA. Joo kiitos, herra pastori, kyllä hän menestyy hyvästi.\n\nPASTORI MANDERS. Hän poikkesi luokseni, viimeksi kaupungissa ollessaan.\n\nREGINA. Eihän nyt, tekikö hän niin? Hän on aina niin iloinen saadessaan\npuhella pastorin kanssa.\n\nPASTORI MANDERS. Ja te käytte varmaankin ahkerasti hänen luonansa\npäivillä?\n\nREGINA. Minäkö? Niin, käynhän minä niin usein kuin saan aikaa niin --\n\nPASTORI MANDERS. Isänne ei ole mikään oikein vahva luonne, neitsyt\nEngstrand. Hän kaipaa niin syvästi johtavaa kättä.\n\nREGINA. No niin, voipi kyllä niin olla.\n\nPASTORI MANDERS. Hän kaipaa jotakin luonaan, josta hän voisi pitää, ja\njonka mielipiteelle hän voisi panna arvoa. Hän tunnusti sen itse niin\navosydämmisesti, viimeksi ollessaan minun luonani.\n\nREGINA, Niin, hän on puhunut minulle vähä sinnepäin. Mutta en tiedä,\ntahtooko rouva Alving päästää minua pois, -- varsinkaan nyt, kuin\nsaamme sen uuden lastenkodon hoidettavaksemme. Enkä tahtoisi mielelläni\nlähteä rouva Alvinginkaan luota, kuin hän on aina ollut niin hyvä minua\nkohtaan.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta tyttärellinen velvollisuus, hyvä tyttöni --.\nLuonnollisesti pitää meidän ensin saaman emäntänne suostumus.\n\nREGINA. Mutta en tiedä, sopiiko minun tällä iällä hoitaa yksinäisen\nmiehisen hengen taloutta.\n\nPASTORI MANDERS. Mitä! Mutta hyvä neitsyt Engstrand, omasta\nisästännehän tässä on puhe!\n\nREGINA. Niin, voi niin olla, mutta kuitenkin --. Niin, jos se olisi\njossain _hyvässä_ talossa, oikean kunnon herran luona --\n\nPASTORI MANDERS. Mutta, hyvä Regina --\n\nREGINA. -- jonkun, jota kohtaan minulla voisi olla myötätuntoisuutta,\njota voisin kunnioittaa ja jolle voisin olla aivan kuin tyttären\nsijassa --\n\nPASTORI MANDERS. Niin, mutta rakas, hyvä lapseni --\n\nREGINA. Sitte tulisin kyllä mielelläni kaupunkiin. Täällä maalla on\nkovin yksinäistä, -- ja tietäähän herra pastori itse, mitä on olla\nyksin maailmassa. Ja sen uskallan kyllä sanoa, että olen sekä ketterä\nettä nöyrä. Eikö herra pastori tiedä mitään semmoista paikkaa minulle?\n\nPASTORI MANDERS. Minäkö? En, totisesti, sitä en tiedä.\n\nREGINA. Mutta rakas, rakas herra pastori, muistakaa kumminkin minua,\njos --\n\nPASTORI MANDERS (nousee). Kyllä, sen kyllä teen, neitsyt Engstrand.\n\nREGINA. Niin, sillä jos minä --\n\nPASTORI MANDERS. Tahdotteko ehkä olla niin hyvä, että haette rouvan?\n\nREGINA. Hän tulee heti, herra pastori.\n\n    (Menee ulos vasemmalle.)\n\nPASTORI MANDERS (kävelee pari kertaa edestakaisin tuvassa, seisoo\nhetkisen taka-alalla kädet seljän takana ja katselee ulos puistoon. Sen\njälkeen tulee hän taas pöydän likelle, ottaa kirjan ja katsoo\nnimilehteä, säpsähtää ja katsoo usempia.) Hm, -- vai niin?\n\n    (Rouva Alving tulee sisään vasemmanpuolisen oven kautta.\n    Häntä seuraa Regina, joka heti menee ulos etummaien\n    oikeanpuolisen oven kautta.)\n\nROUVA ALVING (ojentaa pastori Mandersille kätensä). Terve tuloa, herra\npastori.\n\nPASTORI MANDERS. Hyvää päivää, rouva. Tässä olen, niinkuin lupasin.\n\nROUVA ALVING. Aivan kellonlyömällä.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta voitte uskoa, tiukalle otti, ennenkuin pääsin\npois. Kaikki ne siunatut komisoonit ja toimikunnat, joissa olen\nkiinni --\n\nROUVA ALVING. Sitä kiltimmästi teitte, kuin tulitte niin ajoissa. Nyt\nvoimme saada asiamme selville, ennenkuin syömme päivällistä. Mutta\nmissä on kapsäkkinne?\n\nPASTORI MANDERS (nopeasti). Kapineeni ovat alaaila kauppiaan luona.\nOlen siellä yötä.\n\nROUVA ALVING (pidättäen hymyänsä). Ettekö todellakaan suostu olemaan\nyötä minun luonani tälläkään kertaa?\n\nPASTORI MANDERS. Ei, ei, rouva; muuten hyvin paljo kiitoksia; minä\npysyn siellä alaaila, niinkuin tapani on. Se on niin mukavata, kuin on\nmentävä laivaan taas.\n\nROUVA ALVING. No, tehkää tahtonne. Minusta muuten vaan me kaksi vanhaa\nihmistä --\n\nPASTORI MANDERS. No, herra varjelkoon, teidän pilapuheitanne. Niin,\nolette luonnollisesti ylenmäärin iloinen tänään. Ensiksi juhlapäivä\nhuomenna, ja sittehän olette saanut Osvaldin kotia.\n\nROUVA ALVING. Niin, aatelkaa, mikä onni minulle! Siitä on nyt yli kaksi\nvuotta, kuin hän oli viimeksi kotona. Ja sitte hän on luvannut jäädä\nluokseni koko talveksi.\n\nPASTORI MANDERS. Ei nyt, onko hän luvannut? Siinä hän teki kauniisti ja\nniinkuin lapsen tulee. Sillä kokonaan toisella lailla luulisin sentään\nRooman ja Pariisin elämän viehättävän.\n\nROUVA ALVING. Niin, mutta täällä kotona on hänellä äitinsä, näettekös.\nO, sitä rakasta, siunattua poikaa, hänellä on kyllä sydäntä äidilleen,\nhänellä.\n\nPASTORI MANDERS. Sehän olisikin kovin surullista, jos erilläolo ja\naskaroiminen semmoisissa asioissa kuin taide, tylsentäisi niin\nluonnolliset tunteet.\n\nROUVA ALVING. Niin, sanokaappa muuta. Mutta siitä ei ole pelkoa hänen\nsuhteensa. Niin, onpa minun oikein hauska nähdä, tunnetteko häntä\nvielä. Hän tulee alas sitte; nyt hän makaa vaan yläällä, leväten hiukan\nsohvalla. -- Mutta istukaahan, hyvä pastori.\n\nPASTORI MANDERS. Kiitoksia. Teillä on siis aikaa --?\n\nROUVA ALVING. On kyllä, (istuutuu pöydän viereen.)\n\nPASTORI MANDERS. Hyvä; saatte siis nähdä --. (Menee tuolin luo, jolla\nmatkalaukku on, ottaa paperikimpun siitä, asettuu toiselle puolen\npöytää ja hakee vapaan paikan papereille.) Tässä on meillä nyt ensinkin\n-- (keskeyttäin.) Sanokaa minulle, rouva Alving, mitenkä nämä kirjat\ntäällä ovat?\n\nROUVA ALVING. Ne kirjat? Ne ovat kirjoja, joita minä luen.\n\nPASTORI MANDERS. Luetteko te sellaisia kirjoituksia?\n\nROUVA ALVING. Luen niinkin.\n\nPASTORI MANDERS. Tunnetteko te tulevanne paremmaksi tahi\nonnellisemmaksi sellaisesta lukemisesta?\n\nROUVA ALVING. Minusta tuntuu niitä lukiessani ikäänkuin\nturvallisemmalta.\n\nPASTORI MANDERS. Sepä merkillistä. Mitenkä niin?\n\nROUVA ALVING. Niin, minä saan ikäänkuin selvitystä ja vahvistusta\nmoneen moninaiseen, jota itse tunnen ja mietiskelen. Niin, _se_ on\nmerkillistä, pastori Manders, -- niissä ei ole oikeastaan mitään uutta,\nnoissa kirjoissa; niissä ei seiso muuta, kuin mitä useimmat ihmiset\najattelevat ja uskovat. Asia on vaan se, että useimmat ihmiset eivät\nota selvää ajatuksistaan tahi eivät tahdo niillä itseänsä vaivata.\n\nPASTORI MANDERS. No hyvä ihminen! Luuletko täydellä todella, että\nuseimmat ihmiset --?\n\nROUVA ALVING. Niin, niin minä kyllä luulen.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, mutta ei sentään tässä maassa? Ei täällä meillä?\n\nROUVA ALVING. Kyllä vaan aivan varmaan, täällä meillä myös.\n\nPASTORI MANDERS. No, sen minä sanon --!\n\nROUVA ALVING. Mutta mitä teillä sitte on muistuttamista noita kirjoja\nvastaan?\n\nPASTORI MANDERS. Muistuttamista? Ettehän toki luulle, että minä\ntuhlaisin aikaani semmoisten tuotteiden tutkimiseen?\n\nROUVA ALVING. Tarkoitatte siis, ett'ette tunne ollenkaan mitä\ntuomitsette?\n\nPASTORI MANDERS. Olen lukenut kylliksi näistä kirjoituksista, ollakseni\nniitä hyväksymättä.\n\nROUVA ALVING. Niin, mutta teidän oma ajatuksenne --\n\nPASTORI MANDERS. Hyvä rouva, on monta kohtaa elämässä, jolloin täytyy\nluottaa toisiin. Se on nyt kerta niin tässä maailmassa; ja se on hyvä.\nMitenkä muuten kävisi yhteiskuntien?\n\nROUVA ALVING. Ei-ei; siinä voitte olla oikeassa.\n\nPASTORI MANDERS. Muuten en luonnollisesti kiellä, että niissä voipi\nolla sitä tätä viehättävää, semmoisissa kirjoituksissa. Enkä myöskään\nvoi moittia teitä siitä, että haluatte tulla tuntemaan niitä\nhengellisiä liikkeitä, joita, niinkuin sanotaan, liikkuu ulkona\nsuuressa maailmassa, -- jossa olette antanut poikannekin olla niin\nkauvan. Mutta --\n\nROUVA ALVING. Mutta --?\n\nPASTORI MANDERS (hiljentää ääntänsä). Mutta siitä ei puhuta, rouva\nAlving. Eihän tarvitse jokaiselle tehdä tiliä siitä, mitä lukee ja\najattelee neljän seinänsä sisäpuolella.\n\nROUVA ALVING. Ei, luonnollisesti; niin arvelen minäkin.\n\nPASTORI MANDERS. Ajatelkaa nyt vaan, mitä velvollisuuksia teillä on\ntätä lastenkotoa kohtaan, jonka päätitte perustaa aikaan, jolloin\nmielipiteenne hengellisistä asioista olivat vallan toiset kuin nyt, --\nminkä minä voin huomata ainakin.\n\nROUVA ALVING. Niin niin, sen myönnän täydellisesti. Mutta\nlastenkodosta --\n\nPASTORI MANDERS. Lastenkodosta piti meidän puhuman, niin. Siis --\nvarovaisuutta, rouva! Ja nyt ryhtykäämme sitte asioihimme, (avaa\npäällyksen ja ottaa osan papereja ulos.) Näettekös näitä?\n\nROUVA ALVING. Asiakirjat?\n\nPASTORI MANDERS. Kaikki tyyni. Ja täydessä kunnossa. Voitte uskoa, että\noli vaikeata saada niitä oikeaan aikaan. Minun on suorastaan täytynyt\npanna kovaa. Virkakunnat kuin ovat melkein kiduttavan tunnokkaita, kuin\nkysymys on päättämisestä. Mutta tässä ne nyt sentään ovat. (Selaa\nläjää.) Tässä on laissa vahvistettu luovutuskirja Rosenvoldin tilan\nalueella olevaan Solvikin maan-osuuteen, sekä sen vastalaitettuihin\nasuinrakennuksiin, kouluhuoneisin, opettajan-asuntoon ja kappeliin. Ja\ntässä on lahjoituksen ja laitoksen sääntöjen hyväksymiskirja.\nTahdotteko nähdä -- (lukee:) \"Kapteeni Alvingin muisto\"-nimisen\nlastenkodon säännöt.\n\nROUVA ALVING (katselee kauvan paperia). Siinä se siis on.\n\nPASTORI MANDERS. Olen valinnut nimityksen kapteeni, enkä kamariherra.\nKapteeni näyttää kerskaamattomammalta.\n\nROUVA ALVING. Niin niin, kuinka vaan teidän mielestänne sopii.\n\nPASTORI MANDERS. Ja tästä saatte säästöpankkikirjan, korkoa kasvavalle\npääomalle, joka on pantu korvaamaan lastenkodon hoitokustannuksia.\n\nROUVA ALVING. Kiitos; mutta olkaa niin hyvä aina ja tallettakaa se,\nmukavuuden vuoksi.\n\nPASTORI MANDERS. Aivan mielelläni. Arvelen, että meidän pitää antaa\nrahojen jäädä säästöpankkiin aluksi. Eihän korkomäärä ole kovin\nhoukutteleva, neljä sadalta, kuuden kuukauden ylössanomisella. Jos\nsittemmin voitaisiin saada hyvä panttivelkakirja, -- sen tulisi vain\ntietysti olla ensimmäistä kiinnitystä vastaan ja epäilemättömän varman\npaperin, -- niin voimme lähemmin puhua asiasta.\n\nROUVA ALVING. Niin niin, hyvä pastori Manders, kaiken sen tunnette te\nparaiten.\n\nPASTORI MANDERS. Koetan ainakin pitää silmäni auki. -- Mutta sitte on\nvielä yksi asia, jota monesti olen aikonut teiltä kysyä.\n\nROUVA ALVING. Ja mikä se on?\n\nPASTORI MANDERS. Onko lastenkoto-rakennukset vakuutettavat vai ei?\n\nROUVA ALVING. Luonnollisesti ne ovat vakuutettavat.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, seis hiukan, rouva. Miettikäämme lähemmin\nasiata.\n\nROUVA ALVING. Minä pidän kaikki vakuutettuna, sekä rakennukset että\nirtaimen, maanviljelyskapineet sekä maantuotteet.\n\nPASTORI MANDERS. Selvää se. Omassa omaisuudessanne. Samoin teen\nminäkin, -- luonnollisesti. Mutta tässä, näettekös, on kokonaan toinen\nasia. Onhan lastenkoto ikäänkuin pyhitettävä korkeampaan tarkoitukseen.\n\nROUVA ALVING. Niin, mutta jos --\n\nPASTORI MANDERS. Oman yksityisen mielipiteeni mukaan en tosiaan pitäisi\nensinkään loukkaavana turvautua kaikkia mahdollisuuksia vastaan --\n\nROUVA ALVING. Niin, se on minunkin ajauikseni.\n\nPASTORI MANDERS. -- mutta minkälainen on mieliala kansassa täällä\nympäristössä? Senhän te tunnette paremmin kuin minä.\n\nROUVA ALVING. Hm, mieliala --\n\nPASTORI MANDERS. Onko täällä sanottavasti ajatus-oikeutettuja, --\ntodella ajatus-oikeutettuja, jotka voisivat loukkautua siitä?\n\nROUVA ALVING. Niin, mitä oikeastaan tarkoitatte todella\najatus-oikeutetuilla?\n\nPASTORI MANDERS. No, tarkoitan lähinnä miehiä niin itsenäisissä ja\nvaikuttavissa asemissa, ett'ei oikein voi olla panematta niiden\nmielipiteille jotakin arvoa.\n\nROUVA ALVING. Semmoisia on täällä moniaita, jotka ehkä kyllä voisivat\nloukkautua, jos --\n\nPASTORI MANDERS. No, näettekös vaan! Kaupungissa on meillä monta\nmonituista sitä lajia. Aatelkaa vaan kaikkia virkakumppalini\njoukkolaisia! Voitaisiin todella niin perin helposti käsittää asia\nniin, ett'ei teillä ja minulla muka ole oikeata luottamusta korkeampaan\nhallitukseen.\n\nROUVA ALVING. Mutta oman mielipiteenne mukaan, hyvä pastori,\nvakuutuksenne on kumminkin --\n\nPASTORI MANDERS. Niin, minä tiedän; minä tiedän: -- minulla on luja\nvakuutukseni, se on kyllä totta. Mutta me emme kumminkaan voisi estää\nnurjaa ja epäedullista selitystä. Ja semmoinen voisi vuorostaan\nhelposti vaikuttaa haitallisesti itse lastenkotolaitokseen.\n\nROUVA ALVING. Niin, jos sillä lailla kävisi, niin --\n\nPASTORI MANDERS. Minä en myöskään kokonaan voi olla lukuun-ottamatta\nsitä tukalaa, -- niin, voin kyllä sanoa, tuskallista asemaa, johon minä\nkenties voisin joutua. Kaupungin johtavissa piireissä haastellaan paljo\ntästä lastenkoto-asiasta. Onhan lastenkoto osaksi rakennettu myös\nkaupungin hyödyksi, ja toivottavasti on se huomattavassa määrässä\nkeventävä yhteiskunnan köyhänkuormiamme. Mutta kuin nyt minä olen\nteidän neuvojananne ja olen johtanut asian toimituspuolta, niin voin\npeljätä, että kiihkoiset kaikkein ensiksi käyvät minun kimppuuni --\n\nROUVA ALVING. Niin, semmoiselle ei teidän pidä antautua alttiiksi.\n\nPASTORI MANDERS. Puhumatta hyökkäyksistä, joita epäilemättä tehtäisiin\nminua vastaan eräissä lehdissä ja aikakauskirjoissa, jotka --\n\nROUVA ALVING. Kylliksi, hyvä pastori Manders, se kohta ratkaisee asian.\n\nPASTORI MANDERS. Ette siis tahdo vakuutettavaksi?\n\nROUVA ALVING. En; annamme sen olla.\n\nPASTORI MANDERS (nojautuu taakseppäin tuoliin). Mutta jos nyt\nonnettomuus kerta sattuisi? Eihän voi koskaan tietää --. Tahdotteko\nsiinä tapauksessa korjata vahingon jälleen?\n\nROUVA ALVING. En, sen sanon teille suoraan, sitä en tekisi.\n\nPASTORI MANDERS. Niin mutta tiedättekö, rouva Alving, -- siinä\ntapauksessa otamme todella arveluttavan vastuun päällemme.\n\nROUVA ALVING. Mutta luuletteko voivamme muuta?\n\nPASTORI MANDERS. En, sepä juuri seikka; emme oikeastaan voi muuta.\nEihän meidän sentään pidä antautua nurjasti tuomittaviksi; eikä meillä\nmillään lailla ole lupaa saattaa aikaan pahennusta seurakunnassa.\n\nROUVA ALVING. Teillä, pappina, ei ainakaan.\n\nPASTORI MANDERS. Ja minä luulenkin todella voivamme luottaa, siihen,\nettä semmoisella laitoksella on onni mukanaan, -- niin, että se on\nerityisen varjeluksen suojassa.\n\nROUVA ALVING. Toivokaamme niin, pastori Manders.\n\nPASTORI MANDERS. Jätämmekö siis sen sikseen?\n\nROUVA ALVING. Luonnollisesti teemme niin.\n\nPASTORI MANDERS. Hyvä. Niinkuin tahdotte, (merkitsee.) Siis -- ei\nvakuuteta.\n\nROUVA ALVING. Oli muuten kummallista, että tulitte puhuneeksi siitä\njuuri tänään --\n\nPASTORI MANDERS. Olen kauvan ajatellut kysyä sitä teiltä --\n\nROUVA ALVING. -- sillä eilen oli tuli pääsemässä irti siellä alaaila.\n\nPASTORI MANDERS. Mitä?\n\nROUVA ALVING. Noh, se ei muuten ollut mitään erin-omaista. Valkea oli\ntarttunut höylänlastuihin työpajassa.\n\nPASTORI MANDERS. Jossa Engstrand tekee työtä?\n\nROUVA ALVING. Niin. Hän kuuluu monesti niin varomattomasti pitelevän\ntulitikkuja.