[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2vLyIRio05oO6SM9suc19JP6Quv629Oj3Y-Ftmdy2UU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},638,"Päiväkummun pidot","Ibsen, Henrik",1828,1926,"638-ibsen-henrik-paivakummun-pidot","638__Ibsen_Henrik__Päiväkummun_pidot","Kolmenäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1856,1923,10047,57630,true,null,[],[],[],"1300-luvun Norjaan sijoittuva näytelmä kuvaa onnettomasti naimisissa olevaa Margitia, tämän sisarta Signeä sekä heidän molempien rakastamaa Gudmundia. Historiallinen draama käsittelee intohimoa, mustasukkaisuutta ja vaikeita valintoja Päiväkummun kartanon juhlahumun keskellä.","Henrik Ibsenin 'Päiväkummun pidot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n638. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PÄIVÄKUMMUN PIDOT\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN\n\n\nSuom. Aarni Kouta\n\n\nSuomennostyön on kustantanut\n\n\"Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto\"\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1923.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\n BENGT GAUTINPOIKA, Päiväkummun isäntä.\n MARGIT, hänen vaimonsa.\n SIGNE, tämän sisar.\n GUDMUND ALFINPOIKA, Margitin ja Signen serkku.\n KNUT GASLING, kuninkaan vouti.\n HÄGGEN EERIK, tämän ystävä.\n RENKI.\n TOINEN RENKI.\n KUNINKAAN LÄHETTILÄS.\n VANHA MIES.\n PIIKA.\n VIERAITA, HERROJA ja ROUVIA.\n MIEHIÄ Knut Gäslingin saattueessa.\n Päiväkummun miehiä ja piikoja.\n\nTapahtuu Päiväkummun kartanossa neljännellätoista vuosisadalla.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nUpea sali. Ovi taka-alalla sekä molemmilla sivuseinillä. Etummaisena\noikealla ulkoneva ikkuna, jossa pienet, pyöreät, lyijykehyksiset\nruudut, ja ikkunan ääressä pöytä, jolla joukko naisen-koruja.\nVasemmalla seinävierellä suurempi pöytä, jolla on hopeatuoppeja,\npikareita ja juomasarvia. Taka-alan ovi johtaa avoimelle kuistille,\njonka lävitse näkyy avara vuonomaisema.\n\nBENGT GAUTINPOIKA, MARGIT ROUVA, KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK\nistuvat juomapöydän ääressä vasemmalla, Taka-alalla KNUTIN MIEHIÄ,\nmitkä istuen, mitkä seisoen; pari oluttuoppia kiertää heidän\nkeskuudessaan. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumina, jotka kutsuvat\npäiväjumalanpalvelukseen.\n\nEERIK kohoaa pöydän ääressä. Ja nyt, muitta mutkitta, minkä vastauksen\nteiltä saan Knut Gäslingin puhemiehenä?\n\nBENGT rauhattomasti vaimoonsa vilkuillen. Niin, minä -- minä tuumin --\n(kun Margit vaikenee). Hm, Margit, lausuhan sinä ensiksi mielipiteesi.\n\nMARGIT nousee. Herra Knut Gäsling, -- olen kauan tiennyt, mitä Häggen\nEerik äsken teistä puhui. Vallan hyvin tiedän, että polveudutte\nmainehikkaasta suvusta; teillä on suuret tilukset ja kosolta kultaa, ja\nmeidän herramme kuningas on teille hyvin suosiollinen...\n\nBENGT Knutille. Hyvin suosiollinen, -- samat sanat sanon minäkin.\n\nMARGIT. Eikä sisareni voisi varmastikaan valita itselleen parempaa\npuolisoa --\n\nBENGT. Parempaa ei; aivan sitä samaa mieltä olen minäkin.\n\nMARGIT. -- kunhan vain muutoin saisitte hänet mieltymään itseenne.\n\nBENGT hätääntyneesti ja puoliääneen. Mutta, -- mutta, rakas vaimoni --\n\nKNUT hypähtää pystyyn. Vai niin, Margit rouva! Te olette sitä mieltä,\nettä sisarenne --?\n\nBENGT yrittää rauhoittaa häntä. Ei, vartokaa, Knut Gäsling! Vartokaahan\nvähäisen! Ymmärtäkää oikein meidät.\n\nMARGIT. Tokkopa minun sanani voivat loukata teitä. Minun sisarenihan\ntuntee teidät vain niiden laulujen perusteella, joita teistä on\nsepitetty, --- eivätkä ne laulut kuulosta kauniilta säädyllisistä\nihmisistä.\n\n    Talo taattoinne on koti turvaton,\n    pitovieraisiinne en luota.\n    Öin, päivin teillä juomingit on,\n    Jumal' auttakoon neitoa tuota,\n    kenet houkutatte te kihloihin\n    lupauksin tai avulla kullan; --\n    lepohon pian mielin murheisin\n    hän on kaipaava alle mullan.\n\nEERIK. No niin -- totta kyllä -- Knut Gäsling elää hiukan hurjasti ja\nhillittömästi. Mutta siinä suhteessa helposti tapahtuu muutos, kunhan\nhän saa emännän kartanoonsa.\n\nKNUT. Ja pankaa visusti mieleenne tämä, rouva Margit. Siitä saattaa\nolla viikon päivät, kun olin juomingeissa Häggessä Eerikin luona, joka\ntässä seisoo. Olut oli väkevää; ja kun ilta oli tulossa, tein sen\nlupauksen, että ennen kuin vuosi on lopussaan, on Signe, kaunis\nsisarenne, oleva vaimoni. Milloinkaan ei tulla sanomaan Knut\nGäslingistä, että hän ei ole pysynyt sanassaan. Senvuoksi älyätte itse,\nettä teidän täytyy valita minut sisarenne puolisoksi -- tapahtuipa se\nsitten mielisuosiolla tahi ei.\n\nMARGIT.\n\n    Sitä ennen, teilt' en tätä tahdo ma peittää,\n    kemuveikkonne villityt saatte te heittää.\n    Te ette tään koommin enää saa\n    meluten läpi seudun ratsastaa;\n    varokaa, kenenkään että kasvoill' ei näy\n    kuva kauhun, kun Gäsling häihin käy.\n    Te siivolla käykää ihmisten joukkoon,\n    sotakirveenne heittäkää pois salin loukkoon; --\n    käsissänne se ei ole vaaraton\n    sekavat oluesta kun aivonne on.\n    Paras naiset on rauhaan heittää,\n    ei ryövätä muiden saa tavaraa;\n    sanomasta tään koommin myös varokaa,\n    pian että sen multa peittää,\n    ken sattumalt' teidän tiellenne saa.\n    Tällainen jos ootte, ensvuosi kun koittaa,\n    kenties sisarein käden voitte te voittaa.\n\nKNUT harmistumisensa hilliten. Te osaatte hyvin valita sananne, Margit\nrouva. Totisesti -- Teidän pitäisi olla pappi eikä miehenne\nvaimo.\n\nBENGT. Oih, mitä siihen seikkaan tulee, niin osaisin minäkin --\n\nKNUT kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta ottakaa tarkoin huomioonne,\nettä jos asekuntoinen mies olisi puhunut minulle teidän laillanne,\nniin --\n\nBENGT. Ei, mutta kuulkaahan nyt, Knut Gäsling, -- teidän täytyy\nymmärtää meitä!\n\nKNUT kuten ennen. No niin, muitta mutkitta, hän totisesti olisi\nhavainnut, että kirves käsissäni ei ole vaaraton, kuten äsken sanoitte.\n\nBENGT hiljaa. Siinä sitä nyt ollaan! Margit, Margit, tämä ei pääty\nmilloinkaan hyvin.\n\nMARGIT Knutille. Te pyysitte rehellistä vastausta, ja sen myös saitte.\n\nKNUT. Hyvä, hyvä; kysymyksen ollessa Teistä en minäkään tahdo ottaa\nasiaa niin tiukasti, Margit rouva; Te olette viisaampi kuin me kaikki\nmuut yhteensä. Tässä käteni; -- kenties Teillä oli täysi syy kaikkiin\nniihin teräviin sanoihin, jotka minulle lausuitte.\n\nMARGIT. Nythän olette jo hyvällä alulla parantamaan itseänne. Ja\nkuulkaahan vielä sananen. Meillä on tänään pidot täällä Päiväkummussa.\n\nKNUT. Pidot?\n\nBENGT. Niin, herra Gäsling. Tietäkää, että on meidän hääpäivämme;\ntänään on kolme vuotta siitä, kun tulin Margit rouvan mieheksi.\n\nMARGIT kärsimättömästi, keskeyttäen. Kuten sanoin, on meillä pidot\ntänään. Sitte kun olette palannut kirkosta ja toimittanut muut asianne,\nniin ratsastatte tänne takaisin ja otatte osaa pitoihin. Silloin voitte\ntulla tuntemaan sisareni.\n\nKNUT. Hyvä, Margit rouva; minä kiitän Teitä. En kuitenkaan ratsastanut\ntänä aamuna tänne kirkossa käydäkseni. Matkani koskee Gudmund\nAlfinpoikaa, serkkuanne.\n\nMARGIT säpsähtää. Häntä? Serkkuani? Mistä aiotte häntä etsiä?\n\nKNUT. Hänen talonsahan on niemen takana vuonon toisella rannalla.\n\nMARGIT. Mutta itsehän hän taivaltaa kaukana täältä.\n\nEERIK. Älkäähän sanoko niin; hän lienee lähempänä kuin luulettekaan.\n\nKNUT kuiskaa. Ole vaiti!\n\nMARGIT. Lähempänä? Mitä tarkoitatte?\n\nKNUT. Ettekö sitten ole kuullut, että Gudmund Alfinpoika on palannut\njälleen kotimaahan. Hän seurasi kansleria, Hoegranoesin Audunia, joka\noli lähetetty Ranskaan noutamaan uutta kuningatartamme.\n\nMARGIT. Aivan oikein; mutta kuninkaan häät vietetään näinä päivinä\nhyvin loisteliaasti Bergenissä, ja Gudmund Alfinpoika ottaa osaa\nniihin.\n\nBENGT. Niin, ja niihin olisimme mekin voineet ottaa osaa, jos vain\nvaimoni olisi halunnut.\n\nEERIK hiljaa Knutille. Margit rouva siis ei tiedä, että --?\n\nKNUT hiljaa. Siltä näyttää; mutta älä ole huomaavinasi mitään. Ääneen.\nNo niin, rouva Margit, joka tapauksessa minun nyt täytyy lähteä, menipä\nsitten syteen tai saveen; illan maissa palaan jälleen.\n\nMARGIT. Ja silloin saatte osoittaa, voitteko hillitä rajua luontoanne.\n\nBENGT. Niin, painakaa se mieleenne.\n\nMARGIT. Te ette saa kajota tapparaanne; kuuletteko, Knut Gäsling!\n\nBENGT. Ette tapparaanne ettekä veitseenne ettekä mihinkään muuhun\naseeseen, mikä on mukananne.\n\nMARGIT. Sillä siinä tapauksessa ette milloinkaan voi toivoa\npääsevänne langokseni.\n\nBENGT. Ette, sen olemme vahvasti päättäneet.\n\nKNUT Margitille. Olkaa huoleti.\n\nBENGT. Ja kun jotakin olemme päättäneet, niin se päätös myöskin pysyy.\n\nKNUT. Se on minun mieleeni, herra Bengt Gautinpoika. Samoin on minunkin\nlaitani; ja minä olen nyt kerta kaikkiaan juonut lankoutemme maljan. Te\ntulette näkemään, että myöskin minä pysyn sanassani. -- Ehtooseen\nsaakka Herran huomaan!\n\n    Hän ja Eerik menevät miehineen ulos taka-alalle. BENGT\n    saattaa heitä ovelle. Kellonsoitto on sillä aikaa tauonnut.\n\nBENGT tulee takaisin. Minusta tuntuu ikäänkuin hän mennessään olisi\nuhannut meitä.\n\nMARGIT hajamielisesti. Niin, siltä tuntui.\n\nBENGT. Ei ole hyvä joutua kiistaan Knut Gäslingin kanssa. Ja kun oikein\najattelen, niin lausuimme hänelle aivan liian monta ankaraa sanaa. No\nniin, älkäämme sen enempää sitä asiaa ajatelko. Olkaamme tänään\niloisia, Margit! Ja minun mielestäni on meillä molemmilla siihen täysi\nsyy.\n\nMARGIT hymyilee raskaasti. Onpa tietenkin.\n\nBENGT. En ollut aivan nuori sinua kosiessani, se on kyllä totta. Mutta\nvarakkain mies monen monituisen peninkulman alalla tiedän varmasti\nolleeni. Sinä olit kaunis neitonen, ja sukusi oli jalo; mutta\nmyötäjäiset eivät voineet ketään kosijaa houkuttaa.\n\nMARGIT itsekseen. Ja sittenkin olin siihen aikaan niin rikas.\n\nBENGT. Mitä sanoit, vaimoni?\n\nMARGIT. Oh, en mitään, en niin mitään. (Menee oikealle.) Helmin ja\nsormuksin tahdon koristautua. Illallahan on ilojuhlani.\n\nBENGT. Sellainen puhe miellyttää minua suuresti. Pidä huoli, että\npukeudut parhaaseen asuusi, jotta vieraamme voivat sanoa: onnellinen\nhän, joka sai Bengt Gautinpojan miehekseen. -- Mutta nyt minun täytyy\nmennä ruokahuoneeseen; siellä on yllin kyllin silmällä pidettävää\ntänään.