\n\nPASTORI MANDERS. Sillä miehellä on niin paljon asioita päässä, -- niin\nmonenlaisia kiusauksia, Jumalan kiitos, hän kokee nyt viettää\nnuhteetointa elänää, kuulen ma.\n\nROUVA ALVING. Vai niin? Kuka niin sanoo?\n\nPASTORI MANDERS. Sen on hän itse vakuuttanut minulle. Ja ketterä\ntyömies hän myös on.\n\nROUVA ALVING. Kyllä, sen aikaa kuin on selvä --\n\nPASTORI MANDERS. Niin, tuo surullinen heikkous! Mutta hän on monesti\npakotettu siihen kehnon jalkansa tähden, hän sanoo. Hänen viimeksi\nkaupungissa ollessaan tulin oikein liikutetuksi hänen takiansa. Hän\ntuli luokseni ja kiitti minua niin sydämmellisesti, siitä että olin\nhankkinut hänelle työtä täällä, niin että hän voi saada olla yhdessä\nReginan kanssa.\n\nROUVA ALVING. Reginasta hän ei paljoa välitä.\n\nPASTORI MANDERS. Välittää kyllä, hän puhuu tytön kanssa joka päivä,\nniin hän itse jutteli minulle.\n\nROUVA ALVING. Niin, niin, voi olla.\n\nPASTORI MANDERS. Hän tuntee kyllä kaipaavansa jotakin, joka voi häntä\npidättää kiusauksen lähetessä. Sepä juuri on herttaista Jaakko\nEngstrandissa, se, että hän tulee niin peräti avutoinna luoksesi ja\nsyyttää itseänsä ja tunnustaa heikkoutensa. Viimeksi ollessaan\npuheillani -- --. Kuulkaa, rouva Alving, jos hänellä olisi sisällinen\ntarve saada Regina kotia luoksensa jälleen --\n\nROUVA ALVING (nousee nopeasti). Regina!\n\nPASTORI MANDERS. -- niin elkää te panko sitä vastaan.\n\nROUVA ALVING. Panen, sitä minä vastustan kaikin voimin. Ja sitä paitse,\n-- saahan Regina toimen lastenkodossa.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta ajatelkaa, Engstrand on kumminkin hänen\nisänsä --\n\nROUVA ALVING. O, minä tiedän paraiten, minkälainen isä hän on ollut\nhänelle. Ei, hänen luokseen ei Regina koskaan ole tuleva minun\nsuostumuksellani.\n\nPASTORI MANDERS (nousee). Mutta hyvä rouva, elkää siitä sentään niin\nkiivastuko. On oikein surullista, kuinka väärin te tunnette puuseppä\nEngstrandin. Onhan ikäänkuin oikein säikähtyisitte --\n\nROUVA ALVING (rauhallisemmin). Se on yhdentekevä. Olen ottanut Reginan\nluokseni, ja luonani hän pysyy, (kuuntelee.) Hys, hyvä pastori Manders,\nelkää enää puhuko tästä, (hän tulee iloisen-näköiseksi.) Kuulkaa!\nSiellä tulee Osvald portailla. Nyt tahdomme vaan ajatella _häntä_.\n\n    (Osvald Alving, ohuessa päällystakissa, hattu kädessä, ja\n    polttaen suurta merivahapiippua, tulee sisään vasemmanpuolisen\n    oven kautta.)\n\nOSVALD (jää seisomaan ovelle). Oo, anteeksi -- luulin teidän olevan\nkonttorissa, (tulee lähemmäksi.) Hyvää päivää, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS (tuijotellen). Ah --! Sepä kummallista --\n\nROUVA ALVING. Niin, mitä sanotte hänestä tuossa, pastori Manders?\n\nPASTORI MANDERS. Minä sanon, -- minä sanon --. Ei, mutta onko se\ntodellakin --?\n\nOSVALD. On, se on todellakin se tuhlaajapoika, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta hyvä nuori ystäväni --\n\nOSVALD. No, kotia tullut poika sitte.\n\nROUVA ALVING. Osvald tarkoittaa sitä kertaa, kuin te niin kovasti\nvastustelitte hänen maalariksi tuloaan.\n\nPASTORI MANDERS. Voihan ihmissilmissä moni askel näyttää\narveluttavalta, joka sitte kumminkin -- (ravistaa Osvaldin kättä.) No,\nterve tuloa, terve tuloa! Mutta hyvä Osvald --. Niin saanenhan kutsua\nteitä ristimänimellä?\n\nOSVALD. Niin, miksi muuten kutsuisitte minua?\n\nPASTORI MANDERS. Hyvä. Sitä aioin sanoa, hyvä Osvaldini, -- teidän ei\npidä luulla minusta, että ehdottomasti tuomitsisin taiteilijasäädyn.\nLuulen, että on monta, jotka siinäkin säädyssä voivat säilyttää\nsisällisen ihmisensä turmeltumattomana.\n\nOSVALD. Meidän on toivominen sitä.\n\nROUVA ALVING (loistaen tyytyväisyydestä). Tiedän yhden, joka\non säilyttänyt sekä sisällisen että ulkonaisen ihmisensä\nturmeltumattomana. Katsokaa vaan häntä, pastori Manders.\n\nOSVALD (kulkee lattiata ylöspäin). Niin niin; rakas äiti, jättäkäämme\nse.\n\nPASTORI MANDERS. No ihan varmaan -- sitä ei voi kieltää. Ja sittehän\nolette jo ruvennut saamaan nimeä. Sanomalehdet ovat usein puhuneet\nteistä, ja niin ylenmäärin suosiollisesti. Niin, se on -- viime aikoina\non luullakseni oltu ikäänkuin vähä hiljaa.\n\nOSVALD (yläällä kukkien luona). En ole saanut maalata juuri paljoa\nviime aikoina.\n\nROUVA ALVING. Pitäähän maalarinkin levätä välillä.\n\nPASTORI MANDERS. Se on tietty. Ja sitte valmistaudutaan ja kootaan\nvoimia johonkin suureen.\n\nOSVALD. Niin. -- Äiti, joko kohta syömme?\n\nROUVA ALVING. Puolituntisen kuluttua. Ruokahalu hänellä on, jumalan\nkiitos.\n\nPASTORI MANDERS. Maistuupa tupakkakin.\n\nOSVALD. Löysin isän piipun yläällä kamariasi ja sitte --\n\nPASTORI MANDERS. Ahaa, siinäpä se on!\n\nROUVA ALVING. Mikä?\n\nPASTORI MANDERS. Kuin Osvald tuli tuolla ovessa piippu suussa, niin\nolin näkevinäni hänen isänsä ilmielävänä.\n\nOSVALD. Ei nyt, todellako?\n\nROUVA ALVING. Oo, miten voittekaan sanoa niin! Onhan Osvald minuun.\n\nPASTORI MANDERS. Niin; mutta hänellä on joku piirre suupielessä,\njotakin huulissa, joka muistuttaa niin ilmeisesti Alvingista --\nvarsinkin nyt, kuin hän polttaa.\n\nROUVA ALVING. Ei ollenkaan. Osvaldilla on pikemmin jotakin papillista\nsuussaan, minun mielestäni.\n\nPASTORI MANDERS. No niin, no niin; muutamilla virkaveljilläni on\nsamanlainen piirre.\n\nROUVA ALVING. Mutta pane piippu pois, poika kultani: en tahdo saada\nsauhua tänne sisään.\n\nOSVALD (tekee niin). Mielelläni. Tahdoin vaan koetella sitä; sillä olen\nkerta polttanut siitä lapsena.\n\nROUVA ALVING. Sinäkö?\n\nOSVALD. Niin. Olin aivan pieni silloin. Ja sitte muistan tulleeni ylös\nkamariin isän luo eräänä iltana, kuin hän oli niin iloinen ja hauska.\n\nROUVA ALVING. Oo, sin' et muista mitään niiltä ajoilta.\n\nOSVALD. Muistan, muistan selvästi, kuinka hän nosti minut polvelleen ja\nantoi minun polttaa piippua. Polta poika, hän sanoi, -- polta kelpo\nlailla, poika! Ja minä poltin minkä suinkin taisin, kunnes tunsin\ntulevani ihan vaaleaksi ja hiki herui suurissa pisaroissa otsalleni.\nSilloin hän nauroi niin sydämmellisesti --\n\nPASTORI MANDERS. Sepä vasta kummallista.\n\nROUVA ALVING. Ystäväni, se on vaan Osvaldin unennäköjä.\n\nOSVALD. Ei, äiti, en ole sitä uneksinut. Sillä -- vaikka et voi muistaa\nsitä -- niin sinä tulit sisään ja kannoit minut ulos lastenkamariin.\nSiellä tuli minulle paha elämä, ja minä näin, että sinä itkit. --\nTekikö isä usein semmoisia ilveitä?\n\nPASTORI MANDERS. Nuoruudessaan oli hän erittäin hilpeä mies --\n\nOSVALD. Ja sai kuitenkin niin paljon toimeen tässä maailmassa, niin\npaljon hyvää ja hyödyllistä; eikä elänyt sen vanhemmaksi.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, te olette todella perinyt nimenne toimekkaalta\nja ansiolliselta mieheltä, hyvä Osvald Alving. No, se on toivottavasti\nteille kehotuksena --\n\nOSVALD. Pitäisi olla, niin.\n\nPASTORI MANDERS. Teitte ainakin kauniisti, kuin tulitte kotia hänen\nkunniapäiväkseen.\n\nOSVALD. Vähempätä en toki voinut tehdä isäni vuoksi.\n\nROUVA ALVING. Ja kuin minä saan pitää hänet niin kauvan; siinä hän\nkuitenkin tekee kaikkein kauniimmasti.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, jäättehän kotia talven yli, kuulen ma.\n\nOSVALD. Jään kotia epämääräiseksi ajaksi, herra pastori. -- Oo, on\nsentään ihanata olla taas kotona!\n\nROUVA ALVING (ilosta säteillen). Niin, eikö totta?\n\nPASTORI MANDERS (katselee osaaottavaisesti Osvaldia). Te jouduitte\naikaiseen ulos maailmaan, hyvä Osvald.\n\nOSVALD. Niin tein. Joskus ajattelen, että eikö se ollut liian\naikaiseen.\n\nROUVA ALVING. O, ei suinkaan. Siitä on reippaalle pojalle vaan hyvää.\nJa olletikkin sille, joka on ainoa lapsi. Hänen ei pidä vetelehtiä\nkotona äidin ja isän luona ja tulla pilatuksi.\n\nPASTORI MANDERS. Se kysymys on vaikea ratkaista, rouva Alving. Isän\nkoti on ja pysyy kuitenkin lapsen oikeana olinpaikkana.\n\nOSVALD. Siinä olen todella yhtä mieltä pastorin kanssa\n\nPASTORI MANDERS. Katsokaa nyt vaan omaa poikaanne. Niin, voimmehan\nhyvästi puhua siitä hänen läsnäollessaan. Mikä on ollut seuraus\nhänelle? Hän on tullut kuuden -- seitsemänkolmatta vuoden vanhaksi,\neikä ole koskaan saanut tilaisuutta oppia tuntemaan kunnollista kotia.\n\nOSVALD. Anteeksi, herra pastori, -- siinä kokonaan petytte.\n\nPASTORI MANDERS. Vai niin? Luulin, että olette oleskellut melkein\nyksin-omaan taiteilijapiireissä.\n\nOSVALD. Niin olenkin.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta minä luulin, että useimmilla niistä ei ole varaa\nperustaa perhettä ja laittaa kotia.\n\nOSVALD. On niitä muutamia, joilla ei ole varaa mennä naimisiin, herra\npastori.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, sitähän minä sanoin.\n\nOSVALD. Mutta voihan heillä sen vuoksi olla koti. Ja se onkin yhdellä\nja toisella; vieläpä hyvin kunnollinen ja sievä koti.\n\nROUVA ALVING (seuraa tarkasti, nyökkää, mutta ei sano mitään).\n\nPASTORI MANDERS. Mutta enhän minä puhu nuorenmiehen kodista. Kodilla\ntarkoitetaan perhekotia, jossa mies elää vaimonsa ja lastensa kanssa.\n\nOSVALD. Niin, tahi lastensa äidin kanssa.\n\nPASTORI MANDERS (säpsähtää; lyö kätensä yhteen). Mutta laupias --!\n\nOSVALD. No?\n\nPASTORI MANDERS. Elää yhdessä -- lastensa äidin kanssa!\n\nOSVALD. Niin, tahtoisitteko sitte ennemmin, että hänen pitäisi hyljätä\nlastensa äidin?\n\nPASTORI MANDERS. Puhutte siis luvattomista yhteyksistä! Niistä niin\nkutsutuista villistä avioliitoista!\n\nOSVALD. En ole koskaan huomannut mitään erittäin villiä sellaisten\nihmisten yhdys-elämässä.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta kuinka on mahdollista, että kukaan -- kukaan\nedes jotenkin hyvästi kasvitettu mies tahi nuori nainen voi mukautua\nelämään sillä tavalla -- aivan yleisön silmäin edessä!\n\nOSVALD. Mutta mitä heidän sitte pitäisi tehdä? Köyhä, nuori taiteilija,\n-- köyhä, nuori tyttö --. Naimisiin meneminen maksaa paljon rahaa. Mitä\npitää heidän silloin tehdä?\n\nPASTORI MANDERS. Mitäkö heidän pitää tehdä? Niin, herra Alving, sanon\nteille, mitä heidän pitää tehdä. Heidän olisi pitänyt pysyä erillään\nalusta pitäen, olisi pitänyt!\n\nOSVALD. Sillä puheella ette pääse pitkälle nuorten, lämminveristen\nrakastuneitten ihmisten kanssa.\n\nROUVA ALVING. Ette, sillä ette pääse pitkälle!\n\nPASTORI MANDERS (jatkaen). Ja että virkakunnat suvaitsevat mitään\nsemmoista! Että sen sallitaan tapahtua julkisesti! (Rouva Alvingin\nedessä.) Eikö minulla siis ollut syytä olla syvästi huolissani poikanne\ntähden. Piireissä, joissa siveettömyys peittämättä vallitsee ja\nikäänkuin on saanut suojaa --\n\nOSVALD. Tahdon sanoa teille jotakin, herra pastori. Minä olen ollut\nalituinen sunnuntaivieras parissa semmoisessa säännöttömässä kodissa --\n\nPASTORI MANDERS. Vieläpä sunnuntaisin!\n\nOSVALD. Niin, silloinhan pitää huvitteleita. Mutta en ole koskaan\nkuullut niissä sopimatointa sanaa, ja vielä vähemmin olen ollut\nnäkijänä mihinkään, jota voitaisiin kutsua siveettömäksi. Ei;\ntiedättekö, milloinka ja missä minä olen tavannut siveettömyyttä\ntaiteilijapiireissä?\n\nPASTORI MANDERS. En, jumalan kiitos!\n\nOSVALD. No, sitte otan luvan sanoakseni sen. Olen tavannut sitä,\nkuin yksi ja toinen meidän malliksi kelpaavista aviomiehistämme ja\nperheen-isistämme tuli sinne alas huvittelemaan hiukkaisen omin päin,\nja taiteilijat silloin kunnioittivat heitä, vierailemalla heidän\nvähäpätöisissä kopeissaan. Silloin saimme oppia jotain. Ne herrat\ntiesivät jutella meille sekä paikoista että asioista, joista me koskaan\nemme olleet uneksineetkaan.\n\nPASTORI MANDERS. Mitä? Tahdotteko väittää, että kunnialliset miehet\ntäältä kotoa --?\n\nOSVALD. Ettekö koskaan, kuin semmoiset kunnialliset miehet tulivat\nkotia takaisin, ettekö koskaan ole kuullut heidän kertovan paisuvasta\nsiveettömyydestä ulkomailla.\n\nPASTORI MANDERS. Olen, luonnollisesti --\n\nROUVA ALVING. Olen minäkin kuullut.\n\nOSVALD. Niin, voipi lujasti luottaa heidän sanoihinsa. Heidän\njoukossaan on asiantuntevia miehiä, (tarttuu päähänsä.) Oo -- että\ntuota kaunista, ihanata vapauden-elämää siellä ulkona, että sitä tuolla\ntavalla tahritaan.\n\nROUVA ALVING. Elä kiivastu, Osvald; se ei tee sinulle hyvää.\n\nOSVALD. Ei, siinä olet oikeassa, äiti. Se ei tosiaan ole terveellistä\nminulle. Se on tuo kirottu väsymys, näetkös. Niin, nyt lähden pienelle\nkävelymatkalle ennen atriaa. Anteeksi, herra pastori; te ette voi\nkäsittää sitä; mutta se sai minut kiihkoihini, (menee ulos toisen\noikeanpuolisen oven kautta.)\n\nROUVA ALVING. Poika raukkani --\n\nPASTORI MANDERS. Niin, niin voitte syystä sanoa. Niin pitkälle on hän\nsiis joutunut!\n\nROUVA ALVING (katselee häntä ja on vaiti).\n\nPASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hän kutsui itseänsä\ntuhlaajapojaksi. Niin, sitä pahempi, sitä pahempi!\n\nROUVA ALVING (katsoo yhä häneen).\n\nPASTORI MANDERS. Ja mitä sanotte te kaikkeen tähän.\n\nROUVA ALVING. Minä sanon, että Osvald oli oikeassa jok'ainoassa\nsanassa.\n\nPASTORI MANDERS (seisottuu). Oikeassa? Oikeaassa! Semmoisilla\nperiaatteilla!\n\nROUVA ALVING. Täällä yksinäisyydessäni olen minä tullut samanlaisiin\najatuksiin, herra pastori. Mutta minä en ole koskaan rohjennut tarttua\nniihin. Nyt, kaikeksi onneksi; poikani on puhuva puolestani.\n\nPASTORI MANDERS. Te olette surkuteltava nainen, rouva Alving. Mutta nyt\ntahdon puhua teille pari vakavaa sanaa. Edessänne ei nyt enää seiso\nasianhoitajanne ja neuvon-antajanne, ei teidän ja kuolleen miehenne\nnuoruuden-ystävä. Edessänne seisoo pappi, sellaisena, kuin hän seisoi\nedessänne elämänne hurjimmalla hetkellä.\n\nROUVA ALVING. Ja mitä on papilla sanomista minulle?\n\nPASTORI MANDERS. Minä tahdon ensiksi herättää muistoanne, rouva. Hetki\non hyvästi valittu. Huomenna on miehenne kuoleman kymmenes vuosipäivä;\nhuomenna on tuon edesmenneen muistomerkki paljastettava; huomenna olen\npuhuva suurelle kokoutuneelle joukolle; -- mutta tänään tahdon puhua\nteille yksin.\n\nROUVA ALVING. Hyvä, herra pastori; puhukaa!\n\nPASTORI MANDERS. Muistatteko, että te, oltuanne tuskin vuoden\navioliitossa, seisoitte kadotuksen äärimmäisellä partaalla? Että te\njätitte huoneenne ja kotinne, -- että te pakenitte miehenne luota; --\nniin, rouva Alving, pakenitte, ja kieltäydyitte menemästä takaisin\nhänen luoksensa, vaikka hän kuinka paljon olisi pyytänyt ja rukoillut\nteitä tulemaan?\n\nROUVA ALVING. Oletteko unhottanut, kuinka äärettömän onnettomaksi\ntunsin itseni sinä ensimmäisenä vuonna?\n\nPASTORI MANDERS. Se juuri on oikea kapinanhenki, että vaaditaan onnea\ntässä elämässä. Mitä oikeutta on meillä ihmisillä onneen? Ei, meidän\npitää tehdä velvollisuutemme, rouva! Ja teidän velvollisuutenne oli\npysyä kiinni siinä miehessä, jonka kerta olitte valinnut ja johonka\nolitte sidottu pyhillä siteillä.\n\nROUVA ALVING. Tiedätte hyvin, minkälaista elämää Alving vietti siihen\naikaan; mihinkä irstaisuuksiin hän teki itsensä syylliseksi.\n\nPASTORI MANDERS. Tiedän aivan hyvin mitä huhuja hänestä liikkui; ja\nminä kaikkein vähimmin hyväksyn hänen elämäänsä nuoruuden vuosina, jos\nnimittäin huhuissa oli perää. Mutta, vaimoa ei ole pantu isäntänsä\ntuomariksi. Teidän velvollisuutenne olisi ollut nöyrällä mielellä\nkantaa ristiä, jonka korkeampi tahto oli katsonut sovelijaaksi teille.\nMutta sen sijaan heitätte te kapinallisesti ristin pois, jätätte\nkompastelevan, jota teidän olisi pitänyt tukeman, menette matkaanne ja\npanette hyvän nimenne ja maineenne alttiiksi, ja -- olette\nturmelemaisillanne toisten maineen kaupanpäälliseksi.\n\nROUVA ALVING. Toisten? Toisen, tarkoitatte varmaan.\n\nPASTORI MANDERS. Teitte hyvin varomattomasti, etsiessänne turvaa minun\nluotani.\n\nROUVA ALVING. Pappimme luota? Kotiystävämme luota?\n\nPASTORI MANDERS. Erittäin sen tähden. -- Niin, kiittäkää Herraa\nJumalata, että minulla oli tarpeeksi lujuutta, -- että minä sain teidät\nkiihkoisista aikomuksistanne ja että minun oli suotu saattaa teidät\ntakaisin velvollisuuden tielle ja kotia laillisen isäntänne luokse.\n\nROUVA ALVING. Niin, pastori Manders, se oli todella teidän työtänne.\n\nPASTORI MANDERS. Minä olin vaan halpa ase korkeamman kädessä. Ja kuinka\non siitä, että sain teidät taivutetuksi velvollisuuteen ja\nkuuliaisuuteen, kuinka on siitä ollut suurta siunausta, kaikiksi\nseuraaviksi elämänpäiviksenne? Eikö käynyt niinkuin ennustin teille?\nEikö Alving kääntänyt selkäänsä eksymyksille, niinkuin miehen sopii?\nEikö hän elänyt sitte sen ajan jälkeen rakkaasti ja nuhteettomasti\nkanssanne kaikkea elin-aikaansa? Eikö hän tullut tämän seudun\nhyväntekijäksi, ja eikö hän ylentänyt teitä niin luoksensa, että te\nvähitellen tulitte auttajaksi kaikissa hänen yrityksissään? Ja\noivalliseksi auttajaksi; -- o, tiedän sen, rouva Alving: sen kiitoksen\nannan teille. -- Mutta nyt tulen seuraavaan suureen hairaukseen\nelämässänne.\n\nROUVA ALVING. Mitä tarkoitatte?\n\nPASTORI MANDERS. Niinkuin kerta kieltäydyitte vaimon velvollisuuksista;\nsamaten olette sitte kieltäytynyt äidin.\n\nROUVA ALVING. Ah --!\n\nPASTORI MANDERS. Teissä on ollut turmiollinen omavaltaisuuden henki\nkoko elin-aikanne. Kaikki pyrkimisenne on tarkoittanut pakotointa ja\nluvatointa. Koskaan ette ole tahtonut suvaita mitään sidettä päällänne.\nKaiken, mikä on elämätänne rasittanut, olette ajattelemattomasti ja\ntunnottomasti heittänyt pois, ikäänkuin kuorman, joka oli omassa\nvallassanne. Teitä ei miellyttänyt enää olla vaimona, ja te lähditte\nmiehenne luota. Teistä tuntui rasittavalta olla äitinä, ja te panitte\nlapsenne ulos vieraisiin.\n\nROUVA ALVING. Niin, se on totta; niin olen tehnyt.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta sen vuoksi olettekin tullut vieraaksi hänelle.\n\nROUVA ALVING. Ei, ei: en ole!\n\nPASTORI MANDERS. Olette kyllä; niin on sen täytynyt käydä. Ja\nminkälaisena olette saanut hänet takaisin! Ajatelkaa oikein, rouva\nAlving. Te olette rikkonut paljon miestänne vastaan; -- sen tunnustatte\npystyttäessänne hänelle muiston tuolla alaaila. Tunnustakaa nyt myös,\nmitä olette rikkonut poikaanne vastaan; lienee vielä aika saattaa hänet\ntakaisin harhapoluilta. Kääntykää itse; ja pystyttäkää, mitä hänessä\nsentään ehkä vielä voi pystyttää. Sillä (kohottaen etusormeansa)\ntotisesti, rouva Alving, te olette vian-alainen äiti! -- Tämän olen\nkatsonut velvollisuudekseni sanoa teille. (Äänettömyyttä.)\n\nROUVA ALVING (hitaasti ja hilliten itseänsä). Te olette nyt puhunut,\nherra pastori; ja huomenna puhutte te mieheni muistoksi. Minä en puhu\nhuomenna. Mutta nyt minä tahdon puhua hiukan teille, niinkuin te olette\npuhunut minulle.\n\nPASTORI MANDERS. Luonnollisesti; te tahdotte tuoda esiin puollustuksia\nelämällenne --\n\nROUVA ALVING. En. Tahdon vaan kertoa.\n\nPASTORI MANDERS. No --?\n\nROUVA ALVING. Kaikki, mitä tässä juuri sanoitte minusta ja miehestäni\nja meidän yhdys-elämastämme, sittekuin te, niinkuin sanoitte sitä,\nolitte saattanut minut takaisin velvollisuuden tielle, -- kaikki se on\nsemmoista, jota ette ollenkaan tunne omasta huomiostanne. Siitä\nhetkestä aikain ette te -- jokapäiväinen seuraystävämme -- astunut enää\njalallannekaan meidän huoneesemme.\n\nPASTORI MANDERS. Muutittehan te ja miehenne kaupungista heti sen\njälkeen.\n\nROUVA ALVING. Niin; ja tänne luoksemme ette tullut koskaan mieheni\nelin-aikana. Asiat ne olivat, jotka pakottivat teidät tulemaan minun\nluokseni, kuin olitte saanut lastenkoto-asian kanssa tekemistä.\n\nPASTORI MANDERS (hiljaa ja epävarmasti). Helena -- jos tämä on oleva\nnuhdetta, niin tahdon pyytää teitä miettimään --\n\nROUVA ALVING. niitä suhteita, joita teidän asemanne takia oli huomioon\nottaminen; niin. Ja sitte, että minä olin karannut vaimo. Ei voi\nkoskaan olla kylliksi varovainen semmoisia karttamattomia naisia\nkohtaan.\n\nPASTORI MANDERS. Rakas -- rouva Alving, tuo on niin tavatointa\nliioittelemista --\n\nROUVA ALVING. Niin, niin, niin, olkoon vaan. Sitä minä vaan tahdoin\nsanoa, että kuin te tuomitsette minun aviollisia suhteitani, niin\nnojaudutte sinänsä ilman mitään yleiseen tavalliseen mielipiteesen.\n\nPASTORI MANDERS. No niin kyllä; ja mitä sitte?\n\nROUVA ALVING. Mutta nyt, Manders, tahdon sanoa teille totuuden. Olen\nvannonut itsekseni, että teidän kerta pitäisi saada se tietää. Teidän\nyksin!\n\nPASTORI MANDERS. Ja mikä on sitte totuus?\n\nROUVA ALVING. Totuus on se, että minun mieheni kuoli yhtä säädyttömänä,\nkuin hän oli elänyt kaiken elin-aikansa.\n\nPASTORI MANDERS (hapuilee tuolia). Mitä sanoitte?\n\nROUVA ALVING. Yhdeksäntoista-vuotisen avioliiton jälkeen yhtä\nsäädyttömänä, -- ainakin himoissansa, -- kuin hän oli ennenkuin meidät\nvihitte.\n\nPASTORI MANDERS. Ja näitä nuoruuden hairauksia, -- näitä\nsäännöttömyyksiä, -- huikentelevaisuuksia, jos niin tahdotte, te\nkutsutte säädyttömäksi elämäksi!\n\nROUVA ALVING. Kotilääkärimme käytti sitä sanaa.\n\nPASTORI MANDERS. Nyt en ymmärrä teitä.\n\nROUVA ALVING. Ei ole tarpeenkaan.\n\nPASTORI MANDERS. Minua melkein pyörryttää. Koko teidän avioliittonne,\n-- koko tämä monivuotinen yhdys-elämä miehenne kunssa, ei olisi oliut\nmuuta kuin peitetty kadotus!\n\nROUVA ALVING. Ei pikkuistakaan muuta. Nyt tiedätte sen.\n\nPASTORI MANDERS. Tämä -- siitä tulen tuskin selville. En voi käsittää\nsitä! En ajatella sitä! Mutta mitenkä oli sitte mahdollista, että --?\nMitenkä on mitään semmoista voitu pitää salassa?\n\nROUVA ALVING. Se onkin ollut lakkaamatoin taisteluni päivästä päivään.\nKuin olimme saaneet Osvaldin, näytti mielestäni tulevan ikäänkuin vähän\nparempata Alvingista. Mutta se ei kestänyt kauvaa. Ja silloinhan minun\ntäytyi taistella kaksinkertaisesti, taistella henkeni uhalla, ett'ei\nkukaan saisi tietää, minkälainen ihminen lapsen isä oli. Ja tiedättehän\nsitte, kuinka miellyttävä Alving oli. Ei kukaan näyttänyt voivan uskoa\nmuuta kuin hyvää hänestä. Hän oli sitä lajia väkeä, joiden elämä ei\nturmele heidän mainettaan. Mutta sitte, Manders, -- senkin saatte\ntietää, -- sitte tuli inhottavin kaikista.\n\nPASTORI MANDERS. Tätäkin inhottavampi!\n\nROUVA ALVING. Minä olin ollut suvaitsevainen hänelle, vaikka niin hyvin\ntiesin, mitä tapahtui salassa talon ulkopuolella. Mutta kuin sitte\npahennus tuli meihin oman kattomme alle --\n\nPASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Tänne!\n\nROUVA ALVING. Niin, tänne omaan kotiimme. Tuolla sisällä (näyttää\nensimmäistä oikeanpuolista ovea) ruokahuoneessa tulin ensiksi sen\njäljille. Minulla oli jotakin tekemistä siellä sisällä, ja ovi oli\nlonkallaan. Sitte kuulin sisäpiikamme tulevan ylös puutarhasta, kantaen\nvettä noille kukille tuolla.\n\nPASTORI MANDERS. No niin --?\n\nROUVA ALVING. Vähän jälkeenpäin kuulin, että Alvingkin tuli. Kuulin,\nettä hän sanoi jotakin hiljaa hänelle, ja sitte kuulin -- (lyhyesti\nnauraen.) O, se kaikuu vielä korvissani niin repivältä ja\nnaurettavalta; -- kuulin oman palveluspiikani kuiskaavan: Päästäkää\nminut, herra kamariherra! Antakaa minun olla!\n\nPASTORI MANDERS. Mikä sopimatoin kevytmielisyys! O, mutta muuta kuin\nkevytmielisyyttä se ei ole ollut, rouva Alving. Uskokaa minua.\n\nROUVA ALVING. Minä sain pian tietää, mitä minun piti uskoa. Kamariherra\nsai tahtonsa piian kanssa, -- ja sillä suhteella oli seurauksia,\npastori Manders.\n\nPASTORI MANDERS (ikäänkuin kivettyneenä). Ja kaikki tuo tässä talossa!\nTässä talossa!\n\nROUVA ALVING. Olin suvainnut paljon tässä talossa. Pitääkseni häntä\nkotona iltasittain -- ja öisin, täytyi minun ruveta hänelle\nseurakumppaniksi hänen salaisissa juomingeissaan yläällä kamarissa.\nSiellä täytyi minun istua kahden hänen kanssaan, täytyi kilisteliä ja\njuoda hänen kanssaan, kuunnella hänen törkeätä, tyhjää puhettansa,\ntäytyi painia nyrkkipainia hänen kanssaan, saadakseni laahatuksi hänet\nsänkyyn --\n\nPASTORI MANDERS (vavisten). Että olette voinut kestää kaikkea tätä.\n\nROUVA ALVING. Minulla oli pieni poikani, jonka hyväksi kestää. Mutta\nkuin sitte se viimeinen häväistys tuli; kuin oma piikani --; silloin\nvannoin itsekseni: tämän pitää loppua! Ja sitte otin vallan talossa --\nkoko vallan -- sekä hänen että kaiken muun ylitse. Sillä nyt oli\nminulla ase häntä vastaan, näettekös; hän ei uskaltanut napista. Siihen\naikaan Osvald pantiin maailmalle. Hän oli silloin seitsemännellä, ja\nalkoi havaita ja kysellä, niinkuin lapset tavallisesti tekevät. Kaikkea\nsitä en voinut kärsiä, Manders. Arvelin, että lapsi tulee myrkytetyksi,\nkuin hän vaan hengittikään tässä saastutetussa kodissa. Sen vuoksi\nlaitoin hänet maailmalle. Ja nyt huomaatte myös, minkä tähden hän ei\nkoskaan saanut astua jalkaansa tänne kotia, niin kauvan kuin hänen\nisänsä eli. Kukaan ei tiedä, mitä se on maksanut minulle.\n\nPASTORI MANDERS. Te olette todella koetellut elämätä.\n\nROUVA ALVING. En olisi koskaan sitä kestänyt, ell'ei minulla olisi\nollut työtäni. Niin, sillä uskallan kyllä sanoa, että olen tehnyt\ntyötä! Kaikki nämä tilan kartuttamiset, kaikki parannukset, kaikki ne\nhyödylliset laitokset, joista Alving sai kiitosta ja ylistystä, --\nluuletteko hänellä olleen vireyttä semmoiseen? Hänellä, joka oikoeli\nkaiket päivät sohvalla ja luki vanhaa valtiokalenteria! Ei; nyt tahdon\nsanoa teille senkin: minä se hänet liikkeelle ajoin, kuin hänellä oli\nvaloisammat välihetkensä; minun täytyi vetää koko kuorma, kuin hän\nsitte jälleen alkoi elämöimistään tahi lyhistyi kurjuuteensa ja\nvihelijäisyyteensä.\n\nPASTORI MANDERS. Ja tälle miehelle te pystyätte muistomerkin.\n\nROUVA ALVING. Siinä näette pahan omantunnon voiman.\n\nPASTORI MANDERS. Pahan --? Mitä tarkoitatte?\n\nROUVA ALVING. Ajattelin aina, että oli mahdoointa estää totuutta\ntulemasta ilmi, ja uskotuksi. Sen tähden olisi lastenkoto ikäänkuin\nkukistava kaikki huhut ja poistava kaikki epäilykset.\n\nPASTORI MANDERS. Siinä olette varmaan päässyt tarkoituksenne perille,\nrouva Alving.\n\nROUVA ALVING. Ja sitte oli minulla toinenkin syy. En tahtonut, että\nOsvald, minun oma poikani, saisi minkäänlaista perintöä isältänsä.\n\nPASTORI MANDERS. Alvingin omaisuudella siis --?\n\nROUVA ALVING. Niin. Summat, jotka vuosittain olen lahjoittanut tälle\nlastenkodolle, tekevät sen määrän, -- olen laskenut sen tarkkaan, --\nsen määrän, joka aikanaan teki luutnantti Alvingista suotuisan\nkosiomiehen.\n\nPASTORI MANDERS. Minä ymmärrän teidät --.\n\nROUVA ALVING. Se oli ostosumma --. En tahdo, että ne rahat joutuvat\nOsvaldin käsiin. Minun poikani pitää saaman kaikki minulta, niin hänen\npitää.\n\n    (Osvald Alving tulee toisen oikeanpuolisen oven kautta;\n    hatun ja päällystakin on hän jättänyt ulkopuolelle.)\n\nROUVA ALVING (häntä vastaan). Oletko jo täällä jälleen? Rakas, rakas\npoikani!\n\nOSVALD. Niin; mitä tekisi ulkona tässä iankaikkisessa sade-ilmassa?\nMutta minä kuulen, että meidän pitää mennä ruualle. Se on oivallista!\n\nREGINA (paketti kädessä, ruokahuoneesta). Täällä on tullut paketti\nrouvalle, (ojentaa hänelle sen.)\n\nROUVA ALVING (katsahtaen pastori Mandersiin). Juhlalaulut huomiseksi,\nluultavasti.\n\nPASTORI MANDERS. Hm --.\n\nREGINA. Ja sitte on siellä pöytä katettu.\n\nROUVA ALVING. Hyvä; me tulemme vähän ajan perästä; tahdon vaan --\n(rupeaa avaamaan pakettia.)\n\nREGINA (Osvaldille). Haluaako herra Alving valkeaa vai punaista\nportviiniä?\n\nOSVALD. Molempia, neitsyt Engstrand.\n\nREGINA. Bien --; sangen hyvä, herra Alving (menee ruokahuoneesen.)\n\nOSVALD. Saan ehkä auttaa pullojen avaamisessa (menee samaten\nruokahuoneesen, jonka ovi liukuaa puoleksi auki hänen jälkeensä.)\n\nROUVA ALVING (joka on avannut paketin). Niin, aivan oikein; tässä on\njuhlalaulut, pastori Manders.\n\nPASTORI MANDERS (kädet ristissä). Mitenkä voin huomenna vilpittömällä\nmielellä pitää puheeni, siitä --!\n\nROUVA ALVING. O, siitä kyllä selviätte.\n\nPASTORI MANDERS (hiljaa, ett'ei kuultaisi ruokahuoneesen). Niin,\npahennusta emme sentään voi herättää.\n\nROUVA ALVING (matalalla äänellä, mutta lujasti). Emme. Mutta sitte\nonkin tämä pitkä inhottava ilveilys lopussa. Ylihuomisesta alkain on\noleva minusta, niinkuin tuo vainaja ei koskaan olisi elänyt tässä\ntalossa. Täällä ei ole oleva ketään muita, kuin minun poikani ja hänen\näitinsä. (Ruokasalista kuuluu kaatuvan tuolin kolina; samalla kuuluu)\n\nREGINAN ÄÄNI (terävästi mutta kuiskaten). Osvald sinä! Oletko hullu?\nPäästä minut!\n\nROUVA ALVING (hytkähtää säikäyksestä). Ah --! (Tuijottaa ikäänkuin\nhonrupäisenä puoliavoimeen oveen. Osvaldin kuullaan yskivän ja\nhyräilevän siellä sisällä. Pullo avataan).\n\nPASTORI MANDERS (liikutettuna). Mutta mitä tämä onkaan! Mitä se on,\nrouva Alving?\n\nROUVA ALVING (käheästi). Kummittelijoita. Kasvihuoneen pari --\nkummittelee.\n\nPASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Regina --? Onko hän --?\n\nROUVA ALVING. On. Tulkaa. Ei sanaakaan. --! (Tarttuu pastori Mandersin\nkäsivarteen ja menee horjuen ruokasaliin päin.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Sama huone. Synkkä vihmasade verhoo yhä maisemaa.)\n\n(Pastori Manders ja rouva Alving tulevat ulos ruokahuoneesta.)\n\nROUVA ALVING (vielä ovessa), Terveydeksi, herra pastori, (puhuu\nruokahuoneesen.) Etkö tule mukaan, Osvald?\n\nOSVALD (sisäpuolella). En, kiitoksia; minä menen ehkä hiukan ulos.\n\nROUVA ALVING. Niin, tee niin; onhan sade nyt hiukan tauonnut, (sulkee\nruokahuoneen oven ja menee etehisen ovelle ja kutsuu:) Regina!\n\nREGINA (ulkopuolella). Niin, rouva?\n\nROUVA ALVING. Mene alas silityshuoneesen ja auta seppelten sitojia.\n\nREGINA. Kyllä, rouva.\n\nROUVA ALVING (tarkastaa, meneekö Regina varmaan; sitte sulkee oven).\n\nPASTORI MANDERS. Osvald ei suinkaan voine kuulla mitään sinne sisälle?\n\nROUVA ALVING. Ei, kuin ovi on kiinni. Sitä paitsi, menee hän ulos.\n\nPASTORI MANDERS. Minä olen vielä niinkuin pyörällä. En ymmärrä, kuinka\nolen voinut niellä palaistakaan tuota ruoka-kultaa.\n\nROUVA ALVING (hilliten levottomuuttaan, kävelee edestakaisin). En\nminäkään. Mutta mitä nyt on tehtävä?