\n\n    (Menee ulos vasemmalle.)\n\nMARGIT vaipuu tuolille oikeanpuolisen pöydän ääreen.\n\n    Hyvä, että hän läks'. Hänet täällä kun nään,\n    veri suonissa pyrkivi pysähtymään;\n    on kuin sydäntäin käsi hyinen ei päästäis,\n    sitä vaanisi, surman ei iskua säästäis.\n        (Nyyhkimään ruveten.)\n    Hänen vaimonsa oon! Minun miehein hän on!\n    Ikä kauanko kestävi tääll' inehmon?\n    Vuossadasta puol', -- Jumal' auttakoon lasta; --\n    oon -- kolmenkolmatta-vuotias vasta!\n        (Rauhallisemmin lyhyen äänettömyyden perästä.)\n    Olo raskast' on suojassa kultaisen muurin;\n    häkiss' istua ain, suru lienee se suurin.\n        (Sormielee hajamielisesti korujaan ja alkaa\n         koristella niillä itseään.)\n    Pukevan minun itseni hän nyt sois\n    helohelmiin ja sormuksiin sekä kultaan.\n    Paras itsellein hääjuhla se ois,\n    lepohon jos pääsisin maan minä multaan.\n        (Keskeyttäen.)\n    Paras aattelematta tok' olla lie;\n    minä laulun tunnen, mi murheeni vie.\n\nLaulaa.\n\n    Pois vuoren-valtias ratsastaa;\n    -- suruain minä huokaan salaa --\n    ujon immen kihlata hän haluaa.\n    -- et milloinkaan sinä palaa --\n\n    Talohon tuli Håkonin ratsullaan;\n    -- suruain minä huokaan salaa --\n    suki Kirsti pienoinen suortuviaan.\n    -- et milloinkaan sinä palaa --\n\n    Ja vuoren-valtias kihlasi sen;\n    -- suruain minä huokaan salaa --\n    tytön uumille vyötti vyön kultaisen.\n    -- et milloinkaan sinä palaa --\n\n    Ujon immen vuoren-valtias nai,\n    -- suruain minä huokaan salaa --\n    käsihinsä viistoista hän sormusta sai.\n    -- et milloinkaan sinä palaa.\n\n    Meni kesiä kolme ja viisikin kai;\n    -- suruain minä huokaan salaa\n    yhä Kirsti vain vuoressa istua sai.\n    -- et milloinkaan sinä palaa -- --\n\n    Meni kesiä, viis, meni kymmenen kai;\n    -- suruain minä huokaan salaa --\n    pimeässä pien Kirsti vain istua sai.\n    -- et milloinkaan sinä palaa --\n\n    Soi lintujen lauluista laaksojen vyö;\n    -- suruain minä huokaan salaa --\n    on vuoressa kultaa ja pitkä niin yö.\n    -- et milloinkaan sinä palaa --\n\n(Nousee ja käy yli lattian.)\n\n    Tään laulun Gudmund lauloi niin usein viipyissään\n    mun luonain talvi-illoin isänkoissa.\n    Ah, jotakin on siinä, -- en tiedä itsekään, --\n    on jotakin, mi mielestäin ei pysy poissa;\n    mun mieleni se valtas ain tuntein voimakkain, --\n    en käsittänyt niitä, -- mut niitä mietin ain.\n\n(Pysähtyy, kauhistuen.)\n\n    Puna-kultapaulat! Vyöllään vyö hopeinen --!\n    Ah, kullalla vuoren-valtias kihlas neidon sen!\n\n(Epätoivoissaan; vaipuu penkille vasemmanpuolisen pöydän\nääreen.)\n\n    Voi päiviäni! Vaimo oon vuoren-valtiaan!\n    Ei koskaan saavu kukaan mua vapauttamaan.\n\nSIGNE, ilosta säteillen, juoksee sisään taka-alalta.\n\nSIGNE huutaa. Margit, Margit, -- hän saapuu!\n\nMARGIT ponnahtaa pystyyn. Saapuu? Ken saapuu?\n\nSIGNE. Gudmund, serkkumme!\n\nMARGIT. Gudmund Alfinpoika! Täällä! Kuinka voit uskoa --?\n\nSIGNE. Voi, olen varma siitä.\n\nMARGIT käy yli lattian oikealle. Gudmund Alfinpoika on mukana\nhääjuhlissa kuninkaankartanossa; sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.\n\nSIGNE. Voipa niinkin olla; mutta sittenkin olen varma siitä, että se\noli hän.\n\nMARGIT. Oletko sitten nähnyt hänet?\n\nSIGNE. En, en. Mutta kuulehan --\n\nMARGIT. Kuulen, kuulen, pidä kiirettä, -- kerro!\n\nSIGNE.\n\n    Oli varhainen, sävel kellojen soi,\n    minä kirkkohon mennä mielin;\n    pajun ritvoilla lintuset niin ilakoi,\n    visertäin sulosointuvin kielin.\n    Ilo ilmoissa, vaaranrinteillä soi;\n    ohi melkein ol' kirkko-aika;\n    minuhun joka ruusu kuin katsehen loi,\n    polun siimeisen täytti kuin taika.\n    Sisähän kävin ääneti temppeliin;\n    luki kuorissa parhaillansa\n    sanomaa pyhän Herran pappi; ja niin\n    ylen hartaana kuunteli kansa.\n    Yli veen sinervän sävel silloin soi,\n    pyhien kuvat pienoiset katsehen loi\n    sitä kohti kuin kaihoten kuullakseen, oi.\n\nMARGIT. Mikä niin? Puhu, -- siskoni, ah puhu pois!\n\nSIGNE.\n\n    Oli kuin sana tuntematon, syvä ois\n    mua kirkosta käskenyt lähtemään vain\n    yli metsien, maiden ja kukkulain.\n    Olemukseni kuin unelmaks hämärtäy;\n    kävin kuunnellen koivikoissa;\n    takanain ei templissä ketään näy;\n    mukanain näet pappi ja rahvas käy,\n    on kuin lumo soinnuiss' ois noissa.\n    Niin äänetön oli kirkkotie;\n    säveleitäkö linnutkin kuunnelleet lie,\n    käen kukku taukos, ja virret rastaan,\n    soi kaiku vain tunturin kiireeltä vastaan.\n\nMARGIT. Puhu vain!\n\nSIGNE.\n\n    Jokamies teki ristinmerkin;\n    Painaen kätensä rintaa vasten,\n    jokin soi sävel täällä niin soinnuin herkin.\n    Hyvin tunsin ma laulun tuon kaunoisen,\n    monet kerrat on Gudmund laulanut sen,\n    monet illat hän sitä laulanut on,\n    hyvin muistan ma jokaisen laulelon.\n\nMARGIT. Sinä luulet, ett' ois --?\n\nSIGNE.\n\n    Minä tiedän sen varmaan!\n    Toden totta, en valhetta haasta.\n\n(Hymyillen.)\n\n    Tulevan joka laululintusen armaan\n    lopuks näämme ain vieraasta maasta.\n    Minä riemuitsen niin, -- vaikken ymmärrä sitä --!\n    Minun mieleeni juohtuu --. Voitko arvata, mitä?\n    Hänen harppunsa kauan ollut on\n    salin seinällä. Sen alas lasken;\n    korut kiilloitan sen sekä naulojen vasken,\n    viritän sen valmiiksi soittohon.\n\nMARGIT hajamielisesti. Miten mielit vain --\n\nSIGNE moittivasti.\n\n    Nyt et oikein tee.\n        (Syleilee häntä.)\n    Palatessa taas Gudmundin riemuitsee\n    poves niinkuin mun lapsena ollessain ennen.\n\nMARGIT itsekseen. Kaikk' on muuttunut vuosien mennen.\n\nSIGNE.\n\n    Sisar kulta, et olla saa onneton!\n    Miten suuri on auttajais joukko?\n    Kamaris koruvaippoja täynnänsä on.\n    Helottaa hopeaa joka loukko!\n    Joka päivä voit viidoissa ratsastaa,\n    eräretkillä riistaa ajaa;\n    joka yö sinisilkkihin nukahtaa;\n    mitä vielä on onnesi vajaa!\n\nMARGIT katselee ulkonevaa ikkunaa kohti. _Hänet_ Päiväkumpuunko\nvieraaksi saan!\n\nSIGNE.\n\n    Mitä virkit?\n\nMARGIT kääntyy.\n                 En mitään. -- Käy pukeutumaan.\n    Mun onnein, min vertaat sa autuuden maahan,\n    sua kohdata voi.\n\nSIGNE.\n\n    Mitä haastatkaan?\n\nMARGIT hänen tukkaansa silitellen.\n\n    Minä haastelen --; no, pian nähdä tuon saahan\n    kosijan jos sattuisit kohtaamaan --\n\nSIGNE.\n\n    Kosijan? Ketä hän kosis?\n\nMARGIT.\n\n                             Sua.\n\nSIGNE.\n\n                                  Mua, vai?\n    Ihan väärällä tiellä hän sitten on kai.\n\nMARGIT.\n\n    Mitä vastaisit, nöyrästi jos anoen\n    hän kättäsi pyytäisi?\n\nSIGNE.\n\n                          Riemuinen\n    sydän, vastaisin, aattele ei kosijaa.\n\nMARGIT.\n\n    Rikas jos hän on? Mahtava? Maat omistaa?\n\nSIGNE.\n\n    Vaikk' kuningas hän oisi, ja kullat kimaltais,\n    silosormukset vaikka mun sormeni sais,\n    kosijan minä karttaisin paulaa.\n    Ma rikas olen kyllin vain itsekseni näin,\n    kera kesän päivänpaisteen ja vetten välkkyväin\n    ja lintuin, jotka oksilla laulaa.\n    Rakas sisko, -- pesän tänne ma tahdon rakentaa;\n    kosijoista ei ainutkaan kättäni saa,\n    ole siihen mull' ei aikaa; syän ilost' ailahtaa!\n\n        (Rientää laulaen vasemmalle.)\n\nMARGIT hetken vaiettuaan. Gudmund Alfinpoika saapuisi tänne? Tänne --\nPäiväkumpuun? Ei, ei, se ei voi olla mahdollista. Signe sanoi\nkuulleensa hänen laulavan. Kuullessani ennen kuusien syvän huminan\ntuolla metsässä, kuullessani kosken kohisevan ja lintusten\nhoukutusäänet puiden latvoissa, silloin minusta usein tuntui kuin olisi\nGudmundin laulut sekaantuneet noihin säveliin. Ja kuitenkin hän oli\nkaukana täältä. -- Signe on erehtynyt. Gudmund ei saavu.\n\nBENGT nopeasti taka-alalta, huutaa. Odottamaton vieras, vaimoni!\n\nMARGIT. Kuka niin?\n\nBENGT. Gudmund Alfinpoika, serkkusi! (Huutaa oikeanpuoleisesta ovesta\nulos.) Paras vierashuone on pantava kuntoon -- ja heti paikalla!\n\nMARGIT. Hän on jo siis pihamaalla?\n\nBENGT katselee ulos avoimen kuistin kautta. Ei ihan vielä; mutta ei\nkauankaan kestä. (Huutaa jälleen ulos oikealle.) Lohikäärmeenpäillä\nkoristettu veistetty tammivuode! (Menee Margitin luo.) Hänen\naseenkantajansa toi viestin ja terveiset häneltä; itse tulee hän\nperästä.\n\nMARGIT. Hänen aseenkantajansa? Tuleeko hän tänne aseenkantajan kera?\n\nBENGT. No, tuleepa kait. Aseenkantaja ja kuusi aseistettua miestä on\nhänen saatossaan. No niin, Gudmund Alfinpoika on nyt aivan toinen mies\nkuin aikoinaan lähtiessään kaukomatkalle. Mutta minun täytyy mennä alas\nhäntä vastaanottamaan. (Huutaa ulos.) Satuloikaa kultanahkasatulalla\nhevoseni! Älkääkä unohtako käärmeenpääpäitsiä! (Katsoo ulos\ntaka-alalle.) Oih -- tuolla hän on jo veräjällä! No, tuokaa sitten\nsauvani; hopeapääsauvani! Moinen herra, --- Jumala paratkoon -- hänet\non otettava vastaan kunnianosoituksin, suurin kunnianosoituksin!\n\n    (Menee nopeasti taka-alalle.)\n\nMARGIT mietiskellen.\n\n    Hän lähtiessään täält' oli köyhä, poloinen.\n    Nyt saattuein hän saapuu ja aseet välkkyen.\n    Mit' tahtoo hän? Hän ehkä haluaa\n    nyt nähdä, kuinka murhe mua painostaa?\n    Haluaako hän saada tiedon vakaan\n    mitä kestän, ennenkuin maassa ma makaan?\n    Hän aikooko --? Ah, koettaa hän voi;\n    koetus ylen pienen riemun hälle soi!\n\n[Viittaa ulos oikeanpuolisesta ovesta.]\n\nKOLME TYTTÖÄ tulee tupaan.\n\nMARGIT.\n\n    Omat piikani piskuiset, kuulkaahan;\n    siniviittani silkkisen nyt haluan.\n    Heti seuraatte sitten mua kamariin,\n    samettiin minut kääritte, turkiksiin.\n    Pukea pari teistä mun purppuraan saa,\n    korut hiuksiin kolmas taas pujottaa.\n    Joko koossa kaikki mun helmeni on!\n        (Tytöt menevät korulippaita kantaen ulos vasemmalle.)\n    Näet vuoren-valtiaan puolison\n    asu myös kuninkaallinen olkohon.\n\n(Menee ulos vasemmalle.)\n\nBENGT johtaa GUDMUND ALFINPOJAN sisään avonaisen kuistin kautta\ntaka-alalla.\n\nBENGT. Ja vielä kerran, -- tervetulemaan alle Päiväkummun katon,\nvaimoni serkku!\n\nGUDMUND. Kiitän Teitä. Ja miten hän voi? Kaikin puolin kait hyvin,\nluulisin?