\n\nPASTORI MANDERS. Niin, mitä on tehtävä? Sitä en, totisesti, tiedä; olen\naivan kokematoin semmoisissa tiloissa.\n\nROUVA ALVING. Olen vakuutettu, ett'ei vielä ole mitään onnettomuutta\ntapahtunut.\n\nPASTORI MANDERS. Ei, sen estäköön taivas! Mutta sopimatoin suhde se on\nkuitenkin.\n\nROUVA ALVING. Koko asia on paljas oikku Osvaldin puolelta; siitä voitte\nolla varma.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, enhän ole, niinkuin sanottu, kokenut sellaisissa\nasioissa; mutta minusta näyttää sentään uskottavalta --\n\nROUVA ALVING. Pois talosta pitää hänen. Ja heti. Se on päivänselvä\nasia --\n\nPASTORI MANDERS. Niin, ymmärrettävästi.\n\nROUVA ALVING. Mutta minne? Emme sentään voi tahtoa, että --\n\nPASTORI MANDERS. Minnekkö? Luonnollisesti kotia isänsä luo.\n\nROUVA ALVING. Kenen luo, sanoitte?\n\nPASTORI MANDERS. Isänsä --. Ei, mutta eihän Engstrand ole --. Mutta,\nhyvä isä, rouva, kuinka tämä on mahdollista? Olette ehkä kuitenkin\nerhettynyt.\n\nROUVA ALVING. Valitettavasti en erhety yhtään. Johannan täytyi tehdä\ntunnustuksensa minulle, -- eikä Alving voinut kieltää. Ei siis ollut\nmuuta neuvoa, kuin saada asia vaivutetuksi.\n\nPASTORI MANDERS. Ei, se oli kyllä oikein.\n\nROUVA ALVING. Tyttö tuli heti palveluksesta, ja sai jotenkin runsaan\nsumman, vaietakseen toistaiseksi. Lopusta piti hän itse huolen kuin\ntuli kaupunkiin. Hän uudisti vanhan tuttavuutensa puuseppä Engstrandin\nkanssa, antoi selvästi ilmi, luulen ma, kuinka paljon hänellä oli\nrahoja, ja uskotteli hänelle sitte jotakin siitä tai tästä\nulkomaalaisesta, joka muka oli ollut täällä huvilaivoineen sinä kesänä.\nNiin tulivat hän ja Engstrand vihityiksi pikin päin. Niin, vihittehän\nheidät itse.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta mitenkä sentään voin käsittää --? Muistan\nselvästi, kuin Engstrand tuli pyytämään vihkimistä. Hän oli\nniin kokonaan muserrettu, ja syytti itseään niin katkerasti\nkevytmielisyydestä, johon hän ja hänen kihlattunsa olivat tehneet\nitsensä syyllisiksi.\n\nROUVA ALVING. Niin, täytyihän hänen ottaa syyn päällensä.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta semmoista vilppiä häneltä! Ja minua kohtaan!\nSitä en tosiaankaan olisi uskonut Jaakko Engstrandista. No, minä otan\nkyllä hänet vakavasti eteeni; siitä voi hän olla varma. -- Ja sitte se\nsiveettömyys semmoisessa yhteydessä! Rahojen tähden --! Kuinka suuri\noli summa, joka piialla oli hallussaan?\n\nROUVA ALVING. Kolmesataa spesietä.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, ajatteles -- halvan kolmensadan spesien tähden\nmennä ja vihittää itsensä langenneesen naiseen!\n\nROUVA ALVING. Mitä sanotte sitte minusta, joka menin ja vihitin itseni\nlangenneesen mieheen?\n\nPASTORI MANDERS. Mutta Herra hyvästi varjelkoon; -- mitä sanoitte?\nLangenneesen mieheen!\n\nROUVA ALVING. Luuletteko ehkä Alvingin olleen puhtaamman, minun\nmennessäni hänen kanssaan alttarin eteen, kuin Johanna oli, Engstrandin\nvihittäytyessä häneen?\n\nPASTORI MANDERS. Niin, mutta ne ovat sentään niin äärettömän erilaiset\nsuhdat --\n\nROUVA ALVING. Eivät ollenkaan niin erilaiset. Oli kyllä suuri erotus\nhinnassa; -- halvat kolmesataa talaria ja kokonainen omaisuus.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta että voitte verratakkaan mitään niin erilaista.\nOlittehan kumminkin neuvotellut sydämmenne ja omaistenne kanssa.\n\nROUVA ALVING (ei katso häneen). Luulin ymmärtäneenne, minnekkä se, jota\nkutsutte sydämmekseni, oli eksynyt sillä kertaa.\n\nPASTORI MANDERS (vieraasti). Jos olisin ymmärtänyt jotain semmoista,\nniin en olisi ollut jokapäiväinen vieras miehenne talossa.\n\nROUVA ALVING. Niin, se on ainakin varma, ett'en itseltäni neuvoa\nkysynyt.\n\nPASTORI MANDERS. No, läheisimmiltä sukulaisiltanne sitte; niinkuin\nlaissa on käsketty; äidiltänne ja molemmilta tädiltänne.\n\nROUVA ALVING. Niin, se on totta. Ne kolme laskivat omaisuuden minun\nedestäni. O, ei voi uskoa, kuinka selväksi he saivat, että muka oli\nsulaa hulluutta hyljätä semmoinen tarjous. Voisi äiti nyt nousta\nhaudastaan ja tietäisi, mihin kaikki se komeus on vienyt!\n\nPASTORI MANDERS. Lopusta ei voi ketään saattaa vastuun-alaiseksi. Se on\nainakin varma, että teidän avioliittonne rakennettiin aivan luvallisen\njärjestyksen mukaan.\n\nROUVA ALVING (ikkunassa). Niin, tuon lain ja järjestyksen mukaan! Minä\nluulen monesti että se juuri vaikuttaa kaikki onnettomuudet tässä\nmaailmassa.\n\nPASTORI MANDERS. Rouva Alving, nyt teette syntiä.\n\nROUVA ALVING. Olkoon niin; mutta minä en kestä enää kaikkia näitä\nsiteitä ja syitä. En voi! Minun pitää raivata itselleni tie vapauteen.\n\nPASTORI MANDERS. Mitä sillä tarkoitatte?\n\nROUVA ALVING (rummuttaa ikkunankarmiin). Minun ei olisi koskaan pitänyt\npeitellä Alvingin elämää. Mutta minä en uskaltanut muuta silloin, -- en\nitse vuoksenikaan. Sellainen raukka olin.\n\nPASTORI MANDERS. Raukka?\n\nROUVA ALVING. Jos ihmiset olisivat saaneet jotain tietää, niin olisivat\nhe sanoneet näin: mies parka; se on luonnollista, että hän hairahtelee,\njolla on vaimo, joka karkaa hänen luotaan.\n\nPASTORI MANDERS. Jollakin oikeudella voisi kyllä sanoa niinkin.\n\nROUVA ALVING (katsoen lujasti häneen). Jos olisin, niinkuin minun\ntulisi olla, ottaisin Osvaldin eteeni ja sanoisin: kuule, poikani,\nisäsi oli langennut ihminen --\n\nPASTORI MANDERS. Mutta laupias --\n\nROUVA ALVING. -- ja niin puhuisin hänelle kaikki mitä olen puhunut\nteille, -- kaikki tyyni.\n\nPASTORI MANDERS. Olen kauhistua teitä, rouva.\n\nROUVA ALVING. Tiedän sen. Tiedänhän sen! Kauhistun itse sitä\najatellessani, (poistuu ikkunasta.) Sellainen raukka olen.\n\nPASTORI MANDERS. Ja te kutsutte raukkamaisuudeksi selvän\nvelvollisuutenne ja tehtävänne täyttämistä. Oletteko unhottanut, että\nlapsen pitää kunnioittaman isäänsä ja äitiänsä?\n\nROUVA ALVING. Elkäämme ottako asiaa niin yleiseltä kannalta.\nKysykäämme: pitääkö Osvaldin kunnioittaa ja rakastaa kamariherra\nAlvingia?\n\nPASTORI MANDERS. Eikö ole mitään ääntä äidinsydämmessänne, joka kieltää\nteitä kukistamasta poikanne ihanteita?\n\nROUVA ALVING. Niin mutta totuus sitte?\n\nPASTORI MANDERS. Niin mutta ihanteet sitte?\n\nROUVA ALVING. O -- ihanteet, ihanteet! Joll'en vaan olisi sellainen\nraukka, kuin olen!\n\nPASTORI MANDERS. Elkää halveksiko ihanteita, rouva, -- sillä siitä\ntulee ankara kosto. Ja nyt erittäin Osvald. Osvaldilla ei suinkaan ole\nliian monta ihannetta, sitä pahempi. Mutta sen verran olen voinut\nhuomata, että hänen isänsä on hänellä semmoisena ihanteena.\n\nROUVA ALVING. Siinä olette oikeassa.\n\nPASTORI MANDERS. Ja ne ajatukset olette itse herättänyt ja kasvattanut\nhänessä kirjeillänne.\n\nROUVA ALVING. Niin; minä olin velvollisuuden ja syiden siteissä; sen\ntähden valehtelin pojalleni vuodesta vuoteen. Oo, millainen raukka, --\nmillainen raukka olen ollut!\n\nPASTORI MANDERS. Te olette herättänyt onnellisen harhaluulon\npojassanne, rouva Alving, -- ja sitä ette todellakaan saa pitää\nmitättömänä asiana.\n\nROUVA ALVING. Hm; kuka tietää, onko se nyt sittenkään niin hyvä. --\nMutta mitään narripeliä Reginan kanssa en ainakaan suvaitse. Osvald ei\nsaa tehdä tyttö-raukkaa onnettomaksi.\n\nPASTORI MANDERS. Ei, hyvä isä, sehän olisi kauheata!\n\nROUVA ALVING. Jos tietäisin hänellä olevan vakavat tuumat ja että se\nolisi hänen onnekseen --\n\nPASTORI MANDERS. Mitenkä? Mitä sitte?\n\nROUVA ALVING. Mutta onneksi ei se olisi; sillä Regina ei, sitä pahempi,\nole semmoinen.\n\nPASTORI MANDERS. No, mitä sitte? Mitä tarkoitatte?\n\nROUVA ALVING. Joll'en olisi niin vihelijäinen raukka, kuin olen, niin\nsanoisin hänelle: nai hänet, tahi järjestäkää asianne niinkuin\ntahdotte; mutta ei vaan mitään petosta.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta laupias --! Lainmukainoa avioliitto sittenkin!\nJotain niin hirmuista --! Jotain niin tavatointa --!\n\nROUVA ALVING. Niin, sanotteko tavatointa? Käsi sydämmelle, pastori\nManders; ettekö usko tuolla ympäri maata olevan avioparia, jotka ovat\nyhtä läheistä sukaa?\n\nPASTORI MANDERS. En ymmärrä teitä ollenkaan.\n\nROUVA ALVING. Aivan hyvästi kyllä ymmärrätte.\n\nPASTORI MANDERS. No, te ajattelette mahdolisena tapauksena, että --.\nNiin, sitä panempi, perhe-elämä ei kyllä aina ole niin puhdasta, kuin\nsen tulisi olla. Mutta mitään semmoista, kuin te tarkoitatte, ei voi\nkumminkaan koskaan tietää, ainakaan ei varmuudella. Tässä sitä vastoin\n-- että te, äiti, voisitte sallia, että teidän --!\n\nROUVA ALVING. Mutta enhän sitä tahdokkaan. En voisi sitä sallia mistään\nhinnasta maailmassa; sitähän juuri sanon.\n\nPASTORI MANDERS. Ette, koska olette raukka, niinkuin sitä kutsutte.\nMutta joll'ette nyt olisi raukka --! Hyvä luoja, -- niin kauhistava\nyhteys!\n\nROUVA ALVING. Niin, me polveudumme muuten kaikki semmoisista\nyhteyksistä, sanotaan. Ja kuka on se, joka on asettanut asiat niin\ntässä maailmassa, pastori Manders?\n\nPASTORI MANDERS. Semmoisia kysymyksiä en tutkistele teidän kanssanne,\nrouva; siihen ei teillä ole lähimainkaan oikeata mieltä. Mutta että te\nrohkenette sanoa, olevanne raukka, silloin kuin --!\n\nROUVA ALVING. Nyt saatte kuulla, mitä sillä tarkoitan. Olen\nraukka ja pelkuri, siitä syystä, että täällä minussa on jotakin\nkummittelijantapaista, josta en koskaan oikein voi päästä irti.\n\nPASTORI MANDERS. Miksikä sitä kutsuitte?\n\nROUVA ALVING. Kummittelijantapaiseksi. Kuin kuulin Reginan ja Osvaldin\näänen tuolla sisällä, oli aivan kuin olisin nähnyt kummittelijoita\nedessäni. Mutta minä luuien melkein, että me olemme kummittelijoita\nkaikki tyyni, pastori Manders. Ei yksin se, mitä olemme perineet\nisältämme ja äidiltämme, elä meissä. Samoin kummittelee kaikenlaiset\nvanhat kuolleet arvelut ja kaikenmoiset vanhat kuolleet uskot ja muut\nsemmoiset. Tuo kaikki ei ole elävänä meissä, mutta pysyy kiinni\nkumminkin, emmekä me voi päästä siitä irti. Jos vaan otan käteeni\nsanomalehden ja luen sitä, olen näkevinäni kummittelijoiden hiipivän\nrivien välissä. Kummittelijoita elänee yli koko maan. Siellä lienee\nniitä niin tiheältä kuin hietaa, luulen ma. Ja sitte olemme me niin\nvihelijäisen valon-arkoja kaikki tyyni.\n\nPASTORI MANDERS. Aha, -- se siis on voitto lukemisestanne. Kauniita\nhedelmiä todella! O, noita inhottavia, kapinallisia, vapaauskoisia\nkirjoituksia!\n\nROUVA ALVING. Erhetytte, hyvä pastori. Te olette itse se mies, joka\nsaitte minut kiihotetuksi lukemaan; ja siitä olette saava kiitoksen ja\nkunnian.\n\nPASTORI MANDERS. Minä!\n\nROUVA ALVING. Niin, kuin pakotitte minut sen alaiseksi, jota kutsuitte\nvelvollisuudeksi ja tehtäväksi; kuin ylistitte oikeaksi ja hyväksi,\nmitä minun koko mieleni nousi vastustamaan jonakin iljettävänä. Silloin\ntahdoin tutkia teidän oppinne saumoja. Tahdoin vaan päästää auki yhden\nainoan solmun, mutta kuin olin saanut sen auki, niin ratkesi kaikki\ntyyni. Ja minä huomasin sen olevan koneompelusta.\n\nPASTORI MANDERS (hiljaa, väristen). Tämäkö olisi voitto elämäni\nkovimmasta taistelusta?\n\nROUVA ALVING. Kutsukaa sitä pikemmin kurjimmaksi tappioksenne.\n\nPASTORI MANDERS. Se oli elämäni suurin voitto, Helena, voitto\nitsestäni.\n\nROUVA ALVING. Se oli rikos meitä molempia vastaan.\n\nPASTORI MANDERS. Että minä pyysin teitä ja sanoin: vaimo, menkää kotia\nlaillisen isäntänne luokse, kun te tulitte minun tyköni eksyneenä ja\nhuusitte; tässä olen; ottakaa minut! Oliko se rikos?\n\nROUVA ALVING. Oli, niin minusta tuntuu.\n\nPASTORI MANDERS. Me kaksi emme ymmärrä toisiamme.\n\nROUVA ALVING. Emme nyt enää ainakaan\n\nPASTORI MANDERS. En koskaan, -- en koskaan salaisimmissa\najatuksissanikaan ole pitänyt teitä muuna kuin toisen aviopuolisona.\n\nROUVA ALVING. Niin -- uskoa sitä?\n\nPASTORI MANDERS. Helena --!\n\nROUVA ALVING. Ihminen unhottaa niin helposti itsensä.\n\nPASTORI MANDERS. En minä. Minä olen sama kuin aina olen ollut.\n\nROUVA ALVING (kääntää puheen). Niin, niin, niin, -- elkäämme puhuko\nenää menneistä päivistä. Nyt olette korvianne myöten komisjoneissa ja\ntoimikunnissa: ja minä kävelen täällä ja taistelen sekä sisällisiä että\nulkonaisia kummittelijoita vastaan.\n\nPASTORI MANDERS. Ulkonaisten nöyryyttämisessä kyllä olen teitä auttava.\nKaiken sen jälkeen, mitä kauhistuksella olen kuullut teiltä tänään, en\nvoi rauhallisella omallatunnolla antaa nuoren, turvattoman tytön jäädä\nteidän luoksenne.\n\nROUVA ALVING. Eikö teistä olisi parasta, että me koettaisimme pitää\nhänestä huolta? Tarkoitan -- hyvää naimista.\n\nPASTORI MANDERS. Epäilemättä. Luulen että se olisi hänelle kaikin\npuolin toivottavaa. Onhan Regina nyt siinä iässä, jolloin --; niin,\nenhän ymmärrä sitä, mutta --\n\nROUVA ALVING. Regina tuli aikaiseen täysikasvuiseksi.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, eikö tullut? Olen muistavinani, että hän oli\nmerkillisen vahvasti kehittynyt ruumiin puolesta, kuin valmistin häntä\nherran-ehtoolliselle. Mutta toistaiseksi on hänen ainakin mentävä\nkotia; isänsä johdon alle --. Ei, mutta eihän Engstrand olekkaan --.\nEttä hän -- että _hän_ niin voi salata totuuden minulta! (Porstuan\novelle koputetaan.)\n\nROUVA ALVING. Kukahan se lienee? Tulkaa sisään!\n\nENGSTRAND (pyhävaatteissaan, ovessa). Pyydän nöyrimmäst' anteeksi,\nmutta --\n\nPASTORI MANDERS. Aha! Hm --\n\nROUVA ALVING. Tekö se olette, Engstrand?\n\nENGSTRAND. -- siellä ei ollut ketään piikaa saapuvilla, ja niin otin\nitselleni rohkean vapauden koputtaa aivan ovelle.\n\nROUVA ALVING. No niin, niin. Tulkaa sisään. Tahdotteko puhua minun\nkanssani?\n\nENGSTRAND (tulee sisään). En, muuten hyvin paljo kiitoksia. Kyllä mä\nvaan pastorin kanssa tahtoisin puhua pikkuisen.\n\nPASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hm; vai niin? Te tahdotte puhua\nminun kanssani? Niinkö tahdotte?\n\nENGSTRAND. Niin, tahtoisin niin häijyn mielelläni --\n\nPASTORI MANDERS (seisottuu hänen eteensä). No; saanko kysyä mistä?\n\nENGSTRAND. Juu, siitä, herra pastori, että nyt me olemme lopettamassa\nsiellä alaaila. Tuhansia kiitoksia, rouva. -- Ja nyt meillä on kaikki\nvalmiina: ja siksi minun mielestäni olisi niin näpsää ja sopivaa, jos\nme, jotka olemme tehneet niin vilpittömästi työtä yhdessä koko tämän\najan, -- minun mielestäni meidän pitäisi lopettaa pienellä\nhartaushetkellä tän'iltana.\n\nPASTORI MANDERS. Hartaushetkellä? Alaalla lastenkodossa?\n\nENGSTRAND. Niin, joll'ei se ehkä pastorin mielestä ole sopivaa, niin --\n\nPASTORI MANDERS. Kyllähän minun mielestäni on, mutta -- hm --\n\nENGSTRAND. Minä olen itse pitänyt pieniä hartaushetkiä siellä alaalla\niltasittain --\n\nPASTORI MANDERS. Oletteko?\n\nENGSTRAND. Olen, aina välistä: semmoista pientä ylösrakennuksen\nnimellistä. Mutta minähän olen halpa, yksinkertainen mies, eikä minulla\nole oikein lahjoja, jumala parantakoon, -- ja siksi ajattelin, että\nkoska herra pastori Manders juuri on täällä maalla, niin --\n\nPASTORI MANDERS. Niin, näettekös, puuseppä Engstrand, minun pitää ensin\ntehdä teille eräs kysymys. Onko teillä oikea mieliala semmoiseen\nkokoukseen? Tunnetteko omantuntonne vapaaksi ja keveäksi?\n\nENGSTRAND. Oo jumala meitä parantakoon, ei juuri kannnata haastaa\nomastatunnosta, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS. Ei, siitäpä meidän juuri pitää puhua. Mitä te siis\nvastaatte?\n\nENGSTRAND. Niin, omatunto -- se voi olla kehno, se, toisin kuuroin.\n\nPASTORI MANDERS. No, sen tunnustatte siis kumminkin. Mutta tahdotteko\nsuoraan sanoa minulle, -- mitenkä on Reginan laita?\n\nROUVA ALVING (nopeasti). Pastori Manders!\n\nPASTORI MANDERS (rauhoittaen). Antakaa minun --\n\nENGSTRAND. Keginan! Kiesus, kuinka minua säikäytättekään! (katsoo rouva\nAlvingiin.) Eihän vaan suinkaan ole hullusti Reginan laita?\n\nPASTORI MANDERS. Sitä toivomme. Mutta minä tarkoitan, mitenkä on teidän\nja Reginan välin laita? Tehän olette olevinanne hänen isänsä. No?\n\nENGSTRAND (epävarmana). Niin -- hm -- tietäähän herra pastori tämän\nnäin minun ja Johanna-vainaan välillä.\n\nPASTORI MANDERS. Ei mitään totuuden vääntelemisiä enää. Vaimovainajanne\nilmaisi rouva Alvingille oikean asianlaidan ennen lähtöänsä\npalveluksesta.\n\nENGSTRAND. Olisiko siis --! Tekikö hän sen kummiakin?\n\nPASTORI MANDERS. Olette siis paljastettu, Engstrand.\n\nENGSTRAND. Ja hän kuin sekä vannoi että kirosi niin pyhästi --.\n\nPASTORI MANDERS. Kirosiko hän!\n\nENGSTRAND. Ei, hän vaan vannoi, mutta niin sydämmellisen vilpittömästi.\n\nPASTORI MANDERS. Ja kaikki nämä vuodet olette te salannut totuutta\nminulta. Salannut sitä minuita, joka niin ehdottomasti olen luottanut\nteihin pienimmässäkin.\n\nENGSTRAND. Niin, sen pahempi, niin kyllä olen.\n\nPASTORI MANDERS. Olenko ansainnut tätä teiltä, Engstrand? Enkö aina ole\nollut valmis auttamaan teitä neuvolla ja työllä, sen minkä voinut olen?\nVastatkaa! Enkö ole?\n\nENGSTRAND. Olisin maar' minä ollut usein ahtaalla, joll'ei minulla\nolisi ollut pastori Mandersia.\n\nPASTORI MANDERS. Ja sitte palkitsette minut sillä lailla. Panette minut\nviemään epävarmoja tietoja ministrialikirjaan ja salaatte minulta sitte\nvuosikausia tiedot, jotka olitte sekä minulle että totuudelle velkaa.\nMenettelynne on ollut aivan puolustamatoin, Engstrand; ja tästä alkaen\non välimme kuitti.\n\nENGSTRAND (huoahtaen). Niin, niin se kai on, voin huomata.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, sillä mitenkä voisitte mielestänne puhdistaa\npuolenne?\n\nENGSTRAND. Mutta olisiko hänen sitte pitänyt häpäisemän itsensä vielä\nenemmän, juttelemalla siitä? Ajatelkaapa, herra pastori, nyt vaan,\nolleenne samassa tilassa, kuin Johanna-vainaja --\n\nPASTORI MANDERS. Minä!\n\nENGSTRAND. Kiesus, kiesus, en tarkoita niin aivan tesmälleen. Mutta\nminä tarkoitan, että pastorilla olisi jotakin hävettävää ihmisten\nsilmissä, niinkuin sanotaan. Meidän, miehisten ihmisten, ei pidä\ntuomita vaimopoloista liian ankarasti, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta enhän sitä teekkään. Teitä vastaanhan nuhteeni\nasetan.\n\nENGSTRAND. Voisinko saada luvan tehdä herra pastorille pikkaraisen\nkysymyksen?\n\nPASTORI MANDERS. No jaa, kysykää.\n\nENGSTRAND. Eikö mies tee oikein ja kohtuullisesti, nostaessaan\nlangennutta?\n\nPASTORI MANDERS. Tekee, luonnollisesti.\n\nENGSTRAND. Ja eikö mies ole velkapää pitämään vakaisen sanansa?\n\nPASTORI MANDERS. Tietysti hän on; mutta --\n\nENGSTRAND. Silloin, kuin Johanna oli joutunut onnettomuuteen tuon\nengelsmannin tai kenties ameriikkalaisen kautta, niin hän tuli\nkaupunkiin. Raukka, hän oli hylkinyt minua kerran tahi pari; hän katsoi\nnyt vaan siihen, mikä kaunista oli, hän; ja minulla oli tämä vioittuma\nkoivessa. Niin, muistaahan pastori, minä olin rohjennut mennä\ntanssipaikkaan, jossa merilläkulkevaiset matruusit teuhasivat\njuovuksissa ja humalapäissään, niinkuin sanotaan. Ja kuin minä sitte\ntahdoin kehottaa heitä viettämään uutta elämää --\n\nROUVA ALVING (kauvempana ikkunan luona). Hm --\n\nPASTORI MANDERS. Tiedän sen, Engstrand; ne raa'at ihmiset heittivät\nteidät alas portaita. Sen tapauksen olette ennen kertonut minulle. Te\nkannatte vioittumaanne kunnialla.\n\nENGSTRAND. En kerskaile siitä, herra pastori. Mutta sitähän tahdoin\nkertoa, että sitte hän tuli ja ilmaisi tilansa minulle itkun\nkyyneleillä ja hampaiden kiristyksellä. Voin sanoa herra pastorille, se\noli minusta niin kovin surkeata kuulla.\n\nPASTORI MANDERS. Niinkö se oli, Engstrand. No, ja sitte?\n\nENGSTRAND. Niin, sitte sanoin minä hänelle: Ameriikkalainen, hän on\nkulkemassa maailman merellä, hän. Ja sinä, Johanna, minä sanoin, sinä\nolet langennut syntiin, ja olet langennut olento. Mutta Jaakko\nEngstrand, sanoin, hän seisoo terveillä jaloillaan, hän; niin, sitä\ntarkoitin nyt niinkuin semmoiseksi vertaukseksi, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS. Ymmärrän aivan hyvästi; jatkakaa vaan.\n\nENGSTRAND. Niin, sitte minä autoin hänet ylös ja menin hänen kanssaan\noikein säännöllisesti avioliittoon, etteivät ihmiset olisi saaneet\ntietää, kuinka hän oli ollut harhateillä ulkomaalaisten kanssa.\n\nPASTORI MANDERS. Siinä kaikessa teitte vallan kauniisti. Minä en vaan\nvoi hyväksyä sitä, että voitte taipua ottamaan rahoja --\n\nENGSTRAND. Rahoja? Minä? En penniäkään.\n\nPASTORI MANDERS (kysyväisesti rouva Alvingille). Mutta --!\n\nENGSTRAND. Se on totta, -- odottakaa hiukan; nyt muistan tuon.\nJohannalla oli kyllä sentään joitakuita penniä. Mutta niistä minä en\nhuolinut. Hyi, minä sanoin, mammonaa, se on synnin palkkaa, se; sen\nkurjan kullan -- tahi paperisetelit, mitä ne oli -- ne heitämme\nameriikkalaiselle takaisin, minä sanoin. Mutta hän oli poissa ja\nkadonnut kuohuisan meren toiselle puolelle, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS. Oliko hän, hyvä Engstrand?\n\nENGSTRAND. Oli kyllä. Ja sitte päätimme, minä ja Johanna yhdessä, että\nnuo rahat oli pantava lapsen kasvattamiseen; ja sille hyvälleen se\nsitte jäikin; ja minä voin tehdä tilin ja selvän jok'ikisestä\nkillingistä.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta tämähän muuttaa asiata hyvin suuresti.\n\nENGSTRAND. Niin sen laita on, herra pastori! Ja minä uskallan kyllä\nsanoa olleeni vilpitöin isä Reginalle, -- sen kuin voimani riittivät --\nsillä minä olen heikko mies, sen pahempi.\n\nPASTORI MANDERS. No no, rakas Engstrand --\n\nENGSTRAND. Mutta sen uskallan sanoa, että olen kasvattanut lapsen ja\nelänyt rakkaasti Johanna-vainaan kanssa ja käyttänyt kotikuria,\nniinkuin kirjoitettu on. Mutta ei koskaan sentään ole juolahtanut\nmieleeni mennä ylös pastori Mandersin luo ja ylpeillä ja suurennella\nsiitä, että olin tehnyt hyvän työn kerta maailmassa, minäkin. Ei, kuin\nsemmoista sattuu Jaakko Engstrandille, niin hän ei puhu siitä. Sen\npahempi, se ei tulekkaan niin usein kysymykseen, luulen ma. Ja kuin\ntulen pastori Mandersin luo, on minulla yltäkyllin puhumista siinä,\nmikä on hullusti ja väärin. Sillä minä sanon, niinkuin sanoin\nvast'ikään, -- omatunto voi olla ilkeä toisin kuuroin.\n\nPASTORI MANDERS. Antakaa minulle kätenne, Jaakko Engstrand.\n\nENGSTRAND. O kiesus, herra pastori --\n\nPASTORI MANDERS. Ei mitään estelyitä. (Likistää hänen kättänsä.) Kas\nniin!\n\nENGSTRAND. Ja jos minä sievään ja kauniisti rohkenisin pyytää\npastorilta anteeksi --\n\nPASTORI MANDERS. Te? Ei, päin vastoin minun tulee pyytää teiltä\nanteeksi --\n\nENGSTRAND. Kaikkea muuta.\n\nPASTORI MANDERS. Kyllä, totisesti. Ja sen teen sydämmeni pohjasta.\nAntakaa anteeksi, että minä niin voin erhettyä teidän suhteenne. Ja\njospa minä oikein todella voisin osottaa teille vilpittömän\npaheksumiseni ja hyväntahtoisuuteni teitä kohtaan --\n\nENGSTRAND. Tahtoisiko herra pastori?\n\nPASTORI MANDERS. Suurimmalla mielihyvällä --\n\nENGSTRAND. No sitte on juuri tilaisuus siihen. Niillä siunatuilla\nrahoilla, jotka olen pannut säästöön täällä maalla, aion perustaa\njonkunlaisen merimieskodon kaupunkiin.\n\nROUVA ALVING. Tekö aiotte?\n\nENGSTRAND. Niin, siitä pitäisi tulla jonkunlainen\nturvapaikan-nimellinen. Kiusauksia on niin monenlaisia merimiehellä,\njoka vaeltaa mannermaalla. Mutta siinä talossa voisi hän olla niinkuin\nisän katsannon alla, minä ajattelin.\n\nPASTORI MANDERS. Mitä sanotte siihen, rouva Aiving!\n\nENGSTRAND. Eihän minulla ole suuria varoja alkaakseni, jumala\nparantakoon; mutta jos vaan voisin saada hyväntahtoista apua, niin --\n\nPASTORI MANDERS. Niin, niin, miettikäämme lähemmin sitä asiaa.\nAikomuksenne viehättää minua vallan erin-omaisesti. Mutta menkää te nyt\nedeltä, ja laittakaa kaikki kuntoon ja toimittakaa kynttilät\nsytytetyiksi, niin että on vähän juhlallista. Ja sitte vietämme\nylösrakentavaisen hetken yhdessä, rakas Engstrand; sillä nyt luulen\nteillä todella olevan oikean mielialan.\n\nENGSTRAND. Minustakin tuntuu vähän siltä, niin. Ja hyvästi sitte,\nrouva, ja kiitoksia tästä; ja pitäkää oikein hyvästi silmällä Reginaa\nminun puolestani, (pyhkäisee kyyneleen silmästään.) Johanna-vainaan\nlapsi -- hm, se on ihmeellistä sen kanssa -- mutta on aivan kuin hän\nolisi kasvanut kiinni sydänjuurihini. On kuin onkin se niin. (Tervehtää\nja menee ulos porstuan kautta.)\n\nPASTORI MANDERS. No, mitä sanotte nyt siitä miehestä, rouva Alving! Se\noli vallan toinen selitys, se, jonka siinä saimme.\n\nROUVA ALVING. Niin, olihan se toinen.\n\nPASTORI MANDERS. Siitä näette, kuinka varovainen tulee olla\nkanssa-ihmistänsä tuomitessaan. Mutta sydämmellisen iloista onkin sitte\nhuomata erhettyneensä. Taikka mitä sanotte?\n\nROUVA ALVING. Minä sanon, että te olette suuri lapsi ja semmoisena\npysytte, Manders.\n\nPASTORI MANDERS. Minä?\n\nROUVA ALVING (laskee molemmat kätensä hänen hartioilleen). Ja minä\nsanon, että mieleni tekisi kiertämään käsivarteni teidän kaulanne\nympäri.\n\nPASTORI MANDERS (väistyy nopeasti). Ei, ei, herra siunatkoon --;\nsemmoisia mielitekoja --\n\nROUVA ALVING (hymysuin). O, teidän ei tarvitse peljätä minua.\n\nPASTORI MANDERS (pöydän luona). Te lausutte toisinaan niin\nliioittelevalla tavalla ajatuksenne. Nyt panen ensiksi asiakirjat\nkokoon ja laukkuuni, (tekee sanojensa mukaan.) Kas niin. Ja hyvästi nyt\nniin kauvaksi. Pitäkää silmänne auki, kuin Osvald tulee takaisin. Minä\npistäydyn sitte ylös luoksenne jälleen. (Ottaa hattunsa ja menee ulos\nporstuan oven kautta.)\n\nROUVA ALVING (huoahtaa, katselee hetkisen ulos ikkunasta, siivoo hiukan\nhuonetta ja aikoo mennä ruokahuoneesen, mutta seisottuu ovessa,\nhuudahtaen): Osvald, istutko vielä pöydässä!\n\nOSVALD (ruokahuoneessa). Minä poltan vaan sikarini loppuun.\n\nROUVA ALVING. Minä luulin sinun menneen vähän kävelemään.\n\nOSVALD. Tuommoisella säällä? (Lasi kilahtaa. Rouva Alving jättää oven\nauki ja istuu neulomuksineen sohvalle ikkunan luo.)\n\nOSVALD (sisällä). Eikö se ollut pastori Manders, joka läksi nyt juuri?\n\nROUVA ALVING. Oli, hän meni alas lastenkodolle.\n\nOSVALD. Hm. (Lasi ja karahviini kilahtaa jälleen).\n\nROUVA ALVING (katsahtaen huolestuneesti). Rakas Osvald, sinun pitäisi\nvaroa sitä likööriä. Se on väkevää.\n\nOSVALD. Se on hyvää kosteutta vastaan.\n\nROUVA ALVING. Etkö ennemmin tahdo tulla sisään minun luokseni?\n\nOSVALD. Enhän saa polttaa siellä sisällä.\n\nROUVA ALVING. Tiedäthän kyllä saavasi sikaria polttaa.\n\nOSVALD. Niin, niin, sitte minä tulen. Vaan pikkarainen pisara vielä. --\nKas niin. (Tulee sikarinensa huoneesen ja sulkee oven jälkeensä. Lyhyt\näänettömyys.)\n\nOSVALD. Mihin pastori on joutunut?\n\nROUVA ALVING. Sanoinhan sinulle, että hän meni alas lastenkodolle.\n\nOSVALD. Niin oikein, se on totta.\n\nROUVA ALVING. Sinun ei olisi pitänyt jäädä istumaan niin kauvaksi\npöydän ääreen, Osvald.\n\nOSVALD (sikari seljän takana). Mutta minusta se tuntuu niin hupaiselta,\näiti. (Silittää ja taputtaa häntä.) Ajattele, -- minulle, joka olen\ntullut kotia, istua äidin omassa pöydässä, äidin huoneessa, ja syödä\näidin suloista ruokaa\n\nROUVA ALVING. Rakas, rakas poikani!\n\nOSVALD (vähän kärsimättömänä, kävelee ja polttaa). Ja mihinkä muuten\nryhtyisin täällä? En voi toimittaa mitään --\n\nROUVA ALVING. Niin, etkö voi?\n\nOSVALD. Tuommoisella pilvisäällä? Kuin ei auringon pilkahdustakaan näy\nkoko päivänä? (menee poikki.) O, sitä, kuin ei voi tehdä työtä --!\n\nROUVA ALVING. Ehk'et sentään tehnyt oikein viisaasti tullessasi kotia.\n\nOSVALD. Kyllä, äiti; sen täytyi niin käydä.\n\nROUVA ALVING. Niin, minä näes tahtoisin sentään kymmenen kertaa\nennemmin olla sitä onnea vailla, että sinä olet luonani, kuin että sinä\nolisit --\n\nOSVALD (seisottuu pöydän luo). Mutta sano minulle nyt, äiti, -- onko se\nsitte todella niin suuri onni sinulle että minä olen kotona?\n\nROUVA ALVING. Onko se onni minulle!\n\nOSVALD (puristaa sanomalehteä). Minusta tuntuu, niinkuin se olisi\nmelkein samantekevää sinulle, oliko minua taikka ei.\n\nROUVA ALVING. Ja sitä hennot sanoa äidillesi, Osvald?\n\nOSVALD. Mutta olethan sinä niin hyvästi voinut elää ilman minua ennen.\n\nROUVA ALVING. Niin; minä olen elänyt ilman sinua -- se on totta.\n(Äänettömyyttä. Vähitellen rupeaa hämärtämään. Osvald kävelee\nedestakaisin lattialla. Sikarin hän on pannut pois.)\n\nOSVALD (seisottuu rouva Alvingin luo). Äiti, saanko luvan istua\nsohvalle luoksesi?\n\nROUVA ALVING (tekee tilaa hänelle). Kyllä, tule, rakas poikani.\n\nOSVALD (istuu). Nyt sanon sinulle jotakin, äiti --\n\nROUVA ALVING (odottaen). No niin!\n\nOSVALD (tirkistää eteensä). Sillä minä en voi kävellä ja miettiä sitä\nkauvemmin.\n\nROUVA ALVING. Mitä niin? Mitä se on?\n\nOSVALD (niinkuin ennen). En ole saanut kirjoitetuksi sinulle siitä; ja\nsen jälkeen kuin tulin kotia --\n\nROUVA ALVING (tarttuu hänen käsivarteensa). Osvald, mitä tämä on!\n\nOSVALD. Sekä eilen että tänään olen koettanut karkoittaa ajatuksia\nluotani, -- päästä niistä. Mutta se ei menesty.\n\nROUVA ALVING (nousee). Nyt sinun pitää puhua suusi puhtaaksi, Osvald!\n\nOSVALD (vetää hänet takaisin sohvalle istumaan). Pysy istumassa, niin\ntahdon koettaa sanoa sinulle sen. -- Olen valittanut niin väsymystä\nmatkasta --\n\nROUVA ALVING. No niin! Mitä sitte?\n\nOSVALD. Mutta se se ei ole minulla vikana; ei mikään tavallinen\nväsymys --\n\nROUVA ALVING (tahtoo hypähtää ylös). Ethän toki ole sairas, Osvald!\n\nOSVALD (vetää hänet jälleen istumaan). Pysy istumassa, äiti. Kuuntele\nvaan rauhallisesti. Minä en ole oikein sairaskaan; en semmoinen, mitä\nyleensä sanotaan sairaaksi, (likistää kätensä päänsä ympäri.) Äiti,\nminä olen henkisesti sortunut, -- hävinnyt, -- minä en voi koskaan enää\npäästä työtä tekemään! (heittäytyy kädet kasvoilla hänen helmaansa ja\npuhkee nyyhkiväiseen itkuun.)\n\nROUVA ALVING (vaaleana ja väristen). Osvald! Katso minuun! Ei, ei, tämä\nei ole totta.\n\nOSVALD (katsoo ylös epätoivoisin silmin). Ei koskaan enää voida työtä\ntehdä! Ei koskaan -- ei koskaan! Olla kuin elävältä kuollut! Aiti,\nvoitko ajatella mitään niin kauheata?