\n\nBENGT. Hyvin, hyvin, sen voitte ottaa vaikka valalle. Häneltä ei puutu\nmitään. Viittä neitosta hän hallitsee ja vallitsee; satuloitu ratsu on\nvalmiina, milloin häntä vain haluttaa. Sanalla sanoen hänellä on\nkaikki, mitä säädyllinen, nainen voi vaatia ollakseen tyytyväinen.\n\nGUDMUND. Ja Margit, -- hän kait onkin tyytyväinen?\n\nBENGT. Jumalan ja ihmisten silmissä hänen pitäisikin olla; mutta, kumma\nkyllä --\n\nGUDMUND. Mitä tarkoitatte?\n\nBENGT. Niin, uskottepa tahi ette, niin minusta Margit oli mieleltään\niloisempi eläessään köyhissä olonsa kuin nyt, tultuaan Päiväkummun\nemännäksi.\n\nGUDMUND itsekseen. Tiesinhän sen; niin oli käyvä.\n\nBENGT. Mitä sanotte, serkku?\n\nGUDMUND. Sanon, että minua suuresti ihmetyttää se, mitä kerrotte\nvaimostanne.\n\nBENGT. Niin, ettekö usko, että minäkin ihmettelen? En tahdo milloinkaan\nenää käydä kunniallisesta ylimyksestä, jos voin käsittää, mitä hän\nvielä halajaa. Olen päivät päästään hänen luonaan; eikä kukaan voi\nsyyttää, että olisin hänelle ankara; koko talouden ja kartanonhoidon\nolen ottanut osalleni; ja sittenkin --. No, tehän olette ikänne kaiken\nollut hilpeä velikulta; uskon kyllä, että tuotte päivänpaistetta\nmukananne. Vaiti; tuolta tulee Margit rouva! Älkää olko huomaavinanne,\nettä minä --\n\n    (MARGIT tulee upeassa puvussa vasemmalta.)\n\nGUDMUND käy häntä vastaan. Margit, -- rakas Margit!\n\nMARGIT pysähtyy, katsoo vieraasti häneen. Suokaa anteeksi, herra\nritari; mutta --? (Ikäänkuin nyt vasta tuntisi hänet.) Tosiaan, Gudmund\nAlfinpoika, ellen erehdy.\n\n    (Ojentaa kätensä.)\n\nGUDMUND siihen tarttumatta. Etkö sinä heti tuntenut minua?\n\nBENGT hymyillen. Ei mutta, Margit, mitä sinä oikein ajattelet?\nIlmoitinhan sinulle äsken, että serkkusi --\n\nMARGIT menee oikeanpuoleisen pöydän luo. Kaksitoista vuotta on pitkä\naika, Gudmund. Raikkain yrtti voi kymmenennessä polvessa kuolla,\njotavastoin --\n\nGUDMUND. Seitsemän vuotta sitten kohtasimme viimeksi toisemme.\n\nMARGIT. Totisesti täytyy siitä olla kauemmin.\n\nGUDMUND katsoo häneen. Melkeinpä olen taipuvainen niin uskomaan; mutta\nsittenkin asianlaita on niin, kuin sanon.\n\nMARGIT. Vallan merkillistä. Olin luullakseni lapsi siihen aikaan; ja\nlapsuudestani tuntuu kokonainen iäisyys kuluneen. (Heittäytyy erääseen\ntuoliin.) No, istukaahan, serkku! Levätkää; tänä iltana Teidän tulee\nilahduttaa meitä laulullanne. (Pakoittautuen hymyilemään.) Tehän kait\ntiedätte, että me iloitsemme tänään tässä talossa, -- meillä on pidot.\n\nGUDMUND. Niin minulle kerrottiin pihamaalle tullessani.\n\nBENGT. Niin, tästä päivästä kolme vuotta sitten minusta tuli --\n\nMARGIT keskeyttäen. Serkkuni on jo kuullut sen. Ettekö tahdo heittää\nviittaa yltänne?\n\nGUDMUND. Kiitän Teitä, rouva Margit; mutta minusta tuntuu kuin täällä\nolisi kylmä, -- kylmempi kuin olin odottanut.\n\nBENGT. Ja minun taas on sekä hiki että kuuma; mutta minulla onkin\nsitten paljon puuhaa. (Margitille.) Koeta nyt huvittaa vierastamme\nsillä aikaa kun olen poissa. Voittehan puhua keskenänne menneistä\npäivistä.\n\n    (On menemäisillään.)\n\nMARGIT epäröiden. Menetkö sinä? Etkö mieluummin olisi --?\n\nBENGT hymyillen, Gudmundille, takaisin tullessaan. Näettekö;\nPäiväkummun Bengt herra on mies, joka osaa liikkua naisväen parissa. Ei\nhetkeäkään, miten lyhyt se lieneekin, voi vaimoni olla ilman minua.\n(Margitille, sipaisten tämän leukaa.) Ole huoletta, palaan pian\ntakaisin luoksesi.\n\nMARGIT itsekseen. Voi, tuskaa ja häpeätä, että kaikki tämä täytyy\nkestää.\n\n    (Lyhyt äänettömyys.)\n\nGUDMUND. Kuinka voi rakas sisarenne?\n\nMARGIT. Kiitos, hyvin hyvästi.\n\nGUDMUND. Sanottiin hänen olevan Teidän luonanne.\n\nMARGIT.\n\n    Hän täällä on ollut siitä kuin ma --\n        (Äkkiä keskeyttäen.)\n    Hän kolme vuotta on ollut Päiväkummussa.\n        (Hiukan myöhemmin.)\n    Pian sisään kait saapuu hän pirttihin.\n\nGUDMUND.\n\n    Hän ol' ystävällinen muinaisin;\n    häness' ollut ei vilpin kohtaa;\n    sinisilmiänsä kun muistelen,\n    ne mieleeni enkelin johtaa.\n    Moni muuttuu tok' mennessä vuosien.\n    Sanokaa -- vaeltaissani kaukomailla,\n    hän onko myös muuttunut muiden lailla?\n\nMARGIT pakoittautuu laskemaan pilaa.\n\n    Hän myöskin? Mut opin ken hoviss' sai,\n    imarrellenko noin tapa hällä on haastaa?\n    Te huomautatte, kuink' aika raastaa --\n\nGUDMUND.\n\n    Hyvin ymmärtänette mun sanani kai.\n    Molemmatkin kerran mua ikävöitte;\n    kun ratsastin pois, niin kyynelöitte;\n    oli liittomme kuin sisarusten vakaa;\n    surut päätimme niinkuin riemutkin jakaa.\n    Kuin aurinko loistitte joukossa nuorten;\n    kävi maineenne ylitse laaksojen, vuorten;\n    ihanin yhä vieläkin ootte te nainen.\n    Mut kartanon rouva, hän unohtanut on\n    sukulaisensa köyhän. Nyt tunteeton,\n    Te, muinen niin hellä ja palvelevainen.\n\nMARGIT tukehtumaisillaan kyyneliin.\n\n    Niin, muinen --!\n\nGUDMUND katselee osaa-ottavaisesti häntä, on vaiti hetken ja virkkoo\nmatalalla äänellä.\n\n                Mut miehenne neuvoi meitä\n    ajan armaamman muistoja muistelemaan.\n\nMARGIT kiivaasti.\n\n    Ei, ei!\n        (Rauhallisemmin.)\n            Miks koskea vaikeimpaan;\n    en tottunut muistoihin milloinkaan.\n    Kuvatkaa vaelluksenne kaukoteitä; --\n    töit' taisitte suuria suorittaa;\n    minun niistä nyt kuulla suokaa;\n    siell' ulkona lämmintä lie, avaraa, --\n    sydän synkkä ei raskaana huokaa.\n\nGUDMUND.\n\n    Hoviss' ollut en koskaan niin riemuinen\n    kuin ennen päivinä köyhyyden.\n\nMARGIT katsomatta häneen.\n\n    Minut taas -- joka säikeeni tänne liittää;\n    osastain Jumalaa minä tahdon kiittää.\n\nGUDMUND.\n\n    Hyvä on, kun voitte te niin ylistää --\n\nMARGIT kiivaasti.\n\n    Rikas, vapaa ma oon; mitä viel' enempää?\n    Minä täällä kaikkia käskeä saan!\n    Saan hallita, vallita mieleni mukaan!\n    Minun vertaisein ole täällä ei kukaan;\n    tähän pyrkinyt aina ma oon asemaan.\n    Otaksuitte kait, ett' olin onneton;\n    mut näätte, kevyt, riemuinen rintani on.\n    Iloanne siis ette voi valloille päästää;\n    paras ollut ois tänne tulonne säästää.\n\nGUDMUND.\n\n    Mitä tarkoitatte?\n\nMARGIT nousee.\n\n                      Ma tiedän sen, --\n    talohoin mitä tunteita saavuitte tuomaan.\n\nGUDMUND.\n    Te tiedätte? Vieras oo mieluinen en.\n        (Tervehtää ja aikoo lähteä.)\n    No niin, jalo rouva, siis Herran huomaan!\n\nMARGIT.\n\n    Enemmän olis olluthan kunniakasta\n    edelleen lähell' olla -- vain kuningasta.\n\nGUDMUND pysähtyy.\n\n    Kuningasta? Te hätääni pilkkaatte vaan!\n\nMARGIT.\n\n    Mitä hätää? No tuopa, tuo vasta on rehtiä;\n    mihin aiottekaan elämässänne ehtiä!\n    Pukeutua voitte te purppuraan,\n    kuninkaan ootte mies, teill' on maat sekä mannut\n\nGUDMUND.\n\n    Perill' ootte siis, mink' osan on elo pannut\n    mun hartioillein, tehän tiesitte juuri,\n    mitä täältä ma hain --\n\nMARGIT.\n\n                        Hyvin tiedän sen!\n\nGUDMUND.\n\n    Te tiedätte siis, miten vaara on suuri; --\n    ma mies olen henkipattoinen.\n\nMARGIT kauhusta lamautuen.\n\n    Sa henkipattoko!\n\nGUDMUND.\n\n                    Oon, tosiaan.\n    Toki vannon ma kautta taivaan ja maan,\n    jos tiennyt oisin ma mielenne jään,\n    paennut en ois luoksenne ensinkään.\n    Ma luulin, ett' oli mielenne hellä,\n    kuten ajalla ammoin mennehellä;\n    toki tungeksi en; salo suuri on,\n    käsivartein ja jouseni vakaa; --\n    halummin pidän pöytänäin kallion,\n    tupanain pesän, miss' sudet makaa.\n\n        (Aikoo lähteä.)\n\nMARGIT pidättää häntä.\n\n    Olet henkipatto! Ei, tänne jää!\n    asemastas nyt vasta sain selon.\n\nGUDMUND.\n\n    On henkeni vaarassa. Totta on tää;\n    menettää kuka mielisi elon.\n    Pari yötä ulkona mun oli hyytää;\n    kävin kallion kupeelle lepäämään,\n    ma louhikkopaadelle painoin pään.\n    Talost' oudosta vuodetta, patjoja pyytää,\n    epämieluisasti sen minä tein;\n    se raskast' ois nuorelle uskollein;\n    minä mietin: käy, hae Päiväkumpu,\n    siten päättyvi tää elos katkera, kurja;\n    siell' ystävä on, joka ei ole nurja. --\n    Mut hauras on toivo kuin kukkasen umpu.\n    Simasarven miehenne minulle toi;\n    veräjää ei sulkenut, ei talon usta; --\n    minust' on talo tää toki autio, oi;\n    ovat ystävät poissa, ja pirtti on musta.\n    Kotinain taas tunturi olkohon.\n\nMARGIT rukoilevasti.\n\n    Mua kuule!\n\nGUDMUND.\n\n              Mun mieleni vapaa viel' on.\n    Hyvästit elämälle voin kernaasti heittää;\n    ole mikään ei minkään nyt arvoinen.\n    Mikä rakkainta mulle, Te raastoitte sen;\n    saan toivoni kauneimman hautaan ma peittää.\n    Hyvästi, jalo rouva!\n\nMARGIT.\n\n                        Et mennä saa!\n    Mua kuule --!\n\nGUDMUND.\n\n              Nauti ja naura vaan;\n    ties kunnian kukkuloille raivaa;\n    oveas tule Gudmund ei varjostamaan;\n    sua milloinkaan enää ei hän vaivaa.\n\nMARGIT.\n\n    Lopettaa sanat katkerat sun paras on,\n    katumusta ne vielä voi tuottaa.\n    Jos tiesin, ett' olit turvaton --\n    voit varmasti siihen luottaa --,\n    se päivä ain oli parhaimpain,\n    kun kolkuttamaan tulit mun oveain;\n    ei juhlaa sen suurempaa kuin tuo,\n    oma serkku suojaton kun tuli luo.\n\nGUDMUND.\n\n    Puhut --! Mut sanat kauniit uskonko nuo?\n\nMARGIT ojentaa hänelle kätensä.\n\n    Suku sulle täällä ain suojan suo.\n\nGUDMUND.\n\n    Sanat äskeiset, jotka sa --?\n\nMARGIT.\n\n                             Unhoita nuo.\n    Mua kuule, ja kaikki selvenee tuo:\n    Elo mulle on kuin yö mustin se ois;\n    ei loista tähdet, ei kuudan.\n    Minä tuskissain yhä huudan;\n    iäks nuoruutein näet vaihdoin pois.\n    Sydänriemuni kerran ma kultaan möin;\n    korukahleita nyt iät saan minä kantaa.\n    Vähän vastinett', usko, voi rikkaus antaa,\n    kun muutoin ma päivät ja yöt ikävöin.\n    Miten lasna riemuitsin syämestäin.\n    Koti vaikk' oli köyhä, ja puutetta näin;\n    rikas niin oli rinta ja toivovainen.\n\nGUDMUND, joka herkeämättä on katsellut häntä.\n\n    Soristui somin sinusta sitten nainen.\n\nMARGIT.\n\n    Voi olla; mut kiitos, min kuulla sain,\n    minun onneni hautahan saattoi vain.\n    Kotimaan pian Gudmund sitten heitti;\n    sydämein syvimpään toki painuivat\n    ikipäiviksi nuoruutes laulelmat,\n    ne mietteiden pilvin mun otsani peitti.\n    Sinun laulusi viestinä riemun soi,\n    inehmon povehen joka autuuden loi;\n    ritarein sekä naisten riemuista ain\n    sinun laulusi soi. Tuli niin kosijoita,\n    idän, lännen ääriltä saapui noita;\n    talon tään isännän siten mieheksein sain.\n\nGUDMUND.\n\n    Ah, Margit!\n\nMARGIT.\n\n               Ei kestänyt kauan, oi,\n    kun itkuhun olin ma pakahtua.\n    Ilon ainoan yksin se aatos soi,\n    ett' ystävä, muistella sain minä sua.\n    Talon tään salit näyttivät tyhjiltä vain,\n    oli tyhjää niin tuvassamme!\n    Kävi herroja, rouvia vierainamme;\n    moni laulaja lauloi kunniatain;\n    mua ymmärtänyt ei ainoakaan,\n    suru kaikille outo ol' syämeni nuoren --\n    vilussain olin niinkuin kätkössä vuoren; --\n    veri kuitenkin poltti kuin kuumeessa vaan.\n\nGUDMUND.\n\n    Mut miehesi --?\n\nMARGIT.\n\n                Häntä en lempiä voi!\n    hänet vain otin kullan ma vuoksi;\n    liki jos tuli, tai sanan mulle soi,\n    veri villinä suonissain juoksi.\n        (Iskee yhteen kätensä.)\n    Kulunut täten kolme vuotta jo on!\n    Iankaikkinen tuskani on, loputon.\n    Tulos kuulin; sult' ylpeyttäin en salaa,\n    povessain joka aina uhmaten palaa;\n    minun tuskaani et olis saanut tietää;\n    vähimmin sinä, en sitä voinut ois sietää.\n\nGUDMUND liikutettuna.\n\n    Senvuoksi luotani käännyit pois --.\n\nMARGIT häneen katsomatta.\n\n    Ma luulin, ett' tekemään tulit pilkkaa.\n\nGUDMUND.\n\n    Sa uskoa saatoit --?\n\nMARGIT.\n\n                     Täss' eikö ois\n    syyt' tarpeeksi, totta haastan ma silkkaa.\n    Jumalalle kiitos, se on ohi jo;\n    ole yksin en maailmassa;\n    on kuin poven täyttäisi aurinko\n    kuin kukkatarhassa lassa.\n        (Lyyhistyy kauhusta kokoon.)\n    Unohtaa miten saatoin! Ah, laupias Luoja\n    Pyhimykset kaikki mua armahtakoon!\n    Olet henkipatto --?\n\nGUDMUND hymyilee.\n\n                    Tääll' löysin suojan;\n    kuninkaan väelt' täällä ma turvassa oon.\n\nMARGIT.\n\n    Sinä, noussut niin suurehen arvohon, --\n    sano, kuinka --?\n\nGUDMUND hymyilee.\n\n                 Se pian sanottu on.\n    Ma maassa, näät, olin ranskalaisten,\n    kun kansleri Audun saattoineen\n    tuli Norjasta sinne noutaakseen\n    maan prinsessan kera ritarein, naisten,\n    korujen, kuninkaamme morsiameksi.\n    Oli Audun sorja ja muhkea mies;\n    sädehti yli kaiken prinsessan sulo.\n    Hänen katseensa pyysivät, kaihtoivat; --\n    sanan toisinaan salaa he vaihtoivat.\n    Mitä? Mistä? Ei helppoa ilmitulo. --\n    Oli yö, aluksemme laitahan\n    nojasin, tulet tähtien hohti;\n    kera lokkiparven valkean\n    kävi mietteeni Norjaa kohti.\n    Minä kuulin kuiskailtavan takanain; --\n    näin heidät, kun katseeni loin ma\n    taa; -- mua he ei nähneet; piilossain\n    olin; heidät tok' tuntea voin ma.\n    Hän mieheen katseli murheissaan\n    ja kuiskas: jos kulkisi kulkuaan\n    etelään alus, vauhti sen kiihtyis,\n    ja meitä jos kahta vain kantaisi haaksi,\n    olon varmasti tuntisin autuaaksi,\n    minun otsani polte viihtyisi\n    Sanan Audun virkki; ja vastauksen\n    niin kuuman ja hurjan neitonen kuiski;\n    hänen silmänsä tähtinä tulta tuiski;\n    hän pyys --\n        (keskeyttäen)\n             minä kauhistuin kuultuain sen.\n\nMARGIT.\n\n    Hän pyys --?\n\nGUDMUND.\n\n             Ylös ponnahdin, pari tuo\n    hävis; yksin jäin laivan kannellen; --\n        (Ottaa esille pienen pullon.)\n    tämän löysin, miss' oli istuneet nuo.\n\nMARGIT.\n\n    Ja siinä --?\n\nGUDMUND hillityllä äänellä,\n\n             nestettä outoa lie: --\n    mi on vihamiehesi varma hauta, --\n    pisara elinvoimat hältä vie,\n    maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.\n\nMARGIT.\n\n    Sanohan --?\n\nGUDMUND kuiskaten.\n\n            Kuninkaalle he määräsi nesteen.\n\nMARGIT.\n\n    Pyhät kaikki!\n\nGUDMUND kätkien jälleen pullon.\n\n                 Sain kuitenkin aikaan esteen.\n    Satamassa kait sulkeneet oisivat tieni.\n    Pakohon toki pääsi mun joukkoni pieni;\n    ma tiesin, ett' Audun juonillaan\n    asemain hoviss' saanut ois horjumaan, --\n    mua syyttänyt ois --\n\nMARGIT.\n\n                      Pahin on ohi jo;\n    pian ennallaan kaikki, ja torjutut juonet.\n\nGUDMUND.\n\n    Ei kaikki, -- nyt miehes oot puoliso.\n\nMARGIT.\n\n    Mitä tarkoitat --?\n\nGUDMUND.\n\n                   En mitään. Mun suonet\n    ajatukseni koota; niin riemuitsen,\n    kuin muinen, oon luonanne jällehen.\n    Mut Signe --?\n\nMARGIT viittaa hymyillen vasemmanpuoleista ovea.\n\n              Pian askelensa jo kaikaa.\n    Hänen serkkunsa vuoks toki suo pukeutua,\n    vie tällainen toimi näät aikaa.\n\nGUDMUND.\n\n    Saa nähdä, hän vieläkö tuntee mua.\n\n(Menee ulos vasemmalle.)\n\nMARGIT katselee hänen jälkeensä. Kuinka kaunis ja miehekäs hän on.\n(Huokaa.) Yhdennäköisyys ei ole suurikaan hänen ja -- (Järjestelee\nhiukan juomapöytää, mutta heittää sen jälleen kesken.) Nyt miehes oot\npuoliso, hän sanoi. Niin, niin! (Lyhyt äänettömyys.) Kummallinen\nkertomus oli tuo kertomus kuninkaantyttärestä, joka --. Hän rakasti\ntoista, ja sitten --. Niin, nuo vieraitten maiden naiset, -- sen olen\nennenkin kuullut, -- eivät ole hentoja kuin me; he eivät pelkää panna\naatostansa toimeen. (Tarttuu erääseen pöydällä olevaan pikariin.) Tästä\npikarista Gudmund ja minä joimme iloisen tapaamisen maljan hänen\nlähtiessään. Se on melkein ainoa peru, minkä toin myötäni Päiväkumpuun.\n(Panee pikarin erääseen seinäkaappiin.) Kuinka leppeä tämä kesäpäivä\non. Täällä sisällä on niin valoisaa. Niin kirkkaasti aurinko ei ole\nkolmeen vuoteen paistanut.\n\n    (SIGNE ja hänen jäljessään GUDMUND vasemmalta.)\n\nSIGNE rientää nauraen Margitin luo.\n\n    Ha-ha-haa! En ois itseni kaltainen!\n\nMARGIT hymyillen, Gudmundille.\n\n    Sinun ollessas, näet, kaukomailla,\n    _hän_ myöskin on muuttunut muiden lailla.\n\nGUDMUND.\n\n    Tietysti! Mut että hän --! Ei, ei! en,\n    sitä voinut en koskaan ois aavistaa.\n        (Tarttuu SIGNEN käsiin ja katselee häntä.)\n    Viatonta kun tarkkaan ma katsettas,\n    näen, kuin kuvastaa se sun sieluas; --\n    tää ainakin mun heti uskomaan saa!\n    Kun aattelen, niin ihan naurattaa mua,\n    millaiseksi muistan ma sun, kun sua\n    käsivarsilla kannoin. Sa laps' olit vain;\n    nyt keijukainen, mi paulot ja kiehdot.\n\nSIGNE uhkaa sormellaan.\n\n    Varo! Muutoin keijun vihaan sa liehdot,\n    varo, sua että kiehdo en paulahain!\n\nGUDMUND itsekseen.\n\n    Minust' tuntuu kuin oisin jo paulassas.\n\nSIGNE.\n\n    Vähän varro, niin näät, miten harppuas\n    sinun ollessas poissa ma vaalin ja vahdin.\n        (Mennessään ulos vasemmalle.)\n    Opettaa nyt mulle saat laulujes mahdin!\n\nGUDMUND hiljaa, katselee hänen jälkeensä.\n\n    Nyt ruusunkukka niin täysi ja uhkee,\n    vast'ikään viel' umpu, mi kerran puhkee.\n\nSIGNE tuo harpun.\n\n    Kas tässä!\n\nGUDMUND tarttuu siihen.\n\n              Mun harppuni! Kirkkaaks sen sait!\n        (Heläyttää muutamia säveleitä.)\n    Soi kielissä vanhoissa vieläkin soinnut; --\n    pois seinältä, taas elämään sinä toinnut --\n\nMARGIT katselee ulos taka-alalle.\n\n    Pitovieraamme saapuvat.\n\nSIGNE Gudmundin näppäillessä laulunsa alkusäveleitä.\n\n                           Kuuntele! Vait!\n\nGUDMUND laulaa.\n\n    Ma lehdossa kuljin niin raskaalla miellä;\n    joka oksalla lintuset lauloivat siellä;\n    niin viekkaasti laulajain virsi soi:\n    se rakkauden synnystä kertoa voi!\n\n    Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;\n    ravinnon surut sille ja laulut laatii.\n    Keveästi se versoo; vain hetkinen,\n    sydämen syvimmässä on juuret sen!\n\n(Käy loppusoiton aikana taka-alaa kohti, jonne asettaa harpun\nkäsistään.)\n\nSIGNE ajatuksissaan, toistaa itsekseen.\n\n    Keveästi se versoo; vain hetkinen,\n    sydämen syvimmässä on juuret sen!\n\nMARGIT hajamielisesti. Sanoitko jotakin minulle? -- En kuullut\noikein --?\n\nSIGNE. Minäkö? En, en mitään. Ajattelin vain -- (Vaipuu jälleen kuin\nunelmiin.)\n\nMARGIT puoli-ääneen; tuijottaen eteensä.\n\n    Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;\n    ravinnon surut sille ja laulut laatii.\n\nSIGNE havahtuen. Sanot, että --?\n\nMARGIT pyyhkii kädellään otsaansa. Oi, en mitään. Tule; menkäämme\nottamaan vieraitamme vastaan.\n\n(BENGT tulee mukanaan MONTA VIERASTA, MIEHIÄ ja NAISIA, sisään avoimen\nkuistin kautta.)\n\nVIERAAT laulavat:\n\n    Pitopirttihin seuraamme laulaen\n        sulosoittoa raikuvaista.\n    Hyvinvointia toivomme rouvallen,\n    alati ilonmaljoja maista.\n    Näin kirkkaasti ain, valo auringon,\n            tämän kartanon\n              yli paista!\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nKoivulehto, joka ulottuu asuinrakennukseen saakka minkä nurkkaus näkyy\nvasemmalta. Taka-alalla olevalle mäentöyrylle johtava polku. Oikealla\npuolella polun edessä kuohuu virta alaspäin juosten ja katoaa\nkallionlohkareitten ja kivien lomiin. Valoisa kesäyö. Kartanon ovi on\nauki; ikkunat ovat valaistut. Sisältä kuuluu soittoa.\n\nVIERAAT laulavat pitopirtissä.\n\n    Nyt helkkyvät viulut, nyt sävel soi;\n    tämän yön me tahdomme tanssia, oi.\n    Me pyörimme palkeilla hiljaa!\n    Rusottaa veri poskilla impyen;\n    ja poika on uljas, uskollinen,\n    hän syleilee suloliljaa!\n\n(KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK tulevat ulos rakennuksesta. Soittoa,\ntanssin poljentoa ja hälinää kuuluu seuraavan aikana sisältä.)\n\nEERIK. Kunhan et vain rupeaisi katumaan, Knut.\n\nKNUT. Heitä vain minun huostaani se asia.\n\nEERIK. Niin, niin, uskallettua se on sittenkin. Olet kuninkaan vouti.\nOlet saanut kuninkaallisen käskyn vangita Gudmund Alfinpojan, missä\nikänä hänet tapaat. Ja nyt, kun hän on ihan kynsissäsi, vakuutat\nhänelle ystävyyttäsi ja annat hänen mennä menojaan, minne häntä vain\nhuvittaa.\n\nKNUT. Tiedän, mitä teen. Olen etsinyt häntä hänen omasta huoneestaan\nenkä tavannut häntä sieltä. Ja jos nyt yrittäisin ottaa hänet _täällä_\nkiinni, luuletko, että Margit rouva olisi halukas antamaan Signen\nvaimokseni?