\n\nROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Mitenkä on sinun käynyt näin kauheasti?\n\nOSVALD (asettuu jälleen suoraan). Niin, sepä se juuri on, jota en\nmitenkään voi käsittää. En ole milloinkaan viettänyt mitään peuhaavata\nelämää; en minkään puolesta. Sitä et saa luulla minusta, äiti! Sitä en\nole koskaan tehnyt.\n\nROUVA ALVING. Sitä en luulekkaan, Osvald.\n\nOSVALD. Ja sitte käy minun kumminkin näin! Näin kauhean onnettomasti!\n\nROUVA ALVING. Oo, mutta se parantuu, rakas, siunattu poikani. Se ei ole\nmuuta kuin liiallista voimien ponnistusta. Voit uskoa minua siinä.\n\nOSVALD (raskaasti). Niin uskoin minäkin alussa; mutta se ei ole niin.\n\nROUVA ALVING. Kerro minulle kaikki tyyni, alusta loppuun.\n\nOSVALD. Niin aionkin.\n\nROUVA ALVING. Mihin aikaan huomasit sen ensin?\n\nOSVALD. Heti sen jälkeen, kuin olin ollut kotona viime kertaa ja tullut\nalas Pariisiin jälleen. Minä rupesin tuntemaan hyvin kovia tuskia\npäässäni -- enimmiten takaraivassani, tuntui minusta. Oli niinkuin\nahdas rautarengas olisi ruuvattu niskani ympäri ja ylöspäin.\n\nROUVA ALVING. Ja sitte?\n\nOSVALD. Alussa luulin, ett'ei se ollut muuta, kuin tavallista\npäänkivistystä, joka minua niin vaivasi kasvavana.\n\nROUVA ALVING. Niin, niin --\n\nOSVALD. Mutta se ei ollut sitä; sen huomasin pian. Minä en voinut tehdä\ntyötä enää. Minä tahdoin alottaa erästä uutta suurta kuvaa; mutta\ntuntui niinkuin voimani olisivat hervahtuneet; kaikki tarmoni oli\nniinkuin lamassa; en voinut koota mielessäni selviä kuvitelmia; minua\nhuimasi, -- pyörrytti. Oo, se oli kauhea tila! Lopuksi laitoin hakemaan\nlääkäriä, -- ja häneltä sain selvän vastauksen.\n\nROUVA ALVING. Mitenkä, tarkoitat?\n\nOSVALD. Hän oli paraita lääkäriä siellä alaalla. Minun piti silloin\nkertoa hänelle, miltä tautini tuntui; ja sitte rupesi hän tekemään\nminulle koko joukon kysymyksiä, jotka eivät minusta ollenkaan kuuluneet\nasiaan; en käsittänyt mihinkä mies pyrki.\n\nROUVA ALVING. No!\n\nOSVALD. Lopuksi sanoi hän: teissä on syntymästä alkain ollut jotain\nmadonsyömää; -- hän käytti juuri sanaa \"vermoulu\".\n\nROUVA ALVING (kiihkeänä). Mitä hän tarkoitti sillä?\n\nOSVALD. En minäkään sitä ymmärtänyt, ja pyysin häneltä lähempää\nselitystä. Ja silloin sanoi tuo vanha kyynikko -- (puristaa nyrkkiään.)\nOo --!\n\nROUVA ALVING. Mitä hän sanoi?\n\nOSVALD. Hän sanoi: isäin pahat teot etsitään lasten päälle.\n\nROUVA ALVING (nousee hitaasti). Isäin pahat teot --\n\nOSVALD. Olin lyödä häntä vasten kasvoja --\n\nROUVA ALVING (menee lattian poikki). Isäin pahat teot --\n\nOSVALD (hymyilee raukeasti). Niin, mitä siitä ajattelet? Luonnollisesti\nvakuutin hänelle, ett'ei tässä mitenkään voinut olla puhetta\nsemmoisesta. Mutta luuletko hänen antaneen perään sentään? Ei, hän\npysyi sanassaan; ja vasta sitte, kuin olin ottanut esille sinun\nkirjeesi ja kääntänyt hänelle kaikki ne paikat, joissa puhuttiin\nisästä --\n\nROUVA ALVING. Mutta silloin --?\n\nOSVALD. Niin, silloin täytyi hänen luonnollisesti myöntää olevansa\nerhetyksissä; sitte sain tietää totuuden. Käsittämättömän totuuden!\nTästä riemuisasta, onnellisesta nuorukais-elämästä toverien kanssa\nolisi minun pitänyt pysyä erilläni. Se oli ollut liian rajua minun\nvoimilleni. Omasta syystä siis!\n\nROUVA ALVING. Osvald! Oi, ei; elä usko sitä!\n\nOSVALD. Ei ollut muu selitys mahdollinen, hän sanoi. Se se on kauheata.\nAuttamattomasti sortunut koko iäkseni -- oman ajattelemattomuuteni\ntähden. Kaikki, mitä tahdoin toimittaa maailmassa, -- ei rohjeta\najatellakkaan sitä. O, jospa vaan voisin elää uudestaan -- tehdä kaikki\ntyyni tekemättömäksi! (heittäytyy kasvoilleen sohvalle.)\n\nROUVA ALVING (kiertelee käsiänsä ja kävelee sisällisesti taistellen\nedestakaisin).\n\nOSVALD (hetkisen jälkeen katsoo ylös ja jää puoleksi pitkälleen\nkyynäspäittensä nojalle). Jos se edes olisi ollut jonkun verran\nperittyä, -- jonkun verran, mitä ei itse olisi voinut estää. Mutta tämä\ntämmöinen! Niin häpeämättömällä, ajattelemattomalla, kevytmielisellä\ntavalla tuhlannut oman onnensa, oman terveytensä, kaikki maailmassa, --\ntulevaisuutensa, elämänsä --!\n\nROUVA ALVING. Ei, ei, rakas, siunattu poikani; tämä on mahdotointa!\n(kumartuu hänen ylitsensä.) Tilasi ei ole niin toivotoin, kuin luulet.\n\nOSVALD. O, sinä et tiedä -- (hypähtää ylös.) Ja sitte se, äiti, että\nminun pitää tuottaa sinulle kaikki tämä suru! Monta kertaa olen melkein\nhalunnut ja toivonut ettet välittäisi niin paljoa minusta.\n\nROUVA ALVING. Minäkö, Osvald; minun ainoa poikani! Ainoa, joka minulla\non maailmassa; ainoa, josta välitän!\n\nOSVALD (tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja suutelee niitä). Niin,\nniin, sen kyllä näen. Kuin olen kotona, niin näenhän sen. Ja se on mitä\nraskainta minulle. -- Mutta nyt sen siis tiedät. Ja nyt emme enää puhu\nsiitä. Minä en kärsi sitä ajatella kauvan kerrassaan, (menee lattian\npoikki.) Toimita minulle jotakin juomista, äiti!\n\nROUVA ALVING. Juomista? Mitä sinä nyt joisit?\n\nOSVALD. Mitä hyvänsä. Onhan sinulla vähän kylmää punssia kotona.\n\nROUVA ALVING. Niin, mutta rakas Osvald --!\n\nOSVALD. Elä kiellä sitä, äiti. Ole nyt kiltti; minun täytyy saada\njotain, millä huuhdon alas kaikki nämä kalvavat ajatukset, (menee ylös\nkasvihnoneesen.) Ja niin -- niin pimeä kuin täällä on!\n\nROUVA ALVING (vetää kellonnuorasta oikealla).\n\nOSVALD. Ja tämä lakkaamatoin sadesää. Sehän voi kestää viikoittain;\nkoko kuukausia. Ei koskaan nähdä yhtäkään auringonsädettä. Niinä\nkertoina, jolloin olen ollut kotona, en muista koskaan nähneeni\nauringon paistavan.\n\nROUVA ALVING. Osvald, -- sinä aiot matkustaa minun luotani!\n\nOSVALD. Hm -- (hengähtää raskaasti.) En aio mitään! (raukeasti.) Sen\nkyllä annan olla tekemättä.\n\nREGINA (ruokahuoneesta). Soittiko rouva?\n\nROUVA ALVING. Soitin; toimita lamppu sisään.\n\nREGINA. Heti, rouva. Se on jo sytytetty, (mennee ulos.)\n\nROUVA ALVING (menee Osvaldin lno). Osvald, elä salaa mitään minulta.\n\nOSVALD. Sitä en tee, äiti -- (menee pöydän luo.) Mielestäni olen\nsanonut sinulle niin paljon.\n\nREGINA (tuo lampun ja panee sen pöydälle).\n\nROUVA ALVING. Kuule, Regina, sinä voisit tuoda meille puoli pulloa\nsampanjaa.\n\nREGINA. Kyllä, rouva, (menee jälleen ulos.)\n\nOSVALD (tarttuu molemmin käsin hyväillen hänen päähänsä). Se on\nniinkuin olla pitää. Tiesin kyllä, ett'ei äiti tahtonut antaa poikansa\njanota.\n\nROUVA ALVING. Rakas Osvald raukkni; mitenkä voisin kieltää sinulta\nmitään nyt?\n\nOSVALD (vilkkaasti). Tottako, äiti? Tarkoitatko sitä mitä sanot?\n\nROUVA ALVING. Mitä?\n\nOSVALD. Ett'et tahtoisi kieltää minulta nitään?\n\nROUVA ALVING. Mutta rakas Osvald --\n\nOSVALD. Hys!\n\nREGINA (tuo tarjottimella puoli pulloa sanpanjaa ja kaksi lasia, ja\nasettaa ne pöydälle). Avaanko minä --?\n\nOSVALD. Ei, kiitos; avaan itse. (Regina memee ulos jälleen.)\n\nROUVA ALVING (asettuu pöydän luo). Mitä sinä tarkoitit -- että minun ei\ntulisi kieltää sinulta?\n\nOSVALD (avatessaan pulloa). Ensin lasi tahi kaksi. (Korkki kimmahtaa\nauki; hän kaataa toiseen lasiin ja aikoo kaataa toiseen.)\n\nROUVA ALVING (pitää kättänsä päällä). Kiitos, -- ei minulle.\n\nOSVALD. No, minulle sitte! (tyhjentää lasin, täyttää sen uudestaan ja\ntyhjentää taas; sen jälkeen istuu pöydän ääreen.)\n\nROUVA ALVING (odottaen). No niin?\n\nOSVALD (katsomatta häneen). Kuule, sano minulle, -- minusta sinä ja\npastori Manders näytitte niin ihmeellisen -- hm, hiljaisilta\npäivällispöydässä.\n\nROUVA ALVING. Huomasitko sen?\n\nOSVALD. Huomasin. Hm -- (lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Sano minulle,\n-- miltä Regina sinusta näyttää?\n\nROUVA ALVING. Miltä hän minusta näyttää?\n\nOSVALD. Niin, eikö hän ole oivallinen?\n\nROUVA ALVING. Rakas Osvald, sinä et tunne häntä niin tarkkaan kuin\nminä --\n\nOSVALD. No?\n\nROUVA ALVING. Regina sai, paha kyllä, oleskella liian kauvan kotona.\nMinun olisi pitänyt ottaa hänet luokseni aikaisemmin.\n\nOSVALD. Niin, mutta eikö hän ole muhkea nähdä, äiti? (täyttää lasinsa.)\n\nROUVA ALVING. Reginalla on monta ja suurta vikaa --\n\nOSVALD. No niin, mitä se tekee? (juo taasen.)\n\nROUVA ALVING. Mutta minä pidän hänestä kuitenkin; ja minun on\nvastattava hänestä. En tahtoisi minkään edestä maailmassa, että hänelle\ntapahtuisi pahaa.\n\nOSVALD (hypähtää ylös). Aiti, Regina on minun ainoa pelastukseni!\n\nROUVA ALVING (nousee). Mitä sillä tarkoitat?\n\nOSVALD. En voi kävellä täällä ja kantaa kaikkea tätä sieluntuskaa\nyksin.\n\nROUVA ALVING. Eikö sinulla ole äitisi kantamaan sitä kanssasi?\n\nOSVALD. Niin, sitä ajattelin; ja sen vuoksi tulinkin kotia luoksesi.\nMutta se ei käy sillä lailla. Näen sen; se ei käy. Minä en kestä\nelämääni täällä!\n\nROUVA ALVING. Osvald!\n\nOSVALD. Minun täytyy elää toisella tavalla, äiti, Sen vuoksi täytyy\nminun lähteä pois sinun luotasi. Minä en tahdo, että sinä olisit\nnäkemässä sitä.\n\nROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Oi, mutta Osvald, niin kauvan kuin olet\nniin sairas kuin nyt --\n\nOSVALD. Jos se olisi sairaus yksin, niin jäisin kyllä luoksesi, äiti.\nSillä sinä olet paras ystäväni maailmassa.\n\nROUVA ALVING. Niin, eikö totta, Osvald; enkö ole!\n\nOSVALD (kulkee levotoinna ympäri). Mutta kaikki nuo vaivat ja katumus,\n-- ja sitte tuo suuri kuolettavainen tuska. Oo -- tämä kauhea tuska!\n\nROUVA ALVING (menee hänen jäljessään). Tuska? Mikä tuska? Mitä\ntarkoitat?\n\nOSVALD. Oo, elä kysele minulta enempää. En tiedä sitä. En voi kuvailla\nsitä sinulle.\n\nROUVA ALVING (menee lattian poikki oikealle ja vetää kellonnauhasta).\n\nOSVALD. Mitä aiot?\n\nROUVA ALVING. Aion saada poikani iloiseksi, niin. Hänen ei pidä kulkea\ntäällä mietiskellen. (Reginalle, joka tulee ovessa.) Enemmän sampanjaa.\nKoko pullo. (Regina menee.)\n\nOSVALD. Äiti!\n\nROUVA ALVING. Etkö luule meidänkin osaavan elää tässä talossa?\n\nOSVALD. Eikö hän ole muhkea nähdä? Sitä, mimmoista tekoa hän on! Ja\nniin tuiki terve.\n\nROUVA ALVING (istuu pöydän luo). Istu, Osvald, ja haastelkaamme\ntyynesti.\n\nOSVALD (istuu). Et suinkaan tiedä, äiti, että minulla on vääryys\nsovitettavana Reginaa kohtaan.\n\nROUVA ALVING. Sinulla!\n\nOSVALD. Tahi pieni ajattelemattomuus -- miksikä sinä sitä kutsuisit.\nVallan viatoin muuten. Kuin viimeksi olin kotona --\n\nROUVA ALVING. Niin?\n\nOSVALD. -- kyseli hän minulta niin usein Pariisin oloja, ja minä\njuttelin hänelle silloin yhtä ja toista sieltä alaalta. Sitte muistan,\nettä eräänä päivänä tulin sanoneeksi: eikö teitä haluttaisi tulla sinne\nalas?\n\nROUVA ALVING. No?\n\nOSVALD. Minä näin, että hän tuli aivan tulipunaiseksi, ja sitte hän\nsanoi: kyllä, minua kyllä haluttaisi. Niin niin, minä vastasin, siihen\nvoipi kyllä neuvoja saada -- tahi jotakin semmoista.\n\nROUVA ALVING. No niin?\n\nOSVALD. Olin luonnollisesti unhottanut koko asian; mutta kuin toissa\npäivänä tulin kysyneeksi häneltä, oliko iänen mielensä hyvä, että niin\nkauvan viivyn kotona --\n\nROUVA ALVING. Niin?\n\nOSVALD. -- silloin hän katsoi niin omituisesti minuun, ja kysyi: mutta\nmitä sitte tulee minun Pariisin-matkastani?\n\nROUVA ALVING. Hänen matkastaan!\n\nOSVALD. Ja sitte sain hänen tunnustamaan, että hän oli pitänyt asian\ntotena, että hän oli täällä ajatellut minua koko ajan, ja että hän oli\nruvennut opettelemaan ranskaa --\n\nROUVA ALVING. Sen vuoksi siis --\n\nOSVALD. Äiti, -- kuin näin tuon muhkean, kauniin, tuiki terveen tytön\nseisovan siinä edessäni -- enhän ennen koskaan ollut häntä tarkemmin\nhuomannut -- mutta nyt kuin hän seisoi siinä ikäänkuin avosylin\nvalmiina minua vastaan-ottamaan --\n\nROUVA ALVING. Osvald!\n\nOSVALD. -- silloin selvisi minulle, että hänessä siinä oli pelastus;\nsillä minä näin hänessä olevan elämän-iloa.\n\nROUVA ALVING (hämmästyen). Elämän-iloa --? Voiko pelastusta olla siinä?\n\nREGINA (ruokahuoneesta, sampanjapullo kädessä). Pyydän aateeksi, että\nviivyin näin kauvan; mutta minun täytyi mennä kellariin -- (panee\npullon pöydälle.)\n\nOSVALD. Ja tuo sitte lasi vielä.\n\nREGINA (katsoo kummastuneena häneen). Tuossa on rouvan lasi, herra\nAlving.\n\nOSVALD. Niin, mutta tuo lasi itsellesi, Regina.\n\nREGINA (hämmästyy ja katsoo arasti sivulta rouva Alvingiin).\n\nOSVALD. No?\n\nREGINA (hiljaa ja everrellen). Rouvanko tahdolla --?\n\nROUVA ALVING. Tuo lasi, Regina. (Regina menee ruokahuoneesen.)\n\nOSVALD (katsoo hänen jälkeensä). Oletko huomannut, kuinka hän käy? Niin\nlujasti ja rohkeasti.\n\nREGINA (tulee tyhjän lasin kanssa, jonka hän pitää kädessään).\n\nOSVALD. Istu, Regina.\n\nREGINA (katsoo kysyyäisesti rouva Alvingiin).\n\nROUVA ALVING. Istu.\n\nREGINA (istuu ruokahuoneen oven viereiselle tuolille ja pitää yhä\ntyhjää lasia, kädessään).\n\nROUVA ALVING. Osvald, -- mitä sanoitkaan elämän-ilosta?\n\nOSVALD. Niin elämän-ilo, äiti -- sitä ette tunne suuresti, te\nkotolaiset. En havaitse sitä koskaan täällä --\n\nROUVA ALVING. Etkö kuin olet minun luonani?\n\nOSVALD. En kuin olen kotona. Mutta sitä et sinä käsitä\n\nROUVA ALVING. Kyllä, kyllä, luulen melkein käsittäväni -- nyt.\n\nOSVALD. Se -- ja sitte työilo. Niin, se on pohjaltaan samaa. Mutta\nsiitäkään ette tiedä mitään.\n\nROUVA ALVING. Siinä voit kyllä olla oikeassa. Osvald, puhu minulle\nenemmän tuosta.\n\nOSVALD. Niin, sitä vaan tarkoitan, että täällä opetetaan ihmisiä\nuskomaan, että työ on kirous ja synnin rangaistus, ja että elämä on\njotakin surkeata, jota käytämme paraiten pääsemällä siitä niin pian\nkuin suinkin.\n\nROUVA ALVING. Murheen laakso, niin. Ja siinä me teemme aivan oikein ja\nrehellisesti.\n\nOSVALD. Mutta semmoisista eivät ihmiset välitä siellä ulkona. Siellä ei\nole ketään, joka oikein enää uskoo semmoisiin oppeihin. Siellä ulkona\nvoi pelkkä maailmassa oleminen tuntua niin riemuisan onnelliselta.\nÄiti, oletko huomannut, että kaikki, mitä minä olen maalannut, on\nkuvaillut elämän-iloa? Aina vaan elämän-iloa. Niissä on valoa ja\nauringonpaistetta ja sunnuntai-ilmaa, -- ja säteilevän tyytyväisiä\nihmiskasvoja. Sen vuoksi pelkään jäädä tänne luoksesi.\n\nROUVA ALVING. Pelkäät? Mitä pelkäät täällä minun luonani?\n\nOSVALD. Minä pelkään, että kaikki se, mitä on eleillä minussa,\nmuuttuisi ilkeydeksi täällä.\n\nROUVA ALVING (katsoo tarkasti häneen). Luuletko, että niin kävisi?\n\nOSVALD. Olen siitä varma. Vaikka eläisin samaa elämää täällä kotosalla,\nkuin siellä ulkona, ei se kumminkaan ole samaa elämää.\n\nROUVA ALVING (joka on kiinteästi kuunnellut, nousee, suurin,\nmietteellisin silmin, ja sanoo). Nyt käsitän asiain juoksun --\n\nOSVALD. Mitä käsität?\n\nROUVA ALVING. Nyt käsitän sen ensi kerran. Ja nyt voin minä puhua.\n\nOSVALD (nousee). Äiti, min' en ymmärrä sinua.\n\nREGINA (joka samaten on noussut). Pitääkö minun ehkä lähteä?\n\nROUVA ALVING. Ei, jää tänne. Nyt voin puhua. Nyt, poikani, saat tietää\nkaikki tyyni. Ja sitte voit valita. Osvald! Regina!