\n\nEERIK pitkäveteisesti. En, siitä kait ei tulisi mitään, mutta --\n\nKNUT. Ja väkivaltaisesti en kernaasti tahtoisi esiintyä. Gudmundhan on\nsitäpaitsi vanha ystäväni; ja hän voi hyödyttää minua. Varmasti.\nSenvuoksi menettelen, kuten sanoin. Tänä-iltana ei tässä talossa kukaan\ntiedä, että hän on henkipatto; -- huomenna auttakoon parhaansa mukaan\nitseään.\n\nEERIK. Niin, mutta kuninkaan määräys?\n\nKNUT. Kuninkaan määräys! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka\nsuuressa arvossa kuninkaan määräyksiä pidetään näillä mailla. Jos\nkuninkaan määräykset olisivat voimassa, niin olisi moni kelpo mies\nkovilla naisenryöstöstä ja miesmurhasta. -- Tulehan mukaan. Tahtoisinpa\ntietää, missä Signe --?\n\n    (Menevät ulos oikealle.)\n\n    GUDMUND ja SIGNE tulevat polkua myöten taka-alalta.\n\nSIGNE.\n\n    Puhu, oi! Edelleen! Minun kuunnella suo;\n    kuin kantele kaunein sointuvi tuo.\n\nGUDMUND.\n\n    Oi Signe, mun liljani loistavin!\n\nSIGNE iloisesti ja hiljaa ihmetellen.\n\n    Mua -- lempii hän!\n\nGUDMUND.\n\n                     Ole vertaas ei näyttää.\n\nSIGNE.\n\n    Sitoa jos tahtosi saattaisin;\n    jos voisin sun sielusi, mielesi täyttää!\n    Sua uskoa voinko!\n\nGUDMUND.\n\n                     Sa voit totisesti.\n    Monet vuodet uskollisuuteni kesti,\n    suvet, talvet, ain oli aatoksissain\n    kaks' kaunoisinta kukkaani vain.\n    Tajunnut toki mieltäin en, mietteitäin; --\n    pien keiju viel' olit lähtiessäin, --\n    pien keiju, mi metsissä leikkiä lyö,\n    kun nukkuvat muut, kun lankee yö.\n    Mut tänään, pirtissä Päiväkummun\n    näin selvästi, minne mun mieltäin veti --\n    näin Margitin ylväänä rouvana heti,\n    mut löysin Signeni, liljanummun.\n\nSIGNE, joka vain puolittain on kuunnellut hänen sanojaan.\n\n    Ma muistan, me katsoimme hiillokseen,\n    kuten muinoin teimme me talvi-illoin; --\n    sa pienestä immestä lauloit silloin,\n    min Ahti houkutti syvyyteen.\n    Siell' unhoitti hän isän, äitinsä harmaan;\n    hän unhoitti veikon ja siskonsa armaan;\n    hän unhoitti taivaan ja maailman,\n    oman uskonsa kristillisen, Jumalan.\n    Mut poikanen seisoi partaalla veen,\n    hän sortua mielens' ol' murheeseen;\n    hän surren kosketti harppunsa kieltä,\n    sävelet yli seudun nyt vierivät sieltä.\n    Yli tienoon ne tulvivat, vetten ja maan,\n    heräs silloin neitonen myös unestaan;\n    hänet Ahti sai päästää nyt vallasta veen;\n    lomi liljojen hän kohos vapauteen; --\n    taas tunsi hän taivaan ja maailman,\n    oman uskonsa kristillisen, Jumalan.\n\nGUDMUND.\n\n    Signe, mun kukkani kaunehin!\n\nSIGNE.\n\n                                Näin\n    unelmiin kulutin minä myös elämäin.\n    Sanas oudot voimasta rakkauden\n    havahuttivat taas minut hereillen.\n    On kuin sini taivaan nyt siintävin ois,\n    maa kaunein ja laine läikkyvin lahden;\n    on kuin sävel lintujen mulle vain sois,\n    kun kanssasi lehdossa kuljen kahden.\n\nGUDMUND.\n\n    On voimakas lempi; -- se rintamme avaa,\n    povess' ihmisen ilo, kaipaus havaa. --\n    Tule, menkäämme sisään siskosi luo.\n\nSIGNE kainostellen.\n\n    Kaikk' kerrotko, vai --?\n\nGUDMUND.\n\n                         Sitä hält' emme salaa.\n\nSIGNE kuten äsken.\n\n    Mene yksin; -- mun tänne jäädä suo,\n    ma tiedän, ett' tummina poskeni palaa.\n\nGUDMUND.\n\n    Sama tuo.\n\nSIGNE.\n\n             Sua täällä varron; en, tuolla, --\n        (Kääntyy kuunnellen oikealle.)\n    käyn virralle, jok' alapuolia\n    kohisee, siell' on Gäsling; ja nuoretkin.\n\nGUDMUND.\n\n    Siell' uotat?\n\nSIGNE.\n\n                 Kunnes käyt takaisin.\n\n(Menee ulos oikealle.)\n\n(GUDMUND menee sisään rakennukseen. MARGIT tulee vasemmalta\ntalon takaa.)\n\nMARGIT.\n\n    Tuvass' soi sävel soiton, ja riemu raikuu;\n    parit pyörivät, tanssin poljento kaikuu.\n    Tuli otsani kuumaks, oli ankea syön;\n    oli Gudmund mennyt kait ulos.\n        (Hengittää syvään.)\n    Oi äänettömyys, miten suuri on sulos,\n    miten vilvoittaa mua tuulonen yön.\n        (Vaipuu äänettömään mietiskelyyn.)\n    Tuo kauhea aatos --; kun ymmärtää vois --;\n    kuhun käynkin, se ei mene mielestä pois.\n    Pullo, -- siin' outoa nestettä lie --?\n    Se on -- vihamieheni varma hauta, --\n    pisara elinvoimat hältä vie,\n    maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.\n        (Jälleen äänettömyys.)\n    Jos tietäisin vain --; että lempii hän mua,\n    vähät silloin --\n\nGUDMUND tulee ulos rakennuksen ovesta.\n\nGUDMUND.\n\n                  Margit, oon etsinyt sua.\n    Mikä on ypö-yksin sun tänne tuonut?\n\nMARGIT.\n\n    Tupa kuuma on, vilpoisuutta ei suonut.\n    Utujen sinä näetkö valkeoiden\n    tuoll' liitävän verkalleen yli soiden?\n    Tääll' ei valo loista, ei oo pimeää;\n    on vain --\n        (Itsekseen,)\n            kuten mun povessain hämärää.\n        (Katsoo Gudmundia.)\n    Toden totta, -- kun tällainen yö hämärtäy,\n    oma itsesikin sulle oudoksi käy;\n    mut tunnet, ett' elo salainen\n    joka lehden täyttää ja kukkasen!\n        (Äkkiä toiseen asiaan siirtyen.)\n    Minä toivoisin, arvaa --!\n\nGUDMUND.\n\n                          Nytkö?\n\nMARGIT.\n\n                                Niin juuri,\n    ett' oisin keiju, mi lehdossa laulaa.\n    Miten viekkaasti kehräisin noituuden paulaa!\n    Mua usko --!\n\nGUDMUND.\n\n             Mik' on sun? Luoja suuri!\n\nMARGIT häntä kuulematta.\n\n    Miten itkisin, laulaisin ikävääni!\n    Yöt, päivät soisi mun lauluni ääni!\n        (Kasvavalla kiihkolla.)\n    Miten vuoren valtaan ma houkuttaisin\n    läpi vehmaiden lehtojen, ah pojan urheen; --\n    siell' unhottaisin ma mieleni murheen;\n    kera ystävän siellä ma leimuta saisin!\n\nGUDMUND.\n\n    Margit!\n\nMARGIT yhä väkivaltaisemmin.\n\n           Ma nukkuisin sydänyön\n    hänen kanssansa varjossa lehvien vyön; --\n    ja kuolo jos kohtais, kun koittaa koi, --\n    miten sorja se kuolema ois; -- sano, oi?\n\nGUDMUND.\n\n    Olet sairas!\n\nMARGIT purskahtaa nauruun.\n\n                Ha, haa! Minun nauraa suo!\n    Se virkistää!\n\nGUDMUND.\n\n                 Todistaa vain tuo,\n    ett' oot yhä vieläkin riehaton, raisu,\n    kuten ennen --\n\nMARGIT äkkiä vakavasti,\n\n                tuo eihän liene niin kumma;\n    niin toisten oon nukkuissa, yö kun on tumma;\n    olen päivällä taas niin arka ja vaisu.\n    Täst' eihän viel' edes puhua saata?\n    Sa muistahan vain jotain vierasta maata, --\n    esimerkiksi prinsessaan mua vertaa; --\n    _hän_ hurjempi varmasti on tuhat kertaa.\n    Hän tyytynyt pelkkään ei kaipiohon;\n    hän tekoa hautoi, ja _se_ --\n\nGUDMUND.\n\n                              Hyvä on,\n    mun mieleeni johdat; pois viskaan sen luota,\n    en enää tarvitse minä tuota.\n\n(Ottaa pullon esille.)\n\nMARGIT.\n\n    Sa tarkoitat pulloa --?\n\nGUDMUND.\n\n                        Kätkin sen,\n    näet mulle ois suonut se vapauden,\n    kuninkaan väki jos olis tullut luo.\n    Täst' illasta arvottomaks tuli tuo;\n    käsivartein ja kalpani suojan nyt suo,\n    sotimaan suvun, ystävät henkeen ja veriin\n    nyt nostatan, ennenkuin elost' eriin.\n\n(Aikoo viskata pullon kallionlohkaretta vastaan.)\n\nMARGIT tarttuu hänen käsivarteensa.\n\n    Älä! Mulle se suo.\n    Kas niin!\n\nGUDMUND.\n\n             Sinä sen --?\n\nMARGIT.\n\n    Alas Ahdille viskaan ma sen vetehen.\n    Ilahuttanut mua hän on soitollaan,\n    mont' outoa laulanut lauluaan.\n    Tuo tänne.\n        (Ottaa pullon hänen kädestään.)\n               Täss' on!\n        (On heittävinään sen virtaan.)\n\nGUDMUND käy oikealle ja silmäilee alas syvyyteen.\n\n                        Pois heitit sen?\n\nMARGIT piiloittaessaan pullon.\n\n    Sa näithän --\n        (Kuiskaa käydessään rakennusta kohti.)\n               Nyt, Luoja, oo armollinen!\n    Lujana nyt loppuun saakka ma pysyn!\n        (Kovemmin.)\n    Hoi, Gudmund!\n\nGUDMUND lähestyy.\n                 Mik' on?\n\nMARGIT.\n\n                         Sult' yhtä vain kysyn;\n    selitä taru vanha kirkosta tuolla,\n    min nousevan näät joen toisella puolla.\n    Jalo muinen oli rouva ja poikanen nuori,\n    vain toinen toistansa lempivät nuo.\n    Sinä päivänä, rouvan kun multaan he suori,\n    uros kelmeenä kaatui kalpansa luo.\n    Eteläss' oli rouvan kammio kaita,\n    pojan kätkivät kirkosta pohjoiseen;\n    ei viihtynyt ennen tuomi, ei raita\n    vihityssä maassa juurineen; --\n    kevät koitti, ja haudoillen ihanat\n    kukat valkeat nousi kuin lehdet lumpeen;\n    yli kirkon yhteen ne kasvoivat,\n    vihannoiden uhkeina vuodet umpeen.\n    Selittää sen voitko?\n\nGUDMUND katsoo tutkivasti häneen.\n\n                         Ma varma oo en --\n\nMARGIT.\n\n    Tosin voi eri tavalla tulkita sen;\n    toki luulen, ett' tarun tarkoitus on:\n    saa kirkko ei lempivää kaht' erohon.\n\nGUDMUND hiljaa.\n\n    Pyhimykset, jos --! Moista hän ei saa luulla.\n    Hänen aika on nyt totuus kuulla.\n        (Ääneen.)\n    Parastain, sano Margit, -- tahdotko?\n\nMARGIT iloisesti, liikutettuna.\n\n    Ma tahdonko!\n\nGUDMUND.\n\n                 Tarkoitan, niin --\n\nMARGIT.\n\n                                 Sano!\n\nGUDMUND.\n\n                                       No.\n    Elon rikkaaksi voisit niin tehdä mulle --\n\nMARGIT hillittömästi.\n\n    Gudmund!\n\nGUDMUND.\n\n    Mua kuule; ma uskon sulle --\n\n(Keskeyttää äkkiä.)\n\n    (Ääniä ja naurua kuuluu alhaalta virran rannalta.)\n\n    (SIGNE ja muutamia nuoria tyttöjä tulee oikealta, KNUT,\n    EERIK ja useita nuoria miehiä seuraa heitä.)\n\nKNUT jonkun matkan päästä. Gudmund Alfinpoika! Varro; minun täytyy\nsanoa sinulle pari sanaa.\n\n    (Jää EERIKIN kanssa puhelemaan, muut vieraat menevät sillä aikaa\n    sisälle rakennukseen.)\n\nMARGIT itsekseen. Tekisin hänen elämänsä niin rikkaaksi --! Mitä muuta\nhän voisi tarkoittaa, kuin --! (Puoliääneen.) Signe, -- rakas, rakas\nsisar!\n\n    (Tarttuu SIGNEÄ vyötäröisistä ja käy hänen kanssaan puhellen\n    taka-alaa kohti.)\n\nGUDMUND hiljaa, seuratessaan silmillään heitä. Niin, siten on parhain.\nSignen ja minun täytyy lähteä Päiväkummusta. Knut Gäslinghän on\nosoittautunut ystäväkseni; hän kyllä auttaa minua.\n\nKNUT hiljaa Eerikille. Niin, sanon minä; Gudmund on hänen serkkunsa;\nhän voi parhaiten puhua puolestani.