\n\nOSVALD. Ole hiljaa. Pastori --\n\nPASTORI MANDERS (tulee porstuan-oven kautta). Kas niin, nyt on meillä\nollut sydämmellisen kaunis hetki siellä alaaila.\n\nOSVALD. Meillä myös.\n\nPASTORI MANDERS. Engstrandia on autettava tuon merimieskodin\nlaittamisessa. Regina saa muuttaa hänen luokseen ja olla hänen\napunaan --\n\nREGINA. Ei, kiitos, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS (huomaa nyt vasta hänet). Mitä --? Täällä, -- ja lasi\nkädessä!\n\nREGINA (panee nopeasti lasin pois). Pardon --!\n\nOSVALD. Regina muuttaa minun kanssani, herra pastori.\n\nPASTORI MANDERS. Muuttaa! Teidän kanssanne!\n\nOSVALD. Niin, minun vaimonani, -- jos hän niin haluaa.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta laupias --!\n\nREGINA. Min' en voi sille mitään, herra pastori.\n\nOSVALD. Tahi hän jää tänne, jos minä jään.\n\nREGINA (ehdottomasti). Tänne!\n\nPASTORI MANDERS. Minä kauhistun teitä, rouva Alving.\n\nROUVA ALVING. Ei kumpikaan tapahdu; sillä nyt voin minä puhua suuni\npuhtaaksi.\n\nPASTORI MANDERS. Mutta sitä ette toki tahdo! Ei, ei, ei!\n\nROUVA ALVING. Tahdon, sekä voin että tahdon. Eikä kummankaan yhtään\nihannetta kaadu.\n\nOSVALD. Äiti, mitä tässä minulta salataan!\n\nREGINA (kuunnellen). Rouva! Kuulkaa! Ihmisiä huutaa ulkona, (menee\nkasvihuoneesen ja katsoo ulos.)\n\nOSVALD (vasemmanpuoliseen ikkunaan päin). Mikä siellä on hätänä? Mistä\nse valo tulee?\n\nREGINA (huutaa). Lastenkodossa palaa!\n\nROUVA ALVING (ikkunaan päin). Palaa!\n\nPASTORI MANDERS. Palaa! Mahdotointa. Olinhan juuri siellä alaalla.\n\nOSVALD. Missä on minun hattuni? No, se voi olla yhdentekevä -. Isän\nlastenkoto --! (juoksee ulos puisto-oven kautta.)\n\nROUVA ALVING. Huivini, Regina! Lastenkoto on ilmitulessa.\n\nPASTORI MANDERS. Kauheata! Rouva Alving, siinä loistaa rangaistustuomio\ntämän hävityksen huoneen yli!\n\nROUVA ALVING. Niin, niin kyllä. Tule, Regina, (hän ja Regina\nkiiruhtavat ulos porstuan kautta.)\n\nPASTORI MANDERS (lyö käsiänsä yhteen). Eikä sitte vakuutettu! (ulos\nsamaa tietä.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Entinen huone. Kaikki ovet ovat auki. Lamppu palaa aina pöydällä.\nPimeä ulkona; ainoastaan vieno tulen hehku näkyy perältä vasemmalta.)\n\n(Rouva Alving, suuri liina päässä, seisoo yläällä kasvihuoneessa ja\nkatselee ulos. Regina, samoin liinaan kiedottuna, seisoo vähä hänen\ntakanansa.)\n\nROUVA ALVING. Palanut kaikki tyyni. Aivan poroksi.\n\nREGINA. Palo kestää vielä kellarissa.\n\nROUVA ALVING. Miks'ei Osvald tule ylös. Eihän siellä ole mitään\npelastamista.\n\nREGINA. Menenkö minä ehkä alas hänen luokseeu hattua viemään?\n\nROUVA ALVING. Eikö hänellä edes ole hattua päässä?\n\nREGINA (näyttää ulos porstuaan). Ei, tuolla se riippuu.\n\nROUVA ALVING. Anna sen sitte riippua. Kyllä hän nyt sentään jo saa\ntulla. Minä menen itse katsomaan, (menee ulos puisto-oven kautta.)\n\nPASTORI MANDERS (tulee porstuasta). Eikö rouva Alving ole täällä?\n\nREGINA. Nyt juuri hän meni alas puutarhaan.\n\nPASTORI MANDERS. Tämä on kauhein yö, minä olen elänyt.\n\nREGINA. Niin, eikö se ole hirveä onnettomuus, herra pastori?\n\nPASTORI MANDERS. Oo, elkää puhuko siitä! Tuskin uskallan sitä edes\najatella.\n\nREGINA. Mutta mitenkähän se on saanut alkunsa --?\n\nPASTORI MANDERS. Elkää kysykö minulta, neitsyt Engstrand! Mistä voin\nminä sen tietää? Vai tahdotteko tekin --? Eikö siinä kyllä, että teidän\nisänne --?\n\nREGINA. Mitä hän?\n\nPASTORI MANDERS. O, hän on pannut minun pääni aivan pyörälle.\n\nENGSTRAND (tulee porstuan kautta). Herra pastori --!\n\nPASTORI MANDERS (kääntyy peljästyneenä). Oletteko kintereilläni\ntäälläkin!\n\nENGSTRAND. Niin, tottahan jumal' avita --! O, kiesus sentään! Mutta\ntämä näin on niin ilkeätä, herra pastori!\n\nPASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Sen pahempi, sen pahempi!\n\nREGINA. Mikä niin?\n\nENGSTRAND. O, se tuli tästä hartaushetkestä, näetkös (hiljaa.) Nyt on\nkäki silmukkeessa, laps' kulta! (kovaa.) Ja että sitte minun syyni\npitää olla, että pastori Manders tuli syylliseksi tuommoiseen!\n\nPASTORI MANDERS. Mutta minä vakuutan teille, Engstrand --\n\nENGSTRAND. Mutta eihän siellä kukaan muu kuin pastori liikutellut\nkynttilöitä, siellä alaaila.\n\nPASTORI MANDERS (seisottuu). Niin, niin väitätte te. Mutta minä en voi\nmuistaa pitäneeni kynttilää edes kädessäni.\n\nENGSTRAND. Ja minä kuin näin niin selvään, että pastori otti kynttilän\nja niisti sen sormillaan, ja heitti karren juuri höylänlastuihin.\n\nPASTORI MANDERS. Ja sen te näitte?\n\nENGSTRAND. Niin, sen näin aivan, sen.\n\nPASTORI MANDERS. Tätä on minun mahdotoin käsittää. Ei muutoin koskaan\nole tapani siivota kynttilää sormillani.\n\nENGSTRAND. Niin, se näyttikin hiton siivottomalta. Mutta voiko se sitte\nkäydä niin kovin vaaralliseksi, herra pastori?\n\nPASTORI MANDERS (kävelee levottomana edestakaisin). O, elkää kysykö\nminulta!\n\nENGSTRAND (kävelee hänen kanssaan). Ja eihän pastori sitte ole\nvakuuttanutkaan sitä?\n\nPASTORI MANDERS (edelleen käyden). En, en, en: kuulettehan sen.\n\nENGSTRAND (seuraa mukana). Ei vakuuttanut. Ja mennä töröttää sitte ja\npistää lämpiämään koko kasan. Kiesus, kiesus, sitä onnettomuutta!\n\nPASTORI MANDERS (pyhkii hikeä otsaltaan). Niin, niin voitte kyllä\nsanoa, Engstrand.\n\nENGSTRAND. Ja että sitte tuommoisen piti tapahtuman\nhyväntekeväisyys-laitokselle, joka olisi ollut hyödyksi sekä\npiirille että pitäjälle, niinkuin sanotaan. Sanomalehdet eivät\nvarmaankaan silittele pastoria, luulen mä.\n\nPASTORI MANDERS. Eivät, sitäpä juuri tässä käydessäni ajattelen. Se on\nmelkein pahinta tuossa kaikessa. Kaikki nuo vihamieliset hyökkäykset ja\nsyytökset --! O, se on kauheata ajatella!\n\nROUVA ALVING (tulee puutarhasta). Häntä ei voi saada lähtemään\nsammutustyöstä.\n\nPASTORI MANDERS. Ah, oletteko te siellä, rouva.\n\nROUVA ALVING. Niin pääsitte kuitenkin pitämästä juhlapuhettanne,\npastori Manders.\n\nPASTORI MANDERS. O, minä olisin niin mielelläni --\n\nROUVA ALVING (alentaa äänensä). Parasta oli, että kävi niinkuin kävi.\nTämä lastenkoto ei olisi ollut miksikään siunaukseksi.\n\nPASTORI MANDERS. Ettekö usko?\n\nROUVA ALVING. Uskotteko te sen?\n\nPASTORI MANDERS. Mutta se oli ainakin äärettömän suuri onnettomuus.\n\nROUVA ALVING. Puhukaamme lyhyesti ja suoraan siitä, niinkuin\ntoimitus-asiasta. -- Odotatteko pastoria, Engstrand?\n\nENGSTRAND (porstuan ovella). Niin, teen kyllä niin.\n\nROUVA ALVING. Istukaa sitte niin kauvaksi.\n\nENGSTRAND. Kiitoksia; seisoakkin jaksaa.\n\nROUVA ALVING (pastori Mandersille). Te matkustatte nyt luultavasti\nhöyrylaivalla?\n\nPASTORI MANDERS. Niin, se lähtee tunnin kuluttua.\n\nROUVA ALVING. Olkaa sitte niin hyvä ja ottakaa kaikki paperit mukaanne\njälleen. En tahdo kuulla sanaakaan enää tästä asiasta. Olen saanut\nmuita asioita ajatellakseni --\n\nPASTORI MANDERS. Rouva Alving --\n\nROUVA ALVING. Sitte lähetän teille valtakirjan järjestääksenne kaikki\nniinkuin itse tahdotte.\n\nPASTORI MANDERS. Sen otan niin sydämmellisen mielelläni tehdäkseni.\nLahjoituksen alkuperäinen määräys on nyt vaan, sen pahempi, kokonaan\nmuutettava.\n\nROUVA ALVING. Niin, tietysti.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, ajattelen vähän järjestää asiat niin, että\nmaatila Solvik tulee pitäjän omaisuudeksi. Maapalstaa ei voi suinkaan\nsanoa kokonaan arvottomaksi. Siitä voi aina olla hyötyä yhteen tai\ntoiseen. Ja säästöpankissa olevan käteisen jäännöksen korot voisin ehkä\nsopivimmin käyttää jonkun yrityksen auttamiseen, jonka voisi sanoa\nolevan kaupungin hyödyksi.\n\nROUVA ALVING. Aivan niinkuin tahdotte. Tuo kaikki on minusta\nyhdentekevää.\n\nENGSTRAND. Muistakaa minun merimieskotiani, herra pastori!\n\nPASTORI MANDERS. Niin todellakin, te sanotte jotakin. No, sitä on\ntarkasti mietittävä.\n\nENGSTRAND. Ei saakeli, ei miettiä --. O, kiesus sentään!\n\nPASTORI MANDERS (huoahtaen). Enkä, sen pahempi, tiedä, kuinka kauvan\nsaan sellaisia asioita hoitaa. Joll'ei julkinen mielipide pakota minua\nniistä luopumaan. Kaikki on palotarkastajain lausunnossa.\n\nROUVA ALVING. Mitä sanotte?\n\nPASTORI MANDERS. Eikä lausuntoa voi niin aivan edeltäpäin arvata.\n\nENGSTRAND (lähempänä). Voipa, totisesti sen voi. Sillä tässä seisoo\nJaakko Engstrand ja minä.\n\nPASTORI MANDERS. Niin niin, mutta --?\n\nENGSTRAND (hiljemmin). Eikä Jaakko Engstrand ole mies, joka jättää\nkelpo hyväntekijän hädän hetkenä, niinkuin sitä sanotaan.\n\nPASTORI MANDERS. Niin, mutta ystäväni, -- mitenkä --\n\nENGSTRAND. Jaakko Engstrand on verrattava pelastavaan enkeliin, hän,\nherra pastori!\n\nPASTORI MANDERS. Ei, ei, tätä en millään muotoa voi ottaa vastaan.\n\nENGSTRAND. O, niin se nyt kumminkin saa olla. Tiedän erään, joka on\nottanut toisten syyn päälleen kerran ennenkin, minä.\n\nPASTORI MANDERS. Jaakko! (likistää hänen kättään.) Te olette\nharvinainen henkilö. No, tekin tulette autetuksi saamaan\nmerimieskotinne kuntoon; siihen voitte luottaa.\n\nENGSTRAND (aikoo kiittää, mutta ei voi liikutukselta).\n\nPASTORI MANDERS (panee matkalaukun hartioilleen). Ja sitte matkaan. Me\nkaksi matkustamme yhdessä.\n\nENGSTRAND (ruokahuoneen ovella, hiljaa Reginalle). Tule mukana,\ntypykkäni! Sinua pidetään kuin kultaa kämmenellä.\n\nREGINA (heittää niskojaan). Merci! (menee ulos porstuaan ja noutaa\npastorin matkakapineet.)\n\nPASTORI MANDERS. Voikaa hyvin, rouva Alving! Ja astukoon järjestyksen\nja laillisuuden henki hyvin pian tähän asuntoon.\n\nROUVA ALVING. Hyvästi Manders! (menee ylös kasvihuonetta kohti,\nnähdessään Osvaldin tulevan puisto-oven kautta.)\n\nENGSTRAND (samalla kuin hän ja Regina auttavat pastorin päälle\npäällystakkia). Hyvästi, laps' kulta. Ja jos sinulle jotakin\ntapahtuisi, niin tiedät, mistä Jaakko Engstrandin voi löytää, (hiljaa.)\nPikkusatamakatu, hm --! (rouva Alvingille ja Osvaldille.) Ja maailmaa\nmatkustavien merimiesten talo, se pitää kutsuttaman \"Kamariherra\nAlvingin koti\", se. Ja jos minä saan hoitaa taloa omien tuuminkieni\nmukaan, niin uskallan luvata, että siitä tulee kamariherra-vainajan\narvoinen.\n\nPASTORI MANDERS (ovessa). Hm -- hm! Tulkaa nyt, rakas Engstrand.\nHyvästi; hyvästi! (hän ja Engstrand menevät ulos porstuan kautta.)\n\nOSVALD (menee pöytää kohti). Mistä tuosta hän puhui?\n\nROUVA ALVING. Se taitaa olla jonkunlainen turvakoti, jonka hän ja\npastori Manders aikovat laittaa.\n\nOSVALD. Se palaa, niinkuin kaikki tämäkin.\n\nROUVA ALVING. Kuinka niin sanot?\n\nOSVALD. Kaikki palaa. Ei jää jäljelle mitään, joka muistuttaa isästä.\nMinäkin kävelen tässä ja palan.\n\nREGINA (katsoo hämmästyen häneen).\n\nROUVA ALVING. Osvald! Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauvan siellä\nalaaila, poika raukkani.\n\nOSVALD (istuu pöydän ääreen). Luulen melkein, että olet oikeassa.\n\nROUVA ALVING. Anna minun pyhkiä kasvojasi, Osvald; sinä olet ihan\nmärkä, (pyhkii nenäliinallaan.)\n\nOSVALD (katsoo välinpitämättömänä eteensä). Kiitos, äiti.\n\nROUVA ALVING. Etkö ole väsyksissä, Osvald? Tahdotko ehkä maata?\n\nOSVALD (tuskallisesti). Ei, ei, -- ei maata! En makaa koskaan; olen\nvaan makaavinani, (raskaasti.) se alkaa kyllä aikanaan.\n\nROUVA ALVING (katsoo huolestuneena häneen). Niin, sinä olet todellakin\noikein sairas, armas poikani.\n\nREGINA (kiihkeästi). Onko herra Alving sairas?\n\nOSVALD (kärsimättömänä). Ja sulkekaa sitte kaikki ovet! Tämä kuolettava\ntuska --\n\nROUVA ALVING. Sulje, Regina. (Regina sulkee ja jää seisomaan porstuan\novelle. Rouva Alving riisuu kaulaliinansa; Regina tekee samoin.)\n\nROUVA ALVING (nostaa tuolin likelle Osvaldia ja istuu hänen\nlähellensä). Kas niin; nyt tahdon istua luonasi --\n\nOSVALD. Niin, tee niin. Ja Reginan pitää myös jäämän sisälle. Reginan\npitää aina oleman minun läheisyydessäni. Sinä annat kyllä minulle apua,\nRegina. Teethän sen?\n\nREGINA. En ymmärrä --\n\nROUVA ALVING. Apua?\n\nOSVALD. Niin, -- kuin sitä tarvitaan.\n\nROUVA ALVING. Osvald, eikö sinulla ole äitisi antamassa sinulle apua.\n\nOSVALD. Sinä? (hymyilee.) Ei, äiti, sitä apua et sinä minulle anna,\n(nauraa raskaasti.) Sinä! Ha-ha! (katsoo ikävästi häneen.) Muuten sinä\nkyllä olisit lähin siihen, (kiivaasti.) Miksi et voi sinutella minua,\nRegina? Miksi et kutsu minua Osvaldiksi?\n\nREGINA (hiljaa). Luulen ett'ei rouva suvaitse sitä.\n\nROUVA ALVING. Hetken päästä saat luvan siihen. Ja istu tänne näin\nluoksemme sinäkin.\n\nREGINA (istuu vaiti ja everrellen toiselle puolelle pöytää).\n\nROUVA ALVING. Ja nyt, kiusattu poika raukkani, nyt otan painon\nmieleltäsi --\n\nOSVALD. Sinä, äiti?\n\nROUVA ALVING. -- kaiken sen, mitä kutsut omantunnonvaivaksi ja\nkatumukseksi ja soimaukseksi --\n\nOSVALD. Ja sen uskot voivasi?\n\nROUVA ALVING. Niin, nyt voin sen, Osvald, Sinä puhuit kerta\nelämän-ilosta, ja silloin rupesin näkemään ikäänkuin uudessa valossa\nkaikki elämäni kohdat.\n\nOSVALD (ravistaa päätänsä). Tätä en ymmärrä yhtään.\n\nROUVA ALVING. Sinun olisi pitänyt tuntea isäsi, kuin hän oli ihan nuori\nluutnantti. Hänessä oli elämän-iloa, hänessä!\n\nOSVALD. Niin, sen tiedän.\n\nROUVA ALVING. Niinkuin sunnuntai-ilmaa häntä jo katselikin. Ja sitte se\nohjatoin voima ja elämän-kyllyys, joka oli hänessä!\n\nOSVALD. Ja sitte --?\n\nROUVA ALVING. Ja sitte täytyi semmoisen elämän-ilon lapsen, -- sillä\nhän oli niinkuin lapsi silloin, -- hänen täytyi kävellä täällä kotona\npuolisuuressa kaupungissa, jolla ei ollut tarjota mitään iloja, pelkkiä\nhuvituksia vaan. Täytyi kävellä täällä ilman mitään elämän päämäärää;\nhänellä oli vaan virka. Ei havaita mitään työtä, johon voisi ryhtyä\nkaikella mielellään; -- hänellä oli vaan asioimistoimia. Ei omata\nainoatakaan toveria, joka kykenisi tuntemaan, mitä elämän-ilo on; vaan\nvetelehtijöitä ja juomatoveria --\n\nOSVALD. Äiti --!\n\nROUVA ALVING. Sitte kävi, niinkuin täytyi käydä.\n\nOSVALD. Ja mitenkä täytyi sitte käydä?\n\nROUVA ALVING. Sinä sanoit itse illalla, mitenkä sinun kävisi, jos\njäisit kotia.\n\nOSVALD. Tarkoitatko, että isä --?\n\nROUVA ALVING. Isä raukkasi ei löytänyt koskaan mitään pääsytietä\nvaltaavalle elämän-ilolle, joka bessä oli. Minäkään en tuonut\nsunnuntai-ilmaa kotia.\n\nOSVALD. Et sinäkään?\n\nROUVA ALVING. Minulle oli opetettu jotakin velvollisuuksista ja muusta\nsemmoisesta, jota olen täällä niin kauvan uskoa nuhjustellut. Kaikki\nkääntyi siis velvollisuuksiin, -- minun velvollisuuksiini ja hänen\nvelvollisuuksiinsa ja --. Pelkään tehneeni kodin sietämättömäksi isä\nraukallesi, Osvald.\n\nOSVALD. Miksi et ole koskaan kirjoittanut minulle mitään tästä?\n\nROUVA ALVING. En ole koskaan käsittänyt asiaa semmoiseksi, että olisin\nvoinut puhua siitä sinulle, joka olit hänen poikansa.\n\nOSVALD. Ja mimmoiseksi sen sitte käsitit?\n\nROUVA ALVING (vitkallisesti). Minä käsitin vaan sen yhden asian, että\nsinun isäsi oli murtunut mies, ennenkuin sinä synnyit.\n\nOSVALD (pidättäen). Ah --! (nousee ja menee ikkunaan.)