\n\nEERIK. No niin, miten vain haluat.\n\n    (Menee sisälle rakennukseen.)\n\nKNUT tulee lähemmäksi. Kuulehan, Gudmund --\n\nGUDMUND hymyillen. Tuletko ilmoittamaan, että et uskalla antaa minun\nkauemmin enää kulkea vapaana?\n\nKNUT. Uskalla? Älä ole milläsikään; Knut Gäsling uskaltaa, mitä tahtoo.\nEi, minulla on muuta puhuttavaa. -- Sinähän tiedät, että minua näillä\nmailla pidetään huimana, hillittömänä miehenä.\n\nGUDMUND. Tiedän, ja jos huhussa on perää, niin --\n\nKNUT. Onpa, on, voipa se monessa suhteessa tottakin tietää. Mutta\nkuulehan nyt --\n\n    (Menevät puhellen taka-alalle.)\n\nSIGNE Margitille, heidän tullessaan esille rakennuksen takaa. En\nymmärrä sinua. Sanoistasi päättäen on odottamaton onni kohdannut sinua.\nMitä oikeastaan tarkoitat?\n\nMARGIT. Signe, -- olet vielä lapsi; sinä et tiedä, miltä tuntuu aina\npelätä, että --. (Äkkiä keskeyttäen.) Ajattelehan, Signe, että täytyisi\nkuihtua ja kuolla elämättä sitä ennen milloinkaan!\n\nSIGNE katselee ihmetellen ja päätään puistaen häntä. Ei, mutta\nMargit --?\n\nMARGIT. Niin, niin, sinä et sitä käsitä; sama se --\n\n    (Menevät jälleen puhellen taka-alalle.)\n\n    (GUDMUND ja KNUT tulevat alas vastakkaiselta puolelta.)\n\nGUDMUND. Niin, jos asianlaita on siten, -- ellei tuo huima elämä enää\nmiellytä sinua, niin annan sinulle parhaan neuvon, minkä ystävä voi\nantaa: ota kunniallinen impi puolisoksesi.\n\nKNUT. Kas, kas. Entäpäs jos nyt sanoisin sinulle, että juuri samaa olen\nitsekin ajatellut?\n\nGUDMUND. Onneksi olkoon sitten, Knut Gäsling! Ja tiedäpäs, että\nminäkin --\n\nKNUT. Sinä? Haudotko sinäkin sellaisia ajatuksia?\n\nGUDMUND. Haudonpa niinkin; -- mutta kuninkaan viha --; olenhan\nhenkipatto mies --\n\nKNUT. No, siitä vähät väliä. Täällähän ei ole ketään muuta kuin Margit\nrouva, joka tietää siitä vielä mitään; ja niin kauan kuin olen\nystäväsi, on sinulla yksi, johon voit täysin luottaa. Kuulehan nyt --\n\n    (Jatkaa kuiskaten, heidän jälleen mennessä taka-alalle.)\n\nSIGNE hänen ja MARGITIN jälleen tullessa takaisin. Mutta sanohan toki,\nMargit --!\n\nMARGIT. Enempää en uskalla sinulle sanoa.\n\nSIGNE. Sitten tahdon minä olla rehellisempi sinua kohtaan. Mutta\nsanohan minulle ensin eräs seikka. (Kainosti viivytellen.) Eikö kukaan\n-- eikö kukaan ole sanonut sinulle mitään minusta?\n\nMARGIT. Sinusta? Ei, mitä niin sitten?\n\nSIGNE kuten ennen, katsoo alaspäin eteensä. Kysyit aamusella minulta:\nkosijan jos sattuisit kohtaamaan --?\n\nMARGIT. Se on totta, (hiljaa:) Knut Gäsling --; joko hän nyt --?\n(Jännityksessä, Signelle.) No? Entäs sitten?\n\nSIGNE hiljaa, riemuiten. Kosija on saapunut! Hän on saapunut, Margit!\nSilloin en tiennyt, ketä tarkoitit; mutta nyt --!\n\nMARGIT. Ja mitä vastasit hänelle?\n\nSIGNE. Ah, sitä en tiedä. (Kietoo kätensä hänen kaulaansa.) Mutta\nmaailma tuntuu minusta niin kauniilta ja rikkaalta siitä hetkestä\nsaakka, kun hän sanoi rakastavansa minua.\n\nMARGIT. Mutta Signe, Signe; minä en käsitä, että sinä niin pian --!\nSinähän tuskin olet tuntenut häntä ennen tätä päivää.\n\nSIGNE. Oi, minä niin vähän vielä käsitän rakkautta; mutta sen tiedän,\nettä todet ovat laulun sanat:\n\n    keveästi se versoo, vain hetkinen,\n    sydämen syvimmässä on juuret sen.\n\nMARGIT. Olkoon niin. Ja kun asianlaita on näin, niin ei minunkaan\ntarvitse mitään sinulta salata. Oi --\n\n    (Hän pysähtyy äkkiä, nähdessään GUDMUNDIN ja KNUTIN lähestyvän.)\n\nKNUT tyytyväisenä. Kas, se minua miellyttää, Gudmund. Tässä käteni.\n\nMARGIT hiljaa. Mitä tämä on?\n\nGUDMUND Knutille. Ja tässä minun.\n\n    (Puristavat toistensa käsiä.)\n\nKNUT. Mutta mainitkaamme nyt myös molemmat, kuka --\n\nGUDMUND. Hyvä. Täältä Päiväkummusta olen kaikkien kauniiden neitojen\njoukosta löytänyt sen, joka --\n\nKNUT. Minä myöskin. Ja minä vien hänet täältä vielä tänä yönä, jos\nsikseen on.\n\nMARGIT, joka huomiota herättämättä on lähestynyt. Pyhimysten nimessä!\n\nGUDMUND nyökäyttää päätään Knutille. Samoin teen minäkin.\n\nSIGNE, joka myöskin on kuunnellut. Gudmund!\n\n(GUDMUND ja KNUT, toisilleen kuiskaillen molemmat SIGNEÄ osoittaen.)\nHän se on.\n\nGUDMUND hätkähtäen. Niin, minun.\n\nKNUT samoin. Ei, kuin minun!\n\nMARGIT hiljaa, puoliksi hurjistuneena. Signe!\n\nGUDMUND kuten ennen, Knutille. Mitä sillä tarkoitat?\n\nKNUT. Signeähän minä aion --\n\nGUDMUND. Signeä! Signe on kihlattu morsiameni Jumalan edessä.\n\nMARGIT kirkaisten. Hän se oli! Ei, -- ei!\n\nGUDMUND hiljaa, katsellen Margitia. Margit! Hän on kuullut kaikki.\n\nKNUT. Hohoh; sitenkö ovat asiat? Kuulkaahan, Margit rouva, ei ole\ntarpeen, että olette niin ihmettelevinänne: nyt olen päässyt perille\nkaikesta.\n\nMARGIT Signelle. Mutta sinähän sanoit äsken --? (Käsittää samassa\nasiain oikean laadun.) Sinä tarkoititkin Gudmundia!\n\nSIGNE ihmeissään. Tietysti, etkö sitä tiennyt! Mutta mikä sinua\nvaivaa, Margit?\n\nMARGIT melkein soinnuttomalla äänellä. Ei mikään, ei mikään.\n\nKNUT Margitille. Ja aamusella, kun annoin kunniasanani Teille siitä,\nettä en saattaisi matkaan mitään rauhattomuutta illalla täällä --\nsilloin Te jo tiesitte, että Gudmund Alfinpoika oli tulossa tänne. Ha,\nhaa, älkää kuvitelkokaan mielessänne, että voitte pitää pilananne Knut\nGäslingiä! Signe on käynyt minulle rakkaaksi. Aamupäivällä vielä pelkkä\najattelematon lupaukseni sai kosimaan häntä; mutta nyt --\n\nSIGNE Margitille. Hän! Sitäkö kosijaa sinä ajattelit?\n\nMARGIT. Vaiti, vaiti!\n\nKNUT ankarasti ja käskevästi. Rouva Margit, -- Te olette hänen vanhempi\nsisarensa; minä vaadin vastausta.\n\nMARGIT tunnossaan taistellen. Signe on jo valinnut sulhasensa; -- minä\nen voi mitään vastata.\n\nKNUT. Hyvä on; niinpä ei minulla ole enää mitään tekemistä\nPäiväkummussa. Mutta sydänyön jälkeen -- pankaa se mieleenne, -- on\npäivä päättynyt; silloin kait tulette jälleen näkemään minut, ja\nsilloin ratkaiskoon onni, kumpi meistä, Gudmund vaiko minä, vie Signen\ntästä talosta.\n\nGUDMUND. Niin, yritä sinä vain; verinen päätös siitä sinulle tulee!\n\nSIGNE tuskaisesti. Gudmund! Pyhimysten nimessä --!\n\nKNUT. Sävyisästi; sävyisästi, Gudmund Alfinpoika! Ennen auringon nousua\nolet sinä käsissäni. Ja hän, -- morsiamesi --. (Menee ovelle, viittoo\nja huutaa hillitysti.) Eerik! Eerik, tule tänne! Omaistemme luo!\n(Uhaten EERIKIN näyttäytyessä ovella.) Totisesti, voi teitä kaikkia,\nkun minä jälleen palaan!\n\n    (HÄN ja EERIK poistuvat vasemmalle taka-alalle.)\n\nSIGNE hiljaa Gudmundille. Oi, mutta sano minulle, mitä kaikki tämä\nmerkitsee.\n\nGUDMUND kuiskaten. Meidän molempien täytyy lähteä Päiväkummusta\nvielä tänä yönä.\n\nSIGNE. Jumala minua siunatkoon, -- sinä tahdot --!\n\nGUDMUND. Älä puhu siitä! Ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle; ei edes\nsisarellesi.\n\nMARGIT itsekseen. Hän, -- hän se on! Hän, jota Gudmund tuskin on\najatellutkaan, ennenkuin tänä iltana. Jos olisin ollut vapaa, niin\ntiedän kyllä, kenet hän olisi valinnut. -- Niin, vapaa!\n\n    (BENGT ja VIERAAT, MIEHIÄ ja NAISIA, tulee ulos rakennuksesta.)\n\nNUORET NEIDOT ja POJAT laulavat.\n\n    Tääll' ulkona, ulkona nyt pidot on,\n    kun linnut käy unen-kehtoon,\n    kuin onkaan hauska käydä karkelohon,\n          nyt koivulehtoon.\n\n    Tääll' ulkona, ulkona soikoon joka suun\n    ilovirret nyt ilmoihin ehtoon,\n    pois murhe, kun kutsuvi viulu kisailuun\n          nyt koivulehtoon.\n\nBENGT. Kas, niin pitää olla! Sellainen minua miellyttää! Olen iloinen,\nja vaimoni myöskin; ja sen vuoksi teidän kaikkien tulee olla iloisia.\n\nMUUAN VIERAS. Niin, pankaamme nyt toimeen kilpataisto!\n\nMONET huutavat. Niin, niin, kilpataisto!\n\nTOINEN VIERAS. Ei, heittäkäämme se; se herättää vain rauhattomuutta.\n(Hillityllä äänellä.) Muistanette kait, että Knut Gäsling on talossa\ntänä iltana.\n\nUSEAT keskenään kuiskaillen. Niin, niin, se on totta. Muistattehan\nviime kerralla, kun hän --. Paras on olla varuillaan.\n\nVANHA MIES. Mutta Te, Margit rouva --; tiedän, että Teidän suvussanne\non aina osattu kertoa taruja, ja itse Te lapsena ollessanne osasitte\nkertoa monta kaunista satua.\n\nMARGIT. Oi, minä olen unohtanut ne kaikki. Mutta kysykäähän Gudmund\nAlfinpojalta, serkultani; hän taitaa tarinan, joka on hyvin hauska.\n\nGUDMUND hillitysti, rukoillen. Margit --!\n\nMARGIT. Hohoh, kylläpä sinun naamasi nyt on surkeana! Ole iloinen,\nGudmund! Ole iloinen! Niin, niin, eipä se taida olla niin helppoa,\nluulen ma. (Hymyillen vieraille.) Hän on nähnyt keijukaisen tänä\niltana. Se aikoi vietellä hänet; mutta Gudmund on uskollinen\nnuorukainen. (Kääntyy jälleen Gudmundin puoleen.) Niin no, tarina ei\nole lopussa vielä. Kun viet lemmittyäsi läpi metsien ja rytöjen, älä\nkäänny kertaakaan taaksesi katselemaan --; keijukainen hymyilee joka\npensaan takaa. Etkä loppujen lopuksi -- (hillityllä äänellä, astuessaan\naivan liki häntä) -- pääse kuitenkaan pitemmälle kuin hän tahtoo\npäästää. (Asettuu oikealle.)\n\nSIGNE hiljaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\n\nBENGT käy tyytyväisenä vieraiden keskuudessa. Ha, ha, ha! Margit rouva\nse vasta osaa sepittää! Kun hän vain haluaa, osaa hän paljon paremmin\nkuin minä itse.\n\nGUDMUND itsekseen. Hän uhkaa; minun täytyy riistää häneltä viimeinen\ntoivo; ennen hän ei rauhoitu. (Kääntyy vieraiden puoleen.) Osaan\npienoisen laulun. Jos teitä haluttaa kuunnella, niin --\n\nUSEAT VIERAAT. Kiitos, kiitos Gudmund Alfinpoika!\n\n    (Kaikki kerääntyvät hänen ympärilleen, toiset istuutuen,\n    toiset seisten, MARGIT nojautuu erästä puuta vasten oikealla\n    etu-alalla, SIGNE seisoo vasemmalla lähellä rakennusta.)\n\nGUDMUND laulaa.\n\n    Ratsastin kerran lehtoon,\n    veen yli purjehdin;\n    kodissain kerran kauniissa\n    ma impein kihlasin.\n\n    Ol' ilkee keijukainen,\n    sen mieli kade on:\n    ei kera ylkäns' impi tuo\n    käy koskaan kirkkohon.\n\n    Mua kuule, keijukainen,\n    nuo hommas heitä pois;\n    kaks syäntä, toistaan lempivää,\n    ken eroittaa ne vois!\n\nVANHA MIES. Se oli kaunis laulu. Katsokaa, kuinka nuorukaiset\nvilkuilevat tuonnepäin. (Osoittaa tyttöjä kohti.) Niin, niin, kullakin\non kait omansa, luulisin.\n\nBENGT tekee kasvonilmeitä Margitille. Minulla ainakin on omani, sen\ntiedän. Ha, ha, haa!\n\nMARGIT hiljaa, väristen. Voi, että täytyy kärsiä kaikki tämä iva ja\npilkka! Ei, ei; nyt on tartuttava viimeiseen pelastuskeinoon.\n\nBENGT. Mikä sinua vaivaa? Minusta sinä olet niin kalpea.\n\nMARGIT. Se menee kohta ohi. (Kääntyy vieraitten puoleen.) Muistelen\näsken sanoneeni, että olin unohtanut kaikki taruni. Mutta yhden\nkuitenkin luulen muistavani.\n\nBENGT. Oikein, vaimoseni! Kerropas se.\n\nNUORET TYTÖT anoen. Niin, kertokaa, kertokaa Margit rouva!\n\nMARGIT. Pelkäänpä melkein, ettei se teitä miellytä; mutta saman\ntekevää.\n\nGUDMUND hiljaa. Pyhät kaikki, hän ei kait aio --!\n\nMARGIT.\n\n    Oli neito hieno ja kaunoinen,\n    isän koissa istui hän ommellen;\n    hän silkkiä, kultaa yhteen liitti; --\n    vähän siitä riemua sentään riitti.\n    Hän istui yksin niin murheissaan;\n    asettui suru pirtin aution päätyyn;\n    oli neito ylpeä luonteeltaan,\n    halas aatelisrouvan hän säätyyn.\n    Ulos linnastaan vuoren-valtias läksi,\n    mukanaan oli kultaa ja loistava saatto;\n    kotihin tytön sitten hän vei emännäksi,\n    oli silloin kolmannen päivän aatto.\n    Kesät niin meni vuoressa hältä hukkaan;\n    oli kangaspuissansa kultainen loimi;\n    kevät koitti, ja laaksot puhkesi kukkaan;\n    uness' yksin hän kukkia poimi. --\n    Oli myöskin poikanen hilpeä, nuori;\n    osas harppua kultaista hän soittaa;\n    vapis sen säveleistä neitosen vuori,\n    joka sointu sen paatiset seinät voittaa.\n    Sydämeen polon neidon ne tunkeutui; --\n    lens' tunturin uksi auki kuin jousi;\n    rusoss' illan laakson terhenet ui,\n    ihanuutta tuot' impi katsomaan nousi.\n    Oli kuin herännyt olis elohon\n    nyt vasta hän soitosta kantelon,\n    oli kuin olis tullut nyt aarteet julki,\n    sylihinsä jotk' elo ennen sulki.\n    Se tietäkää, joka ainoa, ken\n    vain vangittu tunturivuoreen on, sen\n    vapauttaa harpunsoitolla voi!\n    Hän kuuli, kuin kahleissa vaikeroi\n    polo neito, -- harppunsa pois hän viskas,\n    ylös raakapuuhun purjeensa kiskas; --\n    alus ylkää ja morsianta nyt kantaa\n    yli suolaisen veen päin vierasta rantaa.\n        (Kasvavalla intohimolla.)\n    Niin kauniisti soitit sa kultaisin kielin;\n    siks paisuu mun rintani uljain mielin.\n    Ulos tahdon ma laaksojen vehmaiden vyöhön.\n    Ma kuolen, jos vielä jään vuoren yöhön!\n    Mua pilkkaa hän vaan! Ja morsiantaan\n    yli suolaisen veen vie purrellaan!\n        (Huutaa.)\n    Minä kuolen; suljettu vuori täst' on lähtein!\n    Ei koita koi; valo sammui tähtein!\n\n(Horjuu ja vaipuu tajuttomana erästä puunrunkoa vasten.)\n\nSIGNE itkien, on rientänyt paikalle ja kietoo hänet syleilyynsä.\n\nGUDMUND rientää Margitin luo ja tukee häntä. Auttakaa, auttakaa; hän\nkuolee.\n\nBENGT ja VIERAAT kerääntyvät kauhusta huudahdellen heidän ympärilleen.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nSama Päiväkummun tupa kuin ennenkin, mutta nyt epäjärjestyksessä\npitojen jälkeen. Yhä edelleenkin on yö; lempeä hämärä peittää huoneen\nja maiseman ulkona.\n\nBENGT seisoo avoimella kuistilla kädessään oluttuoppi. JOUKKO VIERAITA\ntekee lähtöä talosta. Sisällä tuvassa ERÄS PIIKA siistimishommissa.\n\nBENGT huutaa menijöille. Herran haltuun sitten, ja tervetuloa taas\nPäiväkumpuun! Muutoin olisitte tekin voineet jäädä yöksi tänne\nlepäämään, kuten toisetkin. No niin, niin --; vartokaapas; saatan teitä\nveräjälle; minun täytyy kerran vielä juoda maljanne.\n\nVIERAAT laulavat etäällä.\n\n    Hyvästi! sekä Herran huomahan vaan,\n    väki tään talon ain' hyvin voikoon!\n    Käy polkumme poikki kivikkomaan; --\n    säveleit' ilon viulu nyt soikoon!\n\n        Sävel eespäin kun vie,\n    keveältä tuntuu työläinkin tie.\n        Siis taivaltamaan!\n\n(Laulu häipyy yhä etäämmälle.)\n\nMARGIT astuu vasemmanpuoleisesta ovesta sisään tupaan.\n\nPIIKA. Herra armahtakoon, hyvä rouva, oletteko noussut ylös?\n\nMARGIT. Olen terve ja reipas; voit mennä nukkumaan. Varrohan; ovatko\nkaikki vieraat lähteneet?\n\nPIIKA. Eivät kaikki; toiset ovat jääneet tänne yöksi; he kait ovat jo\nnukkumassa.\n\nMARGIT. Entä Gudmund Alfinpoika?\n\nPIIKA. Hän kait myöskin nukkuu. (Osoittaa ovea kohti.) Vähän aikaa\nsitten hän meni kamariinsa, tuonne käytävän yläpuolelle.\n\nMARGIT. Hyvä; saat mennä.\n\n    (PIIKA poistuu vasemmalle, MARGIT käy hitaasti yli lattian,\n    istuutuu oikeanpuoleisen pöydän ääreen ja katselee avonaista\n    ikkunaa kohti.)\n\nMARGIT.\n\n    Pois Gudmund taas lähtee kait ratsastamaan,\n    katoaa taas maailmaan avaraan;\n    ma alle jään kotipirttini orren --;\n    minun _silloin_ niinkuin kukkien käy,\n    polon yrtin, tiellä tallatun korren, --\n    ma kuihdun vain, muut' osaa ei näy.\n\n(Lyhyt äänettömyys; nojautuu taapäin tuolissa.)\n\n    Oli kerran sokea lapsonen,\n    mi leikki ja huoletta ilakoi;\n    emo silloin taikoen, loihtien\n    näön lahjan sen silmihin jälleen loi.\n    Ja lapsonen katseli riemuissaan\n    yli vuorten ja laaksojen, vetten ja maan.\n    Mut kauan ei kestänyt taikojen työ,\n    ja lapsosen ylti jälleen yö;\n    olivat ohi leikit riemuisat;\n    sen posket kaihosta kalpenivat;\n    se sairastui, öin, päivin ei maannut,\n    valitus sen koskaan ei soimasta laannut. --\n    Kesän kauneudelle oli silmäni sokeet,\n    valon armaus niiltä hukkaan meni --\n\n(Hypähtää pystyyn.)\n\n    Mutta _nyt_ --! Taas ympäri salvat ja tokeet!\n    Enemmän on arvoinen nuoruuteni.\n    Isännällein oon uhrannut kolme vuotta\n    elostain; tätä kauemmin ei voi kestää.\n    Ma ellen moista tahtoisi estää,\n    kesy öisin kuin kyyhky, ja -- oisin suotta.\n    Ma pikku kiistoista täällä saan surman;\n    kokea elon valtavan tahdon hurman; --\n    Gudmundin seuraan kilpeä, jousta,\n    ilot kanssansa jaan, hänen murheensa liennän,\n    kun uhkaavi vaara, ain' auttamaan riennän;\n    kaikk' kummeksii kansa, kun rinnalle nousta\n    ritarin jalon tahdon ma puolisonaan. --\n    Hänen puolisonaan!\n\n(Lyö yhteen kätensä.)\n\n                       Ah, armoaan,\n    pyhä Herra ei kiellä, näin enää en haasta.\n    Suo rauhasi, mieleni nosta maasta.\n\n(Käy hetken äänettömästi mietiskellen.)\n\n    Sisarein --? Rakas Signe, sisko kulta,\n    hänet peittäis kait ennenaikoja multa?\n    Kenties --? Toki sentään? Hän nuori niin on;\n    vuoks Gudmundin ehk' ei ois onneton!\n\n(Jälleen äänettömyys; ottaa esille pikku pullon, katselee kauan sitä ja\nlausuu hiljaa:)\n\n    Ma pullolla tällä --; ah, sillä voisi --;\n    se miehellein unen ikuisen soisi.\n\n(Kauhuissaan.)\n\n    Ei, ei, sen nielköhön virran vuo!\n\n(Aikoo heittää sen ulos ikkunasta, mutta pysähtyy.)\n\n    Toki, -- tuokiossa se mulle suo --.\n\n(Kuiskaa, kasvoillaan yhtaikaa kauhua ja ihastusta.)\n\n    Mi voima kiehtova, murtumaton\n    olemukseen synnin kätketty on?\n    Minust' onnea ei ole korkeampaa\n    kuin se, min sielunsa hinnalla saa.\n\n(BENGT, kädessään tyhjä oluttuoppi, tulee sisään avonaiselta kuistilta;\nhänen kasvonsa punoittavat; askelensa ovat epävarmat.)\n\nBENGT paiskaa tuopin pöydälle vasemmalla. Kas niin; ne olivat pidot,\njoista mainitaan yli koko tienoon. (Huomaa Margitin.) No, siinäkö sinä\nolet? Olet toipunut jälleen. Siitä minä pidän.\n\nMARGIT, joka on kätkenyt pullon. Onko portti suljettu?\n\nBENGT istuutuu pöydän ääreen vasemmalle. Olen pitänyt kaikesta huolen.\nSaatoin viimeiset vieraat veräjälle saakka. Mutta minne Knut Gäsling\njoutui? -- Anna minulle simaa, Margit! Minua janottaa. Täytä tuo\npikari.\n\n(MARGIT noutaa simakannun eräästä kaapista ja kaataa pikariin, joka on\nBENGTIN edessä pöydällä.)\n\nMARGIT käy kannu kädessä oikealle. Kysyit Knut Gäslingiä.\n\nBENGT. Niin tein. Tuo kopeilija, -- suurkerskuja! Muistan kyllä, että\nhän uhkasi minua eilen aamulla.\n\nMARGIT asettaa kannun pöydälle oikealla. Pahempia sanoja hän päästi\nsuustaan lähtiessään yöllä.\n\nBENGT. Niinkö? Hyvä on. Minä isken hänet kuoliaaksi.\n\nMARGIT hymyilee halveksivasti. Hm --\n\nBENGT. Isken hänet kuoliaaksi, sanon minä! En pelkää käydä kymmentä\nmoista miestä vastaan. Ulkona asehuoneessa on isoisäni kirves; sen\nvarsi on hopealla huoliteltu, ja kun _siihen_ tartun, niin --! (Iskee\nnyrkkinsä pöytään ja juo.) Huomenna aseistaudun; käyn taistoon kaikkine\nmiehineni ja lyön Knut Gäslingin kuoliaaksi.\n\n    (Juo pohjaan.)\n\nMARGIT hiljaa. Voi, että täytyy elää täällä hänen kanssaan!\n\n    (Aikoo mennä.)\n\nBENGT. Margit, tule tänne! Täytä jälleen pikarini. (Margit lähenee;\nBengt tempaa hänet polvelleen.) Ha-ha-haa; sinä olet kaunis, Margit!\nMinä pidän sinusta,\n\nMARGIT riuhtautuu irti. Päästä minut!\n\n    (Käy pikari kädessään oikealle.)\n\nBENGT. Et ole taipuvainen tänä iltana. Ha-ha-ha; et kait tarkoittane\nniin pahaa.\n\nMARGIT hiljaa kaataessaan pikariin. Totisesti oli se viimeinen tuoppi,\nminkä sinulle täytin.\n\n    (Jättää pikarin paikoilleen ja aikoo mennä ulos vasemmalle.)\n\nBENGT. Kuulehan, Margit. Siitä saat kiittää Jumalaasi, että otin sinut\nvaimokseni, ennenkuin Gudmund Alfinpoika palasi takaisin.\n\nMARGIT pysähtyy ovelle. Miksi niin?\n\nBENGT. Siksi, että koko hänen omaisuutensa ei ole kymmenettä osaakaan\nminun varoistani. Ja minä olen varma siitä, että hän olisi kosinut\nsinua, ellet olisi ollut Päiväkummun emäntä.\n\nMARGIT lähestyy; katselee syrjinkarin pikariin. Niinkö luulet?\n\nBENGT. Menen vaikka valalle siitä, Margit. Bengt Gautinpojalla on kaksi\nterävää silmää päässään. Mutta nythän hän voi ottaa Signen.\n\nMARGIT. Ja sinä luulet hänen välittävän --?\n\nBENGT. Hänestä? Kyllä vaan, nyt kun ei voi saada sinua. Mutta jos\nolisit ollut vapaa, niin --. Ha-ha-ha, Gudmund on kaikkein muiden\nkaltainen; hän kadehtii minua siitä, että olen sinun miehesi. Senvuoksi\npidän sinusta niin paljon, Margit. -- Tänne pikari! Täytä se reunojaan\nmyöten!\n\nMARGIT menee vastahakoisesti oikealle. Totisesti sen olet saava.\n\nBENGT. Knut Gäslinghän kosi myös Signeä; mutta hänet minä isken\nkuoliaaksi. Gudmund on rehellinen mies, hän saa Signen. Ajattelehan,\nMargit, kuinka hyvin me tulemme viihtymään naapureina. Ja sitten\nmenemme pitoihin toistemme luo, ja istumme päivät pääksytyksin,\nkummallakin vaimonsa polvellaan, ja ryyppäämme ja puhumme niitä näitä.