\n\nROUVA ALVING. Ja sitte ajattelin päivästä toiseen sitä seikkaa, että\nRegina oikeastaan kuului tähän taloon -- samoin kuin oma poikani.\n\nOSVALD (kääntyy nopeasti). Regina --!\n\nREGINA (hypähtää ylös ja kysyy pidättäen). Minä --!\n\nROUVA ALVING. Niin, nyt tiedätte sen molemmat.\n\nOSVALD. Regina!\n\nREGINA (itsekseen). Vai oli äiti siis semmoinen.\n\nROUVA ALVING. Äitisi oli hyvä monessa kohdin, Regina.\n\nREGINA. Niin, mutta hän oli semmoinen kuitenkin. Niin, olen kyllä\najatellut sitä joskus; mutta --. Niin, rouva, saanko mina sitte\nmatkustaa heti paikalla?\n\nROUVA ALVING. Aiotko todellakin lähteä, Regina?\n\nREGINA. Aion.\n\nROUVA ALVING. Luonnollisesti teet tahtosi mukaan, mutta --\n\nOSVALD (menee Reginaa kohti). Matkustaa nyt? Tännehän kuulut.\n\nREGINA. Merci, herra Alving; -- niin, nyt saan sanoa Osvald. Mutta\nsillä tapaa en minä sitä ajatellut.\n\nROUVA ALVING. Regina, minä en ole ollut avosydämminen sinua kohtaan --\n\nREGINA. Ette, synti olisi sitä sanoa tosiaan! Jos olisin tiennyt, että\nOsvald oli kivuloinen, niin --. Ja kuin nyt sitte ei voi tulla mitään\ntodentekoa välillemme --. Ei, en todellakaan voi nahjustella täällä\nulkona maalla ja kuluttaa itseäni sairaitten ihmisten vuoksi.\n\nOSVALD. Etkö semmoisenkaan vuoksi, joka on sinua niin lähellä?\n\nREGINA. En totisesti voikkaan. Köyhä tyttö saa käyttää nuoruuttaan;\nmuuten voi joutua kuivalle kankaalle, ennenkuin aavistaakaan. Ja\nminussa on myös elämän-iloa, minussa, rouva!\n\nROUVA ALVING. Niin, paha kyllä; mutta elä vaan heittäydy hunninkoille,\nRegina.\n\nREGINA. O, jos niin käy, niin on se varmaan niin oleva. Jos Osvald\ntulee isäänsä, niin tulen minä äitiini, luultavasti --. Saanko kysyä\nrouvalta, onko pastori Mandersilla tietoa tästä näin minun kanssani?\n\nROUVA ALVING. Pastori Manders tietää kaikki tyyni.\n\nREGINA (rupee kiireesti laittamaan kaulaliinaansa). Niin, sitte saan\nkyllä koettaa päästä lähtemään höyryveneellä niin pian kuin suinkin.\nPastori on niin kiltti pidellä; ja mielestäni olen minä aivan yhtä\nlikellä saamaan hiukan noita rahoja, kuin hänkin -- tuo iljettävä\npuuseppä.\n\nROUVA ALVING. Se on sinulle kyllä suotu, Regina.\n\nREGINA (katsoo tuikeasti häneen). Rouva olisi kyllä voinut kasvattaa\nminua paremman miehen lapsena; se olisi sopinut minulle paremmin,\n(keikauttaa päätään.) Mutta ykskaikki, -- samapa tuo on! (heittää\nkatkeran sivukatseen korkattuun pulloon.) Ehkäpä minäkin vielä kerta\npääsen juomaan sampanjaa parempien ihmisten kanssa.\n\nROUVA ALVING. Ja jos kaipaat kotia, Regina, niin tule minun luokseni.\n\nREGINA. Ei, paljo kiitoksia, rouva. Pastori Manders pitää kyllä huolen\nminusta, hän. Ja jos oikein hullusti kävisi, niin tiedänhän talon,\njossa minun kotini on oleva.\n\nROUVA ALVING. Minkä talon?\n\nREGINA. Kamariherra Alvingin turvakodin.\n\nROUVA ALVING. Regina, -- nyt huomaan, -- sinä joudut turmiolle!\n\nREGINA. Tuhmuuksia! Adieu, (tervehtii ja menee ulos porstuan kautta.)\n\nOSVALD (seisoo ikkunassa ja katselee ulos). Menikö hän?\n\nROUVA ALVING. Meni.\n\nOSVALD (mutisee itsekseen). Luulen, se oli hullua, tämä.\n\nROUVA ALVING (menee hänen taakseen ja laskee kätensä hänen\nhartioilleen). Osvald, rakas poikani, -- onko se sinuun kovasti\nvaikuttanut?\n\nOSVALD (kääntää kasvonsa häneen päin). Kaikki tämäkö isästä, tarkoitat?\n\nROUVA ALVING. Niin, onnettomasta isästäsi. Pelkään niin, että se on\nkoskenut liian kovasti sinuun.\n\nOSVALD. Kuinka niin arvelet? Se tuli luonnollisesti hyvin odottamatta;\nmutta oikeastaan se voi olla minulle aivan samantekevä.\n\nROUVA ALVING (vetää kätensä puoleensa). Samantekevä! Että sinun isäsi\noli niin äärettömän onneton!\n\nOSVALD. Luonnollisesti voin tuntea osan-ottavaisuutta häntä kohtaan,\nniinkuin jokaista muutakin, mutta --\n\nROUVA ALVING. Et toisella lailla! Omaa isääsi kohtaan!\n\nOSVALD (kärsimättömänä). Niin, isääsi -- isääsi. Enhän koskaan ole\ntuntenut ketään isänäni. En muista muuta hänestä, kuin että hän kerta\nsai minut oksentamaan.\n\nROUVA ALVING. Tämä on kauheata ajatella! Eikö lapsi tunne rakkautta\nisäänsä kohtaan kumminkin?\n\nOSVALD. Kuin ei lapsi voi mistään kiittää isäänsä? Ei ole koskaan\ntuntenut häntä? Oletko todellakin tuossa vanhassa taikauskossa, sinä,\njoka olet niin valistunut muuten?\n\nROUVA ALVING. Sekö vaan taikauskoa --!\n\nOSVALD. Niin, sen voit kyllä tajuta, äiti. Se on yksi noita ajatuksia,\njoita on pantu liikkeelle maailmaan ja sitte --\n\nROUVA ALVING (väristen). Kummittelijoita.\n\nOSVALD (menee lattian poikki). Niin, voit kyllä kutsua niitä\nkummittelijoiksi.\n\nROUVA ALVING (tuskallisesti). Osvald, -- siis et rakasta minuakaan!\n\nOSVALD. Sinut tunnen ainakin --\n\nROUVA ALVING. Niin, tunnet; mutta onko siinä kaikki!\n\nOSVALD. Ja tiedänhän, kuinka paljon sinä pidät minusta; ja siitä tulee\nminun toki olla sinulle kiitollinen, Ja voithan sinä olla minulle niin\näärettömäksi hyödyksi, nyt knin minä olen sairas.\n\nROUVA ALVING. Niin, enkö voi, Osvald! O, minä voisin melkein siunata\nsairauttasi, joka ajoi sinut kotia minun vuokseni. Sillä minä huomaan\nkyllä; sinä et ole minun: sinut on voitettava.\n\nOSVALD (kärsimättömänä). Niin, niin, niin; kaikki nuo ovat nyt\nsemmoisia puhetapoja. Sinun pitää muistaa, että minä olen sairas\nihminen, äiti. Min'en voi pitää niin suureesti huolta muista; minulla\non kyllä ajattelemista itsessäni.\n\nROUVA ALVING (matalasti). Minä olen oleva tyytyväinen ja kärsivällinen.\n\nOSVALD. Ja niin iloinen, äiti!\n\nROUVA ALVING. Niin, rakas poikani, sinä olet oikeassa, (menee hänen\nluokseen.) Olenko nyt poistanut kaikki omantunnonvaivat ja soimaukset\nmielestäsi?\n\nOSVALD. Niin, niin olet. Mutta kuka poistaa nyt tuskan.\n\nROUVA ALVING. Tuskan?\n\nOSVALD (menee lattian poikki) Regina olisi tehnyt sen hyvästä sanasta.\n\nROUVA ALVING. En ymmärrä sinua. Mitä puhut tuskasta -- ja Reginasta?\n\nOSVALD. Onko nyt hyvin myöhä yöllä, äiti?\n\nROUVA ALVING. Nyt on aikainen aamulla, (katsoo ulos kasvihuoneesen.)\nPäivä rupee jo koittamaan yläällä kukkuloilla; ja sitte tulee kirkas\nilma, Osvald! Hetken päästä saat nähdä auringon.\n\nOSVALD. Se ilahuttaa minua. O, minulla voi olla yltäkyllin iloittavaa\nja elettävää --\n\nROUVA ALVING. Sen kyllä uskon!\n\nOSVALD. Joll'en voikkaan tehdä työtä, niin --\n\nROUVA ALVING. O, kyllä sinä pian voit ruveta työtä tekemään jälleen,\nrakas poikani. Nythän ei sinulla ole enää noita kalvavia ja painavia\najatuksiakaan mietittävänä.\n\nOSVALD. Ei, se oli hyvä, että sinä sait kaikki ne mielenkuvitelmat pois\nminusta. Ja kuin minä nyt olen päässyt tämän yhden ohitse -- (istuu\nsohvalle.) Nyt tahdomme haastella yhdessä, äiti --\n\nROUVA ALVING. Niin, tehkäämme uiin. (Lykkää nojatuolin sohvan luo ja\nistuu aivan hänen likellensä.)\n\nOSVALD. -- ja sitte nousee aurinko sill'aikaa. Ja tiedät sen. Ja sitte\nei minulla enää ole tätä tuskaa.\n\nROUVA ALVING. Mitä sanoit tietäväni?\n\nOSVALD (kuulematta häntä). Äiti, etkö sanonut niin illalla, ett'ei\nmaailmassa ole mitään, jota et tahtoisi tehdä minun tähteni, jos\npyytäisin sinua.\n\nROUVA ALVING. Sanoin, niin sanoin todella!\n\nOSVALD. Ja siinä pysyt, äiti?\n\nROUVA ALVING. Siihen voit luottaa, rakas, ainoa poikani. Enhän eläkkään\nmuita, kuin yksin sinua varten.\n\nOSVALD. Niin, niin, kuule nyt siis --. Sinulla, äiti, sinulla on sangen\nvoimakas mieli, sen tiedän. Nyt pitää sinun istua aivan levollisena,\nkuin saat kuulla sen.\n\nROUVA ALVING. Mutta mitä se onkaan kauheata --!\n\nOSVALD. Sin'et saa kirkaista. Kuuletko? Lupaatko sen? Tahdomme istua ja\nhaastaa aivan tyynesti sitä. Lupaatko sen, äiti?\n\nROUVA ALVING. Lupaan, lupaan, minä lupaan sen; mutta puhu nyt!\n\nOSVALD. Niin, tiedä nyt siis, että tuo väsymys, -- ja se, ett'en siedä\najatella työtä, -- että kaikki tuo ei ole tauti itse --\n\nROUVA ALVING. Mikä on sitte tauti itse?\n\nOSVALD. Se tauti, perintönä saamani, se -- (näyttää otsaansa ja lisää\nhiljaa.) se on täällä sisällä.\n\nROUVA ALVING (melkein sanattomana). Osvald! Ei -- ei!\n\nOSVALD. Ei, huutaa. En voi kärsiä sitä. Niin, näes, se on täällä\nsisällä ja väijyy. Ja se voi reutaista itsensä irti minä aikana ja\nhetkenä hyvänsä.\n\nROUVA ALVING. O, mikä kauhu --!\n\nOSVALD. Nyt vaan levollisena. Niin on minun laitani --\n\nROUVA ALVING (hypähtää.) Tämä ei ole totta, Osvald! Se on mahdotointa!\nSe ei voi olla niin!\n\nOSVALD. Minulla on ollut yksi kohtaus siellä alaaila. Se meni pian\nohitse. Mutta kuin sain tietää, mitenkä kanssani oli käynyt, silloin\ntuli tuska päälleni niin raivoisana ja kiusaavana; ja niin matkustin\nkotia sinun luoksesi niin pian kuin taisin.\n\nROUVA ALVING. Se on siis tuska --!\n\nOSVALD. Niin, sillä tämä on niin sanomattoman inhottavaa, näetkös. O,\njos se vaan olisi ollut yleinen, kuolettava tauti --. Sillä en pelkää\nniin kuolemata; vaikka kyllä mielelläni tahdon elää niin kauvan kuin\nvoin.\n\nROUVA ALVING. Niin, niin, Osvald, niin sinun pitää!\n\nOSVALD. Mutta tämä on niin kauhean inhottavaa. Muuttua aivan kuin\nvakaiseksi lapseksi jälleen, täytyä syötettää, täytyä --. O, -- sitä ei\nvoi kuvailla!\n\nROUVA ALVING. Lapsella on äitinsä hoitamaan.\n\nOSVALD (hypähtää ylös). Ei, ei koskaan; sitäpä juuri en tahdo! En siedä\najatella, että kenties makaisin semmoisena vuosikausia, -- tulisin\nvanhaksi ja harmaaksi. Ja sitte voisit sinä ehkä kuolla minulta\nsill'aikaa. (Istuu rouva Alvingin tuolille.) Sillä sen ei tarvitse\npäättyä kuolettavaisesti heti, sanoi lääkäri. Hän kutsui sitä\njonkinlaiseksi aivojen hentoudeksi. (Hymyilee raskaasti.) Minusta se\nnimitys tuntuu niin somalta. Se saattaa minut aina ajattelemaan\nkirsikkapunaisia, silkkisamettisia peitteitä, jotakin, jota on imara\nsilitellä alaspäin.\n\nROUVA ALVING (huutaa). Osvald!\n\nOSVALD (hypähtää ylös jälleen ja menee lattian poikki). Ja nyt olet\nsinä ottanut Reginan minulta! Jos minulla vaan olisi ollut hän. Hän\nolisi kyllä antanut minulle apua, hän.\n\nROUVA ALVING (menee hänen luokseen). Mitä sillä tarkoitat, rakas\npoikani? Onko sitte mitään apua maailmassa, jota en minä tahtoisi\nsinulle antaa?\n\nOSVALD. Kuin olin tullut entiselleni sen kohtauksen jälkeen siellä\nalaaila, sanoi lääkäri, että kuin se tulee uudestaan, -- ja se tulee\nuudestaan, -- niin ei ole mitään toivoa enää.\n\nROUVA ALVING. Ja hän oli siksi sydämmetöin --\n\nOSVALD. Minä vaadin sitä häneltä. Minä sanoin hänelle, että minulla oli\nasioita selvitettävänä, (hymyilee viekkaasti.) Ja niin minulla olikin,\n(vetää esiin pienen askin sisimmäisestä povitaskustaan.) Äiti, katsos\ntätä?\n\nROUVA ALVING. Mitä siinä on?\n\nOSVALD. Morfinipulveria.\n\nROUVA ALVING (katsoo kauhistuen häneen). Osvald -- poikani?\n\nOSVALD. Olen saanut kaksitoista kapselia kokoon --\n\nROUVA ALVING (tarttuu). Anna aski minulle, Osvald!\n\nOSVALD. Ei vielä, äiti. (Kätkee askin jälleen taskuunsa.)\n\nROUVA ALVING. Tätä en kestä!\n\nOSVALD. Se täytyy kestää. Jos minulla nyt olisi ollut Regina täällä,\nniin olisin minä sanonut hänelle, mitenkä minun laitani oli -- ja\npyytänyt häneltä viimeistä apua. Hän olisi auttanut minua; siitä olen\nvarma.\n\nROUVA ALVING. Ei koskaan!\n\nOSVALD. Kuin se kauhea olisi minut yllättänyt ja hän olisi nähnyt minun\nmakaavan avutoinna, niinkuin pienen kehtolapsen, auttamattomana,\nhukassa, toivottomana, -- ei mitään pelastusta enää --\n\nROUVA ALVING. Ei koskaan maailmassa olisi Regina tehnyt sitä!\n\nOSVALD. Regina olisi tehnyt sen. Regina oli niin oivallisen\nkevytsydämminen. Ja hän olisi pian kyllästynyt semmoisen sairaan\nhoitamiseen, kuin minä.\n\nROUVA ALVING. Jumalan onni sitte, ett'ei Regina ole täällä!\n\nOSVALD. Niin, nyt saat sinä siis antaa minulie tuon avun, äiti.\n\nROUVA ALVING (kirkaisee kovasti). Minä!\n\nOSVALD. Kuka on lähempi siihen kuin sinä?\n\nROUVA ALVING. Minä! Sinun äitisi!\n\nOSVALD. Juuri sen vuoksi.\n\nROUVA ALVING. Minä, joka olen antanut sinuile elämän!\n\nOSVALD. En ole pyytänyt sinulta elämää. Ja minkälaisen elämän olet\nminulle antanut? En tahdo sitä! Sinun pitää ottaa se takaisin!\n\nROUVA ALVING. Apua! Apua! (juoksee porstuaan.)\n\nOSVALD (hänen jälkeensä). Elä mene luotani! Mihin sinä aiot?\n\nROUVA ALVING (porstuassa). Noutamaan lääkäriä sinulle, Osvald! Päästä\nminut ulos!\n\nOSVALD (samassa paikassa). Sinä et pääse ulos. Eikä tästä tule kukaan\nsisään, (avainta kierretään.)\n\nROUVA ALVING (tulee sisään jälleen). Osvald! Osvald, -- lapseni!\n\nOSVALD (seuraa häntä). Onko sinulla äidin sydän minua kohtaan, --\nsinulla, joka voit nähdä minun kärsivän kaikkea tätä sanomatonta\ntuskaa!\n\nROUVA ALVING (sllmänräpäyksen vaiti oltuansa, sanoo hilliten itsensä).\nTässä on käteni sen päälle.\n\nOSVALD. Tahdotko --?\n\nROUVA ALVING. Jos tarvitaan. Mutta sitä ei tarvita. Ei, ei, se ei ole\nkoskaan mahdollista.\n\nOSVALD. Niin, toivokaamme niin. Ja eläkäämme sitte yhdessä niin kauvan\nkuin voimme. Kiitos, äiti. (Istuu nojatuoliin, jonka rouva Alving on\nmuuttanut sohvan luo. Päivä rupee koittamaan; lamppu palaa yhä\npöydällä.)\n\nROUVA ALVING (lähestyy varovasti). Tunnetko itsesi nyt rauhalliseksi?\n\nOSVALD. Tunnen.\n\nROUVA ALVING (kumartuneena hänen ylitsensä). Se on ollut kauheata\nkuvittelemista. Et ole kestänyt kaikkea tätä kiihottavaa. Mutta nyt\nsaat levätä kotona oman äitisi luona, sinä siunattu poikani. Kaikki,\nmitä vaan toivot, olet saava, niinkuin silloin, kuin olit pieni lapsi.\n-- Kas niin. Nyt on kohtaus ohitse. Näetkös, kuinka helposti se meni!\nO, sen tiesin kyllä. -- Ja näetkös, Osvald, kuinka kauniin päivän\nsaamme? Kirkkaan päivänpaisteen. Nyt saat oikein nähdä kodin.\n\n    (Menee pöydän luo ja sammuttaa lampun. Auringonnousu. Jäätiköt\n    ja tunturien huiput loistavat kirkkaassa aamuvalossa.)\n\nOSVALD (istuu nojatuolissa selkä taka-alaan päin, liikuttamatta\nitseään; äkkiä sanoo hän). Äiti, anna minulle aurinko.\n\nROUVA ALVING (pöydän luona, katsoo hämmästyen häneen). Mitä sanot?\n\nOSVALD (sanoa tokaisee uudestaan yksitoikkoisesti). Aurinko. Aurinko.\n\nROUVA ALVING (hänen luokseen), Osvald, mitenkä on sinun laitasi?\n\nOSVALD (näkyy lykistyvän tuolilla; kaikki lihakset veltostuvat; hänen\nkasvonsa ovat elottomat; silmät tuijottavat eteenpäin).\n\nROUVA ALVING (kauhusta väristen). Mitä tämä on? (huutaa kovasti.)\nOsvald! Mikä sinun on! (heittäytyy polvilleen hänen viereensä ja\nravistaa häntä.) Osvald! Osvald! Katso minuun! Etkö tunne minua?\n\nOSVALD (yksitoikkoisesti niinkuin ennen). Aurinko -- Aurinko.\n\nROUVA ALVING (hypähtää epätoivoisena ylös, repii molemmin käsin\ntukkaansa, ja huutaa). Tätä en kestä! (kuiskaa ikäänkuin\njähmettyneenä.) Tätä en kestä! En koskaaan (äkkiä.) Missä hänellä se\non? (kopeloipi nuolen nopeudella hänen rinnallaan.) Tässä! (väistyy\npari askelta takaperin ja huutaa.) Ei; ei; ei! -- Kyllä! -- Ei; ei!\n\n    (Seisoo pari askelta hänestä, kädet sotkettuina tukkaan\n    ja tuijottaa häneen sanattomana kauhusta.)\n\nOSVALD (istuu liikkumattomana niinkuin ennen ja sanoo).\nAurinko. -- Aurinko.\n\n\n\n"]