\n\nMARGIT yhä vain kiihtyvämmässä sielullisessa kamppailussa;\nvaistomaisesti hän on ottanut pullon esille sanoessaan: Hyvä on;\nhyvä on.\n\nBENGT. Ha-ha-ha; aluksi, arvelen, Gudmund ei katsele leppeästi minuun,\nkun syleilen sinua; mutta pian hän siihen tottuu luullakseni.\n\nMARGIT hiljaa. Moista ei ihminen enää saata sietää! (Kaataa pullon\nsisällön pikariin, käy ikkunalle, heittää pullon ulos ja lausuu\nmieheensä katsomatta): Pikarisi on täynnä.\n\nBENGT. Tuo tänne se sitten!\n\nMARGIT taistelee tuskan ja epäilyksen vallassa; lausuu vihdoin.\nÄlä juo enää tänä yönä!\n\nBENGT hymyillen, nojautuessaan taapäin tuolissaan. No, varrotko ehkä\nminua? (Vilkuttaa hänelle silmää.) Mene sinä vain; minä tulen pian\nperästä.\n\nMARGIT äkkiä, käskevästi. Pikarisi on täynnä. (Osoittaa.) Siinä se on.\n\n    (Menee nopeasti ulos vasemmalle.)\n\nBENGT nousee. Minä pidän paljon hänestä. En kadu ollenkaan, että otin\nhänet vaimokseni, vaikka hän ei perinyt mitään muuta kuin tuon pikarin\nja soljet, jotka olivat hänen morsiuspuvussaan.\n\n    (Käy ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja tarttuu pikariin.)\n\n    (ERÄS RENKI tulee kiireesti ja kauhuissaan sisään taka-alalta.)\n\nRENKI huutaa. Herra Bengt, herra Bengt, kiiruhtakaa ulos niin nopeasti\nkuin vain pääsette! Knut Gäsling on tulossa taloa kohti mukanaan\naseistettu miesjoukko.\n\nBENGT panee pois pikarin. Knut Gäsling? Kuka niin sanoo?\n\nRENKI. Muutamat pitovieraistanne näkivät hänet alhaalla tiellä, ja\nsitten he juoksivat kiireesti takaisin varoittamaan teitä.\n\nBENGT. Hyvä; silloin minä myöskin --! Antakaa minulle isoisäni kirves!\n\n    (HÄN ja RENKI menevät ulos taka-alalle.)\n\n    (Hiukan myöhemmin tulevat GUDMUND ja SIGNE hiljaa ja\n    varovaisesti sisään oikeanpuoleisesta ovesta.)\n\nSIGNE hillitysti.\n\n    Niin olkoon siis!\n\nGUDMUND samoin.\n\n                     Hätä suurin vain pakottaa.\n\nSIGNE.\n\n    Nyt kohti vierasta maata\n    pois meidät syntymäseudultain --!\n       (Kuivaa kyyneleensä.)\n    Valittaa toki sittenkään en minä saata;\n    sinun vuokseshan täältä ma lähden pois!\n    Gudmund, kuninkaan jos rauha sull' ois,\n    sisarein luo jäisin.\n\nGUDMUND.\n\n                        Ja Gäsling ois\n    pian täällä jousi ja kalpa käissään,\n    sinut ratsullaan kulettaisi pois,\n    ja puolisonaan sua tanssittais häissään.\n\nSIGNE.\n\n    Paetkaamme! Mut minne on aikomus sulla?\n\nGUDMUND.\n\n    Liki vuonoa täällä on ystävä mulla;\n    aluksen yli veen hän meille antaa.\n    Me purjehdimme päin Tanskan rantaa.\n    Asustaa siell' on ihan uhkeaa;\n    rakennat kotis sinne mielin sa hyvin;\n    kukat kauneimmat siellä puhkeaa,\n    kuss' siimes pyökkipuiden on syvin.\n\nSIGNE purskahtaa itkuun.\n\n    Sisarein, polo Margit, -- nyt hyvästi jää!\n    Emon lailla mua vaalit, sain sulta ma suojan,\n    rukouksissa käännyit puolehen Luojan\n    takiain kuin ois itseäs koskenut tää. --\n    Pikarin tään juomme me pohjaan saakka\n    hänen muistokseen; sitä toivottaen,\n    pian että ois mielensä riemuinen,\n    hänen harteiltaan, Herra, kirvoita taakka.\n\n        (Ottaa pikarin.)\n\nGUDMUND.\n\n    Sen velvollisuuden me tahdomme täyttää.\n        (Hätkähtäen.)\n    Ei, varro!\n        (Ottaa pikarin häneltä.)\n    Tuo malja niin tutulta näyttää.\n\nSIGNE.\n\n    Se on Margitin.\n\nGUDMUND katsoo tarkkaan sitä.\n\n                   Taivaiset, -- niin tosiaan,\n    nyt muistan --. Kun läksin taivaltamaan,\n    mehu täytti sen lailla polttavan kulon;\n    hän maljat joi iloisen kotiintulon;\n    mut hälle vain suruks' oli malja tuo! --\n    Pikarista täst' älä koskaan juo\n    siman hehkua sa.\n        (Heittää sisällön ulos ikkunasta.)\n    Nyt lähdemme pois.\n\n        (Hälinää ja huutoja ulkona taka-alalla.)\n\nSIGNE.\n\n    Vait! -- Gudmund, on kuin tuloss' askeleit' ois!\n\nGUDMUND kuunnellen. Knut Gäslingin ääni!\n\nSIGNE. Oi, Jumalain!\n\nGUDMUND asettuu hänen eteensä, Älä pelkää; ma suojelen morsiantain.\n\n    (MARGIT tulee rientäen vasemmalta.)\n\nMARGIT hälinää kuunnellen. Mitä on tekeillä? Onko mieheni --?\n\nGUDMUND ja SIGNE. Margit!\n\nMARGIT huomaa heidät. Gudmund! Ja Signe! Oletteko te täällä?\n\nSIGNE käy häntä vastaan. Margit, -- rakas sisar!\n\nMARGIT kauhuissaan, huomatessaan pikarin, joka on jäänyt Gudmundin\nkäteen. Pikari! Kuka on tyhjentänyt sen?\n\nGUDMUND hämillään. Tyhjentänyt --? Minä ja Signe, me tahdoimme --\n\nMARGIT kirkaisee. Armoa, armoa! Auttakaa! He kuolevat!\n\nGUDMUND panee pois pikarin. Margit --!\n\nSIGNE. Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa!\n\nMARGIT taka-alaa kohti. Auttakaa, auttakaa! Eikö sitten kukaan tule\napuun!\n\n    (ERÄS RENKI tulee kiireesti avoimelta kuistilta.)\n\nRENKI huutaa kauhuissaan. Rouva Margit! Teidän miehenne --\n\nMARGIT. Hän! Onko hänkin juonut --?\n\nGUDMUND hiljaa. Nyt minä käsitän --\n\nRENKI. Knut Gäsling on surmannut hänet!\n\nSIGNE. Surmannut!\n\nGUDMUND vetää miekkansa. Ei vielä, toivoakseni. (Kuiskaa Margitille.)\nOle rauhassa; kukaan ei ole juonut tuosta pikarista.\n\nMARGIT. Ylistys olkoon silloin Jumalan, joka pelasti meidät kaikki!\n\n    (Vaipuu erääseen tuoliin vasemmalla. GUDMUND aikoo\n    rientää ulos taka-alalle.)\n\nTOINEN RENKI ovella, pysähyttää hänet. Tulette myöhään. Herra Bengt\non kuollut.\n\nGUDMUND. Siis sittenkin surmattu!\n\nRENKI. Vieraat ja teidän väkenne ovat saaneet väkivallantekijät\nlannistetuiksi. Knut Gäsling ja hänen miehensä ovat sidotut. Tuolla he\ntulevat.\n\n    (GUDMUNDIN miehet, vieraat ja rengit kuljettavat KNUT GÄSLINGIÄ,\n    HÄGGEN EERIKKIÄ ja useita KNUTIN MIEHIÄ sidottuina välissään.)\n\nKNUT kalpeana ja hiljaisena. Miesmurhaaja, Gudmund. Mitä siitä sanot?\n\nGUDMUND. Knut, Knut, mitä olet tehnyt?\n\nEERIK. Vahingossa se sattui, siitä voin mennä vaikka valalle.\n\nKNUT. Hän juoksi minua vastaan kirves koholla. Tarkoitukseni oli\npuolustaa itseäni, ja silloin iskin äkkiarvaamatta.\n\nEERIK. Täällä on monta, jotka näkivät sen.\n\nKNUT. Rouva Margit, vaatikaa mitä hyvitystä tahansa; minä olen valmis\nsuorittamaan sen.\n\nMARGIT. Minä en vaadi mitään. Jumala meitä kaikkia tuomitkoon.\nKuitenkin, -- yksi vaatimus minulla on: heittäkää pahat aikeenne\nsisareni suhteen.\n\nKNUT. Milloinkaan enää en ole koettava täyttää onnetonta lupaustani.\nUskokaa minua, olen parantava tapani. Kunhan minun ei vain tarvitse\nkärsiä kunniatonta rangaistusta teostani. (Gudmundille.) Jos sinä,\nGudmund, kohoat jälleen arvoon ja kunniaan, niin sano hyvä sana\npuolestani kuninkaalle.\n\nGUDMUND. Minä? Vielä ennen päivän mailleen menoa minun täytyy olla maan\nrajojen ulkopuolella.\n\n    (Yleinen hämminki vieraiden joukossa; EERIK selittää heille\n    asianlaidan.)\n\nMARGIT Gudmundille. Sinä matkustat? Ja Signe tahtoo seurata sinua?\n\nSIGNE rukoilevasti. Margit!\n\nMARGIT. Tulkaa kumpikin onnellisiksi!\n\nSIGNE lankeaa hänen kaulaansa. Rakas sisar!\n\nGUDMUND. Kiitos, Margit. Ja nyt jää hyvästi. (Kuunnellen.)\nVaiti; kuulen kavionkapsetta pihamaalla.\n\nSIGNE hätääntyneenä. Sieltä tulee vierasta väkeä.\n\nMUUAN RENKI taka-alan ovella. Kuninkaan väkeä on ulkona. Ne etsivät\nGudmund Alfinpoikaa.\n\nSIGNE. Oi, taivaan Luoja!\n\nMARGIT hypähtäen pystyyn. Kuninkaan väkeä!\n\nGUDMUND. Nyt on kaikki lopussa! Oi, Signe, kadottaa sinut nyt, --\nraskaampaa en ole milloinkaan kokenut.\n\nKNUT. Ei, Gudmund, myö kalliista henkesi; päästäkää siteemme; olemme\nkaikki valmiit tappelemaan puolestasi.\n\nEERIK katsoo ulos. Ei hyödytä; niillä on ylivoima.\n\nSIGNE. Ne tulevat tänne sisään! Oi Gudmund, Gudmund!\n\n    (KUNINKAAN LÄHETTILÄS tulee SAATTUEINEEN sisään taka-alalta.)\n\nLÄHETTILÄS. Kuninkaan nimessä etsin minä teitä, Gudmund Alfinpoika.\n\nGUDMUND. Hyvä. Mutta minä olen syytön, sen vannon kaikkein pyhimmän ja\nkalleimman kautta.\n\nLÄHETTILÄS. Sen me kaikki tiedämme.\n\nGUDMUND. Mitenkä?\n\n    (Liikehtimistä läsnä-olijain joukossa.)\n\nLÄHETTILÄS. Minulla on määräys kutsua teidät vieraaksi kuninkaan\nkartanoon. Hän lahjoittaa teille ystävyytensä, kuten ennenkin, ja\nrunsaasti läänityksiä lisäksi.\n\nGUDMUND. Signe!\n\nSIGNE. Gudmund!\n\nGUDMUND. Mutta sanokaa minulle toki --?\n\nLÄHETTILÄS. Teidän vastustajanne, kansleri Audun Hugleikinpoika on\nkukistunut.\n\nGUDMUND. Kansleri!\n\nVIERAAT puoliääneen, toisillensa. Kukistunut!\n\nLÄHETTILÄS. Kolme päivää sitten menetti hän päänsä Bergenissä.\n(Hillityllä äänellä.) Hän oli loukannut Norjan kuningatarta.\n\nMARGIT käy Gudmundin ja Signen väliin.\n\n    Alati rikos näin siis rangaistaan.\n    Ah, valvova enkeli, lempeä, hurskas,\n    tuli mua tänä yönä pelastamaan,\n    minut ennen kuin pahan valta murskas.\n    Nyt tiedän, ett' tosi eloa harvoin\n    mitata voi maallisen rikkauden arvoin.\n    Katumusta ja pelkoa kammoinhan kantaa,\n    joka alttiiksi sielunsa autuuden antaa. --\n    Menen luostariin pyhän Sunniven --.\n\nGUDMUNDIN ja SIGNEN tahtoessa puhua.\n\n    Ma päätöksestäni luovu en.\n\n(Yhdistää heidän kätensä.)\n\n    Gudmund -- sun morsiames on tässä.\n    Pyhä liittonne on; käsi Herran on lässä!\n\n(Viittaa jäähyväisiksi ja poistuu vasemmalle, GUDMUND ja SIGNE aikovat\nseurata häntä, MARGIT pysähdyttää heidät torjuvalla liikkeellä, menee\nulos ja lukitsee oven jälkeensä. Samassa hetkessä aurinko nousee ja\nvalaa loistettaan tupaan.)\n\nGUDMUND.\n\n    Valoaan luo aurinko kukkivaan tarhaan;\n    se nuoren rakkautemme on koi!\n\nSIGNE.\n\n    Unelmain ihanimmat, mun muistoni parhaan\n    sävelet sinun harppusi mulle soi.\n    Jalo laulajain, -- soita harppuas vain\n    niin murheen kuin ilon päivinä mullen;\n    ole varma, on kieliä rinnassain, --\n    jotk' kaikuvat niin surun kuin ilon tullen.\n\n        KUOROLAULU\n\n      miesten ja naisten.\n\n    Kaiken yllä valon silmä valvoo,\n    hurskaan askeleita valaisee,\n    lohtuansa meille säteilee; --\n    Korkeuden Herraa kaikki palvoo!\n\n\n\n\nJÄLKIKIRJOITUS.\n\n\nNti Anna-Maria Tallgrenia ja maist. E.A. Saarimaata, jotka tämän\nsuomennokseni käsikirjoitusta lukiessaan ovat tehneet pienempiä\nmuutosehdotuksia käännöksen sanontaan, kiitän täten vilpittömästi.\nRunoa viimeistellessäni olen mielihyvällä ottanut varteen heidän\nhuomautuksensa.\n\nHelsingissä jouluk. 3 p:nä 1923.\n\nAarni Kouta